Kansalaisen Westonin meille pitämän esitelmän ajatuksen olisi voinut mahduttaa pähkinänkuoreen.
Hänen koko pohdiskelunsa sisältyy seuraavaan: jos työväenluokka pakottaa kapitalistiluokan maksamaan sille rahapalkan muodossa 5 šillingiä 4 šillingin asemesta, niin kapitalisti antaa sitä vastaan tavaran muodossa 4 šillingin arvon 5 šillingin arvon asemesta. Työväenluokan pitäisi silloin maksaa 5 šillingiä siitä, minkä se ennen palkankorotusta osti 4 šillingillä. Mutta miksi asianlaita on näin? Miksi kapitalisti antaa 5 šillingistä vain 4 šillingin arvon? Siksi että palkkasumma on vakio. Mutta miksi se on määritelty tavara-arvoina 4 šillingiksi? Miksei 3:ksi tai 2:ksi tai joksikin muuksi summaksi? Jos palkkasumman suuruus on jonkin niin kapitalistin kuin työläisenkin tahdosta riippumattoman taloudellisen lain säätämä, niin kansalaisen Westonin pitäisi ennen muuta esittää tämä laki ja todistaa se. Hänen täytyisi tämän lisäksi todistaa, että palkkasumma, joka kunakin kyseessä olevana ajankohtana on tosiasiallisesti maksettu, vastaa aina tarkalleen välttämätöntä palkkasummaa eikä poikkea siitä milloinkaan. Jos toisaalta palkkasumman kyseiset rajat riippuvat pelkästään kapitalistin tahdosta tai hänen ahneutensa rajoista, niin ne ovat mielivaltaisia rajoja. Niissä ei ole mitään välttämätöntä. Ne voivat muuttua kapitalistin tahdon mukaan ja siis myös vastoin hänen tahtoaan.
Kansalainen Weston havainnollisti teoriaansa seuraavasti: kun soppavati, josta määrätyn henkilömäärän on syötävä, sisältää tietyn määrän soppaa, niin lusikoiden suureneminen ei lisäisi sopan määrää. Suotakoon minulle anteeksi, mutta tämä havainnollistaminen tuntuu minusta melko sopimattomalta.[1] Se tuo mieleeni erään vertauksen, jota Menenius Agrippa käytti. Kun Rooman plebeijit tekivät lakon Rooman patriiseja vastaan, niin patriisi Agrippa selitti heille, että patriisien vatsa ruokkii valtioruumiin plebeijijäseniä. Agrippa ei kuitenkaan voinut todistaa, että toisen ihmisen jäseniä ravitaan täyttämällä toisen vatsaa. Kansalainen Weston puolestaan on unohtanut, että vadissa, josta työläiset syövät, on kansallisen työn koko tuote, ja syynä siihen, että he eivät voi ottaa siitä enempää, ei ole vadin pienuus eikä sen sisällön vähyys, vaan yksinomaan heidän lusikkansa pienuus.
Millä tempulla kapitalisti saa annetuksi 5 šillingistä 4 šillingin arvon? Korottamalla myymiensä tavaroiden hintaa. Mutta riippuuko hinnankorotus tai yleisemmin sanottuna tavaroiden hinnan muutos, riippuvatko itse tavaran hinnat pelkästä kapitalistien tahdosta? Vai ovatko päinvastoin tietyt olosuhteet välttämättömät, jotta tämä tahto saatettaisiin voimaan? Ellei, niin markkinahintojen kohoaminen ja laskeminen, alituinen muuttuminen ovat ratkaisematon arvoitus.
Kun kerran oletamme, ettei ole tapahtunut mitään muutosta enempää työn tuotantovoimassa kuin käytössä olevan pääoman ja työn määrässä eikä rahan arvossa, jossa tuotteiden arvot arvioidaan, vaan on muuttunut ainoastaan palkkataso, niin kuinka tämä palkankorotus voi vaikuttaa tavaroiden hintaan? Vain vaikuttamalla näiden tavaroiden kysynnän ja tarjonnan väliseen tosiasialliseen suhteeseen.
On totta, että työväenluokka kokonaisuudessaan käyttää ja sen täytyy käyttää tulonsa välttämättömyystarvikkeisiin. Yleinen palkkatason kohoaminen aiheuttaisi sen tähden välttämättömyystarvikkeiden kysynnän lisääntymisen ja sen seurauksena myös niiden markkinahintojen kohoamisen. Kapitalisteille, jotka tuottavat näitä tarvikkeita, heidän tavaroidensa markkinahintojen kohoaminen korvaisi heidän maksamiensa palkkojen korotuksen. Mutta kuinka on toisten kapitalistien laita, jotka eivät tuota välttämättömyystarvikkeita? Ja älkää luulko, että niitä on kourallinen. Kun otatte huomioon, että kaksi kolmasosaa kansallistuotteesta kuluttaa väestön viidesosa — tai jopa vain seitsemäsosa, kuten eräs alahuoneen jäsen väitti hiljattain — niin ymmärrätte, mikä suunnaton osa kansallistuotteesta täytyy tuottaa ylellisyysesineiden muodossa tai vaihtaa niihin ja mikä suunnaton määrä välttämättömyystarvikkeita täytyy tuhlata lakeijoiden, hevosten, kissojen jne. ylläpitoon; tämä tuhlaus, kuten kokemuksesta tiedämme, pienenee huomattavasti aina silloin, kun välttämättömyystarvikkeiden hinnat kohoavat.
Minkälainen siis olisi niiden kapitalistien asema, jotka eivät tuota välttämättömyystarvikkeita? He eivät voisi korvata yleisestä palkankorotuksesta aiheutuvaa voiton suhdeluvun pienenemistä korottamalla tavaroidensa hintoja, koska näiden tavaroiden kysyntä ei lisääntyisi. Heidän tulonsa pienenisi, ja tästä pienentyneestä tulosta heidän täytyisi maksaa enemmän samasta määrästä kallistuneita välttämättömyystarvikkeita. Eikä siinä vielä kaikki. Koska heidän tulonsa pienenisi, heidän täytyisi vähentää myös ylellisyysesineiden kulutusta, ja tällä tavalla vähenisi heidän omien tavaroidensa keskinäinen kysyntä. Tämän kysynnän pienentymisen seurauksena alenisivat heidän tavaroidensa hinnat. Siis noilla teollisuusaloilla ei voiton suhdeluku pienenisi yksinomaan palkkatason yleisen kohoamisen vaikutuksesta, vaan myös yleisen palkankorotuksen, välttämättömyystarvikkeiden hintojen nousun ja ylellisyysesineiden hintojen laskun yhteisestä vaikutuksesta.
Mitä seurauksia olisi tästä eri teollisuusaloilla käytettävien pääomien voiton suhdeluvun erilaisuudesta? Tietysti samoja kuin kaikissa niissä tapauksissa, jolloin eri tuotantoalojen keskimääräisissä voiton suhdeluvuissa syntyy jostakin syystä erilaisuutta. Pääoma ja työ siirtyisivät vähemmän tuottavilta aloilta tuottavammille, ja tätä siirtymistä kestäisi niin kauan, kunnes tarjonta toisilla teollisuusaloilla kasvaisi lisääntynyttä kysyntää vastaavaksi ja toisilla alenisi pienentynyttä kysyntää vastaavaksi. Tämän muutoksen tapahduttua voiton suhdeluku eri teollisuusaloilla olisi jälleen tasoissa. Koska koko siirtyminen alunperin aiheutui vain erilaisten tavaroiden tarjonnan ja kysynnän välisen suhteen muuttumisesta, niin syyn kadottua lakkaisi myös sen vaikutus ja hinnat palaisivat aikaisempaan tasoonsa ja tasapainoon. Palkankorotuksen aiheuttama voiton suhdeluvun pienentyminen ei rajoittuisi koskemaan erillisiä teollisuusaloja, vaan olisi yleinen. Olettamuksemme mukaisesti ei tapahtuisi muutosta enempää työn tuotantovoimassa kuin tuotteiden kokonaismäärässäkään, vaan kysymyksessä oleva tuotemäärä muuttaisi vain muotoaan. Suurempi osa tuotemäärästä olisi nyt välttämättömyystarvikkeiden muodossa, pienempi osa ylellisyysesineiden muodossa tai, mikä olisi aivan sama, pienempi osa vaihdettaisiin ulkomaisiin ylellisyystavaroihin ja kulutettaisiin alkuperäisessä muodossaan tai, mikä taas olisi aivan sama, suurempi osa kotimaisesta tuotemäärästä vaihdettaisiin ulkomaisiin välttämättömyystarvikkeihin ylellisyysesineiden asemesta. Palkkatason yleinen kohoaminen aiheuttaisi sen tähden markkinahintojen ohimenevän häiriön jälkeen vain voiton suhdeluvun yleisen pienenemisen ilman mitään pitkäaikaista tavaroiden hintojen muuttumista.
Jos minulle sanotaan, että edellä olevassa todistelussani olen otaksunut, että koko palkanlisäys käytetään välttämättömyystarvikkeisiin, niin vastaan siihen, että olen esittänyt kansalaisen Westonin mielipiteelle suotuisimman olettamuksen. Jos palkanlisäys käytettäisiin esineisiin, joita työläiset eivät aikaisemmin kuluttaneet, heidän ostovoimansa tosiasiallinen lisääntyminen ei kaipaisi mitään todisteluja. Koska tämä heidän ostovoimansa suureneminen on kuitenkin vain seuraus palkankorotuksesta, niin sen täytyy vastata tarkalleen kapitalistien ostovoiman vähentymistä. Tavaroiden kokonaiskysyntä ei sen tähden lisääntyisi, vaan tämän kysynnän koostumuksen osat muuttuisivat. Toisella puolella tapahtunut kysynnän väheneminen tasoittaisi toisella puolella tapahtuneen kysynnän lisääntymisen. Koska kokonaiskysyntä pysyy siten muuttumattomana, niin tavaroiden markkinahinnoissa ei tapahdu mitään muutosta.
Joudutaan siis seuraavan pulman eteen: joko palkanlisäys käytetään tasaisesti kaikkiin kulutusesineisiin, ja tässä tapauksessa kysynnän lisääntyminen työväenluokan taholta tulee korvatuksi kysynnän vähentymisellä kapitalistiluokan taholta, tai palkanlisäys käytetään vain joihinkin esineisiin, joiden markkinahinnat ohimenevästi nousevat, ja tällöin siitä johtuva voiton suhdeluvun suureneminen tietyillä teollisuusaloilla ja vastaava voiton suhdeluvun pieneneminen muilla aloilla aiheuttavat muutoksen pääoman ja työn jakautumisessa niin pitkäksi aikaa, kunnes tarjonta kohoaa toisilla teollisuusaloilla ilmenevää lisääntynyttä kysyntää vastaavasti ja toisilla teollisuusaloilla laskee vähentynyttä kysyntää vastaavasti. Ensimmäisessä olettamassamme tapauksessa ei tapahdu mitään muutosta tavaroiden hinnoissa. Toisessa tapauksessa tavaroiden vaihtoarvot vakaantuvat markkinahintojen heilahtelujen jälkeen entiselle tasolleen. Kummankaan olettamuksen mukaan ei palkkatason yleinen kohoaminen aiheuta viime kädessä mitään muuta kuin voiton suhdeluvun yleisen pienenemisen.
Kiihottaakseen mielikuvitustanne kansalainen Weston kehotti ajattelemaan niitä vaikeuksia, joita Englannin maatyöläisten palkkojen yleinen kohoaminen 9:stä 18:aan šillingiin synnyttäisi. Ajatelkaahan toki, hän huudahti, välttämättömyystarvikkeiden kysynnän suunnatonta lisääntymistä ja siitä johtuvaa hirvittävää hintojen nousua! Tiedättehän kaikki, että Amerikan maatyöläisten keskipalkat ovat enemmän kuin kaksi kertaa Englannin maatyöläisten keskipalkkoja suuremmat, vaikka maataloustuotteiden hinnat ovat Yhdysvalloissa alhaisemmat kuin Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja vaikka Yhdysvalloissa vallitsevat samat yleiset suhteet pääoman ja työn välillä kuin Englannissa ja vaikka vuotuinen tuotemäärä Yhdysvalloissa on paljon pienempi kuin Englannissa. Minkä tähden siis ystävämme lyö hätärumpua? Vain kiertääkseen kysymyksen, joka todella on ratkaistavanamme. Äkillinen palkankorotus 9:stä 18:aan šillingiin merkitsisi palkan äkillistä kohoamista 100 prosentilla. Emme kuitenkaan lainkaan keskustele kysymyksestä, voidaanko Englannissa yhtäkkiä kohottaa yleistä palkkatasoa 100 prosentilla. Meillä ei ylipäänsä ole mitään tekemistä korotuksen suuruuden kanssa, joka kussakin konkreettisessa tapauksessa riippuu kyseisistä olosuhteista ja jonka täytyy vastata niitä. Tehtävänämme on vain selvittää, mitä seuraa palkkatason yleisestä kohoamisesta siinäkin tapauksessa, jos se rajoittuisi vain yhteen prosenttiin.
Jätän ystävämme Westonin keksimän 100 prosentin kohoamisen sivuun ja kiinnitän huomiotanne siihen tosiasialliseen palkkojen kohoamiseen, joka tapahtui Isossa-Britanniassa vuosina 1849–1859.
Kaikki te tunnette vuodesta 1848 voimassa olevan lain 10-tuntisesta tai oikeammin 10 1/2-tuntisesta työpäivästä.[2] Se oli suurimpia taloudellisia muutoksia, joita olemme nähneet. Se merkitsi äkillistä ja pakollista palkan kohoamista ei vain joillakin paikallisilla ammattialoilla, vaan johtavilla teollisuusaloilla, joihin nojaten Englanti pitää herruutta maailmanmarkkinoilla. Se oli palkankorotus, joka suoritettiin erikoisen epäsuotuisissa olosuhteissa. Tohtori Ure, professori Senior ja kaikki muut porvariston etuja ilmaisevat viralliset taloustieteilijät todistelivat — ja todettakoon, paljon paremmin perusteluin kuin ystävämme Weston — että tuo laki tulisi soittamaan kuolinkelloja Englannin teollisuudelle. He todistelivat, ettei kysymys ole pelkästään tavallisesta palkankorotuksesta, vaan sellaisesta palkankorotuksesta, jonka on aiheuttanut käytettävän työmäärän pienentyminen ja joka perustuu siihen. He väittivät, että kahdestoista tunti, joka tahdotaan ottaa kapitalistilta, oli juuri ainoa tunti, josta hän saa voittonsa. He uhkasivat kasautumisen vähenemisellä, hintojen nousulla, markkinoiden menettämisellä, tuotannon supistumisella, siitä johtuvalla uudella palkanalennuksella ja lopullisella perikadolla. He jopa selittivät, että Maximilien Robespierren lait maksimista[3] ovat siihen verrattuna pikkujuttu, ja tietyssä mielessä he olivat oikeassa. Entä mikä oli tulos? Tehdastyöläisten rahapalkan kohoaminen huolimatta työpäivän lyhenemisestä, työssäolevien tehdastyöläisten lukumäärän huomattava lisääntyminen, tehdastuotteiden hintojen jatkuva aleneminen, tehdastyöläisten työn tuotantovoiman ihmeellinen kehitys, tehdastuotteiden menekkimarkkinain ennenkuulumattomasti edistyvä laajentuminen. Manchesterissa Tieteen edistämisseuran kokouksessa kuulin vuonna 1861 herra Newmanin myöntävän, että hän, tohtori Ure, Senior ja kaikki muut taloustieteen viralliset edustajat olivat erehtyneet, kun sen sijaan kansan vaisto oli osoittautunut oikeaksi. En tarkoita professori Francis Newmania, vaan herra W. Newmania,[4] jolla on kansantaloustieteessä huomattava asema Thomas Tooken »History of Pricesin» avustajana ja julkaisijana, tämän mainion teoksen, josta käy selville hintojen historia vuodesta 1793 vuoteen 1856. Jos ystävämme Westonin piintyneet ajatukset muuttumattomasta palkkasummasta, pysyvästä tuotemäärästä, työn tuotantovoiman pysyvästä tasosta ja kapitalistien pysyvästä tahdosta ja hänen kaikki muut vakionsa ja lopullisuutensa olisivat oikeita, niin silloin professori Seniorin synkät ennustukset olisivat oikeita ja väärässä olisi Robert Owen, joka jo vuonna 1815 julisti työpäivän yleisen lyhentämisen ensimmäiseksi työväenluokan vapauttamista valmistelevaksi toimenpiteeksi[5] ja toteutti sen omin päin käytännössä riskistä ja yleisestä ennakkoluulosta huolimatta kutomatehtaassaan New Lanarkissa.
Juuri samaan aikaan, kun 10 tunnin laki tuli voimaan ja sitä seurasi palkkojen korotus, Isossa-Britanniassa oli havaittavissa maatyöläisten palkkojen yleistä kohoamista syistä, joita tässä on tarpeetonta esittää.
Jottei teillä syntyisi väärinkäsityksiä, haluan tehdä eräitä ennakkohuomautuksia, vaikka ne välittömän tavoitteeni kannalta eivät olekaan tarpeen.
Jos mies saa 2 šillingin viikkopalkkaa ja jos hänen palkkansa nousee 4 šillingiin, niin palkkataso kohoaa 100 prosentilla. Palkkatason kohoamisen kannalta tämä palkanlisäys vaikuttaa suurelta, vaikka todellinen palkkasumma, 4 šillingiä viikossa, jää edelleenkin kurjan alhaiseksi nälkäpalkaksi. Teidän ei siis pidä antaa juhlalliselta kajahtavien palkkatasoprosenttien eksyttää itseänne. Teidän pitää aina kysyä, kuinka suuri se oli alunperin.
Edelleen ei ole vaikeaa käsittää, että jos 10 työläistä saa viikossa 2 šillingiä kukin, 5 työläistä 5 šillingiä kukin ja edelleen 5 työläistä 11 šillingiä kukin, niin nämä 20 saavat viikossa yhteensä 100 šillingiä eli 5 puntaa. Jos sitten heidän viikkopalkkansa kokonaissumma nousee sanokaamme 20 prosentilla, niin se kohoaa 5:stä 6 puntaan. Ottaen keskimäärän, voimme sanoa, että yleinen palkkataso on kohonnut 20 prosentilla, vaikka itse asiassa 10 työläisen palkka pysyy ennallaan, 5 työläistä käsittävän ryhmän työpalkka kohoaa kutakin työläistä kohti vain 5 šillingistä 6 šillingiin ja toisen 5 työläistä käsittävän ryhmän palkkasumma 55 šillingistä 70 šillingiin. Puolet työläisistä ei ylipäänsä olisi parantanut asemaansa, neljäsosa heistä aivan mitättömässä määrässä ja vain neljäsosa olisi tosiasiallisesti saanut parannuksen. Kuitenkin keskimääräisesti laskien näiden 20 työläisen yhteinen palkkasumma olisi kohonnut 20 prosentilla, ja mikäli otetaan lukuun koko pääoma, joka käyttää näitä työläisiä, ja heidän tuottamiensa tavaroiden hinnat, niin asia olisi aivan sama kuin jos he kaikki olisivat tasasuhtaisesti tulleet osallisiksi keskimääräisestä palkankorotuksesta. Mainitsemassamme maatyöläisiä koskevassa tapauksessa, kun palkkataso Englannin ja Skotlannin joissain kreivikunnissa on kovin erilainen, korotuksen vaikutus työläisiin oli hyvin erilainen.
Lopuksi sinä aikana, jolloin tuo palkankorotus tapahtui, oli päinvastaiseen suuntaan vaikuttavia seikkoja, kuten esim. Venäjän sodan[6] aiheuttamat uudet verot, maatyöläisten asuintalojen joukoittainen hävittäminen[7] jne.
Näiden monien ennakkohuomautusten jälkeen totean, että vuosina 1849–1859 Ison-Britannian maatyöläisten keskimääräinen palkkataso kohosi noin 40 prosentilla. Väitteeni todistukseksi voisin esittää lukuisasti yksityiskohtia, mutta tähän tarkoitukseeni katson riittäväksi viitata tunnontarkkaan, kriittiseen esitelmään, jonka herra John C. Morton vainaja piti vuonna 1859 Lontoon Taideseurassa[8] aiheesta: »The Forces used in Agriculture». Herra Morton esittää tietoja, jotka hän on ottanut laskuista ja muista todellisista asiakirjoista noin sadalta maatilalta 12:sta Skotlannin ja 35:stä Englannin kreivikunnasta.
Ystävämme Westonin mielipiteen mukaan, varsinkin jos otetaan huomioon tehdastyöläisten palkkojen samanaikainen kohoaminen, vuosina 1849–1859 olisi pitänyt tapahtua tavaton maataloustuotteiden hintojen nousu. Entä miten kävi todellisuudessa? Huolimatta Venäjän sodasta ja useista huonoista sadoista vuosina 1854–1856 Englannin johtavan maataloustuotteen, vehnän, keskihinta, joka vuosina 1838–1848 oli noin 3 puntaa quarterilta, aleni noin 2 puntaan 10 šillingiin quarterilta vuosina 1849–1859. Se merkitsee, että vehnän hinta aleni enemmän kuin 16 prosenttia samalla kun maatyöläisten palkat kohosivat keskimäärin 40 prosenttia. Samana aikana, jos kauden loppua verrataan sen alkuun, siis vuotta 1859 vuoteen 1849, virallisesti todettu köyhäläisyys väheni 934 419 henkilöstä 860 470 henkilöön, so. 73 949 henkilöllä. Myönnän, että tämä on hyvin pientä vähenemistä, josta seuraavina vuosina tuli jälleen loppu, mutta kuitenkin se on vähenemistä.
Saatetaan sanoa, että viljalakien[9] kumoamisen seurauksena ulkomaisen viljan tuonti lisääntyi vuosina 1849–1859 enemmän kuin kaksinkertaisesti verrattuna vuosiin 1838–1848. Entä mitä siitä seuraa? Kansalaisen Westonin kannalta katsoen olisi voitu odottaa, että tämä äkillinen, valtava ja alituisesti lisääntyvä kysyntä ulkomaisilla markkinoilla tulisi kohottamaan maataloustuotteiden hinnat tavattoman korkeiksi, koska lisääntyneen kysynnän vaikutus pysyy samana riippumatta siitä, kasvaako kysyntä ulkomailla vai kotimaassa. Entä miten kävi todellisuudessa? Muutamia huonoja satovuosia lukuunottamatta Ranskassa kuului tuona kautena alinomaa valituksia viljanhintojen romahduksellisen laskun vuoksi, amerikkalaisten täytyi useaan otteeseen polttaa liikatuotteensa, ja Venäjä, jos voimme uskoa herra Urquhartia, lietsoi sisällissotaa Yhdysvalloissa,[10] koska jenkkien kilpailu Euroopan markkinoilla supisti sen maataloustuotteiden vientiä.
Abstraktiseen muotoon pelkistettynä kansalaisen Westonin mielipide olisi seuraava: kaikkinainen kysynnän lisääntyminen tapahtuu aina tietyn tuotemäärän perustalla. Siksi se ei koskaan voi lisätä kysyttyjen tavaroiden tarjontaa, vaan vain kohottaa niiden rahahintaa. Aivan tavallinen tarkastelu osoittaa kuitenkin, että kysynnän lisääntyminen ei eräissä tapauksissa muuta lainkaan tavaroiden markkinahintoja, kun taas toisissa tapauksissa se aiheuttaa markkinahintojen ohimenevää nousua, jota seuraa tarjonnan lisääntyminen. Tämän tarjonnan lisääntymisen johdosta hinnat laskevat jälleen entiselle tasolle ja eräissä tapauksissa entistä tasoa alemmaksi. Ongelman ehtoja ei muuta vähääkään se, aiheutuuko kysynnän lisääntyminen palkankorotuksista vai jostakin muusta syystä. Kansalaisen Westonin kannalta tätä yleistä ilmiötä olisi yhtä vaikea selittää kuin sitä ilmiötä, joka johtuu poikkeuksellisista oloista, nimittäin palkankorotuksesta. Sen vuoksi hänen perustelunsa ei todista kerrassaan mitään tarkastelemassamme kysymyksessä. Se osoittaa vain, että hän ei kykene ottamaan selvää laeista, joiden vaikutuksesta kysynnän lisääntyminen aiheuttaa tarjonnan lisääntymistä eikä suinkaan markkinahintojen ehdotonta nousua.
[1] Sanaleikki: spoon — lusikka, hölmö; spoony — typerä, sopimaton. Toim.
[2] Englannin työväenluokka taisteli työpäivän lakisääteisen rajoittamisen puolesta kymmentuntiseksi jo 1700-luvun loppupuolesta alkaen, ja 1830-luvulla tämä liike levisi proletariaatin laajoihin joukkoihin.
Parlamentti hyväksyi lain vain naisia ja alaikäisiä koskevasta kymmentuntisesta työpäivästä 8. kesäkuuta 1847. Monet tehtailijat eivät silti noudattaneet tätä lakia. Toim.
[3] Ranskan porvarillisen vallankumouksen aikana jakobiinilainen konventti sääti 1793 ja 1794 viljan, jauhojen ja muiden välttämättömyystarvikkeiden kiinteät maksimihinnat sekä kiinteät maksimipalkat. Toim.
[4] Brittiläinen tieteen edistämisseura perustettiin 1831. Marx tarkoittaa W. Newmarchin (Marxilla on tässä nimessä kirjoitusvirhe) puheenvuoroa seuran talousjaoston kokouksessa syyskuussa 1861. Toim.
[5] C. R. Owen. Observations on the Effect of the Manufacturing System (Huomautuksia teollisuusjärjestelmän vaikutuksesta), Lontoo 1817, s. 76. Toim.
[6] Tarkoitetaan Krimin sotaa 1853–1856. Toim.
[7] 1800-luvun puolivälissä asumusten joukoittaista purkamista maaseudulla edisti omalta osaltaan se seikka, että maanomistajain maksaman köyhäinhoitoveron suuruus riippui huomattavassa määrin heidän maallaan asuvien köyhien luvusta. Niin sitten maanomistajat purkivat tahallaan itselleen tarpeettomiksi katsomia rakennuksia, jotka olisivat voineet palvella maaseudun »liikaväestön» asuinsijana. Toim.
[8] Taide- ja käsityöseura (Society of Arts) oli porvarillinen valistus- ja hyväntekeväisyysseura, joka perustettiin Lontoossa 1754. Mainitun esitelmän piti 1864 kuolleen John Mortonin poika John Chalmers Morton. Toim.
[9] Ulkomaisen viljan tuonnin rajoittamiseen tai kieltoon tähtäävät ns. viljalait oli saatettu Englannissa voimaan suurmaanomistajien etuja silmällä pitäen. Manchesterilaiset tehtailijat Cobden ja Bright perustivat 1838 Liiton viljalakeja vastaan (Anti-Corn-Law-League). Liitto vaati täydellistä kauppavapautta ja pyrki viljalakien kumoamiseen alentaakseen työläisten palkkoja ja heikentääkseen maaylimystön taloudellisia ja poliittisia asemia. Taistelun tuloksena 1846 maassa hyväksyttiin laki (bill) viljalakien kumoamisesta, mikä merkitsi teollisuusporvariston voittoa maaylimystöstä. Toim.
[10] Amerikan sisällissota (1861–1865) oli pohjoisten teollisten osavaltioiden ja kapinaan nousseiden eteläisten osavaltioiden välistä sotaa. Englannin työväenluokka nousi vastustamaan orjanomistajia kannattaneen englantilaisen porvariston politiikkaa ja esti Englannin puuttumisen USA:n sisällissotaan. Toim.