Jätimme Englannin puhuttuamme sen oloista 14:nnen vuosisadan loppupuolella ja vuoden 1381:n talonpoikaiskapinasta, joka tosin ei tuottanut voittoa talonpojille, mutta ei myöskään sellaista tappiota, että läänitysherrat olisivat kyenneet asettamaan talonpojat taasen vanhan ikeen alaisiksi. Maaorjuus hävisi siitä alkaen nopeasti Englannista, mutta samalla sen mukana myöskin vanha feudalinen maatalous.
Kaksi seikkaa on tunnusmerkkeinä 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadoilla Englannin maataloudessa tapahtuvalle mullistukselle: kapitalistisen vuokraajan ilmaantuminen ja laiduntalouden lisääntyminen.
Maanomistajille kävi liian raskaaksi pitää itse tilojaan viljelyksessä, senjälkeen kun olivat menettäneet palvelusvelvollisten talonpoikien työvoiman ja olivat pakotetut käyttämään palkkatyötä. He pitivät parempana vuokrata tilansa; joko palstotella ne ja antaa pikkuvuokraajille, jotka itse niitä viljelivät, tai luovuttaa ne jakamattomina runsaspääomaisille yrittäjille, joilla oli tarpeellinen raha ja tarpeelliset liiketiedot, joiden avulla voivat saattaa liikkeen mahdollisimman tuottavaksi. Käsikädessä tämän kanssa kävi toinen kehitys. Meillä on jo usein ollut tilaisuus viitata siihen tärkeään merkitykseen, mikä oli Englannin lammashoidolla, joka tuotti Europan parasta villaa. Kuta enempi verkateollisuus kaikkialla kehittyi ja kuta paremmiksi tulivat liikenteen, vallankin meriliikenteen, keinot, sitä enempi laajeni englantilaisen villan markkina-alue. 15:nnen vuosisadan lopulla ulottui tämä jo Italiaan ja Ruotsiin saakka. Villan hinnat nousivat, ja samalla pyrittiin yhä enempi laajentamaan lammashoitoa. Tätä lisäsi vielä se, että maaorjien palvelusvelvollisuuden tilalle syntyi palkkatyö. Työvoimien houkutteleminen ja kiinnittäminen oli ollut vanhan, feudalisen maatalouden tunnussanana. Uuden, kapitalistisen maatalouden tunnussanana oli: säästää, säästää työvoimia, tehdä työläisiä tarpeettomiksi, missä se vain on mahdollista. Siihen oli lammashoito, jonka ehtona oli laiduntalous, mitä suurimmassa määrin omiaan.
Mutta samalla kun kapitalistinen liikemuoto ja villamarkkinat laajenivat, kasvoi myöskin maanomistajien maanhimo rajattomiin; he eivät enään halunneet väestöllistä maata, vaan laidunmaata, väestötöntä maata.
Tämä himo kehittyi sitä helpommin, kun juuri tähän aikaan vanha aateli hävisi melkein kokonaan valkosten ja punasten ruusujen hirvittävässä kansalaissodassa, jolla myöskin kai osaksi oli syynsä Englannin maanviljelyksessä tapahtuneessa mullistuksessa (vert. siv. 199[1a]). »Uusi aateli oli aikansa lapsi, tuon ajan, jolle raha oli kaikkien mahtien mahtina», sanoo Marx. Mitkään feudaliset perityt seikat ja omituisuudet eivät rajottaneet sen asioimisneroa. Missä sillä vaan oli kyllin valtaa, ja sitä siltä harvoin puuttui, varasti se talonpojiltaan niiden yhteismaan, saattoi ne senkautta perikatoon, vieläpä se lopulta suorastaan karkotti heidät, muuttaakseen heidän peltomaansa karjanlaitumiksi. Niiden talonpoikaistalouksien luku, jotka Henrik VIII:nnen aikana joutuivat häviöön, lasketaan 50,000:ksi. Mutta samalla kuin talonpojat, joutui häviöön myöskin useita pieniä maaseutukaupunkeja, jotka suureksi osaksi olivat eläneet talonpoikaisen ostajapiirin turvin.
Seurauksena kaikesta tästä oli köyhälistön tavaton kasvaminen. Kuten europalaisella mannermaalla, lakkasi Englannissakin 15:nnen vuosisadan lopulta alkaen talonpoikaisväestön mutta samalla myöskin yleensä työväenluokkien »kultainen aika». Mutta samalla kun talonpoikaisväestön sortuminen mannermaalla ilmeni ensi sijassa sen rasitusten enentymisessä, ja maattoman väestön lisääntyminen oli toisarvoinen ilmiö, ilmeni se Englannissa ennenkaikkea köyhälistön lisääntymisessä.
Missään ei 16:nnen vuosisadan alussa joukkoköyhyyskysymys ollut niin merkityksellinen kuin Englannissa. Sitä pohtivat ja siitä pelästyivät kaikki, joilla siitä ei ollut suoranaista hyötyä. Sillä joukkojen omaisuudettomuus ei ollut vielä tullut kansallisrikkauden perustaksi, vielä ei ollut mitään kapitalistista suurteollisuutta, joka olisi tarvinnut suuria köyhälistöjoukkoja, ja kapitalistinen siirtomaapolitikakin, joka pian oli tuleva niin tärkeäksi Englannin taloudelliselle kehitykselle ja joka oli mahdoton ilman suurta määrää epätoivoisia maansa menettäneitä eläjiä, oli vielä kapalossaan. Yhteiskunta ei mitenkään perustunut joukkojen köyhyydelle, ja kaikki luokat pyrkivät sitä poistamaan.
Tätä tarkottavat yritykset olivat mitä useammanlaatuisia. Äärimmäisinä vastakohtina näissä yrityksissä olivat kerettiläis-kommunismi ja verilainsäädäntö. Helposti käsitettävissä on, että edellinen sai elinvoimaa juuri kuvaamistamme olosuhteista, että lollardilaisuus taasen heräsi henkiin ja uudestikastajienkin aatteet löysivät vastakaikua. Mutta historiallista merkitystä eivät ne saavuttaneet Moren aikana Englannissa. Ei ollut vallitsevien luokkien välillä suuria syvällisiä selkkauksia, jotka olisivat antaneet kommunisteille tilaisuuden julkisesti ryhtyä historiallisen kehityksen kulkuun. Sellaisia ei ilmennyt Tudor-sukuisten kuninkaiden hallitessa, vaan vasta seuraavalla vuosisadalla, kun Stuartit nousivat Englannin valtaistuimelle. Kommunistien olemassaolo ilmeni vain heidän joutuessaan marttyyreiksi. Erittäinkin Henrik VIII:nnen hallituksen loppupuolella lisääntyivät toimenpiteet uudestikastajia vastaan ja tällaisten kerettiläisten mestaukset. 1535 ja seuraavina vuosina on joukossa huomattava paljon hollantilaisia. Mutta ei yksin kommunismia estetty verisin käsin nousemasta. Työttömänä-oleminen riitti saattamaan pyövelin käsiin. »Verilainsäädäntö maankulkuriutta» vastaan alkoi Englannissa 15:nnen vuosisadan lopulla.[1b]
Se alkoi Henrik VII:nnen aikana, joka hallitsi 1485–1509 ja oli ensimäinen Tudor-sukuinen hallitsija. Mutta erikoisesti kehitettiin sitä hänen poikansa Henrik VIII:nnen hallitessa (1509–1547). Tämä määräsi esim. v. 1530: »Vanhat, työkyvyttömät kerjäläiset saavat kerjuuluvan. Työkykyiset maankulkurit sitävastoin ruoskittakoon ja pantakoon kiinni. Heidät sidottakoon ja heitä ruoskittakoon, kunnes veri virtaa heidän ruumiistaan, sitte saavat he vannoa palaavansa synnyinseudulleen tai sinne, missä olivat asuneet kolme viime vuotta, ja ryhtyvänsä työntekoon.» »Mitä julmaa ivaa! 1536 uudistetaan edellinen määräys, mutta tiukennetaan sitä uusilla lisäyksillä. Jos joku toistamiseen tavataan maankulkurina, oli ruoskiminen uudistettava ja puoli korvaa leikattava pois, mutta kolmannella kerralla oli kiinni saatu mestattava vaarallisena rikoksellisena ja yhteiskunnan vihollisena.» (Marx.)
Ja miten vähän Henrik VIII:nnen hallitus suvaitsi laskettavan leikkiä itsestään, näkyy siitä, että sen kestäessä mestattiin »72,000 suurta ja pientä varasta», kuten muuan senaikuinen kronikoitsija kertoo.
Näiden kahden äärimmäisyyden välillä, sen että omaisuudettomuus ja työttömyys selitettiin kuoleman-ansaitseviksi rikoksiksi ja sen että ikävöitiin alkukristillisen kommunismin uudestaan elpymistä, liikkuvat kaikki silloiset yritykset, pyrinnöt, ehdotukset ja toiveet yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisemiseksi. Vain yksi ainoa mies — ainoa joka suhteessa — oli kyllin rohkea ja laajanäköinen astuakseen aikansa yleisen ajattelun rajojen yli ja viitatakseen ratkaisun saavuttamiseksi uudellaiseen kommunismiin, joka tykkänään erosi alkukristillisestä ja kerettiläisestä, joka ei merkinnyt palaamista menneisyyden olotilaan, vaan edistymistä uuteen yhteiskuntatilaan, joka käsitti piiriinsä kaikki sivistysainekset, jotka renessansin ja uskonpuhdistuksen aikakausi oli synnyttänyt. Tämä mies, joka ensimäisenä suunnitteli tämän uuden, ennen kuvaamattoman kommunismin, nykyaikaisen kommunismin, kuvan oli Thomas More.
Useimmilla niistä elämäkerroista, joita tähän asti on kirjoitettu Thomas Moresta, on toinen vika kuin se, joka oli aikalaistensa kirjottamilla Münzerin vaiheiden ja münsteriläisen liikkeen esityksillä. Jos nämä viimeksimainitut ovat yksipuolisesti vain syytöskirjotuksia, jotka on kirjoitettu yleisen syyttäjän eikä historioitsijan kynällä, niin ovat Moren elämäkerrat, vallankin aikaisemmilla vuosisadoilla kirjoitetut, vain mitä yksipuolisimpia ylistyskirjotuksia. Niissä on jotain suitsutussavun tuoksua, ei sellaisen, jota kiitollinen jälkimaailma uhraa miehille, jotka sen mielestä erikoisesti ovat edistäneet inhimillistä kehitystä, vaan suitsutussavun, jota katolinen kirkko uhraa pyhimyksilleen, sekottaakseen uskovaisten mieltä.
More kuoli nimittäin katolisena marttyyrinä. Mutta katolisella kirkolla ei ole uskonpuhdistuksen jälkeen ollut niin yllin kyllin suuria ajattelijoita ja luonteita, että se olisi voinut väsyä omaksi kunniakseen yhä uudestaan laulamasta Moren kunniaa. Kumminkaan ei läheskään kaikki, mitä More on tehnyt, ole ollut ylistettävää katolisen kirkon mielestä; hänen vaikutuksensa puolueeton, kaikinpuolinen esitys ei niin ollen ole voinut vastata katolisen kirkon tarkotuksia. Ja niin ovatkin hänen elämäkertansa tulleet oikein yksipuolisia.
Suoramielisemmin kirjotettu on vanhin hänen elämäkerroistaan, joka on peräisin hänen vävyltään William Roperilta (todennäköisesti vuodelta 1557). Roper oli asunut kuusitoista vuotta Moren talossa, hän on rehellinen, yksinkertainen ja selvä, ja me saamme täydellisesti luottaa hänen esitykseensä. Mutta Roper oli mieleltään liian rajotettu käsittääkseen Moren merkitystä ja ilmottaakseen sitä kuvaavia tosiasioita. Jos meillä olisi vain Roperin kirjottama Moren elämäkerta, emme tietäisi esimerkiksi edes sitä, että More on kirjottanut »Utopian»!
Älyllisessä suhteessa on Roperia etevämpi seuraava Moren elämänkertoja, Thomas Stapleton, englantilainen katolinen hengenmies, joka maapaossa, Donaissa, kirjotti Moren elämäkerran, joka ilmestyi v. 1588. Hän täydentää Roperin kirjottamaa käymällä lähemmin tarkastamaan Moren kirjallista toimintaa, ja on varsinkin sillä tuottanut hyötyä, että hän on koonnut ja julkaissut runsaita aineksia, vallankin Moren ja hänen aikalaistensa kirjeistä. Mutta hänen teoksensa ei ole mikään historiallinen teos, vaan hartauskirja, meille ei siinä anneta historiallista selvittelyä, vaan sekanen kokoelma kaskuja, taruja ja ihmekertomuksia.
Ja tämä luonne on kaikilla Moren katolisilla elämäkerroilla meidän päiviimme asti, mikäli niihin olemme tutustuneet. Poikkeuksena on mainittava v. 1891 ilmestynyt englantilaisen hengenmiehen T. E. Bridgettin kirjottama teos, joka kyllä sangen suuressa määrin edustaa katolilaista katsantokantaa eikä mitenkään ole oikeudenmukainen edes humanisti saati sitte sosialisti Morea kohtaan, mutta hän kumminkin käyttää nykyaikaisen tieteen työtapaa ja karttaa mauttomuuksia. Mutta teeskentelemätöntä historiallista esitystä ei tämäkään nykyaikaisen katolisuuden tieteellinen tuote mitenkään ole. Se tekee Moresta yhtä ahdassydämisen katolilaisen kuin tekijä itse on.
Ylevämmin tunnustuksellisen ahdasmielisyyden yläpuolella kuin Bridgett on kaksi muuta 19:nnellä vuosisadalla esiintynyttä elämäkerrankirjottajaa, jotka vielä tulee mainita, Rudhart ja Seebohm. Rudhartin teos on tunnollinen, vireä ja rehellinen, mutta vähäpätöinen ja turhanpäiväinen. Seebohm käsittelee vain Moren vaikutusta humanistina vuoteen 1519. Hän on rohkeampi, mutta samalla haaveellisempi kuin Rudhart ja viehättyy uhkarohkeisiin otaksumiin.
Ja hän, yhtävähän kuin kukaan muukaan mainituista Moren elämänkertojista, on osannut ryhtyä »Utopiaan». Kun kellään näistä herroista ei ollut vähintäkään aavistusta sosialismista, eivät he mitenkään ole voineet käsittää tämän teoksen merkitystä sosialistisen aatemaailman kehitykselle; ja yhtä vähän voi heidän mieleensä johtua ruveta tutkimaan, missä yhteydessä »Utopia» oli siihen yhteiskunnalliseen ympäristöön, jossa se syntyi.
Thomas More syntyi helmikuun 7 p:nä 1478 ylihovioikeuden tuomarin poikana Lontoossa. Opittuaan latinaa Pyhän Antonyn koulussa ja vietettyään muutaman aikaa arkkipiispa, myöhemmin kardinali Mortonin, huomattavan valtiomiehen, kodissa, tuli hän Oxfordin yliopistoon v. 1492. Siellä olivat jo humanistiset opinnot saaneet jalansijaa ja nuori More ryhtyi tulisella innolla opiskelemaan noita uusia tieteitä. Ne vaikutteet, jotka hän silloin sai, ovat olleet määrääviä koko hänen elämälleen. Hänen isänsä otti kyllä hänet vastoin tahtoa yliopistosta ja pakotti hänet käymään Lontoon oikeuskoulua. Mutta joskin Thomas taipui ja lopulta (1501) tuli asianajajaksi, on hän aina pysynyt uskollisena ensimäiselle rakkaudelleen klassilliseen filosofiaan ja taiteeseen ja saavutti etevän oppineen maineen ja tunnetuimpien humanistien ystävyyden, erittäin hyväksi ystäväksi tuli hän heidän germanisissa maissa mainioimman miehensä, Erasmus Rotterdamilaisen, kanssa, jonka hän oppi tuntemaan 1498.
Korkea humanistinen sivistys on sangen oleellisena kohtana erottamassa Morea muista sen ajan sosialisteista. Tosin oli näidenkin joukossa miehiä, jotka olivat hajottaneet humanistisia opintoja — muistettakoon vain Grebeliä, Manzia, Denckiä, Hubmeieriä —, mutta heillä oli kumminkin teologinen sivistys paljon merkitsevämpi. Niin korkeata filosofista sivistystä kuin Morella ei ollut kellään heistä. Jonkun aikaa näyttää muuten Morekin olleen kristillisen kommunismin — joskaan ei kerettiläisen — vaikutuksen alaisena. Tässä mielessä ainakin käsitämme sen, että hän vuodet 1501–1504 eli erään kartusianiluostarin läheisyydessä, jonka uskonnollisiin hajotuksiin hän otti osaa, vieläpä aikoi ruveta munkiksikin. »Hän myöskin vakavasti halusi tulla fransiskanimunkiksi», kertoo Stapleton, palvellakseen jumalaa täydellisyyden tilassa; mutta kun hän huomasi, että Englannin hengelliset olivat kadottaneet entistä ankaruuttaan ja innostustaan, luopui hän aikomuksestaan. Erasmus tietää siihen vaikuttaneen senkin seikan, että hän otti siveyslupaukset sangen vakavalta kannalta, mutta tuli siihen johtopäätökseen, että hän ei voisi niitä pitää.
Hän palasi taasen elämään, ja meni v. 1505 naimisiin Jane Coletin, muutaman maalaisaatelismiehen tyttären kanssa. Kun tämä kuoli v. 1510 lahjotettuaan hänelle neljä lasta, otti hän Alice Middletonin toiseksi vaimokseen.
Huolenpito perheestä pakotti hänet tekemään ensi sijassa ansiotyötä, ja tuo klassillisesti sivistynyt oppinut ja hurskas haaveilija osottautui nyt mitä käytännöllisimmäksi mieheksi. Hän saavutti suuren maineen asianajajana ja tuli Lontoon kauppiasten luottamusmieheksi. Kapitalistit pitivät sosialistia etujensa parhaana valvojana.
Varmaan ei tämä likeinen suhde Lontoon kapitalisteihin ole ollut vaikuttamatta Moren sosialistisiin mielipiteisiin. Kauppiaat olivat silloin sinä luokkana, joka edusti taloudellista edistystä. Ja juuri Lontoossa olivat kauppiaat erikoisen korkealla asteella. Moren aikaan alkoivat jo tuntua aikaisemmin mainitsemamme itämaille johtavien kauppateiden muutokset. Europan taloudellinen painopiste luisui Välimeren rannalta Atlantin valtameren ja sen haaramerten rannoille. Ja Englanti, joskaan se ei vielä läheskään vallinnut merta, alkoi jo ottaa osaa maailmankauppaan. Olihan se sen ajan käytetyimmän kauppatien, Calaisin salmen, varrella, joka yhdisti toisiinsa Europan silloisen maailmankaupan molemmat ehdottomasti tärkeimmät keskustat, Lissabonin ja Antwerpenin. Näiden molempien kaupunkien ja Parisin rinnalla tuli Lontoosta maailmankaupunki.
Kaiken tämän vuoksi tuli More tuntemaan taloudelliset seikat niin perinpohjin, että vain harvat hänen aikalaisistansa vetivät hänelle vertoja. Tämä ymmärtäminen kohosi hänessä yläpuolelle kauppiaan ahtaan yksityistaloudellisen kannan ja tuli kansantaloudelliseksi, kansakunnan koko taloudellisen elämän käsittäväksi, mikä on luettava hänen perinpohjaisen filosofisen sivistyksensä ja — valtiollisen toimintansa ansioksi.
Sillä myöskin valtion hallintoon otti tämä väsymätön mies ahkerasti osaa. Jo v. 1504 oli hänet valittu parlamenttiin — ikävä kyllä ei mainita, mistä vaalipiiristä; ja hänellä oli siellä heti, huolimatta hänen nuoruudestaan, melkoinen vaikutus. Hänen esiintymisensä syyksi on, Roperin mukaan, luettava se, että parlamentti kieltäytyi myöntämästä veroa, jonka määräämistä kuningas Henrik VII:s vaati. Henrik oli raivoissaan siitä, että »parraton nuorukainen» oli vienyt häneltä melkoisen tulon, ja kun parlamentinjäsenten loukkaamattomuus ei silloin suinkaan ollut taattu, joutui More vakavaan vaaraan. Hänen täytyi vetäytyä julkisesta elämästä, vieläpä hän joksikin aikaa jätti Englannin ja kävi Alankomaissa ja Ranskassa, jonka kautta hän jokatapauksessa tavattomasti laajensi näköpiiriään ja terotti yhteiskunnallisten suhteiden havaitsemiskykyään. Ajattelipa hän vallan siirtyä kotimaastaan, kun hän ei tuntenut olevansa turvassa kuninkaan kostolta. Mutta tämän kuolema (1509) muutti aseman kokonaan. Uuden hallitsijan Henrik VIII:nnen astuessa valtaistuimelle, alkoi luonnollisesti myöskin »uusi suunta». Morea ei ainoastaan enään uhattu, vaan annettiin hänelle Lontoon porvariston luottamusmiehenä useita tärkeitä virkoja. V. 1510 tuli hän Lontoon ala-sheriffiksi (eräänlaiseksi sivilituomariksi), ja kun v. 1515 muuan lähetystö lähti Flanderiin tekemään kauppasopimusta Alankomaiden kanssa, oli More yhtenä lähetystön jäsenenä, edustaen Lontoon kauppiaita. Kuudeksi kuukaudeksi jäi hän sillä kertaa Alankomaihin. Neuvottelut antoivat hänelle enemmän lepoaikaa kuin Lontoossa hänen asianajotoimensa ja tuomarinvirkansa. Hän käytti sitä kirjottaakseen »Utopian», jossa kuvasi ihannevaltiota, jossa ei tunnettu mitään olemassa olevien valtioiden epäkohtia, ja joka oli hedelmänä filosofisen sivistyksen yhtymisestä kansantaloudelliseen ja valtiolliseen. Valtiollinen sivistys ei ollut siihen aikaan ensinkään niin yleistä kuin nykyään. Väestön suurella enemmistöllä oli pysyvää harrastusta vain paikallisiin asioihin, ja siltä puuttui keinoja, saavuttaa tietoja valtiollisista asioista. Nykyaikaisen valtion alkukehitys kävi kaikkialla käsikädessä politikan ja politisen sivistyksen joutumisen kanssa »yhteiskunnan ylimpien» yksinoikeudeksi.
Niin harvjnaista kuin politinen sivistys silloin olikin, oli vielä harvinaisempaa, että samalla henkilöllä sen ohella oli taloudellista ymmärrystä, liiketietoja ja filosofista sivistystä. Oppineet olivat siihen aikaan, kuten nykyäänkin, enimmäkseen koulumestareja, joilla ei ollut mitään käytännöllistä kokemusta. Ja valtiomiehiltä, jotka säännöllisesti olivat ylimystön ja hengellisten piiristä, puuttui samoin enimmäkseen yhtä suuressa määrin syvempää taloudellisten kysymysten ymmärtämistä, samoin kuin filosofistakin sivistystä. Siinäkään suhteessa eivät asiat sitte 16:nnen vuosisadan ole paljoa muuttuneet.
Mutta niin harvinaista kuin kaikkien mainittujen omaisuuksien yhtyminen yhteen mieheen oli, niin kerrassaan ainoanlaatuiseksi tuli tämä yhtyminen Moressa senkautta, että hänessä sen ohella oli luonteenominaisuuksia, jotka oikeastaan olivat ristiriidassa kaikkien noiden ominaisuuksien kanssa. Kansantaloudellista kapitalismin — niin pitkälle kuin kapitalismi silloin oli kehittynyt — olemuksen ymmärtämistä ei voitu hankkia teoretisilla opinnoilla, sillä kansantaloudellista teoriaa ei silloin vielä ollut olemassa. Sitä voi hankkia vain, kuten More, käytännössä, mutta tämä kehitti siihen aikaan ahneutta ja itsekkyyttä. Valtiollisen sivistyksen hankkimisen edellytykset taas johtivat silloin, kun lähin tulevaisuus kuului ruhtinasvallalle, kun ei vielä ollut pohjaa tehoisalle valtiolliselle kansanvallalle, orjamaisuuteen ja luonteettomuuteen ylempiin nähden, röyhkeyteen ja häikäilemättömyyteen alempiin nähden. Ja oppineissa, joilla ei ollut kansalta mitään odotettavana, jotka hyvin tiesivät, että työtätekevien luokkien asia arvattavissa oleviin aikoihin oli toivoton, jotka — oppineina — elivät vain mahtavien ja rikkaiden suosiosta, heissä ilmeni aivan liian helposti kaupan tuottaman turmeluksen ohella valtiollisesta elämästä johtunutta.
Kerettiläiskommunistit tiesivät hyvin, miksi kammosivat ei vain kauppaa, vaan myöskin oppineisuutta ja enimmäkseen myöskin politikaa. Kaikki se turmeli siihen aikaan luonteen.
Harvinainen ilmiö on More, joka kaikilla näillä aloilla sai eteviä tuloksia aikaan, joka hyvin tiesi, että lähin tulevaisuus kuuluu yksinvaltiudelle ja kapitalismille, joka omisti niille palveluksensa ja samalla kumminkin pysyi yksinkertaisena ja epäitsekkäänä, pelottomana ja jäykkäniskaisena suhteessaan ylöspäin, ja samalla oli mieli täynnä rakkaudellista antautumista riistettyjen ja sorrettujen asialle. Siinä kohdin oli hän erikoinen, se on vienyt hänet mestauslavalle, mutta myöskin ollut perustuksena hänen kuolemattomuudelleen.
Vain niin erikoisenlaatuinen mies voi 16:nnen vuosisadan alussa kirjottaa teoksen sellaisen kuin »Utopia». Mutta juuri sen vuoksi täytyikin tämän jäädä käsittämättömäksi, siksi, kunnes ne edellytykset olivat olemassa, jotka tekivät laajemmat piirit kykeneviksi käsittämään korkeamman sosialismin kuin kristillisen aatemaailmaa.
Sitä ei ymmärretty, mutta se ei jäänyt huomaamatta eikä myöskään vaikutuksetta. Sillä Morella oli tulevaisuudenvaltionsa kuvauksen johdantona aikansa olevien valtiollisten ja taloudellisten suhteiden arvostelua, joka terävyyteen ja tehokkaisuuteen nähden meni sen äärimmäiselle rajalle, mitä tunnettu valtiomies siihen aikaan voi sanoa, panematta päätänsä vaaraan. Nämä esitykset ovat vaikuttaneet useihin englantilaisiin valtiollisten ja yhteiskunnallisten olojen arvostelijoihin 16:nnella vuosisadalla ja myöhemminkin, ja yksinpä kansaankin tunkeutui Moren arvostelutapa.
Jo heti ilmestymisensä jälkeen herätti »Utopia» yleistä huomiota oppineiden ja valtiomiesten piireissä. Ensimäistä painosta, joka ilmestyi v. 1516 Löwenissä, seurasi pian, v. 1518, toinen, joka oli painettu Frobenin kirjapainossa Baselissa, v. 1520 Parisissa kolmas, ja niihin liittyi loppumaton sarja uusia painoksia ja käännöksiä aina meidän aikaisiimme asti.
Ensimäisten painosten nopea toistaan seuraaminen jo osottaa, minkä vaikutuksen »Utopia» teki. Se asetti yhdellä iskulla Moren Englannin valtiomiesten ensi riviin. Mutta siinä ei saanut Henrik VIII:nnen aikaan olla rankaisematta kukaan, joka ei ollut uskollinen kuninkaalle ja häntä palvellut. Kaikkein vähemmin mies, jonka takana oli Lontoon mahtava kauppamiehistö. Jo ennen »Utopian» ilmestymistä oli Morea kehotettu rupeamaan kuninkaan palvelukseen. Hän oli kieltäytynyt perusteilla, jotka esittää mainitussa kirjassa. Nyt, sen ilmestymisen jälkeen, koetti Henrik kaikin keinoin saada etevää valtiomiestä rupeamaan palvelukseensa, ja nyt oli myöskin Morelle käynyt liian vaaralliseksi vielä kerran antaa kieltävä vastaus, joka olisi leimannut hänet vastustuksen mieheksi, joka olisi toimitettava pois tieltä. Älköön unohdettako, että Henrik VIII:nnen aikana Englannin kuningasvalta oli mahtavimmillaan.
V. 1518 tuli Moresta kuninkaallisen hovin virkamies, aluksi »Master of requests», saapuvien anomusten esittäjä. Pian senjälkeen korotettiin hänet ritarisäätyyn, ja siitä alkaen toimi hän mitä erilaisimmissa valtion ensimäisissä viroissa — nykyisin sanottaisi »ministeriöissä». Tämä valtiollinen toiminta tarjosi hänelle monta tilaisuutta vaikuttaa hyvää erikoistapauksissa, mutta »Utopiassa» esittämänsä laatuista politikaa tai yleensä itsenäistä politikaa ei More voinut ajatella. Hän osottautui viisaaksi, rehelliseksi ja omantunnontarkaksi kauppaministeriksi. Korkeampaan toimintaan ei hän saanut tilaisuutta. Mutta joskaan hän ei ollut tilaisuudessa harjottamaan itsenäistä politikaa, ei hänestä kumminkaan milloinkaan tullut epäitsenäistä hovilaista. Hän ei pelännyt kieltäytyä tottelemasta kuningastakin, kun tämä vaati häneltä jotakin, joka oli vastoin hänen vakaumustaan.
Se teki Moresta katolisuuden marttyyrin.
Hän oli, kuten alussa Henrik VIII:skin, vihamielinen uskonpuhdistukselle, ei uskonnollisista syistä, sillä hän on usein puhunut katolisista laitoksista ja uskonopeista yhtä vapaasti ja arvostellen, kuin konsanaan joku lutherilainen tai zwingliläinen; onpa »Utopiassaan» esittänyt ihanne-uskonnon kuvan, joka kohoo ei vain katolisuuden, vaan yleensä kristinuskon rajoja korkeammalle. Hän julisti siinä uskonnollisen suvaitsevaisuuden periaatteen ja on sitä myöhemmin noudattanutkin, onpa hän ottanut lutherilaisia kotiinsakin ja avustanut heitä.
Mutta valtiomiehenä ei hän harrastanut Englannin erottamista paavikunnasta. Wiclifiläisen liikkeen ja suuren kirkollisen hajaannuksen jälkeen oli Englanti itse asiassa tullut paaviudesta riippumattomaksi; Englannin vallanpitäjistä, kuninkaasta ja parlamentista riippui, saiko ja missä määrin paavi hankkia hyötyä Englannin kirkosta ja siihen vaikuttaa. Sellaiselle väkivaltaiselle irtirepäisemiselle, kuin Saksassa tapahtunut, ei Englannissa 16:nnen vuosisadan alussa ollut vähintäkään syytä.
Jos Morella englantilaisena valtiomiehenä ei ollut mitään syytä haluta sellaista, niin täytyi sen hänestä, humanisti ja yksinvallanihailija kun oli, olla mitä suurimmassa määrin vastenmielistä. Niin paljon kuin hän rakastikin kansaa, olivat hänestä kaikki kansanliikkeet vastenmielisiä. Hän ei voinut kuvitella mielessään, että menestyksellinen ja tehoisa valtiomuodon muutos voisi tapahtua muuten kuin ruhtinaan toimeenpanemana, ja hän oli siinä omalta kannaltaan siihen aikaan vallan oikeassa. Mutta lutherilainen liike esiintyi alussa vallankumouksellisena kansanliikkeenä ja kadotti tämän luonteensa vasta kun kansasta oli pelottavasti isketty suonta, mikä loukkasi Morea vielä syvemmin kuin itse kansanliike. Hän ei halunnut Englannille kumpaakaan ja esiintyi senvuoksi jyrkästi lutherilaisuutta vastaan, kun sitä alkoi ilmetä Englannissakin. Yhtä paljon luonnollisesti myöskin muita uskonpuhdistusliikkeen kansanvaltaisia muotoja vastaan. Mutta ne eivät kuulu tässä yhteydessä asiaamme. Me puhumme tässä vain Moren suhteesta Henrik VIII:nnen uskonpuhdistukseen ja valtiokirkkoon.
Kuten More, oli myöskin Henrik VIII:s vihamielinen saksalaiselle uskonpuhdistukselle. Mutta tämä näytti pian puolia, jotka tulivat Englannin kuninkaalle sangen mieluisiksi: se salli Saksan ruhtinaiden ottaa kirkon omaisuutta takavarikkoon. Vuosisadan kaksikymmenluvun alusta alkaen oli Henrik ollut ainaisessa rahapulassa ja silloin alkoi saksalainen esimerkki miellyttää häntä sangen suuressa määrin. Mutta saksalaiset uskonpuhdistajat kukistivat myöskin kaikki perinnäiset aviolliset suhteet, selittivät avioeron, vieläpä monet moniavioisuudenkin sallituksi. Se miellytti hekumallista Henrikiä, mutta sopi myöskin hänen politikaansa.
Hän oli vahvistukseksi liitolleen Espanjan kanssa nainut Katarina Aragonialaisen. Mutta sen jälkeen kun Kaarle V:s oli yhdistänyt Alankomaat, Espanjan sekä Saksan keisarikunnan omiin käsiinsä, oli Espanjan valta käynyt uhkaavaksi Englannille. Torjuakseen Espanjan ylivaltaa taipui Englanti tästä lähin yhä enemmän Ranskan puoleen. Silloin oli myöskin vanhan Katarinan kanssa solmittu avioliitto käynyt tarpeettomaksi. Henrik vaati, että paavi erottaisi hänet Katarinasta. Mutta niin mielellään kuin paavi olisikin noudattanut Henrikin mieltä, oli hän kumminkin riippuvainen Kaarle V:nnestä, eikä tämä tahtonut tietää mitään espanjalaisen prinsessan arvostaan-alentamisesta.
Tämä asia osotti Henrikille tuntuvasti, että paavi ei ollut hänen tahdoton aseensa, ja että kirkko hallintovälikappaleena ei noudattanut niin täydellisesti hänen mieltään, kuin sen reformeratut virkaveljet Saksassa.
Se tuli loukkauskiveksi, joka irrotti Englannin katolisesta kirkosta; Henrik teki itsestään Englannin kirkon paavin ja puuhaili sitten tämän kirkon kanssa mielensä mukaan. Missään ei kirkon hajaantuminen tapahtunut niin julkisesti, niin häpeämättömästi pelkkänä itsevaltiuden hekumallisuuden, suuruudenhulluuden ja ahneuden tuloksena kuin Englannissa.
Hoviaateli ja hovipapisto seurasi luonnollisesti tottelevaisina mukana muutoksessa. Kansalle sitävastoin oli Henrik VIII:nnen uskonpuhdistus mitä vastenmielisin. Missä se teki lopun kirkollisesta riistämisestä, tapahtui se vain asettaakseen sijaan vielä paljon pahemmanlaatuisen riistämisen. Kirkko oli Englannissa se maanomistaja, joka oli vähimmin joutunut kapitalistisen talouden uusien muotojen vaikutuksen alaiseksi, joka omaisuudettomia kohtaan vielä oli anteliain. Nyt otettiin takavarikkoon koko tämä ääretön maaomaisuus, ensin luostarien, sitte ammattikuntien, ja tuhlattiin ahnaille suosikeille ja yhtä ahnaille keinottelijoille. Valtiokassaa ei tämä pakkoluovutus hyödyttänyt ensinkään, mutta siitä tuli mahtava keino tavattomasti paisuttamaan suurinta pahaa, jota Englanti sairasti, joukkoköyhälistöä.
Englannin kansa, kaukana siitä, että se olisi ollut myötätuntoinen tämänlaatuiselle uskonpuhdistukselle, katkeroitui siitä yhä enemmän. Vihdoin, Henrik VIII:nnen kuoltua ja lyhyen välihallituksen jälkeen, joka vielä oli jatkanut ryöstötaloutta, nousi kansa, kukisti protestantisen hovikunnan ja asetti katolisen Marian, kuolleen Katarinan siskon, valtaistuimelle.
Vasta hänen hallituksensa aikana saavutti uskonpuhdistus kansanomaisuutta, sillä silloin kehittyi Englannin ja Espanjan välille jyrkkä ristiriita, Espanja kun oli esteenä Englannin kaupan kehittymiselle. Tästä ristiriidasta tuli kansallinen, mutta samalla tuli Rooman paavin, maalle vihollisen kätyrin, vastustaminen kansanomaiseksi. Tästä vastakohtaisuudesta kasvoi Elisabetin kansanomainen protestantisuus; vasta sen kautta tuli Englannin uskonpuhdistuksesta kansallinen työ, oltuaan Henrik VIII:nnen aikana taloudelliselta kannalta vain pelkkä velkaantuneen ruhtinaan ja muutamien yhtä velkaantuneiden tuhlarien ja ahnaiden keinottelijoiden toimeenpanema varkaus.
More ei eläessään nähnyt tätä asioiden kehitystä, hän kuoli sen alkaessa, mutta me olemme asiasta maininneet, koska sen kautta Moren suhde Henrik VIII:nnen uskonpuhdistukseen tulee paraiten ymmärrettäväksi. Missään ei tee suurempaa erehdystä, kuin päättäessään tästä suhtautumisesta, että More olisi ollut kiihkomielinen katolisten dogmien kannattaja. Häntä ei pakottanut asettumaan Englannin uskonpuhdistusta vastaan ahdasjärkinen katolisuus, vaan taipumaton luonne ja rakkaus kansaan. Senvuoksi on hän kuollut marttyyrikuoleman.
V. 1529 oli Moresta tullut valtiokansleri, ensimäinen hengelliseen säätyyn kuulumaton, joka pääsi tähän asemaan eikä polveutunut ylhäisestä aatelista. Avioeroasia oli jo alullaan eikä More ollut ensinkään salannut, ettei hän hyväksynyt kuninkaan menettelyä. Jos tämä uskoi voittavansa hänet puolelleen virkaylennyksellä, erehtyi hän. More koetti jäädä Henrikin ja paavin välisessä taistelussa puolueettomaksi, mutta lopulta hän huomasi, että hänen virkaansa kauemmaksi jääminen olisi ehdottomasti ristiriidassa kunnian vaatimusten kanssa. Helmikuun 11 p:nä 1531 oli Englannin papisto tunnustanut Henrikin kirkon pääksi, vuotta jälkeenpäin luopui More virastaan. Mutta se oli aseman silloisellaan ollessa kuninkaan silmissä suorastaan kapinaa ja valtiopetosta, eikä Henrik levähtänytkään ennen kuin hänen onnistui kurjien tuomarien avulla saada entistä kansleria vastaan aikaan valtiopetosjutun ilvenäytelmä, joka, palkattujen todistajien avulla, päättyi siten, että syytetty tuomittiin kidutuskuolemaan.
Lempeä kuningas armossaan lievensi tuomion mestaukseksi.
Pelottomana ja ilomielin kuoli ensimäinen suuri utopisti mestauslavalla kesäkuun 6 p:nä 1535, muutamia päiviä senjälkeen kun vallankumouksellisen kommunistisen köyhälistön ensimäinen ylivaltius oli tukahutettu vereen (Münsterissä).
Versova nykyaikainen sosialismi oli saanut verikasteensa.
More on kirjottanut useita teoksia, runollisia, historiallisia, filosofisia, politisia, jopa jumaluusopillisiakin. Meidän mielenkiintoamme herättää vain yksi, hänen »kultainen kirjasensa yhteiskunnan paraasta hallitusmuodosta ja uudesta Utopian saaresta».[2]
Kuten Platon »Valtio»-kirjassa, esitetään »Utopiassakin» tekijän mielipiteet keskustelun muodossa. Se tekee esityksen elävämmäksi ja vaikuttavammaksi ja sallii sille myöskin suuremman vapauden ja rohkeuden. Sillä jyrkkää olevien olojen arvostelua ja kommunismin ylistystä ei esitetä Moren mielipiteinä, hän itse esiintyy päinvastoin teoksessa pikemminkin olevien olojen puolustajana. Todellisia mielipiteitään antaa hän esittää erään keksityn henkilön, Rafael Hytlodeuksen.
Päästäkseen kuvaamaan ihannevaltiotansa, lähtee More todellisuudesta, jonka hän huomaamatta muuttaa runoudeksi. Hän alottaa kertomalla olostaan lähettiläänä Flanderissa v. 1515. Sovitteluissa sattunutta väliaikaa käytti hän mennäkseen Antwerpeniin. Kerran tapasi hän siellä kadulla ystävänsä Peter Gilesin, jolla oli mukanaan merimiehen näköinen vieras. Tämä oli Rafael Hytlodeus, muuan portugalilainen joka oli seurannut Americo Vespuccia tämän löytöretkellä Amerikaan, jonne Kristofer Kolumbuksen onnistuneen retken jälkeen (1492) virtasi niin paljon seikkailijoita. Rafael erosi tovereistaan Brasilian rannikolla ja saapui uusiin, ennen tutkimattomiin seutuihin, muiden muassa Utopian saarelle, jonne jäi viideksi vuotta. Sieltä tuli hän Intiaan ja oli nyt palannut kotiin muutamalla portugalilaisella laivalla.
Moren mielenkiinto paljon matkustaneeseen mieheen herää, ja hän kutsuu molemmat vieraat kotiinsa. Siellä jatketaan keskustelua. More ihmettelee, että Rafael ei ole käyttänyt laajoja tietojaan palvellakseen jotakuta ruhtinasta. Se antaa aiheen sille silloisen ajan valtiollisten ja taloudellisten olojen arvostelulle, johon jo viittasimme. Arvostelu on aivan liian laaja, meidän voidaksemme ottaa se sellaisenaan tähän.
Mutta, herää arvostelun jälkeen sitten kysymys, miten on saatava apua kaikkeen tähän kurjuuteen, kaikkiin näihin epäkohtiin?
»Minusta näyttää varmalta, More hyvä», selittää Hytlodeus, »puhuakseni suoraan, että siellä, missä yksityisomaisuus on vallalla, missä kulta on kaiken mittana kaikille, on vaikea, melkeinpä mahdotonkin oikeudenmukaisesti hallita yhteiskuntaa ja yhteiskunnan menestyä. Ellei pidetä oikeudenmukaisena sitä, että kaikki hyvä tulee huonojen osaksi, tai menestyksenä sitä, että kaikki kuuluu muutamille harvoille, jotka nekään kumminkaan eivät ole tyytyväisiä, kun taas muiden olo on kerrassaan kurjaa.
»Kuinka paljon viisaampia ja ylevämpiä ovatkaan minusta sitävastoin utopialaisten laitokset, heidän oloissaan kun muutamilla laeilla kaikki hallitaan niin mainiosti, että ansiokkuutta pidetään soveliaassa kunniassa ja jokainen elää yltäkylläisyydessä, vaikka kenelläkään ei ole enempää kuin toisella. Verrattakoon siihen muita kansoja, jotka lakkaamatta kuin tehtaassa valmistavat uusia lakeja ja joilla ei kumminkaan milloinkaan ole hyviä lakeja, kansoja, joiden keskuudessa jokainen kuvittelee omistavansa omanaan, mitä on hankkinut, mutta jossa eivät kumminkaan ne lukemattomat lait, joita lakkaamatta laaditaan, kykene vakuuttamaan kullekin omaisuuttaan tai sitä tarkkaan muiden omaisuudesta erottamaan, kuten selvästi näkee niistä monista oikeusjutuista, joita joka päivä ilmaantuu uusia eikä mikään pääty. Kun minä sitä kaikkea mietin, täytyy minun myöntää Platon olleen oikeassa enkä ihmettele sitä, että hän ei laatinut kansoille mitään lakeja, jotka olisivat vastustaneet yhteisomaisuutta. Tämä viisas mies tiesi, että ainoa keino yhteisön onneen on kaikkien taloudellinen tasa-arvoisuus, mikä minun mielestäni ei ole mahdollista, jos jokaisella on tavaransa yksityisomaisuutenaan. Sillä silloin kun jokainen määrätyillä verukkeilla ja oikeusperusteilla saa haalia kokoon niin paljon kuin hän voi, silloin joutuu kaikki rikkaus muutamien harvojen käsiin, ja muiden joukko jää hätään ja puutteeseen. Ja sekä edellisten että jälkimäisten kohtalo on enimmäkseen yhtä ansaitsematon, rikkaat kun säännöllisesti ovat ahnaita, petollisia ja hyödyttömiä, köyhät sitä vastoin kohtuullisia, suorasukaisia ja työnsä vuoksi hyödyllisempiä yhteiskunnalle kuin itselleen.
»Olen senvuoksi varmasti vakuutettu siitä, että ei omaisuuden tasainen ja oikea jakautuminen eikä kaikkien hyvinvointi ole mahdollinen, ennenkuin yksityisomaisuus on poistettu. Niinkauan kuin se on olemassa, ovat köyhyyden rasitukset ja huolet useimpien ja paraimpien ihmisten osana. Myönnän, että on muita keinoja kuin yhteisomaisuus tämän tilan lieventämiseksi, mutta ei sen poistamiseksi. Voidaan laeilla määrätä, että kukaan ei saa omistaa enemmän kuin määrätyn määrän maaomaisuutta ja rahaa, että kuninkaalla ei saa olla liian suurta valtaa eikä kansa liian ylimielistä, että virkoihin ei saa päästä takateitä eikä lahjomisen tai kaupan kautta ja että virkoihin ei saa olla yhdistettynä mitään prameutta, sillä kaikki sellainen joko on syynä käytetyn rahan kansalta takaisin nylkemiseen tai jouduttaa virat rikkaimpien eikä kykenevimpien käsiin. Sellaisilla laeilla voidaan valtiossa ja yhteiskunnassa epäkohtia jonkunverran lieventää, melkein samaan tapaan kuin parantumatonta sairasta huolellisella hoidolla vielä jonkun aikaa voidaan pitää voimissa. Mutta täydellistä parantumista ja voimistumista ei voi ajatella, niin kauan kuin jokainen on omaisuutensa herra. Vieläpä, samalla kun Te sellaisilla laeilla parannatte osan yhteiskuntaruumista, pahennatte te paisetta toisessa osassa; toista auttaessanne vahingoitatte Te sillä toista, sillä Te voitte toiselle antaa vain jotain, jota olette toiselta ottaneet.
»Minä olen vastakkaista mieltä», vastaa More — s. o. »Utopian» More, 16:nnen vuosisadan Eugen Richteriksi pukeutunut More, ei todellinen, jonka mielipiteitä Rafael lausuu. »Minä luulen, että ihmiset omaisuudenyhteyden vallitessa eivät milloinkaan tule voimaan hyvin. Kuinka voi olla yllin kyllin tavaroita, kuin jokainen on koettava vetäytyä työstä pois? Ketään ei kiihota työhön voiton toivo, ja mahdollisuus jättäytyä elämään toisten työstä synnyttää välttämättä laiskuutta. Ja kun nyt puute leviää kansan joukkoon eikä laki suojaa ketään sen omistamisessa, mitä itse on hankkinut, eikö silloin raivoa alinomaa kapina ja verenvuodatus? Täytyyhän kaiken kunnioituksen viranomaisia kohtaan hävitä, enkä minä yleensä voi kuvitella, mikä osa näillä olisi, kun kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia.»
»Minä en ihmettele tällaisia mielipiteitä», vastasi Rafael, »sillä joko sinä et ensinkään kuvittele mielessäsi, miltä sellainen yhdyskunta näyttää, tai teet sen väärin. Jos olisit minun mukanani ollut 'Utopiassa' ja oppinut tuntemaan sikäläiset tavat ja lait, kuten minä tein — minä kun elin siellä kuudetta vuotta enkä olisi milloinkaan lähtenyt maasta, ellei minua olisi siihen pakottanut halu tehdä täällä tunnetuksi sikäläisiä oloja — myöntäisit sinä, ettet milloinkaan ole nähnyt paremmin järjestettyä yhteiskuntaa.»
Siten on päästy liitekohtaan, josta siirrytään kuvaamaan Moren ihanneyhteiskuntaa.
Tarkastakaamme nyt tätä lähemmin.
»Utopian saarella», kertoo Rafael, »on kaksikymmentäneljä suurta ja komeata kaupunkia, kaikki kieleltään, tavoiltaan, laitoksiltaan ja laeiltaan toistensa kaltaisia. Ne on kaikki suunniteltu ja rakennettu samanlaisiksi, mikäli paikalliset eroavaisuudet vain ovat sallineet.»
»Maaseudulla on kaikkialla hyväasemaisia, maanviljelysvälineillä hyvin varustettuja taloja. Näissä asuvat kansalaiset, jotka kulloinkin asuvat maaseudulla. Jokaisessa maalaisperheessä on ainakin neljäkymmentä jäsentä — miehiä ja naisia — ja kaksi taloon kuuluvaa palvelijaa. Perheen esimiehinä on perheenisä ja perheenäiti, tottuneita ja kokeneita ihmisiä, ja kunkin kolmenkymmenen perheen päänä on fylarkki (tai syfograntti).
»Jokaisesta näistä perheestä palaa vuosittain kaksikymmentä henkeä kaupunkiin, oltuaan maalla kaksi vuotta ja heidän sijaansa tulee kaupungista kaksikymmentä muuta, joita opettavat maanviljelykseen ne, jotka jo yhden vuoden ovat asuneet maalla ja sen vuoksi ymmärtävät maanviljelystä. Vastatulleiden on seuraavana vuonna opetettava toisia. Asiat on järjestetty täten, kun pelättiin, että voisi joskus tulla ruokavarojen puute, jos kaikki maanviljelijät yhtaikaa olisivat kokemattomia ensikertalaisia. Viljelijäin vaihdos pantiin käytäntöön jotta kukaan ei vasten tahtoaan olisi pakotettu liian kauan tekemään vaivalloista ja kovaa maanviljelystyötä. Mutta monet ovat niin mieltyneitä maalaiselämään, että he rupeavat kauemmaksi aikaa asumaan maaseudulle.
»Maalla asujat viljelevät viljelysmaita, hoitavat karjaa ja hakkaavat puut, joita he maitse tai vesitse, miten paraiten sopii, kuljettavat kaupunkiin. He haudottavat kananmunia keinotekoisesti hautomakoneissa j. n. e.
»Vaikka he ovat tarkkaan tutkineet, miten paljon ruokavaroja kaupunki alueineen tarvitsee, kylvävät he kumminkin enempi viljaa ja pitävät enempi karjaa, kuin tarvitsevat, ja jakavat liian naapureilleen.
»Mitä ikinä maalaiset tarvitsevat sellaista, mitä ei saa viljelyksestä tai metsästä, sen tuovat he itselleen kaupungista, jossa viranomaiset antavat heille sellaista mielellään ja vastalahjatta, sillä joka kuukausi ja jokaisena juhlapäivänä menevät monet heistä kaupunkiin. Kun elonaika lähestyy, ilmottavat viljelijäperheiden fylarkit kaupungin viranomaisille, paljonko työläisiä he kaupungista tarvitsevat. Tämä joukko matkustaa määrättynä päivänä maalle, ja sen avulla korjataan melkein koko sato yhtenä ainoana päivänä jos sää on suotuisa.
»Maanviljelys on toimi, johon antautuvat kaikki utopialaiset, miehet ja naiset, ja jota he kaikki ymmärtävät. Nuoruudesta pitäen opetetaan sitä heille. Osaksi opetuksen kautta kouluissa, osaksi harjotuksen kautta kaupungin läheisillä viljelysmailla, jolloin he kuin leikkien oppivat maanviljelystä; paitsi sitä että he oppivat siinä työnteon, he myöskin voimistuvat ruumiillisesti.
»Paitsi maanviljelystä, jota, kuten sanottu, he kaikki harjottavat, oppii jokainen heistä vielä jotain käsityötä erikoiseksi ammatikseen. Useimmat oppivat joko villa- tai pellavatyötä tai muurausta, sepän tai kirvesmiehen ammattia. Muista toimista ei kannata puhua.
»Sillä vaatteet ovat koko saarella tehdyt saman mallin mukaan, paitsi että miesten puku on erilainen kuin naisten, naineiden erilainen kuin naimattomien. Ja tämä malli pysyy aina samana, se on mukava ja miellyttävä katsella, ei ole esteeksi ruumiin liikkeelle ja käänteille, yhtä omiaan pakkaseen kuin helteeseenkin. Nämä vaatteet valmistaa kukin perhe itselleen. Mutta muista ammateista on jokaisen opittava yhtä, eikä vain miesten vaan myöskin naisten. Viimemainittuja, heikompia kun ovat, käytetään helpompiin töihin, enimmäkseen villa- ja pellavatöihin. Raskaampien ammattien hoitaminen on miesten velvollisuutena.
»Enimmäkseen oppii jokainen nuorukainen isänsä ammattia, sillä siihen on hänellä yleensä luonnostaan taipumusta. Mutta jos joku mieluummin ryhtyy muuhun ammattiin, silloin otetaan hänet johonkin perheeseen, joka sitä harjottaa. Ei vain isä, vaan myöskin esivalta pitää huolta siitä, että hänestä tulee kunnollinen ja kelpo perheenisä.
»Jos joku jo on oppinut jotain ammattia, saa hän siitä huolimatta myöhemminkin vielä siirtyä toiseen, jos hän sitä haluaa. Jos hän osaa kumpaakin, saa hän harjottaa kumpaa tahtoo, ellei kaupunki tarvitse enemmän toista kuin toista.
»Syfogranttien (fylarkkien) pääasiallisimpana ja melkein ainoana tehtävänä on pitää huolta siitä, että kukaan ei ole joutilaana ja että kukin harjottaa ammattiaan tarpeellisen ahkerasti. Sillä ei ole tarkotettu sitä, että utopialaisten tulisi aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan lakkaamatta ponnistella työnteossa kuin juhtien. Sillä se on pahempaa kuin kurjin orjuus. Ja kumminkin on työläisten osa sellainen melkein kaikkialla, paitsi Utopiassa. Siellä sensijaan jaetaan yö ja päivä 24 tuntiin ja vain kuutena niistä tehdään työtä: kolmena edellä puolenpäivän, jonka jälkeen he menevät syömään; aterian jälkeen on kahden tunnin loma-aika, jonka jälkeen taasen työskennellään kolme tuntia ja sitte käydään illalliselle. Noin kello kahdeksan aikaan illalla menevät kaikki nukkumaan ja käyttävät nukkumiseen kahdeksan tuntia. Kaiken sen ajan, joka ei kulu työntekoon, nukkumiseen ja syömiseen, käyttää jokainen mielensä mukaan ... Mutta ollakseen saamatta vääriä mielikuvia, täytyy ottaa huomioon muuan seikka, — sillä kun kuulee, että he käyttävät vain kuusi tuntia työntekoon, voisi ehkä saada sen käsityksen että siitä olisi seurauksena puute välttämättömimmästäkin. Mutta päinvastoin. Tämä lyhyt työaika ei vain ole riittävä, vaan enemmän kuin riittävä tuottaakseen yltäkyllin kaikkea, mitä elämän välttämättömiin tarpeisiin tai hupaisuuteen tarvitsee.»
Sen todistamiseksi viittaa Rafael siihen, että Utopiassa ei ensinkään tuhlata työtä, kuten nykyisessä yhteiskunnassa, kun kaikki työ on tärkotuksenmukaisesti suunniteltu ja hyvin järjestetty, eikä tapahdu suunnittelemattomasti ja hajanaisesti. Lisäksi tulee vielä se seikka, että Utopiassa ei tunneta sitä joutilasten joukkoa ja tarpeettomien ammattien hajottajien parvea, jotka ovat niin suurena europalaisen yhteiskunnan osana.
Utopiassa on voimassa yleinen työvelvollisuus. Työstä vapautettuja ovat vain yhteiskunnan johtajat, »jotka eivät kumminkaan karta työtä, kun sillä voivat innostaa muita työhön; mutta laillisesti ovat he siitä vapautettuja. Sama vapautus työstä on niillä, jotka pappien suosituksesta ja syfogranttien kansasta salaisesti valitsemina ovat saaneet luvan antautua yksinomaan ja yhtämittaisesti opiskeluun. Mutta ellei sellainen täytä hänen suhteensa olleita odotuksia, saa hän taasen ruveta käsityöhön. Mutta usein sattuu päinvastaistakin, sattuu, että käsityöläinen käyttää vapaan aikansa niin uutterasti opiskeluun ja edistyy siinä määrin, että hänet vapautetaan käsityöstä ja hän saa sijansa oppineiden joukossa». Näistä otetaan korkeimmat virkamiehet.»
»Kun kaikki tekevät hyödyllistä työtä ja jokaiseen ammattiin tarvitaan vain muutamia työläisiä, sattuu usein, että heillä on kaikkea yllin kyllin. Silloin pannaan lukemattomat joukot kaupunkilaisia parantelemaan teitä. Mutta usein, kun tämäkään työ ei ole tarpeellista, määrätään työtuntien lukumäärä alennettavaksi.»
Maalaiset tuottavat tuotteita itsensä ja kaupunkilaisten tarpeiksi, kaupunkilaiset sensijaan harjottavat käsityöammatteja kaupungin ja maaseudun tarpeitten tyydyttämiseksi. Mutta paitsi tätä, että tuotanto järjestettiin jokaisen kaupungin ja sen ympäristön asiaksi, tunsi More, ja se on mitä merkittävintä, myöskin tuotannon järjestämisen koko kansakunnan asiaksi.
»Jokainen kaupunki lähettää joka vuosi Amaurotumiin (pääkaupunkiin) edusmiehinä kolme viisainta vanhustaan huolehtimaan saaren yhteisistä asioista. Tutkitaan, mitä tavaraa ja missä on liiaksi tai liian vähän, ja toisten puute poistetaan sillä, mitä toisilla on liikaa. Ja tämä tapahtuu ilman mitään korvausta, kun kaupungit, jotka liiastaan antavat muille vaatimatta näiltä mitään, sensijaan saavat muilta mitä tarvitsevat, antamatta siitä mitään korvausta. Siten on koko saari kuin yksi perhe.»
Rahaa ei Utopiassa tunneta.
Nämä ovat utopialaisten tuotantotavan tärkeimmät omituisuudet. Veisi liian pitkälle, jos rupeaisi lähemmin selittelemään muita seikkoja, kuten esimerkiksi sitä, että likaiset työt teetetään pakkotyöläisillä, osaksi rangaistusvangeilla, osaksi naapurimaista tulleilla palkkatyöläisillä — mikä tapa on lähellä, niin kauan kuin koneet eivät vielä ole ottaneet näitä töitä tehdäkseen —, sekä sitä, miten tavarakauppa ulkomaiden kanssa on järjestetty.
Minkälaisiksi muodostuvat nyt tällaisen tuotantotavan vallitessa perhe ja avioliitto?
Maalaisperheiden oloihin on jo viitattu.
»Jokaisen kaupungin muodostavat perheet, jotka mikäli mahdollista, ovat sukulaisista kokoonpantuja. Sillä vaimo siirtyy, heti kun hän laillisessa ijässä on joutunut naimisiin, puolisonsa kotiin. Mutta miespuoliset lapset ja niiden miespuoliset jälkeläiset jäävät perheeseensä, jonka päänä on vanhin. Jos tämä on vanhuuttaan lapsi, astuu lähinnä vanhin hänen tilalleen. Mutta jotta ei määrätty kansalaisten luku lisääntyisi tai vähenisi, on säädetty, että missään perheessä, joita on 6,000 jokaisessa kaupungissa (maalla olevien lisäksi), ei saa olla vähempää kuin kymmenen eikä enempää kuin kuusitoista täysikasvuista; lasten lukua ei ole määrätty. Näitä säädöksiä voidaan helposti noudattaa, kun liian suurien perheiden liiat jäsenet siirretään liian pieniin perheisiin.»
Uhkaava liikakansoittuminen estetään perustamalla siirtoloita.
»Vanhin on, kuten jo sanottu, jokaisen perheen päänä. Naiset palvelevat miehiä, lapset vanhempia, nuoremmat yleensä vanhempia.
»Jokainen kaupunki on jaettu neljään yhtäsuureen osaan. Jokaisen kaupunginneljänneksen keskuksessa on tori, jossa on kaikellaista tavaraa. Sinne viedään jokaisen perheen työntuotteet määrättyihin rakennuksiin ja niissä pannaan jokainen eri laji erikseen säilöön. Sieltä noutaa jokainen perheenisä tai talouden esimies, mitä ikinä hän ja hänen omaisensa tarvitsevat, ja ottaa sen mukaansa rahatta ja yleensä vastalahjatta. Sillä miksi pitäisi häneltä jotain kieltää? Kaikkea on yllin kyllin eikä ole mitään syytä pelätä, että kukaan vaatii enempi kuin tarvitsee. Miksi pitäisi otaksua, että joku vaatisi yli tarpeidensa, jos hän on varma siitä, ettei milloinkaan tule puutetta kärsimään? Varmaa on, että ahneutta ja ryöstönhalua kaikissa elävissä olennoissa herättää vain puutteen pelko, ihmisessä vielä ylpeyskin, kun hän pitää jonakin erikoisen suuremmoisena olla muita ihmisiä ylempänä tuhlaavaisesti ja turhamaisesti prameillen kaikella mahdollisella. Sellaisiin paheisiin ei Utopiassa ole mitään tilaisuutta.»
Näiden torien lähettyvillä on ruokatavaratoreja, joille karja tuodaan valmiiksi teurastettuna ja puhdistettuna. Teurastaminen toimitetaan kaupungin ulkopuolella virran rannalla, niin että kaupunki säästyy tauteja tuottavalta lialta ja mädänneen hajulta.
»Jokaisen kadun varrella on määrätyllä etäisyydellä toisistaan suuria palatseja, joilla jokaisella on määrätty nimensä. Näissä asuvat syfograntit (kunkin kolmenkymmenen perheen esimiehet). Ja jokaisen näiden palatsin osalle on jaettu kolmekymmentä perhettä, jotka asuvat sen kummallakin puolella. Näiden palatsien kyökinhoitajat tulevat määrättyyn aikaan torille, josta jokainen noutaa tarpeelliset elintarpeet, riippuen niiden perheiden suuruudesta, jotka kuuluvat hänen palatsiinsa. Kaikki paras annetaan sairaille, jotka ovat kaupungin ulkopuolella olevissa sairaaloissa; nämä on laitettu niin oivallisiksi, että melkein jokainen sairas mieluummin antaa hoitaa itseään sairaalassa kuin kotona.
»Määrättyyn aikaan päivällä ja illalla menevät kaikki kunkin syfograntin piiriin kuuluvat annetun torvenäänimerkin kuultuaan palatsiinsa, poikkeuksena ovat vain ne, jotka ovat sairaina joko sairashuoneissa tai kotona. Ketään ei ole kielletty, sitte kun palatsien tarve on tyydytetty, viemästä torilta ruokavaroja kotiinsa, sillä tiedetään että kukaan ei tee sitä tärkeättä syyttä. Ei ole ketään, joka vapaaehtoisesti söisi kotona, koska se ei olisi säädyllistä ja koska itse asiassa olisi mitä hassuinta vaivalloisesti laittaa kotona huonoa ruokaa, kun lähimmässä palatsissa on hyvä ateria valmiina.
»Näissä palatseissa toimittavat kaiken epämiellyttävän, raskaan ja likaisen työn rengit. Keittäminen ja ruokien laittaminen sekä koko aterioista huolehtiminen on kumminkin vuorotellen jokaisen perheen naisten tehtävänä.
»Lukumäärästään riippuen istuvat perheet kolmen tai useamman pöydän ääressä. Miehet seinän puolella pöytää, naiset toisella, niin että kun joku naisista äkkiä alkaa voida pahoin, kuten raskaana oleville naisille usein sattuu, hän voi häiriötä aikaansaamatta nousta pöydästä ja vetäytyä imettäjien tupaan. Imettävillä naisilla on nimittäin tupa, joka on erikoisesti laitettu heitä varten, ja jossa aina on tulta ja puhdasta vettä ja samoin myöskin kehtoja, niin että he voivat laskea lapset niihin, ottaa ne kapalosta ja kuivata nämät ja huvittaa pienokaisia leikeillä.
»Jokainen äiti imettää oman lapsensa, paitsi jos kuolema tai sairaus tekee sen mahdottomaksi. Jos niin sattuu, silloin hankkivat syfogranttien vaimot nopeasti imettäjän, eikä se ole vaikeata, kun siihen kykenevät naiset eivät mihinkään palvelukseen rupea niin mielellään kuin siihen. Sillä tätä sääliväisyyden todistusta ylistetään kovasti, ja imetetty lapsi tunnustaa myöhemminkin imettäjänsä äidikseen.
»Paitsi imettäviä vaimoja on imettäjien tuvassa viittä vuotta nuoremmat lapset. Vanhemmat pojat ja tytöt naima-ikään asti joko palvelevat pöydässä tai, jos ovat siihen liian nuoria, katselevat seisoen ja vaitiollen. He syövät, mitä heille pöydistä annetaan, eikä heillä ole mitään määrättyjä syömä-aikoja...
»Niin eletään kaupungeissa. Mutta maalla elävät perheet kaukana toisistaan ja syövät sen vuoksi kukin erikseen. Heillä ei ole mistään puutetta, sillä heiltähän kaupunkien asukkaat saavat kaikki elintarpeensa.»
Niin paljon utopialaisten kotitaloudesta. Käsittelemme sitte heidän avioliittoaan, josta, naurettavaa kyllä, puhutaan palvelijanaoloa koskevassa luvussa: »Tytöt eivät mene naimisiin ennen 18:a ikävuottaan, nuorukaiset eivät ennen 22:ta. Sitä, joka ennen naimisiin menoaan, olipa mies tai nainen, antautuu kiellettyihin iloihin, rangaistaan ankarasti eikä hän saa mennä naimisiin, ellei ruhtinas anna armon käydä oikeudesta. Sellainen harha-askel tuottaa myöskin sen perheen esimiehelle ja naiselle, jossa se tapahtui, ankaraa moitetta, sillä tuumitaan, että he ovat laiminlyöneet velvollisuutensa. He rankaisevat tämän harha-askeleen sen vuoksi niin ankarasti, että pelätään joidenkuiden rupeavan suhteisiin, jotka sitoisivat heidät koko elämäkseen yhteen henkilöön ja vaan tuottaisivat monia paheita, ellei ankarasti estettäisi kaikkia epävakaisia suhteita.»
»Valitessaan puolisoaan noudattavat he menettelytapaa, joka näytti meistä (Hytlodeuksesta ja hänen tovereistaan) naurettavalta, mutta jota heidän keskensä noudatettiin vakavasti ja ankarasti. Ennen avioliittoon menemistä näyttää joku kunnianarvoisa vaimo morsiamen, olipa tämä neitonen tai leski, paljaana sulhaselle, ja sitte joku vakavamielinen mies sulhasen morsiamelle. Me nauroimme sitä ja moitimme sopimattomaksi. He sitävastoin ihmettelivät kaikkien muiden kansojen narrimaisuutta. 'Kun mies ostaa hevosen', sanovat he, 'jolloin kumminkin on kysymys vain pienestä rahamäärästä, niin on hän niin varovainen, että tutkii sen tarkkaan, ottaa pois satulan ja valjaat, nähdäkseen, onko niiden alla mahdollisesti haavottumaa. Mutta vaimoaan valitessa, jolloin on kysymys koko elämän onnesta tai onnettomuudesta, menettelevät miehet umpimähkään ja liittävät elämänsä vaimon elämään, ilman että ovat nähneet hänestä enempää kuin kämmenen leveyden kasvoja. Eivät kaikki miehet ole niin viisaita, että valitsisivat vaimon vain hänen hyvien henkisten ominaisuuksiensa vuoksi, ja viisaatkin ovat sitä mieltä, että kaunis ruumis lisää hengen miellyttävyyttä. Selvää on, että vaatteet voivat peittää jonkin rumuuden, joka vierottaa miehen vaimostaan, kun ero ei enään ole mahdollinen. Jos hän huomaa vian vasta avioliittoon mentyä, silloin ei hänellä ole muuta keinoa kuin kärsivällisesti alistua välttämättömään.' He pitävät sen vuoksi sangen järkevänä tehdä mahdottomaksi sellaisen petoksen.
»Se on Utopiassa sitä välttämättömänipaa, kun se on ainoa seutu sillä taholla, jossa monivaimoisuus ei ole luvallista ja avioero vain siinä tapauksessa, että toinen aviopuoliso on tehnyt aviorikoksen tai käyttäytynyt sietämättömän huonosti: sellaisissa tapauksissa purkaa senaatti avioliiton ja antaa syyttömälle aviopuolisolle oikeuden mennä uudestaan naimisiin. Syyllinen on kunniaton eikä saa enään mennä uudestaan avioliittoon. Kukaan ei saa jättää vaimoaan siitä syystä, että vaimolla on jokin ruumiillinen tauti tai vika; sillä he pitävät toiselta puolen julmuuden huippuna jonkun hylkäämistä, silloin kun hän eninten tarvitsee lohdutusta ja apua, ja toiselta puolen uskovat he, että sellaisen eron mahdollisuus antaisi vanhoille huonoja toiveita, vanhuus kun tuo mukanaan niin monia tauteja ja itsekin on tauti.
»Silloin tällöin sattuu kumminkin, että mies ja vaimo eivät voi sietää toisiaan ja löytävät toisia tovereja, joiden kanssa toivovat voivansa elää onnellisempina; silloin eroavat he molemminpuolisen sopimuksen perusteella ja solmivat uudet avioliitot, kumminkin vasta senaatin luvalla; tämän saa vasta sitte, kun senaattorit ja näiden vaimot ovat tarkkaan tutkineet asian. Eikä liian helposti, sillä he uskovat, että liian helppo avioeron saanti ei juuri olisi omiaan vakiinnuttamaan puolisoiden kiintymystä toisiinsa.
»Aviorikkoja tuomitaan mitä kovimpaan pakolliseen palvelukseen. Joskus liikuttaa syyllisen aviopuolison katumus tai syyttömän horjumaton kiintymys ruhtinasta niin suuressa määrin, että hän armahtaa syyllisen. Mutta se, joka sen jälkeen vielä tekee aviorikoksen, tuomitaan kuolemaan.»
Tähän esitykseen on lisättävä enään vain muutamia lauseita, jotka kuvaavat naisen asemaa Utopiassa: »Miehet kurittavat vaimojaan, vanhemmat lapsiaan, ellei hairahdus ole sellainen, että se ansaitsee julkisen rangaistuksen.»
»Ketään ei pakoteta lähtemään vasten tahtoaan sotaan maan rajojen ulkopuolelle. Mutta toiselta puolen ei vaimoja, jotka haluavat seurata aviopuolisoaan sotaan, estetä siitä, vaan pikemmin kehotetaan heitä siihen ja ylistetään siitä. He taistelevat aviopuolisojensa rinnalla, lastensa ja sukulaistensa ympäröimänä, niin että niillä, jotka yhdessä ovat, on suurin syy auttaa toisiaan. On suuri häpeä miehelle palata kotiin ilman vaimoaan, pojalle palata ilman isäänsä.
»Heidän pappinsa naivat ominaisuuksiltaan etevimmät maan naiset; vaimot itse eivät suinkaan ole pappeudesta sulettuja, mutta heitä kumminkin harvoin papeiksi valitaan, ja silloin vain vanhempia leskiä.»
Utopian valtiomuotona on kansanvaltaisen liittovaltion valtiomuoto. Kukin kaupunki alueineen muodostaa oman erikoisen kanttoninsa.
»Kukin kolmekymmentä perhettä[3] valitsee vuosittain virkamiehen, jolla heidän vanhassa kielessään oli nimenä syfograntti, mutta jota nyt sanotaan fylarkiksi. Kunkin kymmenen syfograntin ynnä heidän alaistensa perheiden päämiehenä on toinen virkamies, jolla ennen oli nimenä tranibori, nyt protofylarkki. Kaikki syfograntit, luvultaan 200, valitsevat, vannottuaan tahtovansa antaa äänensä sopivimmalle, salaisesti äänestäen ruhtinaan niistä neljästä ehdokkaasta, jotka kansa on asettanut siten että kukin kaupunginneljännes on valinnut ja senaatille suosittanut yhden. Ruhtinaan virka on elinikäinen, paitsi jos aletaan epäillä hänen pyrkivän yksinvaltaan. Traniborit valitaan vuosittain, mutta heitä ei vaihdeta pätevättä syyttä. Kaikki muut virat ovat vain vuotuisia. Traniborit ynnä ruhtinas kokoontuvat joka kolmas päivä ja, jos tarvitaan, useammin ja neuvotelevat yleisistä asioista ja yksityisistä riidoista, joita joskus, vaikka harvoinkin sattuu. Jokaisessa istunnossa on läsnä kaksi syfogranttia, jotka joka kerta vaihtuvat ... Kuolemanrangaistuksen uhalla on kielletty tekemästä muualla kuin senaatissa tai kansankokouksessa päätöksiä yleisistä asioista. Tämä määräys annettiin, kuten he selittävät, sen vuoksi että ruhtinas ja traniborit salaliitollaan ja kansan sorronalaisuuteen painamalla voisivat muuttaa vakiomuotoa. Jos siis on kysymys tärkeistä asioista, täytyy ne esittää syfogranteille, jotka ilmottavat niistä osastonsa perheille ja näiden kanssa keskustelevat niistä, ilmottaakseen sitte asian senaatille. Joskus alistetaan jokin asia saaren kaikkien asukkaiden ratkaistavaksi.» ...
»Jokainen kaupunki lähettää joka vuosi kolme viisainta vanhustaan Amaurotumiin (pääkaupunkiin), huolehtimaan saaren yhteisistä asioista». Tällä senaatilla on, kuten tiedämme, tehtävänä, laatia tilasto jokaisen kaupungin tarpeista ja tuotteista ja tasottaa eri kuntien liikamäärät ja puutteet.
Mitä eri virkamiesten toimiin tulee, niin tiedämme me jo että »syfogranttien tärkeinnä ja melkein ainoana tehtävänä on pitää huolta siitä, että kukaan ei kulje joutilaana ja että jokainen tekee työnsä tarpeellisen ahkerasti.»
»Joka liian kärkkäästi pyrkii johonkin virkaan», sanotaan toisessa kohdin, »voi olla varma siitä, että hän milloinkaan ei sitä virkaa saa. He elävät rauhallisina yhdessä, kun virkamiehet eivät ole julkeita eivätkä ankaria. Virkamiehiä sanotaan isiksi ja he menettelevät isän tavoin. Vapaaehtoisesti annetaan heille kunnianosotuksia, keneltäkään niitä ei vaadita». Samoin kuin muut virkamiehet, valitsee kansa myöskin papit. Heidän asianaan on valvoa väestön tapoja ja kasvattaa nuorisoa. Uskonto on yksityisasia.
»Heillä on vaan muutamia lakeja, sillä heidän laitoksiensa ollessa sellaisia kuin ne ovat, eivät he tarvitse monia. He moittivat kovasti muiden kansakuntien lakikirjojen ja selitysten tavatonta määrää, joka kumminkaan sittekään ei riitä.»
Yhtä yksinkertaisia kuin utopialaisten sisäiset suhteet, ovat heidän ulkoisetkin valtiolliset suhteensa. Sopimuksia vieraiden kansojen kanssa eivät he tee, kun tietävät, että sellaiset pidetään vain niin kauan kuin niistä on etua. He luottavat itseensä ja naapurien taloudelliseen riippuvaisuuteen heistä.
»Sotaa kammovat he, pitäen sitä petomaisuutena, joka ei kumminkaan mitenkään petojen keskuudessa ole niin tavallista kuin ihmisten keskuudessa. Vastoin melkein kaikkien kansojen tapoja ei heistä mikään ole niin kunniatonta kuin sotakunnia. Vaikka he joka päivä harjottelevat aseidenkäyttöä, eivätkä vain miehet vaan määrättyinä päivinä myöskin naiset, jotta he hyvin tuntisivat sotaolot, jos välttämättömyys sitä vaatisi, eivät he kumminkaan milloinkaan ryhdy sodankäyntiin paitsi puolustaakseen omaa maatansa tai ystäviään vääryydellistä hyökkäystä vastaan tai vapauttaakseen sorretun kansan tyrannivallan ikeestä ... Mutta oikeutetuimpana sodan syynä pitävät he sitä, jos jonkin ystävällisellä kannalla olevan kansakunnan kauppiaita vieraassa maassa sorretaan ja petetään jonkin oikeuden varjolla, huonoilla laeilla tai hyviä vääristelemällä.»
Viimeisessä lauseessa kurkistaa meidän hyvä Moremme kauppias melkolailla yli kirjottajan olan.
Jos lisäämme näihin selvittelyihin vielä muutamia otteita, jotka kuvaavat tieteen asemaa Utopiassa, olemme tehneet selkoa Moren utopismin kaikista oleellisista ominaisuuksista. Oppineita pidetään, kuten olemme nähneet, suuressa arvossa; heidät on vapautettu ruumiillisesta työstä. Mutta tieteen harjottaminen ei ole oppineiden yksinoikeutena.
»Tavallisesti pidetään aikaisin aamusilla julkisia luennoita, joilla ovat velvollisia käymään vain ne, jotka erikoisesti ovat omistautuneet tiedettä harjottamaan. Mutta saapuville tulee aina myöskin suuri joukko muita, miehiä ja naisia, toiset toisille, toiset toisille luennoille, aina asianomaisen taipumusten mukaan.»
»Tämän yhdyskunnan laitosten päämääränä», sanotaan toisessa kohdin, »on ensi kädessä tehdä kaikille kansalaisille mahdolliseksi olla se aika, jota ei vaadita yhteisön tarpeiden tyydyttämiseksi, vapaana ruumiillisesta työstä ja omistaa se henkensä vapaaseen toimintaan ja kehittämiseen. Sillä sitä pitävät he elämänsä onnena.»
| * | * | |
| * |
»Niin olen minä nyt kuvannut teille», lopettaa Hytlodeus kertomuksensa, »niin tarkkaan kuin olen voinut, tämän valtiomuodon, joka on voimassa tässä yhdyskunnassa, joka minun mielestäni on, ei vain paras, vaan myöskin ainoa, joka ansaitsee tämän nimen. Muuallakin puhutaan kyllä yhteishyvästä, mutta pidetään huolta todellisuudessa vain omasta hyvästä; Utopiassa, jossa ei ole mitään yksityisomaisuutta, huolehtii jokainen tosiasiassa vain yhdyskunnan asioista, ja kummassakin tapauksessa on kullakin hyvät perusteensa, joitten vuoksi toimii niin erilailla. Sillä muualla tietää jokainen, että hänen täytyy kuolla nälkään, ellei pidä huolta itsestään, olkoonpa yhteisö miten kukoistava hyvänsä, niin että hänen on pakko huolehtia omasta paraastaan yhteiskunnan hyvän edellä. Utopiassa sitävastoin, jossa kaikki on yhteistä, tietää jokainen, että kukaan ei voi kärsiä puutetta, jos pidetään huolta siitä, että yleiset tavaravarastot ovat täynnä. Sillä kaikki tasataan heidän keskuudessaan, niin että kukaan ei ole köyhä; ja vaikka kellään ei ole mitään erikoisesti omanaan, ovat he kumminkin kaikki rikkaita. Voiko olla parempaa rikkautta kuin huoleton ja iloinen elämä? Utopiassa ei yksilön tarvitse huolehtia elämästänsä, häntä ei kiusaa puolison loppumaton valitus, hänellä ei ole pelkoa poikansa tulevaisuudesta, ei huolta tyttärensä myötäjäisistä. Hän tietää ei ainoastaan oman elämänsä ja hyvinvointinsa olevan turvatun, vaan myöskin lapsiensa, lastensa lasten, kaikkien jälkeläistensä elämän kaukaisimpiin aikoihin asti. Ja heidän luonaan pidetään samalla tavalla huolta heikoiksi ja työkyvyttömiksi tulleista kuin vielä työssäkin olevista. Tahtoisin nähdä sen joka olisi kyllin rohkea pitääkseen muiden kansojen oikeutta tämän oikeudellisuuden arvoisena. Enpä, totta vieköön, ole muilla kansoilla huomannut oikeuden ja kohtuuden jälkeäkään. Mitä oikeudellisuutta se on, että aatelismies, kultaseppä[4] tai koronkiskuri, lyhyesti sanoen ne, jotka eivät mitään tee tai eivät ainakaan tee mitään hyödyllistä, että ne elävät toimettomina tai tarpeetonta työtä tehden hyvissä oloissa ja hauskasti, samalla kun palkkatyöläiset, ajurit, sepät, kirvesmiehet ja maatyöläiset, jotka tekevät ankarampaa työtä kuin juhdat, ja joiden työttä yhteiskunta ei voisi vuottakaan tulla toimeen, sillä hankkivat itselleen niin tuiki puutteenalaisen toimeentulon, että heidän täytyy elää huonommissa oloissa kuin juhtien? Nämä eivät tee niin pitkiä työpäiviä, niiden ravinto on parempaa eikä sitä katkeroita tulevaisuudenhuolet; työläistä sitävastoin painaa hänen työnsä lohduttomuus ja kiduttaa tieto vanhuuden kerjäläiskurjuudesta. Onhan hänen palkkansa niin pieni, että sillä ei saa päivän tarpeita, eikä ole ollenkaan ajateltavissakaan, että palkkatyöläinen voisi säästää jotakin vanhuutensa varalle. Eikö se ole vääryydellinen ja kiittämätön yhteiskunta, joka tuhlaten lahjottaa varoja aatelisille, joiksi he joitakuita nimittävät, ja kultasepille ja muille, jotka joko kuljeksivat joutilaina tai elävät imarteluista tai puuhaavat turhissa iloissa; ja joka ei toiselta puolen pidä vähintäkään huolta maatyöläisistä, kaivoslaisista, palkkalaisista, ajureista, sepistä ja kirvesmiehistä, joita paitsi ei yhteiskunta voisi pysyä pystyssä? Kun heidät nuoruuden voimissa on riistetty ja työvoima heistä puristettu, jätetään heidät oman kohtalonsa varaan sittekun vanhuus, sairaus ja hätä ovat heidät murtaneet ja antaa heidät palkaksi heidän uskollisesta uurastamisestaan ja heidän niin tärkeistä palveluksistaan alttiiksi nälkäkuolemalle.
»Ja edelleen: rikkaat, kun eivät ole tyytyväisiä siihen, että siivottomilla henkilökohtaisilla tempuilla ovat alentaneet köyhien palkan, säätävät vielä lakeja samassa tarkotuksessa. Sen, mikä aina on ollut vääryyttä, kiittämättömyyden niitä kohtaan, jotka yhteiskuntaa ovat uskollisesti palvelleet, sen ovat he tehneet vielä ilettävämmäksi, antamalla sille lain voiman ja samalla oikeuden nimen.
»Kautta jumalan, kun ajattelen kaikkea tätä, silloin näyttää minusta jokainen nykyaikainen valtio kerrassaan rikkaiden salaliitolta, jonka tarkotuksena on yhteishyvän varjolla palvella rikkaiden pyyteitä, siinä kun rikkaat kaikin keinoin ja vehkein pyrkivät vakiinnuttamaan omistusoikeuttaan siihen, mitä vääryydellä ovat hankkineet, ja saamaan köyhien työn mahdollisimman vähästä käytettäväkseen ja nylettäväkseen. Nämä siistit määräykset julkaisevat rikkaat koko yhteiskunnan, siis köyhienkin, nimessä ja nimittävät niitä laeiksi.
»Mutta sitte kun nämä kurjat rajattomassa ahneudessaan ovat yksin kaiken keskenään jakaneet, mikä olisi riittänyt koko kansalle, tuntevat he olevansa vallan kaukana tuosta onnesta, jota kaikki utopialaiset nauttivat. Näiden keskuudessa ei rahaa käytetä eikä himoita ja on senkautta poistettu vuorenkorkuiset määrät huolia, reväisty maasta yksi rikollisuuden voimakkaimmista juurista. Kukapa ei tiedä, että petos, varkaus, ryöstö, riita, melskeet, kapina, miestappo, salamurha, myrkyttäminen kyllä voidaan kostaa lain ankaruutta käyttäen, mutta että tämä ei niitä estä, kun ne sensijaan kaikki häviäisivät, jos raha häviäisi. Rahaa seuraisivat ihmisten huolet, levottomuus, murheet, vastukset ja unettomat yöt. Yksinpä köyhyyskin, joka niin kovin näyttää rahaa tarvitsevan, häviäisi, jos raha poistettaisi.»
Se, joka lukee tuon yhtä intohimoisen kuin syvästi ajatellun syytöksen porvarillista yhteiskuntaa vastaan ja tuon niin mahtavapiirteisen kommunismin ihantelun, jolla Rafael Hytlodeus lopettaa kuvauksensa Utopiasta, ei voi, vaikkapa hän ei muuten olisikaan lukenut mitään Moren kirjotuksesta, epäillä sen luonnetta — niin ainakin luulisi. Mutta porvarillinen oppineisuus näyttää kerran tuomitun tulemaan syyntakeettomaksi heti, kun se joutuu sosialismia vastaan, ja niin selittävät historioitsijat, sekä kiihkokatoliset että vapaamieliset, mielellään, että Utopia on »iloisen sielun iloista pilaa», »kulumaan kiitävän hetken kummallista ajatusleikkiä» tai oppinutta leikittelyä, platolaisen tasavallan toisintelua.
Saamme toisen käsityksen, kun katsomme, mikä osa Utopialla on sosialistisen ajatuksen historiassa.
Kaukana siitä, että olisi platolaisen kommunismin jäljittelyä, on Moren kommunismi kokonaan erilaista kuin se, ja yhtä paljon eroo se kristillisestä kommunismista. Se ei ole versonut vanhoja kirjoja penkoneesta kirjaviisaudesta vaan aikansa tarpeiden ja apukeinojen syvästä ymmärtämisestä, ja vhtä paljon kuin Henrik Villinnen Englanti eroo peloponnesolaissotien Atenasta ja sesarien valtakunnasta, yhtä paljon eroo Moren kommunismi platonisesta ja alkukristillisestä.
Tosin kyllä on sillä paljon yhteistä edeltäjiensä kanssa, kuten esim. naisen korkea asema, joka elävästi muistuttaa platoa, tai yhteiset ateriat; mutta oleellisissa kohdin kohoo se paljon yli kaikkien aikaisempien kommunismin muotojen.
Ennen Utopian ilmestymistä oli tunnettu vain kunnallisen ja yhdyskunnallisen kommunismin muotoja; kommunismi rajottuu sekä aatteelleen että todellisuudessa yksityisen kunnan tai seuran asiaksi. More oli ensimäinen, joka koetti sovelluttaa kommunismia äsken syntyneeseen nykyaikaiseen valtioon, päinvastoin kuin, paitsi hänen edeltäjänsä, joiden eläessä tätä valtiota ei vielä ollut olemassa, myöskin hänen kommunistiset aikalaisensa, kristilliskansanvaltaiset uudestikastajat. Hän oli ensimäinen, jolla oli tuo rohkea aate tuotannon järjestämisestä suuren kansallisen valtion puitteisiin.
Mutta tässä olemmekin jo kajonneet toiseen Moren kommunismin oleelliseen tunnusmerkkiin. Sen selittämiseksi täytyy meidän lähteä vähän kauempaa.
Englannin yhteiskunnallinen tila Moren aikaan vastasi useissa kohdin Italian tilaa Graccuksien aikana (vert. siv. 28 ja seur. ed. osassa[4b]). Mutta eräässä sangen oleellisessa kohdin erosi se tästä. Italiassa hävitti talonpoikaistaloutta taloudellisesti alempi talousjärjestelmä, orjatalouden järjestelmä. Löydettiin vain yksi parannuskeino sairaalle yhteiskunnalle: talonpoikaistalouden jälleen luominen, palaaminen menneeseen, eikä edistystä korkeamman tuotantotavan asteelle. Mutta ryysyköyhälistö ei tahtonut siitä mitään tietää, se vaati leipää ja huveja, eikä työtä ja tuotantovälineiden omistusoikeutta. Lopulta vajosi osa yhteiskuntaa tylsään toivottomuuteen, toisessa osassa syntyi pyrkimyksiä nautinnonvälineiden kommunismiin.
Toisin oli asiaintila Englannissa 16:nnella vuosisadalla. Paitsi sitä että silloin muodostui uusi valtiojärjestys, kehittyi siellä myöskin uusi, korkeampi tuotantojärjestelmä, joka ei perustunut orjien työlle vaan työläisten työlle, jotka olivat joka suhteessa vapaita, vapaita kuin taivaan linnut, vapautettuja kaikesta omaisuudesta, myöskin siitä omistavien luokkien talouden yhteydestä, joka orjalla, käsityöläissällillä, talonpojanrengillä oli ollut. Sellaisia vapaita omaisuudettomia, proletareja, köyhälistöläisiä, oli suurilukuisampina tähän asti tunnettu etupäässä loiseläjinä elävien ryysyköyhälistöläisten muodossa. Työtätekevien köyhälistöläisten lukumäärä oli ollut verraten pieni. 15:nnen ja 16:nnen vuosisadan vaihteessa alkoi se lisääntyä; kaupunkilaisten palkkatyöläisten ja kotiteollisuudentyöntekijäin ohelle, joiden työstä kapitalistit (etupäässä kauppiaat) kiskoivat voittoa, muodostui kaivostyöläisköyhälistö, joka kasasi voittoja vuorikaivosten kapitalistisille osakkaille; ja muodostui vihdoin monille paikoin, mutta etenkin Englantiin, maataloustyöläisten köyhälistö, joka myi työvoimansa osaksi suoraan suurtilalliselle tai kapitalistiselle vuokraajalle.
Tällaisen köyhälistön tarpeet ovat aivan toisellaisia kuin ryysyköyhälistön tarpeet. Viimeksimainittu ei pyydä työtä, vaan leipää; jos se menee niin pitkälle, että alkaa kannattaa kommunismin aatetta, on hänen kommunisminsa nautinnonvälineiden kommunismia. Varsinainen palkkaköyhälistöläinen, joka on kohonnut ryysyköyhälistöläisen tason yläpuolelle, ei vain taloudellisessa vaan myöskin siveellisessä suhteessa, saa leipää vain työnsä kautta. Hänen ensimäinen toivonsa on: työtä. Jossakin suhteessa on hänellä siinä samat toivomukset kuin kapitalistilla. Tämä tarvitsee köyhälistöläistä, joka pyytää työtä, ei almuja. Hyväntekeväisyyttä kapitalisti kauhistuu, sillä se vähentää vapaitten työvoimien virtaamista työmarkkinoille. Toiselta puolen sotii hänen omaa etuaan vastaan, antaa sellaisen työvoiman nähdä nälkää, jota hän ei juuri tarvitse. Hän voi ehkä käyttää sitä myöhemmin, ja sen olemassaolo painostaa aina palkkoja. Elleivät työttömät voi itse elättää itseään, ellei heitä saa hyväntekeväisyyden kautta tukea, silloin on, heidän pelastamisekseen nälkäkuolemalta, ainoana keinona antaa heille työtä sellaisessa muodossa, että se ei vähennä kapitalistista riistämistä.
Työntekemisen oikeus tulee joissakin olosuhteissa ei vain palkkaköyhälistön vaan myöskin kapitalistiluokan tarpeeksi.
Työntekemisen oikeus, sellaisena kuin kapitalismi sen käsittää, toteutui käytännössä Englannissa ensi kerran kuningatar Elisabetin v. 1601 julkaisemassa kerjäläislaissa, joka määräsi, että kunnat ovat velvollisia hankkimaan työtä työkykyisille köyhille. Se ei ollut tuottavan, tarkotuksenmukaisen, hyödyllisen työntekemisen oikeutta, vaan mielettömän, kiduttavan ja viheliäistä palkkaa tuottavan raatamisen oikeutta; työhuone tuli tuskanhuoneeksi, josta työläinen joka hetki ikävöi takaisin kapitalistien piiskan alaisuuteen.
Aikoja ennen kuin Elisabetin lainsäädäntö oli antanut lainpykälän muodon tälle työntekemisen oikeuden kapitalistiselle käsitysmuodolle, oli More keksinyt sen edellytyksen, jolla yksin voi toteuttaa tämän työntekemisen oikeuden, hyvinvoinnin perustana työtätekevän köyhälistön käsittämässä mielessä. Tämä edellytys on tuotantovälineiden yhteisomistus.
Sillä on Utopiassa aivan toinen osa kuin tähänasti tarkastetuissa tietoisen kommunismin muodoissa — ihmiskunnan alkuaikaista kommunismiahan emme koko esityksessämme ole huomioon. Se muodostaa siinä yhteiskunnan perustan, sen sijaan että se tietoisen kommunismin aikaisemmissa muodoissa, mikäli sitä niissä yleensä esiintyy, oli vain nautinnonvälineiden kommunismin sivu- ja seurausilmiö.
Moren esityksessä on juuri tämän viimeksimainitunlaisella kommunismilla toisarvoinen merkitys; More tuntee kyllä aterioiden yhteisyyden, mutta vain kaupunkilaisväestöön nähden, eikä siihenkään nähden pakollisena, joskin itsestään selvänä. Mutta muuten vallitsee Utopiassa yksityistalous, vieläpä käsityötä ja talonpoikaisoloja vastaavassa muodossa — korkeampaa teknillistä perustaa ei yhteiskunta Moren aikana vielä ollut saavuttanut. Utopian kommunismi on oleellisessa suhteessa tuotantokommunismia.
Tällä Moren kommunismin ja sen edeltäjien välisellä peruseroavaisuudella on seurauksena myöskin oleellisia eroavaisuuksia niiden suhteissa perheeseen ja avioliittoon. Moren ihanneyhteiskunta ei ole, kuten Platon ja kristillisten kommunistien yhteiskunta, vihamielinen perheelle ja yksityisaviolle ja vain epäjohdonmukaisuuden kautta mahdollinen näiden laitosten kanssa yhdistää. Mutta toiselta puolen on tuotannonvälineiden yhteisomistus ristiriidassa sellaisen perhe- ja avioliittomuodon kanssa, jossa taloudenpää on perheensä jäsenten herra; vaimon ja lasten, yhtä hyvin kuin orjien ja palvelijoiden herra. Tällä herruudella on taloudelliset juurensa yksityisomaisuudessa, ennen kaikkea tuotannonvälineiden yksityisomistuksessa. Mies on perheen herra sen nojalla, että hän on sen olemassaolon edellytysten omistaja. Siellä, missä hän ei ole valitsemassa yksityisomistusta tuotannonvälineisiin nähden, siellä ei myöskään ole pakkoperheen ja pakkoavioliiton taloudellista juurta; sitä ei ole kapitalistisessa yhteiskunnassa olemassa köyhälistöön nähden, eikä kommunistisessa yhteiskunnassa koko yhteiskuntaan nähden. Vaimo tulee taloudellisesti miehestä riippumattomaksi, lapset vanhemmista. Se seikka, että teknillinen kehitys yhä vähentää yksityistalouden töitä, vaikuttaa samaan suuntaan.
Tuotannonvälineiden yksityisomistuksen lakkauttaminen ei mitenkään ehdottomasti tuo mukanaan yksityisavion ja yksityisperheen poistamista, mutta muuttaa kyllä melkoisesti niiden luonnetta. Ne siteet, jotka silloin yhdistävät miehen ja vaimon, vanhemmat ja lapset, voivat olla mitä erilaisimpia laadulleen, ennen kaikkea tulevat silloin vaikuttamaan pitkän sivistyskehityksen tuotteina jo nykyisin melkoisesti vahvistuneet yksilöllisen sukupuolirakkauden ja isänrakkauden tunteet, joka viimeksimainittu ei suinkaan ole niin luonnollinen kuin äidinrakkaus — mutta perhe ja avioliitto lakkaavat olemasta taloudellisia laitoksia ja perustumasta puolison ja isän herruuteen.
More on, vastaten hänen aikansa taloudellista kehittymättömyyttä, epäjohdonmukainen, kun hän säilyttää miesvaltaisen pakkoperheen ja pakkoavioliiton; mutta hän on laatuaan yhtä logillinen ja johdonmukainen, säilyttäessään yksityisavioliiton ja perheen, kuin Plato oli hylätessään ne hänen ihanneyhdyskunnastaan.
Vielä yksi kohta on tässä huomattava: Moren suhde tieteeseen.
Kristilliskansanvaltainen kommunismi oli, kuten olemme nähneet, oppineisuuden vihollinen; oppineisuushan kuului sen ajan hallintakeinoihin. Alkukristillinen kommunismi ei johtunut syvästä, tieteellisestä tietämyksestä, vaan omaisuudettomien ja riistettyjen ja heitä suosivien vaistomaisesta tarpeesta ja yhtä vaistomaisesta kapinoimisesta. Tämä kommunismi, joka ulottui vain pienten yhdyskuntien piiriin, ei tarvinnut tiedettä tullakseen käsitetyksi ja toteutetuksi; sen tarpeisiin riitti se liikekokemus, jonka sai alempienkin luokkien jokapäiväisessä elämässä.
Utopiassa on tieteellä suuri merkitys. Se onkin luonnollista humanistin ihannevaltiossa. Mutta tieteen korkea asema ei johdu yksin henkilökohtaisesta tieteenharrastelusta. Sosialistinen yhteiskunta kansallisen valtion puitteissa on, yksinpä siinä yksinkertaisessakin muodossa, minkä More sille antaa, liian monimutkainen, jotta sen aate olisi syntynyt filosofisesti kouluttamattomassa hengessä. Vain ajattelija, jolla paitsi sitä, että hänellä oli syvällisin tieto aikansa koko taloudellisesta ja valtiollisesta elämästä, myöskin oli avartanut näköpiiriänsä ja puhdistautunut ennakkoluuloista tutkimalla entisaikojen yhteiskunnallisia suhteita ja niiden henkisiä tuotteita, ajattelija, joka oli terottanut henkeään tutustumalla muinaisajan filosofian korkeimpiin ja rohkeimpiin tuloksiin, niin että oli tottunut seuraamaan ajatuksia niiden viimeisiin johtopäätöksiin asti ja saamaan jonkin pyrkimyksen alkusuunnasta selville sen viimeiset tulokset, vain sellainen ajattelija kykeni ajatellen rakentamaan, ratkaisuksi aikansa yhteiskunnalliselle kysymykselle, kommunistisen yhteiskunnan, sellaisen kuin utopinen oli.
Ensi kertaa Platon jälkeen astuu Moren teoksessa tiede taas kommunismin palvelukseen. Tiede, joka kristilliskansanvaltaiselle kommunismille näyttäytyi vaan viholliseksi, alkaa nyt rakentaa perusteita kommunismin uudemmalle, korkeammalle muodolle.
Mutta Platon teoksessa on tiede, hänen kommunisminsa ylimysmielisen luonteen mukaisesti, ylimystön yksinoikeutena. Moren kommunismi on kansanvaltaista; sitä ei ole synnyttänyt ylimystön uhkaava häviö, vaan joukkoköyhälistön paisuminen. Sen päämääränä on kaiken herruuden ja riistämisen poistaminen, kaikkien nautintojen hankkiminen kaikille. Tiede ei saa sen vallitessa olla vallanpidonväline eikä vain muutamien saavutettavissa oleva nautinnonväline. Moren kommunismi tekee sen, kaikista nautinnoista korkeimpana, kaikkien saavutettavissa olevaksi.
Hänen aikansa oli kyllä vielä kovin kaukana koneidenkaudesta, mutta hänestä riittävät tuotannon tarkotuksenmukaisuus ja kaikkien samallainen työvelvollisuus lyhentämään teollisuuden alalla työpäivänpituuden muutamaksi tunniksi jokaista kohti, jolloin jää kylliksi aikaa tieteelliseen toimintaan.
Tähän ajatukseen ei kristilliskansanvaltainen kommunismi voinut johtua. Heillä ainoastaan ei ollut mitään mielenkiintoa siihen tulokseen, jonka se tuotti, kun he suhtautuivat hylkäävästi tieteeseen, he eivät myöskään voineet ensinkään ajatella työajan lyhentämistä siinä määrin kuin sitte tapahtui Utopiassa. Sillä he muodostivat vain pieniä yhdyskuntia silloisen yhteiskunnan keskuuteen jonka tarkotuksenmukaisuudettomuutta ja nylkemisjärjestelmää ne eivät lakkauttaneet. Missä heidän yhdyskuntiaan siedettiin, kuten Mährissä, tapahtui se juuri siksi, että ne olivat niin hyviä nylkemisen esineitä. He työskentelivät ei vain omaksi hyväkseen, vaan myöskin herrojensa, tilanomistajien ja suurtilallisten, hyväksi, heidän työaikansa ei sen vuoksi eronnut heidän yksityisesti työskentelevien toveriensa työajasta; kommunismi antoi heille suurempaa taloudellista varmuutta, myöskin suurempaa hyvinvointia, mutta tuskin pienempää työtaakkaa. Päinvastoin mainitaan kaikkialla erikoisesti Böhmin veljien, Mährin uudestikastajien, mennonitien y. m. uutteruutta.[5]
Tarkastakaamme kaikkia näitä Moren Utopian erikoisuuksia, joita oli: kommunismin ulottaminen suuren kansallisen valtion alueelle, yhteiskunnan perustaminen tuotantokommunismille, kommunismin sopeuttamisen yksityisavion ja perheen kanssa, sekä kansanvaltaista olemusta alttiiksipanematta, tieteen kanssa. Nämä kohdat erottavat Moren kommunismin kaikista edellisistä tietoisen kommunismin muodoista, me tapaamme ne sensijaan enemmän tai vähemmän selvinä, vaikkakaan ei aina kaikkia, yhdistettyinä seuraavien aikojen kommunismin muotoihin, joilla on ollut jotain merkitystä.
Moren »Utopialla» alkaa nykyaikainen sosialismi.
Yksityiskohdissa on kyllä vielä vaikutuksia ajan takapajulla olleesta luonteesta. Kun se esim. asetti naisen korkeampaan asemaan kuin 16:s vuosisata yleensä teki, kun se esim. avasi pääsyn tieteen aarteille, niin pysyttää se kuitenkin yhä vaimon miehen vallanalaisuudessa. Se kytkee myöskin jokaisen määrättyyn ammattiin, joskin poikkeusta suodaan, se tuntee yksinpä pakkotyöläisiäkin.
Toiselta puolen on monissa myöhemmissä sosialistisissa järjestelmissä, erittäinkin uudemmissa, paljon runsaampia, moninaisempia ja taidokkaampia laitoksia. Mutta niin paljon komeampia ja nykyaikaisempia kuin nämä yhteiskunnalliset rakennukset lienevätkin, niiden perusteet ovat samat kuin Utopiankin. Sitä pitemmälle ei sosialismi ole tullut viime vuosisadan ensi puoliskolle saakka. Onpa monissa myöhemmissä järjestelmissä huomattavissa taka-askeleitakin, kun ne esim. jättävät valtion pohjan ja tahtovat rakentaa sosialismin taas kunnalliselle tai yhdyskunnalliselle perustalle.
Vielä yhdessä oleellisessa suhteessa on Utopia tullut esikuvaksi koko sanotun ajan sosialismille, yhdessä suhteessa, joka on saanut siitä nimensäkin, utopismissa.
Me olemme nähneet, että More oli kansanliikkeiden vastustaja. Se pitää paikkansa ei yksin humanistiin ja valtiomieheen, vaan myöskin kommunistiin nähden. Kommunistisia kansanliikkeitä hän vihasi, uudestikastajienkin liikettä, kuten käy ilmi hänen lausunnoistaan.
Tämä kansanliikkeiden vierominen on ominaista myöskin useimmille myöhemmille sosialisteille aina meidän vuosisadallemme saakka, vieläpä aikana, jolloin voimakas työväenliike jo oli alkanut kehittyä, jolloin kansanvaltaisuuden asia ei ensinkään ollut niin toivotonta kuin 16:nnen vuosisadan alussa. Mutta nämä sosialistit eivät pitäneet yhteiskuntaa elimistönä, joka kehittyy, vaan kellolaitoksena, joka kerran saatuaan määrätyn muodon aina käy samalla tavalla. He eivät verranneet aikansa köyhälistöä, köyhälistöön sellaisena kuin se oli ollut puolentoista vuosisataa sitte; he eivät huomanneet sen vuoksi, että se on edistymässä, että se on nouseva luokka, että sille kuuluu tulevaisuus. He vertasivat köyhälistöä aikansa omistaviin luokkiin ja huomasivat, että nämä ovat köyhälistöä joka suhteessa niin kovin paljon etevämpiä, että heistä näytti toivottomalta köyhälistön itsenäinen liike, että se mahti, joka sosialismin toteuttaisi, näytti voivan tulla vain ylempien luokkien keskuudesta.
More antaa valistuneen ruhtinaan toteuttaa kommunismin Utopiassa; valistunut despotismi joutui myöhemmin monin kerroin epäluottamuksen alaiseksi, odotettiin enemmän porvarilliselta ihmisystävällisyydeltä, valistuneilta miljonamiehiltä jopa taikakeinoiltakin, joilla muitta mutkitta piti uusi yhteiskunta luotaman. Köyhälistön luokkataistelu pysyi epäsuosiossa, se ei vain näyttänyt toivottomalta, vaan se häiritsikin sosialistien piirejä, kun se loukkasi porvarillisia ihmisystäviä, jotka piti voitettaman sosialismin puolelle.
Käsi kädessä tämän utopismin käsityksen kanssa, että työläisluokka on muka kykenemätön itse vapauttamaan itseään, käy toinen sen erikoinen ominaisuus, pyrkimys yksityiskohtaisesti kuvaamaan tulevaisuuden yhteiskuntaa. Se oli vallan välttämätöntä. Utopismi ei rakenna toivoaan niiden innostukseen, joilla ei ole muuta kadotettavana kuin kahleensa, vaan niiden innostukseen ja ihmisystävyyteen, joiden olot nykyisessä yhteiskunnassa ovat vallan hyvällä kannalla, joilla omasta kohdastaan ei ole paljoa sitä vastaan muistutettavaa. Ihmisystävyyttä herättääkseen, tarvitsee vaikuttavasti kuvata kurjuutta, jonka laajuudesta hyvinvoivien suurimmalla osalla ei ole mitään käsitystä, ja terävästi esittää kaikkia olevia epäkohtia yleensä. Tämä puoli, arvosteleva, on säännöllisesti loistavin ja vaikuttavin utopistien teoksissa. Mutta se ei riitä nostamaan ihmisystävyyttä sellaiseksi ihastukseksi, joka on välttämätön edellytys niin suuremmoisen tehtävän kuin kommunismin toteuttamisen suorittamiseksi. Sitä varten tarvitsee perusteellisesti osottaa, että tuo ihanneyhteiskunta on myöskin noiden jalojen vaivan arvoinen. Kuta elävämmäksi ja se vemmaksi tämä yhteiskunta loihditaan ihmisystävien silmien eteen, sitä suurempi on sen yllyttävä vaikutus omistavien piireissä.
Me olemme vielä muutama vuosi sitte Bellamyn kirjan »Vuonna 2000» esimerkistä nähneet, kuinka suuri sellaisen helppotajuisen kuvauksen vaikutus voi olla — miten suuri, mutta myöskin miten kestämätön, miten voimaton tuollaisen utopismin synnyttämä innostus on. Nykyisin harva enään välittää amerikalaisen utopiasta.
Paitsi innostavan vaikutuksen tavottelua on vielä toinenkin seikka, joka ajaa utopisteja »tulevaisuudenvaltiota» kuvailemaan, ja se seikka on asiassa ratkaiseva.
Kommunismin tarve syntyy kaikkialla, missä muodostuu toivotonta joukkoköyhälistöä. Riippuen tämän köyhälistön laadusta, onko se ryysyköyhälistöä tai työtätekevää köyhälistöä, muodostuu myöskin sen tarpeita vastaavan kommunismin luonne; se on joko nautinnonvälineiden tai tuotannonvälineiden kommunismia. Mutta toivottoman köyhälistön ja kommunismin tarpeen esiintymistä ei suinkaan välttämättömästi seuraa kommunismin toteuttamisen edellytyksien esiintyminen.
Mikäli kommunismi ei ilmene historian arvattavissa olevan kehityksen välttämättömänä lopputuloksena, on vain yksi ajateltavissa oleva tie sen toteuttamiseksi: uuden yhteiskuntajärjestelmän mahdollisimman laajan suunnitelman laatiminen ja sen toteuttamiseen tarpeellisten keinojen hankkiminen. Yhteiskuntaa ajatellaan rakennukseksi, jonka muodot riippuvat arkkitehdin tai rakennuttajan mielivallasta, mutta jonka rakentamiseen ei voida ryhtyä, ennenkuin tarpeelliset suunnitelmat ja laskelmat on tehty. Tämä käsityskanta on utopismin oleellisena tunnusmerkkinä.
Sitä järkytti yhä enempi viime vuosisadan kolmekymmentä- ja neljäkymmentäluvun tosiasiallinen taloudellinen ja valtiollinen kehitys; täydelleen, johdonmukaisesti ja täysin tietoisesti voittivat sen vasta Marx ja Engels, jotka kommunistisella manifestilla v. 1847 alottivat uuden kauden sosialismin historiassa.
Sen esittäminen ei tässä kuulu asiaan. Tässä oli tarkotuksenamme viitata siihen, että aina siihen asti kuin Marx ja Engels perustivat tieteellisen sosialismin, siis kautta enemmän kuin kolmen vuosisadan, on sosialistinen ajatus liikkunut niitä ratoja, jotka Thomas More ensin on kulkenut.
Teoksesta, joka porvarillisista historiankirjottajista on näyttänyt pilalta ja leikiltä, on tullut inhimillisen ajattelemisen historian merkkikivi; se on alkanut sosialismin historiassa useita vuosisatoja pitkän aikakauden, se on perustanut sen sosialismin muodon, joka välittömästi on käynyt sen muodon edellä, jossa sosialismi on maailman vallottava.
Jos vertaa tätä teosta aikansa takapajulla olevaan luonteeseen ja sen vähiin yhteiskunnallisen tietämisen apuneuvoihin, silloin vasta täydellisesti käsittää ensimäisen nykyaikaisen sosialistin merkityksen.
Thomas More ei ole vain ihmiskunnan historian rakastettavimpia ja epäitsekkäimpiä, varmaluonteisimpia ja rohkeimpia, hän on myöskin sen nerokkaimpia henkilöjä.
[1a] Ks. osa III, luku V. III. Talonpoikaissota v. 1381. MIA huom.
[1b] Lainsäädäntö kohteli kulkureita ja työttömiä »vapaaehtoisina» rikoksentekijöinä ja edellytti, että heidän tilansa riippui heidän omasta tahdostaan.
[2] Utopia-sana on muodostettu kreikkalaisista sanoista ou (u) = ei, ja topos = paikka, se merkitsee siis »paikkaa, jota ei ole missään».
[3] Siis miehet ja naiset yhdessä.
[4] Kultasepät olivat Moren aikana myöskin rahanvaihtajia ja pankkiireja.
[4b] Ks. osa I, luku II. I. Alkukristillisen kommunismin juuret. MIA huom.
[5] Mährin uudestikastajien työpäivä kesti auringonnoususta auringonlaskuun, välillä yhden tunnin päivällisloma.