Julkaistu: 1911
Lähde: »Vallankumous- ja taantumusaikoina. Friedrich Engelsin ja Karl Marxin kirjotelmia», s. 3–23. Savon työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r. l., Kuopio 1911
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
»Marxia lukuunottamatta ei kukaan ole enemmän vaikuttanut kansainväliseen sosialidemokratiaan kuin Friedrich Engels. Jos hän olisi muistelmansa kirjottanut, olisi niistä tullut kansainvälisen sosialistisen työväenliikkeen historia sen alkuajoilta saakka. Sattuuhan hänen tieteellisen toimintansa alku aikaan, jolloin muodostuivat niiden teoriain ja pyrkimysten suunnitelmat, joista sosialidemokratia on kohonnut, ja siitä saakka on hänen elämänsä tämän vaiheisiin eroamattomasti yhtynyt». Näin alkaa Karl Kautsky laatimansa Engelsin elämäkerran. Kelpaapa siihen tutustua.[1*])
Friedrich Engels syntyi marraskuun 28 p. v. 1820 Barmenissa varakkaan tehtailijan poikana. Nämä Rheinin seudut olivat teollisuuden kehitykseen ja valtiolliseen toimintaan nähden Saksan kehittyneimmät. Hyvät kulkuneuvot, raaka-aineiden saanti, Englannin ja Ranskan läheisyys olivat sinne aikaisin luoneet suurteollisuuden, sen mukana feodalismin kaiteita vihaavan porvariston ja köyhälistön, jonka luokkatietoisuus oli idullaan. Ranskan vallankumousaatteiden vaikutus oli siellä tuntuva ja parhaillaan oli Saksan filosofian kukoistusaika. Sen mestari Hegel tuli Engelsin, samoin kuin Marxin ja Lassallen, oppi-isäksi. Tämän dialektisen ajatustavan omaksuivat he käytellen sitä taidolla todellisen elämän ilmiöiden arvosteluun. Samalla kuin taantumukselliset käyttivät Hegelin lausetta: »kaikki mikä on todellista on järkevää, ja kaikki mikä on järkevää, on todellista», puolustaakseen sillä mitä sortovaltiuden muotoja tahansa, johtivat Marx ja Engels, kuten viimemainittu kirjottaa,[2*]) siitä »kaikkien Hegelin ajatustavan sääntöjen mukaan» lauseen: »kaikki mikä on olemassa, on kukistumisen arvoinen». »Juuri siinä», jatkaa Engels, »oli Hegelin filosofian tosi merkitys ja kumouksellinen luonne, että se kerta kaikkiaan teki lopun inhimillisen ajattelun ja toiminnan saavutusten lopullisuudesta. Totuus, joka filosofiasta oli löydettävä, ei Hegelin mukaan enää ollut valmiiden opinkappaleiden kokoelma, jotka, kun ne kerran oli keksitty, tarvitsi vain ulkoa opetella; totuus oli nyt itse tietämisen kehityskulussa, tieteen pitkässä historiallisessa kehityksessä, joka tiedon alkuasteilta kohoaa yhä korkeammalle koskaan kuitenkaan pääsemättä n. k. ehdottoman totuuden pisteeseen, josta se ei enää pääse eteenpäin, ja jossa ei ole muuta tehtävää kuin kädet helmassa tuijottaa tuota ehdotonta totuutta. Ja kuten on laita filosofian, niin myös kaiken muun tietämisen ja käytännöllisen toiminnan alueella. Yhtä vähän kuin tieto voi historia päästä lopulliseen päähänsä, ihmiskunnan ihannetilaan; täydellinen yhteiskunta, täydellinen »valtio» ovat asioita, joitten paikka on mielikuvituksen alueella; päinvastoin ovat kaikki toisiaan seuranneet historialliset tilat vain inhimillisen yhteiskunnan alhaalta ylös käyvän loppumattoman kehityskulun väistyviä asteita. Kukin aste on välttämätön, siis oikeutettu sinä aikana ja niissä oloissa, joista se sai alkunsa; mutta se käy puutteelliseksi ja epäoikeutetuksi uusiin, korkeampiin oloihin nähden, jotka vähitellen sen omassa helmassa kehittyvät; sen täytyy väistyä ylemmän asteen tieltä, joka taas puolestaan on joutuva rappeutumisensa ja tuhonsa asteelle. — Kuten porvaristo suurteollisuuden, kilpailun ja mailmanmarkkinain kautta käytännössä hajottaa kaikki vanhat, kunnianarvoisat laitokset, niin hajottaa tämä dialektinen filosofia kaikki lopullisen ehdottoman totuuden ja sitä vastaavain ehdottomain ihmiskunnan asteiden luulottelut. Sen edessä ei ole mitään lopullista, ehdotonta, pyhää; se osottaa kaikesta ja kaikkeen nähden katoavaisuuteen, eikä mitään muuta sen edessä säily kuin tulemisen ja menemisen, loputtoman alemmasta ylempään kohoamisen keskeytymätön kulku, jonka pelkkä ajateleviin aivoihin kuvastuminen se itse on».
Jotta Engels, päinvastoin kuin lukuisat muut hegeliläiset, johtui vetämään tällaiset johtopäätökset, siitä piti huolta hänen käytännöllinen ja teoreettinen taloudellinen koulutuksensa. Alkujaan aikoi hän ryhtyä yliopistoissa talousoppia tutkimaan ja kävi Barmenin realikoulua, jossa saamansa kemian ja fysiikan havainto-opetus tuli hänelle erittäin hyödylliseksi, sekä siirtyi sitten Elberfeldin kimnaasiin. Perheolot ja aikaisin herännyt vastarinnan henki, jotka saattoivat hänet vihaamaan virkamiesuraa, aiheuttivat sen, että hän vuotta ennen pääsytutkintoa erosi siirtyen kauppa-alalle v. 1838. V. 1841 astui hän kaartin tykistöön vuotuista vapaaehtois-asevelvollisuuttaan suorittamaan pannen silloin alulle sotatieteelliset opintonsa, joita aina innolla harrasti. V. 1842 siirtyi hän Englantiin, jossa työskenteli toista vuotta eräässä Manchesterin teollisuusliikkeessä, jossa isänsä oli osakas.
Täällä kapitalismin emämaassa saattoi hän tutustua uudenajan köyhälistöön, sen oloihin ja liikkeisiin. Mutta eipä hän tyytynyt sivusta katsojana siihen tutustumaan, mukaan hän heittäytyi, taisteluun. (Utopista sosialismia edusti siellä Robert Owen, jonka lehteä: »Uusi siveellinen mailma» Engels avusti. Työväenluokan taistelu taas ilmeni karttaliikkeenä,[3*] jonka äänenkannattajaan »Pohjantähteen» hän kirjoitteli. Marxin ja Rugen v. 1844 julkaisemissa »Saksalais-ranskalaisissa vuosikirjoissa» ilmestyi hänen kirjoituksensa »Kansantalouden arvostelua» y. m. Nuori kauppias siinä arvostelee mitä ankarimmin kauppaa, jota nimittää lailliseksi pettämiseksi, ja sanoo taloustieteen olevan tämän petkutuksen järjestelmäksi kehittämistä, kauppiasten keskenäiselle kateudelle ja ahneudelle perustuvaa rikastumistiedettä, jonka otsalla on inhottavan itsekkyyden leima. Kaikesta huolimatta on vapaakauppajärjestelmässä muuan edistysaskel; monopolit ja liikenteen esteet täytyy tuhota, pikkumaiset paikalliset ja kansalliset näkökannat saavat väistyä, jotta kansojen taloudellinen asema voisi tasaantua ja sen kautta taistelu tulla yleiseksi. Vapaakaupan kautta on yksityisomaisuusjärjestelmä kohonnut huippuunsa ilmeten kaikessa alastomuudessaan. Jatkuvan kehityksen täytyy johtua yksityisomaisuuden poistamiseen.
Marxin oli Engels ensi kerran tavannut v. 1842 käydessään »Reinin Lehden» toimistossa. Uudelleen kohtaavat he nyt (v. 1844) Pariisissa, jossa Marx oli maanpakolaisena. Ja nyt alkaa heidän 40-vuotinen ystävyytensä ja yhteistyönsä, jonka merkitys oli oleva niin suuri heille molemmille ja kansainväliselle työväenliikkeelle. Yhdessä sepittivät he nyt kirjan »Pyhä perhe eli arvostelevan arvostelun arvostelua», jonka kohdistivat hegeliläistä Bruno Baueria ja hänen kaltaisiansa vastaan merkiten Hegelin aate-opista (jonka mukaan aatteet olivat itsenäisiä olioita eikä todellisuuden kuvastuksia) eroavan materialistisen kantansa. Esitys, joka pääasiassa on Marxin laatima, on vielä etupäässä historiallinen ja filosofinen, mutta nyt syventyvät he taloudellisiin asioihin.
Engels kirjoittaa uraa uurtavan teoksensa »Työväenluokan asema Englannissa» joka v. 1845 ilmestyi. »Tämä kirja», lausuu Kautsky, »alkaa tieteellisen sosialismin. Ei tyydy hän pelkästään kuvaamaan työväen oloja, paljastamaan koko mailmalle sen kamalan kurjuuden ja työväen nylkemisen, jolle perustuu Englannin ylpeästi esiintyvä teollisuus, hän osottaa jo — 24 vuotisena! — olevansa niin karttaliikkeen kuin owenilaisuuden yläpuolella arvostelevasti osottaen, että sosialismi (jota Owen edusti hyljäten luokkataistelun) voi vain toteutua, kun sen ottaa omakseen työväenluokka (jonka välitön luokkataistelu silloin ilmeni karttaliikkeenä, minkä tarkotus ei ollut sosialistinen).
»Sosialismin sulautuminen karttaliikkeeseen», lausuu hän, »Ranskan kommunismin uudistus englantilaiseen tapaan, on oleva seuraava tehtävä ja on se jo osittain alkanut. Vasta silloin, kun tämä toteutuu, on työväenluokka kohoava Englannissa todella vallitsevaksi.» Uhaten julistaa hän kirjansa lopussa, että vastakohdat ovat jo niin kärjistyneet, että »rauhallinen ratkaisu on jo myöhäinen», vallankumouksen täytyy tulla ja taas on kaikuva tunnussana »sota palatseja vastaan, rauha majoille». Tähän ennustukseen ovat vastustajat takertuneet ilkkuen sitä, että muka tuo ennustus ei toteutunutkaan. »Herrat unohtavat kuitenkin», lausuu Kautsky, »että sitten 1844 on Englannissa tosiasiassa tapahtunut valtava vallankumous», viitaten suojelustutlien poistamiseen, työväensuojeluslakeihin ja valtiollisiin oikeuksiin, joita juuri karttaliike tavotti. Ettei ennustus kirjaimelleen toteutunut, siihen vaikutti Pariisin kesäkuuntaistelu 1848 ja Kalifornian kultakenkien löytö, joka houkutteli niin paljon tyytymättömiä aineksia pois maasta, että työväenliikkeen voima heikkeni. »Ei ole sitä ihmeteltävä, ettei tämä yksi ennustus kirjaimelleen toteutunut, vaan sitä että niin monta muuta kirjan ennustusta on toteutunut» (Kautsky).
V. 1892 laatimassaan kirjansa uuden painoksen esipuheessa huomauttaa Engels, ettei kirjan teoreettinen kanta tietenkään enää vastaa hänen katsantokantaansa, sehän esittää tieteellisen sosialismin alkuasteellaan. Yhden seikan hän erittäin panee merkille: kirjassaan on hän »sangen painavana esittänyt väitteen, että kommunismi ei ole pelkkä työväenluokan puolueoppi, vaan teoria, jonka päämäärä on koko yhteiskunnan, siis myös kapitalistien, vapautus nykyisistä ahdistavista oloista. Tämä on ajatuksena oikein, mutta käytännössä miltei tarpeetonta pahempi. Niin kauan kuin omistavat luokat eivät mitään vapautusta kaipaa, vieläpä kaikin voimin vastustavat työväenluokan itsevapautusta, niin kauan on työväenluokka pakotettu yksin alkamaan ja päättämään yhteiskunnallisen mullistuksensa. — — Nykyisin on kylliksi ihmisiä, jotka työväenluokalle saarnaavat luokkavastakohtien ja luokkataisteluiden yläpuolella olevan sosialismin, muka korkeamman katsantokannan puolueettomuutta. Mutta ne ovat joko tulokkaita, joilla on vielä mahdottomasti opittavaa, tai sitten työväen pahimpia vihamiehiä, susia lammasvaatteissa».
»Työväenluokan aseman» oli Engels valmistanut kotikaupungissaan. Sen ankarauskoisessa piirissä, vanhoillisen perheen keskuudessa ei hän kuitenkaan viihtynyt, vaan lähti Brysseliin, johon Marx oli Pariisista karkotettuna siirtynyt. Siellä he taas yhdessä valmistivat filosofisen kirjan, mutta jättivätkin sen julkaisematta »hiirien nakertavan arvostelun haltuun». Vasta 40 vuotta myöhemmin kirjoitti Engels sen uudelleen nimellä »Ludvig Feuerbach ja Saksan klassillisen filosofian loppu». Pian joutuivat he myös käytännölliseen toimintaan, perustivat työväenyhdistyksen, ottivat haltuunsa »Brysselin saksalaisten lehden» ja liittyivät »kommunistiliittoon», jonka toimesta kirjoittivat »Kommunistisen manifestin» v. 1847. Liitto, joka oli ollut salaseura, muodostettiin myös samalla julkista propagandaa hajottavaksi yhdistykseksi. »Manifestin» merkitystä (suomeksi on se ilmestynyt N. R. af Ursinin suomentamana) tieteellisen sosialismin »katkismuksena» ei ole tässä tarpeen selostaa, se on siksi jo meilläkin tunnettu.
Mutta ei ollut sen painomuste vielä (alussa vuotta 1848) ennättänyt kuivua, kun vallankumoukset puhkesivat helmikuulla Pariisissa, maaliskuun 18 p. Berlinissä, Wienissä y. m. Nopeasti nyt ystävykset riensivät Pariisiin ja sieltä Kölniin, jossa ryhtyivät toimittamaan »Uutta Reinin lehteä». Ilma oli täynnä innostusta ja harhaluuloja kansain onnen aamunkoitosta, mutta mahdollisimman vapaina luulotteluista, arvostelevan tieteellisyytensä avulla, pysyivät Marx ja Engels. V:n 1848 vallankumouksen sanotaan menneen hukkaan. Se on erehdys. Porvaristo sai mitä tavotti, mutta heittäytyi, työväen uhkaavaa luokkataistelua peläten, taantumuksen helmaan jättäen loput pyrkimyksistään sen toteutettavaksi. Pikkuporvaristolle vain oli tämä vallankumous musertava masennus, työväenluokan itsennäinen toiminta alkoi siitä.
Mutta voittava taantumus lakkautti »Uuden Reinin lehden», Marx lähti maanpakolaisena Pariisiin ja sieltä Lontooseen, johon loppuijäkseen asettui. Engels riensi Pfalziin, joka Badenin mukana oli noussut taisteluun perustuslain puolesta. Siihen otti hän osaa komentaja Willichin ajutanttina ollen mukana kolmessa ottelussa ja Murgin ratkaisevassa taistelussa. 13,000 huonosti varustettua vallankumoussotilasta taisteli siinä hallituksen 60,000 vastaan, jotka voittivat vasta kun Wyrttenbergin puolueettomuutta loukaten pääsivät suorittamaan kiertoliikkeen. Kapina kukistui ja verisesti raivosi taantumus. Aikakauskirjassa »Uusi Reinin lehti», joksi Marx ja Engels lehtensä muodostivat, on Engels esittänyt tämän taistelun merkityksen. Viimeisinä hävinneestä armeijasta pääsi Engels heinäk. 11 p. 1849 Sveitsin alueelle, kun kaikki oli hukassa. Oltuaan siellä jonkun kuukauden matkusti hän purjelaivalla Lontooseen matkalla tarkoin tutkien purjehdustaitoa.
Mainittuun aikakauskirjaan kirjoitti Engels myös tutkimuksen Saksan talonpoikaissodasta. Ja siinä myös Marx ja Engels yhdessä pitivät velvollisuutenaan tuhota sen harhaluulon, että »vallankumous taas puhkee huomenna». Marrask. 1 p. kirjoittivat he, että ratkaisevia vallankumoustapahtumia voi tulla vasta liike-elämän nousukauden jälkeen, pulan tullessa. Erehtyvät hekin kuitenkin odottaessaan tämän pian tulevan; syyt Engels myöhemmin itse osotti. Ja nyt, kuvaa Kautsky, kuinka »kaikki ne, jotka silloin luulivat, ettei vallankumoukseen muuta tarvittu kuin tarpeellinen määrä hyvää tahtoa, kaikki ne, jotka luulivat, että vallankumouksia saattoi mielin määrin tehdä, jos on siihen halua — lyhyesti sanoen Englannissa olevain vallankumouspakolaisten suurin osa, edustava silloista jyrkkää porvarillista vastarintaa europalaista taantumusta vastaan, kaikki ne nousivat Marxia ja Engelsiä vastaan.» Heidän täytyi lopettaa aikakauskirjansa julkaiseminen. Kommunistiliitto hajosi. Valtiollinen toiminta pysähtyi.
Nyt täytyi ystävysten erota. Marx kaivautui Brittisch-Museumin kirja-aartehistoon valmistellen »Das Kapital» teostaan ja elättäen kaksi vuosikymmentä perhettään »New-York-Tribunen» kirjeenvaihtajana. Engels siirtyi v. 1850 Manchesteriin konttoristiksi puuvillatehtaaseen, jossa isänsä oli osakkaana. Täällä eli hän jonkinlaista kaksoiselämää: arkipäivin oli hän aamupuolella kauppias hoitaen liikkeen monikielistä kirjeenvaihtoa, otti »virallisessa» asunnossaan liiketuttavansa vastaan ja oli mukana porvariston huveissa sekä urheiluissa; hän olikin erinomainen ratsastaja. Eivätkä tainneet monetkaan tietää tuossa sukkelassa seuramiehessä piilevän Euroopan oppineimpiin kuuluvan tiedemiehen, sillä hän ei »loistanut» opillaan eivätkä englantilaiset kysele toistensa asioita, jotka eivät heille kuulu.
Vain valtiolliset ja tieteelliset ystävänsä vei Engels kaupungin laidassa olevaan kotiinsa, jossa hän oli rakastettava ja vieraanvarainen isäntä. Lukuisia Lontoon sosialisteja, matkustavia puoluetovereita ja kaikenmaalaisia pakolaisia kokoontui etenkin sunnuntaisin Engelsin veljelliseen pöytäseuraan, jota hän piti vilkkaana eloisuudellaan, henkevyydellään ja loppumattomalla iloisuudellaan. Hänen vaimonsa oli irlantilaista syntyperää sekä kiihkeä isänmaanystävä, ja kun 1860-luvulla oli toimessa n. k. feeniläisten salaliitto Irlannin vapauttamiseksi, niin autettiin siitä talosta käsin pakosalle monta tämän liikkeen kukistuessa turvatonta henkilöä. Engels kokoili myös aineksia historiaa varten Englannin herruudesta Irlannissa.
Ahkerasti jatkoi hän myös tieteellisiä tutkimuksiaan syventyen m. m. sotahistoriaan ja -tieteeseen, vertailevaan kielitieteeseen ja — varsinkin — luonnontieteisiin, jotka olivat hänen mielialansa. Julkaisipa hän, nimettömänä, Europan valtioiden sotilaallisia suhteita koskevia lentokirjasia ja Saksan-Ranskan sodan aikana (1870) ennusti hän joitakin päiviä ennen Sedania Ranskan armeijan joutuvan tuhoon. — Työssänsä oli hän tarkka. Kaikki paperinsa säilytti hän huolellisesti rekisteröityinä. Kun Marx moitti Engelsiä liiallisesta tietojen hajottamisesta, joka ehkäisi työtä, niin tämä lupasi polttaa venäläiset julkaisut, joiden takia Marx opetteli venäjää ja lykkäsi »Kapitaalinsa» valmistamista. — Ihmeteltävä on tuo Engelsin tietojen laajuus ja selvyys, hänessä kun ei ollut kirjatoukan merkkiäkään, ja hänen kahdessa työhuoneessaan oli kaikki harvinaisen hyvässä järjestyksessä. Itse oli hän myös aina perin huolellisesti puettu. Omiinsa ja talousmenoihinsa nähden oli hän hyvin tarkka, mutta puoluetta ja puutteessa olevia puoluetovereita avusti hän anteliaasti. V. 1864 tuli hän liikkeen osakkaaksi ja 1869 kannatti hänen erota liike-elämästä ja asettua Lontooseen. Yhteyttä Marxin kanssa oli hoidettu miltei jokapäiväisen kirjeenvaihdon kautta, ja kun Engels vaan liiketoimiltaan pääsi, niin lennätti hän Lontooseen asuen siellä 10 minuutin matkan päässä Marxista. Tämän luo tuli hän joka päivä klo 1 ja yhdessä lähtivät he kävelylle tai huonon ilman sattuessa astelivat Marxin huoneessa kumpikin eri rataansa nurkasta nurkkaan ristikkäin. Ja siinä he »jakoivat viisautta», kertoivat tutkimustensa edistymisestä ja neuvottelivat. Heillä oli mitä korkein ajatus toisistaan, Marx ei väsynyt ihailemasta Engelsin tietojen laajuutta ja hänen henkistä joustavuuttaan, joka salli hänen vaikeudetta siirtyä asiasta toiseen; ja Engels taas kernaasti tunnusti Marxin tieteellisen arvostelukyvyn voiman. Engels lausui kerran Lafarguelle, että hän kyllä olisi aikaa myöten saanut selville kapitalistisen tuotantotavan olemuksen ja sen kehityksen lait, mutta siitä olisi tullut vain palkkatyötä; yksin Marx kykeni luomaan sen eheän taloudellisteoreettisen rakennuksen, jossa eri osat niin tarkasti toisiaan tukevat.
Mutta ei vain yhteinen aivotyö heitä yhdistänyt, henkilöinä he pitivät erittäin paljon ja olivat ylpeät toisistaan ja aina koetti toinen hankkia toiselleen iloa. Kun Marx kerran sai kirjeen hampurilaiselta kustantajaltaan, joka puhui hyvin ihaillen Engelsistä, tämä näet oli käynyt hänen luonaan, niin huudahdi hän: »Tahtoisinpa nähdä sen, joka ei pitäisi Freediä yhtä rakastettavana kuin oppineena!» Kukkarokin oli heillä usein yhteinen. Kun Marx sai kirjeenvaihtajatoimensa, niin Engels alussa auttoi häntä kielellisessä suhteessa, kääntäen, jopa kirjoittaenkin hänen puolestaan, sillä Marx opetteli vasta englanninkieltä. Kun Engels taas valmisti kirjaansa »Anti-Dühring», niin keskeytti Marx työnsä kirjottaakseen hänelle taloudellisen tutkimuksen, jota Engels osaksi suoraan käytti. — Marxin lapset nimittivät Engelsiä toiseksi isäkseen ja yli haudankin ulottui heidän ystävyydensä, Engels kun keskeytti tekeillä olevan »Tieteitten filosofian», jota oli 10 vuotta valmistellut, julaistakseen kaksi »Kapitaalin» viime osaa.
Engelsin siirryttyä Lontooseen jatkui heidän keskinäinen työnjakonsa asiaa hyvin hedelmöittävällä tavalla. Marxin yhä edelleen jatkaessa heidän yhteisesti keksimänsä teorian järjestelmällistä esittämistä tieteelliselle mailmalle otti Engels tehtäväkseen toiselta puolen väittelevässä muodossa puolustaa sitä väittelyn arvoisia vastustajia vastaan ja toiselta puolen tutkia päivän suuria kysymyksiä ja työväen liikkeitä näiden valossa. Senpä takia kun Marxilta on jäänyt yksi pääteos »Das Kapital», ovat Engelsin kirjoitukset hajallaan kaiken mailman aikakauskirjoissa, erittäin useita »Volkstaat»-nimisessä lehdessä. Mutta vaikka useimmat niistä ovat tilapäiskirjoituksia, eivät ne suinkaan ole mitään päivänperhosia, jotka heti unohtuvat. Päinvastoin on niillä pysyvä arvonsa ja otetaan niistä yhä uusia painoksia. Marxin pienempien kirjasten ja lukusain muiden esipuheissa oli hänellä tilaisuus yhä tarkistaa heidän teoriansa sovelluttamista.
Tärkein hänen kirjoistaan, »Herra Eugen Dühringin tieteitten mullistus», ilmestyi v. 1877 Leipzigin »Vorwärtsissä». Mutta sitten on sitä monissa painoksissa uudelleen julaistu. Kirja ei ole, kuten hän itse selittää, »puhjennut mistään 'sisäisestä pakosta'. Päinvastoin». Mutta toverit olivat siihen vaatimalla kehottaneet. Asiaa kuvaa Kautsky seuraavasti: »oltiin juuri sosialistilain aattona. Osa Saksan sosialidemokratiaa eli mitä rohkeimmissa toiveissa: suurimmat vaikeudet näyttivät voitetuilta ja moni näki jo päivän koittavan, jolloin sosialidemokratinen enemmistö Saksan valtiopäivillä oli ryhtyvä 'sosialistista valtiota' toteuttamaan ja halkoi päätään ajatuksilla, miten tätä mukavimmin ja tuskattomimmin oli ruvettava panemaan toimeen. Sosialidemokratia oli nouseva aurinko eikä köyhälistö yksin kääntynyt sitä kohti, vaan myös joukko omistavien luokkien tyytymättömiä aineksia, epäonnistuneita neroja, jotka toivoivat saavansa työväeltä sen tunnustuksen, jota porvaristo ei heille ollut antanut, rokotuksen vastustajia, luonnonlääkäreitä, kaikenlaatuisia kirjailijoita ja sen semmoisia. Oli vaikea erottaa tuollaisia aineksia niistä, jotka tulivat luoksemme todella harrastaen köyhälistön asiaa eivätkä vain siksi, että olivat porvaristoon suuttuneet. Osa tovereita, nuoret ja kokemattomat varsinkin, tervehti kaikkia näitä tulokkaita ilolla: tosiaankin, kun kerran jo professorit ja tohtorit kääntyivät sosialidemokratiaan, niin ei voitto voinut olla kaukana».
»Mutta herroilla professoreilla ja tohtoreilla ei ollut aikomustakaan rikkoa välejään porvariston kanssa. He tahtoivat vain sosialidemokratian avulla näytellä jotain osaa, tahtoivat myös sen kautta saavuttaa porvaristonkin tunnustuksen. Heidän kaikkien täytyi siksi myös yrittää siistitä sosialidemokratiaa, tehdä sitä salonkikuntoiseksi, ottaa siltä sen proletaarinen luonne. — Tällöin oli sulku pantava näille porvarillis-ideologisille aineksille, jotka alkoivat tähän suuntaan vaikuttaa sosialidemokratiaan. Etevimpiä ja lahjakkaimpia näitten salonkisosialistien kesken oli kieltämättä berliniläinen yksityisdosentti Eugen Dühring, suurella hengen joustavuudella varustettu mies, joka olisi saattanut suorittaa merkitsevääkin työtä, jos hänellä olisi ollut hieman enemmän marx-engelsiläistä itsearvostelua ja vähemmän saksalaisten kirjailijain perivikaa, suuruudenluulottelua. Niinpä luuli hra Dühring, että hänen kykynsä vapauttaisi hänet välttämättömyydestä perinpohjin tutkia oloja, joista filosofeeraili. Hän alkoi saavuttaa Berlinissä vaikutusta varsinkin puolueen nuoremman aineksen kesken. Hän ei ollut mikään halveksittava vastustaja ja siksi vaativat vanhemmat toverit itseään Engelsiä nousemaan tätä miestä vastaan ja osottamaan hänen filosofiansa onttouden sekä samalla vetelemään liikkeemme tarkkoja rajaviivoja».
Näin syntyi tuo kirjoitussarja, kirjana puolen neljättä sadan sivuinen, josta joitakin lukuja on (suomeksikin) ilmestynyt nimellä »Sosialismin kehitys haaveesta tieteeksi». Hra Dühring on unohtunut, mutta Engelsin kirjalla on yhä täysi arvonsa. Antakaamme Kautskyn kuvata: »Dühring oli ollut hyvin monipuolinen, hän kirjoitti matematiikasta ja mekaniikasta kuin myös filosofiasta ja taloustieteestä, lainopista sekä esihistoriasta j. n. e. Kaikille näille aloille seurasi häntä Engels, joka oli yhtä monipuolinen kuin Dühring, mutta hieman toisella tavalla. Hänen monipuolisuuteensa yhtyi perusteellisuus, jommoista nykyisin tapaa vain yksipuolisesti kehittyneitten erikoisoppineitten joukossa eikä sielläkään usein. Sillä uusaikaiseen tieteeseen on tarttunut uusaikaisen tuotantotavan piirteitä, sekin on omaksunut kuumeenkiireisen tuottamisen periaatteen. Uusaikaisen tieteenkin kuten uusaikaisen teollisuuden tuotteet ovat: halpoja ja huonoja. Joka ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö niistä huonoista tuotteista, jos ovat muotiesineitä, väliin voitaisi maksaa huikeita hintoja. — Herra Dühringin ylimalkaista monipuolisuutta saamme siis kiittää siitä, että »Anti-Dühring» (kuten kirjaa lyhyesti sanotaan) tuli kirjaksi, joka Marx Engelsin materialistisen dialektiikan kannalta käsittelee koko uusaikaisen tiedon tärkeimpiä kohtia. Lähinnä »Kapitaalia» on »Anti-Dühring» tullut uusaikaisen sosialismin peruskirjaksi».
Ihmettelyllä ja viehättyen seuraa sitä lukien Engelsiä tieteen eri aloille, joilta käsin asiansa tunteva opastaja availee mitä laajimpia näköaloja. Tekee mieli vähin säälittelemään Dühring-parkaa, joka ei siitä pyykistä leikillä selviydy, mutta samalla narraakin nerokkaaksi leikinlaskijaksi osottauva kirjottaja kesken tieteellistä esitystä lukijan isoon nauruun; sukkelia sanakäänteitä ja teräviä pistoksia satelee miltei joka sivulta. Missä on ollut — ja yhäkin on — sellaisia taitureita, ei sinne puoskarien ole hyvä tulla.
Kirjallisen työn ohella ei ole unohdettava Engelsin käytännöllistä valtiollista toimintaa. V. 1864 perustetun »Internationalen» toimintaan ei hän vielä 60-luvulla voinut täyttä tarmoaan panna. Mutta v. 1870 tuli hän Lontooseen juuri kun m. m. Saksan–Ranskan sota, Pariisin kommuni, Bakuninin aiheuttama hajaannus vaativat joka miehen täyden työn. Tällöin oli Engels Marxin rinnalla toimessa »Internationalen» pääneuvoston jäsenenä ja kirjeenvaihtajana Italiaa, Espanjaa ja Belgiaa varten. Utopistiset sosialistit eivät olleet ymmärtäneet valtiollisen luokkataistelun merkitystä, vaan olivat aikoneet toteuttaa sosialismin vanhan yhteiskunnan selän taitse. Sitä varten saarnasivat he »teon propagandaa», jota joittenkin etevien yksilöitten piti suorittaa saattaakseen suuret joukot ymmärtämään sosialismin hyödyllisyyden. Niin piti tuotanto-osuuskuntia, mallisiirtoloita y. m. s. perustamalla pantaman alulle yhteiskunnan rauhallinen sosialiseeraus.
»Marxin ja Engelsin suuri työ», kirjottaa Kautsky, »oli siinä että he täyttivät teoretisen sosialismin ja käytännöllisen valtiollisen työväenliikkeen välisen teennäisen kuilun ja niin saattoivat tulevaa yhteiskunnallista mullistusta palvelemaan juuri sen voiman, joka yksin on sopiva ja riittävä sen toteuttamaan, nimittäin vapautuksensa puolesta taistelevan köyhälistön voiman. Yksityisten ponnistusten sijalle asettavat he koko työväenluokan tarmon; ihmisystävän hyvän tahdon sijalle luonnonvälttämättömyyden, joka pakottaa työväenluokkaa tuhonsa uhalla taistelemaan kapitalistista sortoa vastaan. Kääpiömittaisia hajanaisia yrityksiä vastaan selittivät he, että yhteiskunnan uudistus voi olla tuloksena vain kaikkien maitten päämäärästään tietoisten proletaarien yhteisestä ja yhtenäisestä toiminnasta ja ettei tulevaisuuden uusi tuotantotapa voi syntyä erillisistä, itsenäisistä osuusliikkeistä, siirtoloista eikä kunnista, vaan ainoastaan siten, että kapitalistisen sivistysasteen alaiset kansat ottavat haltuunsa tuotannon välineet ja järjestävät suunnitelmallisesti työn».
Siinä oli »Internationalen» ohjelma ja ohi näytti olevan vanhan, epäpoliittisen sosialismin aika. Vuosi 1848 oli päästänyt ajattelevat työläiset harhaluulosta, että porvariston ja työväen kesken oli vain väärinkäsityksiä. Luokkataistelu oli käynnissä pitkin linjaa. Mutta sittenkin kohotti vielä valtiollista liikettä väheksyvä sosialismi päätään tullen taloudellisesti takapajuisista maista, kuten Espanjasta ja Italiasta, joissa pikkuporvarillinen aines oli vallalla, tai maista, joissa työväenluokka oli vailla valtiollisia oikeuksia, kuten Belgiasta, tai maista, joissa ei vielä voinut olla puhettakaan työväen luokkataistelusta, kuten Venäjältä. Mutta se ei voinut enää olla rauhallinen. »Teon propaganda» merkitsi nyt salaliittoja ja mellakoita. Tämän opin edustaja oli venäläinen Mikael Bakunin, uusaikaisen anarkismin luoja. Hänpä se yritti syöstä sosialismin alas sen jo saavuttamasta valta-asemasta salaiseksi, hajanaiseksi lahkoksi, ja taistelusta häntä vastaan johtui »Internationalen» hajaannus ja tuho.
»Internationale» siis kukistui, mutta sen sijalle oli kasvanut työväenpuolueita, joiden luku yhä lisääntyi uusien maitten joutuessa kapitalismin kynsiin. Tarkalla huomiolla seurasivat kaikkien näitten taisteluita Marx ja Engels, asuen kapitalismin pääkaupungissa, seurustellen kaikkien maitten etevimpäin sosialistien kanssa ja auliisti vastaten kaikkialta mailman ääriltä heille tulviviin kyselyihin. Kielitaitonsa — Engels taisi puhtaasti 20 kieltä ja murretta — oli heille tässä suurena apuna. Turhaan ei heiltä neuvoja tarvinnut pyytää ja avoimesti lausuivat he käsityksensä, joka perustui perusteellisen tieteellisen työn ja puolen vuosisadan taistelukokemuksen luomaan vakaumukseen.
Marxin kuollessa v. 1883 jäi tämä vastuunalainen tehtävä Engelsille yksin ja täytyi hänen vielä ottaa suorittaakseen Marxin kesken jäänyt työ. Ja kun ajattelee, että hän yhä edelleen huolella hoiti työnjaossa hänelle joutunutta tehtävää: seurata köyhälistöliikkeiden kulkua samoin kuin tieteitten edistystä sekä torjua niin opillisia kuin käytännöllisiä harhasuuntia, niin käsitämme, mikä työtaakka oli vanhuksen hartioilla. V. 1884 ilmestyi (myös suomennettu) »Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alku», jossa hän Morganin tutkimuksia hyväkseen käyttäen sovellutti historiankäsitystään esihistoriaan. Vuotta myöhemmin ilmestyi Marxin »Kapitaalin» toinen osa; kolmannen sai hän valmiiksi vasta 1894; viime osan »Yliarvo-teorioja» valmisti Karl Kautsky. Ahkerasti Engels myös avusti marxilaisia aikakauskirjoja, »Die Neue Zeitiä» y. m., toimitteli teostensa ja Marxin kirjotelmain uusia painoksia y. m.
Suureksi ilokseen sai hän vielä nähdä »Internationalen v. 1889 nousevan uutena haudastaan. Sen kolmanteen kongressiin, joka v. 1893 pidettiin Zürichissä, matkusti hän itse pitäen terveenä ja reippaana eglannin, ranskan ja saksan kielillä seuraavan puheen:
»Tätä odottamattoman loistavaa vastaanottoa, jonka olette minulle valmistaneet ja jonka voin vastaanottaa vain syvällä liikutuksella, en ota vastaan omalle persoonalleni, vaan sen suuren miehen (Marx'in) työtoverina, jonka kuva riippuu tuolla. Juuri on kulunut 50 vuotta siitä kuin Marx ja minä yhdyimme liikkeeseen; julkaisimme näet ensimäiset sosialistiset kirjotukset 'saksalais-ranskalaisissa vuosikirjoissa'. Pienestä lahkosta on sosialismi sitten kasvanut mahtavaksi puolueeksi, joka panee koko virallisen mailman vapisemaan. Marx on kuollut, mutta jos hän vielä eläisi, ei olisi toista miestä Europassa eikä Amerikassa, joka niin oikeutetulla ylpeydellä voisi katsella elämäntyötään. Toinenkin vuosimuiston päivä on nyt 1873 oli Internationalen viimeinen kongressi. Kaksi asiaa siellä toimitettiin. Erottiin ehdottomasti anarkisteista. Oliko tämä tarpeeton päätös vai eikö? — Pariisin, Brysselin kongressien ja nyt teidän täällä on täytynyt tehdä samoin. Toiseksi lopetettiin Internationalen toiminta sen vanhassa muodossa. Sinä aikana oli taantumuksen raivo, kunniakkaan kommunin verestä juopuneena, korkeimmillaan. Internationalen toiminnan jatkaminen olisi vain vienyt uhreja enemmän kuin tulokset olisivat kestäneet; se siirsi asemansa Amerikaan, s. o. vetäytyi pois näyttämöltä. Eri maitten köyhälistöjen toimeksi jäi omiin muotoihin järjestäytyminen. Niin on tapahtunutkin ja nyt on Internationale paljoa voimakkaampi kuin ennen. Tällä tavalla on jatkettava, yhteisellä perustalla toimittava. Meidän täytyy sallia keskustelua, jottemme tulisi lahkoksi, mutta yhteinen perusta on säilytettävä. Tämä irrallisempi liittouma, vapaaehtoinen yhdessä pysyttäytyminen, jota kongressit tukevat, on riittävä viemään meidät voittoon, jota mikään mailman mahti ei voi meiltä riistää. Erityisesti iloitsen siitä, että englantilaiset näin suurilukuisina ovat edustetut, hehän ovat opettajiamme järjestäytymisessä; mutta kuinka paljon olemmekin heiltä oppineet, niin on heidän täytynyt täällä havaita monenlaista, josta vielä voivat oppia. — Matkustin Saksan kautta ja kuulin monen valittavan sitä, että sosialistilaki oli kumottu. Taistelu poliisia vastaan oli ollut paljon hauskempi. Sellaisista taistelijoista ei minkäänlainen poliisi eikä koko mailman hallitukset saa urakkaa! — Eläköön kansainvälinen sosialidemokratia!»
Nuortuneena, reippaana palasi vanhus kotiinsa täynnä toimintahalua ja työtä kysyviä suunnitelmia. Mutta kuplema oli jo häneen leimansa painanut. Parantumaton koi kalvoi häntä ja 6 p. elokuuta 1895 oli tämä lepäämättä toimiva jättiläishenki laannut olemasta. Hänen oman toivomuksensa mukaan poltettiin hänen ruumiinsa ja tuhka sirotettiin mereen. Syvällä kaiholla otettiin kuolinsanoma vastaan kaikkialla hereillä olevan köyhälistön kesken. — 12 vuotta oli hän saanut elää Marxin jälkeen. Lyhyt aika, mutta kuinka paljon olikaan ennättänyt tapahtua! Marxin kuollessa kaikki lamassa, pimeä, sortovalta voimassa useimmissa maissa, Engelsin elosta erotessa taas loistava nousukausi kaikkialla.
Karl Kautsky lopettaa Engelsin elämäkerran seuraavasti: »Hän tiesi, että hänen asiansa oli keskeymättä edistyvä, ja edistyvä juuri sillä perustalla, jonka hän oli pannut; että se, minkä hän oli meille antanut, oli edelleen, meissä ja meidän kauttamme, taistellen etenevä lopulliseen voiton päivään saakka.»
»Niin on hänen osakseen tullut ylväin kuolemattomuus, johon yksin saatamme uskoa. Ei ole muuta kuolemattomuutta kuin se, että meidän jälkeemme jää elämään se asia, jolle koko elämämme kuului, joten me siinä elämme edelleen. Mutta ylevimmän osan tätä kuolemattomuutta saa osakseen se, jolle on suotu lyödä asiaansa henkensä leima, joka kestää kauas yli kuolon hetken.»
Lainattakoon tähän vielä seuraavat Franz Mehringin muistosanat: »Elok. 5 p. (1905) on kulunut 10 vuotta siitä kuin Fr. Engels sulki silmänsä onnellisen ja rikkaan elämän huipulla. Hänen oli suotu pysyä nuorena raamatulliseen ikään saakka, ja hänen ukko-ikäänsä sattui hänen historiallisen vaikutuksensa tärkein kohta, kuten Lassallen nuoruus- ja Marxin miehuusikään.»
»Olisi väärin tästä päättää, että Engels olisi ollut hitaasti kehittyvä henki. — Hän oli vain neljänkolmatta sepittäessään kirjansa 'Englannin työläisluokan asemasta'. — Tässä kirjassa ei ole Marxin vaikutusta; hän oli vastaankin joitakin kohtia, jotka olivat hänelle vieraat. Mutta jo muutamia vuosia myöhemmin, kun he yhdessä kirjottivat 'Kommunistisen manifestin', oli Engels toisella sijalla, kuten hän itse painolla on aina huomauttanut. Ja ahkerimpana ja uskollisimpana, mutta kuitenkin aina ystävänsä apulaisena taistelee hän kumousvuodet läpeensä ja katoaa niin ihmisijäksi julkiselta näyttämöltä. Sitten astuu hän vasta, miltei kuusikymmenvuotisena esiin toisen teoksensa kautta, joka taas uraa aukaisevana liittyy tieteellisen sosialismin historiaan, ja tarttuen väsyneen ystävän kädestä putoaviin aseisiin on hän monet vuodet kansainvälisen työväenliikkeen ensi mies.»
»Minkä häneltä elon aamu ja päivä kielsivät, sen antoi hänelle ilta täysin mitoin; kuten Engels itse arveli: ylitse vuotavin mitoin, vaikkakin hän myönsi kohtalon jääneen hänelle paljon velkaa. Todellakin — hänen ystävyytensä Karl Marxin kanssa oli hänen elämänsä suurin onni, mutta myös sen salainen kärsimys. Hänen täytyi sille uhrata paljon, mikä rohkeallekin miehelle oli vaikeata, mutta suuremmaksi kunniaksi kuin suurin hengentyö on hänelle, ettei hän kärsivin ja masentunein mielin, vaan vapaasti antautuen kunnioitti suurempaa neroa. Kun hän tiesi, mitä Marxin voima merkitsi työväelle, niin osasi hän pysyä sivussa, ja vaikkapa moni merkitseväkin kyky on erottautunut nerosta, jota on kateellisesti ahdistanut, niin on Engels senkin kautta mestarinsa vertainen, että hän ilman kateuden merkkiäkään astui tämän rinnalle.»
»Ei ollut Engelsin tapa nurista siitä, mitä kohtalo kielsi häneltä. 'Historia kaiken kyllä kohdalleen asettaa', arveli hän 'ja siksi on ihminen onnellisena sopessaan eikä tiedä mistään mitään'. Paljon lähempänä, kuin murhe maineestaan, oli hänellä ilo nähdä, miten ihanasti hänen elämänsä kylvö kohosi laihoksi. Vain pienenä katkeruuden pisarana ilon maljassa oli se, ettei Marx enää ollut yhdessä iloitsemassa. Niin oli hänen rikas elämänsä myös onnellinen; jälkiä häneen jättämättä kulkivat vuodet ja vuosikymmenet, ja lyhyen taudin jälkeen, jonka tuskien yli hänen iloinen mielensä hänet auttoi, tempasi keveä kuolema seitsemänkymmenviiden-vuotisen pois.»
»Mekin voisimme valittaa, ettei hän enää ole joukossamme iloitsemassa nähdessään uudistustyön ihanan laihon. — Aina oli näet hänen henkensä hehkein, hänen ajatuksensa terävin ja hänen sanansa rohkein, kun mullistusten rautaiset askeleet tuntuivat Europassa. Elävä on hänen muistonsa niiden kesken, joiden puolesta hän eli, taisteli ja kuolematonta työtä teki; jokainen hänen syntymänsä tai kuolemansa muistopäivä tuo sen elävänä mieliimme, mutta niinkuin eläisivät he vielä, kaikuu heidän kalskahtava äänensä, kun uusi uudistusten aikakausi koittaa kuolontuskissa huohottavan ajan yli, joka tuntee vain sortajia ja sorretulta.»
[1*] Lähteitä Friedrich Engels, sein Leben, sein Wirken, seine Schriften, von Karl Kautsky, Berlin 1908; Friedrich Engels, luku Carl Stegmanin ja C. Hugon Zürichissä v. 1894 painetussa »Handbuch des Socialismus»; Friedrich Engels, Frans Mehringin kirjotus »Die Neue Zeitissä» elok. 1905; Paul Lafarguen y. m. kirjotukset sekä Engelsin teokset. Katso muuten Marxin elämäkertaa »Uuden ajan kynnyksellä» 1907.
[2*] Ludvig Feuerbach und der Ausgang der klassischen deutschen Philosophie, von Friedrich Engels.
[3*] Kts. N. R. af Ursinin kirjoitus Chartismi »Uuden ajan kynnyksellä» 1908.