Ammattiyhdistykset ovat työväen luonnollinen järjestäytymismuoto; tämä muoto johtuu välittömästi sen yhteiskunnallisesta toimesta, työvoima-nimisen tavaran myyjinä. Työläisten välitön hetken etu vaatii, että he voisivat saada paremmat ehdot tavaraansa myydessään; hänen »työnantajassaan», joka häntä välittömästi käyttää hyödykseen on kapitalistiluokka hänestä ruumiillistunut; taistelu häntä vastaan työolojen parantamiseksi on ensimmäinen vaistomainen luokkataistelun muoto.
Ammattiyhdistykset eivät ole välittömästi vallankumouksellisen luokkataistelun elimiä; niiden päämääränä ei ole kapitalismin kukistaminen. Ne kuuluvat ennemmin normaalisen kapitalistisen yhteiskunnan välttämättömiin osiin. Missä työläiset eivät ole järjestyneitä ja ovat sentakia vakavaan vastarintaan kykenemättömiä, sanelevat kapitalistit heille yksinkertaisesti työehdot. Silloin maksetaan liian vähän palkkaa, jotta terveys säilyisi ja työvoima uudistuisi, ja tavattoman pitkä työaika järkyttää työläisen elinvoimaa. Työvoima-tavarasta maksetaan alle arvonsa. Ostaja väärin käyttää myyjän heikkoutta, petos astuu rehellisen tavaravaihdon tilalle. Mutta juuri tämä epäinhimillinen riistäminen ajaa työläisiä vastarintaan, järjestäytymään. Missä ammattiyhdistysten onnistuu asettaa sulkuja tällaiselle raakalaiselle verenimemiselle ja saada aikaan jonkun verran siedettävät työehdot, toteuttaa se pohjiltaan vain normali kapitalismin perusperiaatetta, joka kuuluu: yhtä suuria arvoja vaihdetaan toisiinsa. Ammattiyhdistys murtaa kapitalistin ylivallan, kapitalistit ja työläiset tulevat toistensa kanssa tekemiseen lähes yhtä vahvoina puolueina ja tekevät työsopimuksia, joiden mukaan työvoimasta todella maksetaan se arvo.
Tämä on ammattiyhdistysten ensimäinen suuri tehtävä, jota kaikkialla pidetään niiden oleellisena päämääränä. Kaikkien niiden laitosten, niiden järjestäytymismuodon, niiden ulospäin suhtautumisen täytyy sopeutua tämän tehtävän tarkotuksiin. Sen takia täytyy niiden olla puolueettomia, s. o. ne eivät saa vaatia jäseniltään minkään määrätyn politisen tai muun katsantokannan hyväksymistä. Niiden täytyy saada jäsenikseen kaikki työläiset, jotka tahtovat taistella kapitalismia vastaan työehtojen parantamiseksi, olkoon heidän mielipiteensä muuten minkälaisia tahansa. Niiden täytyy vaatia korkeita jäsenmaksuja, sillä ilman vahvoja kassoja ei voida suorittaa lakkoja tai kestää työsulkuja. Niiden täytyy pitää palkattuja virkailijoita, koska hallintoa, taisteluiden johtoa, neuvotteluja kapitalistien kanssa ei voida suorittaa sivutoimina ja koska ne vaativat erikoista taitoa ja tietoja, joita saadaan vasta käytännön kantta. Aluksi kun työläisryhmät ensikerran heräävät ja uskaltavat kapinoida »leipäherrojaan» vastaan, ovat lakot välittömästi puhkeavia epätoivon purkauksia. Ammattiyhdistyksen kehitys tekee ne yhä enemmän rauhallisesti valmistelluiksi keskeymättömän, liikemiestapaan käydyn sodan jaksoiksi, sodan, jossa milloin täällä milloin tuolla, missä vain tilaisuus on sopivin viholliselta anastetaan etuja. Tai oikeastaan ei voida puhua keskeymättömästä sodasta, vaan on ammattiyhdistysten suhde kapitalistcihin ja heidän liittoihinsa jossain määrin verrattavissa suurvaltain keskenäiseen suhteeseen. Ne ovat jatkuvasti toistensa vastustajia, kumpikin puoli on aina sotajalalla ja vaanii tilaisuutta hyökätäkseen toisen kimppuun hankkiakseen vastustajan kustannuksella etuja itselleen; neuvottelut ja sopimukset lopettavat sodat, vaihtavat ne toisiin tai jo alunpitäen estävät niiden syttymisen.
Näissä taisteluissa eivät siis ammattiyhdistykset asetu leppymättömän vihamieliselle kannalle kapitalismia kohtaan, vaan asettuvat itse juuri sen pohjalle. Ne eivät taistele sitä tosiasiaa vastaan, että työvoima on tavara, vaan koettavat ainoastaan saada mahdollisimman korkean hinnan tästä tavarasta. Ne eivät voi lakkauttaa kapitalistien herruutta tehtaassa — joka on luonnollinen seuraus siitä seikasta, että hän on ostamansa tavaran herra ja käyttää sitä omiin tarkotuksiinsa — ne vain asettavat rajoja itsevaltiaalle mielivallalle, joka ei ole mitään muuta kuin tarpeeton kasvannainen ja väärinkäytös. Niiden tehtävä on kapitalismin sisäpuolella, se ei ulotu kapitalismin ulkopuolelle. Tästä johtuu että monet porvarispolitikoitsijat ja sosiologit asettuvat usein ystävälliselle kannalle ammattiyhdistyksiä kohtaan; niiden taisteluhan koskee vain yksityisten kapitalistien voitonhimoa, ei koko luokan, ei itse järjestelmää. Päinvastoin: saavuttaessaan tosiparannuksia työläisille, pienentävät ne riistettyjen joukkojen kurjuutta ja suuttumusta, joka muuten uhkaisi itse järjestelmää; tässä mielessä vaikuttavat ne suorastaan vanhoillisena, kapitalismia vahvistavana voimana.
Mutta tämä luonne on ainoastaan niiden olemuksen yksi puoli. Kapitalistit, joita vastaan ammattiyhdistykset taistelevat muodostavat sen luokan, saman porvariston, jonka hallussa valtiovalta on. Työläiset, jotka käyvät tätä taistelua, ovat samoja työmiehiä, joiden on suoritettava politinen taistelu, taistelu sosialismin toteuttamiseksi.
Jos kapitalismi olisi levolla oleva, kehityksessään seisahtunut tuotantomuoto, jossa ei tapahtuisi enää mitään muutoksia, olisi tämä puoli ammattiyhdistyslaitoksen ainoa. Silloin syntyisi tasapainotila, johon kapitalistit tyytyisivät ja maksaisivat työläisille kohtuullisen palkan siedettävästä työajasta; heille jäisi itselleen varma lisäarvonsa.
Mutta kapitalismi on alituisessa nousutilassa, se kehittyy nopeasti. Teknikan edistys ajaa kapitalisteja rauhattomassa kilpailussa eteenpäin. Ei kukaan ole voitostaan varma; jokaista uhkaa vaara, että teknikan kehitys jättää hänet jälkeensä ja hänen täytyy voitostaan kasata mahdollisimman paljon pääomaa voidakseen suurentaa ja parantaa liikettään. Voiton halu on liikkeellepaneva voima, kapitalisteja hallitseva mahti. Sen takia asettuvat he katkerasti vastustamaan ammattiyhdistysten yrityksiä korottaa palkkaa ja rajottaa heidän yksinvaltaansa tehtaissa. Teknikan edistys korvaa alituisesti työmiehiä koneilla ja ammattitaitoisia työläisiä oppimattomilla työvoimilla, joita on halvalla saatavissa; se vetää teollisuuspiireihin joukottain vaatimattomia maaseutulaisia ja ulkomaalaisia, jotka polkevat palkkoja. Kapitalistinen kehitys panee vaihtelemaan keskenään hyvät liikeajat ja pulakaudet, jolloin työnantajat joukkotyöttömyyden avulla kykenevät tuhoamaan ammattiyhdistyksen ennemmin saavuttamia etuja.
Tämä rauhaton kehittyminen estää myöskin ammattiyhdistyksiä muuttumasta vanhoillisiksi muodostumiksi, jollaisia niiden porvarilliset ystävät niistä mieluimmin tekisivät. Niiden täytyy huolimatta kaikesta puolueettomuudestaan astua mitä kiinteimpään yhteyteen politisen puolueen ja sen erikoisten tehtävien kanssa suorittaakseen taistelun työehdoista yleisen työläistaistelun rajoissa. Rauhallisesti taistellen saavutettujen etujen nauttimisesta ei ole puhettakaan. Ne ovat kuten voimakas uimari, joka taistelee vihaista virtaa vastaan. Milloin tunkeutuu hän eteenpäin, milloin vie virta taaksepäin; mutta silloinkaan kun hän ei pääse eteenpäin, eivät hänen ponnistuksensa ole turhia, sillä muutenhan virta veisi hänet mukanaan. Ammattiyhdistykset ovat myöskin rauhattoman kapitalismin keskuudessa välttämätön tekijä: ainoastaan ne alituisen taistelunsa kautta kykenevät estämään kapitalistisen kehityksen pyrkimystä syöstä työväen luokka takaisin niin alhaiselle kurjuuden ja puutteen asteelle, että tuotanto itse siitä joutuisi kärsimään.
Mutta ne ovat vielä enemmän. Ne ovat samalla yhteiskunnan vallankumouksellisen uudistamisen tekijöitä. Eivät sen kautta, että ne äsken esitettyjen lisäksi asettaisivat itselleen uusia päämääriä ja tehtäviä, vaan sen kautta, että ne mahdollisimman hyvin täyttävät ainoastaan oman erikoistehtävänsä, taistelun parempien työehtojen puolesta. Ei tietoinen tarkotus tai ohjelma, vaan todellisuus itse tekee ne vallankumouksen elimiksi. Tässä osottautuu taaskin, kuinka työväen vallankumouksellinen päämäärä on lujassa yhteydessä sen käytännöllisen jokapäiväisen taistelun kanssa ja kehittyy siitä.
Yllä esitettiin, että työväen luokan voimain kasvaminen on vallankumouksen edistystä. Tätä kasvamista edistää ammatillinen taistelu yhtä paljon kun valtiollinenkin. Ammattiyhdistyksiä on sanottu sosialidemokratian valmistaviksi kouluiksi. Tämä on ainoastaan niin pitkälle paikallaan, että ne antavat käytännöllistä alkeisopetusta luokkataistelussa. Ammattiyhdistysten käytäntö antaa työläisille ensimäisen luokkatietoisuuden sekä auttaa heitä ymmärtämään yhteiskuntaa ja sen oloja. Ammatilliseen järjestöön liittyminen ilmaisee heidän alkavan herätä luokkatietoisuuteen. Mutta vasta ammatillisen taistelun kokemukset opettavat heitä tuntemaan riistäjiä liikkeelle panevia voimia, kapitalismin olemusta ja keskeymättömän taistelun välttämättömyyttä. Harhakuvat, joissa he ovat kasvaneet, katoavat tässä jokapäiväisessä työssä.
Kuitenkin on tässä saavutettava kapitalismin olemuksen ymmärtäminen vielä vaillinaista. Se on kyllä perusteellista, mutta ei leveätä eikä yleistä. Ammatillisessa taistelussa nähdään ainoastaan liikkeenharjottaja taikka liikkeenharjottajain liitto, ei koko luokkaa. Taistelu ei kohdistu koko pääomaa vastaan. Valtion tapaa ainoastaan santarmin tai tuomarin muodossa. Täällä ovat yhteiskunnan kaikki suhteet selvimmässä, yksinkertaisimmassa ja läpinäkyvimmässä muodossaan. Sen takia on täällä saavutettu kokemus, joka puuttuu monilta politikoitsijoilta, jotka liikkuvat vain monimutkaisempien olojen korkeissa piireissä, niin kerrassaan arvokasta perusteellisuutensa takia.
Multa se ei riitä taistelevalle työläiselle. Tämän täytyy tuntea myöskin mutkikkaampia oloja, hankkia itselleen politista ymmärtämiskykyä. Hänen täytyy nähdä kuinka liikkeenharjottajan ja hänen itsensä takana ovat kokonaiset kansanluokat, kuinka luokka taistelee luokkaa vastaan valtiollisesta vallasta. Ainoastaan kokonaisuutena, kun hänen luokkansa käy koko pääoman kimppuun ja astuu maaperälle, jolla ainoastaan se voi päästä käsiksi koko pääomaan voi se lopullisesti voittaa kapitalistit. Tähän tarpeellisen yleisen älyn, kaikkien yhteiskuntailmiöiden perusteellisen ymmärtämisen ja yleisen taistelumenettelytavan oikein arvostelemisen antaa hänelle ainoastaan valtiollinen taistelu.
Ammattiyhdistysliikkeen päämerkitys työväenluokan voimalle on toisella alalla. Ammattiyhdistykset ovat työväenluokan luonnollisia järjestöjä. Työläiset, jotka luokkatoverinsa kanssa tahtovat muodostaa vahvan järjestyneen voiman, tekevät sen ammattiyhdistyksiin liittymällä. Mutta enemmän kuin ulkonaisena järjestön muotona, on ammatillisella taistelulla merkitystä sille sisäisesti kehittäessään proletarista kuria. Jokapäiväisten ammatillisten taistelujen käytäntö on se harjotus, joka opettaa työmiehiä syrjäyttämään välittömät personalliset harrastuksensa yhteisedun tieltä, uhraamaan personalliset etunsa luokan voiton hyväksi. Jokainen lujalla yhdessäpysymisellä voitettu, jokainen yhteistunnon puutteen takia menetetty taistelu, takoo hänen sieluunsa sitä totuutta, että, jos jokainen seuraa omaa tahtoaan, menettävät kaikki, mutta jos jokainen alistuu kokonaisuuden tahtoa tottelemaan, niin kaikki voittavat ja pääsevät eteenpäin. Tämä taistelussa saavutettu kokemus opettaa työmiehet tottelemaan kuria. Yksityisihmisistä, jotka pikkuporvarillisesta syntymäkodistaan toivat tottumuksen toimia itsenäisesti oman harkinnan mukaan, muuttuvat he uusiksi ihmisiksi uusine tottumuksineen, ihmisiksi, joilla järjestynyt toiminta on käynyt luonnoksi, jotka tuntevat itsensä yhtenäisesti tahtovan joukon osina lujasti sidotuiksi tovereihinsa. Tässä uudessa luonteessa on taistelevan palkkatyöväen voima, ainoastaan sen kautta, että se aina esiintyy lujana, hajottamattomana joukkona, voi se toivoa voittavansa luokkavaltion mahtavat järjestöt. Työväen kahdesta suuresta voiman tekijästä, tiedosta ja järjestöstä, on jälkimäinen oleellisesti ammatillisen taistelun hedelmä. Valtava siveellinen kasvatustyö, joka on tarpeen, jotta heikot työläiset kehittyisivät kapitalismin voittajiksi, on ammattiyhdistyksien työtä. Siinä on niiden vallankumouksellinen merkitys.
Ainoastaan marxilaisuus käsittää ammattiyhdistysliikkeen tehtävän ja merkityksen tällä tavalla, marxilaisuus, joka näkee yhteiskunnan vallankumouksellisen uudistamisen ehtojen nousevan nykyhetken päiväntaistelusta. Epämarxilainen, porvarillinen käsitys näkee joko ainoastaan tämän päiväntaistelun välittömistä elinaseman parannuksista, aavistamattakaan, että se on yhteydessä suuren vallankumouksellisen vapaustaistelun kanssa. Taikka se tuntee ainoastaan ammattijärjestöjen vallankumouksellisen merkityksen ja tahtoo, että se määräisi ammattiyhdistysten nykyhetken käytännön. Edellisestä, reformistisesta, käsityksestä tarjoavat Englannin ammattiyhdistykset paraan esimerkin; toinen, syndikalistinen, antaa paljon puheenaihetta Ranskan ammattiyhdistysliikkeen keskuudessa.
Ranskassa on reformistinen, jyrkkää luokkakantaa vailla oleva sosialistisen puolueen politikka synnyttänyt ammattiyhdistyksissä vastavaikutuksena jyrkemmän vallankumouksellisen mielialan, joka asettuu vastustamaan parlamentarismia. Ei politisen vallan vallottaminen, vaan työläisten herruus teollisuuden alalla on sen päämääränä. Todellista työväenliikettä on muka taistelu, jossa työläiset itse esiintyvät, eivätkä heidän edustajansa. Oma toimiminen, välitön toiminta, action directe, on sen tunnuslauseena. Ainoastaan joukot itse voivat hankkia vapautensa; eivätkä sen johtajat, eivätkä edustajat sitä hanki. Työväen joukkojen itse täytyy ajatella ja tuntea vallankumouksellisesti; ei riitä, että ne vain yhtyvät taistelemaan suuremmasta palkasta ja lyhyemmästä työajasta.
Tätä ajatuskulkua vastaavan pitäisi nyt muka olla ammattiyhdistysten toiminnan. Ne ovat ainoat todelliset työläisjärjestöt, niiden siis pitää käydä valtiollista taistelua hallitusta vastaan — ainakin silloin, kun hallitus on niiden tiellä, muuten jättävät ne valtion heitä koskemattomana asiana oman onnensa nojaan. Yhteiskunnan herruuden vallotus tulee tapahtumaan yleislakon avulla, jossa ammatillisesti järjestyneet työläiset panevat kaikki seisomaan ja käskevät kapitalisteja yksinkertaisesti vain tottelemaan. Tähän tarvittavaa vallankumouksellista mielialaa pitäisi ammattiyhdistyksien kehittää, ei luonnollisesti saarnojen kautta yksin, vaan ennen kaikkea lakkojen kautta käytännössä. Nämä lakot tulevat siten omaksi tarkotuksekseen tai vielä paremmin vallankumoukselliseksi voimisteluksi, jolloin pannaan vähemmän huomiota siihen onko tuloksena voitto vai tappio mitä tulee elinaseman parantamiseen.
Käytäntö on osottanut, etteivät nämä periaatteet kykene synnyttämään voimakasta ammattiyhdistysliikettä, eivätkä siis saavuta tarkotustaan. Tämä muka vallankumouksellinen käytäntö ei kykene tuomaan vielä itsetiedottomain työläisten suurta joukkoa joukkojärjestöihin. Tämän kykenee tekemään ainoastaan uuras taistelu, joka pitää silmämääränään ainoastaan pieniä vähittäin tapahtuvia parannuksia. Se edellyttää, että työmiehissä niihin liittyessään on jo etukäteen vallalla vallankumouksellinen mieliala, joka voi olla ainoastaan pitkän käytännön lopputuloksena. Ammattiyhdistykset jäävät pieniksi vallankumouksellisesti tuntevien työläisten ryhmiksi, joiden tulinen rohkeus ei voi korvata järjestön heikkoutta. Silloin tällöin tapahtuvaa kasvamista ei lujiteta vahvalla keskittämisellä. Ammattiyhdistys, koska se koettaa sopeutua muihin tehtäviin kuin omaansa, nim. politisen puolueen tehtäviin, jää kykenemättömäksi hyvin täyttämään omaa tehtäväänsä, työläisten olojen parantamista. Mitä se vallankumouksen hyväksi muuten voisi tehdä, joukkojärjestöjen luomisen, sitä se ei tee, ja mitä se yrittää suorittaa, vallankumouksellista kasvatusta, sen se tekee nurin päin.
Paljon merkitsevämpi työväenliikkeen käytännölle on revisionismi ammattiyhdistysliikkeessä. Revisionismilla on ammattiyhdistysten luonnollisissa elinehdoissa paljon suotuisampi maaperä kuin valtiollisen liikkeen keskuudessa. Tosin on, kuten yllä osotimme, väärä se yleinen käsitys, että valtiollinen ja ammattiyhdistysliike olisivat toistensa vastakohtia sillä tavalla, että jälkimäinen johtaisi taistelua uudistusten puolesta kapitalismin sisäpuolelta ja että edellinen kävisi taistelua kapitalismin kukistamiseksi, että siis puolue luonteeltaan olisi vallankumouksellinen ja ammattiyhdistysliike luonteeltaan reformistinen. Molemmat käyvät taistelua välittömäin parannusten puolesta ja kummatkin palvelevat vallankumousta, kummatkin ovat vallankumouksellisia ja uudistuksellisia samalla aikaa. Mutta tuossa toistensa vastakohdiksi asettamisessa on kuitenkin oikeata ydintä. Jokapäiväisessä taistelussa parannuksista, jota taistelua käydään politisella alalla, tulevat huomioon otetuiksi yleiset edut. Sen takia täytyy todistelun politisessa taistelussa kohota korkeammalle tasolle; hetken kysymyksistä tartutaan kauempana oleviin päämääriin; lopuksi joutuvat syvimmät, yleisimmät vakaumukset, maailmankatsomukset, vastakkain. Sosialistiset puhujat käyttävät jokaista yksityistapausta hyökkäyksensä lähtökohdaksi koko kapitalistista järjestystä vastaan. Vastustajat vastaavat arvostellen sosialistisia oppeja. Niin on työväen luokan taistelun loppumäärä aina hetken taistelun takana, joka vasta tällä tavalla saa oikean valaistuksensa. Valtiollinen taistelu on luokkataistelun yleinen muoto, jossa jokainen yksityistapaus otetaan yleisen näkökannalta katsoen, jokainen erikoisetu koko luokkaedun osana. Sen takia saa politinen taistelu usein sen muodon, että se on vain vallankumouksellista taistelua sosialismista. Sen takia suuntautuu työläisten katse valtiollisessa taistelussa yleiseen, suureen ja kaukana olevaan.
Tätä puuttuu ammatillisessa taistelussa. Täällä ovat todistukset välittömästi käsillä ja koskevat yksinkertaisimpia elämän etuja. Siellä ei tarvita tarttua kaukana oleviin syihin ja käsityksiin; eipä se aina ole edes toivottavaakaan. Sillä se ei edistä välitöntä tehtävää, työväenjoukkojen koossapitämistä jokaisen selvästi tunteman päämäärän saavuttamiseksi, vaan saattaa sen vaaranalaiseksi, jos ryhdytään tarkastelemaan asioita kannalta, jota kaikki eivät heti ymmärrä, joka loukkaa heidän ennakkoluulojaan ja sen kautta ehkä karkottaa heitä pois. Tämän takia täytyy ammattiyhdistysliikkeen viedä siihen, että katse rajottuu siihen, mikä on lähinnä ja välitöntä, että kaikki, mikä on sen ulkopuolella selitetään pahasta olevaksi »vallankumousromantikaksi».
Mutta vielä eräs toinenkin syy tekee ammattiyhdistykset revisionismiin taipuviksi. Ne taistelevat kansalais-valtiollisen järjestyksen, vapaamielisen oikeusvaltion pohjalla. Voidakseen kehittyä tarvitsevat ne esteettömän yhdistymisoikeuden, täydellisen oikeustasa-arvoisuuden, eivätkä mitään muuta. Niiden valtiollinen ihanne ammattiyhdistyksinä ei ole sosialistinen järjestys, vaan valtion kansalaisten vapaus ja tasa-arvoisuus, joka oli myöskin kansanvaltaisen vapaamielisyyden ihanne. Missä tämä ihanne on toteutettu, ja missä niiden taistelua eivät mitkään lain asettamat esteet rajota, ei niiden tarvitse huolehtia enää politikasta enempää kuin, että tämä tila pysyy loukkaamatta. Tästä johtui Englannin ammattiyhdistysten politinen välinpitämättömyys, kunnes tuomarinlause kielsi lakkovahtien asettamisen ja saattoi heidän kassansa vaaranalaisiksi. Missä valtion kansalaisvapaudet eivät ole täydelliset, täytyy heidän ottaa osaa valtiolliseen taisteluun vallassaolevaa järjestelmää vastaan. Mutta niiden edut ammattiyhdistyksinä eivät ulotu tässä kauemmaksi kuin taantumuksellisen junkkarihallituksen kumoamiseen ja valtiollisen kansanvallan aikaansaamiseen saakka. Kokonaan huomioonottamatta, onko tällainen puhtaasti valtiollinen mullistus ilman työväenluokan vallankumousta mahdollinen, on joka tapauksessa selvää, että ammattiyhdistysten valtiolliset harrastukset tässä käyvät yhteen revisionistien pyrkimysten kanssa, jotka uskovat porvariston avulla voitavan vallottaa valtiollinen kansanvalta ilman, että samalla koko luokkaherruus poistetaan. Taloudellisen liikuntavapauden tarve lähentää heitä niitä porvarillisia hallituksia ja politikoitsijoita, jotka tahtovat puhua niiden puolesta ja toteuttaa ne.
Revisionistiset pyrkimykset ammattiyhdistysliikkeessä saavat siis sen luonnollisista elämänehdoista ravintoa, ne eivät ole siis joidenkuiden henkilöiden älyttömyyden, vielä vähemmän puolueen nurinkurisen menettelytavan seurauksia. Tätä seikkaa täytyy sitä pontevammin terottaa, koska näiden pyrkimysten arvostelu usein käsitetään hyökkäykseksi ammattiyhdislysjohtajain personia kohtaan. Ei ole kysymys ollenkaan henkilökohtaisista virheistä, vaan johtavain henkilöiden teot ja katsomukset ovat aina liikkeen asiallisten pyrkimysten ilmaisuja. Liikkeen täten saamat vahingot ja vaikeudet eivät johdu oikean tien hylkäämisestä, vaan juuri sitä pitkin kulkemisesta. Eivät nurinkuriset menettelytavat, eivätkä katsantokannat, vaan oikean menettelytavan yksityisten puolien yksipuolinen liian korkeassa arvossa pitäminen, alituinen tuijottaminen siihen, minkä kokemus on osottanut hyväksi ja oikeaksi, ilman että nähdään rajat ja ehdot, joiden sisällä se pitää paikkansa, synnyttävät sisäiset riidat työväenliikkeen keskuudessa. Ei ole kysymyksessä siis virheiden oikominen, harhateiltä lähteminen, vaan niiden voimain etsiminen, jotka vaikuttavat vahingollisia pyrkimyksiä vastaan, ja näiden voimain tietoinen vahvistaminen, mikäli se meistä riippuu.
Ammattiyhdistysliikkeen revisionistiset pyrkimykset heikontavat työväenliikettä ensiksi sen kautta, että ne heikentävät selvää ja jyrkkää luokkatietoisuutta. Kun huomaavaisuuus aina vain suuntautuu siihen, mikä on välitöntä, eikä suureen yhteiskunnallisten ilmiöiden yhteyteen, syntyy liiankin helposti ahdas pikkuporvarillinen henki, joka ei ymmärrä sosialismin suuria päämääriä. Jos ammattiyhdistysliikkeen onnistuu merkittävässä määrässä parantaa asema, syntyy helposti usko, että työläisten asema kapitalismin sisällä on pysyvästi parannettavissa. Syntyy vanhoillinen, itsetyytyväinen henki, jolle kaikki vallankumouksellinen pyrkimys on vierasta. Muodostuu työläisylimystö, joka, koska se itse on omin voimin kohonnut, katselee ylpeästi halveksien järjestymättömäin, kurjain työläisten surkeita joukkoja. Tämä vahingoittaa sosialidemokratien pyrkimystä herättää työläisissä vallankumouksellista itsetietoisuutta.
Ammattiyhdistykset ovat palkkatyöväen joukkojärjestöjä. Mutta yksin, valtiollisen liikkeen ennenkaikkea kehittämää älyä, laajakatseisuutta ja ihanteita vailla voivat ne ainoastaan vaillinaisesti koota työläiset yhteen. Ammattijärjestö on aina hajallinen, ammatti- ja teollisuusliittoihin jakautunut järjestö. Ammattitoverit taistelevat yhdessä ja heidän on pakko luottaa lujaan koossapysymiseen ja ainoastaan poikkeustapauksessa on toisten liittojen apu tarpeen. Tässä osottautuu valtiollisen taistelun merkitys työväenluokan yhteydelle, johon jo edellä viitattiin. Missä on puuttunut tätä vallankumouksellista taistelua, kuten esimerkiksi Englannissa oli asianlaita äskeisiin aikoihin saakka, ja missä ammattiyhdistysliike kokonaan hallitsee työläisten henkiä, kehittyy se helposti ammattikuntalaiseksi luonteeltaan. Yksityiset liitot sulkeutuvat toisiltaan, niissä kehittyy luja seurahenki, samalla kun yleinen luokkatunne katoaa ja ne käyvät ankaria rajariitoja keskenään.
Ammattiyhdistystaistelun välittömän päämäärän, suotuisampien myyntiehtojen hankkimisen työvoima-nimiselle tavaralle, täytyy hallita koko sen menettelytapaa ja ajaa läpi kaikki se, mikä näyttää tässä olevan tarpeen ja tarkotuksenmukaista, vaikka se toisikin mukanaan monia ikäviä sivuilmiöitä. Siinä mitassa kun suurteollisuus kehittyy ja laajentaa luokkataistelua yhä valtavammaksi sekä synnyttää suuria kapitalistiliittoja, jotka vastaavat jokaiseen osittaiseen lakkoon yleisellä työnsululla, laajenevat taistelut yhä ja ammattiyhdistysten itse täytyy lujemmin keskittyä. Johtokunnat ja johtajat saavat yhä enemmän vaikutusta sodasta ja rauhasta ratkaistaessa, yhä enemmän supistuu paikallisen ryhmän vapaus ryhtyä lakkoon tai lopettaa se. Taistelut käyvät jättiläiskamppailuiksi, joissa samoinkuin kansain sodissa suuria armeijoja ylhäältäpäin johdetaan ja ohjataan. Jos sitte, jotta järjestön kansanvaltainen luonne säilyisi, perustetaan jonkunlainen parlamenttarinen edustuslaitos, niin sillä vain uudelleen kohotetaan virkavaltaa. Tässä tapahtuu sama, mistä oli puhe eduskuntataistelujen yhteydessä; johtajien johto tulee etualalle ja joukot vetäytyvät taaksepäin. Menestykset näyttävät riippuvan johtajain personallisesta laadusta, heidän sotaherrankatseestaan, heidän aseman oikein arvostelustaan, kun taas joukkojen innostus ja äly jäävät lukuunottamatta tekijöinä, joita ei voi käsin tavotella. Samoinkuin valtiossa, muodostuu työväenliikkeessäkin virkavalta palvelijasta hallitsijaksi, jonka erikoiset mielipiteet usein toteutuvat vastoin joukkojen tahtoa.
Ammattiyhdistysliikkeen revisionisten pyrkimysten työväen voimaa vahingoittavat vaikutukset ovat siis siinä, että ne synnyttävät itsetyytyväisen vallankumousta pelkäävän mielialan ja hävittävät sosialidemokratian valistustyön, että ne synnyttävät ammattikuntahenkeä ja hajottavat työväenluokkaa, että ne heikontavat joukkojen kansanvaltaista itsetietoisuutta ja omiin voimiinsa luottamusta. Mikäli nämä revisionistiset pyrkimykset johtuvat ammattiyhdistysliikkeen olemuksesta, on myöskin luonnollista, että ammattiyhdistysliike oman voimakkaan kehittymisensä kautta suuremmassa tai pienemmässä määrässä synnyttää näitä epäkohtia — aivan samoin kuin myöskin valtiollisella liikkeellä luonnonmukaisesti on omat epäkohtansa. Mutta ne pääsevät vasta silloin täysin kasvamaan, kun näihin pyrkimyksiin sopeutuu se käsityskanta, että niiden yksipuolinen välttämättömyys on pidettävä ehdottomasti oikeana ja kun häviää ilmiöiden yleisen yhteyden näkemiskyky. Toiselta puolen pienentää periaatteellinen propaganda merkittävästi näitä vahingollisia vaikutuksia, se täyttää työmiehet sosialistisella hengellä, saattaa heidät tietoisiksi luokkansa yhteydestä ja kasvattaa heitä valtiollisesti.
Mutta tämä propaganda ei ole keinotekoisesti keksityn parannuskeinon tavoin todellisuuden aineellisten pyrkimyksien vastakohta. Todellisuus itse ei vain synnytä liikkeen revisionistisiä pyrkimyksiä, vaan riistää myöskin niiltä uudelleen maaperän. Kapitalismi ei ole ainoastaan oleva todellisuus, vaan se on samalla kaiken olevan alituista mullistamista. Olevan kapitalistisen todellisuuden luonteen mukaista on tehdä ammattitaistelut kylmästi lasketuksi pikkusodaksi, jossa kaikkia täytyy katsoa välittömän käytännöllisen hyödyn kannalta. Mutta tämä katsantokanta, joka pitää kaiken, joka siihen on hyvää ja hyödyllistä ja tarkotuksenmukaista, ehdottoman hyvänä ja oikeana, olisi oikeassa, jos nämä olot olisivat ikuisia ja muuttumattomia. Kaikkien kapitalistisien suhteiden rauhaton mullistuminen paljastaa niiden ahtauden ja kumoaa ne itse. Siinä määrässä kun ne valmistavat vallankumousta täytyy myöskin ammattiyhdistysten vallankumouksellisen tehtävän muuttua vastaisuuden työstä välittömäksi käytännön tosiasiaksi.
Teollisuuden uusaikainen kehitys tuo yhä suurempia työläisarmeijoja yhteen mahtavien, samalla valtiota hallitsevain syndikatien ja teollisuuskuningaitten palveluksessa. Sen ohella kasvaa valtion liikkeissä työskenteleväin työläisten luku alituiseen. Vanhan harhakuvan vapaamielisen oikeusvaltion mahdollisuudesta, joka ei sekaannu kansalaisten personallisiin asioihin, vaan on taipuvainen antamaan kaikille, työmiehillekin täydellisen liikuntavapauden, täytyy silloin vähitellen hävitä. Suuret lakot, jotka ulottuvat yli koko maiden, ja joista sadat tuhannet joutuvat kärsimään, tulevat ensimäisen luokan politisiksi tapahtumiksi. Nousevan luokan joukkotaisteluja ei voida taantaa shakkipeliksi suurine upseereineen, ei edes uusaikaisiksi kansain sodiksi, joissa, kuten tunnetaan, yksityisen sotamiehen alotteella on tehtävänsä. Jokaisessa suuressa lakossa on jotain räjähdyksen tapaista, se on jonkunlainen vallankumous pienoiskoossa. Tällöin on ammattiyhdistysten pakko kohottaa katseensa välittömistä eduista ja suunnata se suuriin politisiin asioihin. Vanha ahdas ammattikuntahenki ei voi säilyä. On selvää, että tämä muutos tapahtuu helpommin siellä, missä jo alusta alkaen on voimakas sosialistinen propaganda vaikuttanut.
Työväenluokan mahdin kasvaessa, joka hallitsevista luokista näyttää yhä uhkaavammalta, täytyy näiden yhä enemmän käyttää valtiovaltaa työläisten kurissapitämiseksi. Työläiset, jotka kärsivät tästä sorrosta ja taantumuksesta, ovat samoja työmiehiä, jotka ovat järjestyneet ammattiyhdistyksiksi. Politinen taistelu ja ammatillinen taistelu sulautuvat yhä enemmän työväen luokan ainoaksi taisteluksi hallitsevia luokkia vastaan.
Ainoastaan erikoiset ajoittaiset olot määrätyn työväen luokkataisteluajanjakson kuluessa erottivat ne toisistaan ja sallivat kummankin kehittää omaa erikoisluonnettaan. »Parlamentarisena» aikana täytyi työväenluokan sopeuttaa taistelutapansa ulkonaisiin oloihin, porvariston kieltämättömään herruuteen valtiossa, joka on pysynyt oleellisesti muuttumatta kokonaisen ihmisijän. Tässä olivat nämä taistelutavat, politiset ja ammatilliset, tilaisuudessa kehittämään erikoisluonteensa yksipuolisuuteen saakka. Niin lujasti painoi tämän ajanjakson olot leimansa mieliin, että monesta näyttää tyhmyydeltä ottaa harkittavaksi käytännöllisen politikan ja menettelytavan rajoissa ollenkaan niiden lakkauttamista tai perinpohjaista muuttamista. Ne näyttävät määräämättömäksi ajaksi käyneen lujiksi ja toisen taistelutantereen mahdollisuuden ottaminen keskustelunalaiseksi näyttää fantastiselta romantikalta. Esimerkkinä tästä vaikutuksesta on laajojen ammattiyhdistyspiirien vastenmielisyys ruveta ollenkaan tutkimaan suurlakkoa, sen ehtoja ja mahdollisuuksia.
Ja kuitenkin vie taloudellinen kehitys jättiläisaskelin sellaista taisteluehtojen mullistusta kohti. Työväen luokkataistelun kolmas ajanjakso lähenee vähitellen, jolloin aikaisempi vähittäinen vallan kohoaminen saavuttaa päämääränsä taistelussa herruudesta. Tässä vallankumouksellisessa lopputaistelussa yhtyvät työväentaistelun eri puolet, jotka eduskunta-ajanjakson kuluessa itsenäistyivät ja kävivät toistensa vastakohdiksi. Joukkolakko, joka oli jokapäiväisenä menettelytapana eduskunta-ajanjakson kuluessa ja »vallankumouksellisena voimisteluna» epäkäytännöllistä lapsellisuutta, muuttuu valtavaksi todellisuudeksi.
Kun työväen luokan joukkojärjestöt ryhtyvät politiseen taisteluun, niin on suurlakko ainoa, sopiva keino hallitsevan luokan pakottamiseksi tottelemaan työväenluokan tahtoa. Ristiriita valtiollisen ja ammatillisen liikkeen päämäärien välillä katoaa tällöin ammatillisessa taistelussa valtiollisen päämäärän saavuttamiseksi. Työläisten täytyy tällöin esiintyä yhtenä ainoana lujasti yhteenliittyneenä luokkana määrättyä valtiollista päämäärää tavottaen, siis valtiollisena puolueena. Heidän täytyy myöskin samalla esiintyä joukkojärjestönä, viedä siis ammattiyhdistykset taisteluun. Heidän täytyy käyttää ammatillista asetta, lakkoa, joukkotoimintana valtiovaltaa vastaan, valtiollisten päämääräin saavuttamiseksi. Suurlakossa yhtyvät työväen molemmat taistelutavat, politinen äly ja ammatillinen kuri ovat täällä kuten yhden ainoan taistelijan ajatteleva pää ja voimakas käsi.
Kun ammatilliset taistelut muuttuvat politisiksi järistyksiksi ja valtiolliset taistelut joukkoliikkeeksi, silloin ei tulla enää toimeen vanhoilla politisilla ja ammatillisilla menettelytavoilla. Taistelun tulosta ei määrää edustajain taitavuus, vaan joukkojen voima. Tässäkin mielessä yhtyvät molemmat taistelutavat: johtajain personissa olivat ne erillään ja kuitenkin olivat joukot samoja työmiehiä. Taistelukentälle astuvat järjestyneet joukot itse, aikaisemissa taisteluissa saavuttamallaan luokkatietoisuudella, kurilla ja tarmolla varustautuneina. Ammattiyhdistykset ovat niiden järjestö, sosialismi on niiden politinen johtaja.