Toisena eri suuntien esiintymisen syynä työväenliikkeessä on yhteiskuntakehityksen dialektinen luonne. Filosofi Hegelin merkitys on siinä, että hän ensinnä selvästi tajusi, että maailman kehitys käy vastakohdittain ja että sisäiset ristiriidat ovat kaiken kehityksen liikkeellepanevana voimana. Maailman olemus on ymmärrettävissä vain vastakohtien yhteytenä, vastakohtien, jotka käsitteensä mukaan sulkevat pois toisensa ja sen kautta näyttävät naivista ajattelusta yhdistämättömiltä ristiriidoilta. Sen takia eivät ne myöskään ole rauhallisesti toinen toisensa vieressä, vaan pakottavat ristiriitain poistamiseen uusiin oloihin kehittymisen kautta. Tämä ristiriita on siis ainoastaan ohimenevä kehitysaste; mutta koko historia on ainoastaan tuollaisia asteita, jotka seuraavat toinen toistaan ja astuvat edeltäjänsä sijaan. Dialektisen ajattelutavan kautta oli Marxille mahdollista täydellisesti paljastaa kapitalismin luonne ristiriitaiseksi, yhä uusia ristiriitoja synnyttäväksi ja niiden eteenpäin ajamaksi kehitykseksi.
Kapitalismi voi ainoastaan sen kautta pysyä pystyssä, että se yhä voimakkaammin kehittää tuotantovoimiaan ja niitä yhä laajemmalle ja laajemmalle ulottaa; mutta samalla tekee se itsensä yhä pysymättömämmäksi. Sen elämän laki on samalla sen kuoleman syy. Niin usein kuin se suotuisten liikeaikain avulla valtavasti laajentuukin, yhtä usein sen talouspula murtaa, pula, joka riippuu siitä ristiriidasta, ettei tuotanto tapahdu kulutusta vaan voitonsaantia varten, mutta kuitenkin on kulutuksesta riippuva. Tämän pulan voi se voittaa ainoastaan laajentamalla aluettaan, uudelleen kohoamalla korkeammalle asteelle, siis keinoilla, jotka valmistavat uutta entistä suurempaa talouspulaa. Jokainen sen voimain kohoaminen vie sitä perikatoaan lähemmä. Jokainen kapitalismin voimakkaan, elinvoimaa uhkuvan elämän ilmaisu on samalla sen kuolintaistelun ilmaisu; jokainen ponnistus perikadon välttämiseksi tai sen toistaiseksi sysäämiseksi, nostaa tuon kohtalon vaan sitä varmemmin näkyviin. Kaikki nämä ristiriidat tulevat siitä, ettei kapitalismi ole ainainen paikoillaan pysyvä järjestelmä, vaan ainoastaan kehityssarjan yksi aste. Se ei ole määrätty esine, ei määrätty olotila, vaan prosessi, kehityssarja. Se ei ole vain nyt olemassa, vaan se on samalla tulemassa ja kuolemassa. Kapitalismi nostattaa itsestään sen voiman, joka tulee sen kukistamaan, vallankumouksellisen työväenliikkeen; mitä voimakkaammin se kehittyy, sitä enemmän se vahvistaa tätä verivihollistaan, se pistää sen käteen taisteluaseen, opettaa sitä käyttämään sitä kunnes lopuksi itse joutuu tappiolle.
Tästä kapitalismin dialektisesta luonteesta johtuu myöskin uudenaikaisen työväenliikkeen ristiriitainen luonne, joka jää ainaisesti käsittämättömäksi porvarillisesti ajattelevalle tarkastelijalle. Milloin käsittävät he sosialistisen liikkeen keinotekoiseksi yritykseksi, kiihottamalla rauhallisia ihmisiä, asettaa nurinkurisen yhteiskuntajärjestelmän sijaan toinen inhimillisen teräväjärkisyyden keksimä parempi järjestelmä, milloin taas rohkaisevat he itseään: sosialidemokratiahan on vain uudistuspuolue, joka työväen etujen edustajana kuuluu kapitalismin normalitilaan ja pyrkii poistamaan joitakuita epäkohtia, mutta joka näiden poistamisen jälkeen itsestään katoaa, siis »ohimenevä ilmiö». Ensimäinen katsantokanta jättää huomioon ottamatta sen, että uusi järjestelmä kasvaa elimellisesti vanhasta, toisessa unohdetaan, että taistelu työväen etujen ja uudistusten puolesta lopulta vie täydelliseen yhteiskunnalliseen vallankumoukseen. Kumpikin katsantokanta on sen takia väärä, että se ottaa huomioon vain yhden puolen työväenliikkeestä ja sulkee pois sen kautta toisen puolen edellisen vastakohtana. Työväenliike todellisuudessa käsittää nuo molemmat puolet, jotka pintapuolisesti katsoen sulkevat toisensa pois.
Sosialismi kasvaa luonnollisena hedelmänä kapitalismin todellisuudesta ja on kuitenkin samalla sen verivihollinen, joka kaivaa sille haudan ja syöksee sen siihen. Ei se ulkonaisena väkivaltana kerran tulevaisuudessa käy tämän vihollisen kimppuun ja kukista sitä, vaan se on sen sisässä ja saa kaiken voimansa siitä itsestään. Sen taistelu ei tapahdu ainoastaan tulevaisuudessa, vaan sitä kestää siitä hetkestä alkaen, jolloin kapitalismi syntyi. Sen käytäntö on nykyhetken pikkutyötä, jolla kuitenkin on vain kokonaisuuden osana merkityksensä. Kapitalismi kiihottaa sietämättömällä kurjuudella, jota se synnyttää, työväenluokan taisteluun tätä kurjuutta vastaan eikä se voi estää, että työväestö tällöin saa parannuksia elinasemaansa. Mutta samalla koettaa kapitalismi sitä uudelleen syöstä kurjuuteen ja aikaisempien voittojen puolustaminen vaatii usein raskaampia taisteluja kuin niiden voittojen saavuttaminen. Näyttäköön vain ensi silmäykseltä, että on kysymyksessä ainoastaan kasvannaisten poistaminen ja sen kautta kapitalismin tekeminen siedettäväksi ja sen takia pysyväksi olotilaksi — kuten porvarilliset uudistusmiehet uskovat — niin näkyy taistelun kuluessa pian, että nämä »kasvannaiset» ovat kapitalismin varsinaisena olemuksena ja että taistelua niitä vastaan voidaan käydä ainoastaan taisteluna koko järjestelmää vastaan.
Tällä tavalla sosialismissa sopusointuiseksi kokonaisuudeksi yhtyvät molemmat puolet voidaan nimittää uudistukselliseksi ja vallankumoukselliseksi. Sosialismi koettaa saada kaikkia mahdollisia hetken etuja ja sen päämääränä on kuitenkin ainoastaan tuleva vallankumous, tuotantotavan muuttaminen. Se ei laiminlyö pienintäkään pikkutyötä; päiväntyö on sille kaikki kaikessa, mutta samalla on myöskin sen vallankumouksellinen päämäärä sille kaikki kaikessa. Se käyttää taistelussaan kaikkia kapitalistisen yhteiskunnan laitoksia, jotka tarjoovat sille mahdollisuuden voimainkasvattamiseen ja on kuitenkin niiden kanssa jyrkässä periaatteellisessa ristiriidassa. Se asettuu kokonaan olemassa olevan pohjalle ja seisoo kuitenkin samalla kokonaan uudella pohjalla, jolta se kaikkea olemassaolevaa tuomitsee ja arvostelee. Se elää ihanien tulevaisuusihanteittensa synnyttämässä haaveilevassa innostuksessa, joka tekee sen kannattajat kykeneviksi mitä uhrautuvimpaan, epäitsekkäimpään ja sankarillisimpaan toimintaan ja samalla on se mitä järkevintä realismia, joka liikkuu ainoastaan tieteen ja tosiasiain lujalla pohjalla ja jolle käytäntö on kaikki kaikessa. Että sosialismi yhdistää kaikki nämä tavalliselle järjelle ristiriitaiset ja keskenään mahdottomat piirteet yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, johtuu siitä, että se on luonnollinen todellisuudesta lähtevä liike, joka on jäsen, askel keskeymättömässä luomisen prosessissa.
Mutta ihmishengen mukaista on ahtaiden kokemuksien perustalla nähdä vain yksi asian monista puolista, kohottaa se etualalle, tehdä se yleiseen ja yksinomaan määrääväksi, antamatta toisille vastakohtaisille puolille niille kuuluvaa arvoa. Sen takia käsitetään myöskin työväenliikkeen molemmat yhteenkuuluvat puolet kahdeksi toisensa poissulkevaksi vastakohdaksi, jotka ilmenevät kahden aivan vastakkaisen suunnan yleisinä luonteen kuvastajina. Aina taloudellisen aseman, personallisten tai yhteiskunnallisten olojen mukaan nostetaan toinen tai toinen määrääväksi. Missä työväen asema on suotuisa — vaikuttivat tämän sitte paikalliset olot, kuten Englannissa 19 vuosisadan loppupuoliskolla, tai ajottaiset olosuhteet, kuten esim. suotuisat liikeajat — ja yritykset sen aseman kohottamiseen menestyvät, siellä katoaa liikkeeltä tietoisuus sen vallankumouksellisesta luonteesta, silloin helposti uskotaan, että alituisten parannusten tiellä omistavain luokkain avulla tai ainakin ilman, että ne tekevät vakavaa vastarintaa, ilman väkivaltaista vallankumousta on mahdollista panna toimeen vähittäinen yhteiskunnan uudeksi muodostaminen. Päinvastoin talouspulan aikoina, kun suuret politiset tapaukset liehtovat mieliin kiihkoa ja tyytymättömyyttä laajoissa piireissä, silloin uskotaan helposti, että kapitalismi voidaan kukistaa voimakkaalla iskulla, yhdellä ainoalla vallankumoustoiminnalla, ilman kärsivällisyyttä kysyvää, valmistavaa pikkutyötä.
Toinen näistä suunnista, joissa nämä mielialat ja katsantokannat ovat ruumiillistuneet on revisionismi. Se nostaa etualalle ainoastaan käytännöllisen uudistustyön ja pitää kaikkia puheita vallankumouksesta ja meidän liikkeemme vallankumouksellisesta luonteesta tyhjinä puheenparsina, jotka vain poistavat katseen käytännön työstä. Loppumäärä ei heistä ole mitään, liike on kaikki kaikessa. Se jättää huomioon ottamatta jyrkän vastakohdan sosialismin ja kapitalismin välillä ja näkee ainoastaan niiden elimellisen yhteenkuuluvaisuuden. Se näkee yhteiskunnan ilman jyrkkiä hyppäyksiä huomaamatta kehittyvän sosialistiseksi, se vannoutuu hitaalle kehitykselle, evolutionille ja nimittää valtiollisen ja yhteiskunnallisen vallankumouksen, revolutionin, oppia äkkirymäysteoriaksi. Se näkee nyt jo saavutetuissa reformeissa kappaleen sosialismia. Sen tähden ei se näe mitään jyrkkää rajaa meidän ja porvarillisten yhteiskunnanparantajain välillä, jotka myöskin toivovat uudistuksia, tosin aivan toisessa tarkoituksessa, nimittäin vahvistaakseen kapitalismia meitä vastaan, se näkee ainoastaan aste-erotuksen hidastelevain ja johdonmukaisten yhteiskuntauudistelijain välillä. Sosialismiin kääntyminen ei ole heille täydellistä ajatuksien uudeksi muodostumista, siltojen takaa polttamista, vaan uutta suhtautumista yksinkertaisiin käytännön kysymyksiin. Sentähden ei se tahdo tietää mitään valistustyöstä, joka pyrkii hävittämään vanhat porvarilliset ennakkoluulot, koska se pelkää, että sen kautta loukataan noita ennakkoluuloja ja karkotetaan kansanjoukot pois.
Aivan päinvastoin tekee sille vastakkainen käsitys sosialismista. Tämä ei tahdo tietää mitään pikkutyöstä, vaan suuntaa katseen ainoastaan lopulliseen päämäärään, vallankumoukseen. Vallankumouksen pitäisi yhdellä kerralla aikaansaada täydellinen mullistus, uusi järjestys kun taas nyt ei ole mitään muuta tehtävää, kuin yhä näyttää sitä. Se ei näe kapitalismissa muuta kuin ainoastaan epäoikeutettua sortoa ja riistämistä. Se ei näe sitä elimellistä yhteyttä, missä sosialismi luonnon mukaisesti kasvaa kapitalismista. Se ei katsele yhteiskuntauudistuksia edistysaskeleina, vaan vaarana, koska ne voivat saattaa työläiset tyytyväisiksi ja vierottaa vallankumouksesta. Se ei tahdo tietää mitään hitaasta eteenpäin tunkeutumisesta, vaan tahtoo mahdollisimman pian yhdellä ainoalla iskulla kukistaa kapitalismin. Tätä käsitystä edusti ennen vanhaan anarkismi. Nykyään ymmärretään anarkismilla mitä erilaisimpia asioita, rauhallisimmasta maailmaa vierovimmista tolstoismista aina yhteiskunnan onnettomien haaksirikkoutuneiden sairaalloiseen murhanhimoon saakka. Me tarkastelemme sitä tässä nyt ainoastaan sikäli, mikäli sillä on ollut merkitystä työväenliikkeessä ja mikäli se on eronnut sosialidemokratiasta juuri yllämainitulla tavalla. Sen jälkeen kuin se Londoon kongressissa 1896 erotettiin kansainvälisestä työväenliikkeestä ovat sen enimmät tuntomerkit uudelleen tulleet näkyviin syndikalismissa tai anarkososialismissa.
Kun sen lapsellinen vaistomainen luokkatunne, joka katkerasti vihaa kapitalismia, ei ymmärrä kuinka samalla voi nykyisen pohjalla asettua taistelukannalle, ei se tahdo tietää mitään kaikkien porvarillisten laitosten käyttämisestä. Ne, ennenkaikkea eduskunta, näyttävät siitä monilta ansoilta, jotka on asetettu sen vallankumouksellisuuden tielle. Se vainuaa parlamentarismissa, joka panee työväen edustajat porvarisedustajain kanssa tovereina keskustelemaan ja neuvottelemaan, turmeluksen lähdettä. Sen takia vetäytyy se ammatilliseen järjestöön, jossa se tapaa puhtaan palkkatyöläisen ja hänen porvaristoa kohtaan välittömästi vihamieliset etunsa. Näistä pitäisi tulla kapitalismin kukistamisen vallankumoukselliset elimet. Mutta täälläkin odottaa sitä pikkutyö, usein vielä ahtaampi nykyhetken työ, kuin eduskunnassa. Täällä osottautuu, että ainoastaan kärsivällisen pikkutyön kautta joukot ovat voitettavissa ja valistettavissa. Anarkismi, joka vihaa tätä pikkutyötä, ei voi herättämäänsä vallankumouksellista henkeä, taisteluhalua käytännöllisessä päiväntyössä käyttää. Mutta mitä ei voida käytännössä hedelmiä tuottavalla voimakkaalla työllä varmistaa, se häipyy tuuleen. Parin suuren toimintayrityksen epäonnistuminen tuottaa joukkoihin pettymystä ja haluttomuutta innostuksen sijalle. Perustetut järjestöt hajoavat, jolleivät ne oikeissa ajoin ota käytäntöön toista jokapäiväisen työn menettelytapaa, ne vajoavat pieniksi keskusteluseuroiksi, jotka odottavat tulevaisuuden »suurta päivää» voimatta herättää niitä voimia, joiden täytyy se päivä tuoda mukanaan.
Yhtä vähän kykenee revisionismi auttamaan työväen luokkaa ylöspäin. Saavuttaakseen reformeja koettaa se mahdollisimman mukaan päästä yhteyteen niiden porvarillisten puolueiden kanssa, jotka ajavat kansanvallan ja uudistuksien asiaa. Selvän luokkatietoisuuden herättäminen työmiehissä porvariston ja palkkatyöväen välisten vastakohtain esille vetämisen kautta ei ole sille hyödyllistä, se pelkää sillä pelottavansa tämän osan porvaristoa, ajavansa sen taantumuksen syliin ja reformeja kammoamaan. Sen takia ei se pane mitään arvoa periaatteelliselle valistustyölle, joka nostaa näkyviin sen seikan, että työväestö ja koko porvaristo, niin edistysmieliset kuin taantumuksellisetkin ovat toistensa vastakohtia. Se laiminlyö tämän ja sen asemasta suuntaa se taistelun porvariston taantumuksellista, uudistusvihollista osaa vastaan. Ei: tällä puolen porvaristo, tuolla puolen palkkatyöväki, vaan: tällä puolen reformit, tuolla taantumus, on sen tunnuslauseena. Auttaakseen vapaamielistä, edistyshaluista porvaristoa taantumusta vastaan, yhtyy se sen kanssa hajottamaan puolueliittopolitikkaa tai asettaa sosialistisia ministereitä porvarilliseen hallitukseen. Tämä, ikävätä kyllä, tuottaa sille pelkkiä pettymyksiä. Odotetuista reformeista ei tule mitään tai vain hyvin vähän, sillä kaikki voimat tarvitaan taantumuksen hyökkäysten torjumiseen. Kun tämä on onnistunut ja tällaiselle hallitukselle tulee aika täyttää lupauksensa ja suostua palkkatyöväestölle oleellisiin myönnytyksiin, silloin tapahtuu sille samoin kuin miehelle, joka tahtoi opettaa hevosensa elämään ruoatta, juuri silloin kuin hevonen sen taidon oppi, kuoli se sattumalta. Juuri kun puolueliittohallituksen pitäisi ryhtyä käsiksi suuriin uudistuksiin, menettää se sattumalta kannatuksensa porvariston keskuudessa ja kukistuu.
Kun voitto tältä puolelta on näin pieni, niin ovat toiselta puolen tappiot hyvin suuret. Kun revisionismi koettaa saada työväestöön luottamusta porvariston työväenystävällisyyteen, hävittää se vaivalloisesti hankitun selvän luokkatietoisuuden ja ajaa sillä porvariston asioita. Kun työmiehet oppivat odottamaan enemmän porvariston hyväntahtoisuudelta tai älyltä kuin omilta voimiltaan, niin ei mikään kiihota heitä muodostamaan vahvoja, mahtavia järjestöltä. Palkkatyöväen ulkonainen ja sisäinen voima, sen järjestäytymis- ja henkinen voima sillä tavoin kärsivät. Ja samalla menettää liike kannatuksensa palkkatyöväen keskuudessa. Se osa työväestöä, jonka täyttää vahva vaistomainen luokkatietoisuus, vaikkei se perusteellisesti sosialismia ymmärräkään, kääntää selkänsä puolueelle, joka siitä näyttää porvarilliselta puolueelta ja vastuunalaiselta hallitsevan vallan kaikkiin sortotoimenpiteisiin. Ranskassa ja Italiassa ovat reformistinen menettelytapa, puolueliittopolitikka ja ministerialismi eräässä työväestön osassa kasvattaneet taipumuksia syndikalismiin ja vihamielisyyteen kaikkea politista toimintaa kohtaan, kun taas järjestöt ja luokkatietoisuus, nuo työväen mahdin perusteet eivät kasvaneet.
Luonnollisesti ei tämä teoretinen käsitys ole ainoana syynä. Heikko taloudellinen kehitys ja määrätyt politiset suhteet päinvastoin muodostavat perustan, minkä takia nämä ahtaat sosialismin käsityskannat ovat voineet esiintyä. Missä voimakas suurkapitalismi jättiläisaskelin kehittyy, pakottaa se työmiehet jyrkkään luokkataisteluun ja suurten järjestöjen muodostamiseen, missä voimakas valtiovalta näiden kapitalistien palveluksessa työmiehiä sortaa, siellä täytyy näiden käydä periaatteellista taistelua, pyrkiä sitkeästi eteenpäin, taistella reformeista ja kuitenkin samalla pitää ainoana silmämääränään koko herruuden vallottamista. Siellä täytyy valtiollista ja ammatillista taistelua käydä niin yhdessä kuin suinkin. Siellä ei ole tilaa anarkistisille opeille, jotka tahtovat pidättää politisesta toiminnasta ja pikkutyöstä muka työväkeä turmelevana, yhtä vähän kuin siellä on tilaa Millerandin opille luokkien solidarisuudesta. Siellä työläiset yhä uudelleen itsestään ohjautuvat työväenliikkeen molempien puolien yhteen kuuluvaisuuden tielle, joka on ruumiillistunut Marxin teoriassa. Mutta missä kehitys on pysähtynyt, missä elää lukuisa pikkuporvaris- ja talonpoikais-keskiluokka, kansanvaltais-taantumuksellisine mielipidesekamelskoineen ja missä työmiehet eivät luota omiin voimiinsa, missä porvarilliset vapaudet tekevät työmiehille vaikeaksi luokka-asemansa näkemisen, missä hallitsevat luokat koettavat lahjoa sitä pienillä myönnytyksillä, ja missä politinen valta on taistelun esineenä kunnianhimoisten politikoitsijaryhmien kesken, siellä eroavat sosialismin kumpikin sivusta toisistaan kahdeksi keskenään riiteleväksi yksipuoliseksi oppisuunnaksi ja lahkoksi, jotka edistävät ja vahvistavat toisiaan marxilaisuuden toisilleen vastakkaisina irvikuvina.
Omistavan luokan kanta itse on yksi niistä välittömistä syistä, jotka panevat työväenliikkeen heilumaan kahden eri suunnan välillä. Jos tuo kanta olisi aina sama, luja, samaan suuntaan käyvä niin olisi työväenliikkeen pakko asettua lujaan, aina samallaisena pysyvään taisteluasemaan ja noudattaa samaa lujaa muuttumatonta menettelytapaa. Mutta tämä on omistavalle luokalle mahdotonta; se itse horjuu sinne tänne. Tosin on< sillä aina varma päämääränsä: yhteiskunnallisen herravaltansa säilyttäminen, sillä siihen perustuu sen riistäminen, siis sen koko olemassaolo. Sitä tahtoo se kaikin voimin, kaikin tarmoin. Mutta koko kapitalistisen yhteiskunnan dialektinen, ristiriitainen luonne vaikuttaa, että porvariston kannan sen tähän päämäärään pyrkiessä täytyy olla ristiriitainen ja epävarma. Eikä ihmekään; sillä sen päämäärä on saavuttamaton, yhteiskunnan kehitys määrää, että sen on mentävä perikatoon. Mitä se tehneekin, ei se sitä auta; jokainen ase, jota se käyttää, osottautuu käytännössä kelvottomaksi, ja sen takia koettaa se keinoa toisensa jälkeen, ilman että mikään sitä koskaan tyydyttää.
Pääoma on luonut porvarillisen yhteiskunnan, jonka juridisena perustana on kaikkien ihmisten vapaus ja tasa-arvoisuus. Se on säätänyt porvarillisen vapauden, juridisen vapauden ja tasa-arvoisuuden; se on vapauttanut kansanjoukot feodalismin personallisesta riippuvaisuudesta ja orjuudesta ja vapauttaakseen heidät tehnyt heidät valtiollisilla oikeuksilla varustetuiksi valtion kansalaisiksi. Tämä historiallinen suurteko ei ollut minkään ihmisrakkauden, oikeustietoisuuden tai siveellisen pakon aikaansaama, vaan se oli välttämätöntä kapitalistiselle tuotantotavalle. Tämän tuotantotavan tarpeet loivat sen takia sen oikeustietoisuuden, joka vallankumoukselliselle porvaristolle oli välittömänä syynä »työn vapauttamiseen». Kapitalistinen tuotantotapa edellyttää perusteenaan, että työmies vapaana, tasa-arvoisena tavaran omistajana tulee kapitalistin luo ja tekee hänen kanssaan vaihtokaupan. Jotta voisi myydä kapitalistille työvoimansa täytyy sen hänellä itsellään olla rajottamattomasti käytettävänään, se on, ettei hän ole velvollinen feodaliherralle tekemään personallisia palveluksia. Ei kukaan muu kuin hän itse s. o. hänen nälkänsä saa olla hänen herransa, joka pakottaa hänet kapitalismin palvelukseen. Hänen juridinen vapautensa on hänen taloudellisen orjuutensa välttämätön edellytys. Kapitalismi on korkealle kehittynyt tuotantotapa, joka ei suoriudu ainoastaan ruoskaa tottelevilla orjilla ja oikeudettomilla ihmisjuhdilla. Sen korkealle kehittynyt teknikka, ja kauppavaatimukset vaativat työmiehiä, joilla on kehittynyt edesvastuuntunne sekä — orjiin ja maaorjiin verraten — korkea sivistys.
Tämä ristiriita palkkatyöväestön asemassa, että se yhtä aikaa on vapaa ja orjan asema, on kapitalismin merkittävin ristiriita. Ja tämä ristiriitahan ennen kaikkea myöskin kapitalismin kukistaa. Tämä ristiriita tekee mahdottomaksi sen, että se voisi olla pysyvä olotila; vapaus, minkä se antoi ja mikä sen täytyi antaa työväenluokalle, on ase sen kädessä orjanasemansa lopettamiseksi. Sillä työväenluokka nojautuu luokkataistelussaan niihin politisiin oikeuksiin ja vapauksiin, joita porvarillisen yhteiskunnan täytyi sille antaa (kokoontumisvapaus, yhdistymisvapaus, painovapaus, lakkovapaus ja äänioikeus) ja mikäli sillä ei näitä vielä ole, käyttää se tukenaan asemaansa tuotantoprosessissa vallottaakseen ne itselleen.
Työväenluokka taistelee siis kapitalismia vastaan aseilla, jotka tämä itse on sille antanut. Mutta tämä juuri on porvaristolle katkerata kokea; sillä siitä näyttää, että se itse vapaasta tahdostaan olisi ne antanut ja voisi ne myöskin ottaa pois. Se ei voi siis rauhallisesti sallia työväenluokan käyttää näitä oikeuksia ja vapauksia sitä itseään vastaan. Yhdistymisoikeutta, ajatusten vapaan ilmaisemisen oikeutta, painovapautta, kokoontumisoikeutta käytetään hallitsevan luokan arvostelemiseen, hyökkäyksiin nykyistä järjestystä vastaan ja taistelukykyisten järjestöjen perustamiseen, järjestöjen, jotka kapitalisteilta voivat ottaa useita etuja. Äänioikeus lähettää eduskuntiin työväen edustajia, jotka harjottavat kapitalismin periaatteellista arvostelua, pakottavat porvarilliset puolueet reformeihin ja levittävät valistusta suurten joukkojen keskuuteen. Työväenluokan vallan kasvaminen ei näytä taloudellisen kehityksen tulokselta, vaan valtion kansalaisoikeuksien ja vapauksien käyttämisen hedelmältä, kiihotusvapauden hedelmältä. Mikä onkaan hallitsevien luokkien mielestä lähempänä kuin näiden oikeuksien rajottaminen ja sen kautta tuon uhkaavan voiman murtaminen? Sillähän on yhä vielä käytettävissään politinen valta ja lainsäädäntö.
Mutta se ei rangaistuksetta saa loukata porvarillisen järjestyksen perustuslakeja. Se on kerran koettanut kieltää kumousaatteiden levittämisen ankarilla rangaistuksilla, mutta työmiehet vihelsivät sen laeille. Työmiehet ovat yhteiskunnan varsinaisena sisältönä, he ovat tuottajia, kaiken yhteiskunnalle välttämättömän toiminnan suorittajia, jotka tiheänä, ahtaana verkkona peittävät koko maan, jotka kuten koneen hampaat aina koskettavat toisiansa. Mitä auttaa siinä pari polisimiestä? Sosialistilakien vaikutus oli aivan toinen kuin tarkotus; eivät ne pidättäneet ja estäneet sosialististen aatteiden levittämistä, vaan vieläpä sorto ja väkivallanteot tuottivat vainotuille yhä suuremmissa piireissä myötätuntoa, herättivät siihen asti välinpitämättömien huomion ja liittivät työmiehet entistä lujemmin yhteen.
Tai hallitseva luokka tekee toisella tavalla ja ottaa työmiehiltä äänioikeuden. Sitä voimakkaammin ryhtyvät työmiehet käyttämään sanomalehdistö- ja kokousagitationia ja katumielenosotuksia. Tämä pakottaa hallitsevan luokan joko perääntymään tai kulkemaan eteenpäin taantumuksen tiellä. Mitä useampia oikeuksia se loukkaa, sitä enemmän käy sen hallitus laittomaksi väkivaltaherruudeksi ja sitä suuremmaksi kasvaa kapinan henki, sitä enemmän saattaa se siihen saakka rauhalliset, tyytyväiset väestön kerrokset, joilta se samalla riistää oikeudet, nousemaan itseään vastaan. Ja jos se menisi niin pitkälle, että se ottaisi työmiehiltä kaikki politiset oikeudet ja vapaudet, lopuksi lakko-oikeuden ja personallisen vapaudenkin ja tekisi heidät kuleiksi, silloin hävittäisi se sillä tuotannon pohjan ja syöksisi itsensä turmioon. Puolan teollisuus kärsi Venäjän vallankumousaikoina hyvin paljon siitä, että politisista syistä hävitettiin työväen järjestöt, joita monet kapitalistit katsoivat välttämättömiksi, jotta etutaisteluilta heidän ja työmiesten väliltä katoaisi niiden laskematon, katkera, hävittävä luonne. Säännöllisesti ei jouduta niin pitkälle; niin kauvan kuin työväenluokka on heikko, ei hallitsevalla luokalla ole mitään syytä sitä kahlehtia, jos se on tullut vahvaksi, niin on työväestöllä siinä, että se taloudellisesti on välttämätön, suurena joukkona voimaa estää tällaiset oikeuksien riistämiset. Joukkomielenosotuksilla ja hätätapauksissa suurlakolla voi se harjottaa niin voimakasta painostusta, että se ei ainoastaan tee tyhjäksi oikeuksien riistoa vaan vieläpä vallottaa uusiakin oikeuksia.
Porvariston täytyy siis välttämättömästi käydä huonosti, jos se kääntyy taantumuksellisten oikeusriistojen tielle. Vihollinen, sen sijaan että heikentyisi, vahvistuu vain. Työväenliikkeen kannattajisto ja sen järjestöt kasvavat valtavasti. Ja tämä voimain suurentuminen ei taaskaan näytä taloudellisen kehityksen, vaan väkivaltahallituksen tulokselta. Porvariston sivistyneissä, kaukonäköisimmissä aineksissa syntyy vastarintaa tätä tyhmää taistelumenettelytapaa vastaan, se toivoo ottavansa työmiehiltä täysien kansalaisoikeuksien antamisen kautta kaiken agitationiaiheen.
Näin häilyy hallitseva luokka sinne tänne kahden hallitustavan välillä, jotka ruumiillistuvat kahtena vastakkaisena politisena suuntana. Politiset vastakohdat omistavan luokan keskuudessa ovat tosin ensi kädessä etujen vastakohtia niiden eri ryhmien kesken, jotka muodostavat tämän luokan. Historiallisesti johtuu kaikissa maissa löytyväin kahden suuren porvarillisen puolueen välinen vastakohta alkujaan teollisuuden ja suurmaanomistuksen välisestä vastakohdasta, johon jälkimäiseen sittemmin kirkollismielinen pikkuporvaristo liittyi. Tämä puolueiden vastakohta katoaa yhä enemmän samassa määrässä kuin kapitalismin kehitys tekee palkkatyöväestön kaikkien riistäjäin yhteiseksi vaaraksi, ja pääoman tunkeutuminen maatalouden alalla ja rikkaan aateliston osanotto teollisuusyrityksiin vähitellen heikentävät tätä molempain luokkain vanhaa vastakohtaa. Mutta silloin esiintyy enimmäkseen uutena puolueiden vastakohtana, joka sekottuu vanhan vastakohdan jäännöksiin, erilainen kanta palkkatyöväen kurissapitämistapakysymyksessä. »Vanhoillinen» ja »kirkollismielinen» maanomistaja- ja pikkuporvaristopuolue edustaa väkivaltaista menettelytapaa, edistysmielis-liberalinen puolue on täyden liikuntavapauden esitaistelija; samalla särkyvät vanhat luokkarajat yhä enemmän ja lopuksi on kummassakin puolueessa maanomistajia, tehtailijoita, talonpoikia ja pikkuporvareita. Nimitykset »vanhoillinen» ja »vapaamielinen» saavat täten uuden sisällyksen. Porvariston edistysmielinen osa ei voi tyytyä siihen, että työmiehille annetaan vain liikuntavapaus ja oikeuksia, sen täytyy samalla yrittää poistaa sen tyytymättömyyden syyt, kapitalismin »kasvannaiset», siis päinvastoin kuin vanha dogmatinen vapaamielisyys, niin sanottu manchesteriläisyys, toimeenpanna reformeita ja puolustaa valtion sekaantumista taloudellisiin suhteisiin. Tämän »uuden liberalismin» täytyy sentakia samalla olla uudistusystävällinen ja kansanvaltainen.
Täysin on tämä politisten puolueiden uudestisyntyminen tapahtunut ainoastaan Länsi-Europan todella perustuslaillisissa maissa. Saksassa ei se ole kokonaan toteutunut, koska siellä ei ole vallalla perustuslaillinen hallitus, vaan hallitus on itsenäinen mahti, johon jokainen luokka koettaa vaikuttaa. Siellä on liberalismi jäänyt teollisuusporvariston ahdasmieliseksi luokkaedustukseksi maanomistaja-aateliston ja työväen rinnalla. »Uusi liberalismi», kansanvaltainen kurssi ja työväenystävällisyys ovat siellä fraasin ja huomaamattoman pienien heti sikseen jääneiden yrittelyiden kehityskannalla.
Taloudellisten ja politisten tapausten mukaan on toinen tai toinen suunta vaihdellen voiton puolella ja porvarillisten valitsijain joukot heiluvat niiden kesken. Sen kautta heittelehtii myöskin työväenliike, jollei sillä tuulensuuntain muuttuessa teoretisessa sivistyksessään ole varmaa kompassia, jonka avulla se reippaasti suuntaisi päämääriä kohti. Hallitsevan luokan taantumuksellisen väkivaltapolitikan aikana, joka hävittää kaikki järjestöt, täytyy levitä sen katsantokannan, ettei laillista tietä ole mitään tehtävissä, että on asetettava väkivalta väkivaltaa vastaan. Voimattomuuden tunne, joka valtaa työmiehet, ajaa heitä jäykkään kieltoperäisyyteen; käytäntö, joka estää positivisen pikkutyön ja sallii vain salaisen kiihotuksen, johtaa teoriaan, joka halveksii pikkutyötä ja panee kaiken pelastuksen toivon tulevaan »koston päivään». Olevan pohjalle asettuminen, parlamentarinen neuvottelu sortajan kanssa näyttää melkein työväenasian pettämiseltä.
Aivan päinvastainen on tunne, jos tässä tapahtuu muutos ja hallitseva luokka tahtoo kerran koetella sokerileivän vaikutusta. Kun raskas paino poistetaan, kun työväenluokka voi hengittää vapaasti, kehittyä ja järjestyä, silloin näyttää uusi kevät koittaneen. Hallitsevan luokan uusi kanta katsotaan politisten laitosten pysyväksi kehityslaiksi, jatkuvaksi luokkataistelun lievenemiseksi, yhteiskunnan kasvavaksi kansanvaltaistumiseksi ja alituiseen laajenevaksi uudistustoiminnaksi, jonka lopuksi täytyy viedä sosialismiin.
Vapaamieliset aatteet, joiden kevätaika, jolloin ne olivat kapitalististen etujen ilmaisuina, on jo kokonaan menneisyydessä, näyttävät nykypolvesta aivan uusilta, edistysnäköisyydessään aivan sosialismin sukulaisilta, sen sijaan, mitä ne todellisuudessa ovat, järkevän kapitalismin ilmenemismuotoja raa'an kapitalismin asemasta. Politinen tasa-arvoisuus näyttää oikeudettomuuden raskaan painon jälkeen niin kauniilta, että taloudellinen orjuus miltei unohtuu — joka tosin tapahtuu helpommin johtajille kuin itse työmiehille. Jyrkkäin luokkavastakohtain ja häikäilemättömän luokkataistelun välttämättömyyden oppi näyttää väärältä ja tarpeettomalta, vaikkei muuta ole tapahtunutkaan kuin, että varsinainen taistelupohja on uudelleen palautettu. »Hyvälle tahdolle avoin käsi, pahalle nyrkki» — tässä Vollmarin tunnuslauseessa esiintyy katsantokanta, ettei meidän kokoonpuristettu nyrkkimme ole kapitalistisen riistämisen ja luokkaherruuden vaan ainoastaan sen taantumuksellisen kärjistymisen niskain nujertamista varten.
Tällä tavalla käy ymmärrettäväksi, minkä takia sosialistilain voimaan panemisen jälkeen Saksassa anarkistiset katsantokannat Mostin saarnaamina voivat saada jonkunverran kannatusta; ainoastaan voimakas teoretinen tietoisuus, että sosialidemokratia on kapitalismin luonnollinen tuote ja etteivät väkivaltatoimenpiteet ajanpitkään tehoa sitä vastaan, piti toverien suuret joukot oikean taktikan tiellä. Päinvastoin tapahtui sosialistilain kukistumisen jälkeen. Kultapuheissaan »Saksan sosialidemokratian lähimmistä tehtävistä» selitti Vollmar, että nyt on paikallaan uusi sovitteleva menettelytapa. Mutta tässäkin tapauksessa päätti puolue pysyä entisessä menettelytavassaan; taistella kaikkien reformien puolesta pitämällä kiinni jyrkästä luokkataistelukannasta. Ratkaisu oli tässä senkin takia helppo, koska oli helposti nähtävissä tämän »uuden kurssin» petollisuus, joka oli kaikkea muuta kuin vapaamielis-edistyshaluista.
Juuri Hallen puoluepäivien taktikkakeskusteluissa käy selvästi ilmi, kuinka sosialismin eri suuntiin käyvät irvikuvat toisiaan edistävät ja vahvistavat. Berliniläiset »nuoret» esittivät sen teoriansa tueksi, että parlamentarinen toiminta ja pikkutyö johtaa luokkakannan hylkäämiseen, juuri Vollmarin esityksiä ja Vollmar tarttui näiden pikkutyötä halveksivien nuorten hedelmättömään politiseen kantaan käsiksi, ikäänkuin se olisi periaatteesta kiinnipitävä vallankumouksellinen kanta.
Kysymys sisäisestä menettelytavasta, josta Saksassa, missä anarkismilla ei koskaan ole ollut merkitsevää vaikutusta, marxilaisen ja revisionistisen menettelytavan välillä taistellaan, on pohjiltaan kysymys siitä, minä porvarillisten puolueiden kansanvaltaisuutta ja edistysmielisyyttä on pidettävä. Luottamuksessa, jota revisionistit osottavat porvariston hyvää tahtoa kohtaan, on toivomuksilla aina merkitsevä osansa. Kaikki sosialistit ovat yksimielisiä siinä toivossa, että ryhdyttäisiin vakavaan reformipolitikkaan ja että saataisiin aikaan politinen tasa-arvoisuus. Todella radikalinen reformipolitikka tekisi yhteiskuntamullistuksen mahdollisimman tuskattomaksi ja tasaiseksi. »Mitä rauhallisemmin, järjestetymmin ja organisemmin tämä kehitys tapahtuu, sitä parempi meille ja yhteiskunnalle» — nämä Vollmarin sanat hyväksyy jokainen sosialidemokrati. Kaikkien politisten oikeuksien esteetön käyttäminen antaa nykyiselle luokkataistelulle sivistyneet muodot, joita me oman etumme ja koko yhteiskunnan edun kannalta toivomme, kun taas taantumus pakottaa käyttämään menneiden aikojen raakoja keinoja. Politisen tasa-arvoisuuden pohjalla taistellen ja kohdatessaan vastustajissaan vakavaa tahtoa ilmeisten yhteiskunnallisten epäkohtien parantamiseen, olisi työväenluokalle mahdollista yhtenäisellä toimenpidesarjalla, joka sisältyy meidän ohjelmamme lähimpiin vaatimuksiin, suorittaa siirtyminen kapitalismista sosialismiin ilman väkivaltaisia vallankumouksia. Meille olisi parempi, meidän vastustajillemme olisi parempi, koko yhteiskunnalle olisi parempi, jos kapitalismi mukautuisi meidän toivomuksiimme ja, suonenvedontapaisesti takertumatta elämään, ilman turhia kuolinkamppailuja rauhallisesti heittäisi henkensä silloin kuin sen hetki on tullut.
Mutta meidän tahtomme ei määrää yhteiskunnan kehitystä. Ei mikään häviävä luokka ole vielä ymmärtänyt kuolla arvokkaasti ja kunnialla; ei mikään yhteiskunnallinen järjestelmä ole vielä hävinnyt ilman, että se suonenvedontapaisesti on koettanut pysytellä pystyssä. Eikä kapitalistiluokka nytkään osota pienintäkään halua tasottaa tietä sosialismiin johdonmukaisilla sosialireformeilla ja kansanvaltaisedistyksellisellä hallinnolla. Ei määrää historian kulkua ainaiseen eteenpäin menoon sosialireformien tiellä ajava »tosiasiain logikka», vaan taloudellisten etujen taistelu, etujen, jotka ajavat hallitsevan luokan pois tältä tieltä niin pian kuin se pelkää, että vastustaja niiden kautta vain voimistuisi eikä kulkisi harhaan.
Sillä vapaamielisen edistyspolitikan positivisena päämääränä on työläisten eksyttäminen. Hallitsevan vähemmistön valta perustuu aina siihen, etteivät kansanjoukot näe omia etujaan eivätkä huomaa, että ne ovat ristiriidassa vallassaolijain etujen kanssa. Porvariston täytyy senvuoksi koettaa estää palkkatyöväkeä pääsemästä selvään luokkatietoisuuteen tai, missä se jo on tapahtunut, turmella ja sekaannuttaa se. Tämä on sille sitä tarpeellisempaa, mitä voimakkaammaksi luokkatietoisuus jo on kehittynyt; ja tämä välttämättömyys tuntuu sitä voimakkaammalta, mitä mahtavampi on palkkatyöväestö, ja mitä uhkaavampi on vaara. Hirveä riisto ja kurjuus ajavat joukkoja vastarintaan; ne vaativat kapitalismin pahinten kasvannaisten poistamista. Jos porvaristo tahtoo lepyttää heidät kapitalismille, niin täytyy sen näyttää tahtovansa poistaa nämä kasvannaiset sosialiuudistuksilla.
Pelko työväkeä kohtaan on kaiken porvarillisen sosialiuudistuksen liikkeelle panevana voimana. Ei pelko siinä mielessä, että muuten puhkeaisi vallankumous, vaan työväenluokan voiman kasvamisen pelko. Mitä suurempi on työväestön voima, sitä suurempaan kauhuun saattaa porvariston ajatus, että se vielä kasvaa, ja sitä voimakkaammaksi tulee halu vaientaa joukot sosialiuudistuksilla. Mutta kehityksen ollessa kyllin pitkällä kääntyy tuon pelon vaikutus aivan toisellaiseksi, kun työväenluokan voima on niin suuri, että jokainen yritys sitä tällä tavalla heikentää, näyttää toivottomalta ja porvaristo katsoo kiväärien ainoastaan vielä kelpaavan puolustusaseiksi.
Tällaisiin hallitsevan luokan yrityksiin täytyy työväen asettua sille kannalle, että se mahdollisimman mukaan tukee vapaamieliseen suuntaan käypiä reformiyrityksiä, mutta ei anna niiden silmänräpäykseksikään soaista itseään. Se ei saa olla silmänräpäystäkään epätietoinen tämän kurssin todellisista tarkotuksista. Porvarilliset uudistus- ja edistysmiehet eivät ole hyvää tahtovia ystäviä, jotka ovat lähellä meitä, vaan vihollisia, vieläpä paljoa vaarallisimpia vihollisia kuin taantumukselliset, koska ne koettavat hävittää meidän sisäisen voimamme, meidän luokkatietoisuutemme. Sen takia täytyy juuri sellaisissa oloissa, jolloin käytännöllinen työ tuottaa suurimpia ulkonaisia tuloksia, harjottaa sitä perusteellisemmin teoretista valistusta, joka selittää työmiehille porvarillisen edistysmielen olemuksen ja merkityksen.
Säännöllisesti tapahtuu päinvastoin. Säännöllisesti saavuttaa porvaristo päämääränsä. Suurempi tai pienempi osa työväkeä ja osa sen eturivin miehiäkin antavat näiden uudistusten soaista itsensä, uskovat tämän porvariston osan työväenystävällisyyteen ja kapitalismin parantumiskykyisyyteen ja heittävät aikaisemmat aatteet jyrkistä luokkavastakohdista »vanhentuneina opinkappaleina» mereen. Siinä on revisionismin oppi. Hetken rajotetun kokemuksen, jonka lyhyyttä ja katoavaisuutta he eivät näe, antavat he viedä itsensä harhaan ja niin vie tämä hallitsevan luokan politikka siihen, että työväenliike heikkenee ja hajaantuu, ja että sisäiset taistelut merkittävästi estävät sen edistymistä.
Jos siis vapaamielinen edistyspolitikka johdonmukaisesti noudatettuna on hallitseville luokille viekkaampaa, niin on sillä kuitenkin yksi suuri puute: sitä ei voida johdonmukaisesti ajaa ja se raukeaa pian omiin ristiriitaisuuksiinsa. Se merkitsee aseiden viemistä viholliselta, mutta sillä tavalla että se antaa sille kaiken sen, minkä takia toinen miekkaan tarttui. Porvaristolle se ei merkitse mitään pelastusta, sitä, että se todella perusteellisten sosialireformien, politisten oikeuksien myöntämisen, todellisen kansanvallan toimeenpanemisen ja kapitalistivalian lailla rajottamisen kautta voisi pidättää työmiehet jyrkästä vallankumouksellisesta luokkataistelusta. Sillä sen kautta edustaisi se itse työläisten etuja ja raivaisi tietä sosialismille, sen sijaan, että se jättäisi kaiken tämän työmiesten itsensä tehtäväksi. Kansanvalta merkitsee kansanjoukkojen politisen voiman suurentamista; ja jokainen työmiehiä auttava sosialireformi vahingoittaa välittömästi kapitalistiryhmien etuja. Sen vuoksi ei porvarillinen sosialireformi koskaan voi olla luonteeltaan suuri, laaja ja syvälle ulottuva: porvaristo koettaa aina antaa mahdollisimman vähän ja saada tämän näyttämään mahdollisimman suurelta. Missä se tuntee, että sen täytyy, koska se muuten ei voi vastustaa sosialidemokratian hyökkäyksiä ja vielä porvarillisten työmiesten pakotusta, tulee uudistus aina olemaan pikkumainen, kitsas, ahdassydäminen; välitön etu saa joka kerta määräävän vallan ja koettaa poikkeussäädöksillä ja rajotusmääräyksillä ottaa takaisin sen, mitä pääpykälässä on annettu. Humbugi ja reklami ovat porvarillisen sosialireformin tuntomerkkeinä ja ainoastaan työväenedustajain arvostelu, jotka alituiseen esittävät työväestön vaatimukset, vaikuttaa sen, että niistä edes jonkun verran jotain tulee. Porvarillisten puolueiden ohjelmissa olevat työläisäänien keräämiseksi tarkotetut kauniit lauseet säännöllisesti syödään niin pian kuin tämä puolue tulee asemaan, jossa sen pitäisi niitä toteuttaa. Jos porvarilliskansanvaltainen puolue tulee hallitukseen, niin osottautuu se usein kansanvaltaiseksi taantumukseksi, joka peittää taantumuksellisen mielensä kansanvaltaisiin fraaseihin; klassillisen esimerkin tästä tarjosi aivan äsken Clemenceaun radikalinen hallitus Ranskassa.
Ensi silmäyksellä näyttävät nuo molemmat suunnat, joita me kutsumme yleisillä nimityksillään anarkismiksi ja revisionismiksi, ainoastaan toistensa vastakohdilta. Mutta ne ovat samalla, juuri sen takia, että ne toisistaan näyttävät vastakkaisilta yksipuolisilta sosialidemokratisen menettelytavan irvikuvilta, toisilleen sangen läheistä sukua. Ne ovat kumpikin porvarillisen, proletarisesta perinjuurin erilaisen katsantotavan ilmaisuja.
Erikoisesti proletarinen tai sosialidemokratinen ei ole mikään erityinen taistelutapa, ei väkivaltainen nopea mullistus eikä kärsivällisyyttä kysyvä, askelettain edistyvä pikkutyö, ei vallankumous eikä kehitys, ei kaukaisista päämääristä haltioituminen eikä rajotettu, silmänräpäyksen tarvetta katsova käytäntö. Kaikki nämä mielipiteet ja taistelutavat ovat olleet porvariluokalle tuttuja ja sen käyttämiä. Sekin on haaveillut, kaipaillut vallankumouksia ja tehnyt niitä; sekin on vannonut hitaalle kehitykselle ja pikku-uudistuksille uskollisuutta. Ei kummassakaan mielipiteessä ole mitään, jota työväenluokka voisi erikoisesti omakseen sanoa.
Erikoisesti työväen luokan oma on se katsantokanta, että välttämätön yhteiskuntakehitys on luonteeltaan dialektinen. Se on, että sen eri kohdat ovat tajuttavissa ainoastaan vastakohtina, jotka käsitteinä ovat toisilleen vastakkaiset; kuten esim. vallankumous ja hidas kehitys, teoria ja käytäntö, päämäärä ja liike. Erikoisesti työväenluokan on se käsitys, että yksityiset seikat, jotka näennäisesti ovat vastakkaisia, ovat ainoastaan suuren kehitysprosessin yksityiskohtia. Työväenluokka ei tee valoja vallankumoukselle eikä hitaalle kehittymiselle, vaan tunnustaa, että molemmat ovat ainoastaan saman kehityksen kaksi eri puolta; tämä dialektinen näennäisesti ristiriitaisen ykseyden — ykseyden, joka toteutuu ainoastaan eteenpäin kulkevana kehityksenä — älyäminen, se oleellisesti erottaa uuden proletarisen, sosialidemokratisen ajattelemisen porvarillisesta ajattelemisesta.
Porvarillisella, epädialektisella ajattelulla ei ole aavistustakaan historiallisen kehityksen järkkymättömästä kulusta ja todellisesta luonteesta. Se näkee ainoastaan sen, mitä sattumalta tapahtuu ja enimmän pyrkii esille ja heiluu sen takia yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Missä se huomaa vastakohtia, näkee se ne ainoastaan sinä, mikä on tällä puolella ja mikä on toisella puolella, tuntematta niissä kehityksen liikevoimia; missä se näkee kehitystä, saa sillä olla ainoastaan hitaan evolutionin hahmo, joka hiukan muuttaa mittoja multa ei laatua, sisäistä olemusta.
Tämä ensimäinen porvarillisen ja proletarisen katsomustavan välinen vastakohta on mitä kiinteimmässä yhteydessä toisen kanssa. Proletarinen katsomustapa on materialistinen, porvarillinen on ideologinen. Mutta dialektinen ja materialistinen kuuluvat tarkalleen niin toisiinsa kuin ideologinen ja epädialektinen. Työväen mielestä hallitsevat aineelliset voimat, jotka eivät ole yksityisen vallassa, porvariston mielestä hallitsee ihmishengen luova voima kehitystä. Aineellinen todellisuus on dialektinen, joka on täydellisesti käsitettävissä ainoastaan vastakkaisten käsitteiden ykseytenä. Porvarillisen katsomustavan liikevoimiksi luulemissa käsitteissä ja aatteissa on ristiriita sovittamaton. Käsitteinä ovat hidas kehitys ja vallankumous, ovat vapaus ja järjestö toisilleen vastakkaisia, sulkevat toisensa pois.
Joka tarkastelee vain näitä abstraktisia aatteita, pitää niitä oleellisina, eikä ota huomioonsa niiden takana olevaa aineellista todellisuutta, sille ne tosiaankin ovat leppymättömiä, toisensa poissulkevia vastakohtia. Hänen täytyy asettua kannattamaan joko vallankumousta tai hidasta kehitystä, kolmatta mahdollisuutta ei ole; pienten uudistusten periaate on hänen mielestään pahasta, jos hän pitää kumousta oikeana, tai, jos hän pitää pikku-uudistuksia tavottelemisen arvoisina, niin silloin on itsestään niiden vastakohta, kumous, ulos suljettu. Suuret sanat korvaavat selvän asiain ymmärtämisen.
Tällä tavalla ovat anarkismi ja revisionismi kumpikin porvarillisia suuntia työväenliikkeessä, niissä yhtyy porvarillinen maailmankatsomus proletariseen ajatustapaan. Ne asettuvat työväen luokan puolelle ja tahtovat taistella sen asian puolesta, kuitenkaan läpikäymättä sitä suurta mullistusta ajattelussa ja tieteessä, joka on tieteellisen sosialismin tuntomerkkinä. Katsomuksensa ja ajatusmuotonsa ottavat ne porvarillisesta maailmasta ja ne eroavat toisistaan ainoastaan siinä, että ne etsivät niitä porvarilliskauden eri käännekohdista. Yksityiskohtia lukuunottamatta, voidaan sanoa, että porvaristo kannatti aluksi nousussaan vallankumouksellisia mielipiteitä, ja ettei se myöhemmin rappeutumiskautenaan enää tahtonut kuullakaan mitään äkkimullistuksista, ei edes luonnontieteessä, vaan liittyi kannattamaan huomaamatonta, hidasta kehitystä. Anarkismi jatkaa porvarillisten vallankumousten traditionia ja puuhailee alituiseen vallankumousta, kun taas revisionismi on omaksunut rappeutuvan porvariston rauhallisen kehitysteorian.
Paremmin vielä kuin porvarillisiksi suunniksi voi niitä kutsua pikkuporvarillisiksi suunniksi. Sillä itsetyytyväisen suurporvariston vastakohtana oli pikkuporvaristo jo vanhastaan tyytymätön luokka, joka tahtoi asettua olevia oloja vastaan. Mutta kun yhteiskuntakehitys ei kulje sen mukana, ei se voinut pitää varmaa lujaa suuntaa, vaan täytyi sen heittäytyä äärimmäisyydestä toiseen; milloin kahlasi se vallankumouksellisissa puheenparsissa ja koetti äkkikapinoilla päästä valtaan; milloin ryömi se pelokkaana suurporvariston selän taakse ja koetti siltä viekkaudella tai kerjäämällä saada uudistuksia. Anarkismi on hurjistuneen, revisionismi kesyn pikkuporvarin ideologia. Tämä läheinen sukulaisuus selittää myöskin sen miksi ne niin helposti vaihtuvat toisiinsa. Liiankin usein tapaamme työväenliikkeen historiasta esimerkkejä siitä, että kiivaimmista vallankumouksellisista on tullut mitä rauhallisimpia reformisteja. Moni revisionisti uskoi vuonna 1906 äkkiä voitavan toimeenpanna pikkuvallankumous, joutuakseen, kun tämä ei onnistunut, takaisin mitä vetelimpään reformismiin. Ainoastaan ulkonaiset muodot muuttuivat, sisäisessä olemuksessaan jäivät he uskollisiksi marxilaisuudelle aivan vieraalle käsitykselleen, joka ei näe vastakohtain yhteyttä kehityksessä.
Yhteistä näille molemmille suunnille on myöskin personan ja personallisen vapauden kunnioittaminen. Siinäkin ilmaisevat ne itsensä porvarillisiksi suunniksi. Marxilaisuus näkee ihmisjoukkoja ajavissa valtavissa taloudellisissa voimissa yhteiskuntaa liikkeellä pitävät tekijät, kun taas porvarillinen oppi panee vapaan, omavaltaisesti toimivan personallisuuden filosofiansa keskukseksi! Anarkismi on teoretisilta perusteiltaan porvarillisen individualismin johdonmukaista kehittämistä; anarkistinen vapaus voittaa vielä vapaamielisen vapaudenkin. Vanha vapaamielisyys — kuten Herbert Spencerilla — asetti ehdottoman personallisen vapauden ihanteekseen, tarkottaen sillä tuottajain kansalaisvapautta valtion sekaantumista vastaan. Anarkistit eivät ole huomanneet, että tämä vapaus on ainoastaan porvarisetujen ideologinen ilmaisu; he ottivat vapaa-sanan sellaisenaan ja huomasivat, ettei vapaamielinen vapaus vielä ollutkaan täyttä vapautta; sillä valtio piti väkivoimallaan työtätekevää luokkaa sorron alla. Vasta täydellisen valtiovallan ja kaiken auktoriteetin lakkauttaminen voi muka sen takia toteuttaa ehdottoman vapauden.
Syndikalismi eroaa tässä kohdassa vanhasta puhtaasti individualistisesta anarkismista, koska se on noussut jo järjestyneen työväestön keskuudessa. Sen takia asettaa se työväenluokan järjestön yksityisyksilön yläpuolelle, mutta vaatii sitte tälle täyttä autonomiaa. Mutta tässäkään ei se kadota näkyvistään vapaata, voimakasta personallisuutta. »Yksityispersonallisuuden henkisen ja siveellisen kehittämisen» asettaa Friedeberg ponsilauselmassaan Amsterdamin kansainvälistä kongressia varten yhdeksi työväenluokan lopullisen vapautuksen ensimäisistä edellytyksistä.
Hyvinkin samaan tapaan vetoo revisionismikin alituisesti vapaan personallisuuden oikeuteen, joka usein johtuu sen johtajissa heidän intelligenssinluokkaan kuulumisestaan, intelligenssin, joka ainoastaan vaikeasti sulautuu proletarien kurin lujaan ruumiiseen. Revisionismi on myöskin yhtynyt huutoon: »Takasin Kantiin!» Revisionistisen suunnan keskuudesta ovat löydettävissä uuskantianisen personan siveellisen vapauden opin pääedustajat, opin, joka on jyrkässä ristiriidassa sen Marxin opin kanssa, että siveyskäsitteet ovat yhteiskunnallista juurta.
Revisionismille ja anarkismille ominainen materialistisen historian käsityksen ja dialektikan puutteellinen ymmärtäminen vaikuttaa sen, että niiden marxilaisen taloustieteen, joka paljastaa kapitalismin sisäisen rakenteen, käsittäminen on epätäydellistä. Kapitalistisella tuotannolla on kaksoisluonne, joka johtuu tavaran kaksoisluonteesta, siitä, että se on käyttöarvo ja arvo. Kaikki työ on samalla aisteilla havaittavaa, käyttöesineitä synnyttävää työtä ja aateperäistä, arvoa muodostavaa työtä. Kapitalismin aikakauden työ on sentakia samalla käyttöarvojen tuottamista yhteiskunnalle ja lisäarvon tuottamista. Kapitalisteille on viimeksi mainittu toiminta, lisäarvon muodostaminen, tuotannon tarkotus ja päämäärä, mutta ne molemmat ovat erottamattomasti toisiinsa sidotut. Kapitalistinen tuotanto on senvuoksi samalla välttämättömien esineiden tuotantoa, joita ilman yhteiskunta ei voi pysyä pystyssä, ja työläisten riistämistä.
Anarkismi ei näe tässä kaksoisluonnetta; se jättää huomioon ottamatta tuotantoluonteen ja näkee porvarillisessa järjestyksessä ainoastaan luonnotonta, kirottavaa, väkivaltaista sortoa. Se uneksii tämän kaiken hävittämisestä ja uuden, paremman maailman luomisesta vanhan hävitetyn maailman raunioille. Tämä käsitys on myöskin anarkistisen yleislakko-aatteen pohjana; tällä kerta kaikkiaan tapahtuvalla, muodoltaan työläisten asemaan sopeutuneella kapinalla kukistetaan sortajain ies ja näin vapautunut ihmiskunta luo maailmansa aivan uudestaan. Tämä luulottelu soveltuu ennen kaikkea pikkuporvarien ja pikkuporvarillisten työläisten ajatuspiiriin. Heille ei pääoma ole, kuten suurteollisuuden palkkatyöväelle, suuri järjestävä voima, joka jo yksityispiirteissään rakentaa tulevaisuuden yhteiskuntaa, vaan ainoastaan sortava, riistävä mahti. Sellaiselta näyttää se ammattitaitoisista pikkuliikkeen työmiehistä, jotka näkevät uusien koneiden tekevän heidän taiteellisen ja teknillisen kätevyytensä tarpeettomaksi ja uhkaavan heidän korkeata elämänasemaansa. He ovat sen takia erittäin alttiita anarkistisille opeille. Sveitsin Juran kellosepät olivat Internationalen keskuudessa anarkismin ensimäisiä ydinjoukkoja ja nykyään saavat Ranskassa syndikalistisct opit lujimmat kannattajansa ammattilaitosten työläisten piiristä, jotka teknillinen kehitys uhkaa painaa köyhälistöön.
Revisionismi on vaipunut vastakkaiseen virheeseen, joka on paljoa pahempi, koska kapitalismin riistävä luonne on sen tärkein puoli. Kapitalistinen tuotanto on ensikädessä lisäarvon tuottamista. Se painaa siihen varsinaisen olemuksensa. Sen takia on se jyrkästi vastakkainen sosialistiselle tuotannolle, joka on välitöntä tuotantoa tarvetta varten, eikä tunne riistämistä. Tämä tosin kehittyy siitä, mutta ainoastaan siten, että se muuttuu vastakohdakseen. Kapitalismin tämän luonteen kieltää revisionismi, sillä että se puhuu kapitalismin vähittäisestä sosialismiksi kehittymisestä ja pitää jokaista yhteiskuntauudistusta jo kappaleena sosialismia. Sen käsitys on ymmärrettävä siitä, että se pitää tärkeimpänä puolena molempain tuotantotapain yhteenkuuluvaisuutta, sitä tosiasiaa, että suuret koneet valmistavat tavaroita koko maailmaa varten ja asettaa vastakohdat toiseen sijaan. Tällöin tulee molempain tuotantotapaan erilaisuus ainoastaan aste-erilaisuudeksi ja tähän sopii se, että jokainen pieni parannus käsitetään pienen sosialismiannoksen sekottamiseksi kapitalismiin. Ainoastaan tämän annoksen suurentaminen, ainoastaan enempi tarmoa ja johdonmukaisuutta uudistustyössä on silloin tarpeen, jotta me huomaamatta siirtyisimme sosialismiin. Kaikki erikoiset revisionistiset käsitykset tekee ymmärrettäväksi periaatteellisen vastakohdan kieltämisen, vastakohdan, joka ilmenee lopullisessa taistelussa täydestä politisesta herruudesta.
Erittäin selvästi esiintyy tämä revisionismin pikkuporvarillinen luonne siirtomaapolitikkakeskusteluissa. Siirtomaapolitikka on riistämisen hirvittävin muoto, koska tässä eivät rajota pääoman voitonhimoa politisesti vapaa ja sen kautta suojeluskuntoinen työväestö. Revisionismi pitää tärkeänä nykyisen siirtomaapolitikan epäoleellisinta puolta: sitä tosiasiaa, että tavaroita vaihdetaan ja että siirtomaiden ja Europan välillä vallitsee henkilö- ja kauppaliikenne. Koska myöskin sosialistisessa yhteiskunnassa otaksuttavasti tullaan harjottamaan, vaikkakin vähemmän vilkasta, vaihtoliikennettä kehittymättömämpien kansojen kanssa, käsittää se nykyisen kapitalismin ja tulevan sosialismin suhteen siirtomaihin oleellisesti samaksi, ainoastaan sivuasioissa ja ulkonaisissa seikoissa erilaiseksi. Jätetään huomioon ottamatta jyrkkä ero kapitalismin riistävän, lisäarvoa etsivän sekä sosialismin sivistystä levittävän, ainoastaan käyttöarvoja etsivän siirtomaapolitikan välillä. Näin syntyy luulottelu julmuudesta ja raakalaisuudesta vapautetun, inhimillisen, sivistystä levittävän siirtomaapolitikan mahdollisuudesta, joka muka olisi toteutettavissa jo kapitalismin aikana ja jonka takia sosialidemokratien ei pidä asettua periaatteellisesti vastustamaan siirtomaapolitikkaa.
Kun ei siis kumpikaan suunta ymmärrä marxilaista talousoppia, niin hylkäävät ne kumpikin samalla tavalla sen tulokset. Kapitalismin kehityskulun, jota me kutsumme pääoman keskittymiseksi, kieltävät samalla tavalla revisionistit ja anarkistit. Bernstein perusti, kuten tunnetaan, hyökkäyksensä vallankumouksellista menettelytapaa vastaan siihen, että pääoman keskittymisoppi oli muka tullut kumotuksi. Samalla tapaa näemme me anarkisti Tscherkesowin kirjotuksissa taisteltavan sosialidemokratisia oppeja ja tekoja vastaan kieltämällä pääoman keskittymislaki: »Katsottakoon asiaa miltä puolelta tahansa, aina nähdään riistäjäin luvun kasvavan. Täytyy olla hyvin naivi toistaessaan sitä mielettömyyttä, että suurporvaristo tulisi rauhallisesti alistumaan parlamentin päättämään pakkoluovutukseen, koska muka kapitalistien luku keskittymisiin mukaan olisi supistunut mitättömäksi vähemmistöksi.» Tällä kieltävät molemmat suunnat sen vallankumouksellisen perustosiasian, jolle sosialismin varmuus perustuu, toinen suunta päättääkseen, ettei ilman porvarillisten edistysmielisten ainesten apua ja hyväntahtoisuutta voida päästä päämäärään ja että on tyydyttävä pikku-uudistuksiin; toinen todistaakseen, että on turhaa odottaa aineellista luhistumista, siis että on aina vaan iskettävä, jos tahdotaan saada muutosta aikaan. Näin täytyy kummankin vaipua takaisin vanhaan utopismiin, kumpikin hylkää siis marxilaisuuden suuren saavutuksen, sen seikan todistamisen, että sosialismi on yhteiskuntakehityksen välttämätön lopputulos. Kun he eivät näe sosialismin toteutumista taloudellisen kehityksen varmana tuloksena, täytyy heidän tarttua kaikenlaisiin aaterakennelmiin ja reklamin tekoon. Anarkistit, kuten tunnetaan, ovat hyvinkin vahvoja sellaisten rakennelmien laatimisessa ja esittävät kirjoituksissaan seikkaperäisiä vertauksia erilaisten kommunististen järjestelmäin ja vapauden välillä. He pitävät sosialidemokrateja myöskin ihmisinä, jotka tahtovat toteuttaa erään määrätyn, kollektivistisen yhteiskuntajärjestelmän, joka on erilainen kuin heidän kommunistinen päämääränsä. Samalla tapaa kiusaa Bernstein itseään kysymyksellä, mistä tuotantovälineistä meidän ohjelmassamme pitäisi sanoa, että ne ovat valtion huostaan otettavat. Kummassakaan tapauksessa ei älytä, että uuden tuotantotavan täytyy kehittyä ja ettei sitä voida rakentaa valmiiksi etukäteen vahvistetun suunnitelman mukaan.
Näemme siis, miten revisionismi ja anarkismi kumpikin ovat vastakkaisia sosialismin yksipuolisia irvikuvia. Koska ne eivät ymmärrä marxilaista käsitystä, jonka kumpikin puoli sulloo yhteen, niin pitää kumpikin näistä suunnista marxilaisuutta sen toisena puolena ja vastustaa sitä sellaisena. Revisionistit vastustavat marxilaista menettelytapaa vallankumousromantikkana ja koettavat yhä uudelleen kaikesta käytännöllisestä kokemuksesta huolimatta esittää marxilaisia jokapäiväisen pikkutyön ja uudistusten vastustajiksi. Tämä on luonnollista, koska heistä uudistus ja vallankumous ovat sovittamattomia vastakohtia ja koska he eivät kerta kaikkiaan voi ymmärtää kuinka se, joka asettaa työväenluokan vallankumouksellisen tehtävän etualalle samalla voi vaatia pieniä uudistuksia. Anarkistit ja syndikalistit tekevät päinvastoin: he pitävät revisionistista menettelytapaa sosialidemokratialle välttämättömän johdonmukaisena ja vastustavat tätä viittaamalla reformistien oppeihin ja tekoihin.