Kaapo Murros

Unionistinen liike ja sen menestymismahdollisuudet

1904

Julkaistu: 1904
Lähde: »Unionistinen liike ja sen menestymismahdollisuudet». Murros & Riippa, Kaleva, Mich. 1904
Skannaus, OCR, PDF: Joonas Laine

Tämä pienoinen vihkonen ei kestä ankarampaa arvostelua eikä sitä ole miksikään väitöskirjaksi aiottukaan.^[1]

Amerikan suomalaisten kesken on työväen liike vasta ensimmäisellä asteellaan, siinäkin vielä pohjaa ja perustetta hapuillen. Ennenkuin tämä peruste on löydetty ja selväksi tehty itse kullekin, ei voida ajatellakaan minkäänlaista kehitystä liikkeessä. Epäilemättä sen ensimmäisiin edellytyksiin kuuluu niiden muotojen ja järjestysten tunteminen joiden ympärillä ja vierellä tätä liikettä aiotaan eteenpäin viedä. Amerikan nykyinen valtavin työväen liike on jyrkästi poikkeava vanhan maailman, myöskin Suomen, työväen liikkeen periaatteista, ja sitä tärkeämpää on sen vuoksi sen periaatteet tuntea, ennenkuin siinä sivussa ryhdytään omintakeista suomalaista työväen liikettä perustamaan. Näistä periaatteista on tässä vihkosessa tarkoitus selvää tehdä, ja vaikkakin on tunnustettava sen heikkoudet — se kun on kirjoitettu sanomalehtiartikkelien supistettujen rajojen sisälle — antaa se toivottavasti selityksen Amerikan unionismin syntyyn ja kehitykseen. Ja jos se senkään kansalaisille kykenee selväksi tekemään, yhtynee varmaan moni muukin toivomaan sille laajaa lukijakuntaa.

Kaleva, Mich. elokuulla 1904
Kaapo Murros

Takaisin sisällysluetteloon

Alkusanoja.

Kuluneen vuosisadan nykyiselle vuosisadalle jättämä tärkein perintö oli epäilemättä se yhä laajeneva, yhä enemmän huomattava ja taloudellisia peruslakeja järkäyttelevä liike joka tunnetaan yli maailman työväen liikkeen nimellä. Tuskin sata vuotta on kulunut sen ensimmäisistä todellisista syntymäoireista, ja muutamaan vuosikymmeneen rajoittuu se aika jolloin se suuntansa viitoitti ja rivejänsä järjestämään ryhtyi, mutta jo ovat miljoonat sen lipulle kuuliaisuutta vannoneet, ja parikin viime vuotta osottaa, miten tavattomalla voimalla ja vauhdilla ne rivit taajenevat. Nähtävissämme ei ole enää järjestymätön, itsekään tarkoitustaan ymmärtämätön kirjava lauma joka vain ääntä pitääkseen huutaisi, kuten liikkeen vastustajat yhä vielä sangen mielellään väittävät, vaan edessämme on luja rintama jonka toiveet, aikomukset ja vaatimukset ovat taloustieteilijäin vakaumuksellista kieltä, filosoofien loogillista perustelua ja kokeneiden ymmärtäväisten miesten paljastelua. Työn armeija ei ole ruoskalla koottua orjajoukkoa, vaan vankan vakaumuksen pohjalla seisovaa ja tulevaisuuteen luottavaa kansaa joka tietää olevansa kerran enemmistönä. Se uskoo kerran pääsevänsä määrääväksi yhtä varmasti kuin yhteiskunnassa porvaristo pääsi kukistettuansa tämän saman köyhälistön avulla ylemmät vallassa olleet säädyt. Mutta se uskoo myös paremmin voivansa vallankumouksensa tuloksia käyttää kuin porvaristo, eikä se aio vähempään tyytyä kuin kaiken sorron ja kurjuuden hävittämiseen, se aikoo tyydyttävällä tavalla ratkaista aineellisen viheliäisyyden ja yltäkylläisen äveriäisyyden suuret ristiriidat.

Se epäämätön tosiseikka että aikamme ja yhteiskuntamme suurimmat mätähaavat juuri näistä ristiriidoista saavat elinvoimansa, vaikuttaa ettei tällainen pyrkimys voi olla ytimenä yksinomaan yhden kansaluokan pyrkimyksissä, vaan samaan päämäärään on kaikkien muidenkin suunnattava toimintansa jotka haluavat jotakin parannusta aikaan saada apua huutavissa epäkohdissa. Työväen liike ei siis enää nykyisessä muodossaan ole yksinomaan ruumiillista työtä tekevän kansan liike, vaan se on yleensä yhteiskunnallista parannusliikettä, sosialismia. Eikä sosialismikaan ole enää samaa mitä sen suunniteltiin oleman Marxin ja Engelsin päivinä, vaan se on laajempaa laatua. Käytäntö on osottanut lyhempiä teitä ja mahdollisuuksia toisaalla, joista ei silloin vielä tiedetty. Marxilaisten jyrkkä riippuminen mestarinsa periaatteissa ei voi olla asialle hyödyksi senkään vuoksi että sosialismi ei eroa muista aatteista millään tavalla muodoltaan; se kehittyy yhä ja muodostuu yhä, etenkin juuri käytäntönsä avulla. Siinä myöskin on syy miksi ei toiminnan tarkkoja rajoja voida milloinkaan pitemmälle ajalle piirtää. Kunhan päämäärä on selvillä, näyttää kyllä kehitys itse oikean tien edistyessään.

Edellä olemme huomioon ottaneet vain n. s. valtiollisen työväen liikkeen joka vanhassa maailmassa on niin tavattoman suuressa kulussa. Sen rinnalla on uudessa maailmassa kehittymässä toisenlainen liike, joka myöskin päämääräkseen on asettanut köyhälistön aineellisen tilan parantamisen ja joka käytännöllisesti on epäilemättä paljon enemmän voittoja saavuttanut kuin liike vanhassa maailmassa. Tämä liike tunnetaan unionismin nimellä. Samalla kun vanhan maailman työväen liike koettaa lainsäädännön tietä saada kapitalismin valta kukistetuksi, on unionismilla tarkoituksena tanakasti ammattikunnittain järjestymällä saada vastapainoa kapitalismille ja niin »aseellista rauhaa» ylläpitämällä voittaa työväestölle etuja. Unionismi luottaa nykyisten talouslakien pontevuuteen, jotavastoin sosialismi ne kumottavina hylkää. Unionismi kannattaa sovinto-oikeuksia työn ja kapitaalin riitojen ratkaisijoiksi; sosialismi väittää ettei sovinto-oikeuksien avulla voida voittaa paljon mitään, niin kauan kuin yksityiset saavat luonnon tulolähteitä pitää ominaan, niin kauan kuin keinottelijain epälukuisa joukko saa tointansa jatkaa.

Ammatilliset harrastukset lakkoineen eivät ole vieraita sosialismillekaan, mutta ne ovat vain nykyaikaa varten. Samaten eivät sosialistiset aatteet ole peräti vieraita unionismissa, vaikka ne yhä vielä ovat takakynnessä. Näyttää kuitenkin siltä kuin sosialistinen aines unionismissakin yhä olisi lisääntymässä, ja sellaiset ajat kuin nykyäänkin Amerikassa vallitsee ovat omiansa sitä lisäämään. Tämän kevään kuluessa on unionismin melkein järjestään täytynyt taipua kapitaalin tahtoon lakkotappion pelossa, ja sellainen epäilemättä herättää epäilystä koko liikkeen mahdollisuuksiin.

Mutta niistä myöhemmin.

Tarkoituksena on seuraavassa esittää unionismin syntyä ja sen kehitystä sekä sen mahdollisuuksia tulevaisuuteen nähden. Meitä Amerikan suomalaisia koskee tämä asia sangen läheltä; yhä kiristyvät olosuhteet työn ja kapitaalin välillä, yhä laajemmiksi käyvät varustukset molemmin puolin — viimeksi suuria lupaavan Employers' Associationin perustaminen Chicagossa — ennustavat jotakin tanakampaa yhteenottoa tulevaisuudessa, josta Pennsylvanian hiililakko jo antoi aavistuksen. Eikä silloin ole yhdentekevää, mikä on meikäläisten mielipide asiassa. Suomalaisen Amerikassa ovat työväestöä melkein poikkeuksetta, ja heillä täytyy olla selvillä tämän maan suuret työsuhteita koskevat kysymykset etukädessä.

Takaisin sisällysluetteloon

Työn ja kapitaalin suhde Englannissa viime vuosisadalla.

Ammattiyhdistysten synty.

Ennenkuin Amerikan unionismin syntyä saattaa ymmärtää, täytyy tuntea sen synty Englannissa, josta se sellaisenaan on tähän maahan tuotu niinkin yksityiskohtia myöten että osaksi on niiden entinen salainen luonnekin säilytetty, seikka mikä Englannissa aikoinaan oli välttämätöntä, mutta tässä maassa tuiki tarpeetonta. Mutta salaseurahan on yksi puoli amerikalaisen intohimon omituisuutta.

Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolelta laskee suurteollisuus Englannissa alkunsa, ja samalta ajalta on peräisin se suurteollisuuden säälittävä uhriluokka jota varsin kuvaavasti on ruvettu tuntemaan »ryysyköyhälistön» nimellä. Silloin luettiin Englannissa kuoleman tuomio kankurien idylliselle ammattikunnalle. Uudet suuret keksinnöt muuttivat kutomisen tehdasteollisuudeksi, jonka kanssa yksilö ei pystynyt kilpailemaan. Maaseudun rauhassa peltotilkkunsa keskellä työskentelevä kankuri huomasikin käsityönsä yhä vähemmin leiville lyövän, vaikka koettikin epätasaisessa kilpailussa pitää puoltansa lastensa ja vaimonsakin avulla. Jyskyvät tehtaat veivät voiton, eikä auttanut kankurin muuta kuin ruveta niihin palkkalaiseksi taikka heittää kangastuolinsa loukkoon ja koettaa pienestä maapalasesta pusertaa elantoa. Tällä tavalla Englannin kansan vankin luokka menetti itsenäisyytensä ja sekoittui köyhälistöön, työväestöön, joka yhä lisääntyi, sikäli kuin yhä uudet keksinnöt laajensivat suurteollisuuden ennen aavistamattomille aloille. Ja se laajeneminen oli tavatonta; tehtaita syntyi pian joka kolkkaan ja ihmisvoimaa tarvittiin entistä enemmän. Miehet eivät enää riittäneet, vaan lapset ja naisetkin se tempasi koneittensa ääreen, ja siitä alkoi se kauhea heikkojen ihmistaimien runteleminen, jota kapitalismi ei vielä meidän päivinämmekään ahneudeltaan osaa kuoleman synniksi lukea. Kapitaalit kasaantuivat yhteen, uusia yrityksiä yhä syntyi, uusia koneita yhä pystytettiin ja kaikki itsenäinen ammattiymmärrys uhkasi samalla kuolla tykkänään niiden käyttäjiltä. Työmieskin oli vain kone. Ruokaa ja juomaa mätettiin hänelle suuhun samasta syystä vain kuin öljyä koneeseen, ja lepoa suotiin siksi ettei nyt aivan käsiin nääntynyt. Ja jos joku nääntyikin, oli pian toinen tilalla; vähemmän oli väliä yhden työn tekijän nääntymisestä kuin koneen rikkumisesta.

Se meni lopulta aivan ylettömiin, ja työmiehet näkivät joka hetki, miten mitättömäksi heidän ihmisarvonsakin polettiin. Kapinahenki syntyi teollisuusarmeijassa, ja se pyrki saamaan yksimielisen suuntansa. Kapitalismi säikähti, mutta talttui pian. Olihan lainsäädäntö varalla. Ja niin säädettiin laki jonka mukaan työväestön kokoontuminen ankarasti kiellettiin.

Keino oli kyllä hyvä, mutta se tuli liian myöhään ja vaikutti sentakia aivan päinvastoin kuin tarkoitettu oli. Varsinkin tehtailijat katsoivat etunsa vaativan että tämän lain noudattamista mitä tarkimmin valvottiin, ja se seikka saattoi hitaimmankin työmiehen veren läikähtelemään. Salaisia yhdistyksiä muodostui kaikkialla, ja niihin otettiin jäseniä pelottavien valojen ja lupausten ohella. Joka sellaisen valan rikkoi, ei ollut varma missään enemmän henkensä ja ruumiinsa kuin omaisuutensakaan puolesta. Tällaisilla yhteyksillä kun vallitsevain lakien mukaan ei ollut minkäänlaista puolta rauhallisissa keinoissa, täytyi niiden aseinaan käyttää väkivaltaa. Murhapoltot ja murhat olivat tavallisia, koneita särettiin missä vain tilaisuutta oli eikä aseellinen sodankäyntikään ollut erittäin tavatonta. Ja lakot astuivat päiväjärjestykseen, niitä toimeen pantiin ammattikunnittainkin, vaikka työväestöä oli kielletty kokoontamasta. Täydellinen anarkia oli muutamin paikoin pääsemässä valtaan.

Silloin huomasivat kapitalistitkin että ensimmäisestä keinosta ei mitään apua lähde. Kokoontumiskielto peruutettiin senvuoksi parlamenttisäädöksellä 1824.

Jo nyt alkaa Englannissa työväen liikkeen kukoistuskausi — hetkeksi. Missä vaan teollisuusyrityksiä löytyi, siellä myös syntyi ammattiyhdistyksiä (trades union), ja lakot alkoivat varsinaista osaansa näyttelemään teollisuudessa. Niin valtava oli tämä liike että parlamentti jo seuraavana vuonna pelkäsi liiaksi taipuneensa ja määräsi että väkivaltaisuuksien syntyessä asianomaiselta ammattiuniolta saatettiin riistää kokoontumislupa. Se ei liikkeen kehitystä kyennyt estämään. Kaikkialla oli vallalla se mielipide että työväestön tuli liittyä yhteen porvarallista sortoa vastaan taistelemaan.

Unioiden toiminta.

Ammattiunioiden ohjelmassa oli: palkan pysyväiseksi määrääminen sopimuksen kautta isännistön ja asianomaisen union välillä; palkan sovitteleminen isännän nauttimien tulojen mukaan; palkan korottaminen aina sopivan tilaisuuden sattuessa sekä sama palkka kussakin samanlaisessa ammatissa. Isännille annettiin tämän takia palkkauslista, jonka mukaan heidän tuli palkat maksaa. Edelleen oli ohjelmana oppilasmäärän supistaminen, jotta työväen kysyntä ei pienenisi eikä palkkaa sen nojalla voitaisi alas polkea. Uusia koneita ei hyväksytty ja niiden käyntiin panoa vastustettiin aina sangen kiihkeästi, koska parannetut koneet säästivät isännälle ihmisvoimasta. Vielä oli unioitten tarkoituksena avustaa työttömiä tovereita. Se tapahtui joko suoranaisesti raha-apua antamalla tai siten että union puolesta annettiin työttömälle kortti, joka oikeutti hänen saamaan apua työn etsinnässä muilla seuduilla sen paikan union jäseniltä. Kortin saanut matkusteli sitten työn haussa, kunnes onnistui vakituisen työpaikan löytämään.^[1*]

Tällainen yhteistoiminta saattoi eri seutujen uniot lähentymään toisiaan, ja pian saatiin unioitten kesken toimeen piiriyhteyksiä, ensin lähellä toisiaan olevain paikkakuntain kesken. Ne pitivät kokouksiansa joissa keskusteltiin piirin yhteisistä asioista. Ja siitä laajeni yhteistoiminta pitemmälle, niin että 1834 koko maata käsittävä unioitten keskusliitto perustettiin. Ajan kommunistiset aatteet pääsivät senkin piiriin jo kylvämään siemeniään ja vähältä piti ettei tällöin Englannin työväen liike saanut kokonaan kommunistista ohjelmaa. Mutta liitto luotti liian paljon voimiinsa; se ryhtyi puuhaamaan suurlakkoja, suunnitellen jo koko maan työväestön nostamista yleislakkoon, jotta vaatimukset olisi saatu heti perille ajetuksi. Sellaisia puuhia seurasivat kuitenkin aivan säännöllisesti masentavat tappiot ja ne lopulta vetivät koko liiton hajalle.

Mutta yksityisiin unioihin ei se isku vaikuttanut. Niiden toiminta jatkui keskeymättä. Tarkoitusten toteuttamiseksi käytettiin seuraavia keinoja:

Jos joku yksityinen taikka useampi isäntä kieltäytyi maksamasta union määräämää palkkaa, lähetettiin asianomaisen luokse lähetystö tai annettiin hänelle kirjallinen haaste. Ellei se auttanut, määräsi unio sen isännän työpajoissa työt lopetettaviksi ja kukin mies läksi kotiaan. Nämä työstä luopumiset (turn-out eli strike) olivat joko osittaisia tai yleisiä, riippuen siitä kieltäysikö vain muutama isännistä noudattamasta union palkkalistaa, vai tekivätkö sen koko ammatin työn antajat. Mutta nämä lakot, eritoten osittaiset, eivät monasti onnistuneet; tehtailija sai nimittäin helposti pestatuksi unioon kuulumattomia miehiä palvelukseensa, ja niin meni koko lakkopuuha myttyyn. Sellaista tappiota seurasi tavallisesti verisiä yhteentörmäyksiä lakkolaisten ja lakon rikkojain (knobsticks) välillä; lakkolaiset uhkailivat rikkureita ja rääkkäsivät heitä sydämmettömästi, missä tilaisuutta sattui. Kävivätpä lakkolaiset joskus täysissä aseissa varsinaista sotaakin sekä rikkureita että järjestysvaltaa vastaan. Sellaisista teoista tietysti seurasi laillinen kanne, ja koko unio virallisesti hävitettiin.^[2*]

Mutta paljon niissä taisteluissa oli karvasta sappea molemmin puolin. Ihmeellisen nopeasti ehti suurteollisuus luoda itsellensä siitä riippuvan vihollisjoukon. Kuvaavin esimerkki työn ja kapitaalin suhteesta näinä aikoina oli Glasgowin puuvillan kehrääjäin union järjestelmällinen anarkistitaistelu kapitaalia vastaan 1830 luvulla. Sillä uniolla oli salaperäinen komitea, jonka olemassa olosta eivät kaikki jäsenetkään paljon mitään tietäneet. Tämä komitea vallitsi union rahastoa ja toimi salaisesti, nopeasti ja pontevasti kenellekään teoistaan tiliä tekemättä. Ja se toiminta oli hirveätä. Lakon aikana komitea julisti lakon rikkurit ja uppiniskaiset isännät henkipatoiksi sekä julisti palkinnon heidän päistään, samoin kuin tehtaitten polttamisesta ja koneitten särkemisestä. Murhia tapahtui sangen usein, mutta murhaajia ei saatu kiinni, sillä komitea heidät auttoi pakoon Amerikaan. Vasta vuosien päästä tämän salaliiton perille päästiin ja päämiehet saatettiin rangaistukseen. Se tunne kesyttömästä oikeudesta, sanoo Carlyle tästä asiasta kertoessaan chartismin yhteydessä, joka näitten miesten rinnassa paloi, mahtoi olla joukon kesken valtava ja laaja juuriltaan, kun se vaikka vain muutamissa saattoi tällaisessa muodossa esille puhjeta! —

Chartismi.

Samaan aikaan jolloin ammattiuniot suuren keskusliittonsa puuhissa kärsivät tappion, syntyi tai oikeastaan jatkui Englannissa toinenkin muoto työväen liikettä. Työväestössä oli vielä tällöin Robert Owenin aikaisia mielipiteitä vallalla kommunismiyhteiskunnasta, ja kun unioiden kommunistiset harrastukset keskusliiton kanssa hautaantuivat, ryhdyttiin lainlaadinnan kautta ajattelemaan parannusten saantia. Yleensä oli kuitenkin myös se ymmärrys vallalla ettei silloisesta ylimysparlamentista voinut sellaisenaan toivoa mitään lainlaadinnallista apua. Työväestön tämä osa liittyi sentakia pikku porvarien radikaalisen puolueen kanssa vaatimaan yleistä äänioikeutta. Köyhälistön avulla tai ehkä sen pelosta uusi vaalilaki annettiinkin 1832, mutta se vakuutti äänioikeuden vain keskiluokalle, eikä sen enemmästä myöntämisestä tahdottu kuullakaan. Sen se vaalilaki vaikutti että teollisuuskapitalismi sai voiton ylimystöstä, mutta työväestö ei siitä apua saanut. Uusi parlamentti otti teollisuuden siipiensä suojaan, mutta ei tahtonut parantaa sen palvelijain asemaa.

Vuonna 1835 kokoontuivat tyytymättömät sentakia Lontooseen muodostamaan työväen puoluetta. Siellä lausuttiin vallassa olijoille vaatimukset lyhyessä ja suorassa muodossa. Ne vaatimukset olivat seuraavat: Yleinen äänioikeus, käsittävä jokaisen tervejärkisen rikollisuudesta vapaan miehen; vuotuiset parlamentin vaalit; palkka parlamentin jäsenille; salainen äänestys; samallaiset vaalipiirit sekä jokaisen valitsijan vaalikelpoisuus.

Näiden vaatimusten perille ajamiseksi syntynyt liike, chartismi, oli ensimmäinen uuden ajan köyhälistön tekemä yritys saada valtiollisia edustajia itselleen etujansa suojelemaan. Mutta se liike ei kuitenkaan ollut puhtaasti köyhälistön riveistä muodostunut, eikä edes suurimmaksi osaksikaan. Pikku porvaristoa oli siinä eniten, ja ammattiuniot, vielä suuren tappionsa ymmälle lyöminä pysyivät siitä erillään. Mutta runsaasti oli liikkeessä edustettuna kapinahenkeä olevia oloja vastaan ja siihen liikkeeseen köyhälistö perusti toiveensa.

Sekä valtaan päässyt kapitalismi että valtansa menettänyt ylimystö kosiskelivat nyt kumpikin tätä uutta puoluetta vielä riidellessään vallasta. Kymmentuntinen työpäivä, joka chartismin ohjelmaan myöskin kuului, oli se syötti jota kummaltakin puolen tarjoiltiin. Kysymyksenä oli viljatulli, jota teollisuuskapitalismi tahtoi poistaa, mutta ylimystö, suuret maan omistajat, säilyttää. Chartismia ei viljatulli ollenkaan liikuttanut, olipa se olemassa taikka ei, ja varsin hyvin ymmärrettiin ettei vapaakauppaa köyhälistön eduksi vaadittu, vaan siksi että leipä olisi pysynyt halpana ja työpalkat alhaalla. Sentakia ei uudella puolueella tässä kysymyksessa ollut mitään mielipidettä; se yritti tarkasti luovia eteenpäin, aina sille puolen kallistuen mistä luuli paraiten hyötyä voittavansa, mutta joutui kummankin valtapuolueen petettäväksi. Tätä menoa jatkui vuoteen 1842, jolloin kapitalistien alkuun yllyttämä suuri lakko paljasti köyhälistölle sen tärkeän seikan että valtapuolueilta heillä ei ollut mitään apua toivottavissa. Itse täytyy nousta valtaan, jos mielii saada sanallensa painoa. Ja niin sai chartismi uuden herätyksen ja uuden sysäyksen. »Poliitillinen valta on keinomme, yhteiskunnallinen onnellisuus päämäärämme», se nyt nostettiin chartismin sotahuudoksi ja se sai valtavaa kannatusta. Liike sai uusia voimia, se vahvistui ja alkoi esiintyä pontevammin saavuttaen jo jonkun verran käytännöllistä menestystäkin.

Mutta liikkeen porvarilliset ainekset eivät taipuneet täydelleen sulautumaan köyhälistön kanssa. Ne tahtoivat olla yläpuolella ja ne hellivät olevaista yhteiskuntaa, kunhan siihen vain hiukan parannuksia toimitettiin, jota vastoin köyhälistön puolelta ryhdyttiin yhä vankemmin vaatimaan perinpohjaisia uudistuksia. Mannermaalla esiintyi kumouksellisia mielipiteitä yhä taajemmassa, enteinä 1848 kumousvuoden tapahtumille, eivätkä ne voineet olla leimaansa lyömättä Englantiinkaan. Chartismissa vankistui yhä varmemmalle pohjalle kumouksellinen puoli, ja valtaleirissä seurattiin suurella levottomuudella sen kehitystä. Tämän lisäksi liiallinen tuotanto sai aikaan aina säännöllisiä liikeseisauksia, ja kun vuanna 1847 samallainen seisaus tapahtui, yltyi levottomuus yhä suuremmassa määrässä. Samaan aikaan nälänhätä Irlannissa synnytti siellä muutenkin herkkää mielikuohua. Tila oli arveluttava. Yhteentörmäyksiä kapitalismin ja chartismin välillä odotettiin tapahtuvaksi millä hetkellä tahansa. Vallankumous tuntui välttämättömältä.

Englannin yhteiskunnan ja kapitalismin pelasti Ranskan 1848 vuoden kumous.

Chartismin porvarilliset ainekset säikähtivät Ranskan kumousmiesten sosialistisia julistuksia; he luopuivat puolueestaan, eikä chartismi voinut sitä iskua kestää. Rivit horjuivat, köyhälistö epäili voimiansa, ja niin koko liike menehtyi. Kapitalismi löi loistavasti molemmat vastustajansa; se kumosi viljatullin, sääsi vapaakaupan ja näillä kahdella tempulla kukisti ylimystön perin pohjin. Chartismi hukkui Ranskan kumouksen maininkeihin.

Takaisin sisällysluetteloon

Vuosisadan jälkipuolisko.

Ja nyt alkaa Englannin teollisuuden tavaton kukoistuskausi jolloin samalla ilmenee merkillinen käännös kapitalismin ja työväestön suhteissa toisiinsa. Valtaan päässyt kapitalismi unelmoi Englannin suuruutta maailman teollisuuden keskuksena. Englannista oli tuleva se napa, jonka ympärillä maailman liike-elämä oli pyärivä. Muut maat saivat sinne tuoda raaka-aineita ja elintarpeita, mutta Englanti ne jalostettuina tuotteina levittäisi kaikkeen maailmaan. Koko maailma tulisi olemaan suuri markkinapaikka, jossa Englannilla oli oleva yksinomainen teollisuustuotteiden myyntioikeus. Se oli ihana unelma, joka näytti niin helpolta toteuttaa ja olisi epäilemättä toteutunutkin, elleivät ihmiset olisi niin pahoja apinoimaan. Muutkin maat tajusivat teollisuuden merkityksen ja tunkeutuivat vähitellen samoille markkinoille, ja niin on Englannilla nykyään voitettavana kansainvälinen kilpailu, jossa sen täytyy joutua tappiolle. Mutta siitä myöhemmin. Sanoimme jo että käänne tapahtui kapitalismin ja työväestön suhteissa. Chartismin vaikutus oli ollut siksi tuntuva, köyhälistön mielen ilmaukset siksi perustettuja että kapitalismi älysi sen vain ajaksi lamaantuneen. Samalla se tajusi myös että sen ylivalta ei tule olemaan pysyvää laatua, ellei se voi kahlehtia juuri köyhälistöä omiin tarkoituksiinsa, yhtä köyttä vetämään. Kapitalismi oli saanut ehdottoman voiton koko linjallaan, mutta järkevästi se osasi olla myös väärin käyttämättä voittonsa hedelmiä. Karl Marx sanoo varsin kuvaavasti että ne jotka 1848 vallankumousliike masensi, joutuivat saman liikkeen testamentin toimeenpanijoiksi. Englannissa ei kumousta tapahtunut, mutta sen uhkakin vaikutti samalla tavalla kuin varsinkin Ranskassa itse kumous. Ennen oli tehdaslaki, joka ainakin nimeksi oli suojaavinaan työväestöä, ollut tehtailijain silmätikkuna; nyt se huomattiin erinomaisen hyväksi. Ammattiuniot oli kirottu ennen paholaisen keksinnöiksi, nyt ne huomattiin erinomaisiksi kehittämään työväestössä terveitä taloudellisia periaatteita. Yksin lakotkin huomattiin hyödyllisiksi, varsinkin sen jälkeen kun kapitalistit itse huomasivat voivansa niitä käyttää ylituotannon ilmestyessä. Ja chartistinen ohjelma, jolle ei pienintä tunnustuksen merkkiäkään ennen myönnetty, otettiin nyt pääkohdissaan kapitalismin omaksi.

Nämä suosiollisesti luovutetut myönnytykset tekivät todella tarkoitetun vaikutuksen pitkäksi aikaa. Englannin työväestöstä katosivat vallankumoukselliset ajatukset, sosialismi, jolla oli alulla niin erinomainen maaperä, ei saanut kannatusta, ja unionismi muodostui vähitellen jonkinlaiseksi työväen ylimystöksi joka ei missään tekemisissä halunnut olla köyhälistön kanssa. Ja kuitenkaan ei itse asiassa tämän köyhälistön tila paljonkaan parantunut. Tehtaitten työväestö ja uniot saivat sen hyödyn mikä kapitalismista lohkesi, ja siksi etupäässä varsinainen työväen liike siellä melkein kokonaan sammui. Tehdastyössä lyhennettiin työpäivä ja maksettiin koko kohtuullisia palkkoja, ja että työväestö oli verraten tyytyväistä, osottaa se seikka että joka kymmenestä heidän toimeenpanemastaan lakosta yhdeksän lähti tehtailijain alotteesta. Uniot jälleen erottautuivat ammattikunniksi, joissa alaikäisten työ ei kyennyt liikaa kilpailua synnyttämään ja jotka sentakia saattoivat omaa tilaansa erinomaisesti puolustaa, vieläpä siihen määrään että pystyivät vastustamaan uusien koneitten käytäntöön ottoa. Unioiden jäsenet tunsivat olevansa niin hyvällä puolella köyhälistöön nähden että he ovat vähitellen pysähtyneet kehityksessään: nykyinen tila sellaisenaan on hyvä eikä uudistuksia tarvita. He saavat omalla alallaan tahtonsa läpi ja kurjuuden aallot eivät pääse heidän lattioitansa huuhtelemaan.

Mutta toisin oli laita varsinaisen irtonaisen työväestön, köyhälistön. Uudet maanviljelyskoneet sekä teollisuuden erinomainen kukoistus ajoi maaseudun irtonaista kansaa kaupunkeihin ja köyhälistön luku lisääntyi. Tirahteli tälle köyhälistöllekin kuitenkin silloin tällöin joku muru niistä annoksista, mitkä suurimmaksi osaksi joutuivat edistyneempäin työväen luokkien, tehdastyöväestön ja unioitten osaksi. Ja nämä murut ne kauan elättivät köyhälistönkin tyytyväisyyttä. Se näki ainakin että sen asiata harrastettiin ja se toivoi eikä melunnut. Mutta vahvimmallakin kärsivällisyydellä on rajansa.

Mainitsimme jo miten Englannin kapitalismi suunniteli tulevaisuuttansa. Viime vuosisadan loppupuoliskon ensi neljännes tuntui siltä kuin tämä kunnianhimoinen unelma nähtäislin todellakin toteutettuna. Englannin teollisuus oli niin kukoistavassa kunnossa ettei sen kanssa kukaan pystynyt kilpailemaan. Mutta se ei voinut tilaansa kestää. Ylituotantoa ei osattu välttää, ja niin syntyi jälleen teollisuuspulia jotka sangen ankarasti koskivat köyhälistöön. Ja sääli kuin muissa maissa, eritoten Amerikassa ja Saksassa omintakeinen teollisuus pääsi vauhtiin, kävivät markkinapaikat yhä ahtaammiksi. Kapitalismin luonteeseen kuuluu kasvaminen. Sellainen liike joka ei voi edistyä, on kuolemaan tuomittu, sillä paikkallaankaan ei voi kapitalismi seisoa.^[3*] Luonnollista sentakia oli että Englannin teollisuuspula alkoi käydä melkeinpä pysyväiseksi, kun uusia ulkonaisia markkinapaikkoja ei avautunut ja Amerikan tavarat tunkeutuivat entisille markkinoille.

Siksi koettavat nyt Englannin valtiomiehet ja taloustieteilijät keksiä keinoja millä tämä pula saataisiin parannetuksi. Tunnettu on Chamberlainin tullipolitiikka, jonka tarkoituksena on sulkea Englanti ja sen siirtomaat ulkomaitten kaupalta ja liittyä yhteen. Siis vapaakauppa, joka puoli vuosisataa sitten huomattiin teollisuuden elvyttäjäksi, tahdotaan nyt tuomita pois viralta, koska se ei enää kykenekään olemaan yleislääkkeenä teollisuuden pohmelotaudeille. Vaikka siitä ei alkusyytä löydetäkään, voi kuitenkin olla mahdollista että Chamberlain voi pelastaa Englannin teollisuuden tällä tempulla lyhyeksi ajaksi jälleen, edellyttäen että siirtomaat suostuvat pysymään vain emämaan toimettomina vilja-aittoina ja sen tuotteiden nielijöinä, mutta itse sitoutuvat tulevaisetkin tehtaansa sulkemaan. Eikä sittenkään keino ole taattu; ellei muuta pelkoa olisikaan, on se ainakin varma että sellainen järjestelmä antaisi trustihirviölle vapaat kädet, vapaammat kuin mitä sillä missään vielä on. Ja mitä se merkitsee, sen osottaa Amerikan kokemus, vaikka se vasta on verraten pieni siinä suhteessa.

Kun kerran teollisuus alkoi kasvaa alaspäin, oli luonnollista että se työväestöön etupäässä koski ja kaikkein ensiksi sen alimpaan luokkaan, köyhälistöön. Se ei enää tyytynyt pelkkäin muruihin, vaan ryhtyi vaatimaan enempää. Ja niin nähdään tämän nykyajan »antikristuksen», sosialismin, tämän »hourupäisten maailmanparantajain» teoriian, tämän »mahdottomuuksien pilvilinnan», ja tiesi mitä kaikkia nimityksiä se lienee osallensa saanut, nähdään sosialismin marssiman riemukulussa Englantiinkin. Se alkaa kansan kurjimmasta päästä, nousee yhä, astuu jo porvarillisiin asuntoihinkin sekä harppaa ylimysten salonkeihin. Muodostuu puolue, chartismi nousee haudastansa, mutta se ei nyt kärsikään enää petollisia pikku porvareita, se vaatii selvät kirjat, mutta kasvaa siitä huolimatta. Vuonna 1892 se puolue ensi kerran koetteli voimiaan, sosialisteja esiintyi ehdokkaina ja voitti — voitti kaikkien kummaksi. Taas nähdään siellä alkavan sama teeren peli kuin ennen chartismin aikana; Chamberlainin tullipuolue toiselta puolen ja vapaakaupan puoltajat toiselta puolen kosiskelevat nuorta työväen puoluetta. Chartismi aikoinaan ei kumpaakaan hyväksynyt, mutta käytti kummankin apua ja lankesi voittavan puolen astinlaudaksi. Nyt tulee uusi kamppailu varmaan osottamaan toista. Työväen puolue ymmärtää että asemata ei enää paranneta enemmän tulleilla kuin vapaakaupallakaan; koko järjestelmä on väärä, taloudellinen pohja on pahasti kallellansa, siksi siinä luisutaan. Eikä se tule horjumaan lopullisesta päämäärästänsä joka sanoo etupäässä: tuotanto tulee luovuttaa yhteiskunnan, valtion käsiin!

Takaisin sisällysluetteloon

Unionismi Amerikassa.

Ensimmäinen kehityskausi.

Työväen liike Amerikassa ei perusteeltaan eroa Englannin työväen liikkeen kehityksestä. Koko taloudellinen järjestelmä on täällä ollut sama kuin vanhassa maailmassakin ja vastakohdat myös samat: työn antaja tahtoi työtä saada niin paljon kuin mahdollista ja niin halvalla kuin mahdollista; työn tekijä taas vaati mahdollisimman suurta palkkaa ja mahdollisimman lyhintä työpäivää. Mutta senjälkeen kuin Yhdysvallat syntyivät ja valtiollisen tasa-arvoisuuden periaate käytännössä toteutettiin, ei täkäläiseen työtaisteluun mahtunut niitä harrastuksia jotka Englannissa tekivät taistelun niin äärettömän katkeraksi viime vuosisadan alkupuoliskolla. Täällä ei työväestön tarvinnut chartismin vaatimuksia taisteluunsa yhdistää, vaan sille kelpasi unionismi sellaisenaan miksi se viime vuosisadan puolivälissä oli Englannissa kypsynyt. Täkäläiset olot myös vaikuttivat sen että Amerikan unionismi järjestyttyään hyväksyi sen todella lyhytnäköisen periaatteen mistä se vieläkin riippuu, nimittäin että uniolla ei saa olla mitään tekemistä yhteiskunnallisen politiikan kanssa.

Mutta ennenkuin työväen liike nykyisen kehityssuuntansa löysi, oli sillä alkuhistoriansa, jota ei sovi jättää mainitsematta puhuttaessa unionistisen liikkeen kehityksestä.

Syksyllä saapui James Riverin suulle Atlannin rannikolla neljä pientä laivaa joissa oli 105 siirtolaista. Niistä 52 mainitaan olleen »gentlemaneja», ammattilaisia neljä puuseppää, yksi muurari, yksi seppä ja yksi parturi; loput olivat vain »työläisiä». Seuraavana vuonna tuli samoilla laivoilla 120 siirtolaista, joista 21 oli työmiehiä, 6 räätäliä ja toiset kultaseppiä, apteekkareita y. m. Nähtävästi oli aluksi se luulo näillä vallalla että uudessa maassa löytyy runsaasti kultaa, mutta kun se osottautui vain luuloksi, ryhtyivät uudet siirtolaiset viljelemään tupakkaa, joka Virginian alueilla näytti erittäin edulliselta. Täten syntyi lukuisia tupakkatarhoja, joiden kunnossa pito yhä vaati lisää työväkeä. Tupakkatarhat olivat Lontoon Merchant Adventurers Companyn omaisuutta, joka yhtiö oli ensimmäiset siirtolaiset matkalle laittanut, ja se yhtiö alkoi nyt pestata Englannista työväkeä näille viljelysmailleen. Mutta vähän oli silloin väkeä joka halusi lähteä myrskyävän meren yli tuntemattomiin seutuihin, ja siksi ryhtyi yhtiö vähemmin kunnioitettavin toimenpiteisiin. Tuhansittain lapsia ryöstettiin Suurbritannian satamakaupunkien kaduilta ja vietiin laivoihin; viekkauden avulla johdettiin täysikasvuisia samaan ansaan ja kuljetettiin meren yli. Kuolemaan tuomittuja vankeja — aikana jolloin melkein kaikki rikokset kuolemalla rangaistiin — myivät viranomaiset myös laimojen kapteeneille, jotka jälleen myivät heidät tupakkatarhojen omistajille.

Tavallinen palvelusaika täten »pestatulla» työväellä oli seitsemän vuotta, mutta sitä pitennettiin, jos asianomainen jollain tavoin rikkoi järjestyssääntöjä vastaan. Isäntä itse toimitti sitäpaitsi ankarat ruumiilliset rangaistukset, jotka monasti päättyivät kuolemalla ilman että mitään kannetta nostettiin rääkkääjää vastaan.

Elokuussa 1615 toi muuan hollantilainen laiva Jamestowniin 20 neekeriä, jotka se oli anastanut espanjalaisilta, ja myi heidät orjiksi tupakkatarhoihin. Tämä kauppa oli alkuna sille onnettomalle työjärjestelmälle Englannin siirtomaissa pohjois-Amerikassa, joka yli kahden vuosisadan ajan oli sivistyskansojen häpeänä ja teki vapaan työväen luokan syntymisen mahdottomaksi Amerikassa. Neekereitä alettiin tuoda etupäässä etelään, ja pian muuttui siellä kaikki käsityö orjan merkiksi; vapaan valkean työmiehen oli mahdotonta työtä saada ja hänen tilansa muuttui sentakia huonoakin huonommaksi. Sekä isännät että neekeritkin rupesivat valkeita työmiehiä halveksimaan, ja heistä syntyi pian erikoinen köyhälistöluokka, joka tunnettiin nimellä »white trash» (valkeata roskaa).

Eikä pohjoisessa valkean työmiehen laita ollut paljoakaan parempi. Rhode Islandin oikeuspöytäkirjoissa kerrotaan eräästä Maxwell nimisestä miehestä, jota vastaan vuonna 1651 nostettiin kanne »sopimattomasta ja loukkaavasta käytöksestä isäntäänsä ja emäntäänsä kohtaan». Oikeuskustannukset nousivat 7 puntaan 10 shillinkiin ja sitäpaitsi sai hänen isäntänsä maksaa miehen elantokustannukset vankeusaikana. Sitten sanotaan tuomiossa: »Ellei hän tätä summaa voi isännälleen maksaa, myyköön isäntä hänet Virginiaan, Barbadoesiin tai jonnekin englantilaiseen istutustarhaan.» Bostonin News Letter nimisen lehden ilmoitusosasto näyttää että orjaksi myynti vissien vuosien ajaksi oli yleistä 18:n vuosisadan ensi neljänneksellä. Bostonin Evening Post lehdessä saman vuosisadan toisella neljänneksellä on ilmoituksia joissa luvataan palkinnoita karanneiden palvelijoitten kiinni ottamisesta. Sellaisina luetellaan käsityöläisiä, kuten puuseppiä, räätäleitä, kankureita y. m. Vuonna 1750 joukko irlantilaisia palvelijoita ilmoitetaan myytäviksi.

Kahdeksannentoista vuosisadan viimeinen neljännes ei ollut sen suotuisampi työväestölle. Seitsenvuotinen vapautussota oli kuluttanut kaikki työn tulokset, arvoltaan noin $300,000,000 ja jälellä oli vain mitättömiä papereita. Kauppa oli lamassa; työmahdollisuuksia ei ollut paljon ollenkaan, ja valkean työmiehen oli sangen vaikea ansaita edes niukkaa toimeentuloa. Eikä tietysti työväestön järjestymisestä vielä tällöinkään voida puhua, vaikka se jo Europan puolella silloin alkoi. Melkein pahimpana esteenä tässä kohden oli mahdottoman pitkä työpäivä, josta ei riittänyt aikaa itsekehitykselle, mikä taas on järjestymisen ehdoton menestyksen ehto. Työpäivä alkoi auringon nousussa ja loppui sen laskiessa. Eikä siinä välissä ollut siekailemisen aikaa. »Hurry up, hurry up!», vielä meidän päivinämmekin tavallinen huuto työpaikoilla, oli silloinkin käytännössä aamusta iltaan.

Mutta aatoksia alkoi jo tällöin ilmassa liikkua ja ne kypsyivät ajan kuluen. Uudelle vuosisadalle siirryttyä alettiin tehdä heikkoja yrityksiä järjestymistyössä, vaikka varsinaisen kehityksen aika alkoi vasta viime vuosisadan toisen neljänneksen loputtua. Ensimmäinen tunnettu päiväpalkkalasten unio oli »New York Society of Journeymen Shipwrights» (»päiväpalkkalaisten laivanrakentajain yhdistys New Yorkissa») joka laillistettiin huhtikuun 30 p. 1803. Samassa kaupungissa muodostivat myös räätälit ja puusepät union jo 1806, hatun tekijät 1819 ja toisia seurasi sitten tavan takaa, kunnes järjestettyä työväkeä oli siksi paljon että voitiin ryhtyä 10-tuntista työpäivää vaatimaan.

Jo vuonna 1803 tehtiin työpäivän lyhentämisen hyväksi ensimmäinen lakkoyritys, ja pikku lakkoja syntyi sen jälkeen aika ajoittain saman tarkoitusperän voittamiseksi. Niillä ei aluksi kuitenkaan mitään saavutettu, ja isännistö piti koko vaatimusta hävyttömyyden huippuna sekä oli kärkäs syyttelemään työväestöä että koko sen puuha tarkoitti vain liikkeen ehkäisemistä. Mutta vaikka uniot olivatkin hajanaisia ja vailla suurempaa voimaa, piintyi 10-tuntisen työpäivän vaatimus vähitellen yleiseen mielipiteeseen, ja huhtikuun 10 päivänä Yhdysvaltain presidentti Martin Van Buren antoi julistuksen, jonka mukaan 10-tuntinen työpäivä otettiin käytäntöön kaikissa hallituksen työpaikoissa. Mutta yksityisten töissä pysyi entinen 14 tunnin järjestelmä yhä vielä käytännössä. Vähitellen kuitenkin yksityisetkin olivat pakotetut hallituksen esimerkkiä noudattamaan. New Yorkin laivanrakentajat yhä lakkoja tehden voittivat sen päämäärän 1844, jolloin he voittonsa muistoksi pystyttivät kellotapulin lähelle jokea neljännelle kadulle New Yorkissa. Tapulissa oli kello joka soi työhön mennessä ja sieltä lähtiessä. Siitä alkaen 10-tuntinen työpäivä hitaanlaisesti mutta varmasti pääsi käytäntöön yli maan, ja sen voiton saavuttamiseen saattaa sanoa Amerikan unionismin ensimmäisen elinjakson päättyneen.

Takaisin sisällysluetteloon

Keskusuniot ja Knights of Labor.

Tähän asti perustetut uniot olivat vain yksityisiä ammatteja käsittäviä ja niiden toiminta-ala ulottui vain yhden kaupungin piiriin. Minkäänlaista keskinäistä toimintaa ei voinut havaita eri kaupungeissa olevain samojen ammattiunioden kesken, puhumattakaan yhteisistä edustajakokouksista. Kun kymmenen tuntinen työjärjestelmä oli saavutettu, syntyi aate unioiden yhteistoiminnasta, ja jo 1851 perustivat kirjaltajat koko maailmaa, vaan etupäässä Amerikan manteretta koskevan yhteisen keskusyhdistyksen nimellä »International Typographical Union», johon aluksi liittyi paikallisuniota, käsittäen noin 6,000 ammattilaista. Neljä vuotta myöhemmin syntyi samoille perusteille »International Trade Association of Hat Finishers of America» johon yhtyi 12 paikallisuniota. Samana vuonna seurasi esimerkkiä »National Silk and Fur Hat Finishers' Association». Vuonna 1859 syntyi »Iron Molders' Union of North America». Mutta vasta kun presidentti Lincoln tammikuun 1 päivänä oli julistanut orjuuden lakanneeksi Yhdysvalloissa ja kun sisällissota oli päättynyt, alkoi varsinainen ammattiunioiden yhteenliittyminen. Viisi kuukautta presidentti Lincolnin julistuksen jälkeen, perustettiin Detroitissa »Brotherhood of Locomotive Engineers», seuraavana vuonna syntyi »Cigarmakers' National Union», sitä seuraavana »Bricklayers' and Masons' International Union» j.n.e.

Seuraavat vuodet unionismin historiassa muodostavat omituisen aikakauden, jolloin unioiden välistä keskusliittoa koetettiin puuhailla, samalla kuin eri paikkakuntien samat ammattikunnat yhä enemmän yhteen liittyivät. Näistä ponnistuksista syntyi kaksi eri haaraa Amerikan unionismissa, toinen aluksi hapuillen uraansa toista vuosikymmentä, kunnes se lopulta keskittyi lujaksi ja mahtavaksi järjestöksi joka nykyään tunnetaan nimellä »American Federation of Labor», toinen kasvaen heti synnyttyään hämmästyttävällä vauhdilla, mutta painuen myöhemmin yhä enemmän merkitystä vailla olevaksi liitoksi. Tämä viimemainittu on nimeltään »Knights of Labor», ja ennenkuin käymme vuoden 1866 jälkeistä kehitystä varsinaisessa unionismissa seuraamaan, esitämme tämän omituisen salaseuran pääpiirteiset vaiheet.

»Knights of Labor» liitto muodostettiin erään Lontoossa 1864 tehdyn yrityksen mukaan jonka tarkoituksena oli sulattaa kaikki yksityiset ja erilaiset edut kokonaisuuden etuihin. Philadelphian räätälit eli oikeammin leikkaajat olivat muodostaneet union ja koettivat siten saada palkkojansa korotetuksi. Yritys ei kuitenkaan onnistunut, vaan oli siitä seurauksena että lakkolaisten unio sai kuoliniskun. Silloin muuan Uriah S. Stephens, joka tällaista tulosta oli aavistanut, esitti kiitospäivänä perustettavaksi »Nobel Order of Knights of Labor» nimisen liiton joka kokoaisi yhteyteensä kaikki kunniallisen työn haarat. Hänen esityksensä otettiin innostuksella vastaan. Stephens oli luonteeltaan voimakas, kirjanoppinut ja rakasti äärimmilleen kaikkia salaseuramenoja. Siksi hän perustettavaankin liittoon määräili kaikellaisia merkillisiä menoja, juhlalliset roomalaiset valat kuuluivat asiaan ja mitä tarkinta sakaisuutta tuli jäsenten sitoutua noudattamaan yhteyttä koskevissa asioissa. Yhdistyksen oikeata nimeäkään ei saanut asiaan kuulumattomille sanoa, vaan oli sitä syrjäisten kuullessa mainittava nimellä »Five Stars». Muinaiskreikkalaisesta historiasta poimittiin käsikirjaan lisämenoja ja tällaiselle pohjalle perustettiin joulukuun 28 p. yllämainittuna vuonna liitto nimellä »Knights of Labor». Seuraava juhlallinen plakaatti on siitä alkaen annettu jokaiselle järjestöön yhtyjälle:

»Työ on ylevää ja pyhää. Sen puolustaminen alennusta vastaan, sen riistäminen tietämättömyyden ja ahneuden vaikuttaman pahan vallasta ruumiin, sielun ja omaisuuden suhteen, työmiehen vapauttaminen itsekkyyden syleilystä, se on työtä joka on kyllin arvokasta sukumme jaloimmille ja paraimmille. Kaikissa moninaisissa ammatin haaroissa on kapitaalilla yhteytensä; ja tahallaan tai tahtomattaan ne musertavat työn miehekkäät toiveet ja polkevat inhimillisyyden tomuksi. Me emme tarkoita mitään selkkausta laillisten liikeyritysten kanssa, emme tarpeellisen kapitaalin vastustamista; mutta kiireessään ja ahneudessaan, omain etujensa sokaisemina ihmiset syrjäyttävät toisten edut ja joskus loukkaavat niiden oikeuksia joita pitävät avuttomina. Tarkoitamme ylläpitää työn arvoa sekä kaikkien niiden arvoa jotka ansaitsevat leipänsä otsansa hiessä. Me tarkoitamme luoda terveen yleisen mielipiteen työn asiasta (joka on ainoa hyödyn luoja), ja oikeutta saada sille täysi, oikea osa sen luomasta hyädystä eli kapitaalista. Me tulemme kaikin voimin kannattamaan lakeja joita laaditaan työn ja kapitaalin etujen sopusointuun saattamiseksi sekä myös niitä lakeja jotka tarkoittavat työkuorman keventämistä. keskeyttää työnsä, antautua omia etujansa palvelemaan (!), koota tietoa maailman liikkeestä, yhtyä, liittyä ja toimia rauhan ja teollisuuden suuressa armeijassa, innostaa ja kohottaa, rakentaa ja kehittää sitä temppeliä jossa asuu, se on miehen korkein ja jaloin velvollisuus itseänsä kohtaan, toveriansa kohtaan ja Luojaansa kohtaan.»

Kuten tästä jo saattaa arvata oli järjestö enemmän juhlallinen sanoissaan kuin oikeastaan järjellinen ajatus olisi suvainnut. Lääkärit eivät jäseniksi päässeet, koska pelättiin ammatillisen luottamuksen saattavan seuran salaisuuksia asiaan kuulumattomain korviin. Tämä määräys kuitenkin peruutettiin 1881. Sitävastoin lakimiehet, politikoitsijat ja kapakoitsijat yhä ovat jäsenyydestä suljetut.

Kauan aikaa oli Knights of Labor liitto mitä tarkimmin suljettu salaseura kaikkine temppuineen, pitkäveteisine käsikirjoineen ja lapsellisine valoineen. Sen takia sen jäsenluku aluksi hitaasti kasvoi. Mutta vähitellen pääsi liitto näistä metkuista enemmän vapaaksi, ja salaperäisyys poistettiin Detroitin kokouksessa 1881, jolloin liiton nimi ja tarkoitus vasta julkisesti ilmoitettiin.

Sellaisena kuin Knights of Labor nykyään toimii, on se koottu paikallisseuroista, joita saattaa perustaa minne tahansa omain sääntöjensä alaisina jotka ylemmät viranomaiset vahvistavat. Piirikunnat muodostuvat paikallisyhdistysten edustajista ja samalla tavoin valtio- ja ammattikunnat; yleiseen edustajakokoukseen valitsevat edustajansa valtio-, ammatti- ja piirikunnat. Kullakin on peruslakinsa. Yleisen edustajakokouksen toimintavalta on ratkaiseva ja kaikkialle ulottuva, ja se on samalla liiton korkein tuomioistuin. Yleinen edustajakokous pidetään joka vuosi, ja niissä on tavallisesti aina jonkun verran keskustelua peruslakien muutoksista tai muutosehdotuksista. Kuten jo mainittiin poistettiin liiton salaperäisyys 1881, jolloin valalliset sitoumukset lakkautettiin ja sijalle tuli vain yksinkertainen lupaus; jo sitä ennen, kokouksessa Readingissa, Pa., 1878 oli hyväksytty liitolle periaatteellinen ohjelma, johon sittemmin on tavan takaa lisätty pykäliä. Ohjelman nykyinen muoto on liian pitkä tässä sijaa saadakseen, mutta pääasiallisesti siinä säädetään liiton tarkoituksena olevan kohottaa teollisuuden siveellinen arvo — ei omaisuus — siksi lipuksi jonka varjossa yksilöllinen ja kansallinen suuruus saavutetaan, sekä saattaa työn tekijä täydellisesti nauttimaan itse luomaansa omaisuutta. Kukoistusaikanaan vaati liitto työn tilastotoimiston perustamista, yhteisen maan säilyttämistä kansan perintönä, ammattiunioiden ja työjärjestöjen laillistuttamista, alle 15 vuotisten lasten työssä käyttämisen kieltoa ja vankien työn kieltoa, asteettaista tuloveroa sekä useita muita yleisiä työväen vaatimuksia.

Perustamisensa jälkeen oli Knights of Labor yksinomaan puvun leikkaajain yhteytenä eikä sitä muu erottanut tavallisista unioista kuin salaisuus. 1870 tehtiin liitossa päätös jonka mukaan jäsenyyteen laskettiin 120 henkeä muistakin ammateista, mutta näillä ei ollut mitään äänioikeutta puvunleikkaajain asioissa. Kun näitä »sojourner»eja milloin oli tarpeellinen määrä, perustettiin uusi järjestö Knights of Labor liiton alaiseksi. Ensimmäinen piirikunta johon kuuluivat Philadelphian paikallisjärjestöt perustettiin 1873. Sen jälkeen niitä syntyi muihinkin kaupunkeihin. Ensimmäinen yleinen edustajain kokous pidettiin Readingissa, Pa., jossa oli läsnä 32 edustajaa. Seuraavan vuoden kokouksessa St. Louisissa ehdotettiin että työläisnaisia otettaisiin jäseniksi samoilla ehdoilla kuin miehiäkin. Se hyväksyttiin kuitenkin vasta 1880 Pittsburgissa.

Liiton jäsenluku puolivälissä 80-lukua jolloin sitä oli laajennettu Canadaan, British Americaan, Belgiaan, Suurbritanniaan ja Australiaan, oli yli 700,000, johon summaan se parissa vuodessa oli kasvanut 100,000 vaiheilta. Mutta yhtä lyhyessä ajassa jäsenluku jälleen vähenikin noin kolmanneksen ja viime vuosikymmenellä se oli sulanut jo 100,000. Nykyään on liitto kadottanut jo kaiken merkityksensä. Vahvimmin se on ollut edustettuna idän ja lännen valtioissa sekä etelässä. Sen äänenkannattajana on The Journal of Knights of Labor, joka ilmestyy liiton pääkonttorissa Washingtonissa D. C.

Takaisin sisällysluetteloon

Keskusliiton perustamisyrityksiä.

Olemme ja maininneet että unionismin ensimmäinen kehityskausi ulottui viime vuosisadan puoliväliin asti. Siihen saakka uniot olivat yksityisten ammattilaisten liittoja eri paikkakunnilla, eivätkä sellaisina voineet suuria vaikuttaa vastustaessaan isäntävallan kohtuuttomia vaatimuksia, enemmän kuin työläisluokan keskinäisiä etuja edistäessäänkään. Unioihin kuului kyllä jo tuhansia miehiä, mutta kaikista ponnistuksista huolimatta liike ei tahtonut edistyä, varsinkin kun tähän aikaan siirtolaisuus yhä laajeni, kulkuneuvot paranivat ja uusien luonnon lähteitten löydöt kasasivat kapitaalia yhteen äärettömät määrät. Köyhät uniot eivät kyenneet jättiläisyhtiöihin mitään vaikuttamaan, mutta kapitaalin kasaantuminen opetti unioitakin voimiansa yhdistämään. Samalla kuin uusia paikallisunioita syntyi seuduille missä niitä ei ennen ollut, aiheuttavat kapitaalin yhtymiset myös unioiden unioiden syntymisen kansallisten ja kansainvälisten liittojen nimellä sekä vihdoin pakotti koko järjestyneen työväestön etsimään yhtä ainoata keskustaa joka koko voiman tukipisteen muodostaisi. Olemme jo nähneet että Knights of Labor liitto tällaiseksi pyrki, vaikka menestymättä. Monia muita samallaisia yrityksiä tehtiin ja monia pettymyksiä saatiin kokea, ennenkuin tarkoitus oli saavutettu.

Ensimmäinen yritys järjestyneen työväen keskusliitoksi tapahtui v. 1866. Tänä vuonna nimittäin New Yorkin ja Baltimoren eri ammattiuniot lähettivät veljesliitoilleen kutsumuksen saapua yleiseen työkongressiin Baltimoreen. Kutsumusta noudatti 60 salaista ja julkista ammattijärjestöä joiden edustajia satakunta kokoontui Baltimoreen elokuun 20 p. sanottuna vuonna. Keskusliitto täällä perustettiin nimellä National Labor Union ja se piti säännöllisesti kongressejaan joka vuosi aina vuoteen 1872 asti.

Tämän liiton toiminnan tuloksista ei ole muuta mainittavaa kuin että se haaveili voivansa saada enemmistön Yhdysvaltain presidentin vaalissa ja asetti oman ehdokkaansa sitä varten vuoden 1872 vaaliin. Varsin ymmärrettävistä syistä kaikki sellaiset toiveet raukenivat. Jos yritys olisi ollut vain pelkkä koe, tarkoittaen voimain laskemista, ei se varmaankaan olisi niin masentavaa vaikutusta tehnyt kuin nyt, jolloin toden teolla uskallettiin voittoa toivoa. Sellaiset ylpeät ajatukset kukistivat koko keskusliiton raunioiksi, varsinkin kun seuraavana vuonna 1873 suuri liikepula kohtasi koko maata ja pahoin järkytti kaikkia teollisuuden haaroja. Se vaikutti unionismin kehitykseenkin ehkäisevästi. Paitsi keskusliiton kukistumista sortui yksityisistäkin unioista useat, kun jäsenet eivät kyenneet verojansa suorittamaan, eikä mitään vararahastoja ollut.

Mutta tästä huolimatta keskusliiton tarve tuntui yhä, eikä sen muodostamispuuhista luovuttu. Sekä salaisia että julkisia liittoja perustettiin melkein joka vuosi, kuten esim. 1874 Rochesterissa sekä 1875, 1876 ja 1880. Monen moiset erehdykset, etupäässä täydellinen politikoimistaidon puute, vaikka politiikka pääasiaksi määrättiin, tappoi kaikki nämä yritykset heti kehtoonsa.

Takaisin sisällysluetteloon

American Federation of Labor.

Mutta Knights of Labor liiton liiallinen isäntävalta ei liioin itsenäisiä unioita miellyttänyt. Sovittiin lopulta siitä että poliittinen yllytys on keskusliiton surma ja päätettiin uutta liittoa koettaa ilman poliitillisia tarkoitusperiä. Päätös oli epäilemättä sangen järkiperäinen kokemuksiin nähden, ehkä välttämätönkin tänä aikana. Joka tapauksessa se peruste auttoi Amerikan unionismin jaloilleen, ja vuotta 1881, jolloin tämä keskusliitto muodostettiin, saattaa pitää unionismin toisen kehitysjakson rajapylväänä.

Sanottuna vuonna kaksi ammattiliittoa, Knights of Industry ja Amalgamated Labor Union kutsuivat yhdessä kokouksen, jonka tarkoituksena oli perustaa salainen liitto Knights of Labor liiton vastapainoksi. Kokous pidettiin sitten elokuun 2 p. Terre Hautessa, Ill. Mitään päätöstä ei täällä kuitenkaan saatu aikaan, sillä valitut edustajat päättivät ettei ollenkaan tarvita uusia liittoja. Mutta jo marraskuun 15 p. kutsuttiin toinen kokous Pittsburgiin, Pa., jossa keskusliitto lopultakin saatiin perustetuksi. Kokouksessa oli läsnä 96 edustajaa, joiden valitsijoina oli 95 järjestöä ja noin 262,000 työmiestä. »Federation of Organized Trades and Labor Unions of the United States and Canada» pantiin perustetun liiton nimeksi. Kokouksen esimiehenä oli John Jarret, Amalgamated Association of Iron and Steel Workers liiton presidentti. Liiton periaatteellinen ohjelma julkaistiin kokouksessa ja siinä selitettiin että »taistelu on käynnissä sivistyneen maailman kansojen joukossa sortajain ja sorrettujen välillä kaikissa maissa, taistelu kapitaalin ja työn välillä joka vuosi vuodelta käy yhä ankarammaksi ja vaikuttaa tuhoisia tuloksia työtä tekeville miljoonille, elleivät nämä ole liittoutuneet keskinäiseksi suojelukseksi ja eduksi». Uuden liiton tarkoituksena julistettiin sentakia olevan paikallisten, kaupunkien, kansallisten ja kansainvälisten ammattiunioiden muodostaminen ja niiden aatteen ylläpitäminen sekä lainlaadinnan kääntäminen teollisuusluokkien eduille suosiolliseksi. Joukko päätöksiä tehtiin sitäpaitsi teollisuusolojen parantamiseksi, ja kaksi niistä kohta sen jälkeen tuli laiksi. Toinen näistä koski kansallisen työtilastotoimiston perustamista ja toinen kontrahtityöläisten maahan tuontia.

Toisessa kokouksessa, joka pidettiin Clevelandissa, Ohiossa, kiirehti liitto selittämään kantansa politiikan suhteen ja julisti että teollisuuskysymysten tulee liitossa olla poliitillisten asiain yläpuolella. Julistuksessa, joka lähemmin määräsi nämä asiat, sanotaan seuraavasti:

»Me suosimme tätä liittoa, koska se on luonnollisin liittomuoto joka voi yhdistää ammatti- ja työuniot yhteen. Se säilyttää kunkin ammatti- ja työunion teollisen (industrial) itsenäisyyden ja tunnustuksellisen (distinctive) luonteen ja rikkomatta niiden ohjelmaa (faith) tai perittyjä tapoja sitoo ne kaikki sopusointuiseksi kokonaisuudeksi — 'ammatti- ja työunioiden liitoksi'. Tämä yhteys pitää työtä tekeväin luokkain järjestöä työväen järjestönä eikä politiikoitsijain. Se pitää miehen työmiesominaisuuksia ainoana sopivaisuuden mittapuuna eikä sillä ole mitään poliitillisia tai uskonnollisia jäsenyysehtoja. Se pyrkii liittämään yhteen kaiken työn, ei siten että puristaisi pakolliseen yhteyteen erilaiset ajatukset ja suuresti eroavaiset järjestelmät, ei liioin siten että säätäisi samallaisen järjestymismuodon katsomatta kunkin kokemuksiin ja etuihin, eikä siten että vastustaisi tai hajoittaisi olemassa olevia järjestöjä, vaan säilyttämällä kaiken mikä kussakin on kokonaista tai hyvää ja laajentamatta kunkin tarkoitusperää että jokainen tarvitsematta luopua yksilöllisestä luoteestansa voi toimia yhdessä kaikessa mikä kaikkia koskee. Avoimet ammattiuniot, kansalliset ja kansainväliset, voivat ja niiden tulisi työskennellä käsi kädessä Knights of Labor liiton kanssa, ja näin olisikin asian laita, ellei se liitto olisi joko liian kiihkoisia tai kunnianhimoisia miehiä varten jotka toimivat koettaen hajoittaa olemassa olevia unioita ja palvellen omia oikkujaan ja hupsumaista epäjumalain hävittämistä (iconoclasm). Tästä tulisi lakata, ja kunkin tulisi ymmärtää oma paikkansa ja työnsä tässä vaikutuspiirissä; ja jos he mielivät tulla saman johdon alaisiksi tai liittää yhteen asiansa, niin kaikki ammatti- ja työyhteydet, salaiset ja julkiset, voivat olla edustettuina »Federation of Trades and Labor Unions liitossa.»

Niinkuin tästä julistuksesta näkyy olivat tämän uuden liiton jäsenet sekä poliitillisen työväen liikkeen että Knights of Labor liiton toiminnan vastustajia. Edellistä suuntaa he eivät hyväksyneet sentakia että katsoivat teollisuusasiain yksinomaan kuuluvan työväen liikkeeseen. Koko yhteiskunnallinen talouskysymys, sen perusteellisuus ja nykyinen asema, joka juuri etupäässä on köyhälistökysymystä, suljettiin ulkopuolelle, ja ainoaksi poliitilliseksi toiminnaksi hyväksyttiin vain »teollisuusluokkien eduille suosiollisen lainlaadinnan» tukeminen. Varsinaisen köyhälistön tilan parantaminen ei täten unionismin ohjelmaan päässyt Amerikassakaan, vaan tarkoitus oli työväen ylimysluokan luominen. Ranskan vallankumous ja Yhdysvaltain itsenäisyystaistelu olivat iskeneet pirstaleiksi vanhan ihmiskunnan luokkajaon. Vaan union miesten mielestä oli synti hävittää tätä jakoperustetta ja siksi he panivat alun uudelle jaolle: aatelista ja porvaristosta oli jo muodostunut ylin luokka, kapitalistit, hengellinen sääty oli kiinteästi pitänyt paikkansa, unionistit tahtoivat nousta kolmannelle sijalle ja neljänneksi yhä vielä siten jäi köyhälistö. Mutta viisaasti väitettiin, ja yhä vielä väitetään, ettei tätä köyhälistöä tarvinnut olemassa olla; sehän joukko saattoi yhtyä unioon ja kohota unionistin tasalle. Sama tapa siis jolla ennen aateli asemaansa puolusti: tehkää suurtöitä ja te saatte rikkautta ja nimen! Ja porvaristo: tehkää kauppaa ja rikastukaa, niin pääsette porvariksi! Sittenkin se nelijako pysyi, eikä kykene unionismikaan köyhälistöluokkaa alennuksestaan kohottamaan.

Täten muodostettu yhteys jatkoi sitte toimintaansa säännöllisesti vuosittain pidettyjen edustajakokousten kautta. Jo neljännessä edustajakokouksessa, joka 1887 pidettiin Chicagossa, päätettiin yleinen agitatsiooni ulottaa kahdeksantuntisen työpäivän hyväksi. Muutamista ammateissa silloin jo tarkoitus voitettiin. Niinpä sikarintekijät ja osa kirjanpainajista saivat työpäivän kahdeksaan tuntiin supistetuksi; puusepät sopivat yhdeksäntuntisesta työpäivästä, ja rakennusmiehet voittivat kahdeksantuntisen työpäivän seitsemässä kaupungissa sekä yhdeksän tuntisen 84 kaupungissa.

Vuosi 1886, jolloin edustajakokous pidettiin Columbusissa Ohiossa, tuli kuitenkin vasta tämän uuden yhteyden varsinaiseksi loistovuodeksi. Siiloin se sai nykyisen nimensä, American Federation of Labor, entisen liian pitkän sijalle, ja siihen yhtyi uusia uniokeskuksia, paikallisunioita ja paikallisyhteyksiä niin paljon että liiton pääluku kasvoi 316,469 hengellä. Tällöin yhtyivät liittoon m. m. rautavalurit, kirjanpainajat, kivenhakkaajat, mainarit, räätälit, leipurit, parturit, ynnä monet muut. Liiton säännöllinen kasvaminen sekä jäsenluvun että taloustilan suhteen alkoi tällöin ja on se yhä edelleen kehittymässä.

American Federation of Labor liiton uniot ovat kahdenlaisia, perustavia (constituent) ja edustavia (representative). Ensimainittuihin kuuluvat: liittoutuneen työn uniot, (Federal labor unions), itsenäiset paikallisuniot (independent local unions) ja kansallisuniot (national unions) ja kansainväliset uniot (international unions). Edustavia yhteyksiä jälleen ovat keskustyöuniot (central labor unions) ja valtiohaaraosastot (state branches).

Liittoutuneen työn uniot ovat järjärjestöjä, joihin kuuluu eri ammateissa työskenteleviä palkkalaisia. Näitä unioita on perustettu ainoastaan sellaisille paikkakunnille, joissa eri ammateissa ei ole tarpeeksi työväkeä omituisia ammattiunioita perustaakseen.

Paikallisuniot, joiden ammatissa ei vielä ole yleistä, koko maata tahi maailmaa käsittävää uniota, kuuluvat myös suoranaisesti American Federation of Labor liittoon, mutta niiden jäsenet ovat samaan ammattikuntaan kuuluvia. Mutta sellaisten unioiden itsenäisyys on sallittu vain siinä tapauksessa että kysymyksen alaisessa ammatissa on liian vähän unioita kansallisen union perustamiseksi.

Kansalliset ja kansainväliset uniot ovat paikallisunioiden keskusjärjestöjä, joihin kuhunkin kuuluu paristakymmenestä useampaan sataan paikallisunioita. Kunkin tällaisen keskusjärjestön jäsenet kuuluvat samaan ammattiin.

Keskustyöuniot ovat edustajajärjestöjä. Ne muodostuvat jonkun kaupungin eri paikallisunioiden edustajista, ja niiden tarkoituksena on toimia unioiden yhteistyössä asianomaisen kaupungin ja sen ympäristön alueella.

Valtiohaaraosastot ovat myös edustajajärjestöjä, joihin kuuluu edustajia samassa valtiossa tahi maakunnassa olevista paikallisunioista ja keskustyöunioista. Nämä edustajat kokoontuvat vuosittain ja kokevat yleistä mielipidettä muodostaa ja vaikuttaa lainsäädäntöön työntekijän hyväksi yleisesti ja eritoten järjestyneiden työntekijäin.

American Federation of Labor liiton korkein valta on vuotuisella edustajakokouksella. Kullakin kansainvälisellä ja kansallisella uniolla on oikeus lähettää tähän kokoukseen yksi tahi useampia edustajia voimainsa mukaan ja näillä edustajilla on yksi ääni kutakin sataa edustamaansa jäsentä kohti. Itsenäiset paikallisuniot ja liittoutuneen työn uniot saavat lähettää yhden edustajan kukin jäsenlukuun katsomatta; keskus-ja valtiojärjestöt saavat myös lähettää yhden edustajan jolla on yksi ääni.

Liiton tulot ovat pääasiallisesti veroja joita kunkin liittoon kuuluvan union tulee maksaa. Kansaivälisten unioiden tulee maksaa puoli senttiä kuussa kultakin jäseneltä, itsenäisten paikallis- ja liittouneen työn unioitten tulee maksaa 10 s. kuussa jäseneltä, josta puolet menee n. s. puolustusrahastoon, ja keskus- ja valtiojärjestöt maksavat summassa $2.50 kultakin vuosineljännekseltä. Sitäpaitsi on liiton toimeenpanemalla lautakunnalla oikeus verottaa ylimääräisesti kutakin liittoon kuuluvata uniota teollisuusrettelöihin joutuneitten unioitten tukemiseksi. Nämä verot saavat nousta korkeintaan yhteen senttiin viikolta jäsentä kohti eikä verotusaika saa kestää 10 viikkoa kauempaa vuodessa.

Siinä ne ovatkin pääkohdat mainittuna tämän valtavan työväen liiton sisällisestä järjestyksestä. Mainittakoon vielä muutamia numeroita jotka osottavat liiton jäsenlukua. Presidentti Samuel Gompersin viime vuoden edustajakokoukseen laatiman kertomuksen mukaan ei minkään maan työväen liikkeessä ole milloinkaan tavattu sellaista ennätystä kuin American Federation of Labor saavutti viime lokakuussa päättyneenä toimintavuonna. Lokakuun 1 päivästä 1902 syyskuun 30 päivään 1903 kestäneen tilikauden aikana lähetettiin liiton keskustoimistosta lupakirjoja uusille unioille seuraavasti:

Toimintavuoden päättyessä lokak. 1 päivänä 1903 oli American Federation of Labor liittoon yhtynyt seuraavat määrät eri yhteyksiä:

Lisäys yleensä koko liiton jäsenluvussa oli 442,100 ja liiton keskimääräinen jäsenluku vuoden kuluessa oli 1,465,800. Syyskuun lopulla oli jäsenluku henkilöveron mukaan 1,745,270. Nyt kuluvan vuoden aikana ovat nämä numerot yhä lisääntyneet. Viiimeisten laskujen mukaan toukokuun 1 päivältä 1904 on liitossa 118 kansainvälistä uniota, jotka täydelleen vallitsevat ammattialaansa. Niiden alaisina on jälleen yli 23,500 paikallisuniota, ja yleinen jäsenluku nousee jo yli kahden miljoonan. Samoin kuului yllämainittuna päivänä liittoon 1,501 paikallis- ja liittouniota, 604 keskustyöuniota ja 32 valtiojärjestöä. Järjestyneen työväestön luvuksi, kun huomioon otetaan American Federation of Labor liittoon yhtymättömätkin uniot, saadaan noin 2,800,000.

Seuraava taulu osoittaa liiton tilaa eri edustajakokouksissa vuosien 1881–1903 välillä:

American Federation of Labor vuosina 1881–1903.^[2]

Ennenkuin liiton sisälliseskä järjestyksestä siirrymme tarkastamaan sen toimintaa, on syytä hiukan puhua sen taloudellisesta puolesta. Siinä suhteessa on mainittava että vuoden 1901 edustajakokouksessa päätettiin perustaa puolustusrahasto itsenäisiä paikallisunioita ja liittoutuneen työn unioita varten jotka eivät omin voimin tässä suhteessa voi toimeen tulla. Tästä rahastosta maksettiin helmikuusta lokakuuhun 1903 $6,690. Suurilla kansainvälisillä unioilla on ovat rahastonsa tätä samaa tarkoitusta varten. Niiden suuruudesta saa käsityksen seuraavista tiedonannoista: Tammikuuhun mennessä 1904 oli 42 kansainvälistä uniota maksanut sairaus-, kuolin- ja lakkoapurahoina $404,452,183; 31 kansainvälistä uniota ei ollut pitänyt näistä laskua ja 45 ei ollut antanut ilmoitusta. Tämän lisäksi oli 24 kansainvälisen union paikallisuniot maksaneet samalla ajalla samoihin tarkoituksiin $1,368,855; 44 uniota ei tiennyt paikallisunioittensa toimenpiteistä tässä suhteessa ja 60 ei ollut antanut tietoa.

Liiton virkamiehet ovat palkatut. Heidät valitaan kussakin edustajakokouksessa ja muodostavat he liiton toimeenpanevan lautakunnan. Virkamiehinä ovat presidentti, kahdeksan varapresidenttiä, sihteeri ja rahastonhoitaja. Presidentti ja sihteeri ovat kokonaan liiton palveluksessa ja saavat palkkaa ensinmainittu $3,000 ja viimemainittu $2,500. Rahastonhoitajalla on palkkaa $200 vuodessa ja varapresidentit saavat $4 päivältä ynnä matka- ja hotellikustannukset ollessaan lautakunnan kokouksissa. Sitäpaitsi on liiton palveluksessa erityisiä järjestäjiä. Niitä on 43 palkkaa nauttivaa ja 1,235 vapaaehtoista. Joka kuukausi he julkaisevat liiton äänenkannattajassa American Federationist lehdessä, piirinsä yleiset työsuhteet, kuten palkoista, työajasta, toiminnasta union merkin levittämiseksi sekä kuukauden ajalla perustetuista uusista unioista. Järjestäjiä on sitäpaitsi vielä kullakin kansainvälisellä uniolla joko palkattuja tai vapaaehtoisia.

Mitä tämä suuremmoinen liike on tässä maassa aikaan saanut, ei kaivanne erityistä yksityiskohtaista selittelyä; se on nykyään missä tahansa nähtävissä. Amerikan työväestö on unioitten avulla kohonnut alennustilastaan paljon suuremmalla ponnella kuin missään muualla maailmassa. Uniot ovat täällä luoneet työväestölle ne verraten hyvät taloudelliset olosuhteet, jotka jo kykenevät paljon puolestaan puhumaan. Tähän asti unionismin kehitys Amerikassa on pitänyt tasapainossa talousoloja; minkä verran se kykenee tulevaisuudessa sitä tekemään, siitä tuonnempana. Puolittain, mutta myöskin vain puolittain, siis voidaan yhtyä siihen lausuntoon American Federation of Labor liiton toiminnasta, jonka olemme eräässä sen julkaisussa nähneet. Se kuuluu:

»Tulee muistaa että American Federation of Labor liiton lautakunta, toimien yhdessä rautateiden veljeysliittojen päämiesten kanssa kieltäytyi tavattomain pakotusvaatimusten uhallakin ottamasta osaa suureen Chicagoon keskittyväin rautateiden lakkoon vuonna 1894 ja siten vältti verisen ja tuhoisan yhteentörmäyksen Yhdysvaltain sotilasvoimain kanssa. Tämä sama lautakunta, kieltäytyen ottamasta liiton yhteyteen Central Federation yhdistystä New Yorkista, johon kuului 59 paikallisuniota ja noin 18,000 jäsentä, koska se oli osa Socialist Labor puolueesta, avasi vastustuksen sitä vaarallista väärää mielipidettä vastaan että työväestön tilan uudistus voidaan saavuttaa asettamalla pintapuolisten politikoitsijain käsiin liikeyritykset joita nyt johtavat yksityiset henkilöt. Ja saman lautakunnan politiikka, viisi vuotta kestettyään myrkyllisiä melskeitä, hyväksyttiin julkisessa kokouksessa 1,796 äänen ratkaisevalla enemmistöllä 214 vastaan ja yhteisen omistuksen ohjelma kaikkine tuotanto- ja jakotarkoituksineen julistettiin olevan ummattiunioliikkeen ulkopuolella.

»Järjestelmällisesti seuraten ylläkuvattua politiikkaa American Federation of Labor on osottanut maailmalle että ammattiunion henki on pääasiassa konservatiivinen ja konservatiivisyydellään se on tullut mitä arvokkaimmaksi tekijäksi yhteiskunnallisessa edistysliikkeessä.»

Takaisin sisällysluetteloon

Unionismin mahdollisuudet.

Chicagon suurten talojen ja hotellien omistajat olivat alkaneet käyttää luonnon kaasua polttoaineina kesäkuukausina, huolimatta hiilikauppiaitten karsaista katseista. Tulipa silloin eräänä päivänä Coal Teamsters Union yhdistyksestä edustajat näitten kaasun käyttäjäin luokse ilmoittaen että elleivät he kolmenkymmenen päivän kuluessa luovu kaasun käyttämisestä, on heidän turhaa pyytää talvikausina hiiliä. Hiilen ajajain tahto pakotti kaasun käyttäjät hiilen kauppiaitten helmaan uudelleen.

Muuan Chicagon levyseppä, työn antaja, otti urakan halvemmalla kuin Sheet Metal Contractors Associationin taksa myönsi. Tämä työn antajain liitto sakotti silloin tehtailijaa $1,000 ja määräsi hänen urakkansa peruuttamaan. Samaan aikaan Amalgamated Sheet Metal Workers Union määräsi kysymyksessä olevan tehtailijan työmiehet lakkoon, siitä syystä että hän oli työn antajain liiton järjestystä rikkonut. Sovinto-oikeudessa tämä rettelö ratkaistiin siten että tehtailija määrättiin maksamaan työmiesten uniolle $500 kultakin menetetyltä urakalta, työn antajain liitolle $2,500 ja työmiehilleen täyden palkan lakkoajalta. Tehtailija luovutti omaisuutensa velkojilleen.

San Franciscossa huomasivat kivenhakkaajat että n. k. silittäjät (planer man), jotka koneilla työtä tekivät, eivät kuuluneetkaan heidän unioonsa. Kivenhakkaajain ammattikunta oli vanhastaan »rautamiehen» (s. o. koneiden) leppymätön vihollinen, ja niin saapui nyt union puolesta lähetystö työn antajain luo ilmoittaen että silittäjät ovat erotettavat työstä. Käskyyn ei tahdottu suostua, koska itse asiassa silittäjät olivat toista ammattia kuin kivenhakkaajat. Mutta unio uhkasi lakolla. Työn antajat ehdottivat sovinto-oikeutta. »Emme tahdo», vastasi unio. »Meillä on valta ja aijomme sitä käyttöä». — Silittäjät ajettiin pois.

Erään tehtaan isännöitsijän luokse tuli muuan maalari pyytäen työtä. Isännöitsijä vei hänet kotiinsa ja antoi hänen maalata omat portaansa. Työn päätyttyä isännöitsijä maksoi maalarille mitä tämä pyysi. Seuraavana päivänä tuli maalarien union edustaja isännöitsijän puheille ja ilmoitti että hänen portaansa ovat maalatut alle union taksan. — »Entä sitten?» kysyi isännöitsijä. — »Teidän tulee maksaa vajaus uniolle.» Isännöitsijä ajoi edustajan ulos, mutta seuraavassa American Federation of Labor liiton lautakunnan kokouksessa koko tehdas julistettiin boikottaus-tilaan.

Eräässä katurautatien lakossa puhui lakon johtaja lakkolaisille seuraavasti:

»Nyt pojat muistakaa, tämän lakon yhteydessä me emme tahdo mitään väkivaltaa tehdä. Otaksutaanpa esim. että näkisitte moniaita kaasupiipun palasia lähellä radan vartta ja joku selittäisi että jos nämä piiput yhdistäisi ja laskisi radalle siten että toinen pää koskisi ilmassa olevaa johtolankaa ja toinen kiskoa, niin siten syntynyt sähköliike polttaisi johtolangan poikki — jos näin kuulette puhuttavan, älkää antako sellaisen teitä mihinkään tekoon yllyttää.

»Taikka jos joku teille kertoo että voisitte särkeä maassa olevan johdon heittämällä kiviä korjausaukkoihin — ja niiden lähellä on kiviläjiä — niin älkää antako sen teitä mihinkään tekoon vietellä.

»Ja vielä, pojat, jotkut voivat teille kertoa että jos heitätte sementtiä, santaa ja kiviä kiskoille, niin ne särkyvät. Kiskoja lähellä on tavarahuoneet joissa on sementtiä ja te tiedätte varsin hyvin että jos siihen sekoittaa santaa, kiviä jn vettä, niin se kovettuu, ja jos sitä heittää korjausaukkoihin, niin se tekee tehtävänsä. Jos luulette sen yhtiötä vahingoittavan, niin pidättäkää vaunut ja me voitamme lakon, mutta, pojat, väkivaltaa me emme halua käyttää, ei väkivaltaa. Jos joku sitä tekee, tulee meidän katsoa ettei se ole meidän toimestamme. Toivon että olette minua oikein käsittäneet.»

Näillä esimerkeillä union toiminnasta ei tarvitse olla sellaisenaan mitään todistusvoimaa eikä niiden liioin tarvitse osottaa unionismin luonnetta kokonaisuudessaan. Mutta ne ovat kuvaavia, tarkasteltaessa niitä lopputuloksia, johon unionismi pyrkii.

Teollisuusmaailmassa saattaa olla neljänlaista rauhaa. Ensiksi entinen tila, jolloin isäntä määräsi ja työväestö totteli. Toiseksi aseellinen rauha, joka nykyään on yleensä käytännössä ja jolloin työnantajat ja työväestö ovat kumpikin niin vahvasti varustetut etteivät uskalla toistensa kimppuun käydä. Kolmanneksi taasen se olotila jolloin työväestö on voitolla ja komentaa isännistöä, kuten nykyään osaksi tapahtuu. Neljänneksi se tila, jolloin sopu vallitsee työn antajain ja tekijäin välillä.

Mikä on näistä se olotila, jota unionismi tulevaisuuteen nähden unelmoi?

Nykyiset union pyrkimykset kohdistuvat etupäässä aseellisen rauhan olotilan ylläpitämiseksi. Puolustusrahastot ovat sangen runsaassa määrin huomion esineinä, ja toivona on että ne kerran saadaan tarpeeksi suuriksi voidakseen vastata kapitalistien pääomia. Toiselta puolen jälleen ovat kapitalistit alkaneet liittyä yhä tanakammin yhteen unioiden vastapainoksi, ja Chicagossa perustettu Employers Association on tässä suhteessa osottanut esimerkin, jonka laajenemista on syytä pelätä. Se yhteys toimii union vastaisen työn suosimiseksi ja vaatii jäseniltään etteivät käytä union työtä ollenkaan. Menestyksensä se perustaa sille uskolle — joka monasti on julki lausuttu, vaan ei vielä todistettu — että unioitten jäsenistä noin 50–80 prosenttia olisi heti valmis unioistaan luopumaan, ellei heidän tarvitsisi tovereittensa kostoa pelätä. Emme lähde tämän uskon totuutta, enemmän kuin vastakohtaakaan vastaan väittämään, vaikka syytä on arvella että jonkun verran siinä on perää, jos ei niin suuressa määrässä kuin tämä Employers Association ilmoittaa.

Mutta mikä on luonnollista, on se ettei täten synnytetty aseellinen rauha tule olemaan pitkäaikainen, jos se kerran täydellisesti aikaan saataisiinkin. Sen tuottavat rasitukset koskevat nyt jo tavattomasti molemmin puolin, eikä unionismi luultavastikaan siinä kovin pitkälle jaksa kestää. Työväestö sellaisessa taistelussa, jossa rahaa tarvitaan, on kovin huonolla puolella kapitalisteihin verraten, se on »ihmisvatsan taistelua teräksisiä kassaholveja vastaan», kuten muuan työväen edustaja unionismin vastustajain leiristä on sanonut. Suuret lakkotaistelut koituvat ehdottomasti aina työväestön vahingoksi, vaikkapa he näennäisesti voittaisivatkin, sillä isännistö ei tappioita osallensa ota.

Tämä on kyllä tiettynä unionisminkin leirissä, ja siksi varustamisilla onkin lopputarkoitus toinen kuin lakkoihin valmistautuminen. Tarkoitus käy yhä selvemmin ilmi viime aikojen ilmiöistä. Unionismi toivoo rauhaa kapitalismin kanssa, sopua ja sovintoa, yhteistyötä teollisuuden eri haaroissa. Ja kapitalismin puolelta on huomattu että sellainen olotila on paras; useissa ammateissa on jo sovinto tehty, ja mitä voimakkaammaksi unionismi paisuu, sen suuremmiksi käyvät mahdollisuudet työn antajain ja tekijäin yhteistyön suhteen.

Onko tällainen tulos toivottava yleishyödyn ja työväestön kannalta? Ei suinkaan, päinvastoin on sitä pelättävä. Pari ylempänä mainitsemaamme esimerkkiä osottavat sen seurauksia. Yksilöllinen vapaus häviää ehdottomasti sellaisen järjestelmän käsissä, ja teollisuustuotteiden käyttäjät jä tarvitsijat ovat kahden voiman, työn ja kapitaalin puristuksissa. Eri ammattilaiset vaativat itselleen kaiken työn ja erikoisoikeudet työkalujen omistamiseen nähden. Leipurit vaativat että myllyt eivät saa jauhoja muille myydä kuin heille; emännät saavat sulkea paistinuuninsa ja ostaa leivän. Parturit yksinomaan saavat partaveitsiä ostaa, mies ei itse voi partaansa ajaa. Hiiliä eivät nyt enää saa suurkaupungeissa ajaa muut kuin hiilen ajajat, ja tulevaisuudessa tulee kai sama järjestelmä kehittämään kokonaan uusia ammattilaisia. Lopulta meille ei anneta veitsiä eikä kahveleita syödäksemme, vaan tulee palkata joku »syöttäjäin» ammattikunnan jäsen ajamaan ruokaa suuhumme. Hammastikut kai myös keräävät ympärilleen ammattikunnan, sitten kai seuraa »nenän niistäjäin» unio, joilla on yksinoikeus nenäliinoja käytellä ja lopulta emme voi ukkovarvasta liikuttaa, ellei joku palveleva union henki ole lupaa antamassa. Muutamia harvoja lukuunottamatta tulee jokaisen kuulua johonkin unioon. Ja nämä harvat? Ne ovat kapitalisteja, heillä on rahaa ja meidän uniolaisten tulee kumartaa heitä!

Mutta meidän ei tarvitse mennä näin pitkälle nähdäksemme koko tämän järjestelmän mahdottomuuden tulevaisuudessa. Kun kerran työn antajat ja tekijät ovat liitossa keskenään, niin mistään köyhän kansan tilan parantamisesta ei unioissa enää voi kysymystä olla. Uniolainen on saavuttanut päämääränsä, mitä huolii hän muista? Köyhälistö on hänelle jotakin sellaista sameata pohjamutaa, josta vain itsensä ryvöttää, jos siihen koskee. Hän itse on kohonnut herrassäätyyn ja tulee erinomaisesti toimeen. Koko se suuri kysymys — kurjuuden ja köyhyyden kysymys — josta alkuun oli lähdetty, ei enää hänelle kuulu. Entinen isäntämies, kun herrastuomariksi nimitettiin, ei enää mahtunut pirtin lavitsalle istumaan, vaan kamarin pöydällä päivänsä jukotteli!

Jos asianomaiset ennakolta tehdyt laskut pitävät paikkansa, on siis uniolaisilla kylläkin viettelevä tulevaisuus itselleen. Mutta samalla kuin se tämän tulevaisuuden on päämääräkseen asettanut, on se tehnyt rikoksen omia ihanteitaan kohtaan: liike on muuttunut itsekkääksi, oman edun liikkeeksi, joka ei siekaile jättää entisiä yhteisiä onnettommuustovereita entiselleen, kun vain itse pääsee nousemaan. Käytännössä tämä kyllä on maailman tapa, mutta tällaisella liikkeellä odottaisi enemmän olevan moraalista vastuunalaisuutta. Unionismin on täytynyt jo nykyisellä asteellaan huomata, minkä se nykyistä suuntaansa seuraten tekemättä jättää. Sen täytyy huomata että sillä ei ole uransa päässä muuta tavattavana kuin »kullalle kumartamista, hopealle huojumista». Se yhä aikoo tunnustaa mestarikseen suuret patruunat, ne saavat nylkeä maata ja kansaa niin paljon kuin haluavat, kunhan vain unio saa satonsa korjata.

Se union periaate joka julistaa teollisuuden olevan yhteiskuntaa ylempänä, se se on joka tähän umpikuljuun on hukuttanut unionismin ihanteelliset tarkoitusperät. Sillä me emme rikkauden ja köyhyyden turmiota tuottavaa suhdetta ratkaise että yksi luokka mahdollisesti saatetaan yhtä puolapuuta ylemmäksi varakkaisuuden tikapuilla. Sinne alhaalle jääpi aina se suuri enemmistö, ja kokemus on monasti osottanut että ylemmäksi autettu pian entisiltä veljiltään silmät tahrii. Nyt jo nähdään että unio kokonaisuudessaan vihaa ei-union miestä paljon tulisemmin kuin kapitalistia; mitä sitte silloin kun unio on päässyt kapitalistin kanssa ystävälliselle jalalle?

Unionistisen liikkeen erehdys meidän päivinämme osottautuu siis juuri siinä samassa periaatteessa joka sen Amerikassa ensin alulle auttoi. Silloin sovittiin siitä että politiikka ei saa union toimintaan kuulua, vaan sen tulee keskittää ponnistuksensa teollisuuden alueelle. Sillä välin on kuitenkin juuri teollisuus Amerikassa politiikkaa hyväksensä käyttäen noussut valtavaksi sekä laajuudeltaan että väärinkäytöksiltään. Onkohan näin ollen mahdollista siltä kansalle etuja voittaa, ellei sitä poliitillista tietä rupea koettamaan? Me näemme suurten kapitaaliyhteyksien kietovan yhä laajempia tulolähteitä avaraan syliinsä, näemme niiden yhä suurempia tuloja saavuttavan, mutta yleisesti siitä ei kansan hyväksi suuria tipahda. Rikkaudet kokoontuvat vain yhä enemmän yksiin käsiin, ja rikkauden ja köyhyyden vastakohta käypi yhä tärkeämmäksi. Kysymys ei ole enää yksinkertainen palkkakysymys, vaan se koskee nykyisen taloudellisen järjestelmän perustuksia. Onko oikein että yksilöt saavat maamme luonnollisia tulolähteitä käyttää omaksi hyväkseen? Onko oikein että muutamat yksilöt näistä lähteistä pumppaavat mahdottomia aarteita lukkojensa taakse? Eikö luonnollisempaa ole että ne liikatulot käytetään yhteiskunnan, valtion tarkoituksiin, jolloin ne välillisesti jokaista hyödyttävät?

Puhutaan paljon Amerikan teollisuuden voittokulusta maailman markkinoilla. Siitä on syytäkin puhua, sillä se on suuremmoista. Mutta tuleeko sitten kansan yleinen hyvinvointi uhrata sille kunnialle että saatetaan Amerikan monimiljonäärejä laskea sadoissa tai tuhansissa? Sillä paisukoonpa se teollisuus vaikka vielä suuremmaksi, koituvat siitä aineelliset tulokset vain yksilöitten hyväksi, joiden kanssa aina saadaan olla sotajalalla. Ja sama järjestelmä synnyttää yhä uusia yhteiskunnan loisia, jotka asioimistoimistojen nimellä kokevat kansaa nylkeä. Jos teollisuus joutuisi valtion huostaan, loppuisi tämä teerenpeli, koska kapitaali silloin taukoaisi korkoa kasvamasta laiskana makaaville, ja kaikilta vaadittaisiin työtä toimeen tullakseen. Valtio olisi työn antajana suurissa luonnon tulolähteissä, avaisi niitä mahdollisimman paljon, ja sillä olisi aina työtä annettavana työtä haluavalle. Kaikelle sekä poliitilliselle että taloudelliselle keinottelulle avautuisi silloin ikuinen hauta, koska mahdollisuudet työttömään ansaitsemiseen poistuisivat. Ja tuotanto kasvaisi, työpäivä lyhenisi itsestään, koska työn tekijäin luku kasvaisi, kenenkään ei tarvitsisi lähimmäisensä työpaikkaa kadehtia eikä työpalkkaa, koska valtio olisi tilaisuudessa valvomaan ettei kenenkään työtä tekevän tarvitsisi nälkää nähdä.

Miten on tämä kaikki saavutettavissa? Työväestöä Amerikassa lienee lähemmä parikymmentä miljoonaa, siitä järjestettyä union väkeä noin viides osa. Tällä järjestyneellä osalla on tavattoman suuri seuraajajoukko sekä järjestymättömän työväestön että nykyisiin talousoloihin tyytymättömäin parissa. Olisiko unionismin, jos se tahtoisi alkuperäisille ihanteilleen uskollinen olla ja harrastaa köyhälistön etua, olisiko sen mahdotonta koota lippujensa ympärille ennen pitkää 8–10 miljoonan äänestäjäjoukko ja sillä nousta vallitsevia kapitaalipuolueita vastaan? Epäilemättä siinä nykyaikana ei enää suuriakaan vaikeuksia löytyisi. Mutta he tahtovat muodostua ylimystöksi työtä tekevän luokan keskuuteen.

Mainittakoon kuitenkin vielä että viime aikoina on unionismissa, varsinkin äärimmäisessä idässä la lännessä, saanut yhä enemmän jalansijaa se usko että nykyinen unionistinen suunta ei ole oikea. On ruvettu vaatimaan yhteiskunnallista parannusliikettä sovitettavaksi unionismin ohjelmaan, eikä kaiketikaan Yhdysvalloissa voida vastustaa kovinkaan kauan sitä yli maailman siipiänsä levittävää liikettä joka Europassa, varsinkin Saksassa, Ranskassa ja Englannissakin, on tunkeutunut alhaisesta työläisen mökistä ylhäisön palatseihin ja joka vaatimalla vaatii taloudellista vallankumousta, vapautusta kapitaalin kaikkialle tunkeutuvasta sydämmettömästä sortovallasta. Se kai on lopuksi voittava Amerikan unionisminkin, sillä se liike on luontainen työväen harrastuksille ja se ainakin nykyhetkellä on ainoa, käytännön kautta vahvistusta saanut liike joka voi nykyisen kurjuuskysymyksen ratkaisuun saattaa.

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] Matkustavaa union miestä kutsuttiin nimellä tramper.

^[2*] Katso F. Engelsin teosta »Die Lage der arbeitenden Klasse in England».

^[3*] Huomautettakoon tässä kohden siitä kapitaalin kehityslaista joka vaikuttaa että esim. miljoonan pääoma meidän päivinämme ei ole saman arvoinen kuin miljoona sata vuotta sitten.

Toimituksen viitteet:

^[1] Tässä julkaistun tekstin lähdeteos on painettu fraktuuralla, jonka w:t on tässä muutettu v:iksi. Muuten teksti on jätetty alkuperäiseen asuunsa, vain selvät painovirheet on korjattu. MIA huom.

^[2] Lähdeteoksen taulukossa jotkin numerot ovat epäselviä huonon painojäljen vuoksi. Ne on tässä merkitty punaisella tähdellä *. Toim.

Suomenkielinen Kaapo Murros -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto