Kirjoitettu: 19. helmikuuta 1892
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 448–449. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 19. helmikuuta 1892
...Tilanne Saksassa tosiaankin kärjistyy. On näemmä menty pitkälle kun kerran kansallisliberaalienkin parissa putkahtaa toistuvaa oppositiohalua ja Richter saattaa uneksia saksalaisesta »suuresta liberaalisesta puolueesta».[1] Kapitalistinen yhteiskunta, joka ei vielä ole muodollisesti alistanut valtiota itselleen, joka on jättänyt todellisen hallituksen perinnöllisen monarkistis-byrokraattis-junkkerikastin haltuun ja jonka täytyy tyytyä siihen, että sen omat intressit ovat ylipäätänsä toki viime kädessä määrääviä tämä yhteiskunta sellaisena kuin se on Saksassa horjuu kahden virtauksen välillä. Toisaalta kaikkien virallisten ja omistavien yhteisknntakerrostumien allianssi proletariaattia vastaan; tämä virtaus vie lopulta »pelkkään taantumukselliseen joukkoon» ja pääsee rauhallisen kehityksen oloissa yläkynteen. Toisaalta on olemassa virtaus, joka nostaa vanhan, pelkuruudesta ratkaisemattomaksi jätetyn konfliktin yhä uudelleen päiväjärjestykseen, konfliktin monarkian ja sen yksinvaltaisten jäänteiden, maa-aatelin ja kaikkien puolueiden yläpuolella olevaksi itseään luulottelevan byrokratian välillä, sekä niitä kaikkia vastassa olevan teollisuusporvariston välillä, jolle nämä aikansa eläneet ainekset tekevät päivittäin ja joka hetki vahinkoa. Kumpi näistä virtauksista pääsee hetkellisesti voitolle, sen määräävät henkilökohtaiset, paikalliset jms. satunnaisuudet. Tällä hetkellä tämä toinen näyttää pääsevän vallalle Saksassa, jolloin tietysti teollisuuskuninkaat à la Stumm ja enimmät teollisuusyhtymien osakkaat tulevat aikansa elänyttä taantumusta. Tämä toistamiseen elvytetty vuoden 1848 vanhan konfliktin kuvajainen voi tulla hyvin vakavaksi tietysti vain silloin, jos hallitus ja maa-aateli tähänastisten menestystensä huumaamina tekevät aivan mielettömiä asioita. Sitä en pidä mahdottomana koska eriskummalliset henkilökohtaiset halut saavat tukea siitä junkkerien kasvavasta vakaumuksesta ettei teollisuus ajan pitkään voi sietää raaka-aine- ja elintarviketulleja. Kuinka pitkälle tämä konflikti ajautuu, riippuu, kuten sanoin, henkilökohtaisista satunnaisuuksista.
Luonteenomaista on, että toimitaan vanhaan tapaan: lyödään säkkiä ja tarkoitetaan aasia (tai ehkä kumpaakin). Lyödään sosiaalidemokratiaa mutta porvaristokin saa siinä sivussa oman osansa, aluksi poliittisesti: poljetaan sen 60 vuoden ajan kehuen näyttelemiä liberaalisia periaatteita ja sitä pienoista osuutta joka sillä suoranaisesti on valtiovallasta, mutta myöhemmin, jos hyvin menee, myös taloudellisesti — uhraamalla sen edut maanomistuksen hyväksi.
Voimakas heilahdus oikealle näyttää siis olevan käynnissä, ja tekosyykseen se ottaa välttämättömyyden katkaista meidän nousumme...
[1] Tarkoitetaan Saksan valtiopäivillä Sveitsin kanssa tehtävän kauppasopimuksen yhteydessä käydyn keskustelun aikana sattunutta välikohtausta. 22. tammikuuta 1892 kansallisliberaalien[2] johtaja Bennigsen väläytti kaikkien saksalaisten liberaalipuolueiden yhtymisen mahdollisuutta. 23. tammikuuta vapaamielisten puolueen[3] johtaja Richter tuki puheessaan Bennigsenin viittausta. Sosiaalidemokraattinen edustaja Schippel teki valtiopäiväpuheessaan 23. tammikuuta sekä »Vorwärts»-lehdessä 24. päivänä samaa kuuta pilkkaa näistä toiveista ja osoitti niiden olevan perättömiä saksalaisen porvariston eri ryhmittymien välisten ristiriitojen vuoksi. Toim.
[2] Kansallisliberaalit olivat saksalaisen ja ennen kaikkea preussilasen porvariston puolue, joka muodostettiin vuoden 1866 syksyllä porvarillisen edistyspuolueen hajoamisen tuloksena. Kansallisliberaalit pitivät perustehtävänään yhdistää Saksan valtiot Preussin ylijohdon alaisina. Heidän politiikkansa heijasti Saksan liberaalisen porvariston antautumista Bismarckin edessä. Toim.
[3] Saksan vapaamielinen puolue muodostettiin maaliskuussa 1884 progressistisen puolueen yhdyttyä kansallisliberaalien vasemman siiven kanssa. Se heijasti keski- ja pikkuporvariston etuja, siis oli oppositiossa Bismarckin hallitusta kohtaan. Toim.