Kirjoitettu: 21. maaliskuuta 1872
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 289–290. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 21. maaliskuuta 1872
Minun hyvä Tooleni!
Lähetän Teille oheisena Pääneuvoston toimintaa koskevan otteen kiertokirjeestämme[1] eriuskolaisia vastaan.
Kaikki, mitä Pääneuvosto voi tehdä soveltaakseen kussakin tapauksessa yleisiä sääntöjä ja kongressin päätöksiä, rajoittuu sen välitystuomioistuimena tekemiin ratkaisuihin. Niiden toimeenpano kussakin maassa riippuu kuitenkin kokonaan itse Internationaalista. Näin ollen siitä hetkestä alkaen, kun neuvosto lakkaa toimimasta Internationaalin yleisten etujen ajajana, tulee se olemaan täysin merkityksetön ja voimaton. Toisaalta on itse Pääneuvosto yksi niistä Liiton voimavivuista, joka on tarpeen ylläpitämään sen yhtenäisyyttä ja estämään vihamielisiä voimia saamasta sitä valtaansa. Moraalinen vaikutus, jonka nykyinen neuvosto (kaikista puutteistaan huolimatta) on kyennyt saavuttamaan yhteistä vihollista vastustaessaan, on loukannut niiden itserakkautta, joille Internationaali ei ole koskaan ollut muuta kuin henkilökohtaisen kunnianhimonsa apuneuvo.
Ennen kaikkea on muistettava, että Liittomme on proletariaatin taistelujärjestö eikä missään tapauksessa yhdistys, joka on perustettu työntämään pinnalle opinkappaleilla pelehtiviä diletantteja. Hajottaa tällä hetkellä järjestömme on samaa kuin laskea aseensa. Ei porvaristo eivätkä hallitukset voisi sen parempaa toivoakaan. Lukekaapa turvejunkkeri Sacazen selonteko Dufauren lakiehdotuksesta.[2] Mitä hän ihailee ja pelkää eniten Liitossamme? »Sen organisaatiota.»
Olemme ottaneet erinomaisia edistysaskeleita Lontoon konferenssin jälkeen.
Uusia federaatioita on perustettu Tanskaan, Uuteen Seelantiin ja Portugaliin; laajaa levittäytymistä Yhdysvalloissa, Ranskassa (missä Malonilla ja Kumpp. ei oman tunnustuksensa mukaan ole ainoatakaan jaostoa), Saksassa, Unkarissa, Englannissa (Brittiläisen federaationeuvoston tultua muodostetuksi). Aivan äskettäin on muodostettu irlantilaisia jaostoja. Italiassa kuuluvat ainoat varteenotettavat jaostot, Milanon ja Torinon jaostot, meihin; muiden johto on asianajajien, lehtimiesten ja muiden opinkappaleilla ratsastavien porvareiden käsissä. (Muuten: Bakunin kantaa henkilökohtaista kaunaa minua kohtaan myös siksi, että hän on menettänyt kaiken vaikutuksensa Venäjällä, missä vallankumouksellinen nuoriso seuraa minua).
Lontoon konferenssin päätökset ovat jo saaneet tunnustusta Ranskassa, Amerikassa, Englannissa, Irlannissa, Tanskassa, Hollannissa, Saksassa, Itävallassa, Unkarissa ja Sveitsissä (juralaisia lukuunottamatta) sekä Italian todellisissa työläisjaostoissa ja vihdoin venäläisten ja puolalaisten taholta. Ne jotka eivät niitä tunnusta, eivät voi mitenkään muuttaa tätä tosiasiaa, vaan heille tulee pakko erkaantua Internationaalin valtaenemmistöstä.
Olen siinä määrin työn kuormittama, että en löydä edes aikaa kirjoittaakseni armaalle Kakadoulleni[3] ja hyvälle Schnappylleni[4] (joista haluaisin kernaasti kuulla enemmän). Internationaali vaatii tosiaankin aikani, ja ellen olisi vakuuttunut siitä, että läsnäoloni neuvostossa on taistelun tässä vaiheessa vielä välttämätöntä, olisin jo ajat sitten vetäytynyt syrjään...
[1] Karl Marx ja Friedrich Engels, »Die angeblichen Spaltungen in der Internationale» (»Näennäistä hajaannusta internationaalissa»). Toim.
[2] Kyseessä on selonteko, jonka Sacaze esitti 5. helmikuuta 1872 sen toimikunnan nimessä, joka oli tutkinut Dufauren lakiehdotusta. Ehdotuksen mukaan seuraisi Internationaalin jäsenyydestä vankeusrangaistus. Lakiehdotus hyväksyttiin Ranskan kansalliskokouksessa 14. maaliskuuta 1872. Toim.
[3] Marxin tyttären Lauran leikillinen lempinimi. Toim.
[4] — Charles-Étienne Lafarguelle. Toim.