Rahasumman muuttuminen tuotantovälineiksi ja työvoimaksi on ensimmäinen liike, minkä tekee se arvomäärä, jonka pitää toimia pääomana. Se tapahtuu markkinoilla, kiertokulun piirissä. Liikkeen toinen vaihe, tuotantoprosessi, päättyy niin pian kuin tuotantovälineet ovat muuttuneet tavaroiksi, joiden arvo on niiden tekijäin arvoa suurempi, siis sisältää alkujaan sijoitetun pääoman ynnä lisäarvon. Nämä tavarat on sitten jälleen heitettävä kiertokulun piiriin. Ne on myytävä, niiden arvo realisoitava rahassa, tämä raha muutettava uudelleen pääomaksi ja niin yhä uudestaan. Tämä aina samat peräkkäiset vaiheet läpäisevä kehäliike on pääoman kiertokulku.
Pääoman kasautumisen ensimmäinen ehto on se, että kapitalisti on saanut myydyksi tavaransa ja muutetuksi suurimman osan siten saamaansa rahaa takaisin pääomaksi. Seuraavassa edellytetään, että pääoma läpäisee kiertokulkuprosessinsa normaalisti. Tämän prosessin lähempi erittely kuuluu toiseen kirjaan.
Kapitalisti, joka tuottaa lisäarvon, ts. pumppuaa välittömästi työmiehistä maksamatonta työtä ja kiteyttää sen tavaroiksi, on tämän lisäarvon ensimmäinen anastaja, mutta ei suinkaan viimeinen omistaja. Hänen on myöhemmin jaettava se toisten kapitalistien kanssa, jotka suorittavat muita tehtäviä yhteiskunnallisessa tuotannossa yleensä, maanomistajien yms. kanssa. Lisäarvo jakautuu siis useihin osiin. Sen murto-osat joutuvat eri henkilöluokille ja saavat erilaisia, toistensa suhteen itsenäisiä muotoja, kuten voitto, korko, kauppavoitto, maankorko yms. Näitä lisäarvon muuttuneita muotoja voidaan käsitellä vasta kolmannessa kirjassa.
Me siis toisaalta edellytämme tässä, että kapitalisti, joka tuottaa tavaran, myy sen sen arvosta, emmekä viivy hänen palaamisessaan tavaramarkkinoille, emme niissä uusissa muodoissa, jotka pääoma kiertokulussa saa, enempää kuin niissä konkreettisissa uusiintumisedellytyksissäkään, jotka siinä piilevät. Toisaalta pidämme kapitalistista tuottajaa koko lisäarvon omistajana tai, jos niin tahdotaan, kaikkien niiden edustajana, jotka hänen kanssaan ovat saaliinjaossa osallisina. Me käsittelemme siis aluksi kasautumista abstraktisesti, ts. ainoastaan yhtenä kohtana välittömässä tuotantoprosessissa.
Muuten sikäli kuin kasautumista tapahtuu, kapitalistin onnistuu myydä tuottamansa tavara ja muuttaa siitä irtautunut raha jälleen pääomaksi. Sitä paitsi lisäarvon pirstoutuminen eri osiin ei ensinkään muuta sen luonnetta eikä niitä välttämättömiä edellytyksiä, jotka vaaditaan, jotta se tulisi kasautumisen alkeeksi. Kapitalistinen tuottaja saa pitää itsellään tai luovuttaa toisille lisäarvoa kuinka paljon hyvänsä, hän itse sen kuitenkin ensi kädessä omakseen ottaa. Se mitä me siis edellytämme esityksissämme kasautumisprosessista, se tapahtuu myös todellisuudessa. Toisaalta lisäarvon pirstoutuminen ja kiertokulun välittävä liike sekoittavat kasautumisprosessin yksinkertaista perusmuotoa. Siitä syystä kasautumisprosessin puhdas erittely vaatii, että toistaiseksi jätetään huomioon ottamatta kaikki ne ilmiöt, jotka peittävät sen koneiston sisäisiä liikkeitä.
Olkoonpa tuotantoprosessin yhteiskunnallinen muoto mikä hyvänsä, sen täytyy olla jatkuva, ts. sen täytyy käydä määräaikojen kuluttua läpi aina uudestaan samat asteet. Yhtä vähän kuin yhteiskunta voi lakata kuluttamasta, yhtä vähän se voi lakata tuottamasta. Jokainen yhteiskunnallinen tuotantoprosessi, jota tarkastellaan yhtenä kokonaisuutena ja alituiseen uusiintuvana, on siis samalla uusintamisprosessi.
Tuotannon edellytykset ovat samalla uusintamisen edellytyksiä. Mikään yhteiskunta ei voi jatkuvasti tuottaa, ts. uusintaa, muuttamatta jatkuvasti osaa tuotteistaan tuotantovälineiksi eli uuden tuotannon alkeiksi. Jos olosuhteet muutoin pysyvät entisellään, se voi uusintaa eli säilyttää rikkautensa samassa mittakaavassa vain sillä ehdolla, että esim. vuoden aikana kulutetut tuotantovälineet, ts. työvälineet, luonnolliset raaka-aineet ja apuaineet, korvataan samalla määrällä uusia samaa lajia olevia kappaleita kuin vuotuisesta tuotemäärästä irrotetaan ja liitetään uudestaan tuotantoprosessiin. Tietty määrä vuoden tulosta kuuluu siis tuotantoon. Kun se jo alusta pitäen on määrätty tuottavaa kulutusta varten, on se suureksi osaksi luontaismuodossa, joka jo itsestään sulkee pois yksityisen kulutuksen mahdollisuuden.
Jos tuotannolla on kapitalistinen muoto, niin se on myös uusintamisella. Samoin kuin kapitalistisessa tuotantotavassa työprosessi näyttää vain arvonlisäysprosessin välineeltä, niin uusintaminenkin näyttää vain välineeltä, jonka avulla sijoitettu arvo uusinnetaan pääomana, ts. omaa arvoaan lisäävänä arvona. Kapitalistin taloudellinen luonnenaamio riippuu ainoastaan sen kautta kiinni ihmisessä, että hänen rahansa toimii jatkuvasti pääomana. Jos esim. 100 punnan suuruinen sijoitettu rahasumma on tänä vuonna muuttunut pääomaksi ja tuottanut 20 punnan lisäarvon, niin sen täytyy ensi ja seuraavina vuosina toistaa sama tehtävä. Pääoman arvon ajoittaisena lisäyksenä eli prosessoituvan pääoman ajoittaisena hedelmänä lisäarvo saa pääomasta johtuvan tulon muodon.[1*]
Jos tämä tulo on kapitalistilla vain kulutusrahastona eli jos se ajoittain kulutetaan samoin kuin se on saatukin, niin edellytysten pysyessä muuten samanlaisina tapahtuu yksinkertainen uusintaminen. Vaikka viimeksi mainittu on nyt pelkkää tuotantoprosessin kertaamista samassa mittakaavassa, tämä pelkkä kertaaminen eli jatkuvuus antaa prosessille tiettyjä uusia luonteenpiirteitä tai paremminkin hävittää ne näennäiset luonteenpiirteet, mitkä sillä on silloin, kun se on vain erillinen tapahtuma.
Tuotantoprosessi alkaa työvoiman ostamisesta määräajaksi, ja tämä alku uudistuu aina kun työn myyntiaika on päättynyt, ja siten jokin tuotantokausi, viikko, kuukausi jne. on kulunut. Mutta työläiselle maksetaan vasta sitten kun hänen työvoimansa on jo vaikuttanut ja realisoinut tavaroissa sekä oman arvonsa että lisäarvon. Työläinen on siis tuottanut paitsi lisäarvoa, jota me toistaiseksi pidämme vain kapitalistin kulutusrahastona, myös sen rahaston, mistä työläiselle itselleen maksetaan, ts. vaihtelevan pääoman, ennen kuin hän saa sen takaisin työpalkkansa muodossa, ja häntä pidetään työssä vain niin kauan kuin hän sitä alituisesti uusintaa. Siitä johtuu kuudennentoista luvun II kohdassa mainittu taloustieteilijöiden kaava, jossa työpalkka esitetään osana itse tuotteesta.[2*] Se on tuotteen se osa, jonka työläinen itse alituisesti uusintaa ja joka vuotaa hänelle takaisin työpalkan muodossa. Kapitalisti tosin maksaa hänelle tavaran arvon rahassa. Mutta tämä raha on vain työn tuotteen eli pikemminkin työn tuotteen osan muutettu muoto. Työläisen muuttaessa osan tuotantovälinettä tuotteeksi, osa hänen aikaisemmasta tuotteestaan muuttuu jälleen rahaksi. Hänen tämänpäiväinen tai tulevan puolen vuoden työnsä maksetaan sillä työllä, jonka hän on suorittanut edellisellä viikolla tai viimeksi kuluneena puolena vuotena. Rahamuodon synnyttämä harhakuva hälvenee heti, kun yksityisen kapitalistin ja yksityisen työläisen sijasta tarkastellaan kapitalistiluokkaa ja työväenluokkaa. Kapitalistiluokka antaa työväenluokalle alituisesti rahan muodossa osoituksia osaan työläisen tuottamasta ja kapitalistin anastamasta tuotteesta. Nämä osoitukset työläinen antaa kapitalistiluokalle yhtä säännöllisesti takaisin ja ottaa siltä siten pois hänelle itselleen kuuluvan osan omaa tuotettaan. Tuotteen tavaramuoto ja tavaran rahamuoto peittävät tämän liiketoimen todellisen luonteen.
Vaihteleva pääoma on siis vain elinhyödykerahaston eli työrahaston erikoinen historiallinen ilmenemismuoto; se on rahasto, jonka työläinen tarvitsee ylläpidokseen ja itsensä uusintamiseksi ja jonka hänen itsensä täytyy tuottaa ja uusintaa kaikissa yhteiskunnallisen tuotannon järjestelmissä. Työrahasto virtaa työläiselle aina vain hänen työnsä maksuvälineiden muodossa, koska hänen oma tuotteensa loittonee alituisesti hänestä pääoman muodossa. Mutta tämä työrahaston ilmenemismuoto ei muuta ensinkään sitä seikkaa, että kapitalisti suorittaa työläiselle ennakolta työläisen oman esineellistyneen työn.[3*] Ottakaamme esimerkiksi verotyötalonpoika. Hän työskentelee omilla tuotantovälineillään omalla pellollaan esim. 3 päivää viikossa. Kolme muuta viikonpäivää hän tekee päivätöitä herrastilalla. Hän uusintaa alituisesti työrahastoaan, mutta tämä ei saa koskaan sellaisten maksuvälineiden muotoa, jotka vieras maksaisi ennakolta hänelle hänen työstään. Sen sijaan hänen maksamaton pakkotyönsäkään ei koskaan saa vapaaehtoisen ja maksetun työn muotoa. Kun jonakin aamuna tilanherra anastaa itselleen verotyötalonpojan pellon, vetojuhdat, siemenet, lyhyesti sanoen tuotantovälineet, niin tämän on siitä lähtien myytävä työvoimansa herralleen. Edellytysten muuten pysyessä samanlaisina hän tekee yhä edelleenkin työtä 6 päivää viikossa, 3 päivää itselleen, 3 entiselle isännälleen, joka on nyt muuttunut palkkatyön teettäjäksi. Yhä edelleen hän kuluttaa tuotantovälineitä tuotantovälineinä ja siirtää niiden arvon tuotteeseen. Yhä edelleenkin menee määrätty osa tuotteesta uusintamiseen. Mutta samoin kuin päivätyö saa palkkatyön muodon, saa verotyötalonpojan yhä edelleen tuottama ja uusintama työrahasto isännän hänelle suorittaman ennakkopääoman muodon. Porvarillinen taloustieteilijä, jonka rajoitetut aivot eivät voi erottaa ilmenemismuotoa siitä, mikä ilmenee, sulkee silmänsä siltä tosiasialta, että vielä nytkin työrahasto esiintyy vain poikkeustapauksissa maapallolla pääoman muodossa.[4*]
Vaihteleva pääoma menettää kuitenkin merkityksensä kapitalistin omasta rahastosta ennakolta suoritettuna arvona[4a*] vain siinä tapauksessa, jos tarkastelemme kapitalistista tuotantoprosessia alati uudistuvana virtana. Mutta jossakin ja jolloinkinhan tämän prosessin täytyy kuitenkin alkaa. Tähänastiselta kannaltamme katsoen on siis todennäköistä, että kapitalisti on päässyt joskus rahanomistajaksi jonkin maksamatta jätetystä vieraasta työstä riippumattoman alkuperäisen kasautumisen avulla, ja hän on siten voinut astua työvoiman ostajana markkinoille. Mutta kapitalistisen tuotantoprosessin pelkkä jatkuvuus eli yksinkertainen uusintaminen saa aikaan myös muita omituisia muutoksia, jotka eivät tapahdu ainoastaan vaihtelevassa pääoman osassa, vaan kokonaispääomassakin.
Jos 1000 punnan pääomalla ajoittain, esim. vuosittain, tuotettu lisäarvo on 200 puntaa ja jos tämä lisäarvo kulutetaan täydellisesti vuoden aikana, niin on selvää, että kun sama prosessi on viitenä vuotena uudistunut, on kulutetun lisäarvon summa 5 × 200 eli yhtä kuin alkuperäinen sijoitettu pääoma-arvo 1000 puntaa. Jos vuosittainen lisäarvo kulutettaisiin vain osittain, esim. vain puoleksi, niin sama tulos saataisiin vasta sitten, kun tuotantoprosessia on toistettu 10 vuotta, sillä 10 × 100 = 1000. Yleisesti sanottuna: sijoitettu pääoma-arvo jaettuna vuosittain kulutetulla lisäarvolla antaa (osamääräksi) uusintamiskausien vuosi- eli lukumäärän, minkä kuluttua kapitalisti on kuluttanut alkuperäisen sijoitetun pääoman ja se siis on kadonnut. Kapitalistin käsitys, että hän kuluttaa vain vieraan, maksamattoman työn tuotetta, lisäarvoa, ja säilyttää alkuperäisen pääoma-arvon, ei voi ensinkään muuttaa itse asiaa. Tiettyjen vuosien kuluttua hänen omistamansa pääoma-arvo on yhtä kuin samoina vuosina ilman vastiketta anastetun lisäarvon määrä, ja hänen kuluttamansa arvosumma yhtä kuin alkuperäinen pääoma-arvo. Tosin hänen käytettävissään on pääoma, jonka suuruus ei ole muuttunut, ja josta osa — rakennukset, koneet yms. — oli jo olemassa, kun hän pani liikkeensä käyntiin. Mutta tässä on kysymys pääoman arvosta eikä sen aineellisista alkutekijöistä. Jos joku kuluttaa koko omaisuutensa tekemällä velkoja, jotka vastaavat tämän omaisuuden arvoa, niin koko omaisuus edustaa vain hänen velkojensa kokonaissummaa. Ja samoin, jos kapitalisti on kuluttanut sijoitetun pääomansa vastikkeen, niin tämän pääoman arvo edustaa enää vain hänen ilmaiseksi anastamansa lisäarvon kokonaissummaa. Hänen vanhan pääomansa arvosta ei ole hiukkastakaan jäljellä.
Lainkaan huolimatta kaikesta kasautumisesta jo pelkkä tuotantoprosessin jatkuvuus eli yksinkertainen uusintaminen muuttaa siis pitemmän tai lyhemmän ajanjakson kuluttua kaiken pääoman välttämättä kasautuneeksi pääomaksi eli kapitalisoiduksi lisäarvoksi. Vaikka pääoma olisi tuotantoprosessiin joutuessaan ollut käyttäjänsä mieskohtaisesti ansaitsemaa omaisuutta, niin ennemmin tai myöhemmin siitä tulee ilman vastiketta anastettu arvo eli maksamatta jätetyn vieraan työn aineellistuma, joko rahan muotoinen tai muunlainen.
Neljännessä luvussa huomasimme, ettei rahan pääomaksi muuttamista varten riittänyt tavaratuotanto ja tavaran kiertokulku. Ensin täytyi ostajana esiintyvän arvon- eli rahanomistajan, tuotantovälineiden ja elinhyödykkeiden omistajan kohdata myyjinä henkilöitä, jotka ovat arvoaluovan substanssin omistajia, ainoastaan työvoimansa omistajia. Työn tuotteen erottaminen itsestään työn välineestä, työn objektiivisten edellytysten erottaminen subjektiivisesta tekijästä — työvoimasta — oli siis kapitalistisen tuotantoprosessin todellinen perusta ja lähtökohta.
Mutta siitä, mikä alussa oli vain lähtökohta, tulee myöhemmin pelkästään prosessin jatkuvuuden, yksinkertaisen uusintamisen takia alati uudistuva ja ikuistuva kapitalistisen tuotannon oma tulos. Toisaalta tuotantoprosessi muuttaa jatkuvasti aineellista varallisuutta pääomaksi, arvonlisäys- ja nautintovälineeksi kapitalistille. Toisaalta työläinen lähtee aina prosessista samanlaisena kuin hän siihen joutuikin — rikkauden henkilöllisenä lähteenä, mutta vailla kaikkia keinoja saada tätä rikkautta itselleen. Kun hänen oma työnsä on jo ennen hänen prosessiin joutumistaan vieraantunut hänestä, kun kapitalisti on sen anastanut ja se on liitetty pääomaan, niin prosessin aikana tämä työ esineellistää itseään alituisesti vieraassa tuotteessa. Kun tuotantoprosessi on samalla kulutusprosessi, jossa kapitalisti kuluttaa työvoimaa, niin työläisen tuote muuttuu alati paitsi tavaraksi myös pääomaksi, arvoksi, joka imee itseensä arvoaluovan voiman, elinhyödykkeiksi, joilla ostetaan ihmisiä, tuotantovälineiksi, joiden avulla tuottajaa käytetään.[5*] Työläinen itse tuottaa siis alituisesti objektiivista rikkautta pääoman muodossa, vieraana voimana, joka hallitsee ja riistää häntä, ja kapitalisti tuottaa yhtä alituisesti työvoimaa rikkauden subjektiivisena lähteenä, joka on erotettu sen omista esineellistymisen ja todellistumisen välineistä, abstraktisena, vain työläisen elimistössä asuvana, lyhyesti sanoen työläisenä palkkatyöläisen muodossa.[6*] Tämä työläisen alituinen uusintaminen eli ikuistaminen on kapitalistisen tuotannon conditio sine qua non [elinehto].
Työläisen kulutus on kahdenlaista. Tuottaessaan hän kuluttaa työllään tuotantovälineitä ja muuttaa ne tuotteiksi, joilla on suurempi arvo kuin sijoitetulla pääomalla. Tämä on hänen tuottava kulutuksensa. Se on samalla hänen työvoimansa kulutusta, jonka suorittaa tämän työvoiman ostanut kapitalisti. Toisaalta työläinen käyttää työvoiman ostossa maksetun rahan elinhyödykkeisiin. Tämä on hänen henkilökohtainen kulutuksensa. Työläisen tuottava ja henkilökohtainen kulutus ovat siis kokonaan eri asioita. Tuottavassa kulutuksessa työläinen toimii pääoman liikkeelle panevana voimana ja on kapitalistin vallassa; henkilökohtaisessa kulutuksessa hän on oma herransa ja suorittaa elämän toimia tuotantoprosessin ulkopuolella. Edellisen kulutuslajin lopputuloksena on kapitalistin elämä, jälkimmäisen tuloksena työläisen oma elämä.
Käsitellessämme työpäivää ym. kävi mm. selville, että työläisen on usein pakko tehdä henkilökohtainen kulutuksensa pelkäksi sivutapahtumaksi tuotantoprosessissa. Tällöin hän panee itseensä elinhyödykkeitä pitääkseen työvoimansa käyttökunnossa, samoin kuin höyrykoneeseen pannaan hiiliä ja vettä, rattaaseen öljyä. Hänen kulutustarvikkeensa ovat silloin jonkin tuotantovälineen kulutustarvikkeita, hänen henkilökohtainen kulutuksensa suorastaan tuottavaa kulutusta. Tämä esiintyy kuitenkin kapitalistiselle tuotantoprosessille epäoleellisena väärinkäytöksenä.[7*]
Toiselta näyttää asia, kun emme pidä silmällä yksityistä kapitalistia ja yksityistä työläistä, vaan kapitalistiluokkaa ja työväenluokkaa, emme yksityistä tavarantuotantoprosessia, vaan koko kapitalistista tuotantoprosessia ja sen yhteiskunnallista laajuutta. — Muuttaessaan osan pääomastaan työvoimaksi kapitalisti lisää sillä kokonaispääomansa arvoa. Hän lyö kaksi kärpästä yhdellä läimäyksellä. Hän ei voita ainoastaan siitä, minkä hän saa työläiseltä, vaan myös siitä, minkä hän hänelle antaa. Työvoimaan vaihdettu pääoma muutetaan elinhyödykkeiksi, joiden kulutuksen tehtävänä on uusintaa työläisten lihaksia, hermoja, luita ja aivoja sekä tuottaa uusia työläisiä. Työväenluokan henkilökohtainen kulutus on siis ehdottoman välttämättömyyden rajojen sisälläkin pääoman työvoimaan vaihtamien elinhyödykkeiden muuttamista takaisin työvoimaksi, jota pääoma taas voi riistää. Se on kapitalistille kaikkein välttämättömimmän tuotantovälineen, työläisen itsensä tuottamista ja uusintamista. Työläisen henkilökohtainen kulutus on siis momenttina pääoman tuottamisessa ja uusintamisessa, tapahtukoonpa tämä kulutus työpajan, tehtaan jne. sisä- tai ulkopuolella, työprosessin sisä- tai ulkopuolella, aivan samoin kuin koneen puhdistus, tehtiinpä se työn aikana tai sen väliaikoina. Asiaan ei ensinkään vaikuta se, että työläinen suorittaa henkilökohtaisen kulutuksensa omaksi eikä kapitalistin mieliksi. Eihän kuormajuhtien kulutuskaan ole silti vähemmän välttämätön kohta tuotantoprosessissa, vaikka eläin itse nauttiikin siitä mitä syö. Työväenluokan säännöllinen ylläpitäminen ja uusintaminen pysyvät pääoman uusintamisen alituisena ehtona. Kapitalisti voi huoleti jättää sen täyttämisen työläisten itsensäsäilyttämis- ja suvunjatkamisvietin varaan. Hän pitää vain huolen heidän henkilökohtaisen kulutuksensa rajoittamisesta vähimmäismäärään ja on yhtä kaukana kuin taivas maasta siitä etelä-amerikkalaisten raakuudesta, jolla työläiset pakotetaan nauttimaan ravitsevampia ravintoaineita vähemmän ravitsevien asemesta.[8*]
Sen vuoksi kapitalisti ja hänen ideologinsa, taloustieteilijä, pitävätkin vain sitä osaa työläisen henkilökohtaisesta kulutuksesta tuottavana, mikä vaaditaan työväenluokan ikuistamiseksi, mikä siis todella on kulutettava, jotta pääoma voisi kuluttaa työvoimaa; kaikki se mitä työläinen tämän lisäksi huvikseen kuluttaa, on tuottamatonta kulutusta.[9*] Jos pääoman kasautuminen johtaisi työpalkan kohoamiseen ja siis työläisen kulutustarvikkeiden lisääntymiseen ilman että pääoma kuluttaisi enemmän työvoimaa, niin lisäpääomaa kulutettaisiin tuottamattomasti.[10*] Todellisuudessa työläisen henkilökohtainen kulutus on hänelle itselleen tuottamatonta, sillä se vain uusintaa yksilön ja hänen tarpeensa; se on tuottavaa kapitalistille ja valtiolle, sillä se on vierasta rikkautta tuottavan voiman synnyttämistä.[11*]
Yhteiskunnalliselta kannalta katsoen työväenluokka on siis välittömän työprosessin ulkopuolellakin pääomaan kuuluvaa, samoin kuin kuollut työkalukin kuuluu siihen. Hänen henkilökohtainen kulutuksensakin on tietyissä rajoissa vain momentti pääoman uusintamisprosessissa. Mutta prosessi itse pitää huolen siitä, etteivät nämä itsetietoiset työkalut juokse tiehensä loitontamalla alati työläisten työn tuotetta työläisten kohtiosta päinvastaiseen, pääoman kohtioon. Henkilökohtainen kulutus pitää toisaalta huolen noiden työkalujen omasta ylläpidosta ja uusintamisesta ja toisaalta elinhyödykkeitä hävittämällä niiden keskeytymättömästä palaamisesta työmarkkinoille. Roomalaisen orjan sitoivat kahleet, palkkatyöläisen sitovat näkymättömät langat hänen omistajaansa. Yksilöllisten palkkaherrojen alinomainen vaihtuminen ja sopimuksen fictio juris [oikeusharha] saavat aikaan palkkatyöläisen näennäisen riippumattomuuden.
Aikaisemmin, missä oli tarpeellista, pääoma toteutti omistusoikeuttaan vapaaseen työläiseen pakkolailla. Niinpä esim. Englannissa oli konetyöläisen maastamuutto vuoteen 1815 saakka ankaran rangaistuksen uhalla kielletty.
Työväenluokan uusintamiseen sisältyy vihdoin myös työtaidon periytyminen ja kasautuminen sukupolvelta toiselle.[12*] Sen kuinka suuressa määrin kapitalisti laskee sellaisen taitavan työväenluokan tuotantoehtoihinsa kuuluvaksi ja pitää sitä jopa vaihtelevan pääomansa todellisena olemisena, voi huomata silloin, kun häntä uhkaa tämän ehdon menettäminen pulan johdosta. Kuten tunnettua, Amerikan sisällissodan ja siihen liittyvän puuvillapulan johdosta suurin osa Lancashiren ym. paikkakuntien puuvillatyöläisistä joutui maantielle. Sekä työväen että muiden yhteiskuntaluokkien taholta esitettiin vaatimus saada valtionapua tai lupa toimeenpanna vapaaehtoisia kansalliskeräyksiä, jotta »liikaväki» voitaisiin lähettää maasta Englannin siirtomaihin tai Yhdysvaltoihin. »Times» julkaisi silloin (24. maaliskuuta 1863) Manchesterin kauppakamarin entisen puheenjohtajan Edmund Potterin kirjeen. Tätä kirjettä sanottiin alahuoneessa täysin oikeutetusti »tehtailijain manifestiksi».[13*] Julkaisemme siitä tässä muutamia kuvaavia kohtia, joissa julkilausutaan koristelemattomasti, että pääomalla on omistusoikeus työvoimaan.
»Sanottakoon puuvillatyöläisille, että heidän tarjontansa on liian suuri... sitä olisi ehkä kolmannella osalla vähennettävä, ja silloin saataisiin aikaan terveellinen kysyntä jäljelle jääviä kahta kolmasosaa varten... Yleinen mielipide vaatii maastamuuttoa... Mestari» (ts. puuvillatehtailija) »ei voi kernaasti nähdä työn tarjontaa vähennettävän, hän voi ajatella, että se on yhtä epäoikeutettua kuin väärinkin... Jos maastamuuttoa avustetaan yleisistä varoista, hänellä on oikeus vaatia asialleen huomiota ja ehkäpä panna vastalausekin.»
Samainen Potter selvittelee edelleen, kuinka hyödyllinen puuvillateollisuus on, kuinka »se on epäilemättä kiinnittänyt itseensä liikaväestöä Irlannista ja Englannin maanviljelysalueilta», kuinka suunnattoman laaja se on, kuinka se vuonna 1860 tuotti 5⁄13 Englannin koko vientikaupasta, kuinka se parin vuoden kuluttua taas laajenee markkinoiden laajentuessa, etenkin Intiassa, ja jos tehdään riittäväksi »puuvillan tuonti 6 pencestä naulalta». Hän jatkaa sitten:
»Aika — yksi, kaksi, ehkä kolme vuotta — on tuottava tarvittavan määrän... Haluaisin sitten asettaa vastattavaksi kysymyksen, onko tämä teollisuus sen arvoinen, että se olisi säilytettävä, maksaako vaivan pitää koneisto» (nimittäin elävät työkoneet) »järjestyksessä, ja eikö ole suurinta hulluutta ajatella siitä luopumista! Niin uskon. Tahdon myöntää, etteivät työläiset ole omaisuutta (I allow that the workers are not a property), he eivät ole Lancashiren eivätkä mestarien omaisuutta, mutta heissä on molempien voima, he ovat sellainen henkinen ja koulutettu voima, jota yhden sukupolven aikana ei voida korvata, mutta se muu koneisto, jolla he työskentelevät (the mere machinery which they work), voitaisiin suureksi osaksi korvata edullisesti ja jopa parantaa kahdessatoista kuukaudessa.[14*] Edistäkää työvoiman maastamuuttoa tai sallikaa sen tapahtua (!), mitä silloin tulee kapitalistista? (Encourage or allow the working power to emigrate, and what of the capitalist?)» Tämä sydämenpurkaus muistuttaa hovimarsalkka Kalbia.[144] »...Poistakaa työläisparhaimmisto, ja kiinteän pääoman arvo alenee suuressa määrin ja liikkuva pääoma ei kestä taistelua, jossa huonompaa työläislajia ja sitäkin on entistä vähemmän tarjolla... Meille sanotaan, että työläiset itse haluavat muuttaa maasta. On hyvin luonnollista, että he niin tekevät... Pienentäkää, puristakaa kokoon puuvillaliikettä ottamalla siltä pois sen työvoimat (by taking away its working power), vähentäkää työväelle maksettavia palkkasummia esim. 1⁄3 eli 5 miljoonalla, ja mitä silloin tulee heitä lähinnä ylempänä olevasta luokasta, pikkukauppiaista? Mitä maankorosta, asuntovuokrasta?.. Mitä pikkumaanvuokraajasta, parhaimmasta talonomistajasta, maanomistajasta? Sanokaapa siis, voiko mikään suunnitelma olla kaikille luokille koko maassa murhaavampi kuin tämä kansakunnan heikentäminen viemällä maasta sen parhaat tehdastyöläiset ja tekemällä arvottomaksi osan sen eniten tuottavasta pääomasta ja rikkaudesta?» »Minä neuvon lainaamaan 5–6 miljoonaa, jakamaan sen 2 tai 3 vuoden osalle, asettamaan sen valvojiksi erikoiset komissaarit, jotka määrätään jäseniksi vaivaishoitohallituksiin puuvilla-alueilla, ja antamaan erikoiset lakimääräykset, joilla säädetään tietty pakkotyö avunsaajien siveellisen ryhdin ylläpitämiseksi... Voiko maanomistajille tai mestareille tapahtua mitään pahempaa (can anything be worse for landowners or masters) kuin parhaiden työläistensä menettäminen, jäljelle jäävien siveellisen kunnon häviäminen ja heidän mielensä masentuminen sen kautta, että maastamuutto autioittaa kokonaisen maakunnan sekä tyhjentää sen arvosta ja pääomasta?»
Potter, puuvillatehtailijoiden valittu edustaja, puhuu kahdenlaatuisesta »koneistosta», jotka molemmat kapitalisti omistaa ja joista toinen on jatkuvasti hänen tehtaassaan, toinen öisin ja sunnuntaisin oleskelee sen ulkopuolella cottageissa. Toinen on kuollut, toinen elävä. Kuollut koneisto ei ainoastaan huonone ja menetä arvoaan joka päivä, vaan myös tekniikan alituisen edistymisen takia siitä vanhentuu alati huomattavia osia siinä määrin, että se voidaan edullisesti ja muutamissa kuukausissa korvata uudemmalla koneistolla. Sitä vastoin elävä koneisto paranee sitä mukaa, kuta kauemmin sitä käytetään, kuta enemmän se kasaa itseensä sukupolvien taitoa. Vastauksessaan tehdasruhtinaalle »Times» kirjoitti mm. seuraavaa:
»Puuvillamestarien erinomaisen suuri ja ehdoton tärkeys on tehnyt herra E. Potteriin niin syvän vaikutuksen, että pysyttääkseen tämän luokan ja ikuistaakseen sen ammatin hän tahtoo sulkea puoli miljoonaa työväenluokan jäsentä vastoin heidän tahtoaan suureen siveelliseen Workhouse'en [työlaitokseen]. Onko tämä teollisuus niin suuriarvoinen, että siitä pitäisi pitää kiinni? kysyy herra Potter. Epäilemättä, kaikin kunniallisin keinoin, vastaamme me. Maksaako koneiston kunnossapitäminen vaivan? kysyy edelleen herra Potter. Tämä saattaa meidät ymmälle. Koneistona herra Potter pitää ihmiskoneistoa; hän vakuuttaa, ettei hän aio käsitellä sitä ehdottomana mestarin omaisuutena. Meidän täytyy myöntää, ettemme katso 'maksavan vaivaa', emme katso edes mahdolliseksi pitää ihmiskoneistoa kunnossa, ts. sulkea sitä lukon taakse ja pitää sitä voiteessa siksi, kunnes sitä tarvitaan. Ihmiskoneistolla on se ominaisuus, että se jouten ollessaan ruostuu, voiteli ja hankasi sitä kuinka paljon hyvänsä. Sitä paitsi ihmiskoneisto, kuten kokemuksesta tiedämme, voi itsestään päästää ulos höyryä ja räjähtää tai riehahtaa hurjaan hyörintään suurkaupungeissamme. Herra Potter on ehkä oikeassa väittäessään, että työläisten uusintamiseen tarvitaan pitkähkö aika, mutta kun meillä on käytettävänämme tottuneita koneenkäyttäjiä ja rahaa, löydämme aina toimellisia, vankkoja teollisuusmiehiä tehdäksemme niistä enemmän tehtailijoita kuin koskaan voimme tarvita... Herra Potter pakinoi teollisuuden elvyttämisestä 1, 2, 3 vuodessa ja vaatii meiltä, ettemme edistäisi emmekä sallisi työvoiman maasta siirtymistä! Hän sanoo olevan luonnollista, että työläiset tahtovat muuttaa maasta, mutta hän arvelee, että kansakuntamme täytyy sulkea nämä puoli miljoonaa työläistä ja heidän 700 000 omaistaan, heidän omasta tahdostaan huolimatta, puuvilla-alueille ja kukistaa heidän siitä välttämättömästi johtuva tyytymättömyytensä väkivalloin sekä elättää heidät almuilla, tehdä kaikki tämä sen mahdollisuuden varalta, että puuvillatehtailijat jälleen jonakin kauniina päivänä heitä ehkä tarvitsevat... On tullut aika, jolloin näiden saarien suuren yleisen mielipiteen täytyy tehdä jotakin tämän 'työvoiman' pelastamiseksi niiden vallasta, jotka tahtovat käytellä sitä samoin kuin hiiltä, rautaa ja puuvillaa» (»to save this 'working power' from those who would deal with it as they deal with iron, coal and cotton»).[15*]
»Timesin» kirjoitus oli vain jeu d'esprit [älyn leikkiä]. »Suuri yleinen mielipide» oli todellisuudessa herra Potterin kannalla siinä, että työläiset olivat vain tehtaisiin kuuluvaa irtaimistoa. Heidän maastamuuttonsa estettiin.[16*] Heidät suljettiin puuvilla-alueiden »siveelliseen työlaitokseen» ja he ovat edelleenkin »Lancashiren puuvillatehtailijoiden voima (the strength)».
Kapitalistinen tuotantoprosessi sellaisenaan uusintaa siis työvoiman ja työehtojen eroamisen toisistaan. Siten se uusintaa ja ikuistaa työläisen riistämisehdot. Se pakottaa työläisen myymään alati työvoimaansa elääkseen ja tekee kapitalistille alati mahdolliseksi sen ostamisen rikastuakseen.[17*] Nyt ei enää sattuma aseta kapitalistia ja työläistä markkinoilla vastatusten ostajana ja myyjänä. Itse prosessin vääjäämätön kulku on se, joka heittää aina toisen takaisin markkinoille työvoimansa myyjänä ja muuttaa aina hänen oman tuotteensa toisen ostovälineeksi. Todellisuudessa työläinen kuuluu pääomalle jo ennen kuin hän myy itsensä kapitalistille. Hänen taloudellista orjanasemaansa[18*] välittää sekä peittää samanaikaisesti hänen itsemyyntinsä ajoittainen uudistuminen, hänen yksilöllisen palkkaherransa vaihtuminen ja työn markkinahinnan heilahtelut.[19*]
Yhtenäisenä kokonaisprosessina eli uusintamisprosessina katsottuna kapitalistinen tuotanto ei siis tuota vain tavaraa, ei vain lisäarvoa, vaan se tuottaa ja uusintaa itse pääomasuhteen, toisaalta kapitalistin, toisaalta palkkatyöläisen.[20*]
Aikaisemmin olen tarkastellut, miten lisäarvo syntyy pääomasta, nyt on tutkittava, miten pääoma syntyy lisäarvosta. Lisäarvon käyttämistä pääomana eli lisäarvon muuttumista takaisin pääomaksi sanotaan pääoman kasautumiseksi.[21*]
Tarkastelkaamme tätä ilmiötä ensiksikin yksityisen kapitalistin kannalta. Oletamme esim., että kehruutehtailija on sijoittanut 10 000 punnan pääoman, josta 4⁄5 on puuvillaa, koneita ym., 1⁄5 työpalkkaa. Olettakaamme edelleen hänen tuottavan vuodessa 240 000 naulaa lankaa, jonka arvo on 12 000 puntaa. Jos lisäarvon suhdeluku on 100 %, lisäarvo sisältyy 40 000 lankanaulan lisätuotteeseen eli nettotuotteeseen, bruttotuotteen kuudenteen osaan. Tämän lisätuotteen arvo on 2000 puntaa, mikä siitä myytäessä saadaan. 2000 punnan arvo on 2000 punnan arvo. Tätä rahaa ei haistamalla eikä katsomalla voi tuntea lisäarvoksi. Se että tietty arvo on lisäarvo, osoittaa vain sen, kuinka tämä arvo on joutunut omistajalleen, mutta se ei ensinkään muuta arvon tai rahan luonnetta.
Saadakseen uuden 2000 punnan summan muuttumaan pääomaksi kehruutehtailijan on siis kaikkien muiden ehtojen pysyessä entisellään sijoitettava siitä 4⁄5 puuvillan ym. ostoon ja 1⁄5 uusien kehruutyöläisten ostoon; sitä paitsi viimeksi mainitut löytävät markkinoilta ne elinhyödykkeet, joiden arvon tehtailija on heille ennakolta suorittanut. Silloin tämä uusi 2000 punnan pääoma toimii kehruuliikkeessä ja tuottaa puolestaan 400 punnan lisäarvon.
Alkuaan pääoma-arvo oli sijoitettu rahan muodossa; sitä vastoin lisäarvo on lähinnä bruttotuotteen tietyn osan arvo. Jos tämä bruttotuote myydään, muutetaan rahaksi, niin pääoma-arvo saa jälleen alkuperäisen muotonsa, mutta lisäarvo muuttaa alkuperäistä olomuotoaan. Kuitenkin sekä pääoma-arvo että lisäarvo ovat tästä hetkestä saakka rahasummia, ja niiden takaisin pääomaksi muuttuminen tapahtuu aivan samalla tavoin. Kummankin kapitalisti käyttää tavaroiden ostoon, jotka tekevät hänelle mahdolliseksi aloittaa uudestaan tuotteidensa valmistamisen ja tällä kertaa laajennetussa mittakaavassa. Mutta jotta hän voisi ostaa nämä tavarat, niitä täytyy olla markkinoilla hänen saatavanaan.
Hänen omat lankansa kiertävät ainoastaan siksi, että hän vie vuosituotteensa markkinoille samoin kuin kaikki muut kapitalistit vievät omat tavaransa. Mutta ennen kuin ne joutuvat markkinoille, niiden on jo täytynyt olla vuosituotantovarannossa, ts. siinä kaikenlaatuisten esineiden kokonaissummassa, joksi yksityispääomien yhteissumma eli yhteiskunnallinen kokonaispääoma vuoden aikana muuttuu ja josta kullakin yksityiskapitalistilla on vain jokin osa hallussaan. Markkinoilla tapahtuu vain vuosituotannon yksityisten osien siirtymistä mieheltä miehelle, kädestä toiseen, mutta markkinat eivät voi suurentaa vuoden kokonaistuotantoa eivätkä muuttaa tuotettujen tavaroiden luonnetta. Se mihin tuota kokonaistuotantoa voidaan käyttää, riippuu siis vuoden kokonaistuotannon kokoonpanosta eikä suinkaan sen kiertokulusta.
Ensiksikin vuosituotannon tulee antaa kaikkia niitä esineitä (käyttöarvoja), joilla pääoman aineelliset, vuoden aikana kulutetut osat voidaan korvata. Kun nämä on vähennetty, jää jäljelle netto- eli lisätuote, johon lisäarvo sisältyy. Ja mitä on tämä lisätuote? Ehkäpä siinä on esineitä, jotka on tarkoitettu tyydyttämään kapitalistiluokan tarpeita ja haluja ja jotka siis sisältyvät sen kulutusvarantoon. Jos asia olisi siten, niin lisäarvo tulisi kyllä humussa ja mässäyksessä kokonaan hävitetyksi ja tapahtuisi ainoastaan yksinkertainen uusintaminen.
Jotta voitaisiin kasata, on osa lisätuotteesta muutettava pääomaksi. Mutta ellei tehdä ihmeitä, pääomaksi voidaan muuttaa vain sellaisia olioita, joita voidaan käyttää työprosessissa, ts. tuotantovälineitä, ja edelleen olioita, joista työläinen voi elää, siis elinhyödykkeitä. Osa kunkin vuoden lisätyöstä on siis käytettävä tuotantovälineiden ja elinhyödykkeiden lisäämiseen yli sen määrän, joka oli tarpeen sijoitetun pääoman korvaamiseen. Sanalla sanoen, lisäarvo voidaan muuttaa pääomaksi ainoastaan siksi, että lisätuote, jonka arvo se on, sisältää jo uuden pääoman aineosat.[21a*]
Saadakseen nämä aineosat todellakin toimimaan pääomana kapitalistiluokka tarvitsee lisää työtä. Jollei entisistä työläisistä voida puristaa enempää työtä tekemällä tuotanto laajaperäisemmäksi tai työ voimaperäisemmäksi, niin täytyy hankkia lisää työvoimia. Kapitalistisen tuotannon koneisto on jo pitänyt siitäkin huolen: se uusintaa työväenluokkaa luokkana, joka on riippuvainen työpalkasta, jonka tavallinen taso riittää sekä sen hengissä pitämiseen että myös sen lisäämiseen. Pääoman on vain liitettävä ne lisätyövoimat, joita työväenluokka sille joka vuosi antaa kaikenikäisinä, vuosituotantoon jo ennestään sisältyviin lisättyihin tuotantovälineisiin, ja lisäarvon muuttuminen pääomaksi on valmis. Konkreettisesti katsoen pääoman kasautuminen on sen uusiutumista etenevästi kasvavassa mittakaavassa. Yksinkertaisen uusintamisen piiri muuttuu ja vaihtuu Sismondin[146] sanoja käyttääksemme spiraaliksi.[21b*]
Palatkaamme nyt esimerkkiimme. Kysymyksessä on vanha juttu: Abraham siitti Iisakin, Iisak siitti Jaakobin jne. Alkuperäinen 10 000 punnan pääoma tuottaa 2000 punnan lisäarvon, joka kapitalisoidaan. Uusi 2000 punnan pääoma tuottaa 400 punnan lisäarvon; tämä lisäarvo jälleen kapitalisoidaan, siis muutetaan toiseksi lisäpääomaksi, joka tuottaa uuden 80 punnan lisäarvon jne.
Jätämme tässä huomioon ottamatta kapitalistin kuluttaman lisäarvon osan. Yhtä vähän meitä kiinnostaa tällä kertaa myös se, onko lisäpääoma liitetty alkuperäiseen pääomaan, vai onko se erotettu siitä itsenäisesti arvoaan lisäämään; samoin kuin se, käyttääkö niitä sama kapitalisti, joka on ne kasannut, vai siirtääkö hän ne toisille. Emme saa vain unohtaa, että uusien pääomien ohessa alkuperäinen pääoma uusiintuu yhä edelleen jatkuvasti sekä tuottaa lisäarvoa ja että samoin on laita jokaisen kasautuneen pääoman suhteessaan synnyttämäänsä lisäpääomaan.
Alkuperäinen pääoma syntyi sijoittamalla 10 000 puntaa. Kuinka sen omistaja on saanut sen? Omalla ja esi-isiensä työllä, vastaavat meille yhdestä suusta kansantaloustieteen edustajat,[21c*] ja heidän olettamuksensa näyttää todellakin olevan ainoa, mikä on sopusoinnussa tavarantuotannon lakien kanssa.
Aivan toisin on 2000 punnan lisäpääoman laita. Sen synnyn me tarkoin tunnemme. Se on kapitalisoitua lisäarvoa. Alusta alkaen ei siinä ole ainoatakaan arvohiukkasta, joka ei johtuisi vieraasta, maksamatta jätetystä työstä. Tuotantovälineet, joihin lisätyövoima liitetään, samoin kuin elinhyödykkeetkin, joiden avulla se pidetään hengissä, ovat vain osia lisätuotteesta, kapitalistiluokan työväenluokalta kiskomasta vuotuisesta verosta. Kun edellinen ostaa osalla tätä veroa jälkimmäiseltä lisätyövoimaa, vaikkapa täydestä hinnastakin, siten että vastike vaihdetaan vastikkeeseen, niin tämä on joka tapauksessa vanhaa valloittajan menettelyä ostaa voitetulta tavaroita voitetun omalla, häneltä ryöstetyllä rahalla.
Vaikka lisäpääoma antaa työtä tuottajalleen, niin tämän täytyy ensiksikin jatkaa alkuperäisen pääoman arvon lisäystä ja sen lisäksi ostaa takaisin aikaisemman maksamattoman työnsä tuotto enemmällä työllä kuin mitä se on maksanut. Jos asiaa katsotaan vain koko kapitalistiluokan ja koko työväenluokan välisenä toimituksena, ei siihen vaikuta yhtään se, että lisätyöläisille annetaan työtä entisten työläisten maksamatta jätetyn työn avulla. Ehkäpä kapitalisti muuttaa lisäpääoman koneeksi, joka ajaa lisäpääoman tuottajan maantielle ja asettaa hänen sijaansa pari lasta. Joka tapauksessa työväenluokka on tämänvuotisella lisätyöllään luonut pääoman, joka ensi vuonna pitää toimessa lisää työtä.[22*] Juuri tätä sanotaankin »pääoman synnyttämäksi pääomaksi».
Ensimmäisen lisäpääoman, 2000 punnan kasautumisen edellytyksenä oli kapitalistin sijoittama, hänen »alkuperäisen työnsä» nojalla hänelle kuuluva 10 000 punnan summa. Mutta sitä vastoin toisen lisäpääoman, 400 punnan edellytyksenä ei ole mitään muuta kuin ennen sitä tapahtunut ensimmäisen, 2000 punnan, lisäpääoman kasautuminen, jonka kapitalisoitu lisäarvo se on. Aikaisemman, maksamattoman työn omistaminen esiintyy nyt ainoana edellytyksenä, jonka nojalla elävän maksamattoman työn omaksuminen nyt tapahtuu yhä kasvavassa määrässä. Kuta enemmän kapitalisti on nyt kasannut, sitä enemmän hän voi kasata.
Mikäli se lisäarvo, joka muodostaa lisäpääoman I, on ollut tulos siitä, että osalla alkuperäistä pääomaa on ostettu työvoimaa, siis tehty kauppa, joka on ollut tavaranvaihdon lakien mukainen eikä lain kannalta katsottuna ole edellyttänyt muuta kuin sen, että työläinen puolestaan on vapaasti hallinnut omia kykyjään ja rahan- tai tavaranomistaja puolestaan omistamiaan arvoja; mikäli lisäpääoma II jne. on ollut vain lisäpääoman I tulos eli siis seuraus tuosta ensimmäisestä suhteesta; mikäli edelleen kukin yksityinen toimitus on tavaranvaihdon lain mukainen, siis kapitalisti alati ostaa työvoimaa, työläinen sitä alati myy — ja, olettakaamme, jopa sen todellisesta arvosta — on ilmeistä, että tavarantuotannosta ja tavaran kiertokulusta riippuva anastamisen laki eli yksityisomaisuuden laki muuttuu oman, sisäisen, välttämättömän dialektiikkansa nojalla suoraksi vastakohdakseen. Vastikkeiden vaihto, joka näytti olevan alkuperäinen toimitus, on muuttunut niin, että vaihto tapahtuu vain näennäisesti, kun näet ensiksikin itse työvoimaan vaihdettu pääoman osa on vain osa ilman vastiketta omaksi otetusta vieraan työn tuotteesta ja kun toiseksi sen tuottaja, työläinen, on pakotettu paitsi korvaamaan sen myös antamaan siihen uuden lisätuotteen. Kapitalistin ja työläisen välisestä vaihtosuhteesta tulee siis pelkkä kiertokulkuprosessiin kuuluva näennäisyys, vain muoto, joka on vieras itse sisällölle ja tekee sen salaperäiseksi. Työvoiman alituinen osto ja myynti on muoto. Sisältö on se, että kapitalisti osan jo ennen esineellistettyä vierasta työtä, jota hän ottaa lakkaamatta omakseen ilman vastiketta, muuttaa yhä uudelleen suuremmaksi määräksi elävää vierasta työtä. Alkuaan omistusoikeus näytti perustuvan omaan työhön. Tämän käsityksen piti ainakin pitää paikkansa, koska vastatusten on vain yhtä oikeutettuja tavaranomistajia ja vieras tavara voidaan ottaa omaksi vain niin, että oma tavara luovutetaan ja viimeksi mainittu voidaan tuottaa vain työllä. Omistus esiintyy nyt kapitalistin puolella oikeutena omistaa vierasta, maksamatonta työtä tai sen tuote, työläisten puolella mahdottomuutena omistaa oman työnsä tuote. Omistuksen ja työn ero tulee välttämättömäksi johtopäätökseksi laista, joka näyttää johtuvan niiden samaisuudesta.[23*]
Näin ollen niin vasten kasvoja kuin kapitalistinen anastamistapa näyttääkin lyövän alkuperäisiä tavarantuotannon lakeja, se ei kuitenkaan saa alkuansa näiden lakien rikkomisesta, vaan päinvastoin niiden käyttämisestä. Valaisemme vieläkin kerran asiaa luomalla lyhyen silmäyksen niiden peräkkäisten liikkeiden sarjaan, joiden päätekohtana on kapitalistinen kasautuminen.
Näimme ensiksikin, että arvon alkuperäinen pääomaksi muuttuminen tapahtuu kauttaaltaan vaihdon lakien mukaisesti. Toinen asianosainen myy työvoimansa, toinen ostaa sen. Edellinen saa tavaransa arvon ja luovuttaa samalla sen käyttöarvon — työn — jälkimmäiselle. Nyt tämä muuttaa jo aikaisemmin omistamansa tuotantovälineet niin ikään omistamansa työn avulla uudeksi tuotteeksi, joka samoin kuuluu hänelle laillisesti.
Tämän tuotteen arvoon sisältyy ensiksikin käytettyjen tuotantovälineiden arvo. Hyödyllinen työ ei voi käyttää noita tuotantovälineitä siirtämättä niiden arvoa uuteen tuotteeseen, mutta kelvatakseen myytäväksi työvoiman täytyy kyetä tuottamaan hyödyllistä työtä siinä teollisuuden haarassa, jossa sitä on käytettävä.
Uuden tuotteen arvoon sisältyy edelleen työvoiman arvon vastike ja lisäarvo. Tämä on välttämätöntä siksi, että määrätyksi ajaksi, päiväksi, viikoksi jne. myydyllä työvoimalla on vähemmän arvoa kuin mitä sen käyttö tänä aikana tuo. Mutta työläinen on saanut työvoimansa vaihtoarvoa vastaavan maksun ja hän on samalla luovuttanut sen käyttöarvon, niin kuin jokaisessa ostossa ja myynnissä tapahtuu.
Se seikka, että tällä erikoistavaralla, työvoimalla, on se erikoinen käyttöarvo, että se tuottaa työtä, ja niin muodoin luo arvoa, ei voi yhtään vaikuttaa tavarantuotannon yleiseen lakiin. Kun siis työpalkkana sijoitettu arvosumma ei ainoastaan jälleen esiinny tuotteessa, vaan myös enentyy lisäarvolla, niin tämä ei johdu siitä, että myyjälle olisi tehty vääryyttä, sillä hänhän on saanut tavaransa arvon, vaan ainoastaan siitä, että ostaja on käyttänyt tätä tavaraa.
Vaihdon laki edellyttää yhtäläisyyttä vain toisiinsa vaihdettujen tavaroiden vaihtoarvojen välillä. Vieläpä se jo alun pitäen edellyttää, että niiden käyttöarvot ovat erilaiset eikä sillä ole vähäisintäkään tekemistä niiden käyttämisen kanssa, joka alkaa vasta kun kauppa on päätetty ja tapahtunut.
Rahan alkuperäinen muuttuminen pääomaksi tapahtuu siis täydellisesti tavarantuotannon taloudellisten lakien ja niistä johtuvan omistusoikeuden mukaisesti. Mutta siitä huolimatta tästä seuraa:
Yksinkertainen uusintaminen on vain tämän ensimmäisen toimen ajoittaista kertaamista; joka kerta raha muutetaan aina uudestaan pääomaksi. Lakia ei siis rikota, päinvastoin se saa vain tilaisuuden päästä jatkuvasti voimaan.
»Useat peräkkäiset vaihdot ovat vain tehneet viimeisestä ensimmäisen edustajan.» (Sismondi, »Nouveaux Principes d'Économie Politique», t. I, p. 70.)
Ja kuitenkin olemme nähneet, että pelkkä uusintaminen on riittävä antamaan tälle ensimmäiselle toimitukselle — sikäli kuin se käsitetään itsenäiseksi tapahtumaksi — kokonaan toisen luonteen.
»Niistä, jotka keskenään jakavat kansallistulon, toiset» (työläiset) »saavat joka vuosi uuden oikeuden siihen uudella työllä; toiset» (kapitalistit) »ovat jo ennen saaneet alkuperäisellä työllä siihen pysyvän oikeuden.» (Mt., s. 111.)
Kuten tiedetään, työn ala ei ole ainoa, missä esikoisuus aiheuttaa ihmeitä.
Asiaan ei vaikuta myöskään yhtään se, että yksinkertaisen uusintamisen sijaan tulee uusintaminen laajennetussa mittakaavassa, kasautuminen. Edellisessä kapitalisti tuhlaa koko lisäarvon, jälkimmäisessä hän osoittaa kansalaishyvettään sillä, että kuluttaa vain osan ja muuttaa lopun rahaksi.
Lisäarvo on hänen omaisuuttaan, se ei ole koskaan ollut muiden. Jos hän sijoittaa sen tuotantoon, niin hän tekee samoin kuin hän teki sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran astui markkinoille, ts. panee liikkeeseen rahoja omista varoistaan. Asiaan ei vaikuta vähääkään se, että tämä omaisuus on tällä kertaa peräisin hänen työläistensä maksamatta jätetystä työstä. Jos työmies B:lle annetaan työtä sen lisäarvon avulla, minkä työmies A on tuottanut, niin A on ensiksikin tuottanut tämän lisäarvon ilman että hänen tavaransa laillista hintaa on penniäkään vähennetty, ja toiseksi tämä liiketapahtuma ei yleensä koske ensinkään B:tä. B vain vaatii ja on oikeutettu vaatimaan, että kapitalisti maksaa hänelle hänen työvoimansa arvon.
»Kumpikin vieläpä voitti: työläinen, koska hänelle etukäteen annettiin hänen työnsä» (pitäisi olla: toisten työläisten maksamattoman työn) »hedelmät, ennen kuin hän teki työn» (pitäisi olla: ennen kuin hänen työnsä tuotti hedelmiä); »työnantaja, koska tuon työläisen työllä oli suurempi arvo kuin hänen työpalkallaan» (pitäisi olla: tuotti enemmän kuin sen arvon, mikä hänen työpalkallaan oli). (Sismondi, »Nouveaux Principes d'Économie Politique», t. I, p. 135.)
Tosin asia näyttää aivan toiselta, jos tarkastelemme kapitalistista tuotantoa sen jatkuvasti uudistuessa ja yksityisen kapitalistin sekä yksityisen työläisen sijaan pidämme silmällä kokonaisuutta, kapitalistiluokkaa ja sen vastakohtana työväenluokkaa. Mutta silloin otamme asian mittakaavassa, joka on aivan vieras tavaratuotannolle.
Tavaratuotannossa ovat vastatusten vain toisistaan riippumattomat myyjä ja ostaja. Heidän keskinäissuhteensa loppuvat, kun heidän solmimansa sopimus päättyy. Jos liiketoimi heidän välillään uudistuu, niin se tapahtuu uuden sopimuksen perusteella, joka ei ole missään yhteydessä edelliseen, ja jossa vain sattumalta sama ostaja ja sama myyjä tapaavat uudestaan toisensa.
Jos siis tavarantuotantoa tai jotain siihen liittyvää tapahtumaa on arvosteltava sen omien taloudellisten lakiensa mukaan, niin meidän on käsiteltävä kutakin vaihtotoimitusta erikseen, yhdistämättä sitä millään tavoin sen edellä käyvään tai sitä seuraavaan vaihtotoimitukseen. Ja kun ostot ja myynnit tapahtuvat ainoastaan erillisten yksilöiden kesken, niin siitä ei ole lupa etsiä kokonaisten yhteiskuntaluokkien välisiä suhteita.
Kuinka pitkän sarjan perättäisiä uusiintumisia ja ennen niitä tapahtuneita kasautumisia nykyhetkellä toimiva pääoma lieneekin läpäissyt, se säilyttää kuitenkin alkuperäisen neitseellisyytensä. Niin kauan kuin kussakin vaihtotoimituksessa — yksitellen otettuna — noudatetaan vaihdon lakeja, anastamistavassa voi tapahtua täydellinen kumous ilman että se mitenkään koskee tavarantuotannon mukaista omistusoikeutta. Tämä oikeus pysyy voimassa niin alussa, jolloin tuote on tuottajan oma ja jolloin tämä voi rikastua vain oman työnsä avulla vaihtaen vastikkeita toisiin, kuin kapitalismin aikakaudellakin, jolloin yhteiskunnallinen rikkaus tulee yhä enenevässä määrin niiden omaksi, joilla on tilaisuus anastaa jatkuvasti itselleen toisten maksamatta jätetty työ.
Tätä tulosta ei voida välttää, sikäli kuin työläinen myy itse vapaasti työvoimaansa tavarana. Mutta vasta siitä saakka tavarantuotanto tuleekin yleiseksi ja tyypilliseksi tuotannon muodoksi; vasta siitä saakka kukin tuote tuotetaan heti alun pitäen myytäväksi ja kaikki tuotettu rikkaus kulkee kiertokulun kautta. Vasta siitä hetkestä, jolloin tavarantuotannon pohjaksi tulee palkkatyö, tavarantuotanto pakottaa koko yhteiskunnan valtansa alaiseksi; mutta myös siitä hetkestä saakka se vasta kehittää kaikki piilevät kykynsä. Jos sanotaan, että palkkatyön väliintulo väärentää tavarantuotannon todellisen luonteen, niin se on samaa kuin sanottaisiin, ettei tavarantuotanto saa kehittyä, jos sen todellisen luonteen tulee jäädä väärentymättömäksi. Samassa määrin kuin tavarantuotanto kehittyy omien sisäisten lakiensa mukaisesti kapitalistiseksi tuotannoksi, samassa määrin tavarantuotannon omaisuuslait muuttuvat kapitalistisen anastamisen laeiksi.[24*]
Näimme, että yksinkertaisessa uusintamisessakin kaikki sijoitettu pääoma, olipa se alkuaan hankittu millä tavoin hyvänsä, muuttuu kasautuneeksi pääomaksi eli kapitalisoiduksi lisäarvoksi. Mutta tuotannon virrassa yleensä kaikki alkuaan sijoitettu pääoma tulee häviävän pieneksi (magnitudo evanescens matemaattisessa mielessä) verrattuna suoranaisesti kasautuneeseen pääomaan, ts. uudelleen pääomaksi muuttuneeseen lisäarvoon eli lisätuotteeseen, olipa se sitten sillä omistajalla, joka on sen kasannut, tai vieraalla. Kansantaloustiede määrittelee sen vuoksi pääoman yleensä »kasautuneeksi rikkaudeksi» (muuttuneeksi lisäarvoksi tai tuloksi), »jota käytetään uudestaan lisäarvon tuottamiseen»,[25*] ja kapitalistin »lisätuotteen omistajaksi».[26*] Tämä sama katsantotapa esiintyy vain toisessa muodossa, kun sanotaan, että kaikki olemassa oleva pääoma on kasautunutta tai kapitalisoitua korkoa, sillä korko on vain lisäarvon osa.[27*]
Ennen kuin ryhdymme tarkemmin määrittelemään kasautumista eli lisäarvon muuttumista takaisin pääomaksi, on poistettava eräs klassisen taloustieteen luoma kaksimielisyys.
Yhtä vähän kuin ne tavarat, jotka kapitalisti ostaa osalla lisäarvoa omaa kulutustaan varten, ovat hänelle tuotantovälineitä ja arvonlisäämisen keinoja, yhtä vähän myös se työ, minkä hän ostaa tyydyttääkseen luonnolliset ja yhteiskunnalliset tarpeensa, on tuottavaa työtä. Ostaessaan nuo tavarat ja tuon työn kapitalisti ei muuta niihin käytettyä lisäarvoa pääomaksi, vaan päinvastoin kuluttaa sen tai panee sen menemään tulona. Vastoin vanhaa aatelista ajatustapaa, jonka mukaan, kuten Hegel huomauttaa, »on kulutettava se mikä on olemassa»[147] ja joka ilmenee erittäin selvästi henkilökohtaisten palvelusten ylellisyydessä, porvarillinen taloustiede piti ehdottoman tärkeänä julistaa pääoman kasaaminen ensimmäiseksi kansalaisvelvollisuudeksi ja saarnata väsymättä: ei voi kasata se, joka syö kaiken tulonsa sen sijaan, että luovuttaisi siitä melkoisen osan tuottavien lisätyöläisten pestaamiseen, jotka tuottavat enemmän kuin maksavat. Toisaalta kansantaloustieteen oli polemisoitava sitä kansan ennakkoluuloa vastaan, joka sekoittaa kapitalistisen tuotannon aarteenkasaamiseen[28*] ja sen vuoksi väittää, että kasattu rikkaus on muka rikkautta, joka on pelastettu häviöltä sen luontoismuodossa, eli siis kulutukselta tai jopa kiertokululta. Rahan sulkeminen erilleen kiertokulusta olisi todellisuudessa suora vastakohta sen käyttämiselle pääomana ja tavaroiden kasaaminen aarteenkasaamisen mielessä olisi sulaa hulluutta.[28a*] Suurten tavaramäärien kasautuminen johtuu kiertokulun pysähtymisestä tai liikatuotannosta.[29*] Kansan käsityksessä esiintyy kylläkin toisaalta kuva rikkaiden kulutusvarantoon kasatuista, hitaasti hupenevista hyödykkeistä, toisaalta varantojen muodostamisesta, ilmiöstä, joka on ominainen kaikille tuotantotavoille ja jota kiertokulkuprosessia käsitellessämme pysähdymme hetkeksi tarkastelemaan.
Klassinen kansantaloustiede on siis oikeassa sikäli kuin se panee painoa kasautumisprosessin luonteenomaisena piirteenä siihen, että lisätuotteen kuluttaa tuottava eikä tuottamaton työläinen. Mutta tästä alkaa myös sen erehdys. A. Smith on saattanut muotiin kasautumisen esittämisen vain tuottavan työläisen lisäarvon kulutuksena, ts. lisäarvon kapitalisoimisen sen pelkkänä muuttumisena työvoimaksi. Kuulkaamme esim. Ricardoa:
»Täytyy ymmärtää, että maan kaikki tuotteet kulutetaan; mutta suurin ajateltavissa oleva ero on siinä, kuluttavatko niitä ne, jotka tuottavat jälleen toisen arvon, vai ne, jotka eivät sitä tuota. Jos sanomme, että tulo säästetään ja liitetään pääomaan, niin tarkoitamme, että sen osan tulosta, josta sanotaan, että se on yhtynyt pääomaan, kuluttavat tuottavat eivätkä tuottamattomat työläiset. Ei ole suurempaa erehdystä kuin oletus, että pääoma lisääntyy ei-kulutuksella.»[30*]
Ei ole suurempaa erehdystä kuin Ricardon ja kaikkien muiden Adam Smithin jäljittelijäin uudistama väitös, että »sen osan tulosta, josta sanotaan, että se on yhtynyt pääomaan, kuluttavat tuottavat työläiset». Tämän käsityksen mukaan koko lisäarvo, joka muutetaan pääomaksi, tulisi vaihtelevaksi pääomaksi. Mutta samoin kuin alkuaan sijoitettu arvokin, se jakautuu pysyväksi pääomaksi ja vaihtelevaksi pääomaksi, tuotantovälineiksi ja työvoimaksi. Työvoima on se muoto, jossa vaihteleva pääoma on tuotantoprosessissa. Tässä prosessissa sen kuluttaa kapitalisti. Toiminnallaan — työllä — työvoima kuluttaa tuotantovälineitä. Samalla työvoimaa ostettaessa maksettu raha muuttuu elinhyödykkeiksi, joita ei kuluta »tuottava työ», vaan »tuottava työläinen». Aivan väärän erittelyn kautta Smith tulee siihen mielettömään tulokseen, että vaikkakin jokainen yksityispääoma jakautuu pysyväksi ja vaihtelevaksi pääomaksi, yhteiskunnallinen pääoma on ainoastaan vaihtelevaa pääomaa, ts. se käytetään vain työpalkan maksuun. Ajatelkaamme esim., että kangastehtailija muuttaa 2000 puntaa pääomaksi. Hän panee osan rahasta kankurien ostamiseen, toisen osan villalankaan, koneisiin ym. Mutta ne henkilöt, joilta hän ostaa langan ja koneet, käyttävät jälleen osan saamistaan rahoista työn jne. maksuun, kunnes kaikki 2000 puntaa on pantu työpalkkojen maksamiseen, eli kunnes tuottavat työläiset ovat kuluttaneet koko 2000 punnan edustaman tuotteen. Niin kuin näemme, tämän todistelun koko voima on sanoissa: »ja niin edespäin», jotka lähettävät meidät Pontiuksen luota Pilatuksen luo. Todellisuudessa Adam Smith päättää tutkimuksensa siihen kohtaan, missä sen vaikeudet alkavat.[31*]
Niin kauan kuin pidetään silmällä vain vuosituotannon kokonaisvarantoa, vuosittain tapahtuva uusintamisprosessi on helposti ymmärrettävissä. Mutta vuosituotannon kaikki osat on saatettava tavaramarkkinoille, ja silloin alkavat vaikeudet. Yksityispääomien ja henkilökohtaisten tulojen liikkeet risteilevät, sekaantuvat, häviävät yleiseen paikkojen vaihteluun — yhteiskunnallisen varallisuuden kiertokulkuun — joka vie katseen harhaan ja antaa tutkimuksen ratkaistavaksi hyvin monimutkaisia tehtäviä. Toisen kirjan kolmannessa osastossa esitän erittelyn tämän ilmiön todellisesta kokoonpanosta. — Fysiokraattien ansio on siinä, että he »Tableau économique'ssaan»[149] ovat tehneet ensimmäisen yrityksen antaa kuvan vuosituotannosta siinä muodossa, jossa se tulee esille kiertokulusta.[32*]
Muuten on itsestään selvää, ettei kansantaloustiede ole jättänyt käyttämättä kapitalistiluokan hyväksi sitä Adam Smithin väitettä, että työväenluokka kuluttaa nettotuotteen koko pääomaksi muutetun osan.
Edellisessä luvussa käsittelimme lisäarvoja vastaavasti lisätuotetta vain kapitalistin yksityisenä kulutusvarantona, tässä luvussa olemme sitä käsitelleet tähän asti vain kasautumisvarantona. Mutta lisäarvo ei ole yksinomaan toinen eikä toinen varanto, vaan kumpikin yhtaikaa. Toisen osan lisäarvosta kapitalisti kuluttaa tulona,[33*] toisen osan käyttää pääomana eli kasaa.
Kun lisäarvon määrä on tietty, on toinen näistä osista sitä suurempi, mitä pienempi on toinen. Jos kaikki muut edellytykset oletetaan muuttumattomiksi, niin tämä jakosuhde määrää kasaamisen suuruuden. Mutta se, joka tämän jaon suorittaa, on lisäarvon omistaja, kapitalisti. Se on siis hänen tahtonsa toimintaa. Siitä hänen kantamansa veron osasta, jonka hän kasaa, sanotaan, että hän sen säästää, koska hän ei syö sitä suuhunsa, ts. koska hän harjoittaa toimintaansa kapitalistina, nimittäin itsensä rikastuttamisen toimintaa.
Ainoastaan sikäli kuin kapitalisti on henkilöitynyttä pääomaa, hänellä on historiallista arvoa ja se historiallinen olemassaolon oikeus, josta henkevä Lichnowsky sanoo, että »sillä ei ole mitään päivämäärää».[150] Ainoastaan niin pitkälle ulottuu hänen oma ohimenevä välttämättömyytensä kapitalistisen tuotantotavan ohimenevässä välttämättömyydessä. Mutta sikäli myös hänen toimintansa kannustajia eivät ole käyttöarvo ja nautinto, vaan vaihtoarvo ja sen lisääminen. Arvon lisäämisen intohimoisena tavoittelijana hän pakottaa häikäilemättömästi ihmiskunnan tuottamaan tuotannon takia, ja siis kehittämään yhteiskunnallisia tuotantovoimia ja luomaan aineellisia tuotannon edellytyksiä, jotka yksin voivat olla sen korkeamman yhteiskuntamuodon reaalisena pohjana, jonka perusaatteena on jokaisen yksilön täydellinen ja vapaa kehitys. Ainoastaan pääoman henkilöitymisenä kapitalisti ansaitsee kunnioitusta. Sellaisena hänelle on ehdottoman rikastumisen vietti yhteistä aarteenkasaajan kanssa. Mutta se, mikä aarteenkasaajassa ilmenee yksilöllisenä kiihkona, on kapitalistissa yhteiskunnallisen koneiston vaikutusta, jossa koneistossa hän on vain yhtenä käyttörattaana. Sitä paitsi kapitalistisen tuotannon kehitys tekee teollisuusyritykseen sijoitetun pääoman jatkuvan lisääntymisen välttämättömäksi, ja kilpailu asettaa kapitalistisen tuotantotavan sisäiset lait jokaisen yksityisen kapitalistin noudatettaviksi ulkonaisiksi pakkolaeiksi. Se pakottaa hänet suurentamaan jatkuvasti pääomaansa, jotta hän voisi sen säilyttää, ja hän voi sitä suurentaa ainoastaan kasaamalla etenevästi pääomaa.
Mikäli siis kapitalistin toiminta kokonaisuudessaan on vain hänessä asuvan tahdolla ja tietoisuudella varustetun pääoman toimintaa, on hänen kannaltaan hänen oma mieskohtainen kulutuksensa hänen pääomansa kasautumisen vahingoittamista, samoin kuin italialaisessa kirjanpidossa yksityismenot ovat kapitalistin debetpuolella pääomaa vastassa. Kasautuminen on yhteiskunnallisen rikkauden maailmanvalloitusta. Samassa määrin kuin sen riistämä ihmisaineisto suurenee, laajenee myös kapitalistin välitön ja välillinen valta.[34*]
Mutta perisynti on kaikkialla vaikuttamassa. Sikäli kuin kapitalistinen tuotantotapa, kasautuminen ja rikkaus kehittyvät, kapitalisti lakkaa olemasta vain pelkkä pääoman lihaksitulo. Hän tuntee »inhimillistä myötätuntoa»[151] omaa Aatamiaan kohtaan ja tulee niin sivistyneeksi, että voi hymyillä askeesihaaveelle pitäen sitä vanhanaikaisen aarteenkasaajan ennakkoluulona. Kun klassinen kapitalisti leimaa yksityiskulutuksen synniksi hänen omaa tehtäväänsä kohtaan ja pääoman kasaamisesta »pidättymiseksi», niin uudenaikainen kapitalisti kykenee jo käsittämään pääoman kasaamisen nautinnonhalusta »kieltäytymiseksi». »Kaks' sielua on hänen rinnassaan ja toinen toistaan paeta ne tahtoo!»[152]
Kapitalistisen tuotantotavan historian alkaessa — ja jokainen kapitalistinousukas [parvenue] käy yksilöllisesti läpi tämän historiallisen asteen — rikastumisvietti ja ahneus ovat täysin vallitsevia intohimoja. Mutta kapitalistisen tuotannon edistyminen luo muutakin kuin nautintojen maailman. Se avaa tuhansia äkillisen rikastumisen lähteitä keinottelussa ja luottotaloudessa. Eräänlainen sovinnainen tuhlaaminen, joka on samalla rikkauden näytteilleasettamista ja siis luoton väline, käy tietyllä kehitysasteella jopa välttämättömäksikin »onnettoman» kapitalistin liikkeelle. Ylellisyys sisältyy pääoman edustuskustannuksiin. Sitä paitsi kapitalisti ei rikastu, niin kuin aarteenkasaaja, henkilökohtaisen työnsä ja henkilökohtaisen kuluttamattomuutensa mukaisesti, vaan samassa määrin kuin hän imee vierasta työvoimaa ja pakottaa työläisen luopumaan kaikista elämännautinnoista. Vaikkei kapitalistin tuhlaamisella olekaan koskaan sitä bona fide [vilpitöntä] luonnetta, mikä iloisen lääninherran tuhlauksella on, vaan päinvastoin sen takana väijyy aina likainen ahneus ja tuskallinen harkinta, hänen tuhlaamisensa kasvaa kuitenkin sitä mukaa kuin pääoma kasautuu, ilman että toisen tarvitsee estää toista. Siten yksityisen kapitalistin rinnassa syntyy pääoman kasaamiskiihkon ja nautinnonhalun välinen faustilainen ristiriita.
»Manchesterin teollisuus voidaan jakaa neljään kauteen», sanotaan eräässä teoksessa, jonka tri Aikin julkaisi 1795. »Ensimmäisen kauden aikana tehtailijat olivat pakotetut tekemään kovaa työtä elääkseen.»
He rikastuivat etenkin varastelemalla niiltä vanhemmilta, jotka antoivat heille lapsiaan oppilaiksi [apprentices] ja saivat maksaa kalliin oppilasmaksun, vaikka nämä oppilaat näkivät nälkää. Toiselta puolen keskimääräiset liikevoitot olivat pieniä ja pääoman kasaaminen vaati suurta säästäväisyyttä. Kapitalistit elivät aarteenkasaajan tavoin eivätkä kuluttaneet edes pääomansa korkoja.
»Toisella kaudella he alkoivat kasata pieniä omaisuuksia, mutta tekivät työtä yhtä kovasti kuin ennenkin», sillä työn välitön riistäminen kysyy työtä, kuten jokainen orjanpitäjä tietää, »ja elivät yhtä yksinkertaisesti kuin aikaisemminkin... Kolmannella kaudella alkoi ylellisyys ja liikettä laajennettiin lähettämällä ratsastajia» (kauppamatkustajia ratsain) »valtakunnan kaikkiin kauppakaupunkeihin tilauksia hankkimaan. Todennäköistä on, ettei ennen 1690 ollut yhtään tai jos oli niin vain muutamia teollisuudenharjoittamisella ansaittuja 3000–4000 punnan pääomia. Tähän aikaan tai vähän myöhemmin teollisuudenharjoittajat olivat kuitenkin jo kasanneet rahaa ja alkoivat rakentaa kivitaloja puu- ja savitalojen sijaan... Eräs Manchesterin tehtailija, joka tarjosi vierailleen tuopin ulkomaalaista viiniä, joutui vielä 1700-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kaikkien naapuriensa huomautusten ja päänpudistusten kohteeksi.»
Ennen koneteollisuutta teollisuudenharjoittajien iltakulut ravintoloissa, joissa he kokoontuivat, eivät koskaan ylittäneet kuutta pennyä (lasillinen punssia) ja 1 pennyä (rulla tupakkaa). Vasta 1758 nähtiin ensi kerran — ja se oli käänteentekevä tapahtuma — »teollisuudenharjoittaja ajamassa omissa vaunuissaan!» »Neljäs kausi», 1700-luvun viimeinen kolmannes, »on suuren ylellisyyden ja tuhlauksen aikaa, ja tätä ylellisyyttä ja tuhlausta pitää yllä liike-elämän laajeneminen.»[35*] Mitähän kunnon tri Aikin sanoisi, jos hän nousisi haudastaan nykypäivien Manchesterissa!
Kasatkaa, kasatkaa! Siinä Mooses ja profeetat! »Ahkeruus antaa aineet, joita säästäväisyys kasaa.»[36*] Siis säästäkää, säästäkää, ts. muuttakaa mahdollisimman suuri osa lisäarvosta tai lisätuotteesta jälleen pääomaksi! Kasaaminen kasaamisen vuoksi, tuotanto tuotannon vuoksi, tällä asetelmalla klassinen taloustiede ilmaisi porvariajan historiallisen tehtävän. Se ei hetkeksikään erehtynyt rikkauden synnytystuskien suhteen,[37*] mutta mitä hyötyä on valittaa historiallista välttämättömyyttä? Kun proletaari on klassisen taloustieteen mukaan vain lisäarvon tuottamiskone, on sen mukaan kapitalistikin vain kone, jolla tämä lisäarvo muutetaan lisäpääomaksi. Se ottaa hänen historiallisen tehtävänsä synkän vakavalta kannalta. Poistaakseen kapitalistin rinnasta nautinnonhalun ja rikastumishalun välisen kohtalokkaan ristiriidan Malthus puolusti kuluvan vuosisadan kaksikymmenluvun alussa sellaista työnjakoa, jonka mukaan pääoman kasaaminen kuuluisi kapitalistille, joka todella harjoittaa tuotannollista toimintaa, ja tuhlaaminen muille lisäarvoon osallisille: maaylimystölle, valtion- ja kirkonvirkojen haltijoille yms. On hyvin tärkeää, hän sanoo, »että menettämisen ja kasaamisen intohimo (the passion for expenditure and the passion for accumulation) pidetään erillään toisistaan».[38*] Herroilta kapitalisteilta, jotka jo kauan ennen olivat muuttuneet elostelijoiksi ja maailmanmiehiksi, pääsi älähdys. Kuinka niin, huusi eräs heidän puolustajanaan esiintynyt ricardolainen, herra Malthus saarnaa suurien maankorkojen, korkeiden verojen yms. puolesta, jotta tuottamattomat kuluttajat voisivat pysyväisesti rasittaa teollisuudenharjoittajia! Tietysti tuotanto, tuotanto jatkuvasti laajenevassa mittakaavassa, sehän on tunnussana, mutta
»sellainen prosessi ehkäisee paljon enemmän tuotantoa kuin edistää sitä. Ei myöskään ole aivan kohtuullista (nor is it quite fair) elättää siten joutilaina suurta joukkoa ihmisiä ainoastaan sitä varten, että voitaisiin ahdistaa toisia, joiden luonteesta voi päätellä (who are likely, from their characters), että jos heidät voidaan pakottaa toimintaan, niin heidän työstään on hyvät tulokset.»[39*]
Yhtä kohtuuttomalta kuin hänestä tuntuu se, että teollisuuskapitalistia hätyytetään kasaamaan pääomaa samalla kun hänen liemestään kuoritaan rasva pois, yhtä välttämättömältä hänestä näyttää se, että työläisen palkka pidetään mahdollisimman alhaisena, »jotta tämä pysyisi ahkerana». Hän ei vähääkään salaa myöskään sitä, että voitonteon salaisuus on maksamatta jätetyn työn anastamisessa.
»Lisääntynyt kysyntä työläisten taholta ei tarkoita muuta kuin että he taipuvat ottamaan omasta tuotteestaan vähemmän itselleen ja jättämään siitä suuremman osan työnantajilleen; ja kun sanotaan, että tämä aiheuttaa kulutuksen» (työläisten kulutuksen) »vähetessä glutin» (glut = markkinain täyttymys, liikatuotanto), »niin voin vain vastata, että glut on samaa kuin korkea liikevoitto.»[40*]
Heinäkuun vallankumous teki lopun siitä oppineesta kiistelystä, kuinka työläiseltä riistetty saalis olisi kasaamisen kannalta jaettava edullisemmin teollisuuskapitalistin, joutilaan maanomistajan ym. kesken. Vähän sen jälkeen kaupunkiproletariaatti soitti hätäkelloa Lyonissa ja maalaisköyhälistö päästi Englannissa punaisen kukon lentämään. Kanaalin tällä puolen levisi owenilaisuus, sen takana saint-simonilaisuus ja fourierilaisuus. Vulgaarin taloustieteen hetki oli lyönyt. Juuri vuotta ennen sitä, kun Nassau W. Senior Manchesterissa keksi, että pääoman liikevoitto (ja sen mukana korko) on tulos maksamatta jätetystä »viimeisestä kahdennestatoista työtunnista», hän julisti maailmalle erästä toista keksintöä. »Minä», hän sanoi juhlallisesti, »minä panin pääoma-sanan sijaan, sikäli kuin siitä puhutaan tuotantovälineenä, sanan pidättyväisyys.»[41*] Tämä on todellakin voittamaton näytekappale poroporvarillisen taloustieteen »keksinnöistä»! Se asettaa taloudellisen kategorian sijaan sykofanttisen lauseparren. Voilà tout [siinä kaikki]. »Kun villi», Senior selittää, »tekee jousen, niin hän harjoittaa teollisuutta, mutta hän ei harjoita pidättymistä.» Tämä selittää meille, kuinka ja miksi aikaisemmissa yhteiskuntamuodostumissa työvälineitä valmistettiin »ilman kapitalistin pidättymistä». »Kuta enemmän yhteiskunta edistyy, sitä enemmän se vaatii pidättymistä»,[42*] nimittäin niiltä, jotka harjoittavat teollisuutta, anastavat itselleen vieraan työn ja sen tuotteen. Työprosessin kaikki edellytykset muuttuvat tästä alkaen yhtä moneksi kapitalistin pidättyväisyystoimeksi. Se että viljaa ei ainoastaan syödä, vaan myös kylvetään, on kapitalistin pidättyväisyyttä! Että viini saa aikaa käydäkseen, sekin on kapitalistin pidättyväisyyttä![43*] Kapitalisti kiusaa omaa Aatamiaan, kun hän »lainaa tuotantovälineet työläiselle» (!), toisin sanoen lisää niiden arvoa pääomana liittämällä niihin työvoimaa sen sijaan, että söisi suuhunsa höyrykoneet, puuvillan, rautatiet, lannoitusaineet, kuormajuhdat ym. tai, niin kuin vulgaari taloustieteilijä lapsellisesti ajattelee, tuhlaisi »niiden arvon» muuttamalla ne ylellisyysesineiksi ja muiksi kulutusvälineiksi.[44*] Kuinka kapitalistiluokka voisi sen tehdä, se on seikka, jonka vulgaari taloustiede on aina tähän saakka itsepäisesti säilyttänyt omana salaisuutenaan. Riittää, että maailma elää vieläkin vain tämän uudenaikaisen Višnu-jumalan palvelijan, kapitalistin itsekidutuksen varassa. Ei ainoastaan pääoman kasaaminen, vaan myös pelkkä »pääoman säilyttäminen vaatii alinomaista voimanponnistusta, jotta voitaisiin vastustaa kiusausta syödä se suuhunsa».[45*] Jo pelkkä ihmisyys vaatii siis ilmeisesti vapauttamaan kapitalistin marttyyriudesta ja kiusauksesta samoin kuin orjuuden poistaminen vapautti äskettäin georgilaisen orjanomistajan tuskallisesta vaihtoehdosta: olisiko hänen nieltävä samppanjassa neekeriorjista piiskattu lisätuote kokonaan vai muutettava osa siitä lisäneekereiksi ja lisämaaksi.
Mitä erilaisimmissa yhteiskuntamuodostumissa esiintyy sekä yksinkertaista uusintamista että uusintamista laajennetussa mittakaavassa, vaikkakin viimeksi mainittu tapahtuu eri mittasuhteissa. Ajan oloon tuotetaan yhä enemmän ja kulutetaan enemmän, siis myös enemmän tuotteita muutetaan tuotantovälineiksi. Mutta tämä prosessi ei esiinny pääoman kasautumisena eikä siis myöskään kapitalistin toimintona siihen saakka, kunnes työläistä vastassa eivät ole hänen tuotantovälineensä, siis myös hänen tuotteensa ja elinhyödykkeensä, pääoman muodossa.[46*] Muutamia vuosia sitten kuollut Richard Jones, joka oli Malthuksen jälkeen kansantaloustieteen professorina Haileyburyn itäintialaisessa korkeakoulussa, esittää tämän onnistuneesti parin tärkeän tosiseikan perusteella. Kun suurin osa Intian kansasta on omaa talouttaan hoitavia talonpoikia, eivät heidän tuotteensa, heidän työvälineensä ja elinhyödykkeensä esiinny koskaan sellaisen »varannon muodossa (the shape), joka säästetään vieraasta tulosta (saved from revenue), eivätkä siis läpäise ennakolta kasautumisprosessia» (a previous process of accumulation).[47*] Toisaalta niissä maakunnissa, joissa Englannin valta on vähimmin hajottanut vanhaa järjestelmää, maatyöstä irtautuneet työläiset ovat mahtimiesten suoranaisessa palveluksessa, joiden haltuun osa maatalouden lisätuotosta joutuu verona eli maankorkona. Osan tästä lisätuotteesta nuo mahtimiehet kuluttavat luonnossa, toisen osan työläiset muuttavat ylellisyys- tai muiksi kulutusvälineiksi heitä varten, kun taas loput ovat niiden työläisten palkkana, jotka itse omistavat työkalunsa. Tuotanto ja uusintaminen laajennetussa mittakaavassa käyvät täällä kulkuaan ilman että niihin sekaantuu tuo ihmeellinen pyhimys, tuo surullisen hahmon ritari: »pidättyvä» kapitalisti.
Jos suhde, missä lisäarvo jakautuu pääomaksi ja tuloksi, edellytetään tietyksi, niin kasatun pääoman suuruus muuttuu ilmeisesti lisäarvon absoluuttisen suuruuden mukaan. Jos oletamme, että 80 % kapitalisoidaan ja 20 % syödään, niin kasattu pääoma nousee 2400 tai 1200 puntaan aina sen mukaan, onko lisäarvo ollut 3000 vai 1500 puntaa. Siis kasautumisen suuruuden määräämiseen vaikuttavat kaikki ne seikat, jotka määräävät lisäarvon suuruuden. Luomme tässä niihin jälleen silmäyksen ainoastaan sikäli kuin ne tarjoavat uusia näkökohtia pääoman kasautumisen suhteen.
Muistamme, että lisäarvon suhdeluku riippuu ensi kädessä työvoiman riistoasteesta. Kansantaloustiede antaa tälle riistoasteelle niin suuren merkityksen, että se pitää usein pääoman kasautumisen jouduttamista työn tuotantovoiman kohoamisen kautta samana kuin sen jouduttamista työläisen suuremman riistämisen kautta.[48*] Niissä osastoissa, joissa oli puhe lisäarvon tuottamisesta, edellytettiin aina, että työpalkka on ainakin yhtä suuri kuin työvoiman arvo. Mutta työpalkan väkivaltaisella alentamisella tätä arvoa pienemmäksi on kuitenkin käytännöllisessä elämässä niin suuri merkitys, että emme voi olla viivähtämättä siinä hetkisen. Todellisuudessa se muuttaa — tietyissä rajoissa — työläisen välttämättömän kulutusvarannon pääoman kasautumisvarannoksi.
»Työpalkoilla ei ole mitään tuotantovoimaa», sanoo J. St. Mill, »ne ovat tietyn tuotantovoiman hinta; työpalkat samoin kuin koneiston hintakaan eivät itse työn ohella edistä tavaran tuotantoa. Jos työtä saataisiin ostamatta, niin työpalkat olisivat tarpeettomat.»[49*]
Mutta jos työläiset voisivat elää ilmasta, niin heitä ei millään hinnalla voitaisi ostaa. Heidän ilmaiseksi saamisensa on siis matemaattisena rajana, aina saavuttamattomana, mutta kuitenkin sellaisena, jonka lähelle alati tullaan. Pääoman ainaisena pyrkimyksenä on painaa heidät tälle nihilistiselle tasolle. Eräs usein mainitsemani 1700-luvun kirjailija, »Essay on Trade and Commerce» -teoksen kirjoittaja, ilmaisee vain englantilaisen pääoman sisimmän sielun salaisuuden selittäessään Englannin historialliseksi elämäntehtäväksi työpalkkojen painamisen Englannissa samalle tasolle kuin ne ovat Ranskassa ja Hollannissa.[50*] Hän sanoo mm. naiivisti:
»Mutta jos meidän köyhämme» (työläisten erikoinen nimitys) »tahtovat elää ylellisesti... heidän työnsä täytyy luonnollisesti olla kalliimpaa... Katsokaamme vain, kuinka pöyristyttävän paljon ylellisyystavaroita (heap of superfluities) teollisuustyöläisemme kuluttavat; niihin kuuluvat paloviina, gin, tee, sokeri, ulkomaan hedelmät, väkevät oluet, painetut liinakankaat, nuuska ja polttotupakka yms.»[51*]
Tekijä siteeraa erään Northamptonshiren tehtailijan kirjoitusta, joka silmät kierossa taivasta kohti valittaa:
»Työ on kolmattaosaa huokeampi Ranskassa kuin Englannissa, sillä Ranskan köyhät tekevät työtä ja tulevat toimeen kaikkein välttämättömimmällä ravinnolla ja vaatetuksella, he syövät pääasiallisesti leipää, hedelmiä, kasviksia, juurikkaita ja kuivattua kalaa; he syövät hyvin harvoin lihaa, ja kun vehnä on kallista, hyvin vähän leipää.»[52*] »Sitä paitsi», kirjoittaja jatkaa puolestaan, »he juovat vain vettä ja vain mietoja juomia, niin että ne kuluttavat todellakin ihmeteltävän vähän rahaa... Sellaiseen asiaintilaan pääseminen tuottaa varmasti vaikeuksia, mutta se ei ole saavuttamaton, kuten sen olemassaolo Ranskassa sekä Hollannissa todistaa selvästi».[53*]
Kaksi vuosikymmentä myöhemmin eräs amerikkalainen humpuukimestari, paroniksi tehty jenkki Benjamin Thompson (alias kreivi Rumford), jatkoi samaa ihmisystävällistä suuntaa saavuttaen suurta suosiota sekä jumalan että ihmisten edessä. Hänen »Essays» ovat kuin keittokirja, jossa on kaikenlaisia reseptejä korvikkeiden käyttämisestä työläisten tavallisten kalliiden ruokien sijasta. Tämän ihmeellisen »filosofin» resepteistä on onnistunut varsinkin seuraava:
»5 naulaa ohraa, 5 naulaa maissia, 3 pennyllä silliä, 1 pennyllä suolaa, 1 pennyllä etikkaa, 2 pennyllä pippuria ja mausteita, yhteensä 203⁄4 pennyllä saadaan liemi 64 henkilölle, vieläpä, kun viljat ovat keskihinnoissa, voidaan ruoan hinta alentaa 1⁄4 pennyyn henkeä kohti.»[54*]
Kapitalistisen tuotannon edistyessä on tavarain väärentäminen tehnyt Thompsonin ihanteet tarpeettomiksi.[55*]
1700-luvun lopussa ja 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä englantilaiset maanvuokraajat ja maalordit saivat ajetuksi läpi ehdottoman minimipalkan ja maksoivat maapäivätyöläisille vähemmän kuin minimipalkan työpalkkana ja loput seurakunnan vaivaisapuna. Mainitsemme esimerkin siitä ilveilystä, jolla englantilaiset Dogberryt määräsivät »lailliset» palkkatariffit maatyöläisiä varten:
»Kun tilanomistajat olivat 1795 vahvistamassa työpalkkoja Speenhamlandissa, he söivät juuri päivällistä, mutta ajattelivat ilmeisesti, ettei se ollut tarpeen työläisille... He määräsivät miehen viikkopalkan 3 š:ksi, jos 8 naulaa 11 unssia painava leipä maksaa 1 š, ja palkan piti säännöllisesti kasvaa, kunnes leivän hinta nousee 1 š 5 pennyyn. Mutta heti kun sen hinta nousee tätä suuremmaksi, palkan piti suhteellisesti pienetä, kunnes leivän hinta nousee 2 š:iin, ja silloin miehen ravinnon tulee olla 1⁄5 vähemmän kuin ennen.»[56*]
Ylähuoneen tutkimuskomitea kysyi 1814 eräältä A. Bennettiltä, joka oli suuri maanvuokraaja, rauhantuomari, vaivaistalon johtaja ja palkanjärjestäjä: »Noudatetaanko minkäänlaista suhteellisuutta työläisten päivätyön arvon ja seurakunnan avustuksen välillä?» Vastaus:
»Kyllä. Jokaisen perheen viikkotuloa täydennetään antamalla nimellispalkan lisäksi niin paljon, että kutakin henkilöä kohden tulee 1 gallon leipää (8 naulaa 11 unssia) ja 3 pennyä... Mielestämme riittää gallon leipää yhden henkilön elatukseksi yhdeksi viikoksi; 3 pennyä annetaan vaatteisiin; jos seurakunta mieluummin itse hankkii vaatteet, nuo 3 pennyä vähennetään. Tämä tapa ei ole käytännössä vain Wiltshiren länsiosassa, vaan luullakseni koko maassa.»[57*] »Näin ollen», eräs sen ajan porvarillinen kirjailija huudahtaa, »vuokraajat ovat vuodesta vuoteen alentaneet yhden kunniallisen maanmiestensä luokan arvoa pakottamalla sen hakemaan turvaa työhuoneesta... Maanvuokraaja on lisännyt voittojaan estämällä työläisensä kokoamasta välttämättömintäkään kulutusvarantoa.»[58*]
Esim. ns. kotityö (ks. 13. luku, 8, d.) on osoittanut, mikä merkitys nykyaikana on sillä, että lisäarvon ja siis myös pääoman kasautumisvarannon muodostamista varten suorastaan ryöstetään työläisten välttämättömästä kulutusvarannosta. Enemmät tosiasiat esitän myöhemmin tässä osastossa.
Vaikkakin kaikissa teollisuudenhaaroissa sen osan pysyvää pääomaa, jonka työvälineet muodostavat, pitää riittää teollisuusyrityksen suuruudesta riippuvalle lukumäärälle työläisiä, ei kuitenkaan ole välttämätöntä, että se aine lisääntyy samassa suhteessa kuin käytetyn työn määrä. Olettakaamme, että 100 työläistä tekee 800 työtuntia, kun työpäivä on kahdeksantuntinen. Jos kapitalisti tahtoo lisätä tätä määrää puolella, hän voi ottaa työhön 50 uutta työläistä, mutta silloin hänen täytyy myös sijoittaa uutta pääomaa sekä palkkoihin että työvälineisiin. Mutta hän voi antaa myös sadan entisen työläisen tehdä 12 tuntia 8 asemesta, ja silloin riittävät entiset työvälineet, jotka nyt vain nopeammin kuluvat. Näin ollen työvoimaa enemmän jännittämällä synnytetty lisätyö voi suurentaa pääoman kasautumisen substanssia, ts. lisätuotetta ja lisäarvoa, ilman vastaavaa pysyvän pääoman osan suurenemista.
Raaka-aineteollisuudessa, kuten esim. vuorikaivoksissa, raaka-aineet eivät muodosta osaa sijoitetusta pääomasta. Työn esine ei tällöin ole aikaisemman työn tuote, vaan luonnon ilmaiseksi lahjoittama. Niin on laita metallimalmin, kivennäisten, kivihiilen, kiven yms. Näissä tapauksissa pysyvänä pääomana ovat melkein yksinomaan ne työvälineet, jotka mainiosti kestävät suuremmankin työmäärän (esim. työläisten päivä- ja yövuorot). Mutta kaikkien muiden ehtojen pysyessä samoina tuotteen määrä ja arvo kasvaa suorassa suhteessa käytettyyn työhön. Samoin kuin tuotannon ensimmäisenä päivänä, tässä yhtyvät tuotteen alkuperäiset muodostajat, jotka siis ovat myös pääoman aineellisten alkeiden muodostajia: ihminen ja luonto. Työvoiman kimmoisuuden takia pääoman kasautumisen ala on laajentunut ilman pysyvän pääoman edelläkäypää suurenemista.
Maanviljelyksessä ei voida laajentaa kylvöalaa ilman lisäsijoitusta siemeniin ja lannoitteihin. Mutta kun tämä sijoitus kerran on tehty, vaikuttaa maan pelkkä koneellinen muokkaaminenkin tavattomasti tuotteiden enenemiseen. Suurempi työmäärä, jonka entiset työläiset tekevät, lisää maan hedelmällisyyttä vaatimatta työvälineiden enentämistä. Tässä näkyy jälleen ihmisen suoranainen vaikutus luontoon, mikä ilman uuden pääoman väliintuloakin on pääoman lisääntyneen kasautumisen suoranaisena lähteenä.
Mitä vihdoin tulee varsinaiseen teollisuuteen, niin jokainen lisätyömäärä vaatii vastaavan lisämäärän raaka-aineita, mutta ei välttämättömästi enempää työvälineitä. Ja kun raaka-aineteollisuus sekä maanviljelys antavat jalostusteollisuudelle ja sen työvälineille raaka-aineet, saa jalostusteollisuus lukea hyväkseen myös sen tuotteiden lisämäärän, jonka nuo tuotannonhaarat ovat ilman pääoman lisäystä synnyttäneet.
Yleisenä tuloksena on se, että kun pääoma liittää itseensä rikkauden molemmat alkuperäiset muodostajat, työvoiman ja maan, niin se saa laajenemiskyvyn, jonka avulla se voi ulottaa kasautumisensa alkeet niiden rajojen yli, jotka sille näyttää asettaneen sen oma suuruus, ts. niiden jo tuotettujen tuotantovälineiden arvo ja määrä, jotka muodostavat pääoman.
Toinen tärkeä tekijä pääoman kasautumisessa on yhteiskunnallisen työn tuottavuusaste.
Työn tuotantovoiman kasvaessa lisääntyy myös tuotemäärä, jossa tietty arvo ja siis tietynsuuruinen lisäarvokin esiintyvät. Kun lisäarvon suhdeluku pysyy samana ja vieläpä sen aletessakin, jos aleneminen tapahtuu hitaammin kuin työn tuotantovoima kasvaa, lisätuotteen määrä lisääntyy. Kun lisätuotteen jakautuminen tuloksi ja lisäpääomaksi pysyy samana, kapitalistin kulutus voi siis lisääntyä kasautumisvarannon vähentymättä. Kasautumisvarannon suhteellinen suuruus voi kasvaa jopa kulutusvarannon kustannuksellakin samalla kun kapitalisti kuitenkin voi tavaroiden hinnan halpenemisen johdosta hankkia käytettäväkseen yhtä paljon tai enemmänkin nautintovälineitä kuin ennen. Mutta niin kuin olemme nähneet, työn lisääntyvän tuottavuuden kanssa käsi kädessä käy työläisen hinnan halpeneminen, siis lisäarvon suhdeluvun suureneminen, vaikkapa todellinen työpalkka nousisikin. Se ei koskaan nouse samassa suhteessa kuin työn tuottavuus. Sama vaihtelevan pääoman arvo panee liikkeelle niin muodoin enemmän työvoimaa ja siis enemmän työtä. Sama pysyvän pääoman arvo esiintyy suuremmassa määrässä tuotantovälineitä, ts. työvälineitä, työaineita ja apuaineita, valmistaa siis enemmän sekä tuotteenmuodostajia että arvonmuodostajia eli työnimijöitä. Lisäpääoman arvon pysyessä samana, vieläpä vähentyessäkin, kiihtyy siis pääoman kasautuminen. Sekä se mittakaava, jossa pääoma uusiintuu, laajenee aineellisesti että lisäarvon tuotanto kasvaa nopeammin kuin lisäpääoman arvo.
Työn tuotantovoiman kehitys vaikuttaa myös alkuperäiseen pääomaan eli tuotantoprosessissa jo olevaan pääomaan. Osa toiminnassa olevasta pysyvästä pääomasta on kiinnitetty työvälineisiin, kuten koneisiin yms., jotka vasta pitkien aikojen kuluessa tulevat loppuun käytetyiksi ja siis uusinnetuiksi eli uusilla samanlaisilla koneilla korvatuiksi. Mutta joka vuosi osa näistä työvälineistä kuolee pois, ts. saavuttaa tuottavan toimintansa lopullisen päämäärän. Tämä pääoman osa on siis joka vuosi ajoittaisen uudistamisensa vaiheessa eli sitä korvataan uusilla samanlaatuisilla esineillä. Jos työn tuotantovoima on näiden työvälineiden syntymäpaikassa lisääntynyt — tämä voima kehittyy lakkaamatta sitä mukaa kuin tiede ja tekniikka edistyvät — niin vanhojen sijaan tulee paremmin toimivia ja tuotannon määrään katsoen halvempihintaisia koneita, työkaluja, laitteita yms. Vanhan pääoman uusintaminen tapahtuu tuottavammassa muodossa riippumatta yhtämittaisista yksityiskohtaisista muutoksista jo käytännössä olevissa työvälineissä. Toinen osa pysyvää pääomaa, raaka-aineet ja apuaineet, uusitaan useamman kerran vuodessa, maanviljelyksen tuotteet enimmäkseen vuosittain. Jokainen parempien menettelytapojen käytäntöönotto yms. vaikuttaa tässä siis melkein yhtaikaa lisäpääomaan ja entiseen jo toiminnassa olevaan pääomaan. Jokainen edistysaskel kemiassa lisää moninkertaisesti hyödyllisten aineiden lukua sekä jo ennestään tunnettuja aineiden käyttötapoja laajentaen siten pääoman lisääntyessä sen sijoituspiiriä. Kemian edistys opettaa samalla heittämään tuotanto- ja kulutusprosessin jätteet takaisin uusintamisprosessin piiriin ja tuottaa siis ilman mitään erikoista pääoman sijoitusta uutta pääoma-ainesta. Samoin kuin luonnonrikkauksia voidaan hyödyntää entistä suuremmassa määrin vain työvoimaa enemmän jännittämällä, samoin tiede ja tekniikka antavat toimivalle pääomalle laajenemiskyvyn, joka ei ole riippuvainen sen annetusta suuruudesta. Ne vaikuttavat samalla myös alkuperäisen pääoman uudistumisasteessa olevaan osaan. Uudessa muodossaan pääoma liittää ilmaiseksi itseensä vanhan olomuotonsa selän takana tapahtuneen yhteiskunnallisen edistyksen. Tosin tätä tuotantovoiman kehitystä seuraa samalla toimivien pääomien arvon osittainen halpeneminen. Mikäli kilpailu tekee tämän halpenemisen äkilliseksi ja tuntuvaksi, sen seuraukset joutuvat pääasiallisesti työläisen kannettaviksi, jolta kapitalisti hakee vahingonkorvausta riistämällä häntä entistä kovemmin.
Työ siirtää tuotteeseen kuluttamiensa tuotantovälineiden arvon. Toisaalta taas tietyn työmäärän liikuttamien tuotantovälineiden arvo ja paljous kasvavat samassa suhteessa kuin työ tulee tuottavammaksi. Jos siis tietty työmäärä lisääkin tuotteisiinsa aina vain saman määrän uutta arvoa, niin työn tuottavuuden lisääntyessä kasvaa se vanha pääoma-arvo, joka tällöin siirtyy tuotteeseen.
Jos esim. englantilainen ja kiinalainen kehrääjä tekevät työtä yhtä voimakkaasti samat tuntimäärät, niin he molemmat tuottavat viikossa yhtä suuret arvot. Huolimatta tästä yhtäläisyydestä on olemassa suunnaton ero mahtavalla automaatilla työskentelevän englantilaisen ja ainoastaan rukilla kehräävän kiinalaisen viikkotuotteen arvossa. Ajassa, jossa kiinalainen kehrää yhden naulan puuvillaa, englantilainen kehrää useampia satoja nauloja. Satoja kertoja suurempi summa vanhaa arvoa paisuttaa englantilaisen tuotteen arvoa, tuotteen, jonka uudessa hyödyllisessä muodossa vanha arvo säilyy, joten se voi uudestaan toimia pääomana. »Vuonna 1782», kertoo meille Engels, »oli kolmen edellisen vuoden villasato (Englannissa) työläisten puutteessa jalostamatta ja se olisi edelleenkin jäänyt jalostamatta, ellei äsken keksittyjä koneita olisi saatu avuksi ja kehrätty sitä niillä.»[59*] Koneiden muotoon esineellistetty työ ei tietysti ole välittömästi aikaansaanut yhtään työläistä, mutta sen avulla pienempi määrä työläisiä saattoi suhteellisesti vähemmällä elävällä työllä kuluttaa tuottavasti villan ja panna siihen uutta arvoa sekä myös säilyttää langan ym. muodossa sen vanhan arvon. Se siis samalla kertaa antoi sekä keinot että kiihokkeen villan laajentuvaan uusintamiseen. Elävän työn luontaisena ominaisuutena on säilyttää vanha arvo uutta luodessaan. Tuotantovälineiden tehokkuuden, laajuuden ja arvon kasvaessa, ts. työn tuotantovoiman kehitystä seuraavan kasautumisen edistyessä, työ säilyttää ja ikuistaa siis alati uudessa muodossa aina paisuvan pääoma-arvon.[60*] Tämä työn luonnonvoima ilmenee sen pääoman itsesäilytyskykynä, johon työ on liitetty, aivan samoin kuin työn yhteiskunnalliset tuotantovoimat esiintyvät pääoman ominaisuuksina ja kapitalistin alituisesti harjoittama lisätyön anastaminen pääoman alati tapahtuvana arvonlisääntymisenä. Kaikki työn voimat esiintyvät pääoman voimina, samoin kuin tavaran kaikki arvonmuodot rahan muotoina.
Pääoman kasvaessa kasvaa ero käytetyn ja kulutetun pääoman välillä. Toisin sanoen lisääntyvät arvo- ja ainemäärältään ne työvälineet — rakennukset, koneet, lokaviemärit, työjuhdat ja kaikenlaatuiset laitteet — jotka lyhempien tai pitempien kausien kestäessä, yhäti uudistetuissa tuotantoprosesseissa toimivat koko laajuudessaan tai myötävaikuttavat tiettyjen tarkoitusperien saavuttamiseen kuluen vain verkalleen, joten ne menettävät arvonsa vain murto-osina, ja siis vain murto-osina siirtävät sen tuotteeseen. Sikäli kuin nämä työvälineet toimivat arvonmuodostajina lisäämättä tuotteeseen arvoa, ts. sikäli kuin ne käytetään kokonaisuudessaan, mutta kulutetaan vain osittain, ne tuottavat, kuten aikaisemmin on mainittu, samanlaisia ilmaisia palveluksia kuin luonnonvoimat: vesi, höyry, sähkö jne. Kun elävä työ tarttuu tähän entisen työn ilmaiseen palvelukseen ja elävöittää sen, se kasautuu kasautumisen laajenevassa mittakaavassa.
Koska entinen työ pukeutuu aina pääoman muotoon, ts. A:n, B:n, C:n jne. työn passiivat työtätekemättömän X:n aktiivaksi, niin porvarit ja taloustieteilijät julistavat täysin äänin entisen työn ansioita, joista skotlantilaisen neron MacCullochin mielestä on maksettava erikoinen palkkakin (korko, liikevoitto jne.)[61*] Näin ollen tuotantovälineiden muodossa elävään työprosessiin osallistuvan entisen työn merkityksen jatkuvaa kasvua ei katsota itse työläisen ansioksi, jonka entistä ja maksamatta jätettyä työtä tuotantovälineet ovat, vaan se katsotaan tämän työn työläisestä vierautuneen olennoituman, työn pääomaolennoituman ansioksi. Kapitalistisen tuotannon käytännölliset asiamiehet sekä heidän aatteelliset suunsoittajansa eivät kykene ajattelemaan tuotantovälineitä erillään siitä vastakohtaisesta yhteiskunnallisesta luonnenaamiosta, joka niillä nykyaikana on, aivan samoin kuin orjanomistaja ei kykene kuvittelemaan työläistä sellaisenaan erillään orjan tehtävästä.
Kun työvoiman riistoaste on tietty, lisäarvon suuruuden määrää yhtaikaa riistettyjen työläisten paljous, joka taas on, joskin vaihtelevissa suhteissa, riippuvainen pääoman suuruudesta. Kuta enemmän siis jatkuva kasautuminen suurentaa pääomaa, sitä enemmän kasvaa myös se arvosumma, joka jakautuu kulutus- ja kasautumisvarannoksi. Kapitalisti voi siis elää ylellisesti ja samalla enemmän »kieltäytyä». Ja lopuksi kaikki tuotannon pontimet toimivat sitä tarmokkaammin, mitä enemmän laajenee tuotannon asteikko rinnan sijoitetun pääoman suuruuden kanssa.
Tutkimuksestamme on käynyt ilmi, ettei pääoma ole mikään kiinteä suure, vaan yhteiskunnallisen rikkauden joustava osa, joka vaihtelee alituisesti ja muuttuu sen mukaan kuin lisäarvo jakautuu tuloksi ja lisäpääomaksi. Näimme edelleen, että jopa silloinkin, kun toimivan pääoman suuruus on tietty, siihen liitetyt työvoima, tiede ja maa (jolla taloudellisessa mielessä tarkoitetaan kaikkia luonnossa välittömästi ilman ihmisen vaikutusta olevia työn esineitä) ovat sen kimmoisia voimia, jotka määrättyjen rajojen sisällä suovat sille sen omasta suuruudesta riippumattoman toimintamahdollisuuden. Tällöin olemme jättäneet huomioon ottamatta kaikki ne kiertokulkuprosessin edellytykset, jotka aiheuttavat hyvin erilaisia vaikutusasteita samassa pääomassa. Käsiteltävänämme on siis ollut, kun olemme edellyttäneet rajat kapitalistiselle tuotannolle, yhteiskunnallisen tuotantoprosessin puhtaasti luontoperäinen muoto, kokonaan riippumatta kaikesta järkiperäisemmästä yhdistelystä, joka voidaan välittömästi ja suunnitelmanmukaisesti saada aikaan olemassaolevilla tuotantovälineillä ja työvoimilla. Klassinen kansantaloustiede on jo ikivanhoista ajoista alkaen käsittänyt mielellään yhteiskunnallisen pääoman kiinteäksi suureeksi, jonka vaikutusaste on kiinteä. Mutta tämän ennakkoluulon juurrutti opinkappaleeksi vasta poroporvarien kantaisä Jeremias Bentham, tuo 1800-luvun tavallisen porvarijärjen typerän pikkumainen, löyhäsuinen oraakkeli.[62*] Bentham on filosofien joukossa sama kuin Martin Tupper runoilijain. Kummankin valmistaminen oli mahdollista vain Englannissa.[63*] Hänen opinkappaleensa kannalta tulevat aivan käsittämättömiksi tuotantoprosessin tavallisimmatkin ilmiöt, kuten esim. sen äkilliset laajenemiset ja supistumiset ja vieläpä pääoman kasautuminenkin.[64*] Tuota opinkappaletta käyttivät sekä Bentham itse että Malthus, James Mill, MacCulloch ym. apologeettisiin tarkoituksiin, etenkin esittääkseen osan pääomasta, nimittäin vaihtelevan eli työvoimaksi muutettavan pääoman kiinteäksi suureeksi. Siitä, mikä vaihtelevassa pääomassa on aineellista, ts. siitä elinhyödykkeiden määrästä, jona vaihteleva pääoma työläisille on, eli ns. työvarannosta, päästettiin liikkeelle juttu, että se muka on luonnon siteitten kietoma, sivuuttumaton erikoisosa yhteiskunnallisesta varallisuudesta. Tarvitaan tietty määrä elävää työtä saamaan liikkeeseen se yhteiskunnallisen varallisuuden osa, jonka on toimittava pysyvänä pääomana eli aineellisesti ilmaistuna tuotantovälineenä. Tämä elävä työ on teknologisesti määrätty. Mutta ei ole määrätty sitä työläisten lukua, mikä tarvitaan tämän työmäärän liikkeelle panemiseen, sillä se vaihtelee yksilöllisen työvoiman riistoasteen mukaan, eikä myöskään tämän työvoiman hintaa, vaan on määrätty ainoastaan tuon hinnan aliraja, joka kaiken lisäksi on vielä hyvin vaihteleva. Mainittu opinkappale perustuu seuraaviin seikkoihin. Toisaalta työläisellä ei ole sananvaltaa yhteiskunnallista varallisuutta jaettaessa työtätekemättömän henkilön nautintoaineisiin ja tuotantovälineisiin. Toisaalta työläinen voi vain suotuisissa poikkeustapauksissa suurentaa ns. »työvarantoa» pohatan »tulon» kustannuksella.[65*]
Sen mihin mauttomaan tautologiaan joudutaan, kun työvarannon kapitalistiset rajat koetetaan esittää sen luonnollisina yhteiskunnallisina rajoina, osoittaa mm. professori Fawcettin kirjoitus.
»Maan liikkuva pääoma»,[66*] hän sanoo, »on maan työvaranto. Laskeaksemme siis sen keskimääräisen rahapalkan, minkä itsekukin työläinen saa, meidän on vain jaettava tämä pääoma työväestön lukumäärällä.»[67*]
Me siis ensin laskemme todella maksetut yksilölliset työpalkat yhteen, sitten väitämme, että tämä arvosumma on jumalan ja luonnon säätämä »työvaranto». Lopuksi me jaamme niin saadun summan työläisten pääluvulla saadaksemme jälleen selville, kuinka paljon kutakin yksityistä työläistä kohden siitä voi tulla. Todellakin tavattoman nerokas menetelmä. Se ei estä herra Fawcettia julistamasta samassa hengenvedossa:
»Englannissa joka vuosi kasattu kokonaispääoma jaetaan kahteen osaan. Toinen käytetään Englannissa oman teollisuutemme ylläpitämiseen. Toinen viedään muihin maihin... Omassa teollisuudessamme käytetty pääoma ei ole suurikaan osa vuosittain tässä maassa kasatusta rikkaudesta.»[68*]
Suuri osa vuosittain kasvavasta lisätuotteesta, joka englantilaiselta työläiseltä ryöstetään ilman korvausta, kapitalisoidaan siis vieraisiin maihin, ei Englantiin. Mutta maasta viedyn lisäpääoman mukanahan viedään maasta myös osa jumalan ja Benthamin keksimää »työvarantoa».[69*]
Tässä luvussa käsittelemme sitä vaikutusta, mikä pääoman lisääntymisellä on työväenluokan kohtaloon. Tärkein tekijä tässä tutkimuksessa on pääoman kokoonpano ja ne muutokset, mitkä siinä tapahtuvat kasautumisprosessin aikana.
Pääoman kokoonpanosta voidaan puhua kahdessa merkityksessä. Arvon kannalta katsoen sen määrää se suhde, missä se jakautuu pysyvään pääomaan eli tuotantovälineiden arvoon ja vaihtelevaan pääomaan eli työvoiman arvoon, ts. työpalkkojen yhteissummaan. Tuotantoprosessissa esiintyvän aineen kannalta jokainen pääoma jakautuu tuotantovälineisiin ja elävään työvoimaan; tässä mielessä pääoman kokoonpanon määrää käytettyjen tuotantovälineiden paljouden ja niiden käyttämiseen vaadittavan työn paljouden suhde. Edellistä sanon pääoman arvokokoonpanoksi, jälkimmäistä sen tekniseksi kokoonpanoksi. Kummatkin ovat läheisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Ilmaistakseni tätä vuorovaikutusta nimitän pääoman arvokokoonpanoa — sikäli kuin sen määrää sen tekninen kokoonpano ja sikäli kuin se kuvastaa teknisen kokoonpanon muutoksia — pääoman elimelliseksi kokoonpanoksi. Niissä tapauksissa, kun puhutaan yksinkertaisesti vain pääoman kokoonpanosta, tarkoitetaan aina sen elimellistä kokoonpanoa.
Johonkin tiettyyn tuotannonhaaraan sijoitettujen lukuisten yksityispääomien kokoonpano on enemmän tai vähemmän erilainen. Niiden erikoiskokoonpanojen keskimäärä on tämän tuotannonhaaran kokonaispääoman kokoonpano. Kaikkien tuotannonhaarojen keskikokoonpanojen yhteiskeskimäärä on vihdoin maan yhteiskunnallisen pääoman kokoonpano, ja viime kädessä vain siitä on seuraavassa kysymys.
Pääoman lisääntyminen sisältää sen vaihtelevan eli työvoimaksi muutetun osan lisääntymisen. Lisäpääomaksi muutetun lisäarvon osan täytyy aina muuttua takaisin vaihtelevaksi pääomaksi eli lisä-työvarannoksi. Jos oletamme, että muiden muuttumattomien edellytysten mukana myös pääoman kokoonpano pysyy muuttumattomana, ts. että tietty tuotantovälineiden määrä eli pysyvä pääoma vaatii edelleenkin saman määrän työvoimaa joutuakseen liikkeelle, niin työn kysyntä ja työläisten ylläpitorahasto lisääntyvät ilmeisesti samassa suhteessa kuin pääoma, ja sitä nopeammin, kuta nopeammin pääoma lisääntyy. Kun pääoma tuottaa joka vuosi lisäarvon, josta osa liitetään vuosittain alkuperäiseen pääomaan, kun itse tämä lisä kasvaa vuosittain samassa määrin kuin jo toimiva pääoma laajenee ja kun vihdoin rikastumishimon erityisen yltymisen takia — esim. uusien markkinoiden ja uusien yhteiskunnallisten tarpeiden aiheuttamien uusien pääomasijoitusmahdollisuuksien ym. avautuessa — pääoman kasautumisen mittakaavaa voidaan yhtäkkiä laajentaa siten, että vain lisäarvon eli lisätuotteen jakautuminen pääomaksi ja tuloksi muuttuu, niin pääoman kasautumistarpeet voivat lisääntyä enemmän kuin työvoima eli työläisten lukumäärä, työläisten kysyntä voi voittaa niiden tarjonnan ja sen johdosta työpalkat voivat kohota. Näin täytyykin lopulta käydä edellä mainittujen edellytysten pysyessä muuttumattomina. Kun joka vuosi pidetään työssä enemmän työläisiä kuin edellisenä vuotena, niin ennemmin tai myöhemmin joudutaan kohtaan, jossa kasautumisen tarpeet alkavat kasvaa työn tavallista tarjontaa suuremmiksi ja jolloin siis tapahtuu palkkojen lisääntyminen. Englannissa kuului tästä valituksia kautta koko 1400-luvun ja 1700-luvun alkupuoliskon. Ne enemmän tai vähemmän suotuisat olot, joissa palkkatyöläiset elävät ja lisääntyvät, eivät kuitenkaan millään tavoin muuta kapitalistisen tuotannon perusluonnetta. Samoin kuin yksinkertainen uusintaminen uusintaa jatkuvasti pääomasuhteen — kapitalisteja toiselta puolen, palkkatyöläisiä toiselta — samoin myös uusintaminen laajennetussa mittakaavassa eli kasautuminen uusintaa pääomasuhteen laajennetussa mittakaavassa; enemmän kapitalisteja tai suurempia kapitalisteja toiseen kohtioon, enemmän palkkatyöläisiä toiseen. Työvoiman uusintaminen on todellisuudessa vain momentti itse pääoman uusintamisessa, sillä työvoiman täytyy alati liittyä pääomaan sen arvon lisäämisvälineenä, joka ei voi siitä irtaantua ja jonka kuuluvaisuuden pääomaan peittää vain niiden yksityisten kapitalistien vaihtuminen, joille työvoima myydään. Pääoman kasautuminen on siis proletariaatin lisääntymistä.[70*]
Klassinen kansantaloustiede käsitti tämän lauseen niin hyvin, että Adam Smith, Ricardo ym. olivat, kuten on jo mainittu, väärin kylläkin sitä mieltä, että kasautuminen merkitsee sitä, että tuottavat työläiset kuluttavat lisätuotteen koko kapitalisoidun osan tai että se muuttuu lisäpalkkatyöläisiksi. Jo 1696 John Bellers sanoi:
»Jos jollakin olisi 100 000 acrea ja yhtä monta puntaa rahaa sekä yhtä paljon karjaa eikä yhtään työläistä, niin mikä muu olisi tämä rikas mies ellei työläinen? Koska työläiset rikastuttavat ihmisiä, niin kuta enemmän on työläisiä, sitä enemmän on rikkaita... Köyhän työ on rikkaan kultakaivos.»[71*]
Aivan samoin kuin Bernard de Mandeville sanoi 1700-luvun alussa:
»Siellä, missä omaisuus on riittävästi turvattu, olisi helpompi elää rahatta kuin köyhittä, sillä kuka sitten tekisi työn? ... Työläiset on suojeltava nälkään nääntymästä, mutta on tehtävä niin, että he eivät saa mitään, mikä on säästämisen arvoista. Jos joku alimmasta kansanluokasta kohoaa jolloinkin tavattoman ahkeruutensa ja nälkävyönsä kiristämisen ansiosta korkeampaan asemaan kuin missä hän on kasvanut, niin kenenkään ei pidä häntä siitä estää: onhan kieltämätöntä, että kukin yhteiskunnan yksityinen jäsen, jokainen yksityisperhe menettelee viisaimmin jos elää säästäväisesti, mutta kaikkien rikkaiden kansakuntien etujen mukaista on, ettei suurin osa köyhistä olisi koskaan toimettomana ja että he siitä huolimatta kuluttaisivat aina kaiken sen, minkä saavat... Niillä, jotka saavat elatuksensa jokapäiväisestä työstään, ei ole mitään mikä kannustaisi heitä palvelemaan, paitsi tarpeensa, joiden lieventäminen on viisasta, mutta joiden parantaminen olisi hullutusta. Ainoa mikä voi saada työtätekevän miehen ahkeraksi, on kohtuullinen työpalkka. Jos se on liian pieni, niin se tekee työläisestä aina hänen luonteensa laadun mukaan joko arkamaisen tai epätoivoisen, jos se on liian suuri, julkean ja laiskan... Edellä sanotusta johtuu, että vapaalla kansakunnalla, missä orjuutta ei sallita, varmimpana rikkautena on suuri joukko työteliäitä köyhiä. Paitsi sitä, että he muodostavat tyhjentymättömän lähteen laivastoa ja armeijaa varten tarvittavaa väkeä, ilman heitä ei olisi mitään nautintoa eikä minkään maan tuotteiden arvoa voitaisi lisätä. Jotta yhteiskunta» (jonka tietysti muodostavat ei-työläiset) »olisi onnellinen ja kansa tukalissakin olosuhteissa tyytyväinen, on tarpeen, että kansan suuri enemmistö pysyy sekä tietämättömänä että köyhänä. Tieto laajentaa ja moninkertaistaa meidän toivomuksemme, ja mitä vähemmän ihminen toivoo, sitä helpompi on tyydyttää hänen tarpeensa.»[72*]
Mandeville, tuo rehellinen ja selväjärkinen mies, ei vielä käsitä, että itse kasautumisprosessin koneisto yhdessä pääoman lisäämisen kanssa enentää »työteliäiden köyhien» lukumäärää, ts. palkkatyöläisiä, jotka muuttavat työvoimansa lisääntyvän pääoman kasvavaksi arvonlisäysvoimaksi ja joiden täytyy juuri sen kautta ikuistaa riippuvaisuutensa omasta, kapitalistissa henkilöityneestä tuotteestaan. Tästä riippuvaisuussuhteesta huomauttaa sir F. M. Eden teoksessaan »Köyhien tila eli Englannin työväenluokan historia»:
»Meidän maaperämme vaatii työtä tarpeiden tyydyttämiseksi. Ja sen tähden ainakin osan yhteiskunnasta täytyy tehdä väsymättä työtä... Muutamilla, jotka eivät tee työtä, on kuitenkin käytettävänään ahkeruuden tuotteet. Mutta tästä nuo omistajat saavat kiittää vain sivistystä ja järjestystä; he ovat ainoastaan porvarillisten laitosten luomuksia.[73*] Sillä ne ovat myöntäneet, että työn hedelmiä voi ottaa omakseen muutenkin kuin työn kautta. Henkilöt, joilla on riippumatonta omaisuutta, saavat kiittää siitä melkein yksistään muiden työtä, eikä omaa kykyään, joka ei ole ensinkään suurempi kuin muiden; ei maan ja rahan omistaminen, vaan käskyvalta työhön (the command of labour) erottaa rikkaat köyhistä... Köyhille myönnettäköön, ei kurjaa tai orjuutettua asemaa, vaan mukava ja vapaamielinen riippuvaisuussuhde (a state of easy and liberal dependence), ja taas omistaville riittävä vaikutus ja arvovalta niihin, jotka tekevät heidän hyväkseen työtä... Sellainen riippuvaisuussuhde, kuten jokainen ihmisluonteentuntija tietää, on välttämätön työläisten oman mukavuuden takia.»[74*]
Sivumennen sanoen sir F. M. Eden on ainoa Adam Smithin oppilas, joka 1700-luvulla on saanut aikaan jotain huomattavaa.[75*]
Tähän saakka edellyttämiemme työläisille otollisten kasautumisen ehtojen vallitessa työläisten riippuvaisuus pääomasta saa siedettävät eli niin kuin Eden sanoo, »mukavat ja vapaamieliset» muodot. Sen sijaan, että tämä suhde tulisi kiinteämmäksi sitä mukaa kuin pääoma lisääntyy, se tulee vain laajemmaksi, ts. pääoman riistämis- ja valtiuspiiri laajenee vain alansa ja alamaistensa lukumäärän lisääntyessä. Näiden lisääntyvästä ja paisuen lisäpääomaksi muuttuvasta lisätuotteesta virtaa entistä suurempi osa maksuvälineinä heille takaisin, niin että he voivat tehdä nautintonsa moninaisemmiksi, varustaa kulutusvarantonsa, ts. vaatteensa, huonekalunsa yms., paremmin ja säästää rahaa pieniksi vararahastoiksi. Mutta yhtä vähän kuin parempi vaatetus, ravinto, kohtelu ja suurempi peculium[158] tekevät lopun orjan riippuvaisuussuhteesta ja riistämisestä, yhtä vähän ne tekevät sen, kun on kysymys palkkatyöläisestä. Pääoman kasautumisesta johtuva työn hinnan nousu osoittaa vain, että palkkatyöläisen jo itselleen takoman kultaisen kahleen koko ja paino mahdollistavat sitä vähemmän jännitettävän. Tämän seikan aiheuttamissa riidoissa on enimmäkseen unohdettu pääasia, kapitalistisen tuotannon differentia specifica [erikoisominaisuus]. Työvoimaa ei siinä osteta sitä varten, että sen palveluksella tai sen tuotteella tyydytettäisiin ostajan henkilökohtaisia tarpeita. Tarkoituksena on ostajan pääoman arvonlisäys, sellaisten tavaroiden tuottaminen, jotka sisältävät enemmän työtä kuin mistä hän maksaa, joissa siis on arvonosa, joka työvoiman ostajalle ei maksa mitään ja kuitenkin voidaan realisoida myymällä tavaraa. Tämän tuotantotavan ehdoton laki on lisäarvon tuottaminen eli voitonteko. Työvoima voidaan myydä ainoastaan sikäli kuin siihen liitetään tuotantovälineitä pääomana, sikäli kuin se pääomana uusintaa oman arvonsa ja luo maksamatta jäävästä työstä lisäpääoman lähteen.[76*] Työvoiman myymisen edellytykset, olkootpa ne edulliset tai vähemmän edulliset työläiselle, sisältävät siis kieltämättä sen, että työvoima jälleenmyydään alati uudestaan ja että rikkaus pääomana uusinnetaan yhä laajemmassa mittakaavassa. Kuten olemme nähneet, työpalkka edellyttää luonteensa mukaisesti, että työläinen luovuttaa alati jonkun määrän maksamatta jäävää työtä. Puhumattakaan työpalkan noususta työn hinnan aletessa jne., sen lisääntyminen tietää parhaassa tapauksessa vain työläisen suoritettavana olevan maksamattoman työn määrällistä vähentymistä. Tämä vähentyminen ei koskaan voi mennä niin pitkälle, että se uhkaisi itse järjestelmää. Lukuunottamatta kiihkeitä yhteenottoja työpaikkatasosta — jo Adam Smith osoitti, että sellaisissa yhteenotoissa työnantaja aina pysyy työnantajana — pääoman kasautumisesta johtuva työnhinnan lisääntyminen edellyttää seuraavaa vaihtoehtoa.
Joko työn hinta kohoaa edelleen, koska sen kohoaminen ei häiritse kasautumisen jatkumista; siinä ei ole mitään ihmeellistä, sillä, kuten A. Smith sanoo,
»vaikka voitto vähenisikin, pääomat lisääntyvät sittenkin vieläpä entistä nopeammin... Suuri pääoma lisääntyy pienempääkin voittoa saataessa yleensä nopeammin kuin pieni pääoma suurta liikevoittoa saataessa (»Wealth of Nations», I [ranskan kielelle kääntänyt Garnier] s. 189).
Tässä tapauksessa on ilmeistä, että maksamattoman työn väheneminen ei suinkaan ehkäise pääoman vallan laajenemista. Tai — ja tämä on toinen vaihtoehto — pääoman kasautuminen laimenee työn hinnan kohoamisen takia, koska voiton kannustin tylsistyy. Kasautuminen vähenee. Mutta sen vähetessä häviää sen vähenemisen syy, nimittäin pääoman ja riistettävän työvoiman epäsuhde. Kapitalistisen tuotantoprosessin koneisto poistaa siis itse ne esteet, jotka se tilapäisesti synnyttää. Työn hinta alenee jälleen pääoman arvonlisäystarpeita vastaavalle tasolle, olipa tämä taso ennen palkanlisäystä normaalista käyneen tason ala- tai yläpuolella tai sen korkuinen. Kuten näemme, edellisessä tapauksessa pääomaa ei tee liialliseksi työvoiman eli työväen absoluuttisessa tai suhteellisessa lisääntymisessä tapahtuva väheneminen, vaan päinvastoin pääoman lisääntyminen tekee riistettävissä olevan työvoiman riittämättömäksi. Jälkimmäisessä tapauksessa pääomaa ei tee riittämättömäksi työvoiman eli työväen absoluuttisessa tai suhteellisessa lisääntymisessä tapahtuva suureneminen, vaan päinvastoin pääoman väheneminen tekee riistettävissä olevan työvoiman liian suureksi ja sen hinnan liian korkeaksi. Nämä absoluuttiset liikkeet pääoman kasautumisessa heijastuvat suhteellisina liikkeinä riistettävän työvoiman määrässä ja siksi näyttävät johtuvan viimeksi mainitun omasta liikkeestä. Käyttäkäämme matemaattista sanontatapaa: kasautumisen suuruus on riippumaton muuttuja, palkan suuruus riippuvainen, eikä päinvastoin. Teollisen kiertojakson pulakautena tavaran hintojen yleinen aleneminen esiintyy siis suhteellisen rahanarvon nousuna ja kukoistuskautena tavaran hintojen yleinen nousu esiintyy suhteellisen rahanarvon alenemisena. Niin sanottu currency school [rahakoulukunta] tekee siitä sen johtopäätöksen, että hintojen ollessa korkeina on rahaa liikkeessä liian paljon, niiden ollessa alhaisina liian vähän.[i] Tähän koulukuntaan ovat täysin rinnastettavissa tietämättömyydessä ja tosiasiain täydellisessä väärinymmärtämisessä[77*] ne taloustieteilijät, jotka tulkitsevat nuo kasautumisilmiöt niin, että toisella kertaa palkkatyöläisiä on liian vähän, toisella liian paljon.
Kapitalistisen tuotannon laki, johon tuo luuloteltu »luonnollinen väestölaki» perustuu, on yksinkertaisesti seuraava: pääoman, kasautumisen ja palkkatason suhde ei ole muuta kuin maksamattoman, pääomaksi muutetun työn suhde lisäpääoman käyttämiseen vaadittavaan lisätyöhön. Se ei ole siis suinkaan kahden toisistaan riippumattoman suureen, pääoman määrän ja työväestön lukumäärän suhde; päinvastoin on se vain saman työväestön maksamatta jätetyn ja maksetun työn välinen suhde. Jos työväenluokan tekemän ja kapitalistiluokan kasaaman, maksamatta jätetyn työn määrä lisääntyy kyllin nopeasti, niin että se voi muuttua pääomaksi ainoastaan käyttämällä tavallista enemmän maksettua työtä, niin palkka kohoaa, ja edellytysten muuten pysyessä samoina vähenee suhteellisesti maksamattoman työn määrä. Mutta niin pian kuin tämä väheneminen ennättää kohtaan, missä pääomaa ylläpitävän lisätyön tarjonta ei enää ole niin runsas kuin normaalioloissa, tapahtuu reaktio: kapitalisoidaan pienempi osa tuloista, kasautuminen laimenee ja nouseva palkanliikunta muuttuu päinvastaiseksi. Työn hinnan kohoaminen on siis sidottu rajoihin, jotka eivät ainoastaan jätä koskemattomiksi kapitalistisen järjestelmän perusteita, vaan myös takaavat pääoman uusintamisen laajemmassa mittakaavassa. Luonnonlaiksi salaperäistetty kapitalistisen kasautumisen laki ilmaisee siis todellisuudessa ainoastaan sen, että kasautuminen sulkee luonnostaan pois jokaisen sellaisen alenemisen työn riistoasteessa ja jokaisen sellaisen työn hinnan nousun, mikä voi vaarantaa vakavasti pääomasuhteen alituista uusintamista ja alati laajemmassa mittakaavassa. Toisin ei voi ollakaan sellaisen tuotantotavan vallitessa, jolloin työläinen elää olemassa olevien arvojen lisäämistarpeita varten, sen sijaan, että aineellinen rikkaus päinvastoin olisi olemassa työläisen kehitystarpeita varten. Samoin kuin ihmistä uskonnossa hallitsee hänen oman päänsä tuote, samoin myös kapitalistisessa tuotannossa häntä hallitsee hänen oman kätensä tuote.[77a*]
Palkkojen nousua ei taloustieteilijöidenkään mukaan aiheuta olemassaolevan yhteiskunnallisen rikkauden paljous eikä ennestään tuotetun pääoman suuruus, vaan yksistään yhä yltyvä pääoman kasautuminen ja tämän yltymisen nopeusaste (A. Smith [»Wealth of Nations»], 1. kirja, 8. luku). Tähän saakka olemme käsitelleet vain tämän prosessin erästä erikoisvaihetta, sitä, missä tapahtuu pääoman lisääntyminen sen teknisen kokoonpanon pysyessä entisellään. Mutta prosessi kehittyy tämän vaiheen tuolle puolen.
Kun kerran kapitalistisen järjestelmän yleiset perusteet ovat olemassa, kasautumisen kehityksessä tulee aina kohta, jossa yhteiskunnallisen työn tuottavuuden kehitys tulee kasautumisen voimakkaimmaksi vivuksi.
»Sama syy», sanoo A. Smith, »joka aiheuttaa palkkojen kohoamisen, nimittäin pääoman lisääntyminen, vie työn tuottamiskyvyn lisääntymiseen ja tekee mahdolliseksi saada pienemmällä työmäärällä aikaan suurempi tuotemäärä».[159]
Jos jättää huomioon ottamatta luonnonedellytykset, kuten maan hedelmällisyyden yms., sekä riippumattomien ja erikseen työskentelevien tuottajien taitavuuden, joka kuitenkin vaikuttaa paremminkin laadullisesti valmisteen hyvyyteen kuin määrällisesti sen paljouteen, työn yhteiskunnallinen tuottoaste ilmenee niiden tuotantovälineiden suhteellisessa laajuudessa, jotka työläinen muuttaa tuotteeksi määräaikana, tasaisesti jännittämällä työvoimaansa. Hänen käyttämiensä tuotantovälineiden määrä lisääntyy hänen työnsä tuottavuuden lisääntyessä. Näillä tuotantovälineillä on tällöin kahdenlainen merkitys. Toisten lisääntyminen on työn tuottavuuden lisääntymisen seuraus, toisten sen ehto. Esim. kun työnjako on järjestetty manufaktuurityön tapaan ja käytetään koneistoa, valmistetaan samassa ajassa enemmän raaka-ainetta ja sisällytetään siis työprosessiin suurempi määrä raaka- ja apuaineita. Se on seuraus työn tuottavuuden lisääntymisestä. Toisaalta taas käytettyjen koneiden, työjuhtien, keinotekoisten lannoitteiden, salaojien yms. paljous on työn tuottavuuden lisääntymisen edellytys. Samoin on rakennuksiin, jättiläisuuneihin, kuljetusvälineihin ym. keskitettyjen tuotantovälineiden laita. Mutta olipa tuotantovälineiden määrän lisääntyminen niihin yhdistettävään työvoimaan verraten ehto tai seuraus, se ilmaisee kummassakin tapauksessa työn tuottavuuden lisääntymistä. Viimeksi mainitun lisääntyminen ilmenee siis työn paljouden vähenemisessä verrattuna sen liikkeellepanemien tuotantovälineiden paljouteen eli työprosessin subjektiivisen tekijän pienenemisessä sen objektiivisiin tekijöihin verraten.
Tämä muutos pääoman teknisessä kokoonpanossa, tuotantovälineiden määrän lisääntyminen verrattuna niitä elävöittävän työvoiman määrään, heijastuu myös pääoman arvokokoonpanossa, niin että pääoma-arvon pysyvä osa lisääntyy sen vaihtelevan osan kustannuksella. Pantakoon alkuaan — prosenteissa laskettuna — esim. 50 % pääomasta tuotantovälineisiin ja toiset 50 % työvoimaan; myöhemmin, kun työn tuottavuus on kehittynyt, 80 % tuotantovälineisiin ja 20 % työvoimaan jne. Tämän lain, jonka mukaan pysyvä pääomanosa lisääntyy nopeammin kuin vaihteleva, osoittaa joka hetki todeksi (niin kuin edellä on jo esitetty) tavaranhintojen vertaileva erittely verrattiinpa sitten erilaisia taloudellisia kausia saman kansakunnan elämässä tai eri kansakuntia samalla kaudella. Sen hinnanosan suhteellinen suuruus, joka edustaa vain kulutettujen tuotantovälineiden arvoa eli pysyvää pääomanosaa, on suoraan verrannollinen kasautumisen jatkumiseen; toisen, työpalkkana maksettavan vaihtelevaa pääomanosaa edustavan hinnanosan suhteellinen suuruus on yleensä kääntäen verrannollinen siihen.
Vaihtelevan pääomanosan väheneminen verrattuna pysyvään, eli pääoma-arvon muuttunut kokoonpano osoittaa kuitenkin vain likipitäen pääoman aineellisessa kokoonpanossa tapahtuvan vaihtelun. Jos esim. nykyhetkellä kehruuteollisuuteen sijoitetusta pääoma-arvosta 7⁄8 on pysyvää ja 1⁄8 vaihtelevaa, kun siitä 1700-luvun alussa oli 1⁄2 pysyvää ja 1⁄2 vaihtelevaa, niin sitä vastoin se raaka-aineen, työvälineiden ym. määrä, minkä tietty paljous kehruutyötä nykyään kuluttaa tuottavasti, on monta sataa kertaa suurempi kuin 1700-luvun alussa. Syynä siihen on yksinkertaisesti se, ettei työn tuottavuuden kohotessa lisäänny vain työssä käytettävien tuotantovälineiden määrä, vaan myös alenee niiden arvo niiden määrään verrattuna. Niiden arvo siis lisääntyy absoluuttisesti, mutta ei samassa suhteessa kuin niiden määrä. Pysyvän ja vaihtelevan pääoman välinen eroavuus lisääntyy siis paljon hitaammin kuin eroavuus niiden tuotantovälineiden määrän välillä, joiksi pysyvä pääoma muutetaan, ja sen työvoiman määrän välillä, joksi vaihteleva pääoma muutetaan. Edellinen eroavuus lisääntyy samalla kuin jälkimmäinenkin, mutta vähemmässä määrin.
Muuten kasautumisen edistyminen ei suinkaan tee mahdottomaksi vaihtelevan pääomanosan absoluuttista lisääntymistä, vaikka se vähentää sen suhteellista suuruutta. Olettakaamme, että pääoma-arvo jakautuu ensin niin, että 50 % siitä on pysyvää ja 50 % vaihtelevaa pääomaa, myöhemmin 80 % pysyvää ja 20 % vaihtelevaa. Jos alkuperäinen pääoma, sanokaamme 6000 puntaa, on sillä välin kasvanut 18 000 punnaksi, niin myös sen vaihteleva osa on lisääntynyt 1⁄5:lla. Se on 3000 puntaa, nyt se on 3600 puntaa. Mutta kun aikaisemmin olisi riittänyt 20 % suuruinen pääoman kasvu lisäämään työn kysyntää 20 %, niin nyt vaaditaan 3 kertaa niin suuri pääoma kuin alkuaan oli.
Neljännessä osastossa on osoitettu, kuinka työn yhteiskunnallisen tuotantovoiman kehittäminen edellyttää yhteistoimintaa laajassa mittakaavassa, kuinka vain tällä edellytyksellä voidaan toteuttaa työnjako ja -yhdistäminen, säästää tuotantovälineitä keskittämällä niitä suurin joukoin, synnyttää työvälineitä, joita voidaan käyttää vain yhteisesti, kuten koneistojärjestelmä yms., pakottaa suunnattomat luonnonvoimat tuotannon palvelukseen ja saada aikaan tuotantoprosessin muuttuminen tieteen teknologiseksi käyttämiseksi. Tavarantuotannon vallitessa, jolloin tuotantovälineet ovat yksityishenkilöiden omaisuutta, jolloin työntekijä tuottaa niin muodoin tavaroita joko muista eristettynä ja itsenäisenä tai myy työvoimaansa tavarana, koska häneltä puuttuu välineet oman liikkeen harjoittamiseen, mainittu edellytys toteutuu vain siten, että yksityispääomat kasvavat, tai samassa määrin kuin yhteiskunnalliset tuotantovälineet ja elinhyödykkeet muuttuvat kapitalistien yksityisomaisuudeksi. Tavarantuotannon maaperä voi kannattaa laajassa mittakaavassa tapahtuvaa tuotantoa ainoastaan kapitalistisessa muodossa. Tietty pääoman kasautuminen yksityisten tavarantuottajien käsiin on siis erityisesti kapitalistisen tuotantotavan edellytys. Meidän täytyy siis edellyttää sitä käsityöstä kapitalistiseen tuotantoon siirryttäessä. Sitä voidaan sanoa alkuperäiseksi kasautumiseksi siksi, että se on erityisen kapitalistisen tuotannon historiallinen perusta eikä sen historiallinen tulos. Meidän ei vielä tässä tarvitse tutkia, kuinka se syntyy. Meille riittää, että se on lähtökohtana. Mutta kaikki tällä pohjalla kehitetyt keinot työn yhteiskunnallisen tuotantovoiman lisäämiseksi ovat samalla keinoja lisäarvon eli lisätuotteen tuottamisen lisäämiseksi; tämä lisäarvo eli lisätuote on puolestaan kasautumisen muodostumisaines. Ne ovat siis samalla keinoja, joilla pääoma tuottaa pääomaa, eli kasautumisen jouduttamiskeinoja. Lisäarvon yhtämittainen muuttuminen jälleen pääomaksi ilmenee tuotantoprosessiin sisältyvän pääoman kasvavana suuruutena. Tämä puolestaan tulee perustaksi tuotannon mittakaavan laajenemiselle, siihen liittyville keinoille lisätä työn tuotantovoimaa ja jouduttaa lisäarvon tuotantoa. Jos siis pääoman tietty kasautumisaste osoittautuu erityisen kapitalistisen tuotantotavan ehdoksi, niin viimeksi mainittu aiheuttaa vuorostaan kiihtymisen pääoman kasautumisessa. Pääoman kasautuminen kehittää siis erikoisen kapitalistisen tuotantotavan ja erikoinen kapitalistinen tuotantotapa pääoman kasautumisen. Nämä kaksi taloudellista tekijää, toisilleen antamiensa sysäysten yhdistetyn suhteen mukaisesti, synnyttävät pääoman teknisessä kokoonpanossa vaihtelun, jonka kautta vaihteleva osa tulee yhä pienemmäksi pysyvään verrattuna.
Jokainen yksityispääoma on suurempi tai pienempi tuotantovälineiden keskittymä, jolla on vastaava käskyvalta suuremman tai pienemmän työläisarmeijan suhteen. Jokainen kasautuminen tulee uuden kasautumisen välineeksi. Se edistää pääoman keskittymistä yksityiskapitalistien käsiin, samalla kun se lisää pääomana toimivan rikkauden määrää, ja näin ollen laajentaa suuressa mittakaavassa tapahtuvan tuotannon ja erityisten kapitalististen tuotantomenetelmien perustaa. Yhteiskunnallisen pääoman lisääntyminen tapahtuu siten, että useat yksityispääomat lisääntyvät. Jos oletetaan kaikkien muiden edellytysten pysyvän samoina, yksityispääomat ja niiden ohessa tuotantovälineiden keskittymät lisääntyvät samassa suhteessa kuin ne ovat osia yhteiskunnallisesta kokonaispääomasta. Samalla alkuperäisistä pääomista irtaantuu istukkaita, jotka toimivat uusina itsenäisinä pääomina. Tässä on suuri merkitys mm. omaisuuden jakautumisella kapitalistiperheissä. Pääoman kasautuessa lisääntyy siis myös kapitalistien lukumäärä enemmän tai vähemmän. Tällaista keskittymistä, joka johtuu välittömästi kasautumisesta tai paremmin sanottuna on yhtä kuin se, kuvaa kaksi seikkaa. Ensiksikin, jos edellytykset pysyvät samoina, yhteiskunnallisen rikkauden kasvamisaste rajoittaa yhteiskunnallisten tuotantovälineiden keskittymistä yksityiskapitalistien käsiin. Toiseksi jokaisessa erillisessä tuotantopiirissä sijaitseva yhteiskunnallisen pääoman osa jakautuu useiden kapitalistien kesken, jotka ovat toisistaan riippumattomia ja keskenään kilpailevia tavarantuottajia. Pääoman kasautuminen ja siihen liittyvä keskittyminen eivät siis ole ainoastaan hajaantuneet moniin eri kohtiin, vaan myös uusien pääomien muodostuminen ja vanhojen jakautuminen kulkee ristiin toimivien pääomien lisääntymisen kanssa. Jos siis kasautuminen esiintyy toiselta puolen tuotantovälineiden lisääntyvänä keskittymisenä ja käskyvaltana työhön, niin toiselta puolen se esiintyy useiden yksityispääomien hajottajana.
Tämä yhteiskunnallisen kokonaispääoman silpoutuminen useiksi yksityispääomiksi eli sen murto-osien hajottaminen vaikuttaa pääoman vetovoimaa vastaan. Tässä ei enää ole kysymys yksinkertaisesta tuotantovälineiden ja työhön kohdistuvan käskyvallan keskittymisestä, joka on samaa kuin kasautuminen. Tämä on valmiiden pääomien keskittymistä, niiden yksilöllisen itsenäisyyden lakkauttamista, kapitalistin toimeenpanemaa kapitalistin pakkoluovutusta, useiden pienien pääomien muuttamista muutamiksi suuriksi pääomiksi. Tämä prosessi eroaa ensimmäisestä siinä, että se edellyttää vain muutosta jo olemassa olevien ja toimivien pääomien jakautumisessa, että sen alaa ei siis rajoita yhteiskunnallisen rikkauden absoluuttinen lisääntyminen eikä kasautumisen absoluuttiset rajat. Pääoma paisuu tällöin toisaalla yhden hallussa oleviksi suuriksi kasoiksi, sen kautta että toisaalla monet sen menettävät. Se on varsinaista yhteenkokoutumista [sentralisaatiota], erotukseksi kasautumisesta [akkumulaatiosta] ja keskittymisestä [konsentraatiosta].
Tässä ei ole tilaisuutta tehdä selkoa tätä pääomien yhteenkokoutumista ohjaavista laeista eli siitä, kuinka pääoma vetää pääoman puoleensa. Viittaamme ainoastaan muutamiin seikkoihin lyhyesti. Kilpailussa käytetään taisteluaseena tavaroiden hinnan halventamista. Tavaroiden hinnan halpeneminen riippuu caeteris paribus [kun muut edellytykset pysyvät ennallaan] työn tuottavuudesta, ja tämä taas tuotannon mitta-asteikoista. Suuremmat pääomat tuhoavat siis pienemmät. Muistamme edelleen, että kapitalistisen tuotantotavan kehittyessä lisääntyy se yksityispääomien minimimäärä, mikä vaaditaan liikkeenharjoittamiseen normaalioloissa. Verrattain pienet pääomat tunkeutuvat siis niille tuotantoaloille, jotka suurteollisuus on vasta paikoitellen tai epätäydellisesti vallannut. Kilpailu riehuu näillä aloilla suorassa suhteessa kilpailevien pääomien lukumäärään ja käännetyssä suhteessa niiden suuruuteen. Se päättyy aina useiden pikkukapitalistien häviöön, joiden pääomat siirtyvät osaksi voittajan käsiin, osaksi tuhoutuvat. Sitä paitsi kapitalistisen tuotannon kehittyessä syntyy aivan uusi mahti, luottotoimi, joka alussa hiipii mukaan salaisena, kasautumisen vaatimattomana apulaisena, vetää näkymättömin langoin suurempiin tai pienempiin kasoihin kautta koko yhteiskunnan silpoutuneet rahavarat yksityisten tai liittoutuneiden kapitalistien käsiin; mutta se kehittyy pian uudeksi ja pelottavaksi aseeksi kilpailussa ja tulee lopulta suunnattomaksi yhteiskunnalliseksi koneistoksi pääomien yhteenkokoamista varten.
Kilpailu ja luotto, nämä molemmat yhteenkokoutumisen mahtavimmat vivut, kehittyvät samassa määrin kuin kapitalistinen tuotanto ja kasautuminen. Tämän ohessa kasautumisen edistyminen lisää yhteenkoottavaa ainesta, ts. yksityispääomia, samalla kun kapitalistisen tuotannon laajeneminen synnyttää toisaalta niiden valtavien teollisuuslaitosten yhteiskunnallisen tarpeen, joiden aikaansaaminen on sidottu sitä ennen tapahtuvaan pääoman yhteenkokoutumiseen, ja toisaalta niitä varten välttämättömät tekniset välineet. Sen vuoksi yksityispääomien keskeinen vetovoima ja yhteenkokoutumispyrkimys ovat nykyään voimakkaampia kuin koskaan ennen. Mutta vaikka yhteenkokoavan liikkeen suhteellisen laajuuden ja voiman määrääkin tietyssä suhteessa jo saavutettu kapitalistisen rikkauden suuruus ja taloudellisen koneiston ylivoimaisuus, ei yhteenkokoutumisen edistyminen suinkaan riipu yhteiskunnallisen pääoman positiivisesta lisääntymisestä. Ja etenkin tämä erottaa yhteenkokoutumisen eli sentralisaation keskittymisestä eli konsentraatiosta, joka on vain toinen nimitys laajemmassa mittakaavassa tapahtuvalle pääoman uusintamiselle. Yhteenkokoutuminen voi johtua pelkästään olemassa olevien pääomien jakautumisen muuttumisesta, yksistään yhteiskunnallisen pääoman osien määrällisen ryhmityksen muuttumisesta. Valtavat määrät pääomaa voi toisaalla kasautua yksiin käsiin sen kautta, että se toisaalla otetaan pois useilta yksityisiltä. Jollakin liike-elämän alalla yhteenkokoutuminen saavuttaisi äärimmäisen rajansa, jos kaikki siihen sijoitetut pääomat sulautuisivat yhdeksi yksityispääomaksi.[77b*] Tietyssä yhteiskunnassa tämä raja saavutettaisiin vasta silloin, kun kaikki yhteiskunnallinen pääoma joutuisi yksiin käsiin, joko jonkun yksityisen kapitalistin tai jonkun kapitalistiyhtiön haltuun.
Yhteenkokoutuminen täydentää kasautumisen työtä antamalla teollisuuskapitalisteille tilaisuuden laajentaa toimintansa mittakaavaa. Johtukoonpa tämä viimeksi mainittu tulos kasautumisesta tai yhteenkokoutumisesta; tapahtukoon yhteenkokoutuminen väkivaltaisen anastamisen kautta — jolloin tietyt pääomat tulevat toisiin verraten niin voimakkaiksi vetovoimakeskuksiksi, että ne murtavat niiden yksityisen kiinnevoiman ja vetävät sitten puoleensa niiden yksityiset murto-osat — tai tapahtukoon se niin, että joukko jo muodostuneita tai syntymässä olevia pääomia sulaa vähemmän rajusti yhteen osakeyhtiöiksi, taloudelliset seuraukset tulevat kummassakin tapauksessa olemaan samat. Teollisuuslaitosten kasvanut laajuus tulee kaikkialla lähtökohdaksi useiden yhteistyön laajaperäisemmälle järjestämiselle, heidän aineellisten käyttövoimiensa laajemmalle kehitykselle, ts. yksityisten ja totutun tavan mukaan johdettujen tuotantoprosessien etenevälle muuttumiselle yhteiskunnallisesti yhdistetyiksi ja tieteellisesti johdetuiksi tuotantoprosesseiksi.
Selvää kuitenkin on, että kasautuminen, pääoman vähittäinen lisääntyminen, ympyrän muodosta spiraalin muotoon muuttuva pääoman uusintaminen on sangen hidas menetelmä verrattuna yhteenkokoutumiseen, jonka tarvitsee vain muuttaa yhteiskunnallisen pääoman osien määrällistä ryhmitystä. Maailma olisi vielä ilman rautateitä, jos sen olisi täytynyt odottaa siksi kunnes kasautumisen kautta olisi syntynyt muutamia yksityispääomia, jotka olisivat riittäneet rautatien rakentamiseen. Mutta yhteenkokoutuminen on kädenkäänteessä saanut tämän aikaan osakeyhtiöiden kautta. Kun yhteenkokoutuminen täten lisää ja jouduttaa kasautumisen vaikutuksia, se laajentaa ja jouduttaa samalla pääoman teknisessä kokoonpanossa kumouksia, jotka lisäävät pääoman pysyvää osaa sen vaihtelevan osan kustannuksella ja siten vähentävät suhteellista työn kysyntää.
Yhteenkokoutumisen avulla hyvin lyhyessä ajassa kokoonhitsatut pääomakasat uusiintuvat ja lisääntyvät niin kuin muutkin pääomat, mutta vain nopeammin, ja tulevat siten uusiksi mahtaviksi yhteiskunnallisen kasautumisen vipusimiksi. Jos siis puhutaan yhteiskunnallisen kasautumisen edistymisestä, sillä tarkoitetaan nykyään myös yhteenkokoutumisen vaikutuksia.
Normaalin kasautumisen kulussa muodostuneet lisäpääomat (ks. 22. luku, 1) ovat enimmäkseen apukeinoja uusien keksintöjen ja ylipäänsä teollisten parannusten käytäntöönotossa. Mutta vanhakin pääoma pääsee ajan oloon täydellisen uusimisensa kohtaan, jossa se luo nahkansa ja samalla uudestisyntyy täydellisemmässä teknisessä asussa, missä pienempi määrä työtä riittää panemaan liikkeelle suuremman määrän koneistoa ja raaka-aineita. Tästä välttämättömästi johtuva työn kysynnän absoluuttinen aleneminen on luonnollisesti sitä suurempi, mitä enemmän nämä uusimisprosessissa olevat pääomat ovat jo kasautuneet massoiksi yhteenkokoutumisliikkeen vaikutuksesta.
Toisaalta siis kasautumisen kestäessä syntynyt lisäpääoma vetää puoleensa kokoonsa nähden yhä vähemmän työläisiä. Toisaalta aina määräaikaisesti uudessa kokoonpanossa uusiintuva vanha pääoma karkottaa yhä enemmän sen palveluksessa aikaisemmin olleita työläisiä.
Pääoman kasautuminen, joka alkuaan näytti vain pääoman määrälliseltä laajenemiselta, tapahtuu, kuten olemme nähneet, siten, että sen kokoonpano alati laadullisesti muuttuu, että sen pysyvä osa lisääntyy jatkuvasti vaihtelevan osan kustannuksella.[77c*]
Erityisesti kapitalistinen tuotantotapa, sitä vastaava työn tuotantovoiman kehitys ja siitä aiheutuva pääoman elimellisen kokoonpanon muuttuminen eivät ainoastaan käy rinnan pääoman kasautumisen eli yhteiskunnallisen rikkauden lisääntymisen kanssa. Ne edistyvät verrattomasti nopeammin, koska yksinkertaista kasautumista eli kokonaispääoman absoluuttista lisääntymistä seuraa sen yksityisten tekijäin yhteenkokoutuminen, ja lisäpääoman teknistä kumousta seuraa alkuperäisen pääoman tekninen kumous. Kasautumisen jatkuessa muuttuu siis pysyvän ja vaihtelevan pääomanosan suhde niin, että alkuperäinen suhde 1:1 muuttuu suhteiksi 2:1, 3:1, 4:1, 5:1, 7:1 jne., joten sikäli kuin pääoma kasvaa, sen koko arvosta muuttuu 1⁄2:n sijasta progressiivisesti 1⁄3, 1⁄4, 1⁄5, 1⁄6, 1⁄8 jne. työvoimaksi, ja 2⁄3, 3⁄4, 4⁄5, 5⁄6, 7⁄8 jne. tuotantovälineiksi. Kun työn kysyntää ei määrää kokonaispääoman suuruus, vaan sen vaihtelevan osan suuruus, niin se vähenee siis progressiivisesti kokonaispääoman lisääntyessä, sen sijaan että se, kuten edellä on oletettu, kasvaisi samassa suhteessa kuin kokonaispääoma. Se vähenee samassa suhteessa kuin kokonaispääoman määrä ja yhä kiihtyvästi väheten tämän määrän kasvaessa. Tosin kokonaispääoman lisääntyessä sen vaihteleva osakin eli siihen liittyvä työvoima kasvaa, mutta alati vähenevässä suhteessa. Väliajat, joiden aikana kasautuminen esiintyy vain tietyllä teknisellä pohjalla tapahtuvana tuotannon laajenemisena, yhä lyhenevät. Tietynsuuruisen lisätyövoiman käyttämiseksi tai — vanhan pääoman alituisten muodonvaihdosten vuoksi — jopa vanhojenkin työssä pitämiseksi vaaditaan, että kokonaispääoman kasautuminen tapahtuu yhä nopeammin. Tämä kasvava kasautuminen ja yhteenkokoutuminen puolestaan taas aiheuttavat uusia muutoksia pääoman kokoonpanossa eli taas puolestaan jouduttavat sen vaihtelevan osan vähenemistä pysyvään verrattuna. Tämä kokonaispääoman vaihtelevan osan suhteellinen väheneminen, joka käy sitä nopeammaksi, kuta enemmän kokonaispääoma lisääntyy ja nopeammaksi kuin sen oma lisääntyminen, näyttää toisaalta päinvastoin siltä kuin työväestö lisääntyisi absoluuttisesti nopeammin kuin vaihteleva pääoma tai työväestön työllistämisen välineet. Mutta kapitalistinen kasautuminen tuottaa alati voimaansa ja laajuuteensa nähden suhteellisen, ts. pääoman keskimääräisiin arvonlisäystarpeisiin verraten liian suuren ja siis tarpeettoman eli liikatyöväestön.
Tarkastellessamme yhteiskunnallista kokonaispääomaa me huomaamme, että sen kasautumisliike synnyttää milloin ajoittaisia muutoksia, milloin tämän liikkeen eri kohdat jakautuvat yhtaikaa eri tuotantoaloille. Toisilla tuotantoaloilla tapahtuu muutoksia pääoman kokoonpanossa pelkän yhteenkokoutumisen[ii] johdosta ilman että pääoma lisääntyy absoluuttisesti, toisilla pääoman absoluuttinen lisääntyminen ja sen vaihtelevan osan eli sen vaatiman työvoiman absoluuttinen väheneminen ovat toisistaan riippuvaisia; muutamilla aloilla taas pääoma milloin lisääntyy vanhalla teknisellä perustallaan ja vetää puoleensa sen kasvua vastaavia lisätyövoimia, milloin siinä tapahtuu elimellisiä muutoksia ja sen vaihteleva osa supistuu, kaikilla tuotannon aloilla vaihtelevan pääomanosan ja siis tarvittavan työläismäärän lisääntymiseen liittyy alati äkillisiä heilahduksia ja syntyy tilapäistä liikaväestöä, joko tämä sitten tapahtuu enemmän huomiota herättävässä muodossa niin että ennestään työssä olevia työläisiä erotetaan tai siinä vähemmän huomiota herättävässä muodossa, joka ei kuitenkaan ole vähemmän tehokas, että lisätyöväestön kulkeutuminen sen tavallisiin uomiin vaikeutuu.[78*] Jo toimivan yhteiskuntapääoman suuruuden ja sen kasvun asteen mukana, tuotannon mittakaavan laajetessa ja työhön käytettyjen työläisten lukumäärän lisääntyessä sekä heidän työnsä tuotantovoiman kehittyessä, rikkauden kaikkien lähteiden laajetessa ja täyttyessä laajenee myös se mittakaava, jossa pääoman aiheuttamaan suurempaan työläisten luoksevetämiseen liittyy heidän suurempi pois karkottaminen, lisääntyy pääoman elimellisen kokoonpanon ja sen teknisen muodon muuttumisnopeus ja avartuu niiden tuotantoalojen piiri, jotka tämä muuttuminen milloin yhtaikaa, milloin vuorotellen valtaa. Synnyttämällä pääoman kasautumista työväestö tuottaa siis yhä lisääntyvässä määrin niitä välineitä, jotka tekevät suhteellisesti yhä suuremman osan siitä liikaväestöksi.[79*] Tämä on kapitalistiselle tuotantotavalle ominainen väestölaki, sillä jokaisella historiallisesti erityisellä tuotantotavalla on todellisuudessa oma erikoinen, historiallisesti pätevä väestölakinsa. Abstraktinen väestölaki on olemassa ainoastaan kasveilla ja eläimillä, sikäli kuin ihminen ei historiallisesti puutu asiain kulkuun.
Mutta kun liikatyöväestö on kasautumisen tai kapitalistisella pohjalla tapahtuvan rikkauden kehityksen välttämätön seuraus, tämä liikaväestö tulee vuorostaan kapitalistisen kasautumisen vipusimeksi, vieläpä kapitalistisen tuotantotavan elinehdoksi. Siitä syntyy käytettävissä oleva teollisuuden vara-armeija, joka on yhtä ehdottomasti pääomalle kuuluva kuin jos se olisi sen kasvattanut omalla kustannuksellaan. Tästä vara-armeijasta pääoma saa vaihtelevia arvonlisäystarpeitaan varten alati valmista ihmisaineistoa riistettäväkseen riippumatta todellisen väestönlisäyksen rajoista. Kasautumisen ja siihen liittyvän työn tuotantovoiman kehityksen mukaan lisääntyy pääoman äkillinen paisumisvoima, ei ainoastaan siksi, että lisääntyvät toimivan pääoman kimmoisuus sekä absoluuttinen rikkaus, josta pääoma on vain yksi kimmoinen osa, ei ainoastaan siksi, että luotto jokaisen erikoisen kiihottimen esiintyessä asettaa käden käänteessä tavattoman osan tästä rikkaudesta lisäpääomana tuotannossa käytettäväksi. Itse tuotantoprosessin tekniset edellytykset, koneisto, kulkuneuvot yms. tekevät sitä paitsi lisätuotteiden erittäin nopean muuttumisen tuotannon lisävälineiksi mitä suurimmassa mittakaavassa mahdolliseksi. Se kasautumisen edetessä ylitsepaisuva yhteiskunnallisen rikkauden määrä, joka voidaan muuttaa lisäpääomaksi, tunkeutuu raivokkaasti vanhoille tuotantoaloille, joiden markkinat äkkiä laajenevat, tai uusille vasta-avautuville, kuten rautateille ym., joiden tarve johtuu vanhojen tuotantoalojen kehityksestä. Kaikissa sellaisissa tapauksissa täytyy voida heittää yhtäkkiä suuria ihmisjoukkoja määrähetkellä ja tuotannon mittakaavaa muuttamatta toisille aloille ratkaiseviin kohtiin. Liikaväestö tuottaa ne. Uudenaikaiselle teollisuudelle luonteenomainen kehitys, jossa keskinkertaisen vilkkauden, korkeapaineisen tuotannon, pulan ja lamaannuksen kymmenvuotista kierrosjaksoa keskeyttävät pienemmät vaihtelut, riippuu teollisuuden vara-armeijan eli liikaväestön alituisesta muodostumisesta, enemmästä tai vähemmästä käyttämisestä ja jälleenmuodostumisesta. Omasta puolestaan teollisessa kierrosjaksossa tapahtuvat vaihtelut tuottavat lisäväestöä ja ovat voimakkaimpia tekijöitä sen uusintamisessa.
Tämä uudenaikaiselle teollisuudelle ominainen kehityskulku, jota emme tapaa minään aikaisempana kautena ihmiskunnan historiassa, olikin kapitalistisen tuotannon lapsuudenaikana mahdoton. Pääoman kokoonpano muuttui vain hyvin vähitellen. Sen kasautumista vastasi siis yleensä työn kysynnän suhteellinen kasvaminen. Niin hidasta kuin lieneekin ollut pääoman kasautumisen edistyminen verrattuna uuteen aikaan, sitäkin kohtasi luonnollinen este, riistettävissä olevan työväestön lukumäärälliset rajat; nämä rajat voitiin poistaa vain voimakeinoin, joista mainitsemme myöhemmin. Tuotannon mittakaavan äkillinen ja harppauksittain tapahtuva paisuminen on sen äkillisen supistamisen ehto; jälkimmäinen synnyttää uudelleen edellisen, mutta edellinen on mahdoton ilman käytettävissä olevaa ihmisaineistoa, ilman väestön absoluuttisesta lisääntymisestä riippumatonta työläisten lisääntymistä. Sen synnyttää se yksinkertainen prosessi, joka alati »vapauttaa» osan työläisistä, sekä menettelytavat, jotka vähentävät työssäolevien työläisten lukumäärää verrattuna tuotannon lisääntymiseen. Uudenaikaisen teollisuuden koko liikuntamuoto johtuu siis siitä, että osa työväestöstä muuttuu alati työttömäksi tai vain puoleksi työllistetyksi voimaksi. Kansantaloustieteen pintapuolisuus näkyy mm. siitä, että se sanoo tämän ilmiön syyksi luoton lisääntymistä ja supistumista, joka on vain teollisen kierrosjakson vaihtelukausien oire. Aivan samoin kuin taivaankappaleet kerran määrättyyn liikkeeseen sinkautettuina alati kertaavat saman liikkeen, niin tekee myös yhteiskunnallinen tuotanto, kun se kerran on joutunut tuohon vuorotellen paisuvaan ja supistuvaan liikkeeseen. Seuraukset tulevat taas syiksi, ja vaihtelut koko prosessissa, joka alati luo uudestaan omat edellytyksensä, muodostuvat jaksoittaisiksi. Kun tämä jaksoittaisuus kerran on vakautunut, niin kansantaloustiedekin käsittää suhteellisen liikaväestön, ts. pääoman keskinkertaisen arvonlisäystarpeen yli menevän väestön, syntymisen uudenaikaisen teollisuuden elinehdoksi.
»Jos edellyttäisimme», sanoo Oxfordin entinen kansantaloustieteen professori H. Merivale, joka sittemmin oli virkamiehenä Englannin siirtomaaministeriössä, »jos edellyttäisimme, että koko kansakunta kohoaisi pulan sattuessa suureen voimainponnistukseen päästäkseen siirtolaisuuden avulla eroon muutamista sadoista tuhansista liikatyöläisistä, niin mikä olisi seuraus? Se että heti työnkysynnän entiselleen palautuessa olisi puute työläisistä. Niin nopeasti kuin ihmisten uudestaantuottaminen tapahtuukin, tarvitaan kuitenkin yhden sukupolven aika ennen kuin täysi-ikäiset työläiset saadaan korvatuiksi toisilla. Meidän tehtailijoidemme liikevoitot riippuvat nyt pääasiallisesti mahdollisuudesta käyttää hyväksi vilkkaan kysynnän suotuisaa hetkeä ja päästä siten vahingoitta lama-ajoista. Tämän mahdollisuuden takaa heille ainoastaan käskyvalta koneiston ja työn yli. Heillä täytyy olla käytettävänään vapaita käsiä: heidän täytyy kyetä tarpeen tullen jännittämään tai laimentamaan toimiensa tehoa aina markkinatilanteen mukaan, muussa tapauksessa he eivät yksinkertaisesti kykene pitämään sitä ylivaltaa kilpailun ajojahdissa, johon tämän maan rikkaus perustuu.»[80*]
Yksinpä Malthuskin pitää välttämättömänä nykyaikaiselle teollisuudelle liikaväestöä, jonka hän tavanomaisen ahdaskatseisesti katsoo johtuvan työväestön absoluuttisesta liikakasvamisesta eikä sen suhteellisesta liikanaiseksi tekemisestä. Hän sanoo:
»Viisaat tottumukset avioliiton suhteen kehittyneinä määrättyyn asteeseen sellaisen maan työväenluokan keskuudessa, joka elää pääasiassa teollisuudesta ja kaupasta, vahingoittaisivat tätä maata... Väestön luonnon mukaisesti erikoiskysynnän vaatimaa lisätyöväkeä ei voi esiintyä markkinoilla ennen kuin 16–18 vuoden kuluttua, ja tulon muuttuminen pääomaksi säästämisen kautta voi tapahtua paljoa nopeammin; maa on aina siinä asemassa, että sen työvaranto voi lisääntyä nopeammin kuin väestö.»[81*]
Selitettyään täten suhteellisen liikatyöväestön alituisen tuotannon kapitalistisen kasautumisen välttämättömäksi ehdoksi, kansantaloustiede — ikäneidon hahmossa esiintyen — panee »beau idéal» [»kauniin ihanteen»] — kapitalistin — suuhun seuraavat sanat, joilla tämä kääntyy itsensä luoman lisäpääoman kadulle heittämien »liikatyöläisten» puoleen:
»Me tehtailijat teemme teidän hyväksenne kaiken sen minkä voimme lisäämällä pääomaa, josta te elätte; ja teidän täytyy tehdä loput sopeuttamalla lukumääränne välttämättömyystarvikkeidenne mukaisiksi.»[82*]
Kapitalistista tuotantoa ei suinkaan tyydytä se määrä käytettäväksi tarjoutuvaa työvoimaa, minkä väestön luonnollinen lisääntyminen tuottaa. Se tarvitsee vapaasti kehittyäkseen teollisuuden vara-armeijan, joka on näistä luonnollisista rajoituksista riippumaton.
Tähän saakka oletettiin, että vaihtelevan pääoman lisääntyminen tai vähentyminen vastaa tarkoin työllistettyjen työläisten lukumäärän lisääntymistä tai vähentymistä.
Kuitenkin vaihteleva pääoma lisääntyy, vaikka sen käskyvallan alaisten työläisten lukumäärä pysyy samana tai väheneekin, jos yksityinen työläinen tuottaa enemmän työtä ja hänen työpalkkansa siten lisääntyy, vaikka työn hinta pysyy entisenä taikkapa aleneekin, kunhan tämä aleneminen on vain hitaampaa kuin työmäärän lisääntyminen. Vaihtelevan pääoman lisäyksestä tulee silloin suuremman työmäärän eikä työllistettyjen työläisten suuremman määrän osoitin. Jokaisen kapitalistin etu vaatii ehdottomasti sitä, että hän puristaisi tietyn työnpaljouden pienemmästä työläisjoukosta, vaikka hän saisi sen yhtä halvalla tai halvemmallakin hinnalla suuremmasta työläisjoukosta. Jälkimmäisessä tapauksessa pysyvän pääoman käyttäminen lisääntyy samassa suhteessa kuin hyväksi käytetyn työn määrä, edellisessä tapauksessa se tapahtuu paljoa hitaammin. Kuta suuremmassa mittakaavassa tuotanto tapahtuu, sitä ratkaisevampi merkitys tällä vaikuttimella on. Sen painavuus lisääntyy rinnan pääoman kasautumisen kera.
Olemme nähneet, että kapitalistisen tuotantotavan ja työn tuotantovoiman kehittyminen — joka on samalla kertaa kasautumisen syy sekä seuraus — antaa kapitalistille mahdollisuuden samoilla vaihtelevan pääoman menoilla panna liikkeelle enemmän työtä lisäämällä laaja- tai voimaperäisesti yksityisten työvoimien riistoa. Olemme edelleen nähneet, että samalla pääoma-arvolla hän ostaa enemmän työvoimia tunkemalla yhä suuremmassa määrin taitavia työläisiä pois taitamattomien, kypsiä epäkypsien, miestyöläisiä naisten, täysi-ikäisiä nuorten tai lasten tieltä.
Pääoman kasautumisen jatkuessa suurempi vaihteleva pääoma käyttää siis hyväkseen enemmän työtä pestaamatta lisää työläisiä, toisaalta samansuuruinen vaihteleva pääoma käyttää hyväkseen enemmän työtä samasta työvoimasta ja lopuksi enemmän alempiarvoista työvoimaa tunkien tieltään arvokkaampaa.
Suhteellisen liikaväestön tuotanto eli työläisten vapauttaminen edistyy siis vieläkin nopeammin kuin pääoman kasautumisen ohessa jo muutenkin kiihtynyt tuotantoprosessin tekninen kumous ja sitä vastaava vaihtelevan pääomanosan suhteellinen väheneminen pysyvään verraten. Kun tuotantovälineet, sikäli kuin niiden koko ja vaikutusvoima lisääntyvät, tulevat yhä vähenevässä määrin työläisen työllistämisvälineiksi, niin tätä suhdetta muovailee edelleen se, että samassa määrin kuin työn tuotantovoima lisääntyy, pääoma enentää työn tarjontaa nopeammin kuin työläisten kysyntää. Työväenluokan työllistetyn osan ylityö paisuttaa sen varajoukon rivejä, kun taas päinvastoin se lisääntynyt painostus, mitä viimeksi mainittu kilpailullaan harjoittaa edelliseen, pakottaa sen ylityöhön ja alistumaan pääoman käskyihin. Se että työväenluokan toinen osa tuomitsee ylityönsä kautta toisen osan pakotettuun joutilaisuuteen ja päinvastoin, tulee rikastumisen välineeksi yksityiselle kapitalistille[83*] ja jouduttaa samalla teollisuuden vara-armeijan tuotantoa yhteiskunnallisen kasautumisen edistymistä vastaavasti. Sitä kuinka tärkeä tämä seikka on suhteellisen liikaväestön muodostumiselle, osoittaa esim. Englanti. Siellä ovat työn »säästämisen» tekniset välineet suunnattomat. Ja kuitenkin, jos huomispäivänä työ rajoitettaisiin yleisesti järjelliseen määräänsä ja jaettaisiin jälleen ikäkausien ja sukupuolien mukaisesti työväenluokan eri kerroksia kohti, niin nykyinen työväestö olisi ehdottomasti riittämätön kansallisen tuotannon jatkamiseen sen nykyisessä mittakaavassa. Nyt »tuottamattomien» työläisten enemmistön pitäisi muuttua »tuottaviksi».
Yleensä työpalkan yleisiä liikkeitä säännöstelee yksinomaan se teollisuuden vara-armeijan laajeneminen ja supistuminen, joka vastaa teollisen kiertojakson eri kausien vaihteluja. Näitä liikkeitä eivät siis määrää työväestön absoluuttisessa lukumäärässä tapahtuvat liikkeet, vaan se vaihteleva suhde, missä työväenluokka jakautuu toimivaan armeijaan ja vara-armeijaan, liikaväestön suhteellisen luvun eneneminen ja väheneminen, se määrä, jossa sitä joko käytetään tai jälleen vapautetaan. Uudenaikaiselle teollisuudelle kymmenvuotisine kiertojaksoineen ja ajoittaisine vaiheineen, joissa kasautumisen edistyessä risteilee lisäksi yhä nopeammin toisiaan seuraavia säännöttömiä poikkeamia, olisi todellakin ihana sellainen laki, joka ei säännöstelisi työn kysyntää ja tarjontaa pääoman paisunnan ja supistumisen, siis sen kulloistenkin arvonlisäystarpeiden mukaan — niin että työmarkkinat näyttävät milloin suhteellisesti liian vähän täysiltä, kun pääoma paisuttaa itseään, milloin taas liian täysiltä, kun se supistuu kokoon — vaan päinvastoin tekisi pääoman liikkeen riippuvaiseksi väestöluvun absoluuttisesta liikkeestä. Tämä laki on kuitenkin taloustieteellinen opinkappale. Sen mukaan työpalkka lisääntyy pääoman kasautumisen johdosta. Korkeampi työpalkka kannustaa työläisväestöä lisääntymään nopeammin ja tätä jatkuu, kunnes työmarkkinat ovat tulleet aivan täyteen, siis kunnes pääoma on käynyt työväen tarjontaan verraten suhteellisen riittämättömäksi. Työpalkka alenee, ja nyt tulee näkyviin mitalin nurja puoli. Työpalkan aleneminen vähentää vähentämistään työläisväestön lukua, niin että työläisväestöön verraten pääomaa on taas liikaa, tai niin kuin toiset selittävät, työpalkan aleneminen ja sitä vastaava entistä suurempi työläisten riistäminen jouduttavat taas kasautumista, samaan aikaan kun alhainen palkka pitäisi aisoissa työväenluokan kasvamista. Niin joudutaan taas oloihin, joissa työntarjonta on vähäisempi kuin työn kysyntä, palkka kohoaa jne. Todellakin ihana liikkumistapa kehittyneelle kapitalistiselle tuotannolle! Ennen kuin palkkojen kohoamisen seurauksena voisi tapahtua todella työkykyisen väestön positiivista lisääntymistä, näissä oloissa ehtisi moneen kertaan päättyä se aika, jona teollisen sotaretken täytyy tapahtua, taistelu taistella ja päättyä voittoon.
Vuosina 1849–1859, viljanhintojen samanaikaisesti alentuessa, tapahtui käytännöllisesti katsoen vain nimellinen palkkojen kohoaminen Englannin maanviljelysalueilla; esim. Wiltshiressä viikkopalkka kohosi 7:stä 8 š:iin, Dorsetshiressä 7:stä tai 8:sta 9 š:iin jne. Tämä oli seuraus maanviljelysseutujen liikaväestön tavattomasta vähentymisestä sodan[160] aiheuttaman kysynnän sekä rautateiden rakentamisen, tehtaiden ja vuorikaivosten laajentamisen johdosta. Kuta alempi työpalkka on, sitä suurempana esiintyy prosenttiluvuissa sen mitättöminkin kohoaminen. Jos viikkopalkka on esim. 20 š ja kohoaa 22 š:iin, niin nousu on 10 %; jos se sitä vastoin on vain 7 š ja kohoaa 9:ään, niin se tekee 284⁄7 %, mikä kuulostaa sangen tuntuvalta. Joka tapauksessa maan vuokraajat ulvoivat, ja jopa lontoolainen »Economist» jaaritteli aivan vakavissaan »yleisestä ja melkoisesta edistyksestä näissä nälkäpalkoissa».[84*] Mitä tekivät nyt maanvuokraajat? Odottivatko he, kunnes maatyöläiset tämän loistavan palkanmaksun johdosta lisääntyvät niin paljon, että heidän palkkansa taas alenee, niin kuin dogmaattisen taloustieteilijän aivoissa asia tapahtuu. He ottivat käytäntöön enemmän koneita, ja käden käänteessä työläiset olivat jälleen »liikalaisia» yksinpä maanvuokraajiakin tyydyttävässä määrin. Nyt oli maanviljelykseen sijoitettu »enemmän pääomaa» kuin ennen ja tuottavammassa muodossa. Sen kautta työn kysyntä aleni, eikä ainoastaan suhteellisesti, vaan myös absoluuttisesti.
Mainittu taloustieteilijäin kuvitelma sekoittaa ne lait, jotka ohjaavat työpalkan yleistä liikuntaa eli työväenluokan, ts. kokonaistyövoiman, ja yhteiskunnallisen kokonaispääoman välistä suhdetta, niihin lakeihin, joiden mukaan työväestö jakautuu eri tuotantopiirejä kohden. Jos esim. suotuisten konjunktuurien johdosta kasautuminen on jossakin tuotantopiirissä erikoisen vilkasta ja liikevoitot keskimääräisiä suuremmat ja siihen työntyy lisäpääomaa, niin kohoavat tietysti työn kysyntä ja työpalkka. Korkeampi työpalkka vetää suuremman määrän työväestöä suotuisaan piiriin, kunnes siinä on työvoimaa kylliksi, ja palkka ajanmittaan jälleen alenee aikaisempaan keskimääräänsä tai sen allekin, jos työvoiman virtaus on liian runsas. Silloin ei ainoastaan lakkaa työläisten virtaus kyseessä olevalle liikealalle, vaan vieläpä alkaa poisvirtaus. Tässä kansantaloustieteilijä luulee näkevänsä, »missä ja miten» palkan lisääntyessä tapahtuu työläisten luvun absoluuttista lisääntymistä ja työläisten absoluuttisesti lisääntyessä palkan alenemista; mutta todellisuudessa hän näkee vain yhden erillisen tuotantopiirin työmarkkinoilla tapahtuvaa paikallista heilahtelua, hän näkee vain työväestön jakautumista pääoman eri sijoituspiireihin aina pääoman vaihtelevien tarpeiden mukaan.
Teollisuuden vara-armeija eli suhteellinen liikaväestö harjoittaa seisausten ja keskinkertaisten elpymisten aikana painostusta toimivaan työläisarmeijaan ja hillitsee sen vaatimuksia liikatuotannon ja kuumeisen kiirekauden aikana. Suhteellinen liikaväestö on siis se tausta, jolla työn kysynnän ja tarjonnan laki liikkuu. Se pusertaa tämän lain toimialan rajoihin, jotka vastaavat ehdottomasti pääoman riistämishalua ja vallanhimoa. Tässä on sopiva kohta palata taloustieteellisen apologetiikan erääseen suurtyöhön. Palautamme mieleen, että kun uutta koneistoa käytäntöön ottamalla tai vanhaa laajentamalla osa vaihtelevasta pääomasta muutetaan pysyväksi, niin apologeetti-taloustieteilijä selittää tämän toimen, joka »sitoo» pääomaa ja juuri sillä »vapauttaa» työläisiä, siten, että se muka päinvastoin vapauttaa pääoman työläistä varten. Vasta nyt voimme antaa oikean arvion apologeettien häpeämättömyyksille. Ne jotka vapautuvat, eivät ole vain koneen välittömästi poistunkemia työläisiä, vaan myös heidän korvausmiehistöään sekä sitä lisäväkeä, joka säännöllisesti tarvittaisiin liikettä totutusti vanhalla pohjalla laajennettaessa. Kaikki he ovat nyt »vapautetut» ja ovat jokaisen uuden toimintahaluisen pääoman käytettävissä. Vetipä se puoleensa heidät tai muita, vaikutus yleiseen työn kysyntään on nollan arvoinen niin kauan kuin tämä pääoma on riittävä vapauttamaan markkinat juuri yhtä monesta työläisestä kuin koneet ovat niille heittäneet. Jos se antaa työtä pienemmälle joukolle, niin liikalaisten luku kasvaa; jos suuremmalle, niin yleinen työn kysyntä lisääntyy vain niin paljon kuin työllistettyjen määrä nousee »vapautettujen» määrää suuremmaksi. Se kiihtyminen, minkä sijoitusta hakevat lisäpääomat yleensä olisivat aiheuttaneet työn kysynnässä, tulee siis joka tapauksessa tehottomaksi sikäli kuin koneiden maantielle heittämiä työläisiä riittää. Kapitalistisen tuotannon mekanismi pitää siis huolen siitä, ettei pääoman absoluuttista lisääntymistä seuraa vastaava yleisen työnkysynnän lisääntyminen. Ja apologeetti sanoo tämän korvaavan työttömiksi jääneiden työläisten kurjuutta, kärsimyksiä ja mahdollista perikatoa sinä siirtymiskautena, joka tuomitsee heidät teollisuuden vara-armeijan riveihin! Työn kysyntä ei ole samaa kuin pääoman lisääntyminen, työn tarjonta ei samaa kuin työväenluokan lisääntyminen, niin että tästä puuttuu kahden toisistaan riippumattoman voiman keskinäisvaikutus. Les dés sont pipés [pelinopat ovat väärennettyjä]. Pääoma toimii samalla kertaa kummallakin puolen. Kun sen kasautuminen toisaalta lisää työn kysyntää, niin toisaalta se lisää työläisten tarjontaa »vapauttamalla» heitä, samalla kun työttömien painostus pakottaa työssäolevia tekemään enemmän työtä, siis tekee tietyssä määrin työn tarjonnan riippumattomaksi työläisten tarjonnasta. Työn kysynnän ja tarjonnan lain liike tällä pohjalla tekee pääoman itsevallan täydelliseksi. Sen vuoksi heti kun työläiset pääsevät sen salaisuuden perille, miten on mahdollista, että mitä enemmän he tekevät työtä, tuottavat rikkautta vieraiden hyväksi ja mitä enemmän heidän työnsä tuotantovoima lisääntyy, sitä epävarmemmaksi heidän tehtävänsä pääoman arvonlisäämisvälineenä kuitenkin tulee; heti kun he huomaavat, että heidän oman keskinäisen kilpailunsa voimakkuus riippuu kokonaan suhteellisen liikaväestön painostuksesta; heti kun he sen takia koettavat trade unionien yms. kautta järjestää suunnitelmallista yhteistoimintaa työssä olevien ja työttömien kesken murtaakseen tai heikontaakseen tuon kapitalistisen tuotannon luonnonlain heidän luokalleen tuhoisia seurauksia, pääoma ja sen asianajaja, kansantaloustieteilijä, alkavat kiljua kysynnän ja tarjonnan »ikuisen» ja niin sanoaksemme »pyhän» lain rikkomisesta. Kaikkinainen työssä olevien ja työttömien välinen yhteistoiminta häiritsee nimittäin tuon lain »puhdasta» vaikutusta. Niin pian kuin toiselta puolen, esim. siirtomaissa epäsuotuisat olosuhteet ehkäisevät teollisuuden vara-armeijan syntymisen ja sen ohessa työväenluokan ehdottoman riippuvaisuuden kapitalistiluokasta, pääoma ja sen kuluneita puheenparsia lateleva Sancho Panza yhdessä nousevat kapinaan kysynnän ja tarjonnan »pyhää» lakia vastaan ja koettavat pakkokeinoin estää sen vaikutusta.
Suhteellista liikaväestöä on olemassa kaikissa mahdollisissa vivahteissa. Jokainen työläinen kuuluu siihen sinä aikana, jolloin hän on vain puolittain työssä tai kokonaan työttömänä. Lukuunottamatta niitä suuria, aika ajoittain palaavia muotoja, jotka teollisen kiertojakson eri kausien vaihtelu sille antaa, niin että se esiintyy milloin äkillisenä — pulien aikana — milloin pitkäaikaisena — huonoina liikeaikoina —, se esiintyy pysyväisesti kolmessa muodossa: juoksevana, piilevänä ja patoutuvana.
Uudenaikaisen teollisuuden keskuksissa — tehtaissa, manufaktuureissa, rautasulattamoissa, vuorikaivoksissa ym. — työläisiä milloin karkotetaan, milloin jälleen vedetään suuremmassa määrin mukaan, niin että työllistettyjen lukumäärä suurin piirtein lisääntyy, joskin alati vähenevässä suhteessa tuotannon mittakaavaan verraten. Liikaväestö on niissä juoksevassa muodossa.
Sekä varsinaisissa tehtaissa että kaikissa suurissa työpajoissa, joissa koneet ovat tekijänä tai joissa on ainakin pantu toimeen uudenaikainen työnjako, tarvitaan joukoittain miespuolisia työläisiä, iältään nuoruusvuosien ylärajaan saakka. Niistä, jotka ovat saavuttaneet täysi-ikäisyyden, jää vain hyvin pieni määrä käytettäväksi samoilla työaloilla, kun sen sijaan suurin osa säännöllisesti pannaan pois. Se muodostaa juoksevassa liikaväestössä yhden osan, joka teollisuuden kehittyessä lisääntyy. Osa siitä muuttaa maasta, ts. matkustaa todellisuudessa vain maasta siirtyvän pääoman perässä. Yhtenä seurauksena siitä on, että naispuolinen väestö lisääntyy nopeammin kuin miespuolinen, kuten Englanti osoittaa. Se ettei työläisväestön luonnollinen lisääntyminen kykene tyydyttämään pääoman kasautumistarpeita ja samalla kuitenkin ylittää ne, on itse pääoman liikunnan ristiriitaisuus. Pääoma tarvitsee suurempia määriä nuoremmassa iässä olevia työläisiä, vähemmän aikuisia miehiä. Tämä ristiriita ei ole sen huutavampi kuin sekään, että työläisten puutetta valitetaan samaan aikaan kun tuhansia työläisiä on työttömänä maantiellä sen vuoksi, että työnjako kahlehtii heidät määrättyyn liikealaan.[85*] Sitä paitsi pääoma kuluttaa niin nopeasti työvoimaa, että keski-ikäinen työläinen on jo useimmiten enemmän tai vähemmän aikansa elänyt. Hän vajoaa liikalaisten joukkoon tai hänet tungetaan ylemmältä portaalta alemmalle. Juuri suurteollisuustyöläisten keskuudessa tapaamme lyhimmän eliniän.
»Tri Lee, Manchesterin terveydenhoitoviranomainen, on todennut, että mainitussa kaupungissa varakkaiden luokkaan kuuluvien elämän keskipituus on 38, työväenluokkaan kuuluvien vain 17 vuotta. Liverpoolissa se on edellisillä 35 vuotta, jälkimmäisillä 15 vuotta. Siitä on siis seurauksena, että etuoikeutetulla luokalla on oikeus elää (had a lease of life) enemmän kuin kaksi kertaa niin kauan kuin vähemmän suotuisissa oloissa elävillä kansalaisilla.»[85a*]
Näissä oloissa proletariaatin tämän ryhmän absoluuttisen lisääntymisen täytyy tapahtua sellaisessa muodossa, joka paisuttaa sen lukua, vaikka sen ainekset kuluvat nopeasti loppuun. Näin ollen tarvitaan työläispolvien nopeaa vuorottelua. (Tämä laki ei ulotu muihin väestöluokkiin.) Tämä yhteiskunnallinen tarve tulee tyydytetyksi aikaisten avioliittojen kautta, jotka ovat välttämättömänä seurauksena niistä olosuhteista, missä suurteollisuustyöläiset elävät, ja sen palkkion kautta, minkä työläisten lasten riistäminen tuottaa vanhemmille lasten tuottamisesta.
Niin pian kuin kapitalistinen tuotanto on vallannut haltuunsa maanviljelyksen, eli samassa määrässä kuin se on tehnyt sen, alenee absoluuttisesti maatyöväen kysyntä maanviljelyksessä toimivan pääoman kasautuessa, ilman että sen karkotusta täydentäisi, niin kuin ei-maanviljelystuotannossa, työväen suurempi työhönvetäminen. Osa maalaisväestöstä pyrkii sen tähden jatkuvasti siirtymään kaupunkilais- tai manufaktuuriproletariaatin riveihin ja vaanii tähän muuttamiseen sopivia oloja. (Manufaktuuria käytetään tässä tarkoittamaan kaikkea ei-maanviljelystuotantoa.)[86*] Tämä suhteellisen liikaväestön lähde pulppuaa siis alituisesti. Mutta sen alituinen suuntautuminen kaupunkeihin edellyttää itse maaseudulla jatkuvasti piilevää liikaväestöä, jonka laajuus tulee näkyviin ainoastaan silloin, kun viemärikanavat poikkeustapauksissa avautuvat laajoiksi. Maatyöläisen palkka painuu sen tähden minimiin, ja hän seisoo aina toinen jalka pauperismin suossa.
Kolmas suhteellisen liikaväestön laji, patoutuva liikaväestö, muodostaa sen osan toimivasta työarmeijasta, jonka työssäolo on kuitenkin kauttaaltaan epäsäännöllistä. Se tarjoaa siten pääomalle tyhjentymättömän säiliön käytettävissä olevaa työvoimaa. Patoutuvan liikaväestön elintaso on työväenluokan keskinkertaista normaalitasoa alhaisempi, ja juuri se seikka tekee sen pääomalle ominaisten riistämistapojen otolliseksi perustaksi. Sille ovat luonteenomaisia mahdollisimman pitkä työaika ja mahdollisimman pieni työpalkka. Olemme jo kotityötä koskevassa luvussa oppineet tuntemaan patoutuvan liikaväestön päähahmon. Se saa jatkuvasti uusia jäseniä suurteollisuuden ja maanviljelyksen liikalaisista, ja varsinkin häviölle joutuvista teollisuudenhaaroista, joissa käsityö sortuu manufaktuurityön edessä ja viimeksi mainittu koneteollisuuden edessä. Patoutuva liikaväestö laajenee sikäli kuin kasautumisen laajuuden ja voimaperäisyyden ohella edistyy »liikalaiseksi tekeminen». Mutta se muodostaa samalla työväenluokassa itse itsensä uusivan ja ikuistavan aineksen, joka on suhteellisesti suurempana osana työväenluokan kokonaiskasvussa kuin muut ainekset. Todellisuudessa on sekä syntymisten ja kuolemantapausten lukumäärä että perheiden absoluttinen suuruus kääntäen verrannollinen työpalkan korkeuteen, ts. niiden elinhyödykkeiden määrään, jotka ovat eri työläiskategorioiden käytettävissä. Tämä kapitalistisen yhteiskunnan laki kuulostaisi mielettömältä villien parissa, vieläpä sivistyneiden siirtolaistenkin keskuudessa. Se muistuttaa yksilöllisesti heikkojen ja pahoin vainottujen eläinlajien joukoittaista lisääntymistä.[87*]
Suhteellisen liikaväestön syvin pohjamuta oleskelee vihdoin pauperismin piirissä. Lukuunottamatta irtolaisia, rikoksellisia, prostituoituja, lyhyesti sanoen varsinaista ryysyköyhälistöä, tässä yhteiskuntakerroksessa on kolme ryhmää. Ensiksi: työkykyiset. Tarvitsee vain pintapuolisesti silmäillä Englannin köyhäin tilastoa huomatakseen, että niiden lukumäärä kasvaa kaikkina pula-aikoina ja vähenee liike-elämän jälleen elpyessä. Toiseksi: orvot ja köyhäinhoitolaisten lapset. Ne ovat teollisuuden vara-armeijan kokelaita ja joutuvat liike-elämän suurina nousuaikoina, kuten esim. 1860, nopeasti ja suurin joukoin toimivan työläisarmeijan kirjoihin. Kolmanneksi: rappiolle joutuneet, ryysyläiset, työkyvyttömät. Ne ovat varsinkin niitä, jotka sortuvat työnjaon aiheuttaman liikuntakyvyttömyytensä takia, niitä, jotka elävät yli työväen normaali-iän, ja vihdoin teollisuuden uhreja, joiden lukua vaaralliset koneet, kaivostyö, kemialliset tehtaat yms. enentävät, raajarikkoja, sairaita, leskiä jne. Pauperismi muodostaa toimivan työläisarmeijan invalidikodin ja teollisuuden vara-armeijan kuolleen painon. Pauperismin tuottaminen sisältyy suhteellisen liikaväestön tuottamiseen, sen välttämättömyys johtuu liikaväestön välttämättömyydestä; ne yhdessä muodostavat kapitalistisen tuotannon ja rikkauden kehityksen elinehdon. Pauperismi kuuluu kapitalistisen tuotannon faux frais [tuottamattomiin kuluihin], jotka kuitenkin pääoma osaa suurimmaksi osaksi vierittää omilta hartioiltaan työväenluokan ja pikkuporvariston niskoille.
Kuta suurempi on yhteiskunnallinen rikkaus, toimiva pääoma, sen lisääntymisen laajuus ja voima ja siis myös proletariaatin absoluuttinen määrä ja sen työn tuotantovoima, sitä suurempi on teollisuuden vara-armeija. Käytettäväksi tarjoutuvaa työvoimaa synnyttävät samat syyt kuin pääoman paisuntavoimaakin. Teollisuuden vara-armeijan suhteellinen suuruus lisääntyy siis rinnan rikkauden tekijöiden kanssa. Mutta kuta suurempi tämä vara-armeija on toimivaan työläisarmeijaan verraten, sitä suurempi on se pysyvä liikaväestö, jonka kurjuus on suoraan verrannollinen toimivan työarmeijan työrasitukseen.[iii] Kuta suurempi vihdoin on työväenluokan Latsarus-kerros ja teollisuuden vara-armeija, sitä suurempi on virallisesti tunnustettu pauperismi. Tämä on kapitalistisen kasautumisen ehdoton, yleinen laki. Toteutuessaan [in seiner Verwirklichung] sitä samoin kuin kaikkia muitakin lakeja muuntelevat monenlaiset seikat, joiden eritteleminen ei kuulu tähän.
Käsitettävissä on sen taloudellisen viisauden narrimaisuus, kun työläisille saarnataan, että heidän olisi sopeutettava lukumääränsä pääoman arvonlisäystarpeiden mukaiseksi. Kapitalistisen tuotannon ja kasautumisen koneisto sopeuttaa aina työläisten lukumäärää näiden pääoman arvonlisäystarpeiden mukaiseksi! Tämän sopeuttamisen ensimmäinen sana on suhteellisen liikaväestön eli teollisuuden vara-armeijan luominen, sen viimeinen sana — alati lisääntyvien, toimivaan työläisarmeijaan kuuluvien kerrosten kurjuus ja pauperismin kuollut paino.
Laki, jonka mukaan alati lisääntyvä määrä tuotantovälineitä voidaan yhteiskunnallisen työn tuottavuudessa tapahtuvan edistyksen vuoksi ottaa tuotannon palvelukseen käyttämällä ihmisvoimaa asteettain vähenevässä määrässä, tämä laki ilmenee kapitalistisissa oloissa, joissa työläinen ei käytä työvälinettä, vaan työväline työläistä, siten, että kuta suurempi on työn tuotantovoima, sitä suurempi on myös työläisten harjoittama painostus työllisyytensä välineisiin ja sitä epävarmempi on siis heidän olemassaolonsa ehto: oman voiman myyminen toisen rikkauden lisäämiseksi eli pääoman arvon itselisääntymiseksi. Tuotantovälineiden ja työn tuottavuuden lisääntyminen, joka on nopeampaa kuin tuottavan väestön lisääntyminen, saa siis kapitalistisen ilmauksensa päinvastoin siinä, että työväestö lisääntyy aina nopeammin kuin pääoman arvonlisäystarve.
Neljännessä osastossa, eritellessämme suhteellisen lisäarvon tuotantoa näimme, että kapitalistisen järjestelmän vallitessa kaikki menetelmät työn yhteiskunnallisen tuotantovoiman kohottamiseksi tapahtuvat yksityisen työläisen kustannuksella; kaikki tuotannon kehittämisen välineet muuttuvat tuottajan valta- ja riistämiskeinoiksi, typistävät työläisen osaihmiseksi [einen Teilmenschen], alentavat hänet koneen lisäkkeeksi muuttaen hänen työnsä kärsimykseksi, tuhoavat tämän työn sisällön, vieroittavat työläisestä työprosessin henkiset tekijät samassa määrin kuin tiede liittyy työprosessiin itsenäisenä tekijänä; ne runtelevat olosuhteet, joissa työläinen työskentelee, alistavat hänet työprosessin ajaksi mitä pikkumaisimman, vihattavan pakkovallan alaiseksi, muuttavat hänen elinaikansa työajaksi, heittävät hänen vaimonsa ja lapsensa pääoman Juggernautpyörän alle.[90] Mutta kaikki lisäarvon tuottamismenetelmät ovat samalla kasautumismenetelmiä ja kaikki laajeneminen kasautumisessa tulee toiselta puolen noiden menetelmien kehittämisvälineeksi. Siitä seuraa niin muodoin, että samassa määrin kuin pääoma kasautuu, täytyy työläisen aseman, olipa hänen palkkansa millainen hyvänsä, korkea tai alhainen, huonontua. Vihdoin laki, joka pitää alati suhteellisen liikaväestön eli teollisuuden vara-armeijan kasautumisen laajuutta ja voimaa vastaavana, kahlehtii työläisen lujemmin pääomaan kuin Hefaistoksen kiilat kahlehtivat Prometheuksen kallioon. Se edellyttää pääoman kasautumista vastaavaa kurjuuden kasautumista. Rikkauden kasautuminen toiseen kohtioon on siis samalla kurjuuden, työrasituksen, orjuuden, tietämättömyyden, raaistumisen ja siveellisen alentumisen kasautumista päinvastaiseen kohtioon, ts. siihen luokkaan, joka tuottaa omia tuotteitaan pääomana.
Tämän kapitalistisen kasautumisen vastakohtaisen luonteen[88*] kansantaloustieteilijät ovat eri muodoissa hyväksyneet, vaikkakin he sekoittavat siihen esikapitalististen tuotantotapojen osittain tosin verrannollisia, mutta kuitenkin siitä olennaisesti eroavia ilmiöitä.
Venetsialainen munkki Ortes, eräs 1700-luvun suurimpia talouskirjailijoita, pitää kapitalistisen tuotannon vastakohtaista luonnetta yhteiskunnallisen varallisuuden yleisenä luonnonlakina.
»Taloudellinen hyvä ja taloudellinen paha jollain kansakunnalla ovat aina tasapainossa (il bene ed il male economico in una nazione sempre all'istessa misura), hyödykkeiden ylenmääräisyys, toisilla on aina niin suuri kuin niiden puute toisilla (la copia de beni in alcuni sempre eguale alla mancanza di essi in altri). Muutamien suurta rikkautta seuraa aina välttämättömimmänkin riistäminen paljoa useammilta. Kansakunnan varallisuus vastaa sen väestöä, ja sen kurjuus vastaa sen varallisuutta. Toisten työteliäisyys pakottaa toiset joutilaisuuteen. Köyhät ja laiskat ovat välttämätön tulos rikkaista ja ahkerista» jne.[89*]
Noin 10 vuotta Ortesin jälkeen korkeakirkollinen protestanttinen pappi Townsend ylisti sangen karkeasti köyhyyttä rikkauden välttämättömänä ehtona.
»Laissa säädettyyn työn pakkoon liittyy liian paljon vaivaa, väkivaltaa ja melua, sen sijaan kun nälkä on sekä rauhallinen, vaitelias, lakkaamaton painostaja että myös — teollisuuden ja työn luonnollisimpana aiheuttajana — synnyttää mitä suurinta voimainponnistusta.»
Kaikki perustuu siis siihen, että nälkä tehdään työväenluokalle pysyväiseksi, ja siitä pitää Townsendin mukaan huolen väestöperiaate, joka on erittäin vaikuttava köyhien keskuudessa.
»Näyttää olevan luonnonlaki, että köyhät ovat tiettyyn määrään saakka kevytmielisiä (improvident)» (nimittäin niin kevytmielisiä, että tulevat maailmaan ilman kultaista lusikkaa suussaan), »niin että aina on tarjolla joitakuita (that there always may be some) tekemään yhteiskunnan alhaisimpia, likaisimpia ja iljettävimpiä tehtäviä. Siten lisääntyy suuresti ihmisonnen varasto (the stock of human happiness), hienommat (the more delicate) säästyvät raadannalta ja voivat häiritsemättä hoitaa korkeampia toimia jne. Köyhäinhoitolaki pyrkii hävittämään sen sopusoinnun ja kauneuden, tasasuhtaisuuden ja järjestyksen tässä järjestelmässä, jonka jumala ja luonto ovat maailmaan laittaneet.»[90*]
Kun venetsialainen munkki näki kohtalonpäätöksessä, joka tekee kurjuuden ikuiseksi, kristillisen hyväntekeväisyyden, naimattomuuden, papiston, luostarin ja hurskaitten säädösten oikeutuksen, niin protestanttinen kirkkoherra näkee siinä päinvastoin tekosyyn kirota Englannin lait, joiden mukaan köyhällä oli oikeus niukkaan julkiseen avustukseen.
»Yhteiskunnallisen rikkauden edistyminen», Storch sanoo, »synnyttää tuon hyödyllisen yhteiskuntaluokan... joka suorittaa ikävystyttävimmät, alhaisimmat ja inhottavimmat tehtävät, sanalla sanoen ottaa kantaakseen kaiken, mikä elämässä on epämiellyttävää ja orjuuttavaa, ja juuri sen kautta hankkii toisille luokille joutoaikaa, mielen iloa ja sovinnaista» (hyvä!) »luonteenarvokkuutta jne.»[91*]
Storch kysyy itseltään, mitä etuja sitten oikeastaan on raakalaisuuteen verraten tällä kapitalistisella sivistyksellä, joka tuottaa kurjuutta ja painaa joukot alas? Hän löytää vain yhden vastauksen: varmuus!
»Teollisuuden ja tieteen kehityksen avulla», Sismondi sanoo, »kukin työläinen voi tuottaa joka päivä paljoa enemmän kuin hän tarvitsee kulutustaan varten. Mutta samaan aikaan kun hänen työnsä tuottaa rikkautta, rikkaus tekisi hänet vähemmän soveliaaksi työhön, jos hän olisi kutsuttu itse tuota rikkautta kuluttamaan.» Hänen käsityksensä mukaan »ihmiset» (ts. ei-työläiset) »todennäköisesti luopuisivat kaikesta taitojensa täydentämisestä samoin kuin kaikista niistä nautinnoista, joita he teollisuuden avulla saavat, jos heidän täytyisi ostaa ne jatkuvalla työllä, sellaisella kuin on työläisen työ... Ponnistukset ja niiden palkka ovat nykyään kaksi eri asiaa; ei sama ihminen tee ensin työtä ja sitten lepää; päinvastoin juuri sen tähden, että toinen tekee työtä, täytyy toisen levätä... Työn tuotantovoimien loppumattomasta monistamisesta ei siis voi olla muuta tulosta kuin ylellisyyden ja joutilasten pohattojen nautintojen lisääntyminen.»[92*]
Vihdoin Destutt de Tracy, tuo kylmäverinen porvarioppinut, julistaa karkeasti:
»Köyhiä kansakuntia ovat ne, joissa kansa on hyvinvoipaa, ja rikkaita kansakuntia ne, joissa se on tavallisesti köyhää.»[93*]
Ei mikään uudenaikaisen yhteiskunnan ajanjakso ole kapitalistisen kasautumisen tutkimista varten niin sopiva kuin 20 viimeksi kuluneen vuoden aika. On ikään kuin se olisi löytänyt Fortunatuksen kukkaron. Ennen muita maita Englanti tarjoaa taas klassisen esimerkin, koska sillä on edelleen ensi sija maailmanmarkkinoilla, koska kapitalistinen tuotantotapa ainoastaan siellä on täydelleen kehittynyt ja koska vihdoin vapaakaupan tuhatvuotisen valtakunnan alkaminen sitten vuoden 1846 on sulkenut viimeisenkin turvapaikan vulgaarilta taloustieteeltä. Tuotannon jättiläismäistä edistystä, jossa kaksikymmenvuotiskauden jälkipuolisko sivuuttaa jälleen kauaksi alkupuoliskon, kosketeltiin riittävästi jo neljännessä osastossa.
Vaikka absoluuttinen väestönlisäys oli Englannissa viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana sangen suuri, suhteellinen lisääntyminen eli lisääntymisen suhdeluku alentui yhtämittaa, kuten seuraava viralliseen väestönlaskuun perustuva taulukko osoittaa.
Vuotuinen, prosenteissa laskettu väestönlisäys Englannissa ja Walesissa vuosikymmenittäin:
| 1811–1821 | 1,533 % | |
| 1821–1831 | 1,446 % | |
| 1831–1841 | 1,326 % | |
| 1841–1851 | 1,216 % | |
| 1851–1861 | 1,141 % |
Tarkastelkaamme nyt toiselta puolen varallisuuden kasvua. Varmimman kiinnekohdan tässä suhteessa tarjoavat vaihtelut tuloveron alaisissa liikevoitoissa, maankoroissa jne. Verotettavien liikevoittojen (lukuunottamatta maanvuokraajia sekä muutamia muita ryhmiä) lisäys oli Isossa-Britanniassa vuosina 1853–1864 50,47 % (eli keskimäärin vuosittain 4,58 %),[94*] väestönlisäys samana aikana noin 12 %. Verotettavan maankoron (rakennusten, rautateiden, kaivosten, kalastuspaikkojen yms. siihen luettuina) antaman koron lisäys oli vuosina 1853–1864 38 % eli 35⁄11 % vuodessa, sitä paitsi suurin osa lisäyksestä jakautui seuraavia ryhmiä kohti:[95*]
| Tulon lisäys vuosina 1853–1864 | Vuotuinen lisäys | |
| Rakennuksista | 38,60 % | 3,50 % |
| Kivilouhimoista | 84,76 % | 7,70 % |
| Kaivoksista | 68,85 % | 6,26 % |
| Rautasulatoista | 39,92 % | 3,63 % |
| Kalastuspaikoista | 57,37 % | 5,21 % |
| Kaasulaitoksista | 126,02 % | 11,45 % |
| Rautateistä | 83,29 % | 7,57 % |
Jos vertaamme keskenään nelivuotiskausia vuosina 1853–1864, niin huomaamme, että tulojen lisääntymisaste kasvaa yhtämittaa. Esim. liikevoitoista johtuva tulojen vuotuinen lisäys oli 1853–1857 1,73 %, 1857–1861 2,74 %, 1861–1864 9,30 %. Tuloveron alaisten tulojen yhteissumma oli Yhdistyneessä kuningaskunnassa 1856 307 068 898 puntaa, 1859 328 127 416 puntaa, 1862 351 745 241 puntaa, 1863 359 142 897 puntaa, 1864 362 462 279 puntaa, 1865 385 530 020 puntaa.[96*]
Pääoman kasautumista seurasi samalla sen keskittyminen ja yhteenkokoutuminen. Vaikka Englannissa ei ollutkaan mitään virallista maanviljelystilastoa (Irlannissa kyllä oli), toimitti 10 kreivikuntaa sellaisen omasta aloitteestaan. Siitä kävi selville, että vuosina 1851–1861 alle 100 acren vuokramaat olivat vähentyneet 31 583:sta 26 567:ään, siis 5016 niistä oli liitetty suurempiin vuokramaihin.[97*] Vuosina 1815–1825 ei perintöveroa kannettu yhdestäkään irtaimesta omaisuudesta, jonka arvo olisi noussut yli miljoonan punnan; vuosina 1825–1855 sitä kannettiin sensijaan 8:sta, v:sta 1855 kesäkuuhun 1859, ts. 41⁄2 vuodessa, 4:stä.[98*] Yhteenkokoontumisen huomaa kuitenkin parhaiten erittelemällä lyhyesti tuloverot ryhmässä D (liikevoitot, lukuunottamatta vuokraajia ym.) vuosilta 1864–1865. Huomautan edeltä käsin, että tällaisista tuloista maksetaan veroa vasta alkaen 60 punnasta. Nämä veronalaiset tulot olivat Englannissa, Walesissa ja Skotlannissa vuonna 1864 95 844 222 puntaa, ja 1865 105 435 787 puntaa.[99*] Verotettujen luku oli vuonna 1864 308 416 henkilöä koko väestön ollessa 23 891 009; vuonna 1865 332 431 henkilöä, koko väestön ollessa 24 127 003. Näiden tulojen jakautumista kumpanakin vuonna osoittaa seuraava taulukko:
| Vuosi, joka päättyi 5. huhtikuuta 1864 | Vuosi, joka päättyi 5. huhtikuuta 1865 | ||||
| Tuloja liikevoittoina Puntaa |
Henkilöä | Tuloja liikevoittoina Puntaa |
Henkilöä | ||
| Tulot yhteensä | 95 844 222 | 308 416 | 105 435 787 | 332 431 | |
| siitä | 57 028 290 | 23 334 | 64 554 297 | 24 075 | |
| siitä | 36 415 225 | 3 619 | 42 535 576 | 4 021 | |
| siitä | 22 809 781 | 822 | 27 555 313 | 973 | |
| siitä | 8 744 762 | 91 | 11 077 238 | 107 | |
Yhdistyneessä kuningaskunnassa tuotettiin vuonna 1855 61 453 079 tonnia kivihiiltä arvoltaan 16 113 267 puntaa, vuonna 1864 92 787 873 tonnia arvoltaan 23 197 968 puntaa, vuonna 1855 3 218 154 tonnia raakarautaa arvoltaan 8 045 385 puntaa, vuonna 1864 4 767 951 tonnia arvoltaan 11 919 877 puntaa. Vuonna 1854 oli Yhdistyneen kuningaskunnan liikennettä välittävien rautateiden pituus 8054 mailia ja niihin sijoitettu pääoma 286 068 794 puntaa, vuonna 1864 12 789 mailia, sijoitettu pääoma 425 719 613 puntaa. Vuonna 1854 oli Yhdistetyn kuningaskunnan koko vienti ja tuonti 268 210 145 puntaa, vuonna 1865 489 923 285 puntaa. Seuraava taulukko osoittaa viennin kehityksen:[100*]
| 1847 | 58 842 377 | puntaa |
| 1849 | 63 596 052 | » |
| 1856 | 115 826 948 | » |
| 1860 | 135 842 817 | » |
| 1865 | 165 862 402 | » |
| 1866 | 188 917 563 | » |
Näiden muutamien tietojen jälkeen käsitämme Britannian kansan yleisen kirjaajan[136] voitonhuudon:
»Vaikka väestö onkin nopeasti kasvanut, sen lisääntyminen ei ole voinut pysyä teollisuuden ja varallisuuden edistyksen tasolla.»[101*]
Kääntykäämme nyt tämän teollisuuden välittömien tekijöiden eli tämän rikkauden tuottajien, työväenluokan puoleen.
»Maan yhteiskunnallisen tilan surullisimpia piirteitä on se», Gladstone sanoo, »että kansan kulutusvoiman vähetessä sekä työtätekevän luokan kärsimysten ja kurjuuden lisääntyessä tapahtuu rikkauden alituista kasautumista ylempien luokkien käsiin ja pääoman alituista lisääntymistä.»[102*]
Näin puhui tämä tekopyhä ministeri alahuoneessa 13. helmikuuta 1843. Huhtikuun 16. 1863, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, hän sanoi tulo- ja menoarviota esitellessään:
»Vuosina 1842–1852 tämän maan verotettava omaisuus kasvoi 6 %... Kahdeksassa vuodessa, 1853–1861, se kasvoi, jos pidämme vuotta 1853 lähtökohtana, 20 %. Tämä tosiasia on niin hämmästyttävä, että se on melkein uskomaton... Tämä huimaava rikkauden ja vallan eneneminen... rajoittuu yksinomaan omistaviin luokkiin, mutta... mutta sen täytyy välillisesti olla eduksi työväestölle, koska se halventaa yleisen kulutuksen esineitä; kun rikkaat ovat tulleet rikkaammiksi, ovat köyhät joka tapauksessa tulleet vähemmän köyhiksi. Olisivatko köyhyyden äärirajat supistuneet, sitä en kuitenkaan uskalla sanoa.»[103*]
Sepä ovelaa temppuilua! Jos työväenluokka on pysynyt »köyhänä», mutta ainoastaan »vähemmän köyhänä» siihen määrään verraten, missä se on tuottanut »huimaavan rikkauden ja vallan enenemisen» omistavalle luokalle, niin se on jäänyt suhteellisesti yhtä köyhäksi. Jos köyhyyden äärirajat eivät ole supistuneet, niin ne ovat laajenneet, koska rikkauden äärirajat ovat niin tehneet. Mitä elinhyödykkeiden hintojen alenemiseen tulee, niin virallinen tilasto — esim. Lontoon orpokodin tiedonannot — osoittaa, että kolmivuotiskauden 1860–1862 keskihinnat, verrattuna vuosien 1851–1853 keskihintoihin, olivat kohonneet 20 %. Seuraavina 3 vuotena 1863–1865 olivat liha, voi, maito, sokeri, suola, kivihiili ja useat muut välttämättömät elinhyödykkeet kohonneet edelleen hinnassa.[104*] Gladstonen seuraava tulo- ja menoarviopuhe 7. huhtikuuta 1864 oli pindarolainen ylistyslaulu voitonteon edistymiselle ja »köyhyyden» lieventämälle kansan onnelle. Hän puhuu joukoista, jotka ovat »pauperismin partaalla», liikkeenhaaroista, »joissa palkka ei ole kohonnut», ja pukee vihdoin yhteenvetonsa työväenluokan onnesta sanoihin: »Ihmisen elämä on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ainoastaan olemassaolotaistelua.»[105*] Professori Fawcett, jota ei sido virallinen varovaisuus kuten Gladstonea, sanoo suoraan:
»En tietenkään kiellä, että rahapalkka pääoman lisääntyessä» (viimeisinä vuosikymmeninä) »on kohonnut, mutta tämä näennäinen etu tulee suureksi osaksi jälleen mitättömäksi, kun useat elinhyödykkeet kallistuvat yhtämittaa» (hän uskoo sen tapahtuvan jalometallien arvon vähenemisen takia).»...Rikkaat tulevat nopeasti rikkaammiksi (the rich grow rapidly richer), samalla kun työtätekevien luokkien hyvinvoinnissa ei ole mitään parannusta huomattavissa... Työmiehet tulevat melkein niiden kauppiaiden orjiksi, joille he ovat velkaa.»[106*]
Työpäivää ja koneistoa käsittelevissä osastoissa kävivät ilmi ne olot, joissa Britannian työväenluokka on luonut omistavien luokkien »huimaavan rikkauden ja vallan enenemisen». Kuitenkin silloin kiinnitti huomiotamme etupäässä työläinen yhteiskunnallisessa tehtävässään. Valaistaksemme täydellisesti kapitalistisen kasautumisen lakia, meidän täytyy tarkata työmiehen tilaa myös työajan ulkopuolella, hänen elatus- ja asunto-olojaan. Tämän kirjan rajoitettu ala pakottaa meidät ottamaan tässä etupäässä huomioon teollisuusproletariaatin ja maanviljelystyöväen huonoimmin palkatun osan, ts. työväenluokan enemmistön.
Ennen sitä vielä sananen virallisesta pauperismista eli siitä työväenluokan osasta, joka on menettänyt elinehtonsa, mahdollisuuden myydä työvoimaansa ja joka elää yleisillä almuilla. Englannin virallinen vaivaisluettelo[107*] sisälsi vuonna 1855 851 369 henkeä, vuonna 1856 877 767, ja vuonna 1865 971 433. Puuvillapulan johdosta lukumäärät paisuivat vuosina 1863 ja 1864 1 079 382:een ja 1 014 978:aan. Vuoden 1866 pula, josta kärsi eniten Lontoo, aiheutti tässä maailmankaupan keskuksessa, jonka asukasluku on suurempi kuin Skotlannin kuningaskunnan, vuonna 1866 19,5 %:n lisäyksen vaivaisten lukumäärässä vuoteen 1865 verraten ja 24,4 %:n vuoteen 1864 verraten sekä vielä suuremman, jos vertaa 1867 ensimmäisten kuukausien lisäystä vuoteen 1866. Köyhäinhoitotilastoa eritellessä on otettava huomioon etupäässä kaksi seikkaa. Toisaalta vaivaisten lukumäärän lisääntyminen ja väheneminen kuvastaa teollisen kierrosjakson ajoittaisia vaihteluja. Toisaalta virallinen tilasto antaa sitä harhaanjohtavamman kuvan pauperismin todellisesta laajuudesta, kuta enemmän pääoman kasautuessa luokkataistelu ja sen kautta työläisten itsetunto kehittyvät. Esim. se raakuus vaivaisia kohdeltaessa, josta Englannin sanomalehdistö (»Times», »Pall Mall Gazette» ym.) on niin äänekkäästi kahtena viime vuotena huutanut, on jo vanhaa juurta. Friedrich Engels toteaa 1844 aivan saman kauhistuksen ja aivan saman ohimenevän, tekopyhän »sensaatiokirjallisuuteen» kuuluvan kiljunnan. Mutta nälkäkuolemain (deaths by starvation) pelottava lisääntyminen Lontoossa viimeisen vuosikymmenen kuluessa todistaa vastaansanomattomasti, että työväki alkaa yhä enemmän kauhistua työhuoneen,[108*] tämän kurjuuden rangaistuslaitoksen orjuutta.
Kääntykäämme nyt tarkkailemaan huonosti palkattuja teollisuustyöväen kerroksia. Puuvillapulan aikana, 1862, Privy Council[164] antoi tri Smithin tehtäväksi tutkia Lancashiren ja Cheshiren puutteenalaisten puuvillatyöntekijöiden ravintotilaa. Monivuotisten aikaisempien havaintojen kautta hän oli tullut siihen kokemukseen, että »nälkätautien (starvation diseases) välttämiseksi» normaalinaisen tulee saada jokapäiväisessä ravinnossaan vähintään 3900 graania hiilihydraatteja ynnä 180 graania typpeä ja normaalimiehen vähintään 4300 graania hiilihydraatteja ja 200 graania typpeä, ts. naisten suunnilleen niin paljon ravintoainetta kuin on kahdessa naulassa hyvää vehnäleipää, miesten 1⁄9 enemmän; viikossa keskimäärin täysikasvuisten naisten ja miesten vähintään 28 600 graania hiilihydraatteja ja 1330 graania typpeä. Hänen laskelmansa vahvisti käytännössä niiden hämmästyttävä yhtäpitäväisyys niiden niukkain ravintomäärien kanssa, joihin hätä oli pakottanut puuvillatyöntekijät supistamaan kulutuksensa. He saivat keskimäärin viikossa joulukuun aikana 1862 29 211 graania hiilihydraatteja ja 1295 graania typpeä.
Vuonna 1863 Privy Council määräsi toimitettavaksi tutkimuksen englantilaisen työväenluokan huonoimmin ravitun osan hädänalaisesta tilasta. Tri Simon, Privy Council'in lääkäriviranomainen, valitsi tähän työhön yllämainitun tri Smithin. Hänen tutkimuksensa kohdistui toisaalta maanviljelystyöväkeen, toisaalta silkinkutojiin, ompelijattariin, nahkahansikkaiden tekijöihin, sukankutojiin, käsineiden kutojiin ja suutareihin. Viimeksi mainitut ryhmät, sukankutojia lukuunottamatta, ovat yksinomaan kaupunkilaisia. Tutkimusta varten valittiin säännöllisesti kustakin ryhmästä terveimmät ja suhteellisesti parhaimmissa oloissa elävät perheet.
Yleiseksi tulokseksi saatiin, että
»ainoastaan yhdessä tutkituista kaupunkilaistyöväenryhmistä typenkulutus ravinnossa nousi hieman yli sen absoluuttisen minimäärän, jonka alle jääminen synnyttää nälkätauteja, että kahdessa ryhmässä oli puute — toisessa niistä sangen tuntuvakin — sekä typpipitoisesta että hiilihappoisesta ravinnosta, että tutkituista maanviljelystyötä tekevistä perheistä enemmän kuin viides osa sai vähemmän hiilipitoista ravintoa kuin mikä olisi ollut välttämätöntä, enemmän kuin 1⁄3 välttämätöntä pienemmän määrän typpipitoista ravintoa, ja kolmessa kreivikunnassa (Berkshiressä, Oxfordshiressä ja Somersetshiressä) keskimäärin ei päästy typpipitoisen ravinnon vähimpään määrään.»[109*]
Maanviljelystyömiehistä olivat huonoimmin ravitut Englannin, Yhdistyneen kuningaskunnan rikkaimman osan, maatyöläiset.[110*] Ravinnon puute kohtasi maalaistyöväestön keskuudessa etupäässä naisia ja lapsia, sillä »miehen täytyy syödä voidakseen suorittaa työnsä». Vielä suurempana puute raivosi tutkittujen kaupunkilaistyöväenryhmien keskuudessa. »He olivat niin huonosti ravitut, että useissa tapauksissa julmat ja terveydelle tuhoisat puutteen tapaukset ovat välttämättömiä.»[111*] (Kaikki tämä on kapitalistin »kieltäytymistä»! nimittäin »kieltäytymistä» maksamasta edes työläistensä hengen pitimiksi välttämättömistä elinhyödykkeistä.)
Seuraava taulukko osoittaa yllä mainittujen puhtaasti kaupunkilaisten työväestöryhmien ravintomäärien ja tri Smithin laskeman vähimmäismäärän sekä puuvillatyöväen ravintomäärän välistä suhdetta suurimman hädän aikana.[112*]
| Hiiliaineen keskimäärä viikossa Graania |
Typen keskimäärä viikossa Graania |
|
| Viisi kaupunkilaisammattia | 28 876 | 1 192 |
| Työttömiä Lancashiren tehdastyöläisiä (miehiä ja naisia) | 29 211 | 1 295 |
| Vähin määrä, mikä on ehdotettu Lancashiren työväkeä (puoleksi naisia ja miehiä) | 28 600 | 1 330 |
Puolet, 60⁄125, tutkituista teollisuustyöväenryhmistä ei saanut ollenkaan olutta, 28 % ei ollenkaan maitoa. Nestemäisten ravintoaineiden keskimäärä perhettä kohti vaihteli viikossa 7 unssista ompelijattarien keskuudessa 243⁄4 unssiin sukankutojien keskuudessa. Niitä, jotka eivät saaneet ensinkään maitoa, oli lukuisimmin Lontoon ompelijatarten joukossa. Viikossa kulutetun leivän määrä vaihteli 73⁄4 naulasta ompelijattarien keskuudessa 111⁄4 naulaan suutarien keskuudessa ja oli viikoittain keskimäärin 9,9 naulaa täysikasvuista henkilöä kohti. Sokeri (siirappi jne.) vaihteli 4 unssista viikossa nahkakäsineiden tekijäin keskuudessa 11 unssiin sukankutojain keskuudessa; viikoittainen kokonaiskeskimäärä oli kaikissa ryhmissä yhteensä täysikasvuista henkilöä kohti 8 unssia. Voin (rasvan yms.) viikkokulutus oli keskimäärin 5 unssia täysikasvuista henkilöä kohti. Lihan (silavan jne.) viikkokulutus vaihteli keskimäärin 71⁄4 unssista silkinkutojien keskuudessa 181⁄4 unssiin nahkahansikkaantekijöiden keskuudessa täysikasvuista henkilöä kohti; keskimäärin eri ryhmien keskuudessa 13,6 unssia. Keskimääräiset ravintokustannukset viikossa olivat täysikasvuista henkilöä kohti seuraavat: silkinkutojat 2 š 21⁄2 pennyä, ompelijattaret 2 š 7 pennyä, nahkakäsineiden tekijät 2 š 91⁄2 pennyä, suutarit 2 š 73⁄4 pennyä ja sukankutojat 2 š 61⁄4 pennyä. Macclesfieldin silkinkutojat kuluttivat keskimäärin ainoastaan 1 š 81⁄2 pennyä viikossa. Huonoimmin ravittuja ryhmiä olivat ompelijattaret, silkinkutojat ja nahkakäsineiden tekijät.[113*]
Tri Simon sanoo yleisessä terveyskertomuksessaan näistä ravinto-oloista:
»Jokaisen, joka on perehtynyt lääkärintoimintaan köyhien keskuudessa tai tuntee sairashuoneiden potilaat, olivatpa ne sitten hoidokkeja tai ulkopuolella asuvia, täytyy myöntää, että ne tapaukset, joissa ravinnon puute aiheuttaa taudin tai edistää sitä, ovat lukemattomat... Terveyshoidolliselta kannalta tähän liittyy toinen sangen ratkaiseva seikka... Täytyy muistaa, että ravinto huononee huomattavasti vasta sitkeän vastavaikutuksen jälkeen ja että säännöllisesti ravinnon suuri niukkuus seuraa vasta muiden edelläkäyneiden kieltäymysten jälkeen. Jo kauan ennen kuin ravinnon puute tulee terveydellisesti huomattavaksi, kauan ennen kuin fysiologi ajattelee niiden typpi- ja hiiligraanien laskemista, jotka ovat elämän tai nälkäänkuolemisen rajoina, taloudesta puuttuvat kokonaan kaikki aineelliset mukavuudet. Vaatetus ja lämmitys tulevat vielä puutteellisemmiksi kuin ravinto. Ei ole mitään riittävää suojaa kylmää ilmaa vastaan; asunto supistetaan siinä määrin, että se synnyttää tauteja tai pahentaa niitä; tuskin on nimeksikään talousesineitä tai huonekaluja; puhtauskin tulee kalliiksi tai vaikeaksi. Jos sitä kunnioituksesta itseään kohtaan yritettäisiinkin ylläpitää, niin jokainen sellainen yritys tuottaa lisää näläntunnetta. Asunto otetaan sieltä, mistä halvimmalla saa suojaa; kortteleista, joissa terveyspoliisi voi vähimmin vaikuttaa, missä ovat kurjimmat likajohdot, huonoimmat liikeneuvot, eniten julkista lokaa, vähin tai huonoin veden saanti, ja kaupungeissa, suurin valon ja ilman puute. Nämä ovat terveysvaaroja, jotka uhkaavat ehdottomasti köyhälistöä, jos siihen sisältyy ravinnonpuute. Jos näiden epäkohtien summa on pelottavan tuhoisa elämälle, niin pelkkä ravinnonpuutekin on sinänsä kauhea... Nämä ovat tuskaisia ajatuksia, varsinkin kun muistaa, että puheena oleva köyhyys ei ole laiskuuden aiheuttamaa omasyistä köyhyyttä. Se on työläisten köyhyyttä. Niin, mitä kaupunkilaistyöläisiin tulee, niin työ, jonka avulla niukka ruoanpala saadaan ostetuksi, on enimmäkseen yli kaikkien rajojen pidennettyä. Ja kuitenkin voin vain hyvin rajoitetussa merkityksessä sanoa, että tämä työ elättää... Sangen useissa tapauksissa se, mitä sanotaan itsensä elättämiseksi, on ainoastaan lyhempi tai pitempi kiertotie pauperismiin.»[114*]
Se sisäinen yhteenkuuluvuus, mikä on olemassa ahkerimpien työläiskerrosten nälänhädän ja rikkaiden kapitalistiseen kasautumiseen perustuvan raa'an tai hienostuneen tuhlauskulutuksen välillä, paljastuu ainoastaan taloudellisiin lakeihin tutustumisen kautta. Toisin on asunto-olojen laita. Jokainen ennakkoluuloton tarkkailija näkee, että työväen kokoutuminen samaan paikkaan on sitä suurempi, mitä laajemmalle ulottuu tuotantovälineiden yhteenkokoutuminen, ja että työväestön asunto-olot ovat siis sitä kurjemmat, mitä nopeampi on kapitalistinen kasautuminen. Varallisuuden kasvamisen mukanaan tuoma kaupunkien »kunnostaminen» (improvements) repimällä huonosti rakennettuja kortteleita, rakentamalla palatseja pankeille, tavarataloille ym., leventämällä katuja kauppaliikennettä ja loistovaunuja varten, perustamalla raitioteitä jne. karkottaa pian köyhät huonoimpiin ja yhä ahtaammin asuttuihin slummikortteleihin. Toisaalta jokainen tietää, että asuntojen vuokran korkeus on kääntäen verrannollinen niiden laatuun ja että kurjuuden kaivoksista talokeinottelijat saavat enemmän voittoa vähemmillä kustannuksilla kuin koskaan Potosin hopeakaivoksista. Kapitalistisen kasautumisen ja siis yleensä kapitalististen omistussuhteiden[115*] vastakohtainen luonne tulee tässä niin kouraantuntuvaksi, että vieläpä viralliset englantilaiset tätä asiaa koskevat selostuksetkin ovat täynnä vääräoppisia hyökkäyksiä »omaisuutta ja sen oikeuksia» vastaan. Epäkohta paheni siinä määrin rinnan teollisuuden kehityksen, pääoman kasautumisen, kaupunkien kasvamisen ja »kaunistamisen» kanssa, että pelkästään tarttuvien tautien pelko, jotka eivät säästä »kunnianarvoisiakaan», aiheutti vuosina 1847–1864 kokonaista 10 terveyspoliisin alaan kuuluvaa parlamenttilakia, ja eräiden kaupunkien, kuten Liverpoolin, Glasgowin ym., säikähtynyt porvaristo tarttui asiaan kunnallisneuvostojen kautta. Tri Simon huudahtaa kuitenkin selostuksessaan vuodelta 1865: »Yleisesti puhuen ei epäkohtia Englannissa tarkasteta». Privy Council'in käskystä tutkittiin 1864 maalaistyöväestön asunto-oloja, 1865 kaupunkien köyhempien luokkien oloja. Tri Julian Hunterin mestarilliset tutkimukset on julkaistu yleistä terveydentilaa koskevassa seitsemännessä ja kahdeksannessa selostuksessa (1865). Maalaistyöväestön oloihin palaan myöhemmin. Mitä kaupunkien asunto-oloihin tulee, mainitsen aluksi erään tri Simonin yleisen huomautuksen:
»Vaikka virallinen näkökantani», hän sanoo, »onkin yksinomaan lääketieteellinen, vaatii jo tavallisin ihmisyys, ettei tämän pahan toistakaan puolta sivuuteta. Pahimmassa muodossa tähän ahtauteen liittyy melkein välttämättä sellainen kaiken hienotunteisuuden puute, niin likainen ruumiin ja ruumiin toiminnon sekaannus, sellainen sukupuolialastomuus, että se on eläimellistä eikä inhimillistä. Tällaisten vaikutteiden alaisena oleminen on sitä alentavampaa kuta kauemmin se jatkuu. Lapsille, joita tämä kirous on jo heidän syntyessään painanut, se on usein kasteena häpeämättömyyteen (baptism into infamy). Ja tuiki turha on toivomus, että tällaisissa oloissa elävät henkilöt pyrkisivät muissa suhteissa kohoamaan siihen sivistyksen ilmapiiriin, jolle on olennaista ruumiillinen ja siveellinen puhtaus.»[116*]
Mitä tulee täyteen ahdettuihin ja ihmisasunnoiksi aivan mahdottomiin suojiin, niin Lontoo on ensi sijalla.
»Kaksi asiaa on varmaa», tri Hunter sanoo, »ensiksikin Lontoossa on noin 20 suurta asutusta, joista kukin käsittää noin 10 000 henkeä ja joiden kurjuus voittaa kaiken, mitä koskaan on missään muualla Englannissa nähty; se on melkein kokonaan heidän huonojen asunto-olojensa tulos; toiseksi näiden asutusten talojen ahtaus ja rappiotila on nykyään paljoa pahempi kuin 20 vuotta aikaisemmin.»[117*] »Ei ole liioiteltua sanoa, että elämä monissa Lontoon ja Newcastlen osissa on helvetillistä.»[118*]
Myös paremmissa oloissa elävä työväenluokan osa sekä pikkukauppiaat ja muut pikkuporvariston ainekset joutuvat Lontoossa yhä enemmän näiden arvottomien asunto-olojen kirouksen alaiseksi sitä myöten kuin »parannukset» ja niiden mukana vanhojen katujen ja talojen hävittäminen edistyvät, kuin tehtaat ja ihmisten tulviminen pääkaupunkiin lisääntyvät, ja vihdoin sitä mukaa kuin asunnonvuokrat kasvavat yhdessä kaupungin maankoron kanssa.
»Asuntovuokrat ovat tulleet niin kohtuuttomiksi, että harvat työläiset voivat maksaa enemmästä kuin yhdestä huoneesta.»[119*]
Lontoossa on tuskin ainoatakaan taloa, jota ei lukematon joukko »middlemen» [välikäsiä] rasittaisi. Maan hinta Lontoossa on aina hyvin korkea verrattuna siitä saataviin vuotuisiin tuloihin, koska jokainen ostaja toivoo voivansa myydä sen jälleen »jury price'stä» (valamiesten määräämä hinta pakkoluovutuksessa) tai keinotella jonkin suuren liikeyrityksen läheisyyden kautta sen arvon erikoisen korkeaksi. Siitä on säännöllisesti seurauksena päättymistään lähellä olevien vuokrasopimusten ostaminen.
»Gentlemanneilta tässä liikkeenhaarassa voi odottaa, että he toimivat niin kuin toimivat, kiskovat niin paljon kuin mahdollista talon asukkailta ja jättävät itse talon seuraaville omistajille niin kurjassa tilassa kuin mahdollista.»[120*]
Vuokrat maksetaan viikoittain, eikä herroilla ole mitään vaaraa. Erään rautatien rakentamisen johdosta kaupungissa
»nähtiin äskettäin Lontoon itäosassa joukko vanhoista asunnoistaan karkotettuja perheitä vaeltavan eräänä lauantai-iltana kantaen selässään vähiä maallisia tavaroitaan, löytämättä muuta lepopaikkaa kuin työhuoneen.»[121*]
Työhuoneet ovat jo täpötäydet, ja parlamentin jo myöntämien »parannusten» toimeenpano on vasta alussaan. Kun työmiehet karkotetaan heidän vanhojen talojensa hävittämisen johdosta, niin he eivät jätä seurakuntaansa tai korkeintaan muuttavat sen rajalle naapuriseurakuntaan.
»He koettavat luonnollisesti asettua asumaan niin lähelle työpaikkaansa kuin mahdollista. Seurauksena on, että perheen, joka ennen on asunut kahdessa huoneessa, täytyy mahtua yhteen huoneeseen. Vaikka he maksavatkin korkeamman vuokran, tulee huoneisto olemaan sitäkin huonoa huonompi, josta heidät häädettiin. Puolet Strandissa asuvista työmiehistä ovat jo pakotettuja kulkemaan kaksi mailia päästäkseen työpaikalleen.»
Tämä Strand, jonka pääkatu tekee muukalaiseen valtavan vaikutuksen Lontoon rikkaudesta, kelpaa esimerkiksi ihmisten kokoonahtamisesta Lontoossa. Eräässä Strandin seurakunnassa terveysviranomaiset laskivat asuvan 581 henkeä acren alalla, sitä paitsi tähän acreen kuuluvaksi oli laskettu Themsen jokiuoman puoliväliin ulottuva vesialue. On itsestään selvää, että jokaisella terveyspoliisin määräyksellä, jolla, kuten tähän asti on Lontoossa ollut laita, kelvottomat talot säädetään revittäviksi ja työväki häädetään pois jostain korttelista, on vain se seuraus, että se pakottaa työväen asettumaan toiseen kortteliin vielä ahtaammalle alalle.
»Joko kaikki nämä toimenpiteet on luonnottomina välttämättä lopetettava», tri Hunter sanoo, »tai julkisen myötätunnon (!) on esiinnyttävä sen puolesta, mitä nykyään voidaan liioittelematta nimittää kansalliseksi velvollisuudeksi, nimittäin huolehdittava asuntojen hankkimisesta ihmisille, jotka pääoman puuttuessa eivät voi hankkia suojaa päänsä päälle, mutta vähittäismaksulla voivat suorittaa korvauksen vuokraajalle.»[122*]
Täytyy ihailla kapitalistista oikeutta! Maanomistaja, talonomistaja tai liikemies saa täyden vahingonkorvauksen kaikista pakkoluovutuksista, jotka johtuvat »parannuksista» (»improvements»), kuten rautateiden, uusien katujen ym. rakentamisesta. Sitä paitsi häntä täytyy hänen pakollisen »kieltäymyksensä» takia jumalan ja oikeuden puolesta vielä lohduttaa riittävällä liikevoitolla. Työmiehet sen sijaan heitetään vaimoineen, lapsineen ja tavaroineen kadulle, ja jos he liian suurin joukoin tunkeutuvat niihin kaupunginkortteleihin, missä kunnallisviranomaiset huolehtivat säädyllisyydestä, he joutuvat jopa terveyspoliisin vainon alaiseksi.
Paitsi Lontoota 1800-luvun alussa ei Englannissa ollut ainoatakaan kaupunkia, jossa olisi ollut 100 000 asukasta. Ainoastaan viidessä oli enemmän kuin 50 000. Nykyään 28 kaupungissa on enemmän kuin 50 000 asukasta.
»Tämän muutoksen seurauksena ei ole ollut ainoastaan kaupunkilaisväestön suunnaton lisääntyminen, vaan vanhat, tiheään asutut pienet kaupungit ovat nyt keskuksia, jotka ovat joka taholta asutusten ympäröimiä, niin että ilma ei pääse niihin mistään vapaasti. Kun ne eivät enää miellytä rikkaita, nämä jättävät ne muuttaakseen hauskempiin esikaupunkeihin. Näiden rikkaiden seuraajat asettuvat suuriin rakennuksiin, perhe, usein vielä alivuokralaisineen, jokaiseen huoneeseen. Niin asukkaita tungettiin taloihin, jotka eivät olleet heitä varten aiotut ja olivat heille tuiki sopimattomat, sekä ympäristöön, joka on todella alentava täyskasvuisille ja lapsille tuhoisa.»[123*]
Kuta nopeammin pääoma kasautuu teollisuus- tai kauppakaupungissa, sitä nopeammin sinne tulvaa riistettävää ihmisainesta ja sitä kurjemmat ovat tilapäiset työläisten asunnot. Newcastle-upon-Tyne, yhä tuottavammaksi kehittyvän hiili- ja vuorityöalueen keskus, on sen tähden Lontoon jälkeen toisella sijalla asuntohelvettinä. Kokonaista 34 000 henkeä asuu siellä yksihuoneisissa asunnoissa. Poliisin toimesta on Newcastlessa ja Gatesheadissa äskettäin hävitetty huomattava joukko taloja ehdottomasti vahingollisina. Uusien talojen rakentaminen edistyy hyvin hitaasti, liike-elämä taas kehittyy hyvin nopeasti. Kaupunki oli sen tähden 1865 ahtaammin asuttu kuin koskaan ennen. Tuskin yhtäkään komeroa oli vuokrattavana. Newcastlen sairaalan lääkäri tri Embleton sanoo:
»Aivan epäilemättä syynä lavantaudin jatkumiseen ja leviämiseen on ahtaus, jossa ihmiset asuvat, sekä heidän huoneistojensa likaisuus. Talot, joissa työläiset tavallisesti asuvat, sijaitsevat suljetuilla poikkikaduilla ja pihoilla. Ne ovat valon, ilman ja puhtauden suhteen todellisia puutteen ja epäterveellisyyden malliesimerkkejä, häpeäksi jokaiselle sivistyneelle maalle. Niissä miehet, naiset ja lapset makaavat yönsä yhteensullottuina. Mitä miehiin tulee, niin yövuoroa seuraa päivävuoro loppumattomana virtana, joten vuoteet tuskin ehtivät jäähtyä. Talot ovat huonosti varustetut vedellä, vielä huonommin käymälöillä, ne ovat likaisia tuulettamattomia, taudinpesäkkeitä.[124*]
Tällaisten loukkojen viikoittainen vuokramaksu vaihtelee 8 pennystä 3 šillinkiin.
»Newcastle-upon-Tyne», tri Hunter sanoo, »osoittaa, miten eräs maanmiestemme kauneimmista heimoista on asunnon ja kadun ulkonaisen vaikutuksen takia usein vajonnut melkein raakalaismaiseen rappiotilaan.»[125*]
Pääoman ja työn aaltoillessa edestakaisin, saattavat jonkin teollisuuskaupungin asunto-olot olla tänään siedettävät, huomenna jo kauhistuttavat. Tai kaupungin viranomaiset ovat vihdoinkin ponnistautuneet poistamaan pahimpia epäkohtia. Huomenna vaeltaa heinäsirkkaparvi ryysyisiä irlantilaisia tai hunningolle joutuneita englantilaisia maanviljelystyöläisiä kaupunkiin. Heidät majoitetaan kellareihin ja makasiineihin tai säädyllinen työväenasuntotalo muutetaan majataloksi, jossa asukkaat vaihtuvat yhtä nopeasti kuin majoitetut sotilaat kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Esimerkiksi Bradford. Siellä kaupunginvaltuuston poroporvarit olivat juuri panemassa toimeen uudistuksia kaupungin oloissa. Sitä paitsi vuonna 1861 siellä oli vielä 1751 asumatonta taloa. Mutta nyt siellä kukoistaa hyvä liike-elämä, josta hempeän vapaamielinen herra Forster, neekerien ystävä, on äsken niin sievästi rääkynyt. Hyvän liike-elämän luonnollisena seurauksena on ollut alati lainehtivan »vara-armeijan» eli »suhteellisen liikaväestön» ylitsevuotava tulva. Niissä inhottavissa kellariasunnoissa ja komeroissa, joista tri Hunter sai luettelon[126*] erään vakuutusyhtiön asiamieheltä, asui enimmäkseen hyvinpalkattuja työmiehiä. He selittivät, että he mielellään vuokraisivat paremmat asunnot, jos vain sellaisia olisi saatavissa. He rappeutuvat ja sairastuvat suurimmasta pienimpään, sillä aikaa kun hempeän vapaamielisen parlamentin jäsen Forster itkee ilon kyyneleitä vapaakaupan siunauksen ja villalankateollisuutta harjoittavien bradfordilaisten silmäntekevien liikevoittojen johdosta. Selostuksessa syyskuun 5. päivältä 1865 tri Bell, Bradfordin köyhäinlääkäri, selittää piirissään vallitsevan pelottavan kuumetautikuolleisuuden johtuvan asunto-oloista:
»Kellarissa, jonka tilavuus on 1500 kuutiojalkaa, asuu 10 henkeä... Vincentkadun, Green Air Place'n ja Leys'in varrella on 223 taloa, joissa on 1450 asukasta, 435 vuodetta ja 36 käymälää... Vuoteet, ja niihin luen jokaisen likaisen ryysykasan tai sylyksen höylänlastuja, ovat keskimäärin 3,3 henkilön, useat 5 tai 6 hengen käytettävinä. Monet nukkuvat pukeissaan ilman vuodetta paljaalla permannolla, nuoret miehet ja naiset, naineet ja naimattomat mullin mallin kaikki sekaisin. Liekö tarpeen lisätä, että nämä asunnot ovat enimmäkseen pimeitä, kosteita, likaisia, haisevia loukkoja, aivan sopimattomia ihmisten asuttaviksi? Ne ovat keskuksia, joista sairaus ja kuolema leviävät ja vievät uhrinsa myös hyvissä oloissa elävien (of good circumstances) joukosta, jotka ovat sallineet tämän ruttopaiseen märkiä keskuudessamme.»[127*]
Bristol on Lontoon jälkeen kolmannella sijalla asuntokurjuuteen nähden:
»Tässä Euroopan rikkaimpiin kuuluvassa kaupungissa tapaa suurimman määrän alastonta kurjuutta (»blankest poverty») ja asunnonpuutetta.»[128*]
Käymme nyt tarkastelemaan kansankerrosta, joka on peräisin maaseudulta, mutta joka työskentelee etupäässä tehdastöissä. Se muodostaa pääoman keveän jalkaväen, joka pääoman tarpeiden mukaan heittäytyy milloin sinne milloin tänne. Kun se ei ole marssilla, se on »leirissä». Näitä kulkureita käytetään erilaisissa rakennus- ja ojitustöissä, tiilitehtaissa, kalkinpoltossa, rautatierakennustöissä yms. Kulkutautien vaeltavana lähteenä se tuo mukanaan paikkakunnille, joiden läheisyyteen se leiriytyy, isonrokon, lavantaudin, koleran, tulirokon yms.[129*] Suuriin pääomasijoituksiin perustuvissa liikeyrityksissä, kuten rautateiden rakentamisessa yms., useimmiten itse yrittäjä toimittaa armeijalleen puumajoja tai muuta sellaista asunnoksi, rakentaa tilapäisiä kyliä, joissa ei ole mitään terveydellisiä laitteita. Nämä kylät eivät kuulu paikallisviranomaisten tarkastuspiiriin ja tuottavat sangen hyvää voittoa herra yrittäjälle, joka riistää työmiehiään kaksin kerroin sekä teollisuussotilaina että vuokralaisina. Sen mukaan, onko puumajassa 1, 2 tai 3 komeroa, sen asukkaan, maatyömiehen ym., on maksettava 2, 3 tai 4 š viikossa.[130*] Yksi esimerkki riittäköön. Tri Simon kertoo, että syyskuussa 1864 Sevenoaksin seurakunnan Nuisance Removal -komitean (terveyslautakunnan) esimies teki sisäasiainministeri sir George Greylle seuraavan ilmoituksen:
»Isorokko oli tässä seurakunnassa aivan tuntematon vielä 12 kuukautta sitten. Vähän ennen tätä ajankohtaa alettiin työt Lewishamista Tunbridgeen rakennettavalla rautatiellä. Paitsi sitä, että pääasiallinen työ suoritettiin välittömästi viimeksi mainitun kaupungin lähettyvillä, se oli myös koko yrityksen päävarastopaikkana. Sen tähden siellä oli suuri määrä työväkeä. Kun oli mahdotonta sijoittaa heidät kaikki työväenasuntoihin, työnantaja, herra Jay, antoi rakentaa työväelle asunnoksi majoja eri paikkoihin pitkin rautatielinjaa. Näissä majoissa ei ollut tuuletuslaitteita eikä lokavesiviemäreitä ja ne olivat sitä paitsi tietenkin täyteensullotut, koska jokaisen vuokralaisen täytyi ottaa muita asukkaita luokseen, olipa hänen oma perheensä kuinka suuri hyvänsä, ja vaikka kussakin majassa oli vain kaksi huonetta. Saamamme lääkärinkertomuksen mukaan siitä oli seurauksena, että ihmisparat saivat öisin kärsiä kaikki tukehtumisen tuskat välttääkseen tauteja synnyttäviä löyhkiä aivan akkunoiden alla olevista seisovista likalätäköistä ja käymälöistä. Vihdoin eräs lääkäri, jolla oli tilaisuus käydä näissä majoissa, jätti valituksen komiteallemme. Hän puhui näiden ns. asuntojen tilasta mitä katkerimmin sanoin ja varoitti siitä olevan kovin vakavia seurauksia, jollei ryhdyttäisi erinäisiin terveyshoidollisiin toimenpiteisiin. Noin vuosi sitten herra Jay sitoutui rakentamaan talon, johon hänen palveluksessaan olevat tarttuvaan tautiin sairastuneet henkilöt heti eristettäisiin. Hän uudisti tämän lupauksensa viime heinäkuun lopulla, mutta ei tehnyt kerrassaan mitään sen toteuttamiseksi, vaikka sen jälkeen sattui useita isorokkotapauksia ja niiden johdosta kaksi kuolemantapaustakin. Syyskuun 9. päivänä lääkäri Kelson ilmoitti minulle uusista isorokkotapauksista samoissa majoissa ja kuvasi tilanteen niissä kauhistuttavaksi. Teidän (ministerin) tiedoksenne minun on lisättävä, että seurakunnassamme on eristetty rakennus, ns. ruttotalo, jossa tarttuvia tauteja sairastavat seurakuntalaiset saavat hoitoa. Tämä rakennus on nyt kuukausimääriä ollut yhtämittaa aivan täynnä potilaita. Eräässä perheessä kuoli viisi lasta isoonrokkoon ja kuumeeseen. Tämän vuoden huhtikuun 1. päivästä syyskuun 1. päivään sattui kokonaista 10 isonrokon aiheuttamaa kuolemantapausta, 4 mainituissa majoissa, ruttopesissä. On mahdotonta ilmoittaa sairaustapausten lukua, koska perheet, joissa niitä on sattunut, salaavat niitä niin paljon kuin on mahdollista.»[131*]
Hiili- ja muissa kaivoksissa toimivat työläiset kuuluvat Britannian proletariaatin parhaiten palkattuihin ryhmiin. Millä hinnalla he ostavat palkkansa, osoitettiin jo aikaisemmin.[132*] Luon tässä pikaisen katsauksen heidän asunto-oloihinsa. Kaivoksen käyttäjä, olkoon hän sitten sen omistaja tai vuokraaja, rakentaa tavallisesti joukon mökkejä työläisilleen. Työläiset saavat asunnon ja polttohiilet »ilmaiseksi», ts. ne muodostavat luonnossa maksetun osan heidän palkastaan. Ne joita ei voida näin sijoittaa, saavat korvaukseksi 4 puntaa vuodessa. Kaivosalueet vetävät nopeasti puoleensa suuren määrän väestöä, joka paitsi kaivostyöläisiä käsittää heidän ympärilleen ryhmittyviä käsityöläisiä, pikkukauppiaita ym. Samoin kuin kaikkialla missä asutus on tiheä, on täälläkin maankorko suuri. Vuoriteollisuudenharjoittaja koettaa sen vuoksi rakentaa mahdollisimman pienelle alalle kaivosaukkojen ympärille juuri niin paljon asuntoja kuin on välttämätöntä, jotta hänen työmiehensä ja heidän perheensä voitaisiin niihin sulloa. Jos lähistössä avataan uusia kaivoksia tai vanhoja otetaan jälleen käytäntöön, ahtaus käy yhä suuremmaksi. Työväenasuntojen rakentamisessa on vallitsevana vain yksi näkökohta, kapitalistin »pidättyminen» kaikista rahamenoista, jotka eivät ole aivan välttämättömiä.
»Northumberlandin ja Durhamin kaivosten yhteyteen rakennetut kaivos- ym. työmiesten asunnot», tri Julian Hunter sanoo, »lienevät yleensä laadultaan huonointa ja kalleinta, mitä Englannissa laajemmassa mittakaavassa tavataan, jollei oteta lukuun samanlaisia kaivosalueita Monmoutshiressä. Tähän äärimmäiseen surkeuteen ovat syynä sen ihmisjoukon suuruus, joka kunkin huoneen täyttää, sen rakennusalan ahtaus, jolle suuri joukko rakennuksia on ahdettu, veden ja käymäläin puute sekä usein käytetty tapa rakentaa toinen talo toisen yläpuolelle tai sijoittaa flats'ittain (niin että eri cottaget muodostavat kohtisuoraan toistensa yläpuolella olevia kerroksia)... Yrittäjä kohtelee koko siirtokuntaa ikään kuin se olisi vain leirissä eikä pysyväisissä asunnoissa.»[133*] »Suorittaessani minulle määrättyjä tehtäviä», tri Stevens sanoo, »olen käynyt useimmissa Durham Unionin suurissa kaivoskylissä... Hyvin harvoin poikkeuksin voin kaikista sanoa, ettei käytetä mitään keinoja asukkaiden terveyden suojelemiseksi... Kaikki kaivostyöläiset ovat sidotut» (bound, sana, joka samoin kuin bondage on syntynyt maaorjuuden aikana) »kaivoksen vuokraajan ('lessee') tai omistajan palvelukseen 12 kuukaudeksi. Jos he ilmaisevat tyytymättömyytensä tai jollain tavoin tuottavat työnjohtajalle ('viewer') hankaluuksia, niin tämä panee merkin tai muistutuksen heidän nimensä kohdalle tarkastuskirjaan ja erottaa heidät uutta vuosisopimusta tehtäessä... Minusta tuntuu, ettei mikään truckjärjestelmän muoto voi olla tätä näillä tiheään asutuilla seuduilla vallitsevaa turmiollisempi. Työmiehen on pakko ottaa vastaan osana palkastaan myrkyllisen saastan ympäröimä talo. Hän ei voi itse auttaa itseään. Hän on joka suhteessa orja (he is to all intents and purposes a serf). Näyttää kyseenalaiselta, voiko kukaan muu häntä auttaa kuin hänen omistajansa, ja tämä omistaja kysyy neuvoa ennen kaikkea tasaustililtään, ja tulos on jokseenkin varma. Työläinen saa omistajaltaan myös tarvitsemansa veden. Olipa se hyvää tai huonoa, annettiinpa sitä tai ei, hänen täytyy siitä maksaa eli paremmin sanoen tyytyä siitä johtuvaan palkanvähennykseen.»[134*]
Joutuessaan ristiriitaan »yleisen mielipiteen» tai terveyspoliisin kanssa pääoma ei lainkaan häikäile »puolustaessaan» niitä osittain vaarallisia, osittain alentavia oloja, joihin se pakottaa työmiehen työssään ja kotioloissaan, sillä tämä on tarpeen jotta työläisestä voitaisiin pusertaa suurempi voitto. Pääoma menettelee näin kieltäytyessään ottamasta tehtaissa käytäntöön suojakeinoja vaarallisia koneistoja vastaan, tuuletus- ja suojelulaitteita kaivoksissa jne. Samoin se menettelee myös silloin, kun on kysymys kaivostyömiesten asunnoista.
Tri Simon, Privy Councilin lääkäri, sanoo virallisessa selostuksessaan: »Kelvottomien asunto-olojen puolustukseksi esitetään, että kaivokset ovat yleensä vuokralla, että vuokrasopimukset ovat liian lyhytaikaisia (hiilikaivoksissa enimmäkseen 21 vuotta), jotta kaivoksen vuokraaja katsoisi maksavan vaivaa hankkia hyväkuntoisia asuntoja yrityksen työhön ottamille työväelle, ammattilaisille ym. Vaikka hän itse tahtoisikin olla aulis tässä suhteessa, niin maanomistaja tekisi sen tyhjäksi. Tämä olisi muka kohta valmis vaatimaan suunnattoman lisävuokran oikeudesta rakentaa maalleen siisti ja mukava kylä hänen maanalaista omaisuuttaan louhivien asuttavaksi. Tämä ehkäisyhinta tosin ei ole samaa kuin suoranainen kielto, mutta se ehkäisee parannukset ja pelottaa myös muita, jotka muuten kyllä haluaisivat rakentaa kunnollisia asuntoja... En tahdo enempää tutkia tämän puolustelun arvoa, enkä myöskään sitä, kenen osalle sitten viime kädessä kunnollisten asuntojen hankkimisesta johtuva lisämeno lankeaisi: maanomistajan, kaivoksenvuokraajan, työmiesten vaiko yhteisön... Mutta koska sellaisia häpeällisiä seikkoja, joita myötäliitetyt selostukset» (tri Hunterin, Stevensin ym.) »paljastavat, on todella olemassa, on parannuskeinoihin ryhdyttävä... Maanomistajan oikeuksia käytetään tässä siis suuren julkisen vääryyden tekemiseen. Maan uumenissa olevien rikkauksien omistajana maanomistaja kutsuu teollisuussiirtolan tiluksilleen työhön ja sitten maan pintakerroksen omistajana tekee kokoomilleen työmiehille mahdottomaksi saada sopivan asunnon. Kaivoksenvuokraajalla» (kapitalistisella riistäjällä) »ei ole mitään rahallista etua tämän kaupanjaon vastustamisesta, koska hän hyvin tietää, että jos kohta viimeksi mainitut vaatimukset ovat kohtuuttomia, niin seuraukset eivät lankea hänen kestettäväkseen, että työmiehet, joiden kannettavaksi ne tulevat, ovat liian sivistymättömiä tunteakseen oikeutensa terveyteen ja ettei häpeällisinkään asunto eikä saastaisinkaan juomavesi koskaan ole ollut syynä työlakkoon.»[135*]
Ennen kuin siirryn varsinaisiin maanviljelystyöläisiin, osoitan vielä esimerkillä, kuinka pulat vaikuttavat työväenluokan parhaitenkin palkattuun osaan, sen ylimystöön. Muistetaan, että vuosi 1857 toi mukanaan yhden niitä suuria liikepulia, joihin teollinen kierrosjakso aina päättyy. Seuraava pulakausi alkoi 1866. Sen pani alulle varsinaisilla tehdasalueilla jo puuvillannälkä, joka ajoi paljon pääomaa tavallisista sijoituspaikoista rahamarkkinoiden suuriin keskuksiin, ja pula sai tällä kertaa etupäässä rahapulan luonteen. Sen puhkeamisesta toukokuussa 1866 antoi merkin erään lontoolaisen jättiläispankin vararikko, jota seurasi lukemattomien rahakeinottelua varten perustettujen yhtiöiden luhistuminen. Eräs niistä Lontoon suurista liikkeenhaaroista, jotka joutuivat tuhon omaksi, oli rautalaivojen rakennusteollisuus. Tämän liikkeenhaaran mahtimiehet olivat keinotteluajan kestäessä harjoittaneet määrätöntä liikatuotantoa sekä lisäksi tehneet suunnattomia hankintasopimuksia luottaen siihen, että luoton lähteet pulppuavat edelleenkin yhtä runsaina. Nyt alkoi pelottava reaktio, joka niin tässä kuin muissakin Lontoon teollisuushaaroissa jatkui[136*] edelleenkin, maaliskuun lopussa 1867. Työmiesten tilan kuvaamiseksi esitän seuraavan otteen erään vuoden 1867 alussa hädän pääpaikoilla käyneen »Morning Star» lehden kirjeenvaihtajan seikkaperäisestä selostuksesta:
»Itäisessä Lontoossa, Poplarin, Millwallin, Greenwichin, Deptfordin, Limehousen ja Canning Townin alueilla on ainakin 15 000 työmiestä perheineen, mm. yli 3000 ammattitaitoista mekaanikkoa, mitä suurimmassa hädässä. Heidän säästövaransa ovat kuusi- tai kahdeksankuukautisen työttömyyden aikana kuluneet loppuun... Minun oli vaikea tunkeutua (Poplarin) työhuoneen portille, sillä sitä piiritti nälkiintynyt joukko. Se odotti leipälappuja, mutta jakamisaika ei ollut vielä tullut. Pihan muodostaa suuri neliö, jonka ympäri, muuria pitkin kulkee katos. Paksut lumikinokset peittivät keskipihan kivityksen. Siellä oli pajukudoksella ympäröityjä pieniä lammaskarsinoiden tapaisia aitauksia, joissa miehet hyvän sään aikana työskentelivät. Sinä päivänä, jolloin siellä kävin, karsinat olivat niin umpeen kinostuneet, ettei kukaan voinut niissä istua. Miehet olivat kuitenkin räystäiden suojassa sepelikiviä hakkaamassa. Jokaisella oli suuri kivi istuimena ja kukin hakkasi raskaalla vasaralla jäistä graniittia, kunnes oli saanut murskatuksi 5 bushelia sepeliä. Silloin hänen päivätyönsä oli suoritettu ja hän sai 3 pennyä sekä leipälapun. Pihan toisessa osassa seisoi rappeutunut pieni puurakennus. Avatessamme oven näimme huoneen olevan täynnä miehiä, jotka istuivat vieri vieressä pysyäkseen lämpiminä. He purkivat laivaköyttä ja kiistelivät keskenään siitä, kuka kykenisi mahdollisimman vähällä ravinnolla tekemään pisimmän aikaa työtä, sillä kestävyys oli kunnianasia. Yksistään tästä työhuoneesta sai avustusta 7000 henkilöä, niiden joukossa monta sataa, jotka 6 tai 8 kuukautta aikaisemmin olivat ansainneet suurimpia palkkoja, joita tässä maassa ammattitaitoisesta työstä maksetaan. Heidän lukumääränsä olisi ollut kaksinkertainen, jollei olisi niitä, jotka käytettyään loppuun kaikki rahavaransa eivät sittenkään tahdo turvautua seurakunnan apuun, kunnes voivat vielä jotain pantata... Lähdettyäni työhuoneesta tein kierroksen pitkin Poplarissa niin yleisten yksikerroksisten talojen reunastamia katuja. Oppaani oli työttömien komitean jäsen. Ensimmäinen rakennus, jossa kävimme, oli erään 27 viikkoa työttömänä olleen metallityömiehen koti. Tapasin miehen koko perheineen istumassa perähuoneessa. Huone ei vielä ollut aivan vailla huonekaluja ja siinä paloi valkea. Se oli välttämätöntä pienten lasten paljaiden jalkojen suojelemiseksi pakkaselta, sillä päivä oli hirvittävän kylmä. Vadissa valkean edessä oli rohtimia, joita vaimo ja lapset selvittivät maksaakseen siten leivän, jota saivat työhuoneesta. Mies teki työtä eräässä yllä kuvatuista karsinoista leipälappuja ja 3 pennyn päiväpalkkaa vastaan. Hän tuli nyt kotiin päivälliselle hyvin nälkäisenä, niin kuin hän katkerasti hymähtäen meille sanoi, ja hänen päivällisruokanaan oli muutama laardilla voideltu leivänpala ja kuppi teetä ilman maitoa... Seuraavan oven, jolle kolkutimme, avasi keski-ikäinen nainen, joka sanaakaan puhumatta vei meidät pieneen peräkamariin, missä koko hänen perheensä istui vaieten, katseet suunnattuina nopeasti hiipuvaan valkeaan. Sellainen kolkkous, sellainen toivottomuus oli painanut leimansa näihin ihmisiin ja heidän pieneen huoneeseensa, etten toivoisi sellaista kuvaa enää koskaan näkeväni. 'Eivät ole ansainneet mitään, herra', sanoi vaimo poikiaan osoittaen, 'eivät mitään 26 viime viikon aikana ja kaikki rahamme ovat nyt menneet, kaikki 20 puntaa, minkä minä ja isä säästimme parempina aikoina siinä luulossa, että se auttaisi meidät huonon ajan läpi. Katsokaa tätä', huusi hän miltei hurjana ottaen esille pankkikirjan säännöllisine merkintöineen talletuksista ja otoista; siitä saimme nähdä, miten tuon pienen omaisuuden kokoaminen oli alkanut ensimmäisellä 5 š:n talletuksella, kuinka se vähitellen kasvoi 20 punnaksi ja sitten jälleen hupeni punnista šillingeiksi, kunnes viimeinen merkintä teki kirjan yhtä arvottomaksi kuin tyhjä paperipala. Tämä perhe sai joka päivä yhden niukan aterian työhuoneesta. Seuraavan käynnin teimme erään laivaveistämöllä työskennelleen irlantilaisen vaimon luo. Tapasimme hänet sairaana ruoanpuutteesta, hän makasi patjalla pukimissaan ja matonkappaleella huonosti peitettynä, sillä kaikki vuodevaatteet oli viety panttilaitokseen. Kurjat lapset vaalivat häntä, vaikka he puolestaan näyttivät tarvitsevan äidillistä hoitoa. Yhdeksäntoista viikon pakollinen toimettomuus oli vienyt hänet näin pitkälle alaspäin, ja kertoessaan kuluneen ajan katkeraa historiaa hän huokaili kuin olisi kadottanut kaiken toivon valoisammasta tulevaisuudesta... Lähtiessämme talosta eräs nuori mies riensi luoksemme ja pyysi meitä tulemaan hänen kotiinsa katsomaan, voitaisiinko hänen puolestaan mitään tehdä. Nuori vaimo, kaksi kaunista lasta, kimppu panttiseteleitä ja aivan tyhjä huone oli kaikki, mitä hänellä oli näytettävänään.»
Vuoden 1866 pulan jälkikaikujen kuvaamiseksi tässä seuraa ote eräästä tory-lehdestä. Ei pidä unohtaa, että Lontoon itäosa, josta tässä on puhe, on tässä luvussa mainittujen rautalaivanrakentajien sekä ns. »kotityön» tyyssija, josta maksetaan aina alle vähimmäismäärän.
»Kauhistuttava näytelmä saatiin eilen nähdä eräässä pääkaupungin osassa. Vaikka East Endin tuhannet työttömät eivät olleetkaan järjestäneet joukkomielenosoitusta mustine surulippuineen, oli ihmisvirta kyllin vaikuttava. Muistakaamme, kuinka tämä väestö kärsii. Se kuolee nälkään. Tämä on yksinkertainen ja kauhea totuus. Heitä on 40 000... Meidän nähtemme, tämän ihmeellisen pääkaupungin eräässä korttelissa, aivan maailman suurimpien kasautuneiden rikkauksien vieressä, aivan niiden läheisyydessä 40 000 ihmistä kuolee avuttomasti nälkään! Nämä tuhannet murtautuvat nyt toisiin kortteleihin; nämä kaikkina aikoina puolittain nälkiintyneet huutavat nyt tuskansa korviimme, he huutavat sen taivaalle, he kertovat meille kurjistuneista kodeistaan ja siitä, että heidän on mahdoton saada työtä sekä turha kerjätä. Paikalliset köyhäinhoitoveroa maksavat kaupunkilaiset ovat itse seurakuntien vaatimusten takia joutuneet pauperismin partaalle.» (»Standard», 5. huhtikuuta 1867.)
Koska englantilaisten kapitalistien keskuudessa on tullut muotiin kuvata Belgiaa työmiehen paratiisiksi, siellä kun »työn vapautta» eli, mikä merkitsee samaa, »pääoman vapautta» ei rajoita ammattiyhdistysten eikä tehdaslakien hirmuvaltias, mainitsen tässä pari sanaa belgialaisen työmiehen »onnesta». Varmaankaan kukaan ei tuntenut tämän onnen salaisuuksia paremmin kuin herra Ducpétiaux-vainaja, Belgian vankiloiden ja hyväntekeväisyyslaitosten päätarkastaja sekä Belgian tilastollisen keskustoimikunnan jäsen. Katsokaamme hänen teostaan: »Budgets économiques des classes ouvrières en Belgique». Bruxelles 1855. Siinä kerrotaan mm. belgialaisesta normaalityöläisperheestä, jonka vuositulot ja -menot on laskettu hyvin tarkkojen tietojen perusteella ja jonka ravinto-oloja sitten verrataan sotilaiden, merimiesten ja vankien oloihin. Perheeseen »kuuluu isä, äiti ja neljä lasta». Näistä kuudesta hengestä »neljä voi koko vuoden tehdä hyödyllistä työtä»; oletetaan, »ettei heidän joukossaan ole sairaita eikä työhön kykenemättömiä» ja ettei ole »menoja uskonnollisiin, siveellisiin ja henkisiin tarpeisiin, lukuunottamatta hyvin pientä maksua tuoleista kirkossa», ei »maksuja säästö- tai vanhuudeneläkekassoihin» eikä »ylellisyys- tai muita tarpeettomia menoja». Kuitenkin isän ja vanhimman pojan tulee saada polttaa tupakkaa ja sunnuntaisin käydä ravintolassa, josta menee kokonaista 86 centimeä viikossa.
»Työmiehien eri työaloilla saamien palkkojen yhteenvedosta näkyy... että korkein keskinkertainen päiväpalkka on 1 frangi 56 centimeä miehille, 89 centimeä naisille, 56 centimeä pojille ja 55 tytöille. Tämän mukaan perheen tulot tulisivat olemaan korkeintaan 1068 fr vuodessa... Olemme laskeneet yhteen tämän tyypillisenä pidettävän talouden kaikki mahdolliset tulot. Mutta jos oletamme äidin olevan ansiotyössä, riistämme silloin taloudelta hänen johtonsa; kuka hoitaa kotia, kuka pieniä lapsia? Kuka keittää, pesee, paikkaa? Tämä pula on jokapäiväinen työmiehen elämässä.»
Perheen tulot ovat niin muodoin:
| Isä | 300 työpäivää | à 1,56 fr – 468 fr |
| Äiti | 300 työpäivää | à 0,89 fr – 267 fr |
| Poika | 300 työpäivää | à 0,56 fr – 168 fr |
| Tytär | 300 työpäivää | à 0,55 fr – 165 fr |
| Yhteensä | 1068 fr |
Perheen vuotuiset menot sekä tulojen pienemmyys menoihin verrattuina olisivat, jos työmies söisi samaa ruokaa kuin
| merisotilas | 1828 fr, vajaus 760 fr |
| sotamies | 1473 fr, vajaus 405 fr |
| vanki | 1112 fr, vajaus 44 fr |
»Tästä huomaa, että harvat työläisperheet voivat hankkia itselleen edes saman ravinnon kuin vangit, puhumattakaan merimiehistä tai sotilaista. Jokainen vanki Belgiassa tuli vuosina 1847–1849 maksamaan keskimäärin 63 centimeä päivässä, joka on 13 centimeä suurempi kuin työmiehen jokapäiväiset elatuskustannukset. Hallinto- ja vartioimiskustannukset tulevat tasatuiksi sillä, että vanki ei maksa mitään vuokraa... Mutta miten on mahdollista, että suuri joukko, voisimme sanoa työmiesten suuri enemmistö, elää vielä niukemmissa oloissa? Ainoastaan siten, että se turvautuu hätäkeinoihin, joiden salaisuuden ainoastaan työmies tuntee; sillä tavoin, että se vähentää päivittäisiä ruoka-annoksiaan, syö ruisleipää vehnäleivän sijaan, syö vähemmän tai ei ollenkaan lihaa, samoin voita ja vihanneksia; siten, että se sulloo perheensä yhteen tai kahteen komeroon, missä tytöt ja pojat nukkuvat yhdessä, usein samalla olkisäkillä; siten, että se säästää vaatetuksessa, pesussa, puhdistusaineissa; siten, että se luopuu sunnuntaihuvituksista, lyhyesti sanoen siten, että se antautuu mitä tuskallisimpiin kieltäymyksiin. Kun työläinen kerran on päässyt tälle äärimmäiselle rajalle, lisää pieninkin elinhyödykkeiden hinnan kohoaminen, työnseisaus tai sairaus työmiehen kurjuutta ja tuhoaa hänet kokonaan. Velkoja kasaantuu, luotto loppuu, vaatteet, välttämättömimmät huonekalut vaeltavat panttilaitokseen ja vihdoin perhe anoo kirjoittamista vaivaisluetteloon.»[137*]
Niinpä seuraakin tässä »kapitalistien paratiisissa» pienintäkin välttämättömien elinhyödykkeiden hinnanmuutosta muutos kuolemantapausten ja rikosten lukumäärässä! (Ks. »Manifest der Maatschappij De Vlamingen Vooruit! Brussel 1860», p. 12.) Koko Belgiassa on 930 000 perhettä, niistä virallisen tilaston mukaan 90 000 rikasta (valitsijoita) = 450 000 henkeä; 390 000 pikkuporvaristoon kuuluvaa perhettä kaupungeissa ja maalla, suuri osa heistä aina proletariaattiin vajoavia = 1 950 000 henkeä; vihdoin 450 000 työläisperhettä = 2 250 000 henkeä, joista malliperheet nauttivat Ducpétiaux'n kuvailemaa onnea. Näistä 450 000 työläisperheestä on yli 200 000 vaivaisluettelossa!
Kapitalistisen tuotannon ja kasautumisen vastakohtainen luonne ei missään osoittaudu raakamaisempana kuin Englannin maanviljelyksen (karjanhoito mukaan luettuna) edistyksessä ja Englannin maatyömiehen taantumisessa. Ennen kuin siirryn käsittelemään sen nykyistä tilaa, luon lyhyen katsauksen taaksepäin. Uudenaikainen maanviljelys Englannissa on peräisin 1700-luvun keskivaiheilta, vaikkakin maanomistussuhteiden kumous, josta seurauksena oli muuttunut tuotantotapa, on paljon aikaisemmalta ajalta.
Jos tarkastelemme Arthur Youngin, terävän huomioitsijan, vaikkakin pintapuolisen ajattelijan, tiedonantoja maatyöläisestä vuonna 1771, niin viimeksi mainittu esittää hyvin kurjaa osaa, verrattuna edeltäjäänsä 1300-luvun lopussa, »jolloin hän saattoi elää yltäkylläisesti ja kasata varallisuutta»,[138*] puhumattakaan 1400-luvusta, »englantilaisen kaupunki- ja maatyömiehen kultaisesta ajasta». Mutta ei sentään tarvitse mennä niin pitkälle taaksepäin. Eräässä hyvin sisältörikkaassa teoksessa vuodelta 1777 saamme lukea:
»Suuri maanvuokraaja on kohonnut melkein gentlemannin tasolle, jota vastoin köyhä maatyömies on melkein maahan painettu... Hänen onneton asemansa ilmenee selvästi, jos vertaamme hänen nykyistä tilaansa 40 vuotta sitten vallinneeseen. Maanomistaja ja vuokraaja toimivat käsi kädessä työmiehen sortamiseksi.»[139*]
Sen jälkeen tekijä osoittaa yksityiskohtaisesti, että todellinen työpalkka maalla on vuodesta 1737 vuoteen 1777 laskenut melkein 1⁄4 eli 25 %.
»Uudenaikainen politiikka», tri Richard Price sanoo samaan aikaan, »suosii korkeampia kansanluokkia; siitä on seurauksena, että ennen pitkää koko kuningaskunnassa on oleva vain herroja ja kerjäläisiä, ylimyksiä ja orjia.»[140*]
Englantilaisen maatyömiehen asema vuosina 1770–1780 on kuitenkin niin hyvin hänen ravinto- ja asunto-oloihinsa kuin hänen itsetuntoonsa, huvituksiinsa ym. nähden ihanne, jota ei koskaan myöhemmin ole saavutettu. Vehnä-pinteissä laskettuna oli hänen keskimääräinen palkkansa vuosina 1770–1771 90 pintiä, Edenin aikaan (1797) ainoastaan 65, mutta vuonna 1808 60.[141*]
Olen jo aikaisemmin viitannut maatyömiesten tilaan jakobiineja vastaan käydyn sodan lopussa, jonka aikana maanomistajaylimykset, vuokraajat, tehtailijat, kauppiaat, pankkiirit, pörssimiehet, armeijanhankkijat jne. olivat niin erinomaisesti rikastuneet. Nimellispalkka nousi osittain setelien arvonalennuksen, osittain tästä riippumattoman tärkeimpien välttämättömyystarvikkeiden hinnan kohoamisen vaikutuksesta. Todellisen muutoksen palkoissa voi kuitenkin aivan yksinkertaisesti todeta, tarvitsematta turvautua tässä tarpeettomiin yksityiskohtiin. Vaivaishoitolaki ja sen käyttö oli sama 1795 ja 1814. Muistamme, miten tätä lakia sovellettiin maalla: almujen muodossa seurakunta täydensi nimellispalkan työmiehen hengissä pitämistä varten tarpeelliseen nimellissummaan asti. Maanvuokraajan maksaman palkan ja seurakunnan hyvittämän palkanvajauksen suhde selittää meille kaksi asiaa, ensiksikin työpalkan alenemisen alle minimin ja toiseksi sen, missä määrin maatyömies oli kokoonpantu palkkatyöläisestä ja pauperista eli missä määrin hänestä oli tehty seurakuntansa maaorja. Valitsen kreivikunnan, jonka olot ovat sellaiset kuin kaikissa kreivikunnissa yleensä. Vuonna 1795 keskinkertainen viikkopalkka Northamptonshiressä oli 7 š 6 pennyä, 6-henkisen perheen kaikki vuotuiset menot 36 puntaa 12 š 5 pennyä, sen tulot kaikkiaan 29 puntaa 18 š, seurakunnan korvaama vajaus 6 puntaa 14 š 5 pennyä. Samassa kreivikunnassa oli 1814 viikkopalkka 12 š 2 pennyä, 5-henkisen perheen vuotuiset menot kaikkiaan 54 puntaa 18 š 4 pennyä, sen tulot yhteensä 36 puntaa 2 š, seurakunnan korvaama vajaus 18 puntaa 16 š 4 pennyä.[142*] Vuonna 1795 oli vajaus pienempi kuin neljäsosa työpalkasta, vuonna 1814 enemmän kuin puolet. On itsestään selvää, että näissä oloissa se vähä mukavuus, minkä Eden vielä tapasi maatyömiesten asunnoissa, oli 1814 hävinnyt.[143*] Kaikista eläimistä, joita maanvuokraaja piti, työmies, tuo instrumentum vocale [puhuva työkalu], oli tästä lähtien eniten kiusattu, huonoimmin ruokittu ja raaimmin kohdeltu.
Tämä asiaintila jatkui rauhassa, kunnes
»vuoden 1830 swing-kapinat palavien kuhilaiden liekkien valossa paljastivat meille» (ts. hallitseville luokille), »että kurjuus ja synkkä kapinallinen tyytymättömyys kyti yhtä hehkuvana sekä maanviljelystä että teollisuutta harjoittavan Englannin jalkojen alla.»[144*]
Sadler antoi silloin alahuoneessa maatyömiehille nimen »valkoiset orjat» (»white slaves»), ja eräs piispa toisti nimityksen ylähuoneessa. Sen ajan merkittävin kansantaloustieteilijä E. G. Wakefield sanoo:
»Etelä-Englannin maatyömies ei ole orja eikä vapaa, hän on köyhimys, pauper.»[145*]
Viljalakien lakkauttamista edeltänyt aika loi uutta valoa maatyömiesten oloihin. Toiselta puolen porvarillisten agitaattorien etu vaati heitä osoittamaan, kuinka vähän nuo suojelulait suojelivat todellista viljantuottajaa. Toiselta puolen teollisuusporvaristossa kuohui viha sen johdosta, että maanomistajaylimystö oli paljastanut olot tehdasteollisuudessa ja että nuo pohjiaan myöten turmeltuneet, sydämettömät ja ylhäiset laiskurit olivat teeskennelleet myötätuntoa tehdastyöläisen kärsimyksiä kohtaan sekä osoittaneet »diplomaattista intoaan» tehdaslainsäädännön alalla. Vanha englantilainen sananlasku sanoo, että kun kaksi varasta käy toistensa tukkaan, koituu siitä aina jotain hyvää. Ja todellakin hallitsevan luokan kahden ryhmäkunnan välinen meluisa ja intohimoinen riita siitä, mikä niistä hävyttömimmin riisti työläistä, edisti totuuden ilmituomista niin oikealla kuin vasemmallakin. Shaftesburyn kreivi, toisella nimellä lordi Ashley, oli ylimystön tehtaita vastaan käymän filantrooppisen sotaretken johtava mies. Hänestä tuli sen tähden vuosina 1844 ja 1845 »Morning Chronicle» lehden mieliaihe sen paljastaessa maanviljelystyöläisten oloja. Tämä lehti, joka silloin oli vapaamielisten huomattavin äänenkannattaja, lähetti maaseudulle omia tutkijoitaan, jotka eivät suinkaan tyytyneet yleisiin kuvauksiin ja tilastoon, vaan julkaisivat sekä tutkittujen työmiesperheiden että heidän isäntiensä nimet. Seuraava taulukko[146*] (ks. s. 607) osoittaa palkat, joita saivat kolmen kylän asukkaat Blanfordin, Wimbournen ja Poolen lähistöllä.
| Lapsia | Perheen jäsenten lukumäärä |
Miesten viikko- palkka |
Lasten viikko- palkka |
Koko perheen viikko- tulot |
Asunto- vuokra viikossa |
Yhteinen viikkotulo lukuun- ottamatta vuokra- maksua |
Viikko- palkka henkeä kohti |
||||||
| š | p | š | p | š | p | š | p | š | p | š | p | ||
| Ensimmäinen kylä | |||||||||||||
| 2 | 4 | 8 | 0 | — | 8 | 0 | 2 | 0 | 6 | 0 | 1 | 6 | |
| 3 | 5 | 8 | 0 | — | 8 | 0 | 1 | 6 | 6 | 6 | 1 | 31⁄2 | |
| 2 | 4 | 8 | 0 | — | 8 | 0 | 1 | 0 | 7 | 0 | 1 | 9 | |
| 2 | 4 | 8 | 0 | — | 8 | 0 | 1 | 0 | 7 | 0 | 1 | 9 | |
| 6 | 8 | 7 | 0 | 1) 1 | 6 | 10 | 6 | 2 | 0 | 8 | 6 | 1 | 3⁄4 |
| 2) 2 | |||||||||||||
| 3 | 5 | 7 | 0 | — | 7 | 0 | 1 | 4 | 5 | 8 | 1 | 11⁄2 | |
| Toinen kylä | |||||||||||||
| 6 | 8 | 7 | 0 | 1) 1 | 6 | 10 | 0 | 1 | 6 | 8 | 6 | 1 | 3⁄4 |
| 2) 1 | 6 | ||||||||||||
| 6 | 8 | 7 | 0 | — | 7 | 0 | 1 | 31⁄2 | 5 | 81⁄2 | 0 | 81⁄2 | |
| 8 | 10 | 7 | 0 | — | 7 | 0 | 1 | 31⁄2 | 5 | 81⁄2 | 0 | 7 | |
| 4 | 6 | 7 | 0 | — | 7 | 0 | 1 | 61⁄2 | 5 | 51⁄2 | 0 | 11 | |
| 3 | 5 | 7 | 0 | — | 7 | 0 | 1 | 61⁄2 | 5 | 51⁄2 | 1 | 1 | |
| Kolmas kylä | |||||||||||||
| 4 | 6 | 7 | 0 | — | 7 | 0 | 1 | 0 | 6 | 0 | 1 | 0 | |
| 3 | 5 | 7 | 0 | 1) 2 | 11 | 6 | 0 | 10 | 10 | 8 | 2 | 13⁄5 | |
| 2) 2 | 6 | ||||||||||||
| 0 | 2 | 5 | 0 | — | 5 | 0 | 1 | 0 | 4 | 0 | 2 | 0 | |
Kylien omistajat ovat herra G. Bankes ja Shaftesburyn kreivi. Siitä huomaa, kuinka tämä »Low Churchin» paavi,[165] tämä englantilaisten pietistien pää, samoin kuin hänen ystävänsä, herra Bankes pidättävät itselleen huomattavan osan työmiestensä koiranpalkoista muka asuntovuokran nimellä.
Viljalakien lakkauttaminen antoi Englannin maanviljelykselle tavattoman sysäyksen. Erittäin laajaperäinen salaojitus,[147*] uusi järjestelmä eläinten sisäruokinnassa ja rehukasvien viljelyksessä, mekaanisten lannoituskoneiden käytäntöönotto, uusi savikkojen muokkaustapa, kivennäispitoisten apulantojen enenevä käyttö, höyrykoneen ynnä kaikenlaisten uusien työkoneiden käytäntöönotto jne., siis yleensä voimaperäisempi viljelystapa antaa leimansa tälle ajanjaksolle. Kuninkaallisen maanviljelysseuran puheenjohtaja, herra Pusey, väittää, että (suhteelliset) talousmenot ovat uusien koneiden käytäntöönoton kautta vähentyneet lähes puolella. Toisaalta viljellyn maan kokonaistuotanto lisääntyi nopeasti. Suurempi määrä pääomaa acrea kohti, siis myös vuokramaiden nopeampi keskittyminen, oli uuden menetelmän perusedellytys.[148*] Samanaikaisesti viljellyn maan ala laajeni vuosina 1846–1856 464 119 acrea, puhumattakaan itäisten kreivikuntien laajoista alueista, jotka kaniiniaitauksista ja laihoista karjanlaitumista muuttuivat kuin taikavoimalla reheviksi viljavainioiksi. Tiedetään jo, että samalla väheni maanviljelyksessä työskentelevien henkilöiden kokonaismäärä. Mitä varsinaisiin kumpaakin sukupuolta oleviin ja kaikenikäisiin talonpoikiin tulee, niin heidän lukumääränsä aleni 1 241 269:stä vuonna 1851 1 163 227:ään vuonna 1861.[149*] Kun siis Englannin yleinen kirjaaja täydellä syyllä huomauttaa:
»Maanvuokraajien ja maatyömiesten lisääntyminen vuodesta 1801 alkaen ei ensinkään vastaa maanviljelystuotannon lisääntymistä»,[150*]
niin tämä epäsuhde on vielä paljoa suuremmassa määrin havaittavissa viime aikoina, jolloin maatyöväestön absoluuttiseen vähentymiseen liittyi viljellyn maa-alan laajeneminen, voimaperäisempi viljelystapa, maahan kiinnitetyn ja sen viljelykseen käytetyn pääoman ennen kuulumaton kasautuminen, maan tuotannon lisääntyminen siinä määrin, ettei sillä ole vertaa Englannin maanviljelyksen historiassa, maanomistajien maankoron tavattoman nopea kasvu ja kapitalististen maanvuokraajien paisuva varallisuus. Jos vielä ottaa huomioon menekin lisääntymisen kaupungeissa ja vapaakaupan vallassaolon, niin saattaa tuntua, että maatyömies oli vihdoinkin post tot discrimina rerum [niin monen mutkan jälkeen] joutunut oloihin, joiden olisi secundum artem [taiteen sääntöjen mukaan] pitänyt tehdä hänet onnesta hulluksi.
Professori Rogers tulee kuitenkin siihen johtopäätökseen, että nykyisen englantilaisen maatyömiehen olot ovat tavattomasti huonontuneet jopa verrattuina hänen edeltäjänsä oloihin vuosina 1770–1780, puhumattakaan työmiehestä 1300-luvun jälkipuoliskolla ja 1400-luvulla, että »hän on taas tullut maaorjaksi, vieläpä huonosti ruokituksi ja huonosti asuvaksi maaorjaksi».[151*] Tri Julian Hunter sanoo käänteentekevässä selostuksessaan maatyömisten asunto-oloista:
»Hindin» (maaorjuuden aikainen maatyömiehen nimitys) »elatuskustannukset on painettu siihen alhaisimpaan määrään, millä hän voi elää... Hänen palkkansa ja asuntonsa eivät ole mitään siihen voittoon verrattuna, joka on hänestä saatava. Maanvuokraajan laskelmissa hän on vain nolla[152*]... Hänen kulutustarvikkeitaan käsitellään aina määrättynä suureena.»[153*] »Mitä hänen tulojensa vähentämiseen entisestään tulee, niin hän voi sanoa: nihil habeo, nihil curo [minulla ei ole mitään, enkä minä mistään huolehdi]. Hänellä ei ole pelkoa tulevaisuudesta, koska hänellä ei ole mitään muuta omaa, kuin mikä on aivan välttämätöntä hänen ylläpidokseen. Hän on saavuttanut jäätymispisteen, jolle maanvuokraaja perustaa laskelmansa. Tuli mitä tuli, hän ei pääse osalliseksi onnesta eikä onnettomuudesta.»[154*]
Vuonna 1863 toimeenpantiin virallinen tutkimus karkotettavaksi tai pakkotyöhön tuomittujen rikollisten ruokinnasta ja työssä käytöstä. Tulokset on esitetty kahdessa paksussa Sinisessä kirjassa.
»Englannin vankiloissa elävien rikollisten ja työhuoneissa oleskelevien köyhien sekä vapaiden maatyömiesten ruokajärjestyksen huolellinen vertaaminen», sanotaan niissä mm., »osoittaa kiistattomasti, että ensin mainitut saavat paljoa paremman ravinnon kuin kumpikaan jälkimmäisistä ryhmistä»,[155*] samalla kun »se työmäärä, joka vaaditaan julkiseen pakkotyöhön tuomitulta, on noin puolet tavallisen maatyömiehen työstä.»[156*]
Mainittakoon muutamia kuvaavia todistajien lausuntoja. John Smithin, Edinburgin vankilan johtajan kuulustelu.
N:o 5056: »Ruokajärjestys englantilaisissa vankiloissa on paljoa parempi kuin tavallisilla maatyömiehillä.» N:o 5075: »Tosiasia on, että Skotlannin tavalliset maanviljelystyöläiset saavat hyvin harvoin jotain lihaa.» N:o 3047: »Tiedättekö, minkä takia on välttämätöntä ruokkia rikollisia paljon paremmin (much better) kuin tavallisia maatyömiehiä? — En tiedä.» N:o 3048: »Onko mielestänne sopivaa tehdä kokeita julkiseen pakkotyöhön tuomittujen vankien ruokajärjestyksen lähentämiseksi vapaiden maatyömiesten ruokajärjestykseen?»[157*] »Maatyömies», siellä sanotaan, »voisi väittää: teen kovasti työtä, enkä saa kylliksi syödä. Kun olin vankilassa, en tehnyt niin raskasta työtä ja sain ruokaa yllin kyllin, siksi minulle on edullisempaa olla vankilassa kuin vapaana.»[158*]
Kertomuksen ensimmäiseen nidokseen liittyvistä taulukoista on tehty seuraava vertaileva yhteenveto. (Ks. taulukkoa s. 610.)
| Viikoittainen ravintomäärä[158a*] (unsseissa) | ||||
| Typpipitoisia aineita |
Typettömiä aineita |
Kivennäis- aineita |
Yhteensä | |
| Rikollinen Portlandin vankilassa | 28,95 | 150,06 | 4,68 | 183,69 |
| Merimies kunink. laivastossa | 29,63 | 152,91 | 4,52 | 187,06 |
| Sotamies | 25,55 | 114,49 | 3,94 | 143,98 |
| Vaununtekijä (työmies) | 24,53 | 162,06 | 4,23 | 190,82 |
| Latoja | 21,24 | 100,83 | 3,12 | 125,19 |
| Maatyömies | 17,73 | 118,06 | 3,29 | 139,08 |
Vuoden 1863 lääketieteellisen tutkimuskomission yleisen tuloksen huonoimmin ravittujen kansanluokkien ravinto-oloista lukija jo tuntee. Hän muistaa, että lukuisien maatyöläisperheiden ruokajärjestys on alapuolella sen vähimmäismäärän, mikä on tarpeen »nälkätautien torjumiseksi». Näin on asianlaita varsinkin kaikilla varsinaisilla maanviljelysseuduilla: Cornwallissa, Devonissa, Somersetissä, Wiltsissä, Staffordissa, Oxfordissa, Berksissä ja Hertsissä.
»Ravinto, jonka maatyömies saa», tri Simon sanoo, »on runsaampi kuin mitä keskimäärä osoittaa, koska hän itse saa paljoa suuremman, työtään varten välttämättömän osan elintarpeista kuin muut perheenjäsenet, köyhemmillä seuduilla melkein kaiken lihan ja silavan. Se ravintomäärä, joka tulee vaimon osalle sekä lasten osalle heidän nopeimman kasvunsa aikana, on useimmissa tapauksissa ja melkein joka kreivikunnassa puutteellinen, varsinkin mitä typpeen tulee.»[159*]
Maanvuokraajien itsensä luona asuvat rengit ja palvelijattaret saavat runsaan ravinnon. Heidän lukumääränsä väheni 288 277:stä vuonna 1851 204 962:een vuonna 1861.
»Naisten työ ulkona», tri Smith sanoo, »mitä haitallisia seurauksia siitä muuten lieneekään, on nykyisten olojen vallitessa suureksi eduksi perheelle, koska se tuottaa sille varoja kenkiin, vaatteisiin sekä asunnonvuokran suorittamiseen ja antaa siten tilaisuuden syödä parempaa ruokaa.»[160*]
Eräs tämän tutkimuksen merkillisimpiä tuloksia oli se, että maatyömies on paljoa huonommin ravittu Englannissa kuin muissa Yhdistyneen kuningaskunnan osissa (»is considerably the worst fed»); sitä osoittaa seuraava taulukko:
| Hiiliaineiden ja typen keskinkertainen kulutus viikossa maatyöläistä kohti[161*] (graaneissa) | ||
| Hiiliainetta | Typpeä | |
| Englanti | 40 673 | 1594 |
| Wales | 48 354 | 2031 |
| Skotlanti | 48 980 | 2348 |
| Irlanti | 43 366 | 2434 |
»Jokainen sivu tohtori Hunterin selostuksessa», tri Simon sanoo virallisessa väestön terveydentilaa käsittelevässä selostuksessaan, »todistaa maatyömiehemme asunnon riittämätöntä kokoa ja kurjaa laatua. Ja jo monta vuotta hänen tilansa on tässä suhteessa jatkuvasti huonontunut. Nykyään maatyömiehen on paljon vaikeampi saada asuntoa, ja jos hän on sen saanut, se vastaa paljon vähemmän hänen tarpeitaan kuin aikaisemmin vieläpä useankin vuosisadan aikana. Varsinkin 20 tai 30 viime vuoden aikana on epäkohta suurentunut nopeasti ja maamiehen asunto-olot ovat nykyään mitä valitettavimmat. Sikäli kuin ne, joita hänen työnsä rikastuttaa, eivät katso maksavan vaivaa kohdella häntä jonkinlaisella säälivällä huolenpidolla, hän on aivan avuton tässä suhteessa. Saako maatyömies asunnon siltä maalta, jota hän viljelee, onko se ihmisasunnoksi kelpaava vai sikalan kaltainen, onko siinä pieni puutarha, joka niin paljon huojentaa köyhyyden taakkaa — kaikki tämä ei riipu siitä, onko hän valmis tai kykenevä maksamaan kohtuullisen vuokran, vaan siitä tavasta, jolla muut suvaitsevat käyttää 'oikeutta menetellä mielensä mukaan omaisuutensa kanssa'. Olkoon vuokratila kuinka suuri tahansa, ei ole mitään lakia, joka säätäisi, että sen alueella pitäisi olla tietty määrä työväenasuntoja, kunnollisista asunnoista puhumattakaan; laki ei suo työmiehelle myöskään pienintäkään oikeutta siihen maahan, jolle hänen työnsä on yhtä välttämätöntä kuin sade ja päivänpaiste... Eräs yleisesti tunnettu tosiseikka painaa vielä raskaasti vaa'assa häntä vastaan... vaivaishoitolain vaikutus ja sen määräykset kotipaikkaoikeudesta sekä vaivaisverorasituksesta.[162*] Tämän lain voimassa ollessa jokaisen seurakunnan rahallinen etu vaatii rajoittamaan seurakunnassa asuvien maatyöläisten lukumäärän mahdollisimman pieneksi, sillä maatyö, sen sijaan että se tuottaisi ankarasti raatavalle työmiehelle ja hänen perheelleen pysyväisesti riippumattoman aseman, vie onnetonta kyllä enimmäkseen pitempää tai lyhempää kiertotietä pauperismiin, joka on koko ajan niin lähellä työmiestä, että jokainen sairaus tai jokin ohimenevä työnpuute pakottavat kohta turvautumaan seurakunnan apuun; ja siksi on ilmeistä, että maanviljelystyöväestön asettuminen seurakuntaan merkitsee sen vaivaishoitoveron lisääntymistä... Suurmaanomistajien[163*] tarvitsee vain päättää, ettei heidän tiloillaan saa olla mitään työläisasuntoja, ja he ovat heti puolittain vapaita köyhäinhoitorasituksista. Kuinka laajalle Englannin perustuslaki ja muut lait ovat tarkoittaneet tällaisen rajoittamattoman maanomistusoikeuden ulottuvan, tämä oikeus kun antaa tilanomistajan, joka 'tekee omallaan mitä tahtoo', kohdella maanviljelijöitä ikään kuin muukalaisia ja karkottaa heidät alueeltaan, se on kysymys, jonka pohtiminen ei kuulu alaani... Tämä häätämisoikeus ei ole vain pelkkä teoria. Sitä toteutetaan käytännössä hyvin suuressa määrin. Se on yksi niitä seikkoja, joista maatyömiehen asunto-olot riippuvat... Epäkohdan laajuuden voi arvioida uusimman väenlaskennan nojalla, jonka mukaan 10 viime vuoden aikana 821:ssä Englannin piirikunnassa hävitettiin rakennuksia enenevästä paikallisesta kysynnästä huolimatta, niin että lukuunottamatta henkilöitä, joiden oli pakko jäädä asunnotta (nimittäin siinä pitäjässä, missä tekivät työtä), vuonna 1861 asui 51⁄3 % suurempi henkilömäärä 41⁄2 % pienempään asuntotilaan ahdettuna kuin vuonna 1851... Niin pian kuin väestön vähentämisellä on saavutettu tarkoitettu päämäärä, tuloksena on», sanoo tri Hunter, »valhekylä (show-village), jossa on vain muutamia majoja ja jossa ei saa asua ketään muita kuin lammaspaimenia, puutarhureita ja riistanvartijoita, vakinaisia palvelijoita, joita armollinen herrasväki kohtelee tavanmukaisesti hyvin.[164*] Mutta maata on viljeltävä ja me näemme, että siihen käytetyt työmiehet eivät kuulu maanomistajan talonväkeen, vaan tulevat avoimesta kylästä, joka on ehkä 3 mailin päässä ja jossa lukuisat pienten talojen omistajat ovat antaneet heille tyyssijan sen jälkeen kun heidän asuntonsa suljetussa kylässä oli hävitetty. Siellä missä asiat ovat kääntymässä tähän suuntaan, työväenasuntojen kurja ulkonäkö osoittaa, mikä kohtalo niitä odottaa. Ne ovat luonnollisen rappeutumisen eri asteilla. Niin kauan kuin katos pysyy koossa, työmiehen annetaan maksaa majasta vuokraa, ja hän on usein sangen iloinen siitä, vaikka hänen olisikin maksettava hyvän asunnon hinta. Mutta mitään korjauksia, mitään parannuksia ei tehdä, paitsi mitä pennitön haltija itse voi toimittaa. Kun maja tulee lopulta aivan asunnoksi kelpaamattomaksi, se merkitsee vain hävitettyjen työväenasuntojen lisäämistä yhdellä ja vastaavasti vähempiä köyhäinhoitovaroja tulevaisuudessa. Samaan aikaan kun suuromistajat vierittävät siten niskoiltaan köyhäinhoitoveron tyhjentämällä asukkaista hallitsemansa maan, lähin maaseutukaupunki tai avoin kylä ottaa häädetyt työmiehet vastaan; sanon lähin, mutta tämä 'lähin' voi olla 3 tai 4 mailin päässä siitä vuokratilasta, jossa työmiehen on joka päivä itseään työllä rasitettava. Näin hänen päivätyöhönsä, ikään kuin se ei merkitsisi mitään, lisätään 6 tai 8 peninkulman pakollinen marssi, jotta hän saisi jokapäiväisen leipänsä. Kaikki hänen vaimonsa ja lastensa suorittama maatyö tapahtuu nyt yhtä vaikeissa olosuhteissa. Eikä tämä ole ainoa hankaluus, minkä pitkä matka hänelle tuottaa. Avoimessa kylässä rakennuskeinottelijat ostavat maapalstoja, jotka he täyttävät kaikkein halvimmilla talonröttelöillä niin tiheään kuin mahdollista. Ja Englannin maanviljelystyöväki asuu näissä kurjissa asunnoissa, joille huolimatta siitä, että ne ovat maaseudulla, ovat luonteenomaisia huonoimpien kaupunkiasuntojen kauheimmat piirteet...[165*] Toisaalta ei suinkaan pidä kuvitella, että sekään työmies, joka asuu viljelemällään maalla, saisi sellaisen asunnon, jollaisen hän tuottavan työn täyttämällä elämällään ansaitsisi. Ruhtinaallisimmillakin tiloilla hänen asuntonsa on usein mitä kurjin. On maalordeja, jotka luulevat tallin olevan tarpeeksi hyvän työmiehelle ja näiden perheille ja jotka kuitenkin koettavat ansaita heidän vuokrastaan niin paljon rahaa kuin mahdollista.[166*] Olkoon kysymyksessä vaikka vain yhdellä makuusuojalla varustettu rappeutuva hökkeli ilman tulisijaa, ilman käymälää, ilman avattavaa akkunaa, ilman muuta vedenottopaikkaa kuin oja, ilman puutarhaa — työmies on voimaton vääryyttä vastaan. Ja meidän terveydenhoitoa säännöstelevät lakimme (The Nuisances Removal Acts) ovat kuollut kirjain. Näiden lakien toimeenpaneminenhan on jätetty juuri niiden tilanomistajien tehtäväksi, jotka antavat vuokralle tällaisia loukkoja... Valoisampien poikkeustapausten ei pidä antaa sokaista itseään, niin ettei huomaa niiden tosiasiain valtavaa ylivoimaisuutta, jotka ovat Englannin sivistyksen häpeäpilkkuna. Asiaintilan täytyy todellakin olla hirvittävän, kun nykyisten asuntojen silminnähtävästä kurjuudesta huolimatta asiantuntevat tarkkailijat tulevat yksimielisesti siihen johtopäätökseen, että asuntojen yleinen arvottomuuskin on kuitenkin vielä äärettömän paljon vähemmän painava paha kuin niiden lukumäärän puute. Jo vuosia sitten on maatyömiesten asuntojen liian täyteen ahtaminen huolestuttanut syvästi sekä niitä, jotka panevat arvoa terveydelle, kuin myös niitä, jotka panevat arvoa säädylliselle ja siveelliselle elämälle. Sillä terveystarkastusselostusten tekijät osoittavat yhä uudestaan ja niin yhtäpitävin sanonnoin, että niitä voisi melkein pitää stereotyyppisinä, että asuntojen täyteen ahtaminen on suurena syynä tarttuvien tautien leviämiseen maaseudulla ja että se tekee kokonaan tyhjiksi kaikki yritykset rajoittaa kerran alkuunpäässyttä kulkutautia. Ja on tähdennetty yhä uudelleen, että maalaiselämän monista terveellisistä vaikutuksista huolimatta asukkaiden liiallinen ahtaus, joka kiihdyttää niin tuntuvasti tarttuvien tautien leviämistä, edistää myös sairastumista muihin tauteihin. Ne henkilöt, jotka ovat paljastaneet tilanteen, eivät vaikene myöskään muusta pahasta. Silloinkin kun heidän varsinainen kohteensa on käsittänyt ainoastaan terveydenhoidon, heidän on ollut miltei pakko puhua myös asian toisesta puolesta. Heidän selostuksensa, joissa he osoittavat kuinka usein kumpaakin sukupuolta olevia täyskasvaneita henkilöitä, naineita ja naimattomia, sullotaan (huddled) ahtaisiin makuusuojiin, on täytynyt synnyttää se vakaumus, että kuvatuissa oloissa hävyn- ja säädyllisyydentunne tulee törkeästi loukatuksi ja kaikki siveellisyys melkein välttämättömästi tuhotuksi.[167*] Esim. viime selostukseeni liitetyssä ilmoituksessaan tri Ord mainitsee lavantaudin esiintymisestä Buckinghamshiren Wingissä, siitä miten eräs nuori mies Wingravesta tuli sinne kuumesairaana. Sairautensa ensi päivinä hän nukkui yhdeksän muun henkilön kanssa samassa huoneessa. Kahdessa viikossa moni heistä sai tartunnan. Muutaman viikon aikana 5 mainituista 9 henkilöstä sairasti lavantautia ja yksi kuoli! Samaan aikaan St. George'n sairaalan lääkäri tri Harvey, joka kulkutaudin aikana kävi yksityispraktisoivana Wingissä, kertoi minulle samaan tapaan: 'Nuori lavantautinen nainen nukkui öisin samassa huoneessa isänsä, äitinsä, aviottoman lapsensa, kahden täysi-ikäisen veljensä ja kahden sisarensa kanssa, joilla kummallakin oli avioton lapsi, yhteensä 10 henkeä. Muutamia viikkoja sitä ennen oli samassa huoneessa nukkunut 13 henkeä.'»[168*]
Tri Hunter tutki 5375 maatyöväenasuntoa, ei ainoastaan puhtailla maanviljelysalueilla, vaan myös kaikissa Englannin kreivikunnissa. Näistä 5375 asunnosta 2195:ssä oli ainoastaan yksi makuusuoja (joka usein oli samalla asuinhuone), 2930:ssä vain 2 ja 250:ssä enemmän kuin 2. Esitän kimpun esimerkkejä kahdestatoista kreivikunnasta.
Wrestlingworth: Makuuhuone, noin 12 jalkaa pitkä ja 10 leveä, vaikka on monta pienempääkin. Pieni yksikerroksinen maja jaetaan usein laudoilla kahdeksi makuusuojaksi, usein vuode sijoitetaan keittiöön, joka on 5 jalkaa ja 6 tuumaa korkea. Vuokra 3 puntaa. Vuokralaisten itsensä on rakennettava käymälä, talonomistaja antaa vain kuopan. Niin pian kuin joku rakentaa käymälän, kaikki naapurit alkavat käyttää sitä. Richardsonin perheen asuma talo tarjosi verrattoman näyn. Sen rapatut seinät pullistuivat ulospäin kuin naisen hame niiatessa. Toinen katonosa oli kupera, toinen kuvero ja jälkimmäisen yläpuolella oli onnettomuudeksi savupiippu, norsun kärsää muistuttava käyrä, savesta ja puusta tehty torvi. Pitkä keppi oli pantu tueksi estämään savupiipun kaatumista; ovi ja ikkuna olivat vinoneliön muotoisia. Seitsemästätoista käydystä talosta vain neljässä oli enemmän kuin 1 makuusuoja, ja nämä 4 taloa olivat täyteen ahdetut. Eräässä niistä majoista, joissa oli vain yksi makuuhuone, asui 3 täysikasvuista ja 3 lasta, eräässä toisessa asui pariskunta, jolla oli 6 lasta jne.
Dunton: Korkeat vuokrat, 4:stä 5:teen puntaan, miesten viikkopalkka 10 šillinkiä. He toivoivat voivansa perheen oljenpunomistyöllä ansaita vuokrarahat. Kuta korkeampi on vuokra, sitä suurempi on niiden lukumäärä, joiden täytyy asua yhdessä huoneessa kyetäkseen maksamaan sen. Kuusi täysikasvuista, joilla on 4 lapsensa kanssa yhteinen makuusuoja, maksaa siitä 3 puntaa 10 šillinkiä. Halvin talo Duntonissa, ulkopuolelta 15 jalkaa pitkä ja 10 leveä, on vuokrattu 3 punnasta. Ainoastaan yhdessä 14:stä tarkastetusta talosta oli kaksi makuusuojaa. Kylän ulkopuolella on rakennus, jonka ulkoseinät ovat asukkaiden likaamia, oven alaosa on 9 tuuman korkeudelta mädännyt; aukkoon työnnetään iltaisin kekseliäästi muutamia tiilikiviä ovea suljettaessa ja se peitetään matonpätkällä. Puoli akkunaa on laseineen ja kehyksineen mennyt kaiken katoavaisen tietä. Täällä eli kituutti ilman huonekaluja 3 täysikasvuista ja 5 lasta. Dunton ei ole pahempi kuin Biggleswade Unionin muutkaan osat.
Beenham: Kesäkuussa 1864 samassa yksikerroksisessa cottagessa asui mies, vaimo ja 4 lasta. Eräs tyttäristä tuli kotiin palveluspaikastaan tulirokkosairaana. Hän kuoli. Toinen lapsi sairastui ja kuoli. Äidillä ja toisella lapsella oli lavantauti, kun tri Hunter kutsuttiin paikalle. Isä ja yksi lapsista nukkuivat ulkona, mutta eristäminen osoittautui vaikeaksi, sillä kurjan kylän täyteen ahdetulla toriaukeamalla olivat taudin saastuttaman talon liinavaatteet pesua odottamassa. H:n talon vuokra viikossa 1 š; yksi makuusuoja avioparia ja 6 lasta varten. Eräs talo, josta maksettiin vuokraa 8 pennyä (viikossa), oli 14 jalkaa 6 tuumaa pitkä ja 7 jalkaa leveä, keittiö 6 jalkaa korkea; makuusuoja ilman akkunaa, ilman tulisijaa, ilman ovea ja muuta aukkoa paitsi eteiseen vievää, ilman puutarhaa. Eräs mies asui tässä hiljattain kahden täysikasvuisen tyttärensä ja alaikäisen poikansa kanssa; isä ja poika nukkuivat vuoteessa, tytöt eteisessä. Kumpainenkin sai lapsen sinä aikana, jona perhe asui täällä, mutta toinen meni työhuoneeseen synnyttämään ja palasi sitten kotiin.
Kolmessakymmenessä majassa — 1000 acren alalla — asuu noin 130–140 henkeä. Bradenhamin seurakunta on 1000 acren laajuinen; vuonna 1851 siinä oli 36 taloa asukkainaan 84 miestä ja 54 naista. Tämä ero sukupuolten lukumäärässä tasoittui 1861, jolloin siellä asui 98 miestä ja 87 naista, lisäys 10 vuodessa 14 miestä ja 33 naista. Sillä aikaa talojen lukumäärä vähentyi yhdellä.
Winslow: Suurin osa siitä on rakennettu uudelleen hyvään tyyliin; talojen kysyntä tuntuu suurelta, koska hyvin kurjia taloja vuokrataan 1 š:llä ja 1 š:llä 3 pennyllä viikossa.
Water Eaton: Täällä ovat omistajat huolimatta väestön kasvamisesta hävittäneet noin 20 % taloista. Eräs köyhä työmies, jonka täytyi kulkea noin 4 mailia työpaikkaansa, kysymykseen, eikö hän voi saada asuntoa lähempää vastasi: »Ei, he varovat hiton tarkkaan ottamasta vastaan miestä, jolla on niin suuri perhe kuin minulla.»
Tinker's End, Winslowin lähellä: Makuusuoja, jossa nukkuu 4 täysikasvuista ja 4 lasta, on 11 jalkaa pitkä, 9 jalkaa leveä, 6 jalkaa 5 tuumaa korkea korkeimmasta kohdastaan; toinen 11 jalkaa 3 tuumaa pitkä, 9 jalkaa leveä, 5 jalkaa 10 tuumaa korkea, oli asuntona 6 hengelle. Kummallakin näistä perheistä oli vähemmän tilaa kuin minkä kaaleriorja tarvitsee. Missään talossa ei ollut enempää kuin yksi makuusuoja, ei missään takaovea, vettä hyvin harvoissa. Viikkovuokra vaihteli 1 š:stä 4 pennystä 2 š:iin. 16 tarkastetussa talossa oli ainoastaan yksi mies, joka ansaitsi 10 šillinkiä viikossa. Ilmamäärä, joka mainitussa tapauksessa tuli kunkin henkilön osaksi, vastasi sitä, mikä olisi tullut heidän osakseen, jos heidät olisi suljettu yöksi kukin 4 kuutiojalan suuruiseen laatikkoon. Tosin vanhat majat tarjoavat paljon luontoperäisiä tuuletusneuvoja.
Gamblingay kuuluu usealle omistajalle. Siinä on kurjimmat työväenasunnot, mitä mistään voi tavata. Paljon harjoitetaan oljenpunomista. Gamblingayssa vallitsee kuolettava väsymys, toivoton alistuminen likaisuuden valtaan. Keskusosan huomattava rappeutuneisuus muuttuu suorastaan kidutukseksi pohjoisissa ja eteläisissä laitaosissa, joissa talot hajoavat vähitellen. Muualla asuvat maalordit nylkevät siekailematta tuota kurjaa pesää. Vuokrat ovat hyvin korkeat; 8–9 henkeä asuu yhden hengen huoneessa; kahdessa tapauksessa pienessä makuusuojassa asuu 6 täysikasvuista, joilla kullakin on 1 tai 2 lasta.
Tämän kreivikunnan useissa seurakunnissa väestön ja asuntojen väheneminen käy rinta rinnan. Talojen hävittäminen ei ole kuitenkaan voinut estää väestön lisääntymistä ainakaan 22 seurakunnassa tai ei ole aiheuttanut sitä paikkakunnalta siirtymistä, joka kaikkialla tapahtuu »kaupunkeihin vaelluksen» nimellä. Fingringhoessa, eräässä 3443 acren seurakunnassa, oli vuonna 1851 145 taloa, 1861 ainoastaan 110, mutta väestö ei tahtonut muuttaa pois, vaan lisääntyi siitä huolimatta. Ramsden Craysissa asui vuonna 1851 252 henkeä 61 talossa, mutta 1861 oli jo 262 henkeä ahdettu 49 taloon. Basildonissa eli vuonna 1851 1827 acren alalla 157 henkeä 35 talossa, vuosikymmenen lopulla 180 henkeä 27 talossa. Fingringhoen, South Farnbridgen, Widfordin, Basildonin ja Ramsden Craysin seurakunnissa eli vuonna 1851 8449 acren alalla 1392 henkeä 316 talossa, 1861 eli samalla alalla 1473 henkeä 249 talossa.
Tämä pieni kreivikunta on kärsinyt enemmän »häätämisen hengestä» kuin mikään muu kreivikunta Englannissa. Madleyssa ovat täyteenahdetut, enimmäkseen 2 makuusuojalla varustetut työväenasunnot suurimmaksi osaksi maanvuokraajien omaisuutta. He saavat niistä helposti 3 tai 4 puntaa vuodessa ja maksavat 9 š:n viikkopalkkoja!
Hartfordissa oli vuonna 1851 87 taloa, kohta sen jälkeen tässä pienessä 1720 acren seurakunnassa hävitettiin 19 työväenasuntoa; väkiluku oli 1831 452 henkeä, 1851 382 ja 1861 341. Tarkastettu neljätoista yhden huoneen asuntoa. Eräässä niistä asui aviopari, 3 täysikasvuista poikaa, 1 täyskasvuinen tyttö ja 4 lasta, yhteensä 10; eräässä toisessa 3 täysikasvuista ja 6 lasta. Eräs näistä huoneista, jossa nukkui 8 henkeä, oli 12 jalkaa 10 tuumaa pitkä, 12 jalkaa 2 tuumaa leveä, 6 jalkaa 9 tuumaa korkea, keskimäärin henkeä kohti tuli kun lasketaan mukaan ulkonematkin noin 130 kuutiojalkaa. Neljässätoista makuusuojassa asui 34 täysikasvuista ja 33 lasta. Näihin työväenasuntoihin kuului harvoin puutarha, mutta useat asukkaat saivat vuokrata pieniä maatilkkuja 10:stä tai 12 š:stä rood'ilta (1⁄4 acrea). Nämä maatilkut olivat pitkän matkan päässä taloista, ja taloissa taas ei ollut käymälöitä. Perheen oli joko mentävä maapalstalleen tarpeitaan toimittamaan tai niin kuin luvallanne sanoen täällä tapahtuu, täytettävä kaappinsa laatikko ulostuksillaan. Niin pian kuin se on täysi, se vedetään ulos ja tyhjennetään sinne, missä sen sisältö on tarpeen. Japanissa tapahtuu elintoimintojen kiertokulku siistimmässä muodossa.
Langtoft: Eräs mies asuu täällä Wrightin talossa vaimonsa, vaimonsa äidin ja 5 lapsensa kanssa; eteiskeittiö, pesukomero, makuusuoja eteiskeittiön päällä, eteiskeittiö ja makuusuoja 12 jalkaa 2 tuumaa pitkät, 9 jalkaa 5 tuumaa leveät, koko rakennuksen pohja 21 jalkaa 2 tuumaa pitkä, 9 jalkaa 5 tuumaa leveä. Makuusuojana on ullakkokamari, seinät yhtyvät sokeritopan muotoisesti kattoon ja yksiruutuinen tuuletusikkuna avautuu päädyssä. Miksi hän asuu täällä? Puutarhan vuoksi? Ei, se on vallan mitätön. Vuokran tähden? Ei senkään. Se on korkea, 1 š 3 pennyä viikossa. Työpaikan läheisyyden vuoksi? Ei, se on 6 mailin päässä, niin että hän kulkee päivittäin edestakaisin 12 mailia. Hän asuu siellä, koska talo oli vuokrattavana ja koska hän tahtoi pitää yksin asuntonsa, missä tahansa, mistä hinnasta tahansa, missä kunnossa tahansa. Esitän nyt tilaston 12:sta Langtoftin talosta, joissa on 12 makuusuojaa ja asuu 38 täysikasvuista sekä 36 lasta:
| Langtoftin 12 taloa | ||||||||||
| Taloja | Makuu- suojia |
Täysi- kasvui- sia |
Lapsia | Yhteensä asukkaita |
Taloja | Makuu- suojia |
Täysi- kasvui- sia |
Lapsia | Yhteensä asukkaita |
|
| 1 | 1 | 3 | 5 | 8 | 1 | 1 | 3 | 3 | 6 | |
| 1 | 1 | 4 | 3 | 7 | 1 | 1 | 3 | 2 | 5 | |
| 1 | 1 | 4 | 4 | 8 | 1 | 1 | 2 | 0 | 2 | |
| 1 | 1 | 5 | 4 | 9 | 1 | 1 | 2 | 3 | 5 | |
| 1 | 1 | 2 | 2 | 4 | 1 | 1 | 3 | 3 | 6 | |
| 1 | 1 | 5 | 3 | 8 | 1 | 1 | 2 | 4 | 6 | |
Kennington oli liian täyteen ahdettu 1859, kun kurkkumätä ilmaantui ja kunnanlääkäri toimitti virallisen tutkimuksen köyhemmän kansanluokan tilasta. Hän huomasi, että tällä paikkakunnalla, missä tarvitaan paljon työtä, oli hävitetty useita työväenasuntoja eikä yhtään uutta rakennettu. Eräässä paikassa oli 4 taloa, joita sanottiin birdcages (linnunhäkeiksi), kussakin niistä oli 4 huonetta, joiden mitat jaloissa ja tuumissa olivat:
| Keittiö | 9,5 × 8,11 × 6,6 |
| Pesuhuone | 8,6 × 4,6 × 6,6 |
| Makuuhuone | 8,5 × 5,10 × 6,3 |
| Makuuhuone | 8,3 × 8,4 × 6,3 |
Brixworth, Pitsford ja Floore: Näissä kylissä maleksii työnpuutteessa talvisin 20–30 miestä kaduilla. Maanvuokraajat eivät aina riittävästi hoida vilja- ja juurikasvimaitaan, ja maalordi on katsonut sopivaksi yhdistää kaikki maansa 2:ksi tai 3:ksi vuokratilaksi. Siitä johtuu työn puute. Samaan aikaan kun pelto ojan toiselta puolen huutaa työtä, heittävät petetyt työmiehet siihen ojan toiselta puolen kaihoisia katseita. Ei ole ihme, jos työmiehet, jotka ovat kesällä kuumeisen liikatyön rasittamia ja talvella puoleksi nälkiintyneitä, sanovat omalla murteellaan, että »the parson and gentlefolks seem frit to death at them».[168a*]
Flooressa asuu esimerkiksi pariskuntia, joilla on 4, 5 tai 6 lasta, yhdessä mahdollisimman pienessä makuuhuoneessa, niin ikään 3 täysikasvuista ja 5 lasta, tai pariskunta, isoisä ja 6 tulirokkoa potevaa lasta jne.; kahdessa talossa, joissa on 2 makuusuojaa, asuu 2 perhettä, joista toisessa on 8, toisessa 9 täysikasvuista henkilöä.
Stratton: Käyty 31 talossa: 8:ssa niistä on vain yksi makuusuoja. Penhill samassa pitäjässä: Siellä asui eräässä majassa, joka oli vuokrattu 1 š:stä 3 pennystä viikossa, 4 täysikasvuista ja 4 lasta; talossa ei ollut paitsi hyviä seiniä mitään hyvää alkaen karkeiksi hakatuista kivistä tehdystä lattiasta mädäntyneeseen olkikattoon saakka.
Rakennusten hävittäminen ei täällä ollut niin pitkälle mennyttä; vuosina 1851–1861 asukasluku lisääntyi kutakin taloa kohti 4,2:sta 4,6:een henkeen.
Badsey: Siellä on paljon majoja ja puutarhoja. Muutamat maanvuokraajat selittävät, että työväenasunnot ovat »a great nuisance here, because they bring the poor» (suuri epäkohta, koska ne houkuttelevat tänne köyhiä). Eräs gentlemanni on sanonut:
»Köyhät eivät siitä yhtään hyödy; jos rakennetaan 500 majaa, niin ne käyvät kaupaksi kuin vehnäleivät, kuta enemmän niitä rakennetaan, sitä enemmän niitä todellisuudessa tarvitaan.»
Majat tuottavat siis hänen käsityksensä mukaan asukkaita, jotka luonnonlain pakosta »vaativat asumismahdollisuuksia». Mainitun lausunnon johdosta tri Hunter huomauttaa:
»Täytyyhän näiden köyhien jostain tulla, ja kun Badseyssa ei ole mitään erityisesti puoleensa vetävää, esim. hyväntekeväisyysalmuja, täytyy olla joku vieläkin epämukavampi paikka, josta he työntyvät tänne. Jos kukin voisi saada asunnon ja kappaleen maata työpaikkansa läheltä, niin hän varmaankin pitäisi niitä Badseyta parempana, jossa hän kourallisesta maata maksaa kaksi kertaa niin paljon kuin maanvuokraaja.»
Alituinen kaupunkeihin muutto, »liikaväestön» jatkuva muodostuminen maaseudulla, koska siellä keskitetään vuokramaita, peltoja muutetaan laitumiksi, otetaan käytäntöön koneita jne. — kaikki tämä käy käsi kädessä asuintalojen hävittämisestä johtuvan maalaisväestön häätämisen kanssa. Kuta harvemmin asuttu jokin piirikunta on, sitä suurempi on sen »suhteellinen liikaväestö», sitä kovempi tämän liikaväestön painostus ansiotyönsaantiin, sitä suurempi sen maalaisväestön luku, jolle ei riitä asuinpaikkoja, ja sitä suurempi on siis kylissä paikallinen liikaväestö ja tautien lähteenä oleva ahtaus. Ihmisjoukkojen tiivistyminen hajallaan oleviin pieniin kyliin ja kauppaloihin vastaa pakollista maanviljelysalueilta karkottamista. Maatyömiesten alituinen »liikalaiseksi joutuminen» huolimatta heidän vähenevästä lukumäärästään ja heidän tuotteidensa määrän lisääntymisestä, on syynä heidän joutumiseensa köyhäinhoidon varaan. Heitä uhkaava pauperismi on yhtenä syynä heidän häätöönsä ja pääsyynä heidän asunto-olojensa surkeuteen, joka murtaa loputkin heidän vastustuskyvystään ja tekee heidät tilanomistajien[169*] ja maanvuokraajien suoranaisiksi orjiksi, niin että minimipalkka vakiintuu heille aivan luonnonlaiksi. Toiselta puolen maaseudulla sen alituisesta »suhteellisesta liika-asutuksesta huolimatta» vallitsee samalla väenpuute. Se ei esiinny ainoastaan paikallisena ilmiönä siellä, mistä ihmiset virtaavat liian nopeasti kaupunkeihin, kaivoksiin, rautatierakennustöihin jne., se esiintyy kaikkialla sekä sadonkorjuuaikana että keväällä ja kesällä niinä lukuisina ajankohtina, jolloin Englannin hyvin huolellisesti hoidettu ja voimaperäinen maanviljelys tarvitsee ylimääräistä työväkeä. Maatyöväkeä on aina liiaksi maanviljelyksen tavallisia ja aina liian vähän sen poikkeuksellisia eli tilapäisiä tarpeita varten.[170*] Sen vuoksi virallisissa asiakirjoissa tapaa saman paikkakunnan ristiinkäypiä valituksia samanaikaisesta työn puutteesta ja liiasta työstä. Tilapäinen tai paikallinen työvoiman puute ei aiheuta työpalkan kohoamista, vaan se vie siihen, että naiset ja lapset pannaan maanviljelystyöhön ja yhä nuorempia ikäluokkia otetaan työhön. Niin pian kuin naisten ja lasten riistäminen tulee yleisemmäksi, siitä tulee puolestaan uusi keino saattaa miehinen maanviljelystyöläinen liikalaiseksi ja pitää hänen palkkansa alhaisena. Englannin itäosassa tavataan tämän cercle vicieux [noidankehän] kaunis hedelmä, ns. gangsystem [työkuntajärjestelmä], johon tässä lyhyesti palaan.[171*]
Työkuntajärjestelmä on melkein yksinomaan vallalla Lincolnshiressä, Huntingdonshiressä, Cambridgeshiressä, Norfolkissa, Suffolkissa ja Nottinghamshiressä, sekä osittain lähellä olevissa Northamptonin, Bedfordin ja Rutlandin kreivikunnissa. Otamme tässä esimerkiksi Lincolnshiren. Suuri osa tästä kreivikunnasta on uutta maata, entistä suota tai, kuten muissakin mainituissa itäisissä kreivikunnissa, vasta mereltä valloitettua maata. Höyrykoneella on maan kuivattamisessa saatu ihmeitä aikaan. Entisellä suo- ja hiekkamaalla lainehtii nyt rehevä viljameri ja se tuottaa parhaimpia maankorkoja. Samaa on sanottava myös keinotekoisesti kuivatusta merenpohjamaasta esimerkiksi Axholmen saarella ja muissa Trentin rannikkoseurakunnissa. Samalla kun syntyi uusia vuokramaita, ei kuitenkaan rakennettu uusia työväenasuntoja, vaan päinvastoin hävitettiin vanhoja, ja työvoima hankittiin avoimista kylistä, jotka sijaitsivat peninkulmien päässä harjuja pitkin kiemurtelevien maanteiden varsilla. Ainoastaan sellaisista paikoista väestö oli aikaisemmin saanut turvaa pitkällisten talvitulvien aikana. 400–1000 acren laajuisilla vuokramailla vakinaisesti asuvia työmiehiä (heitä kutsutaan nimellä »confined labourers» [»kiinnitetyt työmiehet»]) käytetään ainoastaan pysyväiseen raskaaseen ja hevosella tehtävään maatyöhön. Kutakin 100 acrea kohti on tuskin yksi työväenasunto. Esim. eräs suomaan [fenland] vuokraaja sanoi tarkastuskomitealle:
»Vuokramaani on 320 acren laajuinen, kaikki viljavainiota. Työväenasuntoja ei ole. Yksi työmies asuu nyt tilallani. Minulla on neljä hevosmiestä, jotka asuvat lähistöllä. Paljon käsiä vaativan kevyen työn suorittavat työkunnat.»[172*]
Maa vaatii paljon kevyttä peltotyötä, kuten rikkaruohojen kitkemistä, kuokkimista, eräitä lannoitustöitä, kivien poistamista jne. Sen suorittavat työkunnat eli järjestyneet joukot, jotka asuvat avonaisissa kylissä.
Työkuntaan kuuluu 10–40 eli 50 henkeä, naisia, kumpaankin sukupuoleen kuuluvia nuoria henkilöitä (13–18-vuotiaita), vaikka pojat useimmiten eroavat tultuaan 13 vuoden ikään, ja vihdoin kumpaankin sukupuoleen kuuluvia lapsia (6–13-vuotiaita). Johdossa on työkuntamestari (gangmaster). Hän on tavallinen maatyömies, useimmiten ns. huono ihminen, kevytmielinen, epäluotettava, juoppo, mutta jonkun verran yritteliäs ja kätevä liikeasioissa. Hän värvää työkunnan, joka työskentelee hänen itsensä eikä maanvuokraajan johdolla. Työkuntamestari sopii maanvuokraajan kanssa enimmäkseen kappaletyöstä, ja hänen tulonsa, jotka eivät yleensä juuri kohoa paljon yli tavallisen työmiehen palkasta,[173*] riippuvat melkein kokonaan siitä taidosta, jolla hän voi lyhyimmässä ajassa pusertaa mahdollisimman paljon työtä joukostaan. Maanvuokraajat ovat huomanneet, että ainoastaan miehen rajattoman käskyvallan alaisina naiset tekevät kunnollisesti työtä ja että toisaalta naiset ja lapset, päästyään alkuun, uhraavat ihan raivokkaasti elinvoimaansa — sen tiesi jo Fourier — kun sitä vastoin täysikasvuinen miestyöläinen on niin salakavala, että säästää voimiaan niin paljon kuin suinkin. Työkuntamestari vaeltaa tilalta toiselle ja pitää siten joukkonsa työssä 6–8 kuukautta vuodesta. Hänen työssään oleminen on sen tähden työläisperheelle paljon tuottavampaa ja varmempaa kuin yksityisen maanvuokraajan varassa oleminen, joka vain satunnaisesti pitää lapsia työssä. Tämä seikka vahvistaa hänen vaikutusvaltaansa avoimissa kylissä niin suuresti, että lapsia voidaan saada työhön enimmäkseen vain hänen välityksellään. Yksityisten lasten »lainaileminen» erillään työkunnista on hänellä sivuammattina.
Järjestelmän »varjopuolia» ovat lasten ja alaikäisten liikatyö, äärettömän pitkät matkat, joita he joutuvat joka päivä tekemään jalkaisin useinkin 5, 6, jopa 7 mailin päässä oleville tiloille, ja niiltä takaisin, sekä vihdoin työkunnan siveellisesti rappeuttava vaikutus. Vaikka työkuntamestarilla, jota muutamin paikoin kutsutaan nimellä »the driver» (ajaja, hoputtaja), on aseena pitkä sauva, käyttää hän sitä kuitenkin vain harvoin, ja valitukset kovasta kohtelusta ovat poikkeuksia. Hän on kansanvaltainen keisari tai jonkinlainen Hamelnin rotanpyydystäjä. Siksi hän tarvitsee alamaistensa suosiota ja kiinnittää heidät itseensä suojeluksessaan kukoistavan mustalaiselämän kautta. Raaka hillittömyys, iloinen kevytmielisyys ja törkeä siveettömyys ovat vallalla työkunnassa. Työkuntamestari maksaa yleensä palkat kapakassa ja palaa sitten horjuen ja kummaltakin puolen vahvan naishenkilön tukemana kulkueen etunenässä kotiin; lapset ja alaikäiset jäljessä telmien ja rivoja pilkkalauluja laulaen. Paluumatkalla on päiväjärjestyksessä se, mitä Fourier sanoo julkiseksi haureudeksi [»phanerogamie»].[167] Usein kolmi- ja nelitoistavuotiaat poikaset saattavat samanikäisiä tyttötovereitaan raskaudentilaan. Avoimet kylät, joista työkunnat saavat jäsenensä, muodostuvat Sodomaksi ja Gomorraksi,[174*] ja niissä syntyy kaksi kertaa niin paljon aviottomia lapsia kuin kuningaskunnan muissa osissa. Aikaisemmin viitattiin jo siihen, minkälainen tässä koulussa kasvatettujen tyttöjen siveellisyys on heidän mentyään naimisiin. Heidän lapsensa ovat jo syntymästään määrätyt tarjokkaiksi työkuntiin, jollei oopiumi tee heistä kokonaan loppua.
Työkunta tässä kuvatussa klassisessa muodossaan on nimeltään julkinen, yleinen eli vaeltava työkunta (public, common or tramping gang). On nimittäin olemassa myös yksityisiä työkuntia (private gangs). Niiden kokoonpano on samanlainen kuin yleisten työkuntien, mutta ne ovat pienempiä ja työskentelevät jonkun vanhan talonpoikaisrengin johdolla, jota maanvuokraaja ei voi käyttää muuhun. Niissä ei ole mustalaisiloa, mutta kaikkien todistusten mukaan palkka ja lasten kohtelu ovat niissä huonompia.
Työkuntajärjestelmä, joka viime vuosina on yhä laajenemassa,[175*] ei tietenkään ole olemassa työkuntamestarin takia. Se on olemassa suurten maanvuokraajien[176*] ja tilanomistajien[177*] rikastuttamiseksi. Maanvuokraajalla ei ole parempaa keinoa supistaakseen työväkensä lukumäärän normaalia alemmaksi samalla kun hänellä kuitenkin on kaikkea ylityötä varten aina tarjolla ylimääräisiä työläisiä, saadakseen mahdollisimman vähällä rahalla mahdollisimman paljon työtä[178*] ja tehdäkseen miehisen työläisen liikalaiseksi. Edellä olevasta esityksestä käy ymmärrettäväksi, miksi toisaalta väitetään maatyöläisen kärsivän pienemmässä tai suuremmassa määrin työttömyydestä ja toisaalta selitetään työkuntajärjestelmän olevan »välttämätön» miehisen työvoiman puutteen ja sen kaupunkeihin siirtymisen takia.[179*] Lincolnshiren ym. rikkaruohoista vapaa peltomaa ja ihmisrikkaruoho ovat kapitalistisen tuotannon kohtioita.[180*]
Ennen kuin lopetan tämän osaston, luon silmäyksen vielä Irlantiin. Ensin mainitsen ne tosiasiat, joista tässä on kysymys.
Irlannin väkiluku oli 1841 kasvanut 8 222 664 henkeen, 1851 vähentynyt 6 623 985 henkeen, 1861 5 850 309 henkeen, 1866 51⁄2 miljoonaan, suunnilleen vuoden 1801 määrään. Väheneminen alkoi nälkävuonna 1846, niin että Irlanti vähemmässä kuin 20 vuodessa menetti enemmän kuin 5⁄16 väkiluvustaan.[181*] Maasta muuttaneiden kokonaismäärä toukokuusta 1851 heinäkuuhun 1865 oli 1 591 487 henkeä, 5 viime vuotena 1861–1865 enemmän kuin 1⁄2 miljoonaa. Asuttujen rakennusten lukumäärä väheni 1851–1861 52 990:llä. Vuosina 1851–1861 kasvoi 15–30 acren suuruisten vuokratilojen lukumäärä 61 000:lla, yli 30 acren tilojen 109 000:lla, kun taas kaikkien vuokratilojen summa samalla väheni 120 000:lla, vähennys johtui siis kokonaan 15 acrea pienempien vuokratilojen tuhoutumisesta, toisin sanoen tilojen keskityksestä.
Väestön vähennystä seurasi luonnollisesti suurin piirtein vähennys tuotteiden kokonaismäärässä. Meidän tarvitsee vain tarkastella viisivuotiskautta 1861–1865, jonka aikana yli 1⁄2 miljoonaa henkeä siirtyi maasta ja absoluuttinen asukasluku väheni enemmän kuin 1⁄3 miljoonaa. (Ks. taulukkoa A.)
| Taulukko A Karjamäärä[182*] |
|||||
| Vuosi | Hevosia | Nautoja | |||
| Kokonais- määrä |
Vähennys | Kokonais- määrä |
Vähennys | Lisäys | |
| 1860 | 619 811 | — | 3 606 374 | — | — |
| 1861 | 614 232 | 5 579 | 3 471 688 | 134 686 | — |
| 1862 | 602 894 | 11 338 | 3 254 890 | 216 798 | — |
| 1863 | 579 978 | 22 916 | 3 144 231 | 110 659 | — |
| 1864 | 562 158 | 17 820 | 3 262 294 | — | 118 063 |
| 1865 | 547 867 | 14 291 | 3 493 414 | — | 231 120 |
| Vuosi | Lampaita | Sikoja | ||||
| Kokonais- määrä |
Vähennys | Lisäys | Kokonais- määrä |
Vähennys | Lisäys | |
| 1860 | 3 542 080 | — | — | 1 271 072 | — | — |
| 1861 | 3 556 050 | — | 13 970 | 1 102 042 | 169 030 | — |
| 1862 | 3 456 132 | 99 918 | — | 1 154 324 | — | 52 282 |
| 1863 | 3 308 204 | 147 928 | — | 1 067 458 | 86 866 | — |
| 1864 | 3 366 941 | — | 58 737 | 1 058 480 | 8 978 | — |
| 1865 | 3 688 742 | — | 321 801 | 1 299 893 | — | 241 413 |
Edellisestä taulukosta käy selville seuraavaa:
| Hevosia | Nautoja | Lampaita | Sikoja |
| Absoluuttinen vähennys |
Absoluuttinen vähennys |
Absoluuttinen lisäys |
Absoluuttinen lisäys |
| 72 944 | 112 960 | 146 662 | 28 821 |
Kääntykäämme nyt tarkastelemaan maanviljelystä, joka tuottaa elinhyödykkeet karjalle ja ihmisille. Seuraavaan taulukkoon B on otettu viljellyn ja niittymaan (tai laidunmaan) alan vähennys tai lisäys kultakin vuodelta edellisen vuoden määrään verrattuna. Vilja on vehnää, kauraa, ohraa, ruista, papuja ja herneitä; vihantarehu on perunoita, turnipsia, lehti- ja punajuurikkaita, kaalia, porkkanaa, palsternakkaa, vikkeriä jne.
| Taulukko B | |||||||||
| Vuosi | Vilja | Vihantarehu | Heinä ja apilas |
Pellava | Kaikki maan- viljelykseen ja karjanhoitoon käyt. maa |
||||
| Vähennys | Vähennys | Lisäys | Vähennys | Lisäys | Vähennys | Lisäys | Vähennys | Lisäys | |
| 1861 | 15 701 | 36 974 | — | 47 969 | — | — | 19 271 | 81 373 | — |
| 1862 | 72 734 | 74 785 | — | — | 6 623 | — | 2 055 | 138 841 | — |
| 1863 | 144 719 | 19 358 | — | — | 7 724 | — | 63 922 | 93 431 | — |
| 1864 | 122 437 | 2 317 | — | — | 47 486 | — | 87 761 | — | 10 493 |
| 1865 | 72 450 | — | 25 241 | — | 68 970 | 50 159 | — | 28 398 | — |
| 1861–1865 | 428 041 | 108 193 | — | — | 82 834 | — | 122 850 | 330 550 | — |
Vuonna 1865 niittymaa lisääntyi 127 470 acrella pääasiallisesti siitä, että käyttämättömän autiomaan ja turvesuon ala väheni 101 543 acrella. Kun vertaamme vuotta 1865 vuoteen 1864, niin vähennys on viljassa 246 667 quarteria, josta 48 999 vehnää, 166 605 kauraa, 29 892 ohraa jne.; vähennys perunoissa, vaikka perunanviljelyksessä olevan maan ala 1865 lisääntyi, oli 446 398 tonnia jne. (Ks. taulukko C, s. 628.)
| Taulukko C Lisäys tai vähennys viljellyn maan alassa, tuotteiden määrässä kutakin acrea kohti sekä tuotannon kokonaismäärässä vuonna 1865 verrattuna vuoteen 1864[183*] |
||||||||||||
| Tuotteet | Viljellyn maan ala acrea |
Lisäys tai vähennys 1865 |
Tuotteita acrea kohti |
Lisäys tai vähennys 1865 |
Tuotannon kokonaismäärä |
Lisäys tai vähennys 1865 |
||||||
| 1864 | 1865 | + | – | 1864 | 1865 | + | – | 1864 | 1865 | + | – | |
| Sentn. | Sentn. | Sentn. | Sentn. | Quarteria | Quarteria | Quarteria | Quarteria | |||||
| Vehnää | 276 483 | 266 989 | — | 9 494 | 13,3 | 13,0 | — | 0,3 | 875 782 | 826 783 | — | 48 999 |
| Kauraa | 1 814 886 | 1 745 228 | — | 69 658 | 12,1 | 12,3 | 0,2 | — | 7 826 332 | 7 659 727 | — | 166 605 |
| Ohraa | 172 700 | 177 102 | 4 402 | — | 15,9 | 14,9 | — | 1,0 | 761 909 | 732 017 | — | 29 892 |
| Bere'ttä Ruista |
8 894 | 10 091 | 1 197 | — | 16,4 8,5 |
14,8 10,4 |
— 1,9 |
1,6 — |
15 160 12 680 |
13 989 18364 |
— 5 684 |
1 171 — |
| Tonnia | Tonnia | Tonnia | Tonnia | Tonnia | Tonnia | Tonnia | Tonnia | |||||
| Perunoita | 1 039 724 | 1 066 260 | 26 536 | — | 4,1 | 3,6 | — | 0,5 | 4 312 388 | 3 865 990 | — | 446 398 |
| Turnipsia | 337 355 | 334 212 | — | 3 143 | 10,3 | 9,9 | — | 0,4 | 3 467 659 | 3 301 683 | — | 165 976 |
| Punajuurikkaita | 14 073 | 14 389 | 316 | — | 10,5 | 13,3 | 2,8 | — | 147 284 | 191 937 | 44 633 | — |
| Kaalia | 31 821 | 33 622 | 1801 | — | 9,3 | 10,4 | 1,1 | — | 297 375 | 350 252 | 52 877 | — |
| Pellavaa | 301 693 | 251 433 | — | 50 260 | 34,2 | 25,2 | — | 9,0 | 64 506 | 39 561 | — | 24 945 |
| Heinää | 1 609 569 | 1 678 493 | 68 924 | — | 1,6 | 1,8 | 0,2 | — | 2 607 153 | 3 068 707 | 461 554 | — |
Irlannin väestön ja maantuotannon kehityksestä siirrymme kehitykseen sen maalordien, suurten maanvuokraajien ja teollisuuskapitalistien kukkaroissa. Tätä kehitystä kuvastaa tuloverojen väheneminen ja lisääntyminen. Alempana olevan taulukon D selittämiseksi huomautettakoon, että ryhmä D (liikevoitto, lukuunottamatta maanvuokraajien voittoja) sisältää myös ns. »ammatilliset» voitot, ts. asianajajien, lääkärien yms. tulot, mutta mainitsematta jätetyt otsakkeet C ja E sisältävät virkamiesten, upseerien, suuripalkkaisten valtion virkamiesten, valtion saamamiesten yms. tulot.
| TAULUKKO D Tuloveron alaiset tulot[184*] (punnissa) | ||||||
| 1860 | 1861 | 1862 | 1863 | 1864 | 1865 | |
| Ryhmä A Maankorkoa |
12 893 829 | 13 003 554 | 13 398 938 | 13 494 091 | 13 470 700 | 13 801 616 |
| Ryhmä B Maanvuokraajien liikevoittoa |
2 765 387 | 2 773 644 | 2 937 899 | 2 938 923 | 2 930 874 | 2 946 072 |
| Ryhmä D Teollisuusvoittoa yms. |
4 891 652 | 4 836 203 | 4 858 800 | 4 846 497 | 4 546 147 | 4 830 199 |
| Kaikki ryhmät yhteensä | 22 962 885 | 22 998 394 | 23 597 574 | 23 658 631 | 23 236 298 | 23 930 340 |
D-ryhmässä oli tulojen lisäyksen vuotuinen keskimäärä vuosina 1853–1864 ainoastaan 0,93 %, kun se samaan aikaan oli Isossa-Britanniassa 4,58 %. Seuraava taulukko (E) osoittaa liikevoittojen (lukuunottamatta maanvuokraajien voittoa) jakautumisen vuosina 1864 ja 1865. (Ks. taulukkoa E s. 629.)
| TAULUKKO E Ryhmä D. Tulot teollisuuden liikevoitoista (yli 60 punnan suuruiset) Irlannissa[185*] | ||||
| 1864 | 1865 | |||
| Puntaa | Jakautuen allamainittua henkilömäärää kohti |
Puntaa | Jakautuen allamainittua henkilömäärää kohti |
|
| Vuotuinen kokonaistulo | 4 368 610 | 17 467 | 4 669 979 | 18 081 |
| Vuotuisia tuloja yli 60 ja alle 100 punnan | 238 726 | 5 015 | 222 575 | 4 703 |
| Vuotuisesta kokonaistulosta | 1 979 066 | 11 321 | 2 028 571 | 12 184 |
| Vuotuisen kokonaistulon jäännös | 2 150 818 | 1 131 | 2 418 833 | 1 194 |
| Siitä | 1 073 906 1 076 912 430 535 646 377 262 819 |
1 010 121 95 26 3 |
1 097 927 1 320 906 584 458 736 448 274 528 |
1 044 150 122 28 3 |
Englanti, jonka tuotanto on kehittynyttä kapitalistista tuotantoa ja etupäässä teollisuustuotantoa, menehtyisi verenvuotoon sellaisesta suoneniskusta, mikä on kohdannut Irlannin kansaa. Mutta Irlanti on nykyään vain leveän salmen erottama Englannin maanviljelysalue, josta Englanti saa viljaa, villaa, karjaa, teollisuus- ja sotilasalokkaita.
Väestön vähennys on saattanut paljon maata viljelemättömäksi, vähentänyt suuresti maantuotteiden määrää,[186*] ja huolimatta siitä, että karjanhoidon alue on laajentunut, se on aiheuttanut muutamilla karjanhoidon aloilla ehdotonta vähennystä, toisilla tuskin mainitsemisen arvoista alituista taka-askelten keskeyttämää edistystä. Siitä huolimatta samanaikaisesti väestön lukumäärän alenemisen kanssa ovat kohonneet lakkaamatta maankorko ja maanvuokravoitot, vaikkakaan jälkimmäiset eivät niin säännöllisesti kuin edellinen. Syy on helposti käsitettävissä. Toisaalta yhä suurempi osa kokonaistuotteesta on muuttunut lisätuotteeksi sen vuoksi, että vuokramaita on yhdistetty ja peltomaita muutettu karjanlaitumeksi. Lisätuote on enennyt huolimatta siitä, että kokonaistuote, jonka murto-osa se on, on vähentynyt. Toiselta puolen tämän lisätuotteen raha-arvo on kohonnut vielä pikemmin kuin sen määrä, mikä on seuraus 20:n viime vuoden ja varsinkin 10:n viime vuoden aikana tapahtuneesta lihan, villan ym. hinnan kohoamisesta Englannin markkinoilla.
Hajallaan olevat tuotantovälineet, jotka ovat tuottajan itsensä työ- ja toimeentulovälineitä ja joita käytetään liittämättä niihin vierasta työtä, ovat yhtä vähän pääomaa kuin tuottajansa nauttima tuote on tavaraa. Vaikka väkiluvun ohella vähentyikin maanviljelyksessä käytettyjen tuotantovälineiden määrä, niin siitä huolimatta lisääntyi siinä käytetyn pääoman määrä, koska osa ennen hajallaan olleista tuotantovälineistä muuttui pääomaksi.
Maanviljelyksen ulkopuolelle, teollisuuteen ja kauppaan kiinnitetty kokonaispääoma kasautui Irlannissa kahden viimeisen vuosikymmenen aikana hitaasti ja alati suuresti vaihdellen. Sitä nopeammin kehittyi sen yksityisten osien keskittyminen. Niin pieni kuin vihdoin olikin kokonaispääoman absoluuttinen lisäys, suhteellisesti se kuitenkin lisääntyi verrattuna vähentyneeseen väkilukuun.
Tässä paljastuu siis silmäimme eteen suuressa mittakaavassa prosessi, jota kauniimpaa oikeaoppinen taloustiede ei voi toivoa tueksi uskonkappaleelleen, jonka mukaan köyhyyden syynä on absoluuttinen liikaväestö ja tasapaino saavutetaan jälleen väestönvähennyksen kautta. Tämä on paljoa painokkaampi koe kuin malthuslaisten niin kovin ylistämä rutto 1300-luvun puolivälissä. Sivumennen sanoen, oli jo sinänsä koulumestarimaisen naiivia soveltaa 1800-luvun tuotantosuhteisiin ja niitä vastaaviin väestösuhteisiin 1300-luvun mittakaavaa, mutta tässä naiiviudessa jäi sitä paitsi vielä huomaamatta, että joskin tuota ruttoa ja sen aiheuttamaa väestön vähenemistä kanaalin tällä puolen, Englannissa, seurasi maalaisväestön vapautuminen ja rikastuminen, niin kanaalin toisella puolen, Ranskassa, sitä seurasi entistä suurempi orjuus ja lisääntynyt kurjuus.[186a*]
Nälänhätä tappoi 1846 Irlannissa enemmän kuin miljoonan ihmistä, mutta vain köyhää kansaa. Se ei vähimmässäkään määrin vähentänyt maan rikkautta. Seuraava kaksikymmenvuotinen ja yhä lisääntynyt siirtolaisuus ei vähentänyt, niin kuin kolmikymmenvuotinen sota, yhdessä väkiluvun kanssa tuotantovälineitä. Irlantilainen nero keksi aivan uuden keinon manata pois köyhä kansa tuhansien peninkulmien päähän sen kurjuuden näyttämöltä. Yhdysvaltoihin muuttaneet siirtolaiset lähettivät joka vuosi rahasummia kotiin matkarahoiksi maahan jääneille. Jokainen ryhmä, joka tänä vuonna siirtyi maasta, veti seuraavana vuonna toisen ryhmän mukaansa. Maksamatta mitään Irlannille siirtolaisuus muodosti siis yhden sen vientiliikkeen tuottavimmista haaroista. Se oli vihdoin järjestelmällinen prosessi, joka ei kaivanut vain jotakin ohimenevää aukkoa väestöön, vaan siirsi siitä joka vuosi enemmän ihmisiä kuin minkä väestön lisäys korvasi, niin että absoluuttinen väkiluku väheni vuosi vuodelta.[186b*]
Mitkä olivat seuraukset Irlannin jäljellejääneille, liikaväestöstä vapautuneille työmiehille? Suhteellinen liikaväestö on nyt yhtä suuri kuin ennen vuotta 1846, työpalkka on yhtä alhainen ja työrasitus lisääntynyt, köyhyys maaseudulla vie jälleen uutta pulaa kohti. Syyt ovat selvät. Kumous maanviljelyksessä edistyi tasan siirtolaisuuden kanssa. Suhteellisen liikaväestön tuotanto kehittyi nopeammin kuin absoluuttinen väestön vähennys. Silmäys taulukkoon C osoittaa, kuinka viljelysmaiden muuttumisen karjanlaitumeksi täytyy Irlannissa vaikuttaa vielä nopeammin kuin Englannissa. Jälkimmäisessä lisääntyy vihantarehun viljely karjanhoidon ohella, Irlannissa se vähenee. Samalla kun suuret alat viljeltyä peltoa pannaan kesannoksi tai muutetaan pysyväisesti heinämaaksi, käytetään suuria osia entisestä käyttämättömästä, autiosta maasta ja turvesuosta karjanhoidon laajentamiseen. Pienemmät ja keskisuuret maanvuokraajat — lasken niihin kaikki, joiden viljelysala ei ylitä 100 acrea — muodostavat yhä vielä noin 8⁄10 maanvuokraajien kokonaismäärästä.[186c*] Niitä rasittaa jatkuvasti ja enemmän kuin ennen kapitalistisen maanviljelyksen kilpailu, ja siksi ne tuottavat palkkatyöväen luokkaan yhä uusia alokkaita. Irlannin ainoa suurteollisuus, pellavateollisuus, tarvitsee suhteellisesti vähän täysikasvuisia miehiä, ja huolimatta laajenemisestaan sen jälkeen kun puuvillan hinta vuosina 1861–1866 kohosi, se antaa työtä vain verraten pienelle väestön osalle. Niin kuin jokainen muukin suurteollisuuden haara, se synnyttää alituisten vaihtelujen kautta omassa piirissään aina suhteellisen liikaväestön silloinkin kun sen vaatima ihmismäärä absoluuttisesti kasvaa. Maalaisväestön kurjuuteen perustuvat jättiläismäiset paitatehtaat ym., joiden työläisarmeija on suurimmaksi osaksi hajallaan maaseudulla. Tapaamme täällä jälleen ennen kuvatun kotityöjärjestelmän, jonka liian alhaiset palkat ja liikatyö tuottavat järjestelmällisesti »liikalaisia». Ja lopuksi, vaikka väestön vähentyminen ei ole vaikutukseltaan niin tuhoisaa kuin maassa, jossa on vallalla kehittynyt kapitalistinen tuotanto, se ei kuitenkaan tapahdu tuottamatta alituisia takaiskuja omille markkinoille. Aukko, minkä siirtolaisuus aiheuttaa, ei rajoita ainoastaan paikallista työnkysyntää, vaan myös pikkukauppiaiden, käsityöläisten ja yleensä pienten ammattilaisten tuloja. Siitä johtuu 60–100 punnan tulojen vähennys taulukossa E.
Selvä kuvaus Irlannin maaseudun palkkalaisten tilasta löytyy Irlannin köyhäinhoidon tarkastajien selostuksista (1870).[186d*] Sellaisen hallituksen virkamiesten, joka pysyy pystyssä vain pistinten sekä väliin julkisen, väliin piilevän piiritystilan avulla, täytyy noudattaa puheissaan kaikkea sitä varovaisuutta, jota heidän virkatoverinsa Englannissa halveksivat; mutta siitä huolimatta he eivät salli hallituksensa viihdyttää itseään harhaluuloilla. Heidän tutkimustensa mukaan maaseudulla yhä vielä vallitsevat hyvin alhaiset palkat ovat 20:n viime vuoden aikana kohonneet 50–60 % ja ovat nyt keskimäärin 6–9 š viikossa. Tähän näennäiseen kohoamiseen kätkeytyy kuitenkin todellisuudessa palkan aleneminen, sillä tämä kohoaminen ei vastaa edes samaan aikaan tapahtunutta välttämättömien elinhyödykkeiden hinnan kohoamista; todistukseksi esitettäköön seuraava ote erään irlantilaisen työhuoneen virallisista selostuksista.
| Elinkustannukset keskimäärin viikossa henkilöä kohti | ||||||
| Ruoka | Vaatteet | Yhteensä | ||||
| š | p | š | p | š | p | |
| 29. syysk. 1848 — 29. syysk. 1849 | 1 | 31⁄4 | 0 | 3 | 1 | 61⁄4 |
| 29. syysk. 1868 — 29. syysk. 1869 | 2 | 71⁄4 | 0 | 6 | 3 | 11⁄4 |
Välttämättömien elinhyödykkeiden hinta on siis melkein kaksi kertaa ja vaatteiden hinta tasan kaksi kertaa niin korkea kuin 20 vuotta aikaisemmin.
Mutta vaikkei otettaisikaan lukuun tätä epäsuhdetta, ei rahassa ilmaistujen palkkamäärien vertaaminen veisi läheskään oikeaan tulokseen. Ennen nälänhätää suurin osa palkoista maksettiin maalla luonnossa, rahassa vain hyvin pieni osa; nyt on rahassa maksaminen sääntönä. Siitä jo seuraa, että vaihdelkoonpa todellinen palkka miten hyvänsä, täytyy palkan rahamäärän kohota.
»Ennen nälänhätää maanviljelyspäiväpalkkalaisella oli palanen maata, jolla hän viljeli perunoita ja kasvatti sikoja ja siipikarjaa. Nykyään hänen täytyy ostaa kaikki elinhyödykkeensä, ja häneltä on lisäksi riistetty sekin tulo, minkä hän sai sikojen, siipikarjan ja munien myynnistä.»[187*]
Todellisuudessa maatyömiehet sulautuivat ennen yhteen pienten maanvuokraajien kanssa ja olivat jälkijoukkona keskisuurilla ja suurilla vuokratiloilla, joilla saivat työtä. Vasta vuoden 1846 katastrofin jälkeen he alkoivat olla osa pelkkien palkkatyöläisten luokasta, erityinen sääty, joka on yhteydessä työnantajiensa kanssa ainoastaan rahasuhteiden kautta.
Tiedämme, millaiset olivat maatyömiesten asunto-olot vuonna 1846. Sen jälkeen ne ovat vain huonontuneet. Osa maatyöläisistä, joka kuitenkin päivä päivältä vähenee, asuu vielä maanvuokraajien alueilla täyteen ahdetuissa majoissa, joiden kurjuus voittaa huomattavasti pahimmankin, minkä Englannin maaseutupiirit tässä suhteessa tarjoavat. Ja tämä pitää paikkansa yleisesti lukuunottamatta muutamia seutuja Ulsterissa; se pitää paikkansa etelässä Corkin, Limerickin, Kilkennyn ym. kreivikunnissa; idässä Wicklowissa, Wexfordissa ym.; keskustassa King's Countyssa ja Queen's Countyssa, Dublinissa ym.; pohjoisessa Downissa, Antrimissa, Tyronessa ym.; lännessä Sligossa, Roscommonissa, Mayossa, Galwayssa ym. Eräs tarkastaja huudahti: »Se on häpeäksi tämän maan uskonnolle ja sivistykselle.» Jotta luolat tulisivat päiväpalkkalaisille siedettävämmiksi, heiltä otetaan säännöllisesti pois maakappaleet, jotka ovat aina vanhimmista ajoista saakka kuuluneet näihin asuntoihin.
»Se tieto, että maanomistajat ja heidän tilanhoitajansa ovat saattaneet maalaispäivätyöläiset tällaiseen asemaan, on herättänyt maalaispäivätyöläisissä vastaavia vastenmielisyyden ja vihan tunteita niitä kohtaan, jotka kohtelevat heitä oikeudettomana rotuna.»[187a*]
Maanviljelysvallankumouksen ensimmäisenä toimenpiteenä oli, että se lakaisi pois mitä laajimmalta alalta ja ikään kuin ylhäältä annetun käskyn mukaan työmaalla olevat asuinmajat. Useiden työmiesten täytyi sen vuoksi etsiä asuntoa kylistä ja kaupungeista. Niissä heidät heitettiin kuin mikäkin romu ullakkokamareihin, komeroihin, kellareihin ja huonoimpien korttelien sokkeloihin. Tuhannet irlantilaiset perheet, jotka kansallisten ennakkoluulojen vallassa olevien englantilaistenkin todistusten mukaan olivat harvinaisen kiintyneitä kotilieteensä, ilomielisiä ja siveitä kotoisessa elämässään, huomasivat siten yhtäkkiä joutuneensa keskelle paheiden pesiä. Miesten piti nyt etsiä työtä läheisiltä maanvuokraajilta, ja heidät otettiin vain päiväksi työhön, siis kaikkein epävarmimmassa palkkausmuodossa; sen lisäksi
»meidän piti nyt kulkea pitkiä matkoja vuokratilalle ja takaisin, usein likomärkinä kuin rotat ja taistellen muita vaikeuksia vastaan, jotka usein aiheuttivat heikontumista, sairautta ja sen kautta kurjuutta.»[187b*]
»Kaupunkien täytyi vuosi vuodelta ottaa vastaan ne työläiset, jotka maaseudulla osoittautuivat olevan liikaa»,[187c*] ja sitten ihmetellään vielä, »että kaupungeissa ja kauppaloissa on liian paljon työmiehiä ja maaseudulla vallitsee niiden puute!»[187d*] Totuus on se, että tämä puute tuli tuntuvaksi ainoastaan »kiireellisten peltotöiden aikana, keväällä ja syksyllä, sitä vastoin vuoden muuna aikana jäi paljon työläisiä joutilaiksi»,[187e*] »että sadonkorjuun jälkeen, lokakuusta kevääseen.., heillä tuskin on työtä»[187f*] ja että he työaikanakin »usein menettävät hukkaan kokonaisia päiviä ja ovat alttiina kaikenlaisille työnkeskeytyksille».[187g*]
Näitä maanviljelyksessä tapahtuneen kumouksen seurauksia, ts. peltomaan muuttamista karjanlaitumeksi, koneiden käyttämistä, ankarinta työnsäästämistä ym., koventavat vielä sellaiset mallitilanomistajat, jotka sen sijaan että kuluttaisivat korkonsa ulkomailla, ovat niin armolliset, että asuvat tiloillaan Irlannissa. Jotta kysynnän ja tarjonnan lakia ei millään tavoin rikottaisi, nämä herrat teettävät
»nyt melkein kaiken tarvitsemansa työn pienillä maanvuokraajillaan, jotka siten ovat pakotetut heiltä sitä vaadittaessa raatamaan maanomistajien hyväksi palkasta, mikä yleensä on monin verroin pienempi kuin tavallisen päivätyöläisen palkka, ja täysin riippumatta niistä haitoista ja vahingoista, joita vuokraajalle koituu siitä, että touonteon tai sadonkorjuun tärkeänä aikana hänen on lyötävä laimin työt omilla vainioillaan.»[187h*]
Työn epävarmuus ja säännöttömyys, työttömyyskauden tiheä uudistuminen ja pitkällisyys, kaikki nämä suhteellisen liikaväestön oireet esiintyvät siis köyhäinhoidon tarkastajien kertomuksissa Irlannin maanviljelysproletariaatin vitsauksena. Kuten muistamme, olemme tavanneet samanlaisia ilmiöitä Englannin maaproletariaatin keskuudessa. Mutta ero on siinä, että Englannissa, teollisuusmaassa, teollisuuden vara-armeija ottaa uudet tulokkaansa maaseudulta, jota vastoin Irlannissa, maatalousmaassa, maanviljelyksen vara-armeija ottaa uudet tulokkaansa kaupungeista, jotka ovat turvapaikkoina karkotetuille maatyömiehille. Englannissa maanviljelyksen liikalaiset tulevat tehdastyömiehiksi; Irlannissa kaupunkeihin ajetut pysyvät maatyömiehinä ja lähtevät alati takaisin maalle työnhakuun samalla kun he painavat työpalkkoja kaupungeissa yhä pienemmiksi.
Viralliset selostajat tekevät maanviljelyspäivätyöläisten aineellisesta asemasta seuraavan yhteenvedon:
»Huolimatta siitä, että he elävät erittäin säästäväisesti, heidän palkkansa riittää tuskin ruuan ja asunnon hankkimiseen heille itselleen ja heidän perheelleen. Hankkiakseen vaatteita he tarvitsevat muita tulolähteitä... Olot heidän asunnoissaan, yhdessä muiden kieltäymysten kanssa, saattavat tämän luokan aivan erikoisesti alttiiksi lavantaudille ja keuhkotaudille.»[187i*]
Ei ole siis mikään ihme, että selostajien yksimielisen todistuksen mukaan, synkkä tyytymättömyys vallitsee kauttaaltaan tämän luokan keskuudessa, että se toivoo takaisin menneisyyttä, inhoaa nykyisyyttä, on epätoivoissaan tulevaisuudestaan, »antautuu kiihottajien turmiollisten vaikutusten valtaan» ja että sillä on yksi ainoa pinttynyt ajatus, nimittäin Amerikkaan muutto. Sellainen on se luvattu maa, joksi suuri malthuslainen yleislääke, väestön vähennys, on muuttanut vihreän Erinin.[168]
Yksi esimerkki riittää osoittamaan, miten yltäkylläistä on irlantilaisten manufaktuurityöläisten elämä:
»Äskettäin tarkastaessani Irlannin pohjoisosaa», englantilainen ammattientarkastaja Robert Baker sanoo, »minua hämmästyttivät taitavan irlantilaisen työmiehen ponnistukset hankkia lapsilleen kasvatusta vähäisistä varoistaan. Esitän hänen lausuntonsa sanasta sanaan sellaisena kuin sen hänen suustaan kuulin. Se että hän on taitava tehtaantyöläinen, näkyy siitä, että häntä käytetään valmistamaan tavaroita Manchesterin markkinoita varten. Johnson sanoi: Olen beetler (lihtaaja) ja teen työtä klo 6:sta aamulla 11:teen yöllä maanantaista perjantaihin; lauantaina lopetamme työn klo 6 illalla ja meillä on 3 tuntia ruoka- ja lepoaikaa. Minulla on 5 lasta. Tästä työstä saan 10 šillinkiä 6 pennyä viikossa; vaimoni tekee myös työtä ja ansaitsee 5 š viikossa. Vanhin tytär, 12-vuotias, hoitaa taloutta. Hän on keittäjättäremme ja ainoa apulaisemme. Hän varustaa nuoremmat kouluun. Vaimoni nousee samaan aikaan kuin minä ja menee kanssani pois kotoa. Eräs tyttö, joka kulkee talomme ohi, herättää minut klo puoli 6 aamulla. Emme syö mitään ennen työhön menoa. Kaksitoistavuotias lapsi hoitaa pienemmät lapset koko päivän. Syömme aamiaista klo 8 ja tulemme sitä varten kotiin. Meillä on teetä kerran viikossa; muulloin on velliä (stirabout), toisinaan kaura-, toisinaan maissijauhoista, aina sen mukaan, kumpaa voimme hankkia. Talvella meillä on vähän sokeria ja vettä maissijauhojemme lisäksi. Kesällä saamme hiukan perunoita, joita itse viljelemme maatilkulla, ja kun ne ovat loppuneet, palaamme velliin. Niin elämme päivästä päivään, pyhät ja arjet, kautta koko vuoden. Olen aina iltaisin päivätyön päätyttyä hyvin väsynyt. Palasen lihaa näemme poikkeustapauksissa, mutta hyvin harvoin. Kolme lastamme käy koulua, siitä maksamme jokaisesta 1 pennyn viikossa. Asuntovuokramme on 9 pennyä viikossa, turve ja sytykkeet kutakin neljäätoista päivää varten maksavat vähintään 1 š 6 pennyä.»[188*]
Tällaiset ovat irlantilaiset palkat, tällaista on irlantilainen elämä!
Irlannin kurjuus onkin jälleen päivän puheenaiheena Englannissa. Vuoden 1866 lopussa ja vuoden 1867 alussa eräs irlantilainen maapohatta, lordi Dufferin, koetti »Times'in» palstoilla ratkaista asian. »Miten ihmisrakkaasti onkaan menetellyt niin suuri herra!»[169]
Taulukosta E nähtiin, että vuonna 1864 kolme kapitalistia pisti taskuunsa 4 368 610 punnan kokonaisliikevoitosta 262 819 puntaa, mutta vuonna 1865 samat kolme »itsensäkieltämisen» taituria saivat 4 669 979 punnan kokonaisliikevoitosta 274 528 puntaa, vuonna 1864 26 kapitalistia 646 377 puntaa, 1865 28 kapitalistia 736 448 puntaa, 1864 121 kapitalistia 1 076 912 puntaa, 1865 150 kapitalistia 1 320 906 puntaa, 1864 1131 kapitalistia 2 150 818 puntaa, melkein puolet vuotuisesta kokonaisliikevoitosta, vuonna 1865 1194 kapitalistia 2 418 833 puntaa, enemmän kuin puolet vuotuisesta kokonaisliikevoitosta. Mutta se valtaosa, minkä häviävän pieni määrä Englannin, Skotlannin ja Irlannin maapohattoja pistää taskuunsa vuotuisesta kansallistulosta, on niin hirvittävän suuri, että englantilainen valtioviisaus pitää sopivana olla antamatta maankoron jakautumisesta yleisön käytettäväksi samanlaisia tilastollisia tietoja, jollaisia se antaa liikevoiton jakautumisesta. Lordi Dufferin on yksi näistä maapohatoista. Että maankorko ja liikevoitot voivat jolloinkin olla »ylimääräisiä» tai että niiden runsaus on millään tavalla yhteydessä kansan kurjuuden runsauteen, se on tietysti yhtä »irrespectable» [»sopimaton»] kuin »epäterveellinenkin» (unsound) mielipide. Hän pysyy tosiasioissa. Tosiasia on se, että Irlannin väkiluvun vähetessä paisuvat irlantilaiset maankorot, että väestön väheneminen on »hyvätyö» maanomistajille, siis myös maalle ja samoin kansalle, joka on vain maan lisäke. Lordi selittää siis, että Irlannissa on yhä vieläkin liikaa väkeä ja että siirtolaistulva on siis vieläkin liian laimea. Ollakseen täysin onnellinen Irlannin pitäisi päästää pois vielä vähintään 1⁄3 miljoonaa työihmistä. Älkää nyt sentään luulko, että tämä päälle päätteeksi vielä runollinenkin lordi on lääkäri Sangradon oppilaita, joka huomatessaan, ettei hänen potilaansa ollut parantunut, määräsi aina suoneniskentää ja taas suoneniskentää, kunnes potilas pääsi kaikesta verestään ja samalla myös taudistaan. Lordi Dufferin vaatii vain 1⁄3 miljoonan uutta suoneniskua, sen sijaan että hän vaatisi noin 2 miljoonan suoneniskua, jota ilman Irlannissa ei tosiaankaan voida saada aikaan tuhatvuotista valtakuntaa. Todistus on helposti esitetty.
| Irlannin vuokratilojen lukumäärä ja ala 1864 | |||||||
| 1 1 acrea pienempiä vuokratiloja |
2 1–5 acren vuokratiloja |
3 6–15 acren vuokratiloja |
4 16–30 acren vuokratiloja |
||||
| Lukum. 48 653 |
acrea 25 394 |
Lukum. 82 037 |
acrea 288 916 |
Lukum. 176 368 |
acrea 1 836 310 |
Lukum. 136 578 |
acrea 3 051 343 |
| 5 31–50 acren vuokratiloja |
6 51–100 acren vuokratiloja |
7 Yli 100 acren vuokratiloja |
8 Kokonaispinta-ala |
||||
| Lukum. 71 961 |
acrea 2 906 274 |
Lukum. 54 247 |
acrea 3 983 880 |
Lukum. 31 927 |
acrea 8 227 807 |
acrea 20 319 924[188a*] |
|
Tilojen keskittyminen vuosina 1851–1861 on hävittänyt pääasiallisesti kolmeen ensimmäiseen ryhmään kuuluvat vuokratilat, 1 acrea pienemmistä 15 acren kokoisiin. Niiden täytyy hävitä ennen muita. Tämä tekee 307 058 »liikaa» maanvuokraajaa, ja laskien kuhunkin perheeseen kuuluvaksi keskimäärin 4 henkeä se tekee kaikkiaan 1 228 232 henkeä. Jos oletetaan niin mielikuvituksellisesti, että 1⁄4 heistä saisi maanviljelysvallankumouksen jälkeen taas työtä, niin siirtolaisiksi jäisi kuitenkin 921 174 henkeä. Ryhmät 4, 5 ja 6, 16–100 acrea, ovat, kuten Englannissa on jo kauan tiedetty, liian pieniä kapitalistista viljan tuotantoa varten, ja lampaanhoitoa varten melkein häviävän pieniä. Olettamalla samoin kuin edelläkin on siis vielä 788 761 hengen muutettava maasta, eli yhteensä 1 709 532. Ja koska l'appétit vient en mangeant [ruokahalu kasvaa syödessä], tulevat maanomistajien silmät pian näkemään, että Irlanti 31⁄2 miljoonineen on yhä vieläkin köyhä, ja köyhä sen tähden, että siinä on liian paljon väkeä, että siis väestön vähenemisen täytyy mennä paljon pitemmälle, jotta maa voisi täyttää todellisen kutsumuksensa englantilaisena lammas- ja karjanlaitumena.[188b*]
Tällä tuottavalla järjestelmällä, kuten kaikella hyvällä tässä maailmassa, on varjopuolensa. Samalla kun maankorko kasautuu Irlannissa, kasautuvat vastaavassa määrin myös irlantilaiset Amerikassa. Lampaan ja härän syrjäyttämä irlantilainen nousee valtameren toisella puolen kuolleista kapinallisena feniläisenä.[170] Ja vanhan merten valtiattaren vastapäätä kohoaa yhä uhkaavampana nuori jättiläisvalta.
Acerba fata Romanos agunt
Scelusque fraternae necis.[171]
On nähty, miten raha muuttuu pääomaksi, miten pääoman avulla tehdään lisäarvoa ja lisäarvosta enemmän pääomaa. Kuitenkin pääoman kasautuminen edellyttää lisäarvoa, lisäarvo kapitalistista tuotantoa, ja tämä suurempia pääoma- ja työvoimamääriä tavarantuottajien käsissä. Koko tämä liike näyttää siis tapahtuvan noidankehässä, josta pääsemme pois ainoastaan olettamalla, että ennen kapitalistista kasautumista on ollut »alkuperäinen» kasautuminen (Adam Smithin »previous accumulation»), joka ei ole kapitalistisen tuotantotavan tulos, vaan sen lähtökohta.
Tällä alkuperäisellä kasautumisella on kansantaloustieteessä sama osa kuin syntiinlankeemuksella jumaluusopissa. Aatami puraisi omenaa, ja siitä lankesi ihmiskunta syntiin. Sen alkuperää selitetään kertomalla se menneen ajan taruna. Kaukaisessa muinaisuudessa oli toisaalta ahkera, lahjakas ja ennen kaikkea säästäväinen valiojoukko ja toisaalta laiskottelevia, kaikkensa ja vielä enemmän tuhlaavia heittiöitä. Jumaluusopin syntiinlankeemuksen legenda kertoo meille tosin, miten ihminen kirottiin syömään leipänsä otsansa hiessä; mutta taloudellisen syntiinlankeemuksen historia paljastaa meille, kuinka löytyy ihmisiä, joille se ei suinkaan ole tarpeellista. Yhdentekevää. Niin tapahtui, että edelliset kasasivat rikkautta ja jälkimmäisillä ei lopulta ollut muuta myytävää kuin oma nahkansa. Ja tästä syntiinlankeemuksesta alkaen on olemassa köyhyys suurissa kansanjoukoissa, joilla yhä edelleen kaikesta työstään huolimatta ei ole muuta myytävää kuin itsensä, sekä harvojen rikkaus, joka jatkuvasti kasvaa, vaikka he jo aikoja sitten ovat lakanneet työtä tekemästä. Omaisuuden [propriété] puolustamiseksi tyrkyttää esimerkiksi herra Thiers valtiomiehen vakavuudella tuollaisia äiteliä lapsellisuuksia ennen niin henkeville ranskalaisille. Mutta niin pian kuin omaisuuskysymys on esillä, tulee samalla pyhäksi velvollisuudeksi pitää kiinni aapiskirjan kannasta ainoana kaikille ikäluokille ja kehitysasteille oikeana kantana. Todellisuudessa historiassa, kuten tunnettua, valloitus, sorto, ryöstömurha — lyhyesti sanoen väkivalta — esittävät suurta osaa. Lempeässä kansantaloustieteessä on aina ollut vallalla idylli. Oikeus ja »työ» ovat aina, tietysti joka kerta »tämä vuosi» poisluettuna, olleet ainoat rikastumisen välineet. Todellisuudessa alkuperäisen kasautumisen keinot ovat kaikkea muuta kuin idyllejä.
Raha ja tavara eivät alun pitäen ole pääomaa, yhtä vähän kuin tuotantovälineet tai elinhyödykkeet. Niiden täytyy muuttua pääomaksi. Mutta itse tämä muutos voi tapahtua vain määrätyissä oloissa, jotka ovat seuraavat: kahden hyvin erilaisen tavaranomistajan tulee joutua toistensa kanssa tekemisiin, toisaalta rahan, tuotantovälineiden ja elinhyödykkeiden omistajien, joiden tarkoituksena on lisätä omistamaansa arvosummaa ostamalla vierasta työvoimaa; toisaalta vapaiden työmiesten, oman työvoimansa ja sen kautta työn myyjien. Vapaiden työmiesten siinä kaksinaisessa merkityksessä, etteivät he itse välittömästi kuulu tuotantovälineisiin, kuten orjat, maaorjat jne., eivätkä myöskään tuotantovälineet kuulu heille, kuten omaa taloutta pitävillä talonpojilla ym., vaan että he päinvastoin ovat niistä täydellisesti irti ja vapaat. Tämä tavaramarkkinain polarisoituminen muodostaa kapitalistisen tuotannon perusedellytykset. Pääomasuhde edellyttää eroa työmiesten ja työn todellistuttamisedellytysten omistamisen välillä. Niin pian kuin kapitalistinen tuotanto kerran seisoo omilla jaloillaan, se ei ainoastaan säilytä tuota eroa, vaan uusintaa sen yhä kasvavassa mitassa. Prosessi, joka luo pääomasuhteen, ei siis voi olla muuta kuin työmiehen erottamisprosessia työnsä edellytysten omistamisesta, prosessia, joka toisaalta muuttaa yhteiskunnalliset elinhyödykkeet ja tuotantovälineet pääomaksi, toisaalta välittömät tuottajat palkkatyöläisiksi. Niin sanottu alkuperäinen kasautuminen ei siis ole muuta kuin tuottajan ja tuotantovälineiden historiallista eroamisprosessia. Se näyttää »alkuperäiseltä», koska se muodostaa pääoman ja sitä vastaavan tuotantotavan esihistorian.
Kapitalistisen yhteiskunnan taloudellinen rakenne on kehittynyt feodaalisen yhteiskunnan taloudellisesta rakenteesta. Jälkimmäisen hajoaminen on vapauttanut edellisen alkeet.
Välitön tuottaja, työmies, saattoi vasta silloin hallita itseään, kun hän oli lakannut olemasta turpeeseen sidottu ja toisen orja tai oma. Tullakseen vapaaksi työvoiman myyjäksi, joka vie tavaransa kaikkialle, missä sitä ostetaan, hänen täytyi vielä vapautua ammattikuntien vallasta, niiden oppipoika- ja kisällisäännöistä ja häiritsevistä työmääräyksistä. Näin ollen se historiallinen liike, joka muuttaa tuottajat palkkatyöläisiksi, näyttää toiselta puolen vapauttavan heidät palvelijan asemasta ja ammattipakosta; ja ainoastaan tämän puolen ottavat porvarilliset historiankirjoittajat huomioon. Mutta toiselta puolen nämä äsken vapautetut tulevat vasta sitten oman itsensä myyjiksi, kun heiltä on riistetty kaikki heidän tuotantovälineensä ja se tuki ja turva, minkä vanhat feodaaliset laitokset heille tarjosivat. Ja tämän pakkoluovutuksen historia on kirjoitettu ihmiskunnan aikakirjoihin veri- ja tulikirjaimin.
Teollisuuskapitalistien, näiden uusien vallanpitäjien, täytyi puolestaan syrjäyttää sekä ammattikuntiin kuuluvat käsityöläismestarit että läänitysherrat, joiden hallussa rikkauden lähteet olivat. Tältä kannalta katsoen heidän menestyksensä on tulos voitokkaasta taistelusta feodaalivaltaa ja sen sietämättömiä etuoikeuksia vastaan sekä ammattikuntia ja niitä kahleita vastaan, joilla nämä ehkäisivät tuotannon vapaata kehitystä ja toisen ihmisen oikeutta riistää toista. Teollisuusritarit saivat kuitenkin tungetuksi tieltään miekan ritarit ainoastaan käyttämällä hyväkseen tapahtumia, jotka eivät millään tavoin olleet heidän ansiotaan. He ovat päässeet valtaan yhtä alhaisilla keinoilla kuin olivat ne keinot, joilla roomalainen vapautettu orja kerran teki itsensä suojelijansa herraksi.
Lähtökohtana kehitykselle, joka on tuottanut sekä palkkatyöläisen, että kapitalistin, oli työmiehen orjuus. Jatko oli tämän orjuuden muotojen muuttumista, feodaalisen riiston muuttumista kapitalistiseksi. Ymmärtääksemme tätä kehitystä meidän ei tarvitse siirtyä ajassa kovin kauas taaksepäin. Vaikka tapaamme kapitalistisen tuotantotavan ensimmäisiä merkkejä jo 1300- ja 1400-luvulla muutamissa Välimeren rannikkokaupungeissa, kapitalistinen ajanjakso alkaa vasta 1500-luvulla. Siellä, missä se alkoi, oli maaorjuus jo aikoja ennen lakkautettu lopullisesti ja keskiajan loistokohta, kaupunkien itsenäisyys, jo kauan ollut himmenemässä.
Alkuperäisen kasautumisen kehityksessä ovat historiallisesti käänteentekeviä kaikki ne mullistukset, joita syntymässä olevat kapitalistiluokat käyttävät vipusimenaan, ja ennen kaikkea ne ajankohdat, jolloin suuret ihmisjoukot äkkiä ja väkivaltaisesti kiskaistaan irti elinkeinoistaan ja proletaareina, vapaina ja lainsuojattomina heitetään työmarkkinoille. Maalaistuottajan, talonpojan maaomaisuuden pakkoluovutus on koko prosessin perustuksena. Sen historia näyttää eri maissa erilaiselta ja sen kehityskaudet ovat eri järjestyksessä sekä sattuvat yhteen eri historiankausien kanssa. Ainoastaan Englannissa, jonka sen tähden otammekin esimerkiksi, sillä on klassinen muoto.[189*]
Englannista oli maaorjuus 1300-luvun loppupuolella todellisuudessa hävinnyt. Väestö[190*] muodostui silloin ja vielä enemmän 1400-luvulla suurimmaksi osaksi vapaista, omaa taloutta pitävistä talonpojista niin feodaalisen nimikilven taakse kuin heidän omaisuutensa olikin kätketty. Vapaa vuokraaja oli suuremmilla herrastiloilla tunkenut tieltään aikaisemmin itsekin maaorjana olleen bailiff'n (voudin). Maanviljelyksen palkkatyöläiset olivat osittain talonpoikia, jotka käyttivät vapaan aikansa ansiotöihin suurtilanomistajien kartanoissa, osittain kuuluivat itsenäiseen, suhteellisesti sekä absoluuttisesti pieneen varsinaisten palkkatyöläisten luokkaan. Viimeksi mainitutkin olivat todellisuudessa omaa talouttaan pitäviä talonpoikia, koska he paitsi palkkaansa saivat käytettäväkseen 4 acrea ja enemmänkin peltomaata ynnä asunnon. Heillä oli sitä paitsi yhdessä varsinaisten talonpoikien kanssa käyttöoikeus yhteismaahan, jolla heidän karjansa kävi laitumella ja josta he samalla saivat polttoaineensa, puut, turpeen ym.[191*] Kaikissa Euroopan maissa on feodaaliselle tuotannolle ominaista, että maa on jaettu mahdollisimman monelle alustalaiselle. Lääniherran niin kuin jokaisen muunkin hallitsijan valta ei riippunut hänen saamiensa maanvuokrien määrästä, vaan hänen alamaistensa luvusta, ja jälkimmainen riippui omaa taloutta pitävien talonpoikien lukumäärästä.[192*] Vaikka siis Englannin maa normannien valloituksen jälkeen tulikin jaetuksi suunnattoman suuriin vapaaherrakuntiin, joista yhteen ainoaan usein sisältyi 900 vanhaa anglosaksilaista lordikuntaa, oli siinä sentään tiheässä pieniä talonpoikaistaloja, joiden välissä ainoastaan siellä täällä oli suurempia herrastiloja. Tällaiset olot, yhtyneinä 1400-lukua luonnehtineeseen kaupunkien kukoistukseen, tekivät mahdolliseksi kansanrikkauden, jota kansleri Fortescue niin kaunopuheisesti kuvaa teoksessaan »Laudibus Legum Angliae», mutta ne tekivät pääomarikkauden mahdottomaksi.
Sen kumouksen alkunäytös, joka loi pohjan kapitalistiselle tuotantotavalle, tapahtui 1400-luvun viimeisellä kolmanneksella ja 1500-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä. Joukko turvattomia proletaareja viskattiin työmarkkinoille lääniherrojen henkivartiostojen hajottamisen tuloksena. Nämä henkivartijat, kuten sir James Steuart oikein huomauttaa, »täyttivät kaikkialla hyödyttöminä talot ja kartanot».[173] Vaikka kuningasvalta, joka itse oli porvarillisen kehityksen tuote, ponnistellessaan ehdottoman vallan saavuttamiseksi edisti väkivaltaisesti näiden henkivartiostojen hajaantumista, se ei missään tapauksessa ollut sen ainoana syynä. Päinvastoin mahtava lääniherra, uhmaten kuninkuutta ja parlamenttia, loi verrattomasti lukuisamman proletariaatin ajamalla talonpojat väkisin maalta, johon heillä oli sama feodaalinen omistusoikeus kuin lääniherralla itsellään, ja anastamalla heidän yhteismaansa. Välittömän aiheen siihen antoi Englannissa varsinkin flanderilaisen villateollisuuden kukoistus ja sitä vastaava villan hintojen kohoaminen. Suuret feodaalisodat olivat nielleet vanhan feodaaliaatelin, uusi aateli oli aikansa lapsi, jolle raha oli mahtien mahti. Peltomaiden muuttuminen lammaslaitumiksi oli sen vuoksi sen tunnussana. Harrison kuvaa teoksessaan »Description of England. Prefixed to Holinshed's Chronicles», miten pienten talonpoikien pakkoluovutus köyhdyttää maan. »What care our great incroachers!» (»Mitäpä meidän suurhäätäjämme siitä välittävät!») Talonpoikien ja työväen asunnot hajotettiin väkivalloin maan tasalle tai jätettiin rappeutumaan.
»Jos tahtoo tutkia minkä hyvänsä ritaritilan vanhempia asiakirjoja», Harrison sanoo, »niin huomaa että lukemattomat talot ja pienet talonpoikaistaloudet ovat hävinneet, että maa elättää nyt paljoa vähemmän ihmisiä, että useat kaupungit ovat rappeutuneet, vaikka uusiakin syntyy... Voisin kertoa yhtä ja toista kaupungeista ja kylistä, jotka on hävitetty lammaslaitumien takia ja joissa ainoastaan säätyläisrakennukset vielä ovat pystyssä.»
Noiden vanhojen aikakirjojen valitukset ovat aina liioiteltuja, mutta ne osoittavat tarkasti, millaisen vaikutuksen tuotantosuhteiden kumous teki aikalaisiin. Kansleri Fortescue'n ja Thomas Moren teoksien vertaaminen selvittää, mikä juopa on olemassa 1400- ja 1500-luvun välillä. Kulta-ajastaan, niin kuin Thornton oikein sanoo, Englannin työväenluokka syöksyi ilman mitään välitiloja rauta-aikaan.
Tämä mullistus säikähdytti lainsäädäntöä. Se ei ollut vielä sillä sivistysasteella, jossa »Wealth of the Nation» [»kansallisrikkaus»], ts. pääoman muodostaminen ja rahvaan häikäilemätön riistäminen ja köyhdyttäminen, käy kaiken valtioviisauden huipusta. Henrik VII:n historiassaan Bacon sanoo:
»Tähän aikaan» (1489) »lisääntyivät valitukset peltomaan muuttamisesta laitumiksi» (lampaille ym.), »joita muutamien paimenten oli helppo hoitaa; ja vuokramaat, elinajaksi tai vuodeksi vuokratut maat» (joilla suurin osa vapaita pikkutilallisia asui) »muutettiin herrastiloiksi. Tämä vei kansan rappiotilaan ja samalla kaupungit, kirkot ja kymmenykset hunningolle... Kuningas ja parlamentti ryhtyivät tähän aikaan ihailtavalla viisaudella parantamaan tätä epäkohtaa... He ryhtyivät toimenpiteisiin väestöä vähentävää yhteismaiden valtaamista (depopulating inclosures) ja sen jäljessä seuraavaa niin ikään väestöä vähentävää laiduntaloutta (depopulating pasture) vastaan.»
Eräs Henrik VII:n antama laki, 1489, c. 19, kieltää kaikkien niiden talonpoikaistalojen hävittämisen, joihin kuului vähintään 20 acrea maata. Henrik VIII:n laissa 25 uudistetaan sama määräys. Siinä sanotaan mm., että
»useat vuokramaat ja suuret karjalaumat, varsinkin lammaslaumat, kasautuvat muutamiin käsiin, minkä johdosta maanvuokrat ovat paljon kasvaneet ja peltoviljelys (tillage) suuresti rappeutunut, kirkkoja ja taloja on revitty, hämmästyttävän suuret ihmisjoukot ovat käyneet kykenemättömiksi elättämään itseään ja perhettään».
Sen vuoksi laissa säädetään rappeutuneet talot uudestaan rakennettaviksi, määrätään pellon ja laidunmaan määräsuhteet jne. Eräässä laissa vuodelta 1533 valitetaan, että monella tilalla on 24 000 lammasta, ja rajoitetaan niiden lukumäärä 2000:ksi.[193*] Kansan valitukset ja Henrik VII:n ajasta 150 vuotta eteenpäin jatkunut lainsäädäntö pienten vuokraajien ja talonpoikien häätämistä vastaan olivat yhtä tuloksettomat. Niiden tuloksettomuuden salaisuuden paljasti Bacon meille tietämättään.
»Henrik VII:n laki», sanoo hän teoksessaan »Essays, civil and moral», luku 29, »oli syvällekäypä ja ihailtava, se kun loi määrätyn normaalimitan kokoisia maatiloja ja taloja, ts. säilytti niille maata sellaisen määrän, mikä teki niille mahdolliseksi saattaa maailmaan alamaisia, joilla oli riittävästi varoja ja jotka eivät olleet orjan asemassa sekä kävivät auran kurkeen maanomistajina eivätkä palkkalaisina» (»to keep the plough in the hand of the owners and not hirelings»).[193a*]
Mutta kapitalistinen järjestelmä vaati päinvastoin, että kansanjoukot olisivat orjan asemassa, että ne muuttuisivat palkkalaisiksi ja että niiden työvälineet muuttuisivat pääomaksi. Tämän murroskauden aikana lainsäädäntö koetti myös säilyttää maaseudun palkkatyöläisen torppaan kuuluvat 4 acrea maata ja kielsi tätä ottamasta vuokralaisia torppaansa. Vuonna 1627, Kaarle I aikana, tuomittiin Roger Crocker Fontmillista siitä, että hän oli rakennuttanut torpan Fontmillin herraskartanoonsa liittämättä siihen pysyväisesti kuuluvaksi 4 acrea maata; vuonna 1638, Kaarle I aikana, asetettiin kuninkaallinen komissio toimimaan vanhojen lakien voimaan saattamiseksi, varsinkin sen lain, joka koski 4 acren maapalstaa: jo Cromwell kielsi rakentamasta taloa 4 mailin päähän Lontoosta, ellei sitä varustettu 4 acren maapalstalla. 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla maatyöläinen jo vetosi oikeuteen, ellei hänen asumukseensa liitetty 1–2 acrea. Nykyään maatyöläinen on onnellinen, jos hänen torppansa yhteydessä on kasvitarha tai jos hän edes voi vuokrata pari kapanalaa maata kauempana siitä.
»Maanomistajat ja vuokraajat», tri Hunter sanoo, »toimivat tässä yhdessä. Jokunen acre torppaa kohti tekisi työläisen liian riippumattomaksi.»[194*]
Uuden pelottavan sysäyksen kansanjoukkojen väkivaltaiselle pakkoluovutusprosessille antoi 1500-luvulla uskonpuhdistus ja sitä seurannut kirkon omaisuuden suunnaton varastaminen. Uskonpuhdistuksen aikana katolisella kirkolla oli suuri osa Englannin maista läänityksinä. Luostarien hävittäminen yms. saattoi niiden asukkaat proletariaatin asemaan. Kirkon tilat lahjoitettiin suurimmalta osaltaan saaliinhimoisille kuninkaan suosikeille tai myytiin polkuhinnasta keinottelijoille, maanvuokraajille ja kaupunginporvareille, jotka karkottivat joukoittain entisiä perinnöllisiä alustalaisia ja yhdistivät heidän taloutensa. Köyhälle maalaisväestölle laissa taattu osa kirkonkymmenyksistä otettiin kaikessa hiljaisuudessa takavarikkoon.[195*] »Pauper ubique jacet»,[174] huudahti kuningatar Elisabet tehtyään kiertomatkan Englannissa. Hänen 43. hallitusvuotenaan oli vihdoin pakko virallisesti myöntää pauperismin olemassaolo vaivaisveroa kantamalla.
»Tämän lain alkuunpanijat häpesivät ilmaista syitä menettelyynsä ja sen tähden julkaisivat sen vastoin perinteellistä tapaa ilman mitään johdantoperustelua.»[196*]
Kaarle I:n lailla (16, 4) säädettiin vaivaisvero pysyväiseksi, mutta vasta 1834 se todellisuudessa julkaistiin uudessa, ankarammassa muodossa.[197*] Nämä uskonpuhdistuksen välittömät seuraukset eivät olleet sen pysyväisiä seurauksia. Kirkon omaisuus muodosti vanhojen maanomistusolojen uskonnollisen vallituksen. Sen kaaduttua ne eivät enää kestäneet.[198*]
Vielä 1600-luvun viimeisinä vuosikymmeninä oli yeomanry, riippumaton talonpoikaissääty, lukuisampi kuin maanvuokraajaluokka. Siinä oli ollut Cromwellin päävoima ja se oli Macaulaynkin tunnustuksen mukaan edullisena vastakohtana juopolle lanta-aatelille ja sen palvelijoille, maalaispapeille, joiden velvollisuuksiin kuului naittaa herrojen »suosikkitytöt». Maalaispalkkatyöläisilläkin oli osansa yhteisomaisuudesta. Vuoden 1750 vaiheilla oli yeomanry hävinnyt[199*] ja 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä häviää maanviljelijäin yhteisomaisuuden viimeinenkin jälki. Emme ota tässä huomioon agraarivallankumouksen puhtaasti taloudellisia kannustimia. Kysymme vain, mitkä olivat sen väkivaltaiset voimavivut.
Stuartien restauraation aikana maanomistajat panivat lain avulla toimeen saman anastuksen, mikä kaikkialla mannermaalla tapahtui ilman laillisia mutkia. He lakkauttivat maan läänitysjärjestyksen, ts. he karistivat hartioiltaan kaikki velvollisuudet valtiota kohtaan, »korvasivat» ne valtiolle talonpoikien ja muun kansan maksettaviksi asetetuilla veroilla, vaativat uudenaikaisen omistusoikeuden tiloihin, jotka heillä olivat vain läänityksinä, ja säätivät vihdoin Englannin maatyöväkeä varten kotipaikkaoikeuslait (laws of settlement), jotka mutatis mutandis [vastaavine muutoksineen] vaikuttivat Englannin maatyöväkeen samalla tavalla kuin tataari Boris Godunovin asetus venäläisiin talonpoikiin.[175]
»Glorious Revolution» (mainio vallankumous)[176] saattoi Vilhelm III Oranialaisen[200*] mukana valtaan maanomistaja- ja kapitalistiset voitontavoittelijat. He alkoivat uuden ajanjakson siten, että ryhtyivät harjoittamaan suunnattoman suuressa mitassa valtion omaisuuksien varkautta, jota tähän asti oli sattunut vain vaatimattomassa muodossa. Valtion tiloja lahjoitettiin, myytiin polkuhintoihin tai suorastaan anastamalla liitettiin yksityistiloihin.[201*] Kaikki tämä tapahtui ottamatta vähimmässäkään määrässä huomioon laillisia muotoja. Näin petollisesti anastettuun valtion omaisuuteen ja kirkonmaan ryöstöön mikäli niitä ei menetetty tasavaltalaisen vallankumouksen aikana, perustuvat Englannin nykyisen harvainvallan ruhtinaalliset maatilat.[202*] Porvarilliset kapitalistit suosivat näitä toimenpiteitä mm. muuttaakseen maan pelkäksi kauppatavaraksi, laajentaakseen suurviljelyksessä olevaa aluetta, lisätäkseen maaseudulta tulevien lainsuojattomien proletaarien tarjontaa jne. Sitä paitsi uusi maaylimystö oli uuden pankkiylimystön, äsken siinneen rahaylimystön ja siihen aikaan suojelutullien varassa eläneiden suurten teollisuusmiesten luonnollinen liittolainen. Englannin porvaristo toimi omaksi hyödykseen aivan yhtä oikein kuin ruotsalaiset kaupunginporvarit, jotka päinvastoin käsi kädessä taloudellisen turvansa, talonpojiston, kanssa tukivat kuninkaita väkivaltaisessa valtionmaiden takaisinottamisessa ylimystöltä (alkaen vuodesta 1604, sitten Kaarle X:n ja Kaarle XI:n aikana).
Kunnan omaisuus — se oli aivan toista kuin äsken mainittu valtion omaisuus — oli muinaisgermaanista alkuperää ja säilyi läänityslaitoksen turvin. Olemme nähneet, että sen väkivaltainen anastaminen, johon enimmäkseen liittyy peltomaan muuttaminen laitumeksi, alkoi 1400-luvun lopussa ja jatkui 1500-luvulle. Mutta silloin tuo prosessi oli yksityisen harjoittamaa väkivaltaa, jota vastaan lainsäädäntö oli 150 vuotta turhaan taistellut. 1700-luvulla kehitys ilmenee siinä, että itse laki tulee nyt aseeksi kansalle kuuluvaa maata ryöstettäessä, vaikkakin suuret maanvuokraajat käyttävät sen ohessa omia pieniä yksityiskeinojaankin.[203*] Ryöväyksen parlamentaarisena muotona olivat »Bills for Inclosures of Commons» (lait yhteismaan aitaamisesta), toisin sanoen asetukset, joiden avulla maanomistajat lahjoittivat kansalle kuuluvaa maata itselleen yksityisomaisuudeksi — kansan pakkoluovutusta koskevat asetukset. Sir F. M. Eden kumoaa itse oman sukkelan asianajotemppunsa, jolla hän koettaa selittää, että yhteismaat ovat lääniherrojen sijaan tulleiden suurten tilanomistajien yksityisomaisuutta, vaatimalla »yleistä parlamenttisäädöstä yhteismaiden aitaamisesta», siis myöntämällä, että tarvitaan parlamentin toimeenpanemaa valtiokaappausta, jotta ne muuttuisivat yksityisomaisuudeksi, ja vaatimalla toisaalta lainsäädäntötietä »vahingonkorvausta» pakkoluovutetuille köyhille.[204*]
Kun riippumattomien tilallisten (yeomenien) sijaan tuli tenants-at-will, pieniä maanvuokraajia yhden vuoden irtisanomisajalla, alistuvainen ja maanomistajien mielivallasta riippuvainen joukkio, niin järjestelmällisesti suoritettu yhteismaiden varkaus valtion tilusten ryöväyksen ohella edisti erityisesti niiden suurten vuokratilojen paisumista, joita 1700-luvulla nimitettiin capital farmeiksi[205*] eli kauppiaan farmeiksi;[206*] nämä samat syyt edistivät maalaisväestön »vapauttamista» proletariaatiksi teollisuutta varten.
1700-luku ei kuitenkaan samassa määrin kuin 1800-luku käsittänyt, että kansallisrikkaus ja kansan köyhyys ovat sama asia. Siitä johtui, että sen ajan taloustieteellisessä kirjallisuudessa käytiin mitä kiihkeintä väittelyä yhteismaan aitaamisesta. Mainitsen käytettävänäni olevasta laajasta aineistosta muutamia kohtia, koska ne valaisevat selvästi olosuhteita.
»Useissa Hertfordshiren seurakunnissa», muuan harmistunut kynänkäyttäjä kirjoittaa, »on 24 keskimäärin 50–150 acren laajuista vuokratilaa sulautunut kolmeksi tilaksi.»[207*] »Northamptonshiressä ja Lincolnshiressä on yhteismaiden aitaaminen ollut hyvin yleistä ja useimmat aitaamisen kautta syntyneet uudet lordikunnat ovat muuttuneet laidunmaiksi; tästä on ollut seurauksena, että useissa lordikunnissa, missä ennen viljeltiin 1500 acrea, nyt on tuskin 50 acrea auran alla... Entisten asuinrakennusten, latojen, tallien ym. rauniot» ovat ainoat entisten asukkaiden jättämät jäljet. »Sata taloa ja perhettä on monessa paikassa supistunut... kahdeksaksi tai kymmeneksi... Useimmissa seurakunnissa, joissa aitaaminen tapahtui vasta 15 tai 20 vuotta sitten, on sangen vähän maanomistajia verrattuna niiden lukumäärään, jotka viljelivät maata sen ollessa vapaassa tilassa. Ei ole mitään tavatonta nähdä neljän tai viiden rikkaan karjanomistajan anastavan suuria, äsken aidattuja lordikuntia, jotka aikaisemmin olivat olleet 20–30 maanvuokraajan ja yhtä monen pientilallisen, alustalaisen käsissä. Kaikki nämä perheineen on karkotettu tiluksiltaan ja samalla monet muut perheet, jotka saivat heiltä työnsä ja toimeentulonsa.»[208*]
Lähellä asuva maalordi ei aitaamisen tekosyyllä anastanut ainoastaan kesantona olevaa maata, vaan usein sellaisenkin maan, jota viljeltiin yhteisesti tai seurakunnalle suoritettavaa määrättyä maksua vastaan.
»Puhuin tässä jo viljeltyjen vapaiden peltojen ja tilusten aitaamisesta. Nekin kirjoittajat, jotka puolustavat aitaamista, myöntävät, että aitaaminen edistää suurten vuokratilojen monopoliasemaa, kohottaa elinhyödykkeiden hintoja ja aiheuttaa väestön vähenemistä... Vieläpä autioiden alueidenkin aitaaminen, sellaisena kuin se nyt tapahtuu, riistää köyhiltä osan heidän elinhyödykkeistään ja paisuttaa vuokratiloja, jotka jo ennestään ovat liian suuria.»[209*] »Jos maa», tri Price sanoo, »joutuu muutamien harvojen suurien vuokraajien käsiin, niin pienet vuokraajat» (aikaisemmin hän on nimittänyt heitä »joukoksi pientilallisia ja vuokraajia, jotka elättävät itseään ja perhettään viljelemänsä maan tuotteilla, lampailla, jotka he lähettävät laitumelle yhteismaalle, siipikarjalla, sioilla ym., niin että heidän harvoin tarvitsee ostaa elintarvikkeita») »muuttuvat henkilöiksi, joiden täytyy ansaita elatuksensa tekemällä työtä muille ja joiden täytyy hakea torilta kaikki, mitä he tarvitsevat... Ehkäpä tehdään enemmän työtä, kun siihen on suurempi pakko... Kaupungit ja manufaktuurit kasvavat, kun niihin ajetaan enemmän väkeä työtä etsimään. Tähän suuntaan vaikuttaa luonnostaan vuokramaiden keskitys ja siihen suuntaan se todellisuudessa on jo useita vuosia tässä kuningaskunnassa vaikuttanut.»[210*]
Hän tekee seuraavan yhteenvedon aitaamisen yleisistä vaikutuksista:
»Alempien kansankerrosten tila on yleensä ottaen melkein joka suhteessa huonontunut, pienet maanomistajat ja vuokraajat ovat alentuneet päiväläisten ja renkien säätyyn; ja samalla on elinhyödykkeiden hankkiminen tässä tilanteessa tullut vaikeammaksi.»[211*]
Todellisuudessa yhteismaan anastus ja sitä seurannut maanviljelyksen kumous vaikuttivat niin nopeasti maatyöläisiin, että Edeninkin käsityksen mukaan heidän palkkansa alkoi vuosina 1765–1780 vähentyä minimiä pienemmäksi ja sitä alettiin lisätä julkisella vaivaisavulla. Heidän työpalkkansa, Eden sanoo, »riitti vain töin tuskin välttämättömimpien elämäntarvikkeiden tyydyttämiseen».
Kuulkaamme vielä hetkinen erästä aitaamisen puolustajaa ja tri Pricen vastustajaa.
»Ei ole oikein päätellä väkiluvun vähenevän siksi, ettei enää nähdä ihmisten tuhlaavan työtään avonaisilla vainioilla... Kun pienten talonpoikien muututtua ihmisiksi, joiden täytyy tehdä työtä muiden hyväksi, saadaan aikaan enemmän työtä, niin se on vain edullista ja toivottavaa kansakunnalle» (johon nuo muuttuneet eivät tietysti kuulu). »...Tuotteiden määrä enenee, jos heidän työnsä käytetään yhdistettynä maatilalla; niin syntyy lisätuotteita manufaktuureja varten ja sen kautta lisääntyvät tuotetun viljan määrään verrattuna manufaktuurit, jotka ovat tämän kansakunnan kultakaivoksia.»[212*]
Se stoalainen sielunrauha, jolla kansantaloustieteilijä katselee »pyhän omistusoikeuden» röyhkeintäkin polkemista ja karkeintakin väkivaltaa ihmistä kohtaan, niin pian kuin tarkoituksena on perustuksen luominen kapitalistiselle tuotantotavalle, ilmenee mm. sir F. M. Edenissä, joka lisäksi vielä on torymielinen ja »ihmisystävä». Koko se rosvousten, hirmutekojen ja kansan kärsimysten sarja, joka oli seurauksena laajalle ulottuneesta väestön pakkoluovutuksesta 1400-luvun viimeiseltä kolmannekselta alkaen 1700-luvun loppuun, johdattaa hänet vain seuraavaan »mukavaan» loppuajatelmaan:
»Olisi palautettava oikea (due) suhde pelto- ja laidunmaan välille. Vielä 1300-luvulla ja suurin piirtein myös 1400-luvulla oli 1 acre karjanlaidunta 2:ta, 3:a, jopa 4:ää peltoacrea kohti. 1500-luvun keskivaiheilla muuttui suhde siten, että 2 acrea karjanlaidunta oli 2 peltoacrea, myöhemmin 2 acrea karjanlaidunta 1 peltoacrea kohti, kunnes lopuksi oikea suhde — 3 acrea karjamaata 1 peltomaa-acrea kohti — saavutettiin.»
1800-luvulla katosi luonnollisesti muistokin maanviljelijän ja kunnanomaisuuden välisestä yhteydestä. Puhumattakaan myöhemmästä ajasta, maalaisväestö ei saanut penniäkään korvausta niistä 3 511 770 acresta yhteismaata, jotka siltä ryöstettiin vuosina 1801–1831 ja jotka maalordien parlamentin päätöksellä lahjoitettiin maalordeille.
Viimeinen suuri maanviljelijäin pakkoluovutus oli ns. »Clearing of Estates» (»tilojen harventaminen», todellisuudessa ihmisten karkottaminen niiltä). Kaikkien tähän asti käsiteltyjen englantilaisten pakkoluovutusmenetelmien huippukohtana oli »harventaminen». Niin kuin edellisessä osastossa esitetystä nykyaikaisten olojen kuvauksesta näimme, joudutaan nyt, kun ei enää ole vapaita talonpoikia häädettävänä, torpparien asuntojen »harventamiseen», niin ettei maanviljelystyöväki löydä enää viljelemältään maalta tilaa edes omaa asuntoa varten. Mutta mitä »Clearing of Estates» oikeastaan merkitsee, sen opimme tuntemaan ainoastaan uudenaikaisen romaanikirjallisuuden luvatussa maassa, Skotlannin ylämaassa. Siellä on tälle menettelylle ominaista sen järjestelmällisyys, se suurisuuntaisuus, millä se yhdellä iskulla pannaan toimeen (Irlannissa ovat tilanherrat saaneet aikaan usean kylän hävittämisen samalla kertaa. Skotlannin ylämaassa on kysymys saksalaisten herttuakuntien suuruisista alueista), ja lopuksi sille on ominaista vääryydellä hankitun maaomaisuuden erikoinen luonne.
Ylä-Skotlannin keltit muodostivat klaaneja, joista kukin omisti viljelemänsä maan. Klaanin edustaja, sen päällikkö eli »suuri mies» oli vain nimellisesti klaanille kuuluvan maan omistaja aivan samoin kuin Englannin kuningatar omistaa nimellisesti koko valtakunnan maan. Vaikka Englannin hallituksen oli onnistunut tukahduttaa näiden »suurten miesten» keskinäiset taistelut ja estää heidän yhtämittaiset hyökkäyksensä Skotlannin alamaalle, klaanipäälliköt eivät sittenkään luopuneet vanhasta rosvoammatistaan; he vain muuttivat sen muotoa. He muuttivat omaan valtaansa nojautuen nimellisen omistusoikeutensa yksityisomistusoikeudeksi, ja kun klaanin väestö teki vastarintaa, he päättivät karkottaa tämän väestön väkivalloin. »Englannin kuningas olisi voinut samoin perustein vaatia oikeutta ajaa alamaisensa mereen», sanoo professori Newman.[213*] Tästä vallankumouksesta, joka alkoi vallantavoittelijan[179] tartuttua aseisiin viimeisen kerran, sen alkuvaiheista kertovat sir James Steuart[214*] ja James Anderson.[215*] 1700-luvulla mailtaan karkotettuja gaeliläisiä[181] kiellettiin samalla muuttamasta maasta, jotta heidät saataisiin väkivalloin ajetuksi Glasgowiin ym. tehdaskaupunkeihin.[216*] Esimerkiksi 1800-luvulla käytetystä menettelytavasta[217*] riittävät tässä Sutherlandin herttuattaren »harvennukset». Tämä taloudellisen sivistyksen saanut nainen päätti heti hallitusohjiin tartuttuaan käyttää taloudellista voimakeinoa ja muuttaa lammaslaitumeksi koko kreivikunnan, jonka asukasluku aikaisempien samanlaisten menettelyjen ansiosta oli huvennut jo 15 000:ksi. Vuosina 1814–1820 karkotettiin ja hävitettiin järjestelmällisesti sukupuuttoon nämä 15 000 asukasta, noin 3000 perhettä. Kaikki heidän kylänsä tuhottiin ja poltettiin, kaikki heidän peltonsa muutettiin laitumiksi. Brittiläisiä sotilaita komennettiin tuomiota toimeenpanemaan ja niinpä nämä joutuivat jopa taistelemaan kanta-asukkaita vastaan. Eräs vanha vaimo joutui liekkien uhriksi kodissaan, koska hän kieltäytyi lähtemästä sieltä. Näin mainittu rouva anasti 794 000 acrea maata, joka ammoisista ajoista oli kuulunut klaanille. Karkotetuille asukkaille hän antoi meren rannalta 6000 acrea maata, 2 acrea perhettä kohti. Nämä 6000 acrea olivat sitä ennen olleet autioina eivätkä olleet tuottaneet mitään tuloa omistajilleen. Herttuatar meni jalomielisyydessään niin pitkälle, että vuokrasi acren keskimäärin 2 šillingistä 6 pennystä klaaniväelle, joka vuosisatoja oli vuodattanut vertaan hänen sukunsa puolesta. Koko riistämänsä klaanimaan hän jakoi 29 suureksi lammasfarmiksi, joista jokaisessa asui vain yksi perhe, enimmäkseen englantilaisten maanvuokraajien renkejä. Vuonna 1825 oli 15 000 gaeliläisen sijaan jo tullut 131 000 lammasta. Merenrannalle heitetty osa alkuasukkaista koetti elättää itseään kalastuksella. Heistä tuli sammakkoeläimiä ja he elivät, kuten eräs englantilainen kirjailija sanoo, puoleksi maalla ja puoleksi vedessä, mutta maa ja vesi vain puolittain turvasivat heidän toimeentulonsa.[218*]
Mutta nuo kunnon gaeliläiset saivat vielä raskaammin sovittaa vuoristolaisromanttisen jumaloimisensa klaanin »suuria miehiä» kohtaan. Kalanhaju nousi suurten miesten nenään. He vainusivat siinä jotain ansiotilaisuutta ja antoivat merenrannan vuokralle Lontoon suurille kalakauppiaille. Gaeliläiset karkotettiin toistamiseen.[219*]
Mutta lopulta muutetaan osa lammaslaitumia vuorostaan metsästysmaiksi. Kuten tiedetään, Englannissa ei ole mitään varsinaisia metsiä. Mahtimiesten puistoissa elävät villieläimet ovat jo syntyjään kotieläimiä ja lihavia kuin Lontoon aldermenit. Skotlanti on sen tähden tämän »jalon intohimon» viimeinen turvapaikka.
»Ylämaassa», Somers sanoo 1848, »metsiköt ovat sangen laajoja.[219a*] Täällä toisella puolen Gaick'ia on Glenfeshien uusi metsä, tuolla toisella puolen Ardverikien uusi metsä. Samassa linjassa on siellä edessämme Bleak-Mount, hiljattain tehty ääretön autiomaa. Idästä länteen, Aberdeenin lähistöltä Obanin kallioille, jatkuu nyt keskeytymätön metsävyö, samalla kun ylämaan muissa osissa ovat Loch Archaigin, Glengarryn, Glenmoristonin ym. uudet metsät... Maan muuttaminen lammaslaitumeksi ajoi gaeliläiset vähemmän hedelmälliselle maalle. Nyt jaloriista alkaa tulla lampaiden sijaan ja ajaa väestön vielä tuhoavampaan kurjuuteen... Metsästysmaat ja kansa eivät voi tulla toimeen rinnakkain. Toisen tai toisen täytyy joka tapauksessa väistyä. Jos metsästysmaat saavat tulevan neljännesvuosisadan aikana kasvaa lukumäärällisesti ja alueellisesti yhtä paljon kuin edellisen neljännesvuosisadan aikana, niin ette tapaa enää yhtään gaeliläistä kotoisella maallaan. Tämä ylämaan maanomistajien menettely johtuu osittain muodista, ylimysmielisestä turhamaisuudesta, metsästysinnosta yms., osittain he käyvät riistalla kauppaa voitto ainoana silmämääränään. Sillä tosiasia on, että lohko vuorimaata on metsästysmaana usein paljon tuottavampi kuin lammaslaitumena... Huvimetsästäjä, joka hakee itselleen metsästysaluetta, on valmis tarjoamaan siitä kukkaronsa paksuutta vastaavan hinnan... Ylämaan osaksi on tullut kärsimyksiä, jotka ovat yhtä julmia kuin normannilaisten kuninkaiden politiikan Englannille tuottamat kärsimykset. Villit eläimet ovat saaneet yhä enemmän tilaa, samalla kun ihmisiä on ajettu yhä ahtaammalle. Vapaus toisensa jälkeen on riistetty heiltä... Ja sorto kasvaa vieläkin päivä päivältä. Tilanomistajat panevat toimeen harventamista ja väestön karkottamista järkkymättömän periaatteen mukaan, maanviljelyksen vaatimana välttämättömyytenä, aivan niin kuin Amerikan ja Australian aarniometsissä hävitetään puita ja pensaita; ja toimitus sujuu rauhallisesti, kuten liike-elämä ainakin.»[220*]
Kirkon omaisuuden ryöstö, valtion tilojen petollinen luovutus, kunnan omaisuuden varastaminen, feodaali- ja klaaniomaisuuden väkivaltainen ja häikäilemättömin terrorikeinoin toimeenpantu muuttaminen uudenaikaiseksi yksityisomaisuudeksi — sellaisia olivat alkuperäisen kasautumisen moninaiset idylliset menetelmät. Ne valtasivat maan kapitalistiselle viljelykselle, liittivät maan pääomaan ja loivat kaupunkilaisteollisuutta varten välttämättömän henkipaton proletariaatin tarjonnan.
Nouseva manufaktuuriteollisuus ei mitenkään voinut niellä feodaaliherrojen henkivartiostojen hajottamisen ja puuskittaisten väkivaltaisten pakkoluovutusten johdosta kotikonnultaan karkotettua henkipattoa proletariaattia yhtä nopeasti kuin sitä syntyi. Toisaalta totutulta elämänuraltaan yhtäkkiä poistyönnetyt ihmiset eivät voineet yhtä nopeasti tottua uuden asemansa vaatimaan kuriin. He muuttuivat joukoittain kerjäläisiksi, rosvoiksi, maankiertäjiksi — osittain taipumuksesta, mutta useimmissa tapauksissa olojen pakosta. Sen seurauksena 1400-luvun lopulla ja 1500-luvulla julkaistiin koko Länsi-Euroopassa verisen julmia lakeja irtolaisuutta vastaan. Nykyisen työväenluokan esi-isiä rangaistiin ensin siitä, että heidät muutettiin väkipakolla irtolaisiksi ja paupereiksi. Lainsäädäntö kohteli heitä »vapaaehtoisina» rikoksentekijöinä pitäen lähtökohtanaan sitä, että he olisivat voineet jos olisivat halunneet työskennellä edelleenkin entisissä olosuhteissa, joita ei enää ollut olemassakaan.
Englannissa tämä lainsäädäntö alkoi Henrik VII:n aikana.
Henrik VIII, 1530: Vanhat ja työhön kykenemättömät kerjäläiset saavat kerjäämisluvan. Sitä vastoin ruoskaa ja vankeutta työkykyisille irtolaisille. Heidät on sidottava kärryihin ja ruoskittava, kunnes veri virtaa heidän ruumiistaan, sitten heidän on vannottava vala, että palaavat synnyinseuduilleen tai sinne, missä olivat asuneet viimeisten kolmen vuoden aikana, ja että »ryhtyvät työhön» (to put himself to labour). Kuinka julmaa ivaa! Henrik VIII:n 27:ntenä hallitusvuotena annetussa laissa toistetaan edellä mainittu laki, mutta vielä uusilla lisäyksillä kovennettuna. Sitä, joka toisen kerran tavataan irtolaisuudesta, ruoskitaan uudelleen ja leikataan puolet korvasta, ja kolmannella kerralla hänet mestataan suurena rikoksentekijänä ja yhteiskunnan vihollisena.
Edvard VI: Ensimmäisenä hallitusvuotenaan 1547 hän julkaisee lain, jossa sanotaan, että jos joku kieltäytyy tekemästä työtä, hänet tuomitaan sen henkilön orjaksi, joka on hänet joutilaisuudesta ilmiantanut. Isännän on elätettävä orjaansa vedellä ja leivällä, heikolla juomalla ja sellaisilla lihanjätteillä, jotka hän hyväksi näkee. Hänellä on oikeus ruoskaa ja kahleita käyttäen pakottaa orja kuinka inhottavaan työhön hyvänsä. Jos orja poistuu luvatta 14 päiväksi, hänet tuomitaan orjaksi koko elinkaudekseen ja hänet on merkittävä otsaan tai poskeen poltetulla S kirjaimella; jos hän pakenee kolmannen kerran, hänet on mestattava valtiopetokseen syyllistyneenä. Isäntä voi myydä tai testamentata hänet, tahi orjana vuokrata aivan samoin kuin vuokrataan muuta irtainta omaisuutta ja karjaa. Jos orjat ryhtyvät vastustamaan jollakin tavoin herrasväkeään, heidät on niin ikään mestattava. Rauhantuomarien on ilmoituksen saatuaan etsiskeltävä miehiä. Jos huomataan, että maankiertäjä on kolme päivää vetelehtinyt työttä, hänet on kuljetettava synnyinseudulleen, hänen rintaansa on poltettava hehkuvalla raudalla merkki V ja häntä on siellä käytettävä kahleihin kytkettynä katu- tai muihin töihin. Jos irtolainen ilmoittaa väärän kotipaikan, hänet on rangaistukseksi annettava elinkautiseksi orjaksi vastaavaan asutukseen, asukkaille tai yhdyskunnalle ja merkittävä poltinmerkillä S. Kaikilla ihmisillä on oikeus ottaa irtolaiselta hänen lapsensa ja pitää heitä opissa, poikia 24:ään ja tyttöjä 20 ikävuoteen saakka. Jos he karkaavat, niin heistä tulee isäntiensä orjia mainittuun ikärajaan asti ja isännät voivat kahlita heidät, ruoskia heitä jne. Jokainen isäntä voi panna rautaisen renkaan orjansa kaulaan, käsivarteen tai sääreen tunteakseen hänet paremmin ja ollakseen varmempi hänestä.[221*] Tämän lain loppuosassa määritellään tapaukset, jolloin köyhien on työskenneltävä sen paikkakunnan tai niiden henkilöiden hyväksi, jotka antavat heille ruokaa ja juomaa ja turvaavat työllä. Tämänkaltaisia seurakunnan orjia on Englannissa ollut aina 1800-luvulle saakka nimellä roundsmen (ruotilaiset).
Elisabet, 1572: 14 vuotta vanhempia kerjäläisiä, joilla ei ole kerjuuoikeutta, on ankarasti ruoskittava ja heidän vasempaan korvanlehteensä on poltettava merkki, jollei joku tahdo ottaa heitä kahdeksi vuodeksi palvelukseensa; rikoksen uudistuessa on 18 vuotta vanhemmat mestattava, jollei kukaan tahdo ottaa heitä kahdeksi vuodeksi palvelukseensa, mutta kolmannella kerralla heidät on armotta mestattava valtiopetokseen syyllistyneinä. Samanlaisia säännöksiä sisältävät: Elisabetin 18:ntena hallitusvuotena annettu laki, luku 13, ja vuoden 1597 laki.[221a*]
Jaakko I: Kuljeksiva ja kerjäävä henkilö julistetaan maankiertäjäksi ja irtolaiseksi. Rauhantuomarit Petty Sessions'eissa[183] valtuutetaan ruoskituttamaan häntä julkisesti ja sulkemaan hänet ensi kerralla 6 kuukaudeksi, toisella 2 vuodeksi vankeuteen. Vankeusaikana häntä on ruoskittava niin usein ja niin paljon kuin rauhantuomarit hyväksi näkevät... Parantumattomien ja vaarallisten maankiertäjien vasempaan olkapäähän on poltettava R-kirjain ja heidät on pantava pakkotyöhön, ja jos heidät vielä tavataan kerjäämästä, on heidät säälittä mestattava. Nämä lakipykälät olivat voimassa 1700-luvun alkuun saakka, ja ne kumosi vasta Anna 12:ntena hallitusvuotenaan, luku 23.
Samanlaisia olivat lait Ranskassa, mihin 1600-luvun keskivaiheilla oli muodostunut Pariisin irtolaisten kuningaskunta (royaume des truands). Vielä Ludvig XVI hallituksen alussa (ordonanssi 13. heinäkuuta 1777) jokainen terve 16–60 vuoden ikäinen henkilö, joka oli ilman toimeentuloa eikä harjoittanut mitään ammattia, oli määrättävä kaleeriorjaksi. Samanlainen oli Kaarle V (lokakuu 1537) antama asetus Alankomaissa, Hollannin valtioiden ja kaupunkien ensimmäinen edikti 19. maaliskuuta 1614, Yhdistyneiden maakuntien »plakaatti» 25. kesäkuuta 1649 ym.
Niin maaltaan ja mannultaan väkivaltaisesti häädyttyä, vainottua ja irtolaisiksi tehtyä maalaisväestöä piiskattiin, merkittiin polttoraudalla ja kidutettiin törkeihin ja hirmuisiin lakeihin nojautuen palkkatyöjärjestelmälle välttämättömän kurin alaiseksi.
Eikä siinä kaikki, että toisessa kohtiossa ovat työn edellytykset pääoman muodossa ja toisessa kohtiossa ihmiset, joilla ei ole mitään muuta myytävää kuin työvoimansa. Ei myöskään riitä, että heidät pakotetaan vapaaehtoisesti myymään itsensä. Kapitalistisen tuotannon jatkuessa kehittyy työväenluokka, joka kasvatuksen, perintätavan ja tottumuksen vaikutuksesta pitää tämän tuotantotavan vaatimuksia itsestään selvinä luonnonlakeina. Kehittyneen kapitalistisen tuotannon järjestelmä murtaa kaiken vastuksen, alati muodostuva suhteellinen liikaväestö pitää työn tarjonnan ja kysynnän lain ja siis myös työpalkan pääoman lisäystarpeita vastaavilla raiteilla, taloudellisten suhteiden äänetön pakko saattaa lopullisesti työmiehen kapitalistin valtaan. Muutakin väkivaltaa kuin taloudellista, välitöntä väkivaltaa käytetään tosin yhä vielä, mutta vain poikkeustapauksissa. Tavallisissa tapauksissa riittää, että työmies jätetään »tuotannon luonnonlakien» varaan, ts. itse tuotantosuhteista johtuvaan, niiden takaamaan ja ikuistamaan riippuvaisuuteen pääomasta. Toisin oli kapitalistisen tuotannon historiallisen syntymisen aikana. Syntyvä porvaristo tarvitsee ja käyttää valtiomahtia »säännöstelläkseen» työpalkkaa, ts. pakottaakseen sen voitontekoon soveltuvien rajojen sisälle, pidentääkseen työpäivää ja pitääkseen työmiehen itsensä normaalissa riippuvaisuuden tilassa. Tämä on ns. alkuperäisen kasautumisen oleellinen seikka.
Se palkkatyöläisten luokka, joka syntyi 1300-luvun toisella puoliskolla, oli silloin ja seuraavalla vuosisadalla ainoastaan sangen pieni osa kansasta; sen asemaa tuki voimakkaasti itsenäinen talonpoikaistalous maalla ja kaupunkien ammattikuntajärjestelmä. Maalla ja kaupungissa mestari ja työläinen olivat yhteiskunnallisessa suhteessa lähellä toisiaan. Työn alistaminen pääoman valtaan oli vain muodollista, ts. itse tuotantotavalla ei silloin vielä ollut mitään kapitalistista erikoisluonnetta. Pääoman vaihteleva osa oli paljon tärkeämpi kuin sen pysyvä osa. Palkkatyön kysyntä kasvoi sen tähden nopeasti pääoman kasautuessa, kun taas palkkatyön tarjonta seurasi sitä vain hitaasti. Suuri osa kansallistuotteesta, joka myöhemmin muuttui pääoman kasautumisvarannoksi, sisältyi silloin vielä työmiehen kulutusvarantoon.
Palkkatyötä koskeva lainsäädäntö, jonka tarkoituksena on alusta alkaen ollut työmiehen riistäminen ja joka aina on ollut hänelle vihamielinen,[222*] sai Englannissa alkunsa Edvard III 1349 työläislaista (Statute of Labourers). Sitä vastaa Ranskassa vuoden 1350 ordonanssi, joka annettiin kuningas Juhannan nimissä. Englantilainen ja ranskalainen lainsäädäntö kehittyvät rinnakkain ja ovat samansisältöisiä. En kajoa tässä työväkeä koskeviin lainsäännöksiin, mikäli ne koettavat pakkokeinoin edistää työpäivän pidentämistä, koska tätä kohtaa on aikaisemmin (8. luku, 5) selvitelty.
Statute of Labourers säädettiin alahuoneen pakottavien valitusten johdosta.
»Aikaisemmin», eräs tory sanoo naiivisti, »köyhät vaativat niin korkeata työpalkkaa, että se uhkasi teollisuutta ja varallisuutta. Nyt heidän palkkansa on niin alhainen, että se taas uhkaa teollisuutta ja varallisuutta, mutta toisella ja ehkä paljoa vaarallisemmalla tavalla kuin ennen.»[223*]
Laillinen palkkatariffi vahvistettiin kaupunkeja ja maaseutua, kappaletyötä ja päivätyötä varten. Maatyöläisten on pestauduttava vuodeksi, kaupunkilaisten »avoimilla markkinoilla». Vankeusrangaistuksen uhalla kielletään maksamasta korkeampaa palkkaa kuin asetuksessa on säädetty, ja korkeamman palkan ottamisesta rangaistaan ankarammin kuin sen maksamisesta. Niinpä vielä Elisabetin oppipoikasääntöjen pykälissä 18 ja 19 määrätään kymmenen päivän vankeusrangaistus sille, joka maksaa tariffia korkeampaa palkkaa, ja kahdenkymmenen yhden päivän vankeusrangaistus sille, joka sen vastaanottaa. Vuoden 1360 säännös kovensi rangaistuksia ja oikeutti työnantajan ruumiillisia pakotuskeinoja käyttäen puristamaan työtä lain säätämän palkkatariffin ehdoin. Kaikki välipuheet, sopimukset ja valat ym., joita muurarit ja kirvesmiehet olivat keskenään tehneet, selitettiin mitättömiksi. Työläisten yhteenliittymistä pidettiin raskaana rikoksena alkaen 1300-luvulta aina vuoteen 1825, jolloin lait yhteenliittymistä vastaan kumottiin. Vuoden 1349 työläislain ja sitä seuraavien lakien henki näkyy selvästi siitä, että valtio määrää vain työpalkan ylirajan, mutta ei millään muotoa sen alirajaa.
Kuten tiedetään, 1500-luvulla huononi suuresti työläisten asema. Rahapalkka kohosi, mutta ei suhteessa rahanarvon alenemiseen ja sitä vastaavaan tavaran hintojen kohoamiseen. Todellisuudessa palkka siis aleni. Siitä huolimatta palkan alentamiseen tähdätyt lait olivat yhä voimassa, samalla kun niiltä, »joita ei kukaan tahtonut ottaa palvelukseensa», silvottiin korvia ja heitä merkittiin polttoraudalla. Elisabetin 5:ntenä hallitusvuotena annetulla oppipoikasäännöksellä (luku 3) rauhantuomarit oikeutettiin määräämään tietty palkkataso sekä muuttamaan sitä vuodenaikojen ja tavaran hintojen mukaan. Jaakko I ulotutti tämän työjärjestelyn myös kutojiin, kehrääjiin ja kaikkiin mahdollisiin työläiskategorioihin,[224*] Yrjö II — lain työläisten yhteenliittymistä vastaan kaikkiin teollisuuden haaroihin.
Varsinaisena manufaktuurikautena kapitalistinen tuotantotapa oli tullut kyllin voimakkaaksi tehdäkseen työpalkan sääntelyn lain avulla yhtä mahdottomaksi kuin tarpeettomaksikin, mutta hätätilaa silmälläpitäen tahdottiin säilyttää vanhan arsenaalin aseet. Yrjö II 8:ntena hallitusvuotena annettu laki kielsi Lontoon ja sen ympäristön räätälinkisälleiltä 2 šillinkiä 71⁄2 pennyä korkeamman päiväpalkan paitsi yleisen surun sattuessa; Yrjö III 13:ntena hallitusvuotena annetun lain 68. luku jätti vielä silkinkutojain palkan sääntelyn rauhantuomarien tehtäväksi; 1796 tarvittiin vielä kaksi korkeampien tuomioistuinten päätöstä sen ratkaisemiseksi, koskiko rauhantuomarien työpalkkapäätös myös muuta kuin maanviljelystyöväkeä; 1799 vahvistettiin parlamentin päätöksellä, että Skotlannin kaivostyömiesten palkat oli säänneltävä Elisabetin antaman lain ja kahden skotlantilaisen — vuosien 1661 ja 1671 — lain mukaan. Sitä miten paljon olot olivat sillä välin muuttuneet, osoittaa eräs ennen kuulumaton tapaus Englannin alahuoneessa. Siellä, missä enemmän kuin 400 vuotta oli valmisteltu lakeja yksinomaan ylirajasta, jonka yläpuolelle työpalkka ei missään tapauksessa saanut nousta, Whitbread ehdotti 1796, että lailla määrättäisiin maanviljelyspäiväläisten palkan aliraja. Pitt vastusti sitä, mutta myönsi, että »köyhien tila oli kauhea (cruel)». Vihdoin 1813 kumottiin palkan sääntelyä koskevat lait. Niistä tuli naurettava luonnottomuus oloissa, jolloin kapitalisti säänteli työn tehtaassaan omalla yksityislainsäädännöllään ja lisäsi vaivaisverolla maatyömiehen palkkaa sen välttämättömään minimirajaan saakka. Sen sijaan vielä nykyäänkin ovat voimassa ne työlakien määräykset, jotka koskevat sopimuksia työnantajan ja palkkatyöläisen välillä, irtisanomisaikoja yms. ja jotka sallivat ainoastaan siviilioikeudellisen kanteen sopimuksen rikkonutta työnantajaa vastaan, mutta rikosoikeudellisen syytteen sopimuksen rikkonutta työläistä vastaan.
Julmat lait yhteenliittymistä vastaan kumoutuivat 1825 proletariaatin uhkaavan käytöksen johdosta. Mutta ne kumottiin ainoastaan osaksi. Muutamat vanhojen säännösten somat jäännökset hävisivät vasta 1859. Vihdoin 29. kesäkuuta 1871 julkaistiin parlamentin päätös, jolla aiottiin poistaa tämän luokkalainsäädännön viimeisetkin jäänteet tunnustamalla trade unionit laillisiksi. Mutta toinen samana päivänä julkaistu parlamentin päätös (An act to amend the criminal law relating to violence, threats and molestation. — Täydennysasetus rikoslainsäädäntöön väkivallasta, uhkauksista ja rasituksista) palautti todellisuudessa uudessa muodossa entisen asiaintilan. Tällä parlamentaarisella silmänkääntötempulla kaikki ne keinot, joita työläiset saattoivat käyttää lakon tai työnsulun (liittoutuneiden tehtailijain lakko, kun he sulkevat tehtaansa samanaikaisesti) sattuessa, siirrettiin yleisen oikeuden piiristä ja alistettiin poikkeus-rikoslainsäädännön alaisiksi, jonka tulkinta tuli rauhantuomareiden, ts. tehtailijain itsensä tehtäväksi. Kaksi vuotta aikaisemmin sama herra Gladstone oli samassa alahuoneessa esittänyt tunnetun jalomielisen lakiehdotuksen kaikkien työväenluokkaa vastaan kohdistettujen poikkeuslakien kumoamisesta. Mutta toista lukemista pitemmälle ei asian annettu mennä, ja siten sen käsittelyä vitkuteltiin, kunnes lopuksi »suuri vapaamielinen puolue» liittoutuen tory-puolueen kanssa sai rohkeutta asettua ratkaisevasti samaa proletariaattia vastaan, joka oli sen valtaan kohottanut. Tyytymättä tähänkään petokseen »suuri vapaamielinen puolue» oikeutti aina hallitsevien luokkien edessä matelevat englantilaiset tuomarit kaivamaan jälleen esille vanhentuneen lain »salaliitoista»[185] ja käyttämään sitä työläisten liittoja vastaan. Tästä huomataan, että Englannin parlamentti luopui vastenmielisesti ja vain joukkojen painostuksesta säätämästä lakkojen ja ammattiyhdistysten vastaisia lakeja toimittuaan itse viisi vuosisataa häpeämättömän itsekkäästi kapitalistien pysyvänä ammattiyhdistyksenä työläisiä vastaan.
Samoin Ranskan porvaristo uskalsi aivan vallankumousmyrskyn alussa riistää työläisiltä heidän vasta äsken hankkimansa yhdistymisoikeuden. 14. kesäkuuta 1791 annetussa asetuksessa se julisti kaiken työläisten yhteenliittymisen »hyökkäykseksi vapautta ja ihmisoikeuksien julistusta vastaan», josta rangaistiin 500 livren sakolla ja kansalaisoikeuksien menettämisellä yhdeksi vuodeksi.[225*] Tästä laista, joka valtiomahdin ja poliisin avulla sulloo pääoman ja työn välisen kilpailun pääomalle otollisiin puitteisiin, tuli pitkäikäisempi kuin vallankumoukset ja hallitsijasukujen vaihdokset. Hirmuhallituskin[186] jätti sen koskemattomaksi. Vasta äskettäin se pyyhittiin pois Code pénal'ista [rikoslaista]. Ei mikään ole kuvaavampaa kuin tämän porvarillisen valtiokaappauksen tekosyy. Le Chapelier, esittelijä, sanoi: »Vaikka onkin toivottavaa, että työpalkka kohoaisi nykyisestä tasostaan, jotta sen saaja pääsisi välttämättömien elinhyödykkeiden puutteesta johtuvasta ehdottomasta riippuvaisuudestaan, joka on melkein orjan riippuvaisuutta», työläiset eivät kuitenkaan saa keskustella eduistaan, toimia yhdessä ja sen kautta lieventää »ehdotonta, melkein orjan riippuvaisuuttaan», koska he juuri sen kautta »loukkaavat entisten mestariansa, nykyisten yrittäjien vapautta» (vapautta pitää työmiehiä orjuudessa!) ja koska yhteenliittyminen entisten ammattikuntamestarien itsevaltiutta vastaan olisi — voitteko arvata! — Ranskan perustuslain lakkauttaman ammattikuntalaitoksen henkiinherättämistä![226*]
Käsiteltyämme henkipattoisten proletaarien väkivaltaista syntyä, sitä veristä komentoa, joka teki heistä palkkatyöläisiä, saastaista valtiotekoa, joka poliisivoiman avulla edisti samalla kertaa pääoman kasautumista ja työläisen riistämistä yhä enemmässä määrin, kysymme nyt, mistä kapitalistit ovat peräisin? Sillä maalaisväestön pakkoluovutus synnyttää välittömästi vain suurtilanomistajia. Mitä maanvuokraajien (farmarien) syntyyn tulee, niin voimme niin sanoaksemme käsin sen tuntea, koska se on hitaasti tapahtuva, monta vuosisataa kestävä prosessi. Maaorjatkin ja heidän rinnallaan myös pienet maanomistajat elivät hyvin erilaisissa omistussuhteissa ja vapautettiin sen tähden hyvin erilaisilla taloudellisilla edellytyksillä.
Englannissa maanvuokraajien ensimmäisenä muotona on itse maaorjana oleva bailiff [herraskartanon pehtori]. Hänen asemansa on sama kuin muinaisroomalaisen villicus'en, mutta hänen toiminta-alansa on ahtaampi. 1300-luvun toisella puoliskolla hänen sijaansa asetetaan maanvuokraaja, jonka maanomistaja varustaa siemenillä, karjalla ja työaseilla. Hänen asemansa ei eroa paljoakaan talonpojan asemasta. Hän riistää vain enemmän palkkatyötä. Hänestä tulee pian métayer, puolivuokraaja. Hän panee liikkeeseen toisen puolen maanviljelyspääomasta, maalordi toisen. He jakavat kokonaistuotteen keskenään sopimuksen mukaisesti. Tämä muoto häviää Englannissa nopeasti antaakseen tilaa varsinaiselle maanvuokraajalle, joka sijoittaa liikkeeseen oman pääomansa, pitää palkkatyöläisiä ja maksaa maanomistajalle maankorkona osan lisätuotteesta rahassa tai luonnossa.
Niin kauan kuin riippumaton talonpoika ja palkkatyön ohella omaa talouttaan pitävä renki vaurastuvat 1400-luvulla omasta työstään, maanvuokraajan olot ja hänen tuotantoalansa pysyvät keskinkertaisina. 1400-luvun viimeisellä kolmanneksella alkanut ja miltei koko 1500-luvun jatkunut (lukuunottamatta sen viimeisiä vuosikymmeniä) maanviljelyksen kumous rikastutti maanvuokraajan yhtä nopeasti kuin köyhdytti maalaisväestön.[227*] Kunnan laitumien anastaminen yms. sallii hänen lisätä suuresti karjaansa melkein ilman kustannuksia, samalla kun lisääntynyt karja tuottaa hänelle runsaammin lantaa maan parantamiseksi.
1500-luvulla tulee edellä sanotun lisäksi ratkaisevan tärkeä seikka. Silloin vuokrasopimukset olivat pitkäaikaiset, usein 99 vuotta. Jalojen metallien arvon ja siis myös rahanarvon jatkuva aleneminen tuotti maanvuokraajille kultaisia hedelmiä. Se alensi työpalkkaa muista aikaisemmin mainituista seikoista puhumattakaan. Osa työpalkasta muuttui vuokravoitoksi. Viljan, villan, lihan, lyhyesti kaikkien maanviljelystuotteiden hintojen jatkuva kohoaminen paisutti maanvuokraajan rahapääomaa ilman että hän itse teki mitään sen hyväksi, samalla kun hänen maksettavanaan oleva maanvuokra oli sovittu vanhentuneen raha-arvon perusteella.[228*] Näin ollen hän rikastui samalla kertaa sekä palkkatyöläistensä että maalordinsa kustannuksella. Ei siis ollut mikään ihme, jos Englannissa 1500-luvun loppuun mennessä oli silloisiin oloihin katsoen rikas »kapitalististen maanvuokraajien luokka».[229*]
Puuskittainen ja yhä uudistuva maalaisväestön pakkoluovutus ja karkotus tuottivat, kuten nähtiin, kaupunkien teollisuudelle yhä uusia kokonaan ammattikuntien ulkopuolella olevia proletaarijoukkoja. Tässä ilmeni niin suurta viisautta, että se sai vanhan A. Andersonin (ei ole sekoitettava James Andersoniin) kaupan historiassaan[187] uskomaan kaitselmuksen välittömään vaikutukseen. Meidän täytyy viipyä vielä hetkinen tässä alkuperäisen kasautumisen puolessa. Riippumattoman, omaa taloutta pitävän maalaisväestön harvenemista ei vastannut ainoastaan teollisuusproletariaatin tiheneminen, samoin kuin maailman aineen tiivistymisen toisessa paikassa Geoffroy Saint-Hilaire selittää johtuvan sen ohenemisesta toisessa.[230*] Huolimatta viljelijöidensä luvun vähentymisestä maa tuotti nyt yhtä paljon kuin ennenkin tai enemmänkin, koska kumousta maanomistusoloissa seurasivat parannetut viljelystavat, laajempi yhteistyö, tuotantovälineiden keskitys jne. ja koska toisaalta maaseudun palkkatyöläiset pakotettiin tekemään voimaperäisemmin työtä[231*] ja toisaalta tuotantoalue, jolla he tekivät työtä omaksi hyödykseen, yhä supistui. Kun siis osa maalaisväestöstä vapautui, vapautuivat myös sen aikaisemmat elämäntarvikkeet. Ne muuttuivat nyt vaihtelevan pääoman aineellisiksi osiksi. Maattomaksi jääneen talonpojan täytyi ostaa niiden arvo uudelta herraltaan, teollisuuskapitalistilta, työpalkan muodossa. Kotimaisesta maanviljelyksestä saatavan teollisuuden raaka-aineen suhteen kävi samoin kuin elinhyödykkeidenkin. Se muuttui pysyvän pääoman ainesosaksi.
Kuviteltakoon esimerkiksi niiden Westfalenin talonpoikien kohtaloa, jotka Fredrik II:n aikana kehräsivät kaiken pellavan, mutta eivät silkkiä. Heidät pakkoluovutettiin väkivaltaisesti ja osa ajettiin maaltaan ja mannultaan ja jäljelle jäänyt osa muutettiin suurten maanvuokraajien päiväläisiksi. Samalla rakennettiin suuria pellavakehruutehtaita ja kutomoita, joihin maasta »vapautetut» pestautuivat palkkatöihin. Pellava oli aivan samannäköistä kuin ennenkin. Yksikään säije ei siinä ole muuttunut, mutta uusi yhteiskunnallinen sielu on mennyt sen ruumiiseen. Se muodostaa nyt osan manufaktuuriherrojen pysyvästä pääomasta. Ennen se oli jaettu pientuottajien suuren joukon kesken, jotka itse perheineen viljelivät ja kehräsivät sen pieninä annoksina; nyt se on keskitetty kapitalistin käsiin, joka antaa toisten kehrätä ja kutoa sen hänelle. Pellavan kehruuseen käytetty lisätyö tuotti aikaisemmin lukemattomille talonpoikaisperheille lisäansiota, ja myös, Fredrik II:n aikaan, veroja pour le roi de Prusse.[iv] Nykyään se tuottaa liikevoittoa muutamille kapitalisteille. Kehräimet ja kangaspuut, jotka ennen olivat hajallaan ympäri maata, on nyt koottu harvoihin suuriin työkasarmeihin samoin kuin työmiehet ja raaka-aine. Niin kehräimet, kangaspuut kuin raaka-ainekin ovat muuttuneet kehrääjien ja kutojien riippumattoman ylläpidon välineistä välineiksi, joilla heitä komennetaan[232*] ja joilla heistä puristetaan maksamatonta työtä. Suurista manufaktuureista enempää kuin suurista vuokrafarmeistakaan ei näy, että ne ovat muodostuneet monesta pienestä tuotantoyksiköstä useiden pienten itsenäisten tuottajien pakkoluovuttamisen kautta. Ennakkoluuloton tutkija ei kuitenkaan joudu harhaan. Mirabeaun, vallankumousleijonan, aikana suuria manufaktuureja nimitettiin vielä manufactures réunies, yhdistetyiksi manufaktuureiksi, niin kuin me nyt puhumme yhteenliitetyistä pelloista.
»Nähdään vain», Mirabeau sanoo, »suuria manufaktuureja, joissa sadat ihmiset työskentelevät yhden johtajan johdolla ja joita tavallisesti sanotaan yhdistetyiksi manufaktuureiksi (manufactures réunies). Niitä verstaita taas, joissa hyvin suuri joukko työläisiä työskentelee hajallaan ja kukin omaan laskuunsa, pidetään tuskin silmäyksenkään arvoisina. Ne asetetaan aivan varjoon. Se on hyvin suuri erehdys, sillä ne yksin muodostavat todella tärkeän osan kansan rikkaudesta... Yhdistetty tehdas (fabrique réunie) rikastuttaa suunnattomasti yhtä tai kahta yrittäjää, mutta työmiehet ovat vain paremmin tai huonommin palkattuja päiväläisiä eivätkä missään suhteessa tule osallisiksi yrittäjän hyvinvoinnista. Erillään olevassa tehtaassa (fabrique séparée) sitä vastoin kukaan ei tule rikkaaksi, mutta joukko työmiehiä elää hyvin... Ahkerien ja taloudellisten työläisten lukumäärä lisääntyy, koska järkevässä elintavassa ja toimeliaisuudessa he näkevät asemansa parantamiskeinon sen sijaan, että vaatisivat pientä palkankorotusta, joka ei koskaan voi merkitä paljoa tulevaisuudelle, vaan enintään tekee mahdolliseksi elää tietyllä hetkellä vähän paremmin. Erillään olevat yksityismanufaktuurit, jotka useimmiten harjoittavat rinnan pientä maanviljelystä, ovat vapaita.»[233*]
Maalaisväestön erään osan pakkoluovuttaminen ja häätäminen vapauttaa työläisten ohella heidän elinhyödykkeensä ja työaineksensa teollisuuspääomaa varten ja samalla luo kotimaiset markkinat.
Ja todellakin, ne tapahtumat, jotka muuttavat pientilalliset palkkatyöläisiksi ja heidän elinhyödykkeensä ja työvälineensä pääoman aineellisiksi tekijöiksi, synnyttävät samalla pääomalle sen kotimaiset markkinat. Aikaisemmin talonpoikaisperhe kasvatti ja valmisti elinhyödykkeet ja raaka-aineet, jotka se sitten suurimmaksi osaksi itse käytti. Näistä raaka-aineista ja elinhyödykkeistä on nyt tullut tavaraa; suurfarmari myy ne, manufaktuurit ovat niiden menekkimarkkinoita. Lanka, liinakangas, karkeat villakankaat — esineet, joihin tarvittavia raaka-aineita oli joka talonpoikaiskodissa ja jotka talonpoikaisperheet kehräsivät ja kutoivat omiksi tarpeikseen — ovat nyt muuttuneet manufaktuurituotteiksi, joiden myyntipaikkana on juuri maaseutu. Lukuisa hajallaan oleva ostajajoukko, jonka tarpeet oli tähän asti tyydyttänyt joukko pieniä, omaan laskuunsa työskenteleviä tuottajia, keskittyy nyt suuriksi teollisuuspääoman tyydyttämiksi markkinoiksi.[234*] Niin käyvät käsi kädessä aikaisemmin itsenäisten talonpoikien pakkoluovutus ja erottaminen tuotantovälineistä sekä maaseudun sivuelinkeinoalojen tuhoaminen, manufaktuurin ja maanviljelyksen eroaminen toisistaan. Ja ainoastaan maaseudun kotiteollisuuden hävittäminen voi laajentaa ja lujittaa tietyn maan kotimaisia markkinoita niissä mittasuhteissa, mitkä kapitalistinen tuotantotapa tarvitsee.
Varsinainen manufaktuurikausi ei kuitenkaan aiheuta mitään jyrkkää muutosta. Muistamme, että se anastaa haltuunsa kansallisen tuotannon ainoastaan osittain ja että sen laajana taustana [Hintergrund] on aina kaupunkien käsiteollisuus ja maaseudun sivuelinkeinoalat. Joskin se tuhoaa nuo sivuelinkeinot ja kaupungin käsiteollisuuden yhdessä muodossa, tietyillä teollisuuden aloilla, tietyissä kohdissa, se herättää ne jälleen eloon toisissa, koska se tiettyyn vaiheeseen asti tarvitsee niitä raaka-aineen valmistamisessa. Se synnyttää sen tähden pienten maalaiseläjien uuden luokan. Nämä harjoittavat maanviljelystä sivuelinkeinonaan ja pääelinkeinonaan teollisuustyötä, valmistavat tuotteita, jotka he myyvät manufaktuureihin joko välittömästi tai jonkun kauppiaan välityksellä. Tämä on yhtenä syynä, vaikkakaan ei pääsyynä, siihen ilmiöön, joka aluksi hämmentää Englannin historian tutkijaa. 1400-luvun viimeiseltä kolmannekselta alkaen hän tapaa alituista, vain aika-ajoin keskeytyvää valitusta, että pääoma-talous lisääntyy maaseudulla ja talonpoikaissääty vähenee yhä nopeammin. Toisaalta hän tapaa yhä uudelleen tämän talonpoikaissäädyn, joskin vähempilukuisena ja yhä huonontuneissa oloissa.[235*] Pääsyynä tähän on se, että Englannissa on vuoronperään vallitsevana milloin viljatalous, milloin karjanhoito, ja siitä riippuen vaihtelee talonpoikien työalan laajuus. Vasta suurteollisuus koneineen synnyttää pysyvän perustan kapitalistiselle maanviljelykselle, pakkoluovuttaa perinpohjaisesti maalaisväestön enemmistön ja tekee maanviljelyksen eroamisen maaseudun kotiteollisuudesta lopulliseksi nyhtämällä irti sen juuret: kehruun ja kudonnan.[236*] Vasta se siis valloittaa teollisuuspääomalle koko kotimaiset markkinat.[237*]
Teollisuuskapitalistin[238*] synty ei tapahtunut yhtä vähitellen kuin maanvuokraajan. Epäilemättä monet pienet ammattikuntamestarit ja vielä useammat itsenäiset pienet käsityöläiset ja jopa palkkatyöläisetkin muuttuivat pikkukapitalisteiksi ja sitten vähitellen laajenevan palkkatyön riistämisen ja vastaavan kasautumisen kautta kapitalisteiksi sans phrase [varauksettomasti]. Kapitalistisen tuotannon lapsuusvuosina kävi usein niin kuin keskiaikaisen kaupunkilaitoksen lapsuusaikana, jolloin kysymys siitä, kuka karanneista maaorjista oli oleva herra ja kuka palvelija, ratkaistiin usein sen perustalla, oliko pakeneminen tapahtunut aikaisemmin tai myöhemmin. Tämän menettelyn etanankulku ei kuitenkaan millään tavoin vastannut kaupan tarpeita uusilla maailmanmarkkinoilla, jotka 1400-luvun lopun suuret löydöt olivat luoneet. Mutta keskiaika jätti jälkeensä kaksi erilaista pääoman muotoa, jotka kypsyvät mitä erilaisimmissa yhteiskuntataloudellisissa muodostumissa ja ennen kapitalistisen tuotantotavan aikaa käyvät pääomasta quand même [ylipäänsä] — koronkiskurin pääoman ja kauppiaan pääoman.
»Nykyään yhteiskunnan kaikki rikkaus menee ensin kapitalistin käsiin... hän maksaa maanomistajalle vuokran, työmiehelle palkan, veron- ja kymmenystenkantajalle heidän saatavansa, ja pitää itse huomattavan, jopa suurimman ja päivä päivältä yhä kasvavan osan vuotuisen työn tuotteista. Kapitalistia voidaan nykyään pitää koko yhteiskunnan varallisuuden ensisijaisena omistajana, vaikkei mikään laki olekaan antanut hänelle oikeutta tähän omistukseen... Tämän omistuksen siirron aiheutti koron ottaminen pääomasta... eikä ole vähemmän merkillistä, että koko Euroopan lainsäätäjät tahtoivat estää sen laeilla koronkiskomista vastaan... Kapitalistin valta maan kaiken rikkauden yli tietää täydellistä kumousta omistusoikeudessa; minkä lain tai lakien sarjan nojalla se on tapahtunut?»[239*]
Kirjoittajan olisi tullut muistaa, ettei kumouksia toimeenpanna lakien nojalla.
Koronkiskomisen ja kaupan muodostaman rahapääoman muuttamista teollisuuspääomaksi ehkäisi läänityslaitos maalla ja ammattikuntalaitos kaupungeissa.[240*] Nämä esteet poistettiin silloin, kun feodaaliherrojen henkivartiostot laskettiin hajalle ja maalaisväestön omaisuus pakkoluovutettiin ja väestö osittain karkotettiin. Uusi manufaktuuri syntyi merisatamissa tai sisämaan sellaisilla paikkakunnilla, jotka olivat vanhan kaupunkijärjestyksen ja sen ammattikuntalaitoksen ulkopuolella. Englannin corporate towns [ammattikuntakaupungit] alkoivat sen tähden ankaran taistelun näitä uusia teollisuustaimitarhoja vastaan.
Amerikan kulta- ja hopeakenttien löytö, alkuasukkaiden sukupuuttoon hävittäminen, orjuuttaminen ja kaivoksiin hautaaminen, alkanut Itä-Intian valloittaminen ja ryöstäminen, Afrikan muuttaminen mustaihoisten metsästysalueeksi — sellainen oli kapitalistisen tuotantokauden aamunkoitto. Nämä idylliset prosessit olivat alkuperäisen kasautumisen pääkohtia. Niiden jäljessä seurasi Euroopan kansojen kauppasota, jonka taistelutantereena oli koko maapallo. Se alkoi Alankomaiden erottautumisella Espanjasta, sai jättiläismittasuhteet Englannin jakobiinienvastaisessa sodassa ja jatkuu nyt vielä »oopiumisotina» Kiinaa vastaan jne.
Alkuperäisen kasautumisen eri momentit jakautuvat enemmän tai vähemmän oikeassa aikajärjestyksessä Espanjan, Portugalin, Hollannin, Ranskan ja Englannin osalle. Englannissa ne yhdistetään 1600-luvun loppupuolella systemaattisesti siirtomaajärjestelmäksi, valtionlainajärjestelmäksi, uudenaikaiseksi verojärjestelmäksi ja suojelutullijärjestelmäksi. Nämä menetelmät perustuvat osaksi mitä häikäilemättömimpään väkivaltaan, kuten esimerkiksi siirtomaajärjestelmä. Mutta kaikki ne käyttävät valtiomahtia, ts. yhteiskunnan keskitettyä ja järjestynyttä valtaa, edistääkseen feodaalisen tuotantotavan ansarimaista muuttamista kapitalistiseksi ja lyhentääkseen siihen johtavia siirtymiskausia. Väkivalta on jokaisen uutta kohdussaan kantavan vanhan yhteiskunnan kätilö. Väkivalta itse on taloudellinen voimatekijä.
Mies, jonka erikoisalana on kristillisyys, nimittäin W. Howitt, sanoo kristillisestä siirtomaajärjestelmästä:
»Ne raakamaisuudet ja inhottavat ilkityöt, joita ns. kristityt rodut ovat suorittaneet kaikissa maailman kolkissa ja kaikkia kansoja kohtaan, jotka niiden on onnistunut orjuuttaa, ylittävät ne kauhuteot, joita mikä tahansa rotu, olkoonpa se miten villi ja sivistymätön, säälimätön ja häpeämätön tahansa, on suorittanut millä hyvänsä historian kaudella.»[241*]
Hollannin siirtomaatalouden historia — ja Hollanti oli 1600-luvun kapitalistinen mallivaltio — antaa voittamattoman kuvan petoksista, lahjomisista, salamurhista ja kataluudesta.[242*] Mikään ei ole kuvaavampaa kuin heidän ihmisvarkausjärjestelmänsä Celebes-saarella orjain hankkimiseksi Jaavalle. Ihmisvarkaita opetettiin tätä tarkoitusta varten. Varas, tulkki ja myyjä olivat päähenkilöinä tässä kaupassa, alkuasukasprinssit päämyyjinä. Varastetut nuoret kätkettiin Celebes-saaren salaisiin vankiloihin, kunnes he olivat valmiita ikänsä puolesta orjalaivoille lähetettäviksi. Eräässä virallisessa kertomuksessa sanotaan:
»Tämäkin Makassarin kaupunki on täynnä toinen toistaan kauheampia salavankiloita, joihin on sullottu onnettomia, saaliinhimon ja tyranniuden uhreja, kahlehdittuja ja väkivaltaisesti perheistään erotettuja.»
Saadakseen haltuunsa Malakan hollantilaiset lahjoivat sen portugalilaisen kuvernöörin. Tämä päästi heidät 1641 kaupunkiin. He riensivät kohta kuvernöörin taloon ja murhasivat hänet »pidättyäkseen» maksamasta 21 875 punnan lahjuksia. Mihin he vain jalallaan astuivat, seurasi hävitys ja väestön tuhoutuminen. Banjuwangissa, Jaavan maakunnassa, oli 1750 yli 80 000 asukasta, 1811 oli enää ainoastaan 8000. Sellaista on doux commerce [lempeä kauppa]!
Kuten tiedetään, Englannin Itä-Intian komppania sai paitsi poliittista valtaa Itä-Intiassa myös yksinoikeuden teekauppaan samoin kuin yleensä Kiinan kauppaan sekä tavarankuljetukseen Euroopasta ja Eurooppaan. Mutta Intian rannikkoliikenne ja saarien välinen liikenne sekä kauppa Intian sisäosissa tuli komppanian korkeiden virkamiesten monopoliksi. Suola-, oopiumi- ja betelmonopoli ynnä muiden tavaroiden myyntimonopoli oli ehtymätön rikkaudenlähde. Virkamiehet itse määräsivät hinnat ja nylkivät onnetonta hindua mielensä mukaan. Kenraalikuvernööri oli osallisena tässä yksityiskaupassa. Hänen suosikkinsa saivat sopimuksia ehdoilla, joiden avulla he tekivät tyhjästä kultaa menestyksellisemmin kuin alkemistit. Suuria rikkauksia syntyi kuin sieniä sateella, alkuperäinen kasautuminen tapahtui ilman šillinginkään ennakkosijoitusta. Oikeudenkäynti Warren Hastingsia vastaan aivan vilisee sellaisia esimerkkejä. Tässä eräs tapaus. Muuan oopiumin hankintaa koskeva sopimus annettiin eräälle Sullivanille juuri ennen hänen lähtöään virkamatkalle sangen kaukana oopiumialueista olevaan Intian osaan. Sullivan myi sopimuksensa 40 000 punnasta eräälle Binnille, Binn myi sen samana päivänä 60 000 punnasta ja viimeinen ostaja ja sopimuksen täyttäjä selitti, että hän vielä sen jälkeen sai suunnattoman suuren voiton. Yhden parlamentille esitetyn asiakirjan mukaan yhtiö ja sen virkamiehet ottivat intialaisilta vuosina 1757–1766 lahjana 6 miljoonaa puntaa! Vuosina 1769–1770 englantilaiset panivat keinotekoisesti toimeen nälänhädän ostamalla kaiken riisin ja kieltäytymällä jälleenmyymästä sitä muuten kuin satumaisiin hintoihin.[243*]
Alkuasukkaiden kohtelu oli tietysti kauheinta yksinomaan vientikauppaa palvelevilla plantaaseilla, kuten esimerkiksi Länsi-Intiassa, sekä ryöstettäväksi tuomituissa rikkaissa ja taajaanasutuissa maissa, kuten Meksikossa ja Itä-Intiassa. Mutta myös varsinaisissa siirtomaissa alkuperäisen kasautumisen kristillinen luonne esiintyi oikeassa valossaan. Uuden-Englannin puritaanit — nuo protestanttisuuden järkevät taiturit — määräsivät 1703 Assembly'nsä [lakiasäätävän kokouksensa] päätöksellä 40 punnan palkinnon jokaisesta intiaanin päänahasta ja jokaisesta vangitusta punanahasta; 1720 — 100 punnan palkinnon kustakin päänahasta; 1744, kun Massachusetts-Bayassa oli yksi heimo julistettu kapinalliseksi, määrättiin seuraavat palkinnot: 12-vuotiaan tai vanhemman miehen päänahasta 100 puntaa uudessa valuutassa, miespuolisesta vangista 105 puntaa, naisvangeista ja vangituista lapsista 55 puntaa, naisten ja lasten päänahoista 50 puntaa. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin siirtomaajärjestelmä kosti sillä välin kapinallisiksi tulleille hurskaiden piligrim fathers'ien (pyhiinvaeltaja-isien) jälkeläisille. Englantilaisten aloitteesta ja kustannuksella heidät lyötiin kuoliaiksi tomahawkeilla. Britannian parlamentti selitti verikoirat ja päänahan riistämisen »keinoiksi, jotka jumala ja luonto ovat antaneet sen käsiin».
Siirtomaajärjestelmä myötävaikutti kaupan ja laivaliikenteen nopeaan kehitykseen. »Gesellschaften Monopolia» (Luther) olivat voimakkaita vipuja pääoman keskityksessä. Siirtomaat olivat varmoja menekkimarkkinoita syntyville manufaktuureille ja myynnin yksinoikeus kiihdytti kasautumista. Euroopan ulkopuolelta ryöstäen, orjuuttaen ja murhaten hankitut aarteet virtasivat emämaahan ja muuttuivat siellä pääomaksi. Hollanti, joka ensimmäisenä kehitti siirtomaajärjestelmän täydelliseksi, oli jo 1648 kauppavahvuutensa huipulla.
»Sen hallussa oli jakamattomasti melkein koko Itä-Intian kauppa sekä Lounais- ja Koillis-Euroopan välinen kauppaliikenne. Sen kalastusalueiden, merenkulkuvälineiden ja manufaktuurien veroisia ei ollut missään maassa. Tasavallan pääomat olivat ehkä suuremmat kuin koko muun Euroopan yhteensä.»[189]
Gülich unohtaa lisätä: Hollannin kansa oli jo 1648 rasittuneempi, köyhtyneempi ja raaemmin sorrettu kuin koko muun Euroopan kansat yhteensä.
Nykyään seuraa teollisuuden yliherruuden mukana kaupan yliherruus. Varsinaisena manufaktuuriaikana sitä vastoin kaupan yliherruus synnytti teollisuuden yliherruuden. Siitä johtui, että siirtomaajärjestelmällä oli siihen aikaan vallitseva asema. Siirtomaajärjestelmä oli se »vieras jumala» joka asettui alttarille Euroopan vanhojen epäjumalien rinnalle ja eräänä kauniina päivänä työnsi ne kaikki yhdessä rytäkässä alas. Se julisti voitonteon ihmiskunnan perimmäiseksi ja ainoaksi päämääräksi.
Julkinen luotto, ts. valtionvelkajärjestelmä, jonka ituja huomaamme Genovassa ja Venetsiassa jo keskiajalla, valtasi manufaktuuri-aikana koko Euroopan. Siirtomaajärjestelmä merikauppoineen ja kauppasotineen oli sen taimitarha. Niin se ensin juurtui Hollantiin. Valtionvelka, ts. valtion luovutus — olipa valtiomuoto yksinvaltainen, perustuslaillinen tai tasavaltainen — painaa leimansa kapitalistiseen aikakauteen. Ainoana osana niin sanotusta kansallisomaisuudesta, joka on todella nykyaikaisten kansojen yhteisomaisuutta, on niiden valtionvelka.[243a*] Siitä oli johdonmukaisena seurauksena nykyaikainen oppilauselma, että kansa tulee sitä rikkaammaksi, mitä pahemmin se velkaantuu. Julkinen luotto tulee pääoman credoksi. Ja valtionvelan ilmaannuttua anteeksiantamattomana kuolemansyntinä ei ole enää pyhän hengen pilkkaaminen, vaan uskollisuudenrikos valtionvelkaa vastaan.
Valtionvelka tulee yhdeksi alkuperäisen kasautumisen vaikuttavimmista vivuista. Ikään kuin taikasauvan kosketuksesta se antaa tuottamattomalle rahalle lisääntymiskyvyn ja muuttaa sen siten pääomaksi ilman että sen tarvitsee alistua teollisuus- ja jopa koronkiskomislaitoksiinkin erottamattomasti kuuluvan vaivannäön ja vaaran alaiseksi. Valtionvelkojat eivät todellisuudessa anna mitään, sillä lainattu summa muutetaan julkisiksi, helposti siirrettäviksi velkakirjoiksi, jotka edelleen liikkuvat heidän käsissään niin kuin ne olisivat puhdasta rahaa. Mutta paitsi näin muodostettua toimetonta koroillaaneläjien luokkaa ja hallituksen ja kansan välillä esiintyvien rahamiesten improvisoitua rikkautta, paitsi veronkannon vuokraajia, kauppiaita ja yksityistehtailijoita, joiden käsiin joutuu huomattava osa jokaisesta valtionlainasta aivan kuin taivaasta pudonneena pääomana, valtionvelka on synnyttänyt myös osakeyhtiöt, kaikenlaisten arvopaperien kaupan, hinta- ja kurssikeinottelun, sanalla sanoen pörssikeinottelun ja uudenaikaisen pankkienvallan.
Kansallisilla nimillä koristetut suuret pankit olivat alun pitäen vain yksityisten keinottelijoiden yhtiöitä, jotka asettuivat hallitusten rinnalle ja joilla saamiensa etuoikeuksien avulla oli tilaisuus lainata niille rahaa. Sen tähden ei ole varmempaa valtionvelan kasvamisen mittaria kuin näiden pankkien osakkeiden arvon jatkuva kohoaminen. Pankkien kukoistuskausi alkaa Englannin pankin perustamisesta (1694). Englannin pankki alkoi toimintansa lainaamalla hallitukselle rahaa 8 %:n korolla; samalla parlamentti oikeutti sen tekemään rahaa samasta pääomasta, jonka se lainasi vielä kerran yleisölle pankkiseteleinä. Se sai näillä seteleillä diskontata vekseleitä, antaa tavaralainoja ja ostaa jalometalleja. Ei kestänyt kauan ennen kuin tästä omatekoisesta luottorahastosta tuli kovaa rahaa, jossa Englannin pankki antoi lainat valtiolle ja jossa se valtion tiliin maksoi valtionvelan korot. Eikä siinä vielä kaikki, että se toisella kädellä antoi ottaakseen toisella enemmän takaisin; jopa ottaessaankin se jäi kansakunnan ikuiseksi velkojaksi viimeiseen annettuun penniin saakka. Vähitellen siitä tuli maan metalliaarteiden välttämätön säilytyspaikka ja koko kauppaluoton painopiste. Samaan aikaan kun Englannissa lakattiin polttamasta noita-akkoja, siellä alettiin hirttää setelinväärentäjiä. Minkä vaikutuksen tämän pankkiylimysten, rahamiesten, koroillaaneläjien, välittäjien, keinottelijoiden ja pörssisusien lauman äkillinen ilmestyminen teki aikalaisiin, sen todistavat senaikuiset teokset, esim. Bolingbroken.[243b*]
Valtionvelan mukana syntyi kansainvälinen luottojärjestelmä, joka on usein alkuperäisen kasautumisen yhtenä salalähteenä yhden tai toisen kansan keskuudessa. Niinpä esimerkiksi venetsialaisten rosvojärjestelmän rikokset muodostivat sellaisen salatun perustuksen pääomarikkaudelle Hollannissa, jolle rappeutuva Venetsia lainasi suuria rahasummia. Niin on myös Hollannin ja Englannin suhteiden laita. Jo 1700-luvun alussa hollantilaiset manufaktuurit jäivät kauas jälkeen englantilaisista, ja Hollanti lakkasi olemasta vallitseva kauppa- ja teollisuuskansakunta. Siksi sen yhdeksi päätoimeksi tuli 1701–1776 suunnattoman suurten pääomien lainaaminen etenkin mahtavalle kilpailijalleen Englannille. Nykyään on Englannin ja Yhdysvaltojen suhde sama. Moni pääoma, joka tänään esiintyy Yhdysvalloissa ilman syntymätodistusta, on vasta eilen Englannissa pääomaksi muuttunutta lapsenverta.
Kun valtionvelalla on tukensa valtiontuloissa, joiden täytyy peittää vuotuiset korko- ym. menot, niin uudenaikaisesta verojärjestelmästä tuli valtionlainajärjestelmän välttämätön täydennys. Lainat antavat hallitukselle mahdollisuuden kattaa ylimääräiset menot ilman että veronmaksaja sen heti tuntee, mutta tulevaisuudessa ne vaativat korkeampia veroja. Toiselta puolen jatkuvasti kasautuvista veloista johtuva verojen korotus pakottaa hallitusta uusien ylimääräisten menojen sattuessa ottamaan yhä uusia lainoja. Uudenaikainen valtion raha-asiain hoito, jonka akselina on välttämättömien elinhyödykkeiden verottaminen (siis niiden kallistaminen), sisältää siis itsestään tapahtuvan verojenkasvun idun. Liikaverotus ei ole väliaikainen tapaus, vaan päinvastoin pysyväinen periaate. Hollannissa, jonne tämä järjestelmä ensiksi kotiutui, suuri isänmaanystävä de Witt on ylistänyt sitä Maximenissaan[190] parhaimmaksi järjestelmäksi, millä palkkatyöläinen saatetaan alistuvaksi, kohtuulliseksi, ahkeraksi ja... ylenmäärin työtä tekeväksi. Sen tuhoisa vaikutus palkkatyöläisten asemaan ei kuitenkaan vaadi tässä huomiotamme siinä määrin kuin sen aiheuttama talonpojan, käsityöläisen, lyhyesti sanoen pikkuporvariston kaikkien kerrosten väkivaltainen pakkoluovutus. Siitä eivät ole eri mieltä edes porvarilliset taloustieteilijätkään. Sen pakkoluovuttavaa tehoa lisää vielä suojelutullijärjestelmä, joka on yksi sen olennaisia osia.
Valtionvelan ja sitä vastaavan verotusjärjestelmän suuri osuus yhteiskunnallisen varallisuuden muuttamisessa pääomaksi ja kansanjoukkojen pakkoluovutuksessa on saattanut useita kirjailijoita, kuten Cobbettin, Doubledayn ym. etsimään siitä nykyaikaisen kurjuuden pääsyytä.
Suojelutullijärjestelmä oli keksitty keino, jota käyttäen valmistettiin tehtailijoita, pakkoluovutettiin vapaita työläisiä, kapitalisoitiin kansan tuotantovälineitä ja elinhyödykkeitä, lyhennettiin väkivaltaisesti siirtymistä vanhasta tuotantotavasta uudenaikaiseen. Euroopan valtiot taistelivat patentista tähän keksintöön, ja kun se kerran oli tullut voitontekijäin palvelukseen, ne verottivat siinä tarkoituksessa muitakin kuin omia kansojaan välillisesti suojelutulleilla, välittömästi vientipalkkioilla ym. Ne tuhosivat väkivaltaisesti riippuvassa asemassa olevien naapurimaiden koko teollisuuden, kuten esimerkiksi Englanti teki lopun Irlannin villamanufaktuurista. Euroopan mannermaalla meneteltiin Colbertin antaman esimerkin mukaan vielä yksinkertaisemmin. Tehtailijoiden alkuperäinen pääoma otettiin siellä osittain ilman muuta valtionrahastosta.
»Minkä tähden», Mirabeau huudahtaa, »etsitään syytä Saksin manufaktuurien kukoistukseen niin kaukaa kuin seitsenvuotista sotaa edeltäneeltä ajalta? Entä 180 miljoonan valtionvelka!»[244*]
Siirtomaajärjestelmä, valtionvelat, verotaakka, suojelutullijärjestelmä, kauppasodat ym. — kaikki nämä varsinaisen manufaktuuriajan taimet kasvavat jättiläiskokoisiksi suurteollisuuden lapsuusvuosina. Viimeksi mainitun syntymää vietetään suurella herodesmaisella lastenryöstöllä. Samoin kuin kuninkaallinen laivasto ottavat tehtaatkin miehistönsä pakkovärväyksellä. Niin välinpitämättömästi kuin sir F. M. Eden suhtautuukin niihin julmuuksiin, jotka liittyvät 1400-luvun viimeisellä kolmanneksella alkaneeseen ja hänen omaan aikaansa, 1700-luvun loppuun saakka kestäneeseen maalaisväestön maan pakkoluovutukseen; niin omahyväisesti kuin hän lausuukin onnittelunsa tämän prosessin johdosta, koska se oli niin »välttämätön» kapitalistiselle maanviljelykselle ja »oikean suhteen luomiselle maanviljelysmaan ja karjalaitumen välillä», hän ei sentään osoita samaa taloudellista ymmärtämystä kun on kysymys lastenryöstöistä ja orjuutuksesta sitä tarkoitusta varten, että manufaktuurituotanto voitaisiin muuttaa tehdastuotannoksi ja luoda oikea suhde pääoman ja työvoiman välille. Hän sanoo:
»Yleisön olisi ehkä syytä harkita, voiko manufaktuuri, jonka menestyäkseen täytyy tyhjentää työväenasunnot ja köyhäinkodit lapsista, joiden on vuoroittain, ryhminä tehtävä työtä miltei yöt läpeensä; manufaktuuri, joka sitä paitsi sulloo yhteen eri sukupuolta olevat, eri ikäiset ja kaikentapaiset yksilöt, niin että tarttuvan esimerkin täytyy saattaa heidät pahuuteen ja siveettömyyteen — voiko sellainen manufaktuuri lisätä kansallisen ja yksilöllisen onnen yhteismäärää?»[245*] »Derbyshiressä, Nottinghamshiressä ja varsinkin Lancashiressä», Fielden kirjoittaa, »käytettiin äskettäin keksittyjä koneita suurissa tehtaissa, aivan virtojen varrella, jotka voivat pyörittää vesiratasta. Näihin kaukana kaupungeista sijaitseviin paikkoihin tarvittiin äkkiä tuhansia työkäsiä; ja mm. Lancashireen, joka siihen asti oli ollut verraten harvaan asuttu ja hedelmätön, tarvittiin nyt ennen kaikkea ihmisiä. Varsinkin pienet ja nopsat sormet olivat haluttuja. Kohta tuli tavaksi ottaa tehtaisiin oppipoikia (!) Lontoon, Birminghamin ym. seurakuntien köyhäinkodeista. Monia, monia tuhansia näitä pieniä, avuttomia olentoja, joiden ikä vaihteli 7:stä 13:een tai 14:ään vuoteen, kuljetettiin siten pohjoiseen. Tapana oli, että työnantaja» (ts. lastenvaras) »puki, ruokki ja antoi asunnon oppipojilleen oppipoikatalossa tehtaan lähellä. Työnjohtaja asetettiin valvomaan heidän työtään. Näiden orjanpitäjien etujen mukaista oli rasittaa lapsia ylenmäärin työllä, sillä heidän palkkionsa oli suhteellinen sen tuotannon määrään, mikä lapsesta voitiin pusertaa. Sen luonnollisena seurauksena oli julma kohtelu. Monilla tehdasseuduilla, varsinkin Lancashiressä, näitä viattomia ja suojattomia olentoja, jotka oli luovutettu tehtaan isännän käytettäviksi, sydäntävihlovalla tavalla piinattiin. Heidät rasitettiin kuoliaaksi ylenmääräisellä työllä... piiskattiin, kahlehdittiin ja kidutettiin erittäin julmasti; heitä, nälän heikentämiä, luurangoiksi laihtuneita, pakotettiin työhön useinkin ruoskan avulla... Muutamissa tapauksissa heidät saatettiin jopa tekemään itsemurha! Derbyshiren, Nottinghamshiren ja Lancashiren ihanat, romanttiset laaksot, joihin yhteiskunnallinen valvonta ei ulottunut, olivat muuttuneet synkiksi kidutus- ja murhapaikoiksi! Tehtailijoiden voitot olivat suunnattomat. Se vain yllytti heidän sudennälkäänsä. He alkoivat käyttää yötyötä, ts. kun he olivat yhden ryhmän työläisiä väsyttäneet päivällä loppuun saakka, heillä oli toinen ryhmä valmiina yötyöhön; päiväryhmä meni vuoteisiin, jotka yöryhmä oli juuri jättänyt ja päinvastoin. Lancashireläinen sananparsi kertoo, että vuoteet eivät koskaan jäähtyneet».[246*]
Kapitalistisen tuotannon kehittyessä manufaktuuriaikana Euroopan yleinen mielipide oli kadottanut hävyn- ja omantunnon viimeisetkin rippeet. Kansakunnat ylpeilivät kyynisesti jokaisesta hävyttömyydestä, joka edisti pääoman kasautumista. Luettakoon esimerkiksi kunnon A. Andersonin naiiveja kauppa-asiakirjoja. Näissä toitotetaan maailmalle englantilaisen valtioviisauden voittona sitä, että Englanti Utrechtin rauhassa pakotti espanjalaiset Asientosopimusten[191] nojalla luovuttamaan Englannille oikeuden käydä neekerikauppaa Afrikan ja Espanjan Amerikan välillä, kun se tähän saakka oli harjoittanut sitä ainoastaan Afrikan ja Englannin Länsi-Intian välillä. Englanti sai oikeuden viedä vuoteen 1743 saakka Espanjan Amerikkaan vuosittain 4800 neekeriä. Tämä antoi virallisen suojan myös brittiläiselle salakuljetukselle. Liverpool kasvoi suureksi orjakauppansa ansiosta. Orjakauppa oli tässä kaupungissa noudatettu alkuperäisen kasautumisen menetelmä. Ja tähän päivään saakka on liverpoolilainen »rehellisyys» orjakaupan Pindaros, joka — ks. mainittua tri Aikinin teosta vuodelta 1795 — »intohimoisuuteen saakka edistää yritteliäisyyttä kaupassa, kasvattaa erinomaisia merimiehiä ja tuottaa äärettömästi rahaa». Liverpool käytti 1730 orjakaupassaan 15 laivaa, 1751 — 53, 1760 — 74, 1770 — 96 ja 1792 — 132.
Samalla kun puuvillateollisuus aiheutti lastenorjuutta Englannissa, se antoi sysäyksen Yhdysvaltojen enemmän tai vähemmän patriarkaalisen orjatalouden muuttamiseen kaupalliseksi riistojärjestelmäksi. Tarvitsihan palkkatyöläisten verhottu orjuus Euroopassa jalustakseen orjuuden sans phrase [koristelemattoman orjuuden] Uudessa maailmassa.[247*]
Tantae molis erat[192] luoda edellytykset kapitalistisen tuotantotavan »ikuisten luonnonlakien» vapaalle vaikutukselle, viedä loppuun työmiesten ja työehtojen erotusprosessi, muuttaa toisessa kohtiossa yhteiskunnan tuotantovälineet ja elinhyödykkeet pääomaksi ja toisessa väestö palkkatyöläisiksi, vapaiksi »työtätekeviksi köyhiksi», tuoksi uudenaikaisen historian taideluomukseksi.[248*] Jos raha Augier'in sanojen mukaan »tulee maailmaan oikea veritahra toisella poskellaan»,[249*] niin pääoma tulee maailmaan tihkuen verta ja likaa kaikista huokosistaan, kiireestä kantapäähän.[250*]
Mihin pääoman alkuperäinen kasautuminen, ts. sen historiallinen syntymisprosessi, suuntautuu? Mikäli se ei ole orjien ja maaorjien välitöntä muuttumista palkkatyöläisiksi, siis pelkkää muodonvaihdosta, on se vain välittömän tuottajan pakkoluovutusta, ts. omaan työhön perustuvan yksityisomistuksen lakkauttamista.
Yksityisomistusta, vastakohtana yhteiskunnalliselle, kollektiiviselle omistukselle, on vain siellä, missä työvälineet ja työn ulkonaiset edellytykset ovat yksityisten henkilöiden hallussa. Mutta sen mukaan, ovatko nämä yksityiset henkilöt työmiehiä vai työtä tekemättömiä, muuttuu itse yksityisomistuksen luonne. Ne äärettömän monet vivahdukset, mitä yksityisomistuksella ensi silmäyksellä on, heijastavat vain eri asteita näiden molempien äärimmäisyyksien välillä.
Työläisten yksityinen omistusoikeus tuotantovälineisiinsä on pienliikkeen perustana, ja pienliike puolestaan välttämättömänä edellytyksenä yhteiskunnallisen tuotannon ja työläisen vapaan yksilöllisyyden kehitykselle. Tosin tämä tuotantotapa esiintyy myös orjuuden, maaorjuuden ja muiden riippuvaisuussuhteiden vallitessa. Mutta se kukoistaa, vaikuttaa koko voimallaan, saavuttaa oikean klassisen muotonsa vain siellä, missä työläinen on käyttämiensä työehtojen vapaa omistaja, talonpoika pellon, jota viljelee, käsityöläinen työkalun, jota hän osaa taidolla käyttää.
Tämä tuotantotapa edellyttää maan lohkomista ja muiden tuotantovälineiden jakautumista. Samoin kuin se tekee mahdottomaksi viimeksi mainittujen keskittämisen, se tekee mahdottomaksi myös yhteistoiminnan, työnjaon saman tuotantoprosessin sisällä, luonnon yhteiskunnallisen vallitsemisen ja sääntelyn sekä yhteiskunnallisten tuotantovoimien vapaan kehityksen. Sitä voidaan sietää vain ahtaissa luontoperäisissä yhteiskunnan ja tuotannon rajoissa. Sen ikuistamispyrkimys olisi, kuten Pecqueur oikein sanoo, »yleisen keskinkertaisuuden pysyväksi julistamista».[193] Määrätylle asteelle päästyään se tuottaa oman häviönsä aineelliset edellytykset. Siitä hetkestä asti yhteiskunnan helmassa liikkuu voimia ja intohimoja, jotka tuntevat olevansa tämän tuotantotavan kahlehtimia. Sen täytyy hävitä ja se hävitetään. Sen hävittäminen, yksityisten ja hajallaan olevien tuotantovälineiden muuttaminen yhteiskunnallisesti keskitetyiksi, siis useiden kääpiömäisten omaisuuksien muuttaminen harvojen suureksi omaisuudeksi, siis kansan syvien rivien maan, elinhyödykkeiden ja työkalujen pakkoluovutus, tämä pelottava ja vaikea kansanjoukkojen pakkoluovutus muodostaa pääoman esihistorian. Siihen sisältyy sarja väkivaltaisia menetelmiä, joista me selostimme alkuperäisen kasautumisen keinoina vain käänteentekevät. Välittömät tuottajat pakkoluovutetaan mitä säälimättömimmän vandaalisesti ja siinä päästetään alhaisimmat, likaisimmat, pikkumaisimmat ja rumimmat intohimot valloilleen. Työllä hankitun, niin sanoaksemme yksityisen, riippumattoman työläisyksilön ja hänen työehtojensa yhteenkasvamiseen perustuvan yksityisomaisuuden työntää tieltään kapitalistinen yksityisomaisuus, joka perustuu vieraan, mutta muodollisesti vapaan työn riistämiseen.[251*]
Niin pian kuin tämä muuttumisprosessi on hajottanut tarpeeksi syvälti ja laajalti vanhan yhteiskunnan, niin pian kuin työläiset ovat muuttuneet proletaareiksi ja heidän työehtonsa pääomaksi, niin pian kuin kapitalistinen tuotantotapa pysyy omilla jaloillaan, sai työn jatkuva yhteiskunnallistaminen sekä maan ja muiden tuotantovälineiden muuttaminen yhteiskunnallisesti käytetyiksi, siis yhteisiksi tuotantovälineiksi, ja siis myös yksityisomaisuuksien laajempi pakkoluovuttaminen uuden muodon. Nyt ei enää ole pakkoluovutettavana omaa talouttaan hoitava työläinen, vaan monia työläisiä riistävä kapitalisti.
Tämä pakkoluovutus tapahtuu itse kapitalistisen tuotantotavan sisäisten lakien vaikutuksesta, pääomien yhteenkokoutumisen kautta. Yksi kapitalisti lyö monta muuta kuoliaaksi. Käsi kädessä tämän yhteenkokoutumisen kanssa eli sen kanssa, että muutamat kapitalistit pakkoluovuttavat monien omaisuudet, työprosessin yhteistoiminnallinen muoto kehittyy yhä laajempialaiseksi, kehittyvät tieteen tarkoituksenmukainen tekninen käyttäminen, maan suunnitelmallinen käyttäminen, työvälineiden muuttuminen ainoastaan yhteisesti käytettäviksi, kaikkien tuotantovälineiden säästö käyttämällä niitä yhdistetyssä, yhteiskunnallisessa työssä, kaikkien kansojen takertuminen maailmanmarkkinain verkkoon ja sen kautta kapitalistisen järjestelmän kansainvälinen luonne. Samalla kun pienenee niiden pääomaylimysten luku, jotka anastavat ja tekevät yksinoikeudekseen tämän muuttumisprosessin kaikki edut, kasvaa kurjuuden, sorron, orjuuden, rappeutumisen ja riiston määrä, ja samalla kasvaa myös yhä paisuvan ja kapitalistisen tuotantoprosessin mekanismin itsensä kouluttaman, yhdistyneen ja järjestyneen työläisluokan suuttumus. Pääomamonopoli tulee sen tuotantotavan kahleeksi, joka on sen kanssa ja sen suojassa kehittynyt. Tuotantovälineiden yhteenkokoutuminen ja työn yhteiskunnallistuminen pääsevät kohtaan, missä ne käyvät kapitalistisen vaippansa kanssa yhteensopimattomiksi. Se räjäytetään rikki. Kapitalistisen yksityisomaisuuden kuolinhetki lyö. Pakkoluovuttajat pakkoluovutetaan.
Kapitalistisesta tuotantotavasta johtuva kapitalistinen anastustapa, siis myös kapitalistinen yksityisomaisuus, on ensimmäinen yksilöllisen, omaan työhön perustuvan yksityisomaisuuden kieltäminen. Mutta kapitalistinen tuotanto tuottaa luonnollisen prosessin välttämättömyydellä oman kieltämisensä. Se on kieltämisen kieltämistä. Se ei palauta yksityisomaisuutta, mutta kylläkin yksilöllisen omaisuuden kapitalistisen ajan saavutusten perusteella: yhteistoiminnan ja maan sekä itse työn tuottamien tuotantovälineiden yhteisomistuksen perusteella.
Yksilöiden oman työn tuottaman, hajallaan olevan yksityisomaisuuden muuttaminen kapitalistiseksi on tietysti verrattomasti pitkäaikaisempi, ankarampi ja vaikeampi prosessi kuin todellisuudessa jo yhteiskunnalliseen tuotantotoimeen perustuvan kapitalistisen yksityisomaisuuden muuttaminen yhteiskunnan omaisuudeksi. Edellisessä tapauksessa oli kysymys siitä, että muutamat anastajat pakkoluovuttavat kansanjoukot, jälkimmäisessä tapauksessa on kysymys siitä, että kansanjoukot pakkoluovuttavat muutamat anastajat.[252*]
Kansantaloustiede sekoittaa periaatteellisesti kaksi hyvin erilaista yksityisomistuksen muotoa, joista toinen perustuu tuottajan omaan työhön, toinen muiden työn riistämiseen. Se unohtaa, että jälkimmäinen ei ainoastaan ole edellisen suoranainen vastakohta, vaan se myös kasvaa vain edellisen haudalla.
Länsi-Euroopassa, kansantaloustieteen kotimaassa, on alkuperäisen kasautumisen prosessi enemmän tai vähemmän loppuun saatettu. Kapitalistinen komento on täällä joko välittömästi alistanut valtaansa kaiken kansallisen tuotannon tai, missä suhteet ovat vielä vähemmän kehittyneet, se pitää ainakin välillisesti valvonnassaan sen rinnalla säilyneet, häviävät, vanhaan tuotantotapaan kuuluvat yhteiskuntakerrokset. Tähän valmiiseen pääoman maailmaan kansantaloustieteilijä soveltaa esikapitalistisen maailman oikeus- ja omistuskäsityksiä sitä tuskallisemmalla innolla ja sitä suuremmalla kaunopuheisuudella, kuta räikeämmin tosiasiat puhuvat hänen ideologiaansa vastaan.
Toisin on siirtomaiden laita. Kapitalistinen komento kohtaa siellä kaikkialla vastustusta tuottajan taholta, joka omien työehtojensa omistajana rikastuttaa työllään itseään eikä kapitalistia. Näiden kahden täydellisesti vastakkaisen taloudellisen järjestelmän ristiriita puhkeaa käytännössä niiden väliseksi taisteluksi. Siellä missä kapitalistilla on emämaan mahti turvanaan, hän koettaa väkivaltaisesti työntää tieltään tuottajan omaan työhön perustuvan tuotanto- ja omistustavan. Sama pyrkimys, joka saa pääoman liehittelijän, emämaan taloustieteilijän, selittämään teoreettisesti, että kapitalistinen tuotantotapa on emämaassa jotakin aivan päinvastaista kuin mitä se on, sama pyrkimys pakottaa hänet täällä »to make a clean breast of it» [»tekemään täyden tunnustuksen»] ja julistamaan äänekkäästi molempien tuotantotapojen vastakkaisuutta. Tätä tarkoitusta varten hän osoittaa, kuinka työn yhteiskunnallisen tuotantovoiman kehitys, yhteistoiminta, työnjako, koneiden laajaperäinen käyttäminen yms. ovat mahdottomat ilman työmiesten pakkoluovuttamista ja heidän tuotantovälineidensä vastaavaa muuttamista pääomaksi. Niin sanotun kansallisrikkauden nimessä hän hakee keinoja kansanköyhyyden aikaansaamiseksi. Hänen apologeettinen panssarinsa särkyy tässä kappale kappaleelta kuin pehmeä taula.
E. G. Wakefieldin suuri ansio ei ole siinä, että hän on keksinyt jotakin uutta siirtomaista,[254*] vaan siinä, että hän on siirtomaista löytänyt emämaan kapitalistisia suhteita koskevan totuuden. Niin kuin suojelutullijärjestelmä[255*] koettaa alussa luoda kapitalisteja emämaahan, samoin Wakefieldin siirtomaateoria, jota Englanti koetti jonkin aikaa noudattaa lain avulla, koettaa luoda palkkatyöläisiä siirtomaihin. Sitä hän nimittää »systematic colonization» (järjestelmälliseksi siirtomaa-asutukseksi).
Ensiksi Wakefield keksi siirtomaissa, että rahan, elinhyödykkeiden, koneiden ja muiden tuotantovälineiden omistaminen ei vielä tee ihmisestä kapitalistia, jos puuttuu sellainen täydennys kuin palkkatyöläinen, jos puuttuu toinen ihminen, jonka on pakko vapaaehtoisesti myydä itse itsensä. Hän keksi, että pääoma ei ole mikään esine, vaan esineiden välittämä ihmisten yhteiskunnallinen suhde.[256*] Herra Peel, hän valittaa, otti Englannista mukaansa Uuden Hollannin Swan Riveriin elinhyödykkeitä ja tuotantovälineitä 50 000 punnan arvosta. Herra Peel oli niin varovainen, että hän vei sitä paitsi mukanaan 3000 työläishenkilöä: miehiä, naisia ja lapsia. Saavuttuaan vihdoin määräpaikkaansa, »herra Peel jäi palvelijatta, joka olisi valmistanut hänen vuoteensa ja ammentanut vettä joesta».[257*] Poloinen herra Peel! Hän piti huolta kaikesta paitsi englantilaisten tuotantosuhteiden kuljettamisesta Swan Riveriin!
Pari huomautusta Wakefieldin seuraavien keksintöjen selitykseksi. Tiedetään, että tuotantovälineet ja elinhyödykkeet eivät välittömän tuottajan omaisuutena ole pääomaa. Niistä tulee pääomaa ainoastaan ehdolla, että ne samalla ovat työläisen riistämisen ja hallitsemisen välineitä. Mutta tämä niiden kapitalistinen sielu on taloustieteilijän päässä liittynyt niin lujasti niiden aineelliseen substanssiin, että hän kaikissa tapauksissa ristii ne pääomaksi, jopa silloinkin, kun ne ovat sen selvä vastakohta. Niin tekee myös Wakefield. Tuotantovälineiden jakautumista useiden, toisistaan riippumattomien omaa taloutta pitävien työntekijöiden yksityisomaisuudeksi, hän nimittää edelleen pääoman tasajaoksi. Kansantaloustieteilijän käy niin kuin feodaalisen lakimiehen. Jälkimmäinenkin liimasi jopa pelkkiin rahasuhteisiinkin feodaalisen oikeusnimilippunsa. Wakefield sanoo:
»Jos pääoma olisi jaettu niin, että kaikilla yhteiskunnan jäsenillä olisi yhtä suuri osa, niin kenelläkään ihmisellä ei olisi halua kasata enemmän pääomaa kuin mitä hän omin käsin voi käyttää. Näin on jossain määrin asian laita Amerikan uusissa siirtomaissa, joissa halu omistaa maata estää palkkatyöläisluokan olemassaolon.»[258*]
Niin kauan kuin työmies voi kasata itselleen, ja sitä hän voi tehdä niin kauan kuin pysyy tuotantovälineidensä omistajana, kapitalistinen kasautuminen ja kapitalistinen tuotantotapa ovat siis mahdottomia. Ei näet ole olemassa sitä varten välttämätöntä palkkatyöläisten luokkaa. Miten sitten vanhassa Euroopassa työmieheltä pakkoluovutettiin hänen työehtonsa ja siis luotiin pääoma ja palkkatyö? Sangen omituisen contrat social'in [yhteiskunnallisen sopimuksen] avulla. »Ihmiskunta... otti käytäntöön yksinkertaisen tavan pääoman kasautumisen edistämiseksi», mikä sille tietysti Aatamin ajoilta asti häämötti sen elämän perimmäisenä ja ainoana tarkoituksena; »ihmiskunta jakautui pääoman omistajiin ja työn omistajiin... tämä jako oli tulos vapaaehtoisesta molemminpuolisesta sopimuksesta ja suostumuksesta».[259*] Sanalla sanoen: suurin osa ihmiskuntaa pakkoluovutti oman itsensä »pääoman kasautumisen» hyväksi. Nyt voisi luulla, että tämän itsensä kieltävän kiihkomielisyyden vaiston täytyisi esiintyä täysin vapaana varsinkin siirtomaissa, koska vain niissä on sellaisia ihmisiä ja sellaiset olot, että contrat social voi tulla unten maailmasta todellisuudeksi. Mutta mitä hyödyttää sitten yleensä »järjestelmällinen siirtomaa-asutus» luontoperäisen siirtomaa-asutuksen vastakohtana. Mutta kuitenkin:
»epäiltävää on, kuuluuko Amerikan Yhdysvaltojen pohjoisvaltioissa edes kymmenes osa väestöstä palkkatyöläisten ryhmään... Englannissa... suurin osa kansasta on palkkatyöläisiä».[260*]
Niin, työtätekevien ihmisten itsensä pakkoluovuttamisen halu pääoman hyväksi on niin harvinaista, että orjuus Wakefieldinkin mukaan on ainoa luontoperäinen pohja siirtomaavarallisuudelle. Hänen järjestelmällinen siirtomaa-asutuksensa on pelkkä pis aller [hätäkeino], koskapa hän on nyt tekemisissä vapaiden eikä orjien kanssa.
»Ensimmäiset espanjalaiset siirtolaiset Santo Domingossa eivät saaneet mitään työväkeä Espanjasta. Mutta ilman työmiehiä» (ts. ilman orjuutta) »pääoma olisi huvennut tyhjiin tai ainakin kutistunut pieniksi määriksi, joita jokainen yksilö olisi voinut omin käsin käyttää. Näin todella tapahtuikin viimeisessä englantilaisten perustamassa siirtokunnassa, jossa siementen, karjan ja koneiden muodossa esiintynyt suuri pääoma tuhoutui palkkatyöläisten puutteessa ja jossa kenelläkään siirtolaisella ei ole sen enempää pääomaa kuin mitä hän voi omin käsin käyttää.»[261*]
Näimme, että kapitalistinen tuotantotapa perustuu kansanjoukkojen maan ja mannun pakkoluovuttamiseen. Sitä vastoin vapaalle siirtomaalle on olennaista se, että suurin osa maasta on vielä kansan omaisuutta, ja jokainen siirtolainen voi siis muuttaa osan siitä yksityisomaisuudekseen ja yksilölliseksi tuotantovälineekseen estämättä myöhemmin tullutta siirtolaista tekemästä samoin.[262*] Tämä on se salaisuus, josta riippuu sekä siirtomaiden kukoistus että niitä kalvava syöpätauti, pääoman maahantulon vastustamiskyky.
»Siellä missä maa on hyvin halpaa ja kaikki ihmiset vapaita, missä kukin voi mielensä mukaan saada kappaleen maata, työ on hyvin kallista, kun otamme huomioon sen osan, jonka työmies saa tuotteestaan, ja lisäksi siellä on vaikea saada yhdistettyä työtä mistään hinnasta.»[263*]
Kun siirtomaissa työläinen ei ole vielä joutunut erilleen työehdoistaan ja niiden juuresta, maasta, tai hänen on käynyt niin vain silloin tällöin tai vain rajoitetulla alueella, ei maanviljelyskään ole siellä vielä eronnut teollisuudesta eikä maaseudun kotiteollisuus ole hävinnyt. Mistä silloin voivat syntyä kotimaiset markkinat pääomalle?
»Mikään osa Amerikan väestöstä ei ole yksinomaan maanviljelysväestöä lukuunottamatta orjia ja niiden käyttäjiä, jotka yhdistävät pääoman ja työn suuria tuotantolaitoksia varten. Vapaat amerikkalaiset, jotka itse viljelevät maata, harjoittavat samalla monta muuta tointa. Osan käyttämistään huonekaluista ja työaseista he valmistavat tavallisesti itse. He rakentavat usein itse talonsa ja vievät oman teollisuutensa tuotteet hyvinkin etäisille markkinoille. He ovat kehrääjiä ja kutojia, he valmistavat saippuaa ja kynttilöitä, kenkiä ja vaatteita omiksi tarpeikseen. Amerikassa on maanviljelys usein sepän, myllärin tai pikkukauppiaan sivuelinkeinona.»[264*]
Mistä kapitalisti sitten löytää sellaisten kummallisten ihmisten keskuudessa tilaa »kieltäymykselleen»?
Kapitalistisen tuotannon ihanuus on siinä, että se ei ainoastaan alati tuota uudestaan palkkatyöläistä palkkatyöläisenä, vaan myös tuottaa aina pääoman kasautumista vastaavan suhteellisen liikamäärän palkkatyöläisiä. Laki työn kysynnästä ja tarjonnasta pysyy siten oikealla raiteella ja palkan vaihtelu pidetään kapitalistiselle riistämiselle sopivien rajojen puitteissa sekä vihdoin siten tulee taatuksi niin välttämätön työmiehen yhteiskunnallinen riippuvaisuus kapitalistista, ehdoton riippuvaisuussuhde, jota taloustieteilijä kotonaan, emämaassa, voi suurisuisesti nimittää myyjän ja ostajan, kahden yhtä riippumattoman tavaranomistajan — pääoma-tavaran ja työ-tavaran omistajan — vapaaksi sopimussuhteeksi. Mutta siirtomaissa tämä kaunis harhakuva särkyy. Väestön lukumäärä kasvaa täällä paljoa nopeammin kuin emämaassa, koska useat työläiset tulevat maailmaan täysikasvuisina, ja siitä huolimatta työmarkkinoilla vallitsee alituinen väenpuute. Laki työn kysynnästä ja tarjonnasta rakoilee. Toiselta puolen vanha maailma työntää jatkuvasti siirtomaihin riistonhaluista ja kieltäytymisintoista pääomaa; toiselta puolen säännöllinen palkkatyöläisten uusintaminen palkkatyöläisinä kohtaa mitä kiusallisimpia ja osittain voittamattomia esteitä. Kuinka nyt siis voitaisiin puhua liikatyöläisten tuottamisesta pääoman kasautumista vastaavasti! Se joka on tänään palkkatyöläinen, tulee huomenna riippumattomaksi, omaa taloutta pitäväksi talonpojaksi tai käsityöläiseksi. Hän katoaa työmarkkinoilta, mutta ei työhuoneeseen. Tämä palkkatyöläisten alituinen muuttuminen itsenäisiksi tuottajiksi, jotka eivät tee työtä pääoman hyväksi, vaan omaksi hyödykseen, ja rikastuttavat itseään herra kapitalistin asemesta, vaikuttaa puolestaan hyvin vahingollisesti työmarkkinoiden tilaan. Kysymys ei ole ainoastaan siitä, että palkkatyöläisen riistoaste jää säädyttömän alhaiseksi. Työläinen kadottaa sitä paitsi riippuvaisuussuhteensa mukana myös sen tunteen, että hän on kieltäytyvästä kapitalistista riippuvainen. Siitä johtuvat kaikki epäkohdat, joita E. G. Wakefieldimme kuvaa niin uljaasti, niin kaunopuheisesti ja liikuttavasti.
Palkkatyön tarjonta, hän valittaa, ei ole pysyväinen eikä säännöllinen enempää kuin riittäväkään. Se on »aina sekä liian pieni että epävarma».[265*]
»Vaikka työläisen ja kapitalistin kesken jaettavana oleva tuote olisi suurikin, työläinen ottaa itselleen niin suuren osan, että hänestä tulee pian kapitalisti... Sitä vastoin vain harvat voivat kasata suuria rikkauksia, vaikka eläisivätkin harvinaisen kauan.»[266*]
Työläiset eivät yksinkertaisesti salli kapitalistin kieltäytyä maksamasta suurinta osaa heidän työstään. Ei auta, että hän on kyllin viisas tuodakseen oman pääomansa ohella Euroopasta myös omat palkkatyöläisensä.
»He lakkaavat pian olemasta palkkatyöläisiä, he muuttuvat pian riippumattomiksi talonpojiksi tai suorastaan entisen työnantajansa kilpailijoiksi itse palkkatyömarkkinoilla.»[267*]
Mikä kauhistus! Kunnon kapitalisti on omalla kalliilla rahallaan itse tuonut Euroopasta maahan oman ilmielävän kilpailijansa! Silloinhan on kaikki hukassa! Ei ole ihme, että Wakefield valittaa palkkatyöläisten riippuvaisuussuhteen ja riippuvaisuustunteen puutetta siirtomaissa.
»Korkeiden palkkojen takia», hänen oppilaansa Merivale sanoo, »siirtomaissa halutaan kiihkeästi halvempaa ja alistuvampaa työtä, luokkaa, jolle kapitalisti voisi määrätä ehdot, sen sijaan, että se nyt määrää hänelle ehdot... Vaikka vanhoissa sivistysmaissa työmies onkin vapaa, niin luonnonlain mukaisesti hän on riippuvainen kapitalistista; siirtomaissa tämä riippuvaisuus täytyy synnyttää keinotekoisesti.»[268*]
Mikä on nyt Wakefieldin mukaan seuraus tästä siirtomaissa vallitsevasta epäkohdasta? »Raakalaismainen järjestelmä tuottajien ja kansallisomaisuuden pirstomiseksi.»[269*] Tuotantovälineiden pirstoutuminen lukemattomille omaa taloutta pitäville omistajille hävittää pääoman yhteenkokoontumisen ohella kaikki yhdistetyn työn mahdollisuudet. Jokainen pitkä-ikäinen yritys, joka kestää useita vuosia ja vaatii kiinteää pääomaa, kohtaa esteitä, kun sitä käydään toteuttamaan. Euroopassa pääoma ei vitkastele hetkeäkään, sillä työväenluokka muodostaa sen elävän lisän ollen aina ylenmäärin lukuisana, aina valmiina. Mutta siirtomaissa! Wakefield kertoo erään erittäin kiusallisen tarinan. Hän keskusteli muutamien kapitalistien kanssa, jotka asuivat Kanadassa ja New Yorkin valtiossa, jonne sitä paitsi seisahtuvat usein siirtolaislaineet ja jättävät pohjamutana »liikoja» työläisiä.
»Meillä oli», yksi melodraaman henkilöistä huokasi, »meillä oli pääomaa valmiina useita yrityksiä varten, joiden toteuttaminen vaatii pitkän ajan; mutta saatoimmeko ryhtyä sellaisiin yrityksiin työmiesten kanssa, jotka kääntäisivät pian, sen tiesimme, meille selkänsä. Jos olisimme olleet varmoja siitä, että voimme pidättää työssä nämä siirtolaiset, niin olisimme ilolla ottaneet heidät palvelukseemme ja maksaneet heille hyvän palkan. Ja vaikkapa olisimmekin olleet varmoja siitä, että menettäisimme heidät, olisimme sittenkin ottaneet heidät työhön, jos olisimme olleet vakuuttuneita, että saamme uusia voimia aina tarpeidemme mukaan.»[270*]
Sen jälkeen kun Wakefield on komeasti asettanut Englannin kapitalistisen maanviljelyksen »yhdistettyine» töineen vastakohdaksi Amerikan hajanaiselle talonpoikaistaloudelle, häneltä pääsee näkyviin myös mitalin nurja puoli. Hän kuvaa Amerikan kansaa hyvinvoivaksi, riippumattomaksi, yritteliääksi ja verrattain sivistyneeksi, samalla kun
»englantilainen maatyömies on kurja raukka (a miserable wretch), pauper... Missä muussa maassa paitsi Pohjois-Amerikassa ja muutamissa uusissa siirtomaissa palkat maanviljelykseen käytetystä vapaasta työstä ovat mainittavasti korkeammat kuin mitä työmiesten välttämättömimpien elintarpeiden tyydyttämiseksi tarvitaan?... Epäilemättä Englannissa ruokitaan työhevosia paljon paremmin kuin englantilaista maanviljelijää, koska työhevoset ovat arvokasta tavaraa.»[271*]
Mutta mitäpä siitä? Kansallisrikkaus on nyt kerta kaikkiaan luonnostaan samaa kuin kansankurjuus.
Kuinka on nyt parannettavissa siirtomaiden pääomanvastainen syöpätauti? Jos kaikki maa muutettaisiin yhdellä iskulla kansanomaisuudesta yksityisomaisuudeksi, niin hävitettäisiin tosin pahan juuret, mutta samalla myös siirtomaat. Taito on siinä, että osataan tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Määrätköön hallitus vielä käyttämättömälle maalle kysynnän ja tarjonnan laista riippumattoman, keinotekoisen hinnan, joka pakottaa siirtolaisen tekemään pitemmän aikaa palkkatyötä, kunnes hän on ansainnut tarpeeksi rahaa ostaakseen maata[272*] ja muuttuakseen riippumattomaksi talonpojaksi. Sen rahaston, joka saadaan näiden maiden myymisestä hintaan, jota palkkatyöläisen on ylen vaikea maksaa, ts. rahaston, joka puristetaan työpalkasta kysynnän ja tarjonnan pyhää lakia rikkomalla, hallitus käyttäköön vuorostaan sitä mukaa kuin se kasvaa köyhien tuomiseen Euroopasta siirtomaihin pitääkseen siten työn tarjonnan herrojen kapitalistien työmarkkinoilla riittävänä. Näin ollen »tout sera pour le mieux dans le meilleur des mondes possibles» [»kaikki parhaiten mahdollisimman parhaassa maailmassa»]. Tämä on »järjestelmällisen siirtomaa-asutuksen» suuri salaisuus.
»Tämän suunnitelman mukaan», Wakefield huudahtaa riemuissaan, »työn tarjonta on oleva pysyvä ja säännöllinen, sillä ensiksi kaikki maahan siirtyneet työläiset, koska yksikään heistä ei voi hankkia itselleen maata ennen kuin on tehnyt työtä rahasta, tekisivät yhdistettyä työtä palkkaa vastaan ja tuottaisivat siten käyttäjälleen enemmän pääomaa työn käyttämistä varten; toiseksi jokainen, joka luopuisi palkkatyöstä ja rupeaisi maanomistajaksi, varaisi juuri maata ostamalla rahaston vereksen työn tuottamiseksi siirtomaihin.»[273*]
Valtion määräämän maanhinnan täytyy tietysti olla »riittävä» (sufficient price), ts. niin korkea, »että se estää työmiehiä muuttumasta riippumattomiksi talonpojiksi, kunnes toisia on saapunut täyttämään heidän paikkansa palkkatyömarkkinoilla».[274*] Tämä »riittävä maanhinta» ei ole mitään muuta kuin kaunisteltu nimitys lunnaille, jotka työmies maksaa kapitalistille luvasta saada vetäytyä palkkatyöstä maalle. Ensin hänen täytyy luoda herra kapitalistille »pääoma», jotta tämä voisi sen avulla riistää useampia työmiehiä, ja sitten hänen täytyy asettaa työmarkkinoille »sijainen», jonka hallitus toimittaa hänen kustannuksellaan yli meren hänen entiselle kapitalisti-isännälleen.
On sangen kuvaavaa, että Englannin hallitus on vuosikausia toteuttanut tätä herra Wakefieldin nimenomaan siirtomaissa käytettäväksi suosittelemaa »alkuperäisen kasautumisen» menetelmää. Sen epäonnistuminen oli tietysti yhtä häpeällinen kuin Peelin pankkilain epäonnistuminen.[194] Siirtolaistulva on vain suuntautunut Englannin siirtomaiden asemesta Yhdysvaltoihin. Sillä aikaa Euroopan kapitalistisen tuotannon kehitys, jota on seurannut yhä lisääntyvä painostus hallitusten taholta, on tehnyt Wakefieldin reseptin tarpeettomaksi. Toisaalta se suunnaton, keskeytymätön ihmisvirta, joka vuosi vuodelta työntyy Amerikkaan, jättää salpautuvia ihmistulvia Yhdysvaltojen itäosiin, koska siirtolaisaalto heittää sinne Euroopasta enemmän ihmisiä, kuin mitä länteen vyöryvä toinen siirtolaisaalto voi kuljettaa mukanaan. Toisaalta on Amerikan sisällissodan seurauksena ollut tavattoman suuri valtionvelka ja sen ohella verorasitus, mitä halpamaisimman rahaylimystön syntyminen ynnä se, että suunnaton osa valtion maista on lahjoitettu rautateiden, vuorikaivosten ym. hyväksikäyttöä varten perustetuille keinotteluyhtiöille, lyhyesti sanoen erittäin nopea pääoman kehitys. Suuri tasavalta on siis lakannut olemasta maasta siirtyvien työmiesten luvattu maa. Kapitalistinen tuotanto edistyy siellä jättiläisaskelin, vaikkakaan palkkojen alentaminen ja palkkatyöläisten riippuvaisuus eivät siellä ole vielä läheskään ennättäneet eurooppalaiselle tasolle. Siirtomaiden viljelemättömien alueiden häpeällinen tuhlaus, joita Englannin hallitus jakoi ylimyksille ja kapitalisteille — Wakefieldkin tuomitsi äänekkäästi sen — ja kultakaivosten houkuttelema ihmisvirta sekä kilpailu, jonka englantilaisten tavaroiden tuonti aiheutti pienemmällekin käsityöläiselle — kaikki se synnytti, varsinkin Australiassa,[275*] riittävän »suhteellisen työläisliikaväestön», niin että miltei jokainen postilaiva toi jobinsanoman Australian työmarkkinain liiasta täyttymisestä — »glut of the Australian labour-market» — ja prostituutio rehotti siellä paikoittain yhtä yleisenä kuin Lontoon Haymarketilla.
Siirtomaiden tila ei kuitenkaan kiinnitä tässä kohden mieltämme. Meitä kiinnostaa vain Vanhan maailman kansantaloustieteen Uudessa maailmassa keksimä ja äänekkäästi julistama salaisuus: kapitalistinen tuotanto- ja kasautumistapa sekä siis myös kapitalistinen yksityisomistus edellyttävät omaan työhön perustuvan yksityisomistuksen tuhoutumista, ts. työläisen pakkoluovuttamista.
[1*] »Rikkaat, jotka kuluttavat toisten työn tuotteita, saavat niitä vain vaihtotoimitusten» (tavaranostojen) »kautta. Tuntuu siltä kuin heidän vararahastojensa pitäisi piankin huveta tyhjiin... Mutta nykyisen yhteiskunnallisen järjestelmän vallitessa rikkaus on saanut kyvyn uusiintua vieraan työn kautta... Samoin kuin työ, tuottaa rikkauskin, ja juuri työn kautta, vuotuisen hedelmän, joka voidaan vuoden aikana hävittää ilman että rikas tulee köyhemmäksi. Tämä hedelmä on pääoman tuottama tulo [revenue].» (Sismondi, »Nouveaux Principes d'Économie Politique», t. 1, p. 81, 82.)
[2*] »Sekä työpalkkaa että liikevoittoa on todella pidettävä valmiin tuotteen osana.» (Ramsay, mt., s. 142.) »Se tuotteen osa, jonka työläinen saa palkan muodossa.» (James Mill. »Éléments d'Économie Politique», traduits de l'anglais par Parisot. Paris 1823, p. 34.)
[3*] »Jos pääoma käytetään etukäteen maksettavaan työläisen palkkaan, se ei lisää mitään työnsäilytysrahastoon.» (Cazenove viitteessä julkaisemaansa Malthus'in teokseen »Definitions in Political Economy». London 1853, p. 22.)
[4*] »Kapitalistit eivät anna vielä ennakolta toimeentulovälineitä työläisille edes neljännellä osalla maapalloa.» (Richard Jones, »Text-book of Lectures on the Political Economy of Nations». Hertford 1852, p. 36.)
[4a*] »Vaikka manufaktuurityöläinen saakin palkkansa työnantajaltaan etukäteen, tämä ei maksa todellisuudessa hänelle mitään, koska palkan arvo yleensä palautetaan, vieläpä voiton kanssa, sen esineen jalostetussa arvossa, mihin työläisen työtä käytetään.» (A. Smith, mt., 2. kirja, 3. luku, s. 355.)
[5*] »Se on tuottavan kulutuksen erittäin merkillinen ominaisuus. Se mikä tuottavasti kulutetaan, on pääomaa, ja se tulee pääomaksi kulutuksen kautta.» (James Mill, »Éléments d'Économie Politique», p. 242.) Mill ei ole kuitenkaan päässyt tämän »erittäin merkillisen ominaisuuden» jäljille.
[6*] »On totta, että se, joka ensin aloittaa manufaktuuriliikkeen, antaa työtä monelle köyhälle; mutta ne pysyvät köyhinä ja manufaktuurin jatkuminen tekee monet uudetkin köyhiksi.» (»Reasons for a limited Exportation of Wool». London 1677, p. 19.) »Maanvuokraaja vakuuttaa nyt mielettömästi, että hän pitää yllä köyhät. Tosiaankin ne ylläpidetään kurjuudessa.» (»Reasons for the late Increase of the Poor-Rates: or a comparative View of the Prices of Labour and Provisions». London 1777, p. 31.)
[7*] Rossi ei panisi niin suurta painoa tähän kohtaan, jos hän todella olisi syventynyt »tuottavan kulutuksen» salaisuuteen.
[8*] »Etelä-Amerikan vuorikaivoksien työläiset, joiden jokapäiväisenä tehtävänä (se on ehkä maailman vaikeimpia tehtäviä) on kuljettaa 450 jalan syvyydestä hartioillaan 180–200 naulan painoinen malmikuorma, elävät pelkästään leivästä ja pavuista; he söisivät mieluummin pelkkää leipää, mutta heidän isäntänsä, jotka ovat huomanneet, etteivät he vain leipää syöden voi tehdä työtä yhtä vahvasti, kohtelevat heitä kuin hevosia: pakottavat heidät syömään papuja; pavuissa on suhteellisesti enemmän fosforia kuin leivässä.» (Liebig, »Die Chemie in ihrer Anwendung auf Agrikultur und Physiologie», 7. Aufl., 1862, 1. Theil, S. 194, viite.)
[9*] James Mill, »Éléments d'Économie Politique», p. 238 sqq.
[10*] »Jos työn hinta nousisi niin korkeaksi, ettei pääoman lisääntymisestä huolimatta voitaisi käyttää enemmän työtä, niin sanoisin, että sellainen pääoman lisäys kulutetaan tuottamattomasti.» (Ricardo, »Principles of Political Economy», 3rd ed. London 1821, p. 163.)
[11*] »Tuottavaa kulutusta on oikeastaan vain se, että kapitalistit kuluttavat tai hävittävät rikkautta» (Malthus tarkoittaa tuotantovälineiden käyttämistä) »uusintamistarkoitukseen... Työläinen... on tuottava kuluttaja suhteessaan siihen henkilöön, joka häntä käyttää, ja suhteessaan valtioon, mutta ei — tarkasti sanoen — suhteessaan itseensä.» (Malthus, »Definitions in Political Economy». London 1853, p. 30.)
[12*] »Ainoa, mistä voi sanoa, että se on kasattu ja ennakolta valmistettu, on työläisen taitavuus... Työtaidon kasaaminen ja varastointi, tämä tärkein toimitus, tapahtuu työläisten suuren joukon kohdalta ilman mitään pääomaa.» (Hodgskin »Labour Defended etc.», p. 12, 13.)
[13*] »Tätä kirjettä voidaan pitää tehtailijain manifestina.» (Ferrand, esitys pumpulipulan johdosta, alahuoneen istunto 27. huhtikuuta 1863.)
[14*] Kuten muistetaan, pääomalla on toinen ääni kellossa tavallisissa oloissa, kun työpalkan alentamisesta on kysymys. Silloin »mestarit» selittävät yhdestä suusta (ks. neljännen osaston viitettä 188, s. 389 [ks. tämän osan s. 382]): »Tehdastyöläisten tulisi pitää terveellisessä muistossa, että heidän työnsä on todellisuudessa sangen ala-arvoinen laji ammattitaitoista työtä; ettei mitään muuta työtä ole niin helposti saatavissa eikä mikään laatuunsa katsoen paremmin palkattua, ettei mitään muuta työtä voida vähemmänkin kokeneelle niin lyhyessä ajassa ja niin lyhyellä neuvomisella opettaa. Mestarin koneistolla» (joka, kuten nyt kuulemme, voidaan kahdessatoista kuukaudessa edullisesti korvata ja parantaa) »on todellakin paljon tärkeämpi osa tuotantoliikkeessä kuin työllä ja työläisen taitavuudella» (jota nyt, kuten meille sanotaan, ei voida 30 vuodessakaan korvata), »joka voidaan opettaa 6 kuukaudessa ja jonka mikä talonpoikaisrenki tahansa voi oppia.»
[15*] »Times» 24. maaliskuuta 1863.
[16*] Parlamentti ei myöntänyt penniäkään maastamuuton edistämiseen, se sääti sen sijaan vain lakeja, jotka tekivät kunnille mahdolliseksi pitää työläiset elämän ja kuoleman vaiheilla tai riistää heitä maksamatta heille normaalipalkkaa. Mutta kun kolme vuotta myöhemmin puhkesi nautarutto, parlamentti rikkoi päätäpahkaa parlamenttietikettiä vastaan ja myönsi yhdessä pyöräyksessä miljoonia pelastaakseen vahinkoa kärsimästä miljonäärimaalordit, joiden vuokramiehet kyllä muutenkin lihan hintoja kohottamalla varjelivat itsensä tappioilta. Maanomistajien eläimellinen mylvintä vuoden 1866 parlamentin avajaisissa osoitti, ettei tarvitse olla hindu palvellakseen Sabala-lehmää eikä Jupiter muuttuakseen häräksi.
[17*] »Työläinen tarvitsi elintarvikkeita elääkseen, yrittäjä tarvitsi työtä hyötyäkseen.» (Sismondi, »Nouveaux Principes d'Économie Politique». Paris, t. I, p. 91.)
[18*] Tämän riippuvaisuuden talonpoikaisen kömpelöä muotoa on vielä jäljellä Durhamin kreivikunnassa. Se on niitä harvoja kreivikuntia, joissa maanvuokraajat eivät ole voineet saada eittämätöntä omistusoikeutta maanviljelyspäivätyöläisiin. Näille suo näet vuoriteollisuus valinnan varaa. Vastoin tavallisuutta maanvuokraaja ottaa täällä vuokralle vain sellaisia maita, joilla on työväenasuntoja. Asunnonvuokra on osana työpalkasta. Näitä työläisten majoja sanotaan »hind's houses» [»renkitaloiksi»]. Ne vuokrataan työläisille määrättyjä läänitysvelvollisuuksia vastaan, sopimuksella, jota sanotaan »bondage'ksi» [alustalaisuudeksi] ja joka esim. velvoittaa työläiset asettamaan sijaisekseen, siksi aikaa kun hän on muualla toimessa, tyttärensä yms. Työläistä itseään sanotaan bondsman'iksi, alustalaiseksi. Tämä suhde osoittaa kokonaan uudelta puolen myös työläisen henkilökohtaisen kulutuksen kulutukseksi pääomaa varten eli tuottavaksi kulutukseksi. »Merkillistä on havaita, että yksinpä tämän bondsman'in lantakin katsotaan hänen laskelmoivan käskijänsä saataviin kuuluvaksi... Vuokraaja ei suvaitse koko lähiseudulla muuta käymälää kuin omansa eikä tässä suhteessa siedä riistettävän vähääkään herruusoikeuksistaan.» (»Public Health, 7th Report 1864», p. 188.)
[19*] Kuten lukija muistaa, häviää lasten yms. itsensä myymisen muodollisuuskin.
[20*] »Pääoma edellyttää... palkkatyötä ja palkkatyö edellyttää pääomaa. Ne edellyttävät toinen toistaan; ne tuottavat molemminpuolisesti toisiaan. Tuottaako puuvillatehtaan työläinen vain puuvillakankaita? Ei, hän tuottaa pääomaa. Hän tuottaa arvoja, joita käytetään jälleen hänen työstään määräämiseen ja sen kautta uusien arvojen luomiseen.» (Karl Marx, »Lohnarbeit und Kapital» in »Neue Rheinische Zeitung» Nr. 266, 7. April 1849 [ks. Karl Marx ja Friedrich Engels, Valitut teokset, 1. osa. Kustannusliike Edistys, Moskova, s. 143].) Tällä otsakkeella »Neue Rheinische Zeitungissa» julkaistut kirjoitukset ovat katkelmia esitelmistä, joita tästä aiheesta pidin 1847 Brysselin saksalaisessa työväenyhdistyksessä[145] ja joiden painattamisen helmikuun vallankumous keskeytti.
[21*] »Pääoman kasautuminen on tulon tietyn osan käyttämistä pääomana.» (Malthus, »Definitions etc.», ed. Cazenove, p. 11.) »Tulon muuttuminen pääomaksi.» (Malthus, »Principles of Political Economy», 2nd ed. London 1836, p. 320.)
[21a*] Tässä jätetään huomioon ottamatta vientikauppa, jonka avulla kansa voi muuttaa ylellisyystuotteet tuotantovälineiksi tai elinhyödykkeiksi ja päinvastoin. Ymmärtääksemme tutkimusesineen täydellisesti, sivuseikkojen sitä häiritsemättä, meidän täytyy tässä pitää koko kauppamaailmaa yhtenä kansakuntana ja edellyttää, että kapitalistinen tuotanto on juurtunut kaikkialle ja vallannut kaikki tuotannonhaarat.
[21b*] Sismondin suorittamassa kasautumisen erittelyssä on se suuri virhe, että hän tyytyy liian kiireellisesti lauseeseen: »tulon muuttuminen pääomaksi» pohtimatta tämän tapahtuman aineellisia edellytyksiä.
[21c*] »Alkuperäinen työ, josta hänen pääomansa on saanut alkunsa.» (Sismondi, »Nouveaux Principes d'Économie Politique», éd. Paris, t. I, p. 109.)
[22*] »Työ luo pääoman, ennen kuin pääoma käyttää työtä.» (E. G. Wakefield, »England and America». London 1833, v. II, p. 110.)
[23*] Kapitalistin omistusoikeus vieraan työn tuotteeseen »on suoranainen johtopäätös anastamisen laista, jonka perustavana ajatuksena päinvastoin oli jokaisen työläisen yksinomainen oikeus oman työnsä tuotteeseen». (Cherbuliez, »Richesse ou Pauvreté». Paris 1841, p. 58, jossa tätä dialektista muutosta ei kuitenkaan oikein kehitetä.)
[24*] Ihailtakoon siis Proudhonin kekseliäisyyttä, kun hän tahtoo hävittää kapitalistisen omaisuuden asettamalla sitä vastaan... tavarantuotannon omaisuuslait!
[25*] »Pääoma on kasattua rikkautta, jota käytetään voiton saamiseen.» (Malthus, »Principles of Political Economy» [p. 262].) »Pääoma on rikkautta, joka on säästetty tulosta [Revenue] ja jota käytetään voiton saamiseksi.» (R. Jones, »Text-book of Lectures on the Political Economy of Nations». Hertford 1852, p. 16.)
[26*] »Lisätuotteen eli pääoman omistajat.» (»The Source and Remedy of the National Difficulties. A Letter to Lord John Russell». London 1821.)
[27*] »Pääoma ja siihen yhtynyt jokaisesta säästetyn pääoman osasta juokseva korko korolle kasvaa niin suunnattomasti, että maailman kaikki rikkaus, mistä tulos saadaan, on jo kauan ollut entistä pääomakorkoa.» (Lontoon »Economist», 19. heinäkuuta 1851.)
[28*] »Yksikään nykyaikainen kansantaloustieteilijä ei voi tarkoittaa säästämisellä pelkkää aarteenmuodostamista. Paitsi tätä rajoitettua ja riittämätöntä merkitystä tätä sanaa ei voi ajatella käytettävän kansallisrikkaudesta kysymyksen ollen muusta kuin säästetyn tavaran käyttämisen erikoisesta muodosta, kun erotetaan sen kautta ylläpidetyt työn eri lajit.» (Malthus, »Principles of Political Economy», p. 38, 39.)
[28a*] Niinpä esim. Balzac, joka oli niin perusteellisesti tutkinut ahneuden kaikki vivahdukset, kuvasi vanhan koronkiskurin Gobseckin vajonneeksi lapsuuteen, kun tämä aikoi kasata kootuista tavaroista aarretta.
[29*] »Pääomien kasautuminen... vaihdon keskeytyminen... liikatuotanto.» (Th. Corbet, mt., s. 104.)
[30*] Ricardo, »Principles of Political Economy», 3rd ed. London 1821, p. 163, viite.
[31*] »Logiikastaan»[148] huolimatta herra J. St. Mill ei missään kohdin pääse sellaistenkaan virheiden jäljille edeltäjiensä erittelyssä, jotka porvarillisenkin näköpiirin mukaan puhtaasti ammattimiehen katsantokannalta lähtien vaatimalla vaativat oikaisua. Kaikkialla hän panee koulupoikamaisen dogmaattisesti kirjaan mestariensa ajatushäiriöt. Esim. tässäkin: »Ajanpitkään itse pääoma lopulta hajoaa kokonaan työpalkoiksi, ja kun se korvataan myymällä tuotteet, se muuttuu jälleen palkoiksi.»
[32*] Adam Smith ei ole pääoman uusintamisprosessia ja siis kasautumista esittäessään päässyt monessakaan suhteessa ensinkään eteenpäin, vaan päinvastoin on jäänyt jäljellekin edeltäjistään, etenkin fysiokraateista. Tekstissä mainitusta hänen erehdyksestään johtuu kansantaloustieteen niin ikään häneltä perimä, todellakin kummallinen opinkappale, että tavaroiden hinta on kokoonpantu työpalkasta, liikevoitosta (korosta) ja maankorosta, siis vain työpalkasta ja lisäarvosta. Tältä pohjalta lähtien Storch väittää naiivisti: »On mahdotonta jakaa välttämätön hinta yksinkertaisimpiin alkeisiinsa.» (Storch, »Cours d'Économie Politique», édit. Pétersbourg 1815, t. II, p. 141, viite.) Todellakin kaunis taloustiede, joka selittää mahdottomaksi tavaroiden hinnan jakamisen sen yksinkertaisimpiin alkeisiin! Lähempi esitys tästä tulee toisen kirjan 3:nteen ja kolmannen kirjan 7:nteen osastoon.
[33*] Lukija huomaa tulo [Revenue] -sanaa käytettävän kahdessa merkityksessä: toisaalta se tarkoittaa lisäarvoa pääoman määräajoin synnyttämänä tuotteena, toisaalta se tarkoittaa tämän tuotteen sitä osaa, jonka kapitalisti kuluttaa määräajoin eli liittää kulutusvarantoonsa. Minä pysytän tämän sen kaksinkertaisen merkityksen, koska se vastaa englantilaisten ja ranskalaisten taloustieteilijäin kielenkäyttöä.
[34*] Luther kuvaa sangen hyvin, kuinka vanhanaikaisessa, joskin aina uudistuvassa, kapitalistin muodossa, koronkiskurissa, vallanhimo on rikkauden halun syynä. »Pakanat ovat voineet järjellään laskea, että koronkiskuri on nelinkertainen varas ja murhaaja. Mutta me kristityt pidämme heitä niin suuressa kunniassa, että melkeinpä rukoilemme heitä heidän rahansa tähden... Joka toiselta imee itselleen, ryöstää ja varastaa hänen ravintonsa, se tekee yhtä suuren murhan (mikäli se hänestä riippuu) kuin se, joka tappaa toisen nälkään ja saattaa hänet perikatoon. Niin tekee koronkiskuri ja istuu siitä huolimatta rauhassa tuolillaan, vaikka hänen ennemminkin pitäisi roikkua hirressä yhtä monen korpin raatelemana kuin hän on kultarahoja varastanut, jos hänessä niin paljon lihaa olisi, että niin monta korppia voisi häneen nokkansa iskeä ja osansa saada. Mutta pienet varkaat hirtetään... Pienet varkaat pannaan jalkapuuhun, suuret varkaat kullassa käyvät ja silkissä sihajavat... Eipä siis ole suurempaa ihmisvihollista maan päällä (perkeleen jälkeen) kuin saituri ja koronkiskuri, sillä hän tahtoo olla kaikkien ihmisten ylijumala. Turkkilaiset sotilaat ja hirmuvaltiaat ovat myös pahoja ihmisiä, kuitenkin heidän on annettava ihmisten elää ja tunnustettava, että he ovat pahoja ja vihollisia, ja voidaan, kaipa pitääkin joskus joitakin heistä armahtaakin. Mutta koronkiskuri ja saituri tahtoo, että koko maailma tuhoutuisi nälkään ja janoon, suruun ja hätään, että hänellä yksin olisi kaikkea ja jokainen saisi häneltä niin kuin jumalalta ja olisi ikuisesti hänen orjansa. Hän kantaa levättejä, kultaisia ketjuja ja sormuksia, pyyhkii suutaan, antaa pitää itseään arvokkaana, hurskaana miehenä ja antaa ylistää itseään... Koronkiskuri on suuri ja tavaton hirviö, ihmissusi, joka kaikki hävittää, pahemmin kuin mikään Cacus, Gerion tai Antus. Ja hän kuitenkin koristelee itseään ja tahtoo näyttää hurskaalta, jottei nähtäisi, mihin joutuvat härät, jotka hän takaperin luolaansa vetää. Mutta Herakleen pitää kuuleman härkien ja vangittujen huudot ja etsimän Cacus kallioiden ja kivien välistäkin sekä härät jälleen siitä ilkiöstä vapauttaman. Sillä Cacukseksi kutsutaan ilkiötä, hurskasta koronkiskuria, joka varastaa, ryöstää ja ahmii kaikki. Ja kuitenkin hän tahtoo näyttää kuin ei olisi tehnyt mitään pahaa ja uskoo, ettei siitä voi kukaan häntä syyttääkään, koska hän on härät takaperin luolaansa vetänyt ja jäljet viittaavat siihen, että hän on ne pois päästänyt. Samoin koronkiskurikin tahtoo pettää maailman, ikään kuin hän olisi hyödyksi ja antaisi maailmalle härkiä, vaikka hän kuitenkin vain niitä itselleen riuhtoo ja ahmii... Ja kun maantierosvoja, murhamiehiä ja murtovarkaita teilataan ja mestataan, niin koronkiskureita pitäisi teilata ja tuhota... karkottaa, kirota ja mestata paljon enemmän.» (Martin Luther, mt.)
[35*] Dr. Aikin, »Description of the Country from 30 to 40 miles round Manchester». London 1795, p. 182 sqq.
[36*] A. Smith, »Wealth of Nations», b. II, ch. III.
[37*] J. B. Say'kin sanoo: »Rikkaiden säästöt syntyvät köyhien kustannuksella.»[153] »Roomalainen proletaari eli melkein kokonaan yhteiskunnan kustannuksella... Voisipa melkein sanoa, että nykyaikainen yhteiskunta elää proletaarien kustannuksella, siitä osasta, minkä se heiltä anastaa työpalkasta.» (Sismondi. »Études etc.», t. I, p. 24.)
[38*] Malthus, »Principles of Political Economy», p. 319, 320.
[39*] »An Inquiry into those Principles respecting the Nature of Demand etc.», p. 67.
[40*] Mt., s. 59.
[41*] Senior, »Principes fondamentaux de l'Économie Politique», trad. Arrivabene. Paris 1836, p. 309. Tämä on vanhan klassisen koulun kannattajista kuitenkin liian hullua. »Herra Senior asettaa työn ja pääoman sijaan työn ja pidättyväisyyden käsitteen... Pidättyväisyys on pelkkää kieltämistä. Liikevoiton lähteenä ei ole pidättyväisyys, vaan tuottavaksi muutetun pääoman käyttäminen.» (John Cazenove julkaisemassaan Malthusin teoksessa: »Definitions in Political Economy». London 1853, p. 130, viite.) Sitä vastoin herra John St. Mill toisaalta hyväksyy otteita Ricardon voittoteoriasta ja toisaalta omaksuu Seniorin »pidättyväisyyden palkitsemisen». Yhtä vieras kuin hänelle on Hegelin »ristiriita», kaiken dialektiikan lähtökohta, yhtä paljon kotonaan hän on typerissä ristiriidoissa.
Lisäys 2. painokseen. Vulgaari taloustieteilijä ei ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä yksinkertaista asiaa, että jokainen ihmisteko voidaan käsittää »pidättymiseksi» vastakohdastaan. Syöminen on paastoamisesta pidättymistä, käveleminen seisomasta pidättymistä, työnteko laiskottelemisesta pidättymistä, laiskotteleminen työnteosta pidättymistä jne. Herrat tekisivät oikein jos ajattelisivat joskus Spinozan lausetta: »Determinatio est negatio».[154]
[42*] Senior, mt., s. 342.
[43*] »Ei kukaan... kylväisi esim. vehnäänsä eikä jättäisi sitä maahan kahdeksitoista kuukaudeksi tai viiniään kellariin vuosikausiksi, sen sijaan, että kuluttaisi heti nämä tavarat tai niiden vastikkeet, ellei hän odottaisi saavansa siten lisäarvoa jne.» (Scrope, »Political Economy», edit. A. Potter. New York 1841, p. 133, 134.)[155]
[44*] »Kieltäymys, johon kapitalisti alistuu lainatessaan (käyttääksemme tätä kaunistelevaa sanaa, joka asettaa vulgaarien taloustieteilijöiden totutun tavan mukaisesti teollisuuskapitalistin riistämän palkkatyöläisen samaan asemaan kuin itse teollisuuskapitalistin, joka käyttää toisen kapitalistin lainaamia rahoja!) tuotantovälineensä työläiselle sen sijaan, että pidättäisi niiden arvon omaa käyttöään varten muuttamalla ne käyttö- tai ylellisyysesineiksi.» (G. de Molinari, »Études Économiques», Paris 1846, p. 36.)
[45*] Courcelle-Seneuil, mt., s. 20.
[46*] »Ne eri tuloluokat, jotka auttavat runsaimmin kansallisen pääoman lisääntymistä, vaihtelevat eri kehitysvaiheissa, ja ovat sen vuoksi aivan erilaiset eri kehitysasteilla olevilla kansakunnilla... Liikevoitot... ne ovat vähän merkitsevä pääoman kasautumisen lähde verrattuina työpalkkoihin ja korkoihin aikaisemmilla yhteiskunta-asteilla... Kun kansallisen työn voimat ovat jossain määrin kasvaneet, lisääntyy myös liikevoiton suhteellinen tärkeys kasautumisen lähteenä.» (Richard Jones, »Text-book etc.», p. 16, 21.)
[47*] Mt., s. 36 ja seur.
[48*] »Ricardo sanoo: 'Yhteiskunnan eri asteilla pääoman eli työn käyttämisen' (siis riistämisen) 'välineiden kasautuminen on enemmän tai vähemmän nopea ja sen täytyy joka tapauksessa olla työn tuotantovoimasta riippuvainen. Työn tuotantovoimat ovat yleensä suurimmat siellä, missä hedelmällistä maata on yllin kyllin.' Jos tässä lauseessa työn tuotantovoimilla tarkoitetaan jokaisen tuotteen sen osan pienuutta, joka joutuu niille, joiden käsien työ tuotteen valmistaa, niin lause on tautologinen, koska jäljellä oleva osa muodostaa varaston, josta voidaan kasata pääomaa, jos sen omistaja niin haluaa (if the owner pleases). Mutta näin ei ole useinkaan asianlaita siellä, missä maa on hedelmällisin.» (»Observations on certain Verbal Disputes ctc.». p. 74.)
[49*] J. St. Mill, »Essays on some unsettled Questions of Political Economy». London 1844, p. 90.
[50*] »An Essay on Trade and Commerce». London 1770, p. 44. Samoin »Times» julkaisi joulukuussa 1866 ja tammikuussa 1867 englantilaisten kaivostenomistajien vuodatuksia, joissa kuvailtiin belgialaisten kaivostyöläisten onnellista tilaa, kun he eivät vaatineet eivätkä saaneet muuta kuin mikä oli aivan välttämätöntä, jotta he voisivat elää »mestarejaan» varten. Belgian työläiset sietävät paljon, mutta mallityöläisinä esiintyminen »Times'in» palstoilla oli toki liikaa! Helmikuun alussa 1867 Belgian kaivostyöläiset (Marchiennen lähistöllä) vastasivat lakolla, joka tukahdutettiin ruudilla ja lyijyllä.
[51*] Mt., s. 44, 46.
[52*] Northamptonshiren tehtailijalle sattuu tässä pia fraus [hurskas petos], jonka hänen sydämentuskansa vuoksi voi antaa anteeksi. Hän ilmoittaa vertailunsa koskevan englantilaisten ja ranskalaisten manufaktuurityöläisten elämää, mutta kuvaileekin, niin kuin hän lollotuksessaan myöhemmin itse myöntää, äsken mainituin sanoin ranskalaisia maanviljelystyöläisiä!
[53*] »An Essay on Trade and Commerce». London 1770, p. 70, 71.
Viite 3. painokseen. Sen jälkeen maailmanmarkkinoilla syntyneen kilpailun vaikutuksesta olemme tänään hyvän matkaa kauempana. »Kun Kiina», parlamentin jäsen Stapleton selittää valitsijoilleen, »kun Kiina tulee suureksi teollisuusmaaksi, niin en ymmärrä, miten Euroopan työväestö voisi kestää kilpailun laskeutumatta kilpailijoidensa tasolle.» (»Times», 3. syyskuuta 1873.) — Ei enää mannermaan, ei, vaan Kiinan työpalkat ovat nyt Englannin pääoman ikävöimänä tavoitteena.
[54*] Benjamin Thompson, »Essays, political, economical and philosophical etc.», 3 vol. London 1769–1802, v. 1., p. 294. Teoksessaan »The State of the Poor, or an History of the Labouring Classes in England etc.» sir F. M. Eden suosittelee mitä lämpimimmin Rumfordin kerjäläislientä työhuoneen johtajille ja varoittaa englantilaisia työläisiä nuhtelevasti, että »Skotlannissa on paljon perheitä, jotka sen sijaan että käyttäisivät vehnää, ruista ja lihaa elävät kuukausimäärin kaurapuurolla ja ohrajauhoilla, joihin ne sekoittavat vain suolaa ja vettä, ja vieläpä elävät sangen mukavastikin» (»and that very comfortably too»). (Mt., I osa, II kirja, II luku, s. 503.) Samanlaisia »opastuksia» on olemassa myös 1800-luvulta. Niinpä saamme esim. lukea: »Englantilaiset maanviljelystyöläiset eivät tahdo syödä mitään alempiarvoisten viljalajien sekoituksia. Skotlannissa, jossa kasvatus on paremmalla kannalla, tämä ennakkoluulo on todennäköisesti tuntematon.» (Charles H. Parry, M. D. »The Question of the Necessity of the existing Cornlaws considered». London 1816, p. 69.) Sama Parry valittaa kuitenkin, että englantilainen työläinen elää nyt (1815) paljon huonommissa oloissa kuin Edenin aikaan (1797).
[55*] Viimeisen, elinhyödykkeiden väärentämistä tutkimaan asetetun parlamenttikomission selostuksista näkyy, ettei lääkeaineidenkaan väärentäminen ole Englannissa poikkeustapaus, vaan sääntö. Esim. kun tutkittiin 34 oopiuminäytettä, jotka oli ostettu yhtä monesta Lontoon apteekista, niin kävi selville, että 31 niistä oli väärennetty unikonkodilla, vehnäjauhoilla, kumiliimalla, savella, hiekalla ym. Useissa ei ollut hiukkastakaan morfiinia.
[56*] G. L. Newnham (barrister at law), »A Review of the Evidence before the Committees of the two Houses of Parliament on the Cornlaws». London 1815, p. 28, viite.
[57*] Mt., s. 19, 20.
[58*] Ch. H. Parry, »The Question of the Necessity of the existing Cornlaws considered». London 1816, p. 77, 69. Herrat maalordit puolestaan paitsi pitivät huolen siitä, etteivät joutuneet kärsimään jakobiinienvastaisesta sodasta, jota he Englannin nimessä kävivät, myös hankkivat lisäksi suunnattoman suuret rikkaudet. »Heidän korkonsa tulivat kaksin-, kolmin-, nelinkertaisiksi, ja poikkeustapauksessa jopa kuusinkertaisiksi 18 vuodessa.» (Mt., s. 100, 101.)
[59*] F. Engels, »Lage der arbeitenden Klasse in England», p. 20.
[60*] Sen valinnaisuuden takia, mikä klassisen koulukunnan toimittamassa työ- ja arvonlisäysprosessin erittelyssä oli, tämä koulukunta ei koskaan täysin ymmärtänyt mainittua tärkeää kohtaa pääoman uusintamisessa, kuten voi huomata esim. Ricardon teoksista. Niinpä hän sanoo mm.: Vaihdelkoon tuotantovoima miten hyvänsä, »miljoona ihmistä tuottaa tehtaissa aina saman arvon». Tämä on oikein, jos heidän työnsä laajentumispiiri ja voimaperäisyysaste ovat tietyt. Mutta siitä huolimatta Ricardo jättää eräissä johtopäätöksissään huomioonottamatta sen, että miljoona ihmistä — heidän työnsä tuotantovoiman ollessa erilainen — muuttaa tuotteiksi hyvin erilaiset määrät tuotantovälineitä, säilyttää tuotteessaan hyvin erilaisia vanhoja arvomääriä ja heidän valmistamansa tuotearvot ovat siis hyvin erilaiset. Sivumennen sanoen, Ricardo on tuossa esimerkissään turhaan yrittänyt selvittää J. B. Say'lle käyttöarvon (josta hän käyttää nimitystä wealth, aineellinen rikkaus) ja vaihtoarvon välistä eroa. Say vastaa: »Mitä tulee siihen vaikeuteen, josta Ricardo huomauttaa sanoessaan, että täydellisempiä menettelytapoja käyttäen miljoona henkilöä voi tuottaa kaksin-, kolminkertaisesti hyödykkeitä tuottamatta enemmän arvoa, niin tätä vaikeutta ei enää ole. Jos käsitämme, niin kuin onkin tehtävä, tuotannon vaihdoksi, jossa annetaan työn, maan ja pääomien tuottavat palvelukset tuotteita vastaan. Näiden tuottavien palvelusten avulla me saamme kaikki tuotteet, mitä maailmassa on. Toisin sanoen: me olemme sitä rikkaampia, meidän tuottavilla palveluksillamme on sitä enemmän arvoa, mitä enemmän hyödyllisiä tavaroita saamme niillä vaihdossa, jota sanotaan tuotannoksi.» (J. B. Say, »Lettres à M. Malthus». Paris 1820, p. 168, 169.) »Vaikeus» — se on olemassa hänelle, ei Ricardolle — joka Say'n olisi selvitettävä, on seuraava. Miksi käyttöarvojen arvo ei kasva, kun niiden määrä työn tuotantovoiman lisääntyessä kasvaa? Vastaus: vaikeus voitetaan, kun käyttöarvoa suvaitaan kutsua vaihtoarvoksi. Vaihtoarvo on olio, joka tavalla tai toisella on yhteydessä vaihtoon. Kun siis tuotantoa sanotaan työn ja tuotantovälineiden »vaihtamiseksi» tuotteeseen, niin onhan päivän selvää, että vaihtoarvoa saadaan sitä enemmän, kuta enemmän käyttöarvoa tuotanto valmistaa. Toisin sanoen: kuta enemmän käyttöarvoja, esim. sukkia, työpäivä sukkatehtailijalle tuottaa, sitä rikkaampi hän on sukista. Yhtäkkiä Say hoksaa kuitenkin että sukkien »määrän lisääntyessä» niiden »hinta» (jolla tietysti ei ole mitään tekemistä vaihtoarvon kanssa) alenee, »koska kilpailu pakottaa heidät (tuottajat) antamaan tuotteet siitä, minkä ne heille maksavat». Entä mistä sitten tulee liikevoitto, jos kapitalisti myy tavarat siitä hinnasta, minkä ne ovat hänelle maksaneet? Mutta vähät siitä. Say selittää, että tuottavuuden lisääntymisen johdosta jokainen nyt saa samalla vastikkeella kaksi sukkaparia entisen yhden sijaan jne. Tulos, johon hän tulee, on juuri se Ricardon väite, minkä hän aikoi kumota. Tämän valtavan päänvaivan nähtyään hän kääntyy riemuiten Malthusta vastaan sanoen: »Sellainen on, hyvä herra, tämä hyvin perusteltu teoria, jota ilman on mahdoton, sanon minä, ratkaista kansantaloustieteen suurimpia vaikeuksia ja etenkin sitä, kuinka kansakunta voi olla rikkaampi sitten kun sen tuotteiden arvo on vähentynyt, vaikka rikkaus onkin arvoa.» (Mt., s. 170.) Eräs englantilainen taloustieteilijä huomauttaa moisista mestarillisista kohdista Say'n »Kirjeissä» [»Lettres»]: »Nämä teeskennellyn mahtipontiset lörpötykset (those affected ways of talking) muodostavat sen kokonaisuuden, jota herra Say haluaa nimittää teoriakseen (doctrine) ja jonka opettamisen Hertfordissa hän laskee Malthus'in sydämelle niin kuin jo useammissa paikoin Eurooppaa tehdään.» Say sanoo: »Jos jokin näissä väitteissä näyttää teistä ristiriitaiselta, niin katsokaa niitä asioita, joiden ilmaisuna ne ovat, ja rohkenenpa uskoa, että ne tulevat näyttämään teistä hyvin yksinkertaisilta ja järkeviltä. Epäilemättä se, mikä juontuu tuosta prosessista, näyttää meistä kaikelta muulta, mutta ei aidolta eikä tärkeältä.» (»An Inquiry into those Principles respecting the Nature of Demand etc.», p. 110.)
[61*] MacCulloch otti patentin »wages of past labour» [»entisen työn palkalle»] kauan ennen kuin Senior otti sen »wages of abstinence» [»pidättymisen palkalle»].
[62*] Vrt. mm. J. Bentham, »Théorie des Peines et des Récompenses», trad. Et. Dumont 3ème éd. Paris 1826, t. II, 1. IV, ch. 2.
[63*] Jeremias Bentham on puhtaasti englantilainen ilmiö. Vaikkapa ottaisi lukuun meikäläisen filosofin Christian Wolfinkin, niin kotitekoinen tyhjänpiekseminen ei ole milloinkaan eikä missään maassa rehennellyt yhtä itsetyytyväisenä. Hyödyn periaate ei ollut Benthamin keksimä. Hän vain toisteli hengettömästi sitä, mitä Helvetius ja muut 1700-luvun ranskalaiset olivat henkevästi esittäneet. Jos tahdomme tietää, mikä on esim. koiralle hyödyllistä, niin meidän täytyy tutkia koiran luontoa. Itse tätä luontoa ei voida johtaa »hyödyllisyyden periaatteesta». Jos tahdomme sovittaa saman ihmisiin, jos tahdomme arvostella hyödyn periaatteen nojalla kaikkia ihmisen tekoja, liikkeitä, suhteita yms., niin meidän on ensiksi tiedettävä, minkälainen on ihmisluonto yleensä ja miten se modifioituu kullakin historiallisella aikakaudella. Bentham ei siekaile joutavia. Mitä naiivimman kuivasti hän edellyttää, että uudenaikainen poroporvari, etenkin englantilainen poroporvari, on normaali-ihminen. Kaikki se mikä tälle normaali-ukkelille ja hänen maailmalleen on hyödyksi, on itsessään hyödyllistä. Tämän mitan mukaan hän arvostelee sitten menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Esim. kristinusko on »hyödyllinen», koska se uskonnollisesti kieltää ne pahat työt, joista rikoslaki juridisesti rankaisee. Taidearvostelu on »vahingollinen», koska se häiritsee kunniallisia ihmisiä nauttimasta Martin Tupperin teoksista jne. Tuo oiva mies, jonka tunnuslauseena oli »nulla dies sine linea»,[156] on täyttänyt mokomalla roskalla kokonaiset vuoret kirjoja. Jos minulla olisi ystäväni H. Heinen rohkeus, sanoisin herra Jeremiasta porvarillisen tyhmyyden neroksi.
[64*] »Kansantaloustieteilijät ovat liian taipuvaiset käsittelemään tiettyä pääomaa ja tiettyä työläisjoukkoa samanvoimaisina ja yhtä voimakkaasti vaikuttavina tuotantovälineinä... Ne jotka väittävät, että tavarat ovat tuotannon ainoita toimivia tekijöitä, todistavat, ettei tuotantoa yleensä voida laajentaa, sillä sellaista laajentamista varten olisi jo ennemmin pitänyt lisätä elinhyödykkeitä, raaka-aineita ja työkaluja, mikä todellisuudessa merkitsee sitä, ettei tuotannon lisääntyminen voi tapahtua ilman sen edelläkäynyttä lisääntymistä tai toisin sanoen, että kaikki lisääntyminen on mahdoton.» (S. Bailey, »Money and its Vicissitudes», p. 58 ja 70.) Bailey arvostelee dogmia pääasiassa kiertokulkuprosessin kannalta.
[65*] J. St. Mill sanoo teoksessaan »Principles of Political Economy» [b. II, ch. 1, § 3]: »Työn tuote jaetaan nykyisin miltei käännetyssä suhteessa työhön: suurin osa niille, jotka eivät tee koskaan työtä, lähinnä suurin niille, joiden työ on melkein vain nimellinen; ja niin palkka käpristyy yhä aleten kokoon sikäli kuin työ tulee kovemmaksi ja epämiellyttävämmäksi, kunnes väsyttävin ja uuvuttavin ruumiillinen työ ei takaa varmasti tekijälleen edes välttämättömiä elinhyödykkeitä.» Väärinkäsitysten välttämiseksi huomautan, että joskin J. St. Millin ym. kaltaisia miehiä on moitittava heidän vanhojen taloudellisten opinkappaleidensa ja uudenaikaisten pyrkimystensä ristiriitaisuudesta, olisi kokonaan väärin heittää heidät samaan läjään vulgaarin taloustieteen puolustelijain kanssa.
[66*] Huomautan tässä lukijalle, että olen itse ensimmäisenä käyttänyt käsitteitä vaihteleva ja pysyvä pääoma. Adam Smithin jälkeinen kansantaloustiede sekoittaa niiden sisältämät asiat kiertokulkuprosessista johtuviin kiinteän ja liikkuvan pääoman muodoneroavuuksiin. Tästä lähemmin toisen kirjan toisessa osastossa.
[67*] H. Fawcett, Prof. of Polit. Econ. at Cambridge. »The Economic Position of the British Labourer». London 1865, p. 120.
[68*] Mt., s. 122, 123.
[69*] Voisi sanoa, että Englannista viedään joka vuosi muuanne paitsi pääomaa myös työläisiä siirtolaisuuden muodossa. Tekstissä ei kuitenkaan ole mitään puhetta näiden siirtolaisten omaisuudesta, jotka suureksi osaksi eivät ole työläisiä. Suuri määrä niistä on maanvuokraajien poikia. Englannin lisäpääoma, joka viedään vuosittain ulkomaille korkoa kasvamaan, on verrattomasti suurempi osa vuotuisesta pääoman kasautumisesta kuin vuosittain maastamuuttaneiden määrä vuotuisesta väestönlisäyksestä.
[70*] Karl Marx, »Palkkatyö ja pääoma». »Kun joukkojen riistotaso on sama, niin maa on sitä rikkaampi, kuta enemmän sillä on proletaareja.» (Colins, »L'Économie Politique, Source des Révolutions et des Utopies prétendues Socialistes». Paris 1857, t. III, p. 331.) »Proletaarilla» taloudellisessa merkityksessä on käsitettävä vain palkkatyöläistä, joka tuottaa »pääomaa» ja lisää sen arvoa ja joka heitetään maantielle, niin pian kuin »herra pääoma», joksi Pecqueur tätä persoonaa nimittää, ei enää tarvitse sitä arvonsa lisäämiseen. »Aarniometsän sairaalloinen proletaari» on Roscherin herttainen kuvitelma. Aarniometsäläinen on aarniometsän omistaja ja käsittelee aarniometsää aivan yhtä siekailemattomasti kuin orangutangi, omana omaisuutenaan. Hän ei siis ole proletaari. Hän olisi sitä vain siinä tapauksessa, että aarniometsä riistäisi häntä, eikä hän aarniometsää. Mitä hänen terveydentilaansa tulee, niin se kai kestää vertailun uudenaikaisen proletaarin terveyden kanssa, vieläpä kuppa- ja risatautisen »kunnianarvoisuudenkin» kanssa. Mutta herra Wilhelm Roscher kai tarkoittaneekin aarniometsällä synnyinseutuansa, Lüneburgin nummea.
[71*] John Bellers, »Proposals for raising a College of Industry». London 1696, p. 2.
[72*] B. de Mandeville. (»The Fable of the Bees», 5th ed. London 1728, viitteet, s. 212, 213, 328.) »Kohtuullinen elämä ja alituinen työ osoittavat köyhille tien aineelliseen onneen» (jolla hän tarkoittaa mahdollisimman pitkää työpäivää ja mahdollisimman vähän elinhyödykkeitä) »ja valtiolle» (ts. maanomistajille, kapitalisteille ja heidän valtiollisille arvohenkilöilleen ja asiamiehilleen) »rikkauteen.» (»An Essay on Trade and Commerce». London 1770, p. 54.)
[73*] Edenin olisi pitänyt kysyä, kenen luomuksia sitten ovat »porvarilliset laitokset». Lainopillisen harhakäsityksen mukaisesti hän ei pidä lakia aineellisten tuotantosuhteiden tuotteena, vaan päinvastoin tuotantosuhteita lain tuotteina. Linguet pani Montesquieun hairahduttavan »Esprit des loix» (»Lakien henki») -teoksen pataluhaksi yhdellä ainoalla lauseella: »L'esprit des loix, c'est la propriété.» (»Lakien henki on yksityisomistus».)[157]
[74*] Eden, mt., 1. nidos, 1. kirja, 1. luku, s. 1, 2 ja alkulause, s. XX.
[75*] Siltä varalta, että lukija sattuisi muistamaan Malthus'ta, jonka »Essay of Population» julkaistiin 1798, huomautan, ettei tuo teos ensimmäisessä muodossaan ole muuta kuin koulupoikamaisen pintapuolinen ja pappismaisen suurisanainen jäljittely Defoe'n, sir James Steuartin, Townsendin, Franklinin, Wallacen ym. teoksista eikä sisällä yhtään ainoata tekijän itsensä ajattelemaa lausetta. Kirjasen herättämä suuri huomio johtui yksistään puoluesyistä. Brittiläisessä kuningaskunnassa oli intohimoisia Ranskan vallankumouksen puoltajia; »väestö-periaatetta», joka 1700-luvulla oli hitaasti kehittynyt ja jota sitten suuressa yhteiskunnallisessa käännekohdassa julistettiin rummuin ja torvin pettämättömänä vastamyrkkynä Condorcet'n ym. opeille, Englannin harvainvalta tervehti riemuiten kaikkien inhimilliseen kehitykseen tähtäävien halujen suurena tukahduttajana. Hämmästyneenä menestyksestään Malthus ryhtyi silloin pakkaamaan vanhaan kaavaan pintapuolisesti kokoonhaalimaansa aineistoa ja liittämään siihen uutta, jota hän kuitenkaan ei ollut itse keksinyt, vaan oli yksinkertaisesti ottanut muilta. Ohimennen, eräs huomautus. Vaikka Malthus oli Englannin korkean kirkon pappi, hän oli tehnyt naimattomuuslupauksen munkkien tapaan. Se on nimittäin yhtenä fellowship'in [jäsenyyden] ehtona Cambridgen protestanttisessa yliopistossa. »Emme salli, että kollegion jäsenet ovat naimisissa, ja jos joku myöhemmin menee naimisiin, lakatkoon olemasta kollegion jäsen.» (»Reports of Cambridge University Commission», p. 172.) Tässä suhteessa Malthus eroaa edukseen muista protestanttisista papeista, jotka ovat puhdistaneet päältään katolisen kirkon määräyksen pappien naimattomuudesta ja omaksuneet sanat: »olkaat hedelmälliset ja lisääntykäät» siinä määrin erikoiseksi raamatulliseksi tehtäväkseen, että he lisäävät kaikkialla ihan säädyttömän paljon väestöä, samalla kun he saarnaavat työläisille »väestöperiaatetta». Kuvaavaa on, että protestanttisen jumaluusopin tai paremminkin kirkon herrat ovat tehneet ja edelleenkin tekevät yksinoikeudekseen tämän kutkuttavan kohdan, tämän taloudellisen valeverhoon puetun syntiinlankeemuksen, Aatamin omenan, »urgent appetite» [»pakottavan halun»], »the checks which tend to blunt the shafts of Cupid» [»esteet, jotka pyrkivät tylsyttämään Cupidon nuolet»], niin kuin pappi Townsend leikkisästi sanoo. Lukuunottamatta venetsialaista Ortes-nimistä munkkia, joka oli omaperäinen ja henkevä kirjailija, ovat useimmat »väestöperiaatteen» opettajat protestanttisia pappeja. Sellainen on Bruckner, »Théorie du Système animal», Leyden 1767, jossa koko uudenaikainen väestöteoria on tyhjentävästi esitetty ja johon antoi ideat Quesnay'n ja hänen oppilaansa Mirabeau vanhemman kiista samasta asiasta; sitten pappi Wallace, pappi Townsend, pappi Malthus ja hänen oppilaansa, ylipappi Th. Chalmers puhumattakaan pienemmistä in this line [saman suunnan] papillisista kirjoittelijoista. Alkuaan kansantaloustiedettä harrastivat filosofit, kuten Hobbes, Locke, Hume, liike- ja valtiomiehet, kuten Thomas More, Temple, Sully, de Witt, North, Law, Vanderlint, Cantillon, Franklin ja nimenomaan teoreettisesti sekä mitä suurimmalla menestyksellä lääkärit, kuten Petty, Barbon, Mandeville, Quesnay. Vielä 1700-luvun puolivälissä pastori Tucker, aikanaan huomattava taloustieteilijä, pyytää anteeksi, että hän käsitteli mammonaa. Myöhemmin ja varsinkin »väestöperiaatteen» ilmaannuttua oli protestanttisten pappien hetki lyönyt. Ikään kuin aavistaen näiden puoskarien tulon Petty, joka pitää väestöä rikkauden perustana ja on — samoin kuin Adam Smith — pappien jyrkkä vastustaja, sanoo: »Uskonto kukoistaa parhaiten siellä, missä papit kuolettavat lihaansa eniten, samoin kuin oikeus siellä, missä asianajajat kuolevat nälkään.» Sen vuoksi protestanttisia pappeja, kun kerran nämä eivät tahtoneet seurata apostoli Paavalin esimerkkiä eivätkä »kuolettaa lihaansa» naimattomuudella, hän neuvoi »olemaan siittämättä enempää pappeja (not to breed more Churchmen) kuin olemassa olevat papinpaikat (benefices) voivat ylläpitää: ts. kun Englannissa ja Walesissa on vain 12 000 papinpaikkaa, on epäviisasta siittää 24 000 pappia (it will not be safe to breed 24 000 ministers), sillä nuo 12 000 huollotta jäännyttä koettavat aina saada toimeentulonsa, ja kuinka he voisivat tehdä sen helpommin kuin menemällä kansan keskuuteen ja uskottelemalla sille, että nuo 12 000 papinpaikanhaltijaa myrkyttävät sielut ja tappavat ne nälkään ja osoittavat heille hakotien taivaaseen?» (Petty, »A Treatise on Taxes and Contributions». London 1667, p. 57.) Adam Smithin suhdetta hänen aikansa protestanttiseen papistoon kuvaa seuraava. Kirjoituksessa »A Letter to A. Smith, LL. D. On the Life, Death and Philosophy of his Friend David Hume». By One of the People called Christians, 4th ed. Oxford 1784, Norwichin korkeakirkollinen piispa, tri Horne nuhtelee A. Smithiä sen tähden, että tämä herra Strahanille osoittamassaan lähetyskirjeessä »palsamoi ystäväänsä Davidia» (ts. Humea) kertomalla yleisölle, kuinka »Hume kuolinvuoteellaan huvitti itseään Lukianoksella ja vistipelillä», ja vieläpä julkesi kirjoittaa: »Olen pitänyt Humea aina, sekä hänen eläessään että kuoltuaan, erittäin viisaan ja hyveellisen miehen ihannetta niin lähellä olevana kuin heikko ihmisluonto suinkin sallii.» Piispa huudahtaa närkästyneenä: »Teettekö oikein, hyvä herra, esittäessänne meille erittäin viisaana ja hyveellisenä sellaisen miehen luonteen ja elämän, jota vaivasi parantumaton vastenmielisyys kaikkea uskontoa kohtaan ja joka jännitti jokaisen hermonsa, jotta — mikäli se hänestä riippui — itse uskonnon nimikin häipyisi muistosta?» (Mt., s. 8.) »Mutta älkää antako masentaa itseänne, te totuuden harrastajat, ateismi on lyhytaikaista.» (Mt., s. 17.) Adam Smith on niin »kauhean hävytön (the atrocious wickedness), että hän saarnaa kautta maan ateismia» (nimittäin teoksessaan »Theory of moral sentiments»). »...Me tunnemme Teidän temppunne, herra tohtori! Te tarkoitatte hyvää, mutta teette tällä kertaa tilin isännän mieltä kuulematta... Te tahdotte opettaa meille herra David Humen esimerkillä, että ateismi on ainoa vahvistusryyppy (cordial) alakuloiselle miehelle ja ainoa kuolemanpelon vastamyrkky... Naurakaa vain Babylonin raunioille ja onnitelkaa paatunutta faaraoilkiötä!» (Mt., s. 21, 22.) Eräs oikeauskoinen Smithin oppilas kirjoittaa hänen kuolemansa jälkeen: »Smithin ja Humen ystävyys... esti Smithiä olemasta kristitty... Hän uskoi kaiken, mitä Hume sanoi. Vaikka Hume olisi sanonut hänelle, että kuu on vihreä juusto, hän olisi sen uskonut. Siksi hän uskoi Humea myös siinä, ettei ole jumalaa eikä ihmeitä... Valtiollisilta mielipiteiltään hän oli taipuvainen tasavaltalaisuuteen.» (»The Bee». By James Anderson, 18 vols. Edinburgh 1791–1793, vol. III, p. 166, 165.) Pappi Th. Chalmers epäilee Smithiä siitä, että tämä oli pelkästä ilkeydestä keksinyt »tuottamattomien työläisten» käsitteen tarkoittaen sillä varta vasten protestanttisia pappeja huolimatta heidän siunatusta työstään Herran viinamäessä.
[76*] Viite 2. painokseen. »Sekä teollisuus- että maatyöläisen käyttämisellä on sama raja, nimittäin yrittäjän mahdollisuus saada liikevoittoa heidän työnsä tuotteesta... Jos työpalkkataso kasvaa niin korkeaksi, että työnantajan voitto alenee keskimääräistä voittoa pienemmäksi, niin hän lakkaa pitämästä työläisiä työssä tai antaa heille työtä vain sillä ehdolla, että he suostuvat työpalkan alentamiseen.» (John Wade, mt., s. 240.)
[77*] Vrt. Karl Marx, »Zur Kritik der Politischen Oekonomie», p. 165 sqq.
[77a*] »Mutta jos nyt palaamme ensimmäiseen tutkimukseemme, jossa on todistettu... että itse pääoma on vain ihmistyön luomus... niin näyttää vallan käsittämättömältä, että ihminen voisi joutua oman tuotteensa — pääoman — valtaan ja sen alaiseksi; ja kun todellisuudessa kuitenkin asia on kieltämättä näin, niin tunkeutuu ehdottomasti esille kysymys: kuinka työläinen on pääoman valtiaasta — hän on sen luoja — voinut tulla pääoman orjaksi?» (Thünen, »Der isolierte Staat». Theil II. Abtheilung II. Rostock 1863, S. 5, 6.) Thünenin ansioksi on luettava vain se, että hän on esittänyt tämän kysymyksen. Hänen vastauksensa on suorastaan lapsellinen.
[77b*] {4. painokseen. Uusimmat englantilaiset ja amerikkalaiset »trustit» tavoittelevat jo tätä päämäärää koettaen yhdistää ainakin kaikki suurliikkeet samassa liikkeenhaarassa suureksi, käytännöllisellä monopolilla varustetuksi osakeyhtiöksi. F. E.}
[77c*] {Viite 3. painokseen. Marxin käsikirjoituskappaleessa on tässä kohden reunamuistutus: »Myöhemmin tässä huomautettava: jos laajentuminen on vain määrällistä, niin samassa liikehaarassa suuremman ja pienemmän pääoman tuottamat voitot suhtautuvat toisiinsa samoin kuin liikkeeseen sijoitettujen pääomien määrät. Jos määrällinen laajentuminen vaikuttaa myös laatuun, niin suuremman pääoman tuottaman voiton suhdeluku samalla lisääntyy.» F. E.}
[78*] Englannin ja Walesin väenlasku osoittaa mm. seuraavaa:
Kaikkiaan maanviljelystöissä työskenteleviä henkilöitä (maanomistajat, maanvuokraajat, puutarhurit, paimenet ym. mukaan laskettuina) oli 1851 2 011 447, 1861 1 924 110, vähennys 87 337. Villateollisuuden palveluksessa: 1851 102 714 henkilöä, 1861 79 242; silkkitehtaat: 1851 111 940, 1861 101 678; karttuunitehtaat: 1851 12 098, 1861 12 556, tämä vähäinen lisäys huolimatta liikkeiden suunnattomasta laajenemisesta edellyttää suurta vähennystä työssäolevien työläisten suhteellisessa määrässä; hatuntekijöitä: 1851 15 957, 1861 13 814; olkihattujen ja naisten hattujen tekijöitä: 1851 20 393, 1861 18 176; maltaitten tekijöitä: 1851 10 566, 1861 10 677; kynttilänvalajia: 1851 4949, 1861 4686 (tämä vähennys johtuu mm. kaasuvalaistuksen käyttämisen lisääntymisestä); kammantekijöitä: 1851 2038, 1861 1478; puunsahaajia: 1851 30 552, 1861 31 647 (vähäinen lisäys sahauskoneiden käytännön yleistymisen johdosta); naulantekijöitä: 1851 26 940, 1861 26 130 (vähennys konekilpailun johdosta); työläisiä sinkki- ja kuparikaivoksissa: 1851 31 360, 1861 32 041. Sitä vastoin puuvillankehräämöissä ja -kutomoissa: 1851 371 777, 1861 456 646; hiilikaivoksissa: 1851 183 389, 1861 246 613. »Työläisten lisääntyminen vuoden 1851 jälkeen on yleensä suurin sellaisissa teollisuushaaroissa, joissa ei tähän saakka ollut menestyksellä käytetty koneita.» (»Census of England and Wales for 1861», vol. III. London 1863 p. 35–39.)
[79*] Muutamilla etevillä klassisen koulukunnan taloustieteilijöillä on ennemminkin ollut aavistus kuin selvä käsitys vaihtelevan pääoman suhteellisen suuruuden jatkuvan vähenemisen laista ja sen vaikutuksista palkkatyöläisten luokan asemaan. Suurin ansio tässä suhteessa on John Bartonilla, vaikka hän samoin kuin kaikki muutkin sekoittaa pysyvän pääoman kiinteään, vaihtelevan liikkuvaan. Hän sanoo: »Työn kysyntä on riippuvainen liikkuvan eikä kiinteän pääoman lisääntymisestä. Jos olisi totta, että näiden kahden pääomanlajin suhde on sama aina ja kaikissa oloissa, silloin siitä johtuisi todellisuudessa myös se, että työssä olevien työläisten luku olisi suhteellinen valtion rikkauteen. Mutta sellainen olettamus ei näytä erikoisen uskottavalta. Sikäli kuin tuotanto kehittyy ja sivistys laajenee, kiinteä pääoma tulee yhä suuremmaksi liikkuvaan pääomaan verrattuna. Se kiinteän pääoman määrä, mikä on käytetty brittiläisen musliinikappaleen tuottamiseen, on vähintäänkin sata, luultavasti tuhatkin kertaa suurempi kuin se, mikä on käytetty samanlaisen intialaisen musliinikappaleen tuottamiseen. Liikkuvan pääoman osuus on sen sijaan sata tai tuhat kertaa pienempi... Koko vuotuisten säästöjen summa, lisättynä kiinteään pääomaan, ei vaikuttaisi lainkaan työn kysynnän lisääntymiseen.» (John Barton, »Observations on the Circumstances which influence the Condition of the Labouring Classes of Society». London 1817, p. 16, 17.) »Sama syy, joka lisää maan puhdasta tuloa, saattaa samaan aikaan tuottaa liikaväestöä ja huonontaa työläisen asemaa.» (Ricardo, »Principles of Political Economy», 3rd ed. London 1821, p. 469.) Pääoman lisääntyessä (työn) »kysyntä suhteellisesti pienenee». (Mt., s. 480, viite.) »Työn ylläpitämiseen määrätyn pääoman paljous voi vaihdella riippumatta muutoksista pääoman kokonaismäärässä... Suuria vaihteluita työn määrässä ja suuria kärsimyksiä voi sattua paljoa useammin, vaikka pääoma itse tulee runsaammaksi.» (Richard Jones, »An Introductory Lecture on Political Economy. [To which is added a Syllabus of a Course of Lectures on the Wages of Labor».] London 1833, p. 12.) (Työn) »kysyntä ei lisäänny... samassa suhteessa kuin koko pääoma kasautuu... Jokainen lisäys uusintamiseen määrättyyn kansallispääomaan tulee sen tähden yhteiskunnan kehittyessä vaikuttamaan yhä vähemmän työläisen elinehtoihin.» (Ramsay, mt., s. 90, 91.)
[80*] H. Merivale, »Lectures on Colonization and Colonies». London 1841 and 1842, v. I, p. 146.
[81*] Malthus, »Principles of Political Economy», p. 215, 319, 320. Tässä teoksessa Malthus keksii vihdoin Sismondin teoksen avulla kapitalistisen tuotannon kauniin kolmiyhteyden: liikatuotanto, liikaväestö, liikakulutus, nämä three very delicate monsters indeed! [kolme todella erittäin rakastettavaa hirviötä!] Vrt. F. Engels, »Umrisse zu einer Kritik der Nationalökonomie» aikakauslehdessä »Deutsch-Französische Jahrbücher». Paris 1844, p. 107 sqq.
[82*] Harriet Martineau, »A Manchester Strike». London 1832, p. 101.
[83*] Eräässä Blackburnin puuvillankehrääjien lentokirjassa tapaamme vuoden 1863 puuvillapulan aikanakin kiihkeitä mielenilmauksia ylityötä vastaan, joka tehdaslain mukaisesti tietysti koski vain täysi-ikäisiä miestyöläisiä. »Tämän tehtaan täysi-ikäisiltä työläisiltä vaaditaan, että he tekisivät työtä 12–13 tuntia päivässä, samalla kun sadat, jotka ovat tuomitut joutilaisuuteen, haluaisivat tehdä työtä osan ajasta vain elättääkseen perheensä ja pelastaakseen toverinsa joutumasta liikarasituksen takia ennenaikaiseen hautaan.» »Me tahtoisimme kysyä», sanotaan siinä edelleen, »antaako tämä tapa teettää ylityötä mahdollisuuden säilyttää siedettävät suhteet työnantajien ja 'palvelijoiden' välillä? Ylityön uhrit kärsivät tästä kohtuuttomuudesta yhtä paljon kuin sen kautta pakotettuun joutilaisuuteen tuomitut (condemned to forced idleness). Jos työ jaettaisiin oikeudenmukaisesti, niin tällä seudulla tehtävä työ riittäisi antamaan osittaista tointa kaikille. Me pyydämme vain omaa oikeuttamme kun ehdotamme työnantajille otettavaksi yleisesti käytäntöön lyhennetyn työajan ainakin niin kauan kuin nykyinen asiaintila jatkuu, sen sijaan että nykyään osa tekee ylityötä ja työnpuute pakottaa toisen osan hankkimaan ylläpitonsa hyväntekeväisyydeltä.» (»Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1863», p. 8.) Kirjan »Essay on Trade and Commerce» tekijä tavallisella erehtymättömällä porvarivaistollaan ymmärtää suhteellisen liikaväestön vaikutuksen työssäoleviin työläisiin. »Toisena syynä joutilaisuuteen (idleness) tässä kuningaskunnassa on työtätekevien käsien riittämättömyys. Joka kerta, kun tehdastuotteiden tavallista suuremman kysynnän takia työmäärä tulee riittämättömäksi, työläiset tuntevat tärkeytensä ja tahtovat tehdä sen tunnetuksi työnantajilleenkin; se on hämmästyttävää; mutta niin turmeltunut on näiden miesten sisu, että työläisryhmät ovat näissä tapauksissa yhtyneet saattaakseen pulaan työnantajansa laiskottelemalla koko päivän.» (»An Essay on Trade and Commerce». London 1770, p. 27, 28.) Nämä miehet vaativat nimenomaan palkankorotusta.
[84*] »Economist», 21. tammikuuta 1860.
[85*] Samaan aikaan kun vuoden 1866 jälkipuoliskolla Lontoossa oli 80 000–90 000 työtöntä, samaa vuosipuoliskoa koskevassa tehdaskertomuksessa sanotaan: »Ei näytä olevan ehdottomasti oikein sanoa, että kysyntä aina synnyttää tarjontaa juuri sinä hetkenä, jolloin sitä tarvitaan. Niin ei ole ollut työn laita, sillä paljon koneita on seisonut viime vuonna käsien puutteessa.» (»Report of Insp. of Fact. for 31st October 1866», p. 81.)
[85a*] Terveydenhoitokonferenssin avauspuhe, pitänyt Birminghamissa 15. tammikuuta 1875 J. Chamberlain kaupungin pormestari. {Nykyään (1883) kauppaministeri. F. E.}
[86*] Vuoden 1861 väenlaskussa Englannissa ja Walesissa »luetellaan 781 kaupunkia, joissa oli 10 960 998 asukasta, kun kylissä ja maalaisseurakunnissa oli vain 9 105 226. Vuoden 1851 väenlaskutilastossa oli 580 kaupunkia, joiden väkiluku oli suunnilleen yhtä suuri kuin niitä ympäröivien maaseutualueiden. Mutta kun viimeksi mainittujen väestö seuraavina 10 vuotena lisääntyi vain puoli miljoonaa, niin noissa 580 kaupungissa se lisääntyi 1 554 067. Väestönlisäys maalaisseurakunnissa on 6,5 %, kaupungeissa 17,3 %. Ero lisääntymissuhteessa johtuu muutosta maalta kaupunkeihin. Väestön koko lisäyksestä lankeaa kolme neljäsosaa kaupunkien osalle.» (»Census etc.», v. III, p. 11, 12.)
[87*] »Köyhyys näyttää olevan suotuisaa suvun jatkamiselle.» (A. Smith.) Sulavan ja henkevän apotti Galianin mielestä tämä on aivan erikoisen viisas jumalallinen järjestys. »Jumala on järjestänyt niin, että syntyy runsaasti niitä ihmisiä, jotka harjoittavat tärkeimpiä ammatteja.» (Galiani, mt., s. 78.) »Kurjuus aina nälän ja sairauden äärimmäiseen rajaan saakka pyrkii edistämään väestön lisääntymistä, sen sijaan, että se sitä ehkäisisi.» (S. Laing. »National Distress», 1844, p. 69.) Valaistuaan tätä tilastollisesti Laing jatkaa: »Jos kaikki ihmiset eläisivät hyvissä oloissa, niin maailma tyhjenisi piankin ihmisistä.»
[88*] »Päivä päivältä käy ilmeisemmäksi, että niiden tuotantosuhteiden luonteelle, joiden puitteissa porvariston liike tapahtuu, on erikoista kaksinaisuus eikä suinkaan ykseys ja yksinkertaisuus; että samojen suhteiden puitteissa, joissa rikkautta tuotetaan, tuotetaan myös kurjuutta; että samojen suhteiden puitteissa, joissa tuotantovoimien kehitys tapahtuu, kehittyy myös sortoa aiheuttava voima; että nämä suhteet tuottavat porvarillista rikkautta, ts. porvariluokan rikkautta, vain ehdolla, että tämän luokan yksityisten jäsenten rikkautta hävitetään jatkuvasti ja muodostuu alituisesti kasvava proletariaatti.» (Karl Marx, »Filosofian kurjuus». Moskova 1971, s. 132–133.)
[89*] G. Ortes, »Della Economia Nationale libri sei 1774», Custodi, Parte Moderna, t. XXI, p. 6–9, 22, 25 etc. Ortes sanoo samassa kohdassa, s. 32: »Sen sijaan että suunnittelisin hyödyttömiä järjestelmiä kansojen onneksi, rajoitun tutkimaan sen onnettomuuden syitä.»
[90*] »A Dissertation on the Poor Laws». By a Well-wisher to Mankind (the Rev. Mr. Townsend), 1786, painettu uudestaan Lontoossa 1817, s. 15, 39, 41. Tämä »hieno» pappi, jonka äskenmainittua kirjoitusta, sekä kertomusta Espanjan matkasta Malthus jäljentää usein sivumäärin, lainasi suurimman osan opistaan sir J. Steuartilta, jonka oppia hän kuitenkin vääristelee. Kun Steuart esim. sanoo: »Tässä, orjuudessa, väkivaltakeinona tehdä ihmiskunta ahkeraksi» (työtätekemättömien hyväksi)... »Ihmiset pakotettiin silloin työhön» (ts. ilmaiseen työhön muita varten), »koska he olivat toisten orjia; nyt ihmiset pakotetaan työhön» (ts. ilmaiseen työhön työtätekemättömien hyväksi), »koska he ovat omien tarpeittensa orjia»,[161] kun hän sanoo näin, hän ei tee siitä niin kuin tuo lihava kirkkoherra johtopäätöstä, että palkkatyöläisten pitää alati nähdä nälkää. Hän päinvastoin tahtoo lisätä heidän tarpeitaan ja saattaa heidän tarpeidensa kasvavan lukumäärän kannustamaan heitä työhön »hienoimpia» varten.
[91*] Storch, »Cours d' Économie Politique», éd. Petersbourg 1815, t. III, p. 223.
[92*] Sismondi, »Nouveaux Principes d'Économie Politique», t. I, p. 79, 80, 85.
[93*] Destutt de Tracy, mt., s. 231.
[94*] »Tenth Report of the Commissioners of H. M.'s Inland Revenue». London 1866, p. 38.
[95*] Mt.
[96*] Nämä luvut ovat riittäviä vertaamiseen, mutta absoluuttisesti katsoen vääriä, koska kenties noin 100 miljoonaa puntaa tuloista vuosittain salataan. Verotusviranomaisten valitukset järjestelmällisistä petoksista varsinkin kaupan- ja teollisuudenharjoittajien taholta uudistuvat jokaisessa heidän selostuksessaan. Esimerkiksi: »Osakeyhtiö ilmoitti veronalaisen liikevoittonsa 6000 punnaksi, taksoittaja arvioi sen 88 000 punnaksi, ja tästä summasta vero lopulta maksettiin. Toinen yhtiö ilmoitti 190 000 puntaa, se pakotettiin myöntämään, että todellinen määrä oli 250 000 puntaa.» (Mt., s. 42.)
[97*] »Census etc.», v. III, p. 29. John Brightin väitettä, että 150 maanomistajaa omistaa puolet Englannin, ja 12 maanomistajaa puolet Skotlannin maasta, ei ole kumottu.
[98*] »Fourth Report etc. of Inland Revenue». London 1860, p. 17.
[99*] Nämä ovat puhdasta tuloa, siis jäännös, kun eräät lainsallimat erät on poistettu.
[100*] Tällä hetkellä, maaliskuussa 1867, ovat intialais-kiinalaiset markkinat jälleen ihan täydet Britannian puuvillatehtailijoiden konsignaatiotavaroita. Vuonna 1866 alkoi puuvillatyöväen palkkojen 5 % alennus ja 67 samanlaisen toimenpiteen takia 20 000 miehen lakko Prestonissa. {Tämä oli sen pulan esinäytös, joka kohta sen jälkeen puhkesi. F. E.}
[101*] »Census etc.», v. III, p. 11.
[102*] Gladstone alahuoneessa 13. helmikuuta 1843. (»Times», 14. helmikuuta 1843; »Hansard», 13. helmikuuta 1843.)
[103*] Gladstone alahuoneessa 16. huhtikuuta 1863. (»Morning Star», 7. huhtikuuta.)
[104*] Katso virallisia tietoja Sinisestä kirjasta: »Miscellaneous Statistics of the United Kingdom». Part VI. London 1866, p. 260–273 passim. Todistuksena orpokotien yms. tilastojen sijaan voitaisiin käyttää myös ministerien lehtien kaunopuheisia lausuntoja, joissa puolletaan kuninkaallisen huoneen lasten myötäjäisiä. Niissä ei koskaan unohdeta elinhyödykkeiden hinnan kohoamista.
[105*] Gladstone alahuoneessa, 7. huhtikuuta 1864. »Hansard'in» variantissa sanotaan: »Ja sitäkin enemmän, sillä mitä muuta on useimmissa tapauksissa ihmisen elämä kuin olemassaolotaistelua?» — Alituisia, huutavia ristiriitaisuuksia vuosien 1863 ja 1864 Gladstonen tulo- ja menoarviopuheissa kuvaa eräs englantilainen kirjailija seuraavalla Boileaulta ottamallaan sitaatilla:
»Voilà l'homme en effet. Il va du blanc au noir.
Il condamne au matin ses sentiments du soir.
Importun à tout autre, à soi mâme incommode,
Il change à tous moments d'esprit comme de mode.»
[»Siinäpä mulla on mies. Mustahan valkeesta käy.
Tunteista illan ei aamulla jälkeä näy.
Muille vastusna ain' itseään rasittain.
Muuttaa mieltänsä hän myötään kuin muotia vain.»][162]
([H. Roy,] »The Theory of the Exchanges etc.». London 1864, p. 135.)
[106*] H. Fawcett, »The Economic Position of the British Labourer». London 1865, p. 67, 82. Mitä tulee työläisten lisääntyvään riippuvaisuuteen kauppiaista, niin se on seuraus työläisten työllisyyden lisääntyvästä epävakaisuudesta ja sen keskeytyksistä.
[107*] Englantiin kuuluvaksi lasketaan aina myös Wales, Isoon-Britanniaan Englanti, Wales ja Skotlanti. Yhdistyneeseen kuningaskuntaan mainitut kolme maata ja Irlanti.
[108*] Se seikka, että Adam Smith joskus vielä antaa saman merkityksen sanalle workhouse [työhuone] kuin manufactory [manufaktuuri], asettaa hänen aikansa jälkeen tapahtuneen kehityksen erikoiseen valoon. Esim. työnjakoa koskevan luvun johdannossa hän sanoo: »Eri työnhaaroissa työskentelevät voidaan usein koota samaan työhuoneeseen.»[163]
[109*] »Public Health. 6th Report etc. for 1863». London 1864, p. 13.
[110*] Mt., s. 17.
[111*] Mt., s. 13.
[112*] Mt., liite, s. 232.
[113*] »Public Health. 6th Report etc. for 1863». London 1864, p. 232, 233.
[114*] Mt., s. 14, 15.
[115*] »Missään ei ole niin avoimesti ja niin häpeämättömästi uhrattu henkilön oikeuksia omistusoikeuksien takia kuin työtätekevän luokan asunto-oloissa. Jokainen suuri kaupunki on ihmisuhrien sija, alttari, jolla uhrataan vuosittain tuhansia voitonpyynnin Moolokille.» (S. Laing, National Distress, s. 150.)
[116*] »Public Health. 8th Report». London 1866, p. 14, viite.
[117*] »Public Health. 8th Report». London 1866, p. 89. Näiden asutusten lapsista tri Hunter sanoo: »Emme tiedä, miten lapsia ennen tätä tiheää köyhien yhteenahtamista kasvatettiin, ja se olisi rohkea profeetta, joka uskaltaisi ennustaa, minkälaista käytöstä on odotettava lapsilta, jotka ennenkuulumattomissa oloissa saavat tässä maassa kasvatuksensa toimintaa varten vaarallisten luokkien jäseninä, valvoen puoleen yöhön kaikkiin ikäluokkiin kuuluvien, juopuneiden, siveettömien ja riitaisten henkilöiden kanssa.» (Mt., s. 56.)
[118*] Mt., s. 62.
[119*] »Report of the Officer of Health of St. Martin's-in-the-Fields», 1865.
[120*] »Public Health. 8th Report». London 1866, p. 91.
[121*] Mt., s. 88.
[122*] Mt., s. 89.
[123*] »Public Health. 8th Report». London 1866, p. 56.
[124*] Mt., s. 149.
[125*] Mt., s. 50.
[126*] Mt., s. 111. Luettelo, laatinut bradfordilaisen työläisvakuutusyhtiön asiamies:
| Vulcan Street, n:o 122 | 1 huone | 16 henkeä. |
| Lumley Street, n:o 13 | 1 huone | 11 henkeä. |
| Bower Street, n:o 41 | 1 huone | 11 henkeä. |
| Portland Street, n:o 112 | 1 huone | 10 henkeä. |
| Hardy Street, n:o 17 | 1 huone | 10 henkeä. |
| North Street, n:o 18 | 1 huone | 16 henkeä. |
| North Street, n:o 17 | 1 huone | 13 henkeä. |
| Wymer Street, n:o 19 | 1 huone | 8 täysikasv. |
| Jowett Street, n:o 56 | 1 huone | 12 henkeä. |
| George Street, n:o 150 | 1 huone | 3 perhettä. |
| Rifle Court, Marygate, n:o 11 | 1 huone | 11 henkeä. |
| Marshall Street, n:o 28 | 1 huone | 10 henkeä. |
| Marshall Street, n:o 49 | 3 huonetta | 3 perhettä. |
| George Street, n:o 128 | 1 huone | 18 henkeä. |
| George Street, n:o 130 | 1 huone | 16 henkeä. |
| Edward Street, n:o 4 | 1 huone | 17 henkeä. |
| George Street, n:o 49 | 1 huone | 2 perhettä. |
| York Street, n:o 34 | 1 huone | 2 henkeä. |
| Salt Pie Street | 2 huonetta | 26 henkeä |
| Kellarit | ||
| Regent Square | 1 kellari | 8 henkeä. |
| Acre Street | 1 kellari | 7 henkeä. |
| Robert's Court, n:o 33 | 1 kellari | 7 henkeä. |
| Back Pratt Street, käytetään kuparisepän verstaana | 1 kellari | 7 henkeä. |
| Ebenezer Street, n:o 27 | 1 kellari | 6 henkeä (ei yhtään 18 vuotta vanhempaa miestä) |
[127*] »Public Health, 8th Report». London 1866, p. 114.
[128*] Mt., s. 50.
[129*] »Public Health. 7th Report». London 1865, p. 18.
[130*] Mt., s. 165.
[131*] »Public Health. 7th Report». London 1865, p. 18, viite. Chapel-en-le-Frith-Union'in köyhäinhoitaja ilmoittaa yleiselle kirjaajalle (Registrar General): »Doveholes'issa on kaivettu pieniä luolia suureen kalkkituhkakumpuun. Nämä luolat ovat rautatierakennuksella työskentelevien maa- ym. työmiesten asuntoina. Luolat ovat ahtaat, kosteat, ilman likaviemäreitä ja käymälöitä. Niissä ei ole mitään tuuletuslaitteita, lukuunottamatta katossa olevaa aukkoa, joka on samalla savutorvena. Isorokko raivoaa ja on jo aiheuttanut useita kuolemantapauksia» (luolissa asuvien keskuudessa). (Mt., viite 2.)
[132*] Sivulla 445 ja seur. mainitut yksityiskohdat koskevat etenkin hiilikaivosten työläisiä. Vielä huonommasta tilasta metallikaivoksissa ks. Kuninkaallisen komission tunnollista selostusta vuodelta 1864.
[133*] »Public Health. 7th Report». London 1865, p. 180, 182.
[134*] Mt., s. 515, 517.
[135*] »Public Health, 7th Report». London 1865, p. 16.
[136*] »Lontoon köyhät näkevät joukoittain nälkää! (Wholesale starvation of the London Poor!)... Viime päivinä ovat Lontoon muurit olleet täynnä suuria julisteita, joissa on seuraava merkillinen tiedonanto: 'Lihavia härkiä, nälkään kuolevia ihmisiä! Lihavat härät ovat jättäneet kristallipalatsinsa lihottaakseen rikkaita näiden ylellisissä saleissa, sillä aikaa kun nälkiintyneet ihmiset kärsivät ja kuolevat kurjissa loukoissaan.' Julisteet, joissa on tämä pahaa ennustava kirjoitus, uudistuvat yhä. Tuskin osa niistä on saatu poistetuksi ja peitetyksi kun jo ilmestyy uusia samaan tai toiseen yhtä julkiseen paikkaan... Se muistuttaa niitä pahoja enteitä, jotka valmistivat Ranskan kansaa ottamaan vastaan 1789 tapahtumia... Tällä hetkellä, jolloin englantilaisia työmiehiä vaimoineen ja lapsineen kuolee kylmään ja nälkään, englantilaisten työllä tuotettua englantilaista kultaa sijoitetaan miljoonittain venäläisiin, espanjalaisiin, italialaisiin ja muihin vieraisiin yrityksiin.» (»Reynolds' Newspaper», 20. tammikuuta 1867.)
[137*] Ducpétiaux mt., s. 151, 154, 155.
[138*] James E. Th. Rogers (Prof. of Polit. Econ. in the University of Oxford). »A History of Agriculture and Prices in England». Oxford 1866, v. I, p. 690. Tämä huolellisesti laadittu teos käsittelee tähän asti ilmestyneessä kahdessa ensimmäisessä nidoksessa vielä ainoastaan ajanjaksoa 1259–1400. Toinen nidos sisältää vain tilastollista aineistoa. Se on ensimmäinen alkulähteisiin pohjautuva hintojen historia, mitä meillä on siltä ajalta.
[139*] »Reasons for the late Increase of the Poor-Rates; or, a comparative view of the price of labour and provisions». London 1777, p. 5, 11.
[140*] Tri Richard Price, »Observations on Reversionary Payments», 6 ed. By W. Morgan, London 1803, v. II, p. 158. Sivulla 159 Price huomauttaa: »Päivätyön nimellishinta ei nykyään ole enempää kuin neljä tai enintään viisi kertaa korkeampi kuin vuonna 1514. Mutta viljan hinta on nyt seitsemän kertaa ja lihan sekä vaatetustavaroiden hinta viisitoista kertaa korkeampi. Työn hinnan kohoaminen on siis jäänyt siinä määrin jälkeen elämän vaatimien menojen kohoamisesta, ettei se nyt näytä riittävän puoliinkaan niistä menoista, mihin se silloin riitti.»
[141*] Barton, mt., s. 26. 1700-luvun lopun suhteen vrt. Eden, »The State of the Poor».
[142*] Parry, »The Question of the Necessity of the Existing Corn Laws». London 1816, p. 80.
[143*] Mt., s. 213.
[144*] S. Laing, mt., s. 62.
[145*] »England and America». London 1833, v. I, p. 47.
[146*] Lontoon »Economist». 29. maaliskuuta 1845, s. 290.
[147*] Maanomistajaylimystö lainasi, tietysti parlamentin myötävaikutuksella, itselleen valtion rahastosta tähän tarkoitukseen varoja hyvin alhaista korkoa vastaan, joka maanvuokraajien tuli korvata sille kaksinkertaisesti.
[148*] Keskisuurien maatilojen vuokraajien vähentyminen käy ilmi varsinkin väenlaskentatilaston otsakkeista: »Vuokraajan poika, pojanpoika, veli, veljen- tai sisarenpoika, tytär, tyttärentytär, sisar, veljen- tai sisarentytär», lyhyesti sanoen vuokraajan työssä olevista oman perheen jäsenistä. Näiden otsakkeiden alla oli 1851 216 851 henkeä, 1861 ainoastaan 176 151. Englannin vuokratilat, joiden ala on alle 20 acren, ovat vuosina 1851–1871 vähentyneet enemmällä kuin 900:lla; 50–75 acren tilat ovat vähentyneet 8253:sta 6370:een; samoin on kaikkien muiden 100 acrea pienempien vuokratilojen laita. Sitä vastoin samojen 20 vuoden aikana on suurten vuokratilojen luku lisääntynyt, 300–500 acren tilat ovat lisääntyneet 7771:stä 8410:een, 500 acrea suuremmat 2755:stä 3914:ään, 1000 acrea suuremmat 492:sta 582:een.
[149*] Lammaspaimenten luku kohosi 12 517:sta 25 559:ään.
[150*] »Census etc.», v. III, p. 36.
[151*] Rogers, mt., s. 693. Rogers on vapaamielisen koulun miehiä, Cobdenin ja Brightin mieskohtainen ystävä, eikä siis mikään laudator temporis acti [vanhan hyvän ajan ylistäjä].[166]
[152*] »Public Health. 7th Report». London 1865, p. 242. »Ei ole siis mitään tavatonta, että joko talonisäntä heti korottaa työläisen vuokraa kuultuaan, että tämä ansaitsee vähän enemmän, tai että maanvuokraaja alentaa työläisen palkkaa, koska työläisen vaimo on saanut työtä.» (Mt.)
[153*] Mt. s. 135.
[154*] Mt., s. 134.
[155*] »Report of the Commissioners... relating to Transportation and Penal Servitude». London 1863, p. 42, 50.
[156*] Mt., s. 77. Memorandum by the Lord Chief Justice.
[157*] Mt., v. II, Evidence [p. 418, 239].
[158*] Mt., nid. I, liite, s. 280.
[158a*] Mt., s. 274, 275.
[159*] »Public Health. 6th Report 1863», p. 238, 249, 261, 262.
[160*] Mt., s. 262.
[161*] Mt., s. 17. Englantilainen maatyöläinen saa vain 1⁄4 siitä maidosta ja 1⁄2 siitä leivästä, minkä irlantilainen maatyömies käyttää. Viimeksi mainitun paremmasta ra vintotilasta huomauttaa jo 1800-luvun alussa A. Young kirjassaan »Tour in Ireland». Siihen on yksinkertaisesti syynä se, että köyhä irlantilainen maanvuokraaja on verrattomasti paljoa inhimillisempi kuin rikas englantilainen vuokraaja. Mitä Walesiin tulee, niin tekstissä mainitut tiedot eivät pidä paikkaansa sen lounaisosaan nähden. »Kaikki sikäläiset lääkärit ovat yksimielisiä siitä, että tuberkuloosiin, risatautiin yms. kuolemisen lisääntymistä osoittava suhdeluku kasvaa samassa määrin kuin väestö heikentyy ruumiillisesti, ja kaikki mainitsevat tämän huonontumisen syyksi köyhyyden. Maatyöläisen jokapäiväisen ylläpidon lasketaan siellä maksavan 5 pennyä, monissa piirikunnissa maanvuokraaja» (joka itse on köyhä) »maksaa vähemmänkin. Murunen suolalihaa, joka on kuivattu kovaksi kuin mahonkipuu ja tuskin on vaikean sulamisensa arvoinen, tai murunen silavaa ovat särpimenä suurelle määrälle jauho- ja sipulikastiketta tai kaurapuuroa, ja tämä on jatkuvasti päivä päivältä maatyöläisen päivällisateriana. Teollisuuden edistymisestä on hänelle ollut se seuraus, että halpa puuvillakangas on karussa ja kosteassa ilmanalassa tunkenut tieltään vahvan kotikutoisen veran ja 'nominaalinen' tee voimakkaammat juomat... Monituntisen oleskelun jälkeen tuulessa ja sateessa talonpoika palaa majaansa istuutuakseen valkean ääreen, jossa palaa turvetta tai hiili- ja rikkihappoisia höyrypilviä levittäviä, savesta ja kivihiilen tähteistä muodostettuja kokkareita. Majan seinät ovat savesta ja kivestä, lattiana on paljas maa sellaisena kuin se oli ennen majan rakentamista, kattona on irtonaisia, turvonneita olkia. Jokainen rako on tilkitty lämmön säilyttämiseksi, ja helvetillisessä löyhkässä, liejuinen maa allaan, usein ainoita vaatteitaan yllään kuivaten hän syö illallista vaimoineen ja lapsineen. Kätilöt, jotka ovat olleet pakotettuja viettämään osan yöstä näissä majoissa, ovat kuvailleet, miten heidän jalkansa olivat uponneet lattian liejuun ja kuinka heidän oli pakko puhkaista — se ei ole vaikeaa — reikä seinään hankkiakseen itselleen pienen yksityisen hengitysaukon. Lukuisat erisäätyiset todistajat kertovat, että aliravittu (underfed) talonpoika on joka yö tällaisten ja muiden terveydelle vaarallisten vaikutusten alaisena ja että tuloksena on heikentynyt ja risatautinen kansa, siihen ei tosiaankaan tarvitse todistuksia kaukaa hakea... Caermarthenshiren ja Cardiganshiren seurakuntien viranomaisten tiedonannot osoittavat selvästi samanlaisen asiantilan vallitsevan niissäkin. Lisäksi tulee vielä pahempi turmio, lisääntyvä tylsämielisyys. Sitten vielä ilmastosuhteet. Ankarat lounaistuulet puhaltavat 8–9 kuukautta vuodessa tuoden mukanaan rankkasateita, jotka purkautuvat etupäässä kukkuloiden länsirinteille. Puut ovat harvinaisia, paitsi suojaisissa paikoissa; niiden kasvaessa suojattomina tuulet pieksevät ne muodottomiksi. Majat piileskelevät jonkun vuoripenkereen suojassa, usein myös jossakin solassa tai kivilouhoksessa. Ainoastaan hyvin pienet lampaat ja kotimainen sarvikarja voivat elää laitumilla... Nuori väki vaeltaa itäisille Glamorganin ja Monmouthin kaivosalueille... Caermarthenshire on kaivosväestön taimitarha ja invaliidikoti... Väestön lukumäärä pysyy vaivoin entisellä tasolla. Niinpä Cardiganshiressä oli:
| 1851 | 1861 | |
| Miehiä | 45 155 | 44 446 |
| Naisia | 52 459 | 52 955 |
| 96 614 | 97 401 |
(Tri Hunterin selostus julkaisussa »Public Health. 7th Report 1864». London 1865, p. 498–502, passim.)
[162*] Vuonna 1865 on tätä lakia hieman paranneltu. Kokemus on pian opettava, ettei sen kaltainen paikkaustyö mitään auta.
[163*] Seuraavan esityksen ymmärtämiseksi mainittakoon: close villages (suljetuiksi kyliksi) sanotaan kyliä, joissa maan omistaa yksi tai pari suurtilanomistajaa; open villages (avoimiksi kyliksi) niitä, joissa maa on useamman pienemmän maanomistajan hallussa. Viimeksi mainittuihin paikkoihin rakennuskeinottelijat voivat rakentaa työväenasuntoja ja majataloja.
[164*] Sellainen valhekylä näyttää sangen hauskalta, mutta se on yhtä epätodellinen kuin ne kylät, joita Katariina II näki matkallaan Krimille. Viime aikoina lammaspaimenkin on usein karkotettu näistä show-villageista. Esimerkiksi Market Harboroughin luona on noin 500 acren laajuinen lammaskartano, joka vaatii vain yhden miehen työn. Välttääkseen pitkiä matkoja laajojen alueiden, Leicesterin ja Northamptonin kauniiden laitumien yli, paimen sai tavallisesti asunnon karjatalosta. Nyt hänelle annetaan kahdentoista šillingin lisäksi kolmastoista vuokrarahaksi, ja hänen on etsittävä itselleen asunto kaukaa avoimesta kylästä.
[165*] »Työmiesten asunnot» (avoimilla paikkakunnilla, jotka tietysti ovat aina täpötäydet) »on tavallisesti rakennettu riveihin» joiden takaosa on rakennuskeinottelijain omistaman maapalstan uloimmalla reunalla. Niihin ei sen tähden pääse valoa eikä ilmaa muualta kuin julkipuolelta.» (Tri Hunter'in selostus julkaisussa »Public Health. 7th Report 1864». London 1865, p. 135.) Hyvin usein kylän olutravintolan isäntä tai kauppias on samalla talon vuokraaja. Siinä tapauksessa maatyömies saa hänestä toisen herran maanvuokraajan ohella. Työmiehen täytyy samalla olla hänen ostajansa. »Saaden 10 šillingiä viikossa miinus 4 puntaa vuokramaksua vuodessa hänen on pakko ostaa kauppiaan mielivaltaisesti määräämistä hinnoista tarvitsemansa tee, sokeri, jauhot, saippua, kynttilät ja olut.» (Mt.» s. 132.) Nämä avoimet kylät ovat todellisuudessa Englannin maanviljelysproletariaatin »rangaistussiirtoloita». Useat työväenasunnot ovat todellisia majataloja, joiden kautta koko seudun vaeltava roskaväki kulkee. Maatyömies ja hänen perheensä, jotka usein ovat aivan ihmeellisesti säilyneet mitä likaisimmissa oloissa puhdasluonteisina kunnon ihmisinä, joutuvat täällä auttamattomasti hunningolle. Ylhäisten Shylockien keskuudessa on tullut muotiin kohauttaa farisealaisesti olkapäitä rakennuskeinottelijoille, pienille talonomistajille ja avoimille kylille. He tietävät varsin hyvin, että heidän »suljetut kylänsä ja valhekylänsä» ovat »avoimien kylien» syynä ja syntynä ja ettei näitä voisi ilman ensiksi mainittuja olla olemassakaan. »Jollei olisi avoimien kylien pieniä talonomistajia, niin suurimman osan maatyömiehistä pitäisi nukkua niiden maatilojen puiden alla, joilla he ovat työssä.» (Mt., s. 135.) »Avoimien» ja »suljettujen» kylien järjestelmä on vallalla kaikissa Englannin sisämaan kreivikunnissa ja koko Itä-Englannissa.
[166*] »Vuokra-isäntä» (maanvuokraaja tai maalordi) »rikastuu välittömästi tai välillisesti sellaisen miehen työllä, jolle hän maksaa 10 š viikossa ja nylkee sitten jälleen miesparalta 4 tai 5 puntaa vuotuista vuokraa huoneista, jotka myytäessä eivät olisi 20 punnan arvoisia, mutta jotka pidetään luonnottomassa hinnassa sen kautta, että tilanomistajalla on valta sanoa: »Ota huoneeni tai laputa tiehesi ja hae muualta elatuksesi ilman minun työtodistusta...» Jos joku mies tahtoo parantaa asemaansa ja mennä rautatielle kiskojen panijaksi tai kivilouhokseen, niin sama mahtimies on jälleen sanomassa: »Tee tästä alhaisesta palkasta työtä minun hyväkseni tai mene tiehesi viikon irtisanomisajalla; ota sikasi mukaasi, jos sinulla sellainen on, ja katsotaan sitten, mitä saat perunoistasi, jotka kasvavat puutarhassasi.» Jos kuitenkin tilanomistajan tai maanvuokraajan etu vaatii toisenlaista menettelyä, niin hän pitää sellaisessa tapauksessa usein parempana korottaa asunnon vuokraa rangaistukseksi hänen palveluksestaan poistumisesta.» (Tri Hunter, mt., s. 132.)
[167*] »Nuori aviopari ei ole mikään rakentava tutkiskelun aihe täysikasvuisille veljille ja sisarille samassa makuuhuoneessa; ja vaikkei voidakaan luetella esimerkkejä, tunnetaan riittävästi tapauksia, jotka todistavat oikeaksi väitteen, että suuret kärsimykset ja usein kuolema ovat niiden naisten kohtalona, jotka syyllistyvät sukurutsausrikokseen.» (Tri Hunter, mt., s. 137.) Eräs maalaispoliisi, joka oli monena vuotena toiminut Lontoon huonoimmissa kortteleissa salapoliisina, sanoo kotikylänsä tytöistä: »Niin törkeää siveettömyyttä jo varhaisnuoruudesta asti, niin kauheaa julkeutta ja häpeämättömyyttä en tavannut koskaan ollessani poliisina Lontoon huonoimmissa osissa... He elävät kuin siat, aikuiset pojat ja tytöt, äidit ja isät, kaikki makaavat samassa huoneessa yhdessä». (»Children's Employment Commission. 6th Report». London 1867, Appendix, p. 77, N:o 155.)
[168*] »Public Health. 7th Report 1864», p. 9–14, passim.
[168a*] »Pappi ja aatelismies näkyvät liittoutuneen näännyttääkseen meidät kuoliaiksi».
[169*] »Hindin [ks. tätä osaa, s. 608] vanhastaan arvossapidetty työ tuottaa arvoa jopa hänen asemalleen. Hän ei ole orja, vaan rauhan soturi, ja ansaitsee paikan perheasunnossa, joka maalordin tulisi hänelle hankkia, koska maalordi vaatii häneltä pakkotyötä aivan kuin maa sotamieheltä. Hän ei saa työstään markkinahintaa paremmin kuin sotilaskaan. Samoin kuin sotilas, hänetkin värvätään nuorella iällä, jolloin hän tietämättömyydessään tuntee vain oman ammattinsa ja kotiseutunsa. Varhainen avioliitto ja eri asutuslait merkitsevät päivätyöläiselle samaa kuin värväys ja sotalait sotilaalle.» (Tri Hunter, »Public Health. 7th Report 1864». London 1865, p. 132.) Toisinaan joku poikkeuksellisen helläsydäminen maalordi heltyy nähtyään luomansa erämaat. »On surunvoittoista olla yksin maallaan», sanoi Leicesterin kreivi, kun häntä onniteltiin Holkhamin valmistumisen johdosta. »Katselen ympärilleni, enkä näe muita taloja kuin omani. Olen jättiläinen jättiläistornissa ja olen syönyt suuhuni kaikki naapurini.»
[170*] Samanlainen ilmiö on viimeisten vuosikymmenien aikana ollut huomattavissa Ranskassa sitä myöten kuin kapitalistinen tuotantotapa on anastanut siellä valtaansa maanviljelyksen ja ajanut »liian» maalaisväestön kaupunkeihin. Siellä ovat myös asunto- ja muut olosuhteet kehnot niissä paikoin, missä »liikalaisia» syntyy. Omituisesta »prolétariat foncier» [»maalaisproletaarista»], jonka palstajärjestelmä on synnyttänyt, katso mm. aikaisemmin mainittua Colins'in teosta: »L'Économie Politique», sekä Karl Marxin teosta: »Der achtzehnte Brumaire des Louis Bonaparte». Vuonna 1846 oli kaupunkilaisväestöä Ranskassa 24,42 % ja maalaisväestöä 75,58 %; vuonna 1861 oli kaupunkilaisväestöä 28,86 %, maalaisväestöä 71,14 %. Viiden viime vuoden aikana on maalaisväestön prosenttiluvun aleneminen vielä suurempi. Jo 1846 kirjoitti Pierre Dupont »Ouvriers»-runossaan:
»Rääsyjä yllä, kallio vain
Luolaansa suojaten sulkee,
Veljinä yön, kera huuhkajain
Ja rosvojen elomme kulkee.»
[171*] »Children's Employment Commission'in» kuudes ja viimeinen selostus, julkaistu maaliskuun lopulla 1867, käsittelee ainoastaan manviljelyksessä käytettyä työkuntajärjestelmää.
[172*] »Children's Employment Commission. 6th Report.» Evidence, p. 37, No 173.
[173*] Jotkut työkuntamestarit ovat kuitenkin työllään kohottaneet itsensä aina 500 acren vuokraajiksi tai useiden talojen omistajiksi.
[174*] »Puolet Ludfordin tytöistä on joutunut perikatoon työkuntien takia.» (Mt., liite, s. 6, n:o 32.)
[175*] »Tämä järjestelmä on viime vuosina suuresti levinnyt. Muutamin paikoin se on vasta äsken otettu käytäntöön, toisin paikoin, missä se on vanhempi, työkunnassa aletaan käyttää yhä enemmän ja yhä nuorempia lapsia.» (Mt., s. 79, n:o 174.)
[176*] »Pienet maanvuokraajat eivät käytä työkuntatyötä». »Sitä ei käytetä vähätuottoisella maalla, vaan sellaisella, joka tuottaa vuokraa 2 punnasta 2 puntaan 10 š:iin acrea kohti.» (Mt., s. 17 ja 14.)
[177*] Eräälle näistä herroista hänen vuokransa maistuivat niin hyvältä, että hän selitti harmistuneena tutkimuskomissiolle koko rähäkän syyksi vain järjestelmän nimen. Jos sille gang'in [työkunnan] sijaan annettaisiin nimeksi »nuorison teollisuus-maanviljelys-osuustoiminnallinen-itsensä-elättämisyhdistys», niin kaikki oli all right.
[178*] »Työkuntatyö on halvempaa kuin muu työ, siinä syy miksi sitä käytetään», sanoo eräs entinen työkuntamestari. (Mt., s. 17, n:o 14.) »Työkuntajärjestelmä on ehdottomasti halvin maanvuokraajalle ja ehdottomasti turmiollisin lapsille», sanoo eräs maanvuokraaja (Mt., s. 16, n:o 3.)
[179*] »Epäilemättä miehet ja naiset tekivät aikaisemmin paljon siitä työstä, minkä nyt lapset tekevät työkunnissa. Siellä missä käytetään naisia ja lapsia, on nyt miehiä työttöminä enemmän kuin ennen (more men are out of work).» (Mt., s. 43, n:o 202.) Sitä vastoin mm. »työkysymys (labour question) tulee niin vakavaksi kysymykseksi monessa, varsinkin viljaa tuottavassa maanviljelyspiirikunnassa siirtolaisuuden ja sen helppouden takia, jolla rautateitse päästään suuriin kaupunkeihin, että minä» (»minä» on erään suuren maalordin maalaisasiamies) »pidän lasten työtä aivan välttämättömänä.» (Mt., s. 80, n:o 180.) The labour question (kysymys työläisistä) merkitsee nimittäin Englannin maanviljelyspiirikunnissa, päinvastoin kuin muualla sivistyneessä maailmassa, the landlords' and fermers' question (maanomistajien ja maanvuokraajien kysymystä): kuinka maalaisten yhä enenevästä kaupunkeihin siirtymisestä huolimatta voitaisiin saada tyydyttävän runsas »suhteellinen liikaväestö» maalle ja sen kautta maatyömiehen »minimipalkka» ikuisesti pysyväksi?
[180*] Jo aikaisemmin siteeraamani »Public Health Report», jossa lasten kuolevaisuudesta puhuttaessa kosketellaan ohimennen työkuntajärjestelmää, jäi tuntemattomaksi sanomalehdistölle ja siis myös Englannin yleisölle. Sitä vastoin »Children's Employment Commission'in» viimeinen selostus tarjosi tervetullutta sensaatiomaista ravintoa sanomalehdille. Samalla kun vapaamielinen sanomalehdistö kysyi, kuinka jalosukuiset gentlemannit ja ladyt sekä valtionkirkon papit, joita aivan vilisee Lincolnshiressä, kuinka kaikki nämä henkilöt, jotka järjestävät maapallon toiselle puolen omia »lähetystöjään Etelämeren saarien villien siveellisen tilan parantamiseksi», ovat antaneet sellaisen järjestelmän kehittyä tiloillaan, omien silmiensä edessä, samaan aikaan hienompi sanomalehdistö julkaisi ainoastaan kirjoituksia maalaisväestön raajasta turmeluksesta, se kun on muka valmis myymään lapsiaan sellaiseen orjuuteen! Niissä kirotuissa oloissa, joihin »jalosukuiset» ovat maalaisen tuominneet, voisi käsittää senkin, että maalainen söisi omat lapsensa. Todella ihmetystä herättävää on se luonteenjalous, jonka hän on suurimmaksi osaksi säilyttänyt. Virallisten selostusten tekijät todistavat, että työkunta-alueella vanhemmat itse inhoavat työkuntajärjestelmää. »Meidän kokoamissamme lausunnoissa tapaa runsaasti todistuksia siitä, että vanhemmat olisivat monessa tapauksessa kiitollisia pakkolaista, joka tekisi heille mahdolliseksi vastustaa sitä kiusausta ja painostusta, jonka alaisina he usein ovat. Milloin seurakunnan viranomainen, milloin työvoiman käyttäjä pakottaa heidät työstä irtisanomisen uhalla lähettämään lapset ansiotyöhön sen sijaan, että lähettäisivät heidät kouluun. Kaikki hukkaan mennyt aika ja voima, kaikki kärsimys, minkä ylenmääräinen ja hyödytön uuvuttaminen tuottaa maamiehelle ja hänen perheelleen, jokainen tapaus, jolloin vanhemmat huomaavat lapsensa siveellisen rappeutumisen johtuvan asunnon ahtaudesta tai työkuntajärjestelmän tahraavista vaikutuksista, synnyttävät työläisparan sydämessä tunteita, jotka voi kylläkin ymmärtää ja joita on turhaa yksityiskohtaisesti kuvata. He ovat tietoisia siitä, että heille tuottavat paljon ruumiillisia ja henkisiä kärsimyksiä olot, joista he eivät mitenkään ole vastuunalaisia, joihin he, jos se olisi ollut heidän vallassaan, eivät olisi koskaan suostuneet ja joita vastaan taistelemaan he ovat voimattomat.» (Mt., s. XX, n:o 82, s. XXIII, n:o 96.)
[181*] Irlannin väkiluku oli 1801 5 319 867 henkeä, 1811 6 084 996, 1821 6 869 544, 1831 7 828 347 ja 1841 8 222 664.
[182*] Tulos olisi epäedullisempi, jos menisimme ajassa kauemmaksi taaksepäin. Niinpä lampaita 1865 oli 3 688 742, mutta 1856 3 694 294; sikoja 1865 oli 1 299 893, mutta 1858 1 409 883.
[183*] Tekstissä olevien tietojen lähteenä on käytetty »Agricultural Statistics, Ireland. General Abstracts». Dublin 1860 ja seur. sekä »Agricultural Statistics. Ireland. Tables showing the Estimated Average Produce etc.». Dublin 1866. Niin kuin tiedetään, tämä tilasto on virallinen ja se esitetään joka vuosi parlamentille.
Lisäys 2. painokseen. Virallinen tilasto osoittaa 134 915 acren vähennyksen viljellyn maan alassa vuonna 1872 verrattuna vuoteen 1871. Vihantarehun (turnipsin, punajuuren yms.) viljelys lisääntyi. Viljellyn maan ala väheni seuraavien kasvien osalta: vehnän 16 000 acrea, kauran 14 000 acrea, ohran ja rukiin 4000 acrea, perunan 66 632 acrea, pellavan 34 667 acrea, sekä niitty-, apilas-, vikkeri- ja naurismaan ala väheni 30 000 acrea. Vehnänviljelyksessä oleva maa-ala väheni jatkuvasti 5 viime vuoden aikana, se oli vuonna 1868 285 000 acrea, 1869 280 000 acrea, 1870 259 000 acrea, 1871 244 000 acrea, 1872 228 000 acrea. V. 1872 lisääntyi (tasaluvuissa) hevosten lukumäärä 2600:lla, nautaeläinten 80 000:lla, lampaiden 68 600:lla. Siat vähentyivät 236 000:lla.
[184*] »Tenth Report of the Commissioners of Inland Revenue». London 1866.
[185*] D-ryhmän vuotuinen kokonaistulo eroaa tässä edellisessä taulukossa olleesta eräiden laissa sallittujen poistojen takia.
[186*] Jos tuotanto acrea kohti suhteellisesti väheneekin, ei sovi unohtaa, että Englanti on — vuosisadan aikana vienyt välillisesti maata Irlannista suomatta sen viljelijöille varoja edes maan ainesosien korvaamiseen.
[186a*] Kun Irlantia pidetään »väestöperiaatteen» luvattuna maana, niin Th. Sadler julkaisi ennen väestöä koskevan teoksensa ilmestymistä kuuluisan kirjansa »Ireland, its Evils and their Remedies», 2nd ed. London 1829, jossa hän vertaamalla eri maakuntien ja kussakin maakunnassa eri kreivikuntien tilastoa osoittaa, että kurjuus Irlannissa ei ole, niin kuin Malthus tahtoisi, suoraan verrannollinen väkilukuun, vaan kääntäen verrannollinen siihen.
[186b*] Vuosina 1851–1874 oli siirtolaisten kokonaismäärä 2 325 922.
[186c*] Viite 2. painokseen. Murphyn teoksen: »Ireland, Industrial, Political and Social», 1870, erään taulukon mukaan on vuokratiloista 94,6 % alle ja 5,4 % yli 100 acrea.
[186d*] »Reports from Poor Law Inspectors on the Wages of Agricultural Labourers in Ireland». Dublin 1870. Vrt. myös »Agricultural Labourers (Ireland) Return etc.», 8th March 1861.
[187*] Mt., s. 29, 1.
[187a*] Mt., s. 12.
[187b*] Mt., s. 25.
[187c*] Mt., s. 27.
[187d*] Mt., s. 26.
[187e*] Mt., s. 1.
[187f*] Mt., s. 32.
[187g*] Mt., s. 25.
[187h*] Mt., s. 30.
[187i*] Mt., s. 21, 13.
[188*] »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1866», p. 96.
[188a*] Kokonaispinta-alaan sisältyy myös »turvesuo ja autiomaa».
[188b*] Sen miten sekä yksityiset maanomistajat että Englannin lainsäädäntö käyttivät järjestelmällisesti hyväkseen nälänhätää ja siitä johtuvia seikkoja saadakseen maanviljelysvallankumouksen toteutetuksi väkivaltaisesti ja Irlannin väestön harvennetuksi maalordeja tyydyttävään määrään, tulen yksityiskohtaisemmin osoittamaan tämän teoksen kolmannessa kirjassa, maanomistusta koskevassa osastossa. Palaan siinä myös pienten maanvuokraajien ja maatyömiesten oloihin. Tässä vain eräs lainaus. Nassau W. Senior sanoo jälkeenjättämässään teoksessa »Journals, Conversations and Essays relating to Ireland», 2 vols., London 1868, v. II, p. 282, mm. seuraavaa: »Tri G. huomautti sattuvasti, että meillä on köyhäinhoitolakimme, ja se on tehokas ase voiton hankkimiseksi maalordeille; toinen ase on siirtolaisuus. Kukaan Irlannin ystävä ei voi toivoa, että sota» (maalordien ja pienten kelttiläisten maanvuokraajien välillä) »jatkuisi, ja vielä vähemmän, että se päättyisi maanvuokraajien voittoon... Kuta pikemmin Irlanti muuttuu laidunmaaksi (grazing country) verrattain vähäisine asukkaineen, jotka laidunmaa vaatii, sitä parempi kaikille luokille.» Englannin viljalait vuodelta 1815 takasivat Irlannille yksinoikeuden vapaaseen viljantuontiin Isoon-Britanniaan. Ne edistivät siis keinotekoisesti viljan viljelystä. Tämä yksinoikeus poistettiin yhtäkkiä 1846 lakkauttamalla viljalait. Riippumatta kaikista muista seikoista tämä tapaus yksin riitti antamaan voimakkaan sysäyksen Irlannin peltomaan muuttamiselle karjanlaitumeksi, vuokratilojen keskittymiselle ja pientalonpoikien häätämiselle. Sen jälkeen kun vuosina 1815–1846 oli kehuttu Irlannin maan hedelmällisyyttä ja äänekkäästi selitetty, että itse luonto oli määrännyt sen vehnänviljelykseen, englantilaiset agronomit, taloustieteilijät ja poliitikot keksivät yhtäkkiä, ettei se kelpaakaan mihinkään muuhun kuin vihantarehun kasvattamiseen! Herra Léonce de Lavergne on kiiruhtanut toistamaan tämän kanaalin toisella puolen. Täytyy olla Lavergnen kaltainen »vakava» mies uskoakseen sellaisia lapsellisuuksia.
[189*] Italiassa, jossa kapitalistinen tuotanto aikaisemmin kehittyi, maaorjuus myös hävisi aikaisemmin. Maaorja vapautetaan täällä ennen kuin hän on hankkinut itselleen nautintaoikeuden maahan. Hänen vapauttamisensa tekee hänestä siis kohta täysin vapaan proletaarin, joka sitä paitsi enimmäkseen jo roomalaisten aikana perustetuissa kaupungeissa tapaa valmiina uudet herransa. Kun maailmanmarkkinoilla tapahtunut vallankumous 1400-luvun lopulla[172] teki lopun Pohjois-Italian yliherruudesta kaupan alalla, muodostui päinvastaiseen suuntaan kulkeva liike. Kaupunkien työväkeä ajettiin joukoittain maaseudulle, ja se aiheutti siellä puutarhamaisesti hoidetun pienviljelyksen ennen kuulumattoman kukoistuksen.
[190*] »Pienet maanomistajat, jotka omin käsin viljelivät omia vainioitaan ja saivat tyytyä vaatimattomaan hyvinvointiinsa... olivat silloin paljon tärkeämpi osa kansasta kuin nyt... Kokonaista 160 000 maanomistajaa, jotka perheineen lienevät olleet enemmän kuin 1⁄7 koko väestöstä, eli viljelemällä pieniä freehold-tilojansa» (täydellisesti vapaita tilojansa). »Näiden pienten maanomistajain keskimääräiset tulot arvioidaan 60–70 punnaksi. On laskettu, että omaa maata viljelevien lukumäärä oli suurempikuin vierasta maata viljelevien vuokraajien.» (Macaulay, »History of England», 10th ed. London 1854, v. I, p. 333–334.) — Vielä 1600-luvun viimeisellä kolmanneksella 4⁄5 Englannin väestöstä sai elatuksensa maanviljelyksestä. (Mt., s. 413.) — Käytän Macaulayta lähteenä, koska hän järjestelmällisenä historianväärentäjänä »typistää» mahdollisuuden mukaan sen kaltaisia asioita.
[191*] Ei saa koskaan unohtaa, ettei maaorjakaan ollut ainoastaan rakennukseensa kuuluvan maapalstan omistaja, joskin verovelvollinen omistaja, vaan että hänellä oli myös omistusoikeus yhteismaahan. »Talonpoika siellä (Sleesiassa) on maaorja.» Kuitenkin nämä orjat omistavat yhteistiloja. »Sleesialaisia ei ole vielä saatu jakamaan yhteismaitaan, kun sitä vastoin Neumarkissa tuskin on ainoatakaan kylää, missä ei tätä jakoa olisi toimitettu mitä parhaimmalla menestyksellä.» (Mirabeau, »De la Monarchie Prussienne». Londres 1788, t. II, p. 125, 126.)
[192*] Japani puhtaasti feodaalisine maanomistusoloilleen ja kehittyneine pienviljelyksineen antaa paljoa selvemmän käsityksen Euroopan keskiajasta kuin kaikki meidän enimmäkseen porvarillisten ennakkoluulojen värittämät historiakirjamme. On aivan liian mukavaa olla »vapaamielinen» keskiajan kustannuksella.
[193*] »Utopiassaan» Thomas More puhuu ihmemaasta, jossa »lampaat syövät ihmisiä». (»Utopia», transl. Robinson, ed. Arber. London 1869, p. 41.)
[193a*] Bacon selittää mitä yhteistä oli vapaalla hyvinvoivalla talonpoikaissäädyllä ja hyvällä jalkaväellä: »Kuningaskunnan vallalle ja asemalle oli erittäin tärkeää, että olemassa tarpeeksi suuria vuokramaita, jotta kelpo miehet saisivat kunnollisen toimeentulon ja että suuri osa kuningaskunnan maasta pysyisi yeomanry'n käsissä, ts. niiden käsissä, jotka asemansa puolesta olivat aatelismiesten ja torpparien (cottagers) sekä talonpoikaisrenkien välillä... Sillä etevimpien sotilasasiantuntijain yleinen mielipide on... että jalkaväki on armeijan päävoima. Mutta hyvään jalkaväkeen tarvitaan miehiä, jotka eivät ole kasvaneet orjina eivätkä puutteessa, vaan vapaina ja kutakuinkin hyvinvoipina. Jos siis joku valtio antaa liian suuren merkityksen aatelismiehille ja hienoille herroille, maamiesten ja kyntäjien ollessa vain heidän työväkenään tai renkeinään tai myös torppareina, ts. asunnon omaavina kerjäläisinä, sillä voi olla hyvä ratsuväki, mutta ei koskaan hyvää, kestävää jalkaväkeä... Tämän näkee Ranskassa ja Italiassa ja muutamissa muissa vieraissa maissa, joissa koko väestö todellisuudessa koostuu joko aatelista tai köyhistä talonpojista... niin suuressa määrin, että ne ovat pakotetut käyttämään jalkaväkipataljoonissaan sveitsiläisiä palkkajoukkoja ym., mistä myös seuraa, että näissä maissa on paljon väkeä ja vähän sotilaita.» (»The Reign of Henry VII etc. Verbatim Reprint from Kennet's England, ed. 1719». London 1870, p. 308.)
[194*] Tri Hunter, »Public Health. 7th Report 1864». London 1865, p. 134. — »Sitä alaa maata, mikä» (vanhoissa laeissa) »määrättiin, pidetään nyt työläisille liian suurena ja kykenevänä muuttamaan ne pieniksi vuokratiloiksi.» (George Roberts, »The Social History of the People of the Southern Counties of England in Past Centuries». London 1856, p. 184, 185.)
[195*] »Vanhojen asetusten mukaan oli köyhille annettu oikeus saada osa kirkonkymmenyksistä.» (J. D. Turkett, »A History of the Past and Present State of the Labouring Population», v. II, p. 804, 805.)
[196*] William Cobbett, »A History of the Protestant Reformation», § 471.
[197*] Protestanttisen »hengen» huomaa mm. seuraavasta. Muutamat Etelä-Englannin maanomistajat ja varakkaat vuokraajat laativat yksissä tuumin Elisabetin vaivaislain oikeintulkitsemisesta 10 kysymystä, joista he pyysivät lausuntoa aikansa kuuluisalta lainoppineelta, lakitieteen tohtori Sniggeltä (myöhemmin Jaakko I aikana tuomari). »Yhdeksäs kysymys: Eräät seurakunnan rikkaat maanvuokraajat ovat keksineet viisaan suunnitelman, jonka avulla kaikki epäselvyys lain noudattamisessa voidaan välttää. He ehdottavat, että seurakuntaan rakennetaan vankila. Jokaiselta köyhältä, joka ei tahdo tulla suljetuksi mainittuun vankilaan, on avustus kiellettävä. Sitten on lähiseudulla ilmoitettava, että jos joku on halukas pestaamaan tämän seurakunnan vaivaisia, hänen on määräpäivänä jätettävä sinetöidyt tarjoukset ja ilmoitukset alimmasta hinnasta, josta hän tahtoo ne meiltä ottaa. Tämän suunnitelman laatijat olettavat, että naapurikreivikunnissa on henkilöitä, jotka ovat haluttomia työhön ja vailla omaisuutta ja luottoa vuokratakseen maata tai laivan ja elääkseen ilman työtä ('so as to live without labour'). Sellaisten pitäisi olla taipuvaisia tekemään seurakunnalle hyvin edullisia tarjouksia. Jos silloin tällöin köyhiä kuolisi elätteelle ottajien huostassa ollessaan, niin se synti jäisi painamaan viimeksi mainittuja, koska seurakunta on tehnyt velvollisuutensa noita vaivaisia kohtaan. Pelkäämme kuitenkin, että nykyinen laki ei salli tämänkaltaisten viisaiden keinojen (prudential measure) käyttämistä; mutta Teidän on tiedettävä, että muutkin tämän ja naapurikreivikuntien riippumattomat maanomistajat yhtyvät meihin saadakseen edustajansa alahuoneessa tekemään esityksen laiksi, joka sallisi köyhien vangitsemisen ja pakkotyön, niin ettei kukaan vankilaan sulkemistaan vastustava voisi saada köyhäinapua. Tämä toivoaksemme tulee pidättämään kurjuudessa eläviä henkilöitä apua vaatimasta» (»will prevent persons in distress from wanting relief»). (R. Blakey, »The History of Political Literature from the Earliest Times. London 1855», v. II, p. 84, 85.) — Skotlannissa poistettiin maaorjuus vuosisatoja myöhemmin kuin Englannissa. Vielä 1698 saltounilainen Fletcher selitti Skotlannin parlamentissa: »Kerjäläisten luku Skotlannissa on arvioitu 200 000:ksi. Ainoa keino, minkä minä periaatteellisena tasavaltalaisena voin ehdottaa, on vanhan maaorjuustilan palauttaminen ja kaikkien niiden tekeminen orjiksi, jotka eivät kykene pitämään huolta elatuksestaan.» Eden kirjassaan »The State of the Poor», v. I, ch. I, 60, 61 sanoi: »Pauperismi on peräisin maanviljelijäin vapauttamisen ajoilta. Teollisuuslaitokset ja kauppa ovat kansamme köyhien todelliset vanhemmat.» Eden ja tuo periaatteiltaan tasavaltalainen skotlantilainen erehtyvät vain siinä, että pitävät maaorjuuden lakkauttamista maanviljelijäin proletaareiksi, ts. paupereiksi, muuttumisen syynä, vaikka syy oli siinä, että heiltä riistettiin omistusoikeus maahan. — Ranskassa, missä pakkoluovutus tapahtui toisella tavalla, vastaa Englannin vaivaislakeja Moulinsin ordonanssi vuodelta 1566 ja edikti vuodelta 1656.
[198*] Herra Rogers, vaikka hän olikin silloin kansantaloustieteen professorina Oxfordin yliopistossa, protestanttisen oikeaoppisuuden päämajassa, panee teoksensa »History of Agriculture» esipuheessa painoa siihen, kuinka uskonpuhdistus köyhdyttää kansaa.
[199*] »A Letter to Sir T. Bunbury, Brt.: On the High Price of Provisions.» By a Suffolk Gentleman, Ipswich 1795, p. 4. Suuren maanvuokraajajärjestelmän intohimoinen puolustajakin, teoksen »Inquiry into the Connection between the Present Price of Provisions and the Size of Farms etc.». London 1773, p. 139, tekijä sanoo: »Valitan erittäin syvästi yeomanrymme häviötä, tuon miesjoukon, joka todellisuudessa ylläpiti kansamme riippumattomuutta, ja mieltäni pahoittaa nähdä heidän maansa nyt yksinoikeuteen pyrkivien lordien käsissä, vuokrattuina pienviljelijöille, joiden vuokraoikeus perustuu sellaisiin ehtoihin, että he ovat tuskin paremmassa asemassa kuin vasallit, jotka voidaan potkia pois jokaisessa epäsuotuisassa tilanteessa.»
[200*] Tämän porvarillisen sankarin yksityismoraalista mainittakoon mm. seuraavaa: »Huomattavat maatilalahjoitukset lady Orkneylle Irlannissa 1695 ovat selvänä todistuksena kuninkaan mieltymyksestä ja sanotun naisen vaikutusvallasta... Lady Orkneyn ansiokkaat palvelukset kuuluvat olleen foeda labiorum ministeria [likaisia rakkaudenpalveluksia]». (Sloanen käsikirjoituskokoelma British Museumissa n:o 4224. Käsikirjoituksen otsakkeena on: »The Character and Behaviour of King William, Sunderland etc. as represented in Original Letters to the Duke of Shrewsbury from Somers, Halifax, Oxford, Secretary Vernon etc.». Se on täynnä merkillisiä asioita.)
[201*] »Valtion tilojen laiton luovuttaminen, osittain myymällä, osittain lahjoittamalla, muodostaa häpeällisen luvun Englannin historiassa... kansan suunnatonta pettämistä (gigantic fraud of the nation)» (F. W. Newman, »Lectures on Political Economy». London 1851, p. 129, 130). — {Se kuinka nykyiset englantilaiset suurtilojen omistajat ovat saaneet ne omikseen, nähdään yksityiskohdittain teoksesta [Evans, N. H.] »Our old Nobility.» By Noblesse Oblige. London 1879. — F. E.}
[202*] Ks. esimerkiksi E. Burken pamflettia[177] Bedfordin herttuallisesta suvusta, jonka jälkeläinen on lordi John Russell, »the tomtit of liberalism» [»vapaamielisyyden talitiainen»].
[203*] »Maanvuokraajat kieltävät torppareita pitämästä muita eläviä olentoja kuin itsensä sillä tekosyyllä, että jos heillä olisi karjaa tai siipikarjaa, he varastaisivat rehuladoista niille ruokaa. He sanovat myös, että pitäkää torpparit köyhinä, niin he pysyvät ahkerina. Todellisena syynä kuitenkin on se, että maanvuokraajat täten anastavat koko oikeuden yhteismaan käyttämiseen.» (»A Political Inquiry into the Consequences of Enclosing Waste Lands». London 1785, p. 75.)
[204*] Eden, mt., esipuhe.
[205*] »Capital farms.» (»Two Letters on the Flour Trade and the Dearness of Corn.» By a Person in Business. London 1767, p. 19, 20.)
[206*] »Merchant-farms.» (»An Inquiry into the Causes of the Present High Price of Provisions». London 1767, p. 111, Note.) Tämän hyvän anonyymin teoksen kirjoittaja oli pastori Nathaniel Forster.
[207*] Thomas Wright, »A short address to the Public on the Monopoly of large farms», 1779, p. 2, 3.
[208*] Pastori Addington, »Inquiry into the Reasons for and against inclosing open fields». London 1772, p. 37–43, passim.
[209*] Tri R. Price, »Observations on Reversionary Payments», 6 ed. By W. Morgan. London 1803, v. II, p. 155,156. Lukekaa Forsteria, Addingtonia, Kentiä, Pricea ja James Andersonia ja verratkaa heihin MacCullochin kurjaa sykofanttista jaarittelua hänen luettelossaan: »The Literature of Political Economy». London 1845.
[210*] Tri R. Price, mt., s. 147.
[211*] Tri R. Price, mt., s. 159. Tämä muistuttaa vanhaa Roomaa. »Rikkaat olivat anastaneet itselleen suurimman osan jakamattomista tiluksista. He luottivat silloisen asiaintilan nojalla siihen, ettei niitä heiltä enää pois otettaisi ja ostivat sen tähden lähellä olevia köyhien maapalstoja, osittain omistajien suostumuksesta, osittain väkipakolla, niin että he viljelivät jo hyvin laajoja aloja yksityisten peltojen asemesta. He käyttivät tällöin orjia maanviljelykseen ja karjanhoitoon, koska vapaat miehet olisi heiltä otettu työstä sotapalvelukseen. Orjien omistaminen tuotti heille myös sikäli suurta voittoa, että niiden lukua, sotapalveluksesta vapautettuja kun olivat, voitiin esteettä lisätä ja he saivat paljon lapsia. Niin mahtimiehet kokosivat itselleen kaiken rikkauden ja koko seutu vilisi orjista. Italialaiset sitä vastoin vähenivät vähenemistään, sillä heitä rasitti köyhyys, verot ja sotapalvelus. Ja vaikkapa sattui rauhan aikojakin, he olivat kuitenkin tuomitut täydelliseen toimettomuuteen, koska rikkaat omistivat maan ja käyttivät vapaiden miesten sijasta orjia peltotyössä.» (Appianus, »Römische Bürgerkriege» 1, 7.) Tämä kohta kuvaa aikaa ennen Liciniuksen lakia.[178] Sotapalvelus, joka niin suuressa määrin joudutti roomalaisten plebeijien köyhtymistä, oli myös Kaarle Suurella pääkeinona vapaiden saksalaisten talonpoikien muuttumisessa alustalaisiksi ja maaorjiksi.
[212*] [J. Arbuthnot,] »An Inquiry into the Connection between the Present Price of Provisions etc.», p. 124, 129. Samoin, vaikka päinvastaiseen suuntaan, on toisella kirjoittajalla: »Työläiset karkotetaan asunnoistaan ja ajetaan kaupunkeihin työnhakuun; — mutta sitä suurempi ylijäämä saadaan ja niin pääoma lisääntyy.» ([R. B. Seeley,] »The Perils of the Nation», 2nd ed. London 1843, p. XIV.)
[213*] F. W. Newman, »Lectures on Political Economy». London 1851. p. 132.
[214*] Steuart sanoo: »Korko näistä maista» (hän sekoittaa erehdyttävästi taloustieteellisen maankorkokäsitteen veroon, joka taksmenien[180] oli maksettava klaanin päällikölle) »on aivan mitätön verrattuna niiden laajuuteen, mutta mitä siihen henkilölukuun tulee, joka asuu vuokramaalla, huomataan ehkä, että kappale maata Skotlannin ylämaissa elättää kymmenen kertaa enemmän väkeä kuin samanarvoinen maa rikkaimmissa maakunnissa.» (James Steuart, »An Inquiry into the Principles of Political Oeconomy». London 1767, v. I, ch. XVI, p. 104.)
[215*] James Anderson, »Observations on the means of exciting a spirit of National Industry etc.». Edinburgh 1777.
[216*] Vuonna 1860 vietiin väkivaltaisesti häädettyjä Kanadaan valheellisten lupausten houkuttelemina. Muutamat pakenivat vuoristoon ja läheisiin saariin. Poliisi ajoi heitä takaa, joutui kahakkaan heidän kanssaan, mutta he pääsivät pakoon.
[217*] Buchanan, A. Smithin teosten selittäjä, kirjoittaa 1814: »Ylämaassa kumotaan joka päivä voimakeinoin vanhoja omistussuhteita... Välittämättä ollenkaan perinnöllisistä vuokralaisista» (myös tämä on erehdyttävästi käytetty käsite) »maalordi antaa maan enimmän tarjoavalle, ja jos tämä on parantaja (improver), niin hän kohta alkaa käyttää uutta viljelystapaa. Maassa, jossa ennen asui taajaan pienviljelijöitä, väkiluku vastasi maasta saatuja tuotteita; uuden järjestelmän vallitessa, josta seurauksena on parannettu viljelys ja suuremmat maankorot, pyritään saamaan mahdollisimman vähillä kustannuksilla mahdollisimman paljon tuotteita, ja tässä tarkoituksessa karkotetaan tarpeettomiksi tulleet kädet... Kotiseudultaan ajetut hakevat toimeentulonsa tehdaskaupungeista jne.» (David Buchanan, »Observations on etc. A. Smith's Wealth of Nations». Edinburgh 1814, v. IV, p. 144.) »Skotlantilaiset mahtimiehet ovat pakkoluovuttaneet perheitä kitkien niitä kuin rikkaruohoa; he ovat kohdelleet kyliä ja niiden asukkaita niin kuin kostoa janoavat intialaiset villieläinten luolia... Ihminen myydään lampaannahasta tai lampaanreidestä, vieläpä vähemmästäkin... Kun Kiinan pohjoismaakuntiin oli hyökätty, mongolien neuvoskunnassa ehdotettiin, että väestö hävitettäisiin ja maa muutettaisiin laitumeksi. Monet Skotlannin ylämaan maalordit ovat panneet tämän ehdotuksen täytäntöön omassa maassaan omia kansalaisiaan kohtaan.» (George Ensor, »An Inquiry concerning the Population of Nations». London 1818, p. 215, 216.)
[218*] Kun nykyinen Sutherlandin herttuatar otti Lontoossa suurella loistolla vastaan »Setä Tuomon tuvan» kirjoittajan mrs. Beecher-Stowen osoittaakseen suosiotaan amerikkalaisen tasavallan neekeriorjille — minkä hän muitten ylimysnaisten kanssa viisaasti kyllä jätti tekemättä sisällissodan aikana, jolloin jokainen »ylevä» englantilainen sydän sykki orjienomistajien puolesta — minä selostin »New York Tribunessa» Sutherlandin orjien oloja.[182] (Kirjoitustani on osittain lainattu Careyn teoksessa »The Slave Trade». Philadelphia 1853, p. 202, 203.) Kirjoitukseni julkaistiin eräässä skotlantilaisessa lehdessä ja se herätti vilkkaan väittelyn lehden ja Sutherlandin mielistelijäin välillä.
[219*] Mielenkiintoisia tietoja tästä kalakaupasta löydämme herra David Urquhartin teoksesta »Portfolio, New Serics». — Nassau W. Senior edellä mainitussa jälkeenjättämässään teoksessa »Journals, Conversations and Essay relating to Ireland». London 1868 sanoo »Sutherlandshiren tapausta erääksi hyödyllisimmistä 'harvennuksista' (clearings) mitä miesmuistiin on tapahtunut».
[219a*] Skotlannin »deer forestsissa» (riistametsissä) ei ole ainuttakaan puuta. Lampaat ajetaan pois ja saksanhirviä sijaan paljaille vuorille, ja tällaista nimitetään »deer forest». Siis ei edes metsäviljelystä.
[220*] Robert Somers, »Letters from the Highlands; or, the Famine of 1847». London 1848, p. 12–28 passim. Nämä kirjeet ilmestyivät alkuaan »Timesissä». Englannin taloustieteilijät selittivät tietysti 1847 nälänhädän johtuvan gaeliläisten keskuudessa liika-asutuksesta. Joka tapauksessa he harjoittivat »painostusta» elintarpeisiin nähden. — Saksassa »Clearing of Estates» [tilojen harventaminen] eli kuten sitä siellä sanottiin »Bauernlegen» oli vauhdikasta varsinkin kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen ja aiheutti vielä 1790 Saksin vaaliruhtinaskunnassa talonpoikaiskapinoita. Se levisi Itä-Saksaan. Useimmissa Preussin maakunnissa vasta Fredrik II turvasi talonpojille omistusoikeuden. Sleesian valloituksen jälkeen hän pakotti maanomistajat rakennuttamaan uudestaan torpat, talot ym. sekä varustamaan talonpoikaistalot karjalla ja kalustolla. Hän tarvitsi sotilaita armeijaansa ja verotettavia valtionrahastoaan varten. Sen kuinka miellyttävää oli talonpojan elämä Fredrik II aikana hänen nurinkurisine finanssijärjestelmineen ja hallituksineen, jossa oli sekaisin despotismia, virkavaltaisuutta ja feodalismia, huomaa hänen ihailijansa Mirabeau'n seuraavista sanoista: »Pellava on yksi Pohjois-Saksan talonpoikien suurimmista rikkauksista. Mutta ihmiskunnan onnettomuudeksi se on ainoastaan apukeino äärimmäistä köyhyyttä vastaan eikä mikään hyvinvoinnin välikappale. Välittömät verot, päivätyöt, kaikenlaiset rasitukset köyhdyttävät saksalaista maanviljelijää, joka vielä lisäksi maksaa välillisiä veroja kaikesta, mitä ostaa... ja vielä muiden onnettomuuksiensa lisäksi hän ei saa myydä tuotteitaan minne ja miten tahtoo. Hän ei myöskään uskalla ostaa tarvitsemiaan tuotteita kauppiaalta, joka voisi tarjota ne hänelle otollisesta hinnasta. Kaikki nämä seikat köyhdyttävät hänet vähitellen, ja hänen olisi mahdotonta maksaa välittömät veronsa määräpäivänä, jollei hänellä olisi kehruutyötä; se tuottaa hänelle sivutulon, koska sitä voivat tehdä hänen vaimonsa, lapsensa, palvelustyttönsä, renkinsä ja hän itse. Mutta kuinka vaivalloista hänen elämänsä jopa näine apukeinoineen onkaan! Kesällä hän raataa kuin pakkotyöläinen kynnössä ja elonkorjuussa. Hän menee levolle kello 9 ja nousee kello 2 ehtiäkseen tehdä työnsä. Talvella hänen tulisi koota voimia lepäämällä enemmän, mutta silloin hänelle ei riittäisi viljaa leipään ja siemeneksi, koska hänen täytyisi myydä osa sadostaan saadakseen varoja kokoon veroihin. Täytyy siis kehrätä aukon täytteeksi... ja siinä täytyy olla hyvin ahkera. Siksi talonpoika paneekin talvella maata puolen yön aikaan tai kello yhdeltä ja nousee viideltä tai kuudelta; tai hän panee maata yhdeksältä ja nousee kahdelta ja tätä jatkuu joka päivä kautta elämän, paitsi sunnuntaipäivinä... Tämä ylenmääräinen valvominen ja työ kuluttaa ihmistä, ja siitä johtuu, että miehet ja naiset vanhenevat maaseudulla paljoa pikemmin kuin kaupungeissa.» (Mirabeau, mt., III nidos, s. 212 ja seur.)
Lisäys 2. painokseen. Huhtikuussa 1866, 18 vuoden kuluttua Robert Somersin yllä mainitun teoksen ilmestymisestä, professori Leone Levi piti Society of Arts'issa esitelmän lammaslaitumien muuttamisesta metsästysmaiksi, jossa hän kuvasi skotlantilaisen ylämaan yhä enenevää autioitumista. Hän sanoi mm.: »Väestön karkottaminen ja maan muuttaminen lammaslaitumeksi tarjosi mukavimman keinon hankkia tuloja ilman menoja... Lammaslaitumen muuttaminen deer foresfiksi [metsästysmaaksi] on tullut tavalliseksi ilmiöksi ylämaassa. Villit eläimet ovat karkottaneet lampaat, niin kuin ennen karkotettiin ihmiset, jotta olisi saatu tilaa lampaille... Voitte kulkea Dalhouisen kreivin tilalta Forfarshiressä John o'Groats'ille saakka poistumatta metsämaalta. — Useihin (näistä metsiköistä) ovat kotiutuneet kettu, villikissa, näätä, hilleri, kärppä ja alppijänis; kaniini, orava ja rotta ovat hiljattain myös löytäneet niihin tiensä. Suunnattomat alueet, jotka Skotlannin tilastojen mukaan ovat erittäin hedelmällisiä ja laajoja laitumia, ovat nyt kaikkea viljelystä ja hoitoa vailla ja käytetään yksinomaan vain muutamien henkilöiden huvimetsästysalueina, vaikka tämä metsästys kestää vain muutaman päivän vuodessa.»
Lontoon »Economist» kirjoittaa 2. kesäkuuta 1866: »Muuan skotlantilainen lehti kertoo viime viikolla muiden uutisten joukossa: 'Eräs parhaita Sutherlandshiren lammasfarmeja, josta äsken vuokra-ajan loputtua tarjottiin 1200 punnan vuosivuokraa, muutetaan deer foresfiksi!' Läänitysajan vaistot pääsevät vallalle... aivan samoin kuin normannilaiset valloittajat... hävittivät 36 kyläkuntaa luodakseen New Forest'in... Kaksi miljoonaa acrea, joista osa oli Skotlannin viljavinta maata, on autioitettu, Glen Tiltin luonnonniitty oli Perthin kreivikunnan rehevimpiä. Ben Aulderin metsästysalue oli parasta heinämaata Badenochin laajassa piirikunnassa; osa Black Mount metsää oli Skotlannin parasta laidunta mustapäisille lampaille. Huvimetsästäjiä varten autioitetun maan laajuudesta voi saada käsityksen kun tietää, että tämä ala on paljoa laajempi kuin koko Perthin kreivikunta. Sen mitä tuotantolähteitä tämä suunnaton hävitys riistää valtioita, voi nähdä siitä, että Ben Aulderin metsäalue voi elättää 15 000 lammasta ja että se on vain 1⁄30 Skotlannin koko metsästysmaasta... Kaikki tämä metsästysmaa on aivan tuottamatonta... Se olisi yhtä hyvin voitu upottaa Pohjanmeren aaltoihin. Lainsäädännön voimakkaan käden tulisi estää tällaisten keinotekoisten autioseutujen eli erämaiden luominen.»
[221*] Teoksen »Essay on Trade etc.» kirjoittaja huomauttaa: »Edvard VI:n hallituksen aikana englantilaiset näyttävät todenteolla työskennelleen manufaktuurin edistämiseksi ja köyhien työllistämiseksi. Tämän huomaamme eräästä merkillisestä laista, jossa sanotaan, että kaikki irtolaiset on merkittävä polttoraudalla» jne. (»An Essay on Trade and Commerce». London 1770, p. 5.
[221a*] Thomas More sanoo »Utopiassaan»: »Niin juuri tapahtuukin, että ahne ja täyttymätön ahmatti, oikea isänmaansa ruttotauti, kahmii tuhansia acreja maata ja aitaa sen, tai voima- ja vainokeinoin saattaa omistajat siihen pisteeseen, että he ovat pakotetut myymään kaikki. Keinolla millä hyvänsä, tavalla tai toisella heidät pakotetaan lähtemään — nuo köyhät, yksinkertaiset, kurjat sielut. Miehiä ja naisia, puolisoita, orpolapsia, leskiä, valittavia äitejä sylilapsineen, ja koko kotiväki, köyhä tavarasta, mutta rikas perheenjäsenistä, koska maanviljelyksessä tarvittiin paljon työkäsiä. He laahustavat pois tutulta ja totutulta kotipaikaltaan lepopaikkaa löytämättä; talouskaluston myynti, vaikka sen arvo ei olekaan suuri, olisi toisissa olosuhteissa voinut antaa heille jonkin summan; mutta äkkiä kadulle heitettyinä heidän täytyy myydä se polkuhintaan. Ja kun he ovat maata kiertäen kuluttaneet viimeisen penninsä, niin mitä muuta, sanokaa herran tähden, he voisivat tehdä kuin varastaa, ja sitten kaikkien oikeuden sääntöjen mukaan tulla hirtetyiksi, tai lähteä kerjuulle? Mutta silloin heidät heitetään irtolaisina vankilaan, koska he kuljeksivat eivätkä tee työtä; he, joille ei kukaan ihminen tahdo antaa työtä, vaikka he kuinka hartaasti siihen tarjoutuisivat.» Niistä köyhistä pakolaisista, joista Thomas More sanoo, että heidät pakotettiin varkauteen, »mestattiin Henrik VIII hallituskautena 72 000 pienempää ja suurempaa varasta». (Holinshed, »Description of England», v. I, p. 186.) Elisabetin aikoina »hirtettiin kulkureita joukoittain; tavallisesti ei kulunut vuottakaan, ettei 300 tai 400 heistä olisi paikassa tai toisessa joutunut hirteen.» (Strype, »Annals of the Reformation and Establishment of Religion, and other Various Occurrences in the Church of England during Queen Elisabeth's Happy Reign», 2nd ed., 1725, v. II.) Saman Strypen mukaan mestattiin Somersetshiressä yhtenä ainoana vuonna 40 henkeä, 35 merkittiin polttoraudalla, 37 ruoskittiin ja 183 »täydellistä lurjusta» lasketti in vapaaksi. Kuitenkin, hän sanoo, »tämä suuri määrä syytettyjä ei ole kuin 1⁄5 todellisista rikollisista; se johtui rauhantuomarien huolimattomuudesta ja kansan typerästä sääliväisyydestä». Hän lisää: »Muissa Englannin kreivikunnissa eivät olot suinkaan ole paremmat kuin Somersetshiressä, ja useissa ne ovat vielä huonommat.»
[222*] »Joka kerta kun lainsäädäntö pyrki sääntelemään työnantajien ja heidän työläistensä välisiä riitoja, neuvonantajina olivat työnantajat», A. Smith sanoo.[184] »Lain henkenä on omaisuus», Linguet sanoo.
[223*] [J. B. Byles,] »Sophisms on Free Trade.» By a Barrister. London 1850, p. 206. Hän lisää ilkeästi: »Me olisimme aina saapuvilla, esiintymässä työnantajien puolesta. Eikö työläisten puolesta voida mitään tehdä?»
[224*] Jaakko I:n toisena hallitusvuotena annetun lain 6. luvusta näkee että muutamat verankutojat ottivat virallisesti rauhantuomareina oikeudekseen määrätä omissa verstaissaan oman palkkatariffinsa. Saksassa julkaistiin usein säännöksiä, joiden tarkoituksena oli pitää työpalkka alhaisena, varsinkin kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen. »Tilanomistajia vaikeutti palvelijoiden ja työmiesten puute autioituneilla seuduilla. Kaikkia maaseudun asukkaita kiellettiin vuokraamasta huoneita naimattomille miehille ja naisille; kaikki tällaiset loiset oli ilmiannettava viranomaisille ja suljettava vankilaan, jolleivät he tahtoneet ruveta palvelijoiksi, huolimatta siitä, elättivätkö he itsensä muulla työllä, olivatko päiväläisinä talonpoikien kylvötöissä tai kävivät kauppaa rahalla ja viljalla.» (»Kaiserliche Privilegien und Sanctionen für Schlesien», I, 125.) »Kautta vuosisadan hallitsijain säädöksissä valitetaan katkerasti, että pahantapainen ja ilkeä palvelusväki ei tahdo alistua koviin ehtoihin eikä tyytyä lailliseen palkkaan; yksityistä tilanomistajaa kielletään maksamasta enemmän kuin mitä maakunta on taksassa määrännyt. Ja kuitenkin palvelusehdot olivat sodan jälkeen toisinaan paremmatkin, kuin mitä ne olivat 100 vuotta myöhemmin; vielä 1652 palvelusväki sai Sleesiassa kaksi kertaa viikossa lihaa, kun meidän vuosisadallamme Sleesiassa on seutuja, joissa palvelijat saavat lihaa vain kolmasti vuodessa. Myös päiväpalkka oli sodan jälkeen suurempi kuin seuraavina vuosisatoina.» (G. Freytag, [»Neue Bilder aus dem Leben des deutschen Volkes». Leipzig 1862, S. 35, 36.])
[225*] Tämän lain I artikla kuuluu näin: »Koska kaikenlaisten samaa säätyä ja samassa toimessa olevien kansalaisten muodostamien yhdistysten lakkauttaminen on yksi Ranskan valtiosäännön kulmakiviä, niin niitä ei saa missään muodossa eikä minkään syyn nojalla uudelleen perustaa.» IV artikla selittää, että »jos samalla alalla, samassa käsityössä tai ammatissa toimivat kansalaiset pitävät keskenään neuvotteluja tai tekevät sopimuksia tarkoituksenaan kieltäytyä yhteisin neuvoin harjoittamasta ammattiaan tai tekemästä sitä muutoin kuin määrätystä hinnasta, mainitut neuvottelut ja sopimukset julistetaan... laittomiksi hyökkäyksiksi vapautta ja ihmisoikeuksien julistusta vastaan jne.», siis valtiorikokseksi, aivan niin kuin vanhoissa työläislaeissa. (»Révolutions de Paris». Paria 1791, II, p. 523.)
[226*] Buchez et Roux, »Histoire Parlamentaire», t. X, p. 193–195 passim.
[227*] »Maanvuokraajat», Harrison sanoo »Description of England» -teoksessaan, »joiden oli ennen vaikea maksaa 4 punnan korkoa, maksavat nyt 40, 50, 100 puntaa ja luulevat sittenkin tehneensä huonot kaupat, jollei heillä vuokrasopimuksensa päätyttyä ole 6–7 vuoden vuokra tallessa».
[228*] Rahan arvon alenemisen vaikutusta yhteiskunnan eri luokkiin 1500-luvulla ks. »A Compendious of Briefe Examination of Certayne Ordinary Complaints of Diverse of our Countrymen in these our Days». By W. S. Gentleman (London 1581). Tässä kirjoituksessa käytetyn vuoropuhelun muodon tähden pidettiin Shakespearea kauan kirjoituksen tekijänä ja vielä 1751 se julkaistiin hänen nimessään uudestaan. Sen tekijä on William Stafford. Eräässä kohden ritari (knight) tuumii seuraavaa:
Ritari: »Te, naapuri, maanviljelijä, te, herra kauppias, ja te, kunnon kupariseppä ja muut käsityöläiset, te voitte pitää hyvää huolta eduistanne. Sillä yhtä paljon kalliimpia kuin tavarat nyt ovat entisaikaan verraten, yhtä paljon te nostatte tavaroittenne ja työnne hintaa, joita te myytte. Mutta meillä ei ole mitään sellaista, minkä myyntihintaa me voisimme korottaa korvataksemme tappion, jonka me kärsimme ostaessamme elintarvikkeita.» Toisessa paikassa ritari kysyy tohtorilta: »Anteeksi, ketä te tarkoitatte? Ja ensiksikin, ketkä eivät mielestänne kärsisi siinä mitään tappiota?» — Tohtori: »Tarkoitan kaikkia niitä, jotka elävät ostolla ja myynnillä; sillä sikäli kuin he kalliimmasta ostavat, sikäli he myös kalliimmasta myyvät.» — Ritari: »Keitä ne sitten ovat, jotka sanojenne mukaan siitä voittavat?» — Tohtori: »Tietenkin kaikki ne maanvuokraajat eli farmarit, jotka pitävät tiluksia tai vuokramaita vanhalla vuokralla; sillä maksaessaan vanhan hinnan mukaan he myyvät uuden hinnan mukaan; ts. he maksavat maastaan vähän ja myyvät kaiken, mitä siinä kasvaa, kalliista hinnasta...» — Ritari: »Keitä ne sitten ovat, jotka sanontanne mukaan siinä menettävät enemmän kuin nuo toiset voittavat?» — Tohtori: »Niitä ovat kaikki aatelismiehet, herrat ja kaikki muut, jotka elävät kerta kaikkiaan määrätystä vuokrasta tai palkasta tai eivät itse viljele maataan tai eivät harjoita ostoa ja myyntiä.»
[229*] Ranskassa tulee varhaiskeskiajan régisseurista, ts. tilanhoitajasta ja feodaaliherran saatavien perijästä, pian homme d'affaires (liikemies), joka kiristyksellä, petoksella ym. kohoaa kapitalistiksi. Nämä régisseurit olivat toisinaan itsekin ylhäisiä herroja. Esimerkiksi: »Tässä on laskelma, jonka herra Jacques de Thoraisse, Besanҫonin aatelinen linnanhoitaja, esittää herralle, joka Dijonissa pitää tilejä Burgundin herra herttualle ja kreiville, koroista, jotka mainitulta linnanhoitajalta ovat tulevat joulukuun 25. p:stä 1359 joulukuun 28. p:ään 1360.» (Alexia Monteil, »Traité de Matériaux Manuscrits etc.», p. 234, 235.) Tästä jo huomataan, miten kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla valtaosa saaliista joutuu välittäjälle. Niinpä esimerkiksi taloudellisella alalla rahamiehet, pörssimiehet, kauppiaat ja pikkukauppiaat kuorivat kerman ansioista; porvarillisessa oikeudessa asianajaja kynii riitapuolia; politiikassa edustaja merkitsee enemmän kuin valitsijat, ministeri enemmän kuin hallitsija; uskonnossa Jumalan syrjäyttää pyhä »välimies» ja tämän taas työntävät syrjään papit, jotka vuorostaan ovat välttämättömiä välittäjiä hyvän paimenen ja hänen lampaidensa välillä. — Kuten Englannissa niin myös Ranskassakin suuret läänitysalueet oli jaettu äärettömän moneen pieneen viljelystilaan, mutta maalaisväestön ehdot olivat täällä verrattomasti epäedullisemmat. 1300-luvulla syntyivät vuokratilat — farmit eli terriers. Niiden luku kasvoi jatkuvasti ja ylitti 100 000. Ne maksoivat maanvuokrana rahassa tai luonnossa 1⁄2–1⁄5 tuotteista. Vuokratilat olivat läänejä, aliläänejä (fiefs, arrière-fiefs) jne. tilusten arvon ja alan mukaan; monet niistä käsittivät ainoastaan muutamia auranaloja maata. Kaikkien näiden vuokratilojen alustalaiset olivat tiettyyn määrään saakka tilan tuomiovallan alaisina; oli olemassa neljä eri astetta. Voidaan ymmärtää, kuinka kaikki nämä pienet hirmuvaltiaat rasittivat maalaisväestöä. Monteil sanoo, että siihen aikaan Ranskassa oli 160 000 tuomioistuinta siellä, missä nykyään on vain 4000 (rauhantuomarit mukaan luettuina).
[230*] Ks. hänen teostaan »Notions de Philosophie Naturelle». Paris 1838.
[231*] Seikka, jota sir James Steuart tähdentää.[188]
[232*] »Suon teille», kapitalisti sanoo, »kunnian palvella minua ehdolla, että annatte minulle sen vähän, mikä teille jää, siitä vaivannäöstä, mikä minulla on teitä komentaessani.» (J. J. Rousseau, »Discours sur l'Économie Politique».
[233*] Mirabeau, mt., III osa, s. 20–109 eri paik. — Se Mirabeaun käsitys, että hajallaan olevat verstaat ovat taloudellisempia ja tuottavampia kuin »yhdistetyt» ja että viimeksi mainitut ovat pelkkiä hallitusten hoidossa versovia keinotekoisia ansarikasveja, saa selityksensä siitä tilasta, missä suuri osa Euroopan mantereen manufaktuureista silloin oli.
[234*] »Kaksikymmentä naulaa villoja, jotka ahkera työläisperhe vuoden aikana muuttaa huomaamatta muiden töiden lomassa tarvitsemikseen vaatteiksi — sehän ei herätä mitään huomiota. Mutta tuokaapa villat markkinoille, lähettäkää ne tehtaaseen ja sitten tehdastuotevälittäjälle ja kauppiaalle, niin olette panneet liikkeelle suuret kauppatoimet ja nimellisen pääoman, joka vastaa kaksikymmenkertaisesti noiden villojen arvoa... Työväenluokkaa riistetään tällä tavoin onnettoman tehdastyöväen, loisen kauppiasluokan ja tekaistun kauppa-, raha- ja finanssijärjestelmän ylläpitämiseksi.» (David Urquhart, mt., s. 120.)
[235*] Poikkeuksena tästä on Cromwellin aika. Niin kauan kuin tasavalta säilyi, Englannin kansan kaikki kerrokset kohosivat siitä alennustilasta, mihin ne olivat Tudorien aikana vajonneet.
[236*] Tuckett tietää, että suuri villateollisuus sai koneiden käytäntöönottamisen kautta alkunsa varsinaisista manufaktuureista ja maalais- eli kotimanufaktuurin hävittämisestä. (Tuckett, mt., I osa, s. 139–144.) »Aura ja ies olivat Jumalien keksimiä ja sankarien työkaluja: ovatko kangaspuut, värttinä ja rukki vähemmän jaloa alkuperää? Te erotatte rukin ja auran, värttinän ja ikeen ja saatte tehtaita ja vaivaistaloja, luottoa ja pulakausia, kaksi vihamielistä kansanosaa, maanviljelysväestön ja kauppaväestön.» (David Urquhart, mt., s. 122.) Sitten tulee Carey ja syyttää, eikä varmaankaan aiheetta, Englantia siitä, että se tahtoo muuttaa kaikkien muiden maiden väestön pelkäksi maanviljelysväestöksi, jonka tehtailijana Englanti olisi. Hän väittää, että tällä tavoin on joutunut rappiolle Turkki, koska »maanomistajat ja -viljelijät eivät koskaan saaneet» (Englannin takia) »lujittaa itseään auran ja kangaspuiden, vasaran ja äkeen luonnollisella liitolla». (»The Slave Trade», p. 125.) Hänen mielestään Urquhart itse on yksi Turkin rappiotilan pääaiheuttajia, hän kun on siellä Englannin etuja silmälläpitäen toiminut vapaakaupan edistämiseksi. Parasta kuitenkin on se, että Carey, sivumennen sanoen suuri Venäjän liehakoitsija, tahtoo suojelutullijärjestelmällä estää tuota eroamista, jota se vain jouduttaa.
[237*] Ihmisystävälliset englantilaiset taloustieteilijät, kuten Mill, Rogers, Goldwin, Smith, Fawcett ym., ja vapaamieliset tehtailijat, kuten John Bright ja hänen kaltaisensa, kysyvät englantilaiselta maaylimystöltä — niin kuin jumala tiedusteli Kainilta hänen veljeään Aabelia — minne tuhannet vapaat talonpoikamme ovat joutuneet? Entä mistä te sitten olette tulleet? Noiden vapaiden talonpoikien hävittämisestä. Minkä tähden ette kysy edelleen, mihin vapaat kankurit, kehrääjät ja käsityöläiset ovat joutuneet?
[238*] Teollisuus — tässä vastakohtana maanviljelykselle. Käsitteellisesti maanvuokraaja on samanlainen teollisuuskapitalisti kuin tehtailija.
[239*] »The Natural and Artificial Right of Property Contrasted». London 1832, p. 98, 99. Nimettömän kirjoituksen tekijä on Th. Hodgskin.
[240*] Vielä 1794 pienet verankutojat lähettivät Leeds’istä edustuston anomaan parlamentilta lakia, joka kieltäisi kauppiaita rupeamasta tehtailijoiksi. (Tri Aikin, mt.)
[241*] William Howitt, »Colonization and Christianity. A Popular Hiatory of the Treatment of the Natives by the Europeans in all their Colonies». London 1838, p. 8. Orjien kohtelusta on hyvää aineistoa Charles Comte'n kirjassa: »Traité de la Législation», 3ème éd. Bruxelles 1837. Täytyy tutkia yksityiskohdissaan tätä teosta nähdäkseen, millaiseksi porvaristo tekee itsensä ja työmiehensä siellä, missä se voi häikäilemättömästi muodostella maailmaa oman kuvansa mukaan.
[242*] Thomas Stamford Raffles, late Lieut. Gov. of that island. »The History of Java». London 1817 [v. II, p. CXC—CXCI, liite].
[243*] Vuonna 1866 kuoli yhdessä ainoassa maakunnassa, Orissassa, nälkään enemmän kuin miljoona hindua. Siitä huolimatta Intian valtionrahastoa koetettiin rikastuttaa myymällä nälkäänäkeville elinhyödykkeitä korotettuihin hintoihin.
[243a*] William Cobbett huomauttaa, että Englannissa kaikkia julkisia laitoksia nimitetään »kuninkaallisiksi», mutta velka siellä on sentään »kansallinen» (national debt).
[243b*] »Jos tataarit tulvisivat meidän päivinämme Eurooppaan, olisi melko vaikeata saada heidät ymmärtämään, mitä rahamies meillä on.» (Montesquieu, »Esprit des lois», ed. Londres 1769, t. IV, p. 33.)
[244*] Mirabeau, mt., VI osa, s. 101.
[245*] Eden, mt., II kirja, I luku, s. 421.
[246*] John Fielden, mt., s. 5, 6. Tehdasjärjestelmän alkuaikojen häpeämättömyyksistä ks. tri Aikin, mt., s. 219, ja Gisborne, »Enquiry into the duties of men», 1795, v. II. — Kun höyrykone muutti tehtaat vesiputousten luota maaseudulta kaupunkien keskuksiin, lapsia oli tarjolla »kieltäytymishaluiselle» voitontekijälle tarvitsematta väkivaltaisesti tuottaa orjia köyhäinkodeista. — Kun sir R. Peel (»moitteettoman ulkomuodon ministerin» isä) esitti 1815 lakiehdotuksensa lastensuojeluksesta, F. Horner (harkkorahakomitean neropatti ja Ricardon hyvä ystävä) selitti alahuoneessa: »On tunnettua, että yhden vararikon tehneen henkilön tavaroiden joukossa ilmoitettiin julkisella huutokaupalla myytäväksi ja myytiinkin erä, jos sellaista sanaa saa käyttää, tehdaslapsia omaisuuden osana. Kaksi vuotta sitten (1813) käsiteltiin 'King's Bench'issa (ylihovioikeudessa) inhottava tapaus. Juttu koski jokuista poikaa. Eräs Lontoon seurakunta oli luovuttanut heidät tehtailijalle, joka vuorostaan oli antanut heidät toiselle. Lopuksi jokunen ihmisystävä löysi heidät täysin nälkiintyneinä (absolute famine). Toiseen vielä kauhistuttavampaan tapaukseen hän tutustui toimiessaan parlamentin tutkimuskomitean jäsenenä. Muutamia vuosia sitten eräs Lontoon seurakunta ja muuan Lancashiren tehtailija sopivat keskenään, että jokaista 20 tervettä lasta kohti tehtailijan oli otettava vastaan myös yksi idiootti.»
[247*] Vuonna 1790 oli Englannin Länsi-Intiassa 10 orjaa yhtä vapaata kohti, Ranskan — 14 yhtä kohti, Hollannin — 23 yhtä kohti (Henry Brougham, »An Inquiry into the Colonial Policy of the European Powers». Edinburgh 1803, v. II, p. 74).
[248*] Sanontaa »labouring poor» [»työtätekevä köyhä»] tavataan englantilaisissa laeissa siitä hetkestä alkaen, jolloin palkkatyöläisten luokka saavuttaa huomattavat mittasuhteet. »Labouring poor» asetetaan vastakohdaksi toisaalta »idle poor'eille» [»laiskoille köyhille»], kerjäläisille ym., toisaalta niille työläisille, jotka eivät ole vielä kynittyjä kanoja, vaan työvälineidensä omistajia. Sanonta »labouring poor» siirtyi lakikielestä kansantaloustieteeseen, jossa sitä on käytetty alkaen Culpeperista, J. Childistä ym. aina A. Smithiin ja Edeniin saakka. Sen mukaan voidaan arvioida Edmund Burken, tuon »execrable political cantmonger'in» [»inhottavan valtiollisen lörpöttelijän»] bonne foi'ta [rehellisyyttä], kun hän väittää sanonnan »labouring poor» olevan »execrable political cant» [»inhottavaa valtiollista ulkokultaisuutta»]. Tämä liehakoitsija, joka englantilaisen oligarkian palkkaamana näytteli romantikkoa Ranskan vallankumouksen suhteen, ja Amerikan selkkausten alkuvaiheessa Pohjois-Amerikan siirtomaiden palkkaamana näytteli yhtä menestyksellisesti vapaamielistä englantilaisen oligarkian suhteen, oli kauttaaltaan tavallinen porvari: »Kaupan lait ovat luonnon lakeja ja siis myös jumalan lakeja» (E. Burke, »Thoughts and Details on Scarcity», ed. London 1800, p. 31, 32). Eipä ihme, että hän uskollisena jumalan ja luonnon laeille myi aina itsensä enimmän tarjoavalle! Pastori Tuckerin kirjoituksista — Tucker oli pappi ja tory, mutta muutoin kunnon mies ja kyvykäs kansantaloustieteilijä — saa hyvän kuvan tästä Edmund Burke'sta hänen vapaamielisyytensä ajoilta. Ottaen huomioon sen kurjan periaatteettomuuden, joka nykyään vallitsee ja uskoo nöyrimmästi »kaupan lakeihin», on yhä uudelleen paljastettava Burke't, jotka eroavat seuraajistaan vain yhdessä suhteessa — lahjakkuudessaan!
[249*] Marie Augier, »Du Crédit Public.»
[250*] »Pääoma», »Quarterly Reviewer» sanoo, »pakenee melua ja taistelua ja on luonnostaan pelokas. Tämä on kyllä totta, mutta ei vielä sisällä koko totuutta. Pääoma pelkää liikevoiton puuttumista tai pientä voittoa niin kuin luonto pelkää tyhjyyttä. Tuottaessaan tyydyttävän voiton pääoma tulee rohkeaksi. Varmat 10 prosenttia, ja pääomaa voi käyttää kaikkialla; 20 prosenttia, ja se tulee vilkkaaksi; 50 prosenttia, suorastaan uhkarohkeaksi; 100 prosenttia, ja se tallaa kaikki inhimilliset lait jalkoihinsa; 300 prosenttia, ja ei löydy mitään rikosta, jota se ei uskaltaisi tehdä vaikkapa hirsipuun uhalla. Jos melu ja taistelu tuottaa voittoa, se edistää kumpaakin. Todistuksina ovat salakuljetus ja orjakauppa.» (T. J. Dunning, mt., s. 35, 36.)
[251*] »Olemme aivan uudessa yhteiskuntatilassa... pyrimme erottamaan kaikenlaatuisen omaisuuden kaikenlaatuisesta työstä.» (Sismondi, »Nouveaux Principes de l'Économie Politique», t. II, [Paris 1827], p. 434.)
[252*] »Teollisuuden edistys, jonka tahdoton ja vastustuskyvytön toimeenpanija porvaristo on, asettaa kilpailusta johtuvan työläisten eristäytymisen tilalle heidän vallankumouksellisen yhteenliittymisensä yhdistysten kautta. Suurteollisuuden kehittyessä porvariston jalkojen alta riistetään siis itse se perusta, jolla se tuottaa ja omistaa tuotteet. Se tuottaa ennen kaikkea omat haudankaivajansa. Porvariston häviö ja proletariaatin voitto ovat yhtä väistämättömiä... Kaikista nykyään porvaristoa vastaan esiintyvistä luokista vain proletariaatti on todella vallankumouksellinen luokka. Muut luokat rappeutuvat ja häviävät suurteollisuuden kehittyessä, proletariaatti on sen oma tuote... Keskisäädyt, kuten pienteollisuudenharjoittaja, pikkukauppias, käsityöläinen, talonpoika, kaikki ne taistelevat porvaristoa vastaan pelastaakseen perikadolta olemassaolonsa keskisäätynä. Ne eivät siis ole vallankumouksellisia, vaan vanhoillisia. Enemmänkin, ne ovat taantumuksellisia, sillä ne yrittävät kääntää historian pyörää taaksepäin.» (K. Marx ja F. Engels, »Manifest der Kommunistischen Partei». London 1848, p. 11, 9 [ks. Valitut teokset. 1. osa, s. 104, 103].)
[253*] Tässä on kysymys todellisista siirtomaista, neitseellisestä maasta, johon vapaat siirtolaiset asettuvat asumaan. Taloudellisessa suhteessa Yhdysvallat ovat yhä vielä Euroopan siirtomaa. Muuten tähän kuuluvat myös sellaiset vanhat asutusalueet, joissa orjuuden poistaminen on kokonaan muuttanut entiset olot.
[254*] Ne muutamat valonvälähdykset, jotka Wakefield loi siirtomaiden luonteeseen, ovat jo ennen häntä tulleet täydellisesti esitetyiksi Mirabeau vanhemman, fysiokraatin, ja vielä aikaisemmin englantilaisten taloustieteilijöiden teoksissa.
[255*] Se tulee myöhemmin ajoittaisesti välttämättömäksi kansainvälisessä kilpataistelussa. Olipa sen vaikutin mikä tahansa, seuraukset pysyvät samoina.
[256*] »Neekeri on neekeri. Vasta tiettyjen suhteiden vallitessa hänestä tulee orja. Puuvillankehruukone on kone, jolla kehrätään puuvillaa. Vain tiettyjen suhteiden vallitessa siitä tulee pääomaa. Noista suhteista irrallisena se on yhtä vähän pääomaa kuin kulta sinänsä on rahaa tai sokeri sokerin hinta... Pääoma on yhteiskunnallinen tuotantosuhde. Se on historiallinen tuotantosuhde.» (Karl Marx, Friedrich Engels, Valitut teokset kolmessa osassa, 1. osa. Kustannusliike Edistys, Moskova, s. 140, 141.)
[257*] E. G. Wakefield, »England and America». London 1833, v. II, p. 33.
[258*] Mt., 1. nidos. s. 17.
[259*] Mt.. 2. nidos, s. 18.
[260*] Mt., s. 42, 43, 44.
[261*] Mt., 2. nidos, s. 5.
[262*] »Tullakseen siirtolaisasutuksen ainesosaksi maan täytyy olla sekä viljelemätöntä että yleistä omaisuutta, joka voidaan muuttaa yksityisomaisuudeksi.» (Mt., 2. nidos. s. 125.)
[263*] Mt., 1. nidos, s. 247.
[264*] Mt., s. 21, 22.
[265*] Mt., 2. nidos, s. 116.
[266*] Mt., 1. nidos, s. 131.
[267*] Mt., 2. nidos, s. 5.
[268*] Merivale, »Lectures on Colonization and Colonies». London 1841–1842, v. II, p. 235–314 passim. Lempeä, vapaakauppaa puolustava vulgaari taloustieteilijä Molinarikin sanoo: »Siirtomaissa, joissa orjuus on lakkautettu ilman, että pakkotyö korvattiin vastaavalla määrällä vapaata työtä, olemme nähneet jotain vastakkaista sille asiaintilalle, minkä me joka päivä näemme silmäimme edessä. Olemme nähneet, kuinka tavalliset työläiset puolestaan riistävät teollisuusmiehiä, kuinka he vaativat heiltä palkkoja, jotka eivät ole missään suhteessa siihen lailliseen osaan, mikä heille on tuotteesta tuleva. Kun plantaasinomistajat eivät voineet saada sokeristaan riittävää hintaa korvatakseen palkkojen kohoamisen, oli heidän pakko maksaa ero ensin liikevoitostaan ja lopuksi itse pääomistaan. Useat plantaasinomistajat joutuivat täten vararikkoon, toiset lakkauttivat liikkeensä uhkaavaa perikatoa välttääkseen... Epäilemättä on parempi nähdä pääomamäärien kuin kokonaisten ihmissukupolvien tuhoutuvan» (miten jalomielistä, herra Molinari); »mutta eikö olisi parempi, etteivät kumpaisetkaan joutuisi perikatoon?» (Molinari, mt., s. 51, 52.) Herra Molinari, herra Molinari! Minne sitten joutuvat kymmenen käskyä, Mooses ja profeetat, kysynnän ja tarjonnan laki, kun Euroopassa yrittäjä ja Länsi-Intiassa työläinen voivat vähentää toinen toisensa »laillista osuutta». Ja sanokaa, olkaa hyvä, mikä on tämä »laillinen osuus», jota tunnustuksenne mukaan eurooppalainen kapitalisti ei maksa joka päivä? Herra Molinarin tekisi kovin mieli panna muuten automaattisesti vaikuttava kysynnän ja tarjonnan laki täytäntöön poliisivoiman avulla tuolla toisella puolen, siirtomaissa, missä työläiset ovat niin »yksinkertaisia», että »riistävät» kapitalistia.
[269*] Wakefield, »England and America». London 1833, v. II, p. 52.
[270*] Mt., s. 191, 192.
[271*] Mt., 1. nidos, s. 47, 246.
[272*] »Te väitätte, että mies, jolla ei ole muuta kuin käsivartensa, löytää työtä ja saa tuloja maan ja pääomien anastamisen ansiosta... Päinvastoin maan anastaminen yksityisten haltuun on syynä sellaisten ihmisten olemassaoloon, joilla ei ole muuta kuin kaksi kättä. Jos panette ihmisen ilmattomaan paikkaan, niin riistätte häneltä ilman mitä hän hengittää. Samoin teette, kun anastatte maan... Silloin panette hänet rikkautta puuttuvaan tyhjyyteen, missä hän voi elää vain teidän mielivallastanne riippuvana.» (Colins, mt., 3. nidos, s. 267–271, eri paik.)
[273*] Wakefield, »England and America». London 1833, v. II, p. 192.
[274*] Mt., s. 45.
[275*] Niin pian kuin Australia sai itse säätää lakinsa, se julkaisi tietysti siirtolaisille suosiollisia lakeja, mutta Englannin hallituksen kerran suorittama maan tuhlaus oli tässä esteenä. »Ensimmäisenä ja pääasiallisena päämääränä, mihin uusi vuoden 1862 maalaki pyrki, oli parempien asutusmahdollisuuksien tarjoaminen kansalle.» (»The Land Law of Victoria» by the Hon. G. Duffy, Minister of Public Lands. London 1862.)
[i] Käsikirjoituksessa on edellisessä tapauksessa »vähän» ja jälkimmäisessä »paljon». Toim.
[ii] Käsikirjoituksessa on »keskittyminen»; korjaus on tehty F. Engelsin toimittaman englantilaisen painoksen tekstin mukaisesti. Toim.
[iii] Käsikirjoituksessa on: »kääntäen verrannollinen sen työrasitukseen»; korjaus on tehty tekijän hyväksymän ranskankielisen laitoksen tekstin mukaisesti. Toim.
[iv] — kirjaimellisesti: Preussin kuninkaalle, kuvaannollisesti: tuleen. Toim.
[144] Marx viittaa tässä Schillerin tragedian »Kabale und Liebe» henkilön, hovimarsalkka Kalbin käytökseen. Kolmannessa näytöksessä (toinen kohtaus) Kalb kieltäytyy ensin osallistumasta juoniin, joita presidentti punoo saksalaisen herttuan hovissa. Silloin presidentti uhkaa ottaa virkaeron, joka johtaa myös Kalbin eroon. Tästä kovasti säikähtänyt Kalb huudahtaa: »Entä minä? Mitäs te! Te olette sivistynyt! Mutta minä... mon Dieu! Jos hänen korkeutensa erottaa minut, niin mikä minä sitten olen?». — 516.
[145] Kysymyksessä on saksalainen työväenyhdistys, jonka Marx ja Engels perustivat Brysseliin elokuun lopulla 1847. Yhdistyksen tarkoituksena oli tehdä poliittista valistustyötä Belgiassa asuvien saksalaisten työläisten keskuudessa ja selittää heille tieteellisen kommunismin aatteita. Marxin ja Engelsin sekä heidän työtoveriensa johdolla yhdistyksestä tuli Belgian proletaaristen vallankumousvoimien yhdistymisen legaalinen keskus. Yhdistyksen parhaat ainekset kuuluivat Kommunistien liiton Brysselin yhteisöön. Brysselin saksalainen työväenyhdistys lakkasi toimimasta kohta Ranskan vuoden 1848 porvarillisen helmikuun vallankumouksen jälkeen, sillä Belgian poliisi oli vanginnut ja karkottanut sen jäseniä. — 519.
[146] Simonde de Sismondi, »Nouveaux principes d'économie politique, ou De la richesse dans ses rapports avec la population», Tome I. Paris 1819, p. 119 (»Kansantaloustieteen uudet periaatteet eli rikkaudesta ja sen suhteesta väestöön», 1. osa. Pariisi 1819, s. 119). — 522.
[147] Hegel, »Grundlinien der Philosophie des Rechts», Werke. Zweite Auflage, Bd. VIII, Berlin 1840, S. 259. — 528.
[148] Tarkoitetaan teosta: J. St. Mill, »System of logic, ratiocinative and inductive, being a connected View of the Principles of Evidence, and the Methods of Scientific Investigation». In two volumes (»Syllogistisen ja induktiivisen logiikan järjestelmä, todistusperiaatteiden esitys tieteellisten tutkimusmenetelmien yhteydessä. Kaksi nidosta). Ensimmäinen laitos ilmestyi Lontoossa 1843. Marx tähdentää, että J. St. Mill, joka pyrki esittämään »logiikan järjestelmän», oli taloustieteilijänä pintapuolinen eikä noudattanut loogisen erittelyn alkeellisia vaatimuksia. — 530.
[149] »Tableau economique» (»Taloustaulukko») — yhteiskunnallisen kokonaispääoman uusintamisen ja kiertokulun asetelma, jonka kehitteli ensi kerran taloustieteessä fysiokraatti Quesnay. Siitä puhutaan seikkaperäisemmin Marxin »lisäarvoteorioissa» (1. osa, 6. luku), Engelsin kirjan »Anti-Dühring» toisen osaston kymmenennessä luvussa, jonka on kirjoittanut Marx, sekä »Pääoman», toisessa osassa (yhdeksästoista luku). — 530.
[150] Tässä mainittuja sanoja »ei ole mitään päivämäärää» Lichnowski toisti moneen kertaan puhuessaan 25. heinäkuuta 1848 Frankfurtin kansalliskokouksessa Puolan historiallista itsenäistymisoikeutta vastaan. Sanojen »keinen Datum hat» asemesta Lichnowski sanoi »keinen Datum nicht hat», ts. vastoin saksan kieliopin sääntöjä käytti rinnakkain kahta kieltomuotoa. Sen vuoksi hänen puhettaan säesti läsnäolijoiden nauru. — 531.
[151] Schiller, »Der Bürgschaft». — 533.
[152] Faustin muunnetut sanat Goethen samannimisestä tragediasta, 1. osa, toinen kohtaus (»Ulkopuolella kaupunginporttia»). — 533.
[153] J. B. Say, »Traité d'économie politique», Cinquième edition, Tome premier. Paris 1826, p. 130–131 (»Tutkielma kansantaloustieteestä», Viides painos, Ensimmäinen osa. Pariisi 1826, s. 130–131). — 534.
[154] Sanonta »determinatio est negatio» (»Määritteleminen on kieltämistä») esiintyy 2. kesäkuuta 1674 päivätyssä Spinozan kirjeessä tuntemattomalle (ks. Baruch de Spinozan kirjeenvaihtoa, kirjettä 50). Spinoza käyttää sitä merkityksessä: rajoittaminen eli määritteleminen on kieltämistä. Sanonta »omnis determinatio est negatio» ja Hegelin teoksissaan sille antama tulkinta »kaikki määrittyneisyys on kieltämistä» ovat laajasti tunnettuja. (Ks. »Enzyklopädie der philosophischen Wissenschaften», Erster Teil, § 91, liite; »Die Wissenschaft der Logik», Erstes Buch, Erster Abschnitt, Zweites Kapitel: »b. Qualität; »Vorlesungen über die Geschichte der Philosophie», Erster Teil, Erster Abschnitt, Erstes Kapitel, Paragraph über Parmenides). — 536.
[155] Tässä siteerataan A. Potterin kirjaa »Political Economy: its Objects, Uses, and Principles: considered with Reference to the Condition of the American People». New York 1841 (»Kansantaloustiede: sen tutkimuskohde, tarkoitus ja perusteet Amerikan kansan elinolojen kannalta katsottuina». New York 1841). Kuten johdannosta näkyy, suurimman osan kirjasta muodostavat uudelleen julkaistut (A. Potterin tekemine muutoksineen) J. Scropen Englannissa 1833 julkaistun kirjan »The Principles of Political Economy» (»Kansantaloustieteen periaatteet») ensimmäiset kymmenen lukua. — 536.
[156] Sanoja »nulla dies sine linea» (»ei yhtään päivää ilman piirtoa») pidetään huomattavalle muinaiskreikkalaiselle taidemaalari Apellesille kuuluvina. Apellesin sääntönä oli työskennellä joka päivä jonkin maalaustaideluomuksensa parissa. — 547.
[157] Linguet, »Théorie des loix civiles, ou Principes fondamentaux de la société», Tome I. Londres 1767, p. 236. — 553.
[158] Peculium — muinaisessa Roomassa osa omaisuutta, jonka perheen pää oli oikeutettu antamaan vapaalle tai orjalle taloudenpitoa tai -hoitoa varten. Peculiumin voimaan saattaminen ei poistanut orjan todellista riippuvuutta herrastaan, ja peculiumin juridisena omistajana oli edelleenkin herra. Niinpä orja, jolla oli peculium, sai tehdä kauppoja sivullisten kanssa, mutta vain sellaisia kauppoja, jotka tekivät mahdottomaksi ansaita niin paljon rahaa, että nän olisi voinut lunastaa itsensä täysin vapaaksi. Edulliset kauppatoimet sekä muut asiat, jotka saattoivat lisätä huomattavasti peculiumia, hoiti tavallisesti itse perheen pää. — 555.
[159] A. Smith, »An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations», Vol. I. Edinburgh 1814, p. 142 (»Tutkielma kansakuntien varallisuuden luonnosta ja syistä, 1. osa. Edinburgh 1814, s. 142). — 558.
[160] Vuosina 1849–1859 Englanti osallistui useihin sotiin: Krimin sotaan (1853–1856), sotaan Kiinaa vastaan (1856–1858 ja 1859–1860) ja sotaan Persiaa vastaan (1856–1857). Sitä paitsi vuonna 1849 Englanti valloitti lopullisesti Intian ja vuosina 1857–1859 sen joukko-osastot lähetettiin kukistamaan Intian kansallista vapautuskapinaa. — 573.
[161] J. Steuart, »An Inquiry into the Principles of Political Oeconomy», Vol. I. Dublin 1770, p. 39, 40 (»Tutkielma kansantaloustieteen periaatteista», 1. osa. Dublin 1770, s. 39, 40). — 581.
[162] N. Boileau, 8. satiiri. — 586.
[163] A. Smith, »An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations», Vol. I. Edinburgh 1814, p. 6. — 587.
[164] Ks. selitystä 123. — 588.
[165] »Low Church» (»alhainen kirkko») — anglikaanisen kirkon suuntaus, joka oli levinnyt pääasiassa porvariston ja alimman papiston keskuuteen. Sen kannattajat saarnasivat poroporvarillista moraalia ja harjoittivat filantrooppista toimintaa, joka oli aina luonteeltaan tekohurskasta ja ulkokultaista. Tällaisen toiminnan ansiosta kreivi Shaftesburylla (lordi Ashleylla) oli huomattava vaikutusvalta »alhaisen kirkon» piireissä. Marx nimitti häntä sen vuoksi ironisesti tämän kirkon »paaviksi». — 606.
[166] Horatius, »Ars poetica» (»Runoustiede»), 173. säkeistö. — 608.
[167] Tätä sanontaa käyttää Fourier teoksessaan »Le nouveau monde industriel et sociétaire» (»Uusi teollinen ja sosietaarinen maailma»), viides jakso, lisäys lukuun 36; kuudes jakso, yleistävät yhteenvedot. — 624.
[168] Erin — Irlannin vanha nimi. — 636.
[169] Mefistofeleen muunnetut sanat Goethen tragediasta »Faust» (»Alkunäytös taivaassa»). — 636.
[170] Feniläiset — Irlannin pikkuporvarillisia vallankumouksellisia. Feniläisten ensimmäisiä järjestöjä syntyi 1857 Irlannissa ja USA:ssa, jossa niihin kuului syntyperältään irlantilaisia emigrantteja. Feniläisten ohjelma ja toiminta heijastivat Irlannin kansanjoukkojen protestia englantilaista siirtomaasortoa vastaan. Feniläiset vaativat maansa kansallista itsenäisyyttä, demokraattisen tasavallan pystyttämistä, vuokraaja-talonpoikien muuttamista muokkaamansa maan omistajiksi yms. He aikoivat toteuttaa poliittisen ohjelmansa aseellisen kapinan avulla. Heidän salaliittolaistoimintansa ei kuitenkaan ollut menestyksellistä. 1860-luvulla feniläiset joutuivat laajamittaisten rankaisutoimenpiteiden kohteeksi. 1870-luvulla liike rappeutui. — 639.
[171] »Acerba fata Romanos agunt scelusque fraternae necis» (»Roomalaisia ahdistivat kovat kohtalot ja veljesmurhan rikos») — Horatius, Epode 7. — 639.
[172] Maailmanmarkkinoilla tapahtuneella vallankumouksella tässä tarkoitetaan Genovan, Venetsian ja muiden Pohjois-Italian kaupunkien osuuden jyrkkää laskemista kauttakulkukaupassa 1400-luvun lopulla, mikä johtui silloisista suurista maantieteellisistä löydöistä: Kuuban, Haitin ja Bahamasaarien sekä Pohjois-Amerikan mantereen löydöstä, meritien löydöstä Intiaan Afrikan eteläisen kärjen kautta ja vihdoin Etelä-Amerikan mantereen löydöstä. — 643.
[173] J. Steuart, »An Inquiry into the Principles of Political Oeconomy», Vol. I. Dublin 1770, p. 52. — 644.
[174] »Pauper ubique jacet» (»Köyhiä on kaikkialla») — sanat Ovidiuksen teoksesta »Fasti», ensimmäinen kirja, 218. säkeistö. — 647.
[175] Tarkoitetaan nähtävästi karanneiden talonpoikien etsintää koskevaa asetusta, joka annettiin 1597 Fjodor Ivanovitšin hallituskaudella, jolloin Venäjää hallitsi tosiasiassa Boris Godunov. Tämän asetuksen mukaisesti tilanherrojen sietämätöntä sortoa ja orjuutta paenneita talonpoikia etsittiin viisi vuotta ja palautettiin väkivaltaisesti entisille isännilleen. — 648.
[176] Nimityksen »glorious revolution» (»mainio vallankumous») sai Englannin porvarillisessa historiankirjoituksessa vuoden 1688 valtiokaappaus, jonka seurauksena Englannissa pystytettiin perustuslaillinen monarkia. Se pohjautui maa-aateliston ja suurporvariston väliseen kompromissiin. — 648.
[177] Tarkoitetaan 1796 Lontoossa ilmestynyttä pamflettia: »A Letter from the Right Honourable Edmund Burke to a Noble Lord, on the Attacks made upon him and his Pension, in the House of Lords, by the Duke of Bedford, and the Earl of Lauderdale, Early in the present Sessions of Parliament» (»Kunnianarvoisen Edmund Burken kirje jalosukuiselle lordille niiden moitteiden johdosta, joita hänelle ja hänen eläkkeestään tekivät herttua Bedford ja jaarli Lauderdale ylähuoneessa parlamentin nykyisen istuntokauden alussa»). — 649.
[178] Liciniuksen laki — muinaisessa Roomassa v. 367 eaa. annettu laki. Se edellytti tiettyä rajoitusta yhteiskunnallisten maiden luovuttamisessa henkilökohtaiseen käyttöön ja osittaista velkojen kassaatiota. Laki suuntautui suurmaanomistusta ja patriisiylimystön etuoikeuksia vastaan ja osoitti, että plebeijien taloudelliset ja poliittiset asenteet olivat jonkin verran lujittuneet. Roomalaisen perinnäistavan mukaan lain laatijoina pidetään kansantribuuneja Liciniusta ja Sextiusta. — 651.
[179] Tarkoitetaan Stuartien kuningassuvun kannattajien kapinaa vuosina 1745–1746. He vaativat niin sanotun »nuoren vallantavoittelijan», Charles Edwardin nostamista Englannin valtaistuimelle. Kapina oli siihen aikaan Skotlannin ja Englannin kansanjoukkojen vastalause maalordien harjoittamaa riistoa ja joukoittaista maattomuutta vastaan. Sen jälkeen kun Englannin vakinaiset joukot tukahduttivat kapinan, Ylä-Skotlannin klaanijärjestelmä alkoi nopeasti rappeutua, ja talonpoikien karkottaminen mailtaan kävi yhä voimaperäisemmäksi. — 653.
[180] Taksmeneiksi, kuten Marx itse selittää kirjoituksessa »Wahlen — Trübe Finanzlage — Die Herzogin von Sutherland und die Sklaverei», nimitettiin Skotlannissa klaanijärjestelmän vallitessa suvunvanhimpia, jotka olivat välittömästi klaanipäällikön, lairdin (»suuren miehen») alaisia. Laird jakoi vanhimpien haltuun maan (»tak»), joka oli koko klaanin omaisuutta, ja lairdin vallan tunnustukseksi hänelle maksettiin pientä veroa. Taksmenit vuorostaan jakoivat maapalstat vasalleilleen. Klaanijärjestelmän hajottua laird muuttui maalordiksi ja taksmeneista tuli itse asiassa kapitalistisia farmareita. Samanaikaisesti myös entinen vero vaihtui maankorkoon. — 653.
[181] Gaeliläiset — Pohjois- ja Länsi-Skotlannin ylämaan kantaväestöä, muinaisten kelttiläisten jälkeläisiä. — 653.
[182] Marx tarkoittaa kirjoitustaan »Elections — Financial clouds — The Duchess of Sutherland and Slavery», joka julkaistiin sanomalehdessä »New York Daily Tribune» 9. helmikuuta 1853. — 655.
[183] Petty Sessions (alioikeudet) — Englannissa rauhantuomarien istunnot, joissa käsiteltiin pieniä juttuja yksinkertaistetun oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti. — 659.
[184] A. Smith, »An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations», Vol. I. Edinburgh 1814, p. 237. — 661.
[185] Laki »salaliitoista» oli voimassa Englannissa jo keskiajalla. Laki kielsi »kaikkinaisen salaisen toiminnan, vaikka se olisi ollut oikeutettuakin». Tämän lain perusteella hajotettiin työläisten järjestöt ja tukahdutettiin luokkataistelu niin ennen yhdistymisvastaisten lakien säätämistä (ks. selitystä 134) kuin niiden kumoamisen jälkeenkin. — 663.
[186] Kysymyksessä on Ranskan jakobiinidiktatuurin hallitus vuoden 1793 kesäkuusta vuoden 1794 kesäkuuhun. — 664.
[187] A. Anderson, »An Historical and Chronological Deduction of the Origin of Commerce, from the Earliest Accounts to the present Time» (»Historiallinen ja kronologinen katsaus kaupankäyntiin sen varhaisvaiheista nykypäiviin»). Ensimmäinen painos ilmestyi Lontoossa 1764. — 667.
[188] J. Steuart, »An Inquiry into the Principles of Political Oeconomy», Vol. I. Dublin 1770, First book, Ch. XVI. — 667.
[189] G. Gülich, »Geschichtliche Darstellung des Handels, der Gewerbe und des Ackerbaus der bedeutendsten handeltreibenden Staaten unserer Zeit», Bd. I. Jena 1830, S. 371 (»Historiallinen kuvaus aikamme merkittävimpien kauppavaltioiden kaupankäynnistä, teollisuudesta ja maanviljelyksestä», 1. osa, Jena 1830, s. 371). — 674.
[190] Marx vetoaa tässä nähtävästi Johan de Wittin kirjoittamaksi oletetun kirjan »Aanwysing der heilsame politike Gronden en Maximen van de Republike van Holland en West-Friesland» (»Hollannin ja Länsi-Frieslandin tasavallan tärkeimmät poliittiset periaatteet ja maksiimit») englanninkieliseen laitokseen. Kirja julkaistiin ensi kerran Leydenissä 1662. On todettu, että paitsi J. de Wittin kirjoittamaa kahta lukua, teoksen on kirjoittanut alankomaalainen taloustieteilijä ja teollisuudenharjoittaja Piter van der Hore (Piter de la Court). — 676.
[191] Asiento — sopimukset, joiden nojalla Espanja myönsi 1500–1700-luvulla ulkovalloille ja yksityisille henkilöille erikoisoikeuden neekerien myyntiin Espanjan amerikkalaisiin siirtomaihin. — 679.
[192] Tantae molis erat (niin suunnaton vaiva oli) — sanonta Vergiliuksen runoelmasta »Aeneis», ensimmäinen kirja, 33. säkeistö. — 679.
[193] C. Pecqueur, »Théorie nouvelle d'économie sociale et politique, ou Études sur l'organisation des sociétés». Paris 1842, p. 435 (»Uusi sosiaalisen ja kansantaloustieteen teoria eli tutkielma yhteiskuntien organisaatiosta». Pariisi 1842, s. 435). — 681.
[194] Tarkoitetaan vuoden 1844 pankkilakia. Ehkäistäkseen vaikeudet pankkisetelien vaihdossa kultaan Englannin hallitus hyväksyi R. Peelin aloitteesta lain Englannin pankin uudistamisesta, jonka mukaan se jaettiin kahteen itsenäiseen osastoon, pankki- ja emissiosastoon, ja säädettiin kiinteä setelien kultakatenormi. Kultakatteettomien setelien liikkeeseenlasku rajoitettiin 14 miljoonaan puntaan. Mutta huolimatta vuoden 1844 pankkilain voimassaolosta kiertokulussa olevien setelien määrä riippui tosiasiassa niiden kysynnästä kiertokulun piirissä eikä katevarannosta. Talouspulien aikana, jolloin rahantarve oli erittäin kärkevä, Englannin hallitus keskeytti väliaikaisesti vuoden 1844 lain voimassaolon ja lisäsi kultakatteettomien pankkisetelien summaa. — 692.