[II–8] Rahan ymmärtämisen täydessä määritteisyydessään rahana tekee erityisen vaikeaksi — poliittinen taloustiede yrittää väistää näitä vaikeuksia unohtamalla rahan yhden määrityksen tarkastellessaan toista ja vetoamalla toiseen määritykseen kun se joutuu kohtaamaan yhden määrityksen — että tässä tietty yhteiskunnallinen suhde, yksilöiden tietty keskinäissuhde ilmenee metallina, kivenä, yksilöiden ulkopuolisena puhtaasti ruumiillisena esineenä, jota löytyy sellaisenaan luonnossa ja johon ei jää enää edes muotomääritystä erottamaan sen luonnollisesta olemassaolosta. Kulta ja hopea eivät ole itsessään ja sinänsä rahaa. Luonto ei tuota rahaa sen enempää kuin valuuttakurssia tai pankkiireita.[2] Kulta ja hopea eivät toimineet Perussa ja Meksikossa rahana, vaikka ne esiintyivät siellä koruina ja vaikka siellä oli olemassa kehittynyt tuotantojärjestelmä. Rahana oleminen ei ole mikään kullan ja hopean luonnollinen ominaisuus ja niin ollen se on sellaisenaan täysin tuntematon fyysikoille, kemisteille jne. Mutta raha on välittömästi kultaa ja hopeaa. Kun rahaa tarkastellaan mittana, on muotomääritys vielä vallitseva; kun sitä tarkastellaan metallirahana, on muotomääritys vieläkin vallitsevampi, mikä ilmenee ulkoisestikin sen leimassa. Sen sijaan rahan kolmannessa määrityksessä, ts. täydellistyneessä rahassa, jossa mittana ja metallirahana oleminen ilmenee vain rahan toimintona, rahan muotomääritys on kokonaan kadonnut eli lankeaa välittömästi yhteen rahan metallina olemisen kanssa. Kullasta ja hopeasta ei käy lainkaan ilmi että niiden rahana olemisen määritys on pelkästään yhteiskunnallisen prosessin tulos; kulta (tai hopea) on rahaa.
Kultaa ja hopeaa on sitäkin vaikeampi käsittää rahaksi, koska niiden välitön käyttöarvo elävälle yksilölle ei ole missään yhteydessä niiden raharooliin ja niistä, puhtaan vaihtoarvon ruumiillistumista, on ylipäätään hävinnyt kaikki mikä muistuttaisi käyttöarvosta erotukseksi vaihtoarvosta. Näin ollen tässä tulee esiin koko puhtaudessaan se perusristiriita, joka sisältyy vaihtoarvoon ja sitä vastaavaan yhteiskunnalliseen tuotantotapaan. Edellä[3] on jo arvosteltu yrityksiä kumota ristiriita ottamalla rahalta sen metallimuoto ja vahvistamalla raha myös ulkoisesti joksikin yhteiskunnan asettamaksi edellytykseksi, yhteiskunnallisen suhteen ilmaukseksi; näiden yritysten toteutusten viimeinen muoto olisi työrahan muoto. Nyt on täytynyt käydä aivan selväksi että niin kauan kuin vaihtoarvon perusta säilyy, kaikki tällaiset yritykset ovat hölmöyttä ja että harhaluulo, jonka mukaan metalliraha väärentää muka vaihdon, johtuu siitä että rahan luonne on jäänyt täysin tuntemattomaksi. Toisaalta on yhtä selvää että samassa määrin kuin vastustus hallitsevia tuotantosuhteita kohtaan kasvaa ja tuotantosuhteet itse puolestaan alkavat raivata tarmokkaammin tietään luodakseen nahkansa, polemiikki suuntautuu metallirahaa vastaan tai ylipäätään rahaa vastaan silmäänpistävimpänä, ristiriitaisimpana ja ankarimpana ilmiönä, jossa järjestelmä on käsinkosketeltava. Kaikenlaisten rahalla tehtävien temppujen pitäisi sitten kumota ne ristiriidat, joiden pelkkä silminnähtävä ilmentymä raha on. Yhtä selvää on että näiden uudistajien mielestä rahalla voidaan tehdä monia kumouksellisia toimenpiteitä, sikäli kuin hyökkäys rahaa vastaan näyttäisi jättävän kaiken muun entiselleen ja vain oikaisevan vääristymät. Silloin isketään säkkiä vaikka isku tarkoitetaan aasille. Ellei aasi tunne säkkiin osuvia iskuja, osutaan todella vain säkkiin eikä aasiin. Niin kauan kuin toimenpiteet suunnataan rahaa vastaan sellaisenaan, hyökätään vain seurauksia vastaan syiden jäädessä entiselleen; se merkitsisi tuotantoprosessin häiriötä, mutta prosessin vankka perusta on kyllin voimakas pakottaakseen nämä häiriöt enemmän tai vähemmän väkivaltaisen reaktion kautta pelkiksi ohimeneviksi häiriöiksi ja siten hallitakseen ne.
Toisaalta rahasuhteen määritys, sikäli kuin sitä on tähän asti tarkasteltu puhtaassa muodossaan ja ilman yhteyttä pitemmälle kehittyneisiin tuotantosuhteisiin, sisältää että yksinkertaisessa asussaan käsitetyissä rahasuhteissa kaikki porvarillisen yhteiskunnan immanenttiset ristiriidat näyttävät hävinneen; tästä syystä porvarillinen demokratia turvautuu vielä suuremmassa määrin kuin porvarilliset taloustieteilijät (nämä ovat sentään niin johdonmukaisia että palaavat vielä yksinkertaisempaan vaihtoarvon ja vaihdon määritykseen) yhä uudelleen rahasuhteeseen puolustellakseen olemassaolevia taloudellisia oloja.
Itse asiassa niin kauan kuin tavara tai työ on määritetty vielä vain vaihtoarvoksi, ja se suhde missä eri tavarat tulevat suhteeseen keskenään, on määritetty näiden vaihtoarvojen vaihtamiseksi toisiinsa, niiden asettamiseksi keskenään yhtäläiseksi, määritetään yksilöt, subjektit, joiden kesken tämä prosessi tapahtuu, yksinkertaisesti vain vaihtaviksi. Sikäli kuin huomio kohdistetaan vain muotomääritykseen — ja sehän on talouden määritys, se määritys missä yksilöt ovat toisiinsa kanssakäymissuhteessa, heidän yhteiskunnallisen toimintonsa tai yhteiskunnallisen keskinäissuhteensa osoitin — sikäli yksilöiden välillä ei ehdottomasti ole olemassa mitään eroa. Jokainen subjekteista on vaihtava, ts. jokaisella on sama yhteiskunnallinen suhde toiseen kuin toisella on häneen. Näin ollen heidän suhteenaan vaihdon subjekteina on yhtäläisyyden suhde. Heidän keskensä on mahdotonta havaita mitään eroa saati vastakohtaisuutta eikä heidän välillä ole edes erilaisuutta. Edelleen heidän vaihtamansa tavarat ovat vaihtoarvoina vastikkeita tai niitä ainakin pidetään sellaisina (vain se olisi mahdollista että kummankin tekemässä arvioinnissa tapahtuisi subjektiivinen erehdys, ja mikäli toinen yksilö esimerkiksi vetäisi toista nenästä, tämä ei olisi seurausta siitä millainen luonne on sillä yhteiskunnallisella toiminnolla,missä he ovat toisiaan vastassa, sillä molemmat ovat tässä toiminnossa samaa; he ovat siinä yhtäläiset; se johtuisi vain luonnollisesta viekkaudesta, suostuttelutaidosta jne., lyhyesti sanottuna toisen yksilön puhtaasti henkilökohtaisesta etevämmyydestä toiseen nähden. Tällainen ero oli puhtaasti luonnollinen eikä sillä olisi mitään tekemistä suhteen luonteen kanssa sellaisenaan, ja kuten myöhemmissä tutkimuksissa todetaan, kilpailu yms. jopa heikentäisi tätä luonnollista eroa entisestään ja veisi sen alkuperäisen merkityksen.)
Mikäli asiaa tarkastellaan suhteen puhtaan muodon, taloudellisen puolen kannalta — tämän muodon ulkopuolella oleva sisältö jää tässä oikeastaan vielä kokonaan poliittisen taloustieteen ulkopuolelle tai se esiintyy taloudellisesta eroavana, luonnollisena sisältönä, josta voidaan sanoa, että se eroaa vielä kokonaan taloudellisesta suhteesta, koska se käy vielä välittömästi yksiin sen kanssa[4] — niin esiin nousee vain kolme muodollisesti erilaista momenttia: suhteen subjektit, vaihtavat, jotka esiintyvät yhden ja saman määrityksen mukaisina; heidän vaihtonsa esineet, vaihtoarvot, vastikkeet [II–9], jotka eivät ole vain yhtäläisiä, vaan joiden on nimenomaisesti oltava yhtäläisiä ja jotka on asetettu yhtäläisiksi; vihdoin itse vaihtotapahtuma, välitys, jonka nojalla subjektit esiintyvät juuri vaihtavina, yhtäläisinä, ja heidän objektinsa esiintyvät vastikkeina, yhtäläisinä. Vastikkeet ovat yhden subjektin esineellistymistä muita varten, ts. ne ovat itse arvoltaan yhtä suuret ja osoittautuvat vaihtotapahtumassa yhtä arvokkaiksi ja samalla yhdentekeviksi suhteessa toisiinsa. Subjektit esiintyvät vaihdossa toisilleen samanarvoisina vain vastikkeiden avulla ja osoittautuvat sellaisiksi vain vaihtamalla sitä esineellisyyttä, missä toinen on olemassa toista varten. Koska he ovat toisilleen arvoltaan yhtäläiset vain tällä tavoin, vain vastikkeiden haltijoina ja ihmisinä, jotka osoittavat tämän vastikkeisuuden vaihdossa, niin arvoltaan yhtäläisinä he ovat samalla yhdentekeviä toisilleen; heidän muut yksilölliset eroavuutensa eivät koske heitä lainkaan; he ovat välinpitämättömiä kaikkia muita yksilöllisiä ominaisuuksiaan kohtaan.
Mitä sitten tulee [vaihtoprosessin] sisältöön vaihtotapahtuman ulkopuolella — tämä tapahtuma on sekä vaihtoarvojen että vaihtavien subjektien asettamista ja vahvistamista — voi tämä taloudellisen muotomäärityksen ulkopuolelle jäävä sisältö olla vain: 1) vaihdettavan tavaran luonnollista erityisyyttä; 2) vaihtavien erityinen luonnollinen tarve, tai jos tämä kohta liitetään yhteen edellisen kohdan kanssa, vaihdettavien tavaroiden erilainen käyttöarvo. Tämä vaihdon sisällön muodostama käyttöarvo, joka on kokonaan vaihdon taloudellisen määrityksen ulkopuolella, ei näin ollen suinkaan uhkaa vahingoittaa yksilöiden yhteiskunnallista yhtäläisyyttä; se tekee päinvastoin heidän luonnollisen erilaisuutensa heidän yhteiskunnallisen yhtäläisyytensä perustaksi. Jos yksilöllä A olisi sama tarve kuin yksilöllä B ja hän olisi realisoinut työnsä samassa esineessä kuin yksilö B, ei heidän välillään olisi mitään suhdetta; tuotantonsa kannalta katsottuna he eivät olisi lainkaan eri yksilöitä. Molemmilla on tarve hengittää; ilma on olemassa molemmille ilmakehänä; kaikki tämä ei luo heidän välilleen mitään yhteiskunnallista kosketusta; hengittävinä yksilöinä he ovat suhteessa toisiinsa vain luontokappaleina, eivät henkilöinä. Vain heidän tarpeensa ja tuotantonsa erilaisuus antaa aiheen vaihtoon ja heidän yhteiskunnalliselle yhtäläistymiselleen vaihdossa; näin ollen tämä luonnollinen erilaisuus on edellytys heidän yhteiskunnalliselle yhtäläistymiselleen vaihtotapahtumassa sekä edellytys ylipäätään sille suhteelle, mihin he tuottavina yksilöinä keskenään asettuvat. Tämän luonnollisen erilaisuuden kannalta katsottuna yksilö A on B:lle jonkin käyttöarvon haltija ja yksilö B on A:lle jonkin käyttöarvon haltija. Tältä kannalta luonnollinen erilaisuus asettaa heidät jälleen molemmin puolin yhtäläisyyssuhteeseen. Tämän nojalla he eivät ole yhdentekeviä toinen toiselleen, vaan täydentävät toisiaan, tarvitsevat toisiaan, niin että tavarassa objektivoituva yksilö B on tarve yksilölle A ja vice versa;[5] niin että he eivät ole keskenään ainoastaan yhtäläisyyssuhteessa, vaan myös yhteiskunnallisessa suhteessa.
Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Se että toisen tuote voi tyydyttää toisen tarpeen ja vice versa ja että toinen kykenee tuottamaan toisen tarpeen esineen ja että kumpikin on toista vastassa toisen tarpeen esineen haltijana, osoittaa että kumpikin ylittää ihmisenä oman erityisen tarpeensa rajat jne. ja että he suhtautuvat toisiinsa ihmisinä; että kaikki tuntevat heille yhteisen sukuolemuksen. Ei muutoin tapahdu että norsut tuottaisivat tiikereille, yleensä eläimet toisille eläimille. Esimerkiksi mehiläisparvi muodostaa au fond[6] vain yhden mehiläisen ja kaikki mehiläiset tuottavat samaa.
Edelleen: Mikäli tämä yksilöiden ja heidän tavaroidensa luonnollinen erilaisuus[7] on motiivina näiden yksilöiden yhdentymiselle, heidän yhteiskunnalliselle suhteelleen vaihtavina, suhteelle missä heidän edellytetään olevan yhdenvertaisia ja missä he osoittautuvat yhdenvertaisiksi, silloin liittyy yhdenvertaisuuden määritykseen vielä vapauden määritys. Vaikka yksilö A tunteekin tarvetta yksilö B:n tavaraa kohtaan, hän ei anasta sitä väkivalloin eikä vice versa, vaan he tunnustavat toinen toisensa omistajiksi, persooniksi, joiden tahto läpäisee heidän tavaransa. Tästä syystä tähän liittyy ensi sijassa henkilön juridinen käsite sekä vapauden momentti, mikäli jälkimmäinen sisältyy käsitteeseen. Kumpikaan ei anasta toisen omaisuutta väkivalloin. Kumpikin luovuttaa sen vapaaehtoisesti.
Mutta siinäkään ei ole vielä kaikki: yksilö A tyydyttää yksilön B tarpeen tavaralla vain sikäli kuin ja siksi että yksilö B tyydyttää yksilön A tarpeen tavaralla b ja vice versa. Kumpikin palvelee toista palvellakseen itseään; kumpikin käyttää vastavuoroisesti toista välineenään. Molemmat asiat ilmentyvät kummankin yksilön tajunnassa siten että 1) kumpikin saavuttaa päämääränsä vain mikäli välineenä palvelee toista; 2) kummastakin tulee väline toiselle (oleminen toista varten) vain olemalla itselleen itsetarkoitus (oleminen itseään varten); 3) keskinäinen riippuvuussuhde, joka muodostuu siitä että kumpikin on yhtä aikaa sekä väline että päämäärä ja lisäksi saavuttaa oman päämääränsä vain mikäli tulee välineeksi ja tulee välineeksi vain mikäli asettaa itsensä itsetarkoitukseksi, että siis tekee itsestään olemisen toista varten olemalla olemista itseään varten, ja toinen tekee itsestään olemisen häntä varten olemalla olemista itseään varten — tämä keskinäinen riippuvuussuhde on välttämätön tosiasia, joka edellytetään vaihdon luonnollisena ehtona, mutta on sellaisenaan vaihdon kummallekin subjektille yhdentekevä ja sillä on mielenkiintoa kummallekin vain sikäli kuin riippuvuussuhde tyydyttää subjektin oman edun sulkemalla pois toisen edun, ottamatta huomioon vierasta etua.
Toisin sanoen yhteinen etu, joka ilmenee kokonaistapahtuman motiivina, on kyllä kummankin osapuolen tosiasiaksi tunnustama, mutta ei ole sellaisenaan motiivi, vaan toteutuu niin sanoakseni vain itsessään heijastuvien[10] erityisetujen selän takana, siis erillisen, toisen etuun nähden vastakkaisen edun takana. Tältä viimeisimmältä kannalta yksilöllä voi olla korkeintaan lohdullinen tietoisuus siitä että hänen vastakkaisen erillisen etunsa tyydyttäminen juuri onkin kumotun vastakkaisuuden [II–10] toteutumista, yhteiskunnallisen yleisen edun tyydyttämistä. Vaihtotapahtumasta yksilö, jokainen yksilö heijastuu itsessään vaihdon yksinomaisena ja hallitsevana (määräävänä) subjektina. Tällä on siis annettu täysi yksilönvapaus: vapaaehtoinen kauppatoimi; molemminpuolinen väkivallattomuus: itsensä asettaminen välineeksi, tai palvelemaan, vain välineeksi jotta tekisi itsensä itsetarkoitukseksi, hallitsevaksi ja vallitsevaksi tekijäksi; vihdoin itsekäs etu, joka ei toteuta mitään yläpuolelleen asettuvaa etua; toinenkin tunnustetaan ja tiedetään yhtä lailla itsekästä etuaan toteuttavaksi yksilöksi, joten molemmat tietävät yhteisen edun sisältyvän nimenomaan vain eri osapuolten kaksinaisuuteen, monipuolisuuteen ja itsenäisyyteen, itsekkäiden etujen vaihtoon. Yleinen etu on juuri itsekkäiden etujen yleisyyttä.
Jos siis taloudellinen muoto, vaihto, asettaa subjektien kaikenpuolisen yhtäläisyyden, niin sisältö, sekä yksilöllinen että esineellinen vaihtoon kannustava substanssi, asettaa vapauden. Yhtäläisyyttä ja vapautta ei siis kunnioiteta ainoastaan vaihtoarvoille perustuvassa vaihdossa, vaan vaihtoarvojen vaihto on kaiken yhtäläisyyden ja vapauden tuottava, reaalinen perusta. Puhtaina ideoina yhtäläisyys (tasa-arvoisuus) ja vapaus ovat pelkkiä vaihtoarvojen vaihdon idealisoituja ilmauksia; kehityttyään juridisissa, poliittisissa ja yhteiskunnallisissa suhteissa ne ovat yhä tämä sama perusta, mutta toisenasteisena. Tämä on saanut myös historiallisen vahvistuksen. Näin laajasti käsitetty yhtäläisyys ja vapaus ovat suora vastakohta antiikin vapaudelle ja yhtäläisyydelle, joiden perustana nimenomaan ei ollut kehittynyt vaihtoarvo — päinvastoin ne tuhoutuivat vaihtoarvon kehittyessä. Yhtäläisyys ja vapaus nykyaikaisessa merkityksessä edellyttävät tuotantosuhteita, joita ei antiikin maailmassa ollut vielä olemassa; niitä ei liioin ollut keskiajallakaan. Antiikin maailman perusta on suora pakkotyö; yhteisö lepää tässä pakkotyön varassa ja tämä on sen olemassaoleva pohja. Keskiajan perustana on työ joka itse on privilegio, työ, jolla on merkityksensä vielä sen erityisyydessä eikä yleisenä, vaihtoarvoja tuottavana työnä. [Kapitalistisessa yhteiskunnassa] työ ei ole pakkotyötä eikä sitä tehdä kuten keskiajalla pitämällä silmällä jotakin yhteistä korkeampana (ammattikunnat).
On kyllä totta, että vaihtavien suhde myös perustuu vaihdon motiivien kannalta, ts. luonnollisten, taloudellisen prosessin ulkopuolelle jäävien motiivien kannalta tietylle pakolle, mutta yhtäältä tämä on vain toisen ihmisen välinpitämättömyyttä minun tarvettani kohtaan sellaisenaan, minun luonnollista yksilöllisyyttäni kohtaan, ts. osoittaa toisen yhtäläisyyttä minun kanssani sekä hänen vapauttaan, joka on kuitenkin yhtä suuressa määrin edellytys omalle vapaudelleni. Jos toisaalta minua määräävät ja pakottavat omat tarpeeni, minuun ei kohdista väkivaltaa mikään vieras, vaan vain minun oma luontoni, joka on tarpeiden ja viettien kokonaisuus (toisin sanoen minun etuni, joka ilmenee yleisessä, reflektoidussa muodossa). Mutta juuri tältä kannaltahan minä kohdistan pakotusta toiseen, vedän hänet vaihtojärjestelmään.
Näin ollen servus[11] on määritetty oikein roomalaisessa oikeudessa ihmiseksi, joka ei voi saada mitään itselleen vaihdolla (ks. »Institutiones»[12]). Niinpä on yhtä selvää, että vaikka tämä oikeus vastaakin yhteiskuntatilaa, jossa vaihto ei ollut lainkaan kehittynyt, se saattoi kuitenkin kehittää — sikäli kuin vaihto oli kehittynyt tietyssä piirissä — oikeushenkilön, nimenomaan vaihtavan yksilön määritykset, ja ennakoi siten (peruslinjoiltaan) teollisen yhteiskunnan oikeutta. Tämä oikeus oli kuitenkin saatettava voimaan ennen muuta nousevan porvariston oikeutena vastakohtana keskiajalle. Kuitenkin itse roomalaisen oikeuden kehitys käy täysin yksiin roomalaisen yhteiskuntalaitoksen hajoamisen kanssa.
Koska vain raha on vaihtoarvon realisointia ja koska vaihtoarvojen järjestelmä on realisoitunut vasta rahajärjestelmän ollessa kehittynyt ja päinvastoin, niin rahajärjestelmä voi tosiasiassa olla vain tämän vapauden ja yhtäläisyyden järjestelmän realisointia. Mittana raha antaa vastikkeelle vasta tietyn ilmauksen, tekee sen vastikkeeksi myös muodoltaan. Kierrossa tulee kylläkin esiin vielä eräs muodon erilaisuus: molemmat vaihtavat ilmenevät eri määrityksissä ostajana ja myyjänä; vaihtoarvo esiintyy milloin yleisenä rahan muodossa, milloin erityisenä nyt hinnan saaneen tavaran luonnollisessa muodossa. Mutta ensiksi nämä määritykset vaihtuvat toisikseen; toiseksi itse kierto ei saa aikaan epäyhtäläistämistä, vaan vain yhtäläistämisen, ainoastaan näennäisen eron kumoamisen. Epäyhtäläisyys on tässä pelkästään muodollista. Vihdoin tämä yhtäläisyys ilmenee sitten myös esineellisesti rahassa silloin kun raha itse kiertää, kun se ilmaantuu milloin yhden, milloin toisen käteen ja suhtautuu välinpitämättömästi tähän ilmaantumiseensa. Mikäli tarkastellaan vaihtoprosessia, kumpikin esiintyy suhteessa toiseen rahan haltijana, itse rahana. Tästä syystä välinpitämättömyys ja yhtäläisyys esiintyvät niin selvästi esineen muodossa. Tavaraan sisältynyt erityinen luonnollinen erilaisuus on hävinnyt ja häviää jatkuvasti kierrossa. Työläinen, joka ostaa tavaran 3 shillingillä, esiintyy myyjälle samassa toiminnossa, samassa yhtäläisyyden muodossa — 3 shillingin muodossa — kuin kuningas, joka ostaa tavaran samalla summalla. Kaikki erot on pyyhitty heidän väliltään pois. Myyjä sellaisenaan ilmenee vain 3 shillingin hintaisen tavaran haltijana, niin että molemmat ovat täysin yhtäläiset; eroa on tässä tapauksessa vain siinä, että 3 shillinkiä on välillä olemassa hopeassa, välillä sokerissa jne.
Voisi näyttää siltä että rahan kolmannessa muodossa ilmaantuisi prosessin subjektien välille määritysero. Mutta mikäli raha ilmenee tässä sopimusten materiaalina, sopimusten yleisenä tavarana, sikäli ovat päinvastoin kaikki erot sopimuspuolten välillä hävinneet. Jos rahasta tulee kasaamisen kohde, näyttää subjekti tässä [II–11] ottavan kierrosta rahaa, rikkauden yleistä muotoa vain siksi että hän ei ota siitä yhtä suurella summalla tavaroita. Jos toinen yksilö kasaa, mutta toinen ei, niin kumpikaan ei tee sitä toisen kustannuksella. Toinen nauttii reaalista rikkautta, toinen hankkiutuu rikkauden yleisen muodon haltijaksi. Jos toinen köyhtyy ja toinen rikastuu, se on heidän vapaa tahtonsa eikä se johdu suinkaan itse taloudellisista suhteista, siitä taloudellisesta yhteydestä, johon he keskenään asettuvat. Edes periminen ja sen kaltaiset oikeudelliset suhteet, jotka ikuistavat näin syntyvän eriarvoisuuden, eivät loukkaa mitenkään tätä luonnollista vapautta ja yhtäläisyyttä. Ellei yksilön A alkuperäinen asema ole ristiriidassa tämän järjestelmän kanssa, ei ristiriitaa voi varmasti synnyttää sillä että yksilön A sijaan astuu alkuperäisen aseman ikuistava yksilö B. Päinvastoin yhteiskunnallinen määritys tulee tässä voimaan yksilön elämän luonnollisten rajojen ulkopuolellakin: tämä yhteiskunnallinen määritys vahvistuu vastapainona luonnon satunnaiselle vaikutukselle, jonka seuraukset sellaisinaan olisivat päinvastoin yksilön vapauden kumoutumista. Lisäksi siitä syystä, että yksilö on tarkastellussa suhteessa vain rahan yksilöllistymä, hän on tällaisena yhtä kuolematon kuin raha ja se että perijät edustavat häntä, merkitsee päinvastoin tämän yhteiskunnallisen määrityksen toteutumista.
Ellei tällaista käsityskantaa tuoda esiin historiallisessa merkityksessään, vaan sillä yritetään poleemisesti kumota kehittyneemmät taloudelliset olot, joissa yksilöt eivät esiinny enää pelkästään vaihtavina tai ostajina ja myyjinä, vaan henkilöinä, jotka ovat tietyissä suhteissa toisiinsa eivätkä esiinny enää erotuksettomasti samassa määritteisyydessä, — niin tämä on sama kuin haluttaisiin väittää että fysikaalisten esineiden välillä ei ole olemassa mitään eroa ja vielä vähemmän vastakohtaisuutta tai ristiriitaa, koska ne esimerkiksi painavuusmäärityksen kannalta tarkasteltuina ovat kaikki painollisia ja ovat siten yhtäläisiä; tai ovat yhtäläisiä siksi että ne kaikki ovat kolmiulotteisia. Samoin tässä pidetään kiinni itse vaihtoarvosta sen yksinkertaisessa määritteisyydessä ja torjutaan sen kehittyneemmät ristiriitaiset muodot. Tieteen kehityskulussa tarkasteltuina juuri nämä abstraktiset määritykset ilmenevät ensimmäisinä ja niukimpina, niin kuin ne ovat osaksi esiintyneet myös historiassa; kehittyneempi esiintyy myöhäisempänä. Olemassa olevan porvarillisen yhteiskunnan kokonaisuudessa tavaroiden määritys hinnoiksi, niiden kierto jne. ilmenevät pinnallisena prosessina, jonka alla syvällä kuitenkin tapahtuu aivan muita prosesseja, joissa tämä yksilöiden näennäinen yhtäläisyys ja vapaus häviävät.
Yhtäältä unohdetaan, että vaihtoarvon edellyttäminen tuotantojärjestelmän kokonaisuuden objektiiviseksi perustaksi sulkee jo alun alkaen sisäänsä yksilöön kohdistuvan pakon; että hänen välitön tuotteensa ei ole tuote häntä varten, vaan tulee siksi vasta yhteiskunnallisessa prosessissa ja että sen täytyy omaksua tämä yleinen ja kuitenkin ulkoinen muoto; että yksilö on nyt olemassa vain vaihtoarvon tuottajana (siihen sisältyy siis jo koko hänen luonnollisen olemassaolonsa kieltäminen: yksilö on siis kokonaan yhteiskunnan määrittämä); että tämä edellytys puolestaan edellyttää työnjakoa jne., missä yksilö on jo asetettu muihin kuin pelkästään vaihtavien suhteisiin jne. Unohdetaan siis, että vaihtoarvon edellytys ei suinkaan synny tahdosta eikä liioin yksilön välittömästä luonnosta, vaan on historiallinen edellytys ja asettaa yksilön jo yhteiskunnan määräämäksi yksilöksi.
Toiseksi unohdetaan, että ne korkeammat muodot, joissa vaihto nyt ilmenee tai ne tuotantosuhteet, jotka vaihdossa realisoituvat, eivät suinkaan pysähdy tähän yksinkertaiseen määritteisyyteen, missä korkein ero mihin asia voi edetä, on muodollinen ja siitä syystä yhdentekevä.
Vihdoin ei havaita, että jo vaihtoarvon ja rahan yksinkertainen määritys sisältää piilevänä työpalkan ja pääoman vastakohtaisuuden jne. Koko tämä [porvarillisten puolestapuhujien] viisaus supistuu siis siihen, että pysähdytään yksinkertaisimpiin taloudellisiin suhteisiin, jotka ovat itsenäisiksi käsitettyinä puhtaita abstraktioita, mutta ovat todellisuudessa päinvastoin kaikkein syvimpien ristiriitojen välittämiä ja heijastavat vain todellisuuden sitä puolta, mistä näiden ristiriitojen ilmaus on pyyhitty pois.
Samalla tässä tulee ilmi myös niiden sosialistien typeryys (etenkin ranskalaisten, jotka tahtovat todistaa sosialismin Ranskan vallankumouksen esittämien porvarillisen yhteiskunnan aatteiden toteutukseksi), jotka yrittävät osoittaa, että vaihto, vaihtoarvo jne. merkitsee alun perin (ajallisesti) tai käsitteensä mukaan (adekvaatissa muodossaan) kaikkien vapauden ja yhtäläisyyden järjestelmää, jonka raha, pääoma jne. ovat sitten vääristäneet. Tai sitten he väittävät että historia on toistaiseksi vain epäonnistunut yrityksissään toteuttaa vapautta ja yhtäläisyyttä niiden todellista luonnetta vastaavalla tavalla, ja että he — esimerkiksi Proudhon — ovat nyt keksineet mistä narusta pitää nykäistä jotta näiden suhteiden oikea historia pääsee niiden väärän historian tilalle. Heille on vastattava tässä asiassa, että vaihtoarvo tai kysymystä lähemmin tarkasteltaessa rahajärjestelmä on todellakin yhtäläisyyden ja vapauden järjestelmä, ja se mikä tämän järjestelmän myöhemmässä kehityksessä asettuu yhtäläisyyden ja vapauden tielle ja aiheuttaa niille häiriötä, on järjestelmään immanenttisesti kuuluvaa häiriötä: siinä toteutuvat juuri yhtäläisyys ja vapaus, jotka osoittautuvat epäyhtäläisyydeksi ja vapaudettomuudeksi. On yhtä hurskasta kuin typerää toivoa että vaihtoarvo ei kehittyisi pääomaksi tai vaihtoarvoa tuottava työ palkkatyöksi. Mainitut herrat erottaa porvarillisista puolestapuhujista yhtäältä tunne järjestelmään sisältyvistä ristiriidoista, toisaalta utopistisuus, se että he eivät käsitä porvarillisen yhteiskunnan reaalisen ja ideaalisen rakenteen välttämätöntä eroa ja haluavat tästä syystä ryhtyä turhaan toimeen: toteuttaa ideaalisen ilmauksen, joka on vain tämän todellisuuden varjokuva.
[II–12] Rappeutuneen uusimman taloustieteen[13] näitä sosialisteja vastaan suuntaamat väitteet, joilla todistellaan, että taloudelliset suhteet ilmaisevat kaikkialla samoja yksinkertaisia määrityksiä ja näin ollen kaikkialla yksinkertaisesti määritetyn vaihtoarvojen vaihdon yhtäläisyyttä ja vapautta, hupenevat puhtaasti lapselliseksi abstraktioksi. Esimerkiksi pääoman ja koron suhde redusoidaan vaihtoarvojen vaihdoksi. Kun siis jokapäiväisestä kokemusmaailmasta on ensin saatu se väittämä, että vaihtoarvo ei ole olemassa ainoastaan tässä yksinkertaisessa määrityksessä, vaan myös oleellisesti erilaisessa pääoman määrityksessä, mainittu taloustiede palauttaa pääoman puolestaan taas vaihtoarvon yksinkertaiseksi käsitteeksi, ja korko, joka jo ilmaisee pääoman — sellaisenaan — tietyn suhteen, irrotetaan samoin tästä määrilteisyydestä ja asetetaan yhtäläiseksi vaihtoarvon kanssa; mainittu taloustiede abstrahoituu koko kapitalistisen suhteen spesifisestä määritteisyydestä ja palaa takaisin tavaran tavaraan vaihtamisen kehittymättömään suhteeseen. Jos abstrahoin kaikesta siitä mikä erottaa konkreettisen sen abstraktiosta, konkreettinen muuttuu tietysti abstraktiseksi eikä eroa siitä mitenkään. Tällöin kaikki taloudelliset kategoriat ovat vain eri nimiä samalle suhteelle ja tämän karkean kyvyttömyyden käsittää reaalisia eroja pitäisi sitten olla puhdasta common senseä.[14] Herra Bastiatin »taloudelliset harmoniat»[15] kutistuvat sitten au fond[16] siihen, että on olemassa yksi ainoa taloudellinen suhde, joka saa eri nimiä tai että eroa on vain nimissä. Tämä reduktio ei ole tieteellinen edes muodollisesti, jolloin kaikki palautettaisiin todelliseen taloudelliseen suhteeseen hylkäämällä se ero, josta kehitys muodostuu; tässä hylätään milloin toinen, milloin toinen puoli jotta saataisiin aikaan identtisyys milloin toiselta, milloin toiselta kannalta.
Bastiatille esimerkiksi työpalkka on maksu palveluksista, jotka yksilö on tehnyt toiselle. (Kuten jo edellä huomautettiin, taloudellinen muoto sellaisenaan hylätään tässä.) Myös voitto on maksu palveluksista, jotka yksilö on tehnyt toiselle. Siispä työpalkka ja voitto ovat identtiset ja on oikeastaan kielellistä sekaannusta nimittää yhtä maksua työpalkaksi ja toista voitoksi. Mutta tutkikaamme nyt voittoa ja korkoa. Bastiatilla on voitossa palveluksesta saatava maksu satunnaisten muutosten alainen; korossa se on kiinteä. Koska siis suhteellisesti ottaen maksu palveluksesta on työpalkassa kiinteä samalla kun se on voitossa, vastakohtana työlle, satunnaisten muutosten alainen, niin koron ja voiton suhde on sama kuin työpalkan ja voiton suhde, ja kuten olemme nähneet se on vastikkeiden vaihtoa. Nyt tämän typeryyden (se syntyy kun palataan taloudellisista suhteista, joissa vastakohta on ilmaistuna, sellaisiin suhteisiin, joissa vastakohta on vasta vain piilevänä ja kätkettynä) vastustajat[17] ottavat sen sananmukaisesti ja todistavat, että esimerkiksi pääoma ja korko eivät ole pelkkää vaihtoa, koska pääomaa ei korvata vastikkeella, vaan sen jälkeen kun pääoman haltija on syönyt vastikkeen 20 kertaa korkojen muodossa, hänellä on se yhä jäljellä pääoman muodossa ja hän voi vaihtaa sen 20 uuteen vastikkeeseen. Tästä on syntynyt ikävystyttävä keskustelu, jossa yksi väittää, että kehittyneen ja kehittymättömän vaihtoarvon välillä ei ole mitään eroa, ja toiset väittävät vastaan, että ero on valitettavasti olemassa, mutta oikeuden ja kohtuuden nimissä näin ei pitäisi olla.
Raha pääomana on rahan määritys, joka ylittää sen yksinkertaisen määrityksen rahana. Pääomana olevaa rahaa voidaan tarkastella rahan korkeampana realisaationa samalla tavoin kuin voidaan sanoa että apina kehittyy ihmiseksi. Siinä tapauksessa kuitenkin alempi muoto esiintyy korkeampaa muotoa hallitsevana subjektina. Oli miten oli, raha pääomana eroaa rahasta rahana. Tämä uusi määritys on kehitettävä. Toisaalta pääoma rahana näyttää olevan pääoman paluuta alempaan muotoon. Kuitenkin se on vain pääoman asettamista sellaiseen erityisyyteen, joka on ei-pääomana olemassa jo ennen sitä ja muodostaa pääoman erään edellytyksen. Raha tulee jälleen esiin kaikissa myöhemmissä suhteissa, mutta silloin se ei toimi enää pelkkänä rahana. Jos on ennen muuta kyse siitä — kuten tässä tapauksessa — että rahan kehitystä seurataan kunnes se saavuttaa totaliteettinsa rahamarkkinoina, silloin muiden suhteiden kehitys on tässä edellytetty ja se on aina välillä otettava mukaan tutkimukseen. Ennen kuin siirrymme pääoman erityisyyteen rahana on esillä olevassa tapauksessa tarkasteltava pääoman yleistä määritystä.
Jos sanon esimerkiksi Sayn tavoin[18] että pääoma on arvojen summa, sanon sillä vain että pääoma = vaihtoarvo. Jokainen arvojen summa on vaihtoarvo ja jokainen vaihtoarvo on arvojen summa. En voi päästä vaihtoarvosta pääomaan yksinkertaisella yhteenlaskulla. Kuten olemme nähneet, pelkässä rahan kasaamisessa ei kapitalisoinnin suhdetta ole vielä asetettu.
Niin sanotussa vähittäiskaupassa, porvarillisen elämän päivittäisessä kaupankäynnissä sellaisena kuin se tapahtuu suoraan tuottajien ja kuluttajien välillä, vähittäiskaupassa, missä tavoitteena on yhtäältä vaihtaa tavara rahaan ja toisaalta vaihtaa raha tavaraan yksilöllisten tarpeiden tyydyttämiseksi — vain tässä porvarillisen maailman pinnalla tapahtuvassa liikkeessä tapahtuu vaihtoarvojen liike, niiden kierto puhtaana. Työläinen ja miljonääri, jotka kumpikin ostavat leivän, ilmenevät tässä tapahtumassa vain yksinkertaisina ostajina, samoin kuin pikkukauppias ilmenee suhteessa heihin vain myyjänä. Kaikki muut määritykset ovat tässä hävinneet. Heidän ostojensa sisältö samoin kuin niiden laajuus ilmenevät [II–13] tämän muotomäärityksen kannalta täysin yhdentekevinä.
Kun teoriassa arvon käsite edeltää pääoman käsitettä, mutta toisaalta edellyttää puhtaasti kehittyäkseen vuorostaan pääomaan perustuvaa tuotantotapaa, niin samoin tapahtuu käytännössäkin .Tästä syystä taloustieteilijät yhtäältä pitävätkin väistämättä pääomaa arvojen luojana, niiden lähteenä, mutta toisaalta he taas edellyttävät arvot selittääkseen pääomanmuodostuksen ja esittävät itse pääoman tietyssä toiminnossa olevien arvojen summaksi. Arvon olemassaolo puhtaudessaan ja yleisyydessään edellyttää tuotantotapaa, missä yksittäinen tuote on jo lakannut olemasta yksittäinen tuote tuottajille yleensä ja vieläkin enemmän yksittäiselle työläiselle, missä yksittäinen tuote ei ole mitään ilman kiertokulussa tapahtuvaa realisointia. Sille joka luo äärettömän pienen osan karttuunikyynärästä, ei se seikka, että kyynärä on arvo, vaihtoarvo, ole mikään muodollinen määritys. Ellei hän olisi luonut vaihtoarvoa, rahaa, hän ei olisi luonut ylipäätään mitään. Siis itse tällä arvonmäärityksellä on edellytyksenään yhteiskunnallisen tuotantotavan tietty historiallinen vaihe ja se itse on suhde, joka on annettu tämän vaiheen mukana, ts. historiallinen suhde.
Toisaalta arvonmäärityksen yksittäisiä momentteja kehittyy yhteiskunnan historiallisen tuotantoprosessin varhaisemmissa vaiheissa ja ne ilmenevät tämän prosessin tuotteina.
Näin ollen porvarillisen yhteiskunnan järjestelmässä arvoa seuraa välittömästi pääoma. Tätä järjestelmää edeltää historiassa muita järjestelmiä, jotka muodostavat arvon epätäydellisemmän kehityksen materiaalisen perustan. Koska vaihtoarvo esittää tässä vain sivuosaa verrattuna käyttöarvoon, niin tämän yhteiskunnan reaalisena perustana ei esiinny pääoma, vaan maanomistussuhde. Sitä vastoin nykyaikaista maanomistusta ei voi lainkaan ymmärtää — sitä ei näet voisi muutoin olla olemassakaan — ilman että sillä on edellytyksenään pääoma, ja historiallisesti se ilmenee todellakin muotona, jonka pääoma on muokannut maanomistuksen aikaisemmista historiallisista hahmoista, muuttanut itseään vastaavaksi. Näin ollen pääoman vähittäistä voittoa ja muodostumista voidaan tutkia juuri maanomistuksen kehityksessä; tästä syystä Ricardo, nykyajan taloustieteilijä, on tutkinut suurta historian tajua osoittaen pääoman, palkkatyön ja maankoron suhteita maanomistuksen rajojen puitteissa otettuaan tehtäväkseen määrittää ne spesifisessä muodossaan. Teollisuuskapitalistin suhde maanomistajaan ilmenee maanomistuksen ulkopuolella olevana suhteena. Mutta nykyaikaisen maanviljelijän suhteena maankoron saajaan tämä sama suhde ilmenee itse maanomistuksen immannenttisena suhteena ja maanomistus ilmenee enää vain suhteessaan pääomaan olemassa olevana. Maanomistuksen historia, joka osoittaisi miten feodaalinen maaonmistaja muuttui vähitellen maankoron saajaksi, perinnöllinen puoliksi veroa maksava ja usein epävapaa maaorja-vuokraviljelijä nykyaikaiseksi maanviljelijäksi ja turpeeseen sidottu maaorja ja veropäivatyötä tekevä viljelijä päivätyöläisrengiksi, olisi tosiasiassa nykyaikaisen pääoman muodostumisen historia. Siihen sisältyisi suhde kaupunkipääomaan, kauppaan jne. Käsittelemme kuitenkin tutkimuksessamme jo muodostunutta, omalla perustallaan liikkuvaa porvarillista yhteiskuntaa.
Pääoma tulee ensin kierrosta, ja tarkemmin sanoen raha on sen lähtökohta. Olemme nähneet[19] että kiertoon menevä ja samalla kierrosta itseensä palaava raha on viimeinen muoto, missä raha kumoaa itsensä. Se on samalla pääoman ensimmäinen käsite ja sen ensimmäinen ilmenemismuoto. Raha on kieltänyt itsensä rahana, joka pelkästään menee kiertoon; kuitenkin se on kieltänyt itsensä myös rahana, joka on itsenäisenä kiertoa vastassa. Kun otetaan tämän kieltämisen kokonaisuus, positiivisilta määrityksiltään, se sisältää pääoman ensimmäiset elementit. Raha on ensimmäinen muoto missä pääoma sellaisenaan ilmenee. Kaava R — T — T — R merkitsee että raha vaihdetaan tavaraan ja tavara rahaan; tämä liike, joka ilmaisee ostamista myymistarkoituksessa ja muodostaa kaupankäynnin muotomääräyksen ja kuvaa pääoman kauppapääomana, tulee esiin taloudellisen kehityksen varhaisimmissa vaiheissa; se on ensimmäinen liike, missä vaihtoarvo sellaisenaan muodostaa sisällön, ei ole vain muoto, vaan oma sisältönsä. Liike voi esiintyä sellaisten kansojen sisällä ja kesken, joiden tuotannon ehdoksi vaihtoarvo ei ole vielä mitenkään tullut. Tämä liike koskettaa ainoastaan heidän välittömään käyttöönsä lasketusta tuotannostaan jäävää ylijäämää ja liike esiintyy vain tällaisten yhteisöjen ja kansojen rajoilla. Kuten juutalaiset vanhan puolalaisen tai ylipäänsä keskiaikaisen yhteiskunnan sisällä, siten kokonaiset kauppakansat — kuten antiikin aikana ja myöhemmin lombardit — voivat ottaa tämän aseman sellaisten kansojen välissä, joiden tuotantotavan perusedellytyksenä ei vielä ole vaihtoarvo.
Kauppapääoma on pelkästään kiertävää pääomaa, ja kiertävä pääoma on pääoman ensimmäinen muoto, jossa pääoma ei ole vielä missään määrin tullut tuotannon perustaksi. Pitemmälle kehittynyt muoto on rahapääoma ja rahankorko, koronkiskonta, jonka itsenäinen esiintyminen kuuluu samoin varhaiseen vaiheeseen. Mitä tulee vihdoin kaavaan T — R — R — T, missä raha ja ylipäätään kierto ilmenevät pelkkänä välineenä kiertävälle tavaralle, joka puolestaan astuu jälleen ulos kierrosta ja tyydyttää välittömästi tietyn tarpeen, niin itse tämä kaava on edellytys tuolle kauppapääoman alkuperäiselle ilmenemiselle. Jakaantuvatpa nämä edellytykset sitten eri kansojen osalle tai yhden yhteiskunnan sisälle, niin kauppapääoma sellaisenaan on ainoastaan riippuvainen tästä puhtaasti kulutukseen suuntautuneesta kierrosta. Toisaalta kierrossa oleva tavara, joka realisoituu vain siten että se ottaa toisen, kierrosta ulos astuvan tavaran muodon ja tyydyttää välittömiä [II–14] tarpeita, on niin ikään pääoman ensimmäinen muoto, pääoman, joka on oleellisesti tavarapääomaa.
Toisaalta on yhtä selvää, että vaihtoarvojen yksinkertainen liike, sellaisena kuin se tapahtuu puhtaassa kierrossa, ei voi koskaan realisoida pääomaa. Se voi johtaa rahan ottamiseen kierrosta ja sen kasaamiseen, mutta niin pian kuin raha astuu jälleen kiertoon, se liukenee joukoksi vaihtoprosesseja, joissa se vaihtuu kulutetuksi tuleviin tavaroihin, ja näin raha häviää niin pian kuin sen ostovoima on käytetty loppuun. Aivan samalla tavalla tavara, joka on vaihdettu rahan avulla toiseen tavaraan, astuu ulos kierrosta tullakseen kulutetuksi, hävitetyksi. Jos sen sijaan tavara rahan muodossa itsenäistyy suhteessa kiertoon, niin se esittää enää vain vailla substanssia olevaa rikkauden yleistä muotoa. Silloin kun vastikkeita vaihdetaan toisiinsa, silloin rahaksi kiteytynyt rikkauden muoto katoaa heti kun raha vaihdetaan tavaraan ja tavarassa olemassa oleva käyttöarvo katoaa heti kun tämä käyttöarvo vaihdetaan rahaan. Yksinkertaisen vaihtotapahtuman nojalla kumpikin vaihdettava — tavara ja raha — voi menettää määrityksensä toisen hyväksi vain realisoituessaan tässä toisessa. Kumpikaan ei voi toiseksi muuttuessaan säilyttää entistä määritystään. Näin ollen kun porvarilliset taloustieteilijät tahtovat kaunistella pääomaa yrittämällä palauttaa sen puhtaaksi vaihdoksi, on tätä heidän sofistiikkaansa vastaan esitetty vastakkainen, yhtä sofistinen, joskin heihin verrattuna oikeutettu vaatimus: pääoma on todella palautettava puhtaaksi vaihdoksi, jolloin pääoma [yhteiskunnallisena] mahtina katoaisi, hävitettäisiin — onpa se sitten tavaran tai rahan muodossa.[20]
Prosessin toistuminen kummastakaan kohdasta, rahasta tai tavarasta, lähtien ei ole itse vaihdon ehtojen asettama. Tapahtuma voidaan toistaa vain siihen asti kunnes se saatetaan loppuun, ts. kunnes vaihtoarvon koko määrä on vaihdettu. Se ei voi itsestään viritä uudelleen. Näin ollen kierto ei sisällä oman uusiutumisensa prinsiippiä. Kierron momentit ovat kierron edellyttämiä, eivät sen itsensä asettamia. Tavaroita täytyy alati heittää ulkoapäin kiertoon aivan kuin polttoainetta tuleen. Muutoin kierto sammuu reaktion puutteeseen. Kierto sammuisi rahaan, joka olisi sille prosessin yhdentekevä tulos; mikäli raha ei olisi yhteydessä tavaroihin, hintoihin, kiertoon, se lakkaisi olemasta raha, ilmaisemasta tuotantosuhdetta; rahasta olisi jäänyt jäljelle enää vain sen metallinen olemassaolo kun taas sen taloudellinen olemassaolo olisi tuhottu. Siten kierto, joka ilmenee porvarillisen yhteiskunnan pinnalla välittömästi annettuna, on siis olemassa vain mikäli sitä välitetään alituisesti. Jos tarkastellaan kiertoa itsessään, se näyttäytyy ennalta annettujen toisilleen vastakkaisten momenttien välityksenä. Mutta se ei itse luo näitä momentteja. Kiertoa ei pidä siis välittää vain kussakin momentissaan, vaan myös kokonaisuudessaan, totaalisena välitysprosessina. Näin ollen kierron välitön oleminen on puhdasta näennäisyyttä. Kierto on sen itsensä takana tapahtuvan prosessin ulkoista ilmenemistä.
Kierto on nyt kielletty kaikilta momenteiltaan: tavarana, rahana ja näiden keskinäisenä suhteena, kummankin yksinkertaisena vaihtona ja kiertona. Kun yhteiskunnallisen tuotannon tapahtuma ilmeni alun perin vaihtoarvoja luovana prosessina ja tämä puolestaan ilmeni pitemmälle kehityttyään kiertona — täysin kehittyneenä vaihtoarvojen keskinäisenä liikkeenä — niin nyt kierto itse palaa takaisin vaihtoarvoa luovaan tai tuottavaan toimintaan. Kierto palaa tähän toimintaan, joka on sen oma perusta. Kierron edellytyksinä ovat tavarat (joko erityisessä muodossaan tai rahan yleisessä muodossa), jotka ovat tietyn pituisen työajan toteutumista ja sellaisena arvoja; kierron edellytyksenä on siis sekä tavaroiden tuottaminen työllä että niiden tuottaminen vaihtoarvoina. Tämä on kierron lähtökohta ja oman liikkeensä kautta kierto palaa takaisin omaan tulokseensa, vaihtoarvoja luovaan tuotantoon.
Olemme siis tulleet taas lähtökohtaan, vaihtoarvoja asettavaan, luovaan tuotantoon, mutta tällä kerralla niin että tuotanto edellyttää kiertoa kehittyneenä momenttina ja ilmenee jatkuvana prosessina, joka asettaa kierron ja palaa siitä alati takaisin itseensä asettaakseen kierron taas uudelleen. Vaihtoarvoa asettava liike ilmenee tässä nyt siis paljon monimutkaisempana, koska se ei ole enää vain edeltäkäsin edellytettyjen vaihtoarvojen liikettä tai liikettä, joka asettaisi ne muodollisesti hinnoiksi, vaan on samalla myös liikettä, joka luo, synnyttää vaihtoarvot edellytyksinä. Itse tuotanto ei ole tässä enää vain olemassa ennen tuloksiaan, ts. se ei vain edeltäkäsin edellytä tuloksiaan, vaan se ilmenee sellaisena tuotantona, joka samaan aikaan synnyttää tuloksensa; se ei kuitenkaan tuota tuloksiaan siten kuin ensimmäisessä vaiheessa, ei enää tuotantona, joka vain johtaa kiertoon, vaan tuotantona, joka edellyttää samalla kiertoa, edellyttää kehittynyttä kiertoa jo omassa prosessissaan. (Kierto muodostuu au fond[21] vain siitä muodollisesta prosessista, että se asettaa vaihtoarvon milloin tavaran, milloin rahan määrityksessä.)
Tämä muodoltaan erilainen liike ilmenee sekä historiallisessa kehityksessä liikkeenä, joka johtaa arvoja tuottavaan työhön, että toisaalta itse porvarillisen järjestelmän, ts. vaihtoarvoa luovan tuotannon sisällä tapahtuvana liikkeenä. Ensin tulevat puolittain tai kokonaan barbaaristen kansojen välissä kauppaa käyvät kansat, tai syntyy kanssakäymistä sellaisten heimojen kesken, joiden tuotanto on luonnostaan erilaista ja ne vaihtavat ylijäämänsä. Edellinen tapaus on klassisempi muoto, joten rajoittukaamme siihen. Ylijäämän vaihto on vaihto- ja käyttöarvoa luovaa kaupantekoa. Se ulottuu kuitenkin vain ylijäämän vaihtoon ja tapahtuu itse tuotannon [II–15] rinnalla. Jos sitten vaihtoon pyrkivien kauppiaiden (lombardit, normannit yms. esittävät tätä osaa miltei kaikkien Euroopan kansojen suhteen) ilmaantuminen toistuu, ja syntyy jatkuva kaupankäynti, missä tuotantoa harjoittava kansa käy vasta vain ns. passiivista kauppaa ja sysäys vaihtoarvoa luovaan toimintaan tulee ulkopuolelta eikä tämän kansan tuotannon sisäisestä rakenteesta, niin tuotannon ylijäämä ei saa olla vain satunnainen, tilapäisesti olemassa oleva, vaan sen on toistuttava alituisesti, ja näin itse kotimainen tuotanto saa kiertoon, vaihtoarvojen luomiseen suuntautuvan tendenssin.
Ensiksi tuotantoon suuntautuva vaikutus koskettaa enemmän aineellista puolta. Tarpeiden piiri laajenee; tavoitteena on uusien tarpeiden tyydyttäminen ja siitä syystä tuotannon suurempi säännöllisyys ja lisääminen. Itse kotimaisen tuotannon organisaatio jo muuttuu kierron ja vaihtoarvon vaikutuksesta; kuitenkaan nämä eivät vielä ulota vaikutustaan tuotannon koko pintaan eivätkä koko syvyyteen. Tätä kutsutaan ulkomaankaupan sivilisoivaksi vaikutukseksi. Missä määrin vaihtoarvoa luova liike ulottuu koskemaan tuotannon kokonaisuutta, riippuu osittain tämän ulkoa tulevan vaikutuksen intensiteetistä, osittain siitä kuinka pitkälle kotimaisen tuotannon elementit — työnjako jne.— ovat jo kehittyneet. Esimerkiksi alankomaalaisten tavaroiden tuonti Englantiin 1500-luvulla ja 1600-luvun alussa johti siihen, että Englannilta vaihtoon liikenevä villa sai ratkaisevan merkityksen. Jotta villaa voitaisiin tuottaa enemmän, peltomaata muutettiin lammaslaitumeksi, pienvuokraviljelyn järjestelmä murskattiin jne., tapahtui clearing of estates[22] jne.
Maanviljely menetti siis käyttöarvoa tavoittelevan työn luonteen ja sen ylijäämän vaihto menetti sen jossain määrin yhdentekevän luonteen, mikä sillä oli ollut maanviljelyyn nähden tämän sisäisen rakenteen kannalta. Jossain kohdin kierto määräsi kokonaan itse maanviljelyn ja muutti sen vaihtoarvoa luovaksi tuotannoksi. Siten tuotantotapaa ei vain muutettu, vaan kaikki sitä vastaavat vanhat väestö- ja tuotantosuhteet, taloudelliset suhteet, hajosivat. Siten kierron edellytyksenä oli tässä tuotanto, joka loi vaihtoarvoja vain ylijäämän muodossa; mutta tämä palasi tuotantoon, joka saattoi olla olemassa vain yhteydessä kiertoon, tuotantoon, jonka sisältönä oli yksinomaan vaihtoarvojen luominen.
Samalla nykyaikaisessa tuotannossa, missä vaihtoarvo ja kehittynyt kierto ovat edellytettyjä, yhtäältä hinnat määräävät tuotannon ja toisaalta tuotanto määrää hinnat.
Kun sanotaan että pääoma on »kasattua (realisoitua) työtä» (oikeammin sanottuna esineellistynyttä työtä), »joka palvelee uuden työn (tuotannon) välineenä»,[23] silloin tarkastellaan pääoman yksinkertaista materiaa ottamatta huomioon muotomääritystä, jota ilman pääoma ei ole pääomaa. Tällöin sanotaan vain että pääoma on tuotantoväline, sillä sanan laajimmassa merkityksessä täytyy jokainen esine, myös suoraan luonnosta saatu esine, kuten esimerkiksi kivet, ottaa ensin haltuun jollakin toiminnalla ennen kuin se voi toimia instrumenttina, tuotantovälineenä. Siis pääomaa olisi ollut kaikissa yhteiskuntamuodoissa ja se olisi jotain täysin epähistoriallista. Siis jokainen ihmisruumiin jäsen olisi pääomaa, koska voidakseen toimia orgaanina jokaista ruumiinjäsentä olisi paitsi kehitettävä, myös ravittava ja uusinnettava toiminnalla, työllä. Tässä mielessä etenkin käsivarsi ja koura ovat pääomaa. Pääoma olisi tässä tapauksessa vain uusi nimi asialle, joka on yhtä vanha kuin ihmissuku, koska kaikki työn lajit, myös kehittymättömimmätkin, kuten metsästys, kalastus jne. edellyttävät että menneen työn tuotetta käytetään välineenä välittömässä, elollisessa työssä.
Yllä mainittuun määritelmään sisältyvä lisämääritys merkitsee, että tuotteiden materiaalinen aines jätetään kokonaan huomiotta ja itse mennyttä työtä tarkastellaan tuotteiden ainoana sisältönä (aineksena); samoin jätetään huomioon ottamatta se tietty erityinen päämäärä, jonka aikaansaamisessa tämän tuotteen pitää nyt puolestaan palvella välineenä ja päämääräksi asetetaan päinvastoin jokin tuotanto yleensä. Kaikkeen tähän päästäisiin näköjään pelkällä abstrahoinnilla, joka pitäisi muka yhtä hyvin paikkansa kaikissa yhteiskuntatiloissa ja edistäisi vain analyysia ja antaisi sille abstraktisemman (yleisemmän) muotoilun kuin muutoin yleensä tapahtuisi.
Jos pääoman tietty muoto tällä tavoin abstrahoidaan, jätetään huomioon ottamatta ja korostetaan vain sisältöä, missä ominaisuudessa pääoma on kaiken työn välttämätön momentti, on luonnollisestikin äärettömän helppoa todistaa pääoma kaiken inhimillisen tuotannon välttämättömäksi momentiksi. Todistaminen tapahtuu juuri abstrahoimalla, jättämällä huomioon ottamatta ne spesifiset määritykset, jotka tekevät pääoman inhimillisen tuotannon erityisen kehittyneen historiallisen vaiheen momentiksi. Asian ytimenä on, että kun kaikki pääoma on esineellistynyttä työtä joka toimii uuden tuotannon välineenä, niin kaikki esineellistynyt työ, joka toimii uuden tuotannon välineenä, ei olekaan pääomaa. Pääoma ymmärretään tässä esineeksi, ei suhteeksi.
Kun toisaalta sanotaan että pääoma on jokin määrä arvoja joita käytetään arvojen tuottamiseen, niin se merkitsee: pääoma on itseään uusintava vaihtoarvo. Mutta muodollisesti vaihtoarvo uusintaa itsensä myös yksinkertaisessa kierrossa. Tässä määrittelyssä pidetään tosin kiinni muodosta, jonka nojalla vaihtoarvo on pääoman lähtökohta, mutta siinä sivuutetaan yhteys sisältöön (eikä tämä yhteys ole pääomassa yhdentekevä, kuten se on yksinkertaisessa vaihtoarvossa).
Kun sanotaan että pääoma on vaihtoarvo, joka tuottaa voittoa tai jota ainakin käytetään voiton tuottamisen tarkoituksessa, silloin pääoma edellytetään jo sen itsensä selittämistä varten, sillä voitto on pääoman tietty suhde omaan itseensä. Pääoma ei ole mikään yksinkertainen suhde, vaan prosessi, jonka eri momenteissa pääoma pysyy aina pääomana. Tätä prosessia on näin ollen eriteltävä.
Jo kasatun työnkin käsitteeseen on pujahtanut salavihkaa jotakin, koska [II–16] käsitemäärityksen mukaan pääoman piti olla vain esineellistynyttä työtä, jossa on tosin kasattu tietty määrä työtä. Mutta kasatun työn käsite sulkee jo sisäänsä tietyn määrän sellaisia esineitä, joissa työ on realisoitunut.
»Ensi alkuun kaikki tyytyivät vaihtamaan vain sellaisia esineitä, jotka olivat kunkin vaihtajan kannalta vailla arvoa; tällaista vaihtoa ei pidetty kovin tärkeänä ja jokainen oli tyytyväinen saadessaan vaihdetuksi hyödyttömän esineen hyödylliseen. Mutta sen jälkeen kun työjako oli tehnyt... jokaisen kauppiaaksi ja yhteiskunnan kauppiaiden yhteiskunnaksi, jokainen halusi luovuttaa tuotteensa vain sen vastiketta vastaan; ja tämän vastikkeen määräämiseksi oli tiedettävä sekä annettavan että saatavan arvo» (Ganilh. Des Systèmes d'économie politique. Tome second. Pariisi 1809, s. 11–12).
Toisin sanoen tämä osoittaa, että vaihto ei pysähtynyt vaihtoarvojen muodolliseen asettamiseen, vaan eteni väistämättä itse tuotannon alistamiseen vaihtoarvolle.
Pääoman käsitteen kehittelemiseksi ei pidä lähteä työstä, vaan arvosta ja nimenomaan jo kiertoliikkeessä kehittyneessä vaihtoarvosta. On yhtä mahdotonta siirtyä suoraan työstä pääomaan kuin siirtyä eri ihmisroduista suoraan pankkiiriin tai luonnosta höyrykoneeseen. Olemme nähneet että rahassa sellaisenaan vaihtoarvo sai jo muodon, joka on itsenäinen kiertoon nähden, mutta on vain negatiivinen, katoava tai illusorinen muoto jos se vakiintuu. Raha on olemassa vain kierron yhteydessä ja mahdollisuutena päästä sisään kiertoon; mutta heti kun raha realisoituu, se menettää tämän määrityksen ja palaa takaisin kahteen aikaisempaan määritykseensä: vaihtoarvojen mitaksi ja vaihtovälineeksi. Kun raha esiintyy sellaisena vaihtoarvona, joka ei vain itsenäisty kiertoon nähden, vaan säilyttää itsensä kierrossa, se ei ole enää rahaa — raha sellaisenaan ei näet ylitä negatiivisen määrityksen rajoja — vaan pääomaa.
Se seikka että raha on ensimmäinen muoto, missä vaihtoarvo etenee pääoman määritykseen ja että tästä syystä pääoman ensimmäinen ilmenemismuoto sekoitetaan itse pääomaan tai sitä pidetään pääoman ainoana adekvaattina muotona — tämä seikka on historiallinen tosiasia, joka ei ole suinkaan ristiriidassa kehittelymme kanssa, vaan päinvastoin vahvistaa sen. Pääoman ensimmäinen määritelmä on siis seuraava: kierrosta johtuva ja näin ollen kiertoa edellyttävä vaihtoarvo säilyttää itsensä kierrossa ja kierron avulla; astuessaan kiertoon vaihtoarvo ei häviä; kierto ei ilmene tässä vaihtoarvon häviämisen liikkeenä, vaan liikkeenä missä vaihtoarvo todella asettaa itsensä vaihtoarvona, missä se realisoituu vaihtoarvona.
Ei voi sanoa, että yksinkertaisessa kierrossa vaihtoarvo realisoidaan sellaisenaan. Se realisoidaan aina vain häviämisensä hetkellä. Jos tavara vaihdetaan rahan avulla toiseen tavaraan, sen arvomääritys katoaa sillä hetkellä kun tavara realisoituu; tavara astuu ulos arvosuhteesta, muuttuu välinpitämättömäksi siihen nähden ja tulee pelkäksi tarpeen suoraksi kohteeksi, objektiksi. Jos rahaa vaihdetaan tavaraan, on ennalta annettu jo sekin että vaihdon muoto häviää pelkkänä muodollisena välityksenä, joka tähtää tavaran luonnollisen materiaalin haltuunsaantiin. Jos tavara vaihdetaan rahaan, niin vaihtoarvon muoto, vaihtoarvoksi asetettu vaihtoarvo, raha, säilyy vain sen aikaa kuin se pysyttelee vaihdon ulkopuolella, vetäytyy pois vaihdosta; siis siinä muodossa, missä vaihtoarvon itsenäisyys on käsin kosketeltavaa, raha onkin puhtaasti illusorista toteutumaa, pelkästään ideaalista. Jos vihdoin raha vaihdetaan rahaan [tavaran avulla] — se on neljäs muoto missä kiertoa voi analysoida, joskin se on vain vaihdon muodossa ilmaistu kolmas muoto — silloin ei eri momenttien välillä ole enää edes muodollista eroa; se on distinction without a difference;[24] siinä ei häviä vain vaihtoarvo, vaan sen häviämisen muodollinen liikekin. Au fond ovat nämä yksinkertaisen kierron neljä muotomääritystä supistettavissa kahdeksi ja nekin lisäksi an sich[25] lankeavat yhteen; erona on se kumpaa kahdesta momentista korostetaan, painotetaan, kumpi kahdesta momentista — raha vai tavara — muodostaa lähtökohdan. On nimittäin niin että kun raha vaihdetaan tavaraan, häviää tavaran vaihtoarvoa sen materiaaliseksi sisällöksi (substanssiksi), tai kun tavara vaihdetaan rahaan, se merkitsee että tavaran sisältö (substanssi) häviää sen vaihtoarvona saamaksi muodoksi. Edellisessä tapauksessa vaihtoarvon muoto pyyhkiytyy pois, jälkimmäisessä sen substanssi; molemmissa tapauksissa siis vaihtoarvon realisointi on ohimenevää.
Vasta pääomassa vaihtoarvo on asetettu vaihtoarvoksi, sen nojalla että se pysyy kierrossa, ts. sillä tavoin, että se ei yhtäältä tule substanssittomaksi, vaan toteutuu yhä uusissa substansseissa, niiden totaaliteetissa; toisaalta vaihtoarvo ei menetä muotomääritystään, vaan säilyttää jokaisessa eri substanssissaan identtisyyden itsensä kanssa. Se pysyy siis koko ajan rahana ja koko ajan tavarana. Se on joka hetki kumpikin näistä kahdesta momentista, jotka häviävät kierrossa toinen toiseensa. Mutta vaihtoarvo on tätä vain siksi että se itse esittää alituisesti uusiutuvaa vaihtotapahtumien kehäkiertoa. Myös tässä suhteessa vaihtoarvon kierto eroaa yksinkertaisten vaihtoarvojen kierrosta sellaisenaan. Yksinkertainen kierto on tosiasiassa kiertoa vain tarkkailijan näkökulmasta eli kiertoa an sich, mutta sitä ei ole asetettu kierroksi. Yksi ja sama vaihtoarvo ei tule — juuri siitä syystä että sen substanssi on tietty tavara — ensin rahaksi ja sitten taas tavaraksi, vaan aina uudet vaihtoarvot, aina uudet tavarat asettuvat rahaa vastaan. Kierto, kehäkierto, muodostuu siinä pelkästään tavaran ja rahan määritysten [II–17] yksinkertaisesta toistumisesta tai vuorottelusta, eikä siitä, että todellinen lähtökohta on myös paluukohta. Tästä syystä tarkasteltaessa yksinkertaista kiertoa sellaisenaan, jolloin vain raha on säilyvä momentti, on sitä kuvattu pelkäksi rahankierroksi, pelkästään rahan kiertokuluksi.
»Pääoma-arvot ikuistavat itsensä» (J. B. Say. Traité d'Économie politique. Troisième edition. Tome second. Pariisi 1817, s. 185).
»Pääoma on itsensä pysyvästi säilyttävä» (»itsensä moninkertaistava» ei kuulu vielä tähän) »arvo eikä se enää katoa; tämä arvo irrottautuu sen luoneesta tavarasta; se pysyy jonkin metafyysisen, substanssittoman laadun tavoin saman maanviljelijän» (käsite on tässä yhdentekevä, sanokaamme haltijan) »hallussa, jolle se esiintyi eri muodoissa» (Sismondi. Nouveau Principes d'Économie politique. Seconde édition. Tome I. Pariisi 1827, s. 89).
Raha tavoitteli katoamattomuutta ja pitkäikäisyyttä asennoitumalla negatiivisesti kiertoon, vetäytymällä siitä pois, mutta pääoma saavuttaa ne juuri antautumalla kiertoon. Pääoma kierron edellyttämänä tai kiertoa edellyttävänä ja itsensä kierrossa säilyttävänä vaihtoarvona ei ole ainoastaan idealiter[26] olemassa kummassakin kahdesta yksinkertaiseen kiertoon sisältyvästä momentista, vaan se omaksuu vuoroin toisen, vuoroin toisen muodon; se ei kuitenkaan tee tätä enää siten kuin yksinkertaisessa kierrossa, ts. se ei vain siirry muodosta toiseen, vaan kummassakin näistä määrityksistä se on samalla suhteessa vastakkaiseen määritykseen, ts. sisältää tämän ideaalisesti.
Pääomasta tulee vuorotellen tavara ja raha; mutta 1) pääoma itse on näiden molempien määritysten vaihtelu; 2) pääomasta tulee tavara, ei kuitenkaan mikään yksittäinen tavara, vaan tavaroiden kokonaisuus. Pääomalle ei ole yhdentekevää substanssi, vaan tietty muoto; tältä kannalta pääoma ilmenee tämän substanssin alituisena metamorfoosina; mikäli pääoma on siis asetettu vaihtoarvon erityiseksi sisällöksi, itse tämä erityisyys on erityisyyden totaliteetti; näin ollen pääomalle ei ole yhdentekevää erityisyys sellaisenaan, vaan erillinen tai erillistynyt, erityisyys. Se identtisyys, se yleisyyden muoto, jonka pääoma saa, on vaihtoarvona olemista ja vaihtoarvona ollessaan rahana olemista. Tästä syystä pääoma asetetaan vielä rahaksi, se vaihtuu tosiasiallisesti — tavarana — rahaksi. Mutta jos pääoma on annettu rahana, ts. annettu tänä tavaralle vastakkaisena yleisyyden muotona, niin pääomassa on samalla myös asetettu että sen ei pidä menettää yleisyyttä, kuten yksinkertaisessa kierrossa, vaan vastakkaisuudelle perustuva määrityksensä, tai että se saa tämän vastakkaisuudelle perustuvan määrityksen vain ohimenevästi, ts. vaihtuu jälleen tavaraan, mutta sellaiseen tavaraan, joka ilmaisee erityisyydessäänkin vaihtoarvon yleisyyttä ja vaihtaa tästä syystä määrättyä muotoaan alituisesti.
Kun puhumme tässä pääomasta, se on tässä vielä vain pelkkä nimitys. Ainoa määritteisyys, jonka mukaisena pääoma tässä asetetaan, annetaan erotukseksi välittömälle vaihtoarvolle ja rahalle, on kierrossa ja kierron avulla säilyvän ja ikuistuvan vaihtoarvon määritteisyys. Toistaiseksi olemme tarkastelleet vain yhtä puolta — miten vaihtoarvo säilyttää itsensä kierrossa ja sen avulla. Toinen yhtä tärkeä puoli on että vaihtoarvoa ei enää edellytetä yksinkertaisena vaihtoarvona, sellaisena kuin se on olemassa pelkästään ideaalisena, ajateltuna määrityksenä tavarassa ennen kuin tämä astuu kiertoon tai pikemminkin vain tarkoitettuna määrityksenä, koska tavarasta tulee vaihtoarvo vasta silloin kun se häviää kierrossa; liioin ei vaihtoarvoa enää edellytetä siinä asussa — rahana — missä se on olemassa kierron momenttina; vaihtoarvo on tässä olemassa rahana, esineellistyneenä vaihtoarvona, mutta siten että siinä on asetettu juuri kuvattu suhde.
Toisen määrityksen erottaa ensimmäisestä se että tässä vaihtoarvo 1) on olemassa esineellisyyden muodossa, 2) johtuu kierrosta, siis edellyttää kiertoa, mutta lähtee samalla omasta itsestään kierron edellytyksenä.
Yksinkertaisen kierron tulos voidaan ilmaista kahdelta puolelta:
Yksinkertaisesti negatiivinen puoli: kiertoon heitetyt tavarat ovat saavuttaneet päämääränsä; ne ovat vaihtuneet toisiinsa; jokainen tulee tarpeen kohteeksi ja kulutetaan. Siihen kierto siis päättyy. Jäljelle ei jää mitään muuta kuin raha yksinkertaisena sakkautumana. Tällaisena sakkautumana se on kuitenkin lakannut olemasta rahaa, menettänyt muotomäärityksensä. Raha hajoaa, laskeutuu materiaansa, joka jää jäljelle koko prosessin epäorgaanisena tuhkana.
Myönteis-kielteinen puoli: rahaa ei ole kielletty esineellistyneenä, itseään varten olevana — erotukseksi pelkästään kiertoon häviävälle — vaihtoarvona; sen sijaan on kielletty se vastakohtaisuudelle perustuva itsenäisyys, pelkästään abstraktinen yleisyys, johon raha on kiinnittynyt; mutta
kolmanneksi: niin kuin vaihtoarvon kierron edellytyksenä ja samalla sen tuloksena edellytetään tulleen ulos kierrosta, niin sen myös täytyy jälleen tulla siitä ulos. Jos tämä tapahtuisi vain muodollisella tavalla, vaihtoarvosta tulisi taas yksinkertaisesti rahaa; jos se astuu ulos kierrosta todellisena tavarana kuten yksinkertaisessa kierrossa, siitä tulisi yksinkertainen tarpeen kohde, ja sellaisena se kulutettaisiin ja se menettäisi samalla muotomäärityksensä. Jotta tulo ulos kierrosta olisi todellinen, vaihtoarvon on tultava samalla tarpeen kohteeksi ja kulutetuksi tällaisena kohteena, mutta työn on se kulutettava ja siten se uusintaa itsensä.
Ilmaiskaamme asia toisin. Vaihtoarvo oli alun perin sisällöltään tietty esineellistynyt määrä työtä tai työaikaa; kulkiessaan tällaisena kierron läpi vaihtoarvo eteni objektivoitumisessaan olemassaoloonsa rahana, käsin kosketeltavana rahana. Vaihtoarvon on nyt itse puolestaan taas asetettava se kierron lähtökohta, joka oli kierron ulkopuolella, sen edellytyksenä ja jolle itse kierto ilmeni siihen ulkoapäin tarttuvana ja sitä sisällään muuttavana liikkeenä — ja tarkemmin sanoen tämä lähtökohta on työ; mutta nyt vaihtoarvo ei enää esiinny työn yksinkertaisena vastikkeena tai sen yksinkertaisena esineellistymänä, vaan sellaisena esineellistyneenä ja itsenäistyneenä vaihtoarvona, joka antautuu työlle, tulee sen materiaaliksi vain uudistaakseen itsensä ja aloittaakseen kierron uudelleen omasta itsestään. Näin tämä ei myöskään ole enää vaihtoarvon identiteetin yksinkertaista yhtäläiseksi asettamista, säilyttämistä, kuten oli kierrossa, vaan sen moninkertaistamista. Vaihtoarvo asettaa itsensä vaihtoarvoksi ainoastaan silloin kun se realisoituu [sich verwertet], ts. lisää arvoaan. Raha (kierrosta takaisin itseensä palanneena) on pääomana menettänyt jähmeytensä, ja muuttunut käsin kosketeltavasta esineestä prosessiksi. Toisaalta työ on muuttanut suhteensa omaan esineellisyyteensä: sekin on palannut takaisin itseensä. Paluu on kuitenkin sellainen että vaihtoarvossa esineellistyvä työ asettaa elollisen työn uusintamisensa välineeksi, kun taas alun perin vaihtoarvo ilmeni vain työn tuotteena.
[II–18] {I. 1) Pääoman yleinen käsite. 2) Pääoman erityisyys: liikkuva pääoma. Kiinteä pääoma. (Pääoma elämisen tarvikkeena, raaka-aineena, työvälineenä.) 3) Pääoma rahana. II. 1) Pääoman määrä. Kasaantuminen. 2) Suhteessa itseensä mitattu pääoma. Voitto. Korko. Pääoman arvo; ts. pääoma erotukseksi omasta itsestään korkona ja voittona. 3) Pääomien kierto, α) Vaihto pääomien välillä. Pääoman vaihto pääomaan. Pääoman vaihto tuloon. Pääoma ja hinnat, β) Pääomien kilpailu, γ) Pääomien keskittyminen. III. Pääoma luottona. IV. Pääoma osakepääomana. V. Pääoma rahamarkkinoina. VI. Pääoma rikkauden lähteenä. Kapitalisti. Pääoman jälkeen olisi käsiteltävä maanomistusta. Sen jälkeen palkkatyötä. Kun nämä kolme momenttia on edellytetty, hintojen liike kiertona, joka on nyt määritetty sisäisessä kokonaisuudessaan. Toisaalta; kolme luokkaa, jotka tuotantona on asetettu kolmessa perusmuodossa ja kierron edellytyksessä. Sen jälkeen valtiota. (Valtio ja porvarillinen yhteiskunta. — Verot eli tuottamattomien luokkien olemassaolo. — Valtionvelka. — Väestö. — Valtio ulkoisesti: siirtomaat. Ulkomaankauppa. Vaihtokurssi. Raha kansainvälisenä metallirahana. — Vihdoin maailmanmarkkinat. Porvarillisen yhteiskunnan yliote valtiosta. Kriisit. Vaihtoarvoon perustuvan tuotantotavan ja yhteiskuntamuodon hajoaminen. Yksilöllisen työn reaalinen muuttuminen yhteiskunnalliseksi ja vice versa.[27])}
| * | * | |
| * |
(Mikään ei ole sen virheellisempää kuin tarkastella yhteiskuntaa taloudellisten olojensa kannalta siten kuin sekä taloustieteilijät että sosialistit tekevät. Esimerkiksi Proudhon sanoo väitellessään Bastiatia vastaan (»Gratuité du Crédit.» Discussion entre M. Fr. Bastiat et. M. Proudhon. Pariisi 1850, s. 250):
»Yhteiskunnalle ei pääoman ja tuotteen välistä eroa ole olemassa. Ero on täysin subjektiivinen ja on olemassa vain yksilöille.»
Juuri yhteiskunnallista Proudhon sanoo siis subjektiiviseksi, ja subjektiivista abstraktiota hän nimittää yhteiskunnaksi. Tuotteen ja pääoman välisenä erona on juuri se, että pääomana tuote ilmaisee tiettyä suhdetta, joka kuuluu johonkin historialliseen yhteiskuntamuotoon. Niin sanottu tarkastelu yhteiskunnan kannalta merkitsee vain, että ne erot sivuutetaan, jotka juuri ilmaisevat yhteiskunnallista suhdetta (porvarillisen yhteiskunnan suhdetta). Yhteiskunta ei muodostu yksilöistä, vaan ilmaisee niiden yhteyksien ja suhteiden summaa, joissa nämä yksilöt ovat toisiinsa. [Jos järkeiltäisiin Proudhonin tavoin] voitaisiin yhtä hyvin sanoa: yhteiskunnan kannalta ei ole olemassa orjia eikä kansalaisia; molemmat ovat ihmisiä. Mutta he ovat ihmisiä yhteiskunnan ulkopuolella. Niin orjana kuin kansalaisena oleminen on yhteiskunnallinen määritys, ihminen A:n ja ihminen B:n välinen suhde. Ihminen A sellaisenaan ei ole orja. Hän on orja yhteiskunnassa ja yhteiskunnan kautta. Se mitä herra Proudhon sanoo tässä pääomasta ja tuotteesta, merkitsee hänen sanomanaan että yhteiskunnan kannalta ei ole olemassa mitään eroa kapitalistien ja työläisten välillä, vaikka tämä ero juuri on olemassa vain yhteiskunnan kannalta.)
(Bastiatin vastaisessa kiistakirjoituksessaan »Gratuité du Crédit» Proudhon ei yllä sen pitemmälle kuin että haluaa palauttaa pääoman ja työn välisen vaihdon yksinkertaiseksi tavaroiden vaihtamiseksi vaihtoarvoina, yksinkertaisen kierron momenteiksi, ts. hän haluaa abstrahoida, jättää huomioon ottamatta juuri sen spesifisen eron, josta koko asia riippuu. Proudhon kirjoittaa:
»Tietyssä kohdassa jokainen tuote on pääomaa, koska kaikki mikä kulutetaan, kulutetaan tietyssä kohdassa tuottavasti» (»Gratuité de Crédit», Pariisi 1850, s. 177).
Tämä on perin virheellisesti sanottu, mutta älkäämme puuttuko siihen.
»Mikä muuttaa tuotteen käsitteen äkkiä pääoman käsitteeksi? Arvon idea. Se merkitsee että tullakseen pääomaksi tuotteen on täytynyt käydä läpi aito arviointi, sen on täytynyt tulla ostetuksi tai myydyksi, sen hinnasta on täytynyt keskustella ja se on täytynyt määrittää eräänlaisen laillisen sopimuksen nojalla. Esimerkiksi teurastamosta tuleva vuota on teurastajan tuote. Mitä tapahtuu jos nahkuri ostaa vuodan? Silloin hän liittää välittömästi vuodan tai sen arvon tuotantorahastoonsa. Tästä pääomasta tulee nahkurin työllä jälleen tuote» jne. [sama, s. 178–180].
Kaikki pääoma on Proudhonille »vakiintunut arvo». Raha on »kaikkein täydellisin arvo», vakiintunut arvo korkeimmassa potenssissa. Se merkitsee siis seuraavaa: 1) Tuote tulee pääomaksi tulemalla arvoksi. Toisin sanoen pääoma ei ole mitään muuta kuin yksinkertainen arvo. Niiden välillä ei ole mitään eroa. Tästä syystä Proudhon puhuu vuoroin tavarasta (tuotteena ilmenevän tavaran luonnollisesta puolesta), vuoroin arvosta, tai sitten pikemminkin hinnasta silloin kun hän olettaa osto- ja myyntitapahtuman. 2) Koska raha on arvon loppuun kehittynyt muoto sellaisena kuin se, arvo, on olemassa yksinkertaisessa kierrossa, on rahakin Proudhonille tosi »vakiintunut arvo».)
| * | * | |
| * |
Siirtyminen yksinkertaisesta vaihtoarvosta ja sen kierrosta pääomaan voidaan ilmaista myös näin: vaihtoarvo ilmenee kierrossa kaksinkertaisesti, kerran tavarana, toisen kerran rahana. Silloin kun se on toisessa määrityksessä, se ei ole toisessa. Tämä koskee jokaista erityistä tavaraa. Mutta kierron kokonaisuus sellaisenaan tarkasteltuna on siinä että yksi ja sama vaihtoarvo, vaihtoarvo subjektina asettaa itsensä kerran tavaraksi, toisen kerran taas rahaksi, ja on juuri tämä liike, missä se asettaa itsensä näihin kahteen määritykseen ja säilyttää itsensä kummassakin niistä kummankin vastakohtana — tavarassa rahana ja rahassa tavarana. Vaikkakin näin an sich[28] tapahtuu yksinkertaisessa kierrossa, sitä ei ole kuitenkaan siinä asetettu. Tavaran ja rahan ykseydeksi asetettu vaihtoarvo on pääomaa ja itse tämä asettaminen ilmenee pääoman kiertona. (Kierto on kuitenkin spiraaliviiva, laajeneva käyrä eikä yksinkertainen ympyränkehä.)
Analysoikaamme seuraavaksi niitä yksinkertaisia määrityksiä, jotka sisältyvät pääoman ja työn suhteeseen, löytääksemme siten sekä näiden määritysten sisäisen yhteyden että niiden kehittyneempien muotojen sisäisen yhteyden aikaisempaan.
[II–19] Ensimmäinen edellytys on että toisella puolella pääoma ja toisella työ ovat toisiaan vastassa itsenäisinä ja siis myös toisilleen vieraina hahmoina. Pääomaa vastassa oleva työ on vierasta työtä ja työtä vastassa oleva pääoma on vierasta pääomaa. Tässä toisiaan vastassa olevat ääripäät eroavat spesifisesti toisistaan. Yksinkertaisen vaihtoarvon ensimmäisessä asettamisessa työ oli määritetty siten, että tuote ei ollut välitön käyttöarvo työntekijälle, ei ollut hänelle välitön toimeentuloväline. Se oli vaihtoarvon ja yleensä vaihdon luomisen yleinen ehto. Muutoin työntekijä olisi saanut aikaan, valmistanut vain tuotteen — välittömän käyttöarvon itseään varten — mutta ei vaihtoarvoa. Tämä vaihtoarvo materialisoitui kuitenkin tuotteessa, jolla oli sellaisenaan käyttöarvoa toisille, ja joka oli sellaisenaan heidän tarpeidensa kohde. Mutta se käyttöarvo, joka työntekijällä on pääomalle tarjottavanaan, joka hänellä siis on ylipäätään tarjottavana toisille, ei materialisoidu tuotteessa, ei ylipäätään ole olemassa työntekijän ulkopuolella, ei ole siis olemassa todellisena, vaan vain mahdollisuuden mukaan, työntekijän kykynä. Tästä käyttöarvosta tulee todellisuutta vasta silloin kun pääoma elävöittää sen, panee sen liikkeeseen, sillä toiminta ilman kohdetta ei ole mitään tai se on korkeintaan ajatuksellista toimintaa, ajatustoimintaa, josta tässä ei ole kuitenkaan kysymys. Niin pian kuin tämä käyttöarvo saa liikkeen pääomalta, siitä tulee työntekijän tiettyä tuottavaa toimintaa; se on itse hänen elintoimintaansa, joka suuntautuu tiettyyn päämäärään ja ilmentää siitä syystä itsensä tietyssä muodossa.
Pääoman ja työn välisessä suhteessa on vaihtoarvo ja käyttöarvo asetettu sellaiseen keskinäiseen suhteeseen, että toinen puoli (pääoma) on toista puolta vastassa ennen muuta vaihtoarvona,[29] kun taas toinen puoli (työ) on pääomaa vastassa käyttöarvona. Yksinkertaisessa kierrossa voidaan kumpaakin tavaraa tarkastella vuoronperään kummassakin määrityksessä. Kummassakin tapauksessa, jos tavarat otetaan sellaisinaan tavaroina, ne astuvat ulos kierrosta tarpeen esineinä ja joutuvat kokonaan taloudellisen suhteen ulkopuolelle. Jos taas tavara määrätään vaihtoarvoksi — rahaksi —, se pyrkii samaan muodottomuuteen, mutta tässä muodottomuus pysyy taloudellisen suhteen puitteissa. Joka tapauksessa tavaroilla on mielenkiintoa vaihtosuhteessa (yksinkertaisessa kierrossa) vain sikäli kuin niillä on vaihtoarvot; toisaalta tavaroiden vaihtoarvolla on vain ohimenevää mielenkiintoa, koska se poistaa ainoastaan yksipuolisuuden — käyttökelpoisuuden, käyttöarvon, joka yhdistyy vain tiettyyn yksilöön ja on tästä syystä välittömästi olemassa häntä varten — mutta ei poista itse tätä käyttöarvoa, vaan päinvastoin asettaa ja välittää sen käyttöarvona muita varten jne. Mutta sikäli kuin vaihtoarvo määräytyy sellaisenaan rahaksi, käyttöarvo on sitä vastassa vielä vain abstraktisena kaaoksena; ja juuri jouduttuaan eroon omasta substanssistaan se romahtaa ja pyrkii pois yksinkertaisen vaihtoarvon alueelta, jonka vaihtoarvon korkein liike on yksinkertainen kierto ja korkein toteutuma raha. Itse yksinkertaisen vaihtoarvon alueen sisällä [tavaran ja rahan välinen] ero on tosiasiallisesti olemassa vain pinnallisena erilaisuutena, puhtaasti muodollisena eroavuutena. Itse raha korkeimmassa määräytyneisyydessään on jälleen tavara ja sellaisena se erottuu muista tavaroista vain siinä, että se ilmaisee vaihtoarvoa täydellisemmin, mutta menettää metallirahana juuri tästä syystä vaihtoarvon immanenttisena [II–20] määrityksenään ja muuttuu pelkäksi käyttöarvoksi, joskin käyttöarvoksi tavaroiden hinnan määräämistä yms. varten. Tässä molemmat määritykset käyvät yhä välittömästi yksiin ja eroavat yhtä välittömästi toisistaan. Siellä missä ne eriytyvät, saavat itsenäisen aseman toisiinsa nähden, on tuloksena seuraavaa: jos eriytymisen luonne on myönteinen, kuten tavarassa, josta tulee kulutuksen esine, vastaava määritys lakkaa olemasta taloudellisen prosessin momentti; jos taas eriytyminen on luonteeltaan kielteistä, kuten rahassa, vastaava määritys muuttuu järjettömyydeksi — mutta sellaiseksi järjettömyydeksi, joka on kylläkin poliittisen taloustieteen momentti, ja kansojen elämää käytännössä määräävä tekijä.
Niin kuin edellä näimme, ei voi sanoa että vaihtoarvo realisoituu yksinkertaisessa kierrossa. Mutta näin tapahtuu siksi että käyttöarvo ei ole sellaisenaan vaihtoarvoa vastassa, ei vaihtoarvon itsensä käyttöarvoksi määräämänä; käyttöarvo sellaisenaan ei ole suhteessa vaihtoarvoon, vaan siitä tulee tietty vaihtoarvo vain sen nojalla että käyttöarvojen yhteinen ominaisuus — työaikana oleminen — määrätään niiden ulkoiseksi mittapuuksi. Niiden ykseys hajoaa vielä välittömästi ja niiden eroavuus, erilaisuus lankeaa vielä välittömästi yhteen. Nyt on asetettava se että käyttöarvosta tulee käyttöarvo vaihtoarvon kautta ja että vaihtoarvo välittää itsensä käyttöarvon kautta. Rahankierrossa meillä oli vain kaksi erilaista vaihtoarvon muotoa (tavaran hinta — raha) tai vain erilaisia käyttöarvoja (T — T), joille raha, vaihtoarvo, oli pelkkä katoava välitys. Vaihtoarvon ja käyttöarvon todellista suhdetta ei esiintynyt. Tästä syystä tavara sellaisenaan — sen erityisyys — onkin yhdentekevä, vain satunnainen ja yleisesti kuviteltu sisältö, joka jää taloudellisen muotosuhteen ulkopuolelle; tai taloudellinen muotosuhde on vain pinnallinen muoto, muodollinen määritys, jonka alue ei ulotu todelliseen substanssiin ja joka ei ole missään suhteessa substanssiin sellaisenaan; jos näin ollen rahassa on määrä pitää kiinni tästä muoto-määrityksestä sellaisenaan, niin raha muuttuu vähitellen yhdentekeväksi luonnontuotteeksi, metalliksi, josta katoaa viimeinenkin yhteys sekä yksilöön että yksilöiden väliseen kanssakäymiseen. Metalli sellaisenaan ei ilmaise tietenkään mitään yhteiskunnallisia suhteita; siitä katoaa myös metallirahan muoto, sen yhteiskunnallisen merkityksen viimeinen elonmerkki.
Se vaihtoarvo, joka on itse käyttöarvoa vastassa suhteen yhtenä puolena, on sitä vastassa rahana, mutta sitä tällä tavalla vastassa oleva raha ei ole enää rahaa rahan määrityksessä, sellaisenaan, vaan pääomana. Pääomaa tai asetettua vaihtoarvoa vastaan asettuva käyttöarvo tai tavara ei ole enää tavara sellaisena kuin se ilmeni ollessaan rahaa vastassa, jolloin sen muotomääritys oli yhtä yhdentekevä kuin sen sisältökin ja jolloin se ilmeni vain jonakin substanssina yleensä.
Ensiksi [tavara ilmenee nyt] käyttöarvona pääomaa varten, ts. siis sellaisena esineenä, johon vaihdettaessa pääoma ei menetä arvomääritystään niin kuin esimerkiksi raha menettää kun se vaihdetaan tiettyyn tavaraan. Ainoa hyöty mitä jostakin esineestä yleensä voi pääomalle olla, on esineen kyky säilyttää tai lisätä pääomaa. Rahaa tarkastellessamme näimme jo että ollessaan itsenäisenä sellaisenaan arvo — tai rikkauden yleinen muoto — ei kykene mihinkään muuhun kuin määrälliseen liikkeeseen, lisäämään itseään. Käsitteensä mukaan arvo on kaikkien käyttöarvojen kokonaisuus; mutta kun arvo on aina vain tietty määrä rahaa (tässä tapauksessa pääomaa), on sen määrällinen raja ristiriidassa sen laadun kanssa. Tästä syystä arvon luonteeseen kuuluu Pyrkiä alituisesti ylittämään omat rajansa. (Kun arvo näin ollen saa nautintoja suovan rikkauden muodon, kuten esimerkiksi Rooman keisariaikana, se ilmenee rajattomana tuhlauksena, jolla nautintokin yritetään kohottaa kuviteltuun rajattomuuteen asti — hotkitaan helmisalaattia jne.) Jo tästä syystä sellaisessa arvossa, joka pitää itsestään kiinni arvona, käy lisääminen yhteen itsensä säilyttämisen kanssa ja se säilyttää itsensä juuri vain pyrkimällä alituisesti ylittämään määrälliset rajansa, jotka ovat ristiriidassa sen muotomäärityksen, sen sisäisen yleisyyden kanssa.
Rikastuminen osoittautuu näin itsetarkoitukseksi. Pääoman tavoitehakuisena toimintana voi olla vain rikastuminen, ts. itse pääoman kasvattaminen, sen lisääminen. Tietty rahasumma (ja raha on olemassa haltijalleen aina vain tiettynä määränä, raha on käsillä aina tiettynä rahasummana; tätä on kehiteltävä jo rahaa käsittelevässä luvussa) voi olla täysin riittävä tiettyyn kulutukseen, ja siinä raha lakkaa myös olemasta rahaa. Mutta silloin kun raha on yleisen rikkauden edustaja, näin ei voi tapahtua. Kvantitatiivisesti määrättynä summana, rajoitettuna summana raha on myös vain yleisen rikkauden rajoitettu edustaja tai se edustaa rajoitettua rikkautta, jonka rajat ulottuvat juuri sen vaihtoarvoon asti eikä yhtään pitemmälle ja tulevat mitatuiksi täsmälleen tällä vaihtoarvolla. Rahalla ei siis ole suinkaan sitä kykyä, mikä sillä yleisen käsitteensä mukaan pitäisi olla, kykyä ostaa kaikki nautinnot, kaikki tavarat, materiaalisten rikkauden substanssien totaliteetin; raha ei ole »précis de toutes les choses»[31] jne. Ollessaan rikkaudeksi määrättynä, rikkauden yleisenä muotona, arvona, joka käy arvosta, raha on siis alituista pyrkimystä ylittää omat määrälliset rajansa: päättymätöntä prosessia. Yksinomaan tästä muodostuu rahan oma elämä; raha säilyttää itsensä käyttöarvosta eroavana itsessään pätevänä vaihtoarvona ainoastaan moninkertaistamalla alituisesti itsensä.
(Herroille taloustieteilijöille käy kirotun vaikeaksi edetä teoriassaan arvon säilymisestä pääomassa sen moninkertaistumiseen; ja moninkertaistumiseen nimenomaan sen perusmäärityksenä, eikä vain satunnaisena ominaisuutena tai pelkkänä tuloksena. Katso esimerkiksi miten Storch ujuttaa tämän perusmäärityksen mukaan käyttämällä adverbia »eigentlich».[32] Taloustieteilijät yrittävät kylläkin tuoda tämän momentin olennaisena, oleellisena pääomasuhteeseen, mutta elleivät he tee tätä siinä karkeassa muodossa että määrittävät pääoman siksi mikä tuottaa voittoa, jolloin itse pääoman lisääminen jo oletetaan voitossa olevaksi erityiseksi taloudelliseksi muodoksi, niin sitten he [II–21] tekevät sen vain varkain ja hyvin kehnosti, kuten jäljempänä osoitamme lyhyessä katsauksessa kaikkeen siihen mitä taloustieteilijät ovat pääoman käsitteenmäärityksestä esittäneet. Kun jaaritellaan että kukaan ei käyttäisi pääomaansa ellei saisi siitä voittoa, päädytään joko siihen typeryyteen että kelpo kapitalistit pysyisivät kapitalisteina myös siinä tapauksessa että eivät käyttäisi pääomaansa, tai siihen että ilmaistaan hyvin arkipäiväisessä muodossa että voittoa tuottava käyttö sisältyy jo itse pääoman käsitteeseen. No hyvä. Mutta sitten juuri se olisikin todistettava.)
Raha rahasummana mitataan määrällään. Tämä mitatuksi tuleminen on ristiriidassa sen rahan määrityksen kanssa, jonka on suuntauduttava välttämättä mittaamattomuuteen. Kaikki mitä tässä sanotaan rahasta, pitää paikkansa vielä suuremmassa määrin pääomasta, missä raha varsinaisesti vasta kehittyy loppuun viedyssä määrityksessään. Pääomaa vastassa voi käyttöarvona, ts. jonakin hyödyllisenä olla vain jokin sellainen mikä lisää, moninkertaistaa ja näin ollen säilyttää pääomaa.
Toiseksi.[33] Pääoma on käsitteensä mukaan rahaa, mutta sellaista rahaa, joka ei ole enää olemassa yksinkertaisessa kullan ja hopean muodossa, eikä liioin enää rahana vastakohtana kierrolle, vaan se on olemassa kaikkien substanssien muodossa — tavaroiden muodossa. Sikäli raha ei pääomana niin ollen ole vastakohtana käyttöarvolle; päinvastoin rahan ulkopuolella pääoma on nimenomaan olemassa vain käyttöarvoissa. Tällä tavoin itse nämä pääoman substanssit osoittautuvat nyt ohimeneviksi substansseiksi, joilla ei olisi edes vaihtoarvoa ellei niillä olisi käyttöarvoa; jotka kuitenkin käyttöarvoina menettävät arvonsa, hajoavat yksinkertaisessa luonnon kanssa tapahtuvassa aineenvaihdossa, ellei niitä käytetä todella; ja jotka katoavat sitä suuremmassa määrin, mitä enemmän niitä todella käytetään. Tältä kannalta pääoman vastakohta ei itse voi puolestaan olla taas jokin erityinen tavara; sillä erityinen tavara ei sellaisenaan muodosta mitään vastakohtaa pääomalle, koska pääoman substanssi itse on käyttöarvo; pääoma ei ole se tai tämä tavara, vaan jokainen tavara. Kaikkien tavaroiden yhteinen substanssi, ts. niiden substanssi, jota ei taaskaan oteta niiden materiaalisena aineksena, siis fyysisenä määrityksenä, vaan niille kaikille tavaroina ja siitä syystä vaihtoarvoina yhteisenä substanssina, on, että tavarat ovat esineellistynyttä työtä.
{Kuitenkin tästä käyttöarvojen taloudellisesta (yhteiskunnallisesta) substanssista, ts. niiden taloudellisesta määrityksestä sisältönä erotukseksi niiden muodosta (tänä muotona on arvo, sillä se on tietty määrä työtä, joka on esineellistynyt näissä käyttöarvoissa) voidaan puhua vain silloin kun etsitään vastakohtaa tälle sisällölle. Mitä tulee käyttöarvojen luonnollisiin eroihin, niin yksikään niistä ei estä pääomaa saamasta sijaa niissä, tekemästä niitä omaksi ruumiikseen koska ne eivät sulje pois vaihtoarvon ja tavaran määritystä.}
Ainoa mikä eroaa esineellistyneestä työstä, on esineellistymätön, mutta esineellistymisensä prosessissa oleva työ, työ sujektiviteettina. Toisin sanoen esineellistynyt työ, so. tilallisesti käsillä oleva työ voidaan asettaa ajallisesti käsillä olevaa työtä vastaan myös menneenä työnä. Sikäli kuin työn pitää olla käsillä, läsnä ajallisena, elollisena työnä, se voi olla käsillä, läsnä ainoastaan elollisena subjektina, jossa se on olemassa kykynä, mahdollisuutena; näin ollen työ voi olla käsillä, läsnä siis ainoastaan työntekijänä. Tästä syystä ainoa käyttöarvo, joka voi muodostaa vastakohdan pääomalle, on työ, tarkemmin sanottuna arvoa luova työ, ts. tuottava työ.
{Tämä sivuhuomautus tuli tässä esitetyksi ennakolta; se on ensin kehiteltävä, vähä vähältä. Työllä pelkkänä palveluksena, jolla tyydytetään välittömiä tarpeita, ei ole mitään tekemistä pääoman kanssa, koska pääoma ei etsi sitä. Jos kapitalisti antaa jonkun hakata halkoja saadakseen lampaanlihansa paistetuksi, niin ei ainoastaan kapitalistin suhde halonhakkaajaan, vaan myös halonhakkaajan suhde kapitalistiin palautuu, supistuu yksinkertaisen vaihdon suhteeksi. Halonhakkaaja antaa kapitalistille palveluksensa, käyttöarvon, joka ei lisää pääomaa, vaan pääoma päinvastoin kulutetaan palveluksena, ja kapitalisti antaa halonhakkaajalle korvaukseksi toisen tavaran rahan muodossa. Näin on laita kaikissa palveluksissa, joita työntekijät vaihtavat suoraan toisten henkilöiden rahaan ja jotka tulevat näiden toisten kuluttamiksi, joita nämä toiset kuluttavat. Tämä ei ole pääoman, vaan tulon kulutusta, ja tulon vaihto kuuluu sellaisenaan aina yksinkertaiseen kiertoon. Koska toinen sopimuspuolista ei ole toista vastassa kapitalistina, ei palveluksen tekijän työpanos voi kuulua tuottavan työn kategoriaan. Tällaista irtonaista väkeä on koko joukko aina huorasta paaviin asti. Mutta tähän kuuluu myös kunniallinen ja »työtä tekevä» ryysyköyhälistö; esimerkiksi suuri joukko aputyötä tekeviä kantajia yms. satamakaupungeissa jne. Rahaa edustava henkilö vaatii vain kantajan palvelusta sen käyttöarvon tähden, ja tämä käyttöarvo häviää heti hänelle; kantaja vaatii rahaa ja koska rahan antajaa kiinnostaa tavara ja tavaran kuljettajaa taas kiinnostaa raha, molemmat edustavat keskinäisessä suhteessaan vain yksinkertaisen kierron kahta puolta; on joka tapauksessa selvää että rahaa, ts. välittömästi rikkauden yleistä muotoa tarvitseva kantaja yrittää rikastua satunnaisen ystävänsä kustannuksella, kun taas toista, joka on tarkka laskelmoitsija, loukkaa sitäkin syvemmin, että hänen nyt tarvitsemansa palvelus aiheutuu hänen yleisinhimillisestä heikkoudestaan eikä hän suinkaan vaadi sitä kapitalistina.
{A. Smithin oppi[34] tuottavasta ja tuottamattomasta työstä on oleellisilta osiltaan oikea — porvarillisen poliittisen taloustieteen kannalta. Se mitä muut taloustieteilijät ovat esittäneet tätä Smithin oppia vastaan, on ollut joko pelkkää hölynpölyä (esimerkiksi Storch, mutta vielä saivartelevammin Senior jne.[35]), nimenomaan silloin kun he esittävät, että jokainen toimi saa myös jotakin aikaan, että tässä siis sekoitetaan tuotteen luonnollinen ja taloudellinen merkitys; siinä tapauksessa huijarikin on tuottava työntekijä, sillä hän [II–22] on välillisesti tuottamassa rikosoikeudellisia teoksia (tällainen järkeily on ainakin yhtä paikkansapitävä kuin sanoa tuomaria tuottavaksi työntekijäksi sillä perusteella, että hän suojaa varkautta vastaan). Tai sitten nykyajan taloustieteilijät ovat ryhtyneet sellaisiksi porvarin liehakoitsijoiksi että haluavat uskotella tälle että tuottavaa työtä on sekin jos joku etsii täitä tämän päästä tai imartelee tätä, koska esimerkiksi jälkimmäinenkin toiminta luo hilpeämpää mieltä porvarin paksuun päähän — pahkapäähän — seuraavan päivän konttorityötä, toimistotyötä varten. Näin ollen onkin aivan oikein — mutta samalla myös luonteenomaista — että johdonmukaisten taloustieteilijöiden mielestä esimerkiksi ylellisyystavaraliikkeiden työntekijät ovat tuottavia työntekijöitä, vaikkakin niitä tyyppejä, jotka sellaisia esineitä kuluttavat, moititaan nimenomaan tuottamattomiksi tuhlareiksi. Tosiasia on, että nämä työntekijät ovat todellakin tuottavia sikäli kuin he lisäävät herransa pääomaa; sen sijaan he ovat tuottamattomia kun ajatellaan heidän työnsä materiaalista tulosta. Tämä »tuottava» työntekijä on todellakin yhtä kiinnostunut siitä roskasta, jota hän joutuu tekemään, kuin itse työntekijää käyttävä kapitalistikin, joka ei myöskään välitä vähääkään koko roinasta. Mutta kun asiaa sitten katsotaan tarkemmin, käykin selville, että tuottavan työläisen todellinen määritelmä on tällainen ihminen, joka tarvitsee ja vaatii täsmälleen vain sen, minkä hän tarvitsee voidakseen synnyttää kapitalistilleen mahdollisimman suuren edun. Kaikki tällainen on roskapuhetta. Poikkeamista asiasta. Mutta tähän on palattava ja on tarkasteltava lähemmin kysymystä tuottavasta ja tuottamattomasta työstä.[36]}
Käyttöarvo, joka on pääomaa vastassa asetettuna[37] vaihtoarvona, on työ. Pääoma vaihtuu ei-pääomaan, tai pääoma on tässä määritteisyydessään vain suhteessa ei-pääomaan, pääoman negaatioon, suhteessa, jossa se vain onkin pääomaan; todellinen ei-pääoma on työ.
Kun tarkastelemme pääoman ja työn välistä vaihtoa, niin havaitsemme sen jakaantuvan kahdeksi prosessiksi, jotka eivät eroa toisistaan vain muodollisesti, vaan myös laadullisesti ja ovat keskenään jopa vastakkaisia.
1) työläinen vaihtaa tavaransa, työn, käyttöarvon, jolla tavarana on myös hinta niin kuin kaikilla tavaroilla, tiettyyn summaan vaihtoarvoja, tiettyyn summaan rahaa, jonka pääoma hänelle luovuttaa.
2) Kapitalisti saa vaihdossa itse työn, työn arvoa luovana toimintana, tuottavana työnä; ts. hän saa vaihdossa sellaisen tuotantovoiman, joka säilyttää pääoman ja moninkertaistaa sen ja muuttuu siten pääoman tuotantovoimaksi, pääomaa uusintavaksi voimaksi, itse pääomaan kuuluvaksi voimaksi.
Näiden kahden prosessin ero on niin ilmeinen, että ne voivat tapahtua eri aikaan eikä niiden ole mitenkään pakko langeta yhteen. Edellinen prosessi voi olla päätöksessään — ja useimmiten se tietyssä määrin onkin päätöksessään — ennen kuin jälkimmäinen edes aikaakaan. Jälkimmäisen tapahtuman saaminen päätökseensä edellyttää että tuota on saatettu päätökseensä. Työpalkan maksaminen ei voi odottaa kunnes tuote on valmis. Saamme jatkossa havaita, että suhteen [työläisen ja kapitalistin välisen suhteen] suorastaan oleellinen määritys on, että työpalkan maksamisessa ei odoteta tuotteen valmistumista.
Yksinkertaisessa vaihdossa, kierrossa, ei tätä kaksinkertaista prosessia ole. Kun tavara a vaihdetaan rahaan b ja tämä sitten kulutukseen määrättyyn tavaraan c — a:n vaihtamisen alkuperäiseen kohteeseen — niin tavaran c käyttö, sen kulutus, jää kokonaan kierron rajojen ulkopuolelle; se ei koske lainkaan [taloudellisen] suhteen muotoa; se jää itse kierron tuolle puolen ja edustaa puhtaasti aineellista etua, joka ilmaisee enää vain yksilö A:n luonnonolion suhdetta hänen yksittäisen tarpeensa kohteeseen. Kysymys siitä miten tämä yksilö menettelee tavaran c kanssa jää taloudellisen suhteen ulkopuolelle.
Tässä [pääoman ja työn välisessä vaihdossa] ilmenee päinvastoin rahaan vaihdetun [tavaran] käyttöarvo erityisenä taloudellisena suhteena, ja rahaan vaihdetun [tavaran] tietty käyttö muodostaa molempien prosessien lopullisen päämäärän. Tämä erottaa siis jo muodollisesti pääoman ja työn välisen vaihdon yksinkertaisesta vaihdosta — tässä on kaksi erillistä prosessia.
Jos nyt edelleen katsomme kuinka pääoman ja työn välinen vaihto eroaa sisällöltään yksinkertaisesta vaihdosta (kierrosta), niin havaitsemme että tätä eroa ei saada esiin näiden kahden vaihtomuodon ulkoisella rinnastuksella tai vertailulla, vaan pääoman ja työn välisen vaihdon kokonaisprosessissa jälkimmäinen muoto erottautuu edellisestä, että itse vertailu sisältyy tähän prosessiin. Toisen tapahtuman ero ensimmäisestä, — ja pääoman toteuttama työn omaksioton erityinen prosessi on nimittäin tämä toinen tapahtuma — on täsmälleen pääoman ja työn välisen vaihdon ero sellaisesta vaihdosta, jossa raha välittää tavaroiden vaihdon. Pääoman ja työn välisessä vaihdossa ensimmäinen tapahtuma on vaihtoa, joka kuuluu kokonaan tavalliseen kiertoon; toinen tapahtuma on vaihdosta laadullisesti eroava prosessi, ja sitä voitaisiin ylipäätään nimittää jonkinlaiseksi vaihdoksi vain käyttämällä sanoja väärin. Tämä prosessi on suoraan vastakkainen vaihdolle; se on oleellisesti toinen kategoria.
{Pääoma.
{I. Yleisyys: 1) a) Pääoman muodostuminen rahasta, b) Pääoma ja työ (välitys vieraan työn kautta), c) Pääoman elementit jaoteltuna sen mukaan mikä on niiden suhde työhön (tuote, raaka-aineet, työvälineet). 2) Pääoman eriytyminen: a) Liikkuva pääoma, kiinteä pääoma. Pääoman kierto. 3) Pääoman yksinäisyys: Pääoma ja voitto. Pääoma ja korko. Pääoma arvona erotukseksi pääomasta korkona ja voittona.
{II. Erityisyys: 1) Pääomien kasaantuminen. 2) Pääomien kilpailu. 3) Pääomien keskittyminen (pääoman määrällinen ero samaan aikaan laadullisena erona, pääoman suuruuden ja vaikutuksen mittana).
{[II–23] III. Yksinäisyys: 1) Pääoma luottona. 2) Pääoma osakepääomana. 3) Pääoma rahamarkkinoina.
{Rahamarkkinoilla pääoma on asetettu kokonaisuudessaan; niillä pääoma määrää hinnat, antaa työtä, sääntelee tuotantoa, on sanalla sanoen tuotannon lähde; mutta koska pääoma ei vain tuota itseään (se tuottaa itseään materiaalisesti teollisuuden jne. kautta; asettaa hinnat, kehittää tuotantovoimia), vaan on samalla arvojen luoja, sen on asetettava pääomasta spesifisesti eroava arvo eli rikkauden muoto. Tämä on maankorko. Se on pääoman ainoa arvoluomus, joka eroaa pääomasta itsestään, pääoman omasta tuottamisesta. Pääoma on sekä luontonsa mukaisesti että historiallisesti nykyaikaisen maanomistuksen, maankoron luoja; tästä syystä pääoman vaikutus ilmeneekin myös maanomistuksen vanhan muodon hajoamisena. Uusi muoto syntyy pääoman vaikuttaessa vanhaan muotoon. Kun asiaa tarkastellaan tietyltä kannalta, voidaan sanoa, että pääoma luo nykyaikaisen maanomistuksen luodessaan nykyaikaisen maanviljelyn. Nykyaikainen maanomistus ilmenee prosessina »maankorko — pääoma palkkatyö» (tämä syllogismi voidaan esittää myös toisessa muodossa »palkkatyö — pääoma — maankorko», mutta pääoman on esiinnyttävä aina syllogismin toimivana väliterminä) ja tästä syystä siihen liittyvät taloudelliset suhteet ilmaisevat nykyaikaisen yhteiskunnan sisäistä rakennetta eli pääomaa suhteidensa kokonaisuudessa.
{Nyt herää kysymys: miten siirrytään, päästään siirtymään maanomistuksesta palkkatyöhön? (Siirtyminen palkkatyöstä pääomaan on itsestään selvä, sillä pääoma palaa siinä aktiiviseen perustaansa.) Historiallisesti siirtyminen maanomistuksesta palkkatyöhön on kiistaton. Se sisältyy jo siihen, että [nykyaikainen] maanomistus on pääoman tuote. Havaitsemme että kaikkialla missä pääoman vaikutus maanomistuksen vanhempiin muotoihin muuttaa tätä omistusta rahankoroksi (samoin tapahtuu, joskin toisella tavoin siellä missä luodaan nykyaikainen viljelijä) ja missä maanviljelys muuttuu pääoman vaikutuksesta samaan aikaan teolliseksi agronomiaksi, maanviljelystieteeksi, kaikkialla siellä cottiereista,[38] maaorjista, veropäivätyötä tekevistä viljelijöistä, perinnöllisistä vuokraviljelijöistä, tilattomasta maalaisväestä jne. tulee väistämättä päiväpalkkalaisia, palkkatyöläisiä. Siis palkkatyö kokonaisuudessaan syntyy ensin pääoman vaikuttaessa maanomistukseen ja sitten kun maanomistus on muokattu muotona valmiiksi, luo myös itse maanomistaja palkkatyötä. Sitten itse maanomistaja puhdistaa, kuten Steuart[39] sanoo, maan ylimääräisistä, liioista suista, nostaa maan lapset pois heitä ruokkineilta rinnoilta ja muuttaa näin itse maatyön, joka on luonnoltaan välitön toimeentulon lähde, välilliseksi ja kokonaan yhteiskunnallisista suhteista riippuvaiseksi toimeentulon lähteeksi. (Molemminpuolinen riippuvuus on ensin kehiteltävä puhtaana esiin ennen kuin voidaan ajatella todellista yhteiskunnallista yhteisyyttä [Gemeinschaftlichkeit]. Kaikki suhteet ilmenevät yhteiskunnan asettamina, aikaansaamina, eivät luonnon määrääminä.) Vain täten tulee vasta mahdolliseksi käyttää, soveltaa tiedettä ensi kertaa ja kehittää tuotantovoimia täydelleen.
{Ei siis voi olla mitään epäilystä siitä, että palkkatyö klassisessa muodossaan, missä se tunkee läpi yhteiskunnan koko sen leveydeltä ja tekee itsensä maan sijasta siksi alustaksi, jolla yhteiskunta seisoo, on vasta nykyaikaisen maanomistuksen luoma, ts. maanomistus itse pääoman luomana arvona on sen luonut. Näin ollen maanomistus johtaa takaisin palkkatyöhön. Tietyltä kannalta tämä ei ole mitään muuta kuin palkkatyön siirtymistä kaupungeista maaseudulle, siis palkkatyön leviämistä yhteiskunnan koko pinnalle. Vanha maanomistaja ei tarvitse — mikäli hän on rikas — kapitalistia muuttuakseen nykyaikaiseksi maanomistajaksi. Hänen tarvitsee vain muuttaa työntekijänsä palkkatyöläisiksi ja tuottaa saadakseen tulon sijasta voittoa. Silloin hänen persoonassaan yhdistyvät nykyaikainen vuokraviljelijä ja nykyaikainen maanomistaja. Kun se muoto missä maanomistaja saa tulonsa tai se muoto missä työntekijälle, työläiselle maksetaan, muuttuu, ero ei ole vain muodollinen, vaan se edellyttää itse tuotantotavan täydellistä uudistamista (maanviljelyssä); näin ollen nykyaikaisen maanomistuksen luomisella on edellytykset, jotka riippuvat teollisuuden, kaupan ja tieteen, lyhyesti sanottuna tuotantovoimien, tietystä kehityksestä.
{Samoin pääomaan ja palkkatyöhön perustuva tuotanto ei ylipäätään eroa vain muodollisesti muista tuotantotavoista, vaan edellyttää yhtä lailla täydellistä vallankumousta ja kehitystä materiaalisessa tuotannossa. Vaikka pääoma voikin kauppapääomana kehittyä täydellisesti (joskaan ei yhtä laajassa mitassa) ilman tätä maanomistuksen uudistumista, muutosta, se ei voi tehdä niin teollisuuspääoman ominaisuudessa. Jopa manufaktuurin kehityskin edellyttää vanhojen taloudellisten maanomistussuhteiden alkavaa hajoamista. Toisaalta tästä eri kohdissa, pisteissä tapahtuvasta hajoamisesta syntyy maanomistuksen uusi muoto kokonaisuudessaan ja laajuudessaan vasta silloin kun nykyaikainen teollisuus on saavuttanut korkean kehitysasteen, ja tämä kehitys vuorostaan etenee aina sitä nopeammin mitä pitemmälle nykyaikainen maanviljelys, sitä vastaava omistusmuoto, sitä vastaavat taloudelliset suhteet ovat kehittyneet. Englanti on näin ollen tässä suhteessa esikuva muille maille manner-Euroopassa.
{Samalla tavoin: Kun teollisuuden ensimmäinen muoto, suuri manufaktuuri jo edellyttää maanomistuksen hajoamista, niin tämä hajoaminen on puolestaan riippuvainen pääoman melko alistetusta kehityksestä, joka tapahtuu kaupungeissa pääoman yhä kehittymättömissä (keskiaikaisissa) muodoissa, ja samalla siitä vaikutuksesta mikä muissa maissa yhdessä kaupankäynnin kanssa kukoistavalla manufaktuurilla on (siten Hollanti vaikuttaa Englantiin 1500-luvulla ja 1600-luvun alkupuoliskolla). Itse nämä maat olivat jo käyneet läpi vanhan maanomistuksen hajoamisprosessin ja maanviljelys oli uhrattu karjankasvatuksen hyväksi ja viljaa hankittiin tuomalla sitä jälkeenjääneistä maista kuten Puolasta jne. (Hollanti käy jälleen esimerkistä).
{On pidettävä mielessä, että uudet tuotantovoimat ja tuotantosuhteet eivät kehity tyhjästä, eivät ilmasta eivätkä itsensä asettavan idean helmasta; ne kehittyvät tuotannon olemassa olevan kehityksen sisällä ja taistelussa sitä sekä säilyneitä, perinnäisiä omistussuhteita vastaan. Kun täysin kehittyneessä porvarillisessa järjestelmässä jokainen taloudellinen suhde edellyttää toista suhdetta porvarillis-taloudellisessa muodossa ja siten jokainen asetettu on samalla edellytys, niin samoin on laita [II–24] jokaisessa orgaanisessa järjestelmässä. Itse tällä orgaanisella järjestelmällä totaliteettina on omat edellytyksensä ja sen kehitys totaliteetiksi muodostuu juuri siitä että se alistaa kaikki yhteiskunnan elementit tai luo yhteiskunnasta ne elimet, jotka siitä vielä puuttuvat. Siten järjestelmä muuttuu historiallisessa kehityskulussa totaliteetiksi. Järjestelmän tuleminen tälläiseksi totaliteetiksi muodostaa järjestelmän prosessin, sen kehityksen momentin.
{Toisaalta kun yhteiskunnan sisällä ovat kehittyneet nykyaikaiset tuotantosuhteet, ts. kun pääoma on kehittynyt totaliteettiinsa, ja tällä yhteiskunnalla on nyt hallinnassaan uusia alueita, kuten esimerkiksi siirtomaissa, niin järjestelmä, tarkemmin sanoen sitä edustava kapitalisti, havaitsee että ilman palkkatyötä hänen pääomansa lakkaa olemasta pääomaa ja että yksi edellytys tämän estämiseksi ei ole vain maanomistus yleensä, vaan nykyaikainen maanomistus; sellainen maanomistus, josta on kapitaloituna maankorkona maksettava kalliisti ja joka tästä syystä sulkee pois yksilöiden harjoittaman maan välittömän hyväksikäytön. Tästä on saanut alkunsa Wakefieldin siirtomaateoria,[40] jota Englannin hallitus soveltaa käytäntöön Australiassa. Maaomaisuus tehdään siinä keinotekoisesti kalliimmaksi jotta työläiset saataisiin muutetuiksi palkkatyöläisiksi, pääoma saataisiin toimimaan pääomana ja uusi siirtomaa saataisiin siten tuottavaksi; uudessa siirtomaassa kehitetään rikkautta sen sijaan että sinne hankittaisiin lyhyeksi ajaksi palkkatyöläisiä, kuten tehdään Amerikassa. Wakefieldin teoria on äärettömän tärkeä nykyaikaisen maanomistuksen oikealle ymmärtämiselle.
{Pääoma palaa siis maankorkoa luodessaan takaisin palkkatyön tuottamiseen yleisenä luovana perustanaan. Pääoma saa alkunsa kierrosta ja asettaa työn palkkatyönä; siten pääoma muotoutuu ja kehityttyään kokonaisuutena se asettaa maanomistuksen sekä omana ehtonaan että omana vastakohtanaan. Tulee kuitenkin ilmi että pääoma on tällä luonut vain palkkatyön yleisenä edellytyksenään. Nyt on siis tarkasteltava palkkatyötä sinänsä. Toisaalta itse nykyaikainen maanomistus ilmenee mahtavimmillaan clearing of estates -prosessissa, maatilojen pakkomyyntiprosessissa ja maatyöläisen muuttumisessa palkkatyöläiseksi.
{Tapahtuu siis kaksinainen siirtyminen palkkatyöhön. Tämä tarkoittaa positiivista, myönteistä puolta. Jos asiaa tarkastellaan negatiiviselta, kielteiseltä puolelta, se on seuraavanlainen. Sen jälkeen kun pääoma on asettanut maanomistuksen ja saavuttanut sillä kaksinaisen tavoitteensa: 1) teollisen maanviljelyn ja siten maan tuotantovoiman kehittämisen; 2) palkkatyön luomisen, siis pääoman herruuden kaikkialla maaseudulla, pääoma alkaa tarkastella itse maanomistuksen olemassaoloa pelkästään ohimenevänä kehityksenä, kehityskulkuna, joka on tarpeen pääoman vaikutuksena vanhoihin maanomistussuhteisiin ja on niiden hajoamisen tuote, mutta joka sellaisenaan — tämän päämäärän kerran saavutettuaan — on pelkkä rajoitus voitolle eikä mikään välttämättömyys tuotannolle. Tästä syystä pääoma pyrkii hävittämään maanomistuksen yksityisomistuksena ja siirtämään sen valtiolle. Tämä on negatiivinen, kielteinen puoli: näin pyritään koko maan sisäinen yhteisö muuttamaan kapitalisteiksi ja palkkatyöläisiksi.
{Kun pääoma on päässyt näin pitkälle, palkkatyökin on päässyt niin pitkälle että se pyrkii yhtäältä samassa muodossa kuin porvaristo suhteiden yksinkertaistamisen, verojen alentamisen jne. vuoksi syrjäyttämään maanomistajan loiskasvannaisena; toisaalta palkkatyöläiset vaativat suurmaanomistuksen murskaamista päästäkseen eroon palkkatyöstä ja muuttuakseen itsenäisiksi tuottajiksi, jotka työskentelevät välitöntä kulutusta varten. Näin maanomistus kielletään kahdelta kannalta; pääoman taholta tuleva kieltäminen on vain [yksityisomistuksen] muodon muuttamista, jolla tavoitellaan pääoman yksinvaltaa. (Tavoitellaan maankoron saamista yleiseksi valtiolliseksi koroksi (valtionveroksi), mikä merkitsisi että porvarillinen yhteiskunta uusintaisi toisella tavalla keskiaikaisen järjestelmän, mutta vain sen täydellisenä negaationa.) Palkkatyön taholta tuleva maanomistuksen kieltäminen on vain peitettyä pääoman kieltämistä, siis myös sen itsensä, palkkatyön, kieltämistä. Siis palkkatyötä on nyt tarkasteltava itsenäisenä pääomaa vastassa olevana.
{Siirtyminen on tässä siis kaksinaista: 1) positiivista siirtymistä nykyaikaisesta maanomistuksesta tai pääoman siirtymistä — nykyaikaisen maanomistuksen välityksellä — yleiseen palkkatyöhön; 2) negatiivista, kielteistä siirtymistä: pääoma kieltää maanomistuksen, ts. siis pääoma kieltää itsenäisen arvon, ts. juuri pääoma kieltää itsensä. Mutta maanomistuksen ja pääoman negaatio on palkkatyö. Edelleen on tarkasteltava miten palkkatyö kieltää maanomistuksen ja sen välityksellä pääoman. Ts. tässä on kysymys sellaisesta palkkatyöstä, joka pyrkii asettamaan itsensä itsenäiseksi.}
{Markkinat, jotka ilmenevät poliittisen taloustieteen alussa abstraktisena määrityksenä, saavat totaalisen hahmon. Ensinnä rahamarkkinat. Ne käsittävät vekselimarkkinat; ylipäätään lainamarkkinat; ts. rahakaupan, kultaharkkomarkkinat. Rahamarkkinat ilmenevät rahanlainausmarkkinoina myös pankeissa, esimerkkinä diskonttokorko, jolla pankit diskonttaavat: lainamarkkinat, vekselimeklarit jne. Mutta rahamarkkinat esiintyvät lisäksi myös kaikkien korkoa tuottavien arvopapereiden markkinoina: valtion arvopapereiden markkinoina ja osakemarkkinoina. Osakkeet jakaantuvat suurehkoiksi ryhmiksi. Ensinnäkin itse rahalaitosten osakkeet: pankkiosakkeet, osakepankkien osakkeet; liikenne- ja yhteydenpitovälineiden osakkeet (tärkeimpinä rautatieosakkeet-, kanavien osakkeet, höyrylaivaliikenteen osakkeet, lennätinosakkeet, omnibussiyhtiöiden osakkeet); yleisteollisten yritysten osakkeet (tärkeimpinä kaivososakkeet). Sitten yleisten luonnonvarojen hankinta (kaasulaitosten osakkeet, vesijohtojen osakkeet). Sekalaisten yritysten osakkeet, joita on tuhansia erilaisia. Tavaroita varastoivat yritykset (satamavarastojen jne. osakkeet). On loputon määrä erilaisia osakkeita — esimerkiksi teollisuus- ja kauppayhtiöiden yritykset, jotka pohjautuvat osakkeille. Vihdoin varmistuksena kaikelle mitä erilaisimmat vakuutusosakkeet.
{Samoin kuin markkinat jakaantuvat kokonaisuutena kotimarkkinoihin ja ulkomaanmarkkinoihin, samoin kotimaiset markkinat jakaantuvat vuorostaan kotimaisten osakkeiden, kotimaisten valtion arvopapereiden jne. markkinoihin ja ulkomaisten valtion arvopapereiden, ulkomaisten [II–25] osakkeiden jne. markkinoihin. Mutta varsinaisesti kaikki tämä kuuluu maailmanmarkkinoihin, jotka eivät muodostu vain kotimarkkinoista suhteessa kaikkiin niiden ulkopuolella oleviin ulkomaisiin markkinoihin, vaan samalla niistä kotimarkkinoista, jotka ovat olemassa kaikkia ulkomaisia markkinoita varten, jotka taas vuorostaan ovat kotimarkkinoiden rakenneosina.
{Rahamarkkinat keskittyvät maan sisällä yhteen pääpaikkaan kun taas muut markkinat jakaantuvat enemmän työnjaon mukaan; tosin myös jälkimmäisen kohdalla tapahtuu voimakasta keskittymistä pääkaupunkiin jos se on samalla vientisatama.
{Rahamarkkinoista eroavat markkinat ovat ennen muuta yhtä erilaiset kuin tuotteet ja tuotannonhaaratkin. Näiden eri tuotteiden päämarkkinat muodostuvat keskuksiin, jotka ovat keskuksia joko tuonnin ja viennin pohjalla tai siksi että ne itse toimivat jonkin tietyn tuotannon keskuksina tai ovat tällaisten tuotantokeskusten välittömiä hankinta-alueita. Mutta nämä markkinat etenevät pelkästä erilaisuudesta vielä enemmän tai vähemmän elimelliseen eriytymiseen suuriksi ryhmiksi, jotka jakaantuvat välttämättä itse pääoman peruselementtien mukaan tuotemarkkinoiksi ja raaka-ainemarkkinoiksi. Tuotantoväline sellaisenaan ei muodosta mitään erityisiä markkinoita; se esiintyy sellaisenaan markkinoilla pääasiassa ensinnäkin itse raaka-aineissa, jotka myydään tuotantovälineinä; edelleen se esiintyy erityisesti metalleissa, sillä metallit sulkevat pois ajatuksenkin välittömästä kulutuksesta ja sitten sellaisissa tuotteissa, kuten hiilessä, öljyssä, kemiallisissa aineissa, joiden on määrä hävitä tuotannon apuaineina. Samoin värit, puu, lääkeaineet jne.
{Edellä sanotun mukaan saamme:
i{I. Tuotteet. 1) Viljamarkkinat eri alaosastoilleen. Esimerkiksi siemenmarkkinat: riisi, saago, perunat jne. Nämä markkinat ovat taloudellisesti hyvin tärkeät; samalla nämä markkinat ovat olemassa tuotantoa ja välitöntä kulutusta varten. 2) Siirtomaatuotteiden markkinat. Kahvi, tee, kaakao, sokeri, tupakka; mausteet (pippuri, maustepippuri, sinappi, kaneli, neilikka, inkivääri, muskottikukka, muskottipähkinä jne.). 3) Hedelmät. Mantelit, korintit, viikunat, luumut, kuivatut luumut, rusinat, appelsiinit, sitruunat jne. Melassi (tuotantoa varten jne.). 4) Ruokatarvikkeet. Voi; juusto; pekoni; kinkku; silava; sianliha; naudanliha (savustettu); kalat jne. 5) Väkijuomat. Viini, rommi, olut jne.
{II. Raaka-aineet. 1) Mekaanisen teollisuuden raaka-aineet. Pellava; hamppu; puuvilla; silkki; villa; vuodat; nahka; guttaperkka jne. 2) Kemiallisen teollisuuden raaka-aineet. Potaska;, salpietari; tärpätti; soodanitraatti jne.
{III. Raaka-aineet, jotka ovat samalla tuotantovälineitä. Metallit (kupari, rauta, tina, sinkki, lyijy, teräs jne.). Puutavara. Halot. Sahatavara. Väripuut. Laivanrakennuspuutavara jne. Aputuotantovälineet ja apuraaka-aineet. Kemialliset ja väriaineet (kokenilli, indigo jne.); terva; talkki; öljy; hiili jne.
{Jokaisen tuotteen on tietysti päästävä markkinoille; mutta todella suuria markkinoita erotukseksi vähittäiskaupasta muodostavat vain massakulutustavarat (taloudellisesti tärkeitä ovat vain viljamarkkinat ja teen, sokerin ja kahvin markkinat; jossain määrin viinimarkkinat ja ylipäätään väkijuomamarkkinat) tai ne tuotteet, jotka ovat teollisuuden raaka-aineina (villa-, silkki-, puu- ja metallimarkkinat jne.). Myöhemmin selviää missä kohden markkinoiden abstraktinen kategoria on otettava käyttöön.}
Työläisen kapitalistin kanssa harjoittama vaihto on yksinkertaista vaihtoa; kumpikin saa vastikkeen: toinen rahaa, toinen tavaran, jonka hinta on täsmälleen yhtä suuri kuin siitä maksettu raha. Kapitalisti saa tässä yksinkertaisessa vaihdossa käyttöarvon: määräysvallan vieraaseen työhön. Työläisen puolelta ja tässä vaihdossa työläinen on myyjänä — on ilmeistä että hänen kannaltaan yhtä vähän kuin minkä tahansa muun tavaran, minkä tahansa muun käyttöärvon myyjän kannalta se käyttö, jonka ostaja antaa häneltä ostamalleen tavaralle, ei koske suhteen muotomääritystä. Työläinen myy määräysvallan työhönsä, joka on tiettyä työtä, tiettyä taitavuutta jne. .
On aivan samantekevää mitä kapitalisti tekee työläisen työllä, joskin hän voi tietysti käyttää sitä vain tämän työn määrätyn luonteen mukaisesti, ja hänen määräysvaltansa työläisen työhön rajoittuu vain määrättyyn työhön ja ajallisesti määrättyyn mahdollisuuteen käyttää sitä (niin ja niin pitkään työaikaan). Kappaletyön mukainen maksujärjestelmä synnyttää tosin sen näennäisyyden että työläinen saisi muka tietyn osuuden tuotteesta. Se on kuitenkin vain toinen muoto mitata aikaa (sen sijaan että sanottaisiin: teet työtä 12 tuntia, sanotaankin saat niin ja niin paljon kappaleelta; ts. me mittaamme tekemäsi työajan tuotteiden lukumäärällä); kun tarkastelemme tässä yleistä suhdetta, tämä kysymys ei kuulu siihen.
Vaihto toteutuisi täydellisesti silloinkin jos kapitalisti tyytyisi pelkkään mahdollisuuteen määrätä työstä antamatta työläiselle todellista työtilaisuutta, esimerkiksi pitääkseen työläisen työn varalla reservissä tai viedäkseen kilpailijaltaan mahdollisuuden saada se määräysvaltaansa (niinpä esimerkiksi teatterinjohtajat saattavat palkata laulajattapa yhdeksi kaudeksi — eivät kylläkään antaakseen heidän laulaa, vaan estääkseen heitä laulamasta kilpailevassa teatterissa). Työläinen saa kylläkin rahassa vaihtoarvon, rikkauden yleisen muodon tiettynä määränä, ja hänen saamansa suurempi tai pienempi vaihtoarvon määrä takaa hänelle suuremman tai pienemmän osuuden yleisestä rikkaudesta. Mutta se miten tämä suurempi tai pienempi paljous määrätään, miten työläisen saama rahamäärä mitataan, se kaikki koskee yleistä suhdetta niin vähän että asiaa ei voi johtaa suhteesta sellaisenaan. Yleisesti ottaen hänen tavaransa vaihtoarvoa ei voi määrätä sillä miten ostaja käyttää hänen tavaraansa, vaan ainoastaan itse tavarassa olemassa olevan esineellistyneen työn paljoudella; tässä tapauksessa siis sillä työmäärällä, jonka itse työläisen tuottaminen maksaa. Sillä työläisen tarjoama [II–26] käyttöarvo on olemassa ainoastaan hänen organisminsa taitona, kykynä; sitä ei ole olemassa organismin ulkopuolella. Se esineellistynyt työ, joka tarvitaan välttämättä sekä säilyttämään fyysisesti se yleinen substanssi, jossa työläisen työkyky on olemassa, siis säilyttämään fyysisesti itse työläinen, että modifioimaan tätä yleistä substanssia työläisen spesifisen kyvyn kehittämiseksi, on tässä substanssissa esineellistynyttä työtä. Tällä työllä mitataan yleisesti yleensä se arvon määrä, arvomäärä, se rahasumma, jonka työläinen vaihdossa saa. Tähän ei kuulu vielä jatkokehittely siitä kuinka työpalkka mitataan kaikkien muiden tavaroiden tavoin sillä työajalla, joka on välttämätön työläisen tuottamiseksi sellaisenaan.
Kun kierrossa vaihdan tavaran rahaan, ostan sillä tavaran ja tyydytän tarpeeni, on tapahtuma päättynyt. Näin on myös työläisen laita. Mutta työläisellä on mahdollisuus aloittaa tapahtuma uudelleen alusta, sillä hänen elintoimintansa on se lähde, josta hänen oma käyttöarvonsa kumpuaa yhä uudelleen — aina tiettyyn aikaan asti, jolloin se on käytetty loppuun — ja pysyy jatkuvasti pääomaa vastassa aloittaakseen saman vaihdon uudelleen. Kuten jokainen kierrossa subjektina oleva yksilö, työläinen on jonkin käyttöarvon haltija; hän vaihtaa sen rahaan, rikkauden yleiseen muotoon, mutta vain vaihtaakseen rahan jälleen tavaroihin, jotka ovat hänen välittömän kulutuksensa esineitä, hänen tarpeidensa tyydytyksen välineitä. Kun työläinen vaihtaa käyttöarvonsa rikkauden yleiseen muotoon, hän tulee osalliseksi yleisestä rikkaudesta saamansa vastikkeen asettamaan rajaan asti — ja se on määrällinen raja, joka tosin muuttuu laadulliseksi, kuten jokaisessa vaihdossa. Mutta työläinen ei ole sidottu erityisiin esineisiin, eikä erityiseen tarpeen tyydyttämisen tapaan. Hänen tarpeidensa piiri ei ole rajattu laadullisesti, vain määrällisesti. Tämä erottaa hänet orjasta, maaorjasta jne.
Kulutus vaikuttaa epäilemättä takaisin itse tuotantoon; mutta tämä takaisin suuntautuva vaikutus koskettaa työläistä hänen vaihdossaan yhtä vähän kuin jokaista toista, joka myy jonkin tavaran; päinvastoin yksinkertaisen kierron kannalta — emmekä me ole vielä tekemisissä kehittyneemmän suhteen kanssa — kulutus jää taloudellisen suhteen ulkopuolelle. Sen verran voidaan kuitenkin jo nyt ohimennen sanoa, että työläisten tarpeiden piirin suhteellinen, vain määrällinen eikä laadullinen ja vain määrän asettama laadullinen rajoitus antaa heille myös kuluttajina huomattavasti tärkeämmän merkityksen tuotannon tekijöinä kuin välittömillä työntekijöillä on ollut antiikin aikana tai keskiajalla tai on Aasiassa (pääomaa koskevissa jatkotutkimuksissa on ylipäätään tarkasteltava lähemmin kulutuksen ja tuotannon suhdetta). Mutta kuten sanottu, asia ei kuulu vielä tähän.
Samoin seurauksena siitä että työläinen saa vastikkeen rahan muodossa, yleisen rikkauden muodossa, hän on tässä vaihdossa kapitalistia vastassa yhtäläisenä kuten jokainen muukin vaihtaja; ainakin näennäisesti. Tosiasiallisesti yhtäläisyyden kumoaa jo se että tämä näennäisesti yksinkertainen vaihto edellyttää hänen suhdettaan työläisenä kapitalistiin, käyttöarvon spesifisesti vaihtoarvosta eroavassa muodossa, vastakohtana arvolle, joka on asetettu arvoksi; se edellyttää siis, että työläinen on jo toisella tavalla taloudellisesti määrätyssä suhteessa — vaihtosuhteen lisäksi, jossa käyttöarvon luonne, tavaran erityinen käyttöarvo sellaisenaan on yhdentekevä.
Kuitenkin tämä näennäisyys on tosiasiallisesti olemassa harhakuvitelmana työläisen puolella ja tietyssä määrin myös vastapuolella, ja tästä syystä se myös modifioi oleellisesti työläisen suhdetta, erotukseksi työläisten suhteesta muissa yhteiskunnallisissa tuotantotavoissa. Mutta erityisen oleellista on että vaihdon päämääränä työläiselle on hänen tarpeensa tyydyttäminen, hänen vaihtonsa esineenä on tarpeen välitön esine, ei vaihtoarvo sellaisenaan. Hän saa kylläkin rahaa, mutta vain sen metallirahan määrityksessä; ts. vain itsensä kumoavana ja häviävänä välityksenä. Näin ollen työläinen ei saakaan vaihdossa vaihtoarvoa, ei rikkautta, vaan elämisen tarvikkeita, elintoimintojensa säilyttämisen välineitä, ylipäätään tarpeidensa, fyysisten, yhteiskunnallisten jne. tyydyttämisen välineitä. Tässä on tietty vastike elämisen tarvikkeiden, esineellistyneen työn muodossa mitattuna työläisen työn tuotantokustannuksilla.
Se mitä työläinen luovuttaa, on määräysvalta hänen työhönsä. Toiselta puolen sekin on totta että metalliraha kehitty jopa yksinkertaisen kierron puitteissa rahaksi ja että mikäli työläinen saa vaihdossa metallirahaa, hän voi muuttaa sen rahaksi kasaamalla sitä jne., vetämällä sitä pois kierrosta, pysyttämällä sen rikkauden yleisenä muotona sen sijaan että se olisi häviävä vaihtoväline. Tältä kannalta voitaisiin siis sanoa, että työläisen ja pääoman välisessä vaihdossa eivät työläisen kohteena eikä siis myöskään hänen vaihtonsa tuotteena ole elämisen tarvikkeet vaan rikkaus, ei erityinen käyttöarvo, vaan vaihtoarvo sellaisenaan. Tämän näkökannan mukaan työläinen voisi tehdä vaihtoarvon omaksi tuotteekseen vain sillä tavoin kuin ylipäätäänkin rikkaus voi ilmetä ainoastaan vastikkeiden vaihtoon perustuvan yksinkertaisen vaihdon tuotteena — nimittäin vain sillä tavoin että hän uhraa runsaan tyydyttämisen rikkauden muodolle, siis vetää itsekieltäymyksen, säästämisen, kulutuksensa supistamisen avulla pois kierrosta vähemmän hyödykkeitä kuin hän siihen antaa. Tämä on ainoa mahdollinen itse kierron asettama rikastumisen muoto.
Itsekieltäymys voisi edelleen ilmetä myös aktiivisemmassa muodossa, jota ei ole asetettu yksinkertaisessa kierrossa: työläinen voi kieltäytyä entistä suuremmassa määrin levosta, ylipäätään olemisestaan muuna kuin työläisenä, ja olla mahdollisimman paljon vain työläinen, ts. hän voi uusia vaihdon useammin tai laajentaa sitä määrällisesti, toisin sanoen ahkeruudella. Siitä syystä myös nykyisessä yhteiskunnassa vaatimusta ahkeruudesta ja erityisesti myös säästämisestä, itsekieltäymyksestä ei esitetä kapitalisteille, vaan työläisille ja sen esittävät nimenomaan [II–27] kapitalistit. Nykyinen yhteiskunta esittää juuri sen paradoksaalisen vaatimuksen, että sellaisen henkilön on harjoitettava itsekieltäymystä, jolle vaihdon esineinä ovat elämisen tarvikkeet, eikä sellaisen, jolle vaihdon kohteena on rikastuminen. Kaikki järkevät nykyajan taloustieteilijät ovat hylänneet sen illuusion, että kapitalistit todella harrastaisivat »itsekieltäymystä» ja tulisivat sen avulla kapitalisteiksi — ja tässä vaatimuksessa ja kuvitelmassa olisikin mieltä vain kapitalismia edeltäneellä kaudella, jolloin kapitalismi muodostui feodaalisista jne. olosuhteista. Työläisen pitää säästää ja paljon melua onkin pidetty säästökassoista jne.
{Jopa taloustieteilijätkin myöntävät säästökassoista puhuttaessa, että niiden todellisena tavoitteena ei ole rikkaus, vaan pelkkä työläisen menojen tarkoituksenmukaisempi jakaantuminen, jotta hän ei vanhuuden, sairauksien, kriisien jne. kohdatessa jää köyhäintalojen, valtion, almunantajien (sanalla sanoen itse työväenluokan eikä etenkään kapitalistien rasitukseksi eikä elelemään näiden kukkaron varassa); siis säästökassojen tehtävänä on säästää kapitalisteja varten, pienentää kapitalisteille koituvia työläisten tuotantokustannuksia.}
Mutta yksikään taloustieteilijä ei kiellä sitä että mikäli työläiset yleisesti, siis työläisinä (se mitä yksittäinen työläinen erotukseksi genuksestaan[42] tekee tai voi tehdä, voi olla vain poikkeus eikä sääntö, koska se ei sisälly itse suhteen määritykseen), säännönmukaisesti täyttäisivät nämä säästämisvaatimukset niin (ottamatta vielä lainkaan lukuun sitä vahinkoa, jonka työläiset aiheuttaisivat yleiselle kulutukselle — kulutuksen supistuminen olisi valtava — ja siis myös tuotannolle, siis myös niiden vaihtotapahtumien lukumäärälle ja laajuudelle, joita työläiset voisivat pääoman kanssa tehdä, ja vahinkoa, jonka he aiheuttaisivat siis myös itselleen työläisinä) he käyttäisivät siinä ehdottomasti sellaista keinoa, joka kumoaisi itse päämäärän ja polkisi heidät väistämättä irlantilaisten tasolle, päiväpalkkalaisten tasolle, jolloin tarpeiden, elämisen tarvikkeiden kaikkein eläimellisin minimi on pääoman kanssa tapahtuvan vaihdon ainoa kohde ja tavoite.
Jos työläisen päämääränä olisi rikkaus käyttöarvon sijasta, ei vain rikkaus jäisi häneltä saavuttamatta, vaan lisäksi hän menettäisi kaupassa käyttöarvonkin. Sillä säännönmukaisesti ahkeruuden, työn maksimi ja kulutuksen minimi — ja tämä on hänen itsekieltäymyksensä ja rahan ansaitsemisensa maksimi — voisi johtaa vain siihen että hän saisi maksimaalisesta työstä minimaalisen palkan. Hän olisi ponnistuksella vain alentanut oman työnsä tuotantokustannusten yleistä tasoa ja siten sen yleistä hintaa. Vain poikkeuksena työläinen voi muuttaa metallirahansa rahaksi tahdonvoimalla, ruumiinvoimilla ja sitkeydellä, ahneudella jne., poikkeuksena omasta luokastaan ja oman olemassaolonsa yleisistä ehdoista.
Jos kaikki työläiset tai enemmistö heistä ovat ylen ahkeria (mikäli nykyaikainen teollisuus nyt ylipäänsä jättää ahkeruutta työläisten oman harkinnan varaan, eikä asia olekaan niin tärkeimmillä ja kehittyneimmillä tuotantohaaroilla), he eivät lisää tavaransa arvoa, vaan vain sen määrää; ts. he lisäävät niitä vaatimuksia, joita heille voidaan asettaa käyttöarvona. Jos kaikki työläiset ryhtyisivät säästämään, yleinen palkkojen aleneminen panisi heidät kyllä nopeasti taas aisoihin, sillä työläisten yleinen säästäminen osoittaisi kapitalistille että heidän palkkansa ovat yleisesti liian korkeat, että he saavat enemmän kuin vastikkeen tavarastaan, työnsä käyttömahdollisuudesta. Onhan yksinkertaisen vaihdon — ja tämä on työläisten suhde kapitalistiin — olemus juuri se että kukaan ei heitä kiertoon enempää kuin hän ottaa siitä; ja että toisaalta hän ei myöskään voi ottaa siitä enempää kuin on siihen heittänyt.
Yksittäinen työläinen voi ylittää ahkeruudessa keskitason, olla ahkerampi kuin vaaditaan elääkseen työläisenä, vain siksi että toinen on keskitason alapuolella, keskitasoa laiskempi; työläinen voi säästää vain siksi että toinen tuhlaa ja vain siinä tapauksessa että toinen tuhlaa. Työläinen voi päästä säästäväisyydellään korkeintaan siihen, että hän pystyy paremmin kestämään hintojen tasapainottavaa heilahtelua — korkeita ja alhaisia hintoja, hintojen kehäkiertoa — ts. että hän pystyy jakamaan tarpeentyydytyksensä tarkoituksenmukaisemmin, mutta rikkautta hän ei pysty saavuttamaan. Ja se on myös kapitalistien varsinainen vaatimus. Kapitalistien mielestä työläisten pitää säästää hyvien suhdanteiden aikana niin paljon että he pystyvät jotenkuten elämään huonojen aikana, selviytymään lyhennetystä työviikosta tai palkkojen alentamisesta jne. (Palkat laskisivat sitten vielä alhaisemmiksi.) Heiltä siis vaaditaan, että heidän on aina pitäydyttävä minimiin elämisen tarvikkeiden käytössä ja tehtävä kriisit jne. helpommiksi kapitalisteille. Heidän olisi tehtävä itsestään suoranaisia työkoneita ja jos mahdollista itse maksettava oma kulumisensa. Emme puutu tässä puhtaaseen eläimellistymiseen mihin tämä johtaisi, ja itse tällainen eläimellistyminen tekisikin mahdottomaksi edes tavoitella rikkautta yleisessä muodossa, rahana, kasattuna rahana.
(Työläisen osallistuminen korkeampiin, myös henkisiin tarpeisiin, — agitaatioon hänen omien etujensa puolesta, lehtien tilaamiseen, esitelmien kuuntelemiseen, lasten kasvatukseen, maun kehittämiseen jne., — hänen ainoa osuutensa sivistyksestä, joka erottaa hänet orjista, käy taloudellisesti mahdolliseksi vain siten että hän laajentaa tarpeidensa piiriä hyvien suhdanteiden aikana, siis sellaisina aikoina jolloin säästäminen on tietyssä määrin mahdollista.)
[Vaikka emme puuttuisikaan kaikkeen tähän, voimme silti todeta:] jos työläinen säästäisi hyvin askeettisesti ja kasaisi siten ryysyköyhälistölle, huijareille jne. palkintoja, jotka kasvaisivat kysynnän kasvun myötä; jos edelleen hänen säästönsä ylittäisivät säästökirstujen puitteet virallisissa säästökassoissa, jotka maksavat hänelle minimikoron jotta kapitalistit saavat säästöilleen suurta korkoa tai jos valtio nielee hänen säästönsä, jolloin työläinen vain kasvattaisi vastustajansa mahtia ja omaa riippuvuuttaan — niin näemme tästä että hän voi säilyttää säästönsä ja panna ne kasvamaan sijoittamalla ne pankkiin jne.; mutta siinä tapauksessa hän menettää säästönsä myöhemmin kriisien tullessa kun taas kukoistuskautena hän kieltäytyi kaikista elämisen nautinnoista lisätäkseen pääoman mahtia; työläinen on siis kaikissa tapauksissa säästänyt pääomaa varten, ei [II–28] itseään varten.
Muutoin jokainen kapitalisti vaatii kyllä — ellei kyseessä sitten ole pelkkä teeskentelevä fraasi, porvarillinen »filantropia», joka merkitsee ylipäänsä työläisen ruokkimista »hurskailla toiveilla» — että hänen työläistensä pitää säästää, mutta vaatii vain omia työläisiään tekemään niin, sillä he ovat häntä vastassa työläisinä; mutta muun työläismassan ei pidä mistään hinnasta tehdä niin, sillä he ovat häntä vastassa kuluttajina. Näin ollen kapitalisti etsii kaikista »hurskaista» puheenparsista huolimatta kaikkia keinoja kannustaakseen työläisiä kuluttamaan, antaakseen tavaroilleen uutta vetovoimaa, tyrkyttääkseen työläisille uusia tarpeita jne. Juuri tämä pääoman ja työn välisen suhteen puoli on oleellinen sivistyksen momentti ja sille perustuu pääoman historiallinen oikeutus, mutta myös sen tämänhetkinen mahti. (Tätä tuotannon ja kulutuksen keskinäistä suhdetta on kehiteltävä vasta jäljempänä jaksossa »Pääoma ja voitto» jne. tai sitten »Kasaantumista ja pääomien kilpailua» käsittelevässä jaksossa.)
Nämä kaikki ovat kuitenkin yleistajuisia tarkasteluja, pohdintoja, ja ne ovat paikallaan vain mikäli ne todistavat teeskentelevän porvarillisen filantropian vaatimusten kumoavan itse itsensä ja vahvistavan siis juuri sen mikä niiden piti todistaa vääräksi: että työläisen ja pääoman välisessä vaihdossa työläinen on yksinkertaisen vaihdon suhteessa eikä siis saa rikkautta, vaan ainoastaan vain elämisen tarvikkeita, käyttöarvoja välittömään kulutukseen. Se että säästämiselle esitetty vaatimus on ristiriidassa itse pääoman ja työn välisen suhteen kanssa, käy ilmi yksinkertaisesta pohdinnasta:[43] ellei työläisen säästöjen ole tarkoitus jäädä pelkäksi kierron tuotteeksi, säästetyksi rahaksi, joka voidaan realisoida vain vaihtamalla se ennemmin tai myöhemmin rikkauden ravitsevaksi sisällöksi, kulutusesineiksi, niin silloin itse kasatun rahan olisi tultava pääomaksi, ts. ostettava työtä, suhtauduttava työhön käyttöarvona. Siten nämä säästöt edellyttävät jälleen työtä, joka ei ole pääomaa, ja edellyttävät työn muuttuneen vastakohdakseen — ei-työksi. Tullakseen pääomaksi itse työläisen säästöt edellyttävät työn olevan ei-pääomana pääomaa vastassa; siis edellytetään, että se vastakohta, jonka pitäisi tämän käsityskannan mukaan tulla yhdessä kohdassa kumotuksi, synnytetäänkin uudelleen toisessa kohdassa.
Jos siis työläisen harjoittaman vaihdon kohde ja tuote — eikä se yksinkertaisen vaihdon tuotteena voi olla mikään muu tuote — ei olisi itse alkuperäisessä suhteessa käyttöarvo, ei elämisen tarvike, ei välittömän tarpeen tyydytys eikä kiertoon pannun esineen vastikkeen vetämistä pois kierrosta sen tuhoamiseksi kuluttamalla, niin työ ei olisi pääomaa vastassa työnä, ei ei-pääomana, vaan pääomana. Mutta pääomakaan ei voi olla pääomaa vastassa, ellei pääomaa vastassa ole työ, koska pääoma on pääomaa vain ei-työnä, vain tässä ristiriitaisessa suhteessa. Itse pääoman käsite ja suhde häviäisivät.
Kukaan ei tietenkään kiellä, että on tilanteita, joissa itse työtä tekevät omistajat vaihtavat keskenään. Sellaiset tilanteet eivät kuitenkaan ole sen yhteiskunnan tilanteita, jossa pääoma sellaisenaan on kehittyneenä olemassa; tästä syystä pääoman kehitys myös hävittää kaikkialla nämä tilanteet. Pääoma voi asettaa itsensä pääomana vain asettaessaan työn ei-pääomana, puhtaana käyttöarvona.
(Orjana ollessaan työläisellä on vaihtoarvo, arvo; vapaana työläisenä ollessaan hänellä ei ole arvoa; arvoa on vain vallalla määrätä hänen työstään, ja se saadaan vaihdolla. Työläinen ei ole kapitalistia vastassa vaihtoarvona, vaan kapitalisti häntä vastassa. Työläisen arvottomuus ja arvon menetys on pääoman edellytys ja ylipäätään vapaan työn ehto. Linguet pitää tätä taka-askelena;[44] hän unohtaa että näin työläinen asetetaan muodollisesti persoonaksi, joka yhä on jotain itseään varten työnsä ulkopuolella ja joka luovuttaa elämänilmauksensa elintoimintansa ilmauksen pelkkänä oman elämänsä välineenä. Niin kauan kuin työläisellä sellaisenaan on vaihtoarvo, ei teollisuuspääomaa sellaisenaan voi olla olemassa, eikä siis ylipäätään kehittynyttä pääomaa. Työn on oltava pääomaa vastassa puhtaana käyttöarvona, jonka sen haltija itse tarjoaa tavarana vaihdettavaksi pääomaan, vaihdettavaksi tämän tavaran vaihtoarvoon, vaihdettavaksi metallirahaan, joka tosin muuttuu työläisen kädessä todelliseksi vain yleisen vaihtoarvon määrityksessään; tai muutoin häviää.) Siinäpä se.
Työläinen on siis vain yksinkertaisen kierron, yksinkertaisen vaihdon suhteessa ja saa korvaukseksi käyttöarvostaan vain metallirahaa; hän saa elämisen tarvikkeita, mutta välitetysti. Kuten olemme nähneet tämä välityksen muoto on suhteelle oleellinen ja luonteenomainen.[45] Se että työläinen voi edetä metallirahan muuttamiseen rahaksi, säästämiseen asti, todistaa vain hänen suhteensa yksinkertaisen vaihdon suhteeksi; hän voi säästää enemmän tai vähemmän; mutta yksinkertaisen kierron rajojen yli hän ei pääse; hän voi realisoida säästönsä vain laajentamalla hetkellisesti tarpeidensa piiriä. On tärkeää — ja se vaikuttaa oleellisesti itse suhteen määritykseen — että rahan ollessa työläisen vaihdon tuote, yleinen rikkaus alkaa hallitsevana harhakuvitelmana kannustaa häntä ja tekee hänet yritteliääksi. Samalla tämä luo tilaa — eikä vain muodollisesti — mielivallalle toteutettaessa [II–29]
| [....................................................................................................................... |
| .......................................................................................................................][46] |
...[III–8][47] saman subjektin prosessien; niinpä esimerkiksi sanotaan että silmän substanssi olisi näön pääoma jne. Tällaiset kaunokirjalliset fraasit, joissa
»Työläinen saa tässä vaihdossa rahan tosiasiassa vain metallirahana, ts. saa rahalla vaihtamiensa elämisen tarvikkeiden pelkästään häviävän ohimenevän muodon. Elämisen tarvikkeet, ei rikkaus, ovat työläiselle vaihdon päämäärä, tavoite. — Työvoimaa on sanottu työläisen pääomaksi siinä mielessä, että se on varanto, jota hän ei kuluta loppuun yhdellä yksittäisellä vaihdolla, vaan hän voi toistaa tämän vaihdon aina uudelleen koko työläiselämänsä ajan. Tämän mukaan kaikki se olisi pääomaa, mikä vain on saman subjektin toistuvien prosessien varanto...» jonkin analogian mukaisesti mitä tahansa sijoitetaan minkä tahansa nimikkeen alle, saattavat ensi kertaa esitettäessä vaikuttaa jopa henkeviltä — ja sitä henkevämmiltä, mitä vertailukelvottomampia asioita niissä samastetaan toisiinsa. Mutta jos niitä toistellaan, ja lisäksi vielä omahyväisesti, muka tieteellisesti arvokkaina lausumina, silloin ne ovat yksinkertaisesti typeriä. Ne kelpaavat vain kaunokirjallisille kaunistelijoille ja suunpieksijöille, jotka suttaavat kaiken tieteen lakritsimakealla hölynpölyllään.
Itse käsitemäärityksestä johtuu, että työ on jatkuvasti uusi vaihdon lähde — ei kylläkään vaihdon yleensä, vaan pääoman kanssa käytävän vaihdon — työläiselle niin kauan kuin hän on työkykyinen; käsitemäärityksen mukaan näet työläinen myy vain ajallisesti rajoitetun määräysvallan työkykyynsä [Arbeitsfähigkeit] ja voi siis aloittaa vaihdon aina uudelleen alusta niin pian kuin hän on käyttänyt tarpeellisen määrän ravintoaineita voidakseen jälleen uusintaa elintoimintansa. Sen sijaan että porvarillisen taloustieteen kaunistelevat imartelijat ilmaisevat ihmetyksensä siitä että työläinen ylipäätään elää, voi siis päivittäin toistaa tiettyjä elämän prosesseja niin pian kuin hän on nukkunut riittävästi ja syönyt kyllikseen; sen sijaan että imartelijat katsovat tämän pääoman suureksi palvelukseksi, josta työläinen on sille velkaa, heidän pitäisi kiinnittää päinvastoin huomionsa siihen että työläinen joutuu aina uudelleen toistetun työn jälkeen tarjoamaan vaihdossa vain itse omaa elollista, välitöntä työtään. Itse [prosessin] toistokin on tosiasiassa näennäistä. Se mitä työläinen vaihtaa pääoman kanssa on koko hänen työkykynsä, jonka hän kuluttaa loppuun sanokaamme 20 vuodessa. Sen sijaan että pääoma maksaisi työläiselle tämän työkyvystä kerralla, se maksaa hänelle erinä sen mukaan kuin työläinen antaa pääomalle määräysvallan, sanokaamme viikoittain. Tämä ei siis ehdottomasti muuta asian olemusta ja kaikkein vähiten se antaa oikeutta johtopäätökseen, että työ on — koska työläisen täytyy nukkua 10–12 tuntia ennen kuin hän pystyy toistamaan työnsä ja vaihtonsa pääoman kanssa — työläisen pääoma. Itse asiassa se mikä tässä käsitetään pääomaksi, merkitsee vain työläisen työn rajaa, keskeytystä hänen työssään, merkitsee vain sitä että työläinen ei ole perpetuum mobile.[48] Taistelu kymmentuntisesta työpäivästä[49] yms. todistaa, että kapitalisti ei toivo mitään niin hartaasti kuin että työläinen tuhlaisi elinvoimansa annokset mahdollisimman pitkälle ilman keskeytystä.
Tulemme nyt toiseen prosessiin, joka muodostaa työn ja pääoman suhteen tämän vaihdon jälkeen. Lisäämme tässä vielä sen, että itse taloustieteilijät ilmaisevat yllä esitetyn väittämän näin: palkka ei ole tuottava. Tuottavuus merkitsee heillä tietenkin tuottavuutta rikkauden luomisen merkityksessä. Koska nyt palkka on työläisen ja pääoman välisen vaihdon tuote — ja lisäksi ainoa tuote, joka on annettu itse tämän tapahtuman puitteissa — poliittiset taloustieteilijät myöntävät, että työläinen ei tuota tässä vaihdossa mitään rikkautta sen enempää kapitalistille kuin työläisellekään: työläinen ei tuota rikkautta kapitalistille, sillä tälle palkan maksaminen käyttöarvosta — ja tämä maksaminen on tämän suhteen piirissä pääoman ainoa funktio — on rikkauden menetystä, ei sen luomista, minkä vuoksi kapitalisti pyrkii maksamaan mahdollisimman vähän; työläinen ei tuota rikkautta myöskään itselleen, sillä työpalkka luo hänelle vain elämisen tarvikkeita, suuremman tai pienemmän yksilöllisten tarpeiden tyydytyksen, mutta ei milloinkaan rikkauden yleistä muotoa, rikkautta.
Työläinen ei voi tuottaa rikkautta vaihdossa pääoman kanssa siitäkään syystä, että hänen myymänsä tavaran sisältö ei aseta tätä tavaraa millään tavoin kierron yleisten lakien yläpuolelle: työläinen saa kiertoon heittämällään arvolla metallirahan välityksellä pelkän vastikkeen toisena käyttöarvona, jonka hän kuluttaa. Tällainen operaatio ei voi tietenkään milloinkaan rikastuttaa, vaan sen täytyy saattaa toteuttajansa prosessin päättyessään täsmälleen samaan pisteeseen, missä hän oli sen alkaessa. Kuten olemme nähneet[50] tämä ei sulje pois, vaan päinvastoin edellyttää, että työläisen välittömästi tyydyttyvien tarpeiden piiri pystyy tietyssä määrin supistumaan tai laajenemaan. Toisaalta jos kapitalisti — häntä ei ole asetettu tässä vaihdossa vielä lainkaan kapitalistina, vaan vain rahana — toistaisi tämän tapahtuman yhä uudelleen, työläinen olisi pian syönyt hänen rahansa ja [III–9] ja olisi tuhlannut sen erinäisiin muihin tarpeisiin, — housujen paikkaamiseen, saappaiden siistimiseen — lyhyesti sanottuna saamiinsa palveluihin. Joka tapauksessa kapitalistin kukkaron paksuus olisi operaation toistumisen täsmällinen mitta. Sen toistaminen ei rikastuttaisi kapitalistia sen enempää kuin jos hän tuhlaisi rahaa hankkiakseen kaikkia muita käyttöarvoja rakasta minäänsä varten, mikä kaikki tunnetusti ei toisi kapitalistille tuloja, vaan aiheuttaisi pelkkiä menoja.
Saattaa näyttää oudolta, että vaikka työn ja pääoman välisessä suhteessa ja myös tässä niiden välisen vaihdon ensimmäisessä prosessissa työläinen ostaa vaihtoarvon ja kapitalisti käyttöarvon, jolloin lisäksi työ ei ole pääomaa vastassa yhtenä käyttöarvona monista, vaan varsinaisena käyttöarvona ylipäätään, silti kapitalistin pitää saada rikkautta, mutta työläisen vain käyttöarvo, joka häviää kulutuksessa. {Tätä on kehiteltävä kapitalistia koskevilta osiltaan vasta vaihdon toisen prosessin yhteydessä.} Tässä näyttäisi olevan sellaista dialektiikkaa, joka muuttuu juuri päinvastaiseksi kuin mitä sopisi odottaa. Mutta jos asiaa tarkastellaan lähemmin, osoittautuukin, että tavaransa vaihtava työläinen käy vaihtoprosessissa läpi kaavan T — R — R — T. Kun kierrossa lähdetään tavarasta, käyttöarvosta vaihdon periaatteena, päädytään väistämättä takaisin tavaraan, koska raha ilmenee vain metallirahana, ja on vaihtovälineenä vain häviävä välitys; sen sijaan tavara sellaisenaan, sen jälkeen kun se on tehnyt kehäkiertonsa, kulutetaan välittömänä tarpeen kohteena. Toisaalta pääoma edustaa päinvastaista momenttia: R — T — T — R.
Tämän pääoman ja työn välisen vaihdon välttämättömänä lakina esiintyy omistuksen eroaminen työstä. Työ, joka on asetettu sellaisenaan ei-pääomana, on:
1) ei-esineellistynyttä [ei-aineellistunutta] työtä negatiivisesti tarkasteltuna (se itse on vielä esineellistä; itse esineettömyys on objektiivisessa muodossa). Tällä tavoin tarkasteltuna työ on ei-raaka-ainetta, ei-työväline, ei-puolivalmiste: työtä, joka on erotettu kaikista työvälineistä ja työn esineistä, koko objektiivisuudestaan. Elollista työtä (samoin kuin ei-arvoa), joka on olemassa näiden reaalisen todellisuutensa momenttien abstraktiona; tätä kaiken välttämättömän täydellistä puuttumista, kaiken objektiivisuuden puutetta, työn puhtaasti subjektiivista olemassaoloa. Työ absoluuttisena köyhyytenä: ei köyhyyttä köyhyytenä puutteen merkityksessä, vaan esineellisen rikkauden täydellisen poissulkemisen merkityksessä. Tai työ voidaan ilmaista myös reaalisesti olemassa olevana ei-arvona, ja näin ollen puhtaasti esineellinen käyttöarvona, joka on olemassa ilman välitystä, tämä esineellisyys voi olla vain esineellisyyttä, joka ei ole irrallaan henkilöstä, voi olla vain sellaista esineellisyyttä, joka käy yhteen henkilön välittömän ruumiillisuuden kanssa. Koska tämä esineellisyys on puhtaasti välitön, se on yhtä välittömästi ei-esineellisyyttä. Toisin sanoen se ei ole sellaista esineellisyyttä, joka olisi olemassa itse yksilön välittömän olemassaolon ulkopuolella, joka ei lankeaisi yhteen sen kanssa.
2) Ei-esineelliseksi [ei-aineelliseksi] työksi, ei-arvoksi, positiivisesti käsitettynä, eli itse itseensä suhtautuvana negatiivisuutena työ on ei-esineellistynyttä, siis epäesineellistä, ts. itse työn subjektiivista olemassaoloa. Työ ei esineenä, vaan toimintana; ei sinä mikä itse on arvoa, vaan arvon elävänä lähteenä. Vastakohtana pääomalle, jossa yleinen rikkaus on olemassa esineellisestä todellisuutena, työ on yleistä rikkautta rikkauden yleisenä mahdollisuutena, joka sellaisenaan realisoi itsensä toiminnassa. Näin ollen ei ole millään tavoin ristiriitaista tai pikemminkin on kaikin tavoin ristiriitaista väittää, että yhtäältä työ esineenä on absoluuttista köyhyyttä ja että toisaalta työ on rikkauden yleinen mahdollisuus subjektina ja toimintana: nämä molemmat väitteet edellyttävät toisiaan ja johtuvat sen työn olemuksesta, jota pääoma edellyttää vastakohtanaan, pääomalle vastakkaisena olemassaolona, ja joka toisaalta vuorostaan edellyttää pääomaa.
Kun tarkastelemme miten työ on pääomaa vastassa on viimeiseksi kiinnitettävä vielä huomiota siihen, että pääomaksi asetettua rahaa vastassa olevana käyttöarvona työ ei ole mitään määrättyä työtä, vaan työtä ylipäätään, abstraktista työtä, työtä, joka on absoluuttisen välinpitämätön omaa erityistä määrilteisyyttään kohtaan, mutta joka kykenee jokaiseen määritteisyyteen. Sitä erityistä substanssia, josta jokin tietty pääoma muodostuu, täytyy tietenkin vastata erityisen työn; mutta koska pääoma sellaisenaan on välinpitämätön substanssinsa kaikkea erityisyyttä kohtaan ja on sekä kaikkien näiden erityisyyksien kokonaisuus että abstraktio niistä, niin sitä vastassa oleva työkin sisältää subjektiivisesti samanlaisen [työn kaikkien erityisten lajien] kokonaisuuden ja samanlaisen abstraktion [kaikkien niiden erityisyydestä]. Esimerkiksi ammattikuntalaitoksen oloissa tehdyssä, käsityömäisessä työssä, jossa pääomalla on yhä rajoitettu muoto, jossa se on yhä kokonaan uppoutunut määrättyyn substanssiin eikä siis ole vielä pääomaa sellaisenaan, ilmenee työkin vielä erityiseen määritteisyyteensä uppoutuneena: se ei ilmene sinä kokonaisuutena ja abstraktiona, sinä tiettynä työnä, jona se ilmenee ollessaan pääomaa vastassa. Tämä merkitsee että työ on kylläkin jokaisessa yksittäisessä tapauksessa määrättyä työtä; mutta pääoma voi asettua jokaista määrättyä työtä vastaan; δυνάμει[51] pääomaa vastassa on kaikkien töiden totaliteetti, ja on sattuma mikä nimenomainen työ on kullakin hetkellä sitä vastassa.
Toisaalta itse työläiselle on hänen työnsä määritteisyys absoluuttisen yhdentekevä; työllä sellaisenaan ei ole mielenkiintoa hänelle, vaan se kiinnostaa häntä vain sikäli kuin se on työtä ylipäätään ja sellaisena — käyttöarvo pääomalle. [III–10] Näin ollen työläisen taloudellisen luonteen muodostaa se, että hän on työn kantaja, työn sellaisenaan, ts. työn, joka on käyttöarvo pääomalle; hän on työläinen vastakohtana kapitalistille. Käsityöläisen, ammattikunnan jäsenen jne. työn taloudellinen luonne ei sen sijaan ole tällainen; heidän työnsä luonne sisältyy juuri työn määritteisyyteen, heidän suhteeseensa tiettyyn mestariin jne.
Tämä taloudellinen suhde — se luonne, joka kapitalistilla ja työläisellä on tuotantosuhteen äärijäseninä — kehittyy näin ollen sitä puhtaammin ja adekvaatimmin, mitä pitemmälle työ menettää kaiken taiteellisen luonteen. Erityinen työtaito muuttuu yhä enemmän joksikin abstraktiseksi, yhdentekeväksi ja työstä tulee yhä enemmän puhtaasti abstraktista toimintaa, puhtaasti mekaanista toimintaa, joka niin ollen on yhdentekevää, erityistä muotoaan kohtaan välinpitämätöntä; siitä tulee pelkästään muodollista toimintaa, tai mikä merkitsee samaa, puhtaasti aineellista toimintaa, toimintaa ylipäänsä, muotoon nähden yhdentekevää. Tässä tulee jälleen ilmi, miten tuotantosuhteen, kategorian — tässä tapauksessa pääoman ja työn — erityinen määritteisyys tulee todeksi vasta erityisen materiaalisen tuotantotavan kehittymisen ja teollisten tuotantovoimien erityisen kehitysasteen myötä. (Tätä kohtaa on yleisesti otettuna kehiteltävä erikseen jäljempänä työn ja pääoman suhteen kannalta, sillä tässä se on jo annettu itse suhteessa, kun taas vaihtoarvon, kierron, rahan abstraktisia määrityksiä tarkasteltaessa se kuuluu enemmänkin vielä subjektiivisen pohdintamme piiriin.)
Tulemme nyt pääoman ja työn välisen vaihtoprosessin toiseen puoleen. Pääoman (tai kapitalistin) ja työläisen välinen vaihto on nyt valmis, sikäli kuin on yleensä kyse vaihdon prosessista. Vaihdosta siirrytään nyt siihen suhteeseen, joka pääomalla on työhön työn ollessa pääoman käyttöarvona. Työ ei ole vain pääomaa vastassa oleva käyttöarvo, vaan se on itse pääoman käyttöarvo. Ollessaan arvojen ei-olemista esineellistyneinä arvoina työ on niiden olemista ei-esineellistyneinä arvoina, niiden ideaalista olemista; se on arvojen mahdollisuus ja toimintana arvon luomista. Suhteessa pääomaan työ on pelkkä abstraktinen muoto, pelkkä arvoa luovan toiminnan mahdollisuus, toiminnan, joka on olemassa ainoastaan taipumuksena, kykynä työläisen organismissa. Mutta kun kosketus pääoman kanssa saattaa kyvyn todelliseen toimintaan — tämä kyky ei voi itse saattaa itseään toimintaan, koska siltä puuttuu toiminnan kohde — siitä tulee todellista, arvoa luovaa tuottavaa toimintaa. Tämä toiminta voi suhteessa pääomaan ylipäätään muodostua vain itse pääoman uusintamisesta — pääoman säilyttämisestä ja lisäämisestä todellisena ja vaikuttavana arvona, ei vain ajateltuna, kuten on laita rahassa sellaisenaan. Työläisen kanssa toteuttamallaan vaihdolla pääoma on ottanut haltuunsa itse työn; työstä on tullut yksi pääoman momenteista, joka vaikuttaa nyt hedelmöittävänä elintoimintana pääoman ainoastaan olemassa olevaan ja siitä syystä kuolleeseen esineellisyyteen.
Pääoma on rahaa (itseään varten asetettu vaihtoarvo), mutta ei enää rahaa, joka on olemassa erityisessä substanssissa vaihtoarvojen muiden substanssien rinnalla ja joka on tästä syystä suljettu näiden kaikkien muiden substanssien ulkopuolelle; sen sijaan pääoma on rahaa, joka säilyttää ideaalisen ajatuksellisen määrityksensä kaikissa substansseissa, esineellistyneen työn kaikenmuotoisissa ja olemassaolotavaltaan kaikenlaisissa vaihtoarvoissa. Mikäli pääoma aloittaa esineellistyneen työn kaikissa erityisissä muodoissa olemassa olevana rahana nyt prosessin sen työn kanssa, joka ei ole esineellistynyttä vaan elollista ja on olemassa prosessina ja tapahtumana, muodostuu pääoma ensi sijassa tästä laadullisesta erosta, joka erottaa yhtäältä sen substanssin missä pääoma on olemassa, siitä muodosta missä pääoma on nyt myös olemassa työnä. Juuri tämän eron syntymisen ja sen kumoutumisen prosessi tekee itse pääomasta prosessin.
Työ on se käyteaine, joka pääomaan heitettynä saattaa sen käymistilaan. Yhtäältä täytyy sen esineellisyyden, jossa pääoma on olemassa, tulla muokatuksi, ts. työn kuluttamaksi, toisaalta työn pelkän subjektiivisuuden täytyy tulla kumotuksi pelkkänä muotona ja työn täytyy esineellistyä [aineellistua] pääoman materiaaliksi. Pääoman (sisältönsä kannalta tarkasteltuna) suhde työhön, ts. esineellistyneen työn suhde elolliseen työhön — pääoma ilmenee tässä suhteessa työhön jonakin passiivisena, ja nimenomaan sen passiivinen oleminen erityisenä substanssina on vastakkain työn kanssa muovaavana toimintana — se suhde voi ylipäätään olla vain työn suhdetta esineellisyyteensä, materiaaliinsa (kaikki tämä on selvitettävä jo ensimmäisessä luvussa, jonka on tultava vaihtoarvoa käsittelevän luvun edelle ja käsiteltävä tuotantoa yleensä); ja materiaalilla, esineellistyneellä työllä voi olla työhön toimintana vain kaksi suhdetta: raaka-aineen suhde, ts. muodottoman aineksen, aineen, pelkän materiaalin suhde työn muotoa luovaan, määrätietoiseen tavoitteelliseen toimintaan, ja työvälineen suhde, ts. sellaisen välineen, joka itse on esineellinen ja jonka välityksellä subjektiivinen toiminta työntää toisen esineen johtimenaan itsensä ja kohteensa väliin.[52]
[Elollista työtä vastassa olevan aineellistuneen työn] määrittäminen tuotteeksi, mikä taloustieteilijät tuovat tässä mukaan määrityksenä, joka eroaa raaka-aineesta ja työvälineestä, ei kuulu vielä lainkaan tähän. Tuote ilmenee tuloksena, ei edellytyksenä prosessille, jonka osina ovat pääoman passiivinen sisältö ja työ toimintana. Edellytyksenä tuote ei merkitse sellaista esineen suhdetta työhön, joka eroaisi raaka-aineesta ja työvälineestä, koska raaka-aine ja työväline ovat arvojen substansseina itse jo esineellistynyttä työtä, tuotteita. Arvon substanssi ei ylipäätään ole erityinen luonnollinen substanssi, vaan esineellistynyt työ. Itse esineellistynyt työ [III–11] puolestaan ilmenee suhteessaan elolliseen työhön raaka-aineena ja työvälineenä. Jos tarkastellaan pelkkää tuotantotapahtumaa sinänsä, voivat työväline ja raaka-aine ilmetä itse luonnossa esiintyvinä, niin että ne tarvitsee vain ottaa haltuun, ts. tehdä työn esineiksi ja välineiksi, mikä ei sinänsä vielä ole työprosessi. Suhteessa tällaiseen raaka-aineeseen ja tällaiseen työvälineeseen tuote ilmenee siis jonakin laadullisesti toisena eikä se ole tuote ainoastaan tuloksena siitä vaikutuksesta, jota työ kohdistaa välineen kautta materiaaliin, vaan myös ensimmäisenä työn esineellistymänä näiden ohella. Mutta pääoman rakenneosina itse raaka-aine ja työväline ovat jo esineellistynyttä työtä, siis tuotetta.
Tällä ei [pääoman ja työn välinen] suhde ole vielä kuitenkaan esitetty tyhjentävästi. Sillä työn tuote voi esimerkiksi tulla uuden työn välineeksi ja esineeksi myös sellaisessa tuotannossa, missä ei ole mitään vaihtoarvoja eikä siis mitään pääomaa.
Näin on esimerkiksi maanviljelyksessä, joka tuottaa puhtaasti käyttöarvon vuoksi. Metsästäjän jousipyssy, kalastajan verkko, sanalla sanoen yksinkertaisimmatkin olosuhteet edellyttävät jo sellaista tuotetta, jota lakataan pitämästä tuotteena ja josta tulee raaka-ainetta ja etenkin tuotantoväline, sillä tämä on varsinaisesti ensimmäinen spesifinen muoto, jossa tuote ilmenee uusintamisen välineenä. Tämä suhde ei siis suinkaan tyhjennä sitä suhdetta, jossa raaka-aine ja työväline esiintyvät itse pääoman momentteina.
Lisäksi taloustieteilijät ottavat tuotteen käyttöön vielä aivan toisessa yhteydessä, pääoman substanssin kolmantena elementtinä. Kyseessä on tuote, sikäli kuin sen määrityksenä on astua ulos sekä tuotantoprosessista että kierrosta ja olla yksilöllisen kulutuksen välitön kohde, approvisionnement (elintarvikevarasto), kuten Cherbuliez[53] sitä kutsuu. Tarkemmin sanoen kyseessä ovat ne tuotteet, joiden on oltava olemassa jotta työläinen eläisi työläisenä ja kykenisi elämään tuotannon aikana ennen kuin uusi tuote on luotu. Se että kapitalistilla on kyky turvata työläiselle tällainen elämä, johtuu jo siitä, että pääoman jokainen elementti on rahaa ja voidaan tällaisena muuttaa sen omasta itsestään rikkauden yleisenä muotona rikkauden aineeksi, kulutusesineeksi. Taloustieteilijöiden käyttämä »elintarvikevaraston» käsite koskee siis vain työläisiä; ts. tämä varasto on rahaa, joka on ilmaistu kulutusesineiden, käyttöarvon muodossa, rahaa, jonka työläiset saavat vaihtotapahtumassa kapitalistilta. Tämä kuuluu kuitenkin [pääoman ja työn välisen vaihdon] ensimmäiseen tapahtumaan. Tässä ei ole vielä kysymys siitä missä määrin tämä ensimmäinen tapahtuma kuuluu toisen tapahtuman yhteyteen. Ainoa itse tuotantoprosessin asettama erottelu [esineellistyneen työn ja toimintana ilmenevän työn välillä] on alkuperäinen erottelu, jonka on puolestaan aiheuttanut ero itse esineellisen työn ja elollisen työn välillä, ts. erottelu raaka-aineen ja työvälineen välillä. Se että taloustieteilijät sekoittavat nämä kaksi määritystä, on juuri paikallaan, koska he eivät voi olla sekoittamatta pääoman ja työn välisen suhteen kahta momenttia eivätkä voi pitää kiinni niiden spesifisestä erosta.
Siis: raaka-aine kulutetaan muuttamalla, muovaamalla sitä työllä ja työväline kulutetaan käyttämällä, kuluttamalla se loppuun tässä prosessissa. Toisaalta työkin kulutetaan yhtä lailla, kun sitä käytetään, kun se pannaan liikkeeseen ja näin tietty määrä työläisen lihasvoimaa jne. kulutetaan loppuun jolloin työläinen uupuu. Työtä ei kuitenkaan vain kuluteta, vaan samalla se myös vakiinnutetaan, materialisoidaan toiminnan muodosta esineen muotoon, lepotilan muotoon; muuttaessaan esinettä työ muuttaa omaa hahmoaan ja muuttuu toiminnasta olemiseksi. Prosessin päätös on tuote, jossa raaka-aine ilmenee työhön yhtyneenä ja jossa työväline on samoin muuttunut pelkästä mahdollisuudesta todellisuudeksi tulemalla työn todelliseksi johtimeksi; mutta samaan aikaan työväline itse on kulutettu lepäävässä lepotilassa olevassa muodossaan sen mekaanisen tai kemiallisen suhteen nojalla mikä sillä on työn materiaaliin.
Prosessin kaikki kolme momenttia, materiaali, työväline, työ, sulautuvat yhteen neutraaliksi lopputulokseksi — tuotteeksi. Tuotteessa on samalla uusinnettu ne tuotantoprosessin momentit, jotka prosessissa kulutettiin. Näin ollen koko prosessi ilmenee tuottavana kulutuksena, ts. sellaisena kulutuksena, joka ei pääty tyhjyyteen eikä pelkkään esineellisen subjektivointiin, vaan joka on vuorostaan taas asetettu esineenä. Tämä kulutus ei ole yksinkertaista aineellisen kuluttamista, vaan itse kuluttamisen kuluttamista; aineellisen kumoamiseen sisältyy tässä tämän kumoamisen kumoaminen, ja näin ollen tästä syystä aineellisen asettaminen. Muotoa luova toiminta kuluttaa esineen ja kuluttaa itsensä, mutta se kuluttaa vain esineen annetun muodon asettaakseen sen uudessa esineellisessä muodossa ja se kuluttaa itsensä vain subjektiivisessa muodossaan toimintana. Se kuluttaa esineen esineellisyyden — yhdentekevyyden suhteessa muotoon — ja toiminnassa se kuluttaa subjektiivisen; esineelle se antaa muodon ja itsensä se materialisoi. Mutta tuotteena tuotantoprosessin tulos on käyttöarvo.
[III–12] Jos nyt tutkimme tähän mennessä saamiamme tuloksia, niin ne ovat seuraavat:
Ensiksi. Kun pääoma ottaa työn haltuunsa, liittää sen itseensä — raha, ts. tapahtuma, jossa ostetaan oikeus pitää työläistä määräysvallassa, ilmenee tässä vain keinona saada aikaan tämä prosessi, ei itse prosessin momenttina — pääoma joutuu käymistilaan ja muuttuu prosessiksi, tuotantoprosessiksi, jossa se, totaliteettina tarkasteltuna, ei elollisen työn ominaisuudessa suhtaudu itseensä ainoastaan esineellistyneenä työnä, vaan siksi että se on esineellistynyttä [aineellistunutta] työtä, se suhtautuu itseensä pelkkänä työn esineenä.
Toiseksi. Yksinkertaisessa kierrossa — niin kauan kuin tavara ja raha pysyivät kierron momentteina — itse tavaran ja rahan substanssit olivat yhdentekeviä muotomääritykselle. Mitä tavaran substanssiin tuli, tavara jäi kulutuksen (tarpeen) esineenä taloudellisen suhteen ulkopuolelle; silloin kun rahan muoto itsenäistyi, raha säilytti yhä suhteensa kiertoon, mutta vain negatiivisessa merkityksessä ja oli vain tätä kielteistä suhdetta. Kun raha määritettiin omaksi itsekseen, se sammui samoin kuolleeseen materiaalisuuteen, lakkasi olemasta rahaa. Sekä tavara että raha olivat vaihtoarvon ilmauksia ja erosivat toisistaan vain yleisenä ja erityisenä vaihtoarvona. Itse tämä eroavuus oli vuorostaan puhtaasti ajatuksellinen, koska todellisessa kierrossa molemmat määritykset sekoittuivat keskenään, ja jos kumpaakin tarkastellaan erikseen oli itse raha erityinen tavara ja tavara itse oli hintana yleinen raha. Ero oli vain muodollinen. Niin tavara kuin rahakin oli asetettu toisessa määrityksessä vain siksi että ja sikäli kuin se ei ollut asetettu toisessa. Mutta nyt, tuotantoprosessissa, itse pääoma eroaa muotona omasta itsestään substanssina. Sillä on yhtä aikaa molemmat määritykset ja samalla molemmat määritykset ovat suhteessa toisiinsa. Mutta:
Kolmanneksi. Pääoma ilmeni tänä suhteena vasta vain itsessään. Tätä suhdetta ei ole vielä asetettu tai se itse on asetettu vain toisen momentin määrityksen alaiseksi, ja nimenomaan aineellisen momentin, joka itsessään jakaantuu materiaan (raaka-aine ja työväline) ja muotoon (työ) ja on molempien suhde, itse todellisena tapahtumana se on vuorostaan vain aineellinen suhde — niiden kummankin aineellisen elementin suhde, jotka muodostavat pääoman sisällön erotukseksi sen muotosuhteesta pääomana.
Jos tutkimme pääomaa siltä puoleltaan, jolta se ilmenee alun perin työstä eroavana, niin tuotantoprosessissa se on vain passiivista, vain esineellistä olemista, josta sammuu kokonaan se muotomääritys, minkä mukaan se on pääomaa, ts. itseään varten oleva[54] yhteiskunnallinen suhde. Pääoma astuu tuotantoprosessiin vain sisältönsä kannalta, ts. se tulee prosessiin esineellistyneenä työnä ylipäätään; mutta se että pääoma on esineellistynyttä työtä, on täysin yhdentekevää sille työlle, jonka suhde pääomaan muodostaa tuotantoprosessin; pääoma astuu tuotantoprosessiin ja sitä muokataan siinä pikemminkin vain esineenä, kohteena, ei esineellistyneenä [aineellistuneena] työnä. Puuvilla, josta tulee puuvillalankaa, tai puuvillalanka, josta tulee kangasta, tai kangas, josta tulee painamis- tai värjäämismateriaali, on olemassa työlle vain käsillä olevana puuvillana, puuvillalankana, kankaana. Sikäli kuin ne itse ovat työn tuotteita, esineellistynyttä työtä, ne eivät astu mihinkään prosessiin, vaan ne astuvat prosessiin vain materiaalisina eksistensseinä, joilla on määrätyt luonnolliset ominaisuudet. Elollisen työn suhdetta niihin ei lainkaan koske se millä tavoin nämä luonnolliset ominaisuudet on niihin asetettu; ne ovat olemassa elolliselle työlle vain sikäli kuin ne ovat olemassa tästä työstä eroavina, ts. mikäli ne ovat olemassa työn materiaalina.
Kaikki tämä tapahtuu mikäli lähdetään pääomasta sen esineellisessä muodossa, joka on edellytetty ennen työtä. Toisaalta mikäli pääoman ja työläisen välinen vaihto on tehnyt itse työssä pääoman erään esineellisen elementin, on työn eroavuus pääoman esineellisistä elementeistä itse vain esineellinen ero; pääoman esineelliset elementit ovat levon muodossa, työ toiminnan muodossa. Tämä suhde on pääoman yhden elementin aineellinen suhde toiseen elementtiin, mutta ei pääoman oma suhde niihin molempiin.
Tällä tavoin tarkasteltuna pääoma siis ilmenee yhtäältä vain passiivisena esineenä, jossa kaikki muotosuhteet ovat kuolleet; toisaalta se ilmenee vain yksinkertaisena tuotantoprosessina, johon pääoma ei mene sellaisenaan, substanssistaan eroavana. Pääoma ei ilmene tässä edes omassa substanssissaan, joka on ominainen sille itselleen — esineellistyneenä työnä, sillä se on vaihtoarvon substanssi — vaan se ilmenee vain tämän substanssin luonnollisessa olomuodossa, josta suhde vaihtoarvoon esineellistyneeseen työhön, itse työhön pääoman käyttöarvona on kokonaan hävinnyt, ja siitä syystä myös jokainen suhde itse pääomaan on hävinnyt.
Tältä kannalta tarkasteltuna [III–13] kapitalistisen tuotannon prosessi lankeaa yhteen yksinkertaisen tuotantoprosessin kanssa sellaisenaan; jälkimmäisessä on pääoman määritys pääomaksi aivan yhtä lailla hävinnyt prosessin muodossa kuin rahan määritys rahaksi oli hävinnyt arvon muodossa. Tuotantoprosessin tähänastisen tarkastelun puitteissa ei itseään-varten-oleva pääoma, ts. kapitalisti, ole vielä lainkaan astunut sisään prosessiin. Työ ei kuluta raaka-aineena ja työvälineenä kapitalistia. Liioin ei kapitalisti kuluta [näitä esineitä], vaan työ. Siten pääoman tuotantoprosessi ei ilmene pääoman tuotantoprosessina, vaan ylipäätään tuotantoprosessina, ja pääoma ilmenee erotukseksi työstä vain raaka-aineen ja työvälineen aineellisessa määritteisyydessä. Esittääkseen pääoman jokaisen tuotantoprosessin välttämättömänä elementtinä taloustieteilijät tarttuvat kiinni juuri tähän puoleen — joka ei ole pelkkä mielivaltainen abstraktio, vaan abstraktio, joka tapahtuu itse tuotantoprosessissa. He voivat tietenkin tehdä näin vain unohtaessaan tarkkailla pääoman käyttäytymistä pääomana tämän prosessin aikana.
Tässä on paikallaan kiinnittää huomiota momenttiin, joka ei tule nyt ensi kertaa esiin vain havainnoitsijan kannalta, vaan on itse taloudellisen suhteen asettama. Ensimmäisessä tapahtumassa, pääoman ja työn välisessä vaihdossa, työ sellaisenaan, itseään varten olemassa oleva työ ilmeni välttämättä työläisenä. Samoin on tässä toisessakin prosessissa: pääoma yleisesti otettuna on itseään-varten-olevana — niin sanoaksemme itsekkäänä — arvona asetettu (rahassa se tuli ilmaistuksi vain pyrkimyksenä). Mutta itseään-varten-oleva pääoma on kapitalisti. Sosialistit kylläkin sanovat että me tarvitsemme pääomaa, mutta emme kapitalistia.[55] Niin puhuttaessa pääoma ilmenee pelkkänä esineenä, ei tuotantosuhteena, joka itseensä reflektoituna juuri onkin kapitalisti. Voin tietenkin erottaa pääoman tästä yksittäisestä kapitalistista ja pääoma voi siirtyä toiselle kapitalistille. Mutta samalla kun kapitalisti menettää pääoman, hän menettää kapitalistina olemisen ominaisuuden. Näin ollen pääoma on kyllä erotettavissa yksittäisestä kapitalistista, mutta ei kapitalistista yleensä, joka sellaisenaan saa vastaansa työläisen yleensä. Niin myös yksittäinen työläinen voi lakata olemasta työn itseään-varten-olemista; hän voi periä rahaa, varastaa sitä jne. Mutta silloin hän lakkaa olemasta työläinen. Työläisenä hän on ainoastaan itseään-varten-oleva työ. (Tätä on kehiteltävä eteenpäin jäljempänä.)
Prosessin päättyessä ei voi ilmaantua mitään sellaista mikä ei ilmennyt jo prosessin alussa sen edellytyksenä ja ehtona. Mutta toisaalta on myös kaiken sen tultava prosessista. Kun pääoma oli tuotantoprosessin alkaessa sen edellytys ja kun pääoma näyttää prosessin päättyessä muotosuhteena kadonneen, se on mahdollista vain siksi että ei havaita niitä näkymättömiä lankoja, jotka kietovat pääomaa kautta koko prosessin. Tarkastelkaamme siis tuotantoprosessin tätä puolta.
Ensimmäinen johtopäätös kuuluu:
α) Kun työ liitetään pääomaan, pääomasta tulee tuotantoprosessi; mutta siitä tulee ennen muuta materiaalinen tuotantoprosessi; tuotantoprosessi ylipäätään niin että pääoman tuotantoprosessi ei eroa materiaalisesta tuotantoprosessista ylipäätään. Sen muotomääritys on kokonaan hävinnyt. Sen perusteella että pääoma on vaihtanut osan esineellisestä [aineellisesta] olemisestaan työhön, itse sen esineellinen [aineellinen] oleminen on jakautunut itsessään esineeksi ja työksi; niiden molempien suhde muodostaa tuotantoprosessin tai vielä tarkemmin työprosessin. Sen myötä työprosessi, joka on asetettu jo ennen arvoa lähtökohtana ja joka on abstraktisuutensa, puhtaan aineellisuutensa vuoksi yhtä lailla ominainen kaikille tuotantomuodoille, tulee jälleen esiin pääoman sisällä sellaisena prosessina, joka tapahtuu pääoman aineksessa, ja muodostaa sen sisällön.
(Myöhemmin osoittautuu, että myös itse tuotantoprosessin sisällä tapahtuva muotomääräyksen häviäminen on vain näennäistä.)
Niin pian kuin pääoma on arvoa, mutta ilmenee prosessina ensi sijassa yksinkertaisen tuotantoprosessin muodossa, ts. tuotantoprosessin, jota ei ole asetettu mihinkään erityiseen taloudelliseen määritteisyyteen, vaan tuotantoprosessiksi ylipäätään, voidaan sanoa — aina sen mukaan mihin yksinkertaisen tuotantoprosessin erityiseen puoleen huomio kiinnitetään (kuten olemme nähneet, yksinkertainen tuotantoprosessi sellaisenaan ei suinkaan edellytä pääomaa, vaan on ominainen kaikille tuotantotavoille) — että pääoma muuttuu tuotteeksi tai että se on työväline tai työn raaka-ainetta. Jos taas pääomalla ymmärretään yhtä niistä puolista, jotka ovat työtä vastassa aineksena tai pelkkänä välineenä, silloin sanotaan täysin oikeutetusti että pääoma ei ole tuottavaa,[56] koska sitä silloin tarkastellaan vain työtä vastassa olevana esineenä, materiana, jonakin pelkästään passiivisena. On kuitenkin oikein sanoa, että pääoma ei ilmene yhtenä tuotantoprosessin puolena eikä spesifisenä erona yhdessä puolessa itsessään eikä liioin pelkkänä tuotantoprosessin tuloksena (tuotteena), vaan itse yksinkertaisena tuotantoprosessina; että viimeksi mainittu ilmenee nyt itseään liikuttavana pääoman sisältönä.
| * | * | |
| * |
[III–14] {Kysymys siitä mikä on tuottavaa työtä ja mikä ei, mistä on paljon kiistelty sen jälkeen kun Adam Smith teki tämän erottelun,[57] on ratkaistava analysoimalla itse pääoman eri puolia. Tuottavaa työtä on pelkästään se työ, joka tuottaa pääomaa. Eikö ole järjetöntä, kysyy hra Senior (ainakin hän esittää tämän suuntaisen kysymyksen), että pianonrakentajaa olisi pidettävä tuottavana työläisenä, mutta pianistia ei, vaikka piano on ilman pianistia järjettömyyttä?[58] Kuitenkin asia on täsmälleen näin. Pianonrakentaja uusintaa pääomaa; pianisti vaihtaa työnsä vain tuloon.[59] Mutta eikö pianisti tuota musiikkia ja tyydytä sävelaistiamme, eikö hän tavallaan tuota sitä? Hän tekee todellakin niin: hänen työnsä tuottaa jotakin; tämä ei kuitenkaan tee siitä tuottavaa työtä taloudellisessa mielessä; se on yhtä vähän tuottavaa kuin hourekuvia tuottava mielipuolen työ. Työ on tuottavaa vain siinä tapauksessa että se tuottaa oman vastakohtansa. Tästä syystä eräät taloustieteilijät tekevät ns. tuottamattomasta työläisestä epäsuorasti tuottavan. Esimerkiksi pianisti kannustaa tuotantoa: osittain sillä että hän virittää yksilöllisyytemme toimintakykyisemmäksi, vireämmäksi, osittain siinä tavanomaisemmassa mielessä että hän herättää uuden tarpeen, jonka tyydyttämiseksi käytetään välittömässä materiaalisessa tuotannossa suurempaa ahkeruutta. Tässä myönnetään jo, että vain työ joka tuottaa pääomaa, on tuottavaa; että siis se työ ei ole tuottavaa, vaan tuottamatonta, joka ei tätä tee, olkoonpa se miten hyödyllistä tahansa — ja aivan yhtä hyvin se saattaa olla vahingollista — pääomanmuodostuksen kannalta.
{Eräät toiset taloustieteilijät sanovat, että tuottavan ja tuottamattoman työn eroa ei pidä yhdistää tuotantoon, vaan kulutukseen. Asia on juuri päinvastoin. Tupakan tuottaja on tuottava, vaikka tupakan kulutus onkin tuottamatonta. Tuotanto tuottamatonta kulutusta varten on juuri yhtä tuottavaa kuin tuottavaa kulutusta varten tapahtuva tuotanto, edellyttäen aina että molemmat tuotannot tuottavat tai uusintavat pääomaa. Näin ollen Malthus (X, 40)[60] sanoo aivan oikein:
{»Tuottava työntekijä on se joka suoraan lisää herransa rikkautta.»
{Tämä on oikein ainakin yhdeltä kannalta. Ilmaisu on liian abstraktinen, koska se pätee tässä muodossaan myös orjaan. »Herran rikkaus» tarkasteltuna suhteessa työntekijään on itse rikkauden muoto suhteessa työhön, on pääoma. Tuottava työläinen on se joka suoraan lisää pääomaa.} [III–14]
| * | * | |
| * |
[III–14] β) Nyt on tarkasteltava pääoman muotomääritystä siltä kannalta miten se säilyy ja muuntuu tuotantoprosessissa.
Käyttöarvona työ on olemassa ainoastaan pääomaa varten ja on nimenomaan itse pääoman käyttöarvo, ts. se välittävä toiminta, jolla pääoma lisää arvoaan. Pääoma arvoaan uusintavana ja lisäävänä on itsenäinen vaihtoarvo (raha), joka esiintyy prosessina, arvonlisäysprosessina. Näin ollen työ ei ole käyttöarvo työläistä varten; työ ei ole näin ollen häntä varten rikkauden tuotantovoima, rikastumisväline tai rikastumistoimintaa. Työläinen tuo työnsä käyttöarvona pääoman kanssa toteutettavaan vaihtoon, jolloin pääoma ei ole häntä vastassa pääomana, vaan rahana. Pääomasta tulee suhteessa työläiseen pääomaa sellaisenaan vasta siinä työn kulutuksessa, joka jää ensi alkuun tämän vaihdon ulkopuolelle ja on riippumaton siitä. Ollessaan käyttöarvo pääomaa varten työ on pelkkä vaihtoarvo työläistä varten» hänen käytettävissään oleva vaihtoarvo. Vaihtoarvona työ asettaa itsensä vaihtotapahtumassa pääoman kanssa, tullessaan myydyksi rahasta.
Jonkin esineen käyttöarvo ei koske lainkaan sen myyjää sellaisenaan, vaan vain sen ostajaa. Se salpietarin ominaisuus että sitä voi käyttää ruutiin ei määrää salpietarin hintaa, vaan hinnan määräävät itse salpietarin tuotantokustannukset, siinä esineellistyneen työn määrä. Kierrossa, mihin käyttöarvot astuvat hintoina, ei niiden arvo ole tulosta tästä kierrosta, vaikka arvo realisoituukin vain kierrossa; arvo on kierron edellyttämä ja toteutuu ainoastaan vaihdettaessa rahaan.
Näin se työ, jonka työläinen myy pääomalle käyttöarvona, on työläiselle hänen vaihtoarvonsa, jonka hän haluaa realisoida, mutta joka on jo määrätty ennen tätä vaihtotapahtumaa, on edellytetty häneltä ehtona, on jokaisen toisen tavaran tavoin kysynnän ja tarjonnan määräämä, tai yleisesti ottaen — ja tämä yksin koskee meitä tässä — on tuotantokustannusten määräämä, sen esineellistyneen työmäärän, joka tarvitaan tuottamaan työläisen työkyky [Arbeitsfähigkeit] ja jonka työläinen saa näin olleen vastikkeena.
Näin ollen [III–15] se työn vaihtoarvo, jonka realisointi tapahtuu vaihtoprosessissa kapitalistin kanssa, on edellytetty, etukäteen määrätty, ja kokee vain sen muodollisen muutokseni jonka realisointi panee jokaisen vain ajatuksellisesti asetetun hinnan käymään läpi. Työn käyttöarvo ei ole määrännyt sen vaihtoarvoa. Työllä on käyttöarvoa itse työläiselle vain sikäli mikäli se on vaihtoarvo, mutta ei siksi että se tuottaa vaihtoarvoja. Pääomalle työllä on vaihtoarvo vain mikäli se on käyttöarvo. Työ ei ole vahtoarvostaan eroava käyttöarvo itse työläiselle, vaan ainoastaan pääomalle. Työläinen vaihtaa siis työn yksinkertaisena, etukäteen määrättynä, menneen prosessin määräämänä vaihtoarvona — hän vaihtaa itse työn esineellistyneenä työnä; hän vaihtaa sen vain mikäli tähän työhön on jo esineellistynyt tietty määrä työtä ja sen vastike on jo mitattu, annettu.
Pääoma saa vaihdossa tämän työn elollisena työnä, yleisenä rikkautta tuottavana voimana, rikkautta lisäävänä kasvattavana toimintana. On siis selvää, että työläinen ei voi rikastua tällä vaihdolla, sillä samoin kuin Eesau antoi esikoisuutensa hernekeitosta, samoin työläinen antaa pois luovan voimansa työkyvystään [arvosta], joka on käsillä tiettynä suureena. Kuten jäljempänä näemme, hänen täytyy päinvastoin köyhtyä, koska hänen työnsä luova voima on nyt häntä vastassa pääoman voimana, vieraana mahtina. Työläinen luovuttaa pois itseltään [entäussert] työn rikkautta tuottavana voimana; pääoma anastaa työn itselleen tällaisena tuottavana voimana. Näin ollen työn eroaminen työn tuotteen omistuksesta, työn eroaminen rikkaudesta on jo asetettu itse tässä vaihtotapahtumassa. Se mikä näyttää paradoksaaliselta tulokselta, sisältyy jo itse edellytykseen. Taloustieteilijät ovat ilmaisseet tämän enemmän tai vähemmän empiirisesti.
Siten työläisen työn tuottavuudesta tulee suhteessa työläiseen vieras mahti, kuten myös ylipäätään hänen työstään, sikäli kuin se ei ole kykyä, vaan liikettä, todellista työtä; pääoma sitä vastoin lisää omaa arvoaan anastamalla vierasta työtä. (Sillä on ainakin luotu mahdollisuus arvon lisäämiseen; se on luotu työn ja pääoman välisen vaihdon tuloksena. Tämä suhde realisoidaan vasta itse tuotantotapahtumassa, jolloin pääoma todella kuluttaa vieraan työn.)
Samoin kuin työläisen kohdalla työ edellytettynä vaihtoarvona vaihtuu raha vastikkeeseen, vaihtuu raha vuorostaan tavaravastikkeeseen, jonka työläinen kuluttaa. Tässä vaihtoprosessissa ei työ ole tuottavaa; siitä tulee tuottavaa vain pääomalle; työ voi ottaa kierrosta vain sen mitä se on siihen heittänyt, ts. jonkin etukäteen määrätyn tavarapaljouden, joka on sen oma tuote yhtä vähän kuin sen oma arvo.
Sismondi sanoo että työläiset vaihtavat työnsä viljaan ja kuluttavat sen samalla kun heidän työnsä »on tullut pääomaksi heidän herroilleen» (Simonde de Sismondi J. C. L. Nouveaux Principes d'Économie politique. Seconde edition. Tome I. Pariisi 1827, s. 90).
»Työtään vaihtaessaan työläiset muuttavat sen pääomaksi» (sama, s. 105).
»Myydessään työnsä kapitalistille työläinen saa oikeuden vain työn hintaan, mutta hänellä ei ole oikeutta tämän työn tuotteeseen eikä siihen arvoon, jonka hän on tuotteeseen liittänyt» (Cherbuliez A. Richesse ou pauvreté. Pariisi 1841, s. 55–56).
»Työn myyminen merkitsee luopumista kaikista työn hedelmistä» (sama, s. 64).
Näin ollen kaikki sivistyksen edistysaskelet tai toisin ilmaistuna kaikki yhteiskunnallisten tuotantovoimien tai jos niin halutaan itse työn tuotantovoimien lisääntyminen — sellaisena kuin se on tulosta tieteestä, keksinnöistä, työnjaosta ja työn yhdistämisestä, parantuneista liikenne- ja yhteydenpitovälineistä, maailmanmarkkinoiden luomisesta, koneista jne. — ei rikastuta työläistä, vaan pääomaa; kaikki ne siis lisäävät vain entisestään työtä hallitsevaa mahtia; lisäävät vain pääoman tuotantovoimaa. Koska pääoma on työläisen vastakohta, sivistyksen edistysaskelet lisäävät vain pääoman objektiivista valtaa työhön.
Työn muuttuminen (elollisena tavoitteellisena toimintana) pääomaksi on an sich[61] pääoman ja työn välisen vaihdon tulos sikäli että vaihto antaa kapitalistille omistusoikeuden työn tuotteeseen (ja määräysvallan siihen). Tämä muutos tapahtuu vasta itse tuotantoprosessissa. Kysymys pääoman tuottavuudesta tai tuottamattomuudesta on siis järjetön. Siellä missä pääoma muodostaa tuotannon perustan ja kapitalisti siis on tuotannon komentaja, on itse työ tuottavaa vain silloin kun se on liitetty pääomaan. Työn tuottavuudesta tulee pääoman tuotantovoima yhtä lailla kuin tavaroiden yleinen vaihtoarvo määräytyy rahaksi. Työ siinä asussa kuin se on olemassa itseään varten työläisessä vastakohtana pääomalle, siis työ välittömässä olemisessaan, erillään pääomasta, ei ole tuottavaa. Työläisen toimintana työstä ei koskaan tulekaan tuottavaa niin kauan kuin se sisältyy vain yksinkertaiseen kiertoprosessiin, joka aiheuttaa pelkästään muodollisia muutoksia. Näin ollen ne, jotka todistelevat, että kaikki [III–16] pääomalle kuuluvana pidetty tuotantovoima on työn tuotantovoiman siirtämistä, sen paikan vaihtoa, unohtavat juuri, että itse pääoma on oleellisesti tätä siirtämistä, paikan vaihtoa ja että palkkatyö sellaisenaan edellyttää pääomaa, ja jos asiaa tarkastellaan työn kannalta, sekin on tätä transsubstantiaatiota,[62] työ on välttämätön prosessi, joka muuttaa työn omat voimat työläiselle vieraiksi voimiksi. Tästä syystä [pikkuporvarillisten sosialistien] vaatimus säilyttää samaan aikaan palkkatyö ja kumota pääoma on itsessään ristiriitainen ja itsensä kumoava.
Eräät toiset kirjoittajat, jotka itse ovat taloustieteilijöitä, esimerkiksi Ricardo, Sismondi jne., sanovat että vain työ on tuottavaa, ei pääoma.[63] Tällöin he eivät kuitenkaan ota pääomaa sen spesifisessä muotomääritteisyydessä, itsessään reflektoituvana tuotantosuhteena, vaan ajattelevat vain sen aineellista substanssia, raaka-ainetta jne. Nämä aineelliset elementit eivät kuitenkaan tee pääomaa pääomaksi. Toisaalta heidän mieleensä juolahtaa sitten taas, että pääoma on samaan aikaan arvo, siis jotakin immateriaalista, jotakin, jolle oma aineellinen kokoonpano on yhdentekevä. Niinpä Say sanoo:
»Pääoma on aina immateriaalinen olio, sillä materia ei muodosta pääomaa, vaan tämän materian arvo, eikä siinä arvossa ole mitään ruumiillista» (Say J. B. Traité d'économie politique. Troisieme edition. Tome second. Pariisi 1817, s. 429).
Ja Sismondi:
»Pääoma on kaupallinen idea» (Simonde de Sismondi J. C. L. Études sur l'économie politique. Tome II. Bruxelles 1838, s. 273).
Mutta sitten heidän päähänsä pälkähtää, että pääoma on toki myös jokin muu taloudellinen määritys kuin arvo, koska muutoin ei voisi ylipäätään puhua pääomasta erotukseksi arvosta ja jos kaikki pääomat ovatkin arvoja, niin arvot sellaisinaan eivät ole vielä pääomaa. Sitten he pakenevat jälleen siihen aineelliseen hahmoon, mikä pääomalla on tuotantoprosessin sisällä. Niinpä esimerkiksi Ricardo selittää pääoman kasatuksi työksi, jota käytetään uuden työn tuottamisessa, ts. hän määrittää pääoman pelkäksi työvälineeksi tai työn materiaaliksi.[64] Say puhuu tässä mielessä jopa »pääoman tuottavasta palveluksesta»,[65] johon pääoman saaman korvauksen pitäisi perustua, aivan kuin työväline sellaisenaan voisi vaatia työläiseltä kiitollisuutta ja aivan kuin vasta työläinen ei muuttaisi pääomaa todelliseksi työvälineeksi, joksikin tuottavaksi. Työvälineen itsenäisyys, ts. sen yhteiskunnallinen määritys, ts. sen määritys pääomaksi edellytetään tässä pääoman vaatimusten perustelemiseksi. Proudhonin väittämä, »pääomalla on arvo, työ taas tuottaa»[66] ei todellakaan merkitse muuta kuin: pääoma on arvo, ja koska tässä ei sanota pääomasta mitään enempää kuin että se on arvo, se merkitsee että arvo on arvo (tämän arvostelman subjekti on pelkästään toinen nimitys predikaatille); kun työn sanotaan tuottavan, olevan tuottavaa toimintaa, se merkitsee että työ on työtä, koska työ ei »tuottamisen» lisäksi ole mitään muuta.
On toki päivänselvää että näissä tautologisissa arvostelmissa ei ole mitään syvää viisautta ja että ne eivät voi etenkään ilmaista mitään arvon ja työn suhdetta, missä ne ovat suhteessa toisiinsa ja eroavat toisistaan, eivätkä ole toinen toista kohtaan välinpitämättömiä ja yhdentekeviä. Jo sen että työ ilmenee suhteessa pääomaan subjektina, ts. että työläinen esiintyy vain työn määrityksessä eikä tämä työ ole itse työläinen, jo sen täytyisi avata silmät. Jo tähän sisältyy, pääomaan edes puuttumatta, sellainen työläisen yhteys, suhde omaan toimintaansa, joka ei suinkaan ole »luonnollinen», vaan sisältää jo itse spesifisen taloudellisen määrityksen.
Sikäli kuin tarkastelemme pääomaa tässä sellaisena suhteena, joka eroaa arvosta ja rahasta, silloin pääoma on pääomaa yleensä, ts. niiden määritysten kokonaisuus, jotka erottavat arvon pääomana arvosta pelkkänä arvona tai rahana. Arvo, raha, kierto jne., hinnat jne. edellytetään annetuiksi, samoin työ jne. Emme ole kuitenkaan tässä vielä tekemisissä pääoman erityisen muodon kanssa, emme liioin yksittäisen pääoman kanssa, joka eroaa muista yksittäisistä pääomista jne. Me seuraamme sen syntyprosessia. Tämä pääoman dialektinen syntyprosessi on vain ajatuksellinen ilmaus pääoman synnyttävälle todelliselle liikkeelle. Myöhempiä suhteita tulee tarkastella tästä alkiosta kasvaneena kehityskulkuna. On kuitenkin tarpeen todeta se tietty muoto, jossa pääoma asetetaan jossakin konkreettisessa kohdassa. Muutoin syntyy sekaannusta.
[III–17] Pääomaa on tähän asti tutkittu aineelliselta materiaaliselta puoleltaan yksinkertaisena tuotantoprosessina. Mutta muotomääritteisyyden kannalta tämä prosessi on arvon itselisäysprosessi. Arvon itselisäys sulkee sisäänsä sekä ennestään olemassa olevan arvon säilymisen että sen moninkertaistamisen.
Arvo tulee esiin subjektina. Työ on tarkoituksenmukaista toimintaa ja siten on aineelliselta kannalta edellytetty ennakolta, työvälinettä on tuotantoprosessissa todella käytetty jonkin päämäärän saavuttamisen välineenä ja että tuotteeksi muuttunut raaka-aine on saanut aikaisempaa korkeamman käyttöarvon tuloksena joko kemiallisesta aineenvaihdosta tai mekaanisesta muutoksesta. Kuitenkin käyttöarvoa koskiessaan itse tämä puoli kuuluu vielä yksinkertaiseen tuotantoprosessiin. Tässä ei ole kysymys siitä — asia on pikemminkin oletettu, edellytetty — että luotaisiin korkeampi käyttöarvo (tämä on suhteellista; kun vilja muutetaan viinaksi, on korkeampi käyttöarvo jo asetettu suhteessa kiertoon); tässä ei ole myöskään luotu korkeampaa käyttöarvoa yksilölle, tuottajalle (se on ainakin satunnaista eikä koske lainkaan suhdetta sellaisenaan), vaan korkeampi käyttöarvo on luotu muille. Asian ydin on siinä, että [kapitalistisessa tuotantoprosessissa] saadaan aikaan korkeampi vaihtoarvo.
Yksinkertaisessa kierrossa prosessi päättyi yksittäisen tavaran osalta siihen, että tavara meni kaupaksi ja kulutettiin. Siten tavara joutui pois kierrosta, menetti vaihtoarvonsa, ylipäätään taloudellisen muotomäärityksensä. Pääoma on kuluttanut materiaalinsa työllä ja työn materiaalillaan; pääoma on kuluttanut itsensä käyttöarvona, mutta vain käyttöarvona sitä itseään varten, pääomana. Pääoman kuluttaminen käyttöarvona kuuluu tässä siis kierron piiriin, tai pikemminkin pääoma itse asettaa tässä kierron alun tai lopun, miten vain. Käyttöarvon kulutus kuuluu tässä taloudellisen prosessin piiriin, koska käyttöarvo on tässä vaihtoarvon määräämä. Tuotantoprosessissa ei pääoma lakkaa missään vaiheessa olemasta pääomaa eikä arvo lakkaa olemasta arvoa ja sellaisena vaihtoarvoa. Mikään ei ole sen typerämpää kuin sanoa herra Proudhonin[67] tavoin, että vaihtotapahtuma, ts. se että pääoma astuu jälleen yksinkertaiseen vaihtoon, muuttaa pääoman tuotteesta vaihtoarvoksi. Se heittäisi meidät jälleen takaisin alkuun, jopa välittömään vaihtokauppaan asti, missä tarkastellaan vaihtoarvon syntyä tuotteesta.
Se että pääoma tuotantoprosessin päätyttyä, sen jälkeen kun se on kulutettu käyttöarvona, astuu ja voi astua jälleen tavarana kiertoon, sisältyy jo siihen että pääoma edellytettiin etukäteen itsensä säilyttäväksi vaihtoarvoksi. Mutta mikäli pääomasta tulee nyt uudelleen tavara vain tuotteena ja vaihtoarvo vain tavarana, mikäli pääoma saa hinnan ja sellaisena realisoituu rahaksi, se on yksinkertainen tavara, vaihtoarvo yleensä; ja siksi sen kohtalona voi kierrossa olla sekä se että pääoma realisoituu rahaksi, että se että pääoma ei realisoidu rahaksi; tämä merkitsee että pääoman vaihtoarvo voi muuttua tai voi olla muuttumatta rahaksi. Näin ollen pääoman vaihtoarvo, joka tähän asti oli asetettu ajatuksellisesti, on pikemmin tullut problemaattiseksi kuin syntynyt. Mitä sitten tulee siihen että pääoma asetetaan kierrossa reaalisesti korkeammaksi vaihtoarvoksi, se ei suinkaan voi johtua itse kierrosta, jossa yksinkertaisen määrityksensä mukaan vaihdetaan vain vastikkeita. Jos pääoma tulee ulos kierrosta korkeampana vaihtoarvona, on sen täytynyt mennäkin kiertoon sellaisena.
Muodoltaan pääoma ei koostu työn esineistä ja työstä, vaan arvoista ja vielä määrätymmin hinnoista. Se että pääoman arvoelementit ovat tuotantoprosessin aikana olemassa eri substansseina ei koske niiden määritystä arvoina; se ei muuta niitä. Kun ne prosessin päättyessä kerääntyvät levottoman liikkeen, prosessin muodosta jälleen tuotteessa yhteen levolliseksi, objektiiviseksi muodoksi, on tämä yhtä lailla taas pelkkää aineenvaihtoa suhteessa arvoon, jota se ei muuta. Substanssit on tosin sellaisinaan hävitetty, mutta niitä ei ole hävitetty olemattomiin, vaan muutettu toisella tavalla muotoilluksi substanssiksi. Aikaisemmin ne esiintyivät tuotteen elementaarisina, yhdentekevinä ehtoina. Nyt niistä on tullut tuotteita. Tuotteen arvo voi siis olla vain yhtä kuin niiden arvojen summa, jotka materialisoituivat prosessin tietyissä aineellisissa elementeissä, raaka-aineessa, työvälineessä (tähän kuuluvat myös pelkästään apuaineina toimivat tavarat) sekä itse työssä. Raaka-aine on kulutettu kokonaan, työ on kulutettu kokonaan, työväline on kulutettu vain osittain ja sillä on siis edelleen hallussaan osa pääoman arvosta siinä määrätyssä olemassaolomuodossa, joka oli sille ominainen jo ennen prosessia. Tähän pääoman arvon osaan ei siis kiinnitetä tässä lainkaan huomiota, koska se ei ole kokenut mitään muutosta. Arvojen erilaiset olemassaolotavat olivat puhdasta näennäisyyttä, arvo itse muodosti sen olemuksen, joka pysyi samana olemassaolotapojen hävitessä. Tältä kannalta tuote, jota tarkastellaan arvona, ei ole tuote, vaan se on pikemminkin pysynyt identtisenä, muuttumattomana arvona ja sillä on vain toinen olemassaolomuoto, joka sekin on kuitenkin arvolle yhdentekevä ja voidaan vaihtaa rahaan.
Tuotteen arvo on yhtä kuin raaka-aineen arvo plus työvälineiden hävitetyn osan arvo (ts. työvälineiden sen osan, joka meni tuotteeseen ja hävitettiin alkuperäisessä muodossaan) plus työn arvo. Toisin sanoen tuotteen hinta on yhtä kuin sen tuotantokustannukset, ts. yhtä kuin tuotantoprosessissa kulutettujen tavaroiden hintojen summa. Tämä merkitsee toisin sanoen vain sitä että tuotantoprosessi oli aineelliselta kannalta yhdentekevä [III–18] arvolle; että arvo tästä syystä on pysynyt identtisenä itsensä kanssa ja on vain omaksunut toisen aineellisen olemassaolotavan, on materialisoitunut toisessa substanssissa ja toisessa muodossa. (Substanssin muodolla ei ole mitään yhteistä taloudellisen muodon kanssa, arvon kanssa sellaisenaan.)
Jos pääoma oli alun perin yhtä kuin 100 taaleria, se on pysynyt entiseen tapaan yhtä kuin 100 taalerina huolimatta siitä että nämä 100 taaleria olivat tuotantoprosessissa olemassa 50 taalerina puuvillaa, 40 taalerina työpalkkaa ja 10 taalerina kehruukoneita ja ovat nyt olemassa 100 taalerin hintaisena puuvillalankana. Tämä 100 taalerin uusintaminen on pelkästään niiden säilyttämistä identtisinä itsensä kanssa, vain sillä erotuksella, että säilymisen välittää tässä materiaalinen tuotantoprosessi. Tämän prosessin on tästä syystä jatkuttava tuotteeksi asti, sillä muutoin puuvilla menettää arvonsa, työvälinettä käytetään turhaan ja työpalkka maksetaan turhaan. Ainoa ehto arvon säilymiselle omana itsenään on, että tuotantoprosessi on todellinen täydellinen prosessi, jatkuu siis tuotteeksi asti. Tuotantoprosessin kokonaisuus, ts. se että se etenee tuotteeseen asti, on tässä tosiasiassa ehto arvon itsesäilytykselle, sen pysymiselle identtisenä itsensä kanssa; tämä sisältyy kuitenkin jo siihen alkuperäiseen ehtoon, että pääomasta tulee todella käyttöarvo, tulee todellinen tuotantoprosessi; se on siis tässä kohdassa ennakolta edellytetty.
Toisaalta tuotantoprosessi on tuotantoprosessi pääomalle vain sikäli kuin pääoma säilyttää itsensä arvona tässä prosessissa, siis myös tuotteessa. Tästä syystä väittämä että välttämätön hinta on yhtä kuin tuotantokustannusten hintojen summa, on puhtaasti analyyttinen.[68] Tämä on itse pääoman tuottamisen edellytys. Pääoma on aluksi annettu 100 taalerina, yksinkertaisena arvona; sitten se esiintyy tässä prosessissa itse pääoman määrättyjen — itse tuotantoprosessin määräämien — arvoelementtien hintojen summana. Pääoman hinta, sen rahassa ilmaistu arvo on yhtä kuin sen tuotteen hinta. Se merkitsee että tuotantoprosessin tuloksena saatu pääoman arvo on se sama mikä pääomalla oli tämän prosessin edellytyksenä ollessaan.
Pääoman arvo ei kuitenkaan säilytä tuotantoprosessin aikana sitä yksinkertaisuutta, joka sillä oli prosessin alkaessa, ei liioin sitä yksinkertaisuutta, jonka se taas saa tuotantoprosessin päättyessä, sen tuloksena; se jakaantuu päinvastoin sellaisiksi ensi näkemältä täysin yhdentekeviksi määrällisiksi rakenneosiksi kuin työn arvoksi (työpalkka), työvälineen arvoksi ja raaka-aineen arvoksi. Tässä on annettu toistaiseksi vasta se suhde, että yksinkertainen arvo hajoaa tuotantoprosessissa lukumääräisesti joksikin arvojen joukoksi, joka yhtyy tuotteessa jälleen tasalaatuiseksi yksinkertaisuudeksi, mutta on siinä nyt summa. Tämä summa on kuitenkin yhtä kuin alkuperäinen yhtäläinen kokonaisuus. Jos tarkastellaan pelkästään arvoa, ei tähän sisälly vielä määrällistä jakoa lukuun ottamatta mitään muuta eroa eri arvomäärien keskinäisissä suhteissa. Alkuperäinen pääoma oli 100 taaleria; 100 taaleria on tuote, mutta nämä 100 taaleria esiintyvät nyt summana: 50 + 40 + 10 taaleria. Olisin voinut alun perinkin tarkastella näitä 100 taaleria 50 + 40 + 10 taalerin summana, mutta yhtä perustellusti ne voisi katsoa 60 + 30 + 10 taalerin summaksi jne. Kun 100 taaleria esiintyvät nyt tiettyjen määrien summana, se johtuu siitä että jokainen niistä aineellisista elementeistä, joiksi pääoma tuotantoprosessissa jakaantui, esitti yhtä pääoman arvon osaa, mutta täysin määrättyä osaa.
Myöhemmin käy ilmi että itse niillä määrillä, joiksi alkuperäinen yhtenäinen kokonaisuus jakaantuu, on tietty keskinäinen suhde, mutta tässä se ei koske meitä vielä lainkaan. Siinä määrin kuin tuotantoprosessin aikana tapahtuu itse arvojen liikettä, se on puhtaasti muodollista ja muodostuu seuraavasta yksinkertaisesta tapahtumasta. [Ensiksi] arvo on olemassa yksikkönä, ts. tiettynä määränä yksiköitä, joita itseään tarkastellaan yksikkönä, kokonaisuutena: 100 taalerin pääoma; toiseksi tuotantoprosessin aikana tämä kokonaisuus jakaantuu 50 taaleriksi, 40 taaleriksi ja 10 taaleriksi, — tällä jaolla on oleellinen merkitys mikäli työn materiaalia, työvälineitä ja työtä käytetään tiettyinä määrinä, mutta tässä suhteessa itse 100 taaleriin se on vain niiden yhdentekevää jakamista yhden ja saman yksikön eri määriksi; vihdoin [kolmanneksi] tuotteessa nämä 100 taaleria ilmaantuvat taas uudelleen summana. Arvon kannalta ainoa prosessi on se, että arvo esiintyy aluksi kokonaisuutena, ykseytenä, sitten tämän ykseyden jakaantumisena tietyiksi osiksi, ja lopuksi summana. Ne 100 taaleria, jotka esiintyvät lopussa summana, ovat aivan täsmälleen se sama summa, joka esiintyi alussa yhtenäisenä kokonaisuutena. Summan määräytymiseen, tiettyyn yhteenlaskuun tultiin vain tuotantotapahtumassa esiintyneen jakaantumisen nojalla; tätä määräytymistä ei ole olemassa itse tuotteessa sellaisenaan. Väittämä että tuotteen hinta on yhtä kuin tuotantokustannusten hinta tai että pääoman arvo on yhtä kuin tuotteen arvo, merkitsee siis vain, että pääoman arvo on säilynyt tuotantotapahtumassa ja ilmenee nyt summana.
Jos tarkastelisimme vain tätä pääoman identtisyyttä tai sen arvon uusintamista läpi koko tuotantoprosessin, emme olisi päässeet vielä askeltakaan alkua pitemmälle. Se mikä oli alussa olemassa edellytyksenä, on nyt olemassa [III–19] tuloksena ja lisäksi muuttumattomassa muodossa. On selvää että taloustieteilijät eivät tosiasiassa tarkoita tätä puhuessaan tuotantokustannuksista hinnan määrääjänä. Muutoin ei voitaisi koskaan luoda suurempaa arvoa kuin alun perin oli olemassa; ei voitaisi luoda suurempaa vaihtoarvoa, vaikka syntyisikin suurempi käyttöarvo, josta ei tässä ole lainkaan puhe. On kysymys pääoman käyttöarvosta sellaisenaan, ei tavaran käyttöarvosta.
Kun sanotaan, että tavaran tuotantokustannukset eli sen pakollinen hinta on yhtä kuin 110, niin se lasketaan näin: alkuperäinen pääoma on yhtä kuin 100 (siis esimerkiksi raaka-aineet yhtä kuin 50, työ yhtä kuin 40, työvälineet yhtä kuin 10) + 5 % (korko) + 5 % (voitto). Tuotantokustannukset ovat siis yhtä kuin 110, ei 100; näin siis tuotantokustannukset [Produktionskosten][69] ovat korkeammat kuin tuotannon omakustannukset [Kosten der Produktion].
Asiaa ei auta lainkaan jos pakenemme tavaran vaihtoarvosta sen käyttöarvoon, kuten eräät taloustieteilijät mielellään tekevät. Jos jälkimmäinen, käyttöarvo, on käyttöarvona korkeampi tai alhaisempi, se ei sellaisenaan määrää vaihtoarvoa. Tavaroiden hinnat laskevat usein niiden tuotantohintojen alapuolelle,[70] vaikka nämä tavarat ovat kiistattomasti saaneet korkeamman käyttöarvon kuin niillä oli tuotannon alkamista edeltäneenä kautena.
On yhtä turhaa paeta kiertoon. Tuotan sadan arvosta, mutta myyn sadankymmenen arvosta.
»Voittoa ei luoda vaihtamalla. Ellei sitä ollut olemassa ennen tätä kaupantekoa, ei sitä voi olla olemassa sen jälkeenkään» (Ramsay G. An Essay on the Distribution of Wealth. Edinburgh 1836, s. 184).
Se merkitsee, että arvon lisääntyminen yritetään johtaa yksinkertaisesta kierrosta, vaikka arvo esiintyy yksinkertaisessa kierrossa nimenomaisesti vain vastikkeena. Myös empiirisesti on selvää, että jos kaikki myyvät 10 % liian kalliilla, se merkitsisi samaa kuin jos kaikki myisivät tuotantokustannuksista. Lisäarvo[71] olisi silloin puhtaasti nimellinen, keinotekoinen, ehdollinen, olisi pelkkä fraasi. Ja koska raha itsekin on tavara, tuote, sekin myytäisiin 10 % liian kalliilla, ts. myyjä, joka saisi 110 taaleria, saisikin tosiasiassa vain 100 taaleria.
(Katso myös mitä Ricardo esittää ulkomaankaupasta. Hän tarkastelee sitä yksinkertaisena kiertona ja sanoo sen vuoksi:
(»Ulkomaankauppa ei voi milloinkaan lisätä maan vaihtoarvoja.»[72]
(Ne perusteet, jotka Ricardo esittää väitteensä tueksi, ovat ehdottomasti niitä samoja, jotka »todistavat» että vaihto sellaisenaan, yksinkertainen kierto, siis kauppa ylipäänsä, sikäli kuin sitä tarkastellaan yksinkertaisena kiertona, ei voi milloinkaan korottaa vaihtoarvoja, ei voi milloinkaan luoda vaihtoarvoa.)
Päinvastaisessa tapauksessa täytyisi väittämän että hinta on yhtä kuin tuotantokustannukset, kuulua: tavaran hinta on aina korkeampi kuin sen tuotantokustannukset.
Yksinkertaisen numeerisen jaon ja yhteenlaskun lisäksi arvoon liittyy tuotantoprosessissa vielä se formaalinen elementti, että arvon osat ilmenevät nyt tuotantokustannuksina, ts. että itse tuotantoprosessin elementtejä ei säilytetä niiden aineellisessa materiaalisessa määritteisyydessään, vaan arvoina, jotka kulutetaan tuotantoprosessissa siinä asussa, joka niillä oli ennen tuotantoprosessia.
Toisaalta on selvää, että jos tuotantotapahtuma supistuisi vain pääoman arvon uusintamiseen, niin pääoma kokisi vain aineellisia, ei taloudellisia muutoksia, ja tällainen sen arvon yksinkertainen säilyttäminen olisi vastoin pääoman käsitettä. Pääoma ei kylläkään jäisi itsenäisesti olemassa olevan rahan tavoin kierron ulkopuolelle, vaan se ottaisi eri tavaroiden asun, mutta tekisi sen turhaan; se olisi tarkoitukseton prosessi, koska pääoma edustaisi sen päättyessä vain samaa rahasummaa ja olisi vain kokenut tuotantotapahtumassa vahingon vaaran — tuotantotapahtumahan voi epäonnistua ja raha menettää katoamattoman muotonsa.
No niin, tuotantoprosessi on nyt päättynyt, tuote on realisoitu rahassa ja on ottanut jälleen alkuperäisen 100 taalerin muodon. Mutta onhan kapitalistin myös syötävä ja juotava; hän ei voi elää tästä rahan muodonmuutoksesta. Niinpä osaa 100 taalerista ei voisi vaihtaa pääomana, vaan ne täytyisi vaihtaa metallirahana tavaroihin, jotka otetaan käyttöarvoina ja kulutetaan tässä muodossa. 100 taaleria olisi muuttunut 90 taaleriksi, ja koska kapitalisti aina viime kädessä uusintaa pääoman rahan muodossa ja lisäksi sen rahamäärän muodossa, jolla hän aloitti tuotannon, niin loppujen lopuksi ne 100 taaleria olisi tuhlattu ja pääoma olisi kadonnut. Mutta voitaisiin sanoa, että kapitalistille pitää maksaa palkkaa siitä työstä, että hän heittää 100 taaleria pääomana tuotantoprosessiin sen sijaan että söisi ne. Mutta mistä hänen palkkansa sitten otettaisiin? Entä eikö hänen työnsä osoittautuisi täysin hyödyttömäksi, koska pääomaan sisältyy työpalkka, ja niin ollen työläiset voisivat elää tuotantokustannusten yksinkertaisesta uusintamisesta, mitä taas kapitalisti ei voi tehdä? Kapitalisti joutuisi siis otsikon faux frais de production[73] alle. Tekisipä kapitalisti sitten millaisen palveluksen tahansa, uusintaminen olisi mahdollista ilman häntä, koska työläiset vaativat tuotantoprosessissa itselleen vain sen arvon, jonka he siihen tuovat, eivätkä he tarvitse koko pääomasuhdetta aloittaakseen tuotantoprosessin yhä uudelleen alusta; eikä sitä paitsi olisi olemassa mitään rahavarastoa, josta kapitalistin palvelukset voitaisiin maksaa, koska tavaran hinta olisi yhtä kuin tuotantokustannukset. Jos taas kapitalistin työtä tarkasteltaisiin erityisenä työnä työläisten työn rinnalla ja sen ulkopuolella, vaikkapa työn valvontana jne., kapitalisti saisi silloin työläisten tavoin tiettyä työpalkkaa, joutuisi siis samaan kategoriaan näiden kanssa eikä hänen suhteensa työhön olisi lainkaan kapitalistin suhde; kapitalisti ei myöskään rikastuisi, vaan hän saisi vain sellaista vaihtoarvoa, joka hänen olisi kulutettava kierron avulla.
Pääoman olemassaolo työtä vastassa vaatii, että itseään-varten-oleva pääoma — kapitalisti — voi olla olemassa, voi elää ei-työläisenä. Toisaalta on yhtä selvää — se johtuu jo [III–20] tavallisista taloudellisista määrityksistä — että sellainen pääoma, joka pystyisi säilyttämään vain oman arvonsa, ei säilyttäisikään sitä. Tuotannon riskit on korvattava. Pääoman on säilyttävä hintojen heilahteluissa. Tuotantovoiman kohoamisesta johtuva pääoman jatkuva arvonmenetys on korvattava jne. Tästä syystä taloustieteilijät toteavatkin latteasti, että ellei hyötyä, voittoa saataisi, jokainen tuhlaisi rahansa sen sijaan että heittäisi sen tuotantoon, käyttäisi sen pääomana. Lyhyesti sanottuna jos edellytetään tällainen arvon lisääntymättömyys, ts. että pääoman arvo ei moninkertaistu, silloin edellytetään että pääoma ei ole tuotannon todellinen lenkki, ei ole erityinen tuotantosuhde; se merkitsee että edellytetään tilanne, jossa tuotantokustannuksilla ei ole pääoman muotoa eikä pääoma esiinny tuotannon ehtona.
On helppo käsittää kuinka työ voi lisätä käyttöarvoa; vaikeus on siinä kuinka työ voi luoda korkeamman vaihtoarvon kuin jo oli olemassa tuotannon edellytyksenä.
Olettakaamme että pääoman työläiselle maksama vaihtoarvo on täsmällinen vastine sille arvolle, jonka työ luo tuotantoprosessissa. Siinä tapauksessa tuotteen vaihtoarvon olisi mahdotonta lisääntyä. Työläiselle maksettaisiin siitä mitä työ sellaisenaan olisi tuonut tuotantoprosessiin yli raaka-aineen ja työvälineen edellytetyn arvon. Itse tuotteen arvo, mikäli se muodostaa ylijäämän yli raaka-aineen ja työvälineen arvon, tulisi työläiselle; kapitalisti vain maksaa hänelle tämän arvon työpalkkana ja työläinen antaa sen takaisin kapitalistille tuotteena.
| * | * | |
| * |
{Lainapääomalle maksettava korko osoittaa kouriintuntuvasti, että tuotantokustannuksilla ei ymmärretä tuotantoon menevien arvojen summaa — sen ymmärtävät nekin taloustieteilijät, jotka sellaista väittävät. Korko kuuluu teollisuuskapitalistin tapauksessa suoraan hänen menoihinsa, hänen todellisiin tuotantokustannuksissa. Mutta korko itse jo edellyttää, että pääoma tulee ulos tuotannosta lisäarvona, koska itse korko on vain tämän lisäarvon muoto. Koska korko siis lainanottajan kannalta jo sisältyy hänen välittömiin tuotantokustannuksiinsa, se osoittaa että tuotantokustannuksiin sisältyy pääoma sellaisenaan, mutta pääoma sellaisenaan ei ole arvon rakenneosiensa pelkkä summa.
{Korossa itse pääoma ilmenee jälleen tavaran määrityksessä, mutta sellaisen tavaran, joka eroaa spesifisesti kaikista muista tavaroista; pääoma sellaisenaan — ei pelkkänä vaihtoarvojen summana — astuu kiertoon ja tulee tavaraksi. Tässä itse tavaran luonne osoittautuu taloudelliseksi, spesifiseksi määritykseksi; se ei ole yhdentekevä kuten yksinkertaisessa kierrossa eikä se suhteudu suoraan työhön, joka on pääoman vastakohtana, sen [pääoman] käyttöarvona, kuten tapahtuu teollisuuspääomassa — pääomassa sellaisena kuin se lähimpien määritystensä mukaan on astuessaan ulos tuotannosta ja kierrosta. Näin ollen tavaraa pääomana tai pääomaa tavarana ei vaihdeta kierrossa vastikkeeseen; kiertoon tullessaan se siis säilyttää itseään-varten-olemisensa; se siis säilyttää alkuperäisen suhteensa omistajaansa, silloinkin kun se joutuu vieraan haltijan käsiin. Tästä syystä tavarana esiintyvä pääoma vain lainataan. Tämän pääoman käyttöarvo sellaisenaan on omistajalleen sen arvonlisäys, raha rahana, ei kiertovälineenä, sen käyttöarvo pääomana.
{Herra Proudhonin esittämä vaatimus, että pääomaa ei pidä antaa lainaksi eikä sen pidä tuottaa korkoa, vaan se pitäisi myydä tavarana vastikkeestaan niin kuin muutkin tavarat, on ylipäätään vain sen vaatimista, että vaihtoarvon ei pidä koskaan tulla pääomaksi, vaan sen on pysyttävä yksinkertaisena vaihtoarvona; että pääoman ei pidä olla olemassa pääomana.[74] Tämä yhdessä sen vaatimuksen kanssa, että palkkatyön on pysyttävä tuotannon yleisenä perustana, osoittaa miten huvittavalla tavalla yksinkertaisimmat taloudelliset käsitteet voidaan sekoittaa. Tästä johtuu se surkea rooli, jota Proudhon esittää polemiikissaan Bastiatia vastaan; käsittelemme sitä jäljempänä. Proudhonin jaarittelu oikeudenmukaisuuden ja oikeuden ottamisesta huomioon palautuu vain siihen, että hän haluaa käyttää yksinkertaista vaihtoa vastaavia omistus- ja oikeussuhteita mittapuuna korkeammantasoisen vaihtoarvon omistus- ja oikeussuhteille. Tästä johtuu, että Bastiat puolestaan korostaa — tosin tiedottomasti — niitä yksinkertaisen kierron momentteja, jotka pyrkivät kohti pääomaa.
{Pääoma, joka itse esiintyy tavarana, on rahaa pääomana tai pääomaa rahana.}
| * | * | |
| * |
{Kolmantena käsiteltävänä momenttina pääomakäsitteen muovautumisprosessissa on alkuperäinen kasaantuminen vastakohtana työlle, siis vielä vailla esinettä oleva työ vastakohtana kasaantumiselle.
{Ensimmäinen momentti lähti arvosta sellaisena kuin se astuu ulos kierrosta ja edellyttää kiertoa. Se oli pääoman yksinkertainen käsite: raha sellaisena kuin se välittömästi määräytyy edelleen pääomaksi. Toinen momentti lähti pääomasta tuotannon edellytyksenä ja sen tuloksena. Kolmas momentti asettaa pääoman kierron ja tuotannon tietyksi ykseydeksi. (Itse pääoman ja työn, kapitalistin ja työläisen välinen suhde on tuotantoprosessin tulos.)
{On erotettava alkuperäinen kasaantuminen pääomien [III–21] kasaantumisesta; jälkimmäinen edellyttää pääomia; se edellyttää pääomasuhdetta olemassa olevana ja edellyttää myös pääoman suhdetta työhön, hintoihin (niiden tavaroiden, joista kiinteä ja liikkuva pääoma muodostuvat), korkoon ja voittoon. Mutta syntyäkseen pääoma edellyttää jo tiettyä kasaantumista, joka sisältyy jo esineellistyneen ja elollisen työn välillä itsenäisesti olemassa olevaan vastakohtaan, sisältyy tämän vastakohtaisuuden itsenäiseen olemassaoloon. Tämä kasaantuminen on erotettava — se on välttämätön pääoman synnylle ja se sisältyy siis jo edellytyksenä, eräänä momenttina pääoman käsitteeseen — olemukseltaan pääomaksi jo tulleen pääoman kasaaantumisesta, jossa on jo oltava olemassa pääomia.}
| * | * | |
| * |
{Olemme jo nähneet[75] pääoman edellyttävän 1) tuotantoprosessia yleensä, sellaisena kuin se on ominainen kaikille yhteiskuntatiloille, ts. tuotantoprosessia historiallisen luonteensa ulkopuolella, tai jos niin halutaan, yleisinhimillistä prosessia; 2) kiertoa, joka on jo jokaisessa momentissaankin ja vielä enemmän omassa kokonaisuudessaan historiallinen tuote; 3) pääomaa molempien määrättynä ykseytenä.
{Missä määrin sitten yleinen tuotantoprosessi muuntuu historiallisesti heti kun se vain alkaa jo esiintyä pääoman elementtinä, sen on tultava ilmi analysoitaessa prosessia, samoin kuin ylipäänsä pääoman historiallisten edellytysten on käytävä ilmi pääoman spesifisten erojen yksinkertaisesta tarkastelusta.}
| * | * | |
| * |
(Kaikki muu on tyhjän vatvomista. Vasta koko tutkimuksen lopussa ja tuloksena voi selvitä, mitkä määritykset on otettava mukaan ensimmäiseen jaksoon »Tuotannosta yleensä» ja mitkä toisen jakson ensimmäiseen alajaksoon, joka käsittelee vaihtoarvoa yleensä. Olemme esimerkiksi jo nähneet,[76] että käyttöarvon ja vaihtoarvon erottaminen toisistaan kuuluu itse poliittiseen taloustieteeseen eikä Ricardon tavoin käyttöarvoa pidä yksinkertaisena edellytyksenä jättää kuolleeksi kirjaimeksi. Tuotantoa koskeva luku päättyy objektiivisesti tuotteeseen tuotannon tuloksena; kiertoa käsittelevä luku alkaa tavarasta, joka itse puolestaan on käyttöarvo ja vaihtoarvo (siis myös niistä molemmista eroava arvo); kierto on käyttöarvon ja vaihtoarvon ykseys, mutta vain muodollinen ykseys, joka tästä syystä hajoaa muuntuen tavarassa pelkäksi kulutusesineeksi (joksikin taloustieteelle ulkopuoliseksi) ja vaihtoarvoksi, joka eriytyy rahana joksikin täysin itsenäiseksi.)
Lisäarvo, joka pääomalla on tuotantoprosessin lopussa — lisäarvo, joka tuotteen korkeampana hintana realisoidaan vasta kierrossa, samoin kuin kaikki hinnat realisoituvat kierrossa vain siten, että ne on jo edellytetty ennen kiertoa, määrätty jo ennen kuin ne astuvat kiertoon — tämä lisäarvo merkitsee vaihtoarvon yleisen käsitteen mukaan ilmaistuna, että tuotteessa esineellistyvä työaika eli työmäärä (lepotilassa työn määrä ilmenee tilassa, mutta liikkeessä se on mitattavissa vain ajalla) on suurempi kuin se työaika, joka sisältyy pääoman alkuperäisiin rakenneosiin. Tämä on kuitenkin mahdollista vain sillä ehdolla, että työn hinnassa esineellistyvä työ on pienempi kuin se elollinen työaika, joka ostetaan tällä esineellistyneellä työllä.
Kuten olemme nähneet, pääomassa esineellistynyt työaika ilmenee kolmesta osasta koostuvana summana: a) raaka-aineessa esineellistynyt työaika; b) työvälineessä esineellistynyt työaika; c) työn hinnassa esineellistynyt työaika. Osat a ja b pysyvät pääoman rakenneosina muuttumattomina; vaikka ne muuttavatkin prosessissa asuaan, materiaalista olemassaolotapaansa, niin arvoina ne pysyvät muuttumattomina. Vain osassa c pääoma vaihtuu laadullisesti joksikin toiseksi: tietty määrä esineellistynyttä työtä vaihtuu johonkin määrään elollista työtä. Jos elollinen työaika vain uusintaisi työn hinnoissa esineellistynyttä työaikaa, olisi tämäkin vaihto vain muodollista, ja arvon kannalta tässä olisi ylipäätään tapahtunut vain vaihto elolliseen työhön sen saman arvon toisena olemassaolomuotona, aivan kuten työn materiaalin ja välineen arvon suhteen on tapahtunut vain niiden aineellisen olemassaolotavan muutos. Jos kapitalisti on maksanut työläiselle hinnan, joka on yhtä kuin yksi työpäivä, ja työläisen työpäivä lisää raaka-aineeseen ja työvälineeseen vain yhden työpäivän, se merkitsisi, että kapitalisti on yksinkertaisesti vaihtanut yhdessä muodossa olevan vaihtoarvon toisessa muodossa olevaan. Hän ei olisi toiminut pääomana. Toisaalta työläinen ei olisi jäänyt yksinkertaisen vaihdon puitteisiin: tosiasiassa hän olisi saanut maksuksi oman työnsä tuotteen, mutta niin että kapitalisti olisi tehnyt hänelle sen palveluksen että olisi maksanut hänelle tuotteen hinnan jo ennen sen realisointia. Kapitalisti olisi antanut hänelle luottoa ja lisäksi ilmaiseksi, pour le roi de Prusse.[77] Voila tout.[78]
Se pääoman ja työn välinen vaihto, jonka tulosta työn hinta on, täytyy olla kapitalistin kannalta ei-vaihtoa vaikka se työläisen kannalta onkin yksinkertaista vaihtoa. Kapitalistin on saatava enemmän arvoa kuin hän on antanut. Vaihdon on pääoman kannalta oltava näennäistä vaihtoa, ts. sen on kuuluttava toiseen taloudelliseen muotomääritykseen, ei vaihdon määritykseen; muutoin pääoma pääomana ja työ työnä pääoman vastakohtana olisivat mahdottomia. Pääoma ja työ vaihtuisivat toisiinsa vain yhtäläisinä vaihtoarvoina, jotka aineellisesti ovat erilaisissa olemassaolomuodoissa.
Siksi taloustieteilijät, jotka tahtovat osoittaa pääoman oikeutetuksi, puolustella sitä, turvautuvat tämän yksinkertaisen prosessin [III–22] apuun ja selittävät pääoman juuri sellaisella prosessilla, joka tekee sen olemassaolon mahdottomaksi. Todistaakseen pääoman he todistavat sen olemattomiin. Sinä [kapitalisti] maksat minulle [työläiselle] työni, vaihdat työni sen omaan tuotteeseen ja vähennät minulta minulle toimittamasi raaka-aineen ja materiaalin arvon. Se merkitsee että me olemme liikekumppaneita, tuomme tuotantoprosessiin erilaisia elementtejä ja vaihdamme niitä keskenämme niiden arvon mukaan. Tuote muutetaan siis rahaksi ja raha jaetaan niin että sinä, kapitalisti, saat raaka-aineesi ja työvälineesi hinnan ja minä, työläinen, saan sen hinnan, jonka työ on niihin lisännyt. Sinä saat sen hyödyn että raaka-aine ja työväline ovat sinulla nyt kulutuskelpoisessa muodossa, minä puolestani saan sen hyödyn että työni on saanut arvon. Pian sinä joutuisit tosin siihen tilanteeseen, että olisit syönyt pääomasi rahan muodossa, kun taas minulla työläisenä olisi hallussani molemmat [sekä raaka-aine että työväline].
Se mitä työläinen vaihtaa pääomaa vastaan on itse hänen työnsä (oikeus määrätä hänen työstään); hän luovuttaa työnsä. Se mitä työläinen saa hintana, on hänen luovuttamansa arvo. Työläinen vaihtaa arvoa luovan toiminnan ennalta määrättyyn arvoon, johon toiminnan tulos ei lainkaan vaikuta.
| * | * | |
| * |
{Herra Bastiat osoittaa valtavaa viisautta esittäessään, että palkkatyöjärjestelmä on epäoleellinen, pelkästään formaalinen muoto, jolla sellaisenaan ei ole mitään tekemistä työn ja pääoman taloudellisen suhteen kanssa.[79] Hän sanoo, että jos työläiset olisivat kyllin rikkaita voidakseen odottaa tuotteen valmistumista ja myyntiä, ei palkkatyöjärjestelmä estäisi heitä tekemästä kapitalistin kanssa yhtä edullista sopimusta kuin kapitalistit tekevät keskenään. Paha ei siis piile palkkatyön muodossa, vaan siitä riippumattomissa ehdoissa. Bastiatin päähän ei tietenkään juolahda, että nämä samat ehdot ovat palkkatyö]ärjestelmän ehtoja. Jos työläiset olisivat samalla kapitalisteja, he eivät todellakaan suhteutuisi työtä tekemättömään pääomaan työtä tekevinä työläisinä, vaan työtä tekevinä kapitalisteina — ts. ei palkkatyöläisten muodossa. Näin ollen herra Bastiatille onkin työpalkka oleellisesti sama kuin voitto ja voitto sama kuin korko. Tätä hän kutsuu taloudellisten suhteiden harmoniaksi ja se sisältyy siihen että taloudelliset suhteet ovat olemassa vain näennäisesti, todellisuudessa, itse asiassa on olemassa vain yksi suhde, yksinkertaisen vaihdon suhde. Näin ollen oleelliset muodot ilmenevät hra Bastiatille sinänsä sisällyksettöminä, ts. epätodellisina muotoina.}
| * | * | |
| * |
Miten sitten työläisen luovuttaman tavaran arvo määräytyy? Se määräytyy hänen tavaraansa sisältyvästä esineellistyneestä työstä. Tämä tavara on olemassa työläisen elävässä henkilössä. Jotta työläinen (tässä ei ole vielä puhe työväenluokasta eikä siitä voimien kulumisen korvaamisesta, jonka työväenluokka tarvitsee voidakseen säilyttää itsensä luokkana, sillä työläinen on tässä pääomaa vastassa yhä työläisenä ja niin ollen etukäteen annettuna, pitkäikäisenä subjektina, ei vielä työläislajin kuolevaisena yksilönä) säilyttäisi elintomintansa päivästä toiseen, hänen on kulutettava tietty määrä elämisen tarvikkeita, korvattava käytetyksi tullut veri jne. Työläinen saa vain vastikkeen. Siis toteutettuaan vaihdon — ja päätettyään vaihdon muodollisesti työläinen todellisuudessa vasta toteuttaa sen tuotantoprosessissa — hänen työkykynsä on seuraavana päivänä olemassa samanlaisena kuin ennen vaihtoa: työläinen on saanut tarkan vastikkeen, sillä hänen saamansa hinta jättää hänen hallintaansa sen saman vaihtoarvon, joka hänellä oli aikaisemmin. Pääoma on maksanut hänelle siitä esineellistyneen työn määrästä, joka sisältyi hänen elintoimintaansa. Työläinen kulutti tämän esineellistyneen työn määrän ja koska se ei ollut olemassa esineenä, vaan elävän ihmisen kykynä, niin työläinen voi tavaransa spesifisen luonteen — elämänprosessin spesifisen luonteen — vuoksi ryhtyä uudelleen vaihtoon. Koska tässä ei ole kyse laadultaan erityisestä työstä, vaan työstä yleensä, yksinkertaisesta työstä, meitä ei koske vielä se, että työläisen elintoiminnassa esineellistyneen työajan lisäksi — ts. sen työajan, joka tarvittiin niiden tuotteiden maksamiseen, jotka olivat tarpeen työläisen elintoiminnan säilyttämiseksi — on työläisen välittömässä olemisessa esineellistynyt vielä toinenkin työ, nimittäin ne arvot, jotka työläinen on kuluttanut saavuttaakseen tietyn määrätyn työkyvyn, erityisen taitavuuden — ja tämän kyvyn, tämän erityisen taitavuuden arvo näkyy siinä millä tuotantokustannuksilla sellainen työtaito voidaan luoda.
Jos yhden työläisen pitämiseksi elossa yhden työpäivän ajan tarvittaisiin yksi kokonainen työpäivä, niin pääomaa ei olisi olemassa, koska työpäivä vaihtuisi omaan tuotteeseensa, eikä pääoma voisi siis lisätä arvoaan eikä niin ollen voisi myöskään säilyä pääomana. Pääoman itsesäilytys on sen arvon itselisäystä. Jos pääoman täytyisi elääkseen myös tehdä työtä, se ei säilyttäisi itseään pääomana, vaan työnä. Raaka-aineiden ja työvälineiden omistus olisi vain nimellinen; taloudelliselta kannalta [III–23] kuuluisivat työläiselle juuri samassa määrin kuin ne kuuluisivat kapitalistille, koska ne loisivat kapitalistille arvoa vain sikäli kuin kapitalisti itse olisi työläinen. Tästä syystä kapitalisti ei suhteutuisi niihin kuten pääomaan, vaan kuten yksinkertaiseen työn ainekseen ja välineeseen samoin kuin itse työläinen tekee tuotantoprosessissa.
Jos sitä vastoin tarvitaan vain puoli työpäivää pitämään työläisen elossa kokonaisen työpäivän, silloin tuotteen lisäarvo saadaan itsestään, koska kapitalisti on maksanut [työn] hinnassa vain puoli työpäivää ja saa tuotteessa esineellistyneenä kokonaisen työpäivän; työpäivän toisesta puolikkaasta hän ei ole siis antanut vaihdossa mitään. Kapitalistiksi häntä ei voi tehdä vaihto, vaan yksinomaan sellainen prosessi, jossa hän saa vaihtamatta esineellistynyttä työaikaa, ts. arvoa. Työpäivän puolikas ei maksa pääomalle mitään; pääoma saa siis arvon, josta se ei ole antanut mitään vastiketta. Arvot voivat taas lisääntyä vain siten että saadaan ja siis luodaan arvo, joka ylittää vastikkeen.
Lisäarvo on ylipäätään arvo, joka ylittää vastikkeen. Määrityksensä mukaan vastike on vain arvon identtisyyttä itsensä kanssa. Näin ollen lisäarvo ei voi milloinkaan syntyä vastikkeesta; se merkitsee että lisäarvo ei voi alun perin syntyä myöskään kierrosta; sen on saatava alkunsa itse pääoman tuotantoprosessista. Asia voidaan ilmaista myös näin: jos työläinen tarvitsee vain puoli työpäivää elääkseen kokonaisen päivän, niin pitääkseen yllä olemassaolonsa työläisenä hänen tarvitsee tehdä työtä vain puoli päivää. Työpäivän toinen puolikas on pakkotyötä, lisätyötä [surplus-Arbeit]. Se mikä ilmenee pääoman puolella lisäarvona, juuri se sama ilmenee työläisen puolella lisätyönä, työnä, joka ylittää hänen tarpeensa työläisenä, ts. ylittää ne hänen tarpeensa, jonka tyydyttämisestä hänen elintoimintansa säilyttäminen välittömästi riippuu.
Pääoman suurena historiallisena puolena on, että se luo tämän lisätyön, pelkän käyttöarvon, työläisen pelkän toimeentulon kannalta liiallisen työn, ja pääoman historiallinen tehtävä tulee täytetyksi silloin kun yhtäältä tarpeet ovat kehittyneet niin pitkälle, että itse lisätyö, työ, joka ylittää elämiselle ehdottoman välttämättömän rajan, on tullut ihmisten yksilöllisistä tarpeista johtuvaksi yleiseksi tarpeeksi, ja kun toisaalta yleinen työteliäisyys on kehittynyt toisiaan seuraavien sukupolvien kokeman pääoman ankaran kurin avulla uuden polven yleiseksi omaisuudeksi, — ja vihdoin silloin kun tämä yleinen työteliäisyys on pääoman rajattomassa rikastumishimossaan ajaman, ainoan toteutumismahdollisuuden antavissa oloissa tapahtuneen työn tuotantovoimien kehityksen avulla edennyt niin pitkälle, että yhtäältä yleisen rikkauden hallussapito ja säilyttäminen vaatii koko yhteiskunnalta vain suhteellisen merkityksettömän työajan ja että toisaalta työtätekevä yhteiskunta suhtautuu tieteellisesti kehittyvän uusintamisensa prosessiin, uusintamiseensa yhä kasvavassa runsaudessa; — siis silloin kun ihminen on lakannut tekemästä sellaista työtä, jota hän voi saada esineet tekemään puolestaan.
Siten pääoma ja työ suhtautuvat tässä toisiinsa kuten raha ja tavara: jos pääoma on rikkauden yleinen muoto, niin työ on sellainen substanssi, joka asettaa päämääräkseen vain välittömän kulutuksen. Mutta rikkauden yleisen muodon herkeämättömässä tavoittelussa pääoma ajaa työn yli niiden rajojen, jotka luonto on työläisen tarpeille asettanut ja luo samalla materiaaliset elementit rikkaan yksilöllisyyden kehittymiselle; tämä yksilöllisyys on yhtä monipuolinen sekä tuotannossaan että kulutuksessaan eikä sen työ niin ollen myöskään ilmene enää työnä, vaan itse toiminnan täytenä kehityksenä, ja luonnonvälttämättömyys on tässä toiminnassa hävinnyt välittömässä muodossaan, sillä luonnon asettamien tarpeiden sijaan ovat tulleet historiallisesti aikaansaadut tarpeet. Näin ollen pääoma on tuottava, ts. tästä syystä se on yhteiskunnallisten tuotantovoimien kehitykselle oleellinen suhde. Pääoma lakkaa olemasta tätä vasta silloin kun näiden tuotantovoimien kehitys kohtaa rajan itse pääomassa.
»The Times» julkaisi marraskuussa 1857 länsi-intialaisen plantaasinomistajan mitä hykerryttävimmän raivonpurkauksen.[80] Tämä neekeriorjuuden palauttamisen puoltaja puhkuu suurta moraalista närkästystä esittäessään, miten quasheet (Jamaikan vapaat neekerit) tyytyvät tuottamaan kaikkein välttämättömimmän omaan kulutukseensa ja pitävät tämän »käyttöarvon» rinnalla varsinaisena ylellisyysartikkelina laiskottelua (nautintoja ja joutilaisuutta); miten he viis veisaavat sokerista ja plantaaseihin sijoitetusta kiinteästä pääomasta, virnuilevat vain pilkallisesti ja vahingoniloisesti puille paljaille joutuvalle omistajalle ja käyttävät oppimaansa kristillisyyttäkin vain kaunistellakseen tällaista vahingoniloista tunnelmaa ja velttoutta.
He ovat lakanneet olemasta orjia, mutta eivät tullakseen palkkatyöläisiksi, vaan itsensä elättäviksi, oman niukan kulutuksensa hyväksi työtä tekeviksi viljelijöiksi. Pääoma ei ole suhteessa heihin pääomaa, koska itsenäiseksi voimaksi eriytynyt rikkaus voi ylipäätään olla olemassa vain pakkotyön nojalla: joko välittömän pakkotyön, orjuuden, tai välitetyn pakkotyön, palkkatyön nojalla. Rikkaus ei ole välitöntä pakkotyötä vastassa pääomana, vaan herruussuhteena; tästä syystä välittömän pakkotyön pohjalla uusinnetaankin vain herruussuhde, jolle itse rikkaudella on arvoa vain nautintona, ei rikkautena sinänsä, eikä [III–24] herruussuhde näin ollen koskaan voikaan luoda yleistä teollisuutta. (Palaamme vielä tähän orjuuden ja palkkatyön suhteeseen.)
Vaikeus ymmärtää [lisä]arvon synty tulee ilmi ensinnäkin nykyajan englantilaisten taloustieteilijöiden käsityksissä. Nämä syyttävät Ricardoa siitä että tämä ei olisi ymmärtänyt ylijäämää [arvon ylijäämää, joka ylittää tavaran tuotantokustannukset], ei olisi ymmärtänyt lisäarvoa[81] (ks. Malthusin teosta »On value»,[82] jossa tekijä ainakin yrittää olla tieteellinen), vaikka kaikista taloustieteilijöistä vain Ricardo on ymmärtänyt asian. Sen todistaa Ricardon polemiikki A. Smithiä vastaan tämän sekoittaessa arvon määräytymisen työpalkan nojalla ja sen määräytymisen tavarassa esineellistyvän työajan nojalla.[83]
Uusimmat taloustieteilijät ovat pelkkiä latteita hölmöjä. Tosin Ricardo itsekin sekoaa usein, sillä vaikka hän ymmärtääkin kyllä lisäarvon synnyn pääoman edellytykseksi, hän erehtyy kuitenkin tällä pohjalla[84] käsittämään usein arvojen lisääntymisen toisella tavalla, ei siis tuloksena siitä että samaan tuotteeseen sijoitetaan nyt enemmän esineellistynyttä työaikaa, toisin sanoen tuloksena siitä että tuotteen tuotanto tulee vaikeammaksi.[85] Tästä syystä Ricardolla esiintyy ehdoton vastakohtaisuus arvon ja rikkauden välillä. Tästä johtuu hänen maankorkoteoriansa yksipuolisuus, hänen väärä teoriansa kansainvälisestä kaupasta, jonka pitäisi muka tuottaa vain käyttöarvoa (Ricardo kutsuu sitä rikkaudeksi), ei vaihtoarvoa.[86] Ricardon ainoaksi keinoksi päästä arvojen lisääntymiseen sellaisenaan jää tuotannon lisääntyvän vaikeuden (korkoteoria) lisäksi vain väestön kasvu (työläisten lukumäärän luonnollinen lisääntyminen pääoman kasvun avulla), vaikkakaan hän itse ei ole missään ilmaissut tätä keskinäissuhdetta yksinkertaisen yhteenvedon muodossa. Ricardon perusvirheenä on, että hän ei ole koskaan tutkinut mistä sitten oikeastaan johtuu palkkaan perustuvan ja esineellistyneeseen työhön perustuvan arvonmäärityksen välinen ero. Tästä syystä itse vaihto (kierto) ilmenee hänen poliittisessa taloustieteessään vain puhtaasti muodollisena elementtinä, ja vaikka hänen mielestään poliittisessa taloustieteessä on kysymys vain vaihtoarvosta, voitto jne. ilmenee hänellä ainoastaan määräosuutena tuotteesta, ja se esiintyy hänellä myös orjuuden pohjalla. Välityksen muotoa hän ei ole tutkinut missään.
Toiseksi fysiokraatit. Tässä tulee vaikeus ymmärtää pääoma, arvon itselisäys ja näin ollen pääoman tuotantotapahtumassa luoma lisäarvo kouriintuntuvana esiin, eikä se voinut olla tulematta esiin modernin nykyaikaisen poliittisen taloustieteen isien kohdalla, samoin kuin se ei voinut olla tulematta esiin Ricardon päättäessä poliittisen taloustieteen viimeisen klassisen vaiheen ja [käsittäessä] lisäarvon luomisen maankoron muodossa.[87]
Au fond[88] tämä kysymys koskee pääoman ja palkkatyön käsitettä, ja siitä syystä se on peruskysymys, joka nousee esiin nykyaikaisen yhteiskuntajärjestelmän kynnyksellä. Monetaarijärjestelmä oli käsittänyt arvon itsenäisyyden vain siinä asussa, missä arvo astuu ulos yksinkertaisesta kierrosta — rahan asussa; tästä syystä se teki tämän rikkauden abstraktisen muodon niiden kansojen yksinomaiseksi tavoitteeksi, jotka olivat juuri astumassa siihen kauteen missä rikastuminen sellaisenaan ilmeni itse yhteiskunnan päämääränä.
Sitten syntyi merkantiilijärjestelmä, ja se kuuluu siihen kauteen, jolloin teollisuuspääoma ja niin ollen myös palkkatyö ilmaantuivat manufaktuuriin ja kehittyivät ei-teollisen rikkauden, feodaalisen maaomaisuuden vastakohtana ja sen kustannuksella. Raha väikkyi merkantilistien silmissä jo pääomana, mutta oikeastaan se esiintyy taas vain rahan muodossa, kauppapääoman kierron muodossa, rahaksi muuttuvan pääoman muodossa. Teollisuuspääomalla on merkantilisteille arvoa ja lisäksi mitä suurinta arvoa — välineenä, ei itse rikkautena tuotantoprosessissaan — siksi että se luo kauppapääomaa ja tämä muuttuu kierrossa rahaksi. Manufaktuurityö, ts. au fond teollisuustyö [— oli sitä mikä merkantilistien mielestä tuotti maalle rahaa].[89] Sitä vastoin maanviljelystyö oli heille pääasiassa käyttöarvoa tuottavaa työtä. Raaka-aineiden jalostaminen oli heille sitäkin arvokkaampaa, koska se tuotti enemmän rahaa selkeässä muodossa, siis kiertoon, kaupankäyntiin paremmin soveltuvassa kaupallisessa muodossa (tässä heijastuu historiallinen näkemys maata viljelemättömien kansojen, etenkin Hollannin, rikkaudesta vastakohtana maata viljelevien, feodaalisten kansojen rikkaudelle; maanviljelys ei silloin ylipäätään ilmennyt teollisessa, vaan feodaalisessa muodossa, se siis ilmeni feodaalisen, ei porvarillisen rikkauden lähteenä). Yksi palkkatyön muoto, teollinen palkkatyö, ja yksi pääoman muoto, teollisuuspääoma, tunnustettiin siis rikkauden lähteeksi, mutta vain siinä määrin kuin ne loivat rahaa. Näin ollen itse vaihtoarvoa ei käsitetty vielä pääoman muodossa.
Palatkaamme nyt fysiokraatteihin. He erottavat pääoman rahasta ja ottavat sen yleisessä muodossaan itsenäistyneenä vaihtoarvona, joka säilyttää itsensä tuotantoprosessissa ja lisää itseään sillä. Näin ollen he tarkastelevat myös [palkkatyön ja pääoman välistä] suhdetta sinänsä; he eivät tarkastele sitä sellaisena kuin se itse esiintyy yksinkertaisen kierron momenttina, vaan päinvastoin yksinkertaisen kierron edellytyksenä, joka syntyy yhä uudelleen itse kierrosta sen edellytyksenä. He ovat siis nykyaikaisen poliittisen taloustieteen isiä.[90]
Fysiokraatit ymmärtävät myös, että palkkatyön luoma lisäarvo on pääoman itselisäystä, ts. pääoman realisointia. Mutta miten pääoma — ts. olemassa olevat arvot — luo työllä lisäarvoa? Tässä fysiokraatit hylkäävät kokonaan muodon ja tutkivat vain yksinkertaista tuotantoprosessia. Heidän käsityksensä mukaan voi näin ollen tuottavaa olla vain sellaisella alueella tehty työ, missä työvälineen luonnonvoima antaa kouriintuntuvasti työläiselle mahdollisuuden tuottaa enemmän arvoja kuin hän kuluttaa. Siten lisäarvo ei heillä synnykään työstä sellaisenaan, vaan työn hyödyntämästä ja ohjaamasta luonnonvoimasta [III–25] — maanviljelyksestä. Tästä syystä maanviljelys on fysiokraateille ainoa tuottava työ: hehän ovat päässeet [pääoman analyysissaan] niin pitkälle, että pitävät vain lisäarvoa luovaa työtä tuottavana; kuitenkin tämä lisäarvo muuntuu heillä vaivihkaa tuotannosta tulevan käyttöarvon ylijäämäksi yli sen mitä tuotannossa on käyttöarvoa kulutettu.
(Vielä A. Smithillä esiintyy karkean alkeellinen käsitys, että lisäarvon on tultava välttämättä ilmaistuksi jossakin materiaalisessa tuotteessa.[91] Näyttelijät ovat tuottavia työntekijöitä, eivät kuitenkaan siksi että he tuottavat näytelmän, vaan siksi että he lisäävät työnantajansa rikkautta. Mutta mikä työn laji on kyseessä, siis missä muodossa työ materialisoituu, se on täysin yhdentekevää tässä tarkasteltavalle suhteelle. Mutta myöhemmin esille tulevien näkökohtien kannalta se ei puolestaan olekaan yhdentekevää.)
Mainittu käyttöarvojen moninkertaistuminen, ts. tuotteen ylijäämä yli sen rakenneosansa, jonka on palveltava uutta tuotantoa — osa tästä ylijäämästä voidaan siis kuluttaa tuottamattomasti — ilmenee kouraantuntuvana vain luonnossa esiintyvien siemenien ja niiden tuotteen suhteessa. Sadosta on annettava vain osa siemeninä suoraan takaisin maahan; sellaisissa tuotteissa, joita on olemassa itsestään luonnossakin, ja sellaisten elementtien kuin ilman, veden, maan, valon sekä lannan ja muiden lisättyjen aineiden avulla siemenet uusiintuvat moninkertaisina viljan jne. määrinä. Lyhyesti sanottuna ihmistyöllä on vain ohjattava kemiallista aineenvaihtoa, osittain edistettävä sitä myös mekaanisin keinoin (maanviljelyksessä) tai ihmistyö on suunnattava itse elämän uusintamiseen (karjankasvatuksessa) jotta saataisiin lisätuote, ts. jotta samat luonnonaineet muutettaisiin käytön kannalta hyödyttömästä muodosta hyödylliseen. Näin ollen [fysiokraattien mielestä] yleisen rikkauden todellinen muoto on maan antamien tuotteiden (vilja, karja, raaka-aineet) ylijäämä. Taloustieteellisestä ilmaistuna se merkitsee, että vain maankorko edustaa rikkauden muotoa. Näin tulemme siihen että pääoman ensimmäiset profeetat käsittävät porvarillisen rikkauden edustajaksi vain ei-kapitalistin, feodaalisen maanomistajan. Mutta heidän tästä tekemänsä johtopäätös, koko verotuksen kohdistaminen maankorkoon, meneekin sitten täysin porvarillisen pääoman eduksi. Periaatteessa feodalismia ylistetään porvarillisesti — ja se on narrannut monia feodaaliherroja kuten Mirabeau vanhemman — ja sitten käytännössä feodalismi nitistetään.
Kaikki muut arvot [kuin maataloudessa luodut] edustavat [fysiokraattien käsityksen mukaan] vain raaka-ainetta ja työtä; itse työ edustaa viljaa tai muita työläisen kuluttamia maan tuotteita. Näin ollen tehdastyöläinen yms. ei lisää raaka-aineisiin sen enempää kuin hän kuluttaa muita raaka-aineita. Siis työläisen työ sen enempää kuin hänen työnantajansakaan eivät lisää rikkauteen mitään — rikkaus on se ylijäämä, joka ylittää tuotannossa kulutetut tavarat — vaan antavat vain olemassa olevalle rikkaudelle miellyttäviä ja hyödyllisiä kulutusmuotoja.
Fysiokraattien aikana ei luonnonvoimien soveltaminen teollisuuteen ollut vielä kehittynyt, ei liioin työnjako yms., mikä lisää itse työn luonnonvoimaa. Mutta A. Smithin aikana tämä kaikki oli jo tapahtunut. Siksi työ ylipäätään on Smithillä arvojen lähde, samoin rikkauden, mutta oikeastaan työ luo myös hänellä lisäarvoa vain mikäli ylijäämä ilmenee työnjaossa luonnon yhteiskunnalle antamana antimena, yhteiskunnalle annetun luonnonvoiman tuloksena samassa määrin kuin tämä ylijäämä esiintyy fysiokraateilla maan antimena. Tästä johtuu A. Smithin työnjaolle panema paino.
Toisaalta pääoma ei Smithillä alun perin sisällä vastakohtanaan palkkatyön momenttia,[92] vaan esiintyy siinä asussa missä se tulee ulos kierrosta, rahana, ja näin ollen se syntyy kierrosta säästämisen avulla. Siten pääoma ei [Smithillä] alusta alkaen kasvata itseään, koska vieraan työn anastaminen ei nimenomaan sisälly itse sen käsitteeseen. Pääoma ilmaantuu vasta jälkikäteen, sen jälkeen kun se on jo edellytetty pääomana — mauvais cercle[93] — määräysvaltana vieraaseen työhön. Näin ollen A. Smithin mukaan työn pitäisi oikeastaan saada palkaksi oma tuotteensa, työpalkan pitäisi olla yhtä kuin tuote, siis työn ei pitäisikään olla palkkatyötä eikä pääoman pääomaa. Saadakseen voiton ja maankoron mukaan tuotantokustannusten alkuperäisinä elementteinä, ts. antaakseen lisäarvon syntyä pääoman tuotantoprosessista Smith edellyttää etukäteen voiton ja maankoron olemassaolon mitä karkeimmassa muodossa. Kapitalistihan ei anna käyttää pääomaansa tuotantoon ilman korvausta eikä maanomistaja maataan. He vaativat jotain hyvitykseksi. Näin ollen Smith on ottanut heidät vaatimuksineen mukaan historiallisesti muodostuneina tosiasioina antamatta heille mitään selitystä. Oikeastaan Smith päätyy siihen, että palkkatyö on tuotantokustannusten ainoa taloudellisesti oikeutettu rakenneosa, koska vain se on taloudellisesti välttämätön. Voitto ja maankorko ovat pelkkiä vähennyksiä työpalkasta, pääoma ja maanomistus ovat saaneet ne mielivaltaa ja pakotusta käyttämällä historiallisen prosessin mittaan ja ne ovat oikeutettuja vain juridisesti, ei taloudellisesti.
Kun Smith kuitenkin toiselta puolen asettaa työtä vastaan tuotantovälineet ja -materiaalit itsenäisinä elementteinä maaomaisuuden ja pääoman muodossa, niin hän itse asiassa ottaa työn palkkatyönä. Tällä tavoin Smith joutuu ristiriitoihin. Siitä johtuu hänen horjuntansa arvonmäärityksessä; hänen yrityksensä asettaa voitto ja maankorko samalle askelmalle; virheelliset [III–26] käsitykset työpalkan vaikutuksesta hintoihin jne.
Sitten Ricardoon (ks. ensimmäinen kohta[94]). Myöskään hän ei käsitä palkkatyötä ja pääomaa historiallisesti määrätyksi yhteiskunnalliseksi muodoksi, vaan luonnon antamaksi muodoksi, jolla tuotetaan rikkautta käyttöarvona. Se merkitsee, että palkkatyön ja pääoman muoto sellaisenaan — juuri siitä syystä että luonnon käsitetään antaneen sen — ilmenee yhdentekevänä eikä sitä oteta määrätyssä yhteydessään rikkauden muotoon, sillä tavoin kuin itse rikkaus vaihtoarvon muodossaan ilmenee Ricardolla aineellisen olemassaolonsa pelkästään muodollisena välityksenä. Tästä syystä Ricardo ei ole käsittänyt porvarillisen rikkauden määrättyä luonnetta — juuri siksi että tämä luonne ilmenee hänellä ylipäätään otetun rikkauden adekvaattina muotona. Tästä syystä myöskään taloudellisella tasolla — huolimatta siitä että Ricardo kyllä lähtee vaihtoarvosta — vaihdon määrätyt taloudelliset muodot eivät itsessään näyttele mitään osaa hänen poliittisessa taloustieteessään, vaan siinä puhutaan aina vain työn ja maan kokonaistuotteen jakaantumisesta kolmen luokan kesken, aivan kuin vaihtoarvolle perustuvassa rikkaudessa olisi kysymys vain käyttöarvosta ja vaihtoarvo olisi pelkkä seremoniamuoto, joka häviää Ricardolla aivan samoin kuin raha häviää vaihdossa kiertovälineenä. Osoittaakseen poliittisen taloustieteen todellisten lakien merkityksen Ricardo vetoaa siksi mielellään myös tähän rahan suhteeseen jonakin pelkästään muodollisena. Tämä selittää myös hänen heikkoutensa itse rahaa koskevassa teoriassa.
| * | * | |
| * |
On välttämätöntä kehitellä pääoman käsite täsmällisesti, koska se on nykyaikaisen poliittisen taloustieteen peruskäsite aivan samoin kuin itse pääoma, jonka abstraktisena kuvana sen käsite toimii, on porvarillisen yhteiskunnan perusta. Selkeän käsityksen [kapitalistisen] suhteen perusedellytyksistä on paljastettava porvarillisen tuotannon kaikki ristiriidat, samoin se raja, jonka tultua saavutetuiksi tämä suhde pyrkii ylittämään omat puitteensa.
| * | * | |
| * |
{On tärkeää panna merkille, että rikkaus sellaisenaan, ts. porvarillinen rikkaus, ilmaistaan korkeimmassa potenssissaan vaihtoarvona, missä se on asetettu välittäjäksi, äärijäsenten, vaihtoarvon ja käyttöarvon, välitykseksi. Tämä välittävä keskijäsen ilmenee aina täydellisenä taloudellisena suhteena, koska se sulkee sisäänsä molemmat vastakohdat ja ilmenee loppujen lopuksi aina itse äärijäseniin verrattuna yksipuolisesti korkeampana asteena, koska se liike tai suhde, joka alun perin ilmenee välittävänä kummankin äärijäsenen kesken, johtaa dialektisesti väistämättä siihen, että se osoittautuu oman itsensä välittäjäksi, subjektiksi, joka ottaa pelkkinä momentteina ne äärijäsenet, joiden itsenäisen edellytyksen subjekti kumoaa asettaakseen oman itsensä niiden kumoamisella ainoaksi itsenäiseksi. Niinpä uskonnon alueella Kristus, välittäjä jumalan ja ihmisten välillä — pelkkä kiertoväline näiden kesken — tulee näiden ykseydeksi, jumalihmiseksi, ja sellaisena jumalaa tärkeämmäksi; pyhimykset ovat tärkeämpiä kuin Kristus; papit ovat tärkeämpiä kuin pyhimykset.
{Taloudellinen kokonaisilmaus, joka itse on yksipuolinen sisältämiään äärijäseniä kohtaan, on aina — siellä missä se esiintyy keskijäsenenä — vaihtoarvo; esimerkiksi raha yksinkertaisessa kierrossa; pääoma, silloin kun se itse esiintyy välittäjänä tuotannon ja kierron kesken. Itse pääoman sisällä yksi sen muodoista ottaa jälleen käyttöarvon aseman suhteessa toiseen muotoon, joka on vaihtoarvona. Näin esimerkiksi teollisuuspääoma ilmenee tuottajana suhteessa kauppiaaseen, joka ilmenee kiertona. Siten edellinen esittää aineellista puolta, jälkimmäinen taas muodon puolta, rikkautta rikkautena. Samalla itse kauppapääoma on puolestaan välittäjä tuotannon (teollisuuspääoman) ja kierron (kuluttavan yleisön) välillä eli vaihtoarvon ja käyttöarvon välillä, jolloin molemmat puolet asetetaan vuorotellen: välillä tuotanto asetetaan rahaksi, kierto taas käyttöarvoksi (kuluttava yleisö), välillä edellinen asetetaan käyttöarvoksi (tuote) ja jälkimmäinen vaihtoarvoksi (raha).
{Samoin tapahtuu itse kaupan sisällä: tukkukauppias on välittäjä tehtailijan ja vähittäiskauppiaan välillä tai tehtailijan ja maanviljelijän välillä tai eri tehtailijoiden välillä, ja hän on sama välittävä keskijäsen korkeammalla tasolla. Samoin on myös tavarameklarin laita suhteessa tukkukauppiaaseen. Edelleen tällainen on pankkiiri suhteessa teollisuudenharjoittajiin ja kauppiaisiin; osakeyhtiö suhteessa yksinkertaiseen tuotantoon; finanssimies välittäjänä valtion ja porvarillisen yhteiskunnan välillä korkeimmalla asteella.
{Rikkaus sellaisenaan esiintyy sitä selkeämpänä ja laajempana mitä pitemmällä se on välittömästä tuotannosta ja mitä enemmän rikkaus taas puolestaan välittää sellaisten puolten kesken, joista kukin itsessään tarkasteltuna on jo asetettu taloudelliseksi muotosuhteeksi. [Tämä liittyy siihen][95] että rahasta tulee välineen sijasta päämäärä ja että välityksen korkeampi muoto asettaa pääoman ominaisuudessa kaikkialla alemman muodon — tämä ilmenee jälleen työnä — pelkäksi lisäarvon lähteeksi. Esimerkkinä vekselimeklari, pankkiiri jne. suhteessa tehtailijaan ja maanviljelijään, jotka on asetettu suhteessa edellisiin relatiivisesti työn (käyttöarvon) määritykseen, samaan aikaan kun edelliset asettuvat suhteessa jälkimmäisiin pääomaksi, lisäarvon luomiseksi; mielettömimmässä muodossa tämä esiintyy finanssimiehen kohdalla.}
Pääoma on tuotteen ja rahan tai pikemminkin tuotannon ja kierron välitön ykseys. Siten itse pääoma on jälleen jotakin välitöntä, ja sen kehitys muodostuu siitä että se asettaa ja kumoaa itsensä tänä ykseytenä — ykseytenä, joka on asetettu määrättynä ja siitä syystä yksinkertaisena suhteena. Tämä ykseys ilmenee pääomassa aluksi jonakin yksinkertaisena.
| * | * | |
| * |
[III–27] {Ricardon ajatuskulku on yksinkertaisesti sanottuna tällainen:
{Tuotteet vaihtuvat toisiinsa — ja siis pääoma pääomaan — sisältämänsä esineellistyneen työn määrän mukaan. Työpäivä vaihtuu aina työpäivään. Tämä on edellytys. Itse vaihto voidaan siis jättää kokonaan syrjään. Tuote — tuotteeksi asetettu pääoma — on an sich[96] vaihtoarvo; vaihto lisää siihen vain muodon, Ricardolla formaalisen muodon.
{Kysymys on nyt vain siitä missä määräsuhteissa tämä tuote jakaantuu. Nämä määräsuhteet ovat samat, pidetäänpä niitä sitten edellytyksenä olemassa olevan vaihtoarvon määrättynä paljoutena tai sen sisällön, materiaalisen rikkauden, määrättynä paljoutena. Kun vaihto sellaisenaan on pelkkää kiertoa — rahaa kiertona — on itse asiassa parempi jättää vaihto kokonaan huomioon ottamatta, abstrahoida se ja tarkastella pelkästään niitä materiaalisen rikkauden paljouksia, jotka jaetaan tuotantoprosessin sisällä tai sen tuloksena prosessin eri edustajille. Vaihdon muodossa on jokainen arvo jne. pelkästään nimellinen; reaalisena se esiintyy määräsuhteen muodossa. Koko vaihto on, niin pian kuin se ei luo suurempaa materiaalista erilaisuutta, nimellinen. Koska kokonainen työpäivä vaihtuu aina kokonaiseen työpäivään, pysyy arvojen summa samana: tuotantovoimien kasvu vaikuttaa vain rikkauden sisältöön, ei sen muotoon. Näin ollen arvojen lisääntyminen voi syntyä vain tuotannon kasvavasta vaikeudesta — ja se taas voi tapahtua vain siellä missä kuluttamalla ihmistyön yhtä suuria määriä luonnonvoima ei pääse enää aikaisempiin tuloksiin, ts. siellä missä luonnonelementtien hedelmällisyys vähenee — maanviljelyksessä. Siksi Ricardo katsoo, että maankorko aiheuttaa voittojen laskun.
{Ricardo lähtee ensinnäkin siitä virheellisestä edellytyksestä, että kaikissa yhteiskuntatiloissa tehdään aina kokonainen työpäivä; jne. jne. (ks. edellä[97]).}
Olemme edellä nähneet seuraavaa:[98] työläisen tarvitsee tehdä työtä esimerkiksi puoli päivää elääkseen koko päivän ja niin ollen pystyäkseen seuraavana päivänä alkamaan jälleen saman prosessin. Työläisen työkyvyssä — sikäli kuin se on olemassa työläisessä elollisena olentona tai hänessä elollisena työvälineenä — on esineellistynyt vain puoli työpäivää. Työläisen koko elollinen päivä (elinpäivä) on puolen päivätyön lepotilassa oleva tulos, esineellistymä. Kapitalisti anastaa itselleen kokonaisen työpäivän vaihtamalla työläisessä esineellistyvään työhön — ts. puolen päivän työhön — ja kuluttaa sen sitten tuotantoprosessissa siihen materiaaliin, josta hänen pääomansa koostuu, ja luo näin pääomansa lisäarvon — tutkitussa tapauksessa puolen päivän esineellistyneen työn.
Olettakaamme nyt, että työn tuotantovoimat kaksinkertaistuvat, ts. että sama työ tuottaa samassa ajassa kaksinkertaisen käyttöarvon. (Nyt tutkimassamme suhteessa on käyttöarvoksi määritelty toistaiseksi vain se mitä työläinen kuluttaa pitääkseen itsensä hengissä työläisenä; se elämisen tarvikkeiden määrä, johon hän rahan välityksellä vaihtaa elollisessa työkyvyssään esineellistyneen työn.) Työn tuotantovoiman kaksinkertaistuttua työläisen tarvitsisi tehdä työtä enää vain 1⁄4 päivää elääkseen kokonaisen päivän. Kapitalistin tarvitsee silloin antaa vaihdossa työläiselle enää vain 1⁄4 päivää esineellistynyttä työtä voidakseen lisätä tuotantoprosessilla lisäarvonsa puolesta kolmeen neljännekseen; siten hän saisi 1⁄2 päivän esineellistyneen työn sijasta 3⁄4 päivän esineellistyneen työn. Pääoman arvo sillä hetkellä kun pääoma tulee ulos tuotantoprosessista, olisi kohonnut 2⁄4 sijasta 3⁄4.[99] Toisin sanoen lisätäkseen pääomaan entisen lisäarvon, 1⁄2 eli 2⁄4 päivän esineellistyneen työn, kapitalistin tarvitsisi teettää työtä enää vain 3⁄4 päivää.
Mutta koska pääoma edustaa rikkauden yleistä muotoa — rahaa — sen rajattomana ja mittaamattomana pyrkimyksenä on ylittää omat puitteensa. Jokainen raja on sille rajoitus ja täytyy olla sitä. Muutoin se lakkaisi olemasta pääomaa, itseään uusintavaa rahaa. Niin pian kuin pääoma ei enää tuntisi tiettyä rajaa rajoitukseksi, vaan rajaksi, jonka puitteissa se voisi hyvin, pääoma olisi vajonnut vaihtoarvosta käyttöarvoksi, rikkauden yleisestä muodosta joksikin tietyksi rikkauden substantiaaliseksi olemassaoloksi. Pääoma sellaisenaan luo tietyn lisäarvon, koska se ei voi heti luoda loputonta lisäarvoa; mutta sen jatkuvana pyrkimyksenä on luoda enemmän lisäarvoa. Lisäarvon määrällinen raja ilmenee sille vain luonnon asettamana rajoituksena, välttämättömyytenä, jonka pääoma pyrkii alituisesti voittamaan ja jonka yli se yrittää jatkuvasti päästä.
{Pääoma pitää rajoitusta sattumana, joka on voitettava. Se tulee ilmi pinnallisimmassakin havainnoinnissa. Jos pääoma kasvaa 100:sta 1000:een, on 1000 nyt lähtökohta, josta kasvun on tapahduttava. Kymmenkertaistuminen, 1000 prosentin kasvu ei merkitse mitään; voitto ja korko muuttuvat itse jälleen pääomaksi. Se mikä ilmeni lisäarvona, ilmenee nyt yksinkertaisena edellytyksenä jne., sinä mikä itse sisältyy pääoman yksinkertaiseen olemassaoloon.}
Kapitalisti ei siis teetä (jätämme tässä kokonaan huomiotta myöhemmin esille tulevat määritykset: kilpailun, hinnat jne.) työläisellä vain 3⁄4 päivää, sillä nämä 3⁄4 päivää antaisivat kapitalistille sen saman lisäarvon kuin aikaisemmin kokonainen päivä, vaan hän teettää kokonaisen päivän. Ja se tuotantovoiman lisäys, joka antaa työläiselle mahdollisuuden elää 1⁄4 työpäivällä kokonaisen päivän, saa nyt ilmauksensa yksinkertaisesti siinä, että työläisen täytyy nyt [III–28] tehdä työtä pääoman hyväksi 3⁄4 päivää kun hän aikaisemmin teki pääoman hyväksi työtä vain 2⁄4 päivää. Kun työläisen työn kasvanut tuotantovoima lyhentää sitä aikaa, joka on välttämätön hänessä esineellistyneen työn korvaamiseen (käyttöarvon, toimeentulon välineiden luomiseen), niin tämä työläisen työn tuotantovoiman lisääntyminen ilmenee pääoman arvonlisäykseen (vaihtoarvon luomiseen) käytetyn työläisen työajan pitenemisenä.
Kun asiaa katsotaan työläisen kannalta, hänen täytyy nyt päivän elääkseen tuottaa lisätyötä 3⁄4 päivää kun taas aikaisemmin hänen oli tuotettava lisätyötä vain 2⁄4 päivää. Tuotantovoiman lisääntymisellä, sen kaksinkertaistumisella on työläisen lisätyö kasvanut 1⁄4 päivällä. Tässä on pantava merkille seuraavaa: tuotantovoima on kaksinkertaistunut, työläisen lisätyö ei ole kaksinkertaistunut, vaan se on lisääntynyt vain 1⁄4 päivällä; yhtä vähän on pääoman lisäarvo kaksinkertaistunut ja sekin on kasvanut vain 1⁄4 päivällä [ts. puolitoistakertaiseksi]. Nähdään siis, että lisätyö (työläisen kannalta) tai lisäarvo (kapitalistin kannalta) eivät kasva samassa määrällisessä suhteessa kuin tuotantovoima. Mistä se johtuu?
Tuotantovoiman kaksinkertaistuminen merkitsee välttämättömän työn [der notwendigen Arbeit] supistumista (työläisen osalta) 1⁄4 päivällä, siis myös lisäarvon tuotannon [lisääntymistä] 1⁄4 päivällä, koska [työn hinnassa esineellistyneen työn ja työpäivän tuotteessa esineellistyneen työn] alkuperäinen suhde oli määritelty 1⁄2. Jos työläisen olisi pitänyt alun perin tehdä työtä 2⁄3 päivää elääkseen yhden päivän, lisäarvo samoin kuin lisätyö olisi ollut yhtä kuin 1⁄3 päivää. Siinä tapauksessa siis työn tuotantovoiman kaksinkertaistuminen olisi tehnyt työläiselle mahdolliseksi rajoittaa välttämätön työ puoleen 2⁄3:sta, eli 2 / (3 × 2), ts. 2⁄6 eli 1⁄3 päivään ja kapitalisti olisi puolestaan voittanut 1⁄3 päivää vastaavan arvon. Kokonaislisätyö olisi nyt 2⁄3 päivää. Tuotantovoiman kaksinkertaistuminen, joka johti ensimmäisessä esimerkissä 1⁄4 päivän lisäarvoon ja lisätyöhön, johtaa nyt 1⁄3 päivän lisäarvoon ja lisätyöhön. Tuotantovoiman kerroin — luku, jolla se kerrotaan — ei siis [yleisen käytännön mukaan] ole lisätyön eikä lisäarvon kerroin: jos työn hinnassa esineellistyneen työn alkuperäinen suhde oli 1⁄2 yhdessä työpäivässä esineellistyneestä työstä, joka ilmenee aina rajana,[100] niin tuotantovoiman kaksinkertaistuminen merkitsee alkuperäisen suhteen — 1⁄2:n — jakamista kahdella, mistä saadaan 1⁄4; jos alkuperäinen suhde oli 2⁄3, niin tämä kaksinkertaistuminen merkitsee samaa kuin kaksi kolmasosaa jaetaan kahdella, mistä saadaan 2⁄6 eli 1⁄3 [saadaan siis lisäarvon (lisätyön) kaksinkertaistuminen].
Tuotantovoiman kertoja ei ole siis vieläkään alkuperäisen suhteen kertoja, vaan sen jakaja, ei sen osoittajan, vaan nimittäjän kertoja. Jos se olisi osoittajan kertoja, silloin tuotantovoiman kertominen vastaisi lisäarvon kertomista. Mutta lisäarvon kasvu on aina samaa kuin alkuperäisen suhteen jakaminen tuotantovoiman kertojalla. Jos alkuperäinen suhde oli 8⁄9, ts. jos työläiseltä vaadittiin 8⁄9 työpäivää jotta hän eläisi ja siis pääoma voittaa vaihdossa elolliseen työhön, elollista työtä vastaan ainoastaan 1⁄9, ts. lisätyö on yhtä kuin 1⁄9, niin nyt työläinen voi elää puolella 8⁄9 työpäivästä, ts. 8⁄18 eli 4⁄9 työpäivällä (on samantekevää jaammeko osoittajan vai kerrommeko nimittäjän), ja kapitalisti, joka nytkin teettää työläisellä kokonaisen työpäivän, saisi peräti 5⁄9 työpäivän suuruisen lisäarvon; kun siitä vähennetään alkuperäinen lisäarvo 1⁄9, saadaan 4⁄9. Tuotantovoiman kaksinkertaistuminen merkitsee tässä siis lisäarvon tai lisäajan kasvua 4⁄9 työpäivällä.
Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että lisäarvo on aina riippuvainen koko työpäivän suhteesta siihen työpäivän osaan, joka on välttämätön työläisen pitämiseksi hengissä. Se yksikkö, jolla lisäarvo lasketaan, on aina murtoluku, ts. se määrätty päivän osa, joka edustaa täsmälleen työn hintaa. Jos tämä yksikkö on yhtä kuin 1⁄2, niin tuotantovoiman [III–29] kasvaminen kaksinkertaiseksi vastaa välttämättömän työn supistumista 1⁄4 työpäivästä; jos se on yhtä kuin 1⁄3, se merkitsee välttämättömän työn vähenemistä 1⁄6 työpäivästä. Ensimmäisessä tapauksessa siis kokonaislisäarvo on yhtä kuin 3⁄4, toisessa taas 5⁄6 työpäivästä. Suhteellinen lisäarvo, ts. kasvanut lisäarvo verrattuna siihen asti olemassa olleeseen lisäarvoon on ensimmäisessä tapauksessa yhtä kuin 1⁄4 ja toisessa 1⁄6 työpäivää.
Pääoman arvo ei siis kasva samassa määräsuhteessa, jossa tuotantovoima lisääntyy, vaan siinä määräsuhteessa, jossa tuotantovoiman lisääntyminen, tuotantovoiman kertojan kasvu jakaa työläiselle kuuluvaa osuutta ilmaisevan murto-osan työpäivästä. Missä määrin [kasvava] työn tuotantovoima lisää pääoman arvoa, riippuu näin ollen siitä alkuperäisestä suhteesta, jossa työläisessä esineellistyvä työ on hänen elolliseen työhönsä. Tämä osuus saa aina ilmauksensa kokonaisen työpäivän murto-osassa: 1⁄3, 2⁄3 jne. Tuotantovoiman lisääntyminen, ts. sen kertominen jollakin luvulla merkitsee samaa kuin tämän murtoluvun osoittajan jakaminen tai nimittäjän kertominen samalla luvulla. Kuinka suuri tai pieni pääoman arvon lisäys on, se ei siis riipu ainoastaan siitä luvusta, joka ilmaisee tuotantovoiman moninkertaistumista , vaan myös siitä etukäteen annetusta suhteesta, joka määrää työn hintaa vastaavan työpäivän osan. Jos tämä suhde on yhtä kuin 2⁄3, merkitsee työpäivän tuotantovoiman kaksinkertaistuminen mainitun osuuden supistumista yhteen kuudesosaan; jos suhde on yhtä kuin 2⁄3, työpäivän tuotantovoiman kaksinkertaistuminen merkitsee osuuden supistumista kahteen kuudesosaan.
Työn hintaan sisältyvä esineellistynyt työ on aina kokonaisen työpäivän jako-osa; aritmeettisesti ilmaistuna se on aina murtoluku; se on aina lukusuhde, mutta ei milloinkaan kokonaisluku. Jos tuotantovoima kaksinkertaistuu, kerrotaan kahdella, työläisen tarvitsee työskennellä enää vain puolet siihenastisesta ajasta saadakseen työn hinnan kokoon; mutta kuinka paljon työaikaa hän nyt tarvitsee tähän tarkoitukseen, se riippuu alun perin annetusta suhteesta, ts. siitä kuinka paljon työaikaa hän tarvitsi siihen ennen tuotantovoiman lisääntymistä. Tuotantovoiman kertoja on tälle alkuperäiselle murtoluvulle jakaja. Näin ollen lisäarvo tai lisätyö ei kasva samassa määrällisessä suhteessa kuin tuotantovoima. Jos alkuperäinen suhde on 1⁄2 ja tuotantovoima kaksinkertaistuu, niin (työläiselle) välttämätön työaika supistuu yhteen neljännekseen työpäivästä [ts. kaksinkertaisesti], mutta lisäarvo kasvaa vain yhdellä neljänneksellä [ts. puolitoistakertaisesti]. Jos tuotantovoima nelinkertaistuu, niin alkuperäisestä suhteesta tulee yhtä kuin 1⁄8 [välttämätön työaika supistuu nelinkertaisesti], mutta lisäarvo kasvaa vain työpäivän kolmella kahdeksasosalla [ts. vähemmän kuin kaksinkertaisesti].
Lisäarvo ei voi milloinkaan olla koko työpäivän suuruinen; se merkitsee, että jokin määrätty työpäivän osa täytyy aina vaihtaa työläisessä esineellistyvään työhön. Lisäarvo määritellään ylipäätään vain elollisen työn suhteeksi työläisessä esineellistyvään työhön; siitä syystä tämän suhteen yhden osan [nimenomaan työläisessä esineellistyvän työn] täytyy aina jäädä jäljelle. Jo sillä, että suhde pysyy jatkuvasti suhteena, vaikka sen tekijät muuttuvatkin, on annettu tietty keskinäinen suhde tuotantovoiman lisääntymisen ja lisäarvon lisääntymisen välille. Siten me yhtäältä näemme, että suhteellinen lisäarvo on täsmälleen yhtä suhteellinen lisätyö: jos [välttämätön] työpäivä on 1⁄2 työpäivästä ja tuotantovoima kaksinkertaistuu, niin työläiselle kuuluva osuus, välttämätön työ, supistuu yhteen neljäsosaan työpäivästä ja lisäarvon lisäys on myös täsmälleen yhtä kuin 1⁄4 työpäivää; kokonaislisäarvo on nyt yhtä kuin 3⁄4 työpäivää. Samaan aikaan kuin lisäarvo kasvoi 1⁄4 työpäivällä, ts. lisäarvon kasvu suhteessa työpäivään on 1 : 4, on kokonaislisäarvo yhtä kuin 3⁄4 työpäivää, ts. se suhtautuu työpäivään kuin 3 : 4.
Olettakaamme nyt, että välttämätön työpäivä oli alun perin 1⁄4 työpäivää ja että tuotantovoima kaksinkertaistui; silloin välttämätön työ supistuu 1⁄8 työpäivään ja lisätyön tai lisäarvon kasvuksi tulee täsmälleen 1⁄8 työpäivää, ts. se suhtautuu työpäivään kuten 1 : 8. Sitä vastoin kokonaislisäarvo suhtautuu työpäivään kuten 7 : 8. Ensimmäisessä esimerkissä alkuperäinen kokonaislisäarvo oli olemassa määräsuhteessa 1 : 2 (ts. se oli yhtä kuin 1⁄2 työpäivästä) ja nyt se kasvoi suhteeseen 3 : 4; toisessa esimerkissä alkuperäinen kokonaislisäarvo oli yhtä kuin 3⁄4 työpäivää ja se kasvoi nyt suhteeksi 7 : 8 (ts. yhtä kuin 7⁄8 työpäivää). Ensimmäisessä tapauksessa se kasvoi puolesta eli kahdesta neljäsosasta 3⁄4 työpäivään, toisessa kolmesta neljäsosasta eli kuudesta kahdeksasosasta 7⁄8 työpäivään. Ensimmäisessä tapauksessa se kasvoi 1⁄4 ja toisessa 1⁄8 työpäivällä, ts. ensimmäisessä tapauksessa lisäarvon kasvu on kaksi kertaa suurempi kuin toisessa. [III–30] Mutta kokonaislisäarvo on ensimmäisessä tapauksessa [työn tuotantovoiman kaksinkertaistumisen jälkeen] vain 3⁄4 eli 6⁄8 työpäivää, kun se taas toisessa tapauksessa on 7⁄8 työpäivää, ts. 1⁄8:lla työpäivää suurempi.
Oletetaan että välttämätön työ on 1⁄16 työpäivää. Tässä tapauksessa kokonaislisäarvo on yhtä kuin 15⁄16 työpäivää, kun se edellisessä suhteessa oli 6⁄8 eli 12⁄16 työpäivää; siis kokonaislisäarvo on uuden olettamuksemme mukaan 3⁄16 työpäivää suurempi kuin edellisessä tapauksessa. Olettakaamme nyt tuotantovoiman kaksinkertaistuvan; silloin välttämätön työ on yhtä kuin 1⁄32 kun se aikaisemmin oli yhtä kuin 2⁄32 (1⁄16) työpäivää. Näin ollen lisäaika ja siis myös lisäarvo on kasvanut 1⁄32 työpäivällä. Jos tarkastelemme kokonaislisäarvoa, joka oli yhtä kuin 15⁄16 eli 30⁄32 työpäivää, on se nyt yhtä kuin 31⁄32 työpäivää. Verrattuna aikaisemmin oletettuun suhteeseen (jossa välttämätön työ oli yhtä kuin 1⁄4 eli 8⁄32 työpäivää) on kokonaislisäarvo nyt 31⁄32 työpäivää, kun se edellisessä esimerkissä oli vain 28⁄32 työpäivää, ts. se on nyt kasvanut 3⁄32 työpäivää. Mutta jos tarkastellaan lisäarvon suhteellista lisääntymistä, se kasvoi ensimmäisessä tapauksessa tuotannon kaksinkertaistumisen ansiosta 1⁄8eli 4⁄32 työpäivää, kun se nyt puolestaan on kasvanut vain 1⁄32, ts. lisäarvon kasvu on toisessa esimerkissä 3⁄32 työpäivää pienempi kuin sen kasvu ensimmäisessä esimerkissä.
Jos välttämätön työ olisi supistunut jo 0,001 työpäivään, silloin kokonaislisäarvo olisi yhtä kuin 0,999 työpäivää. Jos nyt tuotantovoima tuhatkertaistuisi, silloin välttämätön työ alenisi 0,000 001 työpäivään ja kokonaislisäarvo olisi 0,999 999 työpäivää kun se tuotantovoiman lisääntymiseen asti oli vain 0,999 työpäivää. Se olisi siis kasvanut 0,000 999 työpäivää; toisin sanoen tuotantovoiman tuhatkertaistuessa kokonaislisäarvo ei olisi lisääntynyt edes 0,001 työpäivää, kun se lisääntyi edellisessä tapauksessa pelkällä tuotantovoiman kaksinkertaistumisella 1⁄32, työpäivää. Jos välttämätön työ supistuu 0,01:stä 0,000 001:een, niin se supistuu täsmälleen 0,000 999 työpäivällä, ts. lisäarvon kasvun suuruuden verran.
Kun teemme yhteenvedon kaikesta tästä, niin havaitsemme:
Ensiksi. Elollisen työn tuotantovoiman lisääntyminen ei lisää pääoman arvoa (tai vähennä työläisen arvoa) sen nojalla, että se lisää samalla työllä luotujen tuotteiden eli käyttöarvojen määrää — työn tuotantovoima on sen luonnonvoima — vaan sen nojalla, että se supistaa välttämätöntä työtä, siis samassa määräsuhteessa, jossa se supistaa välttämätöntä työtä, se luo lisätyötä eli, mikä on samaa, lisäarvoa. Se lisäarvo, jonka pääoma tuotantoprosessissa hankkii, muodostuu näet ylipäätään vain siitä lisätyön ylimäärästä, joka ylittää välttämättömän työn. Tuotantovoiman lisääntyminen voi kasvattaa lisätyötä — ts. pääomassa tuotteena esineellistyvän työn ylimäärä yli työpäivän vaihtoarvossa esineellistyneen työn — vain mikäli se pienentää välttämättömän työn suhdetta lisätyöhön ja vain siinä määräsuhteessa, jossa se pienentää tätä suhdetta. Lisäarvo on täsmälleen yhtä kuin lisätyö; sen lisääntyminen mitataan täsmälleen välttämättömän työn supistumisella.
Toiseksi. Pääoman lisäarvo ei kasva samassa määräsuhteessa kuin tuotantovoiman kertoja, ts. sitä ei kerrota samalla luvulla kuin tuotantovoima (joka otetaan lähtöyksikkönä, kerrottavana), vaan se kasvaa siten että se vastaa elollisen työpäivän alun perin välttämätöntä työtä esittävän jako-osan ylimäärää yli sen saman jako-osan, joka on jaettu tuotantovoiman kertojalla. Jos siis välttämätön työ on yhtä kuin 1⁄4 elollista työpäivää ja tuotantovoima kaksinkertaistuu, ei pääoman arvo [lisäarvo] kasva kaksinkertaiseksi, vaan [III–31] 1⁄8 työpäivällä. Tämä on yhtä kuin erotus 1⁄4 eli 2⁄8 (välttämätöntä työtä esittävän työpäivän alkuperäisen jako-osan) ja 2:lla jaetun 1⁄4:n välillä, ts. erotus 2⁄8 - 1⁄8 = 1⁄8. (Jos jokin suure kaksinkertaistuu, se voidaan ilmaista myös niin, että se kasvaa 4⁄2 eli 12⁄6-kertaiseksi. Jos siis yllä esitetyssä esimerkissä[102] tuotantovoima olisi kasvanut 12⁄6-kertaiseksi [ts. 6⁄6 alkuperäisestä suuruudestaan], olisi voitto kasvanut vain 1⁄8 työpäivällä [ts. 1⁄6 alkuperäisestä suuruudestaan]. Voiton kasvu suhteutuisi tuotantovoiman kasvuun kuten 1 : 6. (That is it![103]) Jos välttämätöntä työtä esittävä työpäivän alkuperäinen jako-osa oli yhtä kuin 0,001 ja tuotantovoima tuhatkertaistuu, ei pääoman arvo [lisäarvo] kasva 1000 kertaa eikä edes 0,001 työpäivällä; se kasvaa 0,001–0,000 001, ts. 0,000 999 työpäivällä.)
Siis se absoluuttinen summa, jolla pääoma lisää arvoaan lisäämällä tuotantovoimaa, riippuu siitä työpäivän annetusta jako-osasta, työpäivän vastaavasta osasta, joka esittää välttämätöntä työtä ja ilmaisee siis välttämättömän työn alkuperäistä suhdetta elolliseen työpäivään. Tästä syystä tuotantovoiman lisääntyminen tietyssä määräsuhteessa voi esimerkiksi lisätä pääoman arvoa eri lailla eri maissa. Samassa määräsuhteessa tapahtuva tuotantovoiman lisääntyminen voi lisätä pääoman arvoa eri lailla eri teollisuudenhaaroilla; pääoman arvon lisääntyminen tulee riippumaan näillä eri haaroilla vallitsevasta erilaisesta välttämättömän työn suhteesta elolliseen työpäivään. Tämä suhde olisi vapaan kilpailun järjestelmässä tietenkin yhtäläinen kaikilla liiketoiminnan haaroilla, jos työ olisi kaikkialla yksinkertaista työtä, jos siis välttämätön työ olisi sama (jos se esittäisi samaa esineellistyneen työn määrää).
Kolmanneksi. Mitä suurempi pääoman lisäarvo on ennen tuotantovoiman lisäystä, mitä suurempi on sen lisätyön tai pääoman lisäarvon määrä, joka on olemassa jo ennen tätä lisäystä, tai mitä pienempi on jo se työpäivän jako-osa, joka muodostaa työläisen vastikkeen, ilmaisee välttämätöntä työtä, sitä pienempi on pääoman tuotantovoiman lisäyksestä saama lisäarvon kasvu. Pääoman lisäarvo kylläkin kasvaa, mutta yhä pienemmässä määräsuhteessa tuotantovoiman kehitykseen nähden. Siis mitä kehittyneempi pääoma jo on, mitä enemmän se on luonut lisätyötä, sitä hedelmällisemmäksi sen on kehitettävä tuotantovoima lisätäkseen arvoaan, vaikka vain vähäisessäkin määräsuhteessa, ts. liittääkseen itseensä lisäarvon — sillä pääoman rajana pysyy aina välttämätöntä työtä ilmaisevan päivän jako-osan ja koko työpäivän välinen suhde. Pääoma voi liikkua ainoastaan näissä rajoissa. Mitä pienempi välttämättömään työhön menevä jako-osa jo on, mitä suurempi lisätyö on, sitä vähemmän voi jokin tuotantovoiman lisäys havaittavasti supistaa välttämätöntä työtä, koska [välttämättömän työn suhdetta koko työpäivään ilmaisevan murtoluvun] nimittäjä on kasvanut valtavasti. Pääoman arvonlisäys tulee sitä vaikeammaksi mitä enemmän pääoma on jo onnistunut kasvamaan. Tuotantovoimien lisäys tulisi pääomalle yhdentekeväksi, kuten itse arvonlisäyskin, sillä tämän kasvun mittasuhteet olisivat tulleet minimaalisen pieniksi ja pääoma olisi lakannut olemasta pääomaa.
Jos välttämätön työ olisi yhtä kuin 1⁄1000 työpäivää ja tuotantovoima kolminkertaistuisi, niin välttämätön työ vähenisi vain 1⁄3000 työpäivään eli lisätyö olisi kasvanut vain 2⁄3000 työpäivää. Näin ei kuitenkaan tapahtuisi siksi että työpalkka on kasvanut eli siis työn osuus tuotteesta, vaan siksi että tämä osuus on jo vajonnut alhaiseksi, jos sitä nimittäin tarkastellaan suhteessa työn tuotteeseen tai elolliseen työpäivään.
{Työläisessä esineellistynyt työ paljastuu itse tässä työläisen oman elollisen työpäivän jako-osaksi; se on näet sama kuin se suhde, jossa työläisen pääomalta työpalkan muodossa saama esineellistynyt työ on koko työpäivään.}
(Kaikki edellä muotoillut väittämät pitävät tässä abstraktiossa paikkansa vain tutkimuksemme tähänastisessa vaiheessa. Jatkossa tulee esiin uusia suhteita, jotka muuntavat niitä merkittävästi. Tämä asiakokonaisuus — mikäli se ei esiinny aivan yleisessä muodossa — kuuluu ylipäätään jo voittoa käsittelevään oppiin.)
Toistaiseksi rajoitumme seuraaviin yleisiin toteamuksiin. Työn tuotantovoiman kehitys — ensi sijassa lisätyön asettaminen — on välttämätön ehto pääoman arvon kasvulle eli arvonlisäykselle. Näin ollen pääoma, joka on rajatonta rikastumisen tavoittelua, pyrkii lisäämään loputtomasti työn tuotantovoimia, ja synnyttää niitä. Mutta toisaalta jokainen työn tuotantovoiman lisääntyminen on — puuttumatta tässä vielä siihen, että se lisää käyttöarvoja kapitalistia varten — pääoman tuotantovoiman lisääntymistä ja on tutkimuksemme tähänastisen vaiheen kannalta [vom jetzigen Standpunkt aus] työn tuotantovoimaa vain sikäli kuin se on pääoman tuotantovoimaa.
[III–32] Seuraava seikka on jo tullut selväksi tai siitä voi ainakin huomauttaa etukäteen: tuotantovoiman lisääntyminen ei itsessään eikä sinänsä nosta hintoja. Ottakaamme esimerkiksi busheli vehnää. Jos puoli työpäivää esineellistyy yhdessä bushelissa vehnää ja se on työläisen hinta, niin lisätyö voi tuottaa vain 1 bushelin vehnää. Siten 2 bushelia vehnää olisi yhden työpäivän arvo ja jos tämän arvon rahallinen ilmaus on yhtä kuin 26 shillinkiä, vastaa 2 bushelia vehnää 26 shillinkiä. Yksi busheli on siis yhtä kuin 13 shillinkiä.
Jos nyt tuotantovoima kaksinkertaistuu, niin busheli vehnää on enää yhtä kuin 1⁄4 työpäivää, ts. 6 1⁄2 shillinkiä. Tuotantovoiman kasvu on alentanut tämän tavarayksikön hintaa. [Yhden päivän tuotteen] kokonaishinta on kuitenkin pysynyt entisenä; sen sijaan lisätyö on nyt 3⁄4 työpäivää. Kukin työpäivän neljännes on yhtä kuin 1 busheli vehnää eli 6 1⁄2 shillinkiä. Kokonaistuote on siis yhtä kuin 26 shillinkiä eli 4 bushelia. Koko tuotteen hinta on aivan sama kuin aikaisemmin. Pääomanarvo kasvaa 13 shillingin sijasta 19 1⁄2 shillinkiä; työn arvo vähenee 13 shillingistä 6 1⁄2 shillinkiin. Aineellinen tuotanto on noussut 2 bushelista 4 busheliin. [Näin siis pääoman lisäarvo] on nyt yhtä kuin 19 1⁄2 shillinkiä.
Jos tuotantovoima kaksinkertaistuu myös kullan tuotannossa, ts. jos 13 sh. oli aikaisemmin puolen työpäivän tuote ja puoli työpäivää muodosti myös välttämättömän työn, niin nyt nämä 13 shillinkiä ovat 1⁄4 työpäivän tuote ja työläinen tuottaa 52 sh., ts. [kapitalisti saa] 52 - 13 eli 39 sh. lisäarvoa. Yksi busheli vehnää on nyt 13 sh.; sekä ennen tuotantovoiman muuttumista että sen jälkeen tavarayksiköllä on sama hinta; mutta [yhden päivän työn] kokonaistuote on 52 sh., kun se aikaisemmin oli vain 26 sh. Toisaalta näillä 52 shillingillä voi nyt ostaa 4 bushelia kun 26 shillingillä voi aikaisemmin ostaa vain 2 bushelia.
Well.[104] Ensiksi on selvää, että jos pääoma on laajentanut lisätyön niin että tuotantoprosessissa kulutetaan jo koko elollinen työpäivä (otamme tässä työpäivän sinä työajan luonnollisena määränä, jonka työläinen kykenee asettamaan [kapitalistin] määräysvaltaan; työläinen asettaa työkykynsä kapitalistin määräysvaltaan aina vain määräajaksi, ts. tietyksi työajaksi), niin tuotantovoiman lisääntyminen ei voi lisätä työaikaa, ei voi siis myöskään lisätä esineellistynyttä työaikaa. Tuotteessa esineellistyy työpäivä riippumatta siitä edustaako välttämätöntä työaikaa 6 vai 3 tuntia, 1⁄2 vai 1⁄4 työpäivää. Pääoman lisäarvo on kasvanut, ts. sen arvo on kasvanut suhteessa työläiseen; kun se oli näet aikaisemmin yhtä kuin 2⁄4 niin se on nyt yhtä kuin 3⁄4 esineellistyneestä työajasta. Pääoman arvo ei ole kuitenkaan kasvanut siksi että se olisi kasvanut absoluuttisesti, vaan siksi että suhteellinen työmäärä on kasvanut; ts. työn kokonaismäärä ei ole kasvanut. Niin ennen kuin jälkeen tuotantovoiman kaksinkertaistumisen työläinen tekee työtä yhden päivän; tässä ei siis ole lisäajan (lisätyöajan) absoluuttista kasvua, vaan välttämättömän työn määrä on pienentynyt ja sen vaikutuksesta on suhteellinen lisätyö lisääntynyt.
Itse asiassa työläinen teki aikaisemmin työtä koko päivän, mutta lisäaikaa oli vain 1⁄2 työpäivää; nyt kuten ennenkin työläinen tekee työtä koko päivän, mutta lisätyöaikaa on 3⁄4 työpäivää. Sikäli siis tuotantovoiman kaksinkertaistuminen ei ole lisännyt pääoman hintaa (kullan ja hopean arvo oletetaan muuttumattomaksi) tai sen vaihtoarvoa. Tämä kaksinkertaistuminen vaikuttaa siis voiton suhdelukuun, ei tuotteen hintaan eikä pääoman arvoon, joka on muuttunut tuotteessa takaisin tavaraksi. Mutta tosiasiassa myös absoluuttiset arvot lisääntyvät tässä tapauksessa, koska se rikkauden osa, joka on asetettu pääomaksi, itseään lisääväksi arvoksi, lisääntyy. (Pääomien kasaantuminen.)
Ottakaamme aiempi esimerkkimme.[105] Olkoon pääoma yhtä kuin 100 taaleria ja jakaantukoon se tuotantoprosessissa seuraaviin osiin: 50 taaleria puuvillaa, 40 taaleria työpalkkaa, 10 taaleria työvälineitä. Olettakaamme samalla laskelman yksinkertaistamiseksi, että koko työväline kulutetaan kokonaisuudessaan yhden tuotantotapahtuman aikana (se on tässä vielä aivan samantekevää), niin että sen arvo kokonaan ilmaantuu uudelleen tuotteen muodossa. Olettakaamme että tässä tapauksessa työ vaihdettaessa se 40 taaleriin — ne ilmaisevat työläisen elollisessa työkyvyssä esineellistynyttä työaikaa, sanokaamme 4 tuntia — antaa pääomalle 8 tuntia. Jos työvälineet ja raaka-aineet otetaan mukaan, niin siinä tapauksessa että työläinen tekee työtä vain 4 tuntia, ts. jos raaka-aineet ja työvälineet kuuluisivat työläiselle ja hän tekisi työtä vain 4 tuntia, olisi kokonaistuote 100 taaleria. Työläinen lisäisi raaka-aineisiin ja työvälineisiin kuluttamiinsa 60 taaleriin 40 taaleria, ja hän voisi kuluttaa nämä 100 taaleria korvaamalla ensiksi 60 taaleria — tuotannon vaatimat raaka-aineet ja työvälineet — ja [toiseksi] niihin liittämänsä 40 taalerin ylimääräisen arvon [Mehrwert] oman elollisen työkykynsä tai hänessä esineellistyneen ajan uusintamisena. Työläinen voisi aloittaa työnsä yhä uudelleen alusta, koska hän olisi uusintanut tuotantoprosessissa [III–33] sekä raaka-aineiden ja työvälineiden arvon että työkyvyn arvon, ja olisi lisäksi uusintanut viimeksi mainitun lisäämällä ensiksi mainittujen arvoon 4 tuntia esineellistynyttä työtä. Nyt työläinen sen sijaan saa 40 taalerin työpalkan vain siinä tapauksessa, että hän tekee työtä 8 tuntia, ts. jos hän lisää häntä vastassa nyt pääomana oleviin raaka-aineisiin ja työvälineisiin 80 taalerin ylimääräisen arvon samaan aikaan kun hänen niihin aikaisemmin lisäämänsä 40 taalerin ylimääräinen arvo vastaa vain täsmälleen hänen työnsä arvoa. Siten työläisen pitäisi lisätä [raaka-aineisiin, työvälineisiin ja omaan työvoimaansa] vielä lisäarvo, joka on täsmälleen yhtä kuin lisätyö tai lisäaika.
{Tutkimuksemme tässä vaiheessa ei ole vielä lainkaan tarpeen kiinnittää huomiota siihen, että myös raaka-aineiden ja työvälineiden määrän on lisäännyttävä lisätyön tai lisäajan mukana. Miten itse lisätyö lisää raaka-ainetta ks. Babbagen esitystä esimerkiksi kultafiligraanitöistä jne.[106]}
Näin siis pääoman arvo olisi lisääntynyt 100 taalerista 140 taaleriin.
{Olettakaamme vielä että raaka-aineen määrä kaksinkertaistuisi ja samoin (laskelman yksinkertaistamiseksi) työvälineidenkin määrä kaksinkertaistuisi. Siinä tapauksessa pääoman kulut olisivat nyt 100 taaleria puuvillaan, 20 taaleria työvälineisiin, siis yhteensä 120 taaleria, ja työhön kulutettaisiin entiseen tapaan 40 taaleria; kaikkiaan siis 160 taaleria. Jos 4 tunnin lisätyö kasvattaa 100 taaleria 40 %:lla, niin se lisää 160 taaleria 64 taalerilla. Kokonaistuotteeksi tulee siten 224 taaleria. Tässä edellytetään lisäksi, että pääoman kasvaessa pääoman suhdeluku pysyy entisenä eikä raaka-aineita ja työvälineitä itseään tarkastella vielä lisätyön esineellistyminä, lisäajan kapitalointina; kuten olemme nähneet,[107] mitä suurempi jo realisoitu lisäaika on, ts. mitä suurempi pääoma sellaisenaan on, sitä suuremmassa määrin edellytetään, että työajan absoluuttinen lisääntyminen on mahdoton ja että tuotantovoiman kasvun aiheuttama työajan suhteellinen lisääntyminen hidastuu geometrisessa sarjassa.}
Pääoma olisi nyt yksinkertaisena vaihtoarvona tarkasteltuna kasvanut absoluuttisesti, se olisi 140 taaleria 100 sijasta; mutta tosiasiassa olisi vain luotu uusi arvo, ts. arvo, joka ylittäisi sen mikä tarvitaan pelkästään korvaamaan raaka-aineisiin ja työvälineisiin kulutetut 60 taaleria sekä työhön kulutetut 40 taaleria, olisi luotu 40 taalerin uusi arvo. Kierrossa olevat arvot olisivat lisääntyneet 40 taalerilla; esineellistynyt työaika olisi 40 taaleria suurempi.
Teemme saman oletuksen kuin yllä olleessa esimerkissä. Pääomaa on 100 taaleria, tarkemmin sanottuna: 50 puuvillaan, 40 työhön, 10 tuotantovälineisiin; lisätyöaika pysyy samana kuin edellisessä tapauksessa, nimittäin 4 tuntina ja kokonaistyöaika on 8 tuntia. Siten tuote on kaikissa tapauksissa vain yhtä kuin 8 tuntia [uutena lisättyä] työaikaa, [kokonaisuudessaan] yhtä kuin 140 taaleria. Olettakaamme nyt, että työn tuotantovoima kaksinkertaistuu; ts. että työläiselle riittää kaksi tuntia jotta hän voi lisätä raaka-aineiden ja työvälineiden arvoa siinä määrin kuin hänen työvoimansa säilyttäminen vaatii. Jos 40 taaleria esitti hopeassa esineellistynyttä 4 tunnin työaikaa, niin 20 taaleria esittää 2 tunnin esineellistynyttä työaikaa. Nämä 20 taaleria ilmaisevat nyt sitä samaa käyttöarvoa, jota 40 taaleria ilmaisivat aikaisemmin. Työvoiman vaihtoarvo on vähentynyt puoleen, koska puolet alkuperäisestä työajasta luo saman käyttöarvon, mutta käyttöarvon vaihtoarvo mitataan vain siinä esineellistyneellä työajalla.
Kuitenkin kapitalisti teettää työläisellä entiseen tapaan työtä 8 tuntia ja työläisen tuote edustaa siis entiseen tapaan 8 tunnin työaikaa, edustaa 80 taalerin työaikaa, kun taas raaka-aineiden ja työvälineiden arvo on pysynyt samana, nimittäin 60 taalerina; kuten ennenkin kaikkiaan 140 taaleria.
(Jotta itse työläinen eläisi, hänen tarvitsisi lisätä 60 taalerin raaka-aineisiin ja työvälineisiin vain 20 taalerin arvo, ja hän olisi siis luonut vain 80 taalerin arvon. Tuotantovoiman kaksinkertaistuminen olisi siis alentanut hänen tuotteensa kokonaisarvoa 20 taalerilla, 100 taalerista 80 taaleriin, ts. viidenneksen sadasta, 20 %.
Mutta lisäaika eli pääoman lisäarvo on nyt 6 tuntia 4 sijasta, eli 60 taaleria 40 sijasta. Lisäarvon kasvu on 2 tuntia eli 20 taaleria. Laskelma on nyt tehtävä seuraavasti: raaka-aineisiin 50 taaleria, työhön 20, työvälineisiin 10; kustannukset tekevät 80 taaleria. Voitto on yhtä kuin 60 taaleria. Kapitalisti myisi tuotteen entiseen tapaan 140 taalerilla, mutta saisi 60 taalerin voiton 40 sijasta. Yhtäältä kapitalisti heittää siis kiertoon sen saman vaihtoarvon kuin ennenkin, 140 taaleria, ei sen enempää. Mutta hänen pääomansa lisäarvo on kasvanut 20 taaleria. Sen mukaan olisi kasvanut vain se osuus, joka kuuluu hänelle 140 taalerista, vain hänen voittonsa suhdeluku olisi kasvanut. Työläinen on tosiasiassa tehnyt kapitalistin hyväksi ilmaiseksi 2 tuntia enemmän, nimittäin 6 tuntia 4 sijasta, mikä merkitsee työläiselle samaa kuin jos hän olisi aikaisemmissa olosuhteissa tehnyt 10 tuntia 8 sijasta, kuin jos hänen absoluuttinen työaikansa olisi lisääntynyt.
Mutta todellisuudessa tässä on syntynyt myös uusi arvo; nimittäin 20 ylimääräistä taaleria esiintyvät itsenäisenä arvona, sellaisena esineellistyneenä työnä, joka on nyt vapautunut, päässyt irti siitä pakosta, että se palvelisi vaihtoa vain jo aikaisemmin toiminnassa olleeseen työvoimaan [Arbeitskraft]. Se voi tapahtua kahdella tavalla. Joko näillä 20 ylimääräisellä taalerilla pannaan liikkeseen aikaisempaa suurempi määrä työtä, suurempi samassa mittakaavassa kuin nämä 20 taaleria muuttuvat pääomaksi ja luovat kasvaneen vaihtoarvon, ts. tekevät uuden tuotantoprosessin lähtökohdaksi suuremman esineellistyneen työn määrän; tai kapitalisti vaihtaa nämä 20 taaleria rahana tavaroihin, jotka siis tulevat niiden tavaroiden lisäksi, jotka hän tarvitsee tuotantoprosessissaan teollisena [III–34] pääomana. Tässä tapauksessa siis kaikki tavarat työtä ja itse rahaa lukuun ottamatta vaihtuvat näihin 20 ylimääräiseen taaleriin, vaihtuvat 2 ylimääräiseen tuntiin esineellistynyttä työaikaa. Niiden vaihtoarvo on siis noussut juuri tämän vapautuneen summan verran.
140 taaleria on todellakin 140 taaleria, kuten fysiokraattien hyvin »teräväjärkinen» ranskalainen kustantaja[108] huomauttaa Boisguillebertia vastaan väitellessään. Mutta on väärin sanoa, että nämä 140 taaleria edustaisivat vain suurempaa käyttöarvoa; ne edustavat itsenäisen vaihtoarvon, rahan, potentiaalisen pääoman kasvanutta osaa, ts. ne edustavat suurempaa rikkaudeksi asetettua rikkautta. Sen myöntävät itse taloustieteilijätkin kun he myöhemmin pääomien kasaantumista tarkastellessaan sallivat paitsi käyttöarvojen, myös vaihtoarvojen paljouden kasaantumisen; asettaahan itse Ricardon mukaan[109] suhteellinen lisätyö pääomien kasaantumisen elementin aivan yhtä täydellisesti kuin absoluuttinen lisätyökin — eikä se voi olla muulla tavoin.
Toisaalta juuri Ricardon parhaiten kehittelemistä näkemyksistä[110] seuraa, että nämä ylimääräiset 20 taaleria, jotka on luotu pelkästään tuotantovoiman lisääntymisellä, voivat tulla uudelleen pääomaksi. Aiemmin saattoi kapitalistin saamista 140 taalerista (jätämme toistaiseksi huomiotta kapitalistin oman kulutuksen) vain 40 muuttua uudeksi pääomaksi; 100 taalerista ei tullut pääomaa, vaan ne pysyivät pääomana; nyt voi puolestaan 60 taaleria tulla pääomaksi; nyt on siis olemassa pääoma, jonka vaihtoarvo on 20 taaleria suurempi. Siis vaihtoarvot, rikkaus sellaisenaan on lisääntynyt, vaikka rikkauden kokonaissumma ei ennen eikä jälkeen kasvakaan välittömästi. Miksi rikkaus on lisääntynyt? Siksi että kasvu on tapahtunut siinä kokonaissumman osassa, joka ei ole pelkkä kiertoväline, vaan rahaa, eli ei ole pelkkä vastike, vaan itsenäinen vaihtoarvo.
Vapautuneet 20 taaleria kasattiin joko rahana, ts. ne liitettiin olemassa oleviin vaihtoarvoihin vaihtoarvon yleisessä (abstraktisessa) muodossa; tai kaikki nämä taalerit ovat kierrossa ja sitten niillä ostettujen tavaroiden hinnat nousevat; jälkimmäisessä tapauksessa kaikki nämä kiertävät vaihtoarvot edustavat kullan ylimääräistä paljoutta, ja koska kullan tuotantokustannukset eivät ole alentuneet (ne ovat päinvastoin nousseet verrattuna niiden tavaroiden tuotantokustannuksiin, jotka on tuotettu tuottavammaksi tulleella pääomalla), niin ne edustavat myös esineellistyneen työn ylimääräistä paljoutta (tämä johtaa siihen, että se ylijäämä, joka aluksi esiintyi yhden tuottavan pääoman puolella, esiintyy nyt toisten, kallistuneita tavaroita tuottavien pääomien puolella). Tai alun perin kiertävä pääoma itse käyttää nämä 20 taaleria suoraan pääomana. Tässä tapauksessa on luotu 20 taalerin uusi pääoma, itsensä säilyttävän ja arvoaan lisäävän rikkauden summa. Pääoma on lisääntynyt vaihtoarvoltaan 20 taaleria.
(Kierto ei varsinaisesti vielä koske meitä, koska käsittelemme tässä pääomaa yleensä, ja kierto voi olla vain välittäjä pääoman rahamuodon ja pääomamuodon välillä; pääoma rahamuodossa voi realisoida rahan sellaisenaan, ts. vaihtaa rahaa sellaisiin tavaroihin, joita pääoma käyttää enemmän kuin aikaisemmin; mutta nämä rahat muuttuvat niiden tavaroiden tuottajien kädessä pääomaksi. Siten rahasta tulee pääomaa joko suoraan edellisen pääoman käsissä tai kiertotietä jälkimmäisen pääoman käsissä. Mutta jälkimmäinen pääoma puolestaan on aina pääomaa sellaisenaan, ja me käsittelemme tässä pääomaa sellaisenaan, niin sanoaksemme koko yhteiskunnan pääomaa. Pääomien erilaisuus yms. ei vielä koske meitä.)
Vapautuneet 20 taaleria voivat ylipäänsä esiintyä vain kahdessa muodossa. Ensiksi rahana niin että itse pääoma on jälleen olemassa vielä pääomaksi tulemattoman rahan määrityksessä, lähtökohtansa määrityksessä, on jälleen olemassa vaihtoarvon tai yleisen rikkauden abstraktis-itsenäisessä muodossa. Tai itse nämä vapautuneet 20 taaleria ovat jälleen olemassa pääomana, esineellistyneen työn uutena herruutena elolliseen työhön nähden. Toisin sanoen tarkastellut 20 taaleria esiintyvät joko yleisenä rikkautena, joka on materialisoitunut rahan muodossa (sen olion muodossa, jossa rikkaus on olemassa vain abstraktisesta tai uutena elollisena työnä.
{Tarkastelemassamme esimerkissä tuotantovoima kaksinkertaistui, kasvoi 100 % ja pääoman arvo [lisäarvo] kasvoi 50 %.}
(Käytetyn pääoman lisäys voi lisätä tuotantovoimaa paitsi aritmeettisessa myös geometrisessa sarjassa; samaan aikaan voi pääoma tuotantovoiman lisääjänä lisätä voittoa vain huomattavasti pienemmässä määräsuhtessa. Siten pääoman lisääntymisen vaikutus tuotantovoiman kasvuun on verrattomasti suurempi kuin tuotantovoiman lisääntymisen vaikutus pääoman kasvuun.)
Olettakaamme että kapitalisti kuluttaa 140 taalerista 20 taaleria käyttöarvoina itseään varten kiertovälineenä toimivan rahan välityksellä. Siten kapitalisti voi ensimmäisessä oletetussa tapauksessa aloittaa pääoman arvon itselisäysprosessin vaihtoarvolla, joka on kasvanut 100 taalerista vain 120 taaleriin. Tuotantovoiman kaksinkertaistumisen jälkeen kapitalisti voi kulutustaan supistamatta aloittaa arvon itselisäysprosessin 40 taalerin [pääomaksi muutetulla] lisäarvolla. Aikaisempaa suurempi osa vaihtoarvoista vakiintuu vaihtoarvoksi sen sijaan että ne katoaisivat käyttöarvoina (on samantekevää tapahtuuko tämä vakiintuminen välittömästi vai tuotantoprosessin välityksellä). Suuremman pääoman luominen merkitsee suuremman vaihtoarvon luomista; ja vaikka vaihtoarvo ei lisääntyisikään välittömässä muodossaan yksinkertaisena vaihtoarvona tuottavuuden kasvun johdosta, se lisääntyy kuitenkin seurauksena tästä kasvusta potensoidussa pääoman muodossaan.
140 taalerin[111] suurempi pääoma edustaa ehdottomasti suurempaa esineellistyneen työn määrää kuin 120 taalerin pääoma aikaisemmin [ennen tuotantovoiman kaksinkertaistumista]. [III–35] Näin ollen se panee liikkeeseen suuremman — ainakin suhteellisesti ottaen suuremman — määrän elollista työtä ja uusintaa siitä syystä viime kädessä myös enemmän yksinkertaista vaihtoarvoa. 120 taalerin pääoma tuottaisi [voiton suhdeluvun ollessa] 40 % 60 taalerin tuotteen tai yksinkertaisen vaihtoarvon. 140 taalerin pääoma tuottaisi 64 taalerin yksinkertaisen vaihtoarvon. Vaihtoarvon lisääntyminen pääoman muodossa esiintyy tässä myös välittömästi vaihtoarvon lisääntymisenä yksinkertaisessa muodossaan.
On erittäin tärkeää pitää kiinni kaikesta tästä. Ei riitä jos sanoo Ricardon tavoin,[112] että vaihtoarvo ei lisäänny [tuloksena tuotantovoiman kasvusta]; ts. että vaihtoarvo rikkauden abstraktisena muotona ei lisäänny, vaan ainoastaan pääomana oleva vaihtoarvo lisääntyy. Ricardo pitää tällöin silmällä vain alkuperäistä tuotantoprosessia. Mutta jos suhteellinen lisätyö lisääntyy ja tuloksena tästä on pääoman absoluuttinen lisääntyminen, niin välttämättä lisääntyy silloin myös suhteellinen vaihtoarvo, joka on olemassa kierrossa vaihtoarvona, rahan määrä sellaisenaan ja tästä syystä absoluuttinen vaihtoarvo lisääntyy tuotantoprosessin välityksellä. Toisin sanoen samasta vaihtoarvon määrästä, tai rahan määrästä, — ja arvonlisäysprosessin tuote esiintyy juuri tässä yksinkertaisessa muodossa (lisäarvo on tuote vain suhteessa pääomaan, arvoon siinä muodossaan missä se oli olemassa ennen tuotantoprosessia; sinänsä tarkasteltuna, itsenäisenä olemassaolona tarkasteltuna lisäarvo on pelkkä kvantitatiivisesti määrätty vaihtoarvo) — on vapautunut osa, joka ei ole olemassa vastikkeena käsillä oleville vaihtoarvoille tai jo käytössä olevalle työajalle. Jos vapautunut vaihtoarvo vaihtuu jo käsillä oleviin vaihtoarvoihin, niin se ei muodosta niille vastiketta, vaan ylittää tämän vastikkeen ja siten eriyttää osan vaihtoarvosta niiden puolella vapaaseen muotoon. Lepotilassa tämä vapautunut vaihtoarvo, jonka verran yhteiskunta on rikastunut, voi olla vain rahaa, ja silloin voi vain rikkauden abstraktinen muoto lisääntyä; liikkeessä ollessaan se puolestaan voi realisoitua vain uudessa elollisessa työssä {tapahtuupa tämä sitten niin että aikaisemmin toimettomana ollutta työtä pannaan liikkeeseen tai niin että luodaan uusia työläisiä (väestönkasvun nopeuttaminen) tai niin että laajennetaan vaihtoarvojen piiriä uusilla, kierrossa olevilla vaihtoarvoilla (tämä voi tapahtua tuotannon puolella siten että vapautunut vaihtoarvo avaa uuden tuotantohaaran, ts. synnyttää uuden vaihtokohteen, esineellistyneen työn uuden käyttöarvon muodossa ts. ilmaantuu uusi vaihdon kohde, esineellistynyt työ uuden käyttöarvon muodossa), tai vihdoin niin että kierrossa olevien vaihtoarvojen piiriä päästään laajentamaan laajentamalla kaupankäyntiä mikä tuo kierron piiriin esineellistynyttä työtä jostakin uudesta maasta.} Tuotantovoiman lisääntymisen johdosta on siis herätettävä henkiin uutta elollista työtä.
Se muoto, jossa Ricardo yrittää selvittää asiaa itselleen (ja hän on tässä hyvin sekava), merkitsee au fond[113] vain että hän ottaa äkkiä käyttöön tietyn suhteen, sen sijaan että sanoisi yksinkertaisesti, että samasta yksinkertaisten vaihtoarvojen summasta esiintyy aikaisempaa pienempi osa yksinkertaisen vaihtoarvon muodossa (vastikkeen muodossa) ja aikaisempaa suurempi osa rahan muodossa (siinä rahan alkuperäisessä, aataminaikaisessa muodossa, josta pääoma yhä uudelleen syntyy; rahan eikä metallirahan tms. määrityksessä); että näin ollen lisääntyvä osa on se, joka esiintyy sinänsä otetun vaihtoarvon ominaisuudessa, ts. esiintyy arvon ominaisuudessa; että rikkaus lisääntyy rikkauden muodossaan.[114] (Samaan aikaan Ricardo tulee juuri siihen väärään johtopäätökseen että rikkaus lisäääntyy vain materiaalisen, aineellisen rikkauden muodossa, siinä rikkauden muodossa, missä se on käyttöarvona.) Näin ollen Ricardolle on täysin käsittämätöntä rikkauden syntyminen sellaisenaan, mikäli se ei johdu maankorosta — ts. ei ole sellaista rikkautta, joka ei Ricardon mukaan synny tuotantovoiman lisääntymisestä, vaan syntyy päinvastoin sen pienenemisestä — ja hän sekaantuu mitä järjettömimpiin ristiriitoihin.
Yrittäkäämme ottaa asia siinä muodossa kuin Ricardo sen ottaa. Pankoon 1000:n pääoma liikkeeseen 50 työläistä eli 50 elollista työpäivää; tuotantovoiman kaksinkertaistuessa se voisi panna liikkeeseen 100 työpäivää. Ricardo ei kuitenkaan ota viimeksi mainittuja edellytyksiksi, vaan tuo ne mukaan mielivaltaisesti, koska hän ei muutoin — ellei kasvata todellisten työpäivien määrää — ymmärtäisi vaihtoarvon lisääntymistä kasvaneen tuottavuuden seurauksena. Toisaalta hän ei tutki missään väestönkasvua vaihtoarvojen lisääntymisen elementtinä; hän ei edes puhu missään asiasta selkeästi ja määrätysti.
Olkoon annetun edellytyksen mukaan pääoma 1000 ja työläisten määrä 50. Oikea johtopäätös on — ja sen Ricardo tekeekin (ks. vihko)[115] — että pääoman ollessa 500 ja työläisten määrän ollessa 25 voidaan [seurauksena tuotantovoiman kaksinkertaistumisesta] tuottaa sama käyttöarvo kuin aikaisemminkin; jäljelle jäävällä 500:n pääomalla muut 25 työläistä aloittavat uuden liiketoimen ja tuottavat myös 500:n vaihtoarvon. Voitto pysyy samana, koska se ei ole tulos 500:n vaihtamisesta 500:aan, vaan siitä määräsuhteesta, missä 500 jakautui alun perin voitoksi ja työpalkaksi; vaihto on sitä vastoin vastikkeiden vaihtoa ja se voi yhtä vähän lisätä arvoa kuin ulkomaankauppa, jonka osalta Ricardo on nimenomaisesti todennut tämän.[116] Eihän vastikkeiden vaihto merkitse mitään muuta kuin että arvo, joka oli A:n kädessä ennen B:n kanssa tapahtunutta vaihtoa, on hänen kädessään vielä B:n kanssa tapahtuneen vaihdon jälkeenkin.
Kokonaisarvo eli kokonaisrikkaus on pysynyt [tuotantovoiman kaksinkertaistumisen jälkeen] samana. Mutta käyttöarvo eli rikkauden aines on kaksinkertaistunut. Sikäli kuin tarkastellaan tuotantovoimien lisääntymistä, ei ehdottomasti ole olemassa mitään perustetta sille että rikkauden pitäisi kasvaa rikkautena, vaihtoarvon pitäisi kasvaa sellaisenaan. Jos tuotantovoimat kaksinkertaistuvat uudelleen molemmilla [III–36] haaroilla, voivat sekä pääoma A että pääoma B jakaantua jälleen kahdeksi pääomaksi: 250 yksikköä pääomaa ja 12 1⁄2 työpäivää kummassakin. Nyt on olemassa 4 pääomaa, joilla on sama vaihtoarvo 1000 puntaa ja ne kuluttavat entiseen tapaan 50 elollista työpäivää {olisi au fond väärin sanoa, että elollinen työ kuluttaa pääomaa: tosiasiassa pääoma (esineellistynyt työ) kuluttaa tuotantoprosessissa elollista työtä} ja tuottavat nelinkertaisen käyttöarvon — arvon, joka on pysynyt samana kuin se oli ennen kaksi kertaa tapahtunutta käyttöarvon määrän kaksinkertaistumista.
Ricardo on liian klassinen tehdäkseen samoja tyhmyyksiä kuin ne, jotka yrittävät parannella hänen teoriaansa ja johtavat tuotantovoimien lisääntymisestä syntyneen suuremman arvon siitä, että yksi vaihtajista myy kierrossa kalliimmalla. Sen sijaan että hän vaihtaisi 500:n pääoman kun se on tullut tavaraksi, yksinkertaiseksi vaihtoarvoksi, 500:een, hän vaihtaa sen 550:een (lisäystä 10 %); mutta silloin toinen saa selvästikin vaihtoarvon muodossa vain 450 eikä 500, ja kokonaissummana säilyy entiseen tapaan 1000. Niin kyllä tapahtuu usein kaupankäynnissä, mutta siinä selitetään vain yhden pääoman voitto toisen tappiolla, ei siis pääoman voittoa yleensä, eikä ilman tätä edellytystä ole olemassa sen enempää toisen kuin toisenkaan osapuolen voittoa.
Ricardon esittämä [käyttöarvojen määrän kasvun] prosessi voi siis jatkua rajattomiin, sille ei ole muuta rajaa kuin se tuotantovoiman lisääntyminen (ja se on jälleen luonteeltaan aineellinen ja jää — ainakin välittömästi — itse taloudellisen suhteen ulkopuolelle), joka on mahdollinen pääoman ollessa 1000 ja työläisten määrän ollessa 50. Ks. seuraavaa kohtaa Ricardon teoksessa:
»Pääoma on maan rikkauden se osa, jota käytetään pitäen silmällä tulevaa tuotantoa ja jota voidaan lisätä samalla tavalla kuin rikkautta. [Ricardo D. On the Principles of Political Economy, and Taxation, 3rd edition. Lontoo 1821, s. 327].
(Tarkemmin sanottuna rikkaus merkitsee Ricardolla käyttöarvojen liikamäärää ja yksinkertaisen vaihdon kannalta katsottuna sama esineellistynyt työ voidaan ilmaista rajattomassa määrässä käyttöarvoja, mutta niin kauan kuin se pysyy samana esineellistyneen työn määränä, se pysyy aina samana vaihtoarvona, sillä sen vastiketta ei mitata sillä käyttöarvojen määrällä, jossa se on olemassa, vaan sen omalla määrällä.)
»Lisäpääomasta tulee yhtä tehokas tulevan rikkauden muodostamisessa riippumatta siitä, onko tämä pääoma saatu kokoon ammattitaidossa ja koneissa tapahtuneilla parannuksilla vai käyttämällä enemmän tuloja tuotannollisesti. Sillä rikkaus» (käyttöarvo) »riippuu aina tuotettujen hyödykkeiden määrästä» (hieman se näyttää riippuvan myös niiden erilaisuudesta) »ottamatta huomioon kuinka helposti on tuotettu käytetyt tuotantovälineet» (ts. ottamatta huomioon niissä esineellistynyttä työaikaa). »Tietty vaatteiden ja ruokatarvikkeiden määrä pitää yllä ja antaa työtä samalle ihmismäärälle..; mutta näiden vaatteiden ja ruokatarvikkeiden arvo» (vaihtoarvo) »on kaksinkertainen jos niiden tuotanto työllistää 200 ihmistä [100 sijasta]» [(sama, s. 327–328)].
Jos seurauksena tuotantovoiman lisääntymisestä 100 työläistä tuottaa yhtä paljon käyttöarvoja kuin aikaisemmin 200, käy seuraavasti:
»Jos 200 työläisestä on vähennetty puolet, niin jäljelle jääneet 100 tuottavat yhtä paljon kuin aikaisemmin 200. Se merkitsee että puolet pääomasta voidaan ottaa kyseiseltä liiketoiminnan haaralta; tässä on vapautunut yhtä paljon pääomaa kuin työtäkin. Ja koska puolet pääomasta tekee nyt aivan saman palveluksen kuin koko pääoma teki aikaisemmin, on nyt muodostunut kaksi pääomaa jne.»[117] (vrt. sama, s. 39, 40 — ulkomaankaupasta,[118] johon meidän on palattava jäljempänä).
Ricardo ei puhu tässä työpäivästä (jos kapitalisti vaihtoi aikaisemmin puolet esineellistyneestä työpäivästä työläisen kokonaiseen elolliseen työpäivään, niin hän voitti au fond vain puolet elollisesta työpäivästä, sillä hän antaa työläiselle esinellistyneessä muodossa toisen puolen työpäivästä ja saa sen työläiseltä takaisin työläisen elollisen työn muodossa, ts. maksaa työläiselle puolet työpäivästä), vaan samanaikaisista työpäivistä, ts. eri työläisten työpäivistä. Mutta tämä ei muuta lainkaan itse asiaa, vaan vain sen ilmausta. [Tuotantovoiman lisääntymisen seurauksena] jokainen näistä työpäivistä antaa vastaavasti enemmän lisäaikaa. Kun aikaisemmin [työpäivän mukaan laskettuna] kapitalistin rajana oli yksi työpäivä sellaisenaan, niin nyt hänen määräysvallassaan on 50 työpäivää jne. Kuten edellä on jo sanottu, pääomien lisääntyminen tuottavuuden kasvun seurauksena ei siinä muodossa, missä Ricardo tätä lisääntymistä tarkastelee, edellytä vaihtoarvojen lisääntymistä, ja tästä syystä väestö voi Ricardon mukaan pienentyä vaikka 10 000 000:sta 10 000:een ilman että vaihtoarvo tai käyttöarvojen määrä pienenisi (ks. hänen teoksensa loppua[119]).
Olen kaikkein viimeisin kieltämään, että pääomaan sisältyy ristiriitoja. Tavoitteenani on päinvastoin paljastaa ne täydellisesti. Ricardo sen sijaan ei paljasta niitä, vaan työntää ne yksinkertaisesti syrjään katsoessaan, että vaihtoarvo on yhdentekevä rikkauden muodostumiselle. Toisin sanoen hän on sitä mieltä että yhteiskunnassa, joka perustuu vaihtoarvoon ja tästä arvosta johtuvaan rikkauteen, ei ole olemassa niitä ristiriitoja, joihin tämä rikkauden muoto joutuu tuotantovoimien jne. kehittyessä ja että arvon lisääntyminen ei ole tällaisessa yhteiskunnassa rikkauden lisääntymisen välttämätön ehto, [III–37] että näin ollen arvo rikkauden muotona ei vaikuta lainkaan itse rikkauteen ja sen kehittymiseen. Toisin sanoen Ricardo tarkastelee vaihtoarvoa jonakin pelkästään muodollisena.
Mutta sitten hänen mieleensä juolahtaa uudelleen 1) että kapitalisteja kiinnostaa arvo, 2) että historiallisesti yhdessä tuotantovoimien kasvun kanssa (hänen olisi pitänyt muistaa myös kansainvälisen kaupan kehitys) kasvaa rikkaus sellaisenaan, ts. arvojen summa. Miten kaikki tämä olisi nyt selitettävä? Ricardo selittää asiat sillä että pääomat kasaantuvat nopeammin kuin väestö kasvaa; se johtaa palkkojen kohoamiseen; seurauksena siitä väestö kasvaa; se johtaa viljan hintojen nousuun; seurauksena siitä tuotanto tulee entistä vaikeammaksi ja sen tähden vaihtoarvot kasvavat. Ricardo pääsee siis kiertotietä vihdoin viimein vaihtoarvoihin.
Jätämme tässä toistaiseksi kokonaan syrjään maankorkoon liittyvän momentin, koska tässä ei ole kysymys tuotannon vaikeusasteen lisääntymisestä, vaan päinvastoin tuotantovoimien kasvusta. Ricardo sanoo, että pääomien kasaantuminen johtaa palkkojen nousuun ellei väestö samaan aikaan kasva; työläinen menee naimisiin, saa kannustimen tuottaa [lapsia] tai hänen lapsensa elävät paremmissa oloissa, eivät kuole ennen aikojaan jne. Lyhyesti sanottuna väestö kasvaa. Mutta väestön kasvu aiheuttaa kilpailua työläisten kesken ja pakottaa näin työläisen taas myymään työvoimansa kapitalistille arvostaan tai tilapäisesti vielä sen allekin. Kasaantuneella pääomalla, jonka kasvu on tällä välin hidastunut, on nyt käytössään tietty määrätty ylijäämä; aikaisemmin se kulutti tätä ylijäämää työpalkan muodossa, ts. metallirahana, ostaakseen työn käyttöarvon, mutta nyt se kuluttaa sitä jälleen rahana käyttäen näitä rahoja hyväkseen pääomana ja vaihtaen niitä [uuteen] elolliseen työhön, ja koska pääomalla on nyt myös käytössään entistä suurempi määrä työpäiviä, niin sen vaihtoarvo kasvaa jälleen.
(Edes tätä Ricardo ei kehittele oikein, vaan esittää asian sekaisin maankorkoteorian kanssa; väestön kasvu näet riistää pääomalta nyt maankoron muodossa sen ylijäämän, jonka pääoma menetti aikaisemmin työpalkan muodossa.) Mutta edes väestön kasvua ei ole käsitetty oikein Ricardon teoriassa. Ricardo ei ole missään osoittanut, että pääomassa esineellistyneen työn ominaisuuden ja elollisen työpäivän välillä vallitsee immanenttinen suhde (suhteelle on samantekevää esitetäänkö tämä työpäivä; 50 ×12 tunnin työpäivänä vai 50 työläisen 12-tuntisena työnä) ja että tämä immanenttinen suhde on juuri elollisen työpäivän jako-osan eli työläiselle työpalkkana esineellistyneestä työstä annettavan vastikkeen suhde elolliseen työpäivään; kokonaisuutena, on tässä itse päivä ja immanenttisena suhteena muuttuva suhde (itse päivä on vakiosuure) [työpäivän] välttämättömien työtuntien osuuden ja lisätyötuntien osuuden välillä. Juuri siksi että Ricardo ei ole selvittänyt tätä suhdetta, hän ei ole myöskään selvittänyt sitä (asia ei ole tähän asti lainkaan koskenut meitä, koska olemme puhuneet pääomasta sellaisenaan ja tuotantovoimien kehitystä on tarkasteltu suhteen ulkopuolelta otettuna), että joskin tuotantovoiman kehitys edellyttääkin sekä pääoman että samanaikaisten työpäivien lisääntymistä, niin kuitenkin pannessaan tietyn pääoman rajoissa liikkeeseen yhden työpäivän (vaikka se olisikin 50 × 12 tunnin, ts. 600 tunnin työpäivä), se itse osoittautuu pääoman tuotantovoiman kehityksen rajaksi.
Työpalkka ei sisällä vain työläisen pitämistä elossa, vaan myös hänen uusintamisensa; niin että kun yksi työväenluokan edustaja kuolee, toinen korvaa hänet; kun 50 työläistä kuolee, on 50 uutta paikalla valmiina korvaamaan heidät. Itse 50 työläisessä — elollisena työvoimana — eivät ole edustettuina vain heidän oman tuotantonsa kustannukset, vaan myös ne kustannukset, jotka heidän vanhempiensa oli maksettava yli vanhempien yksilöinä saamien työpalkkojen, jotta työläset voisivat 50 uutena yksilönä tulla tilalle. Väestö siis kasvaa myös ilman työpalkkojen nousuakin. Entä miksi väestö ei kasva kyllin nopeasti ja miksi sen on saatava kasvulleen erityinen yllyke? Vain siksi että pääoma ei tyydy vain saamaan lisää »rikkautta» Ricardon käsittämässä merkityksessä, vaan se haluaa saada määräysvaltaansa lisää arvoa, lisää esineellistynyttä työtä. Mutta Ricardon mukaan pääoma voi saada entistä suuremman määrän esineellistynyttä työtä määräysvaltaansa vain siinä tapauksessa että työpalkka alenee; ts. saman pääoman toimintaa varten vaihdetaan esineellistynyttä työtä entistä suurempaan elollisten työpäivien määrään, ja näin ollen luodaan suurempi arvo. Saadakseen työpalkan alenemaan Ricardo edellyttää väestön kasvavan. Ja todistaakseen väestönkasvun hän edellyttää, että työpäivien kysyntä lisääntyy, toisin sanoen että pääoma voi ostaa enemmän esineellistynyttä työtä (se on esineellistynyt työvoimaan), että siis pääoman arvo on kasvanut. Mutta alun perin Ricardo lähti täsmälleen vastakkaisesta edellytyksestä ja käytti kiertotietä vain siksi että lähti siitä edellytyksestä. Jos 1000 punnalla voi ostaa 500 työpäivää ja tuotantovoima kasvaa, niin pääoma voi joko edelleen käyttää nämä 500 työpäivää samalla työalalla, tai se voi jakaantua ja käyttää yhdellä työalalla 250 ja toisella 2o0 työpäivää, jolloin myös 1000 punnan pääoma jakaantuu kahdeksi 500 punnan pääomaksi. Mutta koko tämä pääoma ei voi milloinkaan pitää määräysvallassaan enempää kuin 500 työpäivää, koska Ricardon mukaan päinvastaisessa tapauksessa ei vain tuotettujen käyttöarvojen pitäisi kasvaa, vaan myös niiden vaihtoarvon, sen esineellistyneen työajan, jota pääoma pitää määräysvallassaan. Jos näin ollen lähdetään Ricardon asettamasta edellytyksestä, silloin ei voi tapahtua työn kysynnän lisääntymistä. Jos niin kuitenkin [III–38] tapahtuu, silloin pääoman vaihtoarvo on kasvanut. Vrt. Malthusin »On value», jossa tekijä kylläkin reagoi ristiriitoihin tunteiden tasolla, mutta joutuu pulaan yrittäessään kehitellä niitä itsenäisesti.[120]
Olemme koko ajan puhuneet vain kahdesta pääoman elementistä, elollisen työpäivän kahdesta osasta, joista toinen on työpalkka ja toinen voitto, joista toinen edustaa välttämätöntä työtä ja toinen lisätyötä. Mihin siinä tapauksessa jäävät pääoman kaksi muuta osaa, jotka ruumiillistuvat työn materiaalissa ja työvälineissä? Mitä tulee yksinkertaiseen työprosessiin, niin työ edellyttää, että on olemassa työtä helpottava työväline ja materiaalia, jossa työ esittää itsensä ja jolle se antaa muodon. Tämä muoto antaa materiaalille käyttöarvon. Tästä käyttöarvosta tulee vaihdossa vaihtoarvo siinä määrin kuin se sisältää esineellistynyttä työtä. Mutta ovatko työn materiaali ja työväline pääoman rakenneosina niitä arvoja, jotka työn täytyy korvata?
Edellä esistetyssä esimerkissä,[121] jossa 100 taalerin pääoma jakaantui 50 taaleriksi puuvillaan, 40 taaleriksi työpalkkaan, 10 taaleriksi työvälineisiin, ja kun 40 taalerin työpalkka oli yhtä kuin 4 tunnin esineellistynyt työ, mutta pääoma teettää työläisellä 8 tuntia — tässä esimerkissä saattaa näyttää siltä että työläisen olisi uusinnettava näissä olosuhteissa 40 taalerin työpalkka, 40 taalerin lisäaika (voitto), 10 taalerin työvälineet ja 50 taalerin puuvilla — siis 140 taaleria, vaikka hän uusintaa vain 80 taaleria (ja hyvin monet ovat esittäneet Ricardolle vastaväitteitä: hän tarkastelee vain voittoa ja työpalkkaa tuotantokustannusten rakenneosina laskematta mukaan konetta ja materiaalia). [Työpalkan] 40 taaleria ovat puolen työpäivän tuote, ja toiset 40 taaleria ovat toisen, lisäpuolikkaan tuote. 60 taaleria ovat pääoman kummankin muun rakenneosan arvo. Koska työläisen todellinen tuote on ylitä kuin 80 taaleria, niin työläinen voi uusintaa vain 80 taaleria, ei 140. Hän olisi jopa aivan kuin alentanut näiden [työvälineisiin ja materiaaliin kulutetun] 60 taalerin arvoa, koska hänen uusintamistaan 80 taalerista 40 korvaa hänen työpalkkansa ja loput 40 taaleria — lisätyön tulos — ovat 20 taaleria alle 60 taalerin. 40 taalerin voiton sijasta kapitalisti olisi saanut 20 taalerin tappion sille pääomansa alkuperäiselle osalle, joka muodostuu työvälineistä ja materiaalista.
Miten työläisen pitäisi luoda 80 taalerin lisäksi vielä 60 taalerin arvo, kun puolet hänen työpäivästään luo, kuten hänen 40 taalerin työpalkkansa osoittaa, työvälineillä ja materiaaleilla vain 40 taaleria, ja toinen puoli luo sekin vain 40 taaleria; ja työläisellähän on käytettävissään vain yksi työpäivä eikä hän voi yhden päivän kuluessa tehdä työtä kahta päivää.
Olettakaamme että materiaalien 50 taaleria vastaavat x naulaa puuvillalankaa ja työvälineiden 10 taaleria yhtä värttinää. Mitä tulee ennen muuta käyttöarvoon, niin on selvää, että ellei puuvillalla jo ole langan ja puulla ja raudalla värttinän muotoa, ei työläinen voisi tuottaa mitään kangasta, mitään korkeampaa käyttöarvoa. Itse työläiselle nämä 50 ja 10 taaleria edustavat tuotantoprosessissa vain lankaa ja värttinää, mutta, eivät vaihtoarvoja. Hänen työnsä on muuttanut ne korkeammaksi käyttöarvoksi ja lisännyt niihin tietyn määrän esineellistynyttä työtä — 80 taaleria, tarkemmin sanoen 40 taaleria, joilla hän uusintaa työpalkkansa sekä 40 taaleria lisäaikaa. Käyttöarvoon — kankaaseen — sisältyy yksi työpäivä enemmän, mutta puolet tästä työpäivästä korvaa vain pääoman sen osan, jolla ostettiin oikeus määrätä työvoimasta. Työläinen ei ole luonut sitä esineellistynyttä työaikaa, joka sisältyy lankaan ja värttinään ja muodostaa osan tuotteen arvosta; hänelle ne olivat ja ovat yhä materiaalia, jolle hän antoi toisen muodon ja johon hän liitti uutta työtä. Ainoana ehtona on että hän ei ole tuhlannut niitä, eikä hän ole tehnyt niin mikäli hänen tuotteellaan on käyttöarvo ja lisäksi entistä korkeampi käyttöarvo. Tuotteeseen sisältyy nyt kaksi esineellistyneen työn osaa: tietyn työläisen työpäivä ja se työ, joka sisältyy jo työn materiaaliin — lankaan — ja värttinään riippumatta tietystä työläisestä ja ennen hänen työnsä alkamista.
Aikaisemmin esineellistynyt työ oli hänen [nykyisen] työnsä ehto; vain tämä aikaisemmin esineellistynyt työ tekee hänen työnsä työksi, mutta se ei maksa työläiselle mitään työtä. Olettakaamme että lankaa ja värttinää ei ole edellytetty pääoman rakenneosiksi, arvoiksi, eivätkä ne ole tulleet maksamaan mitään pääomalle. Silloin tuotteen arvo olisi yhtä kuin 80 taaleria, jos työläinen tekee työtä koko päivän ja 40 taaleria, jos luin tekee työtä puoli päivää. Tämä arvo olisi juuri ylitä kuin yksi esineellistynyt työpäivä. Lanka ja värttinä eivät todellakaan maksa tuotantoprosessissa mitään työläiselle; mutta niissä esineellistynyt työaika ei häviä, se säilyy ja saa vain toisen muodon. Jos työläisen olisi pitänyt tuottaa yhden ja saman työpäivän kuluessa kankaan lisäksi vielä lanka ja värttinäkin, niin [tuotanto]prosessi olisi todellisuudessa ollut mahdoton. Juuri se että lanka ja värttinä eivät vaadi sen enempää käyttöarvoina alkuperäisessä muodossaan kuin vaihtoarvoinakaan tietyn työläisen työtä, vaan ovat jo käytettävissä, johtaa siihen, että tietyn työläisen työ luo yhden työpäivän aikana tuotteen, jonka arvo on korkeampi kuin yhdessä työpäivässä luotu arvo. Kuitenkin työläinen luo tällaisen tuotteen vain siksi että hänen itsensä ei tarvitse tuottaa tätä työpäivän ylittävää arvon ylijäämää, vaan hän löytää sen materiaalina, edellytyksenä.
Työläisen voi siis sanoa uusintavan nämä arvot vain siinä mielessä että ne menisivät pilalle, olisivat hyödyttömiä ilman hänen työtään; mutta yhtä hyödytöntä olisi hänen työnsäkin ilman niitä. Jos työläinen tässä mielessä uusintaa nämä arvot, niin se ei tapahdu siksi että hän antaisi materiaalille ja työvälineille suuremman vaihtoarvon tai aloittaisi jonkin prosessin niiden vaihtoarvolla, vaan siksi, että hän ylipäätään alistaa ne yksinkertaiseen tuotantoprosessiin, että hän ylipäätään tekee työtä. [III–39] Se ei kuitenkaan maksa työläiselle pitempää työaikaa sen ajan lisäksi, jonka niiden jalostaminen ja niiden arvon lisääminen häneltä vaatii. Tämä on se ehto, jonka pääoma on asettanut työläiselle jotta hän tekisi työtä. Työläinen uusintaa materiaalin ja työvälineen arvon vain siten että antaa niille suuremman arvon ja tämän suuremman arvon antaminen on täsmälleen yhtä kuin hänen työpäivänsä. Kaiken muun osalta hän jättää nämä arvot sellaisiksi mitä ne ovat. Materiaalin ja työvälineen arvo säilytetään siten että niihin liitetään uusi arvo, ei siten että itse vanha arvo uusinnettaisiin, luotaisiin. Koska materiaali ja työväline ovat aikaisemman työn tuotetta, niin tämä aikaisemman työn tuote, tämän aikaisemmin esineellistyneen työn summa pysyy kyseisen työläisen tuotteen elementtinä, ja tuote sisältää uuden arvonsa lisäksi myös vanhan arvon.
Työläinen tuottaa siis todellisuudessa tässä tuotteessa vain arvon, joka on yhtä kuin se työpäivä, jonka hän on lisännyt tuotteeseen, eikä vanha arvon säilyttäminen tule maksamaan hänelle ehdottomasti mitään yli sen mitä uuden lisääminen hänelle maksaa. Vanha arvo on työläiselle pelkkää materiaalia ja se pysyy hänelle pelkkänä materiaalina muuttaapa tämä materiaali sitten muotoaan miten tahansa; se siis pysyy jonakin mikä on jo käytettävissä kyseisen työläisen työstä riippumatta. Se että tämä materiaali [ja työväline], jotka säilyvät, koska ne saavat vain toisen muodon, sisältävät itse jo työaikaa, se koskee pääomaa, mutta ei työläistä; myös tämä työaika on riippumaton tietyn työläisen työstä ja se jatkaa olemassaoloaan tämän työn jälkeen samalla tavalla kuin se oli olemassa ennen sen alkuakin. Tämä niin sanottu uusintaminen ei maksa työläiselle yhtään työaikaa, mutta se on hänen työaikansa ehto, koska se ei ole mitään muuta kuin käytettävissä olevan aineksen hyödyntämistä työläisen työn materiaalina [ja työvälineenä] ja suhtautumista siihen kuin materiaaliin [ja työvälineeseen].
Työläinen siis korvaa vanhan työajan itse työn tapahtumalla, ei lisäämällä tässä tarkoituksessa erityistä työaikaa. Hän korvaa sen lisäämällä yksinkertaisesti uutta työaikaa, minkä ansiosta vanha työaika säilyy tuotteessa ja tulee uuden tuotteen elementiksi. Työläinen ei siis korvaa työpäivällä raaka-aineen ja työvälineen arvoa. Kapitalisti siis saavuttaa tämän vanhan arvon säilyttämisen yhtä lailla ilmaiseksi kuin lisätyönkin. Kapitalisti [ei] kuitenkaan saavuta sitä ilmaiseksi siksi että se ei maksa mitään työläiselle; sen sijaan tämä on tulosta siitä, että materiaali ja työväline ovat jo olettamuksen mukaan kapitalistin kädessä eikä työläinen näin ollen voi tehdä työtä muuttamatta jo pääoman käsissä olevaa työtä esineelliseen muotoon, oman työnsä materiaaliksi [ja työvälineeksi] ja samalla säilyttämättä tässä materiaalissa [ja työvälineessä] esineellistynyttä työtä. Kapitalisti ei siis maksa työläiselle mitään siitä, että lanka ja värttinä — niiden arvo — ilmaantuvat uudelleen kankaan arvossa, ovat siis säilyneet. Tämä säilyminen tapahtuu yksinkertaisesti lisäämällä uutta työtä, joka antaa [langalle ja värttinälle] suuremman arvon.
Pääoman ja työn välisestä alkuperäisestä suhteesta käy siis ilmi, että se sama palvelus, jonka elollinen työ tekee esineellistyneelle työlle sen yhteyden nojalla, joka sillä tähän on elollisena työnä, ei maksa pääomalle mitään kuten se ei maksa työläisellekään, vaan ilmaisee vain sitä suhdetta, että materiaali ja työväline ovat työläiselle pääomaa, työläisestä riippumattomia edellytyksiä. Vanhan arvon säilyttäminen ei ole mikään uuden arvon lisäämisestä eroava tapahtuma, vaan se syntyy itsestään, ilmenee uuden arvon lisäämisen luonnollisena tuloksena. Se että tämä säilyttäminen ei maksa mitään pääomalle eikä liioin työläiselle, on asetettu jo pääoman ja työn suhteessa, joka sinänsä jo merkitsee voittoa yhdelle ja työpalkkaa toiselle.
Yksittäinen kapitalisti voi kuvitella (se ei vaikuta hänen laskelmiinsa) että jos hänellä on 100 taalerin pääoma, josta 50 taaleria kuluu puuvillaan, 40 taaleria elämisen tarvikkeisiin työn ylläpitämiseksi, 10 taaleria työvälineisiin ja jos hän laskee tuotantokustannuksiaan kohti 10 % voiton, niin työn on korvattava hänelle 50 taaleria puuvillasta, 40 taaleria elämisen tarvikkeista, 10 taaleria työvälineistä ja myös 10 % 50, 40 ja 10 taalerille, niin että kapitalistin kuvitelman mukaan työ luo hänelle raaka-aineita 55 taalerilla, elämisen tarvikkeita 44 taalerilla ja työvälineitä 11 taalerilla, yhteensä 110 taaleria. Mutta tämä on taloustieteilijöille omituinen kuvitelma, ja siitä huolimatta se on esitetty Ricardoa vastaan erittäin omahyväisesti jonakin kokonaan uutena asiana.
Jos työläisen työpäivä on yhtä kuin 10 tuntia, ja hän pystyy luomaan 8 tunnissa 40 taaleria, ts. luomaan työpalkkansa, tai, mikä on samaa, säilyttämään ja korvaamaan työkykynsä, niin hän tarvitsee 4⁄5 työpäivää korvatakseen pääomalle työpalkan, ja 1⁄5 työpäivästä eli 10 taaleria hän antaa pääomalle lisätyönä. Pääoma saa siis vaihdossa 40 taalerin työpalkasta, 8 tunnin esineellistyneestä työstä 10 tuntia elollista työtä ja tämä ylijäämä muodostaa pääoman koko voiton. Työläisen luoma koko esineellistynyt työ on siis 50 taaleria ja ovatpa työvälineen ja raaka-aineen kustannukset mitkä hyvänsä, työläinen ei voi lisätä niihin yhtään enempää, koska hänen työpäivänsä ei voi objektivoitua suuremmassa esineellistyneen työn määrässä. Mitä sitten tulee siihen että työläinen lisää nämä 50 taaleria eli 10 tuntia työtä (mistä 8 tuntia on pelkästään korvausta työpalkasta) 60 taaleriin, jotka ovat kuluneet raaka-aineeseen ja työvälineeseen, niin samalla työläinen säilyttää materiaalin ja työvälineen ja säilyttää ne nimenomaan saattamalla ne jälleen kontaktiin elollisen työn kanssa ja käyttämällä niitä työvälineenä ja materiaalina; se ei maksa työläiselle yhtään työtä (eikä hänellä olisi ylimääräistä aikaakaan ylimääräiseen työhön) eikä kapitalisti liioin maksa hänelle siitä. Tämä työn elävöittävä luonnonvoima, joka on siinä, että materiaalia ja työvälineitä käyttävä työ myös säilyttää ne jossain muodossa, säilyttää siis myös niissä esineellistyneen työn, sen vaihtoarvon — tulee pääoman, ei työn, voimaksi, niin kuin käy työn jokaiselle luonnonvoimalle tai yhteiskunnalliselle voimalle, joka ei ole aikaisemman työn tuote eikä sellaisen aikaisemman työn tuote, joka täytyy toistaa (esimerkiksi työläisen historiallinen kehitys jne.). Siksi pääoma ei myöskään maksa siitä. Yhtä vähän kuin työläiselle maksetaan siitä että hän osaa ajatella jne.
[III–40] Olemme nähneet[122], että alun perin sinä edellytyksenä, josta syntyy pääoma, on arvo, joka on eriytynyt joksikin itsenäisesti kiertoa vastassa olevaksi, ts. sellainen tavara, jolle vaihtoarvon määritys ei ole pelkästään muodollinen, ohimenevä määritys, jota tarvittaisiin vain jotta se voitaisiin vaihtaa toiseen käyttöarvoon ja joka lopulta katoaisi kulutusobjektina — raha rahana, raha, joka vedetään pois kierrosta ja säilyttää itsensä negatiivisesti suhteessa kiertoon. Toisaalta pääoman tuotteella sikäli kuin se ei ole itse pääoman pelkkää uusintamista (tämä uusintaminen on lisäksi vain muodollista, koska pääoman arvon kolmesta osasta todellisuudessa kulutetaan ja siis uusinnetaan vain yksi, se joka korvaa työpalkan; voitto puolestaan ei ole uusintamista, vaan lisäystä arvoon, lisäarvoa), — on tuloksenaan jälleen sellainen arvo, joka ei enää mene vastikkeena kiertoon, mutta jota toisaalta ei koroteta vielä pääomaksi — ts. arvo, joka on eriytynyt joksikin itsenäiseksi ja negatiivisesti kiertoa vastassa olevaksi — raha (kolmannessa, adekvaatissa muodossaan[123]). Kun raha alussa esiintyi pääoman edellytyksenä, sen syynä, se esiintyy nyt sen seurauksena. Ensimmäisessä liikkeessä raha johtui yksinkertaisesta kierrosta; toisessa liikkeessä se johtuu pääoman tuotantoprosessista. Ensimmäisessä liikkeessä raha siirtyy pääomaksi; toisessa se ilmenee pääoman itsensä asettamana pääoman edellytyksenä ja niin ollen jo itsessään pääomaksi asetettuna, sisällyttäen jo itseensä ajatuksellisen suhteen pääomaan. Se ei enää siirry yksinkertaisesti pääomaksi, vaan siinä, rahana, on jo asetettu että se voi muuttua pääomaksi.
Arvojen lisääntyminen on siis pääoman itselisäyksen tulos, ja lisäksi tämä pääoman itselisäys voi olla joko absoluuttisen tai suhteellisen lisäajan tulos: absoluuttisen työajan todellista lisääntymistä tai suhteellisen lisäajan lisääntymistä, ts. työpäivän sen jako-osan pienenemistä, joka on määritetty työvoiman säilyttämiselle välttämättömäksi työajaksi, määritetty välttämättömäksi työksi yleensä.
Elollinen työaika uusintaa vain esineellistyneen työajan (pääoman) sen osan, joka esiintyy vastikkeena oikeudelle pitää työläisen elollista työvoimaa määräysvallassa ja jonka tästä syystä on vastikkeen ominaisuudessa korvattava tässä työvoimassa esineellistyvä työaika, ts. korvattava elollisen työvoiman tuotantokustannukset — toisin sanoen säilytettävä työläinen hengissä työläisenä. Se mitä elollinen työ tuottaa yli tämän, ei ole uusintamista, vaan uuden luomista, tarkemmin sanoen luotua uutta arvoa, koska se on uuden työajan esineellistymistä käyttöarvossa. Se että raaka-aineeseen ja työvälineeseen sisältyvä työaika säilyy samalla, ei ole tulosta työn määrästä, vaan sen laadusta työnä ylipäätään; eikä siitä työn yleisestä laadusta, joka ei ole sen erityistä pätevyyttä, ei spesifisesti määrättyä työtä, vaan sisältyy siihen että työ työnä on työtä — tästä työn laadusta ei makseta erikseen, koska pääoma on vaihdossaan työläisen kanssa ostanut tämän laadun.
Tämän laadun (työn spesifisen käyttöarvon) vastike puolestaan mitataan yksinkertaisesti sillä työajan määrällä, jonka tämä työn spesifinen käyttöarvo on tuottanut. Käyttäessään työvälinettä työvälineenä ja muuttaessaan raaka-aineen muotoa työläinen lisää ensi sijassa raaka-aineen ja työvälineen arvoon sellaisen uuden työn määrän, joka on yhtä kuin hänen omaan työpalkkaansa sisältyvä työaika; kaikki se mitä työläinen yli sen lisää, on lisätyöaikaa, lisäarvoa. Mutta sen yksinkertaisen suhteen nojalla, jossa työvälinettä käytetään työvälineenä ja raaka-aineesta tulee työn raaka-aine, sen yksinkertaisen prosessin nojalla, jossa raaka-aine ja työväline tulevat kosketuksiin työn kanssa, tulevat työn välineeksi ja kohteeksi ja siten elollisen työn esineellistyminä itse työn momenteiksi, — niiden nojalla raaka-aine ja työväline eivät säily muodoltaan, vaan substanssiltaan; taloustieteellisesti tarkasteltuna niiden substanssina on esineellistynyt työaika. [Raaka-aineessa ja työvälineessä] esineellistynyt työaika lakkaa olemasta yksipuolisessa esineellisessä muodossa ja siitä syystä se lakkaa olemasta pelkkänä esineenä kemiallisten jne. prosessien aiheuttaman hajoamisen alainen; se lakkaa siksi, että tämä esineellistynyt työaika ilmenee nyt elollisen työn materiaalisena olemassaolotapana — välineenä ja objektina.
Pelkästään esineellistyneestä työajasta, jonka esineellisessä olemisessa työ säilyy enää vain kadonneena, säilyy enää vain tämän esineellistyneen työajan luonnollisen substanssin ulkopuolisena ulkoisena muotona, ulkoisena suhteessa itse substanssiin (esimerkiksi pöydän muoto suhteessa puuhun tai telan muoto suhteessa rautaan), työnä, joka on pelkästään olemassa aineellisen ulkoisessa ulkopuolisessa muodossa, — tällaisesta esineellistyneestä työajasta kehittyy aineksen yhdentekevyys muotoa kohtaan. Esineellistynyt työaika ei säilytä tätä muotoaan minkään uusintamisen elollisen immanenttisen lain nojalla, siten kuin esimerkiksi puu säilyttää muotonsa puuna (puuaine säilyy puuna tietyssä muodossa siksi, että tämä muoto on puuaineen muoto, samaan aikaan kun pöydän muoto on puuainekselle satunnainen, ei ole sen substanssin immanenttinen muoto); muoto on tässä olemassa vain aineelliselle sisällölle ulkoisena muotona eli muoto itse on olemassa vain aineellisesti. Näin ollen hajoaminen, joka kohtaa tämän muodon ainesta, hajottaa muodonkin. Mutta silloin kun raaka-aine ja työväline esiintyvät elollisen työn ehtoina, ne itse elävöittyvät uudelleen. Esineellistynyt työ lakkaa olemasta ulkoisena, yhdentekevänä, kuolleena muotona aineessa, koska se itse ilmaantuu uudelleen elollisen työn momentiksi, elollisen työn suhteeksi omaan itseensä esineellisessä materiaalissa, elollisen työn esineellisyydeksi, sen välineeksi ja objektiksi (elollisen työn esineellisiksi [aineellisiksi] ehdoiksi).
Sen seurauksena, että elollinen työ muuttaa materiaalissa toteutuessaan samalla itse tätä materiaalia, — muutoksen määrää työn tarkoitus ja sen tarkoituksenmukainen toiminta (eikä muutos rajoitu, kuten kuolleessa esineessä, muodon, ulkoisen aineksen luomiseen, olemassa olevan esineen pelkän katoavan näennäisyyden luomiseen) — seurauksena tästä materiaali säilyy tietyssä muodossa ja aineksen muodonmuutos tulee alistetuksi työn tarkoitukselle. Työ on elollinen, muotoa luova tuli; se on esineiden katoavuutta, niiden ajallisuutta, joka esiintyy [III–41] elollisen ajan esineille antamana muotoiluna. Yksinkertaisessa tuotantoprosessissa — arvonlisäysprosessi jätetään tässä sivuun — käytetään esineiden muodon katoavuutta hyväksi jotta niistä saataisiin käyttöön kelpaavia.
Kun puuvillasta tulee lankaa, langasta kangasta, kankaasta painettua tai värjättyä tms., ja tästä vaikkapa puku, on 1) puuvillan substanssi säilynyt kaikissa näissä muodoissa. (Kemiallisessa prosessissa, työn säätämässä aineenvaihdossa on kaikkialla tapahtunut vastikkeiden (luonnollisten) vaihto jne.) 2) Kaikissa näissä myöhemmissä prosesseissa on aine saanut entistä hyödyllisemmän muodon, koska se on saanut paremmin kulutukseen soveltuvan muodon; kunnes se vihdoin saa sellaisen muodon, jossa se voi välittömästi tulla kulutuksen kohteeksi, jossa aineen kuluttaminen ja sen muodon hävittäminen siis tulee ihmisen toteuttamaksi kulutukseksi, ja itse aineen muuttuminen ilmenee sen välittömänä käyttönä. Puuvilla-aines säilyy kaikissa näissä prosesseissa; se häviää käyttöarvon yhdessä muodossa tehdäkseen tilaa korkeammalle muodolle kunnes saadaan sellainen esine, joka on välittömän kulutuksen kohde.
Mutta muutettaessa puuvilla langaksi se asetetaan tiettyyn suhteeseen työn myöhempiin lajeihin. Ellei tätä myöhempää työtä ilmaannukaan, ei ainoastaan puuvillalle annettu muoto ole hyödytön, toisin sanoen uusi työ ei ole vain vahvistamatta aikaisempaa työtä, vaan myös materiaali pilataan, koska puuvilla saa langan muodossa käyttöarvon vain mikäli se tulee uudelleen muokattavaksi: se on käyttöarvoa vain suhteessa siihen käyttöön, jota myöhempi työ sille antaa. Langaksi muokattu puuvilla on käyttöarvo vain sikäli kuin sen muoto — langan muoto — häviää sen ottaessa kankaan muodon samaan aikaan kun puuvillalla voi puuvillan olomuodossaan olla loputtoman paljon hyödyllistä käyttöä.
Siten puuvillan ja langan, materiaalin ja sen muodon käyttöarvo menisi hukkaan ilman myöhempää työtä; tämä käyttöarvo tuhottaisiin sen sijaan että se tuotettaisiin. Sekä materiaali että sen muoto, sekä aines että sen muoto säilytetään myöhemmällä työllä — säilytetään käyttöarvoina — kunnes ne saavuttavat sellaisen käyttöarvon asun, jonka käyttö on sen kulutusta. Yksinkertaiseen tuotantoprosessiin siis sisältyy, että aikaisempi tuotantovaihe säilytetään myöhemmän vaiheen avulla ja että korkeampaa astetta edustavan käyttöarvon luomisella säilytetään vanha käyttöarvo tai sitä muutetaan vain sen verran kuin sitä korotetaan käyttöarvona. Juuri elollinen työ säilyttää keskeneräisen työn tuotteen käyttöarvon tekemällä tämän tuotteen myöhemmän työn materiaaliksi. Kuitenkin elollinen työ säilyttää keskeneräisen työn vain siten, ts. suojaa sen käyttökelvottomuudelta ja tuhlaantumiselta vain siten että se muokkaa keskeneräistä työtä oman tarkoituksensa mukaisesti, tekee sen ylipäätään uuden elollisen työn kohteeksi.
Tämä vanhan käyttöarvon säilyttäminen ei ole sellainen prosessi, joka tapahtuisi uuden työn avulla vanhan käyttöarvon muokkaamisen (tai sen loppuun saattamisen) ohessa, vaan vanhan käyttöarvon säilyttämisen toteuttaa itse uusi työ, joka luo korkeamman käyttöarvon. Muuttamalla langan kankaaksi, ts. käsittelemällä lankaa kutomisen raaka-aineena, elollisen työn erityisen lajin raaka-aineena (ja langalla on käyttöarvoa vain sikäli kuin sillä kudotaan) — kutomistyö säilyttää sen käyttöarvon, joka puuvillalla sellaisenaan oli ja jonka se säilytti spesifisessä muodossa langassa. Kutomistyö säilyttää [aikaisemman] työn tuotteen tekemällä sen uuden työn raaka-aineeksi; ensiksi se ei kuitenkaan liitä mukaan mitään uutta työtä ja toiseksi se säilyttää raaka-aineen käyttöarvon siinä samalla, toisen työn avulla. Kutomistyö säilyttää puuvillan hyödyllisyyden lankana muuttamalla langan kankaaksi. {Kaikki tämä kuuluu jo tuotantoa yleensä käsittelevään ensimmäiseen lukuun.} Se säilyttää puuvillan kutomisella. Tämä työn säilyttäminen tuotteena eli työn tuotteen käyttöarvon säilyttäminen siten että tästä tuotteesta tulee uuden työn raaka-aine, että se ilmaantuu uudelleen tarkoituksenmukaisen elollisen työn materiaalisena esineellisyytenä — se on yksinkertaisessa tuotantoprosessissa annettu. Työllä on suhteessa käyttöarvoon se ominaisuus, että se säilyttää olemassa olevan käyttöarvon, korottaa sitä, ja että työ korottaa sitä tekemällä sen uuden, lopullisen tarkoituksen määräämän työn kohteeksi, ts. siirtämällä käyttöarvon jälleen yhdentekevän olemassaolon muodosta työn esineellisen materiaalin, työn ruumiin muotoon.
(Sama koskee myös työvälinettä. Värttinä säilyy käyttöarvona vain siten että sitä käytetään kehräämiseen. Muussa tapauksessa sillä määrätyllä muodolla, jonka rauta ja puu tässä saavat, pilattaisiin käytön kannalta sekä se työ, joka antoi niille sanotun muodon että se materiaali, jolle muoto annettiin. Vain sen seurauksena, että värttinä esiintyy elollisen työn välineenä, tämän työn elämäntoiminnan esineellisenä momenttina, säilyy tässä puun ja raudan käyttöarvo aivan samoin kuin niiden muotokin. Värttinän tarkoituksena on tulla käytetyksi työvälineenä, mutta käytetyksi nimenomaan kehräämisprosessissa. Suurempi tuottavuus, jonka värttinä antaa työlle, luo enemmän käyttöarvoja ja korvaa siten työvälineen käyttöprosessissa loppuun kulutetun käyttöarvon. Tämä ilmenee kaikkein selvimmin maanviljelyksessä, koska [tuote] esiintyy siellä kaikkein helpoimmin — nimittäin varhaisemmin kuin missään muualla — välittömästi elämisen tarvikkeena ja käyttöarvona, esiintyy käyttöarvona erotukseksi vaihtoarvosta. Jos maanviljelijä saa kuokalla viljaa kaksi kertaa enemmän kuin ilman sitä, silloin hänen tarvitsee käyttää vähemmän aikaa itse kuokan tuottamiseen; hänellä on riittävästi ruokatarvikkeita jotta hän voi tehdä uuden kuokan.)
Pääoman arvon rakenneosat — yksi niistä on olemassa materiaalin, toinen työvälineen muodossa — eivät ilmene arvonlisäysprosessissa suhteessa työläiseen, ts. suhteessa elolliseen työhön (työläinen on näet tässä prosessissa olemassa vain elollisena työnä), arvoina, vaan tuotantoprosessin yksinkertaisina momentteina, ne ilmenevät käyttöarvoina työtä varten, työn tehokkuuden esineellisinä ehtoina eli sen esineellisinä momentteina. Itse työn luonteeseen kuuluu, että hyödyntäessään työvälinettä työvälineenä [III–42] ja antaessaan raaka-aineelle korkeamman käyttöarvon muodon elollinen työ säilyttää ne samalla. Mutta näin säilytetyt työn käyttöarvot ovat pääoman rakenneosina vaihtoarvoja, ja sellaisina ne ovat sisältämiensä tuotantokustannusten, niissä esineellistyneen työn paljouden määräämiä. (Käyttöarvoa koskee vain jo esineellistyneen työn laatu.) Esineellistyneen työn määrä säilyy siten, että kontakti elolliseen työhön säilyttää työn laadun käyttöarvona myöhempää työtä varten.
Puuvillan käyttöarvo, samoin kuin sen käyttöarvo lankana säilyy siten että puuvilla muokataan lankana kankaaksi; siten että puuvilla [langan asussa] on kutomisessa olemassa sen esineellisenä momenttina (konerukin ohella). Siten säilyy siis myös se työajan määrä, joka sisältyi puuvillaan ja puuvillalankaan. Se mikä ilmenee yksinkertaisessa tuotantoprosessissa menneen työn laadun säilyttämisenä, ja siksi myös sen materiaalin säilyttämisenä, johon tämä mennyt työ sisältyy, se ilmenee arvonlisäysprosessissa jo esineellistyneen työn määrän säilyttämisenä. Pääomalle tämä on esineellistyneen työn määrän säilyttämistä tuotantoprosessin nojalla; itse elolliselle työlle se on vain jo olemassa olevan, työtä varten olemassa olevan käyttöarvon säilyttämistä.
Elollinen työ lisää uuden työmäärän; se ei kuitenkaan säilytä jo esineellistynyttä työmäärää tällä määrällisellä lisäämisellä, vaan elollisen työn laadullaan eli sillä, että se suhtautuu työnä niihin käyttöarvoihin, jotka sisältävät menneen työn. Kuitenkaan elolliselle työlle ei makseta tästä laatuominaisuudesta, joka sillä on elollisena työnä — ellei se olisi elollista työtä, sitä ei ostettaisi ollenkaan — vaan sen itsensä sisältämän työn määrästä. Maksetuksi tulee, kuten kaikissa muissakin tavaroissa, vain sen käyttöarvon hinta. Elolliselle työlle ei makseta siitä spesifisestä laatuominaisuudesta, että se lisää jo esineellistyneeseen työmäärään uuden työmäärän säilyttäen samalla tämän esineellistyneen työn laadussaan, eikä se myöskään maksa työläiselle mitään, koska se on hänen työvoimansa luonnonominaisuus.
Tuotantoprosessissa kumoutuu työn eroaminen esineellisistä olemassaolon momenteistaan: työvälineestä ja materiaalista. Pääoman ja palkkatyön olemassaolo perustuu tähän eroon. Eron kumoutumisesta, joka todella tapahtuu tuotantoprosessissa — muutoin ei näet voitaisi lainkaan tehdä työtä — pääoma ei maksa. (Kumoutuminen ei liioin synny työläisen kanssa harjoitettavasta vaihdosta, vaan itse työstä tuotantoprosessissa. Mutta tällaisena tiettynä aikana tehtävänä työnä tämä työ on jo liitetty pääomaan, on sen momentti. Tämä työn säilyttävä voima ilmenee siis pääoman itsesäilytysvoimana. Työläinen lisäsi vain uuden työn; menneellä työllä on — niin pian kuin pääoma on olemassa — ikuinen olemassaolo arvona, ja tämä olemassaolo on riippumaton menneen työn aineellisesta olomuodosta. Tällaisena asia ilmenee sekä pääomalle että työläiselle.) Jos pääoman olisi myös maksettava tästä kumoutumisesta, se lakkaisi heti olemasta pääomaa. Tämä kuuluu kokonaan siihen aineelliseen rooliin, jota työ luonnostaan esittää tuotantoprosessissa; se kuuluu työn käyttöarvoon.
Mutta käyttöarvona työ kuuluu kapitalistille; pelkkänä vaihtoarvona taas työläiselle. Työläistä ei lainkaan koske työn elollinen laatuominaisuus, sen kyky säilyttää itse tuotantoprosessissa esineellistynyt työaika muuttamalla se elollisen työn esineelliseksi olemassaolotavaksi. Tämä omaksi ottaminen, jolla elollinen työ tekee itse tuotantoprosessissa työvälineen ja materiaalin oman sielunsa ruumiiksi ja herättää ne samalla kuolleista, on tosiasiassa ristiriidassa sen kanssa, että työ on vailla kohdetta, ts. on olemassa työläisessä jonakin todellisena vain työläisen välittömässä elämäntoiminnassa — kun taas työn materiaali ja työväline ovat olemassa pääomassa joinakin itseään-varten-olevina. (Tähän on palattava myöhemmin.)
Pääoman arvonlisäysprosessi toteutuu yksinkertaisen tuotantoprosessin nojalla ja tässä yksinkertaisessa tuotantoprosessissa siten, että elollinen työ tulee luonnonmukaiseen suhteeseen olemassaolonsa materiaalisiin momentteihin. Mutta niin pian kuin elollinen työ asettuu tähän suhteeseen, suhde ei ole enää olemassa itse työtä, vaan pääomaa varten; itse elollinen työ on jo pääoman momentti.
Näemme siis, että kapitalisti — sen nojalla että hän todellakin maksaa työläiselle vastikkeen työläisen työvoiman sisältämistä tuotantokustannuksista, ts. antaa työläiselle varat työvoimansa säilyttämiseksi, mutta anastaa itselleen elollisen työn — saa työläisen kanssa käymässään vaihdossa ilmaiseksi kaksi asiaa: ensiksi lisätyön, joka lisää hänen pääomansa arvoa, ja toiseksi samalla sen elollisen työn laadun, jonka avulla hän säilyttää pääoman rakenneosissa materialisoituneen menneen työn ja siten jo olemassa olevan pääoman arvon. Tämä säilyttäminen ei kuitenkaan toteudu sillä, että elollinen työ suurentaa esineellistyneen työn määrää, luo arvoa, vaan yksinkertaisesti sillä että lisätessään uutta työmäärää elollinen työ on olemassa elollisena työnä, on tuotantoprosessin asettamassa immanenttisessa suhteessa materiaaliin ja työvälineeseen; näin ollen elollinen työ säilyttää jo olemassa olevan pääoman arvon elollisen työn laatunsa ansiosta. Mutta tässä laadussaan itse elollinen työ on yksinkertaisen tuotantoprosessin momentti ja kapitalistin tarvitsee maksaa tästä sen laadusta yhtä vähän kuin hänen tarvitsee lankaa ja värttinää ostaessaan maksaa näiden hinnan lisäksi vielä siitä että nekin ovat samoin tuotantoprosessin momentteja.
Kun esimerkiksi kauppakriisien yms. aikana tehtaita pysäytetään, käy todellakin ilmi, että kone ruostuu ja lanka on hyödytön ja lisäksi pilalle menevä rasite, niin pian kuin niiden yhteys elolliseen työhön katkeaa. Kun kapitalisti teettää työläisellä [III–43] työtä pelkästään luodakseen lisäarvoa — luodakseen arvoa, jota ei ole vielä käytettävissä olemassa — niin heti kun hän lakkaa teettämästä työtä osoittauttuu, että myös hänen jo olemassa oleva pääomansa menettää arvoaan; käy siis ilmi, että elollinen työ ei ainoastaan lisää uutta arvoa, vaan juuri lisäämällä uuden arvon vanhaan elollinen työ säilyttää, ikuistaa vanhan arvon.
(Näin tulee aivan selvästi ilmi, miten typerää on syyttää Ricardoa siitä, että hän käsittää vain voiton ja työpalkan tuotantokustannusten välttämättömiksi rakenneosiksi eikä laske mukaan raaka-aineesta ja työvälineestä muodostuvaa pääoman osaa. Koska raaka-aineeseen ja työvälineeseen sisältyvä arvo vain säilytetään, se ei vaadi mitään uusia tuotantokustannuksia. Mitä sitten tulee näihin jo olemassa oleviin arvoihin, ne kaikki puolestaan palautuvat esineellistyneeksi työksi — välttämättömäksi työksi ja lisätyöksi — työpalkaksi ja voitoksi. Pelkällä luonnonmateriaalilla — mikäli siinä ei esineellisty yhtään ihmistyötä, mikäli se näin ollen on pelkkää materiaa, on olemassa ihmistyöstä riippumatta — ei ole mitään arvoa, koska arvo on vain esineellistynyttä työtä; siinä on yhtä vähän arvoa kuin siinä ylipäätään on yleisiä elementtejä.)
Näin ollen olemassa olevan pääoman säilyttäminen sen arvoa lisäävällä työllä ei maksa pääomalle mitään eikä siitä syystä kuulu tuotantokustannuksiin. Vaikka olemassa olevat arvot säilyvät tuotteessa ja niistä siis tarvitsee vaihdossa saada vastikkeita, ei näiden arvojen säilyttäminen tuotteessa kuitenkaan maksa pääomalle mitään eikä se näin ollen voi myöskään sisällyttää niitä tuotantokustannuksiin. Näitä arvoja ei myöskään korvata työllä, koska niitä ei kuluteta lukuun ottamatta sitä, että ne kulutetaan työn kannalta yhdentekevässä, työn ulkopuolelle jäävässä olemassaolomuodossaan, ts. työllä kulutetaan (kumotaan) juuri se, mikä niissä on katoavaa. Reaalisesti kulutetaan vain työpalkka.
Palatkaamme vielä kerran esimerkkiimme.[124] Olkoon 100 taalerin pääoma, nimittäin 50 taaleria raaka-ainetta, 40 taaleria työtä ja 10 taaleria tuotantovälineitä. Työläinen tarvitkoon 4 tuntia luodakseen 40 taaleria, elämälleen välttämättömät tarvikkeet eli tuotannon sen osan, joka on välttämätön hänen säilymiselleen; hänen työpäivänsä olkoon 8 tuntia. Kapitalisti saa siis ilmaiseksi 4 tunnin ylimäärän; hänen lisäarvonsa on yhtä kuin 4 esineellistynyttä tuntia, 40 taaleria. Hänen tuotteensa on siis yhtä kuin 50 + 10 (säilytettyjä, ei uusinnettuja arvoja; arvoina ne ovat säilyneet pysyvinä, muuttumattomina) + 40 taaleria (työpalkka, joka on uusinnettu, koska se on kulutettu työpalkan muodossa) + 40 taaleria lisäarvoa. Summa on 140 taaleria.
Näistä 140 taalerista siis 40 on ylimäärää. Kapitalistin on elettävä tuotantoprosessin aikana ja jo ennen kuin hän alkoi tuottaa; siihen kuluu vaikkapa 20 taaleria. Ne hänellä on oltava 100 taalerin pääoman lisäksi; niille on siis kierrossa oltava vastikkeet. (Meitä ei tässä koske lainkaan miten nämä vastikkeet ovat syntyneet.) Pääoma edellyttää kiertoa pysyvänä suureena. Nämä vastikkeet ovat käytettävissä yhä uudelleen ja uudelleen. Kapitalisti kuluttaa siis 20 taaleria voitostaan. Ne menevät yksinkertaiseen kiertoon. Myös 100 taaleria menee yksinkertaiseen kiertoon, mutta muuttuakseen taas uuden tuotannon edellytyksiksi: 50 taaleria raaka-aineisiin, 40 taaleria työläisen elämisen tarvikkeisiin ja 10 taaleria työvälineisiin. Tästä jää vielä lisäarvo] lisättäväksi sellaisenaan, 20 taalerin uusi, vasta luotu arvo. Tämä lisäarvo on rahaa, se on arvo, joka esiintyy negatiivisesti itsenäisenä suhteessa kiertoon. Tämä raha ei voi astua kiertoon pelkkänä vastikkeena, vaihdettavaksi pelkkiin kulutusesineisiin, koska kierto on edellytetty muuttumattomaksi. Mutta rahan itsenäinen, illusorinen olemassaolo on jo kumottu; raha on enää olemassa lisätäkseen arvoaan; ts. tullakseen pääomaksi.
Mutta tullakseen pääomaksi raha pitäisi vaihtaa uudelleen tuotantoprosessin momentteihin, työläistä varten tuleviin elämisen tarvikkeisiin, raaka-aineeseen ja työvälineeseen; kaikki nämä esineet palautuvat esineellistyneeseen työhön, ne voidaan luoda vain elollisella työllä. Niin ollen raha, niin pian kuin se an sich[125] on nyt jo olemassa pääomana, on yksinkertaisesti maksuosoitus tulevaan (uuteen) työhön. Esineellisesti se on olemassa vain rahana. Lisäarvo, esineellistyneen työn lisäys on, niin pian kuin se on olemassa jonakin itsenäisenä, rahaa; mutta raha on an sich jo pääomaa; sellaisena se on maksuosoitus uuteen työhön. Pääoma ei ole tässä suhteessa enää vain olemassa olevaan työhön, vaan myös tulevaan työhön. Pääoma ei myöskään esiinny tässä enää yksinkertaisiksi elementeikseen tuotantoprosessissa hajonneena vaan rahaksi muuntuneena mutta kyseessä ei ole enää raha pelkkänä yleisen rikkauden abstraktisena muotona, vaan raha maksuosoituksena yleisen rikkauden reaaliseen mahdollisuuteen — työkykyyn, ja lisäksi sellaiseen työkykyyn, joka on vasta tulossa. Rahalle, joka esiintyy tällaisena maksuosoituksena, on sen materiaalinen olemassaolo rahana yhdentekevä ja sen tilalle voidaan ottaa mikä tahansa omistustodistus. Aivan kuin valtion arvopaperien haltijalla, on jokaisella kapitalistilla vasta saamassaan arvossa maksuosoitus tulevaan työhön, ja ottamalla haltuun käsillä olevana ajankohtana tehtävän työn hän samalla ottaa haltuun jo tulevan työn. (Tätä pääoman puolta on tarkasteltava myöhemmin. Tässä tulee jo ilmi se pääoman ominaisuus, että se on arvona olemassa erillään substanssistaan. Tässä on jo laskettu luoton perusta.) Näin ollen pääoman kasaantuminen rahan muodossa ei suinkaan ole työn materiaalisten olosuhteiden materiaalista kasaantumista, vaan työhön kohdistuvien omistustodistusten kasaantumista, tulevan työn asettamista palkkatyöksi, pääoman käyttöarvoksi. Uudelle luodulle arvolle ei ole olemassa valmista vastiketta; mahdollisuus tähän on vain uudessa [III–44] työssä.
Meidän esimerkissämme on siis absoluuttisella lisätyöajalla — sillä että työläinen tekee työtä 8 tuntia 4 tunnin sijasta — luotu 40 taalerin lisäarvo, luotu rahaa, lisäksi sellaista rahaa, joka on muotonsa puolesta jo pääomaa (pääoman ennakolta annettuna mahdollisuutena, ei niin kuin aikaisemmin, jolloin tämä mahdollisuus syntyi siitä, että raha lakkasi olemasta rahaa sellaisenaan); on luotu uusi arvo, joka lisätään vanhaan arvoon, olemassa olevaan rikkauden maailmaan.
Jos tuotantovoima nyt kaksinkertaistuu, niin että työläisen on 4 tunnin välttämättömän työn sijasta tehtävä työtä vain 2 tuntia, ja kapitalisti teettää hänellä siis entiseen tapaan työtä 8 tuntia, silloin saadaan seuraava laskelma: 50 taaleria materiaaliin, 20 työpalkkaan, 10 työvälineeseen, 60 lisäarvoa (6 tuntia, aikaisemmin 4). Absoluuttisen lisäarvon kasvu on 2 tuntia eli 20 taaleria. Summa on yhtä kuin 140 taaleria (tuotteessa).
Summa on entiseen tapaan 140 taaleria; mutta tästä summasta 60 taaleria on lisäarvoa ja siitä on entiseen tapaan 40 taaleria lisäajan absoluuttista kasvua [yli välttämättömän työajan rajojen] ja 20 taaleria sen suhteellista kasvua. Mutta yksinkertaiseen vaihtoarvoon sisältyy entiseen tapaan vain 140 taaleria. Onko nyt [tuotantovoimien kaksinkertaistuessa] vain käyttöarvojen määrä lisääntynyt vai onko luotu uusi arvo? Aikaisemmin pääoman täytyi aloittaa uudelleen 100 taalerilla kasvaakseen uudelleen 40 %. Miten käy 20 taalerin [suhteelliselle] lisäarvolle? Aikaisemmin pääoma söi 20 taaleria; sille jäi 20 taalerin arvo. Nyt se syö 20; sille jää 40 taaleria. Toisaalta tuotantoon menevä pääoma oli aikaisemmin 100 ja on nyt 80. Se mikä yhtäältä on voitettu arvossa sen yhdessä määrityksessä, on toisaalta menetetty arvossa sen toisessa määrityksessä.
Ensimmäinen pääoma menee uudelleen tuotantoprosessiin; se tuottaa uudelleen 20 taalerin lisäarvon (tästä on vähennetty kapitalistin kuluttama määrä). Tämän toisen operaation päättyessä on olemassa uusi luotu arvo, jolla ei ole mitään valmista vastiketta ja joka on suuruudeltaan 20 taaleria, ja yhdessä ensimmäisten 20 taalerin kanssa se tekee 40 taaleria.
Ottakaamme nyt toinen pääoma [jonka tuotantovoima on kaksinkertainen edelliseen verrattuna]. 50 taaleria materiaaliin, 20 taaleria työpalkkaan (yhtä kuin 2 tuntia), 10 taaleria työvälineisiin. Mutta näillä kahdella tunnilla [jotka kuluvat työpalkkaan] pääoma tuottaa 8 tuntia vastaavan arvon, tarkemmin sanoen 80 taaleria, joista 20 taaleria korvaa [työpalkkaan kuluneet] tuotantokustannukset. Jäljelle jää 60 taaleria, koska 20 taaleria uusintaa työpalkan (ne siis katoavat työpalkkana). [Jos toinen pääoma astuu uudelleen tuotantoprosessiin, niin tämän toisen operaation päättyessä se tuottaa yhdessä ensimmäisen 60 taalerin lisäarvon kanssa] 60 + 60, ts. 120 taaleria. Tämän toisen operaation päättyessä on 20 taaleria mennyt kapitalistin kulutukseen ja on jäänyt 40 taaleria lisäarvoa; yhdessä ensimmäisten 40 taalerin kanssa se tekee 80 taaleria.
Kun ensimmäisellä [pääomalla] tehdään kolmas operaatio, kasaantuu kaikkiaan 60 taaleria [lisäarvoa], toisella — 120; kun ensimmäisellä [pääomalla] tehdään neljäs [operaatio], niin kasaantuu 80, toisella 160 taaleria. Sen verran kuin tuottavan pääoman vaihtoarvo pienenee siirryttäessä ensimmäisestä pääomasta toiseen, saman verran on pääoma kasvanut arvona.
Oletetaan että molempia pääomia voitaisiin yhdessä lisäarvojensa kanssa käyttää pääomana, ts. että niiden lisäarvo voidaan vaihtaa uuteen elolliseen työhön. Saamme silloin seuraavan laskelman (jätämme [kapitalistin] kulutuksen syrjään); ensimmäinen pääoma tuottaa [voiton suhdeluvun ollessa] 40 %; toinen 75 %; 40 % 140:stä on 56; 75 % 140:stä (tarkemmin sanoen 80 on pääomaa, 60 on lisäarvoa) on 105. Ensimmäisessä tapauksessa [lisäarvon tuottavan kulutuksen seurauksena] kokonaistuote on yhtä kuin 140 + 56, ts. 196 taaleria; toisessa tapauksessa kokonaistuote on yhtä kuin 140 + 105, ts. 245 taaleria. Siten [tuotteen] absoluuttinen vaihtoarvo on toisessa tapauksessa 49 taaleria suurempi.
Ensimmäisellä pääomalla on 40 taaleria uuden työajan ostamiseen; työtunnin muodostama arvo edellytettiin 10 taaleriksi; niin ollen ensimmäinen pääoma ostaa näillä 40 taalerilla 4 uutta työtuntia, jotka tuottavat sille 80 taaleria (niistä 40 on korvausta työpalkasta), ts. ne antavat 8 työtuntia.[126] Ensimmäinen pääoma on [tuotantoprosessin] päättyessä yhtä kuin 140 + 80 {tarkemmin sanoen meillä on tässä ensin 100 yksikön pääoman uusintaminen; lisäarvo on 40; toisin sanoen pääoma on uusinnettaessa 140. [Sijoitetun pääoman] ensimmäiset 100 taaleria uusintuvat 140:nä, toiset 40 taaleria (koska ne kulutetaan vain uuden työn ostoon, ts. eivät tässä tuota yksinkertaista korvausta millekään arvolle — mikä muutoin on mahdoton edellytys) tuottavat 80}. Siis tuotantoprosessin päättyessä ensimmäinen pääoma on yhtä kuin 140 + 80 = 220.
Toinen pääoma on [ensimmäisen tuotantokierroksen päättymisen jälkeen] yhtä kuin 140 taaleria; 80 taaleria tuottaa 60 taalerin lisäarvon; ts. 80 taaleria uusiutuu 140:nä; siihen liittyvät 60 taaleria [kapitaloitu lisäarvo] uusiutuvat sen sijaan (koska ne kulutetaan kokonaan työn ostamiseen eivätkä siis mene minkään arvon yksinkertaiseen korvaamiseen, vaan uusintavat itsensä ja luovat lisäarvon) 240:nä; siis tuotantoprosessin päättyessä toinen pääoma on yhtä kuin 140 + 240 = 380. (Se tuottaa 160 taaleria enemmän kuin ensimmäinen pääoma, sen lisäaika on yhtä kuin 24 tuntia kun ensimmäisen pääoman lisäaika oli yhtä kuin 8 tuntia.) Tuloksena on siis että toinen pääoma tuottaa suuremman vaihtoarvon, koska siinä esineellistyy enemmän työtä; sen lisätyö on 16 tunnin verran suurempi kuin ensimmäisen pääoman lisätyö.
[III–45] Tässä on huomautettava toisestakin seikasta: 140 taaleria 40 prosentilla tuottaa 56 taaleria; pääoma ja korot[127] tekevät yhteensä 140 + 56 = 196; me saimme kuitenkin [ensimmäiselle pääomalle] 220 taalerin summan; sen mukaan laskettuna 140 taalerin korko ei ole 56, vaan 80 taaleria, mikä merkitsisi 57 1⁄7 % 140:lle (140 : 80 = 100 : x; x = 8000 / 140 = 57 1⁄7. Toisessa tapauksessa on aivan samoin 140 taaleria tuottaa 75 prosentilla 105 taaleria; pääoma yhdessä korkojen kanssa tekee 140 + 105 = 245; me saimme kuitenkin [toiselle pääomalle] 380 taalerin summan; sen mukaan laskettuna 140 taalerin korko ei ole 105, vaan 240 taaleria (sillä 140 + 240 = 380 taaleria); ts. [171 3⁄7 %] (140 : 240 = 100 : x; x = 24000 / 140 [= 171 3⁄7]).
Mistä tämä sitten johtuu? (Miksi ensimmäisessä tapauksessa saatiin 57 1⁄7 % eikä 40 % ja toisessa 171 3⁄7 % eikä 75 %?) Kun ensimmäisessä tapauksessa saatiin 57 1⁄7 %, on siinä siis liikaa 17 1⁄7 %; toisessa tapauksessa saatiin 171 3⁄7 % eikä 75 %, siis liikaa 96 3⁄7 %. Mistä siis johtuu ensinnäkin kummankin tapauksen erojen epäyhtenäisyys ja toiseksi eroavuudet kummassakin tapauksessa?
Ensimmäisessä tapauksessa alkuperäinen 100 taalerin pääoma muodostuu 60 taalerista (materiaaliin ja työvälineisiin) ja työhön kulutetuista 40 taalerista; 3⁄5 pääomasta on käytetty materiaaliin [ja työvälineisiin], 2⁄5 työhön. Ensimmäiset 3⁄5 pääomasta eivät tuota lainkaan korkoa; jälkimmäiset 2⁄5 tuottavat 100 %. Mutta jos laskussa lähdetään koko pääomasta, se on kasvanut vain 40 %; 2⁄5 [40 %] 100:sta on yhtä kuin 40. 100 % tälle 40:lle merkitsee vain 40 % koko 100:sta; ts. kokonaisuus kasvaa 2⁄5. Jos nyt vasta lisätystä 40 taalerin pääomasta samoin vain 2⁄5 olisi kasvanut 100 %, se merkitsisi kokonaisuuden kasvua 16 taalerilla. 40 + 16 = 56 taaleria. Se tekee yhdessä 140 kanssa 196 taaleria, mikä todellakin on 40 % lisäys 140 taalerille, jos pääoma ja korot otetaan yhdessä.
Kun 40 taaleria [uutta lisättyä pääomaa] kasvaa 100 %, ts. kaksinkertaistuu, saadaan 80 taaleria. (Jos 100 % kasvu tulisi [vain] 2⁄5:lle 40:stä, se tekisi 16 taaleria [voittoa].) 40 taaleria 80:stä korvaa [työpalkkaan käytetyn] pääoman, 40 taaleria muodostaa voiton.
[Ensimmäisestä tapauksesta] saadaan siis seuraava laskelma.
100 C[128] + 40 Z[129] + 40 C + 40 Z = 220;
ts. meillä on tässä 140 taalerin pääoma ja sille laskettu kokonaiskorko on 80 taaleria. Mutta jos laskemme toisin, saamme:
100 C + 40 Z + 40 C + 16 Z = 196;
ts. saisimme 140 taalerin pääoman, jolle laskettu kokonaiskorko on 56 taaleria.
Saimme [ensimmäisessä laskelmassa] liikaa korkoa; 40 taalerin pääomalle laskettu liian suuri korko on 24 taaleria. Mutta 24 taaleria on 3⁄5 kun lasketaan 40 (3 × 8 = 24); ts. [100 taalerin] pääoman ohella vain 2⁄5 [uudesta lisätystä 40 taalerin] pääomasta on kasvanut 100 %; koko [uusi lisätty] pääoma on siis kasvanut vain 2⁄5, ts. 16 taaleria.
40 taalerin pääomalle laskettu korko kasvoi liikaa 24 taaleria (se merkitsee 100 % kasvua 40 taalerin pääoman 3⁄5:lle); 24 24:lle on 100 % 3 × 8:lle (ts. 3⁄5:lle 40:stä). Mutta 40 taalerin kokonaissummalle tulee tässä laskelmassa 60 % [liiallinen voitto] [alkuperäisen] 40 % sijasta; ts. laskimme 40 taalerille liikaa 24 taaleria (3⁄5), kun taas 24:n kasvu 40:lle on 60 %. Laskimme siis 40 taalerin pääomalle liikaa 60 % (60 % on 3⁄5 100:sta). Laskimme sitten 140 taalerin pääomalle liikaa 24 taaleria (ja se merkitsee 220:n ja 196:n eroa), siis liikaa on kaikkiaan 17 1⁄7 %.[130] Emme siis ole laskeneet 140 taalerin kokonaispääomalle liikaa 60 %; kuten 40 taalerin pääomalle, vaan vain 17 1⁄7 %; se merkitsee 42 6⁄7 % eroa, mikä vastaa sitä että 140 taalerin pääomasta 40 taalerille on laskettu liikaa 24 taaleria.
Tilanne on analoginen myös toisessa tapauksessa.[131]
Toisessa tapauksessa sijoitetusta 80 taalerin pääomasta, jolla tuotetaan 140 taaleria, korvataan yksinkertaisesti 50 + 10 taaleria [jotka käytettiin raaka-aineeseen ja työvälineeseen]; 20 taaleria [jotka käytettiin työpalkkaan] tuottavat uusinnettuna neljä kertaa isomman suureen: 80 taaleria (joista 20 taaleria on uusinnettu [työvoiman arvo] ja 60 taaleria lisäarvo). Kun 20 taaleria [jotka on käytetty työpalkkaan] tuottavat kolme kertaa suuremman lisäarvon, 60 taaleria, niin 60 taaleria [uudelleen kulutettua pääomaa] tuottaa 180 taalerin lisäarvon.
[IV–1] Ei ole syytä viipyä enää pitempään näissä hyvin ikävystyttävissä laskelmissa. Asian ydin on yksinkertaisesti seuraava. Jos ensimmäisen esimerkkimme tavoin 3⁄5 [sijoitetusta pääomasta] (60 taaleria 100:sta) on materiaalia ja työvälineitä ja (40 taaleria) työpalkkaa ja jos pääoma tuottaa 40 % voiton, niin [tuotantoprosessin] lopussa pääoma on yhtä kuin 140 taaleria (tämä 40 % voitto on samaa kuin se että välttämättömän työn ollessa 6 tuntia kapitalisti teettää [työläisellä] työtä 12 tuntia, ts. saa 100 prosentin voiton välttämättömälle työajalle). Jos voitetut 40 taaleria toimivat taas pääomana samojen edellytysten vallitessa — eivätkä nämä edellytykset ole vielä tässä vaiheessa muuttuneet — niin 40 taalerista täytyy jäJleen käyttää 3⁄5, ts. 24 taaleria, materiaaliin ja työvälineisiin ja 2⁄5 työhön; niin että nyt [uuden tuotantoprosessin tuloksena] enää vain työpalkka kaksinkertaistuu: se oli 16 taaleria ja muuttuu 32 taaleriksi. Siten 16 taaleria on uusinnettua työpalkkaa ja 16 taaleria lisätyötä. Meillä on siis tuotantoprosessin päättyessä 40 + 16 = 56 taalerin voitto, mikä merkitsee 40 % [voiton suhdelukua], 140 taalerin kokonaispääoma olisi näin ollen tuottanut samoissa oloissa 196 taaleria. Tästä ei pidä päätellä, kuten useimmissa poliittis-taloustieteellisissä teoksissa, että mainitut 40 taaleria käytettäisiin kokonaisuudessaan työpalkkaan, elollisen työn ostamiseen, ja että ne siksi tuottaisivat tuotantoprosessin päättyessä 80 taaleria.
Jos sanotaan että 100 taalerin pääoma tuottaa jonakin ajanjaksona 10 % ja toisena 5 %, niin mikään ei ole sen virheellisempää kuin päätellä tästä Careyn[132] ja kumppanien tavoin, että ensimmäisessä tapauksessa pääoman osuus tuotannosta on 1⁄10 ja siis työn osuus vain 9⁄10, ja että toisessa tapauksessa pääoman osuus on vain 1⁄20, ja työn osuus siis 19⁄20; ts. tehdään se johtopäätös, että jos voiton osuus laskee, niin työn osuus nousee. Pääoma ei suinkaan tajua arvonlisäysprosessinsa luonnetta ja vain kriisien aikoina sillä on kiinnostusta tämän luonteen käsittämiseen, ja pääoma katsoo omalta kannaltaan 100 taalerin pääomalle tulevaa 10 % voittoa luonnollisesti siten, että tämän pääoman arvon rakenneosat — materiaali, työväline ja työpalkka ovat muka kasvaneet yhdenmukaisesti 10 %, että siis pääoma on muka 100 taalerin arvojen summana, määrättyjen arvoyksiköiden tiettynä määränä kasvanut 10 %.
Todellisuudessa nousevat tässä esiin seuraavat kysymykset: 1) missä keskinäisessä suhteessa pääoman rakenneosat olivat ja 2) kuinka paljon lisätyötä pääoma on ostanut työpalkassa esineellistyneillä työtunneilla. Jos tunnen pääoman kokonaissumman, sen arvon rakenneosien keskinäisen suhteen (käytännössä minun täytyisi myös tietää mikä osa tuotantovälineistä on kulutettu tuotantoprosessin aikana loppuun, ts. mikä osa menee todella tähän prosessiin) ja saadun voiton, niin silloin tiedän kuinka paljon lisätyötä on luotu.
Jos [työväline ja] materiaali muodostavat (yksinkertaisuuden vuoksi oletetaan, että materiaali [samoin kuin työvälinekin] tulee kokonaan tuotannon materiaaliksi, kulutetaan kokonaan tuottavasti) 3⁄5 pääomasta, ovat siis 60 taaleria ja jos työpalkka on 40 taaleria ja jos 100 taalerin voitto on 10, se merkitsee että 40 taalerin esineellistyneellä työajalla ostettu työ on luonut tuotantoprosessissa 50 taalerin esineellistyneen työn; siis tehty lisäaika tai luotu lisäarvo on 25 %, ts. 1⁄4 välttämättömästä työajasta. Jos siis työläinen tekee työtä kaksitoistatuntisen päivän, hän on tehnyt 2 2⁄5 tuntia lisäaikaa ja hänen välttämätön työaikansa, joka tarvitaan pitämään hänet hengissä yhden päivän, on 9 3⁄5 työtuntia.
Vaikka tuotantoprosessissa luotu uusi arvo on vain 10 taaleria, niin todellisen suhdeluvun mukaan nämä 10 taaleria on laskettava 40 eikä 100 taalerille. 60 taalerin arvo ei ole luonut mitään uutta arvoa, vaan sen on luonut työpäivä. Siten työläinen on lisännyt työvoimaan vaihdettua pääomaa 25 % eikä 10 %. Kokonaispääoma on saanut 10 % lisäyksen. 10 taalerin voitto on 25 % 40 taalerista ja vain 10 % 100 taalerista. Näin ollen pääoman voiton suhdeluku ei suinkaan ilmaise sitä suhdelukua, jonka mukaan elollinen työ lisää esineellistynyttä työtä; sillä tämä lisäys on pelkästään yhtä kuin se ylimäärä, jolla työläinen uusintaa työpalkkansa, ts. se on yhtä kuin se aika, jonka työläinen tekee työtä yli sen mikä hänen on tehtävä uusintaakseen työpalkkansa.
Jos työläinen ei olisi yllä olevassa esimerkissä kapitalistin [palkkaama] työläinen eikä suhtautuisi 100 taalerin sisältämiin käyttöarvoihin kuin pääomaan, vaan yksinkertaisesti kuin työnsä esineellisiin ehtoihin, niin ennen kuin hän aloittaa tuotantoprosessin uudelleen hänellä pitäisi olla 40 taalerin edestä elämisen tarvikkeita, jotka hän kuluttaa työpäivän aikana ja 60 taalerin edestä työvälineitä ja materiaalia. Työläinen tekisi työtä vain 4⁄5 työpäivää, ts. 9 3⁄5 tuntia ja työpäivän päättyessä hänen tuotteensa ei olisi 110, vaan 100 taaleria, jotka hän vaihtaisi uudelleen [työnsä esineellisten olosuhteiden mukaan] edellä mainituissa määräsuhteissa ja hän aloittaisi joka kerta tämän prosessin samalla tavoin uudelleen. Mutta työläinen tekisi myös työtä 2 2⁄5 tuntia vähemmän, ts. vaihtaessaan työaikaansa 40 taalerin edestä elämisen välineitä työläinen säästäisi 25 % lisätyötä, 25 % lisäarvoa; jos työläinen tekisi joskus työtä 2 2⁄5 tuntia enemmän kun hänellä olisi käytettävissään välttämätöntä materiaalia ja välttämättömiä työvälineitä, hänelle ei tulisi mieleenkään sanoa luoneensa 10 % uuden tulon: hän sanoisi luoneensa 25 % uuden tulon, koska hän pystyisi ostamaan 1⁄4 enemmän elämisen tarvikkeita, 50 taalerilla 40 sijasta; olisihan ainoastaan elämisen tarvikkeilla arvoa työläiselle, koska häntä kiinnostaisivat käyttöarvot.
Pahamaineisen tri Pricen korkojen yhteenlasku, joka johti jalosyntyisen Pittin typerään [valtiovelkojen][133] kuoletusrahastoon, perustuu siihen illuusioon, että uutta tuloa [IV–2] ei luoda vaihtamalla 40 taalerissa esineellistyneet 9 3⁄5 työtuntia 12 elolliseen tuntiin, jolloin tälle pääoman osalle luotaisiin 25 % lisäarvo, vaan että kokonaispääoma lisääntyy yhtäläisesti 10 %: 10 % 60 taalerin [pysyvälle pääomalle] on 6 taaleria, mutta 10 % 40 taalerin [vaihtelevalle pääomalle] on 4 taaleria. Lisätulon [Mehrgewinn] identtisyys sekä absoluuttisen että suhteellisen lisätyöajan kanssa asettaa laadullisen rajan pääoman kasaamiselle: työpäivän (se aika 24 tunnin puitteissa jona työläisen työvoima voi toimia), tuotantovoiman kehitysaste ja samanaikaisten työpäivien paljouden määräävän väestönkehityksen aste. Jos lisätulo sitä vastoin käsitetään pelkäksi koroksi, ts. sellaisena suhteena, jossa pääoma lisääntyy jollakin imaginaarisella silmänkääntötempulla [sleight-of-hand] — siinä tapauksessa [pääoman kasaamisen] raja on pelkästään määrällinen ja silloin on täysin käsittämätöntä miksi pääoma ei liitä joka aamu korkoja pääomana itseensä ja luo näin korkoa korolle päättymättömässä geometrisessa sarjassa.[134] Taloustieteilijät ovat käytännössä nähneet, että Pricen esittämä korkojen kasvu on mahdottomuus, mutta silti he eivät ole löytäneet siinä piilevää karkeaa virhettä.
Tuotantoprosessin päättyessä saaduista 110 taalerista on 60 taaleria (materiaali ja työvälineet) pysynyt — sikäli kuin ne ovat arvoja — ehdottoman muuttumattomina. Työläinen ei ole ottanut niistä mitään eikä lisännyt niihin mitään. Lisäksi se että työläinen säilyttää esineellistyneen työn ilmaiseksi pääomaa varten — nimenomaan sillä että hänen työnsä on elollista työtä — näyttää pääoman kannalta siltä että työläisen pitäisi maksaakin vielä kapitalistille siitä, että tämä antaa työläisen työn edustajana päästä adekvaattiin yhteyteen [työn] esineellistyneiden momenttien, sen esineellisten ehtojen kanssa. Mitä sitten tulee muihin 50 taaleriin, niin 40 taaleria niistä ei edusta pelkkää säilyttämistä, vaan todellista uusintamista, koska pääoma on luovuttanut ne itseltään työpalkan muodossa ja työläinen on kuluttanut ne; 10 taaleria edustaa sitä, mikä on tuotettu yli uusintamisen, tarkemmin sanottuna 1⁄4 välttämättömästä työstä vastaavan lisätyön tuotetta (2 2⁄5 tunnin tuotetta).
Vain nämä 50 taaleria ovat kyseisen tuotantoprosessin tuote. Jos työläinen näin ollen jakaisi [uuden lisätyn työn] tuotteen kapitalistin kanssa niin että saisi [voiton suhdeluvun ollessa 10 %] 9⁄10 tuotteesta, silloin työläisen ei pitäisi saada 40 taaleria (ja hän olisi saanut ne etukäteen ja olisi siten uusintanut ne; tosiasiassa työläinen olisi siis maksanut ne kokonaisuudessaan takaisin pääomalle ja olisi kaupanpäällisiksi säilyttänyt jo olemassa olevan arvon ilmaiseksi pääomaa varten), mikä olisi vain 8⁄10 [uuden lisätyn työn] tuotteesta, vaan 45 taaleria, jolloin pääomalle jäisi vain 5 taaleria. Kapitalistille jäisi siis hänen 100 taalerilla aloittamansa tuotantoprosessin tuotteena lopulta käteen vain 65 taaleria.
Todellisuudessa työläinen ei saa uusinnetuista 40 taalerista mitään, kuten ei myöskään 10 taalerin lisäarvosta. Jos sen sijaan työläisen uusintamat 40 taaleria käsitetään siten että ne on etukäteen määrätty toimimaan uudelleen työpalkkana, ts. palvelemaan uudelleen pääomaa elollisen työn ostamisessa ja jos puhutaan tässä esiintyvästä suhteesta, niin voidaan vain sanoa, että 9 3⁄5 tunnin esineellistynyt työ (40 taaleria) ostaa 12 tunnin elollisen työn (50 taaleria) ja tuottaa näin 25 % lisäarvon todella tuotetulle arvonlisäysprosessin tuotteelle (joka on osittain uusinnettu palkkatilastona, osittain tuotettu uudelleen lisäarvona).
Alkuperäinen 100 taalerin pääomahan oli kokoonpantu näin:
| [Materiaali] | [Työväline] | [Työpalkka] |
| 50 | 10 | 40 |
Tuotettu lisätulo oli 10 taaleria (lisäaika oli yhtä kuin 25 % välttämättömästä työajasta). Yhteensä 110 taaleria.
Olettakaamme nyt että alkuperäinen 100 taalerin pääoma olisi kokoonpantu näin:
| [Materiaali] | [Työväline] | [Työpalkka] |
| 60 | 20 | 20 |
Olkoon [tuotantoprosessin] tulos 110 taaleria. Tavallinen taloustieteilijä ja vielä tavallisempi kapitalisti sanoo, että 10 % [voitto] on tuotettu yhtäläisesti pääoman kaikista osista. Mutta 80 taalerin pääoma olisi nytkin vain säilynyt; sen arvo ei olisi kokenut mitään muutoksia. 20 taaleria olisi vain vaihdettu 30 taaleriin; lisätyö olisi siis kasvanut 50 %:iin [välttämättömästä työajasta] eikä olisi enää 25 %.
Tarkastelkaamme kolmatta tapausta, jossa 100 taalerin alkuperäinen pääoma on kokoonpantu näin:
| [Materiaali] | [Työväline] | [Työpalkka] |
| 70 | 20 | 10 |
[Tuotantoprosessin] tulos on 110 taaleria. Muuttumaton arvo on siten 90 taaleria. Uusi tuote on yhtä kuin 20 taaleria; lisäarvo tai lisäaika on siis 100 % [välttämättömästä työajasta].
Meillä on tässä kolme tapausta, joissa kokonaispääoman voitto on aina ilman muutosta 10 taaleria, mutta uusi luotu [lisä]arvo on ensimmäisessä tapauksessa 25 % siitä esineellistyneestä työstä, joka on kulutettu elollisen työn ostamiseen, toisessa tapauksessa se on 50 % ja kolmannessa 100 %.
Piru vieköön nämä kirotut laskuvirheet![135] Mutta mitäpä siitä, aloittakaamme alusta.
Ensimmäisessä tapauksessa meillä oli:
| Muuttuman arvo | Palkkatyö | Lisäarvo | Summa |
| 60 | 40 | 10 | 110 |
Oletamme jatkuvasti, että työpäivä on yhtä kuin 12 tuntia. (Voisimme myös olettaa, että työpäivä pitenee, että se oli aikaisemmin esimerkiksi vain x tuntia, mutta on nyt x + b tuntia mutta tuotantovoima on pysynyt muuttumattomana; tai että molemmat tekijät ovat muuttuvia.)
[IV–3] Jos työläinen
| tuottaa | 12 | tunnissa | 50 | taaleria |
| niin | 1 | » | 4 1⁄6 | » |
| 9 3⁄5 | » | 40 | 12 tunnissa 50 taaleria. | |
| 2 2⁄5 | » | 10 |
Työläisen välttämätön työ on siis 9 3⁄5 tuntia (40 taaleria); lisätyö on näin ollen 2 2⁄5 tuntia ([ja luo] 10 taalerin arvon). 2 2⁄5 tuntia on 1⁄5 työpäivästä. Työläisen lisätyö on 1⁄5 työpäivästä; hän luo siis 10 taalerin arvon. Jos tarkastelemme nyt näitä 2 2⁄5 tuntia korkona, jotka pääoma sai vaihtaessaan 9 3⁄5 tuntia esineellistynyttä työaikaa elolliseen työhön niin 2 2⁄5 : 9 3⁄5 = 12⁄5 : 48⁄5, ts. 12 : 48 = 1 : 4. Siis 2 2⁄5 tuntia on yhtä kuin 1⁄4 [työpalkkaan sijoitetusta] pääomasta, siis 25 % tästä pääomasta. Samoin 10 taaleria : 40 taaleria = 1 : 4 = 25 %.
Teemme nyt yhteenvedon koko tuloksesta:
N:o I)
| Alkuperäinen pääoma |
Muuttumaton arvo |
Työpalkkaa korvaamaan uusinnettu arvo |
Tuotteen lisäarvo | |
| 100 taaleria | 60 taaleria | 40 taaleria (9 3⁄5 työtuntia) |
10 taaleria | |
| Kokonaissumma | Lisäaika ja lisäarvo |
% vaihdetusta esineellistyneestä työstä |
||
| 110 taaleria | 2 2⁄5 työtuntia 10 taaleria |
25 % | ||
(Voitaisiin sanoa, että työväline, sen arvo pitää paitsi korvata myös uusintaa, koska työväline käytetään tuotantoprosessissa loppuun, kulutetaan siinä. Tätä on käsiteltävä kiinteää pääomaa koskevassa jaksossa. Tosiasiassa työvälineen arvo siirtyy materiaalin arvoon; sikäli kuin se on esineellistynyttä työtä, se muuttaa vain muotoaan. Kun edellä esitetyssä esimerkissä materiaalin arvo oli 50 taaleria ja työvälineen arvo 10 taaleria, niin nyt kun työvälinettä on kulutettu 5 taalerilla on materiaalin arvo (yhdessä työvälineen kulutetun osan arvon kanssa] 55 taaleria ja työvälineen arvo on 5 taaleria; jos työväline kulutetaan loppuun, materiaalin arvo [yhdessä kulutetun työvälineen arvon kanssa] nousee 60 taaleriin. Se on yksinkertaisen tuotantoprosessin elementti. Työvälinettä ei ole kulutettu tuotantoprosessin ulkopuolella, kuten on työpalkan laita.)
Tulemme nyt toiseen olettamaamme tapaukseen:
| Alkuperäinen pääoma |
Muuttumaton arvo |
Työpalkkaa korvaamaan uusinnettu arvo |
Tuotteen lisäarvo |
Kokonaissumma |
| 100 | 80 | 20 | 10 taaleria | 110 taaleria |
Jos työläinen tuottaa 12 tunnissa 30 taaleria, niin 1 tunnissa hän tuottaa 2 1⁄2 taaleria, 8 tunnissa 20 taaleria ja 4 tunnissa 10 taaleria. 10 taaleria on 50 % 20 taalerista, samoin 4 tuntia 8 tunnista; lisäarvo on yhtä kuin 4 tuntia, 1⁄3 työpäivää eli 10 taaleria.
Siis:
N:o II)
| Alkuperäinen pääoma |
Muuttumaton arvo |
Työpalkkaa korvaamaan uusinnettu arvo |
Tuotteen lisäarvo | |
| 100 taaleria | 80 taaleria | 20 taaleria (8 työtuntia) |
10 taaleria | |
| Kokonaissumma | Lisäaika ja lisäarvo |
% [vaihtelevasta pääomasta] |
||
| 110 taaleria | 4 työtuntia 10 taaleria |
50 % | ||
Kuten ensimmäisessä, niin myös toisessa tapauksessa on 100 taalerin kokonaispääoman voitto 10 %, mutta ensimmäisessä tapauksessa on pääoman tuotantoprosessissa saama todellinen lisäarvo 25 % ja toisessa 50 % välttämättömästä työajasta.
Esimerkki n:o II:n edellytykset ovat sinänsä yhtä mahdolliset kuin esimerkki I:n edellytykset. Mutta jos niitä verrataan toisiinsa, niin esimerkki II:n edellytykset näyttävät latteilta. Materiaali ja työväline ovat nousseet 60 taalerista 80 taaleriin, työn tuottavuus on alentunut 4 1⁄6 taalerista [uutta luotua arvoa] tunnissa 2 1⁄2 taaleriin ja lisäarvo [lisäarvon suhdeluku] on kasvanut 100 %. (Jos kuitenkin oletetaan, että ensimmäisessä tapauksessa työpalkkaan menevä suurempi pääoma ilmaisee suurempaa työpäivien määrää ja toisessa tapauksessa pienempää, silloin esimerkki II:n edellytys on oikea.)
Jos välttämätön työpalkka, ts. työn arvo, joka on ilmaistu taalereissa, olisi alentunut, se olisi sinänsä yhdentekevää. Ilmaistaanpa 1 työtunnin arvo sitten 2 tai 4 taalerissa, niin 12 työtunnin tuote vaihtuu (kierrossa) sekä ensimmäisessä että toisessa tapauksessa 12 työtuntiin ja molemmissa tapauksissa lisätyö ilmenee lisäarvona. Edellytyksen n:o II latteus johtuu siitä, että 1) olemme ottaneet työajan maksimiksi 12 tuntia emmekä siis voi ottaa mukaan laskelmaan suurempaa tai pienempää työpäivien määrää; 2) kun kasvatamme enemmän pääomaa yhtäällä [muuttumattoman arvon puolella], silloin emme ainoastaan vähennä enemmän välttämätöntä työtä, vaan meidän on myös vähennettävä sen arvoa, samaan aikaan kun [sekä sijoitetun pääoman että kokonaistuotteen] arvo pysyy samana. Toisessa tapauksessa [kokonaistuotteen] hinnan pitäisi päinvastoin nousta. Sen että työläinen voisi elää pienemmällä työmäärällä, ts. että hän tuottaa enemmän samalla tuntimäärällä, ei pitäisi tulla ilmi [IV–4] yhteen välttämättömän työn tuntiin menevän taalerimäärän pienenemisessä, vaan välttämättömien työtuntien määrän vähenemisessä.
Jos työläinen esimerkiksi saa, niin kuin ensimmäisessä tapauksessa, 4 1⁄6 × 9 3⁄5 taaleria, mutta tämän arvon käyttöarvo — sen on oltava muuttumaton ilmaistakseen arvoa (ei hintaa) — on kasvanut siinä määrin että työläinen ei tarvitse elollisen työvoimansa tuottamiseen enää 9 3⁄5 tuntia, kuten ensimmäisessä tapauksessa, vaan vain 8 tuntia, sen olisi saatava ilmauksensa arvon lisääntymisenä. Mutta meidän esimerkissämme »muuttumaton arvo» on asettamiemme ehtojen mukaisesti vaihteleva suure ja muuttumattomia ovat ne 10 %, jotka esiintyvät tässä muuttumattomana lisäyksenä uusintavaan työhön, vaikka ne ilmaisevat joka kerta eri prosenttiosuuksia tästä uusintavasta työstä.
Ensimmäisessä tapauksessamme muuttumaton arvo on pienempi kuin toisessa tapauksessa, mutta [uuden lisätyn] työn kokonaistuote on suurempi. Koska 100 taalerin [sijoitetun pääoman] toisen rakenneosan on kasvettava jos toinen pienenee; koska absoluuttisen työajan määrätty kesto pysyy muuttumattomana; koska edelleen [uuden lisätyn] työn kokonaistuote pienenee vastaavassa suhteessa kuin »muuttumaton arvo» suurenee ja suurenee vastaavasti kuin tämä pienenee, niin [uuden lisätyn] työajan käytön ollessa sama saamme täsyä sitä vähemmän [uuden lisätyn] työn (absoluuttista) tuotetta, mitä enemmän [pysyvää] pääomaa käytetään. Se pitäisi täysin paikkansa sillä perusteella, että jos tietystä summasta, esimerkiksi 100 taalerista, kulutetaan enemmän »muuttumattomaan arvoon», niin [uuteen lisättävään] työaikaan voidaan kuluttaa vähemmän, ja siksi voidaan ylipäätään luoda suhteellisesti vähemmän uutta arvoa kulutettuun pääomaan verrattuna. Mutta siinä tapauksessa — jotta pääomalle saatava voitto olisi mahdollinen — ei työaika saa olla kiinteä, kuten esimerkissämme, tai jos se on kiinteä, niin »muuttumattoman arvon» kasvaessa ja lisäarvon [suhdeluvun] kasvaessa samaan aikaan ei työtunnissa luotu arvo saa pienentyä, kuten tässä tapahtuu, koska se on mahdotonta, vaan työtuntien lukumäärän täytyisi vähentyä. Meidän esimerkissämme edellytetäänkin juuri tätä työtunnissa luodun arvon pienenemistä. Edellytämme ensimmäisessä tapauksessa, että 12 tunnin työllä tuotetaan 50 taaleria [uutta luotua arvoa], mutta toisessa tapauksessa vain 30 taaleria. Ensimmäisessä tapauksessa annamme työläisen tehdä työtä [työpalkkansa vastikkeen uusintamiseksi] 9 3⁄5 tuntia, mutta toisessa vain 8 tuntia, vaikka hän tuottaakin toisessa tapauksessa edellytyksemme mukaan tunnissa vähemmän. Tämä on järjetöntä.
Mutta eikö näissä luvuissa ole sentään jotain paikkansa pitävää, jos ne otetaan toiselta kannalta? Kun materiaali ja työväline vievät työhön verrattuna suhteellisesti suuremman osuuden pääoman rakenneosista, eikö silloin absoluuttinen uusi arvo pienene, vaikka se suhteellisesti ottaen kasvaakin? Tässä tapauksessa käytetään vähemmän elollista työtä suhteessa tiettyyn pääomamäärään; vaikka siis tämän elollisen työn [tuotteen] ylimäärä yli työn kulujen tuleekin suuremmaksi ja vaikka näin ollen sen prosenttinen suhde työpalkkaan, ts. sen prosenttinen suhde todella kulutettuun [vaihtelevaan] pääomaan kasvaakin, niin eikö tämän pääoman tapauksessa absoluuttinen uusi arvo ole välttämättä suhteellisesti pienempi kuin sen pääoman tapauksessa, joka käyttää vähemmän työn materiaalia ja työvälineitä (juuri tämä onkin päämomentti muuttumattoman arvon muuttumisessa, ts. sen arvon, joka ei arvona muutu tuotantoprosessissa) ja enemmän elollista työtä, — ja juuri sen nojalla, että jälkimmäinen pääoma käyttää suhteellisesti enemmän elollista työtä?
Siinä tapauksessa työvälineiden lisääntyminen vastaa tuotantovoiman lisääntymistä, koska pääoman [n:o II] luoma lisäarvo ei ole tässä sen enempää kuin aikaisemmassakaan tuotantotavassa [pääoma n:o I] suorassa suhteessa pääoman käyttöarvoon, sen tuotantovoimaan, ja jo yksistään tuotantovoiman lisääntyminen luo lisäarvoa, vaikka ei suinkaan samassa määräsuhteessa.
Tuotantovoiman lisääntyminen, jonka on pakko saada ilmaisunsa työvälineiden arvon lisääntymisessä, siinä kasvavassa ominaispainossa, jonka työvälineet saavat pääoman kuluissa, tuo välttämättä mukanaan materiaalin lisääntymisen, koska suuremman tuotemäärän tuottamiseksi on muokattava enemmän materiaalia. (Mutta tuotantovoiman lisääntyminen on myös suhteessa tuotteen laatuun; jos tietty tuote on määrätyn laatuinen, lisääntyminen vaikuttaa vain tuotteen määrään; ja jos tuotteen tietty määrä on annettu, se vaikuttaa vain tuotteen laatuun; tuotantovoiman lisääntyminen voi olla suhteessa kumpaankin.)
Vaikka [materiaalin ja työvälineen saadessa sijoitetussa pääomassa entistä suuremman ominaispainon] (välttämättömän) työn määrä on pienempi suhteessa lisätyöhön, tai kun ylipäätään elollisen työn määrä suhteessa pääomaan on pienempi, niin eikö pääoman tuottama lisäarvo voi yhtä kaikki kasvaa siitä huolimatta, että se pienenee suhteessa koko pääomaan, ts. siitä huolimatta että niin sanottu voiton suhdeluku laskee?
Ottakaamme esimerkiksi 100 taalerin pääoma. Olkoon alkuperäinen materiaali 30 ja työväline 30 (muuttumattomaan arvoon menee kaikkiaan 60). Työpalkka on 40 (4 työpäivää). Voitto on 10. Voitto merkitsee tässä 25 % uutta arvoa, jos voitto lasketaan suhteessa työpalkassa esineellistyneeseen työhön, ja 10 %, jos se lasketaan suhteessa pääomaan.
Tulkoon sitten materiaaliksi 40 ja työvälineeksi 40. Tuotantovoima kaksinkertaistukoon niin että [työpalkkaan] tarvitaan enää kaksi työpäivää, ts. 20 taaleria. Olettakaamme nyt, että absoluuttiseksi voitoksi, ts. koko pääomaa kohti lasketuksi voitoksi tulee alle 10 taaleria. Eikö siinä tapauksessa voitto voisi olla suhteessa käytettyyn työhön suurempi kuin 25 %, ts. olettamissamme olosuhteissa suurempi kuin neljäs osa 20:stä? Tosiasiassahan kolmasosa 20:stä on 6 2⁄3; se on siis alle 10, [IV–5] mutta kuitenkin 33 1⁄3 % käytetystä työstä, kun sen suuruus edellisessä tapauksessa oli vain 25 %. Kaiken kaikkiaan meille kertyisi tässä vain 106 2⁄3, kun taas aikaisemmin saatiin yhteensä 110. Ja silti [sijoitetun pääoman] ollessa saman suuruinen (100), olisi lisätyö, lisätulo suhteessa käytettyyn työhön suurempi kuin ensimmäisessä tapauksessa. Mutta kun toisessa tapauksessa käytetyn työn absoluuttinen paljous on 50 % pienempi kuin ensimmäisessä kun taas käytettyä työtä kohti laskettu voitto on vain 8 1⁄3 % [33 1⁄3 % – 25 %] suurempi kuin ensimmäisessä, täytyy absoluuttisen tuloksen olla toisessa tapauksessa pienempi, siis myös koko [sijoitettua] pääomaa kohti saadun voiton täytyy olla pienempi; sillä 20 × 33 1⁄3 % [= 6 2⁄3] on vähemmän kuin 40 × 25 % [=10].
Mainittu tapaus on epätodennäköinen eikä se voi käydä poliittisessa taloustieteessä yleisestä esimerkistä; siinähän edellytetään työvälineisiin kuluvan pääoman kasvavan, muokatun materiaalin lisääntyvän, vaikka samaan aikaan paitsi työläisten suhteellinen, myös heidän absoluuttinen lukumääränsä on pienentynyt (onhan tietenkin niin että jos kahden tekijän summa on yhtä kuin kolmas tekijä, niin toisen kasvaessa toisen on pienennyttävä). Mutta työvälineen ja työn materiaalin ominaispainon kasvu pääoman arvossa samaan aikaan kun käytetty työ vähenee suhteellisesti, edellyttää työnjaon [kasvua] kokonaisuuden puitteissa [yhteiskunnan puitteissa], — edellyttää siis ainakin työläisten määrän absoluuttista lisääntymistä, joskaan ei samassa suhteessa kuin käytetty pääoma kasvaa.
Mutta otamme esimerkiksi kivipainokoneen, jota jokainen voi itse käyttää kivipainotöiden vedostamiseen. Olettakaamme että koneen arvo oli heti sen keksimisen jälkeen suurempi kuin niiden koneiden, joita ennen näppärien kivipainolaitteiden keksimistä hoiti neljä työntekijää; kivipaino vaatii enää 2 työntekijää (kivipainokoneen, kuten monien muidenkin instrumenttimaisten koneiden, yhteydessä ei voi enää puhua mistään entistä pitemmälle menevästä työnjaosta; laatuun perustuva työnjako päinvastoin häviää). Olkoon työvälineiden aikaisempi arvo vain 30 taaleria, mutta välttämätön työ (ts. se työ, joka on välttämätön kapitalistille voiton hankkimiseksi) olkoon 4 työpäivää.
(On olemassa koneita, esimerkiksi ilmalämmitysputkia, joiden käyttöön ei yhtä kohtaa lukuun ottamatta tarvita lainkaan työtä sellaisenaan. Putket avataan yhdestä kohdasta; lämmön siirtämiseksi toisiin kohtiin ei tarvita yhtään työntekijää. Näin on asia yleensä voiman [energian] siirtolaitteissa (ks. Babbage[136]). Kun aikaisemmin voima [energia] siirrettiin materiaalisessa muodossa paikasta toiseen käyttämällä niin ja niin monta työläistä — aikaisemmin lämmittäjää — on tästä voiman [energian] siirrosta yhdestä tilasta toiseen, joka siis ilmeni tietyn työntekijämäärän työnä, tullut nyt fyysinen prosessi.)
Jos kapitalisti käyttää mainittua kivipainokonetta voiton lähteenä, pääomana, eikä käyttöarvona, niin materiaalin määrä lisääntyy väistämättä, koska kapitalisti voi teettää samassa ajassa enemmän kivipainovedoksia ja juuri siitä syntyy hänen voittonsa. Tämä kivipainaja käyttäköön näin ollen työvälineisiin 40 taaleria ja materiaaliin 40 taaleria ja teettäköön työtä 2 työpäivää (20 taaleria), jotka tuottavat hänelle 33 1⁄3 %, ts. 6 2⁄3 taaleria 20 taalerin esineellistynyttä työaikaa kohti. Jos hänen kuten toisenkin kapitalistin [joka käyttää työvälineisiin 30 taaleria, materiaaliin 30 taaleria ja työpalkkaan 40 taaleria] pääoma on yhtä kuin 100 taaleria, se tuottaa hänelle näissä olosuhteissa vain 6 2⁄3 % voiton, mutta tämä kapitalisti saa käyttämäänsä työtä kohti 33 1⁄3 voiton; toinen kapitalisti saa 10 % voiton pääomaa kohti ja vain 25 % käytettyä työtä kohti.
Käytettyä työtä kohti saatu arvo voi olla pienempi, mutta koko pääoman voitot ovat suuremmat, jos pääoman muut rakenneosat ovat vastaavasti pienemmät. Silti voi se liiketoimi, joka tuottaisi 6 2⁄3 % koko pääomaa ja 3 1⁄3 % käytettyä työtä osoittautua tuottavammaksi kuin se, joka pohjautui alun perin 25 % voitolle työtä kohti ja 10 % voitolle koko pääomaa kohti.
{Olettakaamme että esimerkiksi vilja ja muut tuotteet kallistuvat niin että työläisen elämisen tarvikkeiden arvo kohoaa 25 %. Nyt 4 työpäivää maksaisi ensimmäiselle kivipainajalle 40 taalerin sijasta 50. Hänen työvälineensä ja materiaalinsa pysyisivät samoina: 60 taalerina. Hänen olisi siis sijoitettava 110 taalerin pääoma. Pääoman ollessa 110 hänen voittonsa olisi 12 1⁄2 taaleria, ts. 25 % 50 taalerista, jotka kuluivat 4 työpäivään; se merkitsee 12 1⁄2 taaleria 110 kohti (ts. 11 4⁄11 % 110 taalerin koko pääomaa kohti).
Toinen kivipainaja kuluttaa koneeseen 40 taaleria ja materiaaliin 40 taaleria; mutta 2 työpäivää eivät maksakaan hänelle 20 taaleria, vaan 25 % enemmän, ts. 25 taaleria. Hänen on siis sijoitettava 105 taaleria; hänen lisäarvonsa työtä kohti on 33 1⁄3 %, ts. 1⁄3, ts. 8 1⁄3 taaleria. Hän saisi siten 105 taalerin pääomalle 8 1⁄3 taaleria (ts. 7 59⁄63 %).[137]
Olettakaamme siis että 10 vuoden jaksossa on 5 hyvää ja 5 huonoa satoa edellä mainittujen keskimääräisten suhteiden mukaisesti. Silloin ensimmäinen kivipainaja saisi viitenä satoisana vuotena 50 taalerin koron [voiton]; viitenä sadoltaan huonona vuotena hän saisi 62 1⁄2 taaleria; yhteensä 112 1⁄2 taaleria; 10 vuoden keskimääräinen korko [keskimääräinen voitto] olisi 11 1⁄4 taaleria. Toinen kapitalisti saisi viitenä satoisana vuotena 33 1⁄3 taaleria ja viitenä sadoltaan huonona vuotena 41 2⁄3 taaleria, yhteensä 75 taaleria; hän saisi 10 vuodessa keskimäärin 7 1⁄2 taaleria.}
Koska pääoma n:o II muokkaa enemmän materiaalia samalla hinnalla, se tuottaa [tuotteen] halvemmalla. Tähän voitaisiin väittää vastaan, että koska tämä pääoma kuluttaa enemmän työvälineeseen, se tuottaa [tuotteensa] kalliimmalla; etenkin siksi että samassa mäaräsuhteessa kuin tämän pääoman tarvitseman koneen arvo lisääntyy, lisääntyvät myös sen materiaaliin käyttämät kulut. Kuitenkaan käytännössä [IV–6] ei pidä paikkaansa, että koneiden kuluminen lisääntyisi samassa määrin — ts. että niiden kelpoisuusaika lyhenisi samassa määrin kuin niiden muokkaaman materiaalin määrä lisääntyy. Kaikki tämä ei kuitenkaan kuulu tähän. Molemmissa tapauksissa on oletettu, että koneen ja materiaalin arvon suhde on muuttumaton.
Esimerkkimme saa merkitystä vain siinä tapauksessa, että oletamme yhtäältä pienemmän pääoman, joka käyttää enemmän työtä ja vähemmän materiaalia ja koneita, mutta tuottaa korkeamman korkokannan kokonaispääomaa kohti, ja oletamme toisaalta suuremman pääoman, joka käyttää enemmän koneita ja materiaalia ja suhteellisesti vähemmän, mutta absoluuttisesti yhtä paljon työpäiviä ja tuottaa kokonaispääomaa kohti alhaisemman korkokannan, koska työn ollessa tuottavampaa käytetään vähemmän työnjakoa jne. Meidän edellyttämiimme olosuhteisiin on tässä lisättävä välttämättä se edellytys (näin ei tehty edellä), että koneen käyttöarvo on huomattavasti suurempi kuin sen arvo, ts. että koneen arvo ei sitä tuotannossa käytettäessä alene samassa suhteessa kuin kone lisää tuotannon määrää.
Ottakaamme siis entiseen tapaan esimerkiksemme painokone (aluksi se on käsikäyttöinen, sitten itsetoimiva painokone).
Olkoon pääoma I 100 taaleria ja käyttäköön se materiaaliin 30 taaleria, käsinpainimeen 30 taaleria ja työhön (4 työpäivää) 40 taaleria; voitto on 10 %; voitto on siis 25 % suhteessa elolliseen työhön (lisäaika on 1⁄4 [välttämättömästä ajasta]).
Pääoma II on 200 taaleria ja käyttää materiaaliin 100 taaleria, painokoneeseen 60 taaleria ja työhön 4 työpäivää (40 taaleria), olkoon näinä 4 työpäivänä hankittu voitto 13 1⁄3 taaleria, ts. 1 1⁄3 työpäivää kun se oli ensimmäisessä tapauksessa vain 1 työpäivän suuruinen; kokonaissumma on nyt 213 1⁄3 taaleria, ts. [voiton suhdeluku] on 6 2⁄3 % kun se oli ensimmäisessä tapauksessa 10 %. Silti tässä toisessa tapauksessa käytettyä työtä kohti hankittu lisäarvo on 13 1⁄3 taaleria kun se oli ensimmäisessä tapauksessa vain 10 taaleria. Ensimmäisessä tapauksessa 4 työpäivää luo 1 lisäpäivän, toisessa taas 4 työpäivää luo 1 1⁄3 lisäpäivää. Mutta toisessa tapauksessa on koko pääomalle saatu voiton suhdeluku 1⁄3 eli 33 1⁄3 % alhaisempi kuin ensimmäisessä; voiton kokonaissumma on 1⁄3 suurempi.
Olettakaamme nyt, että 30 ja 100 taaleria [jotka on vastaavasti ensimmäisessä ja toisessa tapauksessa käytetty] materiaaliin, merkitsevät painoarkkeja ja että [molemmissa tapauksissa] painokone kuluu samassa ajassa, 10 vuodessa, eli 1⁄10 vuosittain. Siten pääoman n:o I on korvattava 1⁄10 painokoneen arvosta (30 taaleria), ts. 3 taaleria, pääoman n:o II on korvattava 1⁄10 60 taalerista, ts. 6 taaleria. Koneen arvo ei kummassakaan tapauksessa tule yli näiden osuuksien mukaan vuotuiseen tuotantoon sellaisena kuin sitä tässä tarkastellaan (4 työpäivän voi katsoa myös vastaavan 3 kuukauden päiviä).
Pääoma I myy tuotannostaan 30 painoarkkia 30 taalerilla (materiaali) + 3 taalerilla (työväline) + 50 taalerilla, jotka edustavat esineellistynyttä [uutta lisättyä] työaikaa [tuotantoaikaa], ts. 83 taalerilla.
Pääoma II myy tuotannostaan 100 painoarkkia 100 taalerilla (materiaali) + 6 taalerilla (työväline) + 53 1⁄3 taalerilla [esineellistynyt uusi lisätty työaika], ts. 159 1⁄3 taalerilla.
Pääoma I myy 30 painoarkkia 83 taalerilla; se myy 1 painoarkin 83⁄30 taalerilla, ts. 2 taalerilla 23 hopeagroschenilla.[138].
Pääoma II myy 100 painoarkkia 159 taalerilla 10 hopeagroschenilla; se myy 1 painoarkin hintaan (159 taaleria 10 hopeagroschenia) : 100 = 1 taalerilla 17 hopeagroschenilla 8 pfennigillä.
Näin ollen on selvää, että pääoma I ei selviä pinteestä, koska se myy aivan liian kalliilla. Ja vaikka voitto koko pääomaa kohti oli ensimmäisessä tapauksessa 10 % ja on toisessa vain 6 2⁄3 %, niin ensimmäinen pääoma sai [maksettua] työaikaa kohti vain 25 % kun taas toinen sai 33 1⁄3 %. Pääomassa I on välttämättömän työn suhde käytettyyn kokonaispääomaan suurempi ja siitä syystä lisätyö ilmenee — vaikka se onkin absoluuttisesti pienempi kuin pääomassa II — suurempana voiton suhdelukuna pienempää kokonaispääomaa kohti. 4 työpäivää [ensimmäisen pääoman työvälineeseen ja materiaaliin käyttämiä] 60 taaleria kohti on enemmän kuin 4 työpäivää [toisen pääoman työvälineeseen ja materiaaliin käyttämiä] 160 taaleria kohti.Ensimmäisessä tapauksessa yksi työpäivä tulee olemassa olevaa 15 taalerin [pysyvää] pääomaa kohti; toisessa yksi työpäivä tulee 40 taaleria kohti. Mutta työ on toisen pääoman kohdalla tuottavampaa (sen asettaa sekä suurempi konekanta ja niin ollen myös suurempi tila, jonka koneet saavat pääoman arvojen joukossa että se määrältään suurempi materiaali, jossa [IV–7] enemmän lisätyöaikaa sisältävä ja siitä syystä samassa ajassa enemmän materiaalia käyttävä työpäivä saa ilmauksensa). Toisessa tapauksessa luodaan enemmän lisäaikaa (suhteellista lisäaikaa, ts. sellaista lisäaikaa, joka riippuu tuotantovoiman kehityksestä). Ensimmäisessä tapauksessa lisäaika on 1⁄4 [välttämättömästä ajasta], toisessa 1⁄3. Näin ollen lisäaika luo toisessa tapauksessa saman ajanjakson kuluessa sekä enemmän käyttöarvoja että enemmän vaihtoarvoa; se ei kuitenkaan luo jälkimmäistä samassa suhteessa kuin edellistä, sillä niin kuin olemme nähneet, vaihtoarvo ei lisäänny samassa numeerisessa suhteessa kuin työn tuottavuus. Siitä syystä tuotteen yksikköhinta on alhaisempi kuin tuotannon kokonaishinta, ts. valmistetulla tuotemäärällä kerrottu tuotteen yksikköhinta on suurempi [kuin aikaisemmin, huolimatta tuoteyksikön halpenemisesta].
Jos nyt oletamme, että työpäivien kokonaissumma on toisessa tapauksessa absoluuttisesti suurempi, vaikka se onkin suhteellisesti pienempi kuin I pääoman kohdalla, niin tulos on vieläkin yllättävämpi. Suuremman, enemmän koneita käyttävän pääoman voitto ilmenee pienempänä kuin pienemmän, suhteellisesti tai absoluuttisesti enemmän elollista työtä käyttävän pääoman voitto; tämä johtuu nimenomaan siitä, että elollisella työllä tuotettava suurempi voitto, jonka on jakaannuttava sellaiselle kokonaispääomalle, joka käyttää vähemmän elollista työtä pääoman kokonaissuuruuteen nähden, ilmenee pienempänä kuin elollisella työllä saatava pienempi voitto, jolla on korkeampi prosenttisuhde pienempään kokonaispääomaan. Se että [materiaaliin ja koneisiin ja toisaalta elolliseen työhön käytettyjen arvojen keskinäinen] suhde on pääomassa II sellainen, että materiaalia voidaan muokata enemmän ja merkittävämpi osa arvosta voidaan sijoittaa työvälineeseen, ilmaisee vain työn [kasvavaa] tuottavuutta.
Tässä tulemme onnettoman Bastiatin väittämän ytimeen. Hän oli saanut lujasti päähänsä — eikä hra Proudhon pystynyt asiassa hänelle vastaamaan[139] — että kun voiton suhdeluku ilmenee suuremmassa ja tuottavammassa kokonaispääomassa pienempänä, se osoittaa työläisen osuuden kasvaneen, kun asia on juuri päinvastoin: työläisen lisätyö on kasvanut.
Ricardokaan ei näytä ymmärtäneen asiaa, sillä muussa tapauksessa hän ei olisi selittänyt voiton jaksoittaista alenemista pelkästään viljan hintojen nousun (ja siten maankorkojen kasvun) aiheuttamalla palkkojen nousulla. Mutta eihän lisäarvoa sikäli kuin se tosin on voiton perusta, mutta kuitenkin myös eroaa siitä mitä yleisesti kutsutaan voitoksi — ole au fond[140] vielä milloinkaan selvitetty.
Onneton Bastiat olisi sanonut tässä tapauksessa, että kun ensimmäisen pääoman voitto on 10 % (ts. 1⁄10) ja toisen pääoman vain 6 2⁄3 % (ts. 1⁄15), niin työläinen saa ensimmäisessä tapauksessa 9⁄10 [eli 27⁄30], mutta toisessa 14⁄15 [eli 28⁄30]. Se ei pidä paikkaansa kummassakaan tapauksessa [voiton ja työpalkan välisen] suhteen kannalta, ei liioin näiden kahden tapauksen keskinäisen suhteen kannalta.
Mitä sitten tulee pääoman uuden arvon suhteeseen pääomaan yhdentekevänä kokonaisarvona (sellaisena pääoma yleisesti ottaen ilmeni meille ennen kuin siirryimme tarkastelemaan tuotantoprosessia ja tuotantoprosessin päättyessä sen on jälleen ilmettävä meille samassa asussa), niin sitä on tarkasteltava osaksi voitto-otsikon alla, jolloin uusi arvo saa uuden määrityksen, osaksi taas kasautumisen otsikon alla. Tässä meidän on ennen muuta selvitettävä vain lisäarvon luonnetta vastikkeena välttämättömän työajan ylittävälle, suhteelliselle tai absoluuttiselle työajalle, jonka pääoma panee liikkeelle.
Tuotantoprosessissa tapahtuva [pääoman] arvon työvälineestä muodostuvan osan kulutus ei lainkaan voi olla — kun tässä on vasta selitettävä pelkkä lisäarvon luominen, arvon itselisäys — sinä tunnusmerkkinä, joka erottaa tuotantovälineen materiaalista. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että tämä kulutus kuuluu itse yksinkertaiseen tuotantoprosessiin ja että siis jo yksinkertaisessa kulutusprosessissa täytyy — jotta prosessi voisi uudelleen lähteä alkuun omasta itsestään käsin — kulutetun työvälineen arvon (joko itse yksinkertaisen käyttöarvon tai vaihtoarvon, jos tuotanto on jo edennyt työnjakoon asti ja ainakin ylijäämä vaihdetaan) olla uudelleen olemassa tuotteen arvossa (vaihtoarvossa tai käyttöarvossa). Työväline menettää omaa käyttöarvoaan samassa määrin kuin se auttaa lisäämään raaka-aineen vaihtoarvoa ja palvelee työn välineenä. Tätä kohtaa on todella tutkittava, koska on oleellisen tärkeää erottaa toisistaan muuttumaton arvo yksinkertaisesti säilyvänä pääoman osana, pääoman toinen, uusinnettava osa (se uusinnetaan pääoman kannalta katsottuna, kun taas todellisen, työllä esineellistyvän tuotannon kannalta se tuotetaan) ja se pääoman osa, joka tuotetaan uudelleen.
On tullut aika lakata tarkastelemasta arvoa tuotantovoimien kasvun tuloksena. Olemme nähneet että tässä tapauksessa — kuten myös siinä tapauksessa, että lisätyö kasvaa absoluuttisesti— luodaan lisäarvo (eikä vain suurempaa käyttöarvoa).[141] Jos [välttämätön ja lisätyö] on rajoitettu tietyllä tavalla, jos esimerkiksi oletetaan, että työläisen tarvitsee tehdä työtä vain puoli työpäivää tuottaakseen itselleen elämisen tarvikkeet koko päiväksi ja että on saavutettu se luonnollinen raja, jonka puitteissa työläinen tietyllä työmäärällä tuottaa lisätyötä, niin silloin absoluuttinen työaika voi pidentyä vain siinä tapauksessa, että samaan aikaan käytetään entistä useampia työläisiä, että todellinen työpäivä samanaikaisesti moninkertaistuu sen sijaan että se pelkästään pitenisi (olettamuksen mukaan yksittäinen työläinen voi tehdä työtä vain 12 tuntia; jos on saatava 24 työtunnin sisältämä lisäaika, tarvitaan 2 työläistä). Siinä tapauksessa pääoman on ennen arvon itselisäysprosessiin menoaan ostettava työläisen kanssa käymässään vaihdossa 6 työtuntia enemmän, ts. luovutettava entistä suurempi osa itsestään; toisaalta sen on keskimäärin kulutettava enemmän muokattavaan materiaaliin (puhumatta siitä, että ylimääräisen työläisen on oltava käytettävissä, ts. että työläisväestön on kasvettava). Mahdollisuus arvonlisäysprosessin [IV–8] jatkumiselle riippuu tässä siis edeltävästä pääoman kasautumisesta (sen aineelliselta puolelta tarkasteltuna).
Jos sitä vastoin tuotantovoima ja niin ollen myös suhteellinen lisäaika kasvavat, niin tässä tapauksessa — siinä määrin kuin pääomaa voi tutkimuksen tässä vaiheessa yhä vielä tarkastella elämisen tarvikkeita, raaka-aineita jne. välittömästi tuottavana — tarvitaan aikaisempaa pienemmät sijoitukset työpalkkaan ja itse arvonlisäysprosessi tekee mahdolliseksi materiaalin lisäyksen. Kuitenkin tämä kysymys kuuluu pikemminkin pääomien kasaantumiseen.
Tulemme nyt siihen kohtaan, mihin esityksemme viimeksi katkesi.[142] Tuottavuuden kasvu johtaa lisäarvon kasvuun, vaikka se ei lisääkään vaihtoarvojen absoluuttista summaa. Se lisää arvoja luomalla uuden arvon arvona, ts. luomalla sellaisen arvon, jota ei pidä vain vaihtaa vastikkeena, vaan jonka on vakiinnutettava itsensä arvona; sanalla sanoen tuottavuuden kasvu luo enemmän rahaa. Kysymys kuuluu nyt: lisääkö tuottavuuden kasvu viime kädessä myös vaihtoarvojen summaa? Se on au fond[143] jo myönnettykin: Ricardohan myöntää että yhdessä pääomien kasaantumisen kanssa säästöt kasvavat ja näin ollen myös tuotettavat vaihtoarvot lisääntyvät. Säästöjen kasvu ei merkitse mitään muuta kuin itsenäisten arvojen — rahan — kasvua. Mutta Ricardon esittämä havaintoesimerkki on ristiriidassa tämän hänen oman väittämänsä kanssa.
Otamme vanhan esimerkkimme.[144] Olkoon 100 taalerin pääoma, siitä 60 taaleria muuttumatonta arvoa ja 40 taaleria työpalkkaa ja tuottakoon se 80 taaleria; tuote on siis yhtä kuin 140 taaleria.
{Tässä tulee jälleen ilmi, että kokonaispääoman lisäarvo on yhtä kuin puolet uudesta luodusta arvosta, koska viimeksi mainitun toinen puolikas on yhtä kuin välttämätön työ. Missä suhteessa tämä lisäarvo on (lisäarvo on aina yhtä kuin lisäaika, siis yhtä kuin työläisen kokonaistuote miinus tämän tuotteen se osa, joka muodostaa työläisen työpalkan) [koko käytettyyn pääomaan], se riippuu 1) siitä suhteesta, jossa pääoman muuttumaton osa on sen tuottavaan osaan; 2) siitä suhteesta, jossa välttämätön työaika on lisäaikaan (edellä otetussa esimerkissä lisäajan suhde välttämättömään työaikaan on 100 % ja lisäajan suhde koko 100 taalerin pääomaan on 40 %); 3) se ei siis riipu ainoastaan kohdassa kaksi mainitusta suhteesta, vaan myös välttämättömän työajan absoluuttisesta suuruudesta.
{Jos pääoman ollessa 100 taaleria muuttumaton osa on 80, niin välttämättömään työhön vaihdettu osa olisi yhtäkuin 20 taaleria, ja jos tällä välttämättömällä työllä luodaan 100 %:n lisäaika, niin pääomalle saatu voitto olisi 20 %.
{Jos sitä vastoin pääoma olisi yhtä kuin 200 taaleria pysyvän ja vaihtelevan osan suhteen ollessa sama kuin vanhassa esimerkissämme (nimittäin 3⁄5 suhde 2⁄5), niin tuotteen arvo olisi yhtä kuin 280, mikä tekee 40 [taalerin voiton käytetyn pääoman kummallekin] 100 taalerille. Tässä tapauksessa voiton absoluuttinen suuruus kasvaisi 40:stä 80:een, mutta [voiton] suhde [käytettyyn pääomaan] pysyisi 40 prosenttina.
{Jos taas 200 taalerin käytetyn pääoman pysyvä rakenneosa on entiseen tapaan 120 taaleria ja välttämättömän työn määrä yhtä kuin 80 taaleria, mutta välttämätön työ lisääntyy näissä oloissa vain 10 %, ts. 8 taalerilla, silloin kokonaistuotteen arvo olisi 208 taaleria ja voitto siis 4 %. Jos välttämätön työ kasvaisi vain 580 taalerilla, tuotteen arvo olisi yhtä kuin 205 taaleria; voitto olisi siis 2 1⁄2 %}.
Edustakoon esimerkkimme 40 taalerin lisäarvo absoluuttista työaikaa.
Olettakaamme nyt tuotantovoiman kaksinkertaistuvan: jos siis 40 taalerin [työpalkka] antaa 4 tuntia välttämätöntä työtä, niin nyt [tuotantovoiman kaksinkertaistuttua] työläinen voi tuottaa kokonaisen elollisen työpäivän 2 tunnissa. Silloin lisäaika kasvaisi puolella [omalla suuruudellaan eli työpäivän neljänneksellä]: koko päivän tuottamiseksi tarvittiin aikaisemmin 1⁄2 päivää, nyt 1⁄4 päivää. Lisäarvo olisi 3⁄4 työpäivän tuotteesta ja jos välttämätön työtunti on yhtä kuin 10 taaleria (10 ×4 = 40) niin työläinen tarvitsisi nyt enää 10 × 2 = 20 taaleria. Pääoma saisi siis lisätuloa 20 taaleria, tarkemmin sanoen 00 taaleria 40 sijasta. Tuotteen arvo on yhteensä 140 taaleria, mistä 60 taaleria on pysyvää arvoa, 20 työpalkkaa ja 60 lisätuloa; kaikkiaan 140 taaleria. Kapitalisti voi nyt aloittaa tuotannon uudelleen 80 taalerin pääomalla.
Kapitalisti A käyttäköön 140 taalerin pääomansa vanhalla tuotantotasolla uuteen tuotantoon. Jos noudatamme [pääoman pysyvän ja vaihtelevan osan] alkuperäistä suhdetta, pääoman muuttumattomaan osaan kapitalisti tarvitsee 3⁄5, ts. 3 × 140⁄5 = 3 ×28 = 84 taaleria; välttämättömään työhön jää 56 taaleria. Aikaisemmin hän käytti työhön 40 taaleria ja nyt 56, siis 2⁄5enemmän. Siis [tuotantoprosessin] lopussa hänen pääomansa on 84 + 56 + 56 = 196 taaleria.
Kapitalisti B käyttäköön myös 140 taaleria uuteen tuotantoon, mutta korkeammalla tuotantotasolla. Jos hän jatkaa tuotantoa 80 taalerin pääomalla, niin häneltä kuluu 60 taaleria muuttumattomaan arvoon ja vain 20 taaleria työhön; siksi hän tarvitsee nyt 60 lisätaalerista 45 taaleria muuttumattomaan arvoon ja 15 työhön. Tuotteen arvo olisi siis kapitalisti B:n alkuperäisellä pääomalla yhtä kuin 60 + 20 + 60 = 140, kun se taas lisäpääoman kanssa olisi: 45 + 15 + 45 = 105. Kokonaissumma on siten kapitalisti B:lla 245 taaleria kun se puolestaan kapitalisti A:lla on 196 taaleria.
Työn tuottavuuden lisääntyminen merkitsee vain sitä että sama pääoma luo saman arvon kuluttamalla vähemmän työtä tai että pienempi työmäärä luo saman tuotteen kuluttamalla enemmän pääomaa. Pienemmällä välttämättömän työn määrällä tuotetaan enemmän lisätyötä. [IV–9] Kun välttämättömän työn suhde pääomaan pienenee, se merkitsee pääoman arvonlisäysprosessille ilmeisesti samaa kuin jos pääoman suhde sen liikkeessä pitämään välttämättömään työhön suurenisi; sillä sama pääoma saattaa liikkeeseen enemmän lisätyötä ja siis vähemmän välttämätöntä työtä.
{Jos edellytetään kuten meidän esimerkissämme, että pääoma pysyy samana, ts. että molemmat kapitalistit aloittavat [tuotantoprosessin] uudelleen 140 taalerilla, silloin tuottavammasta pääomasta on suuremman osan mentävä pääomaan (nimenomaan pääoman muuttumattomaan osaan), kun taas tuottamattomammasta pääomasta on suuremman osan mentävä työhön. Tästä syystä edellinen 140 taalerin pääoma panee liikkeeseen 56 taalerin välttämättömän työn, ja tämä välttämätön työ edellyttää prosessiaan varten 84 taalerin muuttumattoman pääomanosan. Jälkimmäinen pääoma panee liikkeeseen työtä 20 + 15 = 35 taalerin edestä ja muuttumaton pääoma on tässä 60 + 45 = 105 (ja edellä esitetystä seuraa myös, että tuotantovoiman kasvu ei lisää arvoa samassa määrin kuin itse tuotantovoima kasvaa).}
{Kuten edellä on jo osoitettu, absoluuttinen uusi arvo [lisäarvo] on ensimmäisessä tapauksessa suurempi kuin toisessa tapauksessa, koska käytetyn työn massa on ensimmäisessä tapauksessa suurempi suhteessa muuttumattomaan arvoon [ja työ on vähemmän tuottavaa], kun taas toisessa tapauksessa tämä käytetyn työn massa on pienempi juuri siitä syystä, että työ on tuottavampaa. Kuitenkin ennen muuta [on huomautettava]: se ero että uusi arvo [lisäarvo] on ensimmäisessä tapauksessa vain 40 taaleria ja toisessa 60, sulkee [alkuperäispääomien ollessa yhtäläiset] pois sen mahdollisuuden, että ensimmäinen kapitalisti voisi alkaa tuotannon uudelleen samalla pääomalla kuin toinen kapitalisti; täytyyhän [sitä paitsi] kummankin kapitalistin uuden arvon jonkin osan mennä kiertoon vastikkeena, jotta kapitalisti voisi elää ja lisäksi pääomasta. Jos kumpikin kapitalisti kuluttaa 20 taaleria, niin [ensimmäisen tuotantokierroksen jälkeen] sekä ensimmäinen että toinen aloittaa uuden toiminnan 120 taalerin pääomalla [mikä on seurausta siitä, että ensimmäisen tuotantokierroksen alkaessa ensimmäisellä kapitalistilla on 100 taalerin pääoma ja toisella vain 80 taalerin pääoma] jne. Katso tästä edeltä.[145] Koko tähän asiaan on palattava vielä kertaalleen; mutta kysymys siitä kuinka lisääntyneellä tuotantovoimalla luotu uusi arvo suhteutuu absoluuttisesti lisääntyneellä työllä luotuun uuteen arvoon, kuuluu kasaantumista ja voittoa käsittelevään lukuun. }
Tästä syystä koneista sanotaankin [niiden avulla tapahtuvaa välttämättömän työn vähenemistä ja lisätyön lisääntymistä ajatellen] että ne säästävät työtä. Kuitenkaan pelkkä työn säästäminen ei ole luonteenomaista koneiden käytölle, niin kuin Lauderdale oikein huomauttaa, sillä koneiden avulla ihmistyö valmistaa ja luo sellaisia esineitä, joita se ei ehdottomasti voisi luoda ilman koneita.[146] Jälkimmäinen koskee koneiden käyttöarvoa. Luonteenomaista koneiden käytölle on välttämättömän työn säästäminen ja lisätyön luominen. Työn kasvanut tuottavuus tulee ilmi siinä, että pääoma joutuu ostamaan välttämätöntä työtä vähemmän luodakseen saman arvon ja suuremman määrän käyttöarvoja, ts. siinä että pienempi määrä välttämätöntä työtä luo saman vaihtoarvon ja käyttämällä enemmän materiaalia luo suuremman massan käyttöarvoja.
Jos siten pääoman kokonaisarvo pysyy samana, niin tuotantovoiman kasvu edellyttää, että pääoman pysyvä osa (sen muodostavat materiaali ja koneet) kasvaa suhteessa sen vaihtelevaan osaan, ts. suhteessa pääoman siihen osaan, joka vaihdetaan elolliseen työhön, muodostaa työpalkkojen varannon. Samalla tuotantovoiman kasvu ilmenee siinä että pienempi työmäärä saattaa liikkeeseen suuremman pääomamäärän. Jos tuotantoprosessiin menevän pääoman kokonaisarvo kasvaa, niin työvarannon (tämän pääoman vaihtelevan osan) täytyy suhteellisesti supistua verrattuna siihen [pysyvän ja vaihtelevan pääoman väliseen] suhteeseen, joka vallitsisi siinä tapauksessa että työn tuottavuus eli siis välttämättömän työn suhde lisätyöhön olisi pysynyt samana.
Olettaakamme että edellä tarkastellussa tapauksessa 100 taalerin pääoma olisi maanviljelypääomaa. 40 taaleria kulutettaisiin siemeniin, lantaan jne., 20 taaleria työvälineeseen ja 40 taaleria työpalkkaan tuotannon tason pysyessä entisenä (olettakaamme että nämä 40 taaleria vastaavat 4 välttämätöntä työpäivää). Nämä 100 taaleria luovat entisellä tuotantotasolla 140 taalerin summan. Hedelmällisyys kasvakoon kaksinkertaiseksi, joko työvälineen parantumisen tai paremman lannan jne. ansiosta. Tässä tapauksessa tuotteen on [entiseen tapaan] oltava yhtä kuin 140 taaleria (edellyttäen että työväline kulutetaan kokonaan). Hedelmällisyys kaksinkertaistukoon niin että välttämättömän työpäivän hinta alenee puoleen; toisin sanoen 8 työpäivän tuottamiseksi tarvitaan vain 4 välttämättömän työpäivän puolikasta (so. 2 kokonaista työpäivää). Jos 8 työpäivän tuottamiseen tarvitaan 2 työpäivää, se osoittaa, että jokaisesta [kaksitoistatuntisesta] työpäivästä 1⁄4 (3 tuntia) menee välttämättömään työhön. Viljelijä joutuu nyt kuluttamaan työhön 40 taalerin sijasta enää vain 20 taaleria.
Siten pääoman rakenneosat ovat [tuotanto]prosessin päättyessä muuttuneet: pääoma muodostuu nyt entiseen tapaan siemeniin jne. menevistä 400 taalerista, jotka edustavat nyt kaksinkertaistunutta vaihtoarvojen määrää, ja työhön käytetyistä 20 taalerista (yhtä kuin 2 kokonaista työpäivää). Pääoman pysyvän ja sen vaihtelevan osan suhde oli aikaisemmin yhtä kuin 60 : 40 eli 3 : 2; nyt se on yhtä kuin 60 : 20 eli 3 : 1.
Jos otamme koko 100 taalerin [käytetyn] pääoman, niin välttämättömän työn suhde siihen oli 2⁄5 ja olisi nyt 1⁄5. Jos viljelijä haluaa edelleen käyttää työtä entisessä määräsuhteessa, paljonko hänen pääomansa pitäisi siinä tapauksessa kasvaa? Joudumme tässä muutoin virheelliseen olettamukseen, jos viljelijän katsotaan jatkavan myös tuotantovoiman kaksinkertaistumisen jälkeenkin työtä 60 taalerin pysyvällä pääomalla ja 40 taalerin työvarannolla; sellainen olettamus esittää tilanteen väärin.
{Sellainen olettamus pitää tosin täysin paikkansa viljelijästä siinä tapauksessa, että sadot kaksinkertaistuvat sääolojen ansiosta. Samanlainen olettamus pitää paikkansa myös jokaisesta teollisuuskapitalistista siinä tapauksessa, että tuotantovoima ei kaksinkertaistu hänen alallaan, vaan alalla, jonka palveluksia hän käyttää. Jos siis esimerkiksi raakavilla, edelleen vilja (siis myös työpalkka) ja vihdoin työväline halpenevat 50 %, niin kapitalisti kuluttaisi yhä entiseen tapaan ensiksikin 40 taaleria raakavillaan, mutta kaksinkertaiseen määrään, sitten 20 taaleria koneisiin ja 40 taaleria työhön.}
Itse asiassa tällainen olettamus merkitsee [yleistapauksessa] että tuotantovoiman kaksinkertaistumisesta huolimatta pääoma jatkaa työtä samoine rakenneosineen, jatkaa välttämättömän työn saman määrän käyttöä kuluttamatta entistä enempää raaka-aineisiin ja työvälineisiin {jatkossa on tutkittava sitä tapausta että tuotantovoima kaksinkertaistuu ainoastaan puuvillan tuotannossa, mutta pysyy koneenrakennuksessa entisellään}.
Tuotantovoima kaksinkertaistukoon siis niin, että kun kapitalistin oli aikaisemmin kulutettava työhön 40 taaleria, niin hän tarvitsee siihen nyt vain 20 taaleria.
(Oletetaan että aikaisemmin tarvittiin 4 kokonaista työpäivää kukin yhtä kuin 10 taaleria, 4 kokonaisen työpäivän sisältämän ylijäämän luomiseksi ja tämä ylijäämä luotiin [esimerkiksi] muuttamalla 40 taalerin arvosta puuvillaa langaksi. Nyt kapitalisti [IV–10] sen sijaan tarvitsee vain kaksi kokonaista työpäivää luodakseen saman arvon, nimittäin 8 työpäivän suuruisen arvon. Aikaisemmin langan arvo sisälsi 4 työpäivän suuruisen lisäajan, nyt se sisältää 6 työpäivän suuruisen lisäajan. Toisin sanoen kukin työläinen tarvitsi aikaisemmin 6 tuntia välttämätöntä työaikaa luodakseen 12 tuntia; nyt kukin tarvitsee siihen 3 tuntia. Välttämätön työaika oli aikaisemmin 12 × 4 = 48 tuntia eli 4 päivää [8 päivästä]. Lisäaika on kustakin kahdeksasta päivästä 1⁄2 päivää (6 tuntia). Nyt välttämätön työaika on enää vain 12 × 2 = 24 tuntia eli 2 päivää; välttämätön työaika on jokaisessa näistä kahdeksasta päivästä 3 tuntia.
(Tuottaakseen kapitalistille lisäarvon jokainen 4 työläisestä joutui aikaisemmin tekemään työtä 6 × 2 tuntia, ts. yhden päivän; nyt jokaisen on samaan päästäkseen tehtävä työtä vain 3 × 2 tuntia, ts. 1⁄2 päivää. Tässä on sama tekeekö 4 työläistä työtä puoli päivää vai 2 työläistä yhden kokonaisen päivän. Kapitalisti voi sanoa irti kaksi työläistä. Hänen on jopa tehtävä niin, koska hän voi teettää tietystä puuvillamäärästä vain tietyn määrän lankaa. Kapitalisti ei siis voi enää teettää 4 työläisellä kokonaista työpäivää, vaan ainoastaan puoli päivää.
(Mutta jos työläisen on tehtävä työtä 12 tuntia saadakseen 3 tuntia, ts. saadakseen välttämättömän työpalkkansa, niin tekemällä työtä 6 tuntia hän saa vain 1 1⁄2 tunnin vaihtoarvon. Ja jos työläinen voi 3 tunnin välttämättömällä työllä elää 12 tuntia, niin 1 1⁄2 tunnin välttämättömällä työllä hän voi elää vain 6 tuntia. Jos siis kaikki neljä työläistä olisivat käytössä, niin jokainen työläinen voisi elää vain puoli työpäivää, ts. kaikki neljä työläistä eivät voisi elättää itseään työläisinä samasta annetusta pääomasta, vaan sen voisi tehdä vain kaksi. Kapitalisti voisi maksaa 4 työläiselle 4 työpäivän puolikkaasta entisestä [palkkalvarannosta; silloin hän maksaisi 2 päivästä liikaa ja antaisi työläisille lahjan tuotantovoiman kustannuksella: kapitalistillahan on käytettävissään vain 4 elollisen työpäivän puolikasta. Tällaisia »mahdollisuuksia» ei esiinny käytännössä ja vielä vähemmän niistä voi puhua tässä esityksessä, jossa käsitellään pääomasuhdetta sellaisenaan.)
Nyt [tuotantovoiman kaksinkertaistuttua] 100 taalerin pääomasta ei kahtakymmentä taaleria ole käytetty suoraan tuotantoon. Kapitalisti käyttää entiseen tapaan 40 taaleria raaka-aineisiin ja 20 työvälineisiin, siis yhteensä 60 taaleria, mutta työhön hän kuluttaa vain 20 taaleria (kaksi työpäivää). Koko [käyttämästään] 80 taalerin pääomasta hän käyttää 3⁄4 (60 taaleria) pysyvään osaan ja vain 1⁄4 työhön. Jos hän käyttäisi myös jäljelle jäävät 20 taaleria samalla tavalla, 3⁄4 menisi pysyvään pääomaan ja 1⁄4 työhön; ts. 15 taaleria pysyvään pääomaan ja 5 työhön. Kun työpäivä oletettiin olevan yhtä kuin 10 taaleria, niin 5 taaleria olisi vain yhtä kuin 6 tuntia, ts. V2 työpäivää. Lisätäkseen arvoaan samassa [pysyvän ja vaihtelevan osan välisessä] suhteessa pääoma voi ostaa tuottavuuden [kasvusta] saadulla 20 taalerin uudella arvolla vain 1⁄2 työpäivää aikaisempaa enemmän. Jotta pääoma kykenisi käyttämään kaksi erottamaansa työläistä eli käyttämään täysin kahta aikaisemmin käyttämäänsä työpäivää, sen pitäisi vielä kasvaa kolminkertaiseksi [20 taaleriin nähden] (nimittäin 60 taaleriin, joka yhdessä [vapaana olevan] 20 taalerin kanssa muodostaa 80 taaleria [ylimääräinen pääoma]). [Tuotantovoiman kaksinkertaistumisesta syntyneen pysyvän ja vaihtelevan osan] uuden suhteen mukaan 3⁄4 pääomasta käytetään pysyvään pääomaan jotta 1⁄4 käytettäisiin työvarantoon.
Jos koko pääoma on 20 taaleria, se merkitsee, että 3⁄4, ts. 15 taaleria on pysyvää pääomaa ja 1⁄4 (ts. 5 taaleria) eli 1⁄2 työpäivää vastaava summa on työtä.
Jos koko pääoma on 4 × 20 taaleria, on 4 r× 15 = 60 taaleria pysyvä pääoma ja 4 × 5 [= 20 taaleria] työpalkka, joka vastaa 4⁄2 työpäivää, ts. 2 työpäivää.
Jos siis työn tuotantovoima kaksinkertaistuu niin että raakavillaan ja työvälineeseen käytetyn 60 taalerin pääoman arvon lisäämiseksi tarvitaan enää 20 taalerin työ (2 työpäivää) kun siihen aikaisemmin tarvittiin 100 taalerin [käytettävä pääoma, josta 40 taaleria kului työhön], niin kaiken toimettomaksi jääneen työn säilyttämiseksi kokonaispääoman pitäisi kasvaa 100:sta 160:een eli laskelmassa käyttämämme 80 taalerin pääoman täytyisi kaksinkertaistua. Mutta tuotantovoiman kaksinkertaistuminen synnyttää vain 20 taalerin uuden pääoman, joka vastaa 1⁄2 aiemmin käytetystä työajasta, ja nämä 20 taaleria riittävät vain siihen että käytetään vielä 1⁄2 työpäivää. Kyetäkseen myös jatkossa käyttämään aikaisempaa 4 työpäivää on pääoman, joka oli ennen tuotantovoiman kaksinkertaistumista 100 taaleria ja käytti 4 työpäivää (sillä edellytyksellä, että 2⁄5 sijoitetusta pääomasta eli 40 taaleria muodostaa työvarannon), kasvettava 160 taaleriin, ts. 60 prosentilla nyt kun työvaranto on alentunut yhteen viidesosaan 100 taalerista (mutta yhteen neljäsosaan siitä 80 taalerin pääomasta, joka tulee uutena [tuotantovoiman kaksinkertaistuttua] arvonlisäysprosessiin), ts. työvaranto on alentunut 20 taaleriin, mikä vastaa 2 työpäivää. Jos koko vanhaa pääomaa pitäisi edelleen käyttää tuotantoprosessin jatkossa, niin työvarannosta tuotantovoiman kaksinkertaistumisen ansiosta irtaantuneilla 20 taalerilla pääoma voi nyt ottaa uutena käyttöön vain 1⁄2 työpäivää. Aikaisemmin pääoma käytti 100 taalerin sijoitetulla pääomalla 16⁄4 työpäivää (4 päivää); se voi nyt [samalla 100 taalerilla] käyttää ainoastaan 10⁄4 työpäivää (21⁄2 päivää).
Jos siis tuotantovoima kaksinkertaistuu, niin pääoman ei tarvitse kaksinkertaistua pannakseen liikkeelle saman välttämättömän työn, 4 työpäivää, ts. pääoman ei tarvitse kasvaa 200 taaleriin; vain sen osan on kaksinkertaistuttava, joka jää kun käytetyn pääoman alkuperäisestä summasta vähennetään työvarantoon otettu osa: (100 - 20) × 2 = 160. (Jotta sitä vastoin ensimmäinen pääoma, jonka 100 taalerista kulutettiin 60 pysyvään osaan ja 40 työpalkkaan (4 työpäivää), voisi käyttää 2 päivää enemmän kuin ennen tuotantovoiman kaksinkertaistumista, sen pitäisi kasvaa vain 100 taalerista 150:een; [lisäpääomasta] olisi tarkemmin sanoen 3⁄5 pysyvään pääomaan (30 taaleria) ja 2⁄5 työvarantoon (20 taaleria). Kun olettamuksen mukaan [kokonais]työpäivä pitenee molemmissa tapauksissa 2 työpäivällä, niin [tuotantovoiman kasvaessa toimiva], [kasvavan tuotantovoiman oloissa toimiva] toinen pääoma olisi kahta ylimääräistä työpäivää käytettäessä [IV–11] 160 taaleria, kun taas ensimmäinen pääoma olisi vain 150 taaleria.)
Siitä pääomanosasta, joka tuotantovoiman kasvun vuoksi otetaan työvarannosta, pitää yhden osan muuttua takaisin raaka-aineeksi ja työvälineeksi ja toisen osan vaihtua elolliseen työhön. Tämä voi tapahtua vain uuden tuottavuuden [pääoman] eri osille asettamissa määräsuhteissa. Se ei voi enää tapahtua niiden entisen määräsuhteen pohjalla, sillä työvarannon suhde pysyvään varantoon on pienentynyt. Jos 100 taalerin pääoma käytti 2⁄4 määrästään (40 taaleria) työvarantoon ja käyttää siihen nyt tuotantovoiman kaksinkertaistumisen johdosta enää vain 1⁄4 määrästään (20 taaleria), niin se osoittaa 1⁄4 pääomasta (20 taaleria) vapautuneen; käytettävästä 80 taalerin osasta menee enää vain 1⁄4 työvarantoon. Siis ylimääräisestä 20 taalerin pääomasta käytetään työvarantoon vain 5 taaleria (1⁄2 työpäivää). Siis 100 taalerin. kokonaispääoma käyttää nyt 2 1⁄2 työpäivää; eli jälleen 4 työpäivää käyttääkseen tämän pääoman olisi kasvettava 160 taaleriin.
Olettakaamme että alkuperäinen pääoma oli 1000 taaleria ja jakautui samalla tavalla: 3⁄5 pysyvää pääomaa, 2⁄5 työvarantoa eli siis 600 + 400 (400 taaleria olkoon yhtä kuin 40 työpäivää; työpäivä yhtä kuin 10 taaleria). Jos työn tuotantovoima nyt kaksinkertaistuu ja saman tuotteen tuottamiseen tarvitaan siis 20 työpäivää (=200 taaleria [työpalkkaa]), niin tuotantoprosessin uudelleen aloittamiseen tarvittava pääoma olisi 800 taaleria, tarkemmin sanoen 600 + 200; 200 taaleria olisi vapautunut]. Jos 200 vapautunutta taaleria käytetään samassa [pysyvän ja vaihtelevan osan välisessä] määräsuhteessa, niin 3⁄4 200 taalerista eli siis 150 taaleria menee pysyväksi pääomaksi ja 1⁄4 eli 50 taaleria muodostaa työvarannon. Jos sitten 1000 taaleria [tuotantovoiman kaksinkertaistuttua] käytetään kokonaan, saamme seuraavan määräsuhteen: 750 (pysyvä pääoma) + 250 (työvaranto) = 1000 taaleria. Mutta työvarannon 250 taaleria olisivat yhtä kuin 25 työpäivää (ts. uudella varannolla voi työaikaa käyttää vain uudessa määräsuhteessa, tarkemmin sanoen voidaan käyttää 1⁄4 [sijoitetusta pääomasta]. Voidakseen käyttää koko vanhan työajan, vapautuneen uuden työvarannon pitäisi nelinkertaistua [50 × 4 = 200]).
Vapautunut 200 taalerin pääoma käyttäisi työvarannoksi 50 taaleria, mikä on yhtä kuin 5 työpäivää (1⁄4 vapautuneesta työajasta). (Pääoman irrottama työvarannon osa käytetään itse pääomana ja vain 1⁄4 siitä käytetään työvarantona; ts. se jakaantuu juuri samassa määräsuhteessa, missä työvarantona toimiva uuden pääoman osa on pääoman kokonaissummaan.) Työvarannon täytyisi siis 20 työpäivää (4 × 5 työpäivää) käyttääkseen kasvaa 50:stä (4 × 50:een), ts. 200 taaleriin; vapautuneen osan täytyisi siis kasvaa 200 taalerista 600 taaleriin, ts. kolminkertaistua, joten koko uuden pääoman pitäisi olla 800 taaleria. Kokonaispääoma olisi näin 1600 taaleria; siitä 1200 taaleria olisi pysyvää osaa ja 400 työvarantoa.
Jos 1000 taalerin pääomasta siis käytettiin alun perin työvarannoksi 400 taaleria (40 työpäivää) ja jos tuotantovoiman kaksinkertaistumisen ansiosta pääoma tarvitsee enää vain 200 taaleria välttämättömän työn ostamiseen, ts. enää 1⁄2 aikaisemmasta työmäärästä, olisi pääoman kasvettava 600 taalerilla voidakseen käyttää koko aikaisempaa työtä (ja hankkiakseen saman lisäajan). Pääoman olisi pystyttävä käyttämään kaksinkertaista työvarantoa, tarkemmin sanoen 2 × 200 eli 400 taaleria. Mutta kun työvarannon suhde kokonaispääomaan on nyt 1⁄4, niin kaksinkertaisen työvarannon käyttö vaatii kokonaispääomaksi 4 × 400 eli 1600 taaleria.
{Vanhan työajan käyttämiseen tarvittava kokonaispääoma on siis yhtä kuin vanha työvaranto kerrottuna sen murtoluvun nimittäjällä, joka ilmaisee nyt [tuotantovoiman kaksinkertaistuttua] työvarannon suhteen uuteen kokonaispääomaan. Jos tuotantovoiman kaksinkertaistuminen on vähentänyt tämän suhteen yhteen neljännekseen, niin entisen työvarannon suure on kerrottava 4:llä; jos suhde on vähentynyt kolmannekseen, varanto on kerrottava 3:lla. Jos tuotantovoima on kaksinkertaistunut, supistuu välttämätön työ ja siten myös työvaranto puoleen aikaisemmasta suuruudestaan, mutta on 1⁄4 suhteutettaessa sitä uuteen 800 taalerin kokonaispääomaan tai 1⁄5 suhteutettaessa vanhaan 1000 taalerin kokonaispääomaan. Toisin sanoen uusi kokonaispääoma [joka on välttämätön entisen työaikamäärän käyttämiseksi] on yhtä kuin kaksi kertaa vanhan pääoman ja työvarannon vapautuneen osan erotus; se on yhtä kuin (1000 - 200) × 2 = 800 × 2 = 1600 taaleria.
{Uusi kokonaispääoma ilmaisee juuri sitä pysyvän ja vaihtelevan pääoman yhteissummaa, joka tarvitaan jotta voitaisiin käyttää puolta aikaisemman työajan määrästä (tai jotta voitaisiin käyttää 1⁄3, 1⁄4, ... 1⁄x aikaisemman työajan määrästä aina sen mukaan onko työvoima kasvanut 3, 4, ... x kertaa); uuden pääoman täytyisi siis kasvaa kaksinkertaiseksi jotta se voisi käyttää koko aikaisemman työaikamäärän (tai sen olisi kasvettava 3, 4, ... x kertaa aina sen mukaan miten tuotantovoima on kasvanut). Sen suhteen, jossa pääoman osat (pysyvä ja vaihteleva) olivat alun perin toisiinsa, täytyy olla tässä aina etukäteen (teknologisesti) annettu; siitä riippuu esimerkiksi kuinka moninkertaisesti tuotantovoiman kasvu pienentää käytetyn välttämättömän työn määrää.}
Tai, mikä merkitsee samaa, entisen työaikamäärän käyttämiseen tarvittava uusi kokonaispääoma [IV–12] on yhtä kuin kaksi kertaa se uusi pääoma, joka uuden tuotantovoiman seurauksena ottaa tuotannossa vanhan pääoman paikan (se on esimerkissämme 800 × 2). (Jos siis tuotantovoima olisi kasvanut 4-kertaiseksi, 5-kertaiseksi jne., niin entisen työaikamäärän käyttämiseen tarvittava uusi kokonaispääoma olisi 4 kertaa, 5 kertaa jne. niin suuri kuin se uusi pääoma joka otti tuotannossa vanhan pääoman paikan. Jos tuotantovoima on kaksinkertaistunut, niin välttämätön työ on supistunut puoleen, samoin työvaranto. Jos yllä olevan esimerkin tapaan siis välttämätön työ oli 400 taaleria pääoman ollessa 1000 taaleria, ts. 2⁄5 kokonaispääomasta, niin nyt se on 1⁄5 vanhasta pääomasta eli 200 taaleria. Se määrä, jolla välttämätön työ on supistunut, on työvarannon vapautunut osa; se on yhtä kuin 1⁄5 vanhasta pääomasta eli 1⁄4 uudesta, yhtä kuin 200. Entisen työaikamäärän käyttöön tarvittava uusi kokonaispääoma on yhtä kuin vanha pääoma plus 3⁄5 siitä. Tätä hiuksenhalkomista on selvitettävä lähemmin jäljempänä.)
Jos pääoman osien keskinäiset suhteet edellytetään samoiksi, samoin tuotantovoiman kasvu, on pääoman suuruus tai pienuus täysin yhdentekevä yleisten väittämien kannalta. Kokonaan toinen kysymys on, säilyvätkö keskinäiset suhteet samoina siinä tapauksessa että pääoma kasvaa (asia kuuluu kuitenkin kasaantumiseen). Mutta jos mainitut edellytykset ovat voimassa, silloin näemme, että tuotantovoiman kasvu muuttaa pääoman rakenneosien keskinäisiä suhteita. Tuotantovoiman kaksinkertaistuminen vaikuttaa samalla tavalla sekä 100 että 1000 taalerin [käytettyyn pääomaan], jos pysyvä pääoma on ollut alun perin molemmissa tapauksissa [esimerkiksi] 3⁄5 kokonaispääomasta ja työvaranto 2⁄5. {Termiä työvaranto käytetään tässä mukavuussyistä; emme ole vielä tutkineet pääomaa tässä määritteisyydessään. Tähän mennessä meillä on ollut esillä kaksi pääoman osaa: toinen vaihdetaan tavaroihin (materiaaliin ja työvälineeseen), toinen työvoimaan.}
{Uusi pääoma — ts. vanhan pääoman se osa, joka ottaa itselleen sen toiminnon — on yhtä kuin vanha pääoma miinus työvarannon vapautunut osa; mutta viimeksi mainittu on yhtä kuin se pääoman osa, joka ilmaisi välttämätöntä työtä (tai ilmaisi työvarantoa, mikä on sama asia) jaettuna tuotantovoiman kertoimella. Jos siis vanha pääoma oli 1000 taaleria ja sen välttämätöntä työtä (tai työvarantoa) ilmaiseva osa yhtä kuin 2⁄5 ja tuotantovoima kaksinkertaistuu, niin on vanhan pääoman toiminnon itselleen ottava uusi pääoma yhtä kuin 800 taaleria. Näin siis 2⁄5 vanhasta pääomasta eli 400 taaleria jaetaan kahdella, tuotantovoiman kertoimella, ja saadaan 2⁄10 eli 1⁄5 vanhasta pääomasta eli 200 taaleria. Uusi pääoma on siis yhtä kuin 800 taaleria ja työvarannon vapautunut osa yhtä kuin 200 taaleria.}
Olemme nähneet että tällaisissa olosuhteissa saman työajan (yhtä kuin 4 tai 40 työpäivää) käyttämiseksi on 100 taalerin pääoman kasvettava 160 taaleriin ja 1000 taalerin pääoman 1600 taaleriin; molempien on kasvettava 60 %, ts. 3⁄5 omasta määrästään (3⁄5 vanhasta pääomasta) saadakseen mahdollisuuden käyttää uudelleen vapautunutta viidesosaa (ensimmäisessä tapauksessa 200 taaleria, toisessa 200 taaleria), ts. käyttää uudelleen vapautunutta työvarantoa työvarantona.
{Nota bene. Näimme edellä[147] että sama prosenttisuhde kokonaispäomaan voi ilmaista mitä erilaisimpia suhteita, joissa pääoma luo lisäarvonsa, ts. luo suhteellisen tai absoluuttisen lisätyön. Jos pääoman arvon muuttumattoman ja muuttuvan (työhön vaihdettavan) osan keskinäinen suhde on sellainen että jälkimmäinen on 1⁄2 kokonaispääomasta — siis 100 taalerin pääoma jakaantuu 50 taaleriin (pysyvä osa) ja 50 taaleriin (vaihteleva osa) — niin työhön vaihdettavan pääoman osan tarvitsee kasvaa vain 50 % tuottaakseen 25 % voiton koko pääomalle; saamme näet 50 + 50 (+25) = 125 kun taas edellä esitetyssä esimerkissä meillä oli [toinen keskinäissuhde pääoman pysyvän ja vaihtelevan osan välillä, esimerkiksi] 75 + 25 (+25) = 125 taaleria. Siis elolliseen työhön vaihdettavan pääoman osan pitäisi kasvaa jälkimmäisessä tapauksessa 100 % jotta se voisi antaa 25 % voiton pääomalle. Näemme tässä että kun aikaisempi keskinäissuhde [pääoman rakenneosien välillä] säilyy, ts. kun työvarannon suhde kokonaispääomaan pysyy samana (esimerkiksi jälkimmäisessä tapauksessa se on 1⁄4), niin voiton prosenttisuhde kokonaispääomaan pysyy myös samana onpa kokonaispääoma miten suuri tai pieni hyvänsä. Niinpä 100 taalerin käytetty pääoma antaa 125 taaleria, 80 antaa 100, 1000 antaa 1250, 800 antaa 1000, 1600 antaa 2000 jne., toisin sanoen aina saadaan 25 % voitto kokonaispääomalle. Jos pääomat, joiden rakenneosat ja siis myös tuotantovoima ovat erilaisissa keskinäissuhteissa, tuottavat [silti] samat prosentit kokonaispääomalle, niin todellisen lisäarvon on oltava eri tuotantohaaroilla hyvin erilainen. [IV–13]
| [Käytetty pääoma] | Pysyvä osa | Vaihteleva osa | [Lisäarvo] | [Tuotteen arvo] | [Voiton suhdeluku] |
| 100 | 60 | 40 | (alkuperäinen suhde) | ||
| 100 | 75 | 25 | 25 | 125 | 25 % |
| 160 | 120 | 40 | 40 | 200 | 25 % |
{Siten esimerkki pitää paikkansa [siinä tapauksessa että kasvaneen] tuotantovoiman [tulosta] verrataan samaan pääomaan [sen rakenneosien välisissä] samoissa keskinäissuhteissa, jotka sillä oli ennen tuotantovoiman kasvua.
{100 taalerin pääomasta käytettäköön 50 taaleria pysyvään arvoon ja 50 taaleria kulutettakoon työvarantoon. Työvaranto lisääntyköön [tuotantoprosessissa] 50 %, ts. puolella; silloin kokonaistuote on yhtä kuin 125 taaleria. 50 taalerin työvaranto käyttäköön 10 työpäivää ja maksakoon 5 taaleria päivältä. Koska uusi arvo on yhtä kuin 1⁄2 työvarantoa, on lisäajan oltava yhtä kuin 3 1⁄3 työpäivää. Se osoittaa, että kun työläisen oli tehtävä työtä vain 6 2⁄3 päivää tullakseen toimeen 100 päivää, niin hänen on tehtävä työtä kapitalistin hyväksi 10 päivää tullakseen toimeen 10 päivää, ja hänen 3 1⁄3 päivän lisätyönsä muodostaa kapitalistin lisäarvon. Se ilmaistaan tunteina seuraavasti: jos työpäivä on 12 tuntia, on lisätyö 4 tuntia päivässä. Siten työläinen tekee 10 päivässä oli 120 tunnissa liikaa 40 tuntia, mikä on yhtä kuin 3 1⁄3 päivää.
{Mutta jos tuottavuus [IV–13] kaksinkertaistuisi, silloin 100 taalerin pääoman [rakenneosien välinen] keskinäissuhde olisi 75 ja 25, ts. luodakseen saman 125 taalerin arvon, saman pääoman olisi käytettävä vain 5 työläistä. Siten 5 työpäivää luo arvon, jolla voidaan maksaa 10 työpäivää, ts. kaksinkertainen määrä työpäiviä. Toisin sanoen 5 maksettua työpäivää tuottavat arvon, jolla yksi työläinen voisi tulla toimeen 10 päivää. Työläisen tarvitsee nyt siis tehdä työtä vain 5 päivää tullakseen toimeen 10 päivää (ennen tuotantovoiman lisääntymistä hänen oli tehtävä työtä 10 päivää tullakseen toimeen 15 päivää ja kun hän teki työtä 5 päivää, hän pystyi elämään sillä vain 7 1⁄2 päivää). Mutta tullakseen toimeen 10 päivää työläisen on tehtävä työtä kapitalistin hyväksi 10 päivää. Kapitalisti korjaa siis itselleen 5 päivän hyödyn: kahdesta tehdystä työpäivästä hän anastaa aina itselleen yhden päivän.
{Jos koko asia ilmaistaan työpäivän osina, niin työläisen oli aikaisemmin tehtävä työtä 2⁄3 päivää tullakseen toimeen yhden päivän (ts. hänen oli työskenneltävä 8 tuntia elääkseen 12); nyt hänen tarvitsisi tehdä työtä vain 1⁄2 päivää (ts. 6 tuntia) tullakseen toimeen yhden päivän. Kun työläinen teki aikaisemmin työtä yhden koko päivän, hän pystyi tulemaan toimeen 1 1⁄2 päivää; kun hän teki työtä 12 tuntia, hän pystyi tulemaan toimeen 18 tuntia ja 6 tunnin työllä hän tuli toimeen 9 tuntia. Mutta nyt hän voi 6 tunnin työllä tulla toimen 12 tuntia. Hänen tarvitsisi tehdä työtä vain 1⁄2 päivää tullakseen toimeen yhden päivän mutta silti hänen on pakko tehdä työtä 2 × 1⁄2 päivää, ts. yksi kokonainen päivä jotta tulisi toimeen yhden päivän. Tuotantovoiman entisellä tasolla työläisen tarvitsisi tehdä työtä 10 päivää tullakseen toimeen 15 päivää tai 12 tuntia tullakseen toimeen 18 tuntia tai 1 tunnin tullakseen toimeen 1 1⁄2 tuntia tai 8 tuntia tullakseen toimeen 12 tuntia, ts. hänen piti tehdä työtä 2⁄3 päivää tullakseen toimeen 3⁄3 päivää. Mutta työläinen pakotetaan tekemään työtä 3⁄3 päivää, jotta hän voi kuluttaa sen minkä hän luo 2⁄3 päivässä, ts. hänet pakotetaan tekemään liikaa 1⁄3 päivää.
{Tuotantovoiman kaksinkertaistuminen kohottaa lisätyöajan suhteen [välttämättömään työaikaan] entisestä 1 : 2 (ts. 50 prosentista) 1 : 1 (ts. 100 prosenttiin). Verrattuna aikaisempiin työajan vaatimiin kustannuksiin tilanne näyttää seuraavalta: aikaisemmin työläisen oli työskenneltävä 8 tuntia elääkseen 12 tuntia, ts. välttämätön aika oli 2⁄3 koko työpäivästä; nyt hänen tarvitsee tehdä työtä enää 1⁄2 työpäivää, ts. 6 tuntia elääkseen 12 tuntia. Tästä syystä pääoma käyttää nyt vain 5 työläistä 10 sijasta. Jos 10 työpäivää tuli aikaisemmin maksamaan kapitalistille 50 taaleria ja tuotti hänelle 75 taaleria, niin nyt [5 työpäivää] tulee maksamaan kapitalistille 25 taaleria ja tuottaa 50 taaleria; ts. edelliset työpäivät tuottavat vain 50 % lisäarvon, jälkimmäiset 100 %. Työläiset tekevät entiseen tapaan työtä 12 tuntia päivässä; mutta aikaisemmin pääoma osti 10 työpäivää, nyt enää 5.
{Koska tuotantovoima on kaksinkertaistunut, niin 5 työpäivää tuottaa nyt 5 lisätyöpäivää kun taas aikaisemmin 10 työpäivää antoi vain 5 lisätyöpäivää. Nyt kun tuotantovoima on kaksinkertaistunut ja lisäarvon suhde käytettyyn pääomaan on siis noussut 50 prosentista 100 prosenttiin, 5 työpäivää tuottaa 5 lisäpäivää. Edellisessä tapauksessa 120 työtuntia (= 10 työpäivää) tuotti 180 tunnin [kokonaisajan]; jälkimmäisessä 60 työtunnin [välttämätön aika] tuottaa 60 tunnin [lisäajan]; ts. edellisessä tapauksessa lisäaika on 1⁄3 koko päivästä (50 % suhteessa välttämättömään aikaan); toisin sanoen työpäivän 12 tunnista lisäaika on 4 tuntia ja välttämätön aika 8 tuntia; jäkimmäisessä tapauksessa liäsaika on 1⁄2 koko työpäivästä (100 % suhteessa välttämättömään työaikaan); toisin sanoen 12 tunnin työajasta lisäaika on 6 tuntia ja välttämätön aika 6 tuntia. Siitä syystä ensimmäisessä tapauksessa saadaan 10 päivän [välttämättömällä ajalla] 5 päivän lisäaika (lisätyö), ja toisessa tapauksessa saadaan 5 päivän [välttämättömällä ajalla] 5 päivän [lisäaika]. Suhteellinen lisäaika on siis kaksinkertaistunut; jos lisäaikaa tarkastellaan suhteessa työajan kokonaispituuteen, niin se on kasvanut vain kolmanneksesta puoleen, ts. kuudenneksella eli 16 2⁄3 prosentilla.} [IV–13]
[IV–13] Koska pääoman edellytyksenä on lisätyö tai lisäaika, niin pääoma pohjautuu siis siihen perusedellytykseen, että on olemassa ylijäämä, joka ylittää yksilön säilymisen ja hänen sukunsa jatkumisen vaatiman työajan; että yksilön tarvitsee tehdä työtä vain 6 tuntia tullakseen toimeen yhden päivän tai työskennellä yhden päivän tullakseen toimeen 2 päivää jne. Tuotantovoiman kehityksen myötä välttämätön työaika lyhenee ja siten lisätyöaika pitenee. Tai sitten samaan päästään sillä, että yksi ihminen voi tehdä työtä kahden edestä jne.
(»Rikkaus on käytettävissä olevaa aikaa eikä mitään muuta» (»The Source and Remedy of the National Difficulties, deduced from Principles of Political Economy, in a Letter to Lord John Russel». Lontoo 1821 [s. 6]). »Jos oletamme, että jonkin maan koko työ riittää vain tuottamaan toimeentulon koko väestölle, silloin ei lisätyötä ole olemassa eikä siis myöskään mitään mitä voisi kasata pääomana» [s. 4]. »Kansakunta on todella rikas vain silloin kun korkoa ei lainkaan makseta pääoman käytöstä tai kun työtä tehdään vain 6 tuntia 12 sijasta» [s. 6]. »Millaisia kapitalistille maksettavia summia sitten lieneekään, hän voi saada vain työläisen lisätyön, sillä työläisen on tultava toimeen» [s. 23].)
Omaisuus. Omaisuuden alkuperä on työn tuottavuus. »Jos yksi ihminen pystyy tuottamaan vain sen verran että se riittää yhden elättämiseen, silloin kaikki ovat työläisiä eikä omaisuutta voi olla. Jos yhden työ voi elättää viisi, silloin yhtä tuotannossa toimivaa kohti tulee neljä toimetonta... Omaisuus kasvaa tuotantotavan parannuksista» (Piercy Ravenstone, M. A. Thoughts on the Funding System, and its Effects. Lontoo 1824, [s. 11])! »Omaisuuden kasvu ja suuremmat mahdollisuudet pitää yllä joutilaita ja.tuottamatonta työtä — [siinä se mitä poliittinen taloustiede ymmärtää] pääomalla» [s. 13]. »Koneiden avulla voidaan vain harvoin vähentää erillisen ihmisen työtä; koneiden rakentaminen vie enemmän aikaa kuin niiden käyttö säästää sitä. Koneista on todella hyötyä vain jos ne vaikuttavat laajalle, jos yksi kone voi auttaa tuhansien työtä. Niinpä eniten koneita onkin aina käytössä väkirikkaimmissa maissa, joissa on eniten joutilaita. Koneisiin ei turvauduta siksi että ihmisistä olisi puute, vaan siksi että heitä on niin helppo kerätä yhteen tekemään työtä» [s. 45]. Vajaa 1⁄4 Englannin väestöstä tuottaa [IV–14] kaiken sen minkä koko väestö kuluttaa. Esimerkiksi Vilhelm Valloittajan aikana oli tuotantoon suoraan osallistuvien määrä joutilaisiin verrattuna huomattavasti suurempi kuin nykyään.[148]
Kun yhtäältä pääoma luo lisätyön, niin lisätyö on puolestaan pääoman olemassaolon edellytys. Rikkauden koko kehitys perustuu käytettävissä olevan ajan luomiseen. Välttämättömän työajan suhde ylimääräiseen (näin välttämätön työ ensi alkuun käsittää viimeksi mainitun) muuttuu tuotantovoimien eri kehitysvaiheissa. Vaihdon suhteellisen alkukantaisissa vaiheissa ihmiset vaihtavat pelkästään ylimääräistä työaikaansa; se on heidän vaihtonsa mitta ja näin ollen tämä vaihto ulottuu myös vain ylimääräisiin tuotteisiin. Pääomaan perustuvassa tuotannossa välttämättömän työajan olemassaolo riippuu ylimääräisen työajan luomisesta. Tuotannon alimmilla askelmilla tuotetaan ensinnäkin vielä vain harvoja inhimillisiä tarpeita ja siis myös vain harvoja on tyydytettävinä. Siten välttämätön työaika ei ole tässä rajoitettu siitä syystä että työ on tuottavaa, vaan siksi että ihmiset tarvitsevat vain vähän. Toiseksi on tuotannon kaikissa vaiheissa olemassa tiettyä työn yhteisyyttä, sen yhteiskunnallista luonnetta jne. Myöhemmin kehittyy yhteiskunnallinen tuotantovoima jne. (Asiaan on palattava.)
| * | * | |
| * |
Ylimääräinen aika on [ensinnäkin] olemassa työpäivän ylijäämänä yli sen osansa, jota kutsumme välttämättömäksi työajaksi; toiseksi se on olemassa samanaikaisten työpäivien määrän lisääntymisenä, ts. työtätekevän väestön kasvuna.
(Ylimääräistä aikaa voi luoda myös — asia mainitaan tässä vain viittauksenomaisesti, sillä se kuuluu palkkatyötä käsittelevään lukuun — pidentämällä työpäivää pakkokeinoin yli luonnollisten rajojensa, ja myös liittämällä naiset ja lapset työtätekevään väestöön.
Edellä mainittu työpäivän lisäajan suhde sen välttämättömään aikaan voi muuntua ja muuntuu tuotantovoimien kehityksen vaikutuksesta niin, että välttämätön työ rajoittuu yhä pienemmiksi osuuksiksi. Sama pitää suhteellisesti paikkansa myös väestöstä. Jos työtätekevä väestö on vaikkapa 6 miljoonaa, sitä voi tarkastella yhtenä 6 × 12 eli 72 miljoonan tunnin työpäivänä; samat lait ovat siis sovellettavissa siihenkin.
Kuten olemme nähneet, pääoman lakina on luoda lisätyötä, käytettävissä olevaa aikaa. Pääoma voi saada sen aikaan vain siinä tapauksessa, että se panee liikkeeseen välttämätöntä työtä, ts. ryhtyy vaihtoon työläisen kanssa. Tästä syystä pääoman tendenssinä on luoda mahdollisimman paljon työtä, samoin kuin sen tendenssinä on supistaa välttämätön työ minimiin. Näin ollen pääoman tendenssinä on sekä lisätä työtätekevää väestöä että muuttaa osa siitä pysyvästi liikaväestöksi — ts. sellaiseksi väestöksi, joka on hyödytön niin kauan kunnes pääoma voi käyttää sitä hyväkseen. (Tästä johtuu liikaväestöä ja ylimääräistä pääomaa koskevien teorioiden paikkansapitävyys.)
Pääoman tendenssinä on sekä tehdä ihmistyö tarpeettomaksi (suhteellisesti) että laajentaa ihmistyötä rajattomiin. Arvo on pelkkää esineellistynyttä työtä ja lisäarvo (pääoman arvonlisäys) on pelkkää ylijäämää yli esineellistyneen työn sen osan, joka on välttämätön työkyvyn uusintamiselle. Kuitenkin edellytyksenä on ja pysyy aina työ ylipäänsä ja lisätyö on olemassa vain suhteessa välttämättömään työhön, ts. vain sikäli mikäli viimeksi mainittu on olemassa. Tästä syystä pääoman on lisätyötä luodakseen pantava välttämätöntä työtä alituisesti liikkeeseen. Pääoman on lisättävä välttämätöntä työtä (nimenomaan samanaikaisten työpäivien lukumäärää) saadakseen mahdollisuuden lisätä lisätyötä; mutta pääoman on yhtä lailla hävitettävä tätä työtä välttämättömän työn ominaisuudessaan voidakseen muuttaa sitä lisätyöksi.
Jos tarkastellaan erillistä työpäivää, silloin prosessi on tietenkin yksinkertainen: 1) kapitalisti pyrkii pidentämään työpäivää luonnon asettamien mahdollisuuksien rajoihin asti; 2) hän pyrkii lyhentämään yhä enemmän työpäivän välttämätöntä osaa (pyrkii siis rajattomasti kasvattamaan tuotantovoimia). Mutta jos työpäivää tarkastellaan tilaulottuvuutensa kannalta, jos itse aikaa tarkastellaan tilaulottuvuuden kannalta, niin se on monien työpäivien rinnakkaista olemassaoloa. Mitä useampien työpäivien kanssa pääoma voi harjoittaa yhtä aikaa vaihtoa, jossa se vaihtaa esineellistynyttä työtä elolliseen työhön, sitä suurempaa on yhtä aikaa tapahtuva pääoman arvonlisäys. Tuotantovoimien tietyssä kehitysvaiheessa (asia ei muutu miksikään jos tämä vaihe muuttuu) pääoma voi ylittää erillisen yksilön elollisen työpäivän muodostamat luonnolliset rajat vain asettamalla yhden työpäivän viereen samanaikaisesti toisen työpäivän — lisäämällä tilassa samanaikaisia työpäiviä.
Esimerkiksi kapitalisti voi saattaa työläinen A:n lisäajan vain 3 tuntiin; mutta jos hän lisää siihen vielä B:n, C:n ja D:n työpäivät, niin hän saa 12 tunnin lisätyön. 3 tunnin lisäajan sijasta hän on luonut kokonaisen 12 tunnin lisäajan. Siksi pääoma tavoittelee väestön kasvua, ja juuri se prosessi, jolla supistetaan välttämätöntä työtä, antaa mahdollisuuden saattaa liikkeeseen uutta välttämätöntä työtä (ja niin ollen uutta lisätyötä). (Se osoittaa, että samassa määrin kuin välttämätön työaika supistuu eli elollisen työkyvyn tuottamiseen tarvittava aika pienenee suhteellisesti, samassa määrin työläisen tuottaminen halpenee, käy mahdolliseksi tuottaa samassa ajassa enemmän työläisiä. Tilanne on aivan sama jos välttämätön työaika supistuu tai työläisten tuottaminen halpenee.)
(Tässä ei oteta vielä huomioon, että väestön kasvu lisää työn tuotantovoimaa tekemällä mahdolliseksi laajemman työnjaon ja laajemman työn yhteenliittämisen jne. Väestönkasvu on työn [IV–15] luonnonvoima, josta ei makseta. Tutkimuksen tässä vaiheessa kutsumme yhteiskunnallista voimaa luonnonvoimaksi. Kaikki yhteiskunnallisen työn luonnonvoimat ovat itse historiallisia tuotteita.)
Toisaalta pääoman tendenssinä on — aivan kuin aikaisemmin suhteessa yksittäiseen työpäivään, nyt suhteessa moniin samanaikaisiin välttämättömiin työpäiviin (joita voi pitää yhtenä työpäivänä, mikäli huomion kohteeksi otetaan pelkkä arvo) — supistaa välttämättömien työpäivien lukumäärä minimiin, ts. tehdä mahdollisimman monet niistä ei-välttämättömiksi; ja niin kuin pääoman tendenssinä oli aikaisemmin, kuten näimme yksittäisen erillisen työpäivän kohdalla, supistaa välttämättömien tuntien määrä, niin samoin näemme nyt samanaikaisten välttämättömien työpäivien kohdalla, että pääoma pyrkii supistamaan välttämättömien työpäivien määrää niiden prosenttisuhteessa esineellistyneen työajan kokonaissummaan. (Jos 12 tunnin ylimääräisen [lisä]työn tuottamiseen tarvitaan 6 työpäivää, niin pääoma pyrkii pääsemään samaan vain 4 työpäivällä. Tai koska 6 työpäivää voi pitää yhtenä 72 tunnin työpäivänä, ja jos kapitalisti onnistuu supistamaan välttämätöntä työaikaa 24 tunnilla, niin silloin 2 välttämätöntä työpäivää ts. 2 työläistä — putoaa pois.)
Toisaalta [kuten näimme edellä] uusi lisäpääoma, joka on luotu [supistamalla välttämätöntä työaikaa] voi pääomana puolestaan lisätä arvoaan vain vaihdettaessa sitä elolliseen työhön. Siitä johtuu yhtä lailla sekä pääoman tendenssi lisätä työväestöä että sen tendenssi vähentää alituisesti työväestön välttämätöntä osaa (osan työväestöstä pääoma pyrkii alituisesti saattamaan reserviksi). Ja itse väestönkasvu on tärkein keino väestön välttämättömän osan pienentämiseksi.
Au fond[149] tämä kaikki on vain välttämättömän työn ja lisätyön suhteen soveltamista erilliseen työpäivään. Tähän sisältyvät siis jo kaikki ne ristiriidat, jotka on kylläkin jo ilmaistu ristiriitoina nykyajan väestöteoriassa, vaikka se ei olekaan niitä ymmärtänyt. Pääoma lisätyön asettamisena on samassa määrin ja samaan aikaan sekä välttämättömän työn asettamista että ei-asettamista; pääoma on olemassa vain sikäli kuin välttämätön työ on olemassa ja samalla ei ole olemassa.
{Tähän ei tosin vielä kuulu seuraava asia, mutta siitä voidaan muistuttaa jo tässä: lisätyön luomista yhtäällä vastaa miinus-työn, suhteellisen toimettomuuden (tai parhaassa tapauksessa tuottamattoman työn) luominen toisaalla. Se on itsestään selvää pääoman kohdalla, mutta sitten myös niiden luokkien kohdalla, joiden kanssa pääoma jakaa [lisäarvon]; siis lisätuotteesta elävien ryysyläisten, lakeijoiden, hännystelijöiden jne. kohdalla, lyhyesti sanottuna koko kapitalististen passarien joukon kohdalla; palvelevan luokan sen osan kohdalla, joka ei saa toimeentulon välineitä [vaihdossa] pääomasta, vaan tuloista.
{Tämän palvelevan luokan ja työtätekevän luokan välillä suhteessa koko yhteiskuntaan on oleellinen ero ajateltaessa vapaan ajan luomista, ja sitten myös tieteen, taiteen, yms. tuottamiseen tarvittavan ajan luomista. Yhteiskunnan kehityskulku ei ole suinkaan sellainen, että sen jälkeen kun yksilö on tyydyttänyt omat polttavimmat tarpeensa, hän loisi itselleen ylijäämän; päinvastoin on niin että koska tietty yksilö tai yksilöiden luokka joutuu pakosta tekemään enemmän työtä kuin omien polttavien tarpeiden tyydyttäminen vaatii, että koska toisella puolella luodaan lisätyötä, siksi toiselle puolelle syntyy ei-työtä ja ylimääräistä rikkautta.
{Todellisuudessa rikkaus kehittyy vain näissä vastakohtaisuuksissa; kuitenkin juuri rikkauden kehitykseen itseensä sisältyy mahdollisuus kumota nämä vastakohtaisuudet. Toisin sanoen tällainen mahdollisuus on olemassa siitä syystä, että yksilö voi tyydyttää omat polttavimmat tarpeensa vain tyydyttämällä samalla toisen yksilön polttavimmat tarpeet ja luomalla hänelle niiden yli menevän ylijäämän. Orjuudessa tämä tulee esiin karkeassa muodossa. Vasta palkkatyön oloissa se johtaa teollisuuteen, teolliseen työhön.
Tästä syystä Malthus on täysin johdonmukainen kun hän vaatii lisätyön ja ylimääräisen pääoman rinnalle ylimääräisiä tyhjäntoimittajia, jotka kuluttaisivat tuottamatta mitään eli kun hän siis saarnaa tuhlailun, ylellisyyden, törsäilevän kestitsemisen jne. välttämättömyyttä.}
Jos välttämättömien työpäivien lukusuhde esineellistyneiden työpäivien kokonaismäärään on ollut 9 : 12 (jos siis lisätyö on ollut 1⁄4 työpäivästä), niin pääoma pyrkii supistamaan sen lukusuhteeksi 6 : 9 (siis kahteen kolmasosaan, jolloin lisätyö olisi yksi kolmannes). (Tätä on tutkittava tarkemmin jäljempänä; tärkeimmät ja perustavanlaatuisimmat seikat on kuitenkin esitettävä jo tässä tutkittaessa pääoman yleistä käsitettä.)
Olemme jo nähneet, miten pääoma arvonlisäysprosessin seurauksena 1) säilytti arvonsa itse vaihdon avulla (tarkemmin sanoen elollisen työn kanssa käydyn vaihdon avulla); 2) lisääntyi, loi lisäarvoa. Tämän tuotantoprosessin ja arvonlisäysprosessin ykseyden tuloksena esiintyy nyt koko tämän prosessin tuote, itse pääoma sellaisena kuin se astuu ulos tuotteena tästä prosessista, jonka edellytys se oli — sellaisena tuotteena, joka itse on arvoa. Toisin sanoen itse arvo ilmenee prosessin tuotteena, ja lisäksi se on suurempi arvo kuin alun perin lähtökohtana ollut, koska se sisältää esineellistynyttä työtä enemmän. Tämä arvo sellaisenaan on raha. Kuitenkin se on raha vain an sich:[150] sitä ei ole vielä asetettu rahaksi; se mikä toistaiseksi on asetettu, on olemassa, on tavara, jolla on määrätty (ideaalinen, ajatuksellinen) hinta, ts. sellainen tavara, joka on olemassa tiettynä rahasummana vain ideaalisesti, ajatuksellisesti ja jonka pitää vielä realisoida itsensä vaihdossa tällaisena rahasummana, ts. sen pitää ensin mennä uudelleen yksinkertaiseen kiertoprosessiin tullakseen asetetuksi rahana. Näin ollen tulemme nyt kolmanteen puoleen siinä prosessissa, jossa pääoma asetetaan pääomana.
3) Asia on näet niin, että jos tutkimme tarkasti pääoman arvonlisäysprosessia — ja raha tulee pääomaksi vain arvonlisäysprosessin nojalla — niin se ilmenee samalla pääoman arvonmenetysprosessina, sen arvon alenemisena, ja lisäksi kahdelta kannalta. Ensinnäkin siksi, että lisätessään tuotantovoimaa pääoma ei pidennä absoluuttista työaikaa, vaan vähentää välttämättömän työajan suhteellista suuruutta, se näin vähentää omia tuotantokustannuksiaan, mikäli ennakolta oli edellytetty tuotantoprosessi tiettynä tavaroiden summana, ts. pääoma vähentää omaa vaihtoarvoaan: osa olemassa olevasta pääomasta menettää alituisesti arvoaan sen johdosta, että tämän osan uusintamisen vaatimat tuotantokustannukset vähenevät; arvon alenemiseen ei johda tässä pääoman osassa esineellistyneen työn väheneminen, vaan sen elollisen työn väheneminen, jonka on nyt esineellistyttävä tässä tietyssä tuotteessa [jona pääoma on olemassa].
Tämä olemassa olevan [IV–16] pääoman alituinen arvon aleneminen ei kuulu tähän, sillä se edellyttää pääomaa jo valmiina. Siitä on vain mainittava tässä saadaksemme käsityksen miten myöhemmin esiin tuleva sisältyy jo pääoman yleiseen käsitteeseen. Kysymys olemassa olevan pääoman alituisesta arvon alenemisesta kuuluu oppiin pääomien keskittymisestä ja kilpailusta.
Tässä puheena oleva arvon aleneminen aiheutuu siitä, että pääoma on siirtynyt rahan muodosta tavaran muotoon, tuotteeksi, jolla on määrätty hinta, joka puolestaan pitää realisoida. Tultuaan rahaksi pääoma oli olemassa arvona. Nyt se on olemassa tuotteena ja vain ideaalisesti, ajatuksellisesti hintana; ei kuitenkaan arvona sellaisenaan. Jotta pääoma lisäisi arvoaan, ts. säilyttäisi arvonsa ja moninkertaistaisi sen, piti pääoman siirtyä ensin rahan muodosta käyttöarvojen (raaka-aineen — työvälineen — työpalkan) muotoon; mutta tällöin se menetti jossain määrin arvon muotoa ja nyt sen on astuttava uudelleen kiertoon saadakseen jälleen tämän yleisen rikkauden muodon. Kapitalisti ei astu enää kiertoprosessiin yksinkertaisesti vaihtavana, vaan tuottajana, jota vastassa ovat muut vaihtavat kuluttajina. Muiden edellytetään antavan vaihtoon rahaa saadakseen tuottajan tavaran kulutukseensa samalla kun tuottaja antaa vaihtoon tuotteensa saadakseen muiden rahat. Jos oletamme, että prosessi johtaa epäonnistumiseen — ja yksittäisessä tapauksessa mahdollisuus epäonnistua syntyy jo pelkästään [tuottajien ja kuluttajien] erillisyydestä — niin silloin kapitalistin raha on muuttunut arvottomaksi tuotteeksi, eikä se ole tuottamatta vain uutta arvoa, vaan on menettänyt myös alkuperäisen arvonsa.
Tapahtuupa näin tai ei, joka tapauksessa pääoman arvon aleneminen muodostaa arvonlisäysprosessin momentin, eikä tämä enää johdu yksinkertaisesti siitä, että tuotantoprosessin tuote ei välittömässä muodossaan ole arvo, vaan joutuu astumaan uudelleen kiertoon realisoidakseen itsensä arvona. Kun siis tuotantoprosessi uusintaa pääoman arvona ja uutena arvona, niin samalla pääomaa tulee asetetuksi siinä myös ei-arvona, jonakin sellaisena minkä on vasta realisoitava itsensä arvona vain on välityksellä.
Nämä kolme prosessia [käytetyn pääoman arvon säilyttämisen, sen arvon lisäyksen ja tuotetun tuotteen arvon realisoinnin, prosessit], joiden ykseys muodostaa pääoman, ovat toisiinsa nähden ulkoisia prosesseja, ovat ajallisesti ja tilallisesti toistensa ulkopuolella. Siitä syystä siirtyminen prosessista toiseen, ts. prosessien ykseys, on sattumanvarainen yksittäisen kapitalistin kannalta. Huolimatta prosessien sisäisestä ykseydestä ne ovat olemassa riippumattomina toistensa rinnalla ja jokainen niistä on toisensa edellytys. Yleisesti ja laajasti ottaen näiden kolmen prosessin ykseyden on lyötävä itsensä läpi niin pian kuin tuotannon kokonaisuus perustuu pääomaan, ja pääoman on siis realisoitava itsemuodostuksensa kaikki välttämättömät momentit ja sisällettävä tämän itsemuodostuksen toteutumisen ehdot. Toistaiseksi saavuttamassamme tutkimuksen vaiheessa pääoma ei ilmene vielä itse kiertoa (vaihtoa) määräävänä, vaan pelkästään kierron momenttina ja lakkaa olemasta pääomaa samalla hetkellä kun se astuu kiertoon. Ollessaan tavara yleensä, pääoma jakaa tavaran kohtalon: on sattumanvaraista vaihdetaanko tavara rahaan vai ei, realisoituuko sen hinta vai ei.
Itse tuotantoprosessissa, missä pääoma pysyi koko ajan arvoksi edellytettynä, näytti siltä että pääoman arvonlisäys oli kokonaan riippuvainen ainoastaan pääoman esineellistyneenä työnä elolliseen työhön saamasta suhteesta, ts. pääoman suhteesta palkkatyöhön. Mutta nyt kun pääoma on tuote, tavara, ilmenee että se on riippuvainen kierrosta, joka puolestaan sijoittuu tuotantoprosessin ulkopuolelle. (Kuten olemme nähneet, kierto tosiasiassa palaa tuotantoprosessiin omana perustanaan, mutta ylitä lailla kierto lähtee uudelleen tästä prosessista.) Tavarana pääoman 1) on oltava käyttöarvo ja käyttöarvona sen on oltava tarve-esine, kulutusobjekti; 2) on tultava vaihdetuksi vastikkeeseensa, rahaan. Uusi arvo voi realisoitua vain myynnissä.
Jos pääoma sisälsi esineellistynyttä työtä aikaisemmin 100 taalerin hinnasta ja sisältää sitä nyt 110 taalerin hinnasta (hinta ilmaisee vain rahassa esineellistyneen työn määrän), niin tämän täytyy tulla ilmi siinä että tuotettuun tavaraan nyt sisältyvä työ vaihdetaan 110 taaleriin. Tuote [jonka muodossa pääoma on nyt olemassa] ilmenee arvoltaan alentuneena ennen muuta siinä mielessä, että se on ylipäätään vaihdettava rahaan saadakseen taas takaisin arvon muotonsa.
Arvonlisäys ilmeni tuotantoprosessin sisällä lisätyön tuotannon (lisäajan esineellistymisen) kanssa eikä sillä tästä syystä ollut muita rajoja kuin ne, jotka oli itse tämän prosessin sisällä osittain edellytetty, osittain asetettu, mutta ilmenivät siten tässä prosessissa aina ylitettävinä rajoituksina.
Nyt tulee esiin tuotantoprosessin rajoja, jotka sijoittuvat tämän prosessin ulkopuolelle. Ensinnäkin nähdään jo aivan pinnallisesti tarkastellen, että tavara on vaihtoarvo vain mikäli se on samalla käyttöarvo, kulutusesine (tässä on vielä täysin yhdentekevää minkälaatuinen kulutus on kyseessä). Tavara lakkaa olemasta vaihtoarvo jos se lakkaa olemasta käyttöarvo (sillä tavara ei [tuotantoprosessin tuloksena] ole vielä uudelleen olemassa rahana, vaan se saa määrätynlaisen olemassaolomuodon, joka käy yksiin sen luonnollisen laadun kanssa).
Ensimmäinen rajoitus [tavaran realisoinnissa] on siis itse kyseisen tavaran kulutus, sen tarve. (Tähänastisten edellytysten pohjalla ei voida vielä mitenkään puhua maksukyvyttömästä tarpeesta, ts. sellaisesta tavaran tarpeesta, joka ei puolestaan pystyisi [IV–17] antamaan vaihdossa jotakin tavaraa tai rahaa.) Mutta toiseksi on tuotetulle tavaralle oltava vastike, mutta kun kierto alun perin edellytettiin kiinteäksi suureeksi, laajuudeltaan tietyksi suureeksi, ja kun pääoma on luonut tuotantoprosessissa uuden arvon, niin näyttäisi että sille ei voisi tosiasiassa olla olemassa mitään vastiketta.
Kun siis pääoma astuu ulos kierrosta ja astuu uudelleen sisään kiertoon, niin näyttäisi että se
a) tuotettuna tuotteena kohtaa rajan kulutuksen tai kulutuskyvyn olemassa olevassa suuruudessa. [Tuotteen muodossa olevan] pääoman määrä on määrättynä käyttöarvona tiettyyn pisteeseen asti yhdentekevä; mutta tietyllä tasolla — silloin jos tuotettu tuote tyydyttää vain yhden tietyn tarpeen — sitä ei enää tarvita kulutukseen. Itse sen määrä tiettynä yksipuolisena, laadullisena käyttöarvona, esimerkiksi viljana, on yhdentekevä vain tiettyyn vaiheeseen asti: sitä tarvitaan vain tietty paljous, ts. tietty mitallinen. Tämän mitan puolestaan määrää osittain tuotteen laatu käyttöarvona, sen spesifinen hyödyllisyys, käyttökelpoisuus, osittain taas niiden vaihtajien lukumäärä, joilla on tarve tähän tiettyyn kulutukseen. Sen määrää kuluttajien lukumäärä kerrottuna heidän tähän spesifiseen tuotteeseen kohdistuvan tarpeensa suuruudella. Käyttöarvolla sinänsä ei ole sitä mitattomuutta, joka on ominainen arvolle sellaisenaan. Esineitä voidaan kuluttaa, ne ovat kulutuksen kohteita vain tiettyyn asteeseen saakka; esimerkiksi vain tietty määrä viljaa kulutetaan jne. Näin ollen tuotteeseen itseensä käyttöarvona sisältyy raja — tarkemmin sanoen tuotetta kohtaan tunnetun tarpeen raja —, mutta sitä ei mitatakaan nyt tuottajan tarpeella, vaan vaihtajien kokonaistarpeella. Silloin kun tiettyyn käyttöarvoon kohdistuva tarve lakkaa, tuote lakkaa olemasta käyttöarvo. Käyttöarvona tuote mitataan sitä kohtaan tunnetulla tarpeella. Mutta niin pian kuin tuote lakkaa olemasta käyttöarvo, se lakkaa olemasta kierron esine (mikäli se ei ole raha).
b) Pääoman tuottamalla tuotteella näyttää olevan uutena arvona ja ylipäätään arvona rajansa olemassa olevien vastikkeiden suuruudessa — ennen muuta rahan, ei rahan kiertovälineenä, vaan rahan rahana. Lisäarvo (alkuperäisen arvon kannalta tämä on itsestään selvää) tarvitsee itselleen lisävastikkeen. Tämä lisävastike ilmenee nyt [suhteessa pääomaan] toisena rajana.
c) Alun perin näytti siltä, että raha — ts. rikkaus sellaisenaan, toisin sanoen rikkaus, joka on olemassa vierasta esineellistynyttä työtä vastaan käytävässä vaihdossa ja tämän vaihdon välityksellä —, jota ei edelleen vaihdeta vieraaseen elolliseen työhön, joka ei siis etene tuotantoprosessiin, romahtaa. Kierto ei kyennyt uusiutumaan omasta itsestään lähtien. Toisaalta nyt osoittautuu, että tuotantoprosessi joutuu umpikujaan mikäli se ei kykene muuttumaan kiertoprosessiksi. Pääoma tuotantona, joka perustuu palkkatyöhön, edellyttää kiertoa koko liikkeen välttämättömänä ehtona ja momenttina. Tämä tietty tuotannon muoto edellyttää tätä tiettyä vaihdon muotoa, joka saa ilmauksensa rahankierrossa. Tullakseen luoduksi uudelleen koko tuotteen on muututtava rahaksi; se ei voi käydä niin kuin tapahtui tuotannon varhaisemmissa vaiheissa, jolloin vaihto ulottui koskemaan vain ylimääräistä tuotantoa ja ylimääräisiä tuotteita, mutta ei suinkaan tuotantoa kokonaisuudessaan.
Tällaisia ovat ne ristiriidat, jotka tarjoutuvat itsestään yksinkertaisen, objektiivisen, puolueettoman tarkastelun kohteiksi. On jo toinen kysymys, kuinka nämä ristiriidat alituisesti kumoutuvat pääomaan perustuvassa tuotannossa, mutta myös syntyvät alituisesti uudelleen, ja lisäksi kumoutuvat vain väkivaltaisesti (vaikkakin kumoutuminen ilmenee tiettyyn pisteeseen asti rauhallisena tasoittumisena). Tärkeää on ennen muuta todeta näiden ristiriitojen olemassaolo. Kaikki [yksinkertaisen tavaran]kierron ristiriidat heräävät uudelleen henkiin uudessa muodossa. Käyttöarvona tuote on ristiriidassa itsensä kanssa arvona; ts. mikäli tuote on olemassa tietyn laatuisena, spesifisenä esineenä, tiettyjen luonnollisten ominaisuuksien tuotteena, tarpeen substanssina, se on ristiriidassa oman substanssinsa kanssa, joka sillä arvona on yksinomaan esineellistyneessä työssä. Mutta tällä kerralla [pääomankierron oloissa] ristiriitaa ei ole enää annettu pelkästään muodollisena erona — kuten oli [yksinkertaisessa] kierrossa —, vaan tässä tuotteen käyttöarvona saamat laatuominaisuudet määräytyvät sen kokonaistarpeen nojalla, jota kaikki vaihtajat tuntevat tätä tuotetta kohtaan, ts. ne määräytyvät kokonaiskulutuksen paljouden nojalla.
Kokonaiskulutus ilmenee tässä tuotteen mittana tuotteen ollessa käyttöarvo ja näin ollen myös tuotteen mittana tuotteen ollessa vaihtoarvo. Yksinkertaisessa kierrossa tuote oli yksinkertaisesti muutettavissa erityisen käyttöarvon muodosta vaihtoarvon muotoon. Sen rajoitus tuli esiin vain siinä, että tuote oli luonnollisen ominaislaatunsa nojalla olemassa siinä tai tässä erityisessä muodossa, mutta ei arvomuodossa, jossa se olisi ollut, vaihdettavissa suoraan kaikkiin muihin tavaroihin. Mutta nyt on tuotteen luonnollisessa ominaislaadussa itsessään annettu sen olemassaolon mitta. Jotta käyttöarvo voisi muuttua yleiseen muotoon, sitä saa nyt olla olemassa vain tietty määrä; määrä, jonka mitta ei sisälly tuotteessa esineellistyneeseen työhön, vaan johtuu tämän tuotteen luonteesta käyttöarvona ja lisäksi käyttöarvona muita varten.
Toisaalta ristiriita, joka sisältyi aikaisemmin siihen että itseään-varten-olevan [IV–18] rahan oli välttämättä edettävä elollista työtä vastaan tapahtuvaan vaihtoon, ilmenee nyt entistä suurempana, koska lisärahan tai lisäarvon on sellaisina ollakseen vaihduttava lisäarvoon. Tuotteella arvona on siis rajansa vieraassa tuotannossa yhtä lailla kuin sillä käyttöarvona on rajansa vieraassa kulutuksessa. Tuotteen ollessa käyttöarvo, sen mittana on tähän spesifiseen tuotteeseen kohdistuvan tarpeen laajuus ja tuotteen ollessa arvo on mittana kierrossa olevan esineellistyneen työn paljous. Näin on asetettu väärään asemaan yhtäältä arvon yhdentekevyys sellaisenaan suhteessa käyttöarvoon ja toisaalta esineellistynyt työ yleensä substanssina ja arvon mittana.
{Tutkimuksen tässä vaiheessa ei voi vielä siirtyä kysynnän, tarjonnan, hintojen suhteisiin, sillä näiden kategorioiden varsinainen kehitys edellyttää pääomaa. Mutta sikäli kuin kysyntä ja tarjonta ovat abstraktisia kategorioita eivätkä ilmaise vielä mitään määrättyjä taloudellisia suhteita, pitäisikö niitä ehkä tarkastella jo yksinkertaisen kierron tai yksinkertaisen tuotannon analyysin yhteydessä?}
Kun tutkimme tässä pääoman yleistä käsitettä, on pantava merkille, että tämä tuotannon ja arvonlisäyksen ykseys ei ole välitön, vaan vain sellainen prosessi, joka liittyy tiettyihin ehtoihin, ja kuten kävi jo selväksi, ulkoisiin ehtoihin.
{Näimme jo edellä tarkastellessamme pääoman arvonlisäysprosessia, että se edellyttää yksinkertaista tuotantoprosessia jo aikaisemmin kehittyneenä prosessina. Samoin on kysynnän ja tarjonnan laita sikäli, että yksinkertaisessa vaihdossa edellytetään tuotteeseen kohdistuva tarve. Tuottajan (välittömän tuottajan) oma tarve ilmenee toisen kysynnän tarpeena. Itse tämän kysymyksen kehittelyssä on käytävä selväksi mitä on edellytettävä sitä ennen ja kaikki se on sitten myöhemmin koottava ensimmäisiin lukuihin.}
Pääoman luoman absoluuttisen lisäarvon — esineellistyneen työn entistä suuremman määrän luomisen — ehtona on, että kierron piiri laajenee ja lisäksi jatkuvasti. Yhdessä kohdassa luotu lisäarvo vaatii, että toisessa kohdassa luodaan toinen lisäarvo, johon edellinen voidaan vaihtaa; se vaatii aluksi vaikka vain kullan ja hopean suurempaa tuotantoa, entistä suuremman määrän rahaa, niin että jos lisäarvo ei voi tulla välittömästi uudelleen pääomaksi, lisäarvo olisi olemassa rahan muodossa uuden pääoman mahdollisuutena. Tästä syystä on pääomaan perustuvan tuotannon ehtona alituisesti laajenevan kierron piirin luominen, ja tällöin on samantekevää, laajennetaanko piiriä suoraan vai luodaanko kierron piiriin lisää tuotantopisteitä.
Kun kierto ilmeni aluksi annettuna suureena, niin tässä se ilmenee liikkeessä olevana ja itse tuotannon vaikutuksesta laajenevana. Näin kierto itse ilmenee jo tuotannon momenttina. Jos pääoman tendenssinä on näin ollen luoda yhtäältä yhä enemmän lisätyötä, niin sen täydentävänä tendenssinä on luoda myös enemmän vaihdon pisteitä; tässä se osoittaa absoluuttisen lisäarvon tai absoluuttisen lisätyön kannalta katsottuna, että tendenssinä on synnyttää yhä enemmän lisätyötä oman itsensä täydennykseksi; au fond[151] tämä osoittaa, että tendenssinä on laajentaa pääomaan perustuva tuotanto tai pääomaa vastaava tuotantotapa kaikkialle. Tendenssi maailmanmarkkinoiden luomiseen on annettu välittömästi pääoman käsitteessä. Jokainen raja ilmenee voitettavana rajoituksena. Ennen muuta [pyritään] alistamaan vaihdolle itse tuotannon jokainen momentti ja poistamaan välittömien, vaihtoon astumattomien käyttöarvojen tuotanto; toisin sanoen aikaisempien, pääoman kannalta alkukantaisten tuotantotapojen tilalle pyritään asettamaan pääomaan perustuva tuotanto. Kaupankäynti ei ilmene tässä enää sellaisena toimintana, jota itsenäiset tuotannot harjoittavat vaihtaakseen ylijäämiään, vaan itse tuotannon oleellisena kaiken käsittävänä edellytyksenä ja momenttina.
Kaikki välittömän käyttöarvon luomiseen suuntautuva tuotanto vähentää tietenkin niin vaihtajien määrää kuin kiertoon heitettävien vaihtoarvojen summaa ylipäätään ja ennen kaikkea se vähentää lisäarvojen tuotantoa. Siitä johtuu pääoman tendenssi 1) laajentaa jatkuvasti kierron piiriä, 2) muuttaa tuotanto kaikissa kohdissa pääoman harjoittamaksi.
Toisaalta suhteellisen lisäarvon tuotanto, ts. tuotantovoimien lisäämiseen ja kehittämiseen perustuva lisäarvon tuotanto vaatii uuden kulutuksen luomista; se vaatii, että kulutuksen piiri kierron sisällä laajenee yhtä lailla kuin aikaisemmin [absoluuttisen lisäarvon tuotannossa] tuotannon piiri. Ensiksi vaaditaan olemassa olevan kulutuksen määrällistä laajentamista; toiseksi vaaditaan uusien tarpeiden luomista laajentamalla olemassa olevien tarpeiden piiriä; kolmanneksi vaaditaan uusien tarpeiden tuottamista ja uusien käyttöarvojen löytämistä ja luomista. Toisin sanoen tämä osoittaa, että hankittu lisätyö ei jää pelkästään määrälliseksi lisäykseksi, vaan samalla työn (ja siten lisätyön) laadullisten erojen piiri kasvaa jatkuvasti, että niiden piiri tulee yhä moninaisemmaksi ja sen sisässä tapahtuu yhä suurempaa eriytymistä.
Jos esimerkiksi tuotantovoiman kaksinkertaistuessa riittää kun käytetään 50 taalerin pääomaa siinä missä aikaisemmin tarvittiin 100 taalerin pääoma, jolloin 50 taalerin pääoma ja sitä vastaava välttämätön työ nyt siis vapautuvat, niin [IV–19] vapautuneelle pääomalle ja työlle on luotava uusi, laadullisesti erilainen tuotantohaara, joka synnyttää ja tyydyttää uuden tarpeen. Vanhan tuotantohaaran merkitys säilyy siten että muodostuu varanto uutta haaraa varten, jossa pääoman ja työn suhde muovautuu siinä uuteen muotoon.
[Edellytetään] siis koko luonnon tutkimista esineiden uusien hyödyllisten ominaisuuksien löytämiseksi; kaikkien vieraiden ilmastojen ja maiden tuotteiden yleismaailmallista universaalista vaihtoa; luonnonesineiden uusia (keinotekoisia) muokkaustapoja, joilla niille annetaan uusia käyttöarvoja {myöhemmin on viitattava siihen rooliin, jota ylellisyysesineet näyttelivät antiikin maailmassa erotukseksi nykyajasta}; maan uumenien kaikinpuolista tutkimista sekä uusien hyödyllisten kaivannaisten että vanhojen kaivannaisten uusien käyttöominaisuuksien löytämiseksi, esimerkiksi niiden uusien ominaisuuksien käyttämiseksi raaka-ainelähteinä jne.; näin ollen luonnontieteiden kehityksen viemistä huippuunsa; ja samoin itse yhteiskunnasta nousevien tarpeiden keksimistä, luomista ja tyydyttämistä. Pääomaan perustuvan tuotannon ehtona on myös yhteiskunnallisen ihmisen kaikkien ominaisuuksien viljeleminen ja hänen tuottamisensa ominaisuuksiltaan ja yhteyksiltään ja tästä syystä myös tarpeiltaan mahdollisimman rikkaana, ihmisen tuottaminen mahdollisimman totaalisena ja universaalisena yhteiskunnan tuotteena (sillä voidakseen hyödyntää esineitä monitahoisesti ihmisen on oltava hyödyntämiskykyinen, siis korkeasti kultivoitunut). Tämä uusien tuotantohaarojen, ts. laadullisesti uuden lisäajan luominen ei merkitse pelkkää työnjakoa, vaan tietyn tuotannon suoltamista omasta itsestään työnä, jolla on uusi käyttöarvo; se on jatkuvasti laajenevan ja laaja-alaisemmaksi tulevan työn lajien, tuotannon lajien järjestelmän kehittymistä, ja näitä lajeja vastaa jatkuvasti laajeneva ja rikkaammaksi tuleva tarpeiden järjestelmä.
Kun siis pääomaan perustuva tuotanto luo yhtäältä universaalisen työn järjestelmän — toisin sanoen lisätyön, arvoa luovan työn — niin toisaalta se luo luonnon ja ihmisen ominaisuuksien yleisen hyväksikäytön järjestelmän, yleisen hyödyllisyyden järjestelmän; yhtä hyvin itse tiede kuin kaikki ihmisen ruumiilliset ja henkiset ominaisuudetkin esiintyvät vain tämän hyödyllisyyden järjestelmän kantajina (Träger), eikä mikään tämän yhteiskunnallisen tuotannon ja vaihdon piirin ulkopuolella oleva ilmene minään sinänsä korkeampana, sinänsä oikeutettuna. Siten vasta pääoma luo porvarillisen yhteiskunnan ja yhteiskunnan jäsenten harjoittaman luonnon samoin kuin itse yhteiskunnallisen yhteydenkin universaalisen haltuunoton. Tästä johtuu pääoman suuri sivistävä vaikutus; tästä johtuu, että pääoma luo sellaisen yhteiskunnallisen vaiheen, johon verrattuna kaikki aikaisemmat vaiheet ilmenevät pelkkänä ihmiskunnan paikallisena kehityksenä ja taikauskoisena luonnonpalvontana. Vasta kapitalismissa luonnosta tulee ihmiselle pelkkä kohde, pelkkä hyödyn asia; sitä ei tunnusteta enää mahdiksi sinänsä; ja luonnon omien lakien teoreettinen tuntemuskin ilmenee pelkkänä viekkautena näiden lakien alistamiseksi ihmisen tarpeille joko kulutusesineinä tai tuotantovälineinä. Tämän tendenssinsä mukaisesti pääoma ylittää yhtä lailla niin kansalliset rajoitukset ja ennakkoluulot kuin luonnon jumalallistamisen ja tiettyihin rajoihin itsetyytyväisesti suljetun olemassa olevien tarpeiden tyydyttämisen ja vanhan elämäntavan uusintamisen. Pääoma suhtautuu kaikkeen tähän tuhoavasti, se mullistaa alituisesti kaikkea tätä, repii maahan kaikki rajoitukset, jotka jarruttavat tuotantovoimien kehitystä, tarpeiden laajentumista, tuotannon monipuolisuutta ja luonnon ja hengen voimien hyväksikäyttöä ja niiden vaihtamista.
Kuitenkaan siitä, että pääoma pitää jokaista sellaista rajaa rajoituksena ja siitä syystä ylittää sen ideaalisesti, ajatuksellisesti, ei suinkaan seuraa, että pääoma olisi ylittänyt sen reaalisesti, ja koska jokainen tällainen rajoitus on ristiriidassa pääoman tarkoituksen [Bestimmung] kanssa, niin kapitalistinen tuotanto liikkuu ristiriidoissa, joita se alituisesti voittaa, mutta joita se yhtä alituiseen myös asettaa. Eikä siinä kaikki. Se universaalisuus, jota kohti pääoma etenee vastustamattomasti, kohtaa omassa pääoman luonteessa sellaisia rajoituksia, jotka panevat kapitalistisen kehityksen tietyssä vaiheessa kokemaan, että itse pääoma on tämän tendenssin suurin este ja ajavat ihmisiä siitä syystä kohti pääoman kumoamista pääoman itsensä kautta.
Näin ollen ne taloustieteilijät, jotka Ricardon tavoin pitävät tuotantoa välittömästi identtisenä pääoman arvon itselisäyksen kanssa ja jotka pohtimatta lainkaan sen enempää kulutuksen rajoituksia kuin itse kierron olemassa olevia rajoituksiakaan, sillä kierron on esitettävä kaikissa kohdissa vastikkeita, kiinnittävät kaiken huomionsa tuotantovoimien kehitykseen ja teollisuusväestön kasvuun ja tarkastelevat tarjontaa ottamatta huomioon kysyntää, ovat näin ollen käsittäneet pääoman positiivisen olemuksen oikeammin ja syvemmin kuin ne taloustieteilijät, jotka Sismondin tavoin korostavat kulutuksen ja vastikkeiden olemassa olevan piirin rajoituksia, joskin Sismondi on ymmärtänyt syvemmin pääomaan perustuvan tuotannon rajoittuneisuuden, sen negatiivisen yksipuolisuuden. Ricardo on ymmärtänyt paremmin kapitalistisen tuotannon universaalisen tendenssin, Sismondi puolestaan sen spesifisen rajoittuneisuuden.
Koko riita siitä, onko liikatuotanto mahdollinen ja väistämätön pääoman vallitessa, liikkuu sen ympärillä, edellyttääkö pääoman arvonlisäysprosessi tuotannossa välittömästi sen arvon lisäystä kierrossa; onko [IV–20] tuotantoprosessin edellyttämä pääoman arvon lisäys sen arvon reaalista lisäystä. Ricardoa tietysti jonkin verran epäilyttää, että vaihtoarvo ei olekaan arvo vaihdon ulkopuolella ja että vain vaihto todistaa sen arvoksi; kuitenkin Ricardo pitää niitä rajoituksia, joihin tuotanto tämän vuoksi törmää, satunnaisina, sellaisina rajoituksina, jotka voitetaan. Ricardo siis liittää sellaisten rajoitusten voittamisen itse pääoman olemukseen, joskin hän joutuu sitten esityksessään usein järjettömyyksiin. Sitä vastoin Sismondi ei vain korosta tuotannon törmäävän rajoitukseen, vaan korostaa myös pääoman; itsensä luovan tämän rajoituksen, joka johtaa näin ristiriitoihin; tässä yhteydessä Sismondi aavistaa, että näiden ristiriitojen on johdettava pääoman romahtamiseen. Tästä syystä hän haluaisi asettaa ulkoa käsin tavoilla, laeilla jne. tuotannolle rajoituksia, jotka pääoma kuitenkin väistämättä heittäisi yli laidan siksi että ne ovat vain ulkopuolisia ja keinotekoisia rajoituksia. Toisaalta Ricardo ja koko hänen koulukuntansa eivät ole milloinkaan käsittäneet todellisia nykyaikaisia kriisejä, joissa tämä pääoman ristiriita latautuu mahtaviksi rajusäiksi, jotka uhkaavat yhä enemmän itse pääomaa yhteiskunnan ja tuotannon perustana.
Ortodoksisen taloustieteen kannalta tehdyt yritykset kieltää yleisen liikatuotannon ilmaantuminen jonain tiettynä hetkenä ovat tosiasiassa lapsellisia. Joko menetellään niin kuin esimerkiksi MacCulloch,[152] että pääomaan perustuvan tuotannon pelastamiseksi jätetään ottamatta huomioon kaikki sen spesifiset ominaisuudet, sen käsitemääritykset ja pidetään sitä päinvastoin välittömään käyttöarvoon tähtäävänä yksinkertaisena tuotantona. Oleelliset suhteet jätetään kokonaan syrjään. Tosiasiassa kapitalistisen tuotannon puhdistamiseksi ristiriidoista sen olemassaolo suorastaan torjutaan ja kielletään. Tai sitten menetellään terävämmin, kuten esimerkiksi Mill[153] (häntä matkii typerä Say): tarjonta ja kysyntä selitetään identtisiksi ja siksi pakostakin toisiaan vastaaviksi; tarjonta olisi tarkemmin sanottuna kysyntää, joka on mitattu sen [tarjonnan] omalla määrällä.
Tässä vallitsee suuri sekaannus: 1) tämä tarjonnan ja kysynnän identtisyys, jolloin tarjonta on sen [tarjonnan] omalla määrällä mitattua kysyntää, pitää paikkansa vain mikäli tarjonta on vaihtoarvo, joka on yhtä kuin tietty määrä esineellistynyttä työtä. Sikäli tarjonta on oman kysyntänsä mitta — mitä nimittäin arvoon tulee. Mutta tällaisena arvona tarjonta realisoituu vasta vaihdettaessa rahaan ja rahaan vaihdettavana vaihtokohteena se riippuu 2) omasta käyttöarvostaan; käyttöarvona tarjonta taas riippuu siihen kohdistuvan tarpeen määrästä, tarpeen laajuudesta. Mutta käyttöarvona tarjontaa ei ehdottomasti mitata siinä esineellistyneellä työajalla, vaan siinä käytetään mittaa, joka on sen vaihtoarvoluonteen ulkopuolella.
Tai sitten väitetään, että itse tarjonta on määrätyn, tietynarvoisen tuotteen kysyntää (ja tulee ilmaistuksi tuotteen halutuissa määrissä). Jos siis tarjottu tuote ei mene kaupaksi, se todistaa, että tarjottua on tuotettu liikaa ja tarjoajan kysymää tavaraa taas liian vähän. Ei siis olisikaan olemassa yleistä ylituotantoa, vaan yhtä artikkelia tai joitakin artikkeleita tuotettaisiin liikaa, mutta toisia puolestaan liian vähän. Tällöin taas unohdetaan, että tuotantopääoma ei suinkaan tarvitse tiettyä käyttöarvoa, vaan itseään varten olevaa arvoa, ts. rahaa; ei rahaa kiertovälineen määrityksessä, vaan rikkauden yleisenä muotona eli yhtäältä pääoman realisoinnin muotona ja toisaalta pääoman alkuperäiseen, uinuvaan tilaansa paluun muotona.
Mutta kun väitetään, että rahaa tuotettaisiin liian vähän, se merkitsee itse asiassa vain samaa kuin väite, että tuotanto ei käy yksiin arvonlisäyksen kanssa, että siis on olemassa liikatuotantoa, tai — mikä merkitsee samaa — on sellaista tuotantoa, jonka tuote ei ole muutettavissa rahaksi, ei ole muutettavissa arvoksi; on tuotantoa, joka ei osoittaudu arvoksi kierrossa. Tästä johtuu rahasilmänkääntäjien (myös Proudhonin jne.) illuusio, että rahan kalleuden vuoksi on olemassa kiertovälineiden puutetta ja siksi on luotava keinotekoisesti enemmän rahaa. (Katso myös birminghamilaiset, esimerkiksi »Kaksoset».[154])
Tai sitten sanotaan, että yhteiskunnalliselta kannalta katsoen tuotanto ja kulutus ovat sama asia, että siis toinen näistä kahdesta ei voi milloinkaan muodostaa liikamäärää toiseen nähden eikä niiden välillä voi vallita epäsuhdetta. Yhteiskunnallisella näkökannalla ymmärretään tässä sellaista abstrahointia, jossa nimenomaan jätetään huomioon ottamatta tietty yhteiskunnallinen struktuuri ja tietyt yhteiskunnalliset suhteet ja näin ollen myös niistä johtuvat ristiriidat. Jo Storch on Saytä vastaan väittäessään huomauttanut aivan oikein, että suuri osa kulutuksesta ei ole [henkilökohtaisten kulutusesineiden] välitöntä käyttöä, vaan tuotantoprosessissa tapahtuvaa kulutusta, esimerkiksi koneiden, hiilen, öljyn, välttämättömien rakennelmien jne. kulutusta.[155] Tämä kulutus [IV–21] ei ole suinkaan identtinen tässä käsiteltävän kulutuksen kanssa. Samoin Malthus ja Sismondi ovat oikein huomauttaneet, että esimerkiksi työläisten kuluttaminen ei suinkaan ole sellaista kulutusta, joka sinänsä tyydyttäisi kapitalistin.[156] Samastettaessa tuotanto ja kulutus heitetään arvonlisäyksen momentti kokonaan syrjään ja tuotanto ja kulutus asetetaan yksinkertaisesti toisiaan vastaan, ts. edellytetään tuotanto, joka perustuu välittömästi suoraan käyttöarvoon, eikä siis pääomaan.
Tai jos asia ilmaistaan sosialistisesti: työ ja työn vaihto, ts. tuotanto ja tuotteiden vaihto (kierto), muodostavat koko prosessin; miten silloin voisi syntyä epäsuhde paitsi vahingossa, virheellisen laskelman tähden? Työtä ei tässä tarkastella palkkatyönä eikä pääomaa pääomana. Yhtäältä pääomaan perustuvan tuotannon tulokset otetaan mukaan; toisaalta näiden tulosten edellytykset ja ehdot kielletään: välttämätön työ lisätyöllä ja lisätyötä varten asetettuna työnä.
Tai sitten väitetään — niin tekee esimerkiksi Ricardo[157] — että kun tuotantokustannukset säätelevät itse tuotantoa, niin tuotanto säätelee itse itseään, ja ellei jokin tuotantohaara saa aikaan arvonlisäystä, pääoma siirtyy tietyssä määrin pois siltä ja heittäytyy toiseen kohtaan missä sitä tarvitaan. Mutta vaikka jätettäisiin ottamatta huomioon, että itse tällaisen tasapainotuksen välttämättömyys edellyttää yhtäläisyyden puutetta, disharmoniaa ja siten ristiriitaa, niin liikatuotannon yleisessä kriisissä ei vallitse ristiriita tuotantopääoman eri lajien välillä, vaan teollisuuspääoman ja lainapääoman välillä, yhtäältä tuotantoprosessiin suoraan liittyvän pääoman ja toisaalta tuotantoprosessin ulkopuolella rahan ominaisuudessa itsenäisenä (suhteellisen itsenäisenä) esiintyvän pääoman välillä.
Kun vihdoin oletetaan määräsuhteiden tuotanto (senkin esittää jo Ricardo ym.) [niin siinä unohdetaan että] jos pääoman tendenssinä on jakaantua oikeissa määräsuhteissa, niin sen aivan yhtä välttämättömänä tendenssinä on ylittää määräsuhteisuuden rajat, sillä pääoma ajaa määrättömästi takaa lisätyötä, lisätuottavuutta, lisäkulutusta jne.
(Kilpailussa tämä pääoman sisäinen tendenssi ilmenee pakkona, johon vieras pääoma sen saattaa ja joka vaatii sen ylittämään oikeat määräsuhteet herkeämättömällä vaatimuksellaan: eteenpäin, mars, mars! Taloustieteilijät eivät ole vielä milloinkaan esittäneet oikein vapaata kilpailua — sen on hra Wakefield vainunnut oikein kommentoidessaan Smithiä[158] — , niin paljon kuin asiasta lörpötelläänkin ja niin suuressa määrin kuin se onkin koko porvarillisen, pääomaan pohjautuvan tuotannon perusta. Se on ymmärretty vain kielteisesti, monopolien, ammattikuntien, lakeihin perustuvan säätelyn jne. kieltämisenä, feodaalisen tuotannon kieltämisenä. Mutta onhan sen toki oltava myös jotakin itseään-varten-olevaa, koska pelkkä nolla on tyhjää kieltämistä, sellaisen rajan jättämistä huomiotta, joka syntyy heti uudelleen monopolin muodossa, luonnollisten monopolien muodossa jne. Käsitteellisesti kilpailu ei ole mitään muuta kuin pääoman sisäinen luonne, sen oleellinen määritys, joka ilmenee ja toteutuu monien pääomien vaikutuksessa toisiinsa, ei ole mitään muuta kuin sisäinen tendenssi, joka esiintyy ulkoisena välttämättömyytenä. Pääoma on olemassa ja voi olla olemassa vain monina pääomina ja pääoman itsemääritys ilmenee näin ollen pääomien vaikutuksena toisiinsa.)
Pääoma on yhtä suuressa määrin määräsuhteisen tuotannon keskeytymätöntä asettamista kuin sen keskeytymätöntä kumoamistakin. Olemassa oleva määräsuhde on aina kumottava luomalla lisäarvoja ja lisäämällä tuotantovoimia. Jos vaaditaan, että tuotantoa pitää laajentaa samanaikaisesti ja yhtäläisesti samoissa määräsuhteissa, silloin pääomalle asetetaan ulkopuolisia vaatimuksia, jotka eivät suinkaan johdu siitä itsestään; samalla olemassa olevien määräsuhteiden asettamien rajojen ylitys yhdellä tuotantohaaralla johtaa määräsuhteiden ylityksiin kaikilla tuotantohaaroilla ja lisäksi epäsuhtaisesti. Koska emme ole vielä toistaiseksi päässeet liikkuvan pääoman määritykseen ja koska meillä on yhä toisella puolen kierto ja toisella pääoma, ts. koska meillä on tuotanto kierron edellytyksenä tai perustana, josta kierto lähtee, niin jo tuotannon kannalta katsottuna kierto on suhteessa kulutukseen ja tuotantoon — toisin sanoen lisätyö esiintyy vastikkeena ja johtaa työn spesialisoitumiseen muodoiltaan yhä rikkaammaksi.
Pääoman sivilisoivien tendenssien jne. täytyy an sich[159] sisältyä pääoman yksinkertaiseen käsitteeseen; nämä tendenssit eivät saa ilmetä pelkästään ulkoisina seurauksina, kuten on tehty tähänastisissa taloustieteellisissä teoksissa. Samoin on osoitettava, että pääoman yksinkertaiseen käsitteeseen sisältyvät jo piilevässä muodossa ne ristiriidat, jotka tulevat myöhemmin näkyviin.
Pääoman arvonlisäysprosessi on toistaiseksi ollut meille vain erillisiä, suhteessa toisiinsa yhdentekeviä momentteja; ne edellyttävät sisäisesti toisiaan ja etsivät ulkoisesti toisiaan; ne voivat joko löytää toisensa tai olla löytämättä, kattaa toisensa tai olla kattamatta, vastata toisiaan tai olla vastaamatta Yhteenkuuluvan kokonaisuuden sisäinen välttämättömyys ja sen olemassaolo itsenäisten, toisiaan kohtaan yhdentekevien momenttien muodossa muodostaa jo [IV–22] ristiriitojen perustan.
Mutta siinä ei ole suinkaan vielä kaikki. Ristiriita tuotantoprosessin ja arvonlisäysprosessin välillä — pääoma on käsitteensä mukaan näiden kahden ykseys — on muotoiltava vielä immanenttisemmin kuin prosessin tai pikemminkin prosessien kokonaisuuden erillisten momenttien yhdentekevänä, näennäisen riippumattomana ilmenemisenä toisiaan kohtaan.
Jos asiaan paneudutaan lähemmin, niin ennen muuta on olemassa raja, joka ei ole ominainen tuotannolle yleensä, vaan pääomaan perustuvalle tuotannolle. Tämä raja on kaksinainen tai pikemminkin kyseessä on sama raja, jota tarkastellaan kahdelta taholta. Jos tässä osoitetaan, että pääomaan sisältyy erityinen tuotannon rajoitus — joka on ristiriidassa sen pääoman yleisen tendenssin kanssa, että se haluaa ylittää tuotannon jokaisen rajoituksen — se riittää jo paljastamaan liikatuotannon perustan, kehittyneen pääoman perusristiriidan; se riittää ylipäätään paljastamaan, että pääoma ei ole tuotantovoimien kehityksen absoluuttinen muoto, kuten taloustieteilijät luulevat, että pääoma on tuotantovoimien kehityksen absoluuttinen muoto yhtä vähän kuin se on sellainen rikkauden muoto, joka kävisi absoluuttisesti yhteen tuotantovoimien kehityksen kanssa.
Pääomaa edeltävät tuotantovoimat näyttävät pääoman kannalta katsottuna pelkiltä tuotantovoimien kahleilta. Itse pääoma taas, jos se ymmärretään oikein, esiintyy tuotantovoimien kehityksen ehtona niin kauan kuin nämä tuotantovoimat tarvitsevat ulkopuolista kannustinta, joka samalla on suitsina niille: tuotantovoimien kurinpitoa, joka niiden kehityksen tietyssä vaiheessa muuttuu turhaksi painolastiksi, aivan samoin kuin [aikoinaan keskiajan] ammattikunnat jne. Näiden immanenttisten rajojen täytyy käydä yksiin itse pääoman luonnon kanssa, sen oleellisten käsitemääritysten kanssa. Näitä välttämättömiä rajoja ovat:
1) välttämätön työ elollisen työvoiman vaihtoarvon rajana eli teollisuusväestön työpalkan rajana;
2) lisäarvo lisatyöajan rajana ja suhteelliseen työaikaan nähden tuotantovoimien kehityksen rajana;
3) mikä merkitsee samaa, rahaksi muuttuminen, vaihtoarvo ylipäätään tuotannon rajana; toisin sanoen arvoon perustuva vaihto tai vaihtoon perustuva arvo tuotannon rajana. Tämä puolestaan merkitsee
4) jälleen samaa, ei mitään muuta kuin että vaihtoarvo on käyttöarvojen tuotannon rajoitus; toisin sanoen tullakseen ylipäätään tuotannon kohteeksi reaalisen rikkauden on otettava määrätty, siitä itsestään eroava muoto, ts. muoto, joka absoluuttisesti ei ole sen kanssa identtinen.
Toisaalta pääoman yleisestä tendenssistä käy ilmi (tämä sama tuli esiin yksinkertaisessa kierrossa siten, että raha kiertovälineenä ilmeni jonakin pelkästään ohimenevänä ja ilman että sillä olisi itsenäistä välttämättömyyttä eikä se siitä syystä ilmennyt [tuotantoprosessin] rajana eikä rajoituksena), että se unohtaa ja jättää ottamatta huomioon:
1) välttämättömän työn elollisen työvoiman vaihtoarvon rajana; 2) lisäarvon lisätyön ja tuotantovoimien kehityksen rajana; 3) rahan tuotannon rajana; 4) vaihtoarvon aiheuttaman käyttöarvojen tuotannon rajoittamisen.
Hinc[160] liikatuotanto, ts. kaikkien näiden pääomaan perustuvan tuotannon välttämättömien momenttien äkillinen muistaminen; tästä johtuu yleinen arvon aleneminen kun nämä välttämättömät momentit unohdetaan. Samalla tämä asettaa pääoman tehtäväksi yrittää tuotantovoimien kehityksen korkeammalla asteella jne. yhä uudelleen [toteuttaa omien rajoitustensa ylityksen], mikä taas merkitsee joka kerta sen yhä suurempaa romahdusta pääomana. Näin ollen on selvää, että mitä pitemmälle pääoma on kehittynyt, sitä enemmän se osoittautuu tuotannon rajaksi — ja siitä syystä myös kulutuksen rajaksi — puhumattakaan niistä muista ristiriidoista, jotka tekevät pääoman tuotannon ja kierron rasittavaksi rajaksi.
{Koko luottolaitos ja siihen liittyvä kaupankäynnin, keinottelun jne. paisuminen perustuu välttämättömyyteen laajentaa kierron ja vaihdon alueen rajoja ja ylittää ne. Se tulee jättimäisemmin, klassisemmin ilmi kansojen kuin yksilöiden kohdalla. Niinpä esimerkiksi englantilaisten on pakko antaa lainaa vieraille kansoille pitääkseen nämä asiakkainaan. Au fond[161] englantilainen kapitalisti vaihtaa kahteen kertaan tuotantoa harjoittavan englantilaisen pääoman kanssa: 1) englantilaisena kapitalistina, 2) jenkkinä jne. eli missä tahansa muussa muodossa, mihin hän on rahansa sijoittanut.}
{Viittauksia pääomaan tuotannon rajana esittää esimerkiksi Hodgskin:
{»[Yhteiskunnan] nykyisessä vaiheessa [kun työläiset eivät ole milloinkaan olleet pääoman omistajia] kaikki pääoman kasaaminen lisää työläisiltä vaaditun voiton summaa ja poistaa kaiken sellaisen työn, joka takaisi työläisille mukiinmenevän toimeentulon» [Hodgskin Thomas. Popular Political Economy. Lontoo 1827, s. 246]. »Voitto on tuotannon raja.»[162]
{Ulkomaankaupalla avarretaan vaihdon rajoja ja tehdään kapitalisteille mahdolliseksi kuluttaa enemmän lisätyötä:
{»Kun ajatellaan muutamien vuosien jaksoa, maailma ei voi sen kuluessa ottaa meiltä sen enempää kuin me voimme ottaa maailmalta... Nekin voitot joita kauppiaamme hankkivat ulkomaankaupasta, maksavat kotimaiset kuluttajat ostamalla niitä tavaroita, joita tuodaan vientitavaroiden sijaan... Ulkomaankauppa on pelkkää vaihtokauppaa, ja tavaroita vaihdetaan kapitalistin mukavuutta ja nautintoa varten. [IV–23] Mutta hänkin voi kuluttaa tavaraa vain tiettyyn rajaan asti. Hän vaihtaa puuvillatuotteita ulkomaisiin viineihin ja silkkikankaisiin. Mutta nämä viinit ja silkkikankaat edustavat meidän oman väestömme pelkkää lisätyötä aivan samoin kuin vaatetavarat ja puuvillatuotteetkin; ja tällä tavoin kapitalistin tuhovoima kasvaa rajattomasti. Niin luontoa vedetään nenästä» (»The Source and Remedy of the National Difficulties, deduced from Principles of Political Economy, in a Letter to Lord John Russel». Lontoo 1821, s. 17–18).
{Siitä missä määrin liikatarjonta liittyy välttämättömän työn olemassa oleviin rajoihin:
{»Työläisten taholta tuleva [työtilaisuuksien] kasvanut kysyntä osoittaa taipumusta ottaa itselle pienempi osa tuotteesta ja jättää suurempi osa työnantajille; ja jos sen väitetään kulutusta vähentämällä lisäävän markkinoiden liiallista täyttymistä, niin voin vain todeta, että liikatarjonta merkitsee samaa kuin korkeat voitot» (»An Inquiry into those Principles, respecting the Nature of Demand and Necessity of Consumption, lately advocated by Mr. Malthus». Lontoo 1821, s. 59).
{Seuraavat sanat ilmaisevat täydellisesti toisen puolen [kapitalistiselle tuotannolle ominaisesta] ristiriidasta.
{»[Pääoman] harjoittama käytäntö pysyttää työ siinä pisteessä missä se voi tuottaa työläisen toimeentulon lisäksi voittoa kapitalistille, on ristiriidassa... tuotantoa säätelevän luonnonlain kanssa» (Hodgskin. Mts. 238).
{»Mitä enemmän pääoma kasaantuu, sitä enemmän kapitalistin itselleen vaatima voittosumma kasvaa; täten luodaan keinotekoinen pidäke [artificial check] tuotannon ja väestön kasvulle» (sama, s. 246).
{Malthus esittää seuraavasti ne ristiriidat, jotka vallitsevat yhtäältä tuotantovälineenä ylipäätään olevan pääoman ja toisaalta arvon tuottamisen välineenä olevan pääoman välillä:
{»Voitot mitataan aina arvolla eikä koskaan [tuotteiden] määrällä. Maan rikkaus riippuu osaksi tuotemäärästä, joka on saatu aikaan maan työllä ja osaksi tämän määrän sellaisesta sovittamisesta olemassa olevan väestön tarpeisiin ja ostokykyyn, jonka lasketaan antavan tälle tuotemäärälle arvon. On ehdottoman varmaa, että kumpikaan tekijä ei yksin määrää rikkautta. Mutta rikkauden ja arvon liittää ehkä kaikkein läheisimmin yhteen se, että arvo on välttämätön rikkauden tuottamiselle... Sen arvon, joka tavaroiille annetaan, ts. sen työn, jonka ihmiset ovat valmiit uhraamaan pitääkseen tavarat jatkuvasti saatavilla, voi sanoa todellisen asiaintilan mukaan olevan rikkauden miltei ainoa syy... Pelkkä tuottavassa työssä pidettyjen työläisten kulutuskysyntä ei voi milloinkaan yksin synnyttää motiivia pääoman kasaamiselle ja käytölle... Pelkät tuotantovoimat eivät vielä takaa vastaavan rikkaudentason luomista, yhtä vähän kuin väestönkasvukaan... Siihen vaaditaan sellaista tuotteiden jakoa ja sellaista tuotteiden sopeuttamista niitä kuluttavien tarpeisiin, että koko tuotepaljouden vaihtoarvo pääsee jatkuvasti kasvamaan; ...toisin sanoen vasta kaikkeen tuotettuun kohdistuva pidäkkeetön kysyntä päästää tuotantovoimat vaikuttamaan täydellä teholla» (»Principles of Political Economy», 2nd edition. Lontoo 1836, s. 266, 301, 302, 315, 361, 311, 361).
{On totta että tällaista kysyntää syntyy luotaessa jatkuvasti uusia teollisuudenaloja (ja laajennettaessa vastavuoroisesti vanhoja aloja), minkä seurauksena vanhat alat saavat uusia markkinoita jne. Tuotanto luo tosiasiassa itse kysyntää lisäämällä työpaikkoja jo olemassa olevilla aloilla ja luomalla uusia aloja, joilla uudet kapitalistit paikkaavat jälleen uusia työläisiä ja samalla nämä uudet alat muodostavat vuorostaan markkinoita vanhoille aloille. Mutta toisaalta
{»tuottavan työläisen itsensä luoma kysyntä ei voi milloinkaan olla riittävää kysyntää, koska se ei ulotu kaikkiin hänen tuottamiinsa tuotteisiin. Jos näin tapahtuisi, voittoa ei olisi eikä niin ollen myöskään motiivia käyttää työläisen työtä. Mistä tahansa hyödykkeestä saatavan voiton pelkkä olemassaolo jo edellyttää kysyntää, joka ylittää kyseisen tavaran tuottaneen työläisen aikaansaaman kysynnän» [sama, s. 405, julkaisijan alaviitta]. »Sekä työläisiä että pääomia voi osoittautua olevan yllin kyllin jos vertailukohdaksi otetaan niiden voittoa tuottava käyttö» [sama, s. 414, alaviitta].}
{On pantava merkille kohdassa 3,[163] johon palaamme heti, että tilapäinen kasaantuminen, jona pääoma ilmenee suhteessa työhön ja jonka kautta pääomalla on komentovalta työhön, on aluksi [yhtäältä] pelkkää lisätyötä itseään lisätuotteen muodossa ja toisaalta vieraaseen rinnakkaisesti olemassa olevaan työhön kohdistuvana vaatimuksena.[164]}
Tässä ei ole tietenkään vielä kysymys liikatuotannon tarkastelemisesta määritteisyydessään, vaan vasta liikatuotannon alkion erittelystä siinä muodossa, missä se alun perin sisältyy itse pääomasuhteeseen. Siksi meidän ei tarvitse myöskään ottaa vielä lukuun muita omistavia ja kuluttavia jne. luokkia, jotka eivät tuota, vaan elävät tuloistaan, siis harjoittavat vaihtoa pääoman kanssa, muodostavat vaihtokeskuksia pääomalle. Voimme osittain sivuta näitä luokkia (joskin se sopii paremmin kasaantumisen yhteydessä) mikäli niillä on ollut huomattava merkitys pääoman historiallisessa muodostumisessa.
Kierron ja vaihdon piiri on supistunut voimakkaasti orjuuteen perustuvassa tuotannossa ja patriarkaalisessa maataloudessa; niissä suurin osa väestöstä tyydyttää tarpeensa välittömästi omalla työllään, eikä etenkään orja esiinny lainkaan vaihtavana. Mutta pääomaan perustuvan tuotannon kaikissa kohdissa välittää vaihto kulutusta eikä työllä ole milloinkaan välitöntä käyttöarvoa sille, joka tekee työn. Koko [IV–24] kapitalistisen tuotannon perusta on työ vaihtoarvona ja vaihtoarvon luojana No niin. Ennen muuta on näin: toisin kuin orja, palkkatyöläinen itse on kierron itsenäinen keskus, vaihdon harjoittaja, vaihtoarvoa luova ja sitä vaihdon avulla saava ihminen. Ensiksi se tapahtuu sen vaihdon välityksellä, jossa vaihdettavina ovat työpalkaksi määrätty pääomanosa ja elollinen työvoima. Vaihdon ansiosta tämän pääomanosan vaihtoarvo on annettu välittömästi ennen kuin pääoma astuu jälleen ulos tuotantoprosessista ja sisään kiertoon; toisin sanoen itse tämä vaihto voidaan yhä vielä käsittää kierron tapahtumaksi. Toiseksi omia työläisiä lukuun ottamatta kaikki muut työläiset ovat jokaista kapitalistia vastassa ei työläisinä, vaan kuluttajina, vaihtoarvojen (työpalkan) omistajina, kapitalistin tavaraan vaihdettavan rahan omistajina. Jokainen näistä työläisistä on kierron keskus, josta vaihtotapahtuma lähtee ja joka säilyttää pääoman vaihtoarvon. He muodostavat suhteellisesti hyvin suuren osan kuluttajista — joskaan ei aivan niin suurta kuin yleisesti kuvitellaan mikäli puhutaan varsinaisista teollisuustyöläisistä. Mitä suurempi heidän lukumääränsä on, mitä suurempi teollisuustyöväestö on määrältään ja mitä merkittävämpi rahamäärä heillä on käytettävissään, sitä suurempi on vaihtoalue pääomaa varten. Olemme nähneet että pääoman tendenssinä on kasvattaa teollisuustyöväestö mahdollisimman suureksi.[165]
Yhden kapitalistin suhde toisen kapitalistin työläisiin ei varsinaisesti vielä lainkaan koske meitä. Tämä suhde osoittaa vain kunkin kapitalistin illuusiota, mutta ei muuta lainkaan pääoman yleistä suhdetta työhön. Jos asia koskee omaa työläistä, jokainen kapitalisti tietää, että hän ei ole tähän nähden tuottajan suhteessa kuluttajaan ja hän haluaa mahdollisuuksien mukaan rajoittaa työläisensä kulutusta, ts. tämän vaihtokykyä, tämän työpalkkaa. Jokainen kapitalisti tietysti haluaa, että toisten kapitalistien työläiset olisivat hänen tavaransa mahdollisimman suuria kuluttajia. Mutta jokaisen kapitalistin suhde omiin työläisiinsä on pääoman ja työn yleinen suhde, oleellinen suhde. Tästä juuri syntyykin se illuusio ja se pitää paikkansa jokaisen yksittäisen kapitalistin kohdalla erotukseksi kaikista muista — että hänen omia työläisiään lukuun ottamatta on häntä vastassa muu työväenluokka kuluttajana ja vaihdon subjektina, ei työläisenä, vaan rahan kuluttajana. Tällöin unohdetaan että niin kuin Malthus sanoo
»mistä tahansa hyödykkeestä saatavan voiton pelkkä olemassaolo jo edellyttää kysyntää, joka ylittää kyseisen tavaran tuottaneen työläisen aikaansaaman kysynnän» ja että näin ollen »tuottavan työläisen itsensä luoma kysyntä ei voi milloinkaan olla riittävää kysyntää» [»Principles of Political Economy», 2nd edition. Lontoo 1836, s. 405, julkaisijan alaviitta].
Koska yksi tuotanto saattaa toisen liikkeeseen ja luo näin ollen itselleen kuluttajia vieraan pääoman työläisistä, niin itse tuotannon luoma työväenluokan kysyntä ilmenee kullekin erilliselle kapitalistille »riittävänä kysyntänä». Tämä itse tuotannon luoma kysyntä ajaa tuotantoa ylittämään ne määräsuhteet, joiden puitteissa sen pitäisi toteutua työläisten [maksukykyiseen kysyntään] nähden; yhtäältä tuotannon täytyisi ylittää nämä rajat; toisaalta jos »tuottavan työläisen itsensä luoma kysyntä» loppuu tai supistuu, silloin seuraa romahdus. Silloin pääoma itse ei pidä työläisten taholta tulevaa kysyntää — ts. palkan maksua, jolle tämä kysyntä perustuu — hyötynä, vaan menetyksenä. Toisin sanoen pääoman ja työn välinen immanenttinen suhde alkaa tulla esiin tässä.
Jälleen pääomien kilpailu, niiden välinpitämättömyys toisiaan kohtaan ja itsenäisyys toisiinsa nähden johtaa tässä siihen, että jokainen erillinen pääoma ei suhtaudu koko muun pääoman työläisiin työläisinä. Hinc[166] — hillitön pyrkimys ylittää oikeiden määräsuhteiden rajat. Pääoman vallan erottaa [esikapitalistisista] suhteista juuri se, että työläinen on pääomaa vastassa kuluttajana ja vaihtoarvon asettajana, on pääomaa vastassa rahan haltijan muodossa, rahana, kierron yksinkertaisena keskuksena — työläisestä tulee yksi loputtoman monista kierron keskuksista, mikä pyyhkii pois hänen määritteisyytensä työläisenä.
{Asia on aivan samoin siinä tuotannon itsensä luomassa kysynnässä, joka kohdistuu raaka-aineisiin, puolivalmisteisiin, koneisiin, yhteydenpitovälineisiin ja tuotannossa käytettyihin apuaineisiin: väreihin, hiileen, taliin, saippuaan jne. Niin kauan kuin vaihto tapahtuu itse tuottajien kesken tämä kysyntä on maksukykyisenä, vaihtoarvoa asettavana riittävää ja tyydyttävää. Sen riittämättömyys tulee ilmi niin pian kuin lopputuote kohtaa rajansa välittömässä ja lopullisessa kulutuksessa. Tämä [riittävän kysynnän] näennäisyys, joka ajaa tuotannon ylittämään oikean määräsuhteen rajat, pohjautuu sekin pääoman olemukseen, joka on jotakin oman itsensä torjuvaa (sich von sich repellirendes), ts. toisiaan kohtaan täysin välinpitämättömien pääomien moninaisuutta; tätä on selvitettävä lähemmin kilpailun yhteydessä. Mikäli kapitalisti ostaa toiselta kapitalistilta, ostaa tai myy tavaran, he ovat yksinkertaisessa vaihtosuhteessa; he eivät suhteudu toisiinsa pääomina. Se oikea (kuviteltu) määräsuhde, jossa heidän täytyisi keskenään vaihtaa jotta he saavat lopulta pääomana mahdollisuuden lisätä arvoaan, jää heidän keskinäisen suhteensa ulkopuolelle.}
Ennen muuta: Pääoma pakottaa työläiset lisätyöhön yli välttämättömän työn. Vain siten pääoma lisää arvoaan ja luo lisäarvoa. Mutta toisaalta pääoma asettaa välttämättömän työn vain sikäli kuin ja siinä määrin kuin [pääoman käyttämä] työ on lisätyötä, joka voidaan realisoida lisäarvona. Pääoma asettaa siis lisätyön välttämättömän työn ehdoksi ja lisäarvon rajaksi esineellistyneelle työlle, ts. arvolle yleensä. Niin pian kuin pääoma ei voi asettaa lisätyötä, se ei aseta myöskään välttämätöntä työtä ja kapitalistisella perustalla vain pääoma voi asettaa välttämättömän työn. Pääoma siis rajoittaa — niin kuin englantilaiset asian ilmaisevat, keinotekoisella pidäkkeellä (artificial check)[167] — työtä ja arvon luomista, ja lisäksi samasta syystä kuin se asettaa lisätyötä ja lisäarvoa ja samassa määrin kuin se asettaa ne. Pääoma asettaa siis luonteensa mukaisesti [IV–25] työlle ja arvon luomiselle rajan, joka on ristiriidassa pääoman tendenssin kanssa laajentaa niitä rajattomiin. Asettaessaan yhtäältä itselleen spesifisen rajan ja ajaessaan toisaalta tuotantoa ylittämään jokaisen rajan pääoma on elävä ristiriita.
{Koska arvo muodostaa pääoman perustan eikä pääomaa siis voi olla olemassa muutoin kuin sen arvon vastiketta vastaan tapahtuvan vaihdon välityksellä, pääoma työntää väistämättä pääoman luotaan. Näin ollen universaalinen pääoma, jota vastassa ei olisi vieraita, sen kanssa vaihtoa harjoittavia pääomia — ja tutkimuksemme tässä vaiheessa pääomalla ei ole vastassaan muuta kuin palkkatyö ja oma itsensä — on mahdottomuus. Realisoituna vaihtoarvona pääomaan jo sisältyy se, että pääomat työntävät toisiaan luotaan.}
Kun pääoma näin yhtäältä tekee lisätyön ja sen vaihtamisen [toiseen] lisätyöhön[168] välttämättömän työn ehdoksi ja näin ollen työvoiman vaihtokeskukseksi tekemisen ehdoksi — ja jo tämän perusteella vaihdon alue supistuu ja tehdään ehdolliseksi —, niin toisaalta pääomalle on yhtä oleellista rajoittaa työläisen kulutus hänen työvoimansa uusintamiselle välttämättömiin tarvikkeisiin, tehdä välttämätöntä työtä ilmaiseva arvo työvoiman arvon realisoinnin rajaksi ja näin ollen myös työläisen vaihtokyvyn rajaksi ja pyrkiä supistamaan tämän välttämättömän työn suhde lisätyöhön minimiinsä. Se johtaa vaihdon alueen uuteen rajoittamiseen, mutta tämä on edellisen tavoin aivan yhtä identtinen pääoman sen tendenssin kanssa, että pääoma suhtautuu jokaiseen arvonsa itsekasvun rajaan [voitettavana] rajoituksena. Siis pääoman arvon määrätön kasvu — arvon määrätön asettaminen — on tässä ehdottoman identtinen vaihtoalueen rajoittamisen kanssa, ts. arvon lisäämisen mahdollisuuden rajoittamisen, tuotantoprosessissa luodun arvon realisoinnin rajoittamisen kanssa.
Tuotantovoiman laita on samoin. Yhtäältä pääoman tendenssinä on väistämättä kasvattaa tuotantovoimaa äärimmilleen lisätäkseen suhteellista lisäaikaa. Toisaalta siten lyhennetään välttämätöntä työaikaa, siis vähennetään työläisten vaihtokykyä. Edelleen — kuten olemme nähneet[169] — suhteellinen lisäarvo kasvaa huomattavasti vähemmän kuin tuotantovoima ja lisäksi tämä suhde [lisäarvon kasvun suhde tuotantovoiman kasvuun] pienenee aina sitä enemmän mitä pitemmälle tuotantovoima on jo kehittynyt. Mutta tuotteiden paljous kasvaa vastaavassa suhteessa; ellei näin kävisi, silloin vapautuisi uutta pääomaa, samoin työtäkin, eivätkä ne menisi kiertoon. Mutta samassa määrin kuin tuotteiden paljous kasvaa, tulee tuotteisiin sisältyvän työajan realisoiminen vaikeammaksi, sillä kulutusta vaaditaan yhä enemmän laajenemaan.
(Käsittelemme toistaiseksi tässä vain kysymystä miten pääoman arvonlisäysprosessi osoittautuu samalla sen arvon alenemisen prosessiksi. Tähän ei kuulu vielä kysymys siitä, missä määrin pääoma, jonka tendenssinä on kasvattaa tuotantovoimia rajattomasti, samalla myös tekee tärkeimmän tuotantovoiman, itse ihmisen, yksipuoliseksi, typistää häntä jne., ei ylipäätään kysymys siitä missä määrin pääoman tendenssinä on rajoittaa tuotantovoimia.)
Pääoma tekee siis välttämättömän työajan rajaksi elollisen työvoiman vaihtoarvolle, lisätyöajan rajaksi välttämättömälle työajalle ja lisäarvon rajaksi lisätyöajalle; samaan aikaan pääoma ajaa tuotantoa ylittämään kaikki nämä rajat sikäli että se asettaa työvoiman pääomaa vastaan yksinkertaisesti vaihdon osapuolena, rahana, ja ainoaksi lisäarvon rajaksi se asettaa lisätyöajan, koska se on lisäarvon luoja. (Tai jos pidämme silmällä tämän suhteen ensimmäistä puolta, niin voimme sanoa, että pääoma asettaa lisäarvojen vaihdon rajaksi välttämättömien arvojen vaihdolle.)
Samalla kertaa pääoma asettaa yhtäältä arvon luomiselleen rajaksi, välttämättömäksi rajaksi ne arvot, jotka jo ovat olemassa kierrossa, tai mikä merkitsee samaa, sen keskinäissuhteen, jossa pääoman luoma arvo on pääomassa itsessään ja kierrossa jo ennakolta oleviin arvoihin; toisaalta pääoma asettaa oman tuottavuutensa arvojen ainoaksi rajaksi ja niiden luojaksi. Siten pääoma johtaa alituisesti ja herkeämättä oman arvonsa alenemiseen yhtäältä ja toisaalta tuotantovoimien ja arvoissa esineellistyneen työn kasvun estämiseen.
{Kuten edellä[170] on jo mainittu, James Mill ilmaisee vähintäinkin sofistisesti, ts. henkevästi sen typeryyden, että liikatuotanto olisi mahdoton (ts. väittämän, että tuotantoprosessi ja pääoman arvonlisäysprosessi ovat suoraan identtiset) siinä mielessä, että tarjonta on yhtä kuin oma kysyntänsä, että siis kysyntä ja tarjonta kattavat toisensa. Se merkitsee toisin ilmaistuna vain, että työaika määrää arvon ja että siis vaihto ei lisää arvoon mitään, mutta tällöin unohdetaan, että vaihto on välttämätön arvon realisoinnille ja että käyttöarvosta riippuu (viime kädessä) tapahtuuko vaihto vai ei. Kun sitten kysyntä ja tarjonta eivät kata toisiaan, niin Millin sanojen mukaan tämä johtuu siitä, että yhtä tiettyä tuotetta (tarjottua) tuotetaan liikaa ja toista (kysyttyä) liian vähän. Tämä »liian paljon» ja »liian vähän» ei koske vaihtoarvoa, vaan käyttöarvoa. Tarjottua tuotetta on enemmän kuin sitä »käytetään»; siinä on asian ydin. Siinä siis oletetaan, että liikatuotanto johtuu käyttöarvosta ja näin ollen itse vaihdosta.
{Say tekee asian naurettavaksi: tuotteet vaihtuvat vain tuotteisiin;[171] siten on korkeintaan niin, että toista tuotetaan liian paljon ja toista liian vähän. Tällöin Say unohtaa: 1) että arvot vaihtuvat arvoihin ja tuote vaihtuu tuotteeseen vain mikäli se on arvo; ts. mikäli se on rahaa tai tulee rahaksi; 2) että tuotteita vaihdetaan myös työhön. Kelpo miekkonen asettuu tässä yksinkertaisen vaihdon näkökannalle, vaikka liikatuotanto on tosiasiassa mahdoton yksinkertaisessa vaihdossa, sillä siinä ei ole todellakaan kysymys vaihtoarvosta, vaan käyttöarvosta. Liikatuotanto tapahtuu yhteydessä arvonlisäykseen, ei muutoin.}
[IV–26] Proudhon, joka kylläkin haistaa palaneen käryn, mutta ei milloinkaan tiedä mistä se tulee, johtaa liikatuotannon siitä »että työläinen ei voi ostaa tuotettaan takaisin».[172] Sillä hän tarkoittaa että tämän tuotteen hintaan on laskettu mukaan korko ja voitto, toisin sanoen että tuotteen hinta ylittää sen todellisen arvon. Tämä todistaa ennen kaikkea että Proudhon ei ymmärrä mitään arvon määräytymisestä, johon yleisesti puhuen ei voi sisältyä mitään liiallisia lisäyksiä. Käytännön kaupankäynnissä kapitalisti A voi vetää kapitalisti B:tä nenästä. Sen mitä toinen maksaa liikaa, toinen pistää taskuunsa. Mutta jos kummankin kapitalistin myyntitulot lasketaan yhteen, niin heidän vaihtojensa summa on yhtä kuin heidän tavaroissaan esineellistyneen työajan summa; siitä kapitalisti A vain pistää taskuunsa enemmän kuin hänelle kuuluisi verrattuna kapitalistiin B. Kaikista pääoman saamista, ts. kaikkien kapitalistien yhteensä saamista myyntituloista on vähennettävä: 1) pääoman kiinteä osa, 2) työpalkka eli esineellistynyt työaika, joka on välttämätön elollisen työvoiman uusintamiseksi. Näin ollen kapitalistit eivät voi jakaa keskenään mitään muuta kuin lisäarvon. Ne määräsuhteet — oikeudenmukaiset tai epäoikeudenmukaiset — joissa he jakavat tämän lisäarvon keskenään, eivät ehdottomasti muuta mitenkään pääoman ja työn välistä vaihtoa itseään eivätkä tämän vaihdon suhdetta.
Voitaisiin sanoa, että välttämättömän työajan (ts. työpalkan), joka ei siis sisällä voittoa ja on päinvastoin vähennettävä kapitalistin myyntituloista, määräisivät puolestaan tuotteiden hinnat, jotka jo sisältävät voiton. Mistä voisi muutoin olla peräisin voitto, jonka kapitalisti hankkii harjoittaessaan vaihtoa sellaisen työläisen kanssa, jota hän ei suoraan käytä? Esimerkiksi: kehräämönomistajan työläinen vaihtaa työpalkkansa tiettyyn määrään viljabusheleita. Mutta jokaisen bushelin hintaan sisältyy jo viljelijän, ts. pääoman voitto. Näin siis itse välttämättömän työajan ostamien elintarvikkeiden hintaan sisältyy jo lisätyöaika. On ennen muuta selvää, että kehräämönomistajan työläiselleen maksaman työpalkan on oltava kyllin suuri, jotta sillä voi ostaa tarvittavan määrän vehnäbusheleita, sisältyypä vehnäbushelin hintaan sitten millainen viljelijän voitto tahansa; mutta toisaalta on yhtä selvää, että viljelijän omille työläisilleen maksaman palkan on oltava kyllin suuri, jotta he voivat hankkia sillä tarvitsemansa määrän vaatteita, sisältyypä näiden vaatteiden hintaan sitten millainen kehräämön ja kutomon omistajien voitto tahansa.
[IV–27] Koko juttu johtuu yksinkertaisesti siitä, että 1) hinta ja arvo sekoitetaan toisiinsa; 2) mukaan livahtaa suhteita, jotka eivät koske arvon määritystä sellaisenaan.
Olettakaamme ensi alkuun — se vastaa pääoman ja työn välistä käsitteellistä suhdetta — että kapitalisti A tuottaa itse kaikki ne elämisen tarvikkeet, joita työläinen tarvitsee ja jotka toisin sanoen esittävät sitä käyttöarvojen summaa, jossa työläisen välttämätön työ esineellistyy. Työläisen olisi siis ostettava kapitalistilta saamallaan rahalla — raha esiintyy tässä liiketoimessa vain kiertovälineenä — kapitalistilta takaisin se tuotteen osa, joka edustaa hänen välttämätöntä työtään. Kapitalisti A:n tuotteen vastaavan osan hinta on tietystikin työläiselle sama kuin jokaiselle muulle vaihdon osanottajalle. Siitä hetkestä lähtien kun työläinen ryhtyy ostamaan kapitalistilta, hänen spesifinen työläisen laatunsa on pyyhkäisty pois; hänen rahastaan ovat hävinneet kaikki jäljet siitä suhteesta ja siitä operaatiosta, jonka nojalla raha on saatu; työläinen on kierrossa kapitalistia vastassa yksinkertaisesti R:nä [rahana] ja kapitalisti on häntä vastassa T:nä [tavarana]; työläinen on kapitalistia vastassa tavara T:n hinnan realisoijana, ja näin ollen tavara on työläiselle yhtä lailla ennakolta asetettu kuin kaikille muillekin R:n edustajille, ts. kaikille muillekin ostajille.
Kas niin. Mutta työläisen ostamaan tavaran osaan sisältyy voitto, jona kapitalistin osaksi tuleva lisäarvo ilmenee. Jos työläisen välttämätön työaika edustaa näin ollen 20 taaleria, jotka vastaavat tiettyä tuotteen osaa, ja jos voitto on 10 %, niin kapitalisti myy tavaransa työläiselle 22 taalerilla.
Näin Proudhon ajattelee ja vetää tästä sen johtopäätöksen, että työläinen ei pysty ostamaan takaisin tuotettaan, ts. sitä kokonaistuotteen osaa, jossa hänen välttämätön työnsä esineellistyy. (Palaamme heti siihen Proudhonin toiseen johtopäätökseen, että tästä syystä pääoma ei pysty adekvaattiin vaihtoon ja sen vuoksi syntyy liikatuotanto.) Tehdäksemme asian kouriintuntuvammaksi, oletamme että työläisen 20 taaleria [työpalkka] on yhtä kuin 4 scheffeliä[173] viljaa. Jos 20 taaleria on 4 scheffelin rahassa ilmaistu arvo, ja kapitalisti myy ne 22 taalerilla, työläinen ei kykenisi Proudhonin mukaan ostamaan takaisin 4 scheffeliä, vaan ainoastaan 3 7⁄11 scheffeliä. Toisin sanoen Proudhon kuvittelee rahalla tehdyn kauppatoimen väärentävän tässä olemassa olevan suhteen. 20 taaleria eli välttämättömän työn hinta on yhtä kuin 4 scheffeliä; ja sen hinnan kapitalisti antaa työläiselle; mutta kun työläinen haluaa saada 20 taalerillaan nämä 4 scheffeliä, hän saakin vain 3 7⁄11 scheffeliä. Koska työläinen ei näin saanut välttämätöntä työpalkkaa, hän ei voi ylipäätään elää ja siten hra Proudhon todisti enemmän kuin tahtoikaan.
{Tähän ei kuulu se, että sekä käytännön yleisenä tendenssinä että pääoman välittömänä yrityksenä on myydä tavaroita ylihintaan, kuten esimerkiksi maksettaessa työpalkkaa luontoismuodossa (tavaroina), pääoman yrittäessä pettää välttämättömässä työssä ja polkea työpalkan tavallisen tasonsa alapuolelle — sekä fyysisen tason että tietyn yhteiskuntatilan määräämän tason alapuolelle. Meidän on tässä kauttaaltaan oletettava, että maksetaan taloustieteellisesti oikeaa, ts. taloustieteen yleisten lakien määräämää työpalkkaa. Ristiriitojen on johduttava tässä itse yleisistä suhteista eikä erillisten kapitalistien huiputuksista. Mitä tästä kaikesta sitten todellisuudessa kehkeytyy, se kuuluu oppiin työpalkasta.}
Mutta hra Proudhonin olettamus on, niin ikävää kuin se onkin sanoa, virheellinen. Jos 5 taaleria ilmaisee yhden scheffelin arvon, ts. siinä esineellistyneen työajan ja 4 scheffeliä välttämättömän työpalkan, niin kapitalisti A ei myy näitä 4 scheffeliä 22 taalerilla, niin kuin Proudhon luulee, vaan 20 taalerilla. Asian laita on tällöin seuraavasti. Olkoon kokonaistuote (joka sisältää välttämättömän työajan ja lisätyöajan) 110 taaleria ja yhtä kuin 22 scheffeliä; niistä 16 scheffeliä, yhtä kuin 80 taaleria, edustaa siemeniin, koneisiin jne. sijoitettua pääomaa; 4 scheffeliä, yhtä kuin 20 taaleria, edustaa välttämätöntä työaikaa ja 2 scheffeliä, yhtä kuin 10 taaleria lisätyöaikaa. Kapitalisti myy jokaisen scheffelin 5 taalerista, scheffelin välttämättömästä arvosta, mutta silti hän saa jokaisesta scheffelistä 10 % voiton eli 1⁄2 taaleria eli 15 hopeagroschenia. Mistä tämä voitto saadaan? Siitä että kapitalisti myy kaiken viljan 22 × 5 taalerilla eikä 20 × 5 taalerilla. Voimme merkitä nollaksi sen pääoman, joka hänen olisi käytettävä tuottaakseen 2 scheffeliä enemmän, koska nämä 2 scheffeliä voivat huveta kokonaan lisätyöhön, joka käytetään perusteellisempaan kyntämiseen, rikkaruohojen hävittämiseen, kapitalistin oletettavasti ilmaiseksi saaman karjanlannan levittämiseen pelloille jne.
[IV–28] Kahteen ylimääräiseen scheffeliin sisältyvä arvo ei ole maksanut kapitalistille mitään ja näin ollen se muodostaa hänen kulunsa ylittävän ylimäärän. Kun kapitalisti myy 22 scheffelistä 20 scheffeliä 100 taalerilla (ts. sillä summalla, minkä näiden scheffelien tuottaminen on tullut hänelle maksamaan), ja kun hän myy 2 scheffeliä, jotka eivät ole tulleet maksamaan hänelle mitään, mutta joiden arvo on yhtä kuin niihin sisältyvä työ, 10 taalerilla, se merkitsee kapitalistille samaa [hänen myydessään 20 scheffeliä] kuin jos hän olisi myynyt jokaisen näistä 20 scheffelistä 15 hopeagroschenilla yli sen mitä ne ovat tulleet hänelle maksamaan (kunkin 10 prosenttia 5 taalerista eli 1⁄2 taaleria kalliimmalla). Vaikka kapitalisti siten voittaakin 2 taaleria myydessään työläiselle 4 scheffeliä, työläinen saa silti scheffelin sen välttämättömästä arvosta. Kapitalisti voittaa työläiselle myymistään 4 scheffelistä 2 taaleria vain siksi että hän myy näiden 4 scheffelin lisäksi vielä 18 samalla hinnalla. Jos kapitalisti [työläiselle myymänsä 4 scheffelin lisäksi] myisi vain 16 scheffeliä, hän ei voittaisi mitään, sillä hän ansaitsisi silloin kaikkiaan 5 × 20 eli 100 taaleria eli sijoittamansa pääoman.
Myös jalostusteollisuudessa kapitalisti voi todellakin myydä tuotteeseen sisältyvän lisäarvon ilman että hänen pääomansa kulut lainkaan lisääntyvät; ts. raaka-aineisiin ja koneisiin menevien kulujen ei tarvitse tällöin välttämättä kasvaa. Olettakaamme että sama tuote saa pelkällä käsityöllä — tarvittavien raaka-aineiden ja työvälineiden määrä oletetaan vakioksi — viimeistellymmän muodon ja suuremman käyttöarvon, ts. että tuotteen käyttöarvo lisääntyy kun siihen käytetään enemmän käsityötä, mutta ei siksi että tuotteen määrä kasvaa, vaan siksi että sen laatu paranee. Tuotteen vaihtoarvo — tuotteessa esineellistyvä työ — yksinkertaisesti kasvaa suhteessa tähän työhön. Jos kapitalisti tässä tapauksessa myy tuotteensa 10 % kalliimmalla, niin välttämätöntä työtä edustava, rahassa ilmaistu tuotteen vastaava osa maksetaan työläiselle, ja jos tuote olisi jaettavissa, niin työläinen voisi ostaa tämän osan. Kapitalistin voitto ei tässä tapauksessa tulisi siitä, että hän myisi tuotteen tämän osan työläiselle ylihintaan sen arvoon verrattuna, vaan siitä, että myydessään koko tuotteen kapitalisti myy myös tuotteen sen osan, josta hän ei ole maksanut mitään ja joka edustaa juuri lisätyöaikaa.
Tuote arvona on aina jaettavissa; mutta luontoismuodossaan sen ei tarvitse välttämättä olla jaettavissa. Voitto johtuu tässä aina siitä, että koko tuotteen kokonaisarvo sisältää määrätyn osan, josta kapitalisti ei maksa, ja niin ollen kokonaisuuden jokaiseen osaan sisältyy jokin osa lisätyötä, josta ostaja maksaa. Asia on juuri näin edellä käsitellyssä esimerkissä. Kun kapitalisti myy 22 scheffeliä, ts. myy näiden 22 joukossa 2 scheffeliä, jotka edustavat lisätyötä, niin se merkitsee samaa kuin jos hän myisi jokaisen [20 hänen maksamastaan scheffelistä] 1⁄10 scheffeliä kalliimmalla, ts. saisi jokaisesta scheffelistä 1⁄10 [sen arvosta] lisäarvona. Jos työn, pääoman ja lisäarvon saman keskinäissuhteen vallitessa esimerkiksi valmistetaan vain yksi kello, on 1⁄10 lisätyöajan käytöllä kellon laatua parannettu 1⁄10 sen arvosta eikä se nousu maksa kapitalistille mitään.
Kolmantena tulee se tapaus, että kapitalisti tarvitsee — näin tapahtuu usein jalostusteollisuudessa (mutta ei raaka-aineteollisuudessa) — [luodakseen lisäarvoa] enemmän raaka-ainetta, jossa lisätyöaika esineellistyy (työvälineiden määrä pysyköön muuttumattomana; mikään ei kuitenkaan muuttuisi, vaikka niidenkin määrä vaihtelisi).
(Tämä ei vielä varsinaisesti kuulu tähän, koska tässä aivan yhtä hyvin voi tai täytyy olettaa, että pääoma tuottaa raaka-aineen, esimerkiksi puuvillan, kun taas lisätuotteen tuotannon täytyy jossakin kierron kohdassa palautua pelkäksi lisätyöksi tai, mikä on lähempänä todellisuutta, tämä tuotanto edellyttää samanaikaisen lisätyön olemassaoloa kaikissa kierron kohdissa.)
Olettakaamme että kapitalisti kehrää 25 naulaa puuvillaa, jotka maksavat hänelle 50 taaleria ja että hän tarvitsee sitä varten koneisiin (oletamme että ne kulutetaan kokonaan tuotantoprosessissa) 30 taaleria ja maksamiinsa työpalkkoihin 20 taaleria; kapitalisti valmistaa näistä 25 puuvillanaulasta lankaa jonka hän myy 110 taalerilla. Hän myy siinä tapauksessa lankanaulan 4 2⁄5 taalerilla eli 4 taalerilla 12 hopeagroschenilla. Jos siis työläinen haluaa ostaa lankaa [työpalkallaan], hän saa sitä 4 6⁄11 naulaa. Jos työläinen olisi tehnyt työtä itseään varten, hänkin myisi lankanaulan 4 taalerilla 12 hopeagroschenilla eikä saisi yhtään voittoa jos nimittäin oletamme, että hän tekisi vain välttämättömän työn; mutta tällöin hän kehräisi vähemmän puuvillaa.
[IV–29] Niin kuin tiedämme, lankanaulan arvo muodostuu yksinomaan siinä esineellistyneen työajan määrästä. Olettakaamme nyt, että lankanaulan arvo on 5 taaleria. Olettakaamme, että 4⁄5 summasta, ts. 4 taaleria, edustaa puuvillaa, työvälineitä jne.; silloin 1 taaleri edustaa puuvillassa työvälineiden avulla esineellistynyttä työtä. Jos työläinen tarvitsee vaikkapa 20 taaleria kuukaudessa elääkseen kehräämisestä, niin hänen on kehrättävä 20 naulaa lankaa, koska hän hankkii yhden lankanaulan kehräämisestä yhden taalerin ja hänen on ansaittava 20 taaleria. Jos työläinen itse omistaisi puuvillan, työvälineet jne. ja tekisi työtä itseään varten, olisi siis oma herransa, niin hänen olisi myytävä 20 lankanaulaa, koska hän ansaitsisi kustakin naulasta vain 1⁄5 [sen arvosta], yhden taalerin, ja 1 × 20 = 20 taaleria. Jos työläinen tekee työtä kapitalistille, niin 20 puuvillanahan kehräämisen vaatima työ edustaa pelkkää välttämätöntä työtä; sillä olettamuksen mukaan 20 lankanaulasta, ts. 20 × 5 = 100 taalerista, 80 taaleria edustaa pelkästään puuvillaa ja työvälineitä, jotka kaikki kapitalisti on ostanut, ja vastikään uusinnettu arvo taas edustaa pelkkää välttämätöntä työtä.
20 lankanaulasta 4 naulaa, yhtä kuin 20 taaleria, edustaisi välttämätöntä työtä ja 16 naulaa edustaisi pelkkää pääoman pysyvää osaa (16 × 5 = 80 taaleria). Jokaisesta seuraavasta lankanaulasta, jonka kapitalisti teettää työläisellä yli näiden 20 naulan, on 1⁄5 lisätyötä, joka kapitalistille on lisäarvoa. (Se on esineellistynyttä työtä, jonka kapitalisti myy ilman että hän on maksanut siitä.) Jos kapitalisti kehräyttää työläisellä yhden naulan enemmän, hän voittaa 1 taalerin, jos hän kehräyttää 10 naulaa enemmän, hän voittaa 10 taaleria. 10 lankanaulasta, ts. lisätuotteen myynnistä saamistaan] 50 taalerista olisi 40 taaleria korvausta kapitalistin kuluista ja 10 taaleria kapitalisti saisi lisätyöstä; toisin sanoen hänellä olisi 8 naulaa lankaa, joilla hän ostaisi materiaalin 10 lankanaulan tuottamiseen (koneet ja puuvillan) sekä 2 lankanaulaa, tai niiden arvo, mistä hän ei olisi maksanut mitään.
Teemme nyt yhteenvedon kapitalistin laskelmasta:
| Kapitalistin kulut | |||
| [Pysyvä pääoma] | Työpalkka | Lisäarvo | [Tuotteen arvo] |
| 80 + 40 = 120 taaleria (raaka-aineet, työvälineet jne.) |
20 taaleria | 10 taaleria | 150 taaleria |
Kapitalisti on kokonaisuudessaan tuottanut 30 naulaa lankaa (30 × 5 = 150 taaleria); hän myy lankanaulan 5 taalerilla, mikä vastaa täsmälleen yhden naulan arvoa, ts. summan määrää yksinomaan lankanaulassa esineellistyvä työ ja vain siitä langan arvo on peräisin. Näistä 30 lankanaulasta 24 edustaa pysyvää pääomaa, 4 naulaa menee työpalkkaan ja 2 naulaa muodostaa lisäarvon. Jos tämä lisäarvo lasketaan kapitalistin itsensä käyttämällä tavalla suhteessa hänen kokonaiskulullansa, jotka ovat 140 taaleria (eli 28 lankanaulaa), niin lisäarvo on 1⁄14, ts. 7V7 % (vaikka lisäarvo on tässä esimerkissä suhteessa [välttämättömääni työhön 50 %).
[IV–30] Olettakaamme, että työn tuottavuus kasvaa niin että kapitalisti pystyy tuottamaan samoilla työkuluilla [30 naulan sijasta] 40 lankanaulaa. Edellytystemme mukaan hän myy nämä 40 naulaa todellisesta arvostaan, nimittäin 5 taalerilla naulalta, mistä 4 taaleria edustaa puuvillassa ym. esineellistynyttä työtä ja 1 taaleri vastikään lisättyä työtä. Siten kapitalisti myisi 40 lankanaulaa 5 taalerilla naula, yhteensä 40 × 5 eli 200 taalerilla; näistä 40 lankanaulasta menee välttämättömään työhön [sen 80 taalerin suuruisen pysyvän pääoman lisäksi, joka tarvitaan välttämättömän työn kestäessä 20 puuvillanaulan muokkaamiseen] 20 lankanaulaa, ts. 100 taaleria. Jäljelle jää 100 taaleria. Ensimmäisestä 20 lankanaulasta kapitalisti ei ansainnut penniäkään; jäljelle jäävistä 100 taalerista 4⁄5, ts. 4 × 20 eli 80 taaleria menee materiaaliin jne. [joka tarvitaan lisätyön esineellistymiseen]. Jäljelle jää 20 taaleria [voittoa].
180 taalerin kuluilla kapitalisti olisi voittanut 20 taaleria eli 11 1⁄9 %; 11 1⁄9 % kokonaiskuluista. Mutta tosiasiassa kapitalisti sai nämä 20 taaleria toisesta sadasta taalerista eli toisesta 20 lankanaulasta, joissa esineellistyneestä työstä hän ei ole maksanut mitään.
Olettakaamme nyt, että kapitalisti pystyisi tuottamaan kaksi kertaa enemmän lankaa, ts. 80 naulaa, jotka hän myy 400 taalerilla. Niistä menee välttämättömään työhön [sen 80 taalerin suuruisen pysyvän pääoman lisäksi, joka tarvitaan välttämättömän työn kestäessä 20 puuvillanaulan muokkaamiseen] 20 lankanaulaa eli 100 taaleria. Jäljelle jää 300 taaleria joista menee materiaaliin jne. [tarvitaan lisätyön esineellistymiseen] 4⁄5 eli 240 taaleria. Jäljelle jää 60 taaleria. 60 taalerin voitto 340 taalerista [eli kokonaismenoista] on 17 11⁄17 %. Äskeisessä esimerkissä pääoman kulut olivat vain 180 taaleria, joita kohti laskettuna kapitalisti voittaa 20 taaleria eli 11 1⁄9 %.
Mitä pienemmäksi välttämätöntä työtä edustava kulujen osa tulee, sitä suurempi voitto on, vaikka se ei olisikaan missään näkyvässä suhteessa todelliseen lisäarvoon, ts. lisätyöhön. Esimerkiksi 11 1⁄9 % voiton saadakseen kapitalistin pitää valmistaa 40 naulaa lankaa; työläisen puolestaan on [jos hän työskentelee itseään varten] kehrättävä vain 20 naulaa lankaa, mikä vastaa hänen välttämätöntä työtään. Lisätyö, joka antaa 11 1⁄9 % voiton, on yhtä kuin välttämätön työ, joka antaa 100 % lisäarvon. Tämä on vanha lakimme. Siitä ei kuitenkaan ole nyt kysymys.
Edellä esitetyssä esimerkissä 40 pellavalankanaulan tuottamisesta naulan todellinen arvo oli 5 taaleria, ja työläinen myisi naulan kapitalistin tavoin 5 taalerilla jos hän harjoittaisi omaa liiketoimintaa työläisenä, joka voisi itse sijoittaa rahaa lisätäkseen raaka-aineiden jne. arvoa siinä määrin, että hän pystyisi elämään työläisenä. Hän tuottaisi kuitenkin vain 20 naulaa lankaa ja hänen näiden myynnistä saamasta summasta menisi 4⁄5 uuden raaka-aineen ostamiseen ja 1⁄5 elämiseen. Myynnistä saamistaan 100 taalerista työläinen jättäisi itselleen vain oman työpalkkansa. Kapitalistin voitto ei johdu siitä, että hän myy lankanaulan liian kalliilla — hän myy sen täsmälleen arvostaan — vaan siitä, että hän myy sen yli hänelle aiheutuneiden tuotantokustannusten (ei yli niiden tuotantokustannusten, jotka lankanaula sinänsä aiheuttaa; maksaahan lisätyö työläiselle 1⁄5 [kapitalistin voiton muodostavasta langan arvosta]). Jos kapitalisti myisi lankanaulan alle 5 taalerin, hän myisi sen alle arvon ja ostaja saisi ilmaiseksi 1⁄5 työstä, joka sisältyy jokaiseen lankanaulaan yli kapitalistin kulujen.
Kapitalisti kuitenkin laskee näin: jos yhden lankanaulan arvo on 5 taaleria, niin 40 naulan arvo on yhtä kuin 200 taaleria, tästä summasta vievät kustannukset 180 taaleria; jää 20 taaleria. Kapitalisti ei laske voittavansa 20 taaleria [IV–31] jälkimmäisestä 100 taalerista, vaan 180 taalerin kokonaiskuluistaan. Sen mukaan hän saa 11 1⁄9 % voiton 20 % sijasta. Edelleen hän laskee, että saadakseen tällaisen voiton hänen on myytävä 40 naulaa lankaa. 5 taalerilla naula myydyt 40 taaleria eivät tuota hänelle 1⁄5 eli 20 % voittoa, vaan 20 taaleria jaettuna 40 naulalle, ts. 1⁄2 taaleria lankanaulaa kohti. Sillä hinnalla, millä kapitalisti myy kanaulan, hän voittaa 1⁄2 taaleria kutakin 5 taaleria kohti eli yhden taalerin kutakin 10 taaleria kohti; hän voittaa siis 10 % myyntihinnasta.
[Kokonaistuotteen] hinnan määrää tuoteyksikön (1 naulan) hinta kerrottuna myytyjen yksiköiden määrällä; tässä tapauksessa: yksi naula lankaa 5 taalerilla × 40. Niin oikea kuin tällainen hinnanmääritys onkin kapitalistin kukkarolle, yhtä omiaan se on johtamaan teorian kannalta harhaan, koska nyt näyttää siltä että jokaisessa erillisessä lankanaulassa ylitetään sen todellinen arvo ja lisäarvon syntyminen jokaisessa erillisessä lankanaulassa on hävinnyt näkymättömiin. Tällä hinnan määräämisellä kertomalla käyttöarvon (naula, kyynärä, sentneri jne.) yksikön (mitan) arvo näiden tuotettujen yksiköiden lukumäärällä on myöhemmin hintateoriassa tärkeä merkitys. Siitä seuraa muun muassa, että tuoteyksiköiden hinnan aleneminen ja näiden yksiköiden määrän kasvu — se johtuu tuotantovoimien kasvusta — osoittaa hinnan nousevan suhteessa [välttämättömään] työhön eli välttämättömän työn vähenevän suhteessa lisätyöhön — eikä päinvastoin, niin kuin hra Bastiat[174] ja eräät muut luulevat.
Jos esimerkiksi työn tuottavuus kasvaisi siinä määrin että työläinen tuottaisi samassa ajassa kaksi kertaa niin monta naulaa lankaa kuin aikaisemmin — tällöin oletetaan lisäksi että esimerkiksi 1 naula lankaa tekee työläiselle saman palveluksen onpa naulan hinta mikä hyvänsä ja että työläinen tarvitsee elääkseen vain lankaa, vaatteita — niin ei näihin 20 naulaan [jotka peittävät maksun työläisen työstä sekä kulutetun pysyvän pääoman, joka tarvitaan näiden 20 lankanaulan valmistamiseksi] vasta työllä lisätty arvo olisikaan enää 1⁄5, vaan [esimerkiksi] vain 1⁄10, koska työläinen muuttaisi 20 naulaa puuvillaa langaksi puolta lyhyemmässä ajassa kuin ennen. Niihin 80 taaleriin, jotka raaka-aine tulee maksamaan, ei siten lisättäisi enää 20 taaleria, vaan vain 10. Nämä 20 naulaa lankaa maksaisivat 90 taaleria ja yksi punta 90⁄20 eli 4 1⁄2 taaleria[175].
Jos sen sijaan kokonaistyöaika pysyisi entisenä, siinä tapauksessa työllä muutettaisiin langaksi 80 naulaa eikä 40 naulaa. 80 naulaa lankaa 4 1⁄2 taaleria naulalta tekee 360 taaleria.
Kapitalisti tekisi tällaisen laskelman:
Kokonaistuotto on 360 taaleria; maksuksi työstä [sekä maksuksi välttämättömän työn aikana käytetystä pysyvästä pääomasta] menee 90 taaleria; jää 270 taaleria. Niistä menee kuluihin [joita lisätyön esineellistyminen vaatii] 240 taaleria. Jäljelle jää 30 taaleria. Siten kapitalistin voitto on 30 taaleria eikä 20 [jotka hän sai ennen työn tuottavuuden kaksinkertaistumista], vaikka kapitalisti saakin jokaista lankanaulaa kohti vähemmän voittoa [kuin ennen työn tuottavuuden kaksinkertaistumista].[176] Kapitalistin kokonaiskulut olisivat nyt 330 taaleria; se antaa 9 1⁄11 [voiton suhdeluvun].
Kapitalistin voitto, jonka hän saa käyttöarvon — naula, kyynärä, quarter jne.— mitan (yksikön) arvoa kohti, pienenee samassa määräsuhteessa kuin elollisen työn (vasta lisättävän työn) suhde raaka-aineisiin jne. pienenee; toisin sanoen samassa määräsuhteessa kuin se työaika lyhenee, joka tarvitaan annettaessa raaka-aineelle vastaavan yksikön (kyynärä verkaa jne.) muoto. Mutta kun tämän tuoteyksikköjen tuottamiseen tarvitun työajan lyheneminen on toisaalta identtinen työn kasvaneen tuottavuuden kanssa tai lisätyöajan pitenemisen kanssa, niin myös lisätyöaikaa sisältävien yksiköiden määrä kasvaa, ts. se työaika, josta kapitalisti ei maksa, pitenee.[177]
Edellä esitetystä seuraa edelleen, että hinta voi laskea arvon alapuolelle ja pääoma voi siitä huolimatta saada voittoa; sitä varten kapitalistin täytyy vain myydä sellainen määrä tuotteita, että tämä määrä kerrottuna tuoteyksikön hinnalla on suurempi kuin tuotteiden määrä kerrottuna tuoteyksiköllä [siihen menneiden kulujen summalla], joka muodostaa työn välttämättömän hinnan [ja pysyvän pääoman]. Jos [lisä]työn suhde raaka-aineeseen ja muihin kuluihin on 1⁄5, niin kapitalisti voi myydä tavaransa esimerkiksi vain 1⁄10 [IV–32] yli [kulujensa] pysyvän arvon, koska lisätyö ei maksa hänelle mitään. Siinä tapauksessa kapitalisti lahjoittaa kuluttajalle [puolet lisätyöstä, joka muodostaa] 1⁄10 hänen kokonaiskuluistaan, ja vain 1⁄10 tästä kulujen summasta hän ottaa itselleen. Tämä on erittäin tärkeää tutkittaessa kilpailua ja nimenomaan Ricardo on jättänyt asian vaille huomiota.
Arvonmäärityksen perustana on hinnanmääritys; mukaan tulee kuitenkin myös uusia elementtejä. Hinta, joka ilmenee alun perin vain rahassa ilmaistuna arvona, määritellään sitten edelleen suureeksi, jolla on oma spesifisyytensä. Jos yhden lankanaulan arvo on 5 taaleria, ts. jos 5 taaleriin sisältyy sama työaika kuin yhteen lankanaulaan, ei tätä arvonmääritystä muuta lainkaan se arvioidaanko lankanaulan arvo sitten 4 kertaa tai 4 miljoonaa kertaa. Hinnanmäärityksessä tulee ratkaisevan tärkeäksi naulojen määrän momentti, koska se ilmaisee toisessa muodossa lisätyön suhteen välttämättömään työhön. Asiaa havainnollistavat yleistajuisella tavalla lakiesitys kymmentuntisesta työpäivästä[178] ja muut vastaavat kysymykset.
Yllä esitetystä seuraa edelleen:
Välttämättömään työhön rajoittuvana työläinen kehräisi vain 20 naulaa lankaa ja käyttäisi tällöin kuukaudessa raaka-aineita, koneita jne. 80 taalerin arvosta. Paitsi uusintamiseen, työläisen itsesäilytykseen tarvittaviin raaka-aineisiin, koneisiin jne. kapitalistin on puolestaan sijoitettava pääomaa välttämättä myös lisätyön esineellistämisessä tarvittaviin raaka-aineisiin (ja koneisiin, joskaan ei samassa suhteessa). (Tämä ylimääräinen sijoittaminen pysyvään pääomaan ei ole ehdottoman välttämätöntä maanviljelyksessä, kalastuksessa, lyhyesti sanottuna raaka-aineteollisuudessa, mutta välttämätöntä se on kuitenkin kaikissa niissä tapauksissa jolloin tuotantoa harjoitetaan suuressa mittakaavassa, siis teollisesti; silloinkaan ei ole kysymys lisäkuluista, jotka menisivät raaka-aineisiin, vaan ne menevät työvälineisiin, jotka tarvitaan raaka-aineiden saamiseksi.) Juuri nämä ylimääräiset kulut — ts. materiaalin tarjonta lisätyötä varten, esineellisten elementtien tarjonta tämän työn esineellistämistä varten — muodostavat varsinaisesti pääoman spesifisen, niin sanotun ennakkokasaantumisen, pääomalle spesifisen varaston (sanokaamme vielä toistaiseksi tilapäisen) kasaantumisen. Sillä niin kuin myöhemmin lähemmin näemme, on typerää pitää pääomalle spesifisenä sitä, että elollisen työn esineellisten ehtojen täytyy ylipäänsä olla olemassa, ovat ne sitten luonnon suomia tai historiallisen kehityksen kulussa syntyneitä. Nämä pääoman tekemät spesifiset ennakkosijoitukset merkitsevät vain, että pääoma lisää esineellistyneen lisätyön — lisätuotteen — arvoa uudella elollisella lisätyöllä, sen sijaan että sijoittaisi (kuluttaisi) sitä vaikkapa pyramideihin jne. niin kuin tekivät egyptiläiset faaraot tai etruskilaiset kirkkoruhtinaat.
Hinnanmäärityksessä tulee (niin kuin näemme myös voiton kohdalla) mukaan vielä myös petos, molemminpuolinen nenästä vetäminen. Yksi kapitalisti voi voittaa vaihdossa sen mitä toinen häviää; mutta he — pääoma luokkana — voivat jakaa keskenään vain lisäarvon. Mutta [vaihdon] määräsuhteet jättävät tilaa yksilökohtaiselle petkutukselle jne. (puhumattakaan kysynnästä ja tarjonnasta), jolla ei ole mitään tekemistä arvonmäärityksen kanssa sellaisenaan.
Hinnanmäärityksellä ei näin ole myöskään mitään yhteistä sen hra Proudhonin keksinnön kanssa, että työläinen ei pysty ostamaan tuotettaan takaisin. Keksintö perustuu siihen, että Proudhon ei ymmärrä mitään sen enempää arvon kuin hinnankaan määrityksestä. Mutta vaikka kaikki tämä jätettäisiin sivuun niin Proudhon osuu harhaan tässä abstraktiossaan päätellessään, että tästä [työläisen kyvyttömyydestä ostaa tuotteensa takaisin] johtuu liikatuotanto. Herrat orjanomistajat eivät joutuneet orjuuden oloissa kokemaan mitään ahdinkoa sen vuoksi että työntekijät eivät kilpailleet kuluttajina heidän kanssaan. (Sen sijaan orjuussuhteen väistämättömänä seurauksena on ylellisyysesineiden tuotanto sellaisena kuin sitä esiintyi antiikin kansoilla. Ei siis liikatuotanto, vaan liikakulutus ja järjetön kulutus, jotka johtivat suorastaan kaameisiin ja eriskummaisiin antiikin valtiolaitoksen häviötä leimaaviin ilmiöihin.)
| * | * | |
| * |
Sen jälkeen kun pääoma on astunut ulos tuotantoprosessista tuotteena, sen on muututtava jälleen rahaksi. Raha, joka ilmeni aikaisemmin vain realisoituna tavarana jne., ilmenee nyt realisoituna pääomana, eli se on pääomaa, joka on realisoitu rahana. Tällainen on rahan (samoin kuin pääoman) uusi määritys. Edellä esitetystä käy jo selväksi, että kiertovälineenä olevan rahan määrällä ei ole mitään yhteyttä pääoman realisoinnin, ts. sen arvon lisäyksen vaikeuteen.
[IV–33] Olettakaamme että edellä esitetyssä esimerkissä, missä kapitalisti myy naulan lankaa 5 taalerilla ja kokonaisuudessaan 40 naulaa 5 taalerilla naula, ts. myy naulan lankaa sen todellisesta arvosta ja voittaa sillä jokaisesta 5 taalerista (myyntihinnasta) 1⁄2 taaleria saaden voittoa 10 % myyntihinnasta eli 1⁄2 taaleria kulujensa jokaista 4 1⁄2 taaleria kohti, ts. saaden 11 1⁄9 % voiton kuluilleen — olettakaamme, että tämä kapitalisti myykin nyt vain 10 % voitolla, ts. saa kulujensa jokaista 4 1⁄2 taaleria kohti vain 9⁄20 taalerin voiton (se merkitsee 1⁄20 taalerin erotusta verrattuna siihen puoleen taaleriin, jonka kapitalisti sai aikaisemmin kulujensa kutakin 4 1⁄2 taaleria kohti; erotus vastaa juuri 1 1⁄9 %).
Myyköön kapitalisti nyt siis naulan lankaa 4 1⁄2 taalerilla + 9⁄20 taalerilla, ts. 4 19⁄20 taalerilla eli 40 naulaa lankaa 198 taalerilla. Nyt on erilaisia mahdollisuuksia. Olettakaamme että se kapitalisti, jonka kanssa hän vaihtaa, jolle hän myy 40 naulaansa lankaa, on hopeakaivoksen omistaja, ts. hopean tuottaja, ja tämä hopean tuottaja maksaa hänelle langasta vain 198 taaleria, ts. antaa hänelle 2 taaleria vähemmän hopeassa esineellistynyttä työtä vaihtaessaan 40 naulassa lankaa esineellistyneeseen työhön. Olettakaamme että tällä kapitalistilla B ovat kulujen [eri osien] keskinäiset suhteet aivan samat jne. kuin langan tuottajalla [A]. Jos myös kapitalisti B saa 11 1⁄9 % voiton sijasta vain 10 %, niin hän ei voi vaatia 200 taalerin arvoisella hopeallaan 40 naulaa lankaa, vaan vain 39 3⁄5 naulaa. Siten on mahdotonta, että molemmat kapitalistit myisivät samaan aikaan toisilleen 1 1⁄9 % liian halvalla, ts. sellainen tapaus on mahdoton että samaan aikaan toinen kapitalisti tarjoaisi 40 naulaa lankaa 198 taalerin arvosta hopeaa ja toinen tarjoaisi 200 taalerin arvosta hopeaa 39 3⁄5 naulasta lankaa. Sellaisten edellytysten vallitessa kapitalisti B maksaisi 1 2⁄9 % vähemmän ostaessaan 40 naulaa lankaa; ts. sen voiton ohella, jota hän ei saisi vaihdosta, jonka vaihto vain vahvistaisi oikeaksi, 11 1⁄9 % voiton ohella hän saisi lisäksi vielä 1 1⁄9 % voiton toiselle kapitalistille aiheutuvasta tappiosta, ts. hän saisi kaikkiaan 12 2⁄9 % voiton. Kapitalisti B olisi saanut omista työläisistään 11 1⁄9 % voiton — siis omalla pääomallaan liikkeeseen saattamastaan työstä; jäljelle jäävä 1 1⁄9 % olisi kapitalisti A:n työläisten lisätyötä, jonka kapitalisti B ottaa omakseen.
Voiton suhdeluku voi siis alentua jollakin tuotannon alalla sen johdosta, että kilpailu yms. pakottaa kapitalistin myymään tavaransa alle sen arvon, ts. realisoimaan osan lisätyöstä ei itseään, vaan ostajaansa varten. Yleinen [voiton] suhdeluku ei voi kuitenkaan alentua tällä tavalla; se voi alentua vain sen seurauksena, että lisätyö vähenee suhteellisesti välttämättömään työhön [ja pysyvään pääomaan] nähden, ja niin kuin olemme nähneet aikaisemmin, näin käy siinä tapauksessa että suhde [pysyvän pääoman suhde vaihtelevaan] on jo huomattavan suuri, eli toisin ilmaistuna siinä tapauksessa että pääoman liikkeeseen saattaman elollisen työn määrä on suhteellisesti hyvin pieni, ts. siinä tapauksessa että elolliseen työhön vaihdettava pääoman osa on hyvin pieni verrattuna koneisiin ja raaka-aineisiin vaihdettavaan osaan. Yleinen voiton suhdeluku voi silloin alentua huolimatta siitä, että lisätyön absoluuttinen määrä kasvaa.
Tulemme näin vielä toiseen kohtaan. Yleinen voiton suhdeluku on ylipäätään mahdollinen vain sen nojalla, että voiton suhdeluku on yhdellä tuotantohaaralla liian suuri ja toisella liian pieni; ts. sen nojalla että jokin osa lisäarvosta — lisätyötä vastaava lisäarvo — siirtyy yhdeltä kapitalistilta toiselle. Jos voiton suhdeluku on esimerkiksi viidellä tuotannonalalla a) 15 %, b) 12 %, c) 10 %, d) 8 %, e) 5 %, niin keskimääräinen voiton suhdeluku on 10 %; jotta tämä keskimääräinen voiton suhdeluku voisi todellisuudessa olla olemassa, täytyisi kuitenkin kapitalistien A ja B luovuttaa 7 % voitostaan kapitalisteille D ja E, tarkemmin sanottuna 2 % kapitalistille D ja 5 % kapitalistille E, kun taas kapitalistin C kohdalla kaikki pysyy ennallaan.
Yhtäläinen voiton suhdeluku yhtä suurille 100 [arvoyksikön] pääomille on mahdoton, koska lisätyön suhde [käytettyyn pääomaan] on perin erilainen riippuen työn tuottavuudesta ja raaka-aineen, koneiden ja työpalkkojen suhteista ja myös siitä mittakaavasta, missä on ylipäätään tuotettava. Mutta jos oletamme, että tuotantohaara e (esimerkiksi leipomoala) on välttämätön, niin sillä haaralla toimivien kapitalistien on saatava keskimääräinen 10 % voitto. Se on kuitenkin mahdollista vain siinä tapauksessa, että tuotantohaarojen a ja b kapitalistit antavat tuotantohaaran e kapitalistille osan lisätyöstään. Näin kapitalistiluokka jakaa tietyssä määrin kokonaislisäarvon siten että kukin kapitalisti ottaa osansa siitä enemmän tai vähemmän yhtäläisesti sen mukaan mikä on sen pääoman suuruus, eikä sen mukaan kuinka suuria lisäarvoja pääomat luovat eri tuotantohaaroilla. Kilpailu painaa määrätylle keskitasolle suuremman voiton, joka syntyy todellisesta lisätyöstä jollakin tuotantohaaralla, sillä haaralla todella luodusta lisäarvosta, kun taas toisilla tuotantohaaroilla lisäarvon alhaisempi taso kohoaa mainitulle keskitasolle sen vaikutuksesta, että pääomia vedetään pois näiltä aloilta ja siten niille syntyy suotuisa kysynnän ja tarjonnan suhde. Kilpailu ei voi laskea tätä tasoa, se pyrkii vain luomaan tällaisen tason. Asian lähempi käsittely kuuluu kilpailua käsittelevään jaksoon.
Tämä voiton suhdeluvun tasoittuminen toteutuu eri tuotantohaarojen hintojen suhteen nojalla: hinnat laskevat toisilla haaroilla arvon alapuolelle ja nousevat toisilla arvon yläpuolelle. Tästä syntyy se näennäisyys, että yhtä suuret pääomat loisivat muka eri tuotantohaaroilla yhtä suuren lisätyön eli yhtä suuren lisäarvon.
| * | * | |
| * |
[IV–34] Jos oletamme edellä käsitellyssä esimerkissä, että kapitalisti A joutuu vaikkapa kilpailun pakottamana myymään puuvillalangan 10 %:n eikä 11 1⁄9 %:n voitolla ja myy näin ollen naulan lankaa 1⁄20 taaleria halvemmalla [alle arvonsa], niin tällöin lähdemme siitä että työläinen saa entiseen tapaan rahassa välttämättömän 20 taalerin työpalkkansa; jos hän saisi sen sijaan työpalkkansa lankana, hän saisi 4 naulan sijasta 4 4⁄99 naulaa. Jos työpalkka annettaisiin työläiselle lankana, hän saisi 4⁄20 taaleria [tarkasti ottaen hieman enemmän], ts. 1⁄5 taaleria yli välttämättömän työpalkkansa; se merkitsee 6 hopeagroschema eli 1 % hänen välttämättömästä työpalkastaan.[179]
Jos taas työläinen työskentelee sellaisella tuotantohaaralla, jonka tuote jää kokonaan hänen kulutusalueensa ulkopuolle, hän ei voita tällaisella operaatiolla penniäkään, ja koko asia supistuu hänen osaltaan siihen, että hän ei teekään osaa lisätyöstään suoraan kapitalistille A, vaan epäsuorasti, ts. kapitalistin A välityksellä kapitalistille B. Jos kapitalisti A antaa osan tuotteessaan esineellistyneestä työstä ilmaiseksi, työläinen voi hyötyä tästä vain siinä tapauksessa, että hän itse on tämän tuotteen kuluttaja ja vain siinä määrin kuin hän on tällainen kuluttaja. Jos näin ollen työläisen langankulutus on 1⁄10 hänen menoistaan, niin hän voittaa sellaisesta operaatiosta tarkalleen 1⁄50 taaleria eli 7 1⁄5 pfennigiä[180] (niistä 2 taalerista, joilla kapitalistin tuottamat 40 naulaa puuvillalankaa ovat halventuneet, tulee työläisen osalle tässä tapauksessa 2⁄100 taaleria, ts. täsmälleen 1 %); se merkitsee, että työläinen voittaa 1⁄10 % työpalkastaan, joka on kokonaisuudessaan 20 taaleria. Nämä 7 1⁄2 pfennigiä ovat se osa, joka tulee työläiselle hänen omasta 20 taalerin suuruisesta lisätyöstään. Tämän kaltaiseen määräsuhteeseen supistuu parhaassa tapauksessa se ylimääräinen palkka, jonka työläinen saa sen nojalla että hinnat laskevat alle välttämättömän arvon sillä tuotannonhaaralla, jolla hän itse toimii. Kaikkein parhaimmassa tapauksessa, ts. silloin jos työläinen voisi pysyä hengissä pelkällä langalla, mikä on mahdotonta, olisi [työpalkan nousun] rajana (edellä käsitellyssä esimerkissä) 6 hopeagroschenia eli 1 % työpalkasta; ts. parhaassa tapauksessa työläisen ylimääräisen työpalkan määrää välttämättömän työajan suhde kokonaistuotteen arvoon. Ylimääräinen työpalkka on aina yhtä kuin nolla niillä aloilla, joilla tuotetaan ylellisyysesineitä sanan varsinaisessa merkityksessä, ja työläinen itse on suljettu niiden kulutuksen ulkopuolelle.
Olettakaamme nyt että kapitalistit A, B ja C vaihtavat keskenään; kokonaistuote on kullakin yhtä kuin 200 taaleria. A tuottakoon lankaa, B viljaa ja C hopeaa; lisätyön ja välttämättömän työn suhde samoin kuin kulujen ja voiton suhde olkoon kullakin kolmella kapitalistilla sama. A myy 40 naulaa lankaa 200 taalerin sijasta 198 taalerilla ja häviää tällöin 1 1⁄9 % voitostaan; aivan samoin B ei myy sanokaamme 40 bushelia viljaa 200 taalerilla, vaan 198 taalerilla; mutta C vaihtaa kokonaisuudessaan työnsä, joka esineellistyy 200 taalerissa hopeaa. A:n ja B:n keskinäinen suhde on sellainen, että jos kumpikin vaihtaa toisen kanssa kokonaisuudessaan, kumpikaan ei häviä. A saisi 40 bushelia viljaa ja B 40 naulaa lankaa, mutta kumpikin saisi vain 198 taalerin arvon. Kapitalisti C saa 198 taalerilla 40 naulaa lankaa tai 40 bushelia viljaa ja maksaa molemmissa tapauksissa 2 taaleria liian vähän, ts. hän saa liikaa 2⁄5 naulaa lankaa tai a/5 bushelia viljaa.
Mutta olettakaamme että kapitalistien keskinäinen suhde muotoutuu niin, että A myy 40 lankanaulaansa 200 taalerilla hopeantuottaja C:lle, mutta tämän taas täytyy maksaa 202 taaleria viljantuottaja B:lle, ts. B saa 2 taaleria yli viljan arvon. Kaikki sujuu normaalisti lankakapitalisti A:n ja hopeakapitaiisti C:n välillä, kummankin tavarat vaihtuvat toisiinsa arvostaan. Mutta sen vuoksi että hinta on kapitalisti B:llä noussut arvon yläpuolelle, on 40 naulasta lankaa ja 200 taalerista hopeaa [saatu voitto], joka ilmaistaan viljassa, pienentynyt 1 1⁄9 %; toisin sanoen kumpikaan kapitalisti ei voisi tosiasiassa enää ostaa 200 taalerilla 40 bushelia viljaa, vaan vain 39 61⁄101 bushelia. 39 61⁄101 bushelia vehnää maksaa 200 taaleria, ts. yksi busheli vehnää maksaisikin 5 taalerin sijasta 5 1⁄20 taaleria; siis 5 taaleria 1 1⁄2 hopeagroschenia.
Olettakaamme nyt viimeksi mainitun määräsuhteen osalta, että työläisen kulutus muodostuu puoliksi vehnästä; oletamme että hänen langan kulutuksensa on 1⁄10 hänen tuloistaan ja vehnän kulutus 5⁄10. Kun lanka, jonka osuus on 1⁄10 hänen kulutuksestaan, halpenee, työläinen voittaa 1⁄10 % koko työpalkastaan; vehnässä hän menettää 5⁄10 % työpalkastaan. Näin siis työläinen ei kokonaisuudessaan hyödykään, vaan menettää 4⁄10 % työpalkastaan. Vaikka kapitalisti maksaisikin hänelle rahat koko hänen välttämättömästä työstään, silti hänen palkkansa jäisi välttämättömän työpalkan alapuolelle siitä syystä, että viljantuottaja B nosti tuotteensa hintaa. Jos tämä korkea viljan hinta pysyy voimassa jatkossakin, silloin työläisen välttämättömän työpalkan olisi noustava.
Jos siis se, että kapitalisti A myy lankaa [alennettuun hintaan], johtuu viljan tai muiden työläisen kulutuksessa kaikkein olennaisinta osaa näyttelevien käyttöarvojen hintojen kohoamisesta arvonsa yläpuolelle, niin kapitalisti A:n työläinen menettää rahaa samassa suhteessa kuin hän kuluttaa kallistuneita tuotteita enemmän kuin itse tuottamiaan halvempia tuotteita. Mutta jos kapitalisti A olisi myynyt langan 1 1⁄9 % yli sen arvon ja kapitalisti B olisi myynyt viljan 1 1⁄9 % alle sen arvon ja jos työläinen olisi kuluttanut pelkästään viljaa, niin hän olisi voinut hyötyä parhaassakin tapauksessa korkeintaan 6 hopeagroschenia, tai jos oletamme että vain puolet hänen ansiotuloistaan kuluu viljaan, hän olisi hyötynyt vain 3 hopeagroschenia, ts. 1⁄2 % [IV–35] 20 taalerin suuruisesta työpalkastaan.
Kaikki kolme tapausta voivat siis esiintyä työläisen kannalta: [ensiksi] hänen voittonsa tai tappionsa tässä operaatiossa voi olla yhtä kuin nolla; [toiseksi voittojen tasoittumisprosessi] voi alentaa hänen välttämätöntä työpalkkaansa niin että se ei enää riitäkään, ts. polkea sen alle välttämättömän minimin; kolmanneksi tämä operaatio voi tuottaa työläiselle ylimääräisen palkan, joka supistuu erittäin pieneen osuuteen hänen omasta lisätyöstään.
| * | * | |
| * |
Näimme edellä, että jos välttämättömän työn suhde muihin tuotannon ehtoihin [jotka ovat tarpeen välttämättömän työn esineellistymiseksi] on 1⁄4 (on 20 % kokonaiskuluista), ts. jos välttämätön työ on yhtä kuin 20 % tuotteen kokonaisarvosta (20 naulasta lankaa työpalkka muodostaa 4 naulaa eli 100 taalerin kokonaiskuluista 80 menee raaka-aineeseen ja työvälineisiin ja 20 taaleria työhön), ja jos tällöin lisätyön suhde välttämättömään työhön on yhtä kuin 100 % (ts. lisätyön määrä on yhtä suuri kuin välttämättömän työn määrä [jolloin kuitenkin välttämättömän ja lisätyön toteuttamiseen tarvitaan yhtä suuret määrät pysyvää pääomaa]), niin siinä tapauksessa kapitalisti saa kuluilleen 11 1⁄9 % voiton.
Jos kapitalisti saisi vain 10 %:n voiton ja lahjoittaisi 1 1⁄9 % eli 2 taaleria [20 taalerista] kuluttajille (siirtäisi heille tämän osan lisäarvostaan), niin työläinenkin hyötyisi sikäli kuin on kuluttaja, ja tarkemmin sanoen parhaassa (mutta mahdottomassa) tapauksessa — nimittäin silloin jos työläinen käyttäisi elämisen tarvikkeinaan pelkästään herransa tuotteita — kävisi, niin kuin olemme jo nähneetkin, seuraavasti: kapitalistin tappio on 1 1⁄9 %, ts. 2 taaleria; työläisen hyöty on 1 %, ts. 6 hopeagroschenia (eli 1⁄5 taaleria 20 taalerin työpalkasta).
Olettakaamme nyt, että kapitalisti myykin naulan lankaa 5 taalerin sijasta 4 15⁄20 (4 3⁄4) taalerilla; siinä tapauksessa työläinen hyötyy kutakin lankanaulaa kohti 5⁄20 taaleria ja 4 4⁄19 naulaa [eli tässä tapauksessa työläisen työpalkkaa] kohti 20⁄19 taaleria, ts. 1 taalerin [tarkkaan laskien hieman enemmän]. Yksi taaleri on 1⁄20 eli 5 % hänen 20 taalerin työpalkastaan. Jos kapitalisti myisi 40 naulaa lankaa ja 4 16⁄20 taalerilla naulalta eli 95⁄20 taaleria × 40, ts. 190 taalerilla, niin hänen kulunsa olisivat 180 taaleria ja hänen voittonsa yhtä kuin 10 taaleria eli 5 5⁄9 %. Hänen tappionsa olisi [myös] yhtä kuin 5 5⁄9 % eli 10 taaleria.
Jos kapitalisti myisi naulan lankaa 4 12⁄20 [4 3⁄5] taalerilla, niin työläinen hyötyisi 8⁄20 taaleria naulalta, ts. 40⁄23 taaleria 4 8⁄23 naulalta [joka on tässä tapauksessa hänen työpalkkansa], siis 1 17⁄23 taaleria eli 8 16⁄23 % kokonaistyöpalkastaan. Kapitalisti sitä vastoin häviäisi tässä tapauksessa 16 taaleria kokonaislisäarvosta, ts. koko hänen myyntituottonsa olisi vain 184 taaleria; se merkitsee 4 taalerin voittoa 180 taalerin kuluja kohti, ts. 1⁄45 eli 2 2⁄9 % 180 taalerista. Kapitalisti häviäisi siis 8 8⁄9 %.
Olettakaamme vihdoin että kapitalisti myy naulan lankaa 4 1⁄2 taalerilla; 40 naulaa hän myy 180 taalerilla; hänen voittonsa on yhtä kuin nolla ja hänen tappionsa 111⁄9 %. Kapitalisti tekee lahjoituksen kuluttajalle lisäarvon eli työläisen lisätyöajan muodossa, joten työläisen saama hyöty on 1⁄2 taaleria lankanaulalta, mikä tekee 20⁄9 eli 2 2⁄9 taaleria [4 4⁄9 naulaa kohti, jotka ovat tässä tapauksessa hänen työpalkkansa]; toisin sanoen työläinen hyötyy 2 2⁄9 taaleria 20 taalerin työpalkkaansa kohti ts. 111⁄9 % (siis vielä alle 1⁄2 naulaa lankaa). '
[IV–36] Jos kapitalisti olisi sitä vastoin nostanut työpalkkaa 10 %, 20 taalerista 22 taaleriin, esimerkiksi sen johdosta että työn kysyntä on ylittänyt hänen tuotantoalallaan sen tarjonnan, ja samaan aikaan kapitalisti myisi naulan lankaa arvostaan, ts. 5 taalerilla, niin siinä tapauksessa kapitalistin voitto olisi alentunut vain 2 taalerilla, 20 taalerista 18 taaleriin, ts. 1 1⁄9 % ja se olisi pysynyt yhä 10 prosenttina.[181]
Tästä seuraa, että jos kapitalisti myisi hra Proudhonia kuunnellakseen tavaransa niistä tuotantokustannuksista, jotka tavaran tuottaminen on hänelle itselleen aiheuttanut ja koko hänen voittonsa olisi yhtä kuin nolla, niin se olisi pelkkää lisäarvon eli työläisen lisätyöajan siirtämistä kapitalisti A:lta kapitalisteille B, C, D jne.; mitä taas tulee kapitalistin työläiseen, niin hänen hyötynsä, ts. hänen osuutensa omasta lisätyöstään rajoittuisi parhaassa tapauksessa siihen palkan osaan, jonka työläinen kuluttaa halventuneeseen tavaraan; ja jos työläinen kuluttaisi kaikki ansionsa siihen tavaraan, hänen osuutensa ei ylittäisi sitä tasoa mikä vastaa välttämättömän työn suhdetta kokonaistuotteeseen (edellä käsitellyssä esimerkissä se vastaisi suhdetta 20 : 200, mikä tekee 1⁄10; työläisen [maksimaalinen] osuus olisi siis yhtä kuin 1⁄10 20 taalerista eli 2 taaleria).
Asia on aivan samoin vieraiden työläisten tapauksessa: he hyötyvät halventuneesta tavarasta vain 1) siinä määräsuhteessa kuin kuluttavat tätä tavaraa, 2) suhteessa palkkansa suuruuteen, minkä määrää välttämätön työ. Jos halventunut tavara olisi esimerkiksi vilja — eräs elämisen tärkeimmistä turvaajista — silloin ensin viljan tuottaja, viljelijä, ja sitten kaikki muut kapitalistit keksisivät, että työläisen välttämätön työpalkka ei ole enää välttämätön työpalkka, että [tosiasiallinen] työpalkka ylittää välttämättömän työpalkan tason, ts. että välttämätön työpalkka on muuttunut aikaisempaa pienemmäksi, minkä ansiosta viime kädessä vain pääomien a, b, c jne. lisäarvot suurenevat ja näiden pääomien työssä pitämien työläisten lisätyöt kasvavat.
Ottakaamme 5 kapitalistia: A, B, C, D ja E. Kapitalisti E tuottakoon sellaista tavaraa, jota vain työläiset kuluttavat. Silloin E realisoisi voittonsa yksinomaan vaihtamalla tavaransa työpalkkaan; mutta toisin kuin muut voitot, hänen voittonsa ei syntyisikään hänen tavaransa vaihtamisesta työläisen rahaan, vaan hänen pääomansa vaihtamisesta elolliseen työhön. Olettakaamme että kaikilla 5 tuotannonhaaralla välttämätön työ on 1⁄5, lisätyö 1⁄5 ja pysyvä pääoma 3⁄5 [tuotteen arvosta]. Kapitalisti E vaihtaa [4⁄5] tuotteestaan 1⁄5 a:n tuotteeseen, 1⁄5 b:n tuotteeseen, 1⁄5 c:n tuotteeseen, 1⁄5 d:n tuotteeseen ja 1⁄5 on hänen omien työläistensä palkka. Kuten olemme nähneet, hän ei saisi mitään voittoa tästä tuotteensa viimeisestä viidenneksestä, tai oikeammin hänen voittonsa ei syntyisi siitä että hän antaa työläisille 1⁄5 pääomansa tuotteesta rahana ja nämä ostavat häneltä takaisin saman viidenneksen tuotteena, — hänen voittonsa ei syntyisi työläisten kanssa kuluttajina tai kierron keskuksina käytävästä vaihdosta. Koko se liiketoimi, jota kapitalisti E harjoittaa työläistensä kanssa hänen tuotteensa kuluttajina, perustuu siihen, että hän antaa näille osan tuotteestaan rahan muodossa ja nämä antavat saman rahan hänelle takaisin täsmälleen samasta tuotteen osasta. Kapitalisti E:n ja kapitalistien A, B, C, D työläisten suhde ei ole kapitalistin ja työläisten suhde, vaan T:n suhde R:aan, myyjän suhde ostajiin.
Olettamuksemme mukaan kapitalistien A, B, C, D työläiset eivät kuluta lainkaan omia tuotteitaan. Kapitalisti E tosin vaihtaa 1⁄5 kapitalistien A, B, C, D tuotteesta oman tuotteensa neljään viidesosaan; mutta tämä vaihto on pelkkä kiertoilmaus sille työpalkalle, jonka kapitalistit A, B, C ja D maksavat omille työläisilleen. Kukin kapitalisti antaa työläisille rahaa 1⁄5 näiden tuotteen arvosta, toisin sanoen he antavat työläisille 1⁄5 näiden tuotteesta maksuksi välttämättömästä työstä ja nämä ostavat kapitalisti E:n tavaran, joka vastaa 4⁄5 näiden kapitalistien tuotteen arvosta eli heidän kauppapääomansa arvosta. Näin siis tämä kapitalisti E:n kanssa harjoitettava vaihto on pelkkä epäsuora muoto, jossa kapitalistit A, B, C ja D tekevät ennakkosijoitukset siitä pääoman osasta, joka edustaa välttämätöntä työtä, mikä toisin sanoen merkitsee vähennystä heidän pääomastaan. Siten he eivät voi siis voittaa mitään. Voitto syntyy siis pääomien a, b, c ja d jäljelle jäävän neljän viidesosan realisoinnista ja tämä realisointi on juuri sitä että kukin kapitalisti saa tuotteessaan esineellistyvän työn toisessa muodossa takaisin vaihdon välityksellä. Koska kapitalistien välillä vallitsee työnjako, kukin kapitalisti korvaa 3⁄5 tuotteensa arvosta: pysyvän pääomansa, raaka-aineensa ja työvälineensä. Voitto muodostuu tuotteen arvon viimeisen viidenneksen vastavuoroisesta realisoinnista, lisätyöajan realisoinnista, sen asettamisesta lisäarvoksi.
Ei ole välttämätöntä, että pääomat a, b, c ja d vaihtaisivat toistensa kanssa kokonaan 4⁄5 tuotteidensa arvosta [joka jää jäljelle palkkojen maksun jälkeen]. Ovathan A, B, C ja D paitsi kapitalisteja, samalla myös suuria kuluttajia eivätkä voi suinkaan elää pelkästä ilmasta. Mutta kun he eivät kapitalisteina elä myöskään omalla työllään, eivät he voi vaihtaa tai kuluttaa muuta kuin vieraan työn tuotteita. Se merkitsee että he vaihtavat omaa kulutustaan varten juuri tuotteen arvon sen viidenneksen, joka edustaa lisätyöaikaa, pääomalla luotua työtä. Olettakaamme että kukin kapitalisti kuluttaa 1⁄5 tästä viidenneksestä, ts. 1⁄25 arvosta oman tuotteensa [IV–37] muodossa. Silloin jää vaihtoa varten vielä 4⁄25, joko kapitalointia silmällä pitäen tai muutettavaksi omaan kulutukseen tarkoitetuksi käyttöarvoksi. Kapitalisti A vaihtakoon 2⁄25 kapitalisti B:n kanssa, 1⁄25 kapitalisti C:n kanssa ja 1⁄25 kapitalisti D:n kanssa ja kapitalistit B, C ja D tehkööt vastaavalla tavalla.
Se edellä olettamamme tapaus, jossa pääoma e realisoi voittonsa kokonaan vaihtamalla työpalkkaan, on kaikkein edullisin, tai pikemminkin se ilmaisee sen ainoan oikean suhteen, jossa pääomalla on mahdollisuus realisoida tuotannossa luotu lisäarvonsa vaihdossa työläisten kulutuksen kautta. Mutta tässä tapauksessa pääomat a, b, c ja d voivat realisoida tuotteittensa arvon vain keskinäisellä vaihdolla, ts. itse kapitalistien välisellä vaihdolla. Kapitalisti E ei kuluta omaa tavaraansa, koska hän on maksanut 1⁄5 sen arvosta omille työläisilleen, on vaihtanut 1⁄5 arvosta pääoman a tuotteen arvon viidennekseen, 1⁄5 arvosta pääoman b tuotteen arvon viidennekseen, 1⁄5 arvosta pääoman c tuotteen arvon viidennekseen ja 1⁄5 arvosta pääoman d tuotteen arvon viidennekseen. Kapitalistit A, B, C, ja D eivät saa tästä vaihdosta mitään voittoa, koska siinä vaihdetaan se arvon viidennes, jonka kukin on maksanut omille työläisilleen.
Käyttämämme [pääomien rakenneosien välinen] suhde on ollut seuraava: 2⁄5 tuotteen arvosta menee raaka-aineisiin, 1⁄5 koneisiin, 1⁄5 työläisten elämisen tarvikkeisiin ja 1⁄5 lisätuotteeseen, jolla herrat kapitalistit elävät ja jolla he samalla realisoivat lisäarvonsa. Tämän suhteen mukaisesti tarvitaan (jos jokaisen kapitalistin A, B, C, D ja E kokonaistuote on yhtä kuin 100 taaleria) yksi, E, tuottamaan välttämättömät elämisen tarvikkeet työläisille, kaksi kapitalistia, A ja B, tuottamaan erilaiset raaka-aineet [itselleen ja] muille, yksi kapitalisti, C, tuottamaan koneet ja yksi, D, antamaan asianmukaisen muodon lisätuotteelle. Laskelma näyttäisi seuraavanlaiselta (koneiden tuottajan samoin koin jokaisen muunkin kapitalistin on tuotettava osa tavarastaan itseään varten).
| Maksu työstä | Raaka-aineet | Koneet | Lisätuote | [Tuotteen arvo] | |
| A) Raaka-aineiden tuottaja | 20 | 40 | 20 | 20 | 100 |
| B) Raaka-aineiden tuottaja | 20 | 40 | 20 | 20 | 100 |
| C) Koneiden tuottaja | 20 | 40 | 20 | 20 | 100 |
| E) Työläisten välttämättömien elämisen tarvikkeiden tuottaja | 20 | 40 | 20 | 20 | 100 |
| D) Lisätuotteen tuottaja | 20 | 40 | 20 | 20 | 100 |
| 10 | 20 | 10 | 10 | 50 |
Näin siis kapitalisti E vaihtaa koko tuotteensa, jonka arvo on 100 taaleria, omien työläistensä 20 taalerin palkkaan, raaka-aineiden tuottaja A:n työläisten 20 taalerin palkkaan, raaka-aineiden tuottaja B:n työläisten 20 taalerin palkkaan, koneiden tuottaja C:n työläisten 20 taalerin palkkaan ja lisätuotteen tuottaja D:n työläisten 20 taalerin palkkaan. Myyntituottona saamistaan 100 taalerista kapitalisti E vaihtaa 40 taaleria raaka-aineisiin, 20 taaleria koneisiin, 20 taaleria hän antaa [omille] työläisilleen, jotta nämä ostaisivat tällä rahalla välttämättömiä elämisen tarvikkeita ja 20 taaleria jää sen lisätuotteen ostamiseen, jolla hän itse elää. Toisetkin kapitalistit vaihtavat tuotteensa samassa määräsuhteessa. Heidän lisäarvonsa muodostaa 1⁄5 heidän tuotteensa arvosta eli 20 taaleria, ja tämän he kaikki voivat vaihtaa lisätuotteeseen. Jos he kuluttaisivat koko lisätuotteensa, he olisivat [tuotantoprosessin] päättyessä samassa asemassa kuin sen alussa eikä heidän pääomansa lisäarvo olisi kasvanut.
Olettakaamme nyt, että kapitalistit kuluttavat syömällä vain 10 taaleria eli 1⁄10 tuotteen arvosta, syövät puolet lisäarvosta. Siinä tapauksessa itse lisätuotteen tuottaja D kuluttaisi 10 taaleria vähemmän; samoin kaikki muutkin kapitalistit kuluttaisivat 10 taaleria vähemmän. Kokonaisuutena ottaen kapitalisti D myisi siis vain puolet tavarastaan, ts. hän saisi vain 50 taaleria eikä voisi aloittaa liiketoimintaansa uudelleen.
Olettakaamme siis että kapitalisti D tuottaa kulutustavaroita [kapitalistien kulutukseen] vain 50 taalerilla.[182] Silloin niistä 400 taalerista, jotka ovat olemassa raaka-aineina, koneina ja työläisten välttämättöminä elämisen tarvikkeina, menee vain 50 taaleria kapitalistien henkilökohtaisen kulutuksen esineisiin. Mutta jokaisella kapitalistilla on nyt 10 taalerin ylijäämä, josta voi kuluttaa 5 taaleria raaka-aineisiin, 2 1⁄2 taaleria koneisiin ja 2 1⁄2 taaleria työläisten välttämättömiin elämisen tarvikkeisiin; kapitalistin pitäisi saada näistä 10 taalerista voittoa 2 1⁄2 taaleria (samoin kuin kapitalisti sai tähän asti 20 taalerin voiton kuluttamalla 80 taaleria). Kapitalisti D sai 40 taalerin käytöllä 10 taalerin voiton ja hän voi siis lisätä tuotantoon käyttämiään varoja samassa määräsuhteessa [kuin muutkin kapitalistit], nimittäin 5 taalerilla. Kapitalisti D tuottaa seuraavana vuonna 6 1⁄4 taaleria enemmän eli 56 1⁄4 taaleria.
[IV–38] Tätä esimerkkiä voi myöhemmin kehitellä yksityiskohtaisemmin, tai voi olla kehittelemättä. Varsinaisesti se ei kuulu tähän. Edellä esitetystä on käynyt selväksi, että lisäarvon realisointi tapahtuu tässä kapitalistien keskinäisessä vaihtoprosessissa, sillä vaikka kapitalisti E tuottaakin vain työläisten kulutusta varten, silti hän vaihtaa työpalkan muodossa 1⁄5 kapitalisti A:n tuotteen arvosta, 1⁄5 kapitalisti B:n tuotteen arvosta, 1⁄5 kapitalisti C:n tuotteen arvosta ja 1⁄5 kapitalisti D:n tuotteen arvosta. Kapitalistit A, B, C ja D harjoittavat samoin vaihtoa kapitalisti E:n kanssa välillisesti eikä suoraan — siten, että jokaisen heistä on saatava tältä 1⁄5 tuotteen arvosta työläistensä kulutusesineinä. Lisäarvon realisointi muodostuu tässä siitä, että jokainen kapitalisti vaihtaa oman tuotteensa neljän muun kapitalistin tuotteen vastaavaan osaan, tarkemmin sanoen niin että yksi osa lisätuotteesta määrätään kapitalistin kulutukseen ja toinen osa muutetaan ylimääräiseksi pääomaksi, jolla uutta työtä saatetaan liikkeeseen. Lisäarvon realisointi muodostuu reaalisesta mahdollisuudesta lisätä arvoa suuremmaksi — reaalisesta mahdollisuudesta tuottaa uusia ja suurempia arvoja.
Kaikesta tässä sanotusta käy selväksi, että jos kapitalistit D ja E (heistä kapitalisti E edustaa kaikkia työläisen kulutettavia tavaroita ja kapitalisti D kaikkia kapitalistin kulutettavia tavaroita) olisivat tuottaneet liiaksi, ts. liian paljon verrattuna siihen pääoman määräosaan, joka on määrätty työläisiä varten, tai liian paljon verrattuna siihen pääoman osaan, joka on määrätty kapitalistien kulutukseen (liian paljon verrattuna siihen määräsuhteeseen, missä pääomaa pitäisi lisätä, ja niin kuin saamme myöhemmin nähdä, tällä määräsuhteella on vähimmäisrajansa korkotasossa), — niin siinä tapauksessa yleinen liikatuotanto ei johtuisi siitä, että työläisten kulutettaviksi määrättyjä tavaroita kulutetaan liian vähän tai kapitalistien kulutettaviksi määrättyjä tavaroita kulutetaan liian vähän, vaan siitä, että kumpiakin tavaroita on tuotettu liian paljon, mutta ei liian paljon kulutuksen kannalta, vaan kulutuksen ja arvonlisäyksen välisen oikean keskinäissuhteen säilyttämisen kannalta; liian paljon arvonlisäyksen kannalta.
Toisin sanoen: tietyllä tuotantovoimien kehityksen tasolla (sillä juuri tämä kehitys määrää välttämättömän työn suhteen lisätyöhön) tuote jakaantuu pysyvässä suhteessa osiin, jota vastaavat raaka-aineita, koneita, välttämätöntä työtä ja lisätyötä ja itse lisätyökin jakaantuu pysyvässä suhteessa kulutukseen menevään osaan ja toiseen, uudelleen pääomaksi muuttuvaan osaan. Tämä pääoman sisäiseen olemukseen kuuluva jakaantuminen ilmenee vaihdossa siten, että pääomien keskinen vaihto tapahtuu tietyissä ja tiukasti rajatuissa määräsuhteissa, vaikka näissä määräsuhteissa tapahtuukin alituista muuttumista itse tuotannon kulussa. Jos tuotteenosien arvojen välillä vallitsevat esimerkiksi sellaiset keskinäiset suhteet, että 2⁄5 vastaa raaka-aineen arvoa, 1⁄5 koneiden arvoa, 1⁄5 työpalkan arvoa ja 1⁄5 lisätuotteen arvoa ja puolet lisätuotteesta on määrätty [kapitalistin] kulutukseen ja toinen puoli uuteen tuotantoon, niin tämä [kunkin] pääoman sisäinen jako ilmenee vaihdossa [kokonaistuotteen] jakaantumisena vaikkapa 5 kapitalistin kesken. Joka tapauksessa tämän pääoman sisäisen jakaantumisen myötä on annettu sekä mahdollisten vaihtojen summa, että ne määräsuhteet, joissa jokainen näistä pääomista joutuu niin vaihtamaan kuin tuottamaankin. Jos välttämättömän työn suhde pääoman pysyvään osaan on edellä käsitellyn esimerkin tavoin 1⁄5 : 3⁄5, niin olemme nähneet, että kapitalistien kulutusta ja työläisten kulutusta palveleva pääoma [ts. pääomat D ja E] ei saa olla suurempi kuin 1⁄5 + 1⁄10 näistä viidestä pääomasta, joista kukin on yksikön suuruinen, ts. se ei saa olla suurempi kuin 1 1⁄2 pääomaa.
Samoin on annettu se suhde, jossa jokaisen pääoman on vaihdettava toisen pääoman kanssa, joka itse on vaihtavan pääoman eräs momentti. Vihdoin on annettu myös se suhde, jossa ylipäätään jokaisen pääoman on vaihdettava.
Jos esimerkiksi raaka-aineen osuus tuotteen arvosta on 2⁄5, niin raaka-aineita tuottavat pääomat voivat vaihtaa jossakin loppuvaiheessa aina vain 3⁄5 tuotteestaan samaan aikaan kun 2⁄5 tuotteesta on pidettävä näihin pääomiin sidottuna (esimerkiksi siemenet maanviljelyksessä). Vaihto itse antaa näille momenteille, jotka on jo käsitteeltään määrätty keskinäiseen suhteeseen, toisiaan kohtaan yhdentekevän olemassaolon; ne ovat olemassa toisistaan riippumatta; niiden sisäinen välttämättömyys tulee ilmi kriisissä, joka tekee väkivaltaisesti lopun niiden näennäisestä keskinäisestä välinpitämättömyydestä.
Edelleen: tuotantovoimissa tapahtuva mullistus muuttaa näitä keskinäissuhteita, muuntaa itse näitä suhteita, joiden perustana pääoman kannalta ja näin ollen myös vaihdon avulla tapahtuvan lisäarvon realisoinnin kannalta — pysyy aina välttämättömän työn suhde lisätyöhön, tai jos niin halutaan, esineellistyneen työn eri momenttien suhde elolliseen työhön. Kuten jo aikaisemmin on viitattu, on mahdollista että tuotantovoimien kasvun vapauttaman pääoman samoin kuin myös vapautuneen elollisen työvoiman täytyy kummankin jäädä käyttämättömiksi, kesannolle, koska niitä ei ole olemassa sellaisissa määräsuhteissa, joiden mukaisesti tuotannon on tapahduttava juuri kehittyneiden tuotantovoimien pohjalla. Jos taas tuotanto laajenee ottamatta huomioon näitä muutoksia, niin lopulta täytyy vaihdossa syntyä jommallakummalla puolella miinus, negatiivinen suure.
Vaihdon ja siis myös tuotannon rajana pysyy aina se että lisätyön suhde välttämättömään työhön jää muuttumattomaksi silla se merkitsee pääoman arvonlisäyksen muuttumattomuutta Ensimmäinen [lisätyön ja välttämättömän työn välinen] suhde määrää toisen suhteen eli pääoman kuluttaman lisätuotteen osan pääomaksi muuttuvan lisätuotteen osan välisen määräsuhteen. Ensiksikin näiksi kahdeksi osaksi jakaantuvan summan suuruus riippuu tästä alkuperäisestä suhteesta. Jos toiseksi pääoman lisäarvon luominen perustuu lisätyön luomiseen, niin pääoman lisääntyminen pääomana (siis pääoman kasaantuminen, ja ilman kasaantumista pääoma ei voi muodostaa tuotannon perustaa, koska pääoma muutoin pysyisi [IV–39] lamaannustilassa eikä olisi mikään edistymisen elementti, jollaista tarvitaan jo pelkän väestönkasvun jne. johdosta) riippuisi tämän lisätuotteen yhden osan muuttumisesta uudeksi pääomaksi. Jos lisäarvo yksinkertaisesti kulutettaisiin, niin ei tapahtuisi pääoman arvonlisäystä eikä sen tuottamista pääomana, ts. arvoa tuottavana arvona.
Olemme nähneet että jos 40 naulaa lankaa, joiden arvo on 200 taaleria, — koska niihin sisältyy 200 taalerin esineellistynyt työaika — vaihdetaan [hopeantuottajan tuotteeseen] 198 taalerista, niin langantuottaja ei vain menetä 1 1⁄9 % voittoa, vaan lisäksi hänen tuotteensa arvo alenee, se myydään alle todellisen arvonsa, vaikka se myydäänkin sellaisella hinnalla, joka yhä antaa langantuottajalle 10 % voiton. Toisaalta hopeantuottaja voittaa 2 taaleria, kun hän säilyttää 2 taalerin vapautuneen pääoman itsellään. Jos sen sijaan katsotaan molempien pääomien tuotteiden arvon kokonaissuuruutta, on silti tapahtunut arvon aleneminen, koska olemassa on 398 taalerin eikä 400 taalerin summa. Onhan näet hopeantuottajalle tullut 200 taalerin lanka nyt vain 198 taalerin arvoinen; se merkitsee hänelle samaa kuin jos hänen työläistensä tuotantovoima olisi kasvanut sen verran, että vaikka 200 taalerin hopeaan sisältyisi entiseen tapaan sama esineellistynyt työ, niin kuitenkin 2 taaleria näistä 200 taalerista olisi siirtynyt välttämättömien kulujen tililtä lisäarvon tilille, joten hopean tuottaja olisi maksanut välttämättömästä työstä 2 taaleria vähemmän.
Tilanne voisi olla toinen vain siinä tapauksessa, että hopeantuottaja pystyisi myymään 200 taalerilla ne 40 naulaa lankaa, jotka hän osti 198 taalerilla. Silloin hänellä olisi hallussaan 202 taaleria; olettakaamme nyt, että hän myy langan edelleen silkintuottajalle, joka antaisi hänelle vaihdossa 40 naulasta lankaa 200 taalerin arvosta silkkiä. Siinä tapauksessa 40 naulaa lankaa myytäisiin todellisesta arvostaan, joskaan sitä ei myisi ensi kädessä sen tuottaja, vaan toisen käden myyjä, ostaja. Kokonaislaskelmasta saataisiin tälläinen: vaihdetaan kolme tuotetta, joista jokainen sisältää esineellistynyttä työtä 200 taalerin arvosta; siten [tavara]pääomien arvojen summa on 600 taaleria. Olkoon A langantuottaja, B hopeantuottaja ja C silkintuottaja; [vaihdon tuloksena] kapitalisti A saa 198 taalerin arvon, kapitalisti B saa 202 taalerin arvon (tarkemmin sanottuna 2 taaleria on ensimmäisestä vaihdosta saatua ylijäämää ja 200 taaleria on silkin muodossa) ja kapitalisti C saa 200 taalerin arvon. Summa on yhtä kuin 600 taaleria. Tässä tapauksessa [tavara]pääomien kokonaisarvo on pysynyt samana ja on tapahtunut vain arvon siirtyminen siten että kapitalisti B on saanut arvosta yhden osan liikaa ja A liian vähän.
Jos langantuottaja A voisi myydä tuotteensa vain 180 taalerilla (ts. sillä mitä tuote on tullut hänelle maksamaan) eikä ehdottomasti saisi kaupaksi 20 taalerin lankaa, niin 20 taalerin esineellistynyt työ osoittautuisi arvottomaksi. Samoin kävisi siinä tapauksessa että kapitalisti A alentaisi 200 taalerin arvon 180 taaleriin antaessaan sen hopeantuottaja B:lle; koska tämä A:n kohtaama pakko [alentaa langan hintaa] aiheutuisi langan liikatuotannosta, niin ei myöskään kapitalisti B pystyisi myymään lankaan sisältyvää 200 taalerin arvoa 180 taaleria suuremmalla summalla, ja siten hänen pääomastaan vapautuisi 20 taaleria. Kapitalisti B:n käsissä olisi 20 taalerin suhteellinen lisäarvo, mutta absoluuttisen arvon summa — vaihdossa realisoitavissa olevan esineellistyneen työajan määrä — olisi entiseen tapaan 200 taaleria, tarkemmin sanottuna kapitalisti B:llä olisi 40 naulassa lankaa 180 taaleria ja 20 taaleria vapautunutta pääomaa. Se merkitsisi kapitalisti B:lle samaa kuin jos langan tuotantokustannukset olisivat pienentyneet, ts. kuin jos työn tuotantovoiman kasvun johdosta 40 naulaa lankaa sisältäisi 20 taalerin edestä vähemmän työaikaa kuin aikaisemmin, eli jos työpäivän kuluessa luodaan 4 taalerin arvo, niin tarvittaisiin 5 työpäivää vähemmän jotta x naulaa puuvillaa voitaisiin muuttaa 40 naulaksi lankaa. Näin ollen kapitalisti B olisi joutunut vaihtamaan hopeassa esineellistyneen lyhyemmän työajan langassa esineellistyneeseen työaikaan. Mutta olemassa olevien arvojen kokonaissumma olisi 380 taaleria eikä 400. Siten olisi tapahtunut yleinen arvon aleneminen, jonka suuruus olisi 20 taaleria, ts. olisi tapahtunut 20 taalerin suuruinen pääoman tuhoutuminen.
Tapahtuu siis yleinen arvon aleneminen huolimatta siitä, että langan arvon aleneminen — se sisältyy siihen, että langantuottaja myy 40 naulaa lankaa 180 taalerilla 200 taalerin sijasta — ilmenee välttämättä hopean hinnan nousuna, ilmenee langan arvon alenemisena verrattuna hopeaan, ja hintojen yleinen aleneminen ylipäätään sisältää aina rahan hinnan nousun, ts. sen tavaran hinta nousee sillä tavaralla, jossa kaikki muut tavarat arvioidaan. Siis kriisin oloissa, hintojen yleisen laskun oloissa tapahtuu aina tiettyyn hetkeen asti samalla pääoman yleistä arvon alenemista tai pääoman tuhoutumista. Arvon aleneminen voi olla yleistä, absoluuttista, eikä vain suhteellista niin kuin hintojen aleneminen, sillä arvo ei ilmaise — kuten hinnat — pelkästään tavaran suhdetta toiseen tavaraan, vaan se ilmaisee myös tavaran hinnan suhdetta tavarassa esineellistyneeseen työhön, ts. esineellistyneen työn jonkin määrän suhdetta samanlaatuisen esineellistyneen työn toiseen määrään. Jos nämä esineellistyneen työn määrät ovat erisuuret, silloin [toisella puolen] tapahtuu arvon aleneminen, joka ei tasapainotu toisella puolella tapahtuvalla hintojen nousulla, koska toinen puoli ilmaisee kiinteästi määrättyä esineellistyneen työn paljoutta, jota vaihto ei muuta. Yleisissä kriiseissä tämä arvon aleneminen ulottuu myös itse elolliseen työvoimaan.
Yllä esitettyjen [IV–40] viittausten mukaan kriisin oloissa tapahtuva arvon ja pääoman tuhoutuminen käy yksiin tuotantovoimien yleisen kasvun kanssa — tai merkitsee samaa kuin se —, mutta tämä kasvu ei ole kuitenkaan seurausta työn tuotantovoiman todellisesta lisääntymisestä (tähän ei kuulu missä määrin kriisit aiheuttavat tätä työn tuotantovoiman lisääntymistä), vaan raaka-aineiden, koneiden, työvoiman olemassa olevan arvon pienenemisestä. Esimerkiksi puuvillatehtailija menettää pääomaa myydessään tuotteitaan (vaikkapa lankaa), mutta ostaa saman arvon kuitenkin alentuneella hinnalla puuvillassa, työssä jne. Se merkitsee hänelle samaa kuin jos työn, puuvillan jne. todellinen arvo olisi alentunut, ts. työtä, puuvillaa jne. olisi tuotettu halvemmalla työn kasvaneen tuotantovoiman ansiosta.
Toisaalta tuotantovoimien äkillinen yleinen kasvu alentaisi samoin suhteellisesti kaikkia olemassa olevia arvoja, joissa esineellistynyt työ on tehty tuotantovoimien alhaisemmalla kehitystasolla, ja sikäli tuhoutuisi olemassa olevaa pääomaa samoin kuin olemassa olevaa työvoimaakin. Kriisin toinen puoli palautuu tuotannon, elollisen työn todelliseksi vähenemiseksi, jotta saataisiin uudelleen aikaan syntymään oikea suhde välttämättömän työn ja lisätyön välillä, jonka varassa kaikki muu viime kädessä lepää. (Asia ei siis suinkaan ole niin kuin lordi Overstone, aito koronkiskuri kun on, luulee: että kriisit muka johtaisivat siihen, että toiset yksinkertaisesti korjaavat valtaisia voittoja ja toiset kärsivät suunnattomia tappioita.)
Vaihto ei muuta arvonlisäyksen sisäisiä ehtoja mutta heittää ne ulkopuolelle, antaa niille itsenäisen muodon suhteessa toisiinsa ja sallii näin niiden sisäisen ykseyden olla olemassa vain sisäisenä välttämättömyytenä, joka näin ollen ilmenee ulkoisesti kriiseissä väkivaltaisella tavalla. Siten pääoman olemukseen sisältyvät siis molemmat, sekä pääoman arvon aleneminen tuotantoprosessissa että arvon alenemisen kumoaminen ja pääoman arvonlisäyksen ehtojen luominen. Sitä liikettä, missä kaikki tämä todellisuudessa tapahtuu, voidaan tarkastella vasta sen jälkeen kun on ensin tarkasteltu reaalista pääomaa, ts. kilpailua jne., vasta sen jälkeen kun on tarkasteltu todellisia reaalisia ehtoja. Se ei kuulu vielä tähän. Toisaalta pääoman tuotantoa sellaisenaan ei olisi olemassa ilman vaihtoa, koska arvonlisäystä sellaisenaan ilman vaihtoa ei ole olemassa. Ellei vaihtoa olisi, voisi puhua vain tuotetun käyttöarvon mittaamisesta jne., voisi ylipäätään puhua vain käyttöarvosta.
Sen jälkeen kun pääoma on tuotantoprosessissa 1) lisännyt arvoaan, ts. luonut uuden arvon; 2) menettänyt arvoaan, ts. siirtynyt rahan muodosta jonkin määrätyn tavaran muotoon; 3) sen jälkeen pääoman arvo ja siihen sisältyvä uusi arvo lisääntyvät kun tuote heitetään uudelleen kiertoon ja vaihdetaan T:na R:aan. Tutkimuksen siinä vaiheessa, missä me nyt olemme ja missä tarkastelemme vain pääomaa yleensä, ovat tämän kolmannen prosessin todelliset vaikeudet olemassa vain mahdollisuuksina ja niin ollen ne myös kumotaan mahdollisuuksina. Nyt tuote asetetaan siis jälleen rahaksi muuttuvaksi.
Pääoma on nyt siis asetettu taas rahaksi ja näin ollen raha on asetettu realisoidun pääoman uuteen määritykseen, ei pelkästään tavaran realisoituna hintana. Toisin sanoen hinnan asussa realisoitu tavara on nyt realisoitua pääomaa.Tutkimme jäljempänä tätä rahan uutta määritystä tai pikemminkin pääoman määrittämistä rahana. Rahan luonteen mukaisesti pääomassa — kun se on muuttunut rahaksi — ilmenee ensi sijassa vain pääoman luoman uuden arvon mittaaminen, ts. rahan ensimmäinen määrittäminen tavaroiden yleiseksi mitaksi toistuu; mutta nyt raha esiintyy lisäarvon mittana, pääoman arvonlisäyksen mittana. Rahan muodossa tämä pääoman arvon lisääntyminen ilmenee sillä itsellään mitattuna, ilmiönä jolla on oma mittansa omassa itsessään.
Pääoma oli alun perin 100 taaleria; kun se on nyt 110 taaleria, on sen arvonlisäyksen mitta asetettu sen omaan muotoon, asetettu tuotantoprosessista ja vaihdosta palaavan (rahamuotoonsa palaavan) pääoman määräsuhteeksi alkuperäiseen pääomaan; tämä mitta ei enää esiinny kahden laadullisesti erilaisen työn lajin välisenä suhteena: ei enää esineellistyneen työn ja elollisen työn tai välttämättömän työn ja luodun lisätyön välisenä suhteena. Kun pääoma on asetettu rahaksi, se on asetettu siten rahan ensimmäiseen määritykseen, rahan arvonmitan määritykseen. Mutta tämä arvo on tässä pääoman oma arvo, ts. pääoman mitta. Palaamme tähän vielä (voittoa käsittelevässä jaksossa).
Rahan toinen muoto oli kiertovälineen muoto, ja tältä kannalta pääoman rahamuoto ilmenee pelkästään katoavana momenttina, joka on jälleen vaihdettava, mutta ei (rahan ollessa kiertovälineenä yleensä) kuluttamistarkoituksessa tavaroihin, käyttöarvoihin, vaan erityisiin käyttöarvoihin: yhtäältä raaka-aineisiin ja työvälineisiin, toisaalta elolliseen työhön, joissa pääoma voisi aloittaa uudelleen kiertonsa pääomana.
[IV–41] Pääoma on tässä määrityksessä liikkuvaa pääomaa, josta myöhemmin. Rahana kiertovälineen määrityksessä olevan pääoman tulos on tuotantotapahtuman alkaminen asetetusta pääomasta, ja tätä kohtaa tarkastelemme ensiksi ennen kuin menemme eteenpäin.
(Ensimmäisessä määrityksessä [pääoma rahana], rahan määrityksessä mitaksi, myös uusi arvo mitataan, mutta ero on ainoastaan muodollinen: lisätyön tilalla esiintyy raha, ts. määrätyssä tavarassa esineellistynyt lisätyö. Mutta tämän uuden arvon laadullinenkin luonne, ts. itse tässä mitattavana oleva suurekin kokee muutoksen, mutta sitä on tarkasteltava vasta myöhemmin.
(Edelleen silloinkin kun pääoma on rahan kiertovälineen määrityksessä, on rahamuodon häviäminen yhä pelkästään muodollista. Rahamuoto tulee tässä oleelliseksi vasta sen jälkeen, kun ei vain ensimmäinen, vaan myös toinen kehäkierto on käyty läpi. Siten pääoman määrittäminen rahana kiertovälineeksi johtaa ensi sijassa vain siihen, että olemme uudelleen arvonlisäysprosessin alussa. Siksi lähdemmekin jatkamaan pääoman tutkimista tästä kohdasta.)
Se kolmas muoto, joka rahalla on itsenäisenä, kiertoon nähden kielteisesti suhtautuvana arvona, on pääoma, mutta ei sellainen pääoma, joka tuotantoprosessin jälkeen astuu tavarana uudelleen vaihtoon tullakseen rahaksi, vaan sellainen pääoma, joka tulee tavaraksi itseään varten olevan arvon muodossa ja astuu kiertoon juuri tässä muodossa. (Pääoma ja korko.) Tämä kolmas muoto edellyttää pääomaa sen aikaisemmissa muodoissa ja muodostaa samalla siirtymän pääomasta erityisiin pääomiin, reaalisiin pääomiin; sillä tässä viimeisessä muodossahan pääoma käsitteensä mukaisesti jakaantuu jo kahdeksi itsenäisesti olemassa olevaksi pääomaksi. Yhdessä tämän kaksinaisuuden kanssa on annettu myös moninaisuus ylipäätään. Sellainen on tämä pääoman kehityskulku.
{Ennen kuin menemme eteenpäin, on esitettävä vielä seuraava huomautus. Pääoma yleensä ilmenee kylläkin erotukseksi erityisistä pääomista 1) pelkkänä abstraktiona, mutta ei mielivaltaisena vaan sellaisena, joka käsittää pääoman differentia specifican[183] erotukseksi kaikille muille rikkauden muodoille tai (yhteiskunnallisen) tuotannon kehitysmuodoille. Pääoma yleensä on sellainen määritys, joka on ominainen jokaiselle pääomalle sellaisenaan tai tekee jokaisen tietyn arvosumman pääomaksi. Erot tämän abstraktion sisällä ovat myös abstraktisia erityisyyksiä, jotka luonnehtivat jokaista pääoman lajia siten että jokainen pääoman laji on joko näiden abstraktisten erityisyyksien myöntämistä tai kieltämistä (esimerkiksi kiinteä tai liikkuva pääoma).
{2) Kuitenkin itse pääomalla yleensä on reaalinen olemassaolo toisin kuin erityisillä, reaalisilla pääomilla. Tavallinen poliittinen taloustiede tunnustaa tämän asian, joskaan ei ymmärrä sitä, ja se muodostaa sangen tärkeän momentin sen taloustieteen opissa [voittojen] tasoittumisesta jne. Huolimatta siitä että pääoma kuuluu yksityisille kapitalisteille, se esimerkiksi tässä yleisessä muodossaan, elementaarisessa pääoman muodossaan on sitä pääomaa, joka kasaantuu pankkeihin tai jota jaetaan pankkien välityksellä, sitä pääomaa, joka jakaantuu, niin kuin Ricardo[184] sanoo, niin ihailtavasti tuotannot tarpeiden mukaan. Tämä yleisessä muodossa oleva pääoma muodostaa myös lainojen yms. välityksellä eri maiden välille yleisen tason. Kun näin ollen pääomaa yleensä koskevana lakina esimerkiksi on, että voidakseen lisätä arvoaan pääoman täytyy asettaa itsensä kaksinkertaisesti ja lisätä kaksinkertaisesti arvoaan tässä kaksinkertaisessa muodossa, niin sitä vastoin jonkin erityisen kansakunnan pääoma, joka vastakohtana jollekin toiselle kansakunnalle edustaa pääomaa par excellence,[185] on arvon lisäämisen mahdollisuuden saadakseen annettava lainaksi kolmannelle kansakunnalle. Kaksinkertainen asettaminen, suhtautuminen omaan itseensä jonakin vieraana, tulee tässä tapauksessa riivatun reaaliseksi. Kun näin ollen yleinen on yhtäältä vain ajateltu differentia specifica, on se samalla erityinen reaalinen muoto erityisen ja yksityisen muotojen rinnalla.
{(Palaamme myöhemmin tähän kohtaan, jolla on suuri merkitys tutkimuksemme kululle huolimatta siitä, että se on luonteeltaan enemmän looginen kuin taloustieteellinen.)
{Asia on samoin myös algebrassa. Esimerkiksi a, b, c ovat lukuja ylipäätään, yleisesti; mutta sen lisäksi ne ovat kokonaislukuja vastakohtana luvuille a/b, b/c, c/b, c/a, b/a jne., jotka kuitenkin edellyttävät näitä kokonaislukuja yleisinä elementteinä.}
[IV–42] Uusi arvo[186] asetetaan puolestaan siis taas pääomaksi, esineellistyneeksi työksi, joka astuu elollisen työn kanssa käytävän vaihdon prosessiin ja niin ollen jakaantuu pysyväksi osaksi — työn objektiivisiksi ehdoiksi: materiaaliksi ja työvälineiksi — ja työn subjektiivisiksi ehdoiksi, elollisen työvoiman olemassaolon ehdoiksi: työläisen välttämättömiksi elämisen tarvikkeiksi, hänen elintarvikkeikseen. Kun pääoma ilmaantuu nyt toisen kerran tässä muodossa, on saatu selvyys niihin kohtiin, jotka olivat täysin epäselviä pääoman ilmaantuessa ensimmäisen kerran rahana, joka siirtyi arvon määrityksestään pääoman määritykseen. Nyt ne selitetään itse arvonlisäys- ja tuotantoprosesseilla. Pääoman ilmaantuessa ensimmäistä kertaa näytti siltä, että itse pääoman edellytykset tulevat kierron ulkopuolelta pääoman synnyn ulkoisina edellytyksinä eivätkä näin ollen johdu pääoman sisäisestä olemuksesta eivätkä ole selitettävissä sillä. Nyt näistä ulkoisista edellytyksistä tulee itse pääoman liikkeen momentteja, niin että itse pääoma edellyttää niitä omina momentteinaan onpa niiden historiallinen synty sitten millainen tahansa.
Lisäarvo, joka on luotu pääoman pakotuksesta, esiintyi itse tuotantoprosessin sisällä lisätyönä, se itse esiintyi muodoltaan elollisena työnä, joka kuitenkin löytää objektiiviset ehtonsa jo olemassa olevina, sillä eihän tämä elollinen työ voi luoda mitään tyhjästä. Nyt lisätyö esiintyy esineellistyneenä lisätuotteeksi ja voidakseen lisätä arvoaan pääomana tämä lisätuote jakaantuu kahdeksi muodoksi: työn objektiivisiksi ehdoiksi — materiaaliksi ja työvälineiksi — ja työn subjektiivisiksi ehdoiksi, elämisen tarvikkeiksi elolliselle työlle, joka on nyt saatava käyntiin.
Yleisenä, itsestään ymmärrettävänä edellytyksenä on tietenkin arvo yleisenä muotona: esineellistynyt työ, ja lisäksi kierrosta tuleva esineellistynyt työ. Edelleen: lisätuote totaliteetissaan objektiiviseksi tullut lisätyö totaliteetissaan — ilmenee nyt lisäpääomana (verrattuna alkuperäiseen pääomaan ennen kuin se aloitti kiertonsa), ts. itsenäiseksi tulleena vaihtoarvona, joka on vastakkainen elolliselle työlle, spesifiselle käyttöarvolleen. Kaikki ne momentit, jotka olivat elollista työvoimaa vastassa vieraina, ulkoisina voimina, jotka kuluttivat ja käyttivät hyväkseen elollista työvoimaa tiettyjen, siitä itsestään riippumattomien ehtojen vallitessa, on nyt asetettu tämän työvoiman omaksi tuotteeksi ja tulokseksi.
Ensiksi. Lisäarvo tai lisätuote ei ole mitään muuta kuin tietty summa esineellistynyttä elollista työtä, lisätyön summa. Tämä uusi arvo, joka on elollista työtä vastassa itsenäisenä, siihen vaihtuvana arvona, on sitä vastassa pääomana, — on työn tuote. Se itse ei ole mitään muuta kuin se ylijäämä, joka jää yli välttämättömän työn, ja on olemassa objektiivisessa muodossa ja siitä syystä arvona.
Toiseksi. Ne erityiset muodot, jotka tämän arvon on omaksuttava lisätäkseen uudelleen arvoaan, ts. tullakseen pääomaksi: yhtäältä raaka-aineet ja työvälineet, toisaalta elämisen tarvikkeet työtä varten tuotantotapahtuman aikana, ovat tästä syystä nekin pelkkiä itse lisätyön erityisiä muotoja. Itse tämä lisätyö tuottaa raaka-aineita ja työvälineitä sellaisissa keskinäissuhteissa, toisin sanoen itse tämä lisätyö on objektiivisesti asetettu raaka-aineina ja työvälineinä sellaisiin määräsuhteisiin, jotka sallivat sen että tämän työn tuloksena voi esineellistyä ja tosiasiassa alituisesti esineellistyykin paitsi tietty summa välttämätöntä työtä, ts. elollista työtä, joka uusintaa elämisen tarvikkeita (niiden arvon), niin että koko ajan tapahtuu hajoamista elollisen työn itsesäilytyksen objektiivisiin ja subjektiivisiin ehtoihin ja sen itseuusintaminen voi joka kerta alkaa uudelleen — eivätkä määräsuhteet salli vain tätä, vaan myös sen että, silloin kun elollinen työ käy läpi tämän esineellisten ehtojensa uusintamisprosessin, se asettaa samalla raaka-aineet ja työvälineet sellaisissa määräsuhteissa, jotka antavat sille mahdollisuuden toteutua lisätyönä, välttämättömän työn ylittävänä työnä, ja näin ollen muuttaa ne uuden arvon luomisen materiaaliksi. Lisätyön objektiiviset ehdot, jotka rajoittuvat raaka-aineiden ja työvälineiden tiettyihin määräsuhteisiin yli sen mitä välttämätön työ vaatii, kun taas välttämättömän työn objektiiviset ehdot jakaantuvat objektiivisuutensa puitteissa objektiivisiksi ja subjektiivisiksi momenteiksi, työn esineellisiksi momenteiksi ja subjektiivisiksi momenteiksi (elollisen työn elämisen tarvikkeet), — nämä lisätyön objektiiviset ehdot ilmenevät näin ollen nyt lisätyön itsensä tuotteina, tuloksina, objektiivisena muotona, ulkoisena olemassaolona, asetetaan näin ollen nyt niiksi. Alun perin sitä vastoin se seikka, että työvälineet ja elämisen tarvikkeet olivat olemassa sellaisessa laajuudessa, että elollinen työ sai mahdollisuuden toteutua paitsi välttämättömänä työnä, myös lisätyönä — tämä seikka ilmeni alun perin jonakin itse elolliselle työlle vieraana, ilmeni pääoman tekona.
Kolmanneksi. Arvon itsenäinen itseään-varten-oleminen vastapainona elolliselle työvoimalle — ts. arvon oleminen pääomana — objektiivisten työn ehtojen objektiivinen, kylmästi itseensä pitäytyvä välinpitämättömyys ja vieraus suhteessa elolliseen [IV–43] työvoimaan, mikä ilmiö menee niin pitkälle, että nämä työn ehdot asettuvat työläisen persoonaa vastaan kapitalistin persoonana, asettuvat vastaan henkilöityminä, joilla on oma tahto ja omat edut, — tämä omistuksen, ts. työn esineellisten ehtojen absoluuttinen ero, irrottaminen elollisesta työvoimasta, mikä johtaa siihen, että työn ehdot ovat työvoimaa vastassa vieraana omaisuutena, toisen juridisen henkilön realiteettina, hänen tahtonsa absoluuttisena alueena, ja että toisaalta työ ilmenee näin ollen vieraana työnä suhteessa kapitalistissa henkilöityneeseen arvoon, ts. suhteessa työn ehtoihin, — tämä omistuksen absoluuttinen irrottaminen työstä, elollisen työvoiman absoluuttinen irrottaminen realisointinsa ehdoista, tämä esineellistyneen ja elollisen työn, arvon ja arvoa luovan toiminnan absoluuttinen irrottaminen toisistaan — ja näin ollen myös työn sisällön vieraus suhteessa itse työläiseen — tämä ero ilmenee nyt sekin itse työn tuotteena, työn omien momenttien esineellistymisenä, objektivoitumisena. Sillä onhan uusi tuotantotapahtuma, joka vain vahvisti sitä edeltäneen pääoman ja elollisen työn välisen vaihdon, asettanut lisätyön ja näin ollen lisäarvon, lisätuotteen, ylipäätään työn (sekä lisätyön että välttämättömän työn) kokonaistuloksen pääomaksi, vaihtoarvoksi, joka on itsenäisenä ja välinpitämättömänä elollista työvoimaa vastassa, tai on sitä vastassa pelkästään sen käyttöarvona.
Työvoima on ottanut omakseen vain välttämättömän työn subjektiiviset ehdot: elämisen tarvikkeet tuottavaa työvoimaa varten, ts. niiden uusintamiseksi pelkästään sellaisena työvoimana, joka on irrotettu toteutumisensa ehdoista; lisäksi työvoima itse on asettanut nämä ehdot esineinä, arvoina, jotka ovat sitä vastassa vieraana, sitä hallitsevana personifikaationa, henkilöitymänä. Ei riitä että työvoima astuessaan ulos [tuotanto]prosessista ei ole rikkaampi kuin mennessään sisään siihen, se on köyhempi. Sillä työläinen ei ole vain luonut välttämättömän työn ehtoja pääomalle kuuluvina ehtoina, vaan samalla niihin sisältyvä arvon lisäyksen mahdollisuus, arvon luomisen mahdollisuus on sekin nyt olemassa vain lisäarvona, lisätuotteena, sanalla sanoen se on olemassa pääomana, valtana elolliseen työvoimaan, arvona, jolla on oma valta ja tahto, arvona, jolla on vastassaan työvoima abstraktisessa, vailla objektiivisuutta olevassa, puhtaasti subjektiivisessa köyhyydessään. Työvoima ei ole tuottanut ainoastaan vierasta rikkautta ja omaa köyhyyttä, vaan myös sen suhteen, jossa tämä rikkaus itseään varten olevana rikkautena on työvoimaan köyhyytenä, jossa rikkaus työvoimaa kuluttamalla hankkii itselleen uutta elinvoimaa ja lisää uudelleen arvoaan.
Kaikki tämä johtui siitä vaihdosta, missä työläinen vaihtoi elollisen työvoimansa johonkin määrään esineellistynyttä työtä; mutta nyt tämä esineellistynyt työ, nämä hänen elämänsä ehdot, jotka ovat olemassa hänen ulkopuolellaan ja näiden esineellisten ehtojen itsenäinen oleminen itse työvoiman ulkopuolella esiintyvät hänen omana tuotteenaan, hänen itsensä asettamina, sekä hänen itsensä objektivointina että hänen oman itsensä objektivointina sellaiseksi voimaksi, joka ei ole vain riippumaton hänestä itsestään, vaan lisäksi hallitsee häntä, hallitsee häntä hänen oman toimintansa nojalla.
Lisäpääomassa ovat sen kaikki momentit vieraan työn tuotetta, ts. pääomaksi muuttunutta vierasta lisätyötä: elämisen tarvikkeita välttämätöntä työtä varten; objektiivisia ehtoja — materiaalia ja työvälineitä, joilla välttämätön työ voi uusintaa siihen elämisen tarvikkeiden muodossa vaihdetun arvon; vihdoin tarvittava määrä materiaalia ja työvälineitä, jotta elollinen työ voi niillä toteuttaa uuden lisätyön, toisin sanoen jotta voidaan luoda uusi lisäarvo.
Tässä on hävinnyt se tuotantoprosessin ensimmäisessä tarkastelussa vielä vallalla ollut näennäisyys, että pääoma omasta puolestaan toisi jonkin arvon kierrosta. Työn objektiiviset ehdot ilmenevät nyt päinvastoin työn tuotteena — sekä silloin kun ne ovat arvona yleensä että silloin kun ne ovat käyttöarvoina tuotantoa varten. Mutta kun pääoma esiintyy näin työn tuotteena, niin samoin työn tuote esiintyy pääomana — ei enää yksinkertaisena tuotteena eikä vaihdettavissa olevana tavarana, vaan pääomana, esineellistyneenä työnä, jolla on valta elolliseen työhön, määräysvalta siihen. Työn tuotteena ilmenee sekin, että tämä tuote esiintyy vieraana omaisuutena, olemassaolotapana, joka on itsenäisesti elollista työtä vastassa, samoin kuin myös itseään-varten-olevana arvona; sekin, että itse elollinen työ on antanut työn tuotteelle, esineellistyneelle työlle oman sielun ja asettuu elolliseen työhön nähden vieraaksi voimaksi.
Jos tätä vierasta voimaa tarkastellaan työn kannalta, se näyttää toimivan tuotantoprosessissa siten että työ samalla torjuu luotaan vieraana realiteettina oman toteutumisensa objektiivisissa ehdoissa ja asettaa näin ollen itsensä substanssittomaksi, pelkästään puutteenalaiseksi työvoimaksi vastakohtana tälle työstä vieraantuneelle realiteetille, joka ei kuulu työlle, vaan toiselle; siten että työ ei aseta omaa todellisuuttaan itseään-varten-olemisena, vaan pelkkänä toista-varten-olemisena, ja näin ollen myös pelkkänä toisinolemisena, tai toisen olemisena sitä itseään vastaan.
Tämä työn todellistumisprosessi on samalla sen epätodellistumisprosessi. Työ asettaa itsensä objektiivisesti, mutta asettaa tämän objektiivisuutensa omaksi ei-olemisekseen tai oman ei-olemisensa, pääoman, olemiseksi. Työ palaa takaisin itseensä pelkkänä arvon asettamisen tai arvon lisäämisen mahdollisuutena, koska sitä vastaan on asetettu itsenäisinä olemuksina: koko todellinen rikkaus, todellisen arvon maailma, ja samoin sen oman todellistumisen [IV–44] reaaliset ehdot. Elollisen työn helmassa lepää mahdollisuuksia, jotka ovat tuotantoprosessin seurauksena työn ulkopuolella todellisuuksina, mutta työlle vieraina todellisuuksina, jotka muodostavat rikkauden vastakohdaksi työlle.
Mikäli lisätuotetta käytetään uudelleen lisäpääomana, mikäli se astuu uudelleen tuotantoprosessiin ja arvonlisäysprosessiin se jakaantuu 1) elolliseen työhön vaihdettaviin elämisen tarvikkeisiin työläisiä varten; tätä pääoman osaa voisi nimittää työrahastoksi. Tämä työrahasto, joka edustaa työvoiman säilyttämiseen määrättyä pääoman osaa — ja lisäksi sen etenevään progressiiviseen säilyttämiseen, koska lisäpääoma kasvaa alituisesti — ilmenee nyt yhtä lailla vieraan työn tuotteena, pääomalle vieraan työn tuotteena, kuin 2) pääoman muutkin rakenneosat: arvon uusintamiseen tarvittavat esineelliset ehdot eli näiden elämisen tarvikkeiden arvot sekä lisäarvon hankkimiseen tarvittavat esineelliset ehdot.
Jos edelleen tarkastellaan tätä lisäpääomaa, niin pääoman jakaantuminen pysyväksi osaksi, joka on ollut olemassa jo ennen työtä, ikään kuin ennen vedenpaisumusta, eli raaka-aineiksi ja työvälineiksi, ja vaihtelevaksi osaksi, nimittäin elolliseen työvoimaan vaihdettavissa oleviksi elämisen tarvikkeiksi, niin tämä jakaantuminen ilmenee puhtaasti muodollisena, sikäli kuin työ asettaa yhtäläisesti niin toisen kuin toisenkin pääomanosan ja asettaa ne yhtäläisesti omiksi edellytyksikseen. Tämä itse pääoman sisäinen jakaantuminen ilmenee nyt pikemminkin siten, että työn oma tuote — objektivoitu lisätyö — jakaantuu kahdeksi rakenneosaksi: 1) objektiivisiin ehtoihin työn uutta hyväksikäyttöä varten ja 2) työvarantoon, joka on tarkoitettu tämän elollisen työn mahdollisuuden säilyttämiseen, ts. säilyttämään elollinen työvoima elollisena, — mutta se jakaantuu siten, että työvoima voi ottaa uudelleen omakseen työrahastoon määrätyn osan sen omasta tuloksesta, sen oman läsnäolon objektiivisessa muodossa vain siinä tapauksessa, voi erottaa tämän osan elollista työvoimaa vastassa olevan vieraan rikkauden muodosta vain siinä tapauksessa, että työvoima ei uusinna vain omaa arvoaan, vaan lisää arvoa myös uuden pääoman siinä osassa, joka edustaa uuden lisätyön ja lisätuotannon, ts. lisäarvojentuotannon toteutumisen objektiivisia ehtoja. Itse työ on luonut uuden rahaston uuden välttämättömän työn käyttöä varten, tai, mikä merkitsee samaa, rahaston uuden elollisen työvoiman, uusien työläisten säilyttämiseksi, mutta samalla se on luonut myös edellytykset sille, että työläiset voivat ottaa tämän rahaston omakseen vain siinä tapauksessa että ylimääräisen pääoman ylitse jäävällä osalla otetaan käyttöön uutta lisätyötä. Näin ollen työn tuottamassa lisäpääomassa — lisäarvossa — on samalla luotu uuden lisätyön reaalinen välttämättömyys ja näin ollen lisäpääoma itse on sekä uuden lisätyön että uuden lisäpääoman reaalinen välttämättömyys.
Kaikesta sanotusta käy ilmi, kuinka rikkauden objektiivinen maailma levittäytyy itse työn vaikutuksesta yhä laajemmalle, asettautuu työtä vastaan sille vieraana voimana ja saa yhä laveamman ja täydellisemmän olemassaolon, niin että suhteellisesti, suhteessa luotuihin arvoihin tai arvon luomisen reaalisiin ehtoihin elollisen työvoiman köyhä subjektiivisuus muodostaa yhä räikeämmän vastakohdan. Mitä enemmän työ objektivoituu, sitä laajemmaksi tulee arvojen objektiivinen maailma, joka on työtä vastassa vieraana maailmana, vieraana omaisuutena. Luomalla ylimääräistä pääomaa työ itse pakottaa itseään yhä uudelleen luomaan uutta ylimääräistä pääomaa jne. jne.
Verrattuna alkuperäiseen pääomaan, joka ei ollut lisäpääomaa, ovat työvoiman ehdot nyt muuttuneet sikäli, että 1) itse työ uusintaa sen pääoman osan, joka vaihdetaan välttämättömään työhön, ts. tämä osa ei enää tule työlle kierrosta, vaan on työn omaa tuotetta; ja 2) se arvon osa, joka raaka-aineina ja työvälineinä edustaa elollisen työn hyväksikäytön reaalisia ehtoja, on tullut tuotantoprosessissa itse työn säilyttämäksi, ja koska jokainen käyttöarvo muodostuu luonteensa mukaisesti katoavasta materiaalista, ja vaihtoarvo puolestaan on läsnä, on olemassa vain käyttöarvossa, niin tämä säilyttäminen on samaa kuin suojeleminen tuhoutumiselta eli kapitalisteille kuuluvien arvojen katoavan luonteen kieltämistä, ja niin ollen niiden asettamista itseään-varten-oleviksi arvoiksi, katoamattomaksi rikkaudeksi. Näin ollen tämä alkuperäinen arvojen summa onkin asetettu pääomaksi vasta tuotantoprosessissa elollisen työn toimesta.
| * | * | |
| * |
Sitten pääoman kannalta: kun tarkastelun kohteena on ylimääräinen pääoma, niin kapitalisti edustaa itseään-varten-olevaa arvoa, rahaa kolmannessa momentissaan, rikkautena, yksinkertaisesti vieraan työn anastamisen nojalla, sillä ylimääräisen pääoman kaikki momentit: materiaali, työvälineet, elämisen tarvikkeet palautuvat vieraaksi työksi, jota kapitalisti ei ole ottanut omakseen vaihtamalla olemassa oleviin arvoihin, vaan hän on anastanut ne itselleen ilman vaihtoa. Tosin alkuperäisenä ehtona tälle lisäpääomalle on, että kapitalisti vaihtaa osan hänelle kuuluvista arvoista eli hänelle kuuluvasta esineellistyneestä työstä vieraaseen elolliseen työvoimaan.
Ehtona lisäpääoma I:n muodostumiselle — jos nimitämme näin sitä lisäpääomaa, joka ilmaantuu alkuperäisen tuotantoprosessin tuloksena — ts. ehtona vieraan työn, esineellistyneen vieraan työn anastamiselle on kapitalistin puolella, että hänellä on hallussaan arvoja, joista hän muodollisesti vaihtaa osan elolliseen työvoimaan. Sanomme »muodollisesti», koska elollinen työ joutuu antamaan takaisin, korvaamaan kapitalistille myös tämän vaihtamat arvot. Mutta oli miten oli, joka tapauksessa ehtona lisäpääoma I:n muodostumiselle, ts. ehtona sille että vieras työ tai ne arvot, joissa tämä työ on esineellistynyt, anastetaan, on että kapitalisti vaihtaa arvoja, jotka kuuluvat hänelle, jotka hän on heittänyt kiertoon ja joita hän tarjoaa elolliselle työvoimalle, — arvoja, jotka eivät ole peräisin hänen [IV–45] elollisen työn kanssa toteuttamastaan vaihdosta, ts. eivät siitä suhteesta mikä hänellä pääomana on työhön.
Mutta kuvitelkaamme nyt, että lisäpääoma heitetään uudelleen tuotantoprosessiin, realisoi vaihdossa uudelleen lisäarvonsa ja ilmaantuu uudelleen kolmannen tuotantoprosessin alkuun uutena lisäpääomana. Tämän lisäpääoma II:n edellytykset ovat erilaiset kuin lisäpääoma I:n. Lisäpääoma I:n edellytykset olivat arvoja, jotka kuuluivat kapitalistille ja jotka hän heitti kiertoon, täsmällisemmin sanoen elollisen työvoiman kanssa toteutettavaan vaihtoon. Lisäpääoma II:n edellytyksenä ei ole mikään muu kuin lisäpääoma I:n olemassaolo, toisin sanoen se edellytys, että kapitalisti on jo anastanut vierasta työtä ilman vaihtoa. Se antaa kapitalistille mahdollisuuden herkeämättä aloittaa prosessi alusta. Tosin luodakseen lisäpääoma II:n kapitalistin täytyi vaihtaa osa lisäpääoma I:n arvosta elämisen tarvikkeiden muodossa elolliseen työvoimaan, mutta se mitä hän näin vaihtoi, oli alun perin sellaisia arvoja, joita hän ei ollut tuonut kiertoon omasta rahastostaan; ne arvot edustivat vierasta esineellistynyttä työtä, jonka kapitalisti anasti itselleen ilman mitään vastiketta ja jonka hän vaihtaa nyt uudelleen vieraaseen elolliseen työhön; samoin se materiaali jne., jossa tämä uusi työ toteutuu ja luo lisäarvoa, on tullut kapitalistin käsiin ilman vaihtoa, pelkällä anastuksella.
Mennyt vieraan työn anastaminen ilmenee nyt yksinkertaisesti vieraan työn uuden anastamisen ehtona; toisin sanoen se, että vieras työ on objektiivisessa (esineellisessä) muodossa, olemassa olevien arvojen muodossa kapitalistin omistuksessa, ilmenee ehtona sille, että kapitalisti voi uudelleen anastaa itselleen vierasta elollista työvoimaa ja niin ollen lisätyötä, työtä ilman vastiketta. Se että kapitalisti oli jo elollista työtä vastassa pääomana, on ainoa ehto sille, että hän ei säilytä itseään vain pääomana, vaan anastaa kasvavana pääomana kasvavassa määrin itselleen vierasta työtä ilman vastiketta, ts. laajentaa mahtiaan, olemassaoloaan pääomana vastakohtana elolliselle työvoimalle, ja toisaalta se asettaa alituisesti uudelleen elollisen työvoiman tämän subjektiivisessa, substanssittomassa köyhyydessä elollisena työvoimana.
Menneen eli objektivoituneen vieraan työn omistus ilmenee ainoana ehtona nykyisen eli elollisen vieraan työn vastaiselle anastukselle. Mikäli lisäpääoma I luotiin esineellistyneen työn ja elollisen työvoiman välisellä yksinkertaisella vaihdolla, joka perustuu kokonaan niiden sisältämien työn tai työajan määrien mukaan arvioitujen vastikkeiden vaihdon lakeihin, ja mikäli tämä vaihto ei juridisessa mielessä edellytä mitään muuta kuin kenen tahansa oikeutta omiin tuotteisiinsa ja vapaata käyttövaltaa niihin, — mutta mikäli lisäpääoma II:n suhde lisäpääoma I:een on näin ollen seuraus tästä ensimmäisestä [pääoman ja työn välisestä] suhteesta, silloin havaitsemme seuraavan omalaatuisen tuloksen: kapitalistin puolella omistusoikeus muuttuu dialektisesti oikeudeksi vieraaseen tuotteeseen eli omistusoikeudeksi vieraaseen työhön, oikeudeksi anastaa vierasta työtä itselle ilman vastiketta, kun taas työvoiman puolella se muuttuu velvollisuudeksi suhtautua omaan työhönsä tai omaan tuotteeseensa vieraana omaisuutena. Yhtäällä omistusoikeus muuttuu oikeudeksi anastaa vierasta työtä ja toisaalla taas velvollisuudeksi suhtautua omaan työn tuotteeseen ja itse omaan työhön muille kuuluvina arvoina.
Mutta vastikkeiden vaihto, joka ilmeni alkuperäisenä omistusoikeuden juridisesti ilmaisemana operaationa, on vääntynyt siten, että toisella puolella se on vain näennäisvaihtoa, koska elolliseen työvoimaan vaihdettava pääomanosa ensinnäkin itse on ilman vastiketta anastettua vierasta työtä, ja toiseksi elollisen työvoiman täytyy korvata se niin että syntyy ylijäämä, ts. tätä pääoman osaa ei todellisuudessa anneta takaisin, vaan se muutetaan vain yhdestä muodosta toiseen. Vaihtosuhde on siis kokonaan hävinnyt, tai se on pelkkää näennäisyyttä.
Edelleen omistusoikeus perustui alun perin omaan työhön. Nyt omistus ilmenee oikeutena vieraaseen työhön ja työn kohtaamana mahdottomuutena saada oma tuotteensa omakseen. Täydellinen ero omistuksen ja työn ja vielä enemmän rikkauden ja työn välillä ilmenee nyt seurauksena siitä laista, joka lähti niiden identtisyydestä.
Vihdoin on tuotanto- ja arvonlisäysprosessin tuloksena ensi sijassa itse pääoman ja työn välisen, kapitalistin ja työläisen välisen suhteen uusintaminen ja uusi tuotanto. Tämä sosiaalinen suhde, tuotantosuhde on tosiasiassa vielä tärkeämpi prosessin tulos kuin sen materiaaliset tulokset. Ja tuottaahan tämän prosessin puitteissa työläinen itsensä työvoimana ja myös itseään vastassa olevan pääoman, samoin kuin toisaalta kapitalisti tuottaa itsensä pääomana ja myös itseään vastassa olevan elollisen työvoiman. Kumpikin uusintaa itsensä uusintamalla toisen, uusintamalla oman kieltämisensä. Kapitalisti tuottaa työn vieraana työnä; työ tuottaa tuotteen vieraana tuotteena. Kapitalisti tuottaa työläisen ja työläinen tuottaa kapitalistin jne.
Kun kerran oletetaan pääomaan perustuva tuotanto, — {varsinaisesti raha on muuttunut pääomaksi vasta ensimmäisen tuotantoprosessin lopussa, jonka tuloksena oli pääoman uusintaminen ja lisäpääoma I:n uusi tuotanto; kuitenkin itse lisäpääoma I asetetaan, realisoidaan lisäpääomana vasta silloin kun se on tuottanut lisäpääoma II:n, ts. vasta silloin kun ne pääomaksi muuttuvan rahan edellytykset, jotka ovat vielä todellisen pääoman liikkeen ulkopuolella, ovat hävinneet, ja niin ollen pääoma itse on asettanut immanenttisen olemuksensa mukaisesti tosiasiassa ne edellytykset, joista se tuotantoprosessissa lähtee}, — niin siinä tapauksessa se ehto, että kapitalistin on asettaakseen itsensä pääomana tuotava kiertoon [IV–46] arvoja, jotka hän on luonut omalla työllään tai jollakin muulla tavalla (kunhan se ei vain ole tapahtunut jo olemassa olevalla, menneellä palkkatyöllä), niin se ehto kuuluu pääoman aataminaikaisiin ehtoihin, sen historiallisiin edellytyksiin, jotka ovat juuri tällaisina historiallisina edellytyksinä hävinneitä ja kuuluvat siitä syystä pääoman muodostumisen historiaan, mutta eivät suinkaan sen nykyhetken historiaan, ts. ne eivät kuulu todelliseen pääoman hallitseman tuotantotavan järjestelmään.
Kun esimerkiksi maaorjien karkaaminen kaupunkeihin oli eräs kaupunkilaitoksen historiallisista ehdoista ja edellytyksistä, niin se ei suinkaan ole jo kehittyneen kaupunkilaitoksen ehto, ei sen reaalinen momentti, vaan kuuluu sen menneisiin edellytyksiin, sen tulemisen edellytyksiin, jotka on jo kumottu sen olemisessa. Pääoman tulemisen, muodostumisen ehdot ja edellytykset edellyttävät nimenomaan sitä, että pääomaa ei vielä ole, vaan se on vasta tulemassa, ne siis häviävät todellisen pääoman mukana, sen pääoman mukana, joka omasta todellisuudestaan lähtien itse asettaa oman toteutumisensa ehdot. Jos siten esimerkiksi rahan tai itseään-varten-olevan arvon alkuperäisessä tulemisessa pääomaksi edellytetään tiettyä kasaantumista kapitalistin puolella (tapahtukoon se sitten vaikka säästämällä hänen omalla työllään luoduissa tuotteissa ja arvoissa jne.), jonka kapitalisti on toteuttanut ollessaan ei-kapitalisti, jos siis rahan pääomaksi tulemisen edellytykset ovat pääoman muodostumisen annettuja ulkoisia edellytyksiä, — niin pääoma pääomaksi tultuaan luo omat edellytyksensä, nimittäin: se luo omalla tuotantoprosessillaan uusien arvojen luomiseen ilman vaihtoa tarvittavien reaalisten ehtojen hallinnan.
Nämä edellytykset, jotka ilmenivät alun perin pääoman tulemisen ehtoina eivätkä voineet niin ollen vielä syntyä pääoman toiminnasta pääomana, ovat nyt sen oman toteutumisen tuloksia, sen asettamaa todellisuutta, ne eivät ole pääoman syntymisen ehtoja, vaan sen olemisen tuloksia. Pääoma ei tullakseen lähde enää edellytyksistään, vaan se itse edellytetään, ja lähtemällä omasta itsestään se itse luo säilymisensä ja kasvunsa edellytykset. Näin ollen ne ehdot, jotka edelsivät lisäpääoma I:n luomista, tai ne ehdot, jotka ilmaisevat pääoman tulemista, eivät kuulu sen tuotantotavan alueelle, jonka edellytyksenä pääoma on, vaan ne piilevät pääomassa sen tulemisen historiallisina esivaiheina, aivan kuten ne prosessit, joilla Maa muuttui tuli- ja sumumeren tilasta nykyiseen muotoonsa, jäävät muotoutuneen Maan elämän rajojen taakse. Tämä merkitsee, että yksittäisiä pääomia voi yhä vielä syntyä esimerkiksi kasaamalla aarretta. Mutta kasattu aarre voidaan muuttaa pääomaksi vain työtä riistämällä.
Porvarilliset taloustieteilijät, jotka tarkastelevat pääomaa ikuisena ja luonnollisena (mutta ei historiallisena) tuotantomuotona, yrittävät sitten jälleen tehdä pääoman oikeutetuksi esittämällä sen tulemisen ehdot sen nykyisen toteutumisen ehdoiksi; ts. ne momentit, joissa kapitalisti ottaa jotakin haltuunsa yhä ei-kapitalistina — siksi että hän on vasta tulemassa kapitalistiksi, — porvarilliset taloustieteilijät esittävät juuri niiksi ehdoiksi, joiden vallitessa kapitalisti anastaa itselleen jo kapitalistina. Nämä puolusteluyritykset ovat todistuksia huonosta omastatunnosta ja voimattomuudesta saattaa itse kapitalistisen yhteiskunnan julistamat yleiset omistuslait sopusointuun sen anastustavan kanssa, jota pääoma pääomana käyttää.
Toisaalta — ja tämä on meille huomattavasti tärkeämpää — metodimme osoittaa ne kohdat, joissa asian historiallinen tarkastelu täytyy ottaa mukaan, ts. ne kohdat, joissa porvarillinen talous tuotantoprosessin pelkästään historiallisena muotona sisältää yli sen omien rajojen meneviä viittauksia varhaisempiin historiallisiin tuotantotapoihin. Näin ollen ei porvarillisen talouden lakien kehittelemiseksi ole tarpeen kirjoittaa tuotantosuhteiden todellista historiaa. Mutta näiden tuotantosuhteiden oikea tarkasteleminen ja johtaminen historiallisesti muodostuneina suhteina vie aina sellaisiin ensimmäisiin yhtälöihin, jotka — aivan niin kuin empiiriset luvut esimerkiksi luonnontieteessä — viittaavat tämän järjestelmän takana olevaan menneisyyteen. Samalla kun näistä viittauksista saa oikean käsityksen nykyisyydestä, ne tarjoavat myös avaimen menneisyyden ymmärtämiseen; se muodostaa oman itsenäisen työnsä, ja toivottavasti voimme siihenkin vielä palata. Toisaalta tämä oikea tarkastelu johtaa kohtiin, joissa tuotantosuhteiden nykyisten muotojen kumoutuminen tuo itsensä ilmi — ja joissa saadaan esimakua tulevaisuudesta, tulevasta liikkeestä. Jos yhtäältä esiporvarilliset kehitysvaiheet ovat pelkästään historiallisia, ts. jo kumottuja edellytyksiä niin toisaalta tuotannon nykyiset ehdot ilmenevät itse itsensä kumoavina, ja niin ollen sellaisina tuotantoehtoina, jotka asettavat historialliset edellytykset uudelle yhteiskuntatilalle.
Nyt tarkastelemme ensi sijassa jo tullutta suhdetta: arvon tulemista pääomaksi ja elollista työtä pelkästään pääomaa vastassa olevana käyttöarvona, jolloin elollinen työ on pelkkä väline, jolla lisätään esineellistyneen, kuolleen työn arvoa, jolla puhalletaan siihen elävä sielu, kadotetun elollisen työn sielu kuolleeseen, tämän tuloksena tuotetaan luotu rikkaus vieraana, mutta omana tuotetaan vain elollisen työvoiman köyhyys; tässä tapauksessa asia supistuu yksinkertaisesti siihen, että itse prosessissa ja sen välityksellä elollisen työn reaaliset esineelliset ehdot (nimittäin materiaali, jossa arvonlisäys tapahtuu, työvälineet, joilla arvoa lisätään [IV–47] ja elämisen tarvikkeet, joilla on lietsottava elollisen työvoiman liekkiä ja innostettava työhön antamatta liekin sammua, tuomalla tarjolle työvoiman elämänprosessille välttämättömät ainekset) asetetaan vieraiksi itsenäisiksi olioiksi tai vieraan persoonan olemassaolotavoiksi, niistä samoin eristettyä elollista työvoimaa vastassa oleviksi, — asetetaan itseään-varten-oleviksi arvoiksi, ja näin ollen arvoiksi, jotka muodostavat työvoimalle vieraan rikkauden, kapitalistin rikkauden.
Elollisen työn objektiiviset ehdot esiintyvät eronneina, itsenäistyneinä arvoina suhteessa elolliseen työvoimaan subjektiivisena läsnäolona, joka tästä syystä onkin suhteessa objektiivisiin ehtoihin vain toisenlaatuinen arvo (se ei eroa niistä arvona, vaan käyttöarvona). Kun tämä eroaminen esiintyy kerran edellytyksenä, niin tuotantoprosessi voi vain tuottaa tämän eron uudelleen, uusintaa sen ja lisäksi uusintaa sen suuremmassa mittakaavassa. Olemme jo nähneet millä tavalla tuotantoprosessi toteuttaa sen. Elollisen työvoiman objektiiviset ehdot on edellytetty siihen nähden itsenäiseksi olemassaoloksi, elollisesta työvoimasta eroavan ja sitä vastassa itsenäisenä olevan subjektin objektiivisuudeksi; tästä syystä näiden objektiivisten ehtojen uusintaminen ja arvonlisäys, ts. niiden laajentaminen on samalla niiden uusintamista ja uutta tuottamista vieraan, työvoimaa vastassa välinpitämättömänä ja itsenäisenä olevan subjektin rikkautena. Uusinnetuksi ja uutena tuotetuksi ei siis tule vain näiden elollisen työn objektiivisten ehtojen läsnäolo, vaan niiden läsnäolo itsenäisten, ts. vieraalle subjektille kuuluvien, elollista työtä vastassa olevien arvojen läsnäolona.
Työn objektiiviset ehdot saavat subjektiivisen olemassaolon suhteessa elolliseen työvoimaan: pääomasta syntyy kapitalisti; toisaalta työvoiman pelkästään subjektiivinen olemassaolo suhteessa omiin ehtoihinsa antaa sille pelkästään yhdentekevän objektiivisen muodon suhteessa näihin ehtoihin: työvoima on vain erityisen käyttöarvon omaava arvo sen hyväksikäytön omien ehtojen, toisen käyttöarvon edustamien arvojen rinnalla. Sen sijaan että nämä ehdot realisoitaisiin tuotantoprosessissa työvoiman toteutumisen ehtoina, työvoima astuu päinvastoin ulos tuotantoprosessista pelkästään ehtona niiden lisäämiselle ja säilyttämiselle työvoimaa vastassa itseään-varten-olevana arvona.[187]
Työvoiman muokkaama materiaali on vierasta materiaalia, samoin työväline on vieras työväline; työläisen työn asema materiaaliin ja työvälineeseen nähden on pelkän lisäkkeen asema substanssiin nähden, ja siitä syystä se esineellistyy sellaisessa mikä ei kuulu työläiselle. Jopa itse elollinen työ on vieras suhteessa elolliseen työvoimaan, jonka työtä se on, jonka omaa elämänilmausta se on, sillä työ luovutetaan pääomalle esineellistynyttä työtä vastaan, itse työn tuotetta vastaan. Työvoima suhtautuu työhön jonakin vieraana ja jos pääoma olisi valmis maksamaan työvoimalle teettämättä sillä työtä, työvoima tekisi mielellään sellaiset kaupat. Siten oma työ on työvoimalle yhtä vierasta — ja se on vierasta myös työn johtamisen jne. kannalta — kuin materiaali ja työvälinekin. Tästä syystä sitten myös tuote on työvoimalle vieraan materiaalin, vieraan työvälineen ja vieraan työn, ts. vieraan omaisuuden yhdistelmä, ja tuotantoprosessin päättyessä työvoima on vain köyhtynyt kuluttamansa elinvoiman verran; sen jälkeen työvoima aloittaa uudelleen raadantansa pelkästään subjektiivisena työkykynä, joka on erotettu elämisen ehdoistaan.
Kun tuote havaitaan omaksi tuotteeksi ja työn erottaminen sen toteutumisen ehdoista tuomitaan epäoikeudenmukaiseksi ja pakotetuksi, se todistaa valtaisasta tietoisuudesta, joka itse on pääomaan perustuvan tuotantotavan tuotetta, ja se kuuluttaa yhtä lailla tuotantotavan tuhoa kuin orjan tiedostaessa, että hän ei voi olla toisen omaisuutta, ja kun orja tiedostaa itsensä henkilöksi, sen jälkeen orjuus jatkaa olemassaoloaan vain keinotekoisesti eikä voi enää olla tuotannon perusta.
Jos sen sijaan tarkastelemme sitä alkuperäistä suhdetta, joka edeltää rahan astumista arvon itselisäysprosessiin, silloin eteemme tulee erilaisia ehtoja, joiden on täytynyt syntyä historiallisesti tai jotka on täytynyt antaa jotta rahasta tulisi pääomaa ja työstä pääomaa asettavaa, pääomaa luovaa työtä, palkkatyötä. (Palkkatyö käsitettynä tässä siinä tiukassa taloustieteellisessä merkityksessä, jossa käsitettä yksinomaan käytämme — ja meidän on myöhemmin erotettava tässä merkityksessä käsitetty palkkatyö ja [vapaiden] päiväpalkkalaisten jne. työn muut muodot — on työtä, joka asettaa pääomaa, tuottaa pääomaa, ts. sellaista elollista työtä, joka tuottaa sekä toiminnaksi toteutumisensa esineelliset ehdot että työkykynä olemisensa objektiiviset momentit sitä itseään vastassa olevina vieraina voimina, jotka ovat sitä itseään vastassa, itseään-varten-olevina, siitä riippumattomina arvoina.)
Oleelliset ehdot on annettu itse suhteessa, siten kuin tämä suhde aiun perin esiintyy: 1) toisella puolella elollisen työvoiman käsilläolo pelkkänä subjektiivisena olemassaolona erotettuna objektiivisen todellisuutensa momenteista, ts. erotettuna sekä elollisen työn ehdoista että elollisen työvoiman olemassaolon välineistä, elämisen tarvikkeista, itsesäilytyksen välineistä; toisella puolella työn elävä mahdollisuus tässä täydellisessä abstraktisuudessa; 2) toisella puolella olevan arvon eli esineellistyneen työn täytyy olla käyttöarvojen kasauma, riittävän suuri kasauma, jotta se voi tarjota esineelliset ehdot paitsi tuotteiden tuotantoa varten tai niitä arvoja varten, jotka tarvitaan elollisen työvoiman uusintamiseen tai säilyttämiseen, myös lisätyön imemistä varten, tarjota objektiivisen [IV–48] materiaalin lisätyötä varten; 3) vapaa vaihtosuhde — rahankierto — kummankin puolen välillä; kahden navan välinen suhde, joka perustuu vaihtoarvoihin, ei herruus- ja orjuussuhteeseen; siis toisin sanoen sellainen tuotanto, joka ei tarjoa elämisen tarvikkeita tuottajalle suoraan, vaan vaihdon välityksellä, eikä voi myöskään pitää vierasta työtä hallinnassaan suoraan, vaan joutuu ostamaan, vaihtamaan sen työläiseltä; vihdoin 4) toisen puolen — sen, joka edustaa työn esineellisiä ehtoja itsenäisten, itseään-varten-olevien arvojen muodossa — täytyy esiintyä arvona ja pitää lopullisena päämääränä arvon asettamista, arvon itselisäystä, rahan luomista, eikä välitöntä kulutusta eli käyttöarvon luomista.
Sellainen suhde on mahdoton niin kauan kuin molemmat puolet vaihtavat työtään keskenään vain esineellistyneen työn muodossa; se on mahdoton myös siinä tapauksessa, että itse elollinen työvoima on toisen puolen omaisuutta, ts. ei ole vaihtava osapuoli. (Tämän kanssa ei ole ristiriidassa se että orjuus on yksittäisissä kohdissa mahdollinen porvarillisen tuotantojärjestelmän puitteissa. Se on niissä tapauksissa kuitenkin mahdollinen vain siksi, että sitä ei ole olemassa muissa kohdissa, vaan se esiintyy anomaliana itse porvarilliseen järjestelmään nähden.)
Ne ehdot, joiden vallitessa tämä suhde alun perin esiintyy, jotka ovat siis sen tulemisen historialliset edellytykset, paljastavat ensi silmäyksellä kaksinaisen luonteensa: yhtäällä elollisen työn alempien muotojen hajoaminen, toisaalla [välittömille tuottajille] suotuisampien suhteiden hajoaminen.[188]
Ensimmäisenä edellytyksenä on ennen kaikkea, että orjuuden tai maaorjuuden suhde on kumottu. Elollinen työkyky kuuluu sille itselleen ja se käyttää vaihdon välityksellä omaa voimanilmaustaan. Molemmat puolet ovat henkilöinä toisiaan vastassa. Muodollisesti heidän suhteensa on tasaveroisten ja vapaiden vaihdon osapuolien suhde.
Se että tämä muoto on näennäisyyttä ja pettävää näennäisyyttä, ilmenee juridista suhdetta tarkasteltaessa asiana, joka jää tämän suhteen ulkopuolelle. Se mitä vapaa työläinen myy, on aina vain tietty, erityinen määrä voimanilmausta; työläisen työvoima kokonaisuutena on tämän voiman jokaisen erityisen ilmauksen yläpuolella. Työläinen myy erityisen voimanilmauksen erityiselle kapitalistille, joka riippumattomasti on työläistä vastassa erillisenä henkilönä. On selvää, että tämä ei ole työläisen suhde pääoman olemassaoloon, ts. kapitalistiluokkaan. Vain näin — mitä erilliseen, todelliseen henkilöön tulee [hänen suhteessaan erilliseen kapitalistiin] — hänelle jää laaja valinnan, mielivallan, siis myös muodollisen vapauden alue. Orjuuden oloissa työntekijä kuuluu erilliselle, erityiselle omistajalle, on tämän työkone. Voimanilmauksen kokonaisuutena, työvoimana, hän on toiselle kuuluva esine, eikä hän näin ollen suhtaudu subjektina voimansa erityiseen ilmaukseen, ts. elolliseen työtoimintaansa. Maaorjuussuhteessa työntekijä on itse maanomaisuuden momentti, maan lisäke aivan kuten työjuhta. Orjuussuhteessa työntekijä ei ole mitään muuta kuin elävä työkone, jolla on tästä syystä arvoa muille tai joka pikemminkin on arvo. Työvoima kokonaisuutena ilmenee vapaalle työläiselle hänen omaisuutenaan, yhtenä hänen momenteistaan, jonka hän subjektina ottaa valtaansa ja jonka hän säilyttää luovuttaessaan sen. Tätä on kehiteltävä edelleen myöhemmin palkkatyötä tarkasteltaessa.
Esineellistyneen työn vaihto elolliseen työhön ei vielä konstituoi pääomaa toiselle puolelle eikä palkkatyötä toiselle. Tähän vaihdon kategoriaan kuuluu koko niin sanottujen palvelijoiden luokka kengänkiillottajasta kuninkaaseen. Samoin siihen kuuluu vapaa päiväpalkkalainen, jonka satunnaisesti kohtaamme kaikkialla siellä missä joko aasialainen kyläyhteisö tai länsimainen vapaiden maanomistajien muodostama yhteisö hajoaa erillisiksi elementeiksi seurauksena väestönkasvusta, sotavankien vapauttamisesta, seurauksena kaikenlaisista sattumista, jotka köyhdyttävät erillisen ihmisen ja vievät häneltä itsensä elättämiseen riittävän työn objektiiviset ehdot, seurauksena työnjaosta jne.
Jos A vaihtaa jonkin arvon tai rahaa, siis esineellistynyttä työtä, saadakseen sillä B:ltä jonkin palveluksen, siis elollista työtä, niin tämä voi kuulua seuraaviin ryhmiin:
1) Yksinkertaisen kierron suhteeseen. Molemmat vaihtavat tosiasiassa vain käyttöarvoja toisiinsa; toinen vaihtaa elämisen tarvikkeita, toinen työn, palveluksen, jonka ensin mainittu haluaa kuluttaa, joko suoraan, jolloin kysymyksessä on henkilökohtainen palvelus, tai hän antaa toiselle materiaalin tms., josta tämä luo työllään, työnsä esineellistymisellä käyttöarvon, hänen kulutukseensa määrätyn käyttöarvon. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin kun talonpoika ottaa luokseen kiertävän räätälin, joita oli ennen, ja antaa tälle tarveaineet jotta tämä tekisi niistä hänelle vaatteita. Tai silloin jos annan lääkärille rahaa jotta hän paikkaisi terveyteni. Tärkeää näissä tapauksissa on että joka kerta kumpikin tekee toiselleen palveluksen. »Do ut facias» on tässä aivan saman veroinen kuin »facio ut des» tai »do ut des».[189]
Mies, joka tekee minulle verasta puvun, johon olen antanut materiaalin, antaa minulle käyttöarvon. Mutta sen sijaan että hän antaisi sen minulle heti esineellisessä muodossa, hän antaa sen toiminnan muodossa. Minä annan hänelle valmiin käyttöarvon ja hän valmistaa minulle toisen. Menneen, esineellistyneen työn ja elollisen, tämänhetkisen työn välinen ero ilmenee tässä pelkästään työn ajallisen tekemisen muodollisena erona; toinen työ oli tehty menneessä ajassa ja toinen tehdään nykyajassa. Ja on todellakin vain pelkkä työnjaon ja vaihdon välittämä muodollinen ero siinä, tuottaako B itse ne ruokatavarat, joilla hänen on tultava toimeen vai saako hän ne A:lta ja sen sijaan että hän luottaisi elintarvikkeet välittömästi, hän tuottaakin puvun, jolla saa elintarvikkeet vaihdossa A:lta. Kummassakin tapauksessa hän voi saada A:lle kuuluvan käyttöarvon haltuunsa vain silloin jos hän antaa tälle siitä vastikkeen, joka aina palautuu viime kädessä hänen omaksi elolliseksi työkseen, ottaapa tämä sitten minkä esineellisen muodon hyvänsä ja joko ennen vaihdon toteutumista tai sen seurauksena. Nyt puku ei sisällä ainoastaan määrättyä työtä, joka antaa sille muodon — määrätyn hyödyllisyyden muodon, jonka verka saa työprosessista — vaan se sisältää myös määrätyn paljouden työtä, se ei siis sisällä vain käyttöarvoa, vaan myös arvoa yleensä, arvoa sellaisenaan. Sitä arvoa ei kuitenkaan ole olemassa A:lle, koska hän kuluttaa puvun eikä ole vaatekauppias. Hän ei siis saanut vaihdossa ruokatarvikkeistaan työtä arvoa luovana työnä, vaan hyötyä, käyttöarvoa luovana toimintana.
[IV–49] Henkilökohtaisissa palveluksissa tämä käyttöarvo kulutetaan sellaisenaan ilman siirtymistä liikkeen muodosta esineen muotoon. Jos käy niin — kuten yksinkertaisissa suhteissa usein tapahtuu — että palveluksen tekijä ei saa rahaa, vaan itse välittömiä käyttöarvoja, niin häviää sekin näennäisyys että jommallakummalla puolella olisi kysymys arvoista erotukseksi käyttöarvoista. Mutta vaikka olettaisimme A:n maksavan rahaa palveluksesta, hänen rahansa ei silti muuttuisi tässä pääomaksi, vaan päinvastoin raha asetettaisiin pelkäksi kiertovälineeksi kulutusesineen, tietyn käyttöarvon hankkimiseksi. Siitä syystä tämä toimi ei olekaan rikkautta tuottava, vaan päinvastoin rikkautta kuluttava toimi. A:n kohdalla ei ole lainkaan kysymys siitä, että verassa objektivoituisi [räätäli B:n] työ sellaisenaan, jokin työaika, siis arvo, vaan siitä, että hänen määrätty tarpeensa tyydytetään. A tietää, että hänen rahansa arvo ei lisäänny, vaan katoaa kun hän muuttaa sen arvon muodosta käyttöarvon muotoon. Työtä ei vaihdeta tässä käyttöarvona arvoa varten, vaan itsessään erityisenä käyttöarvona, arvona käyttöä varten. Mitä useammin A toistaa vaihdon, sitä enemmän hän köyhtyy. Tämä vaihto ei ole hänelle rikastumistoimi, ei arvon luomisen toimi, vaan olemassa olevien, hänen hallinnassaan olevien arvojen vähentämistoimi. Raha, jonka A vaihtaa tässä elolliseen työhön — joko luontoispalvelukseen tai jossakin esineessä objektivoituneeseen palvelukseen — ei ole pääomaa, vaan tuloa, rahaa kiertovälineenä, käyttöarvon saamisen välineenä, rahaa, jossa arvon muoto on asetettu pelkästään ohimenevänä, ei rahaa, joka haluaa työtä ostamalla säilyä rahana ja lisätä arvoaan. Rahan vaihtaminen tulona, pelkkänä kiertovälineenä elolliseen työhön ei voi milloinkaan asettaa rahaa pääomaksi eikä niin ollen työtä palkkatyöksi taloustieteellisessä mielessä.
Se että rahan kuluttaminen (käyttäminen) ei merkitse rahan tuottamista, ei vaadi mitään laajempaa selvitystä. Niissä yhteiskuntatiloissa, joissa suurin osa lisätyöstä on maanviljelystyötä ja maanomistaja on näin ollen sekä lisätyön että lisätuotteen omistaja, juuri maanomistajan tulo muodostaa työrahaston vapaata työläistä varten, manufaktuurityöläistä (tässä tapauksessa on kysymys käsityöstä) varten vastakohtana maatyöläiselle.
Käsityöläisten kanssa harjoitettava vaihto on eräs maanomistajan kulutuksen muoto, ja toisen osan tuloistaan maanomistaja jakaa suoraan henkilökohtaisia palveluksia, usein pelkästään näennäisiä palveluksia vastaan seuralaisjoukkonsa kanssa. Aasialaisissa yhteiskunnissa, joissa monarkki on maatyön lisätuotteen yksinomainen haltija, synnyttää hänen tulonsa vaihtaminen free handsien[190] (kuten Steuart[191] heitä nimittää) kanssa kokonaisia kaupunkeja, jotka ovat au fond[192] pelkkiä liikkuvia leirejä. Vaikka tämä suhde voi olla vastakohta orjuudelle ja maaorjuudelle, joskaan sen ei välttämättä täydy sitä olla, niin siinä ei ole lainkaan kysymys palkkatyöstä, sillä se toistuu säännöllisesti työn erilaisten yhteiskunnallisten organisaatiomuotojen vallitessa. Jos tämä vaihto toteutetaan rahan välityksellä, tulee hinnan määrääminen tärkeäksi molemmille puolille, mutta A:lle vain sikäli että hän ei halua maksaa liikaa työllä luodusta käyttöarvosta, ei siksi että työllä luodulla arvolla olisi hänelle merkitystä. Suhteen olemus ei lainkaan muutu siitä, että tämä alun perin pikemminkin sopimuksenvarainen ja perinnäinen hinta alkaa vähitellen määräytyä yhä selvemmin taloudellisesti, aluksi kysynnän ja tarjonnan suhteen nojalla ja lopulta niiden tuotantokustannusten nojalla, joilla itse myyjät voivat luoda tällaisia elollisia palveluksia — suhteen olemus ei siis muutu lainkaan tästä, koska hinnan määrääminen pysyy nyt kuten ennenkin pelkkien käyttöarvojen vaihdon muodollisena momenttina. Mutta itse tämän hinnanmäärityksen synnyttävät toiset suhteet, ikään kuin tämän erityisen vaihtotapahtuman selän takana toteutuvat hallitsevan tuotantotavan yleiset lait ja itsemäärääminen.
Sotalaitos on yksi ensimmäisistä muodoista, joissa tämänlaatuinen palkkaus esiintyy vanhan ajan yhteiskunnassa. Tavallisen rivimiehen palkka poljetaan myös minimiin, se määräytyy pelkästään niiden tuotantokustannusten mukaan, joilla hänet voi uusintaa. Mutta sotilas ei vaihda palvelustaan pääomaan, vaan valtion tuloon.
Itse porvarillisessa yhteiskunnassa kuuluu tämän saman otsikon alle kaikkien henkilökohtaisten palvelusten vaihtaminen tuloon (tähän kuuluu myös henkilökohtaista kulutusta varten tehtävä työ, keittäminen, ompeleminen jne., puutarhatyö jne., aina kaikkia tuottamattomia luokkia, valtion virkamiehiä, lääkäreitä, asianajajia, oppineita jne. myöten.) Tähän kuuluu koko palvelusväki jne. Kaikki nämä työntekijät alhaisimmasta ylhäisimpään turvaavat palveluksillaan — usein pakonalaisilla — itselleen osuuden lisätuotteesta, kapitalistin tulosta. Kenenkään mieleen ei kuitenkaan juolahda kuvitella, että kapitalisti asettaisi itsensä pääomaksi vaihtamalla tuloaan tällaisiin palveluksiin, ts. henkilökohtaisella kulutuksellaan. Hän päinvastoin kuluttaa tämän vaihdon seurauksena pääomansa hedelmät. Suhteen luonne ei muutu lainkaan siitä, että itse ne määräsuhteet, joissa tulo vaihtuu tällaiseen elolliseen työhön, määräytyvät tuotannon yleisten lakien nojalla.
Pikemminkin palveluksen tekijä oikeastaan asettaa tässä arvon, kuten olemme maininneet jo rahaa käsittelevässä luvussa,[193] hän vaihtaa käyttöarvon — tietynlaisen työn, palveluksen jne. arvoon, rahaan. Näin ollen suuntautuminen tuotantoon ja rahan kasaamiseen lähtee keskiajalla osittain kulutusta harjoittavan maa-aatelin vastakohtana tältä puolelta, elollisen työn edustajien puolelta; he kasaavat ja tulevat siten δυνάμει,[194] kapitalisteiksi myöhemmällä kaudella. Osa vapautuneista maaorjista tulee kapitalisteiksi.
Näin ollen se, maksetaanko palkansaajalle päiväpalkkaa vai saako hän palkkion vai siviililistan[195] ei riipu suhteesta yleensä, vaan tehdyn palveluksen luonnollisesta erityislaadusta, ja myös siitä, onko maksun saaja ylhäisempi vai alhaisempi kuin palveluksen maksaja.
Jos pääoman oletetaan olevan hallitsevana voimana, kaikki nämä suhteet kylläkin menettävät arvostustaan enemmän tai vähemmän. Se ei kuitenkaan kuulu vielä tähän — tämä henkilökohtaisten palvelusten maineen riistäminen, joka on tosiasia, yritetäänpä niihin sitten liittää perinteillä yms. miten ylevää luonnetta hyvänsä.
Siten ei pääomaa eikä niin ollen palkkatyötä konstituoi yksinkertaisesti esineellistyneen työn vaihtaminen elolliseen työhön — molemmat työn lajit edustavat tässä kahta eri määritystä, kahta muodoltaan erilaista käyttöarvoa, edellinen työ on määrityksenä objektiivisessa muodossa, jälkimmäinen subjektiivisessa muodossa — vaan esineellistyneen työn vaihtaminen arvona, itsessään pysyvänä arvona, elolliseen työhön, sen käyttöarvona, ei käyttöarvona määrättyä henkilökohtaista käyttöä eli kulutusta varten tarkoitettuna, vaan käyttöarvona arvoa varten.
[IV–50] Vaihdettaessa raha työhön tai palvelukseen välittömästi kulutettavaksi tapahtuu aina todellinen vaihto. Sillä että molemmilta puolilta vaihtavat tietyt määrät työtä, on vain muodollista mielenkiintoa: näin mitataan työn erityiset hyödyllisyyden muodot suhteessa toisiinsa. Se koskee vain vaihdon muotoa, mutta ei muodosta sen sisältöä. Vaihdettaessa pääomaa työhön arvo ei ole kahden käyttöarvon vaihdon mitta, vaan itse vaihdon sisältö.
2) Esiporvarillisten suhteiden hajoamiskausina esiintyy silloin tällöin vapaita työläisiä, joiden palveluksia ei osteta kulutuksen, vaan tuotannon tarkoituksessa; ensiksi on kuitenkin niin, että tätä tapahtuu suuressakin mittakaavassa vain välittömien käyttöarvojen tuottamiseksi, ei arvojen; ja toiseksi jos esimerkiksi aatelinen liittää vapaasti pestautuneen palkkatyöläisen samaan yhteyteen maaorjiensa kanssa ja myy osan tämän työläisen luomasta tuotteesta, ja tämä vapaasti pestautunut työläinen luo hänelle siten arvon, niin tämä vaihto koskee vain ylijäämää ja tapahtuu vain ylijäämän vuoksi, ylellisyysesineiden kulutuksen vuoksi; se on siis au fond vain naamioitua vieraan työn ostamista välitöntä kulutusta varten, ts. tämän työn ostamista käyttöarvona. Muutoin siellä missä näiden vapaiden työläisten lukumäärä kasvaa ja tämä suhde leviää laajemmalle, siellä vanha tuotantotapa on hajoamassa: yhteisö, patriarkaalinen, feodaalinen jne. tuotantotapa on hajoamassa, ja todellisen palkkatyön elementit ovat syntymässä. Kuitenkin nämä vapaat työläiset voivat ilmaantua ja jälleen kadota, kuten esimerkiksi Puolassa, ilman että tuotantotapa tällöin muuttuu.
{Ilmaistaksemme ne suhteet, joissa pääoma ja palkkatyö esiintyvät, omistussuhteina tai lakeina, meidän tarvitsee vain ilmaista kummankin osapuolen suhtautuminen arvonlisäysprosessissa haltuunottoprosessina. Esimerkiksi se että lisätyö asetetaan pääoman lisäarvoksi, merkitsee, että työläinen ei ota omakseen oman työnsä tuotetta, että tämä tuote ilmenee hänelle vieraana omaisuutena ja että kääntäen vieras työ ilmenee pääoman omaisuutena. Tämä porvarillisen omistuksen toinen laki, joksi sen ensimmäinen laki [laki oman työn tuotteen omistuksesta] muuttuu, ja joka perintöoikeuden jne. nojalla saa erillisen kapitalistin katoavaisuudesta riippumattoman olemassaolon, tunnustetaan ensimmäisen lain veroiseksi. Ensimmäinen laki merkitsee työn ja omistuksen identtisyyttä; toisessa laissa työ ilmenee kiellettynä omistuksena tai omistus ilmenee vieraan työn vierauden kieltämisenä.
{Työ on tosiasiassa pääoman tuotantoprosessissa — sen näemme vielä selvemmin kehitellessämme tätä prosessia edelleen — totaliteetti, töiden yhdistelmä, jossa eri rakenneosat ovat vieraita toisilleen, niin että kokonaistyö totaliteettina ei ole yksittäisen työläisen tekoa, ja eri työläistenkin työ yhdessä on kokonaistyötä totaliteettina vain sikäli kuin itse työläiset eivät liity toisiinsa, vaan [ulkoinen voima] liittää ne yhteen. Tämä yhteen liitetty työ kokonaisuudessaan ilmenee samassa määrin vieraan tahdon ja vieraan ajattelun palvelukseen ja johtoon alistettuna, siten että tämän työn henkinen ykseys on sen ulkopuolella, kuin sen materiaalinen ykseys on puolestaan alistettu koneiden, kiinteän pääoman ykseyteen, ja tämä kiinteä pääoma objektivoi hengen itseensä saaneena hirviönä tieteellisen ajattelun ja on todellakin yhteen liittävä olemus; se ei suinkaan suhtaudu erilliseen yksittäiseen työläiseen työvälineenä, vaan päinvastoin työläinen on olemassa kiinteän pääoman yhteydessä hengen saaneena erillisenä pisteenä, elollisena eristettynä lisäkkeenä.
{Siten yhteen liitetty työ on kahdelta kannalta kombinointia an sich[196] mutta se ei ole kombinointia yhdessä työskentelevien yksilöiden keskinäisen suhteen vapaan solmimisen merkityksessä, eikä myöskään siinä merkityksessä, että he hallitsisivat sen enempää erityistä tai yksityistä toimintoaan kuin työvälinettäänkään. Jos siis työläinen suhtautuu työnsä tuotteeseen vieraana, niin hän suhtautuu yhtä lailla yhteen liitettyyn työhön vieraana; samoin siis käy työläisen suhteessa omaan työhönsä, jota hän tosin pitää itselleen kuuluvana, mutta hänelle vieraana, pakotettuna elämänilmauksena, ja siitä syystä muun muassa A. Smith käsittääkin sen taakaksi, uhraukseksi jne.[197] Itse työ, samoin kuin sen tuotekin, kielletään erityisen, erillisen työläisen työnä. Työ, joka eristettynä kiellettiin, on itse asiassa asetettu yhteisöllinen eli yhteen liitetty, kombinoitu työ. Mutta näin asetettu yhteisöllinen eli yhteen liitetty työ on sekä toimivassa tilassa että objektin liikkumattomaan muotoon siirtyneenä samalla välittömästi asetettu jonakin muuna suhteessa todella olemassa olevaan erilliseen työhön, sekä vieraana objektiivisuutena (vieraana omaisuutena) että vieraana subjektiivisuutena (pääoman subjektiivisuutena). Pääoma edustaa siis sekä työtä että sen tuotetta kiellettynä erillisenä työnä ja näin ollen erillisen työläisen omaisuutena. Siitä syystä pääoma on yhteiskunnallisen työn olemassaoloa, sen kombinointia sekä subjektina että objektina, mutta tämä olemassaolo ilmenee itsenäisesti vastakohtana työn todellisille momenteille, ja se itse esiintyy siis näiden momenttien rinnalla erityisenä olemassaolona. Näin ollen pääoma puolestaan ilmenee hallitsevana subjektina ja vieraan työn omistajana ja itse pääoman suhde on yhtä täydellinen ristiriita kuin on palkkatyön suhdekin.}
Kun vapaa työ ja tämän vapaan työn vaihto rahaan rahan uusintamiseksi, sen arvon lisäämiseksi, vapaan työn kuluttamiseksi käyttöarvona rahaa eikä nauttimista varten on palkkatyön edellytys ja yksi pääoman historiallisista edellytyksistä, niin vapaan työn erottaminen sen toteuttamisen objektiivisista edellytyksistä — työvälineistä ja työmateriaalista — on toinen edellytys. Siis ennen kaikkea työntekijän irrottaminen maasta hänen luonnollisena laboratorionaan — niin ollen sekä pienen vapaan maaomaisuuden että yhteisöllisen, itämaiseen yhteisöön perustuvan maaomaisuuden hajoaminen.
Molemmissa muodoissa työtä tekevä suhtautuu työnsä objektiivisiin ehtoihin omaisuutenaan; tämä onkin työn luonnollinen ykseys esineellisten ehtojensa kanssa. Työtä tekevällä on niin ollen esineellinen olemassaolo [jopa] työstä riippumatta. Yksilö suhtautuu itseensä omistajana, todellisuutensa ehtojen herrana [IV–51]. Hän suhtautuu muihin samalla tavalla ja aina sen mukaan, onko tämä edellytys asetettu yhteisöstä vai yhteisön muodostavista yksittäisistä perheistä lähtien, hän suhtautuu muihin kanssaomistajina, yhteisomaisuuden lihallistumina, tai kaltaisinaan itsenäisinä omistajina, itsenäisinä yksityisomistajina, joiden rinnalla aikaisemmin kaiken itseensä imenyt ja kaikkea hallinnut yhteisomaisuus itse on asetettu erityisenä ager publicuksena[199] monien yksityisomistajien rinnalle.
Kummassakaan muodossa yksilöt eivät suhtaudu toisiinsa työläisinä, vaan omistajina — ja yhteisön [Gemeinwesen] jäseninä, jotka samalla työskentelevät. Tämän työn tarkoitus ei ole arvonluonti — vaikka he saattavat tehdä lisätyötä vaihtaakseen itselleen vieraita tuotteita, ts. [muiden yksilöiden] lisätuotteita, — vaan sen päämäärä on yksittäisen omistajan ja hänen perheensä sekä kokonaisyhteisön ylläpitäminen. Yksilön asettaminen työläiseksi, tässä alastomuudessa, on itse historiallinen tulos.
Tämän maaomaisuuden ensimmäisessä muodossa ilmenee aluksi luontaissyntyinen yhteisö ensimmäisenä edellytyksenä. Perhe tai heimoksi[200] laajentunut perhe tai perheiden välisten avioliittojen kautta [muodostunut heimo], tahi heimojen yhdistelmä. Koska voimme olettaa, että ihmisten ensimmäinen olemassaolotavan muoto oli paimentolaisuus, vaeltaminen ylipäänsä, ei se, että heimo asettui asumaan tiettyyn paikkaan, vaan että se käyttää laitumena, minkä löytää — ihmiset eivät ole luonnostaan kiinteästi asuvia (tätä varten täytyisi olla niin erikoisen hedelmällinen luonnonympäristö, että he istuisivat kuin apinat puussa; muuten he vaeltelevat kuin villieläimet) — niin heimoyhteisö, luonnollinen yhteisö ei esiinny maan yhteisöllisen haltuunoton (tilapäisen) ja hyväksikäytön tuloksena, vaan edellytyksenä.
Jos ihmiset lopulta asettuvat asumaan kiinteästi, niin riippuu erilaisista ulkoisista (ilmastollisista, maantieteellisistä, fyysisistä jne.) ehdoista sekä heidän erityisistä luonnollisista taipumuksistaan (heidän heimoluonteestaan) miten ja missä määrin tämä alkuperäinen yhteisö muuttuu. Luontaissyntyinen heimoyhteisö (veriheimolaisuus, kielen, tapojen jne. yhteisyys) tai laumayhteisö, jos niin halutaan, on heidän elämänsä objektiivisten ehtojen ja heidän elämänsä uusintavan ja esineellistävän toiminnan haltuunoton (toiminnan paimenena, metsästäjänä, maanviljelijänä jne.) ensimmäinen edellytys.
Maa on suuri laboratorio, varasto, josta saadaan sekä työvälineet että työmateriaalit ja joka tarjoaa myös asuinpaikan, yhteisön perustan. Ihmiset suhtautuvat maahan naiivisti yhteisön, elävässä työssä itsensä tuottavan ja uusintavan yhteisön omaisuutena. Omistajana ja haltijana jokainen yksilö on vain yhteisön jäsenen ominaisuudessa.
Todellinen haltuunotto työprosessin välityksellä tapahtuu sellaisten edellytysten vallitessa, jotka eivät itse ole työn tuote, vaan esiintyvät sen luonnollisina tai jumalallisina edellytyksinä. Tämä muoto, jonka pohjana on sama perussuhde, [ts. yhteisöllinen maaomaisuus] voi toteutua hyvin eri tavoin. Sen kanssa ei ole lainkaan ristiriidassa se että, kuten useimmissa aasialaisissa perusmuodoissa, kaikkien näiden pienten yhteisöjen yläpuolella oleva yhdistävä yhteys esiintyy korkeampana omistajana tai ainoana omistajana ja todelliset yhteisöt niin muodoin vain perinnöllisinä haltijoina. Koska yhteys on todellinen omistaja ja yhteisöllisen omaisuuden todellinen edellytys, niin tämä yhteys itse voi esiintyä jonakin erityisenä monien todellisten yksityisten yhteisöjen yläpuolella, joissa yksilö on silloin tosiasiallisesti omaisuudeton tai omaisuus (ts. yksilön suhtautuminen työn ja uusintamisen luonnollisiin ehtoihin hänelle kuuluvina, objektiivisina ehtoina) hänen subjektiviteettinsa objektiivisena, epäorgaanisena luontona olemassa olevana ruumiina esiintyy hänelle yhdistävän yhteyden, joka todellistuu despootissa monien yhteisöjen isänä, yksilölle erityisen yhteisön välityksellä luovuttamana. Lisätuote, joka muuten määrätään lailla työn välittämän todellisen haltuunoton seuraukseksi, kuuluu täten itsestään korkeimmalle yhteydelle.
Itämaisen despotismin ja omaisuudettomuuden olosuhteissa, omaisuudettomuuden joka juridisesti näyttää olevan siinä olemassa, on niin ollen itse asiassa perustana olemassa tämän heimo- tai yhteisöomaisuus, pienen yhteisön sisäisen maanviljelyn ja manufaktuurin yhdistelmän luoma omaisuus, yhteisön, joka tulee siten kokonaan itseriittoiseksi ja sisältää kaikki uusintamisen ja lisätuotteen tuottamisen ehdot. Osa yhteisön lisätuotteesta kuuluu korkeammalle yhteisölle, joka on lopulta olemassa henkilönä, ja tämä lisätyö toteutuu pakkoverona jne., sekä yhteisissä töissä yhteyden — osaksi todellisen despootin, osaksi ajatellun heimo-olennon jumalan — ylistämiseksi.
Tämän lajinen yhteisöomaisuus voi nyt, sikäli kuin se todella toteutuu työssä, ilmetä niin, että pienet yhteisöt elävät ahtaissa oloissa riippumattomina rinnakkain ja yksilö tekee perheineen työtä itsenäisesti hänelle osoitetulla osuudella.[201] Tai sitten yhteys voi ulottua yhteisöllisyydeksi itse työprosessissa, joka voi olla muodollinen järjestelmä, kuten Meksikossa, erityisesti Perussa muinaisilla kelteillä, muutamilla intialaisilla heimoilla.
Yhteisöllisyys voi edelleen esiintyä heimolaitoksen sisällä niinkin, että yhteys on edustettuna heimo-perheen päämiehessä tai perheenpäiden suhteessa toisiinsa. Tästä sitten riippuu tämän yhteisön despoottisempi tai demokraattisempi muoto. Työn välittämän todellisen haltuunoton yhteisölliset ehdot, vesijohdot, jotka ovat hyvin tärkeitä Aasian kansoilla, kulkuyhteydet jne. esiintyvät silloin korkeamman yhteyden, pienten yhteisöjen yläpuolella leijuvan despoottisen hallituksen luomuksena. Varsinaiset kaupungit muodostuvat tässä näiden kylien rinnalle vain siellä, missä on ulkoiselle kaupankäynnille erityisen suotuisa paikka; tai missä valtion pää ja hänen satraappinsa vaihtavat tulonsa (lisätuotteen) työhön, kuluttavat sen työvarastona.
[IV–52] Toinen omistusmuoto — ja se on kuten ensimmäinenkin tuottanut olennaisia muunnoksia paikallisesti, historiallisesti jne. — on rauhattomamman historiallisen elämän, alkuperäisten heimojen kohtaloiden ja muuttumisen tuote ja edellyttää myös yhteisöä ensimmäisenä edellytyksenään, mutta ei niin kuin ensimmäisessä tapauksessa substanssina, jonka pelkkiä aksidensseja yksilöt ovat, tai jonka rakenneosia ne muodostavat täysin luontaissyntyisesti. Se ei edellytä maaseutua perustanaan, vaan kaupunkia jo luotuna maalaisten (maanomistajien) asuinpaikkana (keskuksena). Viljelty maa esiintyy kaupungille kuuluvana alueena, kun taas edellisessä tapauksessa kylä oli pelkkä maan lisäke.
Maa sinänsä — niin paljon kuin se saattaakin asettaa esteitä viljelemiselle, todelliselle haltuunotolle — ei aseta mitään estettä sille, että siihen suhtaudutaan elävän yksilön epäorgaanisena luontona, hänen työpajanaan, subjektin työmateriaalina, työn esineenä ja elämisen tarpeina. Vaikeudet, joita yhteisö kohtaa, voivat juontua vain toisista yhteisöistä, jotka ovat jo aiemmin vallanneet maan tai jotka hätyyttävät yhteisöä sen valtaamilla mailla. Sota on niin ollen tärkeä yhteinen tehtävä, suuri yhteinen työ, joka on välttämätön sekä olemassaolon objektiivisten ehtojen valtaamiseksi että valtaamisen turvaamiseksi ja ikuistamiseksi. Perheistä koostuva yhteisö on niin ollen aluksi organisoitu sodankäyntiä silmällä pitäen sodankäynti- ja sotajoukkolaitokseksi, ja tämä on yksi sen omistajana olemisen edellytyksistä. Asuinsijan keskittyminen kaupunkiin on tämän organisaation perusta.
Heimoyhteisö sinänsä johtaa jakaantumiseen ylhäisempiin ja alhaisempiin sukuihin, eroon, jota kehittää vielä pitemmälle sekoittuminen alistettujen heimojen kanssa jne. Yhteisöomaisuus — valtionomaisuutena, ager publicuksena — on tässä erotettu yksityisomaisuudesta. Yksilön omaisuus ei ole tässä, niin kuin ensimmäisessä tapauksessa, itse välittömästi yhteisöomaisuutta, jossa se ei ole yksilön — irrallaan yhteisöstä — omaisuutta, vaan yksilö on pikemminkin vain sen haltija.
Mitä vähemmän yksilön omaisuutta voidaan käyttää hyväksi vain yhteisen työn avulla (esimerkiksi kuten vesijohtoja itämailla), sitä enemmän heimon puhtaasti luontaissyntyinen luonne on historiallisen liikkeen, vaelluksen murtama; mitä kauemmas heimo on etääntynyt alkuperäisiltä asuinsijoilta ja mitä enemmän vallannut vierasta maata, siis astunut olennaisesti uusiin työehtoihin, ja yksilön voima on pitemmälle kehittynyt — heimon yhteinen luonne ilmenee ja sen täytyykin ilmetä enemmänkin negatiivisena yhteytenä ulospäin —, sitä suuremmassa määrin ovat olemassa edellytykset sille, että yksilöstä tulee maan — erityisen palstan — yksityisomistaja, erityisen palstan, jonka erityinen viljely tulee hänen ja hänen perheensä osaksi.
Yhteisö (valtiona) on yhtäältä näiden vapaiden ja tasa-arvoisten yksityisomistajien suhde toisiinsa, heidän siteensä ulkopuolista maailmaa vastaan ja samalla heidän turvansa. Yhteisö on tässä sen varassa, että sen jäsenet koostuvat työtä tekevistä maanomistajista, palstatalonpojista, yhtä suuressa määrin kuin jäsenten itsenäisyys perustuu heidän keskinäiseen suhteeseensa yhteisöjäseninä, ager publicuksen turvaamiseen yhteisiä tarpeita, yhteisön kunniaa jne. varten. Maan haltuunoton edellytyksenä pysyy tässä yhteisön jäsenyys, mutta yhteisöjäsenenä yksilö on yksityisomistaja. Hän suhtautuu yksityisomaisuuteensa maana, mutta samalla olemisenaan yhteisön jäsenenä, ja hänen säilymisensä sellaisena on yhtä lailla yhteisön säilymistä, ja kääntäen jne. Yhteisö, vaikkakin se on tässä jo historiallinen tuote, niin ollen ei vain tosiasiallisesti syntynyt, vaan myös tajuttu sellaiseksi, yhteisö on tässä maan omistuksen edellytys — ts. edellytys työskentelevän subjektin suhteelle työn luonnollisiin edellytyksiin hänelle kuuluvina —, tämä kuuluvuus on kuitenkin hänen valtionjäsenenä olemisensa välittämä, valtion olemassaolon välittämä, niin ollen jumalallisena jne. pidetyn edellytyksen välittämä.
Keskittyminen kaupunkiin, ympäröivä maaseutu sen alueena; välitöntä kulutusta varten tuottava pieni maatalous; manufaktuuri vaimojen ja tytärten harjoittamana kotitalouden sivuelinkeinona (kehrääminen ja kutominen) tai itsenäisesti harjoitettuna vain muutamilla aloilla (fabri[202] jne.).
Yhteisön jatkuvan olemassaolon edellytys on tasa-arvoisuuden säilyttäminen sen vapaiden itsensä ylläpitävien talonpoikien kesken ja oma työ heidän omaisuutensa jatkuvan olemassaolon ehtona. He suhtautuvat omistajina työn luonnollisiin ehtoihin; mutta nämä ehdot täytyy vielä jatkuvasti asettaa henkilökohtaisen työn kautta todellisiksi ehdoiksi ja yksilön persoonallisuuden, hänen henkilökohtaisen työnsä objektiivisiksi elementeiksi.
Toisaalta tämän pienen sotaisen yhteisön suuntautuminen pyrkii ylittämään nämä rajat jne. (Rooma, Kreikka, juutalaiset jne.)
»Kun auguurit», sanoo Niebuhr, »olivat saaneet Numan vakuuttuneeksi siitä, että jumalat hyväksyivät hänen valintansa, ei hurskaan kuninkaan ensimmäinen huoli ollut temppelipalvelus, vaan ihmiset. Hän jakoi maat, jotka Romulus oli voittanut sodassa ja jättänyt miehitykseen: hän sääti Terminuksen[203] palvonnan. Kaikki vanhat lainsäätäjät, ja ennen kaikkea Mooses, perustivat hyveitä, oikeudenmukaisuutta ja hyviä tapoja koskevien määräystensä menestyksen siihen, että mahdollisimman suurella määrällä kansalaisia oli maaomaisuutta tai ainakin turvattu perinnöllinen maanhallinta» (Niebuhr Georg. Römische Geschichte. Erster Teil, 2-te Ausgabe, Berliini 1827, s. 245).
Yksilö on asetettu sellaisiin elannon hankinnan olosuhteisiin, että hänen tavoitteekseen ei tule rikkauden hankkiminen, vaan itsensä ylläpitäminen, itsensä ylläpitäminen yhteisön jäsenenä; hänen itsensä uusintaminen maapalstan omistajana ja tässä ominaisuudessa yhteisön jäsenenä.
Yhteisön jatkuva olemassaolo on sen kaikkien jäsenten uusintamista itsensä ylläpitävinä talonpoikina, joiden lisäaika kuuluu juuri yhteisölle, sotatyöhön jne. Oman työn omistus on työn ehtojen omistuksen välittämä — sen maa-alan omistuksen, jonka puolestaan turvaa yhteisön oleminen, yhteisön taas turvaa yhteisön jäsenten lisätyö sotapalveluksen jne. muodossa. Yhteisön jäsen ei uusinna itseään yhteistyöllä rikkautta tuottavassa työssä, vaan yhteistyöllä yhteisten etujen, kuviteltujen ja todellisten, hyväksi tehtävässä työssä, siteen ylläpitämiseksi sekä ulos- että sisäänpäin. Omaisuus on kviriittien[204] omaisuutta, roomalaista; yksityismaanomistaja on sellainen vain roomalaisena, mutta roomalaisena hän on välttämättä yksityismaanomistaja.
[IV–53] Työtä tekevien yksilöiden, yhteisön itsensä ylläpitävien jäsenten työn luonnonehtojen omistuksen [kolmas] muoto on germaaninen omistus. Tässä ei yhteisön jäsen ole sellaisenaan, kuten ominaisesti itämaisessa muodossa, yhteisen omaisuuden kanssaomistaja.[205] Eikä tässä ole niin kuin roomalaisessa ja kreikkalaisessa muodossa (lyhyesti sanoen klassisen antiikin muodossa), missä maa on yhteisön valtaamaa, roomalaista maata. Osa jää yhteisölle sellaisenaan erotukseksi yhteisön jäsenistä: ager publicukseksi eri muodoissaan; toinen osa jaetaan ja jokainen maapalsta on roomalainen sen nojalla, että se on yksityisomaisuutta, roomalaisen omaisuutta, hänelle kuuluva osa laboratoriota; mutta hänkin on roomalainen vain sikäli kuin hänellä on tämä suvereeni oikeus osaan roomalaista maata.
{(»Antiikin aikaan kaupunkilaiselinkeinoja ja kauppaa pidettiin vähäisessä, maanviljelystä taas suuressa arvossa; keskiajalla päinvastainen arvostus». (Niebuhr, mts. 418.)}
{»Oikeus käyttää yhteisömaata hallinnan kautta tuli alunperin patriisien osalle, jotka sitten luovuttivat sitä klienttiensä hallintaan; omaisuudeksi siirtäminen ager publicuksesta tuli yksinomaan plebeijien osalle; kaikki siirrot olivat plebeijien eduksi ja hyvitys osuudesta yhteismaassa. Varsinainen maaomaisuus, kaupungin muurien ympärillä olevaa aluetta lukuunottamatta, oli alunperin vain plebeijien käsissä» (myöhemmin Rooman kansalaisoikeuden saaneet maaseutuyhteisöt). (Mts. 435–436.)}
{»Rooman plebsin perusolemus on siinä, että se on maalaisväestön kokonaisuus, sellaisena kuin sen ilmaisee heidän kviriittinen omaisuutensa. Antiikin ihmiset pitivät yksimielisesti maanviljelyä vapaan miehen varsinaisena toimena, sotilaan kouluna. Siinä säilyy kansakunnan vanha heimoperusta; kansakunta muuttuu kaupungeissa, joihin asettuu muukalaisia kauppiaita ja käsityön harjoittajia, niin kuin paikallisetkin asukkaat muuttavat sinne, mihin elannon hankinta houkuttelee. Kaikkialla, missä on orjuutta, etsii vapautettu toimeentuloa sellaisilla toimilla, joilla hän sitten usein kokoaa rikkauksia: niinpä nämä elinkeinot olivat antiikin aikana enimmäkseen heidän käsissään, eivätkä ne niin ollen olleet sopivia kansalaiselle; tästä mielipide, että täysien kansalaisoikeuksien suominen käsityöläiselle oli arveluttavaa (muinaiset kreikkalaiset sulkivat heidät säännönmukaisesti ulkopuolelle.) 'Kenenkään roomalaisen ei ollut lupa hankkia elantoaan kauppiaana tai käsityöläisenä'.[206] Antiikin ihmisillä ei ollut aavistustakaan sellaisesta kunnianarvoisasta ammattikuntalaitoksesta, jollainen esiintyy keskiajan kaupunkihistoriassa; ja jopa täällä laski sotainen henki ammattikuntien päästessä voitolle suvuista ja sammui kokonaan; sen mukana myös kaupunkien ulkoinen arvonanto ja vapaus.» (Mts. 614–615.)}
{»Muinaisten valtioiden heimot oli järjestetty kahdenlaisella perustalla joko suvuittain tai alueittain. Sukuheimot edeltävät iän puolesta alueheimoja ja joutuvat melkein kaikkialla näiden syrjäyttämiksi. Niiden äärimmäisin, ankarin muoto on kastilaitos, jossa ne on erotettu toisistaan, niillä ei ole oikeutta keskinäisiin avioliittoihin, ne ovat aivan eriarvoiset, kullakin on yksinomainen, muuttumaton ammatti...
Alueheimot vastasivat alunperin maaseudun jakoa alueisiin ja kyliin; niin että se, joka asui niiden perustamisaikana (Attikassa Kleistheneen aikana) jossakin kylässä, kirjoitettiin sen demoteeksi, siihen fyleen, jonka alueeseen kylä kuului. Hänen jälkeläisensä jäivät yleensä asuinpaikastaan riippumatta samaan fyleen[207] ja samaan demokseen, jolloin myös tämä jako sai sukulaitoksen ulkonäön...
Roomalaiset suvut eivät koostuneet verisukulaisista. Yhteisen nimen lisäksi Cicero lisää tunnusmerkiksi polveutumisen vapaista. Roomalaisen suvun jäsenillä oli yhteiset sacra,[208] mutta ne katosivat myöhemmin» (jo Ciceron aikana). »Kauimmin säilyi vailla omaisia ja testamenttia kuolleiden suvun jäsenten periminen. Vanhimpina aikoina suvun jäsenillä oli velvollisuus auttaa keskuudessaan olevia avuntarvitsijoita epätavallisen raskaan taakan kantamisessa. (Saksalaisilla tämä esiintyy alunperin kaikkialla, kauimmin dithmarschenilaisten[209] keskuudessa.) Suvut olivat säätykorporaatioita. Sukuja yleisempää laitosta ei antiikin maailmassa ollut. Siten gaeleilla[210] aateliset Campbellit ja heidän vasallinsa muodostivat yhden klaanin.» (Mts. 317–335.)}
Koska patriisi edustaa yhteisöä suuremmassa määrin, hän on ager publicuksen haltija ja käyttää sitä klienttiensä välityksellä jne. (ja ottaa sen myös vähitellen omakseen).
Germaaninen yhteisö ei keskity kaupunkiin, pelkän tuollaisen keskittymisen (kaupunki maaseutuelämän keskuksena, talonpoikien asuinpaikkana, samoin kuin sodankäynnin keskuksena) nojalla yhteisöllä sellaisenaan on nyt yksilön olemassaolosta eroava ulkoinen olemassaolo. Klassisen antiikin historia on kaupunkihistoriaa, mutta maaomaisuuteen ja maanviljelykseen perustuneiden kaupunkien; Aasian historia on eräänlaista kaupungin ja maaseudun jakamatonta yhteyttä (varsinaisia suuria kaupunkeja on pidettävä tässä vain ruhtinaiden leireinä, varsinaisen taloudellisen rakenteen ylittävänä kasvannaisena). Keskiajan (germaanisen ajan) lähtökohta on maaseutu historian tyyssijana, historian, jonka edelleenkehitys tapahtuu sitten kaupungn ja maaseudun vastakohtaisuudessa. Uuden ajan historia on maaseudun kaupungistumista, ei kaupungin maaseutuistumista kuten antiikin aikana.
[V–1][211] Yhdistyessään kaupungissa yhteisöllä sellaisenaan on taloudellinen olemassaolo; kaupungin pelkkä oleminen sellaisenaan eroaa riippumattomien talojen pelkästä moninaisuudesta Kokonaisuus ei ole tässä osistaan koostuva. Se on eräänlainen itsenäinen elimistö. Germaaneilla, joiden keskuudessa yksittäiset perheenpäät asettuvat asumaan metsiin pitkien matkojen päähän toisistaan, yhteisö on olemassa jo ulkonaisestikin tarkasteltuna vain yhteisön jäsenten kulloisenkin yhteenkokoontumisen välityksellä, vaikka heidän sisäinen yhteytensä on polveutumisen, kielen, yhteisen menneisyyden ja historian asettama.
Yhteisö esiintyy siis yhdistymisenä eikä yhteytenä, yhtymisenä, jonka itsenäisiä subjekteja maanomistajat ovat, ei ykseytenä. Sen vuoksi yhteisö ei ole tosiasiallisesti olemassa valtiona, valtiolaitoksena, kuten antiikin kansoilla, koska se ei ole olemassa kaupunkina. Jotta yhteisö astuisi todelliseen olemassaoloon, vapaiden maanomistajien täytyy pitää kokous, kun taas esimerkiksi Roomassa yhteisö on olemassa tällaisista kokouksista riippumatta, kaupungin itsensä ja sen johtoon asetettujen virkamiesten jne. olemisessa.
Tosin myös germaaneilla esiintyy ager publicus, yhteisömaa tai kansanmaa erotukseksi yksilön omaisuudesta. Se on metsästysmaata, laidunmaata, puunhankintamaata jne., se on se osa maasta, jota ei voida jakaa, jos sen pitää palvella tuotantovälineenä tässä määrätyssä muodossa. Tämä ager publicus ei kuitenkaan esiinny niin kuin esimerkiksi roomalaisilla valtion erityisenä taloudellisena olemisena yksityisomistajien rinnalla, niin että nämä ovat varsinaisesti yksityisomistajia [Privateigentümer] sellaisinaan, sikäli kuin heiltä on evätty, kuten plebeijeiltä, riistetty [priviert] ager publicuksen hyväksikäyttö.
Germaaneilla ager publicus esiintyy pikemminkin vain yksilöllisen omaisuuden täydennyksenä, ja se esiintyy omaisuutena vain sikäli kuin sitä puolustetaan yhteisomaisuutena vihollisheimoja vastaan. Yksilön omaisuus ei esiinny yhteisön välittämänä, vaan yhteisön ja yhteisöomaisuuden oleminen esiintyvät välitettyinä, ts. itsenäisten subjektien suhteena toisiinsa. Jokainen erillinen talo, joka itsessään muodostaa itsenäisen tuotannon keskuksen (käsityö pelkästään naisten kotitaloudellisena sivutyönä), on au fond[212] taloudellinen kokonaisuus.
Antiikin maailmassa on kaupunki maa-alueineen taloudellinen kokonaisuus; germaanien maailmassa kokonaisuus on erillinen asuinsija, joka itse esiintyy vain pisteenä siihen kuuluvalla maalla, se ei ole monien omistajien keskittymä, vaan perhe itsenäisenä yksikkönä. Aasialaisessa (ainakin vallitsevassa) muodossa ei ole yksilön omaisuutta, vaan ainoastaan hallinta; yhteisö on varsinainen todellinen omistaja — siis omaisuus on vain yhteistä maaomaisuutta.
Antiikin kansoilla (roomalaiset klassisimpana esimerkkinä, heillä asia on puhtaimmassa, selväpiirteisimmässä muodossa) esiintyy valtion maaomaisuuden ja yksityisen maaomaisuuden vastakohtainen muoto, niin että jälkimmäinen on olemassa edellisen välittämänä tai edellinen itse tässä kaksinaisessa muodossa. Yksityiset maanomistajat ovat niin ollen samalla kaupungin kansalaisia. Taloudellisesti valtionkansalaisuus palautuu siihen yksinkertaiseen muotoon, että maamies on kaupungin asukas.
Germaanisessa muodossa maamies ei ole valtionkansalainen, ts. ei ole kaupungin asukas, vaan perusta on eristetty, itsenäinen perheasumus, jonka takeena on liitto toisten samanlaisten saman heimon perheasumusten kanssa, ja niiden tilapäinen yhteenkokoontuminen sotaa, kulttimenoja, riitojen sovittelua jne. varten, sellaista molemminpuolista takuuta varten. Yksilöllinen maaomaisuus ei esiinny tässä yhteisön maaomaisuuden vastakohtaisena muotona eikä sen välittämänä, vaan kääntäen yhteisö on olemassa vain näiden yksilöllisten maanomistajien, sellaisinaan, suhteessa toisiinsa. Yhteisöomaisuus sellaisenaan esiintyy vain yksilöllisten heimoasuinsijojen ja omaksi otettujen maiden yhteisenä lisänä.
[Germaaninen] yhteisö ei ole substanssi, jonka aksidenssina yksilö pelkästään esiintyy [niin kuin aasialaisessa yhteisössä]; ei myöskään yleinen [niin kuin antiikin yhteisössä], joka sellaisenaan on oleva yhteys sekä yksilön käsityksessä että kaupungin ja sen tarpeiden olemassaolossa erotukseksi yksilön tarpeista; eikä kaupungin maana erityisenä olemisenaan erotukseksi yhteisöjäsenen erityisestä taloudellisesta olemisesta. Germaaninen yhteisö sinänsä on päinvastoin yksilöllisen omistajan edellytys kielen, veren jne. yhteisyytenä; olemisena se on kuitenkin toisaalta olemassa vain yksilöllisten omistajien todellisessa kokoontumisessa yhteisiä tarkoitusperiä varten, ja sikäli kuin sillä on erityinen taloudellinen olemassaolo yhteisesti käytetyssä metsästys- ja laidunmaassa jne., niin sitä käyttää jokainen yksilöllinen omistaja sellaisenaan, ei valtion edustajana (kuten Roomassa). Se on todella yksilöllisten omistajien yhteistä omaisuutta, ei näiden omistajien liiton, jolla olisi itse kaupungissa erillisistä yksilöistä eroava olemassaolo.
Varsinaisesti tässä on kysymys seuraavasta: kaikissa näissä muodoissa, joissa taloudellisen järjestyksen perustan muodostavat maaomaisuus ja maanviljely ja taloudellinen päämäärä on niin ollen käyttöarvojen tuotanto, yksilön uusintaminen tietyissä suhteissa yhteisöönsä, suhteissa, joissa yksilö on yhteisön perusta — on käsillä seuraavat momentit:
1) Työn luonnollisten ehtojen (maan omaksiotto sekä alkuperäisenä työinstrumenttina että laboratoriona ja raaka-ainevarastona) omaksiotto ei työn kautta, vaan työn edellytyksenä. Yksilö suhtautuu työn objektiivisiin ehtoihin yksinkertaisesti ominaan; suhtautuu niihin subjektiviteettinsa epäorgaanisena luontona, jossa tämä toteuttaa itsensä. Työn tärkein objektiivinen ehto ei itse ole työn tuote, vaan on saatavilla luontona. [V–2] Toisella puolen on elävä yksilö, toisella luonto hänen uusintamisensa objektiivisena ehtona.
2) Mutta tämä suhtautuminen maahan työtä tekevän yksilön omaisuutena (yksilön, joka ei sen vuoksi alun alkaenkaan esiinny pelkästään työtä tekevänä yksilönä, tässä abstraktiossa, vaan hänellä on maaomaisuudessa objektiivinen olemassaolotapa, joka on hänen toimintansa edellytys eikä pelkkä tulos, hänen toimintansa edellytys samalla tavalla kuin hänen ihonsa, aistimensa, jotka hän kylläkin myös uusintaa elinprosessissaan ja joita hän kehittää jne., mutta jotka ovat puolestaan tämän uusintamisprosessin edellytyksiä), tämä suhtautuminen on heti yksilön, luontaissyntyisen, suuremmassa tai pienemmässä määrin historiallisesti kehittyneen ja muuttuneen yhteisön jäsenenä olemisen, välittämä — hänen luontaissyntyisen heimon jne. jäsenenä olemisensa välittämä.
Eristetty yksilö voisi omistaa maata yhtä vähän kuin puhua. Hän voisi tosin elää kuluttamalla maata aineksena, kuten eläimet tekevät. Suhtautuminen maahan omaisuutena on aina heimon, jossakin enemmän tai vähemmän luontaissyntyisessä tai jo historiallisesti kehittyneessä muodossa olevan yhteisön toimeenpaneman maan valtauksen, rauhanomaisen tai väkivaltaisen, välittämä. Yksilö ei voi esiintyä tässä milloinkaan sillä tavalla erillisenä pisteenä kuin hän esiintyy pelkkänä vapaana työläisenä. Jos yksilön työn objektiiviset ehdot on edellytetty hänelle kuuluvina, niin hänet itsensä on subjektiivisesti edellytetty yhteisön jäsenenä, yhteisön, joka välittää hänen suhteensa maahan. Hänen suhteensa työn objektiivisiin ehtoihin on hänen yhteisöjäsenenä olemisensa välittämä; toisaalta yhteisön todellinen oleminen on sen tietyn omaisuusmuodon määräämä, joka hänen omistuksellaan työn objektiivisiin ehtoihin on. Esiintyykö tämä yhteisön olemisen välittämä omaisuus yhteisöllisenä omaisuutena, jolloin yksilö on vain haltija eikä mitään maan yksityistä omistusta ole — tai esiintyykö omaisuus rinnakkaisen valtion- ja yksityisomaisuuden kaksinaisessa muodossa, niin että jälkimmäinen kuitenkin esiintyy edellisen määräämänä, ja että niin ollen vain valtion kansalainen on, ja hänen täytyy olla, yksityisomistaja, mutta että toisaalta hänen omaisuudellaan on samalla valtionkansalaisena erityinen olemassaolo — tai onko yhteisöomaisuus viimein vain yksilöllisen omaisuuden täydennys, niin että jälkimmäinen on perusta ja että yhteisöllä ei ylipäänsä ole sinänsä olemassaoloa paitsi yhteisöjäsenten kokouksessa ja yhdistymisessä yhteisiä tarkoitusperiä varten — nämä yhteisö- tai heimon jäsenen heimon maahan (siihen maahan, jolle se on asettunut) suhtautumisen eri muodot riippuvat osaksi heimon luontaisista taipumuksista, osaksi niistä taloudellisista ehdoista, joiden vallitessa se nyt todella suhtautuu maahan omaisuutenaan, ts. ottaa sen hedelmät omakseen työllä, ja nämä ehdot taas riippuvat ilmastosta, maan fyysisestä laadusta, sen fyysisesti määräytyneestä käyttötavasta, suhteesta vihollis- ja naapuriheimoihin, sekä niistä muutoksista, joita vaellukset, historialliset kokemukset jne. aiheuttavat.
Jotta yhteisö jatkaisi olemassaoloaan vanhaan tapaan, sellaisenaan, on tarpeen sen jäsenten uusintaminen edellytettyjen objektiivisten ehtojen vallitessa. Tuotanto itse, väestön kasvu (tämäkin kuuluu tuotantoon) kumoaa välttämättä vähitellen nämä ehdot; tuhoaa ne uusintamisen sijasta jne., ja siten yhteisö tuhoutuu niiden omaisuussuhteiden mukana, joihin se perustui.
Sitkeimmin ja kauimmin säilyy välttämättä aasialainen muoto. Tämä johtuu sen edellytyksestä, siitä, että yksilöstä ei tule itsenäistä suhteessa yhteisöön; että yhteisössä on itseriittoinen tuotannon kehä, maanviljelyn ja käsityön yhteys jne.
Jos yksilö muuttaa suhdettaan yhteisöön, hän muuttaa yhteisöä ja vaikuttaa siihen tuhoavasti, samoin hän vaikuttaa sen taloudellisiin edellytyksiin; toisaalta tapahtuu tämän taloudellisen edellytyksen muuttuminen — sen oman dialektiikan aikaansaamana, köyhtyminen jne. Erityisesti sotalaitoksen ja valloituksen vaikutus (joka kuuluu esimerkiksi Roomassa itse yhteisön taloudellisiin ehtoihin) — kumoaa sen todellisen siteen, jonka varassa yhteisö on.
Kaikissa näissä muodoissa on kehityksen perustana niiden edellytettyjen suhteiden (suuremmassa tai pienemmässä määrin luontaissyntyisten tai myös historiallisten, mutta perinteisiksi tulleiden suhteiden) uusintaminen, jotka yksilöllä on yhteisöönsä, ja tietty hänelle ennalta määrätty objektiivinen oleminen sekä suhtautumisessa työnehtoihin että hänen kanssaan työskenteleviin, heimoveljiin jne. — perustana, joka on näin ollen alun alkaen rajoitettu, mutta joka merkitsee rappiota ja häviötä kun raja kumotaan. Näin roomalaisilla orjuuden kehitys, maanomistuksen keskittyminen, vaihto, raha, valloitukset jne., vaikka kaikki nämä ainekset näyttivät tiettyyn pisteeseen asti olevan sovitettavissa yhteen perustan kanssa ja näyttivät osaksi olevan vain sen viattomia laajentumia, osaksi syntyvän siitä pelkkinä väärinkäytöksinä. Tässä voi tapahtua huomattavaa kehitystä tietyn piirin sisäpuolella. Yksilöt voivat olla suuria. Mutta vapaata ja täyttä kehitystä, ei yksilön eikä yhteiskunnan, ei tässä voida ajatella, koska sellainen kehitys on ristiriidassa alkuperäisen [yksilön ja yhteiskunnan välisen] suhteen kanssa.
[V–3] Emme milloinkaan löydä antiikin ihmisiltä tutkimuksia siitä, mikä maaomaisuuden muoto jne. on tuottavin, luo suurimman rikkauden. Rikkaus ei ole tuotannon tarkoitus, vaikka Cato saattaakin varsin hyvin tutkia, millainen pellon viljeleminen on tuottoisin, ja Brutus voi jopa lainata rahansa parhaalla korolla. Tutkimus koskee aina sitä, mikä omaisuuslaji luo parhaat valtionkansalaiset. Itsetarkoituksena rikkaus esiintyy vain muutamilla kauppakansoilla — kaupankäynnin monopolisteilla — jotka elävät vanhan maailman huokosissa niin kuin juutalaiset keskiajan yhteiskunnassa. Rikkaus on toisaalta esine, todellistunut esineissä, aineellisissa tuotteissa, joita vastassa ihminen on subjektina; toisaalta arvona rikkaus on pelkkää komentovaltaa vieraaseen työhön, ei hallitsemisen, vaan yksityisnautinnon jne. tarkoituksessa. Kaikissa muodoissa rikkaus esiintyy esineellisessä hahmossa, joko esineenä tai esineen välittämänä suhteena, esineen, joka on yksilöön nähden ulkoinen ja satunnainen.
Siten antiikin katsanto, jossa tuotannon päämäärä on aina ihminen, vaikka sitten miten ahtaissa kansallisissa, uskonnollisissa, poliittisissa määreissä, näyttää ylevältä verrattuna nykyajan maailmaan, jossa tuotanto on ihmisten ja rikkaus tuotannon päämäärä. Mutta mitä muuta rikkaus itse asiassa on, kun ahdas porvarillinen muoto on riisuttu pois, kuin universaalisessa vaihdossa luotu yksilöiden tarpeiden, kykyjen, nautintojen, tuotantovoimien jne. universaalisuus? Ihmisen herruuden täysi kehitys, herruuden yli luonnonvoimien, sekä niin sanotun luonnon että hänen itsensä? Ihmisen luovien taipumusten absoluuttinen kehittäminen ilman muuta edellytystä kuin edeltänyt historiallinen kehitys, joka tekee itsetarkoitukseksi tämän kehityksen totaliteetin, ts. kaikkien inhimillisten kykyjen kehityksen sellaisinaan, ei ennalta annetulla mitalla mitattuna? Tällöin ihminen ei uusinna itseään erikoistuneena, vaan uusintaa totaliteettinsa, ei yritä jäädä miksikään tulleeksi, vaan on absoluuttisessa tulemisen liikkeessä.
Porvarillisessa taloudessa — ja tuotantokaudella, jota se vastaa — tämä ihmisen sisäisen luonnon täysi kehittyminen esiintyy täydellisenä tyhjentämisenä, tämä universaali esineellistäminen [Vergegenständlichung] totaalisena vieraantumisena, ja kaikkien yksipuolisten päämäärien hävittäminen itsetarkoituksen uhraamisena täysin ulkoiselle tarkoitukselle. Sen vuoksi lapsellinen antiikin maailma esiintyy toisaalta nykyistä korkeammalla olevana. Toisaalta antiikin maailma on sitä kaikessa, missä etsitään suljettua hahmoa, muotoa ja annettua rajoitusta. Se antaa tyydytyksen ahtaalta näkökannalta; kun taas nykyajan maailma jättää tyydyttämättä, tai missä se esiintyy itsessään tyydytettynä, se on karkea.
Herra Proudhon nimittää omaisuuden, millä hän tarkoittaa juuri maaomaisuutta,[213] ulkotaloudelliseksi syntymiseksi juuri yksilön esiporvarillista suhdetta työn objektiivisiin ehtoihin, ja alunperin työn luonnollisiin objektiivisiin ehtoihin, sillä niin kuin työtä tekevä subjekti on luonnollinen yksilö, luonnollinen oleminen, niin hänen työnsä ensimmäinen objektiivinen ehto on luonto, maa, hänen epäorgaaninen ruumiinsa; hän itse ei ole vain orgaaninen ruumis, vaan tämä epäorgaaninen luonto subjektina. Tämä ehto ei ole hänen tuotteensa, vaan valmiina löydetty; edellytetty luonnollisena olemisena hänen ulkopuolellaan häntä ennen.
Ennen kuin jatkamme analysointia, vielä yksi huomautus: kunnon Proudhon ei ainoastaan voinut, vaan hänen täytyi syyttää sekä pääomaa että palkkatyötä — omaisuusmuotoina — ulkotaloudellisesta syntymisestä. Sillä se, että työläinen tapaa työn objektiiviset ehdot hänestä itsestään erotettuina, pääomana, ja kapitalisti tapaa työläisen omaisuudettomana abstraktina työläisenä (se, että arvon ja elävän työn välillä tapahtuu vaihto, edellyttää historiallista prosessia, — niin paljon kuin pääoma ja palkkatyö uusintavatkin itse tämän suhteen ja kehittävät sitä sekä sen objektiivisessa laajuudessa että syvyydessä), edellyttää historiallista prosessia, joka, kuten olemme nähneet, muodostaa pääoman ja palkkatyön syntyhistorian.
Toisin sanoin: omaisuuden ulkotaloudellinen synty on vain porvarillisen talouden, poliittisen taloustieteen kategorioiden teoreettisesti tai ideaalisesti ilmaisemien tuotannonmuotojen historiallinen synty. Se totuus, että esiporvarillisella historialla ja sen jokaisella vaiheella on myös taloutensa ja liikunnan taloudellinen perusta, palautuu pohjimmiltaan siksi pelkäksi tautologiaksi, että ihmisten elämä on aikojen alusta lähtien perustunut tuotantoon, johonkin yhteiskunnallisen tuotannon tapaan, yhteiskunnallisen tuotannon, jonka suhteita me juuri nimitämme taloudellisiksi suhteiksi.
Tuotannon alkuperäiset ehdot (tai, mikä merkitsee samaa, kasvavan ihmismäärän uusintaminen sukupuolten välisen luonnollisen prosessin kautta; sillä kun tämä uusintaminen esiintyy toisaalta objektien omaksiottona subjektien toimesta, niin toisaalta se esiintyy yhtä lailla objektien muovaamisena, alistamisena subjektiiviselle tarkoitukselle; niiden muuttamisena subjektiivisen toiminnan tuloksiksi ja varastoiksi) eivät voi itse olla alun perin tuotettuja, eivät voi itse olla tuotannon tuloksia. Ei elävän ja toimivan ihmisen yhteys niiden luonnollisten epäorgaanisten ehtojen kanssa, joissa hänen aineenvaihduntansa luonnon kanssa tapahtuu, eikä niin ollen luonnon omaksiotto hänen toimestaan tarvitse selittämistä eikä ole [V–4] historiallinen tulos, vaan näiden inhimillisen olemisen epäorgaanisten ehtojen ja tämän toimivan olemisen erottaminen toisistaan, erottaminen, joka on asetettu täydellisesti vasta palkkatyön ja pääoman suhteessa.
Orjuus- ja maaorjuussuhteessa tätä erottamista ei tapahdu; vaan osa yhteiskunnasta kohtelee toista osaa pelkästään oman uusintamisensa epäorgaanisena ja luonnollisena ehtona. Orja ei ole missään suhteessa työnsä objektiivisiin ehtoihin; vaan työ itse niin orjan kuin maaorjankin muodossa sijoitetaan tuotannon epäorgaanisena ehtona muiden luonnonolioiden joukkoon, juhdan rinnalle tai maan lisäkkeeksi.
Toisin sanoin: tuotannon alkuperäiset ehdot esiintyvät luonnonedellytyksinä, tuottajan luonnollisina olemassaoloehtoina, aivan kuten hänen elävä ruumiinsa, niin paljon kuin hän sitä uusintaa ja kehittää, ei ole alunperin hänen itsensä asettama, vaan esiintyy hänen itsensä edellytyksenä; hänen oma olemisensa (ruumiillinen) on luonnollinen edellytys, jota hän ei ole asettanut. Nämä luonnolliset olemassaoloehdot, joihin hän suhtautuu hänelle itselleen kuuluvana epäorgaanisena ruumiina, ovat luonteeltaan kaksinaisia: 1) subjektiivisia ja 2) objektiivisia. Hän on olemassa perheen, heimon, suvun jne. jäsenenä — nämä omaksuvat sitten historiallisesti erilaisia hahmoja muitten kanssa tapahtuvan sekoittumisen ja vastakohtien kautta — ja sellaisena jäsenenä hän suhtautuu tiettyyn luontoon (sanottakoon tässä vielä maahan) oman itsensä epäorgaanisena olemisena, tuotantonsa ja uusintamisensa ehtona. Yhteisön luonnollisena jäsenenä hän osallistuu yhteiseen omaisuuteen ja hänellä on siitä tietty osa hallinnassaan; samalla tavalla kuin hänellä on syntyperäisenä Rooman kansalaisena ideaalinen vaade (ainakin) ager publicukseen, ja reaalinen niin ja niin moneen jugerumiin maata jne.
Hänen omaisuutensa, ts. suhde tuotannon luonnollisiin edellytyksiin hänelle kuuluvina, hänen ominaan, on sen välittämä, että hän itse on yhteisön luonnollinen jäsen. (Sellaisen yhteisön abstraktio, jossa jäsenillä ei ole muuta yhteistä kuin kieli tms., ja tuskin sitäkään, on ilmeisesti paljon myöhempien historiallisten olojen tuote.) Suhteessa yksilöön on esimerkiksi selvää, että hän suhtautuu jopa kieleen omanaan vain ihmisyhteisön luonnollisena jäsenenä. Kieli yksilön tuotteena on mahdottomuus. Mutta niin on omaisuuskin.
Kieli itse on yhteisön tuote samalla tavalla kuin se toisessa suhteessa on itse yhteisön olemista, sen omasta puolestaan puhuvaa olemista.
{Yhteisöllinen tuotanto ja yhteisomaisuus, sellaisena kuin se esiintyy esimerkiksi Perussa, on ilmeisesti sekundaarinen muoto, valloittavien heimojen tuoma ja siirtämä, heimojen, jotka omakohtaisesti tunsivat yhteisomaisuuden ja yhteisöllisen tuotannon vanhassa yksinkertaisemmassa muodossa, sellaisena kuin se esiintyy Intiassa ja slaaveilla. Samoin se muoto, jonka tapaamme kelteillä Walesissa, näyttää olevan siirretty, sekundaarinen, valloittajien alemmalla tasolla oleville valloitetuille heimoille tuoma muoto. Näiden järjestelmien täydellistäminen ja systemaattinen kehittäminen korkeimmasta keskuksesta käsin osoittaa niiden myöhemmän synnyn. Aivan kuten Englantiin viety feodalismi oli siinä muodossa paljon täydellisempi kuin Ranskassa luontaissyntyisesti syntyneessä muodossa.}
{Vaeltavilla paimentolaisheimoilla — ja kaikki paimentolaiskansat ovat alunperin vaeltavia — maa esiintyy muiden luonnonehtojen tavoin alkeellisessa rajattomuudessaan, esimerkiksi Aasian aroilla ja ylätasangoilla. Sitä käytetään laitumena jne., sitä kuluttavat laumat, joiden varassa paimenkansat puolestaan ovat olemassa. He suhtautuvat maahan omaisuutenaan, vaikka eivät koskaan määritä tämän omaisuuden rajoja. Samoin metsästysmaa villeillä intiaaniheimoilla Amerikassa; heimo pitää tiettyä aluetta metsästysalueenaan ja puolustaa sitä väkivalloin muita heimoja vastaan, tai yrittää karkottaa muita heimoja niiden hallussaan pitämiltä alueilta. Vaeltavilla paimentolaisheimoilla yhteisö on itse asiassa aina yhdistyneenä, vaeltava seurue, karavaani, lauma, ja valta- ja alistussuhteen muodot kehittyvät tämän elämäntavan ehdoista. Itse asiassa tässä otetaan omaksi ja uusinnetaan vain karjalauma, ei maata; sitä käytetään kuitenkin aina väliaikaisesti yhteisesti kulloisellakin pysähdyspaikalla.}
Ainoa raja, jonka yhteisö kohtaa suhteessaan luonnollisiin tuotannonehtoihin — maahan — (jos hyppäämme heti kiinteästi asuviin kansoihin) ominaan, on toinen yhteisö, joka jo vaatii sitä epäorgaanisena ruumiinaan. Sota on niin ollen yksi jokaisen tällaisen luontaissyntyisen yhteisön alkuperäisimmistä töistä sekä omaisuuden puolustamiseksi että uuden hankkimiseksi.
(Voimme tyytyä puhumaan tässä itse asiassa alkuperäisestä maaomaisuudesta, sillä paimentolaiskansoilla on omaisuus luonnostaan olemassa oleviin maantuotteisiin esimerkiksi lampaisiin — samalla omaisuutta laitumiin, joiden kautta ne vaeltavat. Ylipäänsä maan omistukseen sisältyy myös sen orgaanisten tuotteiden omistus.)
{Jos; ihminen [V–5] itse valloitetaan maan orgaanisena lisäkkeenä, hänet valloitetaan yhdessä tuotannonehtojen kanssa yhtenä niistä, ja niin syntyy orjuus ja maaorjuus, jotka pian väärentävät ja muuttavat kaikkien yhteisöjen alkuperäiset muodot ja tulevat niiden perustaksi. Yksinkertainen organisaatio tulee siten negatiivisesti määrätyksi.}
Omaisuus ei siis merkitse alunperin mitään muuta kuin ihmisen suhtautumista luonnollisiin tuotannonehtoihinsa hänelle kuuluvina, hänen tuotannonehtoinaan, hänen oman olemisensa mukana edellytettyinä; suhtautumista niihin hänen itsensä luonnollisina edellytyksinä, jotka niin sanoaksemme muodostavat vain hänen jatketun ruumiinsa. Oikeastaan hän ei ole suhteessa tuotannonehtoihinsa, vaan hän on olemassa kaksinaisesti, sekä subjektiivisesti omana itsenään että objektiivisesti näissä olemassaolonsa luonnollisissa epäorgaanisissa ehdoissa.
Näiden luonnollisten tuotannonehtojen muodot ovat kaksinaiset: 1) ihmisen oleminen yhteisön jäsenenä; siis tämän yhteisön oleminen, yhteisön, joka on alkuperäiseltä muodoltaan heimoyhteisö, enemmän tai vähemmän muuttunut heimoyhteisö; 2) suhtautuminen maahan yhteisön välityksellä sille kuuluvana, yhteisenä maaomaisuutena, samalla yksilön erillisessä hallinnassa olevana, tai sillä tavalla, että vain maan hedelmät jaetaan; itse maa ja viljely sen sijaan pysyvät yhteisinä. (Kun taas asuinsijat jne., vaikkapa sitten skyyttalaiset vaunut, ovat sitten kuitenkin yksilön hallinnassa.) Elävälle yksilölle on luonnollinen tuotannonehto hänen kuulumisensa luontaissyntyiseen yhteiskuntaan, heimoon jne. Tämä on esimerkiksi jo hänen kielensä jne. kehittymisen ehto. Hänen oma tuottava olemisensa on mahdollinen vain tällä ehdolla. Se on siten hänen subjektiivisen olemisensa ehto, yhtä lailla kuin sen ehtona on suhtautuminen maahan hänen laboratorionaan.
(Omaisuus on kylläkin alunperin liikkuvaa, sillä ihminen valtaa aluksi maan valmiit hedelmät, joihin kuuluvat muun muassa myös eläimet ja erityisesti kesytettävissä olevat eläimet. Kuitenkin taas itse tämä tila — metsästys, kalastus, paimentolaisuus, eläminen puiden hedelmistä jne. — edellyttää aina maan omaksiottoa, joko kiinteäksi asuinpaikaksi tai vaeltamista varten tai eläinten laiduntamista varten jne.)
Omaisuus merkitsee siis kuulumista heimoon (yhteisöön) (sitä, että ihmisellä on siinä subjektiivis-objektiivisen olemassaolon perusta) ja sen suhteen välityksellä, joka yhteisöllä on maahan epäorgaanisena ruumiinaan, yksilön suhtautumista maahan, tuotannon ulkoiseen alkuehtoon (koska maa on samalla kertaa raaka-aine, työkalu, hedelmä), hänen yksilöllisyyteensä kiinteästi kuuluvana edellytyksenä, sen olemistapana. Me palautamme tämän omaisuuden suhtautumiseen tuotannon ehtoihin. Miksei suhtautumiseen kulutukseen, kun yksilön tuottaminen rajoittuu alunperin hänen oman ruumiinsa uusintamiseen ottamalla omaksi valmiita luonnon itsensä kulutusta varten valmistamia esineitä? Jopa siinä, missä valmiit esineet on vain löydettävä, keksittävä, vaatii tämäkin pian subjektin puolelta ponnistusta, työtä — kuten metsästyksessä, kalanpyynnissä, paimentamisessa — ja tiettyjen kykyjen tuottamista (ts. kehittämistä). Mutta olotilat, joissa voidaan käydä käsiksi saatavilla olevaan ilman mitään työkaluja (siis jo itse tuotantoon määrättyjä työn tuotteita), ilman muodon muuttamista (mikä tapahtuu jo paimentamisessa) jne., ovat hyvin nopeasti ohimeneviä, eikä niitä voi pitää missään normaalitilana, ei myöskään normaaleina alkutiloina. Sitä paitsi tuotannon alkuperäiset ehdot sisältävät tietenkin suoraan, ilman työtä kulutettavat ainekset, kuten hedelmät, eläimet jne.; siis kulutusvaranto esiintyy itse alkuperäisen tuotantovarannon osana.
Heimoyhteisöön (johon yhteisö alunperin palautuu) perustuvan omaisuuden perusehto — heimon jäsenenä oleminen — tekee heimon voittaman vieraan heimon, alistetun, omaisuudettomaksi ja heittää sen itsensä niiden uusintamisen epäorgaanisten ehtojen joukkoon, joihin yhteisö suhtautuu ominaan. Orjuus ja maaorjuus ovat niin ollen vain heimoyhteisöön perustuvan omaisuuden edelleenkehittymiä. Ne muuttavat välttämättä kaikki sen muodot. Vähiten ne pystyvät tähän aasialaisessa muodossa. Manufaktuurin ja maanviljelyn itseriittoisessa yhteydessä, johon tämä muoto perustuu, ei [muiden yhteisöjen] valloittaminen ole niin välttämätön ehto kuin siellä, missä maaomaisuus, maanviljely, on yksinomaisesti hallitseva. Toisaalta, koska yksilöstä ei tässä muodossa tule koskaan omistajaa, vaan ainoastaan haltija, hän on pohjimmaltaan itse sen omaisuutta, sen orja, jossa yhteisöjen yhteys on olemassa, eikä orjuus kumoa tässä työn ehtoja eikä muuta olennaista suhdetta.
[V–6] Nyt on edelleen selvää:
Omaisuus, sikäli kuin se on vain tietoista suhtautumista (ja yksilöön nähden yhteisön asettama ja laiksi julistama ja lakina takaama) tuotannonehtoihin hänen ominaan, tuottajan oleminen esiintyy siis olemisena hänelle kuuluvissa objektiivisissa tuotannonehdoissa, — omaisuus todellistuu vasta itse tuotannon välityksellä. Todellinen omaksiotto ei tapahdu vasta ajatellussa, vaan toimivassa, todellisessa suhteessa näihin ehtoihin — niiden todellisessa asettamisessa hänen subjektiivisen toimintansa ehtoina.
Samalla on kuitenkin selvää, että nämä ehdot muuttuvat. Vasta metsästämällä heimo tekee maa-alueesta metsästysreviirin; vasta viljely asettaa maan yksilön laajennetuksi ruumiiksi. Sen jälkeen kun Rooman kaupunki oli rakennettu ja sitä ympäröivä maaseutu sen kansalaisten viljelemä — olivat yhteisön edellytykset tulleet toisiksi kuin ennen. Näiden kaikkien yhteisöjen päämäärä on säilyminen; ts. sen muodostavien yksilöiden uusintaminen omistajina, ts. samassa objektiivisessa olemassaolotavassa, joka samalla muodostaa jäsenten suhtautumisen toisiinsa ja niin ollen yhteisön itsensä. Tämä uusintaminen on kuitenkin samalla välttämättä uuden tuottamista ja vanhan muodon tuhoamista. Esimerkiksi siellä, missä kunkin yksilön pitää hallita niin ja niin monta tynnyrinalaa maata, väestön kasvu on jo sen esteenä. Jos tätä kasvua on ohjattava, niin on perustettava siirtokuntia, ja tämä tekee valloitussodan välttämättömäksi. Sen myötä orjia jne. ager publicuksen laajeneminen myös, ja sen mukana patriisit, jotka edustavat yhteisöä.
Siten vanhan yhteisön säilyttäminen sisältää niiden ehtojen tuhoamisen, joihin se perustuu, muuttuu vastakohdakseen. Jos esimerkiksi ajateltaisiin, että tuottavuutta voitaisiin lisätä samassa tilassa kehittämällä tuotantovoimia jne. (tämähän on kaikkein hitainta juuri perinteisessä maanviljelyssä), niin tämä merkitsisi uusia työtapoja, uusia työyhdistelmiä, päivän suuren osan käyttämistä maanviljelyyn jne., ja kumoaisi tätä tietä yhteisön vanhat taloudelliset ehdot. Itse uusintamistapahtumassa eivät muutu ainoastaan objektiiviset ehdot, esimerkiksi kylästä tulee kaupunki, salosta peltoaukea jne., vaan myös tuottajat muuttuvat tuodessaan uusia kykyjä esiin itsestään, kehittävät itseään tuotannon kautta, muovaavat itseään uudelleen, muodostavat uusia voimia ja käsityksiä, uusia kanssakäymistapoja, uusia tarpeita, uuden kielen.
Mitä pitempi perinne on itse tuotantotavassa — ja tämä säilyy pitkään maanviljelyksessä; vielä pitempään itämaisessa maanviljelyn ja manufaktuurin toisiaan täydentävässä yhteydessä — ts. mitä suuremmassa määrin omaksioton todellinen prosessi pysyy samanlaisena, sitä muuttumattomampia ovat vanhat omaisuusmuodot ja niin ollen myös yhteisö ylipäätään.
Missä yhteisön jäsenet on jo erotettu yksityisomistajina itsestään kaupunkiyhteisönä ja kaupungin alueen omistajina, siellä tulevat jo esiin ehdot, joiden nojalla yksilö voi menettää omaisuutensa, ts. kaksinaisen suhteen, joka tekee hänestä tasaveroisen kansalaisen, yhteisön jäsenen ja omistajan. Itämaisessa muodossa tällainen menettäminen on tuskin mahdollista, paitsi aivan ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta, koska yhteisön erillinen jäsen ei milloinkaan ole vapaassa suhteessa yhteisöön, jolloinka hän voisi menettää siteensä (objektiivisen, taloudellisen siteensä) siihen. Hän on kasvanut siihen kiinni. Tämä johtuu myös manufaktuurin ja maanviljelyn, kaupungin (kylän) ja maaseudun yhdistämisestä.
Antiikin kansoilla [kreikkalaisilla ja roomalaisilla] manufaktuuri esiintyy jo turmeltumisena (se on vapautettujen, klienttien, muukalaisten toimi) jne. Tämä tuottavan työn kehitys (vapautettuna puhtaasta alistamisesta maanviljelylle kotitaloustyönä, vapaiden työnä maanviljelyä ja sotaa varten, tai jumalanpalvelua ja yhteisöä varten — kuten talojen, teiden ja temppelien rakentaminen — käytettynä manufaktuurina), jota välttämättä kehittävät kanssakäyminen muukalaisten kanssa, orjat, halu vaihtaa lisätuote jne., hajottaa tuotantotavan, jonka varassa yhteisö on ja jonka varassa niin ollen on myös objektiivisesti erillinen yksilö, ts. roomalaiseksi, kreikkalaiseksi jne. määritetty yksilö. Samalla tavalla vaikuttaa vaihto, velkaantuminen jne.
Alkuperäisellä yhteydellä yhteisön (heimon) erityisen muodon ja vastaavan luonnon omistuksen välillä — omistuksen eli suhtautumisen tuotannon objektiivisiin ehtoihin luonnonolemisena, yhteisön välittämänä yksilön objektiivisena olemisena — tällä yhteydellä, joka toisaalta esiintyy erityisenä omaisuusmuotona, on elävä todellisuutensa itse tietyssä tuotannon tavassa, tavassa, joka ilmenee sekä yksilöiden suhtautumisessa toisiinsa että heidän tiettynä toimivana suhtautumisenaan [V–7] epäorgaaniseen luontoon, tiettynä työtapana (työ on aina perhetyötä, usein yhteistyötä). Ensimmäinen suuri tuotantovoima on yhteisö itse; tuotannonehtojen erityislajeja (esim. karjanhoitoa, maanviljelyä) varten kehittyy erityisiä tuotantotapoja ja erityisiä tuotantovoimia, sekä subjektiivisia, yksilöiden ominaisuuksina esiintyviä että objektiivisia.
Työtä tekevien subjektien tuotantovoimien kehityksen tietty taso — jota vastaavat heidän tietyt suhteensa toisiinsa ja luontoon, — siihen palautuu viime kädessä sekä heidän yhteisönsä että siihen perustuva omaisuus. Tiettyyn pisteeseen asti tapahtuu uusintaminen. Sitten se muuttuu hajoamiseksi.
Omaisuus merkitsee siis alunperin (aasialaisessa, slaavilaisessa, antiikin kansojen ja germaanisessa muodossa) työtä tekevän (tuottavan tai itsensä uusintavan) subjektin suhtautumista tuotantonsa tai uusintamisensa ehtoihin ominaan. Sillä on niin ollen erilaisia muotoja tämän tuotannon ehdoista riippuen. Tuotannon itsensä tarkoituksena on tuottajan uusintaminen näissä hänen objektiivisissa olemisen ehdoissaan ja näine ehtoineen. Tämä yksilön suhtautuminen työn ehtoihin omistajana mikä siis ei ole työn, ts. tuotannon tulos, vaan edellytys — edellyttää yksilön tiettyä olemista heimoyhteisön tai yhteisön jäsenenä (yhteisön, jonka omaisuutta hän itse on tiettyyn pisteeseen asti).
Orjuus, maaorjuus jne., jossa työntekijä itse esiintyy tuotannon luonnonehtojen joukossa kolmanteen yksilöön tai yhteisöön nähden (näin ei ole asian laita itämaiden orjuuden yleisessä tapauksessa, näin on vain eurooppalaiselta näkökannalta), siis omaisuus ei enää ole itse työtä tekevän yksilön suhtautumista työn objektiivisiin ehtoihin, — on aina sekundaarinen, ei koskaan alkuperäinen, vaikkakin yhteisöön ja työhön yhteisössä perustuvan omaisuuden välttämätön ja johdonmukainen tulos.
On kylläkin hyvin yksinkertaista kuvitella, että voimakas, fyysisesti ylivoimainen yksilö pyydystettyään ensin eläimen pyydystää sitten ihmisen pannakseen tämän pyydystämään eläimiä; sanalla sanoen käyttää ihmistä uusintamisensa luonnostaan saatavilla olevana ehtona (jolloin hänen oma työnsä palautuu hallitsemiseen jne.) kuten mitä muuta luonnonoliota tahansa. Mutta sellainen näkemys on lattea, — niin oikea kuin se saattaa ollakin annetun heimoyhteisön tai yhteisön näkökannalta — koska se lähtee erillisten ihmisten kehityksestä.
Ihminen erillistyy vasta historiallisen prosessin kautta. Hän esiintyy alunperin lajioliona, heimo-oliona, laumaeläimenä — joskaan ei suinkaan ζῷον πολιτικόν[214] poliittisessa mielessä. Vaihto itse on eräs tämän erillistämisen pääkeino. Se tekee laumayhteisön tarpeettomaksi ja hajottaa sen. Pian asia on kääntynyt niin, että ihminen suhtautuu itseensä enää vain erillisenä, mutta erillisiksi asettamisen keinot tekevät hänet yleiseksi ja tavalliseksi yhteisö-olioksi. Tässä yhteisössä yksilön objektiivinen oleminen omistajana, sanokaamme esimerkiksi maanomistajana, on edellytetty, ja sitä paitsi tiettyjen ehtojen vallitessa, jotka kahlehtivat hänet yhteisöön tai pikemminkin muodostavat yhden renkaan hänen kahleessaan. Porvarillisessa yhteiskunnassa esimerkiksi työläinen on täysin vailla objektiivista olemista, hän on olemassa subjektiivisesti; mutta esineestä, joka on häntä vastassa, on nyt tullut tosi yhteisö, jonka hän yrittää syödä suuhunsa ja joka syö hänet.
Kaikki muodot (enemmän tai vähemmän luontaissyntyisiä, mutta kaikki samalla myös historiallisen prosessin tuloksia), joissa yhteisö edellyttää subjektit tietyssä objektiivisessa yhteydessä tuotannonehtojensa kanssa tai joissa tietty subjektiivinen oleminen edellyttää itse yhteisöjä tuotannonehtoina, vastaavat välttämättä vain rajoitettua, ja periaatteellisesti rajoitettua tuotantovoimien kehitystä. Tuotantovoimien kehitys hajottaa ne ja niiden hajoaminen on itse inhimillisten tuotantovoimien kehitystä. Ensin työskennellään tietystä perustasta lähtien — aluksi luontaissyntyisestä — sitten historiallisesti edellytetystä. Mutta silloin tämä perusta tai edellytys itse kumotaan tai asetetaan häviäväksi edellytykseksi, joka on tullut liian ahtaaksi kehittyvälle ihmisjoukolle [Menschenpack].
Sikäli kuin antiikin omaisuus esiintyy jälleen nykyaikaisessa palstaomaisuudessa, se kuuluu itse poliittisen taloustieteen piiriin ja tulemme siihen maaomaisuutta käsittelevässä jaksossa.
[V–8] (Kaikkeen tähän on palattava syvällisemmin ja seikkaperäisemmin.)
Tällä erää on kysymys lähinnä tästä: työn suhtautuminen pääomaan tai työn objektiivisiin ehtoihin pääomana edellyttää historiallista prosessia, joka hajottaa ne eri muodot, joissa työläinen on omistaja tai omistaja tekee työtä.
Siis tarkoitetaan ennen kaikkea seuraavia kohtia:
1) Sen suhteen hajoaminen, joka työläisellä on maahan luonnollisena tuotannonehtona, maahan, johon hän suhtautuu omana epäorgaanisena olemisenaan, voimiensa laboratoriona ja tahtonsa valtapiirinä. Kaikki muodot, joissa tämä omaisuus esiintyy, edellyttävät yhteisöä, jonka jäsenet, vaikka heidän välillään voi olla muodollisia eroja, ovat sen jäseninä omistajia. Tämän omaisuuden alkuperäinen muoto on niin ollen itse välitön yhteisomaisuus (itämainen muoto, muuttuneena slaavilaisilla; vastakohdaksi kehittyneenä, mutta kuitenkin vielä salaisena, vaikkakin vastakohtaisena perustana antiikin ja germaanisessa omaisuudessa).
2) Niiden suhteiden hajoaminen, joissa työläinen esiintyy työvälineen omistajana. Niin kuin yllä mainittu maaomaisuuden muoto edellyttää todellista yhteisöä, niin tämä työvälineen oleminen työläisen omaisuutena edellyttää manufaktuurityön kehityksen erityistä muotoa, käsityötä; tähän liittyy ammattikunta-korporaatiolaitos jne. (Muinaisitämaista manufaktuuria voidaan tarkastella jo kohdassa 1.) Tässä työ on itse vielä puolittain taiteellista, puolittain itsetarkoitus jne. Mestarin taito. Kapitalisti itse on vielä mestari. Erityisen työtaitavuuden myötä turvattu työvälineen hallinta jne. jne. Sitten tietyssä määrin työtapojen perinnöllisyys työorganisaation ja työvälineen kanssa. Keskiajan kaupunkilaitos. Työ on vielä työntekijän omaa; tiettyä yksipuolisten kykyjen itseriittoista kehitystä jne.
3) Molempiin sisältyy se, että työläisellä on ennen tuotantoa hallinnassaan kulutustarvikkeet, jotka ovat hänelle, tuottajalle, tarpeen — siis tuotannon aikana, ennen sen päättymistä elämistä varten. Maanomistajana hänellä on tarpeellinen kulutusvaranto välittömästi käytössään. Käsityömestarina hän on perinyt, ansainnut, säästänyt sen kokoon, ja käsityöläisen oppilaana hän on ensin oppipoika, jolloin hän ei esiinny vielä lainkaan varsinaisena itsenäisenä työläisenä, vaan on patriarkaalisesti isäntänsä ruoassa. Todellisena kisällinä hänellä on tietty yhteisosallisuus mestarin omistamaan kulutusvarantoon. Jos se ei olekaan kisällin omaisuutta, niin se on kuitenkin ammattikunnan sääntöjen, perinteiden jne. nojalla hänen myötähallinnassaan jne. (tähän on perehdyttävä tuonnempana).
4) Toisaalta yhtä lailla niiden suhteiden hajoaminen, joissa itse työläiset, itse elävät työkyvyt kuuluvat vielä välittömästi objektiivisten tuotannonehtojen joukkoon, ja otetaan omaksi sellaisina — ovat siis orjia tai maaorjia. Pääomalle ei työläinen ole tuotannonehto, vaan työ. Jos sen voivat tehdä koneet tai jopa vesi tai ilma, sitä parempi. Eikä pääoma ota omakseen työläistä, vaan hänen työnsä — ei välittömästi, vaan vaihdon välittämänä.
Nämä ovat nyt toisaalta historiallisia edellytyksiä sille, että työläinen olisi olemassa vapaana työläisenä, vailla objektiivisia työnehtoja, puhtaasti subjektiivisena työkykynä tuotannon objektiivisia ehtoja vastassa, objektiivisia ehtoja hänen ei-omaisuutenaan, vieraana omaisuutena, itseään varten olevana arvona, pääomana. Toisaalta herää kysymys, mitkä ehdot ovat tarpeen, jotta työläinen löytää pääoman vastassaan olevana.
{Pääoman kaavaan, jossa elävä työ suhtautuu sekä raaka-aineeseen että työvälineeseen että työn aikana tarvittaviin elintarpeisiin negatiivisina, ei-omaisuutena, sisältyy aluksi ei-maaomaisuus eli siinä on kielletty sellainen olotila, jossa työtä tekevä yksilö suhtautuu maahan omanaan, ts. tekee työtä, tuottaa maan omistajana. Parhaassa tapauksessa hän ei ainoastaan suhtaudu työläisenä maahan, vaan maan omistajana itseensä työtä tekevänä subjektina. Maaomaisuus sisältää mahdollisuutena sekä raaka-aineen että alkuperäisen työvälineen, maan itsensä sekä sen itsestään kasvaneiden hedelmien omistuksen. Alkuperäisimmässä muodossa suhtautuminen maahan omistajana merkitsee raaka-aineen, työvälineen ja maan itsensä, eikä työn luomien elintarpeiden löytämistä siitä. Kun tämä suhde on jo uusinnettu, esiintyy maaomaisuuteen, sen primitiivisissä muodoissa, sisältyvinä sekundaarisia työvälineitä ja työn itsensä luomia maanhedelmiä. Tämä historiallinen tila kielletään siis ensin täydempänä omaisuussuhteena työläisen suhteessa työnehtoihin pääomana. Tämä on historiallinen tila n:o 1, joka on kielletty tai edellytetty historiallisesti hajonneeksi tässä suhteessa.
{Mutta toiseksi, [V–9] missä työvälineen omistus eli työläisen suhtautuminen työvälineeseen omana, missä hän työskentelee työvälineen omistajana (mikä edellyttää samalla välineen alistamista hänen yksilölliselle työlleen, ts. edellyttää työn tuotantovoiman erityistä rajoitettua kehitysastetta), missä tämä työläisen muoto omistajana tai työtä tekevän omistajan muoto on jo asetettu itsenäisenä muotona[215] maaomaisuuden rinnalla ja ulkopuolella — on jo edellytetty toinen historiallinen vaihe ensimmäisen rinnalla ja ulkopuolella, vaihe, jonka täytyy olla jo huomattavasti muuttunut tämän toisen omaisuuden lajin tai työtätekevän omistajan lajin itsenäistymisen vuoksi.
{Koska työväline on jo itse työn tuote, siis elementti joka muodostaa omaisuutta, on jo työn asettama, ei yhteisö — yhteisö, johon tämän lajin omaisuus perustuu — voi tässä enää esiintyä luontaissyntyisessä muodossa niin kuin ensimmäisessä tapauksessa, vaan jo itse tuotettuna, syntyneenä, sekundaarisena, jo työläisen itsensä tuottamana yhteisönä. On selvää, että missä työvälineen omistus on suhtautumista työn tuotannonehtoihin omaisuutena, esiintyy työväline todellisessa työssä vain yksilöllisen työn välineenä; taito ottaa työväline todella omaksi, käsitellä sitä työvälineenä esiintyy työläisen erityisenä valmiutena, joka asettaa hänet instrumentin omistajaksi.
{Lyhyesti sanottuna ammattikuntalaitoksen olennainen luonne (käsityömäisen työn olennainen luonne subjektinsa, omistajan konstituivana) on palautettava suhtautumiseen tuotantoinstrumenttiin (työvälineeseen omaisuutena) erotukseksi suhtautumisesta maahan (raaka-aineeseen sellaisenaan) omana. Se että suhtautuminen tähän yhteen tuotannonehtojen momenttiin konstituoi työtä tekevän subjektin omistajana, tekee hänestä työtä tekevän omistajan, tämän historiallinen tila n:o 2, joka luonteensa mukaisesti voi olla olemassa vain muuttuneen ensimmäisen tilan vastakohtana tai, jos niin halutaan, samalla sen täydennyksenä — tämä on samalla tavoin kielletty pääoman ensimmäisessä kaavassa.
{Kolmas mahdollinen muoto, työntekijän suhtautuminen omistajana ainoastaan elintarvikkeisiin, niiden löytäminen valmiina työtä tekevän subjektin luonnollisena ehtona ilman suhdetta maahan ja työvälineeseen, siis myös itse työhön omana, on pohjimmaltaan orjuuden ja maaorjuuden kaava, joka on kielletty, asetettu historiallisesti hajonneeksi tilaksi työläisen suhteessa tuotannonehtoihin pääomana.
{Omaisuuden alkumuodot palautuvat välttämättä suhteeseen tuotannon ehtona oleviin eri objektiivisiin momentteihin omina; ne muodostavat yhteisön eri muotojen taloudellisen perustan yhtä lailla kuin niillä puolestaan on edellytyksenä tietyt yhteisön muodot. Näitä muotoja muuttaa olennaisesti itse työn siirtäminen objektiivisten tuotannonehtojen joukkoon (maaorjuus ja orjuus), minkä vuoksi kaikkien n:o 1:een sijoittuvien omaisuusmuotojen yksinkertaisesti vahvistava luonne katoaa ja muuttuu. Ne kaikki sisältävät orjuuden mahdollisuutena ja niin ollen omana kumoutumisenaan. Mitä tulee n:o 2:een, jossa työn erityinen laatu, mestarin taito työssä, ja sitä vastaavasti työvälineen omistus on samaa kuin tuotannonehtojen omistus niin se sulkee osin orjuuden ja maaorjuuden pois; mutta se voi saada kastilaitoksessa vastaavan negatiivisen kehityksen.}
{Kolmas omaisuusmuoto — elintarpeiden omistus — kun se ei palaudu orjuuteen tai maaorjuuteen, ei voi sisältää työtä tekevän yksilön suhdetta tuotannon ja niin ollen olemisen ehtoihin. Se voi niin ollen olla vain maaomaisuutensa menettäneen alkuperäiseen maaomaisuuteen perustuneen yhteisön jäsenen suhde, jäsenen, joka ei ole vielä edennyt n:o 2:n lajiseen omaisuuteen, niin kuin Rooman plebs panes et circenses -aikaan.[216]}
{Feodaalisen seurueen suhde lääninherraansa eli henkilökohtainen palvelussuhde on olennaisesti erilainen. Sillä se muodostaa pohjimmaltaan vain maanomistajan itsensä olemassaolotavan, maanomistajan, joka ei enää tee työtä, vaan jonka omaisuus sisältää tuotannonehtojen joukkoon kuuluvana itse työläisen maaorjana jne. Tässä herruussuhde esiintyy olennaisena omaksioton suhteena. Eläimeen, maahan jne. ei pohjimmaltaan voi olla herruussuhdetta omaksioton nojalla, vaikka eläin palvelee. Vieraan tahdon omaksiotto on herruussuhteen edellytys. Tahtoa vailla oleva, kuten esimerkiksi eläin, voi siis kylläkin palvella, mutta se ei tee omistajasta herraa. Näemme tässä kuitenkin sen verran, että herruus- ja alistussuhteet kuuluvat samoin tähän tuotantoinstrumenttien omaksioton kaavaan. Nämä suhteet muodostavat kaikkien alkuperäisten omistussuhteiden ja tuotantosuhteiden kehityksen ja tuhoutumisen alkuperäisen käyteaineen, samoin kuin ne myös ilmaisevat niiden rajoittuneisuuden. Tosin ne uusinnetaan pääomassa — välitetyssä muodossa, — ja siten ne muodostavat yhtä lailla sen hajoamisen käyteaineen ja ovat sen rajoittuneisuuden vertauskuva.}
[V–10] {»Oikeus myydä itsensä ja omaisensa hädässä oli ikävä yleinen oikeus; se päti sekä pohjoisessa että kreikkalaisilla että Aasiassa; velkojan oikeus ottaa orjakseen velallinen, joka ei pystynyt maksamaan, ja maksun ottaminen hänen työnsä välityksellä tai myymällä hänet henkilönä, mikäli se riitti, oli melkein yhtä laajalle levinnyt» (Niebuhr. Römische Geschichte. Erster Teil, s. 600).}
{Niebuhr sanoo eräässä paikassa, että Augustuksen aikana kirjoittaneille kreikkalaisille kirjailijoille oli vaikeata käsittää patriisien ja plebeijien välinen suhde, että he käsittivät sen väärin ja sekoittivat tämän suhteen patronusten ja klienttien väliseen suhteeseen muka sen vuoksi, että he
»kirjoittivat aikana, jolloin rikkaat ja köyhät olivat ainoat todelliset kansalaisluokat; jolloin hädänalainen, olipa hänen syntyperänsä miten jalo tahansa, tarvitsi suojelijaa, ja miljonääriä, olipa hän vaikka vapautettu orja, etsittiin suojelijaksi. Perityistä riippuvuussuhteista he tunsivat tuskin jälkeäkään» (mts. 620).
{»Käsityöläiset olivat molemmissa luokissa» (metoikeissa[217] ja vapautetuissa ja heidän jälkeläisissään) »ja maataloudesta luopunut plebeiji otti näille säädetyt rajoitetut kansalaisoikeudet. Heiltä ei myöskään puuttunut oikeus laillisiin ammattikuntiin; ja heidän ammattikuntiaan pidettiin niin suuressa arvossa, että niiden perustajaksi mainittiin Numa; niitä oli 9: soittajat, kultasepät, kirvesmiehet, värjärit, satulasepät, nahkurit, kuparisepät, savenvalajat ja yhdeksäs ammattikunta muille ammateille yhteisesti... Jotkut heistä olivat itsenäisiä kaupungin ulkopuolella asuvia kansalaisia, isopoliitteja, joilla ei ollut suojelijaa — jos sellainen oikeus oli epävapaiden jälkeläisillä, joiden side oli hajonnut heidän suojelijansa koko suvun kuolemisen vuoksi; näille vanhojen kansalaisten ja yhteisön riitely oli epäilemättä yhtä vierasta kuin Firenzen ammattikunnille Guelfien ia Ghibelliinien sukuriidat: epävapaat olivat ehkä vielä kaikki patriisien käskyvallassa» (mts. 623).}
Toiselta puolen edellytetään historiallisia prosesseja, jotka ovat saattaneet jonkin kansakunnan jne. yksilöiden suuren joukon, joskaan eivät aluksi vapaiden työläisten tilaan, niin kuitenkin sellaisten työntekijäin, jotka ovat sitä δυνάμει[218] työläisten, joiden ainoa omaisuus on heidän työkykynsä ja mahdollisuus vaihtaa se saatavilla oleviin arvoihin. Yksilöitä ovat vastassa tuotannon kaikki objektiiviset ehdot vieraana omaisuutena, heidän ei-omaisuutenaan, mutta samalla arvoina vaihdettavia, niin ollen tietyssä määrin omaksi otettavia elävän työn avulla. Sellaiset historialliset hajoamisprosessit ovat myös niiden riippuvuussuhteiden hajoamista, jotka kytkevät työläisen maahan ja maan omistajaan; mutta edellyttävät tosiasiallisesti hänen omistavan elintarpeensa — tämä on todellisuudessa hänen maasta irrottamisensa prosessi, niiden maaomaisuussuhteiden hajoaminen, jotka konstituoivat hänet yeomanina, vapaana työtä tekevänä pienenä maanomistajana tai vuokraajana (kolonina), vapaana talonpoikana;[219] sellaisten ammattikuntasuhteiden hajoaminen, jotka edellyttävät työläisen omistavan työinstrumenttinsa ja itse työn tiettynä käsityömäisenä taitavuutena, omaisuutena (eikä vain sen lähteenä). Nämä historialliset hajoamisprosessit ovat klienteelisuhteiden hajoamista, klienteelisuhteiden eri muodoissaan, joissa ei-omistajat esiintyvät herransa suojattijoukossa lisätuotteen myötäkuluttajana ja kantavat vastikkeeksi herransa palveluspukua, ottavat osaa hänen riitoihinsa, tekevät henkilökohtaisia palveluksia, kuviteltuja tai todellisia jne.
Lähempi tarkastelu osoittaa, että kaikissa näissä hajoamisprosesseissa hajoavat sellaiset tuotannon suhteet, joissa käyttöarvo, tuotanto välitöntä käyttöä varten on vallitseva. Vaihtoarvolla ja sen tuotannolla on edellytyksenä toisen muodon vallitsevuus; niin ollen kaikissa näissä suhteissa luontaissuoritukset ja luontaismaksut ovat vallitsevia rahamaksuihin ja rahasuorituksiin nähden. Mutta tämä vain ohimennen. Lähemmässä tarkastelussa käy samaten selville, että kaikki hajonneet suhteet olivat mahdollisia vain aineellisten (ja niin ollen myös henkisten) tuotantovoimien tietyn kehitysasteen myötä.
Tässä on ennen muuta kysymys seuraavasta: hajoamisprosessi, joka muuttaa jonkin kansakunnan jne. yksilöiden suuren joukon δυνάμει vapaiksi palkkatyöläisiksi (yksilöiksi, jotka vain heidän omaisuudettomuutensa pakottaa työhön ja työnsä myyntiin), ei edellytä toisaalta sitä, että näiden yksilöiden siihenastiset tulolähteet ja osaksi omaisuusehdot ovat kadonneet, vaan päinvastoin sitä, että vain niiden käyttö on muuttunut toiseksi, että niiden olemisen tapa on muuttunut, että ne ovat siirtyneet vapaana varantona toisiin käsiin tai osaksi jääneet samoihinkin. Mutta näin paljon on selvää; sama prosessi, joka on erottanut joukon yksilöitä siihenastisista (tavalla tai toisella) myönteisistä suhteista työn objektiivisiin ehtoihin, on kieltänyt nämä suhteet ja siten muuttanut nämä yksilöt vapaiksi työläisiksi, sama prosessi on potentiaalisesti vapauttanut nämä työn objektiiviset ehdot (maan, raaka-aineen, elintarpeet, työvälineet, rahan tai kaiken tämän yhdessä) niiden siihenastisesta sidonnaisuudesta niistä nyt erotettuihin yksilöihin. Ne ovat vielä saatavilla, mutta toisessa muodossa, vapaana varastona, joihin nähden kaikki vanhat poliittiset jne. suhteet on hävitetty, ja jotka nyt ovat arvojen, itsestään pysyvien arvojen muodossa näitä irrotettuja, omaisuudettomia yksilöitä vastassa.
Sama prosessi, joka on asettanut massan vapaina työläisinä objektiivisia työnehtoja vastaan, on asettanut myös nämä ehdot [V–11] pääomana vapaita työläisiä vastaan. Historiallinen prosessi johti siihen asti sidottujen elementtien erottamiseen; tulos ei niin ollen ole se, että jokin elementeistä katoaa, vaan että kukin niistä esiintyy negatiivisessa suhteessa toiseen; vapaa työläinen (mahdollisuutena) toisella puolen, pääoma (mahdollisuutena) toisella. Vapaiksi työläisiksi muutettujen luokkien erottamisen objektiivisista ehdoista täytyy yhtä lailla esiintyä näiden samojen ehtojen itsenäistymisenä vastakkaisessa kohtiossa.
Jos pääoman ja palkkatyön suhdetta ei tarkastella tuotannon kokonaisuutta jo määräävänä ja hallitsevana,[220] vaan historiallisesti syntyvänä, (ts. jos tarkastellaan rahan alkuperäistä muuttumista pääomaksi, vaihtoprosessia toisella puolen vain mahdollisuutena olemassa olevan pääoman ja toisella vain mahdollisuutena olemassa olevien vapaiden työläisten välillä), niin on tietenkin väkisinkin tehtävä se yksinkertamen huomio, josta taloustieteilijät tekevät suuren asian, että pääomana esiintyvällä puolella on oltava hallinnassaan raaka-aineita, työvälineitä ja elintarvikkeita, jotta työläinen voi elää tuotannon aikana, ennen tuotannon loppuunsaattamista.
Tämä esiintyy edelleen siten, että kapitalistin taholla on täytynyt tapahtua kasautuminen ([palkka]työtä edeltänyt, eikä [palkka]työstä versonnut kasautuminen), joka antaa hänelle kyvyn panna työläinen työhön ja pitää hänet toimeliaana, ylläpitää hänet elävänä työvoimana.[221] Tämä pääoman teko, joka on riippumaton työstä, ei ole työn asettama, siirretään sitten edelleen tästä pääoman syntyhistoriasta nykyisyyteen, muutetaan sen todellisuuden ja toiminnassa olon, sen itsemuodostuksen momentiksi. Sitten siitä johdetaan pääoman ikuinen oikeus vieraan työn hedelmiin, tai pikemminkin kapitalistinen voitonhankintatapa kehitellään vastikkeiden vaihdon yksinkertaisista ja »oikeudenmukaisista» laeista.
Rahan muodossa käsilläoleva rikkaus voi vaihtua työn objektiivisiin ehtoihin vain, kun ja jos nämä ehdot on erotettu itse työstä. Että rahaa voidaan osaksi kasata pelkästään vastikkeiden vaihdon tietä, sen olemme nähneet, mutta tämä muodostaa niin merkityksettömän lähteen, että historiallisesti se ei ole maininnan arvoinen — edellyttäen, että raha hankitaan oman työn vaihdolla. Pääomaksi varsinaisessa merkityksessä, teollisuuspääomaksi muutetaan pikemminkin koronkiskonnan (erityisesti suhteessa maaomaisuuteen harjoitetun) ja kauppavoittojen avulla kasattu liikkuva omaisuus — rahaomaisuus. Jäljempänä meillä on vielä tilaisuus puhua enemmän molemmista muodoista sikäli kuin ne eivät esiinny itse pääoman muotoina, vaan varhempina rikkauden muotoina, pääoman edellytyksinä.
Kuten olemme nähneet, pääoman käsitteeseen, sen syntyyn sisältyy, että sen lähtökohta on raha ja niin ollen rikkaus, joka on olemassa rahan muodossa. Yhtä lailla siihen sisältyy se, että pääoma ilmenee kierrosta tulevana, kierron tuotteena. Pääomanmuodostuksen lähtökohta ei niin muodoin ole maaomaisuus (tässä korkeintaan maanvuokraaja, sikäli kuin hän käy kauppaa maataloustuotteilla), ei myöskään ammattikunta (vaikka viimeksi mainitussa on mahdollisuus), vaan kauppiaan ja koronkiskurin omaisuus. Mutta tämä omaisuus löytää ehdot, joissa vapaa työ on ostettavissa, vasta kun historiallinen prosessi on erottanut tämän vapaan työn objektiivisista olemassaoloehdoistaan. Vasta silloin rikkaus löytää myös mahdollisuuden ostaa itse nämä ehdot. Ammattikuntalaitoksen oloissa ei esimerkiksi pelkkä raha, jos se ei ole ammattikunnallista, mestarin rahaa, voi ostaa kangaspuita käyttääkseen niitä työhön; on määrätty, kuinka paljon yksi mestari saa tuottaa jne. Lyhyesti sanottuna instrumentti itse on vielä siinä määrin elävään työhön kiinni kasvanut ja esiintyy sen valta-alueena, että se ei vielä todella osallistu kiertoon.
Rahaomaisuudelle antaa kyvyn tulla pääomaksi juuri se, että ensiksi löytyy vapaita työläisiä; että toiseksi löytyy elintarvikkeita ja raaka-aineita jne., jotka ennen tavalla tai toisella olivat nyt ei-objektiivisiksi tulleiden massojen omaisuutta ja jotka samalla ovat vapaina ja ostettavissa olevina.
Mutta työn toisen ehdon — tietyn taitavuuden, instrumentin työn välineenä jne. — pääoma tapaa valmiina tällä esikaudellaan tai ensimmäisellä kaudellaan, osaksi kaupunkien ammattikuntalaitoksen, osaksi kotiteollisen tai maatalouden lisäkkeeksi kiinnittyneen teollisuuden tuloksena. Historiallinen prosessi ei ole pääoman tulos, vaan sen edellytys. Sen kautta sitten myös kapitalisti työntyy (historiallisesti) välittäjäksi maaomaisuuden tai ylipäätään omaisuuden ja työn väliin. Mukavista kuvitelmista, joiden mukaan kapitalisti ja työläinen solmivat liiton jne., [V–12] ei historia tiedä mitään, eikä niistä löydy jälkiä myöskään pääoman käsitteen kehityksessä. Rajatapauksissa manufaktuuri voi kehittyä paikallisesti tietyissä vielä aivan toiseen aikakauteen kuuluvissa puitteissa, kuten esimerkiksi Italian kaupungissa ammattikuntien rinnalla. Mutta aikakauden yleisesti vallitsevana muotona pääoman ehtojen täytyy olla kehittyneet laajassa mitassa, eikä ainoastaan paikallisesti. (Tämä ei estä sitä, että ammattikuntien hajotessa yksittäiset ammattikuntamestarit muuttuvat kapitalisteiksi; tämä tapaus on kuitenkin asian luonteen vuoksi harvinainen. Kokonaisuutena katsoen ammattikuntalaitos, mestari ja kisälli, tuhoutuu siellä, mihin kapitalisti ja työläinen ilmestyvät.)
On itsestään selvää — ja tässä puheena olevaa historiallista aikakautta lähemmin tarkasteltaessa osoittautuu yksityiskohtia myöten — että aikaisempien tuotantotapojen ja työläisen työn objektiivisiin ehtoihin suhtautumisen tapojen hajoamisen aika on tosiaan samalla aikaa, jona rahaomaisuus toisaalta on jo kehittynyt tiettyyn laajuuteen ja toisaalta kasvaa ja laajenee nopeasti samojen olosuhteiden nojalla, jotka nopeuttavat tuota hajoamista. Rahaomaisuus itse on yksi tuon hajoamisen toimeenpanijoista samalla kun tuo hajoaminen on sen pääomaksi muuttumisen ehto. Mutta ei rahaomaisuuden pelkkä käsilläolo, eikä edes se, että se on saavuttanut tietynlaisen ylivallan, riitä aiheuttamaan sitä, että tuo hajoaminen pääomaksi tapahtuisi. Muuten muinainen Rooma, Bysantti jne. olisivat päättäneet historiansa vapaaseen työhön ja pääomaan tai pikemminkin aloittaneet niistä uuden historian. Siellä vanhojen omaisuussuhteiden hajoaminen kytkeytyi rahaomaisuuden — kaupan jne. — kehittymiseen. Mutta teollisuuden sijasta tämä hajoaminen johti itse asiassa maaseudun herruuteen yli kaupungin.
Pääoman alkuperäinen muodostuminen ei tapahdu siten, että pääoma kasaisi, kuten kuvitellaan, elintarvikkeita, työinstrumentteja ja raaka-aineita, lyhyesti sanottuna maasta irrotettuja ja itse jo ihmistyön kanssa yhtyneitä työn objektiivisia ehtoja.[222] Ei niin, että pääoma luo työn objektiiviset ehdot.
Pääoman alkuperäinen muodostuminen tapahtuu yksinkertaisesti siten, että rahaomaisuutena olemassa oleva arvo tulee vanhan tuotantotavan hajoamisen historiallisen prosessin kautta kykeneväksi toisaalta ostamaan työn objektiiviset edellytykset, toisaalta vaihtamaan itse elävän työn rahaa vastaan vapautuneilta työläisiltä.
Kaikki nämä momentit ovat käsillä. Niiden erottaminen itse on historiallinen prosessi, hajoamisprosessi ja juuri tämä hajoamisprosessi antaa rahalle kyvyn muuttua pääomaksi. Raha itse, sikäli kuin se on toimeliaana mukana historian kulussa, on toimelias vain siinä määrin kuin se itse puuttuu tähän prosessiin äärimmäisen voimakkaana erottamisvälineenä ja siinä määrin kuin se myötävaikuttaa kynittyjen, objektiivisia elinehtoja vailla olevien vapaiden työläisten aikaansaamiseen; mutta varmasti ei siten, että se luo heidän olemassaolonsa objektiiviset edellytykset, vaan siten, että se auttaa nopeuttamaan heidän erottamistaan niistä — heidän omaisuudettomuuttaan.
Kun esimerkiksi englantilaiset suurmaanomistajat hajottivat feodaaliset seurueensa, jotka kuluttivat heidän kanssaan maan lisätuotteen; kun heidän vuokraajansa karkottivat pienet mökkiläiset jne., niin siten oli ensiksikin heitetty työmarkkinoille suuri joukko eläviä työvoimia [Arbeitskräfte], massa, joka oli vapaa kaksinaisessa merkityksessä, vapaa vanhoista feodaalisista suojatti- tai riippuvuussuhteista ja palvelussuhteista ja toiseksi vapaa kaikesta maallisesta rikkaudesta, kaikesta objektiivisesta, esineellisestä olemismuodosta, vapaa kaikesta omaisuudesta; ainoana neuvona elannon hankkimiseksi työvoimansa myyminen tai kerjääminen, irtolaisuus ja rosvoaminen. On historiallisesti todettu, että nämä ihmiset yrittivät jälkimmäistä ensiksi, mutta heidät ajettiin tältä tieltä hirsipuiden, häpeäpaalujen ja ruoskien avulla työmarkkinoille — jolloin siis hallitukset, esimerkiksi Henrik VII, Henrik VIII jne.[223] esiintyivät historiallisen hajoamisprosessin ehtoina ja pääoman olemassaolon ehtojen luojana.
Toisaalta elintarvikkeet jne., jotka maanomistajat seurueineen aikaisemmin söivät, olivat nyt rahan käytettävinä, rahan, joka tahtoi ostaa ne ostaakseen niiden välityksellä työtä. Raha ei ollut luonut eikä kasannut näitä elintarpeita; ne olivat käsillä, ne kulutettiin ja uusinnettiin ennen kuin ne kulutettiin ja uusinnettiin rahan välityksellä. Muuttunut oli ainoastaan se, että nämä elintarvikkeet oli nyt heitetty vaihtomarkkinoille — ne oli erotettu välittömästi yhteydestään seurueen suiden kanssa jne. ja muutettu käyttöarvoista vaihtoarvoiksi, ja siten ne joutuivat rahaomaisuuden valtapiiriin [V–13] ja yliherruuteen.
Samoin kävi työvälineen. Rahaomaisuus ei keksinyt eikä valmistanut rukkia eikä kangaspuita. Mutta maastaan erotettuina kehrääjä ja kutoja joutuivat kangaspuineen ja rukkeineen rahaomaisuuden ylivaltaan jne. Ominaista pääomalle on vain sen löytämien työkäsien joukon ja instrumenttien yhdistäminen. Se kokoaa ne valtansa alle. Tämä on sen todellista kasaamista. Se on työläisten kasaamista instrumentteineen tiettyihin pisteisiin. Tätä on käsiteltävä lähemmin niin sanotun pääoman kasaamisen yhteydessä.
Rahaomaisuus — kauppiaanomaisuutena — oli epäilemättä auttanut ja nopeuttanut vanhojen tuotantosuhteiden hajoamista ja tehnyt maanomistajalle mahdolliseksi, kuten A. Smith[224] jo kehitteli kauniisti, vaihtaa viljansa, karjansa jne. muista maista tuotuihin käyttöarvoihin sen sijasta, että oli seurueineen tuhlannut itse tuottamansa käyttöarvot ja nähnyt rikkautensa suureksi osaksi hänen kanssaan kuluttavan seurueen lukumääräisyydessä. Se oli antanut hänen tulonsa vaihtoarvolle suuremman merkityksen. Samoin tapahtui hänen vuokraajiinsa nähden, jotka olivat jo puoleksi kapitalisteja, mutta kylläkin vielä hyvin verhottuja.
Vaihtoarvon kehitys — kauppiassäädyn muodossa olemassa olevan rahan edistämänä — hajottaa tuotannon, joka on suuntautunut enemmän välittömään käyttöarvoon, ja sitä vastaavat omaisuusmuodot (työn suhteet objektiivisiin ehtoihinsa) ja jouduttaa siten työmarkkinoiden (jotka on tarkoin erotettava orjamarkkinoista) luomista. Kuitenkin myös tämä rahan vaikutus on mahdollinen vain edellyttäen kaupunkien elinkeinotoimintaa, joka ei perustu pääomaan ja palkkatyöhön, vaan työn organisointiin ammattikunniksi jne. Kaupunkilainen työ oli itse luonut tuotantovälineet, joille ammattikunnat olivat tulleet yhtä ahtaiksi kuin vanhat maaomaisuussuhteet kehittyneelle maanviljelylle, mikä puolestaan oli osaksi seurausta maataloustuotteiden kasvaneesta menekistä kaupungeissa jne. Muut seikat, jotka esimerkiksi 16. vuosisadalla lisäsivät yhtä lailla kiertävien tavaroiden kuin rahankin määrää, loivat uusia tarpeita ja kohottivat niin ollen kotimaisten tuotteiden vaihtoarvoa jne., kohottivat hintoja jne- — kaikki tämä edisti toisaalta vanhojen tuotantosuhteiden hajoamista, nopeutti työläisen tai työkykyisen tyhjäntoimittajan erottamista uusintamisensa objektiivisista ehdoista, ja edisti siten rahan muuttumista pääomaksi.
Mikään ei voi olla typerämpää kuin käsittää tämä pääoman alkuperäinen muodostuminen siten, että juuri pääoma on kasannut ja luonut tuotannon objektiiviset ehdot — elintarvikkeet, raaka-aineet, instrumentit — ja tarjonnut ne työläiselle, jolta ne on riisuttu. Pikemminkin rahaomaisuus auttoi osaksi riisumaan nämä ehdot työkykyisten yksilöiden työvoimasta [die Arbeitskräfte]; osaksi tämä erottamisprosessi tapahtui ilman sitä. Kun pääoman alkuperäinen kasautuminen oli saavuttanut tietyn tason, saattoi rahaomaisuus asettua välittäjäksi siten vapautettujen elämän objektiivisten ehtojen ja vapautettujen, mutta myös kaiken menettäneiden elävien työvoimien [Arbeitskräfte] väliin, ja ostaa jälkimmäiset edellisillä. Mutta mitä tulee nyt itse rahaomaisuuden muodostumiseen ennen sen muuttumista pääomaksi, niin se kuuluu porvarillisen talouden esihistoriaan. Koronkiskonta, kauppa, kaupungit ja niiden mukana syntyvä valtionkassa esittävät siinä pääosaa. Merkitystä on myös maanvuokraajien, talonpoikien jne. rahasäästöillä, vaikkakin vähäisemmässä määrin.
Tässä osoittautuu myös, miten vaihdon ja vaihtoarvon kehitys, vaihtoarvon, joka on kaikkialla kaupan välittämä, tai jonka välitystä voidaan nimittää kaupaksi (raha saa itsenäisen olemassaolon kauppiassäädyssä, samoin kuin kierto kaupassa), miten tämä kehitys tuo mukanaan sekä niiden omaisuussuhteiden hajoamisen, jotka työllä on omiin olemassaoloedellytyksiinsä, että niiden suhteiden hajoamisen, joissa työ on sijoitettu itse tuotannon objektiivisten ehtojen joukkoon; — nämä ovat suhteita, jotka ilmaisevat yhtä lailla käyttöarvon ja välittömään kulutukseen suunnatun tuotannon vallitsevuutta kuin vielä välittömästi itse tuotannon ehtona käsillä olevaa todellista yhteisöä.
Vaihtoarvoon perustuva tuotanto ja näiden vaihtoarvojen vaihtoon perustuva yhteisö — niin suuresti kuin ne, kuten näimme edellisessä rahaa käsittelevässä luvussa, näyttävätkin ulkonaisesti asettavan omaisuuden pelkästään työn juoksettumana, asettavan oman työn tuotteen yksityisen omistuksen [työn] ehdoksi — ja työ rikkauden yleisenä ehtona — edellyttää ja tuottaa työn erottamisen objektiivisista ehdoistaan. Tämä vastikkeiden vaihto tapahtuu, se on vain pintakerros tuotannossa, joka perustuu vieraan työn omaksiottoon ilman vaihtoa, mutta vaihdon ulkoisessa asussa. Tämän vaihtojärjestelmän perusta on pääoma, ja kun sitä tarkastellaan pääomasta irrallaan, sellaisena kuin se tulee näkyviin pinnalla, itsenäisenä järjestelmänä, niin tämä on pelkkä ulkoasu, mutta välttämätön ulkoasu.
Niin ollen nyt ei tarvitse enää ihmetellä, että vaihtoarvojen järjestelmä (työllä mitattujen vastikkeiden vaihto) muuttuu tai pikemminkin osoittaa kätketyksi taustakseen vieraan työn omaksioton vaihdotta, työn ja omaisuuden täydellisen eron. Itse vaihtoarvon ja vaihtoarvoja tuottavan tuotannon vallitsevuus nimittäin edellyttää, [V–14] että vieras työkyky itse on vaihtoarvo — ts. että elävä työkyky on erotettu objektiivisista ehdoistaan; edellyttää suhtautumista niihin — eli omaan objektiivisuuteen — vieraana omaisuutena; suhtautumista niihin sanalla sanoen pääomana. Vain feodaalisen järjestelmän tuhoutumisen aikoihin, kun se kuitenkin vielä käy sisäisiä taisteluita — näin Englannissa 1300-luvulla ja 1400-luvun ensimmäisellä puoliskolla — on kulta-aikaa vapautuvalle työlle. Jotta työ suhtautuisi jälleen objektiivisiin ehtoihinsa omaisuutenaan, täytyy toisen järjestelmän astua yksityisvaihdon järjestelmän sijaan, yksityisvaihdon, joka aiheuttaa, kuten olemme nähneet, esineellistetyn työn vaihdon työkykyyn ja sen vuoksi elävän työn omaksioton ilman vaihtoa.
Tapa, jolla raha muuttuu pääomaksi, tulee usein näkyviin historiallisesti aivan yksinkertaisen kouriintuntuvasti niin, että kauppias antaa useiden kutojien ja kehrääjien, jotka siihen asti harjoittivat kutomista ja kehräämistä maatalouden sivuelinkeinona, työskennellä häntä itseään varten ja tekee heidän sivuelinkeinostaan heille pääansion. Silloin hän on varmistanut ja alistanut heidät komentoonsa palkkatyöläisinä. Heidän vetämisensä sitten pois kotipaikoiltaan ja kokoamisensa yhteen työpajoihin on seuraava askel. Tässä yksinkertaisessa prosessissa on selvää, ettei kauppias ole valmistanut raaka-aineita eikä instrumentteja, eikä elintarvikkeita kutojalle ja kehrääjälle. Kaikki, mitä hän on tehnyt, on siinä, että hän on vähitellen rajoittanut heidät yhteen työn lajiin, jolloin he tulevat riippuvaisiksi myynnistä, ostajasta, kauppiaasta ja tuottavat lopulta enää vain häntä varten ja hänen välityksellään. Alunperin hän on ostanut vain heidän työnsä ostamalla heidän tuotteensa; niin pian kuin he rajoittuvat tämän vaihtoarvon tuotantoon ja heidän siis täytyy tuottaa välittömästi vaihtoarvoja, täytyy vaihtaa työnsä kokonaan rahaan voidakseen olla jatkuvasti olemassa, he joutuvat kauppiaan käskyvaltaan, ja lopuksi häviää myös se ulkoasu, että he muka myyvät hänelle tuotteita. Hän ostaa heidän työnsä ja ottaa heiltä ensin tuotteen pian myös työvälineen omistuksen, tai jättää sen heille näennäiseksi omaisuudeksi pienentääkseen omia tuotantokustannuksiaan.
Alkuperäiset historialliset muodot, joissa pääoma esiintyy aluksi hajatapauksina ja paikallisesti, vanhojen tuotantotapojen rinnalla, mutta räjäyttäen ne vähä vähältä kaikkialla, on yhtäältä varsinainen manufaktuuri (ei vielä tehdas). Manufaktuuri syntyy siellä, missä tuotetaan suurina määrinä vientiä varten, ulkomarkkinoita varten — siis laajan meri- ja maakaupan perustalla, tärkeimmissä kauppapaikoissa, kuten Italian kaupungeissa, Konstantinopolissa, Flanderin ja Hollannin kaupungeissa, eräissä Espanjan kaupungeissa, kuten Barcelonassa jne. Manufaktuuri ei valtaa aluksi niin sanottuja kaupunkielinkeinoja, vaan maaseudun sivuelinkeinot, kehruun ja kutomisen, työn, joka vaatii vähiten ammattikuntamaista taitoa ja ammatillista oppia. Lukuunottamatta noita suuria kauppapaikkoja, joissa manufaktuuri tapaa valmiina ulkoisten markkinoiden tarjoaman perustan, joissa tuotanto on niin sanoaksemme luontaissyntyisesti vaihtoarvoon suuntautunut — siis manufaktuureja, jotka kytkeytyvät suoraan merenkulkuun, laivanrakennus itse jne. — manufaktuuri ei asetu ensiksi kaupunkeihin, vaan maaseudulle, kyliin, joissa ei ole ammattikuntalaitosta jne. Maaseudun sivuelinkeinot tarjoavat laajan perustan manufaktuurille, kun taas kaupunkielinkeinot vaativat tuotannon korkeata kehittymistä, jotta niitä voitaisiin harjoittaa tehdasmaisesti. Samoin sellaiset tuotannonhaarat — kuten lasitehtaat, metallitehtaat, sahat jne., jotka vaativat alunperin suurempaa työvoimien [Arbeitskräfte] keskittämistä, käyttävät alunperin enemmän luonnonvoimia, vaativat massatuotantoa, samaten työvälineiden kehittämistä jne. Samoin paperitehtaat jne.
Toisaalta maanvuokraajan ilmaantuminen ja maata viljelevän väestön muuttuminen vapaiksi päiväläisiksi. Vaikka tämä muutos toteutuu viimeiseksi maaseudulla viimeisine seurauksineen ja puhtaimmassa muodossa, niin se alkaa siellä aikaisemmin.
Antiikin ihmiset, jotka eivät koskaan ylittäneet varsinaista kaupunkikäsityötä, eivät voineet sen vuoksi päästä milloinkaan suurteollisuuteen. Sen ensimmäinen edellytys on maan vetäminen koko laajuudessaan, ei käyttöarvojen, vaan vaihtoarvojen tuotantoon. Lasitehtaissa, paperitehtaissa, rautatehtaissa jne. ei voida tuottaa ammattikuntamaisesti. Ne vaativat massatuotantoa, menekkiä yleisillä markkinoilla, rahaomaisuutta yrittäjän puolena (ei niin, että hän ikään kuin loisi ehdot, subjektiiviset ja objektiiviset; mutta vanhojen omaisuussuhteiden ja tuotantosuhteiden vallitessa näitä ehtoja ei voida koota yhteen).
Maaorjuussuhteiden hajoaminen, niin kuin manufaktuurin ilmaantuminen muuttavat sitten vähitellen kaikki työnhaarat pääoman hallitsemiksi. Kaupungeissa itsessäänkin on ammattikuntien ulkopuolella olevassa päiväläisten, aputyöläisten jne. joukossa yksi elementti varsinaisen palkkatyön muodostamista varten.
[V–15] Kun siis olemme nähneet, että rahan muuttuminen pääomaksi edellyttää historiallista prosessia, joka on erottanut työntekijästä työn objektiiviset ehdot, itsenäistänyt ne työläistä vastaan — niin toisaalta kerran syntyneellä pääomalla ja sen prosessilla on se vaikutus, että se alistaa itselleen kaiken tuotannon ja kehittää ja toteuttaa kaikkialla työn ja omaisuuden välisen, työn ja työn objektiivisten ehtojen välisen eron. Kehittelyn edetessä osoittautuu, miten pääoma tuhoaa käsityön, työtä tekevän pienen maaomaisuuden jne. ja jopa itsensä muodoissa, joissa se ei esiinny työn vastakohtana — pienessä pääomassa ja vanhojen tuotantotapojen (tai niiden pääoman perustalla uudelleen syntyneiden muotojen) ja pääoman klassisen, adekvaatin tuotantotavan välisissä väli- ja sekamuodoissa.
Ainoa kasaaminen, mikä on edellytetty pääoman synnyssä, on rahaomaisuuden kasaaminen, rahaomaisuuden, joka sinänsä tarkasteltuna on läpikotaisin tuottamaton, koska se on peräisin vain kierrosta ja kuuluu siihen. Sisäiset markkinat pääoma muodostaa nopeasti siten, että se tuhoaa kaikki maaseudun sivuelinkeinot, siis kehrää ja kutoo kaikille, vaatettaa kaikki jne., lyhyesti sanoen saattaa aikaisemmin välittöminä käyttöarvoina luodut tavarat vaihtoarvojen muotoon, — prosessi, joka tapahtuu itsestään työläisten maasta ja tuotantovälineiden omistuksesta (olipa sillä sitten vaikka riippuvuussuhteen muoto) erottamisen nojalla.
Kaupunkilaisessa käsityössä, vaikka se perustuukin olennaisesti vaihtoon ja vaihtoarvojen luomiseen, on tuotannon päätarkoitus ylläpito käsityöläisenä, käsityöläismestarina, siis käyttöarvo; ei rikastuminen, ei vaihtoarvo vaihtoarvona. Tuotanto on niin ollen kauttaaltaan alistettu tietylle edellytetylle kulutukselle, tarjonta kysynnälle, ja laajenee vain hitaasti.
| * | * | |
| * |
Kapitalistien ja palkkatyöläisten tuotanto on siis yksi pääoman arvonlisäysprosessin päätuote. Tavanomainen poliittinen taloustiede, joka pitää silmällä vain tuotettuja esineitä, unohtaa tämän täydellisesti. Kun tässä prosessissa esineellistetty työ on samalla asetettu työläisen ei-esineellisyytenä, työläistä vastassa olevan subjektiviteetin esineellisyytenä, hänelle vieraan tahdon omaisuutena, on pääoma välttämättä samalla kapitalisti, ja eräiden sosialistien ajatus, että tarvitsemme pääomaa, mutta emme kapitalisteja,[225] on läpikotaisin väärä. Pääoman käsitteessä on asetettu, että työn objektiiviset ehdot — ja nämä ovat työn oma tuote — omaksuvat työtä vastaan henkilöllisyyden, eli että, mikä tarkoittaa samaa, ne on asetettu työläiselle vieraan henkilön omaisuudeksi. Pääoman käsite sisältää kapitalistin.
Tämä erehdys ei silti ole mitenkään sen suurempi kuin esimerkiksi kaikkien niiden filologien erehdys, jotka puhuvat pääomasta antiikin aikana, roomalaisista, kreikkalaisista kapitalisteista. Tämä on vain toinen ilmaus sille, että työ oli Roomassa ja Kreikassa vapaata, mitä herrat tuskin haluaisivat väittää. Se, että me nykyään emme ainoastaan nimitä amerikkalaisia plantaasinomistajia kapitalisteiksi, vaan että he myös ovat niitä, perustuu siihen, että he ovat olemassa poikkeusilmiönä vapaaseen työhön perustuvien maailmanmarkkinoiden puitteissa.
Jos kysymys on sanasta pääoma, jota antiikin kansoilla ei esiinny,[226] niin Aasian ylätasangoilla vielä laumoineen vaeltavat paimenet ovat suurimpia kapitalisteja, koska pääoma tarkoittaa alunperin karjaa, minkä vuoksi Etelä-Ranskassa pääoman puutteen takia usein solmittuja vuokrasopimuksia nimitetään suorastaan poikkeuksellisesti Bail de bestes à Chaptel.[228] Jos sallitaan huono latina, niin meidän kapitalistimme, Capitales Homines[229] olisivat sellaisia »qui debent censum de capite».[230]
Pääoman käsitteenmäärityksessä ilmaantuu vaikeuksia, joita rahan kohdalla ei esiintynyt. Pääoma on olennaisesti kapitalisti; samanaikaisesti taas kapitalistista eroava hänen olemassaolonsa elementti tai tuotanto yleensä on pääoma. Siten havaitsemme edempänä, että pääomalle alistuu paljon sellaista, mikä ei näytä kuuluvan siihen sen käsitteen mukaan. Pääomaa esimerkiksi lainataan. Sitä kasataan jne. Kaikissa näissä ilmaisuissa se näyttää olevan pelkkä esine ja lankeavan täysin yhteen sen aineen kanssa, josta se koostuu. Tämä ja muut seikat saavat kuitenkin selityksensä kehittelyn kuluessa.
(Sivumennen pantakoon pilana merkille: kunnon Adam Müller, joka käsittää kaikki kuvaannolliset puhetavat hyvin mystisesti, on myös kuullut elävästä pääomasta tavallisessa elämässä kuolleen vastakohtana ja perustelee sen nyt teosofisesti.[231] Kuningas Athelstan voisi valistaa häntä tässä: Reddam de meo proprio decimas Deo tam in Vivente Capitali (elävänä karjana), quam in mortuis fructibus terrae (kuolleina maan hedelminä).[232]
Raha pysyy aina samana muotona samassa substraatissa; ja se voidaan siten helpommin käsittää pelkäksi esineeksi. Mutta sama tavara, raha jne. voi esittää pääomaa tai tuloa jne. Niinpä jopa taloustieteilijöille on selvää, että tässä muodossa raha ei ole mitään kouriintuntuvaa; vaan että sama esine voi olla alistettu milloin pääoman määritykselle, milloin jollekin toiselle ja vastakkaiselle määritykselle, ja sen mukaan on tai ei ole pääomaa. Pääoma on siten ilmeisesti suhde ja voi olla vain tuotantosuhde. [V–15]
| * | * | |
| * |
[V–16] {Edellä esitettyyn on lisättävä vielä seuraava huomautus:
{Vastikkeiden vaihto, joka näyttäisi edellyttävän omistusoikeutta oman työn tuotteeseen ja näin ollen näyttäisi asettavan identtisiksi työn kautta tapahtuvan haltuunoton, ts. omaksi tekemisen todellisen taloudellisen prosessin, ja objektivoidun työn omistuksen (se mikä ilmeni aikaisemmin reaalisena prosessina, esiintyy tässä juridisena suhteena, ts. se tunnustetaan tuotannon yleiseksi ehdoksi ja niin ollen se tunnustetaan lakina, esiintyy yleisen tahdon ilmauksena), tämä vastikkeiden vaihto muuttuu vastakohdakseen, näyttäytyy välttämättömän dialektiikan nojalla työn ja omistuksen absoluuttisena erona, ja johtaa vieraan työn anastamiseen ilman vaihtoa, ilman vastiketta. Vaihtoarvoon pohjautuva tuotanto, jonka pinnalla vastikkeiden mainittu vapaa ja tasavertainen vaihto tapahtuu, on perustaltaan vaihtoarvona otetun esineellistyneen työn vaihtamista käyttöarvona otettuun elolliseen työhön; tai toisin ilmaistuna se on työn suhde objektiivisiin ehtoihinsa — ja niin muodoin työn itsensä luomaan objektiivisuuteen — kuin vieraaseen omaisuuteen: se on työn luovuttamista, vieraantumista [Entäusserung]. Toisaalta vaihtoarvon ehtona on, että se mitataan työajalla ja että näin ollen arvon mittana on elollinen työ, ei arvo. Kuvitellaan virheellisesti, että kaikissa tuotantomuodoissa ja siis kaikissa yhteiskunnissa tuotanto perustuisi pelkän työn [blosse Arbeit] vaihtamiseen työhön. Niissä eri muodoissa, joissa työ suhtautuu tuotantoehtoihinsa kuin omaan omaisuuteensa, ei työläisen uusintaminen suinkaan ole pelkän työn määräämää, sillä työläisen suhtautuminen tuotantoehtoihin kuin omaisuuteensa ei ole hänen työnsä tulos, vaan sen edellytys. Tämä on selvää maanomistuksen kannalta; ammattikuntalaitoksen osalta on myös myönnettävä,että se erityinen omistuslaji, jonka työ tässä konstituoi, ei perustu pelkkään työhön eikä työn vaihtoon, vaan työläisen objektiiviseen yhteyteen tietyn yhteiskunnallisen yhteisön kanssa ja tiettyihin ehtoihin, jotka hän kohtaa jo valmiissa asussa ja joista hän lähtee omana perustanaan. Nämä ehdot ovat myös työn tuotteita, maailmanhistoriallisen työn, yhteiskunnallisen yhteisön työn tuotteita, tulosta yhteisön historiallisesta kehityksestä, joka ei lähde erillisten yksilöiden työstä eikä heidän töittensä vaihdosta. Tästä syystä pelkkä työ ei olekaan [tuotteen] realisoinnin [Verwertung] edellytys. Sellainen tilanne, jossa vaihdetaan pelkkää työtä työhön — joko välittömän elollisen työn muodossa tai tuotteen muodossa — edellyttää työn irrottamista työn alkuperäisestä kasvamisesta kiinni objektiivisten ehtojensa kanssa, ja tämän johdosta työ ilmenee yhtäältä pelkkänä työnä ja toisaalta työn tuote esineellistyneenä työnä saa vastakohtana [elolliselle] työlle täysin itsenäisen olemassaolon arvona. Työn vaihtamisella työhön — näennäisesti työläisen omistuksen ehto — on perustanaan työläisen omistamattomuus.}
(Se vieraantumisen [Entfremdung] äärimmäinen muoto, jossa työ, tuottava toiminta pääoman ja palkkatyön välisen suhteen puitteissa ilmenee omiin ehtoihinsa ja omaan tuotteeseensa nähden, on välttämätön välivaihe ja tästä syystä se an sich[233] sisältää — joskin vain nurin kääntyneessä, päälaelleen asetetussa muodossa — jo kaikkien tuotannon rajoittuneiden edellytysten hajoamisen, ja sen lisäksi se vielä luo ja synnyttää tuotannon ehdottomat edellytykset ja näin ollen täydet materiaaliset edellytykset yksilön tuotantovoimien totaaliselle, universaaliselle kehitykselle. Niitä tutkitaan jäljempänä.) [V–16]
[1] Pääomaa koskeva luku muodostaa II—VII vihkon perussisällön vuosien 1857–1858 käsikirjoituksessa. Alunperin II vihkossa sen otsikkona oli Luku rahasta pääomana (Das Kapitel vom Geld als Kapital), myöhemmissä vihkoissa se on Luku pääomasta. Toim.
[2] Vrt. samankaltaista kohtaa Poliittisen taloustieteen arvostelun 1. vihkossa (Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 150). Toim.
[3] Ks. tämän teoksen I osan s. 75–88. Toim.
[4] Vaihdon alussa sen luontainen sisältö »eroaa vielä kokonaan taloudellisesta suhteesta, koska se käy vielä välittömästi yksiin sen kanssa». Tätä päätelmää Marx kehitteli Poliittisen taloustieteen arvostelussa väittäen, että alkuperäisenä vaihtomuotona olevan suoran vaihtokaupan oloissa »vaihtoarvo ei saa mitään itsenäistä asua, vaan on vielä välittömästi sidottu käyttöarvoon». Vaihdon tällä kehitysasteella käyttöarvot muodostavat rikkauden sisällön, joka on »välinpitämätön» sen yhteiskunnallisen muodon suhteen. »Käyttöarvo, joka on tällä tavoin yhdentekevä taloudellisen muodonmäärityksen suhteen... ei kuulu poliittisen taloustieteen tutkimusalaan» (Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 39, 16). Toim.
[5] — päinvastoin. Toim.
[6] — itse asiassa. Toim.
[7] Työn tuotteet ja työ jne. eivät tässä vielä lainkaan eroa toisistaan,[8] vaan ne ovat olemassa vain tavaroiden muodossa, tai kuten herra Bastiat haluaa Saytä seuraten sanoa, palvelusten muodossa. Bastiat kuvitelee ottavansa pitkän edistysaskelen verrattuna klassisen englantilaisen koulukunnan taloustieteilijöihin kun hän palauttaa vaihtoarvon taloudellisen määrityksen sen luonnolliseen sisältöön, tavaraan [käyttöarvona] tai palvelukseen, ts. kun hän ei kykene määrittelemään vaihtoarvon taloudellista suhdetta sellaisenaan. Ja kuitenkin englantilaisen klassisen koulukunnan taloustieteilijät pystyivät määrittämään tuotantosuhteet sellaisinaan, niiden määritteisyydessä, niiden puhtaassa muodossa.[9] Toim.
[8] Käsiteltävän yksinkertaisen tavaratalouden oloissa työn vaihtoarvo (tutkimuksensa tuossa vaiheessa Marx puhui vielä työn arvosta) ja työn tuotteiden arvo ovat yhtä suuria. Poliittisen taloustieteen arvostelussa Marx osoitti, että pääoman tutkimuksen tulee selvittää se ongelma, »kuinka tuotanto johtaa pelkän työajan nojalla määritetyn vaihtoarvon pohjalla siihen tulokseen, että työn vaihtoarvo on pienempi kuin työn tuotteen vaihtoarvo» (Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 53. Toim.
[9] Sayn, Bastiatin ym. taloustieteilijöiden käsityksistä palvelus-kategoriasta ks. Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 26, 457 ja Pääoma, 1. osa, s. 181. Sekä suorassa vaihtokaupassa että tavaran rahallisessa kiertokulussa toteutuvan koko tavaranvaihdon Bastiat supisti »palvelusten» keskinäiseksi vaihdoksi, sillä hän tarkoitti maanviljelijän, leipurin, suutarin, kutojan, koneenrakentajan, opettajan, lääkärin, asianajajan ym. palveluksia. Ks. Bastiat, Harmonies économiques, s. 87–169. Toim.
[10] Itsessään heijastuminen on Hegelin filosofian termi, joka tarkoittaa jonkin käsitemäärityksen käänteistä heijastumista itsessään. Toim.
[11] — orja. Toim.
[12] Kyseessä ovat Bysantin keisarin Justinianus I:n Instituutiot, jotka muodostavat roomalaisen oikeuden lakikokoelman (Corpus juris civilis) ensimmäisen osan, tarkemmin kohdat I, 8, 1 ja II, 9, 3. Toim.
[13] Tämän rappeutuneen uusimman taloustieteen ja sen typeryyden, teeskennellyn dialektiikan, kunnianarvoisan koppavuuden, naurettavan itsetyytyväisen latteuden ja historian prosessien täydellisen ymmärtämättömyyden klassisena edustajana voidaan pitää Frederick Bastiatia, sillä amerikkalainen Carey korostaa sentään tiettyjen amerikkalaisten olojen eroa eurooppalaisista.
[14] — terve järki. Toim.
[15] Bastiat, Harmonies économiques, 2. painos, Pariisi 1851. Toim.
[16] — itse asiassa. Toim.
[17] Marx tarkoittaa Bastiatin sellaisia vastustajia kuin Proudhonia ja tämän seuraajaa Chevéta, jotka vuosina 1849–1850 polemisoivat Bastiatin katsomuksia vastaan seitsemän avoimen kirjeen välityksellä. Nämä kirjeet ynnä Bastiatin seitsemän vastauskirjettä julkaistiin vuonna 1850 erillisenä kirjasena otsikolla Gratuité du crédit. Discussion entre M. Fr. Bastiat et M. Proudhon (Pariisi 1850). Toim.
[18] Say, Traité d'économie politique, s. 428–430, 478–480. Toim.
[19] Ks. tämän teoksen I osan s. 173. Toim.
[20] Samoin kuin vaihtoarvo (ts. kaikki tavaroiden suhteet vaihtoarvoina) ilmenee rahassa esineenä, myös vaihtoarvoja luovan toiminnan, työn määritykset ilmenevät pääomassa esineellisessä muodossa.
[21] — itse asiassa. Toim.
[22] — maatilojen pakkomyynti. Toim.
[23] Ks. Ricardo, On the Principles of Political Economy, and Taxation, s. 327–499. Toim.
[24] — erottelua ilman eroa. Toim.
[25] — sinänsä. Toim.
[26] — ideaalisesti, ajatuksellisesti. Toim.
[27] — päinvastoin. Toim.
[28] — »sinänsä», mahdollisesti, piilevästi, potentiaalisesti. Toim.
[29] Eikö arvo pitäisi käsittää käyttöarvon ja vaihtoarvon ykseytenä? Eikö itsessään ja sinänsä arvo sellaisenaan ole jotakin yleistä suhteessa käyttöarvoon ja vaihtoarvoon sen erityisinä muotoina? Onko tällä merkitystä taloustieteessä? Käyttöarvo edellytetään myös yksinkertaisessa vaihdossa eli puhtaassa vaihdossa. Mutta kun tässä tapauksessa vaihto tapahtuu juuri vain molempien puolien taholta tulevan tavaran käytön tähden, ei käyttöarvoa, ts. sisältöä, tavaran luonnollista erityisyyttä sellaisenaan ole olemassa taloudellisena muotomäärityksenä. Tavaran muotomäärityksenä on päinvastoin vaihtoarvo. Tämän muodon ulkopuolelle jäävä sisältö on yhdentekevä; se ei ole tämän suhteen sisältö sikäli kuin suhde on yhteiskunnallinen suhde. Mutta eikö tämä sisältö sellaisenaan kehity tarpeiden ja tuotannon järjestelmässä? Eikö käyttöarvo sellaisenaan tunkeudu itse muotoon tekijänä, joka määrää itse taloudellisen muodon, esimerkiksi pääoman ja työn suhteessa, työn eri muodoissa? Maanviljelyssä, teollisuudessa jne., maankorossa? Entä vuodenaikojen vaikutus raaka-aineiden hintoihin jne.? Jos poliittisessa taloustieteessä olisi vain vaihtoarvolla sellaisenaan osa näyteltävänä, kuinka voisi myöhemmin tulla mukaan sellaisia elementtejä, jotka koskevat yksinomaan käyttöarvoa — esimerkiksi siinä tapauksessa, että pääoma on raaka-ainetta. Mistä maaperän fyysinen laatu ilmaantuu yhtäkkiä Ricardolle kuin salama kirkkaalta taivaalta? jne. Sana »tavara» (saksan kielessä ehkä Güter, hyödykkeet, erotukseksi sanasta Ware, tavara, kuten ranskan kielessä erotetaan denrée ja marchandise?) sisältää suhteen. Hinta ilmenee tavaran puhtaasti muodollisena määrityksenä. Tämän kanssa ei ole lainkaan ristiriidassa että vaihtoarvo on vallitseva määritys. Mutta käyttö ei tietenkään lopu siitä että se on vain vaihdon määrittämä; vaikkakin se saa luonnollisesti suuntansa tästä. Tätä on joka tapauksessa tutkittava tarkoin arvoa koskevassa tutkimuksessa, eikä sitä pidä suoraan abstranoiaa, kuten Ricardo tekee, eikä pidä menetellä kuten typerä Say, joka tärkeilee edellyttämällä sanaa »hyödyllisyys». Missä määrin käyttöarvo jää ennalta edellytettynä aineksena, materiaalina poliittisen taloustieteen ja taloustieteellisten muotomääritysten ulkopuolelle ja missä määrin se sisältyy taloustieteeseen — se selviää ja sen on selvittävä ennen muuta muokattaessa, kehitettäessä eri jaksoja. Proudhonin hölmöilyistä katso »Filosofian kurjuus»[30]. Eräs asia on joka tapauksessa selvä: vaihdossa (kierrossa) meillä on tavara — käyttöarvo — hintana; on itsestään selvää että tavara on hintansa ulkopuolella tavara, käyttöesine. Molemmat määritykset eivät joudu lainkaan keskinäissuhteeseen paitsi sikäli että erityinen käyttöarvo ilmenee tavaran luonnollisena rajana ja niin ollen asettaa — joskin vain muodollisesti — rahan, ts. tavaran vaihtoarvon, joksikin itse tavaran ulkopuolella samalla rahassa olevaksi. Raha itse on tavara, sillä on substanssinaan jokin käyttöarvo.
[30] Ks. Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 153–164. Toim.
[31] Boisguillebert, Dissertation sur la Nature des Richesses de l'Argent et des Tributs. Kokoelmassa Économistes financiers du XVIII-e siècle, s. 399. Ks. Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 118; Marx, Pääoma, 1. osa, s. 136. Boisguillebertilla on sanonta »précis de toutes les denrées» (kaikkien tavaroiden vastike). Toim.
[32] Poimittuaan noin maalis–huhtikuussa 1845 Brysselissä yhteen muistivihkoistaan otteita Storchin tutkielmasta Cours d'économie politique (I osa, Pariisi 1823), Marx teki seuraavan johtopäätöksen Storchin järkeilyistä sivulla 154: »Die menschliche Industrie nur produktiv wenn sie einen hinreichenden Wert produziert um die Produktionskosten zu ersetzen... eigentlich ist diese Reproduktion nicht ausreichend: sie müsste produzieren une valeur en sus.» Toim.
[33] Vrt. s. 205. Toim.
[34] Smithin käsityksiä tuottavasta ja tuottamattomasta työstä Marx eritteli yksityiskohtaisesti Lisäarvoteorioissa (MEW, 26.1, s. 122–146). Toim.
[35] Storchin, Seniorin ym. antamista tuottavaa ja tuottamatonta työtä koskevista tulkinnoista ks. MEW, 26.1, s. 147–272. Toim.
[36] Tuottavaa ja tuottamatonta työtä Marx tarkasteli yksityiskohtaisesti Lisäarvoteorioissa (MEW, 26.1, s. 122–277 ja Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 441–466). Toim.
[37] Asetettu (das Gesetzte) on Hegelin filosofian termi, joka tarkoittaa jotain määräytyvää erotukseksi määräytymättömyydestä, alkuperäisestä, primaarisesta, jotain, minkä premissit ovat muualla kuin itsessään. Verrattakoon siihen, miten tätä sanaa käytti Marx: »Käyttöarvona tavara on jotain itsenäistä. Arvona taas se on vain jotain asetettua, mikä määräytyy ainoastaan sen suhteesta yhteiskunnallisesti välttämättömään samansuuruiseen yksinkertaiseen työaikaan» (MEW, 26.3, s. 126). Toim.
[38] — varaton vuokraviljelijä, verrattavissa torppariin. Toim.
[39] Steuart, An Inquiry into the Principles of Political Oeconomy, I nidos, 1. kirja, XVI luku, ks. erikoisesti s. 103, 105. Toim.
[40] Wakefieldin siirtomaateoriaa Marx tarkasteli Pääoman 1. osan XXV luvussa. Toim.
[41] Käsikirjoituksessa on Arbeitsvermögen. Vuosien 1857–1859 käsikirjoituksissa Marx käytti useimmiten tätä termiä eikä Arbeitskraft-termiä, jota hän käytti kerran vielä Palkkatyö ja pääoma -teoksessa (Marx— Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 2. osa, s. 401) ja muutaman kerran vuosien 1861–1863 käsikirjoituksessa. Pääoman 1. osassa Marx käytti näitä termejä samanarvoisina: »Unter Arbeitskraft oder Arbeitsvermögen verstehen wir den Inbegriff der physischen und geistigen Fähigkeiten, die in der Leiblichkeit, der lebendigen Persönlichkeit eines Menschen existieren und die er in Bewegung setzt, so oft er Gebrauchswerte irgend einer Art produziert» (Työvoimalla eli työkyvyllä tarkoitamme kaikkia niitä ruumiillisia ja henkisiä kykyjä yhteensä, jotka ihmisellä on ruumiillisessa olemuksessaan elävässä persoonallisuudessaan ja jotka hän panee liikkeelle joka kerta kun hän tuottaa jonkinlaisia käyttöarvoja) (s. 159). Toim.
[42] — laji. Toim.
[43] Työpalkka-jaksossa on käsiteltävä sitä usein viime aikoina omahyväisesti esitettyä vaatimusta, että työläisille on annettava tietty osuus voitosta; siinä on kyse joko erityispalkkiosta, joka voi täyttää tavoitteensa vain poikkeuksena säännöstä ja joka maininnan arvoisen käytännön tasolla tosiasiassa rajoittuukin siihen että työnantajan edun nimessä ostetaan yksittäisiä valvojia, vahteja, apulaisia jne., jotka toimivat oman luokkansa etua vastaan; lyhyesti sanoen osuutta voitosta ei enää anneta tavallisille työläisille eikä se niin ollen koske enää yleistä suhdetta; tai sitten se on erityinen tapa vetää työläisiä nenästä ja pidättää osa heidän työpalkastaan yrityksen tilasta riippuvaisen voiton epävarmemmassa muodossa.
[44] Linguet'n katsomuksia Marx tarkasteli Lisäarvoteorioiden 7. luvussa (MEW, 26.1, s. 320–326). Toim.
[45] Ks. tämän teoksen I osan s. 217–220. Toim.
[46] Toisen vihkon viimeinen, 29. sivu ei ole säilynyt. Sen sisältö on pääteltävissä seuraavasta katkelmasta, jonka Marx on kirjoittanut kesällä 1861 vuosien 1857–1858 käsikirjoitusvihkoja koskeviin viittauksiinpa (»Referaten zu meinen eigenen Heften»): »Pääoma on työläistä vastassa vain esineellisenä valtana. Sillä ei ole henkilökohtaista luonnetta. Se eroaa palveluksen tekemisestä. Työläisen tavoitteena pääoman kanssa käymässään vaihdossa on kulutus. Työläisen on aloitettava aina uudelleen alusta. Työ työläisen pääomana». Miten kadonneen sivun teksti päättyy, siitä ks. alaviite [47]. Toim.
[47] Kahdeksannelta sivulta lähtien III vihkon teksti on II vihkon jatkoa. Sivun ensimmäisen virkkeen alku oli II vihkon sivulla 29, joka ei ole säilynyt. III vihkon seitsemällä alkusivulla on muutama kuukausi aiemmin kirjoitettu hahmotelma Bastiat ja Carey (1. osa, s. 23–33).
Kadonneen sivun tekstin Märx kirjoitti uudestaan vuosien 1861–1863 käsikirjoituksen II vihkon A-sivulle. Se kuuluu näin: »Tässä vaihdossa työläinen saa tosiaankin rahaa ainoastaan lanttina, ts. saa ainoastaan rahalla hankkimiensa elämisen tarvikkeiden ohimenevän muodon. Työläiselle vaihdon tarkoituksena ovat elämisen tarvikkeet, ei rikkaus. Työvoimaa sanotaan työläisen pääomaksi siinä mielessä, että se on varanto, jota työläinen ei hävitä jollain yksittäisellä vaihdolla, vaan pystyy aina, koko työläisenä elämisensä ajan toistamaan tuon vaihdon. Tätä vastaavasti olisi pääomaa kaikki, mikä muodostaa saman subjektin toistuvien prosessien varannon.» Toim.
[48] — ikiliikkuja. Toim.
[49] Englannin työläiset taistelivat lakisääteisen kymmentuntisen työpäivän puolesta 1700-luvun lopulta alkaen. 1830-luvulla tähän taisteluun liittyivät proletariaatin laajat joukot. Vain nuorukaisiin ja naisiin pätevän 10-tuntista työpäivää koskevan lain parlamentti hyväksyi 8. kesäkuuta 1847. Englannin työväen taistelua normaalityöpäivän puolesta Marx tarkasteli yksityiskohtaisesti Pääoman 1. osan VIII luvussa. Toim.
[50] Ks. tämän teoksen I osan s. 217–220, 222. Toim.
[51] — potentiaalisesti. Toim.
[52] Vertaa samankaltaiseen kohtaan Pääomassa: »Työväline on olio tai sellaisten olioiden yhdistelmä, joita työmies sovittaa itsensä ja työn esineen väliin ja jotka esiintyvät hänen tähän esineeseen kohdistamansa toiminnan johdattimina» (1. osa, s. 169). Toim.
[53] Kirjansa Richesse ou pauvreté sivulla 16 Cherbuliez sanoo: »Pääomaa ovat raaka-aine, välineet, elämisen tarvikkeiden varanto [approvisionnement].» Ks. myös MEW, 26.3, s. 354–389. Toim.
[54] Itseään varten oleva, itselleen olennainen (Fürsichsein, Fürsichseiendes) ovat Hegelin filosofian termejä, jotka tarkoittavat kaikkea kiinnittynyttä, jokseenkin umpeutunutta ominaisuutta. Toim.
[55] Lisäarvoteorioiden Thomas Hodgskinille omistamassaan osastossa Marx luonnehti yleisesti englantilaisten sosialistien tuosta katsomuksesta antamia tulkintoja (MEW, 26.3, s. 290–291). Englantilaista sosialistia John Brayta koskevassa keskeneräisessä osastossa (s. 315–316) Marxlainasi Brayn kirjaa Labour's Wrong and Labour's Remedy (s. 59). »Ei kapitalisti vaan pääoma on olennaisen tärkeä tuottajien toimille. Pääoman ja kapitalistin välillä on yhtä suuri ero kuin laivan rahdin ja sen mukana matkaavan rahtikirjan välillä.» Toim.
[56] Marx tarkoittaa pääosaltaan ilman tekijän nimeä julkaistua Hodgskinin kirjasta Labour Defended against the Claims of Capital; or the Unproductiveness of Capital Proved, jossa todistellaan pääoman »tuottamattomuutta» .Marx eritteli kirjasta Lisäarvoteorioissa (MEW, 26.3, s. s. 259–308. Toim.
[57] Ks. Smithin An Inquiry into the Nature... -teoksen toisen kirjan III lukua. Toim.
[58] Marx viittaa Seniorin tutkielmaan Principes fondamentaux de l'économie politique (s. 197–206). Hän arvosteli Seniorin vulgaareja käsityksiä tuottavasta ja tuottamattomasta työstä Lisäarvoteorioiden erikoisosastossa (MEW, 26.1, s. 259–264). Toim.
[59] Myöhemmin, Lisäarvoteorioissa Marx tarkasteli tätä esimerkkiä yksityiskohtaisemmin ja osoitti, että »pianotehtailijan työläinen on tuottava työntekijä... Oletetaan päinvastoin, että ostan itse kaikki pianoon tarvittavat aineet (tai jopa olkoot nuo aineet itse työläisellä) ja sen sijaan että ostaisin pianon kaupasta, annan työläisen toimeksi valmistaa se kotonani. Tällöin pianontekijä on tuottamaton työmies, sillä hän vaihtaa työnsä suoraan tuloihini» (MEW, 26.1, s. 130).
Samalla Marx osoitti, että »laulajatar, joka myy lauluaan omaan laskuunsa, on tuottamaton työläinen. Mutta sama laulajatar, kun hänet on kiinnittänyt yrittäjä, joka tehdäkseen rahaa antaa hänen laulaa, on tuottava työläinen, sillä hän tuottaa pääomaa... Lajiltaan sama työ voi olla tuottavaa tai tuottamatonta» (Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 454). Toim.
[60] Marx viittaa X muistivihkonsa sivuun 40, jolla on tekstissä mainittu lainaus Malthusin kirjasta Principles of Political Economy (s. 47). Todellisuudessa lainatut sanat kuuluvat kirjan postuumipainoksen toimittajalle. Toim.
[61] — »itsessään», mahdollisuutena, piilevästi, potentiaalisesti. Toim.
[62] — yhden substanssin muuttuminen toiseksi. Toim.
[63] Ks. Ricardo, On the Principles of Political Economy, and Taxation (s. 334–337). Ricardon käsityksiä pääoman tuottamattomuudesta Marx tarkasteli Lisäarvoteorioissa (MEW, 26.2, s. 463–464; 26.3, s. 259–260). Ks. myös J. G. L. Simonde de Sismondi, Études sur l'économie politique (I nidos, Bryssel 1837, s. 22). Toim.
[64] Ks. Ricardo, On the Principles of Political Economy, and Taxation, s. 327–499. Toim.
[65] Ks. Say, Traité d'économie politique, II nidos, s. 425, 429. Toim.
[66] Sanat »le travail produit, le capital vaut» (pääomalla on arvo, työ taas tuottaa) ovat Proudhonin kirjassa Système des contradictions économiques, ou Philosophie de la misère (I nidos, s. 61). Marx mainitsi ne (»työ tuottaa, pääoma on arvo») Filosofian kurjuudessa (Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 2. osa, s. 175). Toim.
[67] Ks. alaviite [17] mainitun kirjasen s. 177–181. Vrt. tämän teoksen I osaan, s. 201–202. Toim.
[68] Kantin termistön mukaan analyyttiseksi sanotaan sellaista väittämää, jossa predikaatti ainoastaan selittää väittämän subjektin sisältöä. Synteettisissä väittämissä taas predikaatti lisää subjektiin ominaisuuden, joka ei sisälly subjektiin. Toim.
[69] Tässä samoin kuin edellisessä virkkeessä Marx käytti tuotantokustannukset-termiä merkityksessä »tavaran arvonsa suuruiset immanentit tuotantokustannukset eli sellaiset, jotka vastaavat tavaran tuottamiseen tarvittavan työajan kokonaissummaa» (MEW, 26.3, s. 76). Vuosien 1857–1859 käsikirjoituksissa Marx ei vielä erottanut selvästi arvoa (c + v + m) tuotantohinnasta (c + v + keskimääräinen voitto). Tuotantokustannukset-termin kolmenlaisesta käytöstä ks. myös mts. 74–79 ja Marx— Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 533. Toim.
[70] Tuotantohinta (Produktionspreis) tarkoittaa tässä samaa kuin edellisen virkkeen »vaihtoarvo tai tuotantokustannukset». Tuotantokustannukset-termiä on tässä käytetty merkityksessä »tavaran arvonsa suuruiset immanentit tuotantokustannukset eli sellaiset, jotka vastaavat tavaran tuottamiseen tarvittavan työajan kokonaissummaa» (ks. MEW, 26.3 s. 76 ja Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 533). Tuotantohinta-sanan tapaa jo 1840-luvun muistiinpanovihkoissa. Niinpä tehdessään muistiinpanoja Louis Sayn kirjasta Principales causes de la richesse ou de la misère des peuples et des particuliers Marx saksansi yhdessä vuoden 1845 Brysselin vihkoista Produktionspreis-sanalla Sayn sanonnan »coût de production, c'est-à-dire, le temps et la peine consacrés à les [sc. l'or et l'argent] extraire et à les affiner» (s. 32 Sayn kirjassa): tuotantokustannukset, so. aika ja työ, jotka on kulutettu niiden [kullan ja hopean] saamiseen maan uumenista ja puhdistamiseen. Toim.
[71] Marx käyttää tässä ensi kerran termiä lisäarvo (Mehrwert) merkitsemään sen alkuperäisen ennakolta määräytyvän arvon ylijäämää, jonka kapitalisti anastaa korvauksettomasti.
Ricardon seuraaja, englantilainen sosialisti William Thompson kirjassaan An Inquiry into the Principles of the Distribution of Wealth Most Conducive to Human Happiness (Lontoo 1824, s. 167, 169) käytti termiä surplus value (yliarvo). Kuten Engels osoitti, tämä termi tarkoitti ylivoittoa jota sai koneita soveltava kapitalisti verrattuna käsityöläiseen. Surplus value -termin ohella Thompson käytti termiä additional value (lisäarvo) merkitsemään koko luotavaa arvoa (v + m). Sitä paitsi Engels totesi, että »Ranskan jokapäiväisessä liike-elämässä on ammoisista ajoista ollut tavanomaisena sanonta plus-value tarkoittamassa arvon kaikkea sellaista lisäämistä, joka ei maksa mitään tavaroiden omistajalle» (MEW, 21, s. 501–506).
Yhdessä varhaisartikkeleistaan (lokakuu 1842) Marx käytti niin ikään Mehrwert-termiä merkitsemään sitä lisäarvoa, jota metsänomistajat hankkivat perimällä sakkoa metsävarkauksista (MEW, 1, s. 136, 139–140). Toim.
[72] Marx tarkoittaa VII lukua (Ulkomaankaupasta) Ricardon kirjassa On the Principles of Political Economy, and Taxation. Siinä on sanottu sivulla 131: »Laajentamalla ulkomaankauppaa ei voida mitenkään lisätä välittömästi arvojen summaa maassa.» Toim.
[73] — tuottamattomat tuotantokustannukset. Toim.
[74] Alaviitteessä [17] mainittuun kirjaan sisältyviä Proudhonin korkokäsityksiä Marx tarkasteli Lisäarvoteorioissa (Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 543–548). Toim.
[75] Ks. tämän teoksen I osan s. 174, 192, 195–200. Toim.
[76] Ks. tämän teoksen I osan s. 203–204. Toim.
[77] — sananmukaisesti: »Preussin kuninkaan puolesta», ts. turhan päiten. Toim.
[78] — Siinä kaikki. Toim.
[79] Ks. tämän teoksen I osan s. 29–33, 186–187. Toim.
[80] Marx tarkoittaa anonyymistä artikkelia Negroes and the Slave Trade (Neekerit ja orjakauppa), joka julkaistiin 21. marraskuuta 1857 »The Times»-sanomalehdessä »tietävän» (Expertus) ihmisen toimittajalle lähettämänä kirjeenä.
»The Times», suurin englantilainen vanhoillissuuntainen päivälehti, joka on perustettu Lontoossa vuonna 1785. Toim.
[81] Huhtikuussa 1851 kirjoittamissa Ricardon Principles of Political Economy -teoksen muistiinpanoissa (VIII vihko muistiinpanoja porvarillisten taloustieteilijöiden teoksista) Marx sanoi englantilaisten taloustieteilijöiden Ricardoon kohdistamasta arvostelusta seuraavaa: »Ricardon useimmat vastustajat, sellaiset kuin Wakefield, väittävät, ettei hän voi selittää [arvon] ylijäämää. Esimerkiksi tehtailija kuluttaa 30 puntaa raaka-aineeseen, 20 koneisiin, 50 työpalkkaan eli yhteensä 100 puntaa. Hän myy tavaransa 110 punnasta. Mistä ovat peräisin 10 puntaa?» Lisäarvon muodostumisen selityksen puuttumisen Ricardolla Marx pani merkille myös Lisäarvoteorioissa (MEW, 26.2, s. 406–419). Toim.
[82] Marx tarkoittaa Malthusin kirjaa The Measure of Value Stated and Illustrated. Marx analysoi Malthusin arvoteoriaa ja mm. arvosteli hänen kritiikkiään Ricardon oppia vastaan Lisäarvoteorioissa (MEW, 26.3, s. 7–35). Toim.
[83] Ks. Ricardo, On the Principles of Political Economy, and Taxation, s. 1–12. Toim.
[84] — työarvoteorian pohjalla. Toim.
[85] Mts. 60–61. Toim.
[86] Mts. 131–132. Toim.
[87] — Lausetta »die Schöpfung des Mehrwerts, die er in der Form der Rente» ei ole kirjoitettu käsikirjoituksessa loppuun asti. Toim.
[88] — itse asiassa. Toim.
[89] — Lauseen loppu puuttuu käsikirjoituksesta. Toim.
[90] Marx luonnehti fysiokraatteja »nykyisen kansantaloustieteen isiksi» Lisäarvoteorioissa (MEW, 26.1, s. 12). Toim.
[91] Marx tarkoittaa Smithin An Inquiry into the Nature... -teoksen toisen kirjan III lukua, jossa Smith tarkastelee tuottavaa työtä sekä väittää tuottavan työn aineellistuvan tavaraksi. Tätä tulkintaa Marx tarkasteli Lisäarvoteorioissa (MEW, 26.1, s. 130–146). Toim.
[92] Tämä johtuu siitä, että vaikkakin Smith käsittää työn arvoa luovaksi, hän käsittää kuitenkin itse työn käyttöarvoksi, itseään-varten-olevaksi tuottavuudeksi, inhimilliseksi luonnonvoimaksi yleensä (se erottaa hänet fysiokraateista), mutta ei käsitä sitä palkkatyöksi, ei sen spesifisessä muotomäärityksessä pääoman vastakohtana.
[93] — noidankehä. Toim.
[94] Ks. tämän teoksen I osan s. 257–258. Toim.
[95] Virke alkaa käsikirjoituksessa suoraan »dass»-sanalla. Toim.
[96] — »itsessään», mahdollisuutena, piilevästi, potentiaalisesti. Toim.
[97] Ks. tämän teoksen I osan s. 257–258. Toim.
[98] Sama, s. 255. Toim.
[99] Marx jättää tässä pysyvän pääoman arvon huomioonottamatta. Toim.
[100] Herrat tehtailijat ovat muutoin jatkaneet työpäivää myös yöllä; laki kymmentuntisesta työpäivästä; ks. Leonhard Hornerin selonteko. Itse työpäivä ei rajoitu luonnolliseen päivään, vaan sitä voidaan jatkaa pitkälle yöhön; tämä kuuluu työpalkkaa käsittelevään lukuun.[101]
[101] Pääoman 1. osassa Marx analysoi yksityiskohtaisesti kapitalistien pyrkimystä pidentää loputtomasti työpäivää. Hän tarkasteli Englannin tehdaslainsäädännön historiaa ja mm. kymmentuntisesta työpäivästä käytyä taistelua. Englannin työväenluokan aseman luonnehdintaan Marx käytti työläisten etuja puolustaneen ammattientarkastajan Leonard Hornerin laatimia selostuksia (ks. luvut VII, VIII, XIII). Toim.
[102] Tämä esimerkki voidaan esittää seuraavasti:
Ennen työn tuottavan voiman kaksinkertaistumista sanokaamme kahdeksantuntinen työpäivä jakautui 2 tuntiin välttämätöntä työtä ja 6 tuntiin lisätyötä (2v + 6m). Työn tuottavan voiman kaksinkertaistuttua sama työpäivä jakautuu 1 tuntiin välttämätöntä työtä ja 7 tuntiin lisätyötä (1v + 7m).
[103] Siinäpä se! Toim.
[104] — No niin. Toim.
[105] Ks. tämän teoksen I osan s. 244–249. Toim.
[106] Tutkielmansa On the Economy of Machinery and Manufactures sivuilla 160–162 Babbage tarkasteli raaka-aineen ja työn arvon keskinäistä suhdetta Venetsian kultasepäntuotannossa. Toim.
[107] Ks. tämän teoksen I osan s. 271. Toim.
[108] Marx tarkoittaa Eugène Dairen kommentteja kokoelmassa Économiste Financiers du XVIII-e siècle julkaisemaansa Boisguillebertin tutkielmaan (s. 419–420, huomautukset 1 ja 2. Ks. kirjallisuuden hakemistoa). Toim.
[109] Ks. Ricardo, On the Principles of Political Economy, and Taxation, s. 89–90. Toim.
[110] Pääoman kasautumista koskevia Ricardon katsomuksia Marx analysoi yksityiskohtaisesti Lisäarvoteorioiden XVII luvussa (MEW, 26.2, eritoten s. 535–547). Toim.
[111] Ks. tämän teoksen I osan s. 274–275. Toim.
[112] Ks. Ricardo, On the Principles of Political Economy, and Taxation, s. 325–328. Toim.
[113] — oikeastaan. Toim.
[114] [III–36] (Tarkasteltaessa rahaa sinänsä sitä ei pidä luonnehtia käyttöarvoksi eikä vaihtoarvoksi, vaan arvoksi. [III–36]
[115] Marx tarkoittaa taloustieteellisiä muistiinpanoja sisältävää vuoden 1851 vihkoa (VIII), jossa on mm. Ricardon kirjan On the Principles of Political Economy, and Taxation seikkaperäiset muistiinpanot ja niihin liittyvät Marxin kommentaarit (ks. MEW, 44, s. 81–136). Toim.
[116] Marx tarkoittaa Ricardon äsken mainitun kirjan VII lukua. Toim.
[117] Marx esittelee omin sanoin Ricardon kirjan (On the Principles of Political Economy, and Taxation) XX luvun alussa olevia päätelmiä. Toim.
[118] Marx viittaa VIII muistivihkonsa s. 39, 40, joilla on Ricardon kirjan Ulkomaankaupasta VII luvun alkua koskevia muistiinpanoja. Toim.
[119] Ks. Ricardo, On the Principles of Political Economy, and Taxation, s. 416–417. Toim.
[120] Marx tarkoittaa Malthusin kirjaa The Measure of Value Stated and Illustrated. Marx analysoi Malthusin arvoteoriaa ja mm. arvosteli hänen kritiikkiään Ricardon oppia vastaan Lisäarvoteorioissa (MEW, 26.3, s. 7–35). Toim.
[121] Ks. tämän teoksen I osan s. 274–276. Toim.
[122] Ks. tämän teoksen I osan s. 188–209. Toim.
[123] Ks. tämän teoksen I osan s. 158. Toim.
[124] Ks. tämän teoksen I osan s. 274–276, 285. Toim.
[125] — »itsessään», mahdollisuutena, piilevästi, potentiaalisesti. Toim.
[126] Tässä esimerkissä Marx lähtee siitä oletuksesta, että kapitaloitu lisäarvo kulutetaan kokonaan uuden työvoiman ostoon. Alempana hän arvioi tuollaisen oletuksen mahdottomaksi. Toim.
[127] Koroksi (Zins) Marx tulkitsee tässä koko sen voiton, jota saadaan sijoitetusta pääomasta. Toim.
[128] C (saksan kielen Capital-sanan alkukirjain; tässä noudatetaan 1800-luvun alkupuolen oikeinkirjoitusta) merkitsee tässä sijoitettua pääomaa. Toim.
[129] Z (alkukirjain saksan kielen sanasta Zins, korko) on tässä korkoa sijoitetulle pääomalle saadun kokonaisvoiton merkityksessä. Toim.
[130] Käsikirjoituksessa virke kuuluu näin: »Auf 140 aber 24 zuviel gerechnet (und dies ist der Unterschied von 220 zu 196), sind erst 1⁄5 vom 100 und 11⁄12 von 100 zuviel gerechnet; 1⁄5 vom 100 = 20 %; 11⁄12 vom 100 8 4⁄12 % oder 8 1⁄3 %; also zusammen 28 1⁄3 % zuviel» (K. Marx, Grundrisse der Kritik der politischen Ökonomie, Moskova 1939, s. 275–276). Epäselvyyden vuoksi virkkeen keskiosa on jätetty pois ja muussa tekstissä on korjattu laskuvirheet. Toim.
[131] Käsikirjoituksessa on alempana jätetty tilaa nähtävästi toista tapausta koskeville laskelmille. Kun noudatetaan siihenastista tekstiä, laskelmat olisivat seuraavanlaisia.
Toisessa tapauksessa alkuperäinen 80 taalerin pääoma koostuu 60:stä materiaaliin ja työvälineisiin kulutetusta taalerista ja 20:stä palkkaan kulutetusta taalerista; 3⁄4 pääomasta on kulutettu materiaaliin ja välineisiin, 1⁄4 työpalkkaan. Edelliset kolme neljäsosaa pääomasta eivät tuota mitään korkoa (ts. eivät tuota lainkaan lisäarvoa), jälkimmäinen neljännes tuottaa 300 prosenttia lisäarvoa. Kun se lasketaan koko pääoman suhteen, niin tämä on suurentunut vain 75 prosenttia.
Jos lisätty 60 taalerin pääoma kasvattaisi 300-prosenttisesti vain neljäsosansa, niin koko summaan tulisi lisää 45 taaleria, 60 + 45 = 105 taaleria. Tämä yhdessä 140 taalerin kanssa antaa summaksi 245 taaleria, mikä merkitsee 75 prosentin lisäystä 140 taaleriin.
Lisätyt 60 taaleria kasvoivat 300-prosenttisesti eli nelinkertaistuivat 240 taaleriksi. (Jos nelinkertaistuisi vain 60:n neljännes, niin voitto olisi 45 taaleria.) 60 taaleria 240:stä korvaavat työpalkkaan kulutetun pääoman, 180 taaleria on voittoa.
Näin ollen toisen tapauksen kaava on seuraava:
80C + 60Z + 60C + 180Z = 380;
ts. 140 taalerin pääoma tuottaa kokonaiskorkoa 240 taaleria. Toisin laskemalla saataisiin seuraava kaava:
80C + 60Z + 60C + 45Z = 245.
Pääoma olisi 140 taaleria ja sen tuottama kokonaiskorko 105 taaleria. Edellisessä kaavassa laskettiin ylettömän suuri korko: pääoman 60 taalerin ylikorko on 135 taaleria. Mutta 135 on 3⁄4 180 taalerista, joten pääoman 80 taalerin tavoin myös lisätyn pääoman 60 taaleria kasvoivat 300-prosenttisesti ainoastaan neljäsosaltaan ja koko lisätyn pääoman kasvu on vain kolme neljäsosaa eli 45 taaleria.
Ylitimme 60 taalerin pääoman tuottaman koron 135 taalerilla, jotka ovat tuon pääoman kolmen neljäsosan 300-prosenttisen kasvun tulos. Näin laskien 60 taaleria tuottaisi liikaa 225 % voittoa alkuperäisen 75 %:n asemesta, tuottaisi 135 taaleria, jotka ovat 60:n suhteen 225 %. Laskimme siis 60 taalerin pääoman tuottaneen korkoa liikaa 225 %, ja 140 taalerin pääoman tuottaneen liikaa 135 taaleria (jotka ovat 380:n ja 245:n erotus) eli kaikkiaan 96 3⁄7 prosenttia. Näin ollen 140 taalerin pääoman korkoylitys on vain 96 3⁄7 prosenttia eikä 225 (kuten 60 taalerin pääoman). Ylityksen erotus on 128 4⁄7 %, mikä vastaa sitä, että koko 140 taalerin pääomasta vain 60 taaleriin liitettiin liiat 135 taaleria. Toim.
[132] Marx käsitteli lisäarvon suhdeluvun sekoittamista voiton suhdelukuun (Careyllä ja muilla vulgaareilla taloustieteilijöillä) Pääomassa, 1. osa, s. 203–204; 3. osa, s. 155–156. Toim.
[133] Ks. MEW, 12, s. 448–449; Pääoma, 3. osa, s. 391–395. Toim.
[134] Pääoman kasautumisen laadullisesta rajasta ks. MEW, 26.3, s. 236–237. Toim.
[135] Virheet on tässä laitoksessa korjattu. Toim.
[136] Ks. Babbage, On the Economy of Machinery and Manufactures, Lontoo 1832, s. 16. Toim.
[137] Marx olettaa lisäarvon suhdeluvun pysyvän entisellään työvoiman kallistuttua (25 % pääoman I ja 33 1⁄3 % pääoman II suhteen). Tämä on mahdollista vain silloin, kun pidennetään vastaavasti työpäivää. Toim.
[138] Taaleri oli (Preussissa) 30 hopeagroschenia ja hopeagroschen 12 pfennigiä. Toim.
[139] Ks. Gratuité du crédit. Discussion entre M. Fr. Bastiat et M. Proudhon, Pariisi 1850, s. 127–132, 135–157, 288. Toim.
[140] — tosiasiassa. Toim.
[141] Ks. tämän teoksen I osan s. 272–276. Toim.
[142] Ks. tämän teoksen I osan s. 278–285. Toim.
[143] — itse asiassa. Toim.
[144] Ks. tämän teoksen I osan s. 274–276, 285, 297–302. Toim.
[145] Ks. tämän teoksen I osan s. 299–300. Toim.
[146] Kyse on Lauderdalen kirjan An Inquiry into the Nature and Origin of Public Wealth (Edinburgh ja Lontoo 1804) ranskannoksesta (ks. mainitun kirjallisuuden nakemistoa), s. 119–120. Vrt. MEW, 26.1, s. 236–237. Toim.
[147] Ks. tämän teoksen I osan s. 302–316. Toim.
[148] Marx esittelee tässä omin sanoin Ravenstonen kirjan Thoughts on the Funding System, and its Effects (s. 46) seuraavan kohdan: »Siellä missä kymmenen hengen elatukseen tarvitaan yhdeksän hengen työtä, vain 1⁄10 kokonaistuotteesta saattaa tulla maankoron osalle. Siellä missä yhden työ riittää viiden elatukseen, maankoron tai valtion muiden ainoastaan työn lisätuotteesta tyydytettävien vaatimusten osaksi tulee 4⁄5 tuotteesta. Edellinen tila oli nähtävästi Englannissa valloituksen aikoihin, jälkimmäinen taas on vallalla nykyään, sillä vain viidesosa väestöstä harjoittaa maanviljelyä.» Toim.
[149] — itse asiassa. Toim.
[150] — »itsessään», mahdollisuutena, piilevästi, potentiaalisesti. Toim.
[151] — itse asiassa, varsinaisesti . Toim.
[152] Marx tarkoittaa MacCullochin kirjan The Principles of Political Economy sivuja 165–192. Vulgaarien taloustieteilijöiden ja mm. MacCullochin pyrkimyksestä silotella kapitalistisen tuotannon ristiriitoja Marx puhuu yksityiskohtaisesti Lisäarvoteorioissa (Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 522, 540–543; MEW, 26.2, s. 495, 519–520, 529–530; 26.3, s. 114–115, 117–118, 168). Toim.
[153] Marx tarkoittaa niitä tuotannon ja kulutuksen, tarjonnan ja kysynnän, ostosten summan ja myyntien summan alituista ja välttämätöntä samansuuruisuutta koskevia mietelmiä, jotka Mill esitti kirjassaan Elements of Political Economy (s. 186–195). Tätä Millin ensi kerran kirjasessa Commerce Defended (Lontoo 1808) ilmaisemaa ja Sayn kannattamaa käsitystä Marx käsitteli Poliittisen taloustieteen arvostelun 1. vihkossa ja Lisäarvoteorioissa (Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 88— 90; MEW, 26.2, s. 493–495, 499–504, 532; 26.3, s. 84, 87–89, 99, 115–116). Toim.
[154] Marx tarkoittaa ns. pienen shillingin kannattajien (little Shilling men) Birminghamin koulukuntaa, jonka pani alulle birminghamilainen pankkiiri Thomas Attwood. Koulukunnan katsomukset on esitetty kirjassa The Currency Question. The Gemini Letters (Lontoo 1844), jonka anonyymejä tekijöitä olivat Thomas Wright ja John Harlow. He kutsuivat itseään Kaksosiksi (Gemini). Ks. myös Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 74; Pääoma, 1. osa, s. 215–216; 3. osa, s. 533–534, 554. Toim.
[155] Jean-Baptiste Say, Traité d'économie politique, 4. painos, 2. ndos, Pariisi 1819, s. 72, 74. Henri Storch, Considérations sur la nature du revenu national, Pariisi 1824, s. 126–159. Sayn ja Storchin käsityksiä tuotannon ja kulutuksen keskinäisistä suhteista Marx eritteli Pääoman 2. osassa, s. 143–144. Toim.
[156] Marx tarkoittaa Malthusin teoksia Principles of Political Economy Considered with a View to their Practical Application (s. 405, julkaisijan huomautukset); Definitions in Political Economy (s. 258–259) sekä Sismondin teosta Études sur l'économie politique (I nidos, s. 61). Toim.
[157] Ricardo, On the Principles of Political Economy, and Taxation, s. 80–85. Ricardon käsityksiä pääoman ylituotannosta Marx analysoi kriittisesti Lisäarvoteorioissa (MEW, 26.2, s. 469, 493–494, 496–497, 499–508, 529–530). Toim.
[158] Smith, An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations -teos varustettuna England and America -kirjan tekijän (Wakefield) laatimilla kommentaareilla (I nidos, Lontoo 1835, s. 244–246). Toim.
[159] — »itsessään», mahdollisuutena, piilevästi, potentiaalisesti. Toim.
[160] — tästä johtuu Toim.
[161] — tosiasiassa. Toim.
[162] Tämä on tiivistelmä Hodgskinin järkeilystä hänen kirjassaan Popular Political Economy (s. 245–246): »Koko tuotteen omistajana kapitalisti ei salli työläisten tuottaa välineitä eikä käyttää niitä, ellei hän vain saa voittoa sen yli, minkä maksaa työläisten värväys. Täten on selvä että tuotannollinen työ on ahdettu paljon suppeampiin puitteisiin kuin luonto edellyttää. Sitä mukaa kuin pääoma kasautuu kolmansien henkilöiden käsiin, kasvaa kapitalistin itselleen vaatiman voiton summa, ja siten muodostuu teennäinen este tuotannon ja väestön kasvulle.» Toim.
[163] Ks. tämän teoksen I osan s. 251. Toim.
[164] »Olemassaolevaa työtä» koskevasta Hodgskinin opista ks. MEW, 26.3, 262-276. Toim.
[165] Marx on kirjoittanut käsikirjoitukseen tämän kappaleen jälkeen omalle rivilleen: »Tammikuu (1858)».. Toim.
[166] — tästä johtuu. Toim.
[167] Ks. tämän teoksen I osan s. 351. Toim.
[168] — ts. vaihtoprosessissa realisoituneeseen lisätyöhön. Toim.
[169] Ks. tämän teoksen I osan s. 264–272. Toim.
[170] Ks. tämän teoksen I osan s. 346. Toim.
[171] Say, Traité d'économie politique, 3. painos, II nidos, Pariisi 1817, s. 441. Toim.
[172] Ks. Proudhon, Qu'est-ce que la propriété? IV luku, 5. § ja Gratuité du Crédit..., s. 207–208. Toim.
[173] — Scheffel on vanha saksalainen vetomitta. Toim.
[174] Ks. Gratuité du crédit. Discussion entre M. Fr. Bastiat et M. Proudhon, Pariisi 1850, s. 127–132, 135–157, 288. Toim.
[175] Todellisuudessa näillä ehdoin elävän työn tuottama arvon lisäys (10 taaleria) ei muodostaisi 1⁄10:a tuotteen kokonaisarvosta vaan 1⁄9, sillä kehruulangan naulan arvo alenisi 5:stä 4 1⁄2 taaleriin, joten 20 lankanaulan kokonaisarvo pienenisi 100:sta 90 taaleriin. Toim.
[176] Ennen kehruu työn tuottavuuden kaksinkertaistumista kapitalistin kokonaisvoitto oli 20 taaleria, jotka jakautuivat 40 lankanaulaan, eli 1⁄2 taaleria naulaa kohden. Nyt kokonaisvoitto 30 taaleria jakautuu 80 lankanaulaan eli on 3⁄8 taaleria naulalta. Toim.
[177] Marxin ajatuksenkulkua sivuilla 359–364 voidaan havainnollistaa kahdella taulukolla.
Taulukko 1 havainnollistaa sitä johtopäätöstä, jonka Marx teki sen esittämien keskinäissuhteiden analyysin perusteella: »Mitä pienemmäksi välttämätöntä työtä edustava kulujen osa tulee, sitä suurempi voitto on, vaikka se ei olisikaan missään näkyvässä suhteessa todelliseen lisäarvoon, ts. lisätyöhön.»
| Taulukko 1. Tuotteen (puuvillalangan) määrään lisääminen pidentämällä työpäivää. | |||||||
| Kapitalistin kulut | Lisäarvo | Langan kokonaishinta | Tuotteen määrä | Lankanaulan arvo | Lisäarvon suhdeluku | Voiton suhdeluku | |
| Kiinteä pääoma | Vaihteleva pääoma | ||||||
| 80 t. | 20 t. | — | 100 t. | 20 n. | 5 t. | 0 | 0 |
| 120 t. | 20 t. | 10 t. | 150 t. | 30 n. | 5 t. | 50 % | 7 1⁄7 % |
| 160 t. | 20 t. | 20 t. | 200 t. | 40 n. | 5 t. | 100 % | 11 1⁄9 % |
| 320 t. | 20 t. | 60 t. | 400 t. | 80 n. | 5 t. | 300 % | 17 11⁄17 % |
| Taulukko 2. Tuotteen määrän lisääminen nostamalla työn tuottavuutta työpäivää pidentämällä. | |||||||
| Kapitalistin kulut | Lisäarvo | Langan kokonaishinta | Tuotteen määrä | Lankanaulan arvo | Lisäarvon suhdeluku | Voiton suhdeluku | |
| Kiinteä pääoma | Vaihteleva pääoma | ||||||
| 160 t. | 20 t. | 20 t. | 200 t. | 40 n. | 5 t. | 100 % | 11 1⁄9 % |
| 320 t. | 10 t. | 30 t. | 360 t. | 80 n. | 4 1⁄2 t. | 300 % | 9 1⁄11 % |
Taulukko 2 vahvistaa Marxin seuraavaa päätelmää: »...tuoteyksiköiden hinnan aleneminen ja näiden yksiköiden määrän kasvu — se johtuu tuotantovoimien kasvusta — osoittaa hinnan nousevan suhteessa [välttämättömään] työhön eli välttämättömän työn vähenevän suhteessa lisätyöhön.» Ja edelleen: »Kapitalistin voitto, jonka hän saa käyttöarvon — naula, kyynärä, quarter jne.— mitan (yksikön) arvoa kohti, pienenee samassa määräsuhteessa kuin elollisen työn (vasta lisättävän työn) suhde raaka-aineisiin jne. pienenee... Mutta kun tämän tuoteyksikköjen tuottamiseen tarvitun työajan lyheneminen on toisaalta identtinen työn kasvaneen tuottavuuden kanssa tai lisätyöajan pitenemisen kanssa, niin myös lisätyöaikaa sisältävien yksiköiden määrä kasvaa» eli kasvaa voiton kokonaissumma.» Toim.
[178] Englannin työläiset taistelivat lakisääteisen kymmentuntisen työpäivän puolesta 1700-luvun lopulta alkaen. 1830-luvulla tähän taisteluun liittyivät proletariaatin laajat joukot. Vain nuorukaisiin ja naisiin pätevän 10-tuntista työpäivää koskevan lain parlamentti hyväksyi 8. kesäkuuta 1847. Englannin työväen taistelua normaalityöpäivän puolesta Marx tarkasteli yksityiskohtaisesti Pääoman 1. osan VIII luvussa. Toim.
[179] Tarkka laskelma olisi seuraava: työläinen saisi jokaisen kehruulankanaulan 1⁄20 taalerin alennuksella sen arvosta; koska hän saisi kaikkiaan 4 4⁄99 naulaa lankaa eli 400/99 naulaa, hänen voittonsa olisi (1 × 400) / (20 × 99) taaleria eli 20⁄99 taaleria eikä 20⁄100 kuten Marx oletti laskelmien yksinkertaistamiseksi. Toim.
[180] Preussilainen taaleri jakaantuu 30 hopeagroscheniin ja hopeagroschen 12 pfennigiin. Toim.
[181] Tarkka laskelma olisi seuraava: ennen palkan korottamista 40 lankanaulan arvokoostumus oli 160c + 20v + 20m. Nyt taas sen koostumus on 160c + 22v + 18m. Kun ennen voiton suhdeluku oli 20⁄180 eli 11 1⁄9 %, niin nyt se on 18⁄182 eli 9 81⁄91 %. Toim.
[182] Alempana käsikirjoituksessa on kolme Marxin yliviivaamaa riviä, jotka vahingossa julkaistiin vuoden 1939 painoksessa Grundrisse der Kritik der politischen Ökonomie (s. 346, rivit 7–14). Toim.
[183] — spesifiset erottavat tunnusmerkit, spesifiset erot. Toim.
[184] Ricardo, On the Principles of Political Economy, and Taxation, s. 81–82. Toim.
[185] — ennen kaikkea, sanan varsinaisessa merkityksessä. Toim.
[186] — Marx tarkoittaa uutta luotua lisäarvoa. Toim.
[187] Vuosien 1861–1863 käsikirjoituksessa Marx toisti pienin muutoksin monet vuosien 1857–1858 käsikirjoituksen kohdat. Siellä (vihko XXII, s. 1396) tämä virke on muotoiltu näin: »Sen sijaan että nämä ehdot uusiutuisivat tuotantoprosessissa työvoiman toteutumisehtoina, ne päinvastoin poistuvat tuotannosta pelkästään oman arvonsa säilyttämisen ja suurentamisen ehtoina, työvoimalle vastakkaisena itseään-varten-olevana arvona.» Toim.
[188] Hakasulkulhin merkitty kohta on otettu vuosien 1861–1863 käsikirjoituksista, joissa Marx on kirjoittanut koko kohdan uudelleen (XXII, s. 1397). Toim.
[189] Sopimussuhteiden kaavat roomalaisessa oikeudessa: »annan jotta tekisit», »teen jotta antaisit», »annan jotta antaisit». Vrt. Pääoma, 1. osa. s. 483–484; Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 457. Toim.
[190] — »vapaiden käsien». Toim.
[191] Steuart, An Inquiry into the Principles of Political Oeconomy, I nidos, s. 40, 396. Vastaavan kohdan Steuartin kirjan sivulta 396 Marx esitti vuosien 1857–1858 käsikirjoituksessa (II osan s. 246). Vrt. Pääoma, 3. osa, s. 774-775; MEW, 26.1, s. 18–19; 26.2, s. 554.Toim.
[192] — itse asiassa. Toim.
[193] Ks. tämän teoksen I osan s. 208. Toim.
[194] — potentiaalisesti. Toim.
[195] — tarkoittaa hallitsijan kuluihin annettua määrärahaa. Toim.
[196] — »itsessään», mahdollisuutena, piilevästi, potentiaalisesti. Toim.
[197] Smith, An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations, I kirja, V luku. Toim.
[198] Suomentanut Olli Perheentupa. Toim.
[199] — yhteismaa, valtionmaa muinaisessa Roomassa. Toim.
[200] Käsikirjoituksen tässä osassa heimoksi käännettävällä Stamm-termillä oli 1850-luvun historiatieteessä nykyistä laajempi merkitys. Se tarkoitti saman kantaisän jälkeläisten yhteisöä ja kattoi nykyiset suku- (Gens) ja heimo- (Stamm) käsitteet. Ensi kertaa nämä käsitteet määritteli tarkasti ja erotti toisistaan huomattava amerikkalainen kansatieteillä ja historioitsija L. H. Morgan kirjassaan Ancient Society (1877). Tässä perusteoksessaan Morgan selvitteli suvun merkitystä alkukantaisen yhteisöjärjestelmän soluna ja siten laski tieteellisen perustan alkukantaisuuden tutkimukselle. Tehtyään yleistäviä johtopäätöksiä Morganin tutkimusten perusteella Engels tarkasteli monipuolisesti suku- ja heimo-käsitettä kirjassaan Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä (1884). Toim.
[201] Tietyn määrän työtä yhteiseen varastoon, toisaalta niin sanoakseni vakuutukseksi, toisaalta tietyn määrän työtä yhteisön sinänsä kulujen kattamiseksi, siis sotaa, jumalanpalvelua jne. varten; herruusvalta alkuperäisimässä merkityksessä esiintyy vasta tällöin, esim. slaavilaisissa yhteisöissä, romanialaisissa jne. Tässä on siirtymä veropäivätyöhön jne.
[202] — käsityöläiset (muinaisessa Roomassa). Toim.
[203] — roomalainen rajajumala. Toim.
[204] Kviriitit, Muinais-Rooman kansalaisten nimitys. Toim.
[205] Missä omaisuus on olemassa vain yhteisöomaisuutena, on erillinen jäsen sellaisenaan vain yhden erityisen osan haltija, perinnöllinen tai ei, koska mikään omaisuuden murto-osa ei kuulu kellekään jäsenelle sinänsä, vaan yhteisön välittömälle jäsenelle. Tämä erillinen yksilö on siis vain haltija. On olemassa vain yhteisöomaisuutta ja vain yksityishallintaa. Tämän hallinnan tavan suhde yhteiseen omaisuuteen voi olla historiallisesti, paikallisesti jne. aivan eri tavoin muuttunut, aina sen mukaan, tekeekö työn itse yksityisomistaja eristettynä vai onko työ yhteisön tai erityisten yhteisöjen yläpuolella leijuvan yhteyden määrittämä.
[206] Tämän lauseen Niebuhr lainasi muinaiskreikkalaisen historioitsijan Dionysios Halikarnassolaisen perusteoksen Romaike arkhaiologian (noin 30–7 vuodet eaa.) IX kirjasta. Toim.
[207] Demos oli muinaisen Ateenan valtion kansalainen, joka kuului Attikan tiettyyn kuntaan (demoi). Muutama demoi muodosti fylen. Kleistheneen reformin (500-luku eaa.) mukaan Attikaan perustettiin 10 fyleä. Toim.
[208] — pyhät toimitukset. Toim.
[209] Dithmarschen oli yksi Saksan pohjoisista maakunnista. Toim.
[210] Gaelit olivat Pohjois- ja Länsi-Skotlannin ylänköjen kanta-asukkaita, muinaisten kelttiläisten jälkeläisiä. Toim.
[211] Tästä alkaa käsikirjoituksen viides vihko. Vihkon kannessa lukee: »Vihko V. Tammikuu 1858 (aloitettu 22. tammikuuta)». Toim.
[212] — pohjimmiltaan. Toim.
[213] Ks. Marx–Engels, Valitut teokset, 6. osaa, 2. osa, s. 260. Toim.
[214] Zῷον πολιτικόν (latinalaisittain zoon politikon) tarkoittaa kirjaimellisesti 'poliittinen eläin' ja laajemmassa mielessä 'yhteiskunnallinen eläin'. Näin Aristoteles määrittelee ihmisen Politiikan 1. kirjan alussa. Pääoman 1. osan 11. luvun kolmannessatoista huomautuksessa Marx täsmensi: »Aristoteleen määritelmä on oikeastaan se, että ihminen on luonnostaan kaupungin kansalainen» (Pääoma, 1. osa, Moskova 1979, s. 299). Toim.
[215] Toisin sanoin: työn käsityömäinen ja kaupunkilainen kehitys — jotka eivät ole kuten ensimmäisessä tapauksessa maaomaisuuden aksidenssina ja sille alistettuna; missä siis raaka-aine ja elintarpeet ovat vasta välitettynä käsityöläisen omaisuutta, hänen käsityönsä välittämänä, hänen työvälineomaisuutensa välittämänä.
[216] Panem et circenses, »leipää ja sirkushuveja». Marx tarkoittaa Rooman orjavaltion kukoistuskautta, jolloin kaupunkiväestön alhaiso (ns. plebeijit) joutui eristetyksi tuotannon piiristä ja tuli toimeen pääasiassa valtion ja rikkaiden orjanomistajien almuilla, näiden tarjoamilla »leivällä ja sirkushuveilla». Toim.
[217] — muukalainen. Toim.
[218] — mahdollisesti. Toim.
[219] Yhteisöllisen omaisuuden ja todellisen yhteisön vielä vanhempien muotojen hajoaminen on itsestään selvä asia.
[220] Sillä tässä tapauksessa palkkatyön ehtona edellytetty pääoma on palkkatyön oma tuote ja sen itsensä ehtona sen itsensä edellyttämä.
[221] Niin pian kuin pääoma ja palkkatyö kerran on asetettu omina edellytyksinään, itse tuotannon edellytyksenä olevana perustana, ilmenee asia aluksi niin, että niiden raaka-aineiden ja työvälineiden lisäksi, jotka ovat tarpeen, jotta työläinen uusintaa itsensä, luo tarpeelliset elintarvikkeet, ts. realisoi välttämättömän työn, kapitalistilla on hallinnassaan raaka-aineet ja työvälineet, joilla työläinen realisoi lisätyön, ts. luo todellakin kapitalistin voiton. Pidemmälle menevässä analyysissa tämä ilmenee niin, että työläinen luo kapitalistille pääoman muodossa alituisesti kaksinaisen varaston, josta osa täyttää jatkuvasti hänen olemassaolonsa ehdot, osa kapitalistin olemassaolon ehdot. Kuten olemme nähneet, lisäpääomassa — ja lisäpääoma suhteessa vedenpaisumusta edeltävään suhteeseensa työhön — on todellinen, nykyinen pääoma, sen jokainen elementti yhtäläisesti esineellistettyä ja pääoman omakseen ottamaa vierasta työtä, joka on otettu omaksi ilman vaihtoa, ilman vastiketta.
[222] Ensi näkemältä on selvää, mikä noidankehä olisi, jos toisaalta työläiset, jotka pääoman täytyy panna työhön asettaakseen itsensä pääomaksi, täytyisi ensin luoda, saattaa maailmaan pääoman kasaamisen kautta, jos he odottaisivat sen maagista käskyä: tulkoon työläisiä!, kun taas se itse olisi toisaalta kykenemätön kasaamaan ilman vierasta työtä, voisi kasata korkeintaan oman työnsä, ts. siis olla itse olemassa ei-pääoman ja ei-rahan muodossa, koska työ voi ennen pääoman olemassaoloa toteutua vain sellaisissa muodoissa kuin käsityön, pienen maanviljelyn jne. muodossa, lyhyesti sanottuna pelkästään muodoissa, jotka eivät voi kasata tai voivat kasata vain niukasti, muodoissa, jotka sallivat vain vähäisen lisätuotteen ja kuluttavat sen suureksi osaksi. Ylipäänsä meidän on vielä tutkittava lähemmin tätä käsitystä kasaamisesta.
[223] Henrik VII:n, Henrik VIII:n sekä muiden englantilaisten kuninkaiden ja kuningatarten asettamasta lainsäädännöstä ks. Pääomaa, 1. osa, s. 657–664. Toim.
[224] Smith, An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations, III kirja, IV luku. Toim.
[225] Lisäarvoteorioiden Thomas Hodgskinille omistamassaan osastossa Marx luonnehti yleisesti englantilaisten sosialistien tuosta katsomuksesta antamia tulkintoja (MEW, 26.3, s. 290–291). Englantilaista sosialistia John Brayta koskevassa keskeneräisessä osastossa (s. 315–316) Marxlainasi Brayn kirjaa Labour's Wrong and Labour's Remedy (s. 59). »Ei kapitalisti vaan pääoma on olennaisen tärkeä tuottajien toimille. Pääoman ja kapitalistin välillä on yhtä suuri ero kuin laivan rahdin ja sen mukana matkaavan rahtikirjan välillä.» Toim.
[226] Vaikkakin kreikkalaisilla αρχεια [eli αρχαια — alkuperäinen päaoma ilman siihen kasvanutta korkoa] vastaa latinankielistä ilmausta principalis summa rei creditae [lainattavan perussumma].[227] Toim.
[227] Nämä ja seuraavat pääoma-sanan alkuperäistä merkitystä koskevat huomautukset ja niitä kuvailevat tekstikappaleet Marx lainasi Ducangen sanakirjan Glossarium mediae et infimae latinitatis II nidoksesta (s. 139–141). Toim.
[228] — karjan vuokraaminen pääomana. Toim.
[229] — erinomaiset ihmiset. Toim.
[230] — »jotka maksavat veroa päältä». Toim.
[231] Müller, Die Elemente der Staatskunst, 1. osa, Berliini 1809, s. 226–241. Toim.
[232] — Annan omaisuudestani kymmenykset Jumalalle sekä elävänkarjana että kuolleina maan hedelminä (Marx lainaa tässä Ducangen sanakirjaa). Toim.
[233] — »itsessään», mahdollisuutena, piilevästi, potentiaalisesti. Toim.