Vallankumousdraaman ensimmäinen näytös Euroopan mantereella on päättynyt. Ennen vuoden 1848 myrskyä olemassaolleet »entiset vallanpitäjät» ovat muuttuneet jälleen »nykyisiksi vallanpitäjiksi», kun taas enemmän tai vähemmän suositut tilapäiset valtiaat, väliaikaiset hallitsijat, triumvirit ja diktaattorit ja kokonainen liuta heidän vanavedessään kulkeneita edustajia, kansalaiskomissaareja, sotakomissaareja, prefektejä, tuomareita, kenraaleja, upseereita ja sotilaita ovat tulleet heitetyiksi vieraalle maalle, »karkotetuiksi meren taakse», Englantiin tai Amerikkaan. Siellä he ovat alkaneet järjestää uusia hallituksia »in partibus infidelium»,[1] Euroopan-komiteoita, keskuskomiteoita, kansallisia komiteoita ja kuuluttaa tulemistaan julistuksissa, jotka vetävät juhlallisuudessaan vertoja vähemmänkin aavemaisten vallanpitäjien julistuksille.
On vaikea kuvitella suurempaa tappiota kuin se, jonka on kärsinyt vallankumouspuolue tai oikeammin jonka ovat kärsineet mannermaan vallankumouspuolueet taistelulinjan kaikissa kohdissa. Mutta mitäpä tuosta. Eikö Englannin porvariston taistelu yhteiskunnallisesta ja poliittisesta herruudesta vaatinut neljääkymmentäkahdeksaa vuotta ja Ranskan porvariston kamppailu neljääkymmentä vuotta vertaansa vailla olevia taisteluja? Ja eikö porvariston voitto ollut lähinnä juuri sillä hetkellä, jolloin valtaan palannut monarkia piti asemiaan varmempina kuin milloinkaan? Ne ajat ovat jo kauan sitten menneet, jolloin vallinneen taikaluuloisen käsityksen mukaan vallankumouksen puhkeamista pidettiin kiihottajaryhmän ilkeämielisyyden aiheuttamana. Jokainen tietää nykyään, että tapahtukoonpa vallankumouksellinen järkytys missä hyvänsä, sen takana piilee aina tietty yhteiskunnallinen tarve, jonka tyydyttämistä estävät aikansa eläneet laitokset. Tuo tarve saattaa olla tuntumatta vielä siinä määrin ja niin yleisesti, että se takaisi suoranaisen menestyksen. Kaikki yritykset tukahduttaa tuo tarve pakottavat sen kuitenkin esiintymään yhä voimakkaampana, kunnes se lopulta murtaa kahleensa. Tappion kärsineinäkään emme sen vuoksi voi muuta kuin alkaa alusta. Liikkeen ensimmäisen näytöksen päätyttyä ja ennen toisen näytöksen alkua saamamme luultavastikin hyvin lyhyt hengähdystauko suo meille onneksi aikaa hyvin tärkeään tehtävään: niiden syiden tutkimiseen, jotka aiheuttivat sekä äskeisen vallankumouksellisen purkauksen että vallankumouksen tappion; syiden, jotka eivät piile joidenkin johtajien satunnaisissa herätteissä, hyvissä puolissa, puutteellisuuksissa, virheissä tai kavalissa teoissa, vaan kaikkien järkytyksen koettelemien kansakuntien yleisessä sosiaalisessa rakenteessa ja elinehdoissa. Nykyään kaikki myöntävät, että yllättäen helmi- ja maaliskuussa 1848 puhjenneet liikkeet eivät olleet erillisten yksilöiden aikaansaamia, vaan ne olivat kansojen tarpeiden vaistonvarainen, vastustamaton ilmaus, tarpeiden, jotka oli tajuttu enemmän tai vähemmän selvästi, mutta jotka kunkin maan eri luokat olivat tunteneet hyvin ilmeisesti. Kun taas ryhdytään selvittelemään vastavallankumouksen menestyksen syitä, niin kaikkialla saadaan valmis vastaus, että syy on muka herra A:ssa tai kansalainen B:ssä, jotka »kavalsivat» kansan. Tämä vastaus saattaa asianhaaroista riippuen olla joko oikea tai väärä, mutta se ei missään tapauksessa selitä mitään eikä edes tee ymmärrettäväksi sitä, miten saattoi tapahtua, että »kansa» salli kavaltaa itsensä. Poliittisen puolueen tulevaisuus on melko surkea, ellei sillä ole muuta pääomaa kuin sen tosiasian tuntemus, että kansalainen N. N. ei ole luottamuksen arvoinen.
Niin vallankumouksellisen järkytyksen kuin vallankumouksen tukahduttamisenkin syiden tutkiminen ja selittäminen on sitä paitsi poikkeuksellisen tärkeää historialliseltakin näkökannalta. Kaikki nuo pienet henkilökohtaiset eripuraisuudet ja keskinäiset syytökset, kaikki nuo keskenään ristiriitaiset väitteet, että nimenomaan Marrast tai Ledru-Rollin tai Louis Blanc tai joku muu väliaikaisen hallituksen jäsen tai he kaikki yhdessä olivat sinä perämiehenä, joka suuntasi vallankumouksen salakarille, missä se haaksirikkoutuikin — mitä mielenkiintoa tuo kaikki saattaisi herättää? Mitä se voisi selittää amerikkalaiselle tai englantilaiselle, jotka seurasivat kaikkia noita liikkeitä liian pitkän matkan päästä voidakseen erottaa tapahtumien yksityiskohdat? Yksikään tervejärkinen ihminen ei usko milloinkaan, että yksitoista miestä,[2] joista suurin osa oli sitä paitsi melko keskinkertaisia persoonallisuuksia, yhtä kykenemättömiä hyvään kuin pahaankin, olisi kolmen kuukauden aikana pystynyt saattamaan turmioon kolmekymmentäkuusimiljoonaisen kansakunnan, elleivät nuo kolmekymmentäkuusimiljoonaa olisi olleet yhtä vähän selvillä kuin nuo yksitoistakin siitä, minne heidän oli mentävä. Kysymys onkin nimenomaan siitä, miten saattoi tapahtua, että nuo tavallaan ikään kuin pimeydessä harhailevat kolmekymmentäkuusimiljoonaa joutuivat yhtäkkiä määrittelemään itsenäisesti tiensä. Ja miten tapahtui, että he sitten kadottivat tien kerrassaan ja heidän vanhat hallitsijansa saivat palautetuksi joksikin aikaa johtoasemansa.
Kun siis yritämme selittää »Tribune»-lehden[3] lukijoille syitä, jotka johtivat väistämättömästi vuoden 1848 vallankumouksen puhkeamiseen ja yhtä kiertämättömästi sen väliaikaiseen tappioon vuosina 1849 ja 1850, niin meiltä ei pidä odottaa Saksan tapahtumien täydellistä historiallista kuvausta. Myöhemmät tapahtumat ja tulevien sukupolvien langettama tuomio antavat mahdollisuuden ratkaista, mikä nimenomaan tuosta satunnaisilta, toisiinsa liittymättömiltä ja ristiriitaisilta näyttävien tosiasioiden kaoottisesta paljoudesta on jäävä maailmanhistoriaan sen rakenteellisena osana. Tämän tehtävän ratkaisemisaika ei ole vielä koittanut. Meidän on pysyteltävä mahdollisen rajoissa ja olemme tyytyväisiä, jos onnistumme löytämään järjelliset, kiistattomista tosiasioista juontuvat syyt, joista selittyvät liikkeen huomattavimmat tapahtumat, tärkeimmät käännekohdat ja jotka antavat avaimen sen suunnan määrittelemiseksi, minkä Saksan kansalle viitoittaa seuraava, ehkä ei kovinkaan etäinen purkaus.
Millainen siis ennen muuta oli Saksan tilanne vallankumouksellisen purkauksen hetkellä?
Kaikkien poliittisten muodostelmien perustana olevien eri kansanluokkien yhdistelmä oli Saksassa monimutkaisempi kuin missään muussa maassa. Samaan aikaan kun Englannissa ja Ranskassa suuriin kaupunkeihin ja varsinkin pääkaupunkiin keskittynyt porvaristo oli hävittänyt feodalismin kokonaan tai ainakin, mm. Englannissa, typistänyt sen vähäisiksi mitättömiksi jäännöksiksi, Saksassa feodaalinen aatelisto oli säilyttänyt huomattavan osan vanhoista etuoikeuksistaan. Feodaalinen maanomistusjärjestelmä oli jäänyt miltei kaikkialla vallitsevaksi. Maanomistajien käsissä oli säilynyt jopa tuomiovalta epäitsenäisiin talonpoikiin. Menetettyään poliittiset etuoikeutensa — oikeuden valvoa hallitsijoita — he olivat kuitenkin säilyttäneet kartanoissaan miltei koskemattomana keskiaikaisen ylivaltansa talonpoikiin samoin kuin myös verovapautensa. Paikoin feodalismi oli voimakkaampaa, mutta sitä ei oltu hävitetty täydellisesti mistään, paitsi Reinin vasemmanpuoleisilta alueilta. Tuota feodaalista aatelistoa, joka siihen aikaan oli tavattoman monilukuinen ja osaltaan hyvin rikas, pidettiin virallisesti maan ensimmäisenä »säätynä». Se nosti keskuudestaan ylimmät hallitusvirkailijat ja miltei yksinomaisesti täydensi armeijan upseeristoa.
Saksassa porvaristo ei ollut läheskään niin rikasta ja yhtenäistä kuin Ranskassa tai Englannissa. Höyryvoiman käyttöönotto ja englantilaisen teollisuuden nopeasti leviävä ylivoimaisuus saattoivat tuhoon vanhanaikaiset saksalaiset teollisuudenalat. Maan toisiin osiin perustetut nykyaikaisemmat teollisuudenalat, joita oli alettu kehittää Napoleonin mannermaansulkemuksen kaudella,[4] eivät voineet korvata kadonneita vanhanaikaisia aloja eivätkä turvata teollisuudelle riittävän varmaa vaikutusvaltaa, jotta hallituksen olisi ollut pakko ottaa huomioon sen tarpeet, semmitenkin kun hallitus suhtautui kadehtivasti aatelittomien kaikkinaiseen rikkauden tai voiman karttumiseen. Kun Ranska vei silkkiteollisuutensa voitokkaasti kaikkien viisikymmentä vuotta jatkuneiden vallankumousten ja sotien koettelemusten läpi, niin Saksa menetti samaan aikaan miltei kokonaan vanhanaikaisen palttinateollisuutensa. Sitä paitsi teollisuusalueita oli vähän ja ne sijaitsivat kaukana toisistaan. Ne sijaitsivat maan sisäosissa ja käyttivät vientiä ja tuontia varten etupäässä ulkomaisia — hollantilaisia ja belgialaisia — satamia, niin että niillä oli vähän tai ei ollut laisinkaan yhteisiä etuja Pohjanmeren tai Itämeren suurten satamakaupunkien kanssa. Ja mikä tärkeintä, ne eivät pystyneet perustamaan niin suuria teollisuus-ja kauppakeskuksia kuin olivat Pariisi ja Lyon tai Lontoo ja Manchester. Saksan teollisen jälkeenjääneisyyden syitä oli paljon, mutta sen selittämiseksi riittänee mainita kaksi: epäsuotuisa maantieteellinen asema, maan etäisyys Atlantin valtamerestä, josta oli tullut maailmankaupan valtatie, sekä keskeytymättömät sodat, joihin Saksa oli vedetty mukaan ja joita oli käyty sen alueella 1500-luvulta aina viime aikoihin asti. Määrällinen heikkous ja eritoten kaikkinaisen keskittymisen puuttuminen estivät Saksan porvaristoa saavuttamasta sitä poliittista herruutta, joka oli Englannin porvaristolla jo vuodesta 1688 ja jonka Ranskan porvaristo saavutti 1789. Alkaen vuodesta 1815 Saksan porvariston rikkaus ja rikkauden mukana myös poliittinen vaikutusvalta olivat kasvaneet kuitenkin jatkuvasti. Hallitusten oli pakko ottaa huomioon, joskin vasten tahtoaan, ainakin porvariston elintärkeät aineelliset edut. Voidaan jopa väittää suorastaan, että jokaisesta pienten valtioiden perustuslaeissa porvaristolle myönnetystä poliittisen vaikutusvallan hivenestä, joka sitten otettiin siltä pois poliittisen taantumuksen kausina 1815–1830 ja 1832–1840, että jokaisesta tuollaisesta menettämästaan poliittisen vaikutusvallan hivenestä porvaristo sai korvaukseksi jonkin oleellisemman käytännöllisen etuisuuden. Porvariston jokainen poliittinen tappio toi tullessaan voiton kauppalainsäädännön alalla. Preussilainen vuoden 1818 tulliasetus[5] ja tulliliiton perustaminen[6] olivat Saksan kauppiaille ja teollisuudenharjoittajille paljon arvokkaampia kuin arveluttava oikeus lausua jonkin vähäisen herttuakunnan edustajakamarissa epäluottamuksensa ministereille, jotka vain naureskelivat heidän epäluottamuslauseilleen. Näin ollen rikkauden kasvun ja kaupankäynnin laajenemisen seurauksena porvaristo pääsi pian sille asteelle, jolloin se alkoi vakuuttua, että sen elintärkeiden ja yhä kasvavien tarpeiden tyydyttämistä jarruttaa maan valtiorakenne, ts. maan mieletön pirstonta kolmenkymmenenkuuden hallitsijan kesken, joiden pyrkimykset ja oikeudet ovat keskenään ristiriitaisia; maataloutta ja siihen liittyvää kaupankäyntiä kahlitseva feodaalinen sorto; porvariston kaikkiin kauppatoimiin kohdistuva sivistymättömän ja ylimielisen virkavallan kiusallinen silmälläpito. Samaan aikaan tulliliiton laajeneminen ja lujittuminen, höyryvoimaisten kulkuneuvojen käyttöönotto kaikkialla sekä kilpailun kasvu sisämarkkinoilla johti eri valtioiden ja maakuntien kaupankäyntiä ja teollisuutta harjoittavien luokkien keskinäiseen lähenemiseen, yhdenmukaisti niiden etuja ja keskitti niiden voimia. Tästä olivat luonnollisena seurauksena niiden siirtyminen joukkona liberaalin opposition leiriin ja Saksan porvariston voitto ensimmäisessä vakavassa ottelussa poliittisesta vallasta. Tämän käänteen alkuna voidaan pitää vuotta 1840, ajankohtaa, jolloin preussilainen porvaristo asettui Saksan porvarillisen liikkeen johtoon. Myöhemmin palaamme vielä tähän vuosien 1840–1847 liberaaliin oppositioliikkeeseen.
Kansakunnan perusjoukon, joka ei kuulunut aatelistoon eikä porvaristoon, muodostivat kaupungeissa pienten käsityöläisten ja kauppiaiden luokka sekä työväestö ja maaseudulla talonpojisto.
Pienten käsityöläisten ja kauppiaiden luokka on Saksassa tavattoman monilukuinen, sillä suurkapitalistien ja teollisuudenharjoittajien luokka tässä maassa on kehittynyt heikosti. Suuremmissa kaupungeissa se muodostaa melkein enemmistön väestöstä, pienissä kaupungeissa se on täysin vallitsevana, sillä niissä ei ole rikkaampia kilpailijoita, jotka kiistäisivät sen vaikutusvallan. Tämä kaikissa nykyisissä valtioissa ja kaikissa nykyisissä vallankumouksissa hyvin tärkeää osaa esittävä luokka on erityisen tärkeä Saksassa, missä se hiljattain käydyn taistelun aikana esitti ratkaisevaa osaa. Sen luonne määräytyy väliasemasta, joka sillä on suurempien kapitalistien luokan — liikemiesten ja teollisuudenliarjoittajien,) porvariston sanan varsinaisessa merkityksessä — ja proletariaattiluokan eli teollisuustyöläisten luokan välillä. Se pyrkii ensin mainitun asemaan, mutta vähäisinkin epäsuotuisa kohtalon käänne syöksee tuon luokan edustajat viimeksi mainitun riveihin. Monarkkisissa ja feodaalisissa maissa pienten käsityöläisten ja kauppiaiden luokka tarvitsee olemassaolonsa ylläpitämiseksi hovin ja ylimystön tilauksia; näiden tilaajien menettäminen saattaisi johtaa vararikkoon suurimman osan tuosta luokasta. Pienemmissä kaupungeissa sen hyvinvoinnin perustana ovat useimmiten varuskunta, paikallishallitus, oikeusvirasto ja sen käskyläiset, jos nämä kaikki hävitetään, niin pikkukauppiailla, räätäleillä, suutareilla ja puusepillä on loppu edessä. Näin ollen sitä huojuttaa ainaisesti toisaalta toivo nousta varakkaamman luokan riveihin ja toisaalta pelko laskeutua proletaarien tai jopa kerjäläisten asemaan, toisaalta toivo saada turvatuksi etunsa valloittamalla itselleen osallisuuden yhteiskunnan asioiden johdossa ja toisaalta pelko herättää sopimattomalla oppositiollaan suuttumusta hallituksessa, josta sen olemassaolo riippuu, koska hallituksen vallassa on ottaa siltä pois sen parhaat tilaajat. Sen varat ovat hyvin vähäiset, niiden omistamisen epävarmuus ja niiden määrä ovat kääntäen verrannolliset. Seurauksena tuosta kaikesta tämä luokka on katsomuksiltaan tavattoman horjuvainen. Se on nöyrä ja lakeijamaisen alistuvainen voimakkaan feodaalisen tai monarkkisen hallituksen edessä, mutta kun porvaristo on nousemassa, se siirtyy liberalismin kannalle. Se saa hillittömiä demokraattisuuden puuskia heti kun porvaristo takaa itselleen herruuden, mutta se vajoaa mitä halpamaisimpaan pelkuruuteen heti kun sitä alempana oleva luokka, proletariaatti, yrittää ryhtyä johonkin itsenäiseen liikkeeseen. Esityksemme kulussa näemme, miten Saksassa tapahtui tämän luokan mielentilojen vaihtelu.
Sosiaalisessa ja poliittisessa kehityksessään Saksan työväenluokka on jäänyt yhtä paljon jälkeen Englannin ja Ranskan työväenluokasta, kuin saksalainen porvaristo on jäänyt jälkeen näiden maiden porvaristosta. Millainen on herra, sellainen on palvelijakin. Monilukuisen, voimakkaan, yhtenäisen ja tietoisen proletariaatin olemassaolon edellytykset kehittyvät rinnan monilukuisen, rikkaan, yhtenäisen ja mahtavan porvariston olemassaolon edellytysten kanssa. Työväenluokan liike ei milloinkaan muutu itsenäiseksi eikä saa yksinomaisesti proletaarista luonnetta, ennen kuin porvariston kaikki eri ryhmäkunnat ja varsinkin sen edistyksellinen osa — suurteollisuudenharjoittajat — eivät ole saavuttaneet poliittista valtaa eivätkä uudistaneet valtiota omien tarpeidensa mukaisesti. Mutta heti kun näin on tapahtunut, päiväjärjestykseen tulee työnantajan ja palkkatyöläisen välinen väistämätön yhteenotto eikä sitä voida enää lykätä pitemmälle. Silloin työläisille ei enää voida syöttää valheellisia toiveita eikä lupauksia, jotka jäävät aina toteuttamatta. Silloin nousee koko mittavuudessaan ja aivan selvänä 1800-luvun suuri ongelma, proletariaatin lakkauttamisen ongelma. Saksassa suurin osa palkkatyöläisistä on saanut työtä pieniltä käsityöläisiltä, joiden koko tuotantojärjestelmä on pelkkä keskiaikainen jäänne, eikä nykyaikaisilta teollisuusmagnaateilta, jotka Isossa-Britanniassa ovat edustettuina niin erinomaisesti. Ja samoin kuin on olemassa tavattoman suuri ero toisaalta suuren puuvillatehtailija-lordin ja toisaalta pienen suutari- tai räätälimestarin välillä, samoin myös nykyaikaisten teollisuuden Babylonien älykäs ja vilkas tehdastyöläinen eroaa perin pohjin nöyrästä räätälinkisällistä tai taidepuusepän oppipojasta pienessä kaupungissa, jossa tähän samaan lajiin kuuluvien ihmisten elinolot ja työn luonne ovat muuttuneet vain hieman siitä, millaisia ne olivat viisisataa vuotta sitten. Tämä yleinen nykyaikaisten elinehtojen ja teollisuustuotannon nykyaikaisten alojen puuttuminen on aiheuttanut miltei kaikkialla nykyaikaisten aatteiden puutteen. Ei siis ole mikään ihme, jos vallankumouksen alussa huomattava osa työläisistä esitti vaatimuksen, että palautettaisiin viipymättä ammattikunnat ja keskiaikaiset etuoikeutetut käsityöläisyhdistykset. Niiden teollisuusalueiden vaikutuksen ansiosta, joissa vallitsi nykyaikainen tuotantotapa, sekä helpottuneen kanssakäymisen ja henkisen kehityksen ansiosta, joihin oli myötävaikuttanut monien työläisten kulkurinelämä, työläisten keskuudessa muodostui voimakas ydinjoukko, jolla oli verrattomasti selvemmät sekä olemassaolevia tosiseikkoja ja historiallisia tarpeita paremmin vastaavat ajatukset luokkansa vapauttamisesta. Nämä työläiset olivat kuitenkin vähemmistönä. Kun porvariston aktiivinen liike voidaan ajoittaa vuodelle 1840, niin työväenliike sai alkunsa Sleesian ja Böömin työläisten kapinasta 1844.[7] Kohta saamme tilaisuuden tarkastella tuon liikkeen eri vaiheita.
Edellisten lisäksi oli olemassa pienten maalaisisäntien, talonpoikien luokka, joka yhdessä lisäkkeensä, maatyöläisten, kanssa käsitti huomattavan osan koko kansakunnasta. Tämäkin luokka vuorostaan jakautui erilaisiin ryhmiin. Näemme siinä ensiksikin varakkaat talonpojat — Gross- ja Mittelbauern,[8] kuten heitä Saksassa nimitetään — joista kukin omaa pienemmän tai suuremman maapalstan ja käyttää muutamien maatyöläisten työtä. Täysin ymmärrettävistä syistä tämän luokan, joka oli sijoittunut verovapaiden feodaalisten suurmaanomistajien ja pientalonpojiston ynnä maatyöläisten välimaille, luonnollisimpana politiikkana oli liittoutuminen feodalismia vastaan esiintyvän kaupunkilaisporvariston kanssa. Toiseksi näemme vapaita pientalonpoikia, jotka olivat enemmistönä Reinin alueella, missä feodalismi oli kaatunut Ranskan suuren vallankumouksen mahtavista iskuista. Tällaisia itsenäisiä pientalonpoikia oli toisin paikoin muillakin alueilla, missä he olivat onnistuneet lunastamaan heidän maapalstoihinsa liittyneet feodaaliset rasitukset. Tämä luokka oli kuitenkin vain nimellisesti vapaiden omistajien luokka, sen omaisuus oli tavallisesti siinä määrin ja niin raskailla ehdoilla pantattu, että maan todellinen isäntä ei ollut talonpoika, vaan rahaa lainannut koronkiskuri. Kolmanneksi tapaamme feodaalisessa riippuvuudessa olevia talonpoikia, joita ei ole ollut helppo häätää maapalstoiltaan, ja joiden on ollut pakko maksaa tilanherralle jatkuvasti maankorkoa tai suorittaa jatkuvasti tiettyä työtä hänen hyväkseen.
Ja vihdoin oli olemassa maatyöläisiä, jotka monissa suurtalouksissa olivat aivan samassa asemassa kuin tämä luokka on Englannissakin ja jotka ovat aina eläneet ja kuolleet köyhinä, nähneet nälkää ja olleet isäntiensä orjia. Nämä kolme viimeksi mainittua maalaisväestöluokkaa — vapaat pientalonpojat, feodaalisessa riippuvuudessa olevat talonpojat ja maatyöläiset — eivät ennen vallankumousta olleet milloinkaan vaivanneet erikoisemmin päätään politiikalla. On kuitenkin aivan ilmeistä, että vallankumouksen olisi pitänyt avata niille uusi, mitä loistavimpia näköaloja tarjoava ura. Vallankumous lupasi jokaiselle niistä etuisuuksia ja siksi saatettiin odottaa, että ne kaikki yhtyvät siihen toinen toisensa jälkeen heti kun liike pääsee täyteen vauhtiinsa, On silti yhtä ilmeistä ja kaikkien nykyisten maiden historia on todistanut sen yhtä vakuuttavasti, että maalaisväestö ei milloinkaan pysty järjestämään menestyksellistä itsenäistä liikettä, sillä se on hajaantunut laajalle alueelle ja sen on vaikea päästä yksimielisyyteen edes jossain määrin huomattavalta osaltaan. Talonpojisto kaipaa tiiviimmin yhteenliittyneen, valistuneemman ja vilkkaamman kaupunkilaisväestön aloitteellista vaikutusta.
Edellä esitetty kuvaus niistä tärkeimmistä luokista, jotka kokonaisuudessaan muodostivat saksalaisen kansakunnan äskettäisen liikkeen leimahtamishetkellä, on riittävä, jotta voitaisiin selittää suurin osa kaikista tuossa liikkeessä vallinneista epäjohdonmukaisuuksista, järjettömyyksistä ja ilmeisistä ristiriitaisuuksista. Jos niin erilaiset, niin ristiriitaiset ja toisiaan niin kummallisella tavalla risteävät edut törmäsivät raivokkaasti yhteen, jos nuo keskenään kamppailleet edut olivat eri alueilla, eri maakunnissa sekoittuneet eri määräsuhteissa ja mikä tärkeintä, jos maassa ei ollut ainuttakaan suurta keskusta, ei Lontoota eikä Pariisia, joka olisi pystynyt arvovaltaisilla päätöksillään vapauttamaan kansan ratkaisemasta taistelun tietä kullakin erillisellä paikkakunnalla ja joka kerta uudelleen yhä samaista kiistaa, niin voitiinko tällöin odottaa mitään muuta kuin taistelun hajoamista loputtomaksi määräksi toisistaan irrallisia ynteenottoja, joissa menetettiin tavattoman paljon verta, voimia ja pääomaa ja jotka kaikesta tästä huolimatta eivät johtaneet mihinkään ratkaisevaan tulokseen?
Saksan poliittinen jakautuminen kolmeen tusinaan enemmän tai vähemmän huomattavia valtioita saa aivan samoin selityksensä nimenomaan niiden ainesten kaoottisesta monimutkaisuudesta, jotka muodostavat saksalaisen kansakunnan ja joilla maan kussakin eri osassa on vuorostaan eri luonteensa. Mistä puuttuu etujen yhteisyyttä, siellä ei voi olla tavoitteiden yhtenäisyyttä, toimintayhtenäisyydestä puhumattakaan. Saksan liitto[9] on tosin julistettu murtumattomaksi ikiajoiksi, mutta siitä huolimatta liitto ja sen elin — liittopäivät[10] — eivät milloinkaan ole edustaneet Saksan yhtenäisyyttä. Tulliliiton perustaminen on tähän mennessä ollut Saksan keskittämisen korkein aste. Se on pakottanut myös Pohjanmeren rannikolla sijaitsevat valtiot muodostamaan erikoisen tulliyhdistyksen,[11] kun taas Itävalta on eristäytynyt edelleenkin ehkäisytullitariffinsa taakse. Saksa on tyytynyt näin ollen siihen, että nyt se on kaikkien käytännöllisten tehtäviensä suhteen jaettu ainoastaan kolmen itsenäisen valtakunnan kesken kolmenkymmenenkuuden asemesta. Tämä ei tietenkään ole aiheuttanut mitään muutoksia vuonna 1814 pystytettyyn Venäjän tsaarin[12] yliherruuteen.
Tehtyämme nämä ennakkopäätelmät edellytyksistämme tarkastelemme seuraavassa artikkelissamme, miten Saksan kansan eri luokat, joista edellä oli puhe, tulivat toinen toisensa jälkeen liikkeeseen ja millaiseksi tuo liike muuttui luonteeltaan sen jälkeen, kun oli leimahtanut liekkiin Ranskan vallankumous 1848.
Lontoo, syyskuu 1851
[1] In partibus infidelium (kirjaimellisesti käännettynä 'uskottomien maassa'). Niiden katolisten piispojen arvonimeen liitettävä lisäys, jotka määrättiin vain nimellisesti piispanvirkaan ei-kristillisissä maissa. Marx ja Engels käyttivät tätä sanontaa usein puhuessaan erilaisista emigranttihallituksista, joita muodostettiin ulkomailla ottamatta lainkaan huomioon maassa vallitsevaa tilannetta. Toim.
[2] Ranskan väliaikaisen hallituksen jäsenet. Toim.
[3] »Tribune» on edistysmielisen porvarillisen sanomalehden »New York Daily Tribunen» (New Yorkin jokapäiväinen tribuuni) lyhennetty nimi. Lehti ilmestyi 1841–1924; Marx ja Engels avustivat sitä elokuusta 1851 maaliskuuhun 1862. Toim.
[4] Kontinentaalijärjestelmä eli mannermaansulkemus oli Napoleon I:n 1806 Euroopan mantereen maille julistama kielto käydä kauppaa Englannin kanssa. Mannermaansulkemuksen toteuttamiseen osallistuivat Espanja, Napoli, Hollanti, Preussi, Tanska, Venäjä, Itävalta ja eräät muut maat. Toim.
[5] Vuoden 1818 tulliasetus merkitsi sisäisten tullien lakkauttamista Preussin alueella. Toim.
[6] Tulliliittoon (perustettiin 1834 Preussin johdolla) tulivat mukaan melkein kaikki Saksan valtiot. Säätämällä yhteiset tullirajat se myötävaikutti Saksan myöhempään valtiolliseen yhteenliittymiseen. Toim.
[7] Sleesian kankureiden kapina (4.–6. kesäkuuta 1844), joka oli proletariaatin ja porvariston ensimmäinen suuri yhteenotto Saksassa, sekä tšekkiläisten työläisten kapina kesäkuun jälkipuoliskolla 1844 kukistettiin julmasti hallituksen sotaväen voimin. Toim.
[8] — suurtalonpojat ja keskivarakkaat talonpojat. Toim.
[9] Saksan liitto (perustettiin 8. kesäkuuta 1815 Wienin kongressissa) merkitsi Saksan feodaalis-monarkististen valtioiden liittoutumista ja laillisti Saksan poliittisen ja taloudellisen pirstoutuneisuuden. Toim.
[10] Liittopäivät eli Frankfurt am Mainissa istuntojaan pitänyt Saksan liiton keskuselin oli Saksan hallitusten noudattaman taantumuksellisen politiikan välikappale. Toim.
[11] Niin sanottu tulliyhdistys (Steuerverein) perustettiin toukokuussa 1834; siihen kuuluivat sellaiset saksalaiset valtiot kuin Hannover, Braunschweig, Oldenburg ja Schaumburg-Lippe, jotka olivat kiinnostuneita kaupankäynnistä Englannin kanssa. Vuoteen 1854 mennessä tuo erillinen yhdistys hajosi ja sen osanottajat liittyivät tulliliittoon (ks. selitystä [6].). Toim.
[12] — Aleksanteri I. Toim.