Ranskan ja Englannin ylimystöllä oli historiallisen asemansa mukaisesti kutsumuksena herjauskirjasten kirjoittaminen nykyaikaista porvarillista yhteiskuntaa vastaan. Heinäkuun vallankumouksessa Ranskassa 1830 ja uudistusliikkeessä Englannissa[37] vihattu nousukas oli sen vielä kerran nujertanut. Vakavasta poliittisesta taistelusta ei voinut enää olla puhettakaan. Sille jäi vain kirjallinen taistelu. Mutta kirjallisuudenkin alalla restauraatioajan[38] vanhat puheenparret olivat käyneet mahdottomiksi. Herättääkseen myötätuntoa ylimystön täytyi näennäisesti jättää syrjään omat etunsa ja laatia syytöskirjelmänsä porvaristoa vastaan vain riistetyn työväenluokan edun nimessä. Se hankki itselleen tyydytystä saadessaan laulaa häväistyslauluja uudesta vallanpitäjästään ja kuiskutella sen korvaan enemmän tai vähemmän onnettomuutta uhkaavia ennustuksia.
Tällä tavalla syntyi feodaalinen sosialismi, puolittain valitusvirtenä, puolittain herjauskirjoituksena, puolittain kaikuna menneisyydestä, puolittain tulevaisuuden uhkana osuen joskus suoraan porvariston sydämeen katkeralla, henkevän purevalla arvostelullaan, mutta tehden aina koomisen vaikutuksen ollessaan täysin kykenemätön ymmärtämään nykyajan historian kulkua.
Saadakseen kansan mukaansa ylimykset heiluttivat lippuna proletariaatin kerjäläispussia. Mutta joka kerta kun kansa heitä seurasi, se näki heidän takalistossaan vanhat feodaaliset vaakunat ja juoksi tiehensä äänekkäästi ja epäkunnioittavasti nauraen.
Tuon huvinäytelmän esittäjinä oli osa Ranskan legitimisteistä ja Nuori Englanti.[39]
Kun feodaalit todistelevat, että heidän riistotapansa oli toisenlaista kuin porvarillinen riisto, he unohtavat vain sen, että he riistivät aivan toisenlaisten ja nyt jo aikansa eläneiden olosuhteiden ja edellytysten vallitessa. Kun he todistelevat, että heidän valtakaudellaan ei ollut nykyaikaista proletariaattia, he unohtavat vain sen, että nykyaikainen porvaristo oli juuri heidän yhteiskuntajärjestelmänsä välttämätön hedelmä.
He muuten salaavat niin vähän arvostelunsa taantumuksellista luonnetta, että heidän pääsyytöksenään porvaristoa vastaan onkin juuri se, että tämän hallitessa kehittyy luokka, joka on räjäyttävä koko vanhan yhteiskuntajärjestelmän.
He syyttävät porvaristoa paljon enemmän siitä, että se synnyttää vallankumouksellisen proletariaatin, kuin siitä, että se yleensä synnyttää proletariaatin.
Käytännön politiikassa he ottavat sen vuoksi osaa kaikkiin väkivaltatoimenpiteisiin työväenluokkaa vastaan, ja jokapäiväisessä elämässä kaikista mahtipontisissa korulauseistaan huolimatta he ovat valmiita tilaisuuden tullen poimimaan kultaisia omenoita[40] ja vaihtamaan uskollisuuden, rakkauden ja kunnian kaupankäyntiin lampaanvillalla, juurikkailla ja viinalla.[41]
Niin kuin pappi on aina kulkenut käsi kädessä feodaaliherran kanssa, samoin pappissosialismi kulkee käsi kädessä feodaalisen sosialismin kanssa.
Mikään ei ole helpompaa kuin antaa sosialistinen pintaväri kristilliselle asketismille. Eikö kristinusko ole myös intoillut yksityisomaisuutta, avioliittoa, valtiota vastaan? Eikö se ole saarnannut niiden asemesta hyväntekeväisyyttä ja kerjuuta, naimattomuutta ja lihan kuolettamista, luostarielämää ja kirkkoa? Kristillinen sosialismi on vain se vihkivesi, jolla pappi siunaa ylimyksen kiukun.
Feodaaliylimystö ei ole ainoa luokka, jonka porvaristo on kukistanut ja jonka elämänedellytykset nykyisessä porvarillisessa yhteiskunnassa ovat surkastuneet ja hävinneet. Keskiaikainen kaupunkilaisporvaristo ja pientilallissääty olivat nykyaikaisen porvariston edeltäjiä. Teollisesti ja kaupallisesti vähemmän kehittyneissä maissa tämä luokka vielä elää kituuttaa nousevan porvariston rinnalla.
Maissa, joissa nykyaikainen sivistys on kehittynyt, on muodostunut ja muodostuu alati uudelleen porvarillisen yhteiskunnan täydentävänä osana uutta pikkuporvaristoa, joka häilyy proletariaatin ja porvariston välillä, mutta kilpailu syöksee alituisesti tämän luokan jäseniä proletariaatin riveihin, ja he alkavat jo nähdä sen hetken lähenevän, jolloin he suurteollisuuden kehittyessä nykyaikaisen yhteiskunnan itsenäisenä osana häviävät kokonaan ja heidän tilalleen kaupassa, teollisuudessa ja maanviljelyksessä tulevat työnjohtajat ja käskyläiset.
Ranskan kaltaisissa maissa, missä talonpoikaisluokkaa on runsaasti yli puolet väestöstä, oli luonnollista, että kirjailijat, jotka esiintyivät proletariaatin puolesta porvaristoa vastaan, käyttivät porvarillista järjestelmää arvostellessaan pikkuporvarin ja pientilallisen mittapuuta ja puolustivat työväen asiaa pikkuporvariston kannalta. Näin muodostui pikkuporvarillinen sosialismi. Sismondi on tämän kirjallisuuden päämies paitsi Ranskassa myös Englannissa.
Tämä sosialismi eritteli hyvin teräväkatseisesti nykyaikaisissa tuotantosuhteissa ilmenevät ristiriidat. Se paljasti taloustieteilijäin ulkokultaiset kaunistelut. Se osoitti kumoamattomasti koneellisen tuotannon ja työnjaon tuhoisat vaikutukset, pääomien ja maaomaisuuden keskittymisen, liikatuotannon, pulat, pikkuporvariston ja pientilallisten väistämättömän perikadon, proletariaatin kurjuuden, tuotannon anarkian, räikeät epäsuhteet rikkauden jakautumisessa, kansakuntien välisen teollisen hävityssodan, vanhojen tapojen, vanhojen perhesuhteiden ja vanhojen kansallisuuksien häviämisen.
Myönteiseltä sisällöltään tämä sosialismi tahtoo kuitenkin joko palauttaa käytäntöön vanhat tuotanto- ja vaihtovälineet ja niiden mukana vanhat omistussuhteet ja vanhan yhteiskunnan tai se tahtoo ahtaa väkisin nykyaikaiset tuotanto- ja vaihtovälineet vanhojen omistussuhteiden puitteisiin, jotka ne olivat jo murtaneet ja jotka oli murrettava. Kummassakin tapauksessa se on samalla kertaa sekä taantumuksellista että utopistista.
Ammattikuntalaitos teollisuuden alalla ja patriarkaalinen maatalous, siinä sen viimeinen sana.
Edelleen kehittyessään tämä suunta on surkastunut viheliäiseksi nurinaksi.[42]
Ranskan sosialistinen ja kommunistinen kirjallisuus, joka syntyi vallassa olevan porvariston sorron alaisena ja on tätä valtaa vastaan käydyn taistelun kirjallinen ilmaisu, levisi Saksaan aikana, jolloin porvaristo siellä vasta aloitti taistelunsa rajatonta feodaalista yksinvaltaa vastaan.
Saksalaiset filosofit, puolifilosofit ja kaunosielut tarttuivat ahnaasti tähän kirjallisuuteen unohtaen kuitenkin, että noiden kirjoitusten vaeltaessa Ranskasta Saksaan sinne eivät samalla siirtyneetkään Ranskassa vallitsevat olosuhteet. Saksalaisissa olosuhteissa ranskalainen kirjallisuus kadotti kaiken suoranaisesti käytännöllisen merkityksensä ja sai puhtaasti kirjallisen muodon. Sen täytyi pakostakin näyttää vain joutavalta järkeilemiseltä ihmisolemuksen toteutumisesta. Niinpä Ranskan ensimmäisen vallankumouksen vaatimuksilla oli 1700-luvun saksalaisille filosofeille merkitystä vain ylipäänsä »käytännöllisen järjen» vaatimuksina, ja Ranskan vallankumouksellisen porvariston tahdonilmaukset merkitsivät heidän silmissään puhtaan tahdon lakeja, sellaisena kuin sen tulee olla, todella inhimillisen tahdon lakeja.
Ainoa mitä saksalaiset kirjailijat tekivät oli se, että he saattoivat uudet ranskalaiset aatteet sopusointuun vanhan filosofisen omantuntonsa kanssa tai pikemminkin omaksuivat omalta filosofiselta kannaltaan ranskalaiset aatteet. Tämä omaksuminen tapahtui samalla tavalla kuin yleensä omaksutaan vieras kieli, kääntämällä.
On tunnettua, miten munkit kirjoittelivat typeriä katolisia pyhimystaruja vanhan pakanuusajan klassisia teoksia sisältävien käsikirjoitusten tekstin päälle. Saksalaiset kirjailijat menettelivät epäpyhään ranskalaiseen kirjallisuuteen nähden aivan päinvastoin. He kirjoittivat omaa filosofista hölynpölyään ranskalaisen alkutekstin perään. Esimerkiksi rahasuhteiden ranskalaisen arvostelun perään he kirjoittivat: »inhimillisen olemuksen vieraantuminen» ja porvarivaltion ranskalaisen arvostelun perään he kirjoittivat »abstraktisesti yleisen herruuden poistaminen» jne.
Tätä filosofisten lauseparsiensa sotkemista ranskalaisten teorioiden sekaan he nimittivät »teon filosofiaksi» »todelliseksi sosialismiksi», »saksalaiseksi sosialismin tieteeksi», »sosialismin filosofiseksi perusteluksi» jne.
Ranskalaiselta sosialistis-kommunistiselta kirjallisuudelta riistettiin siten kerta kaikkiaan sen miehuus. Ja kun se saksalaisen kädessä lakkasi ilmaisemasta luokan taistelua toista luokkaa vastaan, saksalainen oli siinä käsityksessä, että hän oli voittanut »ranskalaisen yksipuolisuuden», puolustanut todellisten tarpeiden asemesta totuuden tarvetta ja proletariaatin etujen asemesta inhimillisen olemuksen, yleensä ihmisen etuja, ihmisen, joka ei kuulu mihinkään luokkaan ja jota ylipäänsä ei ole olemassa todellisuudessa, vaan ainoastaan filosofisten kuvitelmien utumaailmoissa.
Tämä saksalainen sosialismi, joka otti kömpelöt kouluharjoituksensa niin vakavalta ja juhlalliselta kannalta ja niin kerskailevasti toitotti niistä kaikkien tiettäväksi, kadotti kuitenkin vähitellen pedanttisen viattomuutensa. Saksan, varsinkin Preussin porvariston taistelu feodaaleja ja rajatonta yksinvaltaa vastaan, sanalla sanoen vapaamielinen liike, muuttui yhä vakavammaksi.
»Todelliselle» sosialismille oli siten tarjoutunut tuo niin toivottu tilaisuus asettaa poliittista liikettä vastaan sosialistiset vaatimukset, singota perinteellinen pannajulistus liberalismia vastaan, edustusvaltiota vastaan, porvarillista kilpailua, porvarillista painovapautta, porvarillista oikeutta, porvarillista vapautta ja yhdenvertaisuutta vastaan ja saarnata kansalle, että sillä ei ole tässä porvarillisessa liikkeessä mitään voitettavana, vaan päinvastoin kaikki menetettävänä. Saksalainen sosialismi unohti parahiksi, että ranskalainen arvostelu, jonka hengetöntä kaikua se oli, edellytti nykyaikaista porvarillista yhteiskuntaa sitä vastaavine aineellisine elinehtoineen ja sen mukaista valtiomuotoa — kaikkia niitä edellytyksiä, joiden valloittamisesta Saksassa vasta oli kysymys.
Se palveli yksinvaltaisia Saksan hallituksia ja niiden seurajoukkona olleita pappeja, koulumestareita, maajunkkereita ja virkaherroja toivottuna pelättimenä uhkaavasti nousevaa porvaristoa vastaan.
Se oli makeahkoa täydennystä niihin karvaihin piiskaniskuihin ja pyssynluoteihin, joilla nuo samat hallitukset tukahduttivat Saksan työläisten kapinoita.
Kun »todellisesta» sosialismista tuli näin hallitusten käsissä ase Saksan porvaristoa vastaan, se edusti myös välittömästi taantumuksellisia etuja, Saksan kaupunkilaisporvariston etuja. Saksassa muodostaa 1500-luvulta periytynyt ja niistä ajoista alkaen eri muodoissa yhä uudelleen ilmaantuva pikkuporvaristo olevien olojen varsinaisen yhteiskunnallisen perustan.
Sen säilyminen on samaa kuin Saksassa vallitsevien olojen säilyminen. Porvariston teollisen ja poliittisen herruuden taholta se pelkää varmaa perikatoaan, toisaalta pääoman keskittymisen johdosta, toisaalta vallankumouksellisen proletariaatin ilmaantumisen johdosta. »Todellinen» sosialismi näytti sen mielestä lyövän kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ja se levisi kuin kulkutauti.
Tämä mietiskelyn hämähäkinverkosta kudottu, kaunosieluisin puheenparsin koristeltu, hellän tunteellisuuden vuodatuksilla kyllästetty mystinen vaippa, johon saksalaiset sosialistit verhosivat pari laihaa »ikuista totuuttaan», vain lisäsi heidän tavaransa menekkiä tuon yleisön keskuudessa.
Omasta puolestaan saksalainen sosialismi tunsi yhä suuremmassa määrin kutsumuksekseen olla tämän pikkuporvariston korkealentoinen edustaja.
Se julisti Saksan kansakunnan mallikansakunnaksi ja saksalaisen poroporvarin malli-ihmiseksi. Se antoi hänen jokaiselle halpamaisuudelleen salatun, ylevän sosialistisen tarkoituksen, mikä merkitsi sen vastakohtaa. Viimeisenä johtopäätöksenään se esiintyi avoimesti »raa'asti hävittävää» kommunismin suuntaa vastaan ja julisti, että se itse on ylevän puolueettomana kaikkien luokkataistelujen yläpuolella. Muutamaa varsin harvaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki sosialistisen ja kommunistisen kirjallisuuden nimellä Saksassa liikkeellä oleva kirjallisuus kuuluu tämän likaisen, tympäisevän kirjallisuuden piiriin.[43]
Osa porvaristoa haluaa poistaa yhteiskunnalliset epäkohdat turvatakseen porvarillisen yhteiskunnan olemassaolon.
Tähän joukkoon kuuluu taloustieteilijöitä, ihmisystäviä, inhimillisyyden saarnaajia, työtätekevien luokkien aseman parantajia, hyväntekeväisyyden harjoittajia, eläinsuojeluyhdistyksen jäseniä, raittiusseurojen perustajia, mitä kirjavimman laatuisia nurkkauudistusten harrastajia. Tämä porvarissosialismi on muovattu kokonaisiksi oppijärjestelmiksikin.
Esimerkkinä mainitsemme Proudhonin teoksen »Kurjuuden filosofia».
Sosialistiset porvarit tahtovat säilyttää nykyisen yhteiskunnan elämänedellytykset, mutta ilman niistä väistämättä johtuvia taisteluja ja vaaroja. He tahtovat säilyttää nykyisen yhteiskunnan, mutta ilman sitä kumouksellistavia ja hajottavia aineksia. He tahtovat porvariston ilman proletariaattia. Porvaristo luonnollisesti kuvittelee parhaaksi sen maailman, jossa se hallitsee. Porvarissosialismi muokkaa tämän lohdullisen kuvitelman enemmän tai vähemmän eheäksi järjestelmäksi. Kun se kutsuu proletariaattia toteuttamaan sen järjestelmää ja astumaan uuteen Jerusalemiin, se vaatii oikeastaan vain sitä, että proletariaatti säilyisi nykyisessä yhteiskunnassa, mutta luopuisi niistä vihamielisistä käsityksistä, mitä sillä on tästä yhteiskunnasta.
Tämän sosialismin toinen, vähemmän järjestelmällinen mutta käytännöllisempi muoto yritti saattaa työväenluokalle vastenmieliseksi kaiken vallankumouksellisen liikkeen todistelemalla, että ei mikään valtiollinen muutos, vaan ainoastaan aineellisten elämänehtojen, taloudellisten olosuhteiden muutos voi olla sille hyödyksi. Aineellisten elämänehtojen muutoksella tämä sosialismi ei suinkaan ymmärrä porvarillisten tuotantosuhteiden poistamista, mikä on mahdollista vain vallankumoustietä, vaan hallinnollisia parannuksia, jotka tapahtuvat näiden tuotantosuhteiden pohjalla eivätkä siis tuo muutosta pääoman ja palkkatyön väliseen suhteeseen, vaan parhaassa tapauksessa vähentävät porvaristolta sen vallanpidosta johtuvia kustannuksia ja yksinkertaistavat sen valtiontaloutta.
Aidoimman ilmauksensa porvarissosialismi saa vasta silloin, kun se muuttuu pelkäksi puhetaidolliseksi koristeeksi.
Vapaa kauppa! työväenluokan hyväksi; suojelutullit! työväenluokan hyväksi; vankisellit! työväenluokan hyväksi! Se on porvarissosialismin viimeinen, ainoa todeksi tarkoitettu sana!
Porvariston sosialismi on juuri siinä väitteessä, että porvari on porvari — työväenluokan hyväksi.
Emme puhu tässä siitä kirjallisuudesta, joka kaikissa uuden ajan suurissa vallankumouksissa on ilmaissut proletariaatin vaatimuksia (Babeufin teokset ym.).
Proletariaatin ensimmäiset yritykset saada yleisen kuohunnan aikana, feodaalisen yhteiskunnan kukistamisen kaudella välittömästi toteutetuksi omat luokkaetunsa, epäonnistuivat välttämättömyyden pakosta, koska proletariaatti itse oli vielä kehittymätöntä ja koska vielä puuttuivat sen vapautuksen aineelliset ehdot, jotka ovatkin vasta porvarillisen aikakauden tuote. Vallankumouksellinen kirjallisuus, joka syntyi näiden proletariaatin ensimmäisten liikkeiden mukana, on sisällöltään väistämättä taantumuksellista. Se opettaa yleistä asketismia ja karkeata tasanjakoa.
Varsinaisesti sosialistiset ja kommunistiset järjestelmät, Saint-Simonin, Fourierin, Owenin ym. järjestelmät, ilmaantuivat proletariaatin ja porvariston välisen taistelun ensimmäisellä kehittymättömällä kaudella, jota olemme edellä kuvanneet (ks. »Porvaristo ja proletariaatti»).
Näiden järjestelmien keksijät näkevät kyllä luokkien vastakohtaisuuden samoin kuin vallitsevassa yhteiskunnassa itsessään olevien hajottavien ainesten vaikutuksen. Mutta he eivät huomaa proletariaatin taholta mitään historiallista omatoimisuutta, mitään sille ominaista poliittista liikettä.
Kun luokkavastakohtaisuuden kehittyminen käy yhtä jalkaa teollisuuden kehityksen kanssa, eivät he myöskään löydä proletariaatin vapautuksen aineellisia edellytyksiä, vaan etsivät yhteiskuntatiedettä, yhteiskunnallisia lakeja, jotka voisivat luoda nämä edellytykset.
Yhteiskunnallisen toiminnan tilalle täytyy tulla heidän henkilökohtainen keksivä toimintansa, vapautuksen historiallisten edellytysten tilalle mielikuvitukselliset edellytykset, proletariaatin vähitellen tapahtuvan luokaksi järjestymisen tilalle heidän keksimällä keksimänsä yhteiskuntajärjestys. Tuleva maailmanhistoria hupenee heillä heidän yhteiskuntasuunnitelmiensa propagandaksi ja niiden käytännölliseksi toteuttamiseksi.
He ovat kyllä tietoisia siitä, että suunnitelmissaan he puolustavat pääasiallisesti työväenluokan etuja yhteiskunnan eniten kärsivänä luokkana. Vain tällaisena eniten kärsivänä luokkana proletariaatti onkin heille olemassa.
Luokkataistelun kehittymätön muoto samoin kuin heidän oma asemansa saattavat heidät kuitenkin luulemaan olevansa korkealla tuon luokkavastakohdan yläpuolella. He tahtovat parantaa yhteiskunnan kaikkien jäsenten asemaa, parhaassakin asemassa olevien. He vetoavat sen vuoksi lakkaamatta koko yhteiskuntaan ilman erotusta, vieläpä mieluimmin hallitsevaan luokkaan. On vain ymmärrettävä heidän järjestelmänsä tunnustaakseen sen parhaan mahdollisen yhteiskunnan parhaaksi mahdolliseksi suunnitelmaksi.
He hylkäävät sen vuoksi kaiken poliittisen, erikoisestikin kaiken vallankumouksellisen toiminnan, he tahtovat saavuttaa päämääränsä rauhallista tietä ja yrittävät pienillä, tietenkin epäonnistuvilla kokeilla, esimerkin voimalla aukoa uraa uudelle yhteiskunnalliselle evankeliumille.
Tämä mielikuvituksellinen esitys tulevaisuuden yhteiskunnasta syntyy aikana, jolloin proletariaatti on vielä perin kehittymätön ja siksi vielä käsittää omankin asemansa mielikuvituksellisesti, se syntyy proletariaatin ensimmäisistä aavistuksenomaisista pyrkimyksistä yhteiskunnan yleiseen uudistamiseen.
Mutta sosialistisissa ja kommunistisissa teoksissa on arvosteleviakin aineksia. Näissä teoksissa käydään kaikkien nykyisen yhteiskunnan perustuksien kimppuun. Ne ovat sen vuoksi antaneet mitä arvokkainta aineistoa työläisten valistamiseksi. Niiden myönteiset lausunnot tulevasta yhteiskunnasta, esimerkiksi kaupungin ja maaseudun välisen vastakkaisuuden,[44] perheen, yksityisansion ja palkkatyön poistamisesta, yhteiskunnallisen sopusoinnun julistamisesta, valtion muuttamisesta pelkäksi tuotannon hallinnoksi — kaikki nämä lausunnot ilmaisevat vain sen luokkavastakohdan katoamista, joka vasta alkaa kehittyä ja jonka he tuntevat vasta sen ensimmäisessä muodottomassa epämääräisyydessä. Sen vuoksi näillä väittämillä on vielä aivan utopistinen luonne.
Kriittis-utopistisen sosialismin ja kommunismin merkitys on kääntäen verrannollinen historialliseen kehitykseen. Samassa määrässä kuin luokkataistelu kehittyy ja saa yhä selvemmät muodot, tuo mielikuvituksellinen pyrkimys asettua sen yläpuolelle, tuo mielikuvituksellinen taistelu sitä vastaan menettää kaiken käytännöllisen arvonsa ja kaiken teoreettisen oikeutuksensa. Tästä johtuu, että vaikka näiden järjestelmien perustajat olivatkin monessa suhteessa vallankumouksellisia, heidän oppilaansa ovat aina muodostaneet taantumuksellisia lahkokuntia. He pitävät lujasti kiinni mestariensa vanhoista mielipiteistä huolimatta proletariaatin historiallisesta kehityksestä. He pyrkivät sen vuoksi johdonmukaisesti jälleen taittamaan kärjen luokkataistelulta ja sovittamaan vastakohdat. He uneksivat yhä edelleen yhteiskuntautopioittensa kokeellisesta toteuttamisesta, yksityisten falansterien perustamisesta, työsiirtoloiden [»Home-colonies»] luomisesta, pienen Ikarian[45] järjestämisestä — uuden Jerusalemin pienoispainoksesta — ja kaikkien näiden pilvilinnojen rakentamiseksi heidän täytyy vedota porvariston sydänten ja rahasäkkien ihmisrakkauteen. He vaipuvat vähitellen edelläkuvattujen taantumuksellisten tai vanhoillisten sosialistien joukkoon ja eroavat näistä vain siinä, että he harrastavat järjestelmällisempää pedanttisuutta ja luottavat kiihkomielisen taikauskoisesti oman yhteiskuntatieteensä ihmeitätekevään voimaan.
Juuri sen vuoksi he vastustavat katkerasti kaikkea työväen poliittista liikettä, joka heidän mielestään on voinut aiheutua pelkästä sokeasta epäuskosta uutta evankeliumia kohtaan.
Owenilaiset Englannissa ja fourierilaiset Ranskassa esiintyvät — edelliset chartisteja,[46] jälkimmäiset reformisteja[47] vastaan.
[37] Kysymyksessä on liike äänioikeuden uudistamiseksi. Kansanjoukkojen painostuksesta Englannin parlamentin alahuone hyväksyi uudistuksen 1831 ja ylähuone vahvisti sen lopullisesti kesäkuussa 1832. Uudistus oli suunnattu maa- ja rahaylimystön poliittista monopolia vastaan ja se avasi teollisuusporvariston edustajille pääsyn parlamenttiin. Liberaali porvaristo petti proletariaatin ja pikkuporvariston, eivätkä ne saaneet äänioikeutta, vaikka olivatkin päävoimana taistelussa uudistuksen puolesta. Toim.
[38] Tällä ei tarkoiteta Englannin restauraatioaikaa 1660–1689, vaan Ranskan restauraatioaikaa 1814–1830. (Engelsin huomautus vuoden 1888 englanninkieliseen painokseen.)
[39] Legitimistit, perinnöllisen suurmaanomistuksen etuja ajaneen, 1830 kukistetun »legitiimin» (laillisen) Bourbonien hallitsijasuvun kannattajat. Taistellessaan rahaylimystöön ja suurporvaristoon nojannutta valta-asemassa ollutta Orléansien (1830—1848) hallitsijasukua vastaan osa legitimisteistä turvautui välistä sosiaaliseen demagogiaan tekeytyen työtatekevien puolustajaksi porvariston riistolta.
Nuori Englanti, ryhmä englantilaisia tory-puolueeseen kuuluneita poliitikkoja ja kirjailijoita; ryhmä perustettiin 1840-luvun alussa. Ilmaisten maaylimystön tyytymättömyyttä porvariston taloudellisen ja poliittisen mahdin voimistumisen johdosta Nuoren Englannin jäsenet ilmaisivat monissa teoksissaan myötätuntoa työläisten hädänalaiselle asemalle käyttääkseen työväenluokkaa hyväkseen taistelussaan porvaristoa vastaan. Toim.
[40] Vuoden 1888 englanninkielisessä painoksessa on sanojen »kultaisia omenoita» jälkeen lisätty: »jotka putoavat teollisuuden puusta». Toim.
[41] Tämä koskee pääasiassa Saksaa, missä maaylimystö ja junkkerit suurimmaksi osaksi viljelevät tilojaan omaan laskuunsa tilanhoitajien avulla ja ovat samalla juurikassokerin ja perunaviinan suurtuottajia. Varakkaimmat Englannin ylimykset eivät ole vielä menneet näin pitkälle, mutta hekin tietävät, miten alenevan maankoron voi korvata lainaamalla nimeään kaikenlaisille enemmän tai vähemmän hämäräperäisten osakeyhtiöiden perustajille. (Engelsin huomautus vuoden 1888 englanninkieliseen painokseen.)
[42] Vuoden 1888 englanninkielisessä painoksessa on tämän lauseen tilalla: »Loppujen lopuksi, kun kumoamattomat historialliset tosiasiat olivat haihduttaneet itsepetoksen humalan, tämä sosialismin muoto surkastui viheliäiseksi nurinaksi.» Toim.
[43] Vuoden 1848 vallankumousmyrsky pyyhkäisi pois koko tämän viheliäisen suunnan ja vei sen edustajilta halun keinotella sosialismilla. Tämän suunnan pääedustaja ja klassinen perikuva on herra Karl Grün. (Engelsin huomautus vuoden 1890 saksankieliseen painokseen.)
[44] Vuoden 1888 englantilaisessa painoksessa tämä kohta on muotoiltu seuraavasti: » Niiden ehdottamat käytännölliset toimenpiteet, kuten esimerkiksi kaupungin ja maasudun välisen eroavuuden... poistaminen». Toim.
[45] Falanstereiksi nimitettiin Fourierin suunnittelemia sosialistisia siirtoloita; Ikariaksi Cabet nimitti utooppista maataan, myöhemmin kommunistista siirtolaansa Amerikassa. (Engelsin huomautus vuoden 1888 englanninkieliseen painokseen.)
Home-colonies (työsiirtoloiksi) Owen nimitti kommunistisia malliyhteiskuntiaan. Falansteri oli Fourierin suunnittelemien yhteiskuntapalatsien nimi. Ikariaksi nimitettiin utooppista haavemaata, jonka kommunistista järjestelmää Cabet kuvasi. (Engelsin huomautus vuoden 1890 saksankieliseen painokseen.)
[46] Chartistit, Englannin työväenluokan 1830- ja 1840-luvun vallankumouksellisen joukkoliikkeen osanottajia. Chartistit julkaisivat kansankartan (Charter, mistä nimi chartistit johtuukin), jossa vaadittiin yleistä äänioikeutta, parlamentin jäsenehdokkaiden varallisuussensuksen poistamista yms. Useiden vuosien aikana kautta maan pidettiin joukkokokouksia ja mielenosoituksia, joihin osallistui miljoonia työläisiä ja käsityöläisiä. Enimmäkseen maaylimystön ja suurmaanomistajien edustajista koostunut Englannin parlamentti kieltäytyi vahvistamasta kansankarttaa ja torjui kaikki chartistien anomukset. Hallitus kohdisti chartisteihin julmia rankaisutoimenpiteitä, liikkeen johtajat vangittiin ja liike tukahdutettiin. Toim.
[47] Reformistit. Kysymys on tasavaltalaisista demokraateista ja pikkuporvarillisista sosialisteista, jotka kannattivat ranskalaista lehteä »La Réforme» (julkaistiin Pariisissa 1843–1850) ja esiintyivät tasavallan pystyttämisen ja eräiden demokraattisten ja sosiaalisten uudistusten toteuttamisen puolesta. Toim.