Szeliga-Višnu-inkarnaatiossaan »kriittinen kritiikki» tarjoaa »Pariisin salaisuudet» -teoksen apoteoosin. Eugène Sue julistetaan kriittiseksi kriitikoksi. Kunhan hän kuulee tämän, voi hän huudahtaa kuten Molièren bourgeois gentilhomme:
»Johan nyt, yli neljäkymmentä vuotta olen puhunut proosaa tietämättä sitä: ja olen Teille mitä suurimmassa määrin kiitollinen siitä että olette selittäneet minulle tämän.»[1]
Herra Szeliga edeltää kritiikkiään esteettisellä prologilla.
»Esteettinen prologi» selittää seuraavasti »kriittisen» eepoksen ja erityisesti »Pariisin salaisuudet» -teoksen yleisen merkityksen:
»Eepos synnyttää ajatuksen, ettei nykyhetki sinänsä ole mitään, ei myöskään vain» (ei mitään, ei myöskään vain!), »menneisyyden ja tulevaisuuden välinen ikuinen erottaja, vaan» (ei mitään, ei myöskään vain, vaan) »vaan yhä uudestaan täyttyvä halkeama, joka erottaa kuolemattomuuden katoavaisuudesta... Tämä on 'Pariisin salaisuuksien' yleinen merkitys».
»Esteettinen prologi» väittää edelleen, että »kriitikko voi, jos haluaa, olla myös runoilija».
Herra Szeligan koko kritiikki todistaa tämän väitteen. Tuo kritiikki on kaikissa momenteissaan »runoilua».
Se on myös »vapaan taiteen» tuote sen määritelmän mukaan, joka viimeksi mainitusta on annettu »esteettisessä prologissa», ts. se »keksii jotain aivan uutta, aiemmin ehdottomasti olematonta».
Se on lopuksi jopa kriittinen eepos, sillä se on »yhä uudestaan täyttyvä halkeama, joka erottaa kuolemattomuuden» — herra Szeligan kriittisen kritiikin — »katoavaisuudesta», herra Eugène Suen romaanista.
Feuerbach on tunnetusti käsittänyt kristilliset mielteet lihaksitulemisesta, kolminaisuudesta, kuolemattomuudesta jne. lihaksitulemisen salaisuudeksi, kolminaisuuden salaisuudeksi, kuolemattomuuden salaisuudeksi. Herra Szeliga käsittää kaikki nykyiset maailman asiaintilat salaisuuksiksi. Mutta kun Feuerbach on paljastanut todellisia salaisuuksia, niin herra Szeliga muuttaa todelliset trivialiteetit salaisuuksiksi. Hänen taitonsa ei piile kätketyn paljastamisessa, vaan paljastetun kätkemisessä.
Niinpä hän julistaa sivilisaatiossa tapahtuvan villiytymisen (rikolliset), kuten myös valtiollisen oikeudettomuuden ja epätasa-arvoisuuden salaisuuksiksi. Sosialistinen kirjallisuus, joka on paljastanut nämä salaisuudet, on siis joko jäänyt herra Szeligalle salaisuudeksi, tai sitten hän haluaa muuttaa sen tunnetuimmat tulokset »kriittisen kritiikin» yksityissalaisuudeksi.
Meidän ei siis ole tarpeen ruotia lähemmin herra Szeligan pohdintoja näistä salaisuuksista. Poimimme esiin vain joitakin helmiä.
»Lain ja tuomarin edessä kaikki on tasa-arvoista, korkea ja alhainen, rikas ja köyhä. Tämä lause on ylimpänä valtion uskontunnustuksessa».
Valtion? Useimpien valtioiden uskontunnustus alkaa päinvastoin sillä, että korkea ja alhainen, rikas ja köyhä asetetaan eriarvoisiksi lain edessä.
»Jalokivienleikkaaja Morel ilmaisee naiivissa oikeudenmukaisuudessaan salaisuuden» (nimittäin köyhän ja rikkaan vastakohtaisuuden salaisuuden) »hyvin selvästi; hän sanoo: Kunpa rikkaat tietäisivät! Kunpa rikkaat tietäisivät! Onnettomuus on siinä, etteivät he tiedä, mitä köyhyys on.»
Herra Szeliga ei tiedä, että Eugène Sue suorittaa kohteliaisuudesta ranskalaista porvaristoa kohtaan anakronismin, kun hän sijoittaa porvarin moton Ludvig XIV:n ajalta: »Ah! kunpa kuningas tietäisi sen!» muuntuneessa muodossa: »Ah! kunpa rikas tietäisi sen!» »tosi perustuslain»[2] aikaisen työläisen Morelin suuhun. Ainakin Englannissa ja Ranskassa on tämä naiivi rikkaan ja köyhän välinen suhde lakannut. Rikkauden tieteelliset edustajat, kansantaloustieteilijät, ovat levittäneet hyvin yksityiskohtaista tietoutta köyhyyden fyysisestä ja moraalisesta kurjuudesta. Hyvikkeeksi he ovat todistaneet, että tämä kurjuus saa jäädä silleen, koska nykyisten olojen on jäätävä silleen. Huolellisuuttaan he ovat jopa laskeneet ne mittasuhteet, joihin köyhien pitää vähentyä kuolintapausten kautta rikkauden hyväksi ja omaksi hyväkseen.
Kun Eugène Sue kuvaa rikollisten kapakoita, lymypaikkoja ja kieltä, löytää herra Szeliga sen »salaisuuden», ettei tekijän tarkoituksena ollut kuvata tätä kieltä tai näitä lymypaikkoja, vaan
»pahan kannustimien salaisuuden jne. tuntemisen opettaminen». »Juuri vilkkaimmin kansoitetuilla paikoilla... rikolliset ovat aivan kotonaan».
Mitä luonnontutkija sanoisi, jos hänelle todistettaisiin, ettei mehiläiskenno kiinnostakaan häntä mehiläiskennona, ettei se ole mikään salaisuus sille, joka ei ole tutkinut sitä, koska mehiläiset ovat »juuri» ulkoilmassa ja kukissa »aivan kotonaan»? Rikollisten lymypaikoissa ja rikollisten kielessä heijastuu rikollisen luonne, ne ovat palanen hänen olemassaoloaan, niiden kuvaaminen kuuluu hänen kuvaamiseen aivan kuin petite maisonin[3] kuvaaminen kuuluu femme galanten[4] kuvaamiseen.
Rikollisten lymypaikat eivät ole tällainen »salaisuus» vain pariisilaisille ylipäänsä, vaan jopa Pariisin poliisille, jopa niin, että tälläkin hetkellä kantakaupunkiin raivataan valoisia ja leveitä katuja, jotta poliisi pääsisi käsiksi noihin lymypaikkoihin.
Lopuksi Eugène Sue selittää itse, että mitä yllä mainittuihin kuvauksiin tulee, laski hän lukijoiden »pelokkaan uteliaisuuden» varaan. Herra Eugène Sue on kaikissa romaaneissaan rakentanut tämän lukijoiden pelokkaan uteliaisuuden varaan. Muistettakoon vain teokset »Atar Gull», »Salamandre», »Plick et Plock» jne.
»Pariisin salaisuudet» -teoksen kriittisen esityksen salaisuus on spekulatiivisen, hegeliläisen konstruktion salaisuus. Sen jälkeen kun herra Szeliga on selittänyt »sivilisaatiossa tapahtuvan villiytymisen» ja valtiollisen oikeudettomuuden »salaisuuksiksi», ts. liuottanut ne kategoriaan »salaisuus», antaa hän »salaisuuden» nyt aloittaa spekulatiivisen elämänsä. Muutamat sanat riittävät spekulatiivisen konstruktion luonnehtimiseksi yleensä. Herra Szeligan suorittama »Pariisin salaisuudet» -teoksen tulkinta tarjoaa spekulatiivisen konstruktion sovellutuksen yksityiskohdissaan.
Kun muodostan todellisista omenoista, päärynöistä, mansikoista ja manteleista yleisen mietteen: »hedelmä», kun jatkan tästä ja kuvittelen, että todellisista hedelmistä saamani abstrakti mielle, »hedelmä yleensä», on ulkopuolellani olemassaoleva olemus, jopa päärynän, omenan jne. tosi olemus, silloin selitän — spekulatiivisesti ilmaisten — »hedelmän yleensä» päärynän, omenan, mantelin jne. substanssiksi. Sanon siis, että päärynälle on epäolennaista olla päärynä, omenalle epäolennaista olla omena. Olennainen näissä olioissa ei olisikaan niiden todellinen, aistimellisesti havaittava olemassaolo, vaan minun niistä abstrahoimani ja niihin sijoittamani olemus, »hedelmä yleensä» -mietteeni olemus. Selitän silloin omenan, päärynän, mantelin jne. »hedelmän yleensä» pelkiksi olemassaolotavoiksi, moduksiksi. Äärellinen, aistien tukema ymmärrykseni erottaa kuitenkin omenan päärynästä ja päärynän mantelista, mutta spekulatiivinen järkeni selittää tämän aistimellisen eroavuuden epäolennaiseksi ja yhdentekeväksi. Se näkee omenassa samaa kuin päärynässä ja päärynässä samaa kuin mantelissa, nimittäin »hedelmän yleensä». Erilliset todelliset hedelmät ovat enää vain näennäishedelmiä, joiden tosi olemuksena on »substanssi» — »hedelmä yleensä».
Tällä tavoin ei päästä mihinkään erityiseen määreiden rikkauteen. Mineralogi, jonka koko tiede rajoittuisi siihen, että kaikki mineraalit ovat todellisuudessa mineraali yleensä, olisi mineralogi mielikuvituksessaan. Jokaisen mineraalin kohdalla spekulatiivinen mineralogi sanoo: »mineraali yleensä», ja hänen tieteensä rajoittuu tämän sanan toistamiseen yhtä monta kertaa kuin todellisia mineraaleja on olemassa.
Tehtyään erilaisista todellisista hedelmistä yhden abstraktion »hedelmän» — »hedelmän yleensä», täytyy spekulaation, saadakseen todellisen sisällön näennäisyyttä, yrittää jollain tapaa palata »hedelmästä yleensä», substanssista takaisin todellisiin erilajisiin profaaneihin hedelmiin, päärynään, omenaan, manteliin jne. Yhtä helppoa kuin on synnyttää eri hedelmistä abstrakti mielle »hedelmä yleensä», yhtä vaikeaa on synnyttää abstraktista mielteestä »hedelmä yleensä» todellisia hedelmiä. On jopa mahdotonta päästä abstraktiosta abstraktion vastakohtaan, jollei luovuta abstraktiosta.
Spekulatiivinen filosofi luopuu siksi taas abstraktiosta »hedelmä yleensä», mutta hän luopuu siitä spekulatiivisella, mystisellä tavalla, nimittäin sillä näennäisyydellä ettei hän luopuisi siitä. Tällöin hän todellisuudessa siirtyykin vain abstraktiosta näennäisyyteen. Hän päättelee suunnilleen seuraavasti:
Jos omena, päärynä, manteli tai mansikat eivät todellisuudessa ole muuta kuin »substanssi», »hedelmä yleensä», silloin on kysyttävä, miten »hedelmä yleensä» näyttäytyy milloin omenana, milloin päärynänä, milloin mantelina, mistä tämä moninaisuuden näennäisyys, joka niin ilmeisesti on ristiriidassa ykseyttä, »substanssia yleensä», »hedelmää yleensä» koskevan spekulatiivisen intuitioni kanssa?
Tämä johtuu siitä, vastaa spekulatiivinen filosofi, että »hedelmä yleensä» ei ole mikään kuollut, erilaistumaton, lepäävä, vaan elävä, itseään itsessään erotteleva, liikkuva olemus. Profaanien hedelmien moninaisuus ei ole merkityksellinen ainoastaan minun aistimellisen ymmärrykseni, vaan itse »hedelmän yleensä», spekulatiivisen järjen kannalta. Eri profaanit hedelmät ovat »hedelmän yleensä» eri elämänilmauksia, ne ovat kiteytyrniä, joita »hedelmä yleensä» muodostaa. Siis esim. omenassa »hedelmä yleensä» antaa itselleen omenamaisen, päärynässä päärynämäisen olemassaolon. Enää ei siis tarvitse sanoa, kuten substanssin kannalta piti: päärynä on »hedelmä yleensä», omena on »hedelmä», manteli on »hedelmä», vaan päinvastoin: »hedelmä yleensä» asettaa itsensä päärynänä, »hedelmä yleensä» asettaa itsensä omenana, »hedelmä yleensä» asettaa itsensä mantelina, ja ne erot, jotka erottavat omenaa, päärynää ja mantelia toisistaan, ovat juuri »hedelmän yleensä» itse-erotuksia ja tekevät erityisistä hedelmistä juuri »hedelmän yleensä» elämänprosessin erilaisia jäseniä. »Hedelmä yleensä» ei siis enää ole mikään sisällötön, eroja vailla oleva ykseys, se on ykseyttä hedelmien kaikkeutena, »totaliteettina», hedelmien, jotka muodostavat »elimellisesti jäsentyneen järjestyssarjan». Tämän järjestyssarjan jokaisessa jäsenessä »hedelmä yleensä» antaa itselleen kehittyneemmän, selvemmin julkituodun olemassaolon, kunnes se lopulta kaikkien hedelmien »yhteenvetona» on samalla elävä ykseys, joka sisältää jokaisen näistä hedelmistä yhtä hyvin itseensä liuentuneina kuin synnyttää ne itsestään, kuten esim. kaikki ruumiin jäsenet jatkuvasti liuottavat itseään vereen ja syntyvät jatkuvasti verestä.
Kun kristinusko siis tietää vain yhdestä jumalan lihaksitulemisesta, niin spekulatiivisella filosofialla on yhtä paljon lihaksitulemisia kuin olioitakin, aivan kuten äsken jokaisella hedelmällä oli yksi substanssin, absoluuttisen hedelmän, lihaksituleminen. Spekulatiivisen filosofin pääintressinä on siis tuottaa todellisten profaanien hedelmien olemassaolo ja sanoa salaperäisellä tavalla, että on olemassa omenia, päärynöitä, manteleita ja rusinoita. Mutta ne omenat, päärynät, mantelit ja rusinat, jotka löydämme uudelleen spekulatiivisessa maailmassa, ovat enää vain näennäisomenoita, näennäispäärynöitä, näennäismanteleita ja näennäisrusinoita, sillä ne ovat »hedelmän» yleensä, tuon abstraktin ymmärrysolennon elämänmomentteja, siis itsekin abstrakteja ymmärrysolentoja. Siis tässä spekulaatiossa meitä ilahduttaa se, että kaikki todelliset hedelmät löydetään jälleen, mutta hedelminä, joilla on korkeampi mystinen merkitys, jotka ovat kasvaneet esiin aivojemme eetteristä eivätkä aineellisesta perustasta ja jotka ovat »hedelmän yleensä», absoluuttisen subjektin inkarnaatioita. Kun siis palaamme abstraktiosta, yliluonnollisesta ymmärrysolennosta »hedelmä yleensä», takaisin todellisiin luonnollisiin hedelmiin, annamme sitä vastoin myös luonnollisille hedelmille yliluonnollisen merkityksen ja muutamme ne pelkiksi abstraktioiksi. Pääintressinämme on juuri osoittaa »hedelmän yleensä» ykseys kaikissa sen elämänilmauksissa, omenassa, päärynässä, mantelissa, todistaa näiden hedelmien mystinen keskinäisyhteys, ja myös se, kuinka jokaisessa näissä »hedelmä yleensä» toteuttaa itseään asteittain ja välttämättä, esim. siirtyy olemassaolostaan rusinana olemassaoloonsa mantelina. Profaanien hedelmien arvo ei näin enää koostu niiden luonnollisista ominaisuuksista, vaan niiden spekulatiivisesta ominaisuudesta, jonka avulla ne astuvat määrätylle paikalle »absoluuttisen hedelmän» elämänprosessissa.
Tavallinen ihminen ei luule sanovansa mitään poikkeuksellista sanoessaan, että on olemassa omenia ja päärynöitä. Mutta kun filosofi on ilmaissut nämä olemassaolot spekulatiivisella tavalla, hän on sanonut jotakin poikkeuksellista. Hän on suorittanut ihmeen, hän on tuottanut epätodellisesta ymmärrysolennosta »hedelmä yleensä» todelliset luonnonolennot, omenan, päärynän jne. ts. hän on omasta abstraktista ymmärryksestään, jonka hän mieltää absoluuttiseksi subjektiksi itsensä ulkopuolella, tässä tapauksessa »hedelmäksi yleensä», luonut nämä hedelmät, ja jokaisessa olemassaolossa, jonka hän lausuu julki, toteuttaa hän luomisaktin.
On selvää, että spekulatiivinen filosofi saa tämän jatkuvan luomisen aikaan vain sikäli kun hän esittää omenan, päärynän jne. yleisesti tunnetut, todellisessa havainnoinnissa esiintyvät ominaisuudet itse keksiminään määreinä, sikäli kun hän antaa sille, mitä vain abstrakti ymmärrys voi luoda, nimittäin abstraktille ymmärryskaaviolle, todellisen olion nimen; sikäli kun hän lopulta selittää oman toimintansa, jonka avulla hän siirtyy omenan mielteestä päärynän mielteeseen, absoluuttisen subjektin, »hedelmän yleensä», itsetoiminnaksi.
Tämä operaatio on spekulatiivisella kielellä substanssin käsittäminen subjektiksi, sisäiseksi prosessiksi, absoluuttiseksi persoonaksi, ja tämä käsittäminen muodostaa Hegelin metodin olennaisen luonteenpiirteen.
Nämä edeltävät huomautukset olivat tarpeen herra Szeligan ymmärrettäväksi tekemiseksi. Kun herra Szeliga on tähän asti liuottanut todelliset olosuhteet, kuten esim. oikeuden ja sivilisaation, salaisuuden kategoriaan ja tehnyt näin »salaisuudesta» yleensä substanssin, kohoaa hän vasta nyt tosi spekulatiiviselle, hegeliläiselle tasolle ja muuttaa »salaisuuden» yleensä itsenäiseksi subjektiksi, joka inkarnoituu todellisissa olosuhteissa ja henkilöissä, ja jonka elämänilmaisuja ovat kreivittäret, markiisit, grisetit, vahtimestarit, notaarit, puoskarit ja rakkausjuonet, tanssiaiset, puuovet jne. Sen jälkeen kun hän on synnyttänyt »salaisuuden» kategorian todellisesta maailmasta, synnyttää hän todellisen maailman tästä kategoriasta.
Spekulatiivisen konstruktion salaisuudet herra Szeligan esityksessä tulevat sitäkin silminnähtävimmiksi, että hänellä on kiistämättä kaksinkertainen etevämmyys Hegeliin verraten. Yhtäältä Hegel osaa sofistisella mestaruudella esittää sen prosessin, jonka välityksellä filosofi siirtyy aistimellisen havainnoinnin ja mielteen kautta esineestä toiseen, kuvitteellisen ymmärrysolennon itsensä, absoluuttisen subjektin prosessiksi. Mutta toisaalta Hegel antaa spekulatiivisen esityksen puitteissa usein todellisen, itse asian tavoittavan esityksen. Tämä todellinen kehittely spekulatiivisen kehittelyn sisällä johtaa lukijan harhaan sikäli, että hän pitää spekulatiivista kehittelyä todellisena ja todellista kehittelyä spekulatiivisena.
Herra Szeligan kohdalla molemmat vaikeudet karsiutuvat pois. Hänen dialektiikkansa on vailla kaikkea teeskentelyä ja vääristelyä. Hän suorittaa temppunsa ylistettävällä kunniallisuudella ja kunnon miehen suoruudella. Samalla hän ei missään kehittele todellista sisältöä, joten hänen spekulatiivinen konstruktionsa esiintyy meille alastomassa kauneudessaan ilman mitään häiritseviä lisiä ja kaksiselitteisiä peittelyjä. Herra Szeligan kohdalla osoittautuu myös loistavasti, kuinka spekulaatio yhtäältä luo näennäisen vapaasti itsestään käsin kohteensa a priori, toisaalta taas — koska se haluaa sofistisoida pois järkevän ja luonnollisen riippuvuuden kohteesta — joutuu mitä järjettömimpään ja luonnottomimpaan kohteen alamaisuuteen, jonka satunnaisimmat ja yksilöllLsimmät määreet sen on konstruoitava absoluuttisen välttämättöminä ja yleisinä.
Sen jälkeen kun Eugène Sue on johtanut meidät yhteiskunnan alimpiin kerroksiin esittäen esim. rikolliskapakoita, siirtää hän meidät hienon seurapiirin pariin, tanssiaisiin Saint-Germainin korttelissa.
Herra Szeliga konstruoi tämän siirron seuraavasti:
»Salaisuus yrittää välttää tarkastelun... suorittamalla käänteen: tähän asti se esiintyi absoluuttisen arvoituksellisena, kaiken kiinnioton ja tavoittelun ulottuvilta luiskahtavana, negatiivisena vastakohtana todenmukaiselle, reaaliselle, positiiviselle; nyt se tunkeutuu viimeksi mainittuun sen näkymättömänä sisältönä. Tällöin se kuitenkin luopuu myös absoluuttisesta mahdottomuudesta tulla tiedostetuksi».
»Salaisuus», joka tähän asti oli »todenmukaista», »reaalista», »positiivista», nimittäin oikeutta ja sivistystä vastassa, »tunkeutuu nyt viimeksi mainittuun», nimittäin sivistyksen alueelle. Se, että hienot seurapiirit ovat sivistyksen ainoa alue, on salaisuus, jos ei Pariisin salaisuus, niin ainakin salaisuus Pariisille. Herra Szeliga ei siirry rikollismaailman salaisuuksista aristokraattisten seurapiirien salaisuuksiin, vaan »salaisuudesta yleensä» hänellä tulee sivistyneen yhteiskunnan »näkymätön sisältö», sen varsinainen olemus. Kyseessä ei ole mikään herra Szeligan »uusi käänne», jotta hän voisi jatkaa tarkastelujaan, vaan »salaisuus» suorittaa tämän »uuden käänteen» vetäytyäkseen tarkastelun ulottuvilta.
Ennen kuin herra Szeliga todella seuraa Eugène Sueta sinne, minne hänen sydämensä häntä ajaa, nimittäin aristokraattisiin tanssiaisiin, käyttää hän vielä a priori konstruoivan spekulaation teeskenteleviä käänteitä.
»Tosin on ennakoitavissa, minkä lujan tyyssijan 'salaisuus' valitsee itselleen suojakseen, ja itse asiassa näyttää siltä, että se olisi voittamattoman läpitunkematon,.. että... tästä voitaisiin odottaa, että ylipäänsä... mutta sittenkin uusi yritys tämän ytimen esillesaamiseksi on tässä väistämätön.»
Riittää. Herra Szeliga on mennyt niin pitkälle, että
»metafyysinen subjekti, salaisuus, astuu nyt esiin kevyesti vaivautumattomasti, koketoivasti».
Muuttaakseen nyt aristokraattisen seurapiirin »salaisuudeksi» esittää herra Szeliga joitakin järkeilyjä »sivistyksestä». Hän edellyttää aristokraattiselta seurapiiriltä kaikenlaisia ominaisuuksia, joita kukaan ei siitä hae, löytääkseen taustalta sen »salaisuuden», ettei sillä ole näitä ominaisuuksia. Sitten hän esittää tämän keksinnön sivistyneen yhteiskunnan »salaisuudeksi». Niinpä herra Szeliga esim. ihmettelee, olisiko »yleinen järki» — ehkäpä spekulatiivinen logiikka? — »seurallisten keskustelujen» sisältönä sivistyneessä yhteiskunnassa, olisiko »rakkauden rytmi ja mitta yksin» se, joka »tekee tuosta yhteiskunnasta harmonisen kokonaisuuden», olisiko se, »mitä me nimitämme yleissivistykseksi, yleisen, ikuisen, ideaalisen muoto», ts. olisiko se, mitä me nimitämme sivistykseksi, metafyysistä kuvittelua? Herra Szeligan on helppo profetoida a priori kysymyksiinsä:
»Se, että vastaus tulisi kuitenkin kuulumaan kieltävästi,.. on odotettavissa».-
Eugène Suen romaanissa siirtymä alhaisesta hienoon maailmaan on tavallinen romaanisiirtymä. Geroldsteinin ruhtinaan Rudolfin valepuvut auttavat häntä pääsemään yhteiskunnan alempiin kerrostumiin, aivan kuten hänen asemansa avaa hänelle pääsyn sen ylempiin piireihin. Matkalla aristokraattisiin tanssiaisiin ei hän myöskään lainkaan mieti ympäröivän elämän vastakohtaisuuksia; hänen omien valepukujensa vastakkaisuudet ovat hänestä pikantteja. Hän kertoo tottelevaisille saattajilleen, kuinka kiinnostavaa hänestä on olla eri tilanteissa.
»Pidän», sanoo hän, »näitä vastakohtia varsin pikantteina: yhtenä päivänä viuhkamaalari, asukas rue aux Fèvesin varrella olevassa murjussa; tänä aamuna kauppias, joka tarjoaa lasin cassis-likööriä madame Pipeletille, ja tänä iltana... muuan niistä etuoikeutetuista jumalan armosta, jotka hallitsevat tässä maailmassa.»
Tanssiaisiin johdettuina kriittinen kritiikki laulaa:
Tajun ja järjen kadotan,
kun taas nään täällä maan jumalan.[5]
Se vuodattaa itsestään dityrambeja seuraavasti:
»Täällä auringonpaiste on taiottu yöhön, kevään vehreys ja kesän uhkeus keskelle talvea. Tunnemme heti olevamme sillä mielellä, että voisimme uskoa jumalallisen läsnäolon ihmeeseen ihmisrinnassa, eritoten koska kauneus ja sulokkuus tukevat vakaumusta, että olemme ihanteiden välittömässä läheisyydessä».(!!!)
Kokematon, herkkäuskoinen, kriittinen maalaispapp! Vain sinun kriittinen yksinkertaisuutesi voi pariisilaisessa tanssiaissalissa joutua taikauskoisen »tunnelman valtaan», uskoa »jumalallisen läsnäolon ihmeeseen ihmisrinnassa» ja nähdä pariisilaisissa naarasleijonissa »välittömiä ihanteita», ruumiillisia enkeleitä!
Tekointoisessa naiiviudessaan kriittinen pappi kuuntelee kahta »kauneinta kauniiden joukossa», Clémence d'Harvillea ja kreivitär Sarah MacGregoria. Voi arvata, mitä hän haluaa »kuulla» heiltä:
»Miten voisimme olla rakastettujen lapsien siunauksena, aviomiehen onnen kaikkitäyteytenä»! ... »Kuulemme... hämmästymme... emme usko korviamme.»
Tunnemme salaista vahingoniloa, kun kuulosteleva pappi pettyy. Daamit eivät keskustele »siunauksesta» eivätkä »täyteydestä» eivätkä »yleisestä järjestä», ennemminkin »kyse on rouva d'Harvillen uskottomuudesta puolisoaan kohtaan».
Toisesta daamista, kreivitär MacGregorista saamme kuulla seuraavan naiivin tiedonannon:
Hän oli »kyllin yritteliäs tullakseen salaisen avioliiton seurauksena erään lapsen äidiksi».
Tämän kreivittären yritteliään hengen epämieluisasti satuttamana herra Szeliga lukee hänelle lakia.
»Havaitsemme kreivittären kaiken pyrkimyksen tähtäävän yksilölliseen, egoistiseen etuun.»
Tosiaan, Szeliga ei odota mitään hyvää kreivittären pyrkimykseltä päästä avioon Geroldsteinin ruhtinaan kanssa:
»Emme lainkaan voi odottaa, että hänen avioliittonsa koituisi Geroldsteinin ruhtinaan alamaisten onneksi.»
»Syvällisellä vakavuudella» puritaani päättää rangaistussaarnansa:
»Sarah» (tuo yritteliäs daami) »ei muuten ole mitenkään poikkeuksellinen tapaus näissä loistavissa piireissä, vaikkakin ääritapaus».
Ei muuten mitenkään! Vaikkakin! Ja piirin »ääritapaus» ei siis ole mikään poikkeus?
Kahden muun ihanteen, markiisi d'Harvillen ja Lucenayn herttuattaren luonteesta saamme tietää seuraavaa:
Heiltä »puuttuu sydämen tyydytys. Avioliitossa he eivät ole löytäneet rakkauden kohdetta ja niinpä he etsivät nyt rakkauden kohdetta avioliiton ulkopuolelta. Rakkaus on avioliitossa jäänyt heille salaisuudeksi, ja sydämen käsky painostaa heitä paljastamaan sen. Näin he siis antautuvat salaiselle rakkaudelle. Nämä 'rakkaudettoman avioliiton' 'uhrit' ajautuvat 'ehdottomasti siihen, että rakkaus alenee heillä joksikin ulkoiseksi, niin sanotuksi suhteeksi ja he pitävät rakkauden sisäisenä, elävöittävänä, olennaisena asiana romanttista, salaisuutta'».
Tälle dialektiselle kehittelylle on annettava sitä enemmän arvoa, mitä enemmän sillä on yleistä käyttöä.
Esim. se, joka ei saa juoda kotonaan ja tuntee silti itsessään juomisen tarpeen, etsii juomisen »kohdetta» kotinsa ulkopuolelta ja antautuu »näin siis» salaiseen juomiseen. Lisäksi hän ajautuu siihen, että hän pitää salaisuutta juomisen olennaisena osatekijänä, vaikkei hän haluakaan alentaa juomista pelkäksi »ulkoiseksi», samantekeväksi yhtä vähän kuin äskeiset naiset rakkautta. Hehän eivät herra Szeligan oman selityksen mukaan alenna rakkautta, vaan rakkaudettoman avioliiton siksi, mikä se todella on, ts. ulkoiseksi, niin sanotuksi suhteeksi.
»Mikä on», kyselee herra Szeliga edelleen, »rakkauden 'salaisuus'?»
Olimme juuri konstruoineet sen, että »salaisuus» on tämänlaatuisen rakkauden »olemus». Kuinka nyt joudumme etsimään salaisuuden salaisuutta, olemuksen olemusta?
»Eivät varjoisat pensastopolut», deklamoi pappi, »ei kuutamoyön luonnollinen puolihämärä, ei keinotekoinen verhojen ja kaihtimien avulla aikaansaatu hämärä, ei harppujen ja urkujen lempeä ja huumaava sävel, ei kielletyn mahti...»
Verhot ja kaihtimet! Lempeä ja huumaava sävel! Ja vieläpä urut! Herra papin pitäisi toki karistaa kirkko mielestään! Kuka veisi mukanaan urkuja rakastavaisten tapaamiseen?
»Tämä kaikki» (verhot ja kaihtimet ja urut) »on vain salaista».
Ja olisiko salainen salaisen rakkauden »salaisuus»? Ei suinkaan:
»Salaisuutena tässä on kiihottava, juovuttava, huumaava, aistimellisuuden valta».
»Lempeässä ja huumaavassa» sävelessä pappi löysi jo sen, mikä huumaa. Jos hän nyt olisi verhojen ja urkujen sijasta tuonut tapaamiseensa kilpikonnakeittoa ja samppanjaa, ei »kiihottava ja juovuttava» myöskään puuttuisi.
»Aistimellisuuden valtaa», luennoi pyhä mies, »emme tosin halua myöntää; sillä on kuitenkin siksi niin suunnaton valta ylitsemme; koska kiroamme sen ulos itsestämme, emme tunnusta sitä omaksi luonnoksemme, jota kykenisimme hallitsemaan silloin kun se yrittää nousta esiin järjen, tosi rakkauden ja tahdonvoiman kustannuksella».
Spekulatiivisen teologian tapaan pappi neuvoo meitä tunnustamaan aistimellisuuden omaksi luonnoksemme, jotta jälkeenpäin kyettäisiin hallitsemaan sitä, ts. peruuttamaan sen tunnustaminen. Tosin hän haluaa hallita sitä vain sikäli kun se tapahtuu järjen kustannuksella (tahdonvoima ja rakkaus vastakohtana aistimellisuudelle ovat vain järjen tahdonvoimaa ja rakkautta). Myös ei-spekulatiivinen kristitty tunnustaa aistimellisuuden, sikäli kun se ei esiinny tosi järjen, nimittäin uskon, tosi rakkauden, nimittäin jumalaan kohdistuvan rakkauden, eikä tosi tahdonvoiman, nimittäin tahdon Kristuksessa kustannuksella.
Pappi paljastaa meille heti tosi aikeensa jatkaessaan:
»Jos siis rakkaus lakkaa olemasta avioliiton, siveellisyyden ylipäänsä olennainen seikka, niin aistimellisuudesta tulee rakkauden, siveellisyyden ja sivistyneen yhteiskunnan salaisuus. Aistimellisuus sekä siinä yksinomaisessa merkityksessään, jossa se on samaa kuin hermojen vapina, hehkuva virta suonissa, että myös laajemmassa merkityksessä, jossa se kohoaa henkisen vallan näennäisyydeksi, kohottautuu hallitsemisvimmaksi, kunnianhimoksi ja maineen tavoitteluksi... Kreivitär MacGregor edustaa aistimellisuutta» aistimellisuuden viimeksi mainittua merkitystä »sivistyneen yhteiskunnan salaisuutena».
Pappi osuu naulan kantaan. Aistimellisuuden hillitsemiseksi on hänen ennen kaikkea hillittävä hermovirtaukset ja nopea verenkierto. — Puhuessaan aistimellisuudesta »yksinomaisessa» merkityksessä herra Szeliga uskoo, että suurempi ruumiinlämpö johtuu veren hehkunnasta suonissa, hän ei tiedä, että imettäväisiä sanotaan tasalämpöisiksi, koska niiden veren lämpötila pysyy vähäisin muutoksin aina samalla tasolla. — Hetikohta kun hermovirrat lakkaavat eikä veri enää hehku suonissa, on syntinen ruumis, tuo aistimellisten intohimojen tyyssija, kuollut ja sielut voivat häiriintymättömästi viihdyttää itseään keskustelemalla »yleisestä järjestä», »tosi rakkaudesta» ja »puhtaasta moraalista». Pastori alentaa aistimellisuutta niin paljon, että hän kumoaa juuri ne aistimellisen rakkauden momentit, jotka elävöittävät sitä — nopean verenkierron, mikä todistaa, ettei ihminen rakasta ei-aistillisella flegmalla, hermovirrat, jotka yhdistävät aistimellisuuden päätyyssijana olevan elimen aivoihin. Hän palauttaa toden aistimellisen rakkauden mekaaniseen secretio seminikseen ja kuiskaa erään pahamaineisen saksalaisen teologian kera:
»Ei aistillisen rakkauden vuoksi, ei lihallisten himojen tähden, vaan koska Herra on sanonut: Olkaa hedelmällisiä ja lisääntykää».
Verratkaamme nyt spekulatiivista konstruktiota Eugène Suen romaaniin. Ei aistimellisuus, vaan mysteerit, seikkailut, esteet, pelot, vaarat ja varsinkin kielletyn vetovoima selitetään rakkauden salaisuudeksi.
»Miksi», sanoo Sue, »monet naiset valitsevat rakastajia, jotka eivät ole heidän miestensä veroisia? Koska rakkauden suurin viehätys piilee kielletyssä hedelmässä... Teidän on tunnustettava, että jos tältä rakkaudelta poistettaisiin huolet, ahdistus, vaikeudet, salaisuudet, vaarat, jäljelle ei jäisi mitään tai vain hyvin vähän, toisin sanoen, rakastaja... alkuperäisessä yksinkertaisuudessaan... Sanalla sanoen, kyseessä on aina enemmän tai vähemmän sen miehen tapaus, jolta kysyttiin: 'Miksette nai tuota leskeä, rakastajatartanne?' — 'Oh, olen ajatellut sitä paljon', vastasi hän, 'mutta missä sitten viettäisin iltani?'».
Siinä, niissä liemi Szeliga on korostetusti selittämättä kielletyn vetovoimaa rakkauden salaisuudeksi, selittää Eugène Sue sen yhtä korostetusti »rakkauden suurimmaksi viehätykseksi» ja kodin ulkopuolella tapahtuvien rakkausseikkailujen syyksi.
Kielto ja salakuljetus ovat yhtä toisistaan erottamattomia rakkaudessa kuin kaupankäynnissäkin.[6]
Samaten Eugène Sue väittää vastakohtana spekulatiiviselle tulkitsijalleen, että
»taipumus teeskentelyyn ja juonikkuuteen, salaisuuksista ja salajuonista pitäminen on naisluonteen olennainen ominaisuus, luonnollinen taipumus ja määräävä vaisto».
Vain tämän taipumuksen ja mieltymyksen suuntautuminen avioliittoa vastaan häiritsee herra Eugène Sueta. Hän haluaa antaa naisluonteen vaistoille harmittomamman, hyödyllisemmän sovellutustavan.
Kun herra Szeliga tekee kreivitär MacGregorista sellaisen aistimellisuuden edustajan, joka »kohoaa henkisen vallan näennäisyydeksi» asti, on samainen kreivitär Eugène Suella abstrakti ymmärrysihminen. Hänen »kunnianhimonsa» ja hänen »ylpeytensä» ovat kaukana aistimellisuudesta, ne ovat aistimellisuudesta täysin riippumattoman, abstraktin ymmärryksen synnyttämiä. Eugène Sue korostaa siksi, että
»rakkauden tuliset ailahdukset eivät koskaan saaneet hänen jäistä rintaansa sulamaan, mikään sydämen tai aistien yllätys ei voinut häiritä tuon turmeltuneen, egoistisen ja kunnianhimoisen naisen armottomia laskelmointeja».
Abstraktin, sympateettisista aisteista vapaan, verettömän ymmärryksen itsekkyys on tämän naisen olennainen luonteenpiirre. Hänen sieluaan kuvataan näin ollen »kuivan kovaksi», hänen älyään »taitavan ilkeäksi», hänen luonnettaan »petolliseksi» ja — mikä on hyvin luonteenomaista abstraktille ymmärrysihmiselle — »absoluuttiseksi», hänen kieroutuneisuuttaan »syvälliseksi». — Sivumennen sanoen, Eugène Sue motivoi kreivittären elämäntien yhtä typerästi kuin useimpien muidenkin romaanihenkilöidensä kohdalla. Vanha imettäjä saa hänet uskomaan, että hänestä täytyy tulla »kruunupäinen» Tässä uskossa hän lähtee matkustelemaan naidakseen kruunun. Lopulta kreivitär tekee sen epäjohdonmukaisuuden, että hän pitää pientä saksalaista ruhtinasta »kruunupäänä».
Aistimellisuutta vastaan suunnattujen vuodatustensa jälkeen kriittisen pyhimyksemme on vielä todistettava, miksi Eugène Sue johdattaa meidät seurapiiriin juuri tanssiaisissa — kyseessä on menetelmä, jota melkein kaikki ranskalaiset romaanikirjailijat käyttävät, kun englantilaiset taas johdattavat lukijansa hienoon seurapiiriin metsästysseurueen tai maaseutulinnan kautta.
»Tätä» (nimittäin herra Szeligan) »käsitystä ajatellen ja tässä yhteydessä» (herra Szeligan konstruktiossa) »ei voi olla pelkkä sattuma, että Eugène Sue johdattaa meidät juuri tanssiaisissa hienoon seurapiiriin».
Nyt hevonen on päästetty valtoimenaan laukkaamaan ja se ravaa reippaasti kohti välttämätöntä loppua pitkin johtopäätösketjua joka muistuttaa vanhasta Wolffista.
»Tanssi on aistimellisuuden yleisintä salaisuutena ilmenemistä. Välitön kosketus, molempien sukupuolien syleily» (?), »jota tanssiparin muodostaminen edellyttää, sallitaan tanssissa, koska se huolimatta silmien todistuksesta ja tässä yhteydessä todella» (todellako, herra pappi?) »tuntuvasta suloisesta aistimuksesta ei sittenkään käy aistimellisesta» (vaan kaiketi yleisjärjellisestä?) »kosketuksesta ja syleilystä».
Ja nyt loppupäätelmä, joka ei niinkään tanssi kuin kompastelee:
»iSillä jos tanssi itse asiassa kävisi siitä, silloin ei voitaisi ymmärtää, miksi seurapiiri vain tanssin suhteen ei ole huomaavinaan tätä, kun se päinvastoin tuomitsee niin ankarasti sen, jota muualla harjoitettaisiin samalla vapaudella, anteeksiantamattomana rikkomuksena siveyttä ja häveliäisyyttä vastaan, leimaa sen polttomerkillä ja sulkee armotta pois keskuudestaan».
Herra pappi ei puhu cancanista eikä polkasta, vaan tanssista yleensä, tanssin kategoriasta, jota ei tanssita missään muualla kuin hänen kriittisen pääkoppansa alla. Vilkaiskoon hän kerran tanssia Chaumièressä Pariisissa, ja hänen kristillis-germaaninen mielensä joutuisi kuohuksiin tuosta uskaliaisuudesta, tuosta sulokkaasta vallattomuudesta, tuosta mitä aistimellisimpien liikkeiden musiikista. Hänen oma »todella tuntuva suloinen aistimuksensa» saisi hänet »tuntemaan», että »itse asiassa ei voitaisi ymmärtää, miksi tanssijat itse, kun he päinvastoin» tekevät katsojaan piristävän vaikutelman avoimesta, inhimillisestä aistimellisuudesta (»kun se, jota muualla», nimittäin Saksassa, »harjoitettaisiin samalla tavalla», niin se olisi »anteeksiantamaton loukkaus» jne. jne.), — miksi nuo tanssijat eivät ainakaan omissa silmissään ainoastaan saa eikä heidän pidä olla avoimen aistimellisia ihmisiä, kun he eivät voi vaan heidän täytyy olla sellaisia!!
Tanssin olemusta kunnioittavana kriitikko johdattaa meidät tanssiaisiin. Hän havaitsee suuren vaikeuden. Näissä tanssiaisissa tosin tanssitaan, mutta vain mielikuvituksessa. Eugène Sue ei nimittäin kuvaile tanssia sanallakaan. Hän ei mene mukaan tanssivien vilinään. Hän käyttää tanssiaisia vain keinona kootakseen aristokraattisen yläryhmän henkilöt yhteen. Epätoivossaan »kriitikko» kiiruhtaa täydentämään kirjailijaa ja hänen oma »fantasiansa» kuvaa helposti tanssiaisilmiöitä jne. Jos kuvatessaan rikollisten lymypaikkoja ja rikollisten kieltä Eugène Sue ei kriittisen säännön mukaan tuntenut mitään välitöntä intressiä näiden lymypaikkojen ja tämän kielen kuvaamiseen, niin sitä vastoin tanssi, jota ei hän itse, vaan hänen »mielikuvituksekas» kriitikkonsa kuvailee, kiinnostaa häntä välttämättä äärettömästi.
Edelleen!
»Itse asiassa, seurallisen sävyn ja tahdikkuuden salaisuus — tämän äärimmäisen epäluonnollisuuden salaisuus — on luontoon takaisin palaamisen kaipaus. Siksi sellaisen henkilön kuin Cecilyn ilmestyminen sivistyneeseen seuraan vaikuttaakin niin sähköistävästi ja kruunautuu niin epätavallisella menestyksellä. Cecilylle, joka on kasvanut orjattarena orjien keskuudessa, ilman sivistystä, vain oman luontonsa varassa olevana, tämä luonto on ainoa elämänlähde. Yhtäkkiä hän on joutunut hoviin pakollisten tapojen ja säädyllisyyden alaiseksi, ja hän oppii pian näkemään viimeksi mainittujen salaisuuden läpi... Tässä piirissä, jota hän voi ehdoitta hallita, koska hänen valtansa, hänen luontonsa valta käy arvoituksellisesta viehätyksestä, täytyy Cecilyn välttämättä harhautua kaiken kohtuullisuuden ulkopuolelle, kun taas aiemmin hänen ollessaan vielä orjatar, sama luonto opetti häntä vastustamaan mahtavan herran jokaista arvotonta aikomusta ja pysymään uskollisena rakkaudelleen. Cecily on sivistyneen yhteiskunnan paljastettu salaisuus. Halveksitut aistit murtavat lopussa padot ja etenevät täysin esteettä» jne.
Herra Szeligan lukija, jolle Suen romaani on tuntematon, luulee horjumatta Cecilyä kuvattujen tanssiaisten naarasleijonaksi. Romaanissa hän kuitenkin istuu saksalaisessa kuritushuoneessa samalla kun Pariisissa tanssitaan.
Orjattarena Cecily pysyy uskollisena neekerilääkäri Davidille, koska hän rakastaa tätä »intohimoisesti» ja koska hänen omistajansa herra Willis liehakoi häntä »brutaalisti». Hänen siirtymisensä säädyttömään elämäntapaan motivoidaan hyvin yksinkertaisesti. »Eurooppalaiseen maailmaan» siirrettynä Cecily »häpeää» sitä, että »on naimisissa neekerin kanssa». Sen jälkeen kun hän on saapunut Saksaan, joutuu hän »hetikohta» huonon mieshenkilön häpäisemäksi ja hänen »intiaaniverensä» pääsee valloilleen, mitä tekopyhän herra Suen täytyy suloisen moraalin ja suloisen liiketoimen vuoksi luonnehtia sanoin »luonnollinen turmeltuneisuus».
Cecilyn salaisuus on se, että hän on mestitsi. Hänen aistimellisuutensa salaisuus on tropiikin hehku. Parny on ylistänyt kauniissa runoissaan Eleonorelle mestitsiä. Siitä, miten vaarallinen hän on ranskalaiselle matruusille, voidaan lukea sadoista matkakuvauksista.
Eugène Sue kirjoittaa: »Cecily oli ruumiillistunut hehkuvan aistimellisuuden tyyppi, joka voi syttyä vain tropiikin kuumuudessa... Koko maailma on kuullut noista värillisistä tytöistä, jotka ovat eurooppalaisille miltei kuolemaksi, noista viehättävistä vampyyreista, jotka juovuttavat uhrinsa hirveällä autuudella... jättämättä hänelle muuta, kuten maan voimakas ilmaisutapa sanoo, kuin hänen kyyneleensä juotavaksi ja sydämensä nakerrettavaksi».
Cecily ei suinkaan tehnyt juuri aristokraattis-sivistyneisiin, blaseerattuihin ihmisiin sellaista maagista vaikutusta...
»Cecilyn kaltaiset naiset», kirjoittaa Sue, »vaikuttivat äkkinäisesti, maagisella kaikkivoipaisuudella Jacques Ferrandin kaltaisiin brutaalin aistimellisiin ihmisiin.»
Mistä lähtien edustavat Jacques Ferrandin kaltaiset ihmiset hienoa yhteiskuntaa? Mutta kriittisen kritiikin täytyi konstruoida Cecily absoluuttisen salaisuuden elä-mänprosessin momentiksi.
»Sivistyneen yhteiskunnan salaisuutena salaisuus vetäytyy tosin vastakohdan alueelta sisäiselle alueelle. Sittenkin ylhäi-sömaailmalla on taas yksinomaan omat piirinsä, joissa se varjelee pyhyyttä. Se on samalla tämän kaikkein pyhimmän kappeli. Mutta esipihalla oleville kappeli itse on salaisuus. Sivistys on siis poissulkevassa asemassaan kansalle samaa... mitä raakuus sivistyneille».
»Tosin — sittenkin — taas — samalla — mutta — siis» — nämä ovat ne maagiset koukut, jotka sulkevat spekulatiivisen kehittely ketjun renkaat yhteen. Herra Szeliga on antanut salaisuuden yleensä vetäytyä rikollisten alueelta seurapiireihin. Nyt hänen on konstruoitava se salaisuus, että ylhäisömaailmalla on yksinomaiset piirinsä ja että näiden piirien salaisuudet ovat salaisuuksia kansalle. Tähän konstruktioon tarvitaan jo esitettyjen taikakoukkujen lisäksi piirin muuttumista kappeliksi ja ei-aristokraattisen maailman muuttumista tämän kappelin esipihaksi. Taaskin on Pariisille salaisuutena se, että kaikki kansalaisyhteiskunnan piirit muodostavat vain ylhäisömaailma-kappelin esipihan.
Herra Szeligalla on kaksi päämäärää. Ensinnäkin salaisuus yleensä, joka on ruumiillistunut sulkeutuneessa seurapiirissä, on määriteltävä edelleen »maailman yhteisomaisuudeksi». Toiseksi notaari Jacques Ferrand on konstruoitava salaisuuden elämän jäseneksi. Kriitikko menettelee seuraavaan tapaan.
»Sivistys ei vielä voi eikä tahdo sulkea piiriinsä kaikkia säätyjä ja eroja. Vasta kristinusko ja moraali kykenevät perustamaan tämän maan päälle universaalivaltakuntia».
Herra Szeligalle sivistys, sivilisaatio on identtistä aristokraattisen sivistyksen kanssa. Hän ei näin ollen voi nähdä, että teollisuus ja kauppa muodostavat aivan toisenlaisia universaalivaltakuntia kuin kristinusko ja moraali, perheonni ja kansalaishyvinvointi. Mutta miten pääsemme notaari Jacques Ferrandiin? Hyvin yksinkertaisesti!
Herra Szeliga muuttaa kristinuskon yksilölliseksi ominaisuudeksi, »hurskaudeksi», ja moraalin toiseksi yksilölliseksi ominaisuudeksi, »oikeamielisyydeksi». Hän yhdistää nämä kaksi ominaisuutta yhdessä yksilössä, jonka hän kastaa Jacques Ferrandiksi, koska Jacques Ferrandilla ei ole kumpiakaan ominaisuuksia, vaan hän teeskentelee omaavansa niitä. Jacques Ferrandista tulee nyt »oikeamielisyyden ja hurskauden salaisuus». Ferrandin »testamentti» taasen on »näennäisen hurskauden ja oikeamielisyyden salaisuus», ei siis enää hurskauden ja oikeamielisyyden itsensä salaisuus. Jos kriittinen kritiikki haluaisi konstruoida tämän testamentin salaisuutena, olisi sen selitettävä näennäinen hurskaus ja oikeamielisyys tämän testamentin salaisuudeksi, eikä päinvastoin tätä testamenttia näennäisen oikeamielisyyden salaisuudeksi.
Kun Pariisin notaarien ammattikunta näki Jacques Ferrandissa katkeran siihen kohdistuneen häväistyksen sekä sai aikaan teatterisensuurin avulla sen, että tämä henkilö poistettiin »Pariisin salaisuudet» -teoksen näyttämöversiosta, ei kriittinen kritiikki näe, samalla hetkellä, kun se »polemisoi käsitteiden ilmavaltakuntaa» vastaan, pariisilaisessa notaarissa pariisilaista notaaria, vaan uskonnon ja moraalin, oikeamielisyyden ja hurskauden. Notaari Lehonin oikeusjutun olisi pitänyt valistaa kriittistä kritiikkiä. Notaarin asema Eugène Suen romaanissa on tiiviisti sidoksissa hänen viralliseen asemaansa.
»Notaarit ovat maallisessa maailmassa sitä, mitä papit ovat henkisessä; he ovat salaisuuksiemme tuntijoita». (Monteil, »Histoire des français des divers états» etc., t. IX, s. 37).[7]
Notaari on maailmallinen rippi-isä. Hän on puritaani ammattinsa puolesta, ja »rehellisyys», sanoo Shakespeare, »ei ole puritaani».[8] Hän on samalla parittaja kaikkia mahdollisia tarkoituksia varten, kaikkien kansalaisjuonittelujen ja salaliittojen ohjaaja.
Näyttää siltä, että notaari Ferrandin myötä, jonka koko salaisuus on teeskentely ja notaarin ammatti, emme ole edenneet askeltakaan. Mutta kuulkaa!
»Kun teeskentely on notaarille mitä täydellisimmän tietoisuuden asia, madame Rolandille taas ikään kuin vaisto, niin heidän välissään on suuri joukko niitä, jotka eivät kykene pääsemään salaisuuden perille ja tuntevat silti tahtomattaan haluavansa sitä. — Taikausko ei siis johda alhaisia ja ylhäisiä puoskari Bradamantin (apotti Polidorin) majapaikkaan, ei, kyseessä on salaisuuden etsintä, jotta voitaisiin olla oikeutettuja maailman edessä».
»Ylhäiset ja alhaiset» eivät viilaa Polidorin luo löytääkseen määrätyn salaisuuden, joka on oikeutettu koko maailman edessä, »ylhäiset ja alhaiset» etsivät hänen luotaan salaisuutta ylipäänsä, ollakseen oikeutettuja maailman edessä, aivan kuten ei etsitä kirvestä, vaan välinettä in abstracto[9] puun pilkkomiseen.
Kaikki Polidorin omistamat salaisuudet rajoittuvat raskaana olevien sikiönlähdettämisen välineeseen ja tappamiseen tarkoitettuun myrkkyyn. — Herra Szeliga antaa spekulatiivisessa kiukussa »murhaajan» turvautua Polidorin myrkkyyn, »koska hän ei halua olla murhaaja, vaan huomioitu, rakastettu, kunnioitettu», ikään kuin murhateossa olisi kyse kunnioituksesta, rakkaudesta, huomioinnista eikä jonkun päästä! Mutta kriittinen murhaaja ei välitä päästään, vaan »salaisuudesta yleensä». — Koska eivät kaikki ihmiset tee murhia eivätkä kaikki ole lainvastaisesti raskaana, kuinka Polidori voi vihkiä jokaisen haluttuun salaisuuteen? Herra Szeliga todennäköisesti sekoittaa puoskari Polidorin oppineeseen Polydorus Virgiliukseen, joka eli 1500-luvulla eikä tosin ole löytänyt mitään salaisuuksia, mutta pyrki toki tekemään salaisuuksien löytäjien, keksijöiden historiasta »maailman yhteisomaisuutta». (Katso Polidori Virgilii liber de rerum inventoribus, Lugduni 1706.)[10]
Salaisuus yleensä, absoluuttinen salaisuus, joka lopulta vakiintuu »maailman yhteisomaisuudeksi», on siis salaisuus, kuinka myrkyttää ja lähdettää sikiöitä. Salaisuus yleensä ei voisi taitavammin koitua »maailman yhteisomaisuudeksi» kuin muuttumalla salaisuuksiksi, jotka eivät ole kenellekään salaisuuksia.
»Nyt on salaisuudesta tullut yhteisomaisuutta, koko maailman ja jokaisen yksityisen salaisuus. Se on joko taitoni tai vaistoni tai voin ostaa sen ostettavana tavarana itselleni».
Mistä salaisuudesta on nyt tullut maailman yhteisomaisuutta? Valtiollisen oikeudettomuuden salaisuudesta vai sivistyneen yhteiskunnan salaisuudesta vai tavaranväärennyksen salaisuudesta vai kölninveden valmistuksen salaisuudesta vai »kriittisen kritiikin» salaisuudesta? Ei mistään näistä, vaan salaisuudesta in abstracto, salaisuuden kategoriasta!
Herra Szeligan aikomuksena on esittää palvelijat ja portinvartija Pipelet vaimoineen absoluuttisen salaisuuden inkarnaationa. Hän haluaa konstruoida »salaisuuden» palvelijan ja portinvartijan. Kuinka hän nyt onnistuu heittäytymään puhtaasta kategoriasta aina »palvelijaan:», joka »vakoilee suljetun oven» takana, salaisuudesta absoluuttisena subjektina, joka istuu valtaistuimellaan katon yläpuolella abstraktion pilvi taivaalla, aina pohjakerrokseen, missä portinvartijan asunto sijaitsee?
Aluksi hän antaa salaisuuden kategorian käydä läpi spekulatiivisen prosessin. Sen jälkeen kun salaisuudesta on sikiönlähdettämisen ja myrkyttämisen keinoin tullut maailman yhteisomaisuutta, ei se
»siis suinkaan enää ole kätkeytyneisyyttä ja luoksepääsemättömyyttä, vaan sitä, mitä kätkee itsensä, tai vieläkin paremmin» yhä vain paremmin! »sitä, mitä kätken, mitä teen luoksepääsemättömäksi».
Absoluuttisen salaisuuden muututtua näin olemuksesta käsitteeksi, siitä objektiivisesta tilasta, missä se on kätkeytyneisyys itse, siihen subjektiiviseen tilaan, missä se kätkee itsensä tai vieläkin paremmin, missä »minä sen»kätken, emme ole vielä edenneet askeltakaan. Vaikeus näyttää päinvastoin kasvavan, koska salaisuus on ihmispäässä ja ihmisrinnassa luoksepääsemättömämpi ja kätketympi kuin meren pohjassa. Tämän vuoksi herra Szeliga auttaa spekulatiivista etenemistään välittömästi empiirisellä etenemisellä.
»Salaisuutta haudotaan, keitetään, harjoitetaan nykyisellään» (nykyisellään!) »suljettujen ovien» (kuulkaa! kuulkaa!) »takana».
Herra Szeliga on »nykyisellään» muuttanut salaisuuden spekulatiivisen »minän» empiiriseksi, hyvin puisevaksi todellisuudeksi, oveksi.
»Tämän myötä» (siis suljetun oven, ei suljetusta olemuksesta käsitteeseen siirtymisen myötä) »on samalla annettu mahdollisuus, että voin kuunnella, urkkia ja vakoilla salaisuutta».
Ei ole mikään herra Szeligan keksimä »salaisuus», että suljettujen ovien takana voi kuunnella. Joukkojen sananlaskun mukaan jopa seinillä on korvat. Sitä vastoin on täysin kriittisen spekulatiivinen salaisuus, että vasta »nykyisellään», kun ollaan tehty matka helvettiin, rikollisten lymypaikkoihin, ja matka taivaaseen, sivistyneeseen yhteiskuntaan ja tutustuttu Polidorin ihmeisiin, salaisuuksia voidaan urkkia suljettujen ovien edessä ja kuunnella suljettujen ovien takana. Yhtä suuri kriittinen salaisuus on, että suljetut ovet muodostavat kategorisen välttämättömyyden, sekä salaisuuksien hautomiseksi, keittämiseksi ja harjoittamiseksi (kuinka paljon salaisuuksia haudotaankaan, keitetäänkään ja harjoitetaankaan pensaiden takana!) että niiden vakoilemiseksi.
Tämän loistavan dialektisen uroteon jälkeen herra Szeliga siirtyy luonnollisesti vakoilusta vakoilun syihin. Tässä hän ilmoittaa sen salaisuuden, että vahingonilo on vakoilun syy. Vahingonilosta hän etenee vahingonilon syyhyn.
»Jokainen haluaa olla parempi», sanoo hän, »kuin toinen, koska hän ei vain pidä salassa omien hyvien tekojensa vaikuttimia, vaan myös yrittää peittää huonot tekonsa täysin läpitunkemattomaan hämärään».
Lauseen pitäisi päinvastoin kuulua: Jokainen ei pidä salassa yksin hyvien tekojensa vaikuttimia, vaan yrittää kätkeä huonot tekonsa täysin läpitunkemattomaan hämärään, koska hän haluaa olla toista parempi.
Olemme nyt edenneet salaisuudesta, joka kätkee itsensä, »minään», joka kätkee sen; »minästä» suljettuun oveen; suljetusta ovesta vakoiluun; vakoilusta vakoilemisen syyhyn, vahingoniloon; vahingonilosta vahingonilon syyhyn, haluun olla muita parempi. Pian tulemme myös kokemaan sen ilon, että näemme palvelijan seisovan suljetun oven takana. Yleinen halu olla muita parempi johtaa meidät nimittäin suoraan siihen, että »jokainen pyrkii pääsemään perille toisen salaisuuksista». Tähän liittyy luontevasti seuraava henkevä huomautus:
»Tässä suhteessa palvelusväki on suotuisimmassa asemassa».
Jos herra Szeliga olisi lukenut Pariisin poliisin arkiston raportteja, Vidocqin muistelmia, »Mustaa kirjaa» ja muuta sellaista, niin hän tietäisi, että poliisi on tässä suhteessa vieläkin suotuisammassa asemassa kuin »suotuisimmassa» asemassa oleva palvelusväki, että poliisi käyttää palvelusväkeä vain karkeisiin töihin, ettei poliisi pysähdy oven eteen tai herrasväen riisuutumisen eteen, vaan ryömii heidän lakanoidensa alle heidän alastomien ruumiidensa viereen jonkun femme galanten tai jopa aviovaimon hahmossa. Suen romaanissa poliisivakoilija Bras rouge (Punainen käsi) esittää kertomuksessa keskeistä osaa.
Herra Szeligaa »nykyisellään» häiritsee palvelusväessä se, ettei se ole tarpeeksi »intressitöntä». Tämä kriittinen varautuneisuus avaa hänelle tien ovenvartija Pipeletin ja tämän vaimon luo.
»Ovenvartijan asema sitä vastoin takaa hänelle suhteellisen riippumattomuuden, joten hän voi laukoa talon salaisuuksista vapaata, intressitöntä, joskin kömpelöä ja loukkaavaa pilkkaa».
Aluksi tämä ovenvartijan spekulatiivinen konstruktio joutuu suuriin hankaluuksiin, koska hyvin monissa Pariisin taloissa palvelija ja ovenvartija ovat osalle vuokralaisista sama henkilö.
Mitä tulee kriittiseen fantasiaan ovenvartijan suhteellisen riippumattomasta, intressittömästä asemasta, niin sitä voidaan arvioida seuraavista tosiasioista käsin. Pariisilainen ovenvartija on talonomistajan edustaja ja vakooja. Tavallisesti hän ei saa maksua talonomistajalta, vaan vuokralaisilta. Tämän epävarman asemansa vuoksi hän yhdistää usein asioitsijan liiketoimet viralliseen työhönsä. Terrorismin, keisarikunnan ja restauraation[11] aikana ovenvartija oli salaisen poliisin pääagenttina. Niinpä esim. kenraali Foyta vartioi hänen portieerinsa, joka toimitti kenraalille osoitetut kirjeet erään lähistöllä oleskelevan poliisiagentin luettavaksi. (Katso Froment, »La police dévoilée».141) »Portier»[12] ja »épicier»[13] ovat näin ollen haukkumanimiä ja portieeri itse haluaa, että häntä puhutellaan nimellä »concierge».[14]
Eugène Suen Madame Pipeletiä ei suinkaan ole kuvattu »intressittömäksi» tai harmittomaksi; hän päinvastoin petkuttaa Rudolfia rahanvaihdossa ja suosittelee tälle talossa asuvaa epärehellistä panttilainaajaa, kuvaa Rigolettea naiseksi, joka saattaisi olla miellyttävä, kiusaa komendanttia, koska tämä maksaa huonosti, tinkii hänen kanssaan, (harmissaan hän nimittää tätä »kahden pennin komendantiksi»: »se opettaa sinua maksamaan vain kaksitoista frangia kuukausittain taloudenpidosta») ja koska komendantilla on se »pikkumaisuus», että hän pitää silmällä polttopuitaan jne. Madame Pipelet itse ilmaisee »riippumattoman» käyttäytymisensä syyt. Komendantti maksaa vain kaksitoista frangia kuukausittain.
Herra Szeligalla taas »Anastasia Pipeletin on tavallaan aloitettava pieni sota salaisuutta vastaan».
Eugène Suella Anastasia Pipelet edustaa pariisilaista portieeria. Hän haluaa »dramatisoida herra Henry Monierin mestarillisesti kuvaaman ovenvartijan». Mutta herra Szeligan täytyy muuttaa eräs Madame Pipeletin ominaisuus, »panettelunhalu», erilliseksi olemukseksi ja muuttaa jälkikäteen Madame Pipelet tämän olemuksen edustajaksi.
»Mies», jatkaa herra Szeliga, »ovenvartija Alfred Pipelet, toimii hänen rinnallaan, mutta huonommalla menestyksellä».
Lohduttaakseen häntä tästä huonosta onnesta, tekee herra Szeliga hänestäkin allegorian. Alfred Pipelet edustaa salaisuuden »objektiivista» puolta, »salaisuutta pilkkana».
»Salaisuus, joka tuottaa hänelle tappion, on pilkkaa, hänelle tehty kepponen».
Eikä siinä kaikki. Äärettömässä säälissään jumalallinen dialektiikka tekee »onnettomasta, lapsellisesta vanhuksesta» »vahvan miehen» metafyysisessä mielessä, koska hän esittää hyvin arvokasta, hyvin onnellista ja hyvin ratkaisevaa momenttia absoluuttisen salaisuuden elämänprosessissa. Voitto Pipeletistä on
»salaisuuden ratkaisevin tappio». »Nokkelampi, rohkeampi ei antaisi koirankujeen pettää itseään.»
»Vielä yksi askel on jäljellä. Salaisuuden oma johdonmukaisuus, kuten näimme Pipeletissä ja Cabionissa, ajaa sen alentumaan pelkäksi narrinpeliksi. Kyse on enää vain siitä, ettei yksilö enää ryhdy esittämään typerää komediaa. Naurukyyhky ottaa tämän askeleen mitä viehättävimmällä tavalla».
Jokainen voi kahdessa minuutissa saada tuntea tämän spekulatiivisen narrinpelin ja oppia itse käyttämään sitä. Annamme lyhyen ohjeen.
Tehtävä: Sinun on konstruoitava minulle se, kuinka ihmisestä tulee eläinten herra.
Spekulatiivinen ratkaisu: Olkoon annettu puolisen tusinaa eläimiä, esimerkiksi leijona, haikala, käärme, härkä, hevonen ja mopsi. Abstrahoi itsellesi näistä kuudesta eläimestä kategoria: »eläin yleensä». Kuvittele »eläin yleensä» itsenäiseksi olennoksi. Tarkastele leijonaa, haikalaa, käärmettä jne. »eläimen yleensä» valepukuina, inkarnaatioina. Aivan kuten teit kuvittelusi, abstraktiosi »eläimen yleensä», todelliseksi olennoksi, tee nyt todellisista eläimistä abstraktion, kuvittelusi olentoja. Havaitset, että »eläin», joka leijonassa raatelee ihmisen, haikalassa ahmaisee hänet, käärmeessä myrkyttää hänet, härässä käy hänen päälleen sarvet ojossa ja hevosessa potkaisee häntä, olemassaolossaan mopsina enää vain haukkuu häntä ja muuttaa taistelun ihmistä vastaan pelkäksi näennäisnujakaksi. »Eläin yleensä» on omalla johdonmukaisuudellaan, kuten mopsin kohdalla näimme, ajautunut siihen, että se on vajonnut pelkäksi narriksi. Kun nyt lapsi tai lapsenmielinen pakenee mopsia, vaaditaan enää vain sitä, ettei yksilö ryhtyisi esittämään typerää komediaa. Yksilö x ottaa tämän askeleen mitä viehättävimmällä tavalla antamalla bambusauvansa tanssia mopsin niskassa. Havaitset, kuinka »ihminen yleensä» yksilö x:n ja mopsin välityksellä on tullut »eläimen yleensä» ja siis myös todellisten eläinten herraksi ja on eläimessä mopsina voittanut leijonan eläimenä.
Samaan tapaan herra Szeligan »naurukyyhky» voittaa Pipeletin ja Cabrionin välityksellä nykyisen maailmantilan salaisuudet. Enemmänkin! Naurukyyhky itse on kategorian »salaisuus yleensä» realisaatio.
»Hän ei vielä ole tietoinen korkeasta siveellisestä arvostaan, siksi hän on vielä salaisuus omalle itselleen».
Eugène Sue antaa Murphin paljastaa ei-spekulatiivisen Rigoletten salaisuuden. Hän on »hyvin sievä grisetti». Eugène Sue on kuvannut hänet pariisilaisen grisetin rakastettavassa, inhimillisessä hahmossa. Vain porvaristolle omistautumisensa ja ikioman liioittelevaisuutensa ansiosta Suen oli moraalisesti idealisoitava grisettiä. Suen oli taitettava kärki grisetin elämäntilanteelta ja luonteelta, nimittäin tämän asettautuminen virallisen avioliiton yläpuolelle ja tämän naiivi suhde opiskelijaan tai työläiseen. Juuri tässä suhteessa grisetti muodostaa todella inhimillisen vastakohdan porvareiden tekopyhille, ahdassydämisille ja itsekkäille aviovaimoille, toisin sanoen viralliselle piirille.
»Tämä salaisuuksien maailma on nyt yleinen maailmantila, johon 'Pariisin salaisuuksien' yksilöllinen toiminta on sijoitettu».
Mutta »siltikin», ennen kuin herra Szeliga siirtyy »eeppisen tapahtuman filosofiseen uusintamiseen» on hänen vielä »tiivistettävä yllä hahmotellut yksittäiset luonnokset kokonaiskuvaksi».
Kun herra Szeliga sanoo, että hän haluaa siirtyä eeppisen tapahtuman »filosofiseen uusintamiseen», tätä on pidettävä todellisena tunnustuksena, hänen kriittisen omantuntonsa paljastuksena. Tähän asti hän on »filosofisesti uusintanut» maailmantilaa.
Herra Szeliga jatkaa tunnustuksessaan:
»Esityksestä käy ilmi, että yksittäin käsitellyillä salaisuuksilla ei ole arvoa itsessään, toisistaan erillään, ne eivät ole mitään suurenmoisia juoru-uutuuksia, vaan niiden arvo piilee siinä, että ne muodostavat elimellisesti jäsentyneen sarjan, jonka kokonaisuutena on 'salaisuus'».
Suorapuheisessa mielentilassaan herra Szeliga menee pitemmällekin. Hän tunnustaa, ettei »spekulatiivinen sarja» ole »Pariisin salaisuudet» -teoksen todellinen sarja.
»Tosin salaisuudet eivät esiinny eepoksessamme tämän itsestään tietävän sarjan muodossa» (kustannushintoihin?) »Emme tosin myöskään ole tekemisissä loogisen, avoimesti esiintyvän, vapaan kritiikin organismin, vaan salaperäisen kasviolemassaolon kanssa».
Sivuutamme herra Szeligan yhteenvedon ja siirrymme heti siihen kohtaan, joka muodostaa »siirtymän». Pipeletin kohdalla olemme nähneet »salaisuuden itsepilkan».
»Itsepilkassa salaisuus tuomitsee itsensä. Tuhotessaan itse itsensä omassa viimeisessä johdonmukaisuudessaan, salaisuudet kehottavat täten jokaista voimakasta luonnetta itsenäiseen tutkiskeluun».
Rudolf, Geroldsteinin ruhtinas, »puhtaan kritiikin» mies, on kutsuttu tähän tutkiskeluun ja »salaisuuksien paljastamiseen».
Vaikka paneudummekin Rudolfiin ja hänen tekoihinsa vasta sen jälkeen kun olemme ensin kadottaneet herra Szeligan joksikin aikaa näköpiiristämme, voidaan ennustaa ainakin niin paljon, ja lukija voi tietyssä määrin aavistaa ja jopa epämääräisesti ennakoida, että sen sijaan että kohtelisimme Rudolfia »salaperäisenä kasviolemassaolona» kriittisen »Literatur-Zeitungin» tapaan, teemme hänestä päinvastoin »loogisen, avoimesti esiintyvän, vapaan jäsenen» »kriittisen kritiikin organismissa».
[1] Molière. Porvari aatelismiehenä, 2. näytös, 6. kohtaus. Toim.
[2] Kyseessä on Perustuslaillinen kartta (Charte constitutionnelle), joka hyväksyttiin vuoden 1830 porvarillisen vallankumouksen jälkeen Ranskassa ja joka oli heinäkuun monarkian peruslaki. Sanonta »tosi perustuslaki» on pilaileva vihjaus Ludvig Filipin 31. heinäkuuta 1830 tekemän julistuksen loppusanoihin: Tästä lähtien kartta on tosi. Toim.
[3] — pieni talo (salaisia huvituksia varten). Toim.
[4] — kevytkenkäinen nainen. Toim.
[5] Marx on muunnellut Goethen Faustin säkeistöä (1. osa, 6. kohtaus »Noita-akan keittiö»). Toim.
[6] Sitaatti Charles Fourierin teoksesta Theorie de l'unite universelle (Universaalisen ykseyden teoria), 3. nidos, 2. osa, luku 3. Toim.
[7] A. A. Monteil. Histoire des français des divers états aux cinq derniers siècles (Eri säätyjen ranskalaisten historia viiden viime vuosisadan ajalta), osat I–X, Pariisi 1828–1844. Toim.
[8] Shakespeare. Loppu hyvin, kaikki hyvin, 1. näytös, 3. kohtaus. Toim.
[9] — yleensä. Toim.
[10] Polydori Vergilii liber de rerum inventoribus, Lugdini 1706. Toim.
[11] Keisarikunnan kaudella tarkoitetaan Napoleon I:n keisarikuntaa vuosina 1804–1814. Restauraation ajalla tarkoitetaan Bourbon-suvun toista hallintokautta vuosina 1814–1830. Toim.
[12] — »ovenvartija». Toim.
[13] »(pieni) ruokatavarakauppias». Toim.
[14] »talonmies». Toim.