[.....] [XL] muodostaa hänen pääomansa korot.[38] Työläisen kohdalla tulee siis subjektiivisesti ilmi se seikka, että pääoma on itsensä kokonaan menettänyt ihminen, samoin kuin pääoman kohdalla tulee objektiivisesti ilmi se, että työ on itsensä menettänyt ihminen. Mutta työläinen on onnettomuudekseen pääoma, joka on elävä ja jolla tästä syystä on tarpeita, ja ellei tämä pääoma työskentele, se menettää joka hetki korkonsa ja siten olemassaolonsa. Pääomana työläisen arvo kohoaa kysynnän ja tarjonnan mukaan, ja myös fyysisesti hänen olemassaolonsa, hänen elämänsä katsotaan tavaran tarjonnaksi — minkä tahansa tavaran tavoin. Työläinen tuottaa pääoman, pääoma tuottaa työläisen, hän siis tuottaa itsensä, ja ihminen työläisenä, tavarana on koko tämän liikunnan tuote. Ihmiselle, joka ei ole mitään muuta kuin työläinen, työntekijä, hänen inhimilliset ominaisuutensa ovat olemassa ainoastaan sikäli kuin ne ovat hänelle tarpeen vierasta pääomaa varten. Mutta siitä syystä, että pääoma ja työläinen ovat toisilleen vieraita ja ovat näin ollen yhdentekevässä, ulkopuolisessa ja satunnaisessa keskinäissuhteessa, tämän vierauden täytyy ilmetä myös todellisena. Siis heti kun pääomalle pälkähtää päähän — joko välttämättömyydestä tai mielivaltaisesti — lakata olemasta työläistä varten, työläinen ei enää ole itseään varten, hänellä ei ole mitään työtä eikä siksi mitään palkkaa, ja koska hänellä ei ole olemassaoloa ihmisenä, vaan työläisenä, hän voi antaa haudata itsensä, nääntyä nälkään jne. Työläinen on olemassa vain työläisenä niin pian kuin hän on olemassa itselleen pääomana, ja hän on olemassa ainoastaan pääomana niin pian kuin jokin pääoma on olemassa hänelle. Pääoman olemassaolo on hänen olemassaolonsa, hänen elämänsä, ja samoin se määrää hänen elämänsä sisällön hänelle yhdentekevällä tavalla. Näin ollen kansantaloustiede ei tunne työtä tekemätöntä työläistä, se ei tunne työihmistä mikäli hän on tämän työsuhteen ulkopuolella. Varas, huijari, kerjäläinen, työtön, nälkää näkevä, kurjuuteen vajonnut ja rikollinen työihminen ovat tyyppejä, joita ei ole olemassa kansantaloudelle, vaan vain muille, lääkärille, tuomarille, haudankaivajalle ja köyhäinhoitajalle jne. He ovat kansantaloustieteen alueen ulkopuolisia haamuja. Työläisen tarpeet merkitsevät kansantaloustieteelle näin ollen ainoastaan tarvetta ylläpitää häntä työn aikana, ja siinä laajuudessa, että työläislaji ei kuole sukupuuttoon. Näin ollen työpalkalla on aivan sama tarkoitus kuin minkä tahansa tuotantovälineen ylläpidolla, kunnossapidolla, tai kuten yleensä pääoman kulutuksella, jota tarvitaan pääoman ja korkojen tuottamiseksi, tai kuten öljyllä, jota valellaan pyöriin niiden pitämiseksi liikkeessä. Täten työpalkka kuuluu pääoman ja kapitalistin välttämättömiin kuluihin eikä se saa ylittää tämän tarpeen pakottavaa rajaa. Näin ollen englantilaiset tehtailijat tekivät täysin johdonmukaisesti kun he ennen vuoden 1834 uutta köyhäinhuoltolakia[39] vähensivät ne julkisista varoista maksetut köyhäinavustukset, joita työläinen sai köyhäinveron välityksellä, hänen palkastaan ja pitivät niitä eräänä palkan osana.
Tuotanto ei tuota ihmistä ainoastaan tavarana, ihmistavarana, ihmistä tavaran määrityksen mukaisena, vaan se tuottaa hänet — tätä määritystä vastaten — sekä henkisesti että ruumiillisesti epäinhimillistettynä olentona. — Työläisten ja kapitalistien moraalinen rappeutuminen, epämuodostuneisuus, tylsistyminen. — Sen tuotteena on itsestään tietoinen ja omatoiminen tavara... ihmistavara... Ricardo, Mill ym. ottivat huomattavan edistysaskelen Smithiin ja Sayhin verrattuna selvittämällä ihmisen olemassaolon — tämän tavaran suuremman tai pienemmän ihmisten tuoton — yhdentekeväksi ja vieläpä haitalliseksikin. Tuotannon todellisena päämääränä ei ole se, kuinka monta työläistä tietty pääoma elättää, vaan kuinka paljon korkoja se tuottaa — siis vuosittaisten säästöjen summa.
Englannin viimeaikainen [XLI] kansantaloustiede[40] on ottanut huomattavia ja johdonmukaisia edistysaskelia myös siinä, että vaikka se asettaakin työn taloustieteen ainoaksi periaatteeksi, se samalla erittelee täysin selvästi työpalkan ja pääomankorkojen käänteisen suhteen ja selvittää, että kapitalisti voi säännöllisesti lisätä tulojaan ainoastaan polkemalla palkkoja, ja päinvastoin. Normaaliksi suhteeksi ei esitetä kuluttajan petkutusta, vaan se, että kapitalisti ja työläinen petkuttavat toisiaan. Yksityisomistussuhde sisältää piilevässä muodossa tämän suhteen työnä, samoin kuin tämän suhteen pääomana sekä näiden molempien ilmausten keskinäisen yhteyden. Toisaalla on inhimillisen toiminnan tuotanto työnä, siis itselleen aivan vieraana, ihmiselle ja luonnolle aivan vieraana ja näin ollen tietoisuudelle ja elämänilmaukselle aivan vieraana toimintana, ihmisen abstraktinen olemassaolo pelkkänä työihmisenä, joka tästä syystä saattaa minä päivänä hyvänsä suistua täytetystä tyhjyydestään ehdottomaan tyhjyyteen, yhteiskunnalliseen ja täten todelliseen olemattomuuteensa. — Toisaalla on inhimillisen toiminnan esineen tuotanto pääomana, jolloin esineen kaikki luonnolliset ja yhteiskunnalliset ominaispiirteet ovat kadonneet, jolloin yksityisomistus on menettänyt luonnollisen ja yhteiskunnallisen laatunsa (se on siis menettänyt kaikki poliittiset ja sosiaaliset harhakuvitelmansa eikä liity mihinkään näennäisen inhimillisiin suhteisiin): yksi ja sama pääoma pysyy mitä erilaisimmassa luonnollisessa ja yhteiskunnallisessa olemassaolossa samana ja on täysin välinpitämätön todellisesta sisällöstään. Kun tämä työn ja pääoman vastakohtaisuus viedään huippuunsa, se merkitsee välttämättä koko yksityisomistussuhteen huippua, lakipistettä ja tuhoutumista.
Näin ollen viimeaikainen englantilainen kansantaloustiede on tehnyt myös siinä suurteon, että se on osoittanut maankoron huonoimpien ja parhaimpien viljelymaiden tuottamien korkojen erotukseksi. Se on paljastanut maanomistajan romanttiset kuvitelmat — hänen luulotellun yhteiskunnallisen tärkeytensä sekä hänen etunsa ja yhteiskunnan etujen näennäisen vastaavuuden, mitä Adam Smith vielä väittää fysiokraattien mukaisesti. Se on ennakoinut ja valmistellut todellisuuden kehitystä, joka tulee muuttamaan maanomistajan aivan tavalliseksi, proosalliseksi kapitalistiksi ja tämän avulla yksinkertaistamaan ja kärjistämään työn ja pääoman vastakohtaisuutta sekä näin nopeuttamaan sen hävittämistä. Maa maana ja maankorko maankorkona ovat näin menettäneet arvoeronsa ja tulleet mitäänsanomattomaksi tai paremminkin vain rahaasanovaksi pääomaksi ja koroksi.
Pääoman ja maan, voiton ja maankoron välinen ero, samoin kuin pääoman ja voiton sekä työpalkan, teollisuuden, maanviljelyn, kiinteän ja liikkuvan yksityisomaisuuden välinen ero on vielä historiallinen ero. Se on asian olemukseen perustumaton ero, pääoman ja työn vastakohtaisuuden muodostumiseen ja kehittymiseen sidottu historiallinen vaihe. Teollisuudessa jne., päinvastoin kuin kiinteässä maaomaisuudessa, saa ilmauksensa ainoastaan muodostumistapa ja teollisuuden maanviljelykseen nähden kehittämä vastakkaisuus. Mainittu ero pysyy erikoisena työn lajina, olennaisena, merkitsevänä, koko elämän käsittävänä erona ainoastaan niin kauan kun teollisuus (kaupunkilaiselämä) kehittyy maanomistukseen (aateliseen feodaaliseen elämään) verrattuna ja edustaa vielä itse vastakohtansa feodaalista luonnetta monopolin, ammattikunnan, kiltojen, korporaatioiden jne. muodossa. Työllä on näiden piirissä vielä näennäisen yhteiskunnallinen merkitys, vielä todellisen yhteisöelämän (Gemeinwesen) merkitys eikä se ole vielä edennyt välinpitämättömyyteen sisältönsä suhteen eikä täydelliseen olemiseen itseään varten, itseriittoisuuteen (Sein für sich selbst) eikä tästä syystä myöskään vielä vapautettuun pääomaan.
[XLII] Mutta työn kehitys vie väistämättä vapautettuun, sellaisenaan muodostuvaan teollisuuteen ja vapautettuun pääomaan. Teollisuuden valta vastakohtaansa nähden ilmenee heti maanviljelyksen muodostumisessa todelliseksi toiminnaksi, kun taas aikaisemmin maanviljelijä jätti päätyön maalle ja tämän maan orjalle, jonka kautta maa viljeli itseään. Orjan muuttuessa vapaaksi työläiseksi, toisin sanoen palkkalaiseksi, itse maanomistaja on muuttunut teollisuudenharjoittajaksi, kapitalistiksi, mikä muutos aluksi tapahtuu välittävänä renkaana olevan vuokraviljelijän kautta. Mutta vuokraviljelijä on maanomistajan edustaja, tämän paljastunut salaisuus. Ainoastaan vuokraviljelijän kautta maanomistajalla on kansantaloudellinen olemassaolonsa, olemassaolonsa yksityisomistajana, sillä hänen maansa maankorko on olemassa vain vuokraviljelijöiden kilpailun välityksellä. — Siis maanomistaja on olennaisesti jo vuokraviljelijän ominaisuudessa tullut tavalliseksi kapitalistiksi. Ja tämän on toteuduttava myös todellisuudessa, maanviljelystä harjoittavasta kapitalistista — vuokraviljelijästä — on tultava maanomistaja tai päinvastoin. Vuokraviljelijän teollinen kauppavoiton kiskonta on maanomistajan teollista kauppavoiton kiskontaa, sillä edellisen oleminen edellyttää jälkimmäisen olemista.
Mutta maanomistaja ja kapitalisti muistavat vastakkaisen, ristiriitaisen syntynsä, alkuperänsä. Maanomistaja pitää kapitalistia omana eilispäiväisenä ylimielisenä, vapautettuna, rikastuneena orjanaan ja näkee itsensä kapitalistina tämän uhkaamaksi. Kapitalisti pitää maanomistajaa eilispäivän toimettomana ja julmana, itsekeskeisenä herrana ja katsoo, että maanomistaja haittaa häntä kapitalistina, vaikka tämä saakin kiittää teollisuutta koko nykyisestä yhteiskunnallisesta merkityksestään, omaisuudestaan ja omistusoikeudestaan. Hän näkee maanomistuksessa vapaan teollisuuden ja vapaan, kaikista luonnon asettamista määrityksistä, rajoituksista riippumattoman pääoman vastakohdan. Tämä vastakohtaisuus on mitä katkerin ja kumpikin osapuoli sanoo siinä totuuden toisestaan. Saadakseen havainnollisen kuvan kummankin puolen arvottomuudesta tarvitsee vain lukea kiinteän omaisuuden ja liikkuvan omaisuuden hyökkäyksiä toisiaan vastaan. Maanomistaja korostaa omaisuutensa sukuaateliutta, feodaalisia muistoesineitä, muistelmia, muistelun runoutta, haaveellista olemustaan, poliittista tärkeyttään jne., ja jos maanomistajat puhuvat kansantalouden kieltä, he esittävät maanviljelyn ainoaksi tuottavaksi toiminnaksi. Samalla maanomistaja kuvailee vastustajansa viekkaaksi, kaupitelevaksi, tinkiväksi, petolliseksi, ahneeksi, lahjottavaksi, riidanhaluiseksi, sydämettömäksi ja hengettömäksi, yhteiskunnasta vierautuneeksi ja sitä vapaasti kauppavoiton kiskontaan, koronkiskontaan ja paritukseen käyttäväksi, orjailevaksi, lipeväksi, mielisteleväksi, kieropuheiseksi, kuivaksi rahahuijariksi, joka synnyttää, ruokkii, hemmottelee kilpailua ja siitä johtuen pauperismia ja rikollisuutta sekä kaikkien yhteiskunnallisten siteiden purkautumista ja on vailla kunniaa, periaatteita, runollisuutta, substanssia, vailla kaikkea. (Ks. tästä muiden muassa fysiokraatti Bergassea, jota Camille Desmoulins jo ruoskii sanomalehdessään »Révolutions de France et de Brabant», ks. von Vincke, Lancizolle, Haller, Leo,[41] Kosegarter ja myös Sismondi.) Liikkuva omaisuus puolestaan viittaa teollisuuden ihmeeseen ja kehitykseen. Se on uuden ajan lapsi, sen täysivaltainen perillinen, poika. Vastustajaansa liikkuva omaisuus säälittelee pölkkypäänä, joka on tietämätön omasta olemuksestaan (ja tämä on täysin totta), ja haluaa moraalisen pääoman ja vapaan työn sijaan asettaa raa'an epämoraalisen väkivallan ja maaorjuuden. Se kuvailee vastustajaansa Don Quijotena, joka kätkee suoruuden, kunnollisuuden, yleisen edun, pysyvyyden harhakuvan alle kehityskyvyttömyyden, ahneen nautinnonhimon, yksityisedun, huonon tarkoituksen. Se julistaa vastustajan paatuneeksi monopolistiksi. Tämän muistot, tämän runollisuuden, tämän haaveellisuuden se tekee tyhjäksi luettelemalla historian pohjalla ja purevan ivallisesti halpamaisuuden, julmuuden, tuhlauksen, prostituution, häväistyksen, anarkian ja kapinallisuuden, joiden näyttämönä olivat romanttiset linnat.
[XLIII] Liikkuva omaisuus väittää hankkineensa kansalle poliittisen vapauden, kirvoittaneensa kansalaisyhteiskunnan kahleet, liittäneensä maailmat toisiinsa, luoneensa ihmisystävällisen kaupan, puhtaan moraalin, miellyttävän sivistyksen. Se väittää antaneensa kansalle sen karkeiden tarpeiden tilalle sivistyneitä tarpeita sekä niiden tyydyttämisen välineet. Sitä vastoin maanomistaja — tämä työtä tekemätön ja vain häiritsevä jyvänylkyri — nostaa sen väitteiden mukaan ihmisten välttämättömimpien elämäntarvikkeiden hintaa ja pakottaa kapitalistit tällä korottamaan työpalkkaa ilman että he voivat lisätä tuotantovoimaa. Maanomistaja ehkäisee näin vuotuista kansakunnan tulon kasvua, pääomien kasautumista, siis mahdollisuutta hankkia kansalle työtä ja maalle rikkautta, ja lopulta pysäyttää kasvun kokonaan. Hän aiheuttaa yleisen perikadon ja käyttää voittoa kiskoen hyväkseen kaikkia nykyajan sivistyksen etuja tekemättä hitustakaan sivistyksen hyväksi ja luopumatta lainkaan feodaalisista ennakkoluuloistaan. Vihdoin liikkuva omaisuus väittää, että jos maanomistaja — jolle maanviljely ja itse maa ovat olemassa ainoastaan lahjoitettuna rahalähteenä — vain heittäisi silmäyksenkin vuokraviljelijäänsä, olisi hänen myönnettävä olevansa kunnollinen,, mielikuvituksellinen, viekas roisto, joka sydämessään ja todellisuudessa on kuulunut jo kauan vapaaseen teollisuuteen ja rakkaaseen kauppaan, niin paljon kuin hän rimpuileekin asiaa vastaan ja niin paljon kuin hän lörpötteleekin historiallisista muistoista ja siveellisistä tai poliittisista päämääristä. Kaikki mitä maanomistaja tosiasiassa voi esittää puolustuksekseen, pitää paikkansa ainoastaan maanviljelijästä (kapitalistista sekä palkkarengistä), joiden vihollinen maanomistaja itse asiassa on; hän siis todistaa itseään vastaan. Liikkuva pääoma väittää maaomaisuuden olevan ilman pääomaa kuollutta, arvotonta materiaa. Pääoma sanoo saavuttaneensa sivistyksen voiton juuri siinä, että se on keksinyt ja luonut rikkauden lähteenä kuolleen kappaleen tilalle ihmistyön. (Ks. Paul Louis Courier, Saint-Simon, Ganilh, Ricardo, Mill, McCulloch sekä Destutt de Tracy ja Michel Chevalier.)
Kehityksen todellisesta kulusta (se on tähän lisättävä) seuraa kapitalistin väistämätön voitto, toisin sanoen kehittyneen yksityisomistuksen voitto kehittymättömästä, puolikypsästä yksityisomistuksesta, maanomistajasta, kuten yleensä liikkeen täytyy jo voittaa liikkumattomuus, avoimen, itsestään tietoisen raakuuden täytyy voittaa peitetty ja tiedoton raakuus, kuten omistushimon täytyy voittaa nautinnonhimo, valistuksen hillittömän, ovelan itsekkyyden täytyy voittaa taikauskon paikallinen, kokeneen käytännöllinen, kunnollinen, ahdasmielinen ja mielikuvituksellinen itsekkyys, kuten rahan täytyy voittaa muut yksityisomaisuuden muodot.
Ne valtiot, jotka aavistavat jotain loppuun asti kehittyneen vapaan teollisuuden, loppuun asti kehittyneen puhtaan moraalin ja loppuun asti kehittyneen ihmisystävällisen kaupan muodostamasta vaarasta, yrittävät viivyttää — tosin kerrassaan turhaan — maaomaisuuden kapitalisoitumista.
Maaomaisuus — erotukseksi pääomasta — on sellaista yksityisomaisuutta, sellaista pääomaa, joka on vielä sidoksissa paikallisiin ja poliittisiin ennakkoluuloihin, pääomaa joka ei vielä kokonaan ole vapautunut kietoutuneisuudestaan ympäristönsä kanssa omaksi itsekseen. Se on toistaiseksi loppuun asti kehittymätöntä pääomaa. Muotoutuessaan maailmassa sen on saavutettava abstraktinen, toisin sanoen puhdas ilmauksensa.
Yksityisomistussuhde merkitsee työtä, pääomaa sekä näiden keskinäissuhdetta. Näiden jäsenten on käytävä läpi seuraava kehityskulku:
Ensiksi — molempien välitön tai välillinen ykseys.
Pääoma ja työ ovat aluksi vielä yhtyneinä; sitten ne ovat tosin eronneina ja vieraantuneina, mutta edistävät ja tukevat toisiaan positiivisina edellytyksinä.
[Toiseksi] — niiden keskinäinen vastakkaisuus. Molemmat sulkevat toisensa pois; työläinen pitää kapitalistia omana olemattomuutenaan ja päinvastoin; kumpikin pyrkii riistämään toiselta tämän olemassaolon.
[Kolmanneksi] — kummankin vastakkaisuus itseään kohtaan. Pääoma = kasattua työtä = työtä. Sellaisena se jakautuu itsekseen ja omiksi koroikseen, jotka puolestaan jakautuvat jälleen koroiksi ja voitoksi. Kapitalisti tulee täysin uhratuksi. Hän vajoaa työväenluokkaan, kun taas työläisestä tulee — tosin vain poikkeustapauksessa — kapitalisti. Työ pääoman momenttina, sen kustannuksina. Siis työpalkka on pääoman uhraus.
Työ jakautuneena itsekseen sekä työpalkaksi. Itse työläinen on pääomaa, tavaraa.
Vihamielinen keskinäinen vastakkaisuus. [XLIII]
[38] Näillä sanoilla alkaa toisen käsikirjoituksen XL sivu. Lauseen alku samoin kuin edellisten 39 sivun teksti ei ole säilynyt. Toim.
[39] Tässä tarkoitetaan uutta, Englannissa 1834 hyväksyttyä »köyhäinlakia». Laki salli auttaa köyhiä vain sijoittamalla heidät työhuoneisiin, joissa vallitsi vankila- ja pakkotyökomento. Kansa nimitti näitä työtaloja »köyhäinbastiljeiksi». Toim.
[40] Uusimmalla kansantaloustieteellä Marx tarkoittaa Ricardon ja hänen kannattajiensa, mm. James Millin, oppia. Toim.
[41] Tärkeilevä vanhahegeliläinen toeologi Funke kertoo kyynelet silmissä herra Leoa mukaillen orjasta, joka maaorjuuden kumoutuessa ei halunnut lakata olemasta aatelista omaisuutta. Katso myös Justus Möserin Isänmaallisia kuvitelmia. Ne ovat sikäli huomattavia, ettei niissä luovuta hetkeksikään tavallisen ihmisen kunnollisesta, pikkuporvarillisesta »kotoisesta», tavanomaisesta, ahdasjärkisestä näkökulmasta, mistä huolimatta ne ovat puhtaita kuvitelmia. Tämän ristiriidan vuoksi ne niin vetoavatkin saksalaiseen mielenlaatuun.