Kirjoitettu: 10.–11. marraskuuta 1837
Julkaistu: »Die Neue Zeit», 16. Jg., Bd. 1, Stuttgart 1897. Werke, Ergänzungsband, erster Teil, S. 3–12.
Suomentaja: © Antero Tiusanen
Lähde: Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). 1. osa, s. 55–65. Kustannusliike Edistys, Moskova (1978).
Skannaus, oikoluku & HTML: Joonas Laine
Berliinissä 10.[—11.] marraskuuta [1837]
Rakas isä!
Elämässä on hetkiä, jotka ikään kuin asettuvat kuluneen ajan rajapyykeiksi, mutta samalla osoittavat varmuudella uuteen suuntaan.
Sellaisessa risteyskohdassa me tunnemme, että meidän on pakko tarkastella mennyttä ja nykyistä ajatuksen kotkansilmällä tullaksemme siten tietoiseksi todellisesta asemastamme. Itse maailmanhistoriakin kääntyy mielellään katselemaan näin taakseen ja itseensä, mikä leimaa sen sitten näennäisellä taantumisella ja pysähtymisellä, vaikka se vain ikään kuin heittäytyy nojatuoliin käsittääkseen itsensä, tunkeutuakseen henkisesti omien tekojensa, hengen tekojen läpi.
Yksittäinen ihminen sen sijaan tulee tällaisina hetkinä lyyriseksi, sillä jokainen muodonmuutos on osaksi joutsenlaulua, osaksi alkusoittoa uudelle suurelle runolle, joka loistavilta väreiltään vielä selkiintymättömänä pyrkii saamaan kiinteät muodot. Ja silti tahtoisimme pystyttää muistomerkin kerran eletylle, sen pitäisi vallata tunteissa takaisin se paikka minkä se on menettänyt toiminnassa ja mistä löytyisikään sen pyhempää sijaa kuin vanhempien sydämestä, lempeimmästä tuomarista, läheisimmästä osanottajasta, rakkauden auringosta, jonka tuli lämmittää pyrkimystemme sisintä! Mikä olisikaan monelle epämieluisalle ja moitteita ansaitsevalle parempi keino päästä sovintoon ja saada anteeksi kuin että se kehittyy olennaisen välttämättömäksi tilaksi, kuinka edes sattuman usein onneton leikki ja hengen eksyminen rujon sydämen soimaukseen voitaisiin muutoin välttää?
Kun minä nyt siis täällä viettämäni vuoden päättyessä luon silmäyksen taaksepäin vastatakseni, kallis isäni, Sinun Emsistä lähettämään niin kovin rakkaaseen kirjeeseen, niin sallittakoon minun tarkastella olosuhteitani, sitä miten ylipäätään katselen elämää henkisen tekemisen ilmauksena, jonka hahmo sitten levittäytyy kaikille puolille, tietoon, taiteeseen, yksityisiin asioihin.
Lähtiessäni teidän luotanne oli minulle syntynyt uusi maailma, rakkauden maailma — ja aluksi intohimosta humaltuneen, toivottoman rakkauden. Jopa matka Berliiniin, joka olisi muutoin lumonnut minua mitä suurimmassa määrin, innostanut luonnon tarkkailuun, sytyttänyt elämäniloon, jätti minut kylmäksi ja suorastaan masensi minua huomattavasti, sillä näkemäni vuoret eivät olleet sieluni tuntemuksia jyrkempiä ja rohkeampia, laajat kaupungit eivät olleet vertani vilkkaampia, majatalojen pöydät eivät kantamaani mielikuvituksen taakkaa runsaampia ja raskaammin sulatettavia eikä taide vihdoin ollut kauniimpaa kuin Jenny.[1]
Berliiniin saavuttuani katkaisin kaikki siihenastiset siteet, kävin haluttomasti vain harvoin vierailuilla ja yritin uppoutua tieteeseen ja taiteeseen.
Silloisen henkisen tilani mukaan täytyi lyyrisen runouden väistämättä olla ensimmäisenä aiheena, ainakin mieluisimpana, läheisimpänä. Mutta tilastani ja koko siihenastisesta kehityksestäni aiheutui, että se oli puhtaasti idealistista. Tuonpuoleisesta, joka oli yhtä etäinen kuin rakkauteni kohde, tuli taivaani, taiteeni. Kaikki todellinen hämärtyy eikä mikään hämärtyvä kohtaa mitään rajoja. Hyökkäyksiä nykyisyyttä kohtaan, laajasti ja muodottomasti levitettyä tunnetta, ei mitään luonnollista, kaikki kuviteltua, täydellistä vastakohtaa sille, mikä on olemassa ja minkä pitää olla, retorisia mietteitä runollisten ajatusten sijasta, mutta ehkä myös tiettyä tunteen lämpöä ja pyrkimystä innoitukseen, kaikki tämä leimaa kolmea ensimmäistä runovihkoa jotka lähetin Jennylle. Mitään rajoja näkemättömän kaipauksen koko laveus muuntui moniksi muodoiksi ja teki »tihentämisestä» »laventamista».[2]
Mutta runoushan sai ja sen piti olla vain sivuharrastus. Minun täytyi opiskella oikeustiedettä ja ennen kaikkea tunsin kiihkeätä halua kamppailla filosofian kanssa. Molemmat kietoutuivat yhteen niin, että minä toisaalta kävin Heinecciuksen, Thibautin[3] ja lähdeteokset läpi aivan epäkriittisesti, vain koulupoikamaisesti, niinpä esim. saksansin kaksi ensimmäistä pandektikirjaa,[4] toisaalta pyrin viemään oikeusfilosofian läpi oikeuden alueen. Johdannoksi laadin edeltäkäsin muutamia metafyysisiä lauselmia ja jatkoin tätä onnetonta opusta aina julkisoikeuteen asti — miltei 300 arkin laajuinen työ.[5]
Ennen kaikkea siinä tuli sangen häiritsevänä esille sama idealismille ominainen vastakohta sen välillä, mikä todella on sekä sen, minkä pitäisi olla ja tämä synnytti seuraavan kömpelön ja virheellisen jaottelun. Ensiksi tuli se, minkä olin armollisesti ristinyt oikeuden metafysiikaksi, ts. periaatteet, pohdinnat, käsitemääritykset erotettuina kaikesta todellisesta oikeudesta ja jokaisesta todellisesta oikeuden muodosta, samoin kuin Fichtellä,[6], mutta vain nykyaikaisemmin ja sisällyksettömämmin. Tässä oli alusta alkaen totuuden käsittämisen esteenä matemaattisen dogmatismin epätieteellinen muoto, missä subjekti kiertää asiaa, järkeilee suuntaan ja toiseen ilman että itse asiasta muotoutuisi rikkaasti kehitelty ja elävä. Kolmio panee matemaatikon konstruoimaan ja todistelemaan, mutta se jää pelkäksi tilaa koskevaksi esitykseksi eikä saa kehityksessään uutta, korkeampaa muotoa. Sen rinnalle on tuotava muuta, silloin vasta todistelu joutuu uusiin asemiin ja matemaatikko saa erilaisesta mukaan liittämästään aineksesta erilaisia suhteita ja totuuksia. Sitä vastoin elollisen ajatusmaailman konkreettisessa ilmauksessa, millaista oikeus, valtio, luonto, koko filosofia ovat, täytyy vaivihkaa kuunnella itse objektia sen omassa kehityksessä, mielivaltaisia jaotteluita ei saa tuoda mukaan, itse asian järjen täytyy jatkaa vierimistään itsensä kanssa ristiriitaisena ja löytää omasta itsestään yhteytensä.
Toisena osana seurasi sitten oikeusfilosofia, ts. silloisen käsitykseni mukaisesti positiivisen roomalaisen oikeuden ajatuskehityksen tarkastelu, ikään kuin positiivinen oikeus ajatuskehittelyissään (en tarkoita sen puhtaasti rajallisia määrityksiä) saattaisi ylipäätään olla jotakin, mikä eroaisi oikeuskäsitteen muotoilemisesta ja tämänhän piti jo sisältyä ensimmäiseen osaan.
Toisen osan olin lisäksi jakanut muodolliseen ja materiaaliseen oikeusoppiin, joista edellisen piti kuvailla järjestelmän puhdasta muotoa perättäisjärjestyksessään ja sen yhteyttä, jakautumista ja laajuutta, toisen taas sisältöä, muodon tiivistymistä sisällössään. Se oli virhe, jonka jaan herra von Savignyn kansaa, minkä myöhemmin totesin hänen omistusta käsittelevästä oppineesta teoksestaan[7] — vain sillä erotuksella, että hän kutsuu muodolliseksi käsitemääritykseksi »sen paikan löytämistä, minkä se ja se oppi saa (oletetussa) roomalaisessa järjestelmässä» ja materiaaliseksi »oppia positiivisesta, johon roomalaiset ovat liittäneet niin kiinteän käsitteen».[8] Minä sitä vastoin olen ymmärtänyt muodolla käsitemuotoilujen välttämätöntä arkkitehtonisuutta ja materialla näiden muotoilujen välttämätöntä laatua. Virhe piili siinä, että toinen voi ja sen täytyy kehittyä erillään toisesta eikä näin ole mikään todellinen muoto, vaan kirjoituslipasto laatikoineen, joihin minä sitten sirottelin hiekkaa.
Käsitehän on välittävä tekijä muodon ja sisällön välillä. Oikeuden filosofisessa erittelyssä täytyy siis toisen ulottua toiseen; niin, muoto saa olla vain sisällön jatkoa. Näin tulin jaotteluun, jollaisen subjekti voi luonnostaa vain kevyenä ja pinnallisena luokitteluna, mutta oikeuden henki ja sen totuus oli menetetty. Kaikki oikeus jakautui sopimuksenmukaiseen ja sopimuksettomaan. Jotta asia tulisi paremmin havainnollistetuksi, voin esittää jaottelun muodollisessa osassakin käsitellyn jus publicumin[9] jaotteluun asti.
| I Jus privatum[10] | II Jus publicum |
| I Jus privatum | |
| a) Ehdollisesta sopimuksenmukaisesta siviilioikeudesta. | |
| b) Ehdottomasta sopimuksettomasta siviilioikeudesta. | |
| A. Ehdollisesta sopimuksenmukaisesta siviilioikeudesta. | |
| a) Henkilökohtainen oikeus, b) Esineoikeus, c) Henkilökohtainen esineoikeus. | |
| a) Henkilökohtainen oikeus | |
| I Rasitetusta sopimuksesta. II Vakuussopimuksesta. III Hyväntekeväisyyssopimuksesta. |
|
| I Rasitetusta sopimuksesta | |
| 2. Yhtiösopimus (societas). 3. Urakkasopimus (locatio conductio). | |
| 3. Locatio conductio | |
| 1. Sikäli kuin koskee operae:[11] | |
| a) varsinainen locatio conductio (ei tarkoita vuokralle antamista roomalaisten merkityksessä); | |
| b) mandatum.[12] | |
| 2. Sikäli kuin koskee usus rei:[13] | |
| a) maahan: ususfructus[14] (ei liioin pelkästään roomalaisten merkityksessä); | |
| b) taloihin: habitatio.[15] | |
| II Vakuussopimuksesta | |
| 1. Välitys- tai sovintosopimus. 2. Vakuutussopimus. | |
| III Hyväntekeväisyyssopimuksesta | |
| 2. Hyväksymissopimus | |
| 1. fide jussio;[16] 2. negotiorum gestio.[17] | |
| 3. Lahjoitussopimus. | |
| 1. donatio;[18] 2. gratiae promissum.[19] | |
| b) Esineoikeus | |
| I Rasitetusta sopimuksesta | |
| 2. permutatio stricte sic dicta.[20] | |
| 1. Varsinainen permutatio;[21] 2. mutuum (usurae);[22] 3. emptio venditio.[23] | |
| II Vakuussopimuksesta | |
| pignus.[24] | |
| III Hyväntekeväisyyssopimuksesta | |
| 2. commodatum;[25] 3. depositum.[26] | |
Mutta miksi jatkaisin papereiden täyttämistä asioilla, jotka olen itse hylännyt? Kokonaisuuden läpi kulkee kolmijakoja, kaikki on laadittu väsyttävän perinpohjaisesti ja roomalaisten käsityksiä on pahoinpidelty mitä barbaarisimmin niiden pakottamiseksi minun järjestelmääni. Toisaalta minussa heräsi kiintymystä alaan ja sain yleissilmäyksen siitä, ainakin tietystä näkökulmasta katsoen.
Aineellisen siviilioikeuden lopussa näin, mikä virheellisyys kokonaisuudessa on — peruskaavaltaan se hipoo Kantia,[27] mutta poikkeaa tästä täysin esityksessä, ja minulle oli selvinnyt jälleen, ettei ilman filosofiaa ole mitään saavutettavissa. Näin saatoin hyvällä omallatunnolla jälleen heittäytyä filosofian syliin ja laadin uuden metafyysisen perusjärjestelmän, minkä päätettyäni minun oli pakko taas kerran oivaltaa sekä sen että kaikkien aikaisempien ponnistusteni nurinkurisuus.
Tällä välin olin ottanut tavakseni tehdä kaikista lukemistani kirjoista muistiinpanoja, esimerkiksi Lessingin »Laokoonista», Solgerin »Erwinistä», Winckelmannin »Taidehistoriasta» ja Ludenin »Saksan historiasta» ja kirjoitella siinä sivussa pohdintoja. Samalla käänsin Tacituksen »Germaniaa» ja Ovidiuksen »Valituslauluja» ja aloitin yksin, ts. kielioppien tutkimisella englannin ja italian opiskelun, missä en toistaiseksi ole saavuttanut mitään tuloksia, luin Kleinin »Rikosoikeuden» ja hänen vuosikirjojaan[28] sekä kaikkea uusinta kaunokirjallisuutta, tosin viimemainittua vain siinä sivussa.
Lukukauden lopussa etsin jälleen muusain tanssia ja satyyrien musiikkia ja jo viimeisessä teille lähettämässäni vihkossa[29] lyö idealismi läpi pakotetussa huumorissa (»Skorpioni ja Felix») ja epäonnistuneessa mielikuvitusnäytelmässä (»Oulanem»), kunnes idealismi vihdoin muuttuu kokonaan ja siitä tulee puhdasta muototaidetta, enimmäkseen ilman innostavia kohteita ja eloisaa ajatuskulkua.
Ja siltikin nämä viimeiset runot ovat ainoita, joissa todellisen runouden valtakunta kuin taikaiskusta — se isku oli alussa musertava — välähti minulle haltijattarien palatsin tavoin ja kaikki luomistyöni särkyivät pirstaleiksi.
Näissä ensimmäisen lukukauden moninaisissa puuhissa valvoin lukuisia öitä, kävin monia taisteluita, jouduin kestämään monia sisäisiä ja ulkoisia kiihtymystiloja. En lopulta siltikään ollut kovin paljon rikastunut ja olin lisäksi laiminlyönyt luontoa, taidetta ja maailmaa ja torjunut ystävät. Kaikki tämä yhdessä pohdinnan kanssa näytti näännyttävän ruumiini. Eräs lääkäri neuvoi lähtemään maaseudulle ja niin tulin ensimmäistä kertaa koko laajan kaupungin läpi portin ulkopuolelle Stralowiin. En aavistanutkaan, että kypsyisin siellä hontelosta kalvetustautisesta rotevaksi ja kestäväksi ruumiiltani.
Esirippu oli laskeutunut, kaikkein pyhimpäni oli raadeltu rikki ja uusia jumalia oli asetettava tilalle.
Idealismista, jota sivumennen sanoen olin paikkaillut ja ruokkinut Kantin ja Fichten idealismilla, johduin etsimään ideaa itse todellisesta. Jos jumalat olivat aiemmin asuneet maan yläpuolella, oli heistä nyt tullut sen keskus.
Olin lukenut katkelmia Hegelin filosofiasta, jonka groteski kalliomelodia ei minua miellyttänyt. Vielä kerran halusin sukeltaa mereen, mutta siinä tietyssä tarkoituksessa, että toteaisin henkisen luonnon yhtä välttämättömäksi, konkreettiseksi ja kiinteästi kootuksi kuin aineellisenkin, en halunnut enää harjoittaa miekkailutemppuja, vaan pidellä puhtaita helmiä auringonvaloa vasten.
Kirjoitin noin 24 arkin pituisen dialogin »Kleanthes, eli filosofian lähtökohdasta ja välttämättömästä kehityksestä».[30] Siinä yhdistyivät tietyssä määrin taide ja tieto, jotka olivat joutuneet kokonaan erilleen, ja reippaana vaeltajana tartuin itse työhön, filosofis-dialektiseen kehittelyyn jumaluudesta, sellaisena kuin se manifestoituu käsitteenä sinänsä, uskontona, luontona, historiana. Viimeisenä lauseenani oli Hegelin järjestelmän alku, ja tämä työ, jota varten olin hieman tutustunut luonnontieteeseen, Schellingiin ja historiaan, on aiheuttanut minulle loputonta päänvaivaa ja on niin concinne[31] kirjoitettu (koska sen piti oikeastaan muodostaa uusi logiikka), että voin tuskin itsekään nyt seurata silloista ajatuksenkulkua. Tämä rakkain lapseni, kuutamossa hoivattu, johdatti minut valheellisen seireenin tavoin vihollisen syliin.
Kiukusta en voinut muutamaan päivään lainkaan ajatella, juoksentelin kuin hullu ympäriinsä puutarhassa Spreen likaisen »sieluja pesevän ja teetä laimentavan»[32] veden partaalla, kävin jopa metsästysmatkalla vuokraisäntäni kanssa, sitten riensin Berliiniin ja halusin syleillä jokaista vastaantulijaa.
Pian sen jälkeen ryhdyin harjoittamaan vain positiivisia opintoja, tutkin Savignyn omistusta koskevaa teosta, Feuerbachin ja Grolmannin rikosoikeutta, Cramerin »Sanojen merkityksestä», Wenning-Ingenheimin tutkielmaa Pandektijärjestelmästä ja Mühlenbruchin »Pandektioppia»,[33] jota käyn yhä vieläkin läpi, ja vihdoin erillisiä jaksoja Lauterbachin kokoelman[34] mukaan, siviiliprosessia sekä ennen kaikkea kirkko-oikeutta, jonka ensimmäisen osan, »Kanonisen oikeuden kokoelmaan» kuuluvan Gratianuksen »Erimielisten kaanonien sovittamisen» olen käynyt miltei kokonaan läpi ja tehnyt siitä muistiinpanot, samoin kuin liitteen, Lancelottin »Institutiones».[35] Sitten käänsin osittain Aristoteleen »Retoriikan», luin kuuluisan Francis Baconin »Tieteiden edistämisestä»,[36] puuhailin paljon Reimaruksen parissa, mietin perinpohjin ja nautinnollisesti hänen kirjaansa »Eläinten komplisoituneista vaistoista»,[37] johduin myös saksalaiseen oikeuteen, tosin pääasiassa vain sikäli kuin kävin läpi frankkilaiskuninkaiden lakeja sekä paavien kirjeitä heille.
Niin kuin olen jo aikaisemmin kirjoittanut Sinulle, rakas isä, sairastuin Jennyn sairauden ja hyödyttömien, hukkaan menneiden henkisten töitteni aiheuttamasta katkeruudesta sekä siitä jäytävästä kiukusta, minkä aiheutti pakko tehdä vihaamistani mielipiteistä ihanne. Toivuttuani poltin kaikki runot ja novelliluonnokset yms. siinä luulossa, että voisin kokonaan luopua niistä; sille en ole toistaiseksi ainakaan esittänyt mitään vastatodistuksia.
Huonokuntoisuuteni aikana perehdyin Hegeliin alusta loppuun sekä useimpiin hänen oppilaisiinsa. Tavattuani useita kertoja ystäviä Stralowissa jouduin tohtoriklubiin,[38] johon kuuluu eräitä yksityisdosentteja sekä tri Rutenberg, läheisin berliiniläisistä ystävistäni. Siellä käydyissä väittelyissä tuli esiin lukuisia vastakkaisia käsityksiä ja minä kytkeydyin yhä tiiviimmin nykyiseen maailmanfilosofiaan, jonka vaikutuksesta olin luullut pääseväni irti. Mutta kaikki sointuva oli vaiennut ja minä jouduin todellisen ironiavimman valtaan, kuten kai voi helposti käydä niin monien asioiden tultua kielletyiksi. Lisäksi tuli Jennyn vaitiolo, enkä saanut rauhaa ennen kuin olin ostanut modernisuuden ja nykyisen tieteellisen katsomuskannan sellaisilla kehnoilla tuotteilla kuin »Der Besuch»[39] jne.
Vaikkakaan en ehkä ole kuvaillut tässä Sinulle koko tätä viimeistä lukukautta selkeästi enkä syventynyt kaikkiin yksityiskohtiin ja vaikka olenkin häivyttänyt kaikki vivahteet, niin anteeksi, rakas isä, jos minulla on kiihkeä halu puhua nykyhetkestä.
Hra von Chamisso on lähettänyt minulle mitä mitättömimmän lappusen, jossa hän ilmoittaa »valittavansa, ettei almanakka[40] voi käyttää avustustani, koska kirja on painettu jo kauan sitten». Nielin sen kiukkuisena. Kirjakauppias Wigand lähetti suunnitelmani tri Schmidtille, joka hoitaa kustannusasiat hyviä juustoja ja huonoa kirjallisuutta myyvässä Wunderin kauppahuoneessa. Liitän Wigandin kirjeen mukaan; Schmidt ei ole vielä vastannut. Odotellessani en luovu missään nimessä suunnitelmastani, en etenkään siksi, että Hegelin koulukunnan kaikki esteettiset kuuluisuudet ovat heidän joukossaan merkittävää osaa näyttelevän dosentti Bauerin[41] sekä apulaiseni tri Rutenbergin[42] välityksellä suostuneet avustajiksi.
Mitä sitten tulee kameraaliseen uraani, rakas isä, niin tutustuin äskettäin erääseen asessori Schmidthänneriin, joka neuvoi minua kolmannen juridisen tutkinnon jälkeen siirtymään oikeudenkäyntiavustajaksi, mikä miellyttäisi minua sitäkin enemmän, koska todella pidän lakitiedettä kaikkea hallintotiedettä parempana. Tämä herra kertoi minulle päässeensä monien muiden tavoin Münsterin hovioikeudessa Westfalenissa kolmessa vuodessa asessoriksi. Sen ei pitäisi olla vaikeata, tietenkin jos tekee kovaa työtä, sillä virka-asteita ei ole siellä määrätty kiinteästi kuten Berliinissä ja muualla. Kun sitten myöhemmin asessorina promovoituu tohtoriksi, on paljon paremmat mahdollisuudet päästä samalla ylimääräiseksi professoriksi, kuten on tapahtunut bonnilaisen hra Gärtnerin kohdalla. Hän on kirjoittanut keskinkertaisen teoksen maakuntalaeista[43] ja on muutoin tunnettu vain siitä, että tunnustautuu hegeliläiseen juristikoulukuntaan kuuluvaksi. Mutta, rakas, kallis isä, eikö olisi mahdollista keskustella tästä kaikesta henkilökohtaisesti Sinun kanssasi! Eduardin tila, rakkaan äidin kärsimykset, Sinun huonokuntoisuutesi, joka toivottavasti ei ole vakavaa — kaikki tämä panee toivomaan, niin, suorastaan pakottaa kiiruhtamaan teidän luoksenne. Minä olisin jo siellä, ellen haluaisi siihen ehdottomasti Sinun lupaasi enkä epäilisi suostumustasi.
Usko minua, rakas, kallis isäni, mikään oman etuni tavoittelu ei aja minua (vaikka olisikin autuaallista nähdä Jenny jälleen), vaan eräs ajatus, mutta sitä en saa sanoa julki. Se merkitsisi minulle monelta kannalta kovaakin päätöstä, mutta kuten ainoani, suloinen Jennyni kirjoittaa, kaikki nämä vaikuttimet siirtyvät taka-alalle täyttäessämme velvollisuuksia, jotka ovat pyhiä.
Päätätpä Sinä asian miten hyvänsä, rakas isä, niin pyydän, että et näytä tätä kirjettä, et ainakaan tätä sivua kultaiselle äidille. Äkillinen tuloni saisi hänet, suurenmoisen, ihmeellisen naisen ehkä rohkaistumaan.
Äidille lähettämäni kirjeen kirjoitin kauan ennen Jennyn rakkaan kirjeen tuloa ja niin puhuin tietämättäni ehkä sellaisista asioista, jotka eivät olleet aivan paikallaan tai olivat suorastaan hyvin vähän sopivia.[44]
Olen siinä toivossa, että perheemme ylle kerääntyneet pilvet vähitellen hajaantuvat, että minulle itselleni olisi suotu kärsiä ja itkeä teidän kanssanne ja ehkä todistaa teidän läheisyydessänne sitä syvää sisäistä osanottoa, mittaamatonta rakkautta, jota usein olen kyennyt vain niin kehnosti ilmaisemaan. Olen siinä toivossa, että myös Sinä, kallis ikuisesti rakastettu isä, punnitessasi edestakaisin heittelehtivää mieltäni annat anteeksi, kun sydän näyttää usein erehtyneen ja taisteleva henki puolestaan tukahdutti sydämen, että Sinä olet pian taas täydessä kunnossa niin että voin painaa Sinut sydäntäni vasten ja sanoa kaiken sanottavani,
Sinua ikuisesti rakastava poikasi
Karl
Rakas isä, suo anteeksi lukukelvoton käsiala ja kehno tyyli. Kello on melkein 4 aamulla, kynttilä on palanut aivan loppuun ja silmiä hämärtää. Minut on vallannut todellinen levottomuus, enkä voi taltuttaa liikkeelle lähteneitä haamuja ennen kuin olen teidän rakkaiden lähellä.
Vie terveiset herttaiselle ihanalle Jennylleni. Olen lukenut hänen kirjeensä jo 12 kertaa ja löydän siitä aina uutta viehätystä. Se on joka suhteessa, myös tyyliltään kaunein kirje, mitä voin ajatella naisen kirjoittavan.
[1] Jenny von Westphalen. Toim.
[2] Sanaleikki: saksankielen »dichten» merkitsee sekä »tihentää» että »runoilla». Toim.
[3] Kysymyksessä ovat teokset: J. G. Heineccius. Elementa juris civilis secundum ordinem pandectarum, commoda auditoribus methodo adornata (Siviilioikeuden perustat esitettynä pandektien mukaisessa järjestyksessä ja kuulijoille soveliaalla tavalla, Amsterdam 1728; A. F. J. Thibault. System des Pandekten-Rechts (Pandektioikeuden järjestelmä), Jena 1803–1805. Toim.
[4] Pandektit, digestien kreikkalainen nimitys (lat. digesta — kootut), tärkein osa roomalaisten lakien ja oikeussääntöjen kokoelmasta (Corpus juris civilis), joka oli laadittu vuosina 528–534 Bysantin keisarin Justinianus I:n valtakaudella. Pandektit sisälsivät otteita etevien roomalaisten siviili- ja prosessioikeuden tuntijain kirjoituksista. Toim.
[5] Mainittu teos ei ole säilynyt. Toim.
[6] Viittaus kirjaan: J. G. Fichte. Grundlage des Naturrechts nach Prinzipien der Wissenschaftslehre (Luonnonoikeuden alkeet tieteen periaatteiden mukaan), 2 osaa, Jena ja Leipzig 1796. Toim.
[7] F. C. Savigny. Das Recht des Besitzes. Eine civilistische Abhandlung (Omistusoikeus, Siviilioikeudellisia tutkimuksia), 1. jakso, 1. §, Giessen 1803. Toim.
[8] Marx lainaa Savignyn kirjaa ulkomuistista. Toim.
[9] — julkisoikeus. Toim.
[10] — siviilioikeus. Toim.
[11] — palveluksia. Toim.
[12] — toimeksianto. Toim.
[13] — käyttöoikeus esineisiin. Toim.
[14] — nautintaoikeus. Toim.
[15] — asumisoikeus (aluksi omassa, myöhemmin toisen talossa). Toim.
[16] — takaussitoumus. Toim.
[17] — asiainhoito ilman toimeksiantoa. Toim.
[18] — lahjoitus. Toim.
[19] — lupaus avustuksesta. Toim.
[20] — vaihto alkuperäisessä merkityksessä. Toim.
[21] — vaihto. Toim.
[22] — lainaksianto (korot). Toim.
[23] — osto—myynti. Toim.
[24] — käteispantti. Toim.
[25] — laina, lainaussopimus. Toim.
[26] — haltuun uskotun säilyttäminen. Toim.
[27] Tarkoitetaan sopimusten luokittelua, jonka Kant esitti teoksessaan Metaphysische Anfangsgründe der Rechtslehre (Oikeusopin metafyysiset alkeet), Königsberg 1797. Toim.
[28] Kysymyksessä ovat kirjat: G. E. Lessing. Laokoon oder über die Grenzen der Malerey und Poesie (Laokoon eli maalauksen ja runouden rajoista), Berliini 1766; K. W. F. Solger, »Erwin. Vier Gespräche über das schöne und die Kunst». (Neljä vuoropuhelua kauniista ja taiteesta), 2 osaa, Berliini 1815; J. J. Winckelmann. Geschichte der Kunst des Alterthums (Muinaisajan taiteen historia), 2 osaa, Desden 1764; H. Luden. Geschichte des deutschen Volkes (Saksan kansan historia), 12 osaa, Gotha 1825–1837; E. F. Klein. Grundsätze des gemeinen deutschen peinlichen Rechts (Yleisen saksalaisen rikosoikeuden periaatteet), Halle 1799; Annalen der Gesetzgebung und Rechtsgelehrsamkeit in den Preussischen Staaten (Lainsäädännön ja lakitieteen vuosikirjat preussilaisissa valtioissa), 26 osaa, Berliini ja Stettin 1788–1809. Toim.
[29] Tarkoitetaan Marxin isälleen omistamaa runovihkoa johon hän oli koonnut näytteitä nuoruusajan runoista. Toim.
[30] Mainittu filosofinen vuoropuhelu ei ole säilynyt. Toim.
[31] — hienosti. Toim.
[32] Heine. Pohjanmeri (ensimmäinen sarja, Rauha-runo). Toim.
[33] Marx tarkoittaa teoksia: J. P. A. Feuerbach. Revision der Grundsätze und Grundbegriffe des positiven peinlichen Rechts (Positiivisen rikosoikeuden perusasettamusten ja peruskäsitteiden tarkistus), 1. osa, Erfurt 179, 2. osa; Chemnitz 1800 ja Lehrbuch des gemeinen in Deutschland geltenden peinlichen Rechts (Saksassa voimassa olevan yleisen rikosoikeuden oppikirja), Giessen 1801; K. L. W. von Grolmann. Grundsätze der Criminalrechts-Wissenschaft (Rikosoikeuden tieteen periaatteet), Giessen 1798; A. W. Cramer. De verborum significatione tituli pandectarum et codicis cum variae lectionis apparatu (Sanojen merkityksestä pandekteissa ja Justinianuksen lakikokoelmassa ynnä varianttiluettelo), Kiliae 1811; J. N. von Wenning-Ingenheim. Lehrbuch des Gemeinen Civilrechts, nach Heise's Grundriß eines Systems des gemeinen Civil-Rechtes zum Behuf von Pandecten-Vorlesungen (Yleisen siviilioikeuden oppikirja, joka noudattaa Heisen kirjoittamia Yleisen siviilioikeuden järjestelmän alkeita ja joka on tarkoitettu pandekteista luennoitavaksi), osat 1–3, München 1822–1823; Ch. F. Mühlenbruch. Doctrina pandectarum (Pandektioppi), osat 1–3, Halle 1823–1825. Toim.
[34] Marx tarkoittaa saksalaisen lakimiehen W. A. Lauterbachin kirjoittamia pandektien oppaita: Collegium theorico-practicum. Ad. L. Pandectarum Libros methodo synthetica (Synteettisen metodin mukaan laadittu 50 pandektikirjan tutkimiseksi tarkoitettu teoreettis-käytännöllinen kokoelma), kust. U. Th. Lauterbach, osat 1–43 ja hakemisto, Tübingen 1690–1714. Compendium juris brevissimis verbis, sed amplissimo sensu & allegationibus universam fere materiam juris exhibens (Mitä lyhimmin asettamuksin esitetty, mutta mitä laajimman merkityksen omaava ja perusteltu sekä miltei koko oikeuden sisällön selittävä oikeuden oppikirja), kust. J. J. Schütz, 1. painos, Tübingen 1679. Toim.
[35] 1100-luvulla bolognalaisen munkin Franciscus Gratianuksen laatima kanonisen oikeuden kokoelma Concordia discordantium canonum (Erimielisten kaanonien sovittaminen) muodosti 1500-luvulla Corpus juris canonicin (Kanonisen oikeuden kokoelman) perusosan. Keskiainana tämä jälkimmäinen asetettiin Corpus juris civilisin (Roomalaisen siviilioikeuden kokoelman) vastakohdaksi. G. P. Lancelotti. Institutiones juris canonici (Kanonisen oikeuden oppikirjat), Venetsia 1598. Institutiones sisältyvät liitteenä Corpus juris canoniciin. Toim.
[36] Marx tarkoittaa Lontoossa 1623 ilmestynyttä Francis Baconin teosta De dignitate et augmentis scientiarum (Tieteiden arvosta ja edistämisestä). Toim.
[37] H. S. Reimarus. Allgemeine Betrachtungen über die Triebe der Theire, hauptsäclich über ihre Kunst-Triebe: zum Erkenntniß des Zusammenhanges der Welt, des Schöpfers und unser selbst (Yleisiä mietteitä eläinten vaistoista, etupäässä niiden komplisoituneista vaistoista. Maailman, luojan ja meidän itsemme välisen yhteyden selvittämiseksi), Hamburg 1760. Toim.
[38] Tohtoriklubi, kerho jonka muodostivat Berliinissä 1837 radikaaleimpien hegeliläisten (nuorhegeliläisten) edustajat. Siihen kuuluivat mm. teologian yksityisdosentti Bruno Bauer, historianopettaja Karl Friedrich Köppen, maantiedon opettaja Adolf Rutenberg ym. Myös Marx oli aktiivinen tässä klubissa, joka edisti huomattavasti nuorhegeliläisyyttä. Toim.
[39] Mainittu teos ei ole säilynyt. Toim.
[40] Kyseessä on liberaalinen vuosikirja »Deutscher Musenalmanach» (Saksalainen muusojenalmanakka), jota julkaistiin Leipzigissä alkaen 1830. Vuodesta 1832 yhtenä sen toimittajista oli A. von Chamisso. Toim.
[41] — Bruno Bauer. Toim.
[42] Heinrich Marxin pojalleen 16. syyskuuta 1837 lähettämä kirje osoittaa, että Karl Marx aikoi silloin julkaista teatteria arvostelevaa aikakauslehteä. Toim.
[43] G. F. Gaertner. Ueber die Provinzial-Rechte. Sendschreiben an den Königl. Geheimen Justiz- und vortragenden Rath im hohen Justiz-Ministerium zu Berlin, Herrn A. W. Goetze (Provissien oikeuksista. Kirjelmä kuninkaalliselle juridiikan salaneuvokselle hra A. W. Goetzelle oikeusministeriöön Berliiniin), Berliini 1837.
[44] Kirje ei ole säilynyt. Toim.