Kirjoitettu: 1872
Julkaistu: 1887
Suomennos: Yrjö Sirola. Julkaissut Osuuskunta Visa r. l., Työläisen kirjapaino, Porvoo 1910.
Skannaus, oikoluku & HTML: Joonas Laine
Wilhelm Liebknecht syntyi Giessenin kaupungissa Hessenissä 29 p. maaliskuuta v. 1826. Jäi aivan nuorena orvoksi. Kasvoi kansanvaltaisessa ilmapiirissä imien Ranskan vallankumouksen aatteita. Hän oli 11 ikäinen, kun tuon pienen talonpoikaismaan nurkkatyrannit vankilakidutuksillaan ajoivat itsemurhaan hänen sukulaisensa, rehtori Weidigin, joka vanhan ajan kristilliskansanvaltaisessa rehellisyydessään oli kiihoittanut talonpoikia nousemaan sortajiaan vastaan. Tuo tapaus vaikutti syvästi tulevan kumousmielen mieleen. — Ranskalaisen utopistin Saint-Simonin teokset viehättivät häntä suuresti. — Parhailla arvosanoilla tuli hän ylioppilaaksi 16-vuotisena ja tutki jumaluusoppia, kielitiedettä ja filosofiaa. Opiskelevana Berlinissä keskustelee hän yökaudet vallankumouksellisten harrastusten innostamassa toveripiirissä. Aikoo antautua yliopistoalalle, mutta huomaa sen tien tukituksi niiltä, joilta puuttuu taantumuksellinen mieliala. Lueskelee lakitiedettä ja rupeaa jo puuhailemaan Ameriikkaan muuttoa, mutta päätyykin Schweitsiin opettajaksi.
Mutta nurkkaan lentävät koulumestarin kirjat, kun »hulluna vuonna» 1848 syttyy helmikuun vallankumous Pariisissa, mihin nuori Liebknecht nyt lennättää. Innostuneena ja toimintahaluisena liittyy hän Herweghin »muukalaislegioonaan», jolla sen puuhaajat aikoivat viedä vallankumouksen Saksaan. — Ranskan nuoren tasavallan porvarilliset vallanpitäjät suosivat yritystä — päästäkseen »levottomista» saksalaisista aineksista. Marx koetti tehdä tyhjäksi koko retkeä, joka loppuikin lyhyeen. — Liebknecht oli siitä pelastunut sairauden takia. Hän palasi nyt Schweitsiin, mutta vain hetkeksi, sillä tapaukset kutsuivat kotimaahan.
Oli näet kumousten kevät koittanut Saksankin kansalle puhaltaen uutta ilmaa sen umpihenkisiin oloihin. Maaliskuun 18 p:n katutaisteluilla pakotti Berlinin kansa Preussin kuninkaan lupaamaan perustuslain ja koko Saksassa leimahti kuumeinen vallankumouskiihko, jonka päämääränä oli jakamaton suur-Saksan tasavalta. Syksyllä julistikin m. m. Struve tasavallan puolesta taistelun Badenista ja tusina tovereita mukanaan riensi Liebknechtkin tämän joukkoa hakemaan. Saa kuulla tämän kärsineen tappion, mutta rientää eteenpäin. Joutuu hallitusjoukkojen käsiin ja vain pikasanomalaitoksessa sattuneen vian takia pelastuu pikaoikeuden luodeista. 8 kuukauden vankeuden jälkeen syytetään häntä muiden mukana oikeudessa kaiken mailman rikoksista, maanpetoksesta, kassanryöstöstä, murhasta y. m. Mutta oikeuspäivän tullessa onkin kapina taas ilmiliekissä ja oikeus kiiruhtaa julistamaan syytetyt vapaiksi ennättämättä edes kuulla puolustusjuhlapuheita, joita sankarimme olisivat niin kernaasti pitäneet.
Liebknecht koettaa m. m. käännyttää paria sotilaskomppaniaa kumouksen puolelle näiden upseerien nokan edessä, onnistumatta. Karlsruhessa toimii hän sanomalehti- ja patterimiehenä sekä Struven ajutanttina. Mutta ratkaisevain tapausten viipyessä käy nuoriso kärsimättömäksi. Ahdistetaan lähetystönä yhtä johtajaa Brentanoa. Kiivailevalle Liebknechtille tiuskasee tämä: »muistakaa, että pikaoikeus on julistettu!» Vimmastuneena huudahtaa Liebknecht: »on se pikaoikeus teitäkin varten». Brentano luulee nuorten uhkaavan hänen henkeään ja vangituttaa Liebknechtin 5 p. kesäk. 1849. Häntä syytetään murhayrityksestä, mutta vapautetaan kolmen päivän kuluttua.
Taas taisteluun. Saksan eri maiden yhteiseduskunta, voimaton Frankfurtin kansalliskokous on kyllä maaliskuulla 1849 hyväksynyt »valtakunnan perustuslain», mutta ei saa sitä voimaan. Kesäkuulla upotetaan Pariisin proletariaatin urheasti taistelevat joukot verivirtoihin. Berlinissä on taantumus vallalla, Wienissä samoin. Toivottomat ovat nyt enään hajalliset yritykset siellä täällä. Pfaltzin ja Badenin taistelijat kukistetaan. Saksan yhteyden ja vapauden esitaistelijoista useat kaatuvat — tuon yhteyden ja eheyden mukana. Toiset heitetään vankiloihin. Liebknecht, Struve y. m. pelastuvat Struven tarmokkaan vaimon neuvokkuuden avulla ensin Ranskan puolelle, sieltä Schweitsiin, jossa nyt joukko pakolaisia koettaa elellä iloisesti kaikessa köyhyydessään.
Ottaapa Liebknecht innokkaasti osaa työväenliikkeeseen, tullen Geneven työväenyhdistyksen johtavaksi sieluksi. Järjestää saksalaisten työväenyhdistysten edustajakokouksenkin. Mutta silloin loppuu »vapaan» Schweitsin hallituksen suosio ja se heittää hänet vankilaan sekä sitten karkoittaa maasta. Yli Ranskan, johon ei saanut pysähtyä, matkustaa Liebknecht nyt Lontooseen, valtiollisten pakolaisten turvapaikkaan, johon jo on asettunut m. m. Karl Marx.
Tämän kouluun joutuu nyt Liebknecht 13 vuodeksi käyttäen pakolaisaikaansa ahkeriin tutkimuksiin. Kuohuva kumousromantiikka syventyi hänessä nyt vakavaksi käsitykseksi työväenluokan suuresta vapaustaistelusta, jossa ei »kumous»-sanalla leikitä. Hän tutkiskeli m. m. talousoppia, Englannin historiaa ja valtiomuotoa. Henkeään elätteli kirjoittelemalla ulkomaan kirjeitä joihinkin Saksan lehtiin. Puutetta kärsi hän usein, kuten Marx-mestarinsakin, jonka kodissa oli miltei jokapäiväinen vieras. Mutta iloisella mielellä taistelivat he vastuksia vastaan. Ja samaan aikaan kun useat muut pakolaiset rakentelivat pöyristyttäviä suunnitelmia »huomenna puhkeavan» kumouksen varalta, istuivat Marx, Liebknecht y. m. »vallankumouksen pettureiksi» julistetut Brittisch Museumin suuressa kirjastossa takoen aseita tulevia taisteluita varten.
Saatuaan opetustoimella hieman siedettävämmän toimeentulon, kutsui Liebknecht luokseen morsiamensa Ernestine Landoldtin, vankilanjohtajan tyttären, jonka 7 vuotta ennen, vankina ollessaan, oli kihlannut. Rikkoen välinsä vastustavan perheensä kanssa lähti rohkea tyttö maanpakolaisen vaimoksi, menettäen pakolaiselämän vaivoissa terveytensä.
Mutta pian päästiinkin kotimaahan. V. 1861 tuli Preussin kuninkaaksi — vallankumousaikana taantumustouhujensa takia Berlinistä paennut — Vilhelm ja julisti amnestian. Sitä hyväkseen käyttäen tuli Liebknechtkin syksyllä 1862 Berliniin — 17 vuoden väliajan jälkeen. Sai paikan »Pohjois-Saksan lehdessä». Samaan aikaan tarttui Bismarck valtion peräsimeen alkaen taistelunsa »vapaamielisen» porvariston kanssa. Saadakseen sen taipumaan ryhtyi hän hieromaan kauppoja ostaen m. m. lehden, jossa L. työskenteli. Hän olisi saanut jäädä lehteen, vieläpä kirjottaa sosialismistakin — Bismarck näet koetti käyttää hyväkseen työväkeä porvaristoa vastaan. Mutta Liebknecht ei voinut tinkiä vakaumuksestaan ja oli pian leivättä. Elätteli henkeään vapaalla sanomalehtityöllä.
Hän rupesi myös Lassallen perustaman »Saksan yleisen työväenyhdistyksen» jäseneksi. Tämän silloinen presidentti v. Schweitzer ajoi Liebknechtin mielestä kieroa politiikkaa pelaten Bismarckin hyväksi tämän taistellessa porvaristoa vastaan. Saksan sosialidemokratian historioitsija Franz Mehring vakuuttaa, ettei niin ollut laita, vaan ajoi S. työväen asiaa, vaikkakin toiselta kannalta kuin L., joka pani niin suuren merkityksen valtiolliselle taistelulle. Hän ei tahtonut olla missään tekemisissä Bismarckin puuhien kanssa, tämä kun »Saksan yhdistämisen» nimessä ajoi Preussin hallitsijasuvun valtapolitiikkaa. Hänen luomansa Pohjois-Saksan eduskunta tuskin Liebknechtin mielestä kelpasi kunnon agitationipaikaksi, kun sen sijaan Schweitzer katsoi, että se oli otettava historiallisena tosiasiana ja ajettava työväenasiaa sielläkin.
Taistellessaan Bismarckia vastaan joutui Liebknecht pian poliisin kirjoihin ja vangittiin kesällä 1865 sekä käskettiin lähtemään Preussista 24 tunnin kuluessa. Vedottuaan ministeristöön sai L. kuukauden muuttoaikaa, mutta lähtiessään täytyi hänen jättää juuri lapsivuoteesta noussut vaimonsa ja perheensä Berliniin. Hän asettui nyt Leipzigiin, Saksenin kuningaskuntaan 15 vuodeksi. Elätteli joukkoaan kirjottelemalla ja ryhtyi toimintaan työväen järjestöissä. Bebel, joka juuri kehittyi sosialistiksi, tuli hänen taistelutoverikseen.
Preussin–Itävallan sodan (1866) jälkeen luuli Liebknecht taas saavansa oleskella Berlinissa ja lähti sinne. Mutta vangittiinkin ja kolmen viikon tutkintovankeuden aikana ei perhe saanut mitään tietoja isästä. Kun tämä vielä tuomittiin kolmen kuukauden vankeuteen, murtui vaimo kokonaan ja kotiin palaava mies tapasi hänet kuolevana, jääden leskeksi v. 1867. — Samana vuonna nai hän serkkunsa, Natalie Reh'n, ja heidän poikansa on Karl Liebknecht, joka joku vuosi sitten istui puolitoista vuotta vankilassa, kun oli kehottanut nuorisoa taisteluun militarismia vastaan.
Mutta mieskohtaiset kärsimykset vain terästivät Liebknechtiä toiminnassa. Hän oli väsymätön työväen järjestämis- ja valistamistyössä. Kuten mainittu, oli Saksan luokkatietoisen työväen taistelu jakautunut kahteen suuntaan ja Liebknecht taisteli intohimoisesti »Demokraattisen viikkolehden» toimittajana lassallelaisia vastaan. Taistelu päättyi vasta v. 1875, jolloin Gothan kokouksessa hyväksytty ohjelma tyydytti molempia puolia. Marx julisti tuon ohjelman eräät kohdat sellaisiksi, että niissä oli periaatteista tinkien annettu myönnytyksiä lassallelaisille, mutta Liebknecht selitti, ettei Lontoosta käsin voinut niin tarkasti arvostella välttämätöntä menettelyä. Mitä taas tuli kompromisseihin porvariston kanssa, oli Liebknecht niiden jyrkkä vastustaja.
Saatuaan ylivallan Saksassa narrasi Bismarck Napoleon III:n ansaan saaden tämän julistamaan sodan. Vaikka sota näin voitiin selittää puolustussodaksi, kieltäytyivät Bebel ja Liebknecht valtiopäivillä äänestämästä varoja moiseen seikkailupolitiikkaan. Ja kun Preussin valtiaat eivät tyytyneetkään saavuttamiinsa ensi voittoihin, vaan ryhtyivät maananastuksiin, äänestivät toverukset uusien varain myönnytyksiä vastaan. Siitä kostoksi heidät vangittiin ja syytettiin valtiopetoksen valmistelusta — kuten sitä tässä vihkosessa kuvataan. —
Bismarck oli luullut »kansallisilla» voitoilla petkuttavansa kansaa ja oli keinotellen myöntänyt yleisen äänioikeuden. Alussa näyttikin hän onnistuvan, mutta pian teki sosialidemokratia hänelle tepposet kooten joka vaalissa yhä suurempia äänestäjäjoukkoja. Ja kun sillä v. 1877 oli 41 lehteä ja vaaleissa 600,000 ääntä, iski »rautakansleri» sitä vastaan sosialistilain. Syksyllä 1878 se alkoi ja kesti 12 vuotta. Järjestöt tuhottiin, lehdet lakkautettiin ja toimihenkilöt karkotettiin kotipaikoiltaan. Syytöksiä ja vankilatuomioita sateli. Suuria kärsimyksiä tuotti tuo kuristusaika, mutta kyllä se terästikin Saksan sosialidemokratiaa syventäen teoriaa, selventäen menettelytapaa ja kasvattaen koko armeijan kokeneita ja luotettavia toimihenkilöitä. Ja kun yleinen äänioikeus säilyi, kohosi yhä puolueen äänimäärä, kunnes sortolaki vihdoin 1890 miljoonapuolueen vaalivoiton jälkeen raukesi, veipä se mukanaan Bismarckinkin suistaen hänet valtiomiesasemastaan.
Liebknechtille toi tämä aika taas persoonallisia kärsimyksiä; hän sai v:sta 1881 asua rajan takana maalla. Mutta reippaasti jatkoi hän työtään voitonvarmana kirjotellen lehtiin, julkisiin ja salaisiin, toimien uuden Saksan keisarikunnan valtiopäivillä ja Saksenin maapäivillä. Käväsi myös Schweitsissä, Ranskassa, Englannissa ja luentomatkalla Amerikassa.
Sosialistilain rauettua tuli Liebknecht Berliniin »Vorwärtsin», puolueen pää-äänenkannattajan toimittajaksi ja tuli hänestä väsymätön työntekijä suurkaupungin työväen pyrkimyksissä; varsinkin oli valistustoiminta hänen sydämmellään. Hän piti kiinni Marxin periaatteesta, että politiikka on tiedettä eikä sitä saa hutiloiden harjottaa.
V. 1891 oli hän torjumassa koko- ja puolanarkistien pyrkimyksiä. »Jos me», niin hän selitti, »panisimme pääpainon väkivaltaan, asettuisimme me vastustajiemme kannalle. Bismarck oli raa'an vallan, veri- ja rautapolitiikan mies. Ei kellään ole ollut käytettävänään suurempia voimakeinoja eikä kukaan ole niitä häikäilemättömämmin käyttänyt. Entä seuraukset? Missä on hän nyt? Hänellä oli yli neljännesvuosisadan ajan rajattomasti käytettävänään poliisi, armeija, pääomat, valtiovalta, lyhyesti sanoen kaikki mekaaniset voimakeinot; me emme voineet häntä vastaan asettaa muuta kuin oikeutemme, vakaumuksemme, avoimen rintamme, ja me olemme voittaneet. Aseemme olivat paremmat. Ajan pitkään täytyy raa'an vallan väistyä siveellisten voimien, tosiasiain logiikan tieltä... Vallankumouksellisuus ei ole keinoissa, vaan päämäärässä. Väkivalta on vuosituhansia ollut taantumuksellinen keino.» Näin hän vastusti suukopukumousmiehiä, mutta eipä kohdellut hän lempeästi »maito- ja vesisosialistejakaan».
Käytännöllisissä jokapäiväisissä taisteluissa kului Liebknechtin elämä niin ettei hän ennättänyt luomaan laajempia tieteellisiä teoksia, puheisiin ja lentokirjasiin puki hän päivänpolitiikan vaatimukset. Suomeksi on ilmestynyt »Hyökkäystä ja puolustusta» sekä »Sosialidemokratia ja sen tarkotus». Tässä seuraava »pitämättä jäänyt puhe» herättänee mielenkiintoa, kun meilläkin näkyvät »valtiopetos»-jutut tulevan päiväjärjestykseen.
Muistelmiaan suunnitteli Liebknecht aikoen niissä esittää laajan aikansa yleiskatsauksen, mutta ei hän saanut siihen aikaa. 75 vuotisena kuoli hän kesken toimintaansa elok. 7 p. 1900 ja vietiin hautaan suurin juhlallisuuksin Berlinin työväen saattaessa. Ja hän oli kuitenkin vain niitä Bismarck'in »isänmaattomia lurjuksia», omaksi kunnianimekseen valitsi hän nimen »vallankumouksen sotilas».
Jo vanhan internationalen aikana oli hän mukana 1860-luvulla, ja kun eri maiden sosialistipuolueitten edustajat v. 1889 kokoontuivat Pariisiin perustamaan uutta internationalea, tervehti heitä Liebknecht m. m. seuraavin sanoin:
»Kuten entisajan taisteluissa ja piirityksissä esitaistelijat heittivät keihäänsä kauas vihollisriveihin, yli vihollislinnain muurien innostaakseen joukkoja hyökkäämään tuon heittoaseen osottamaa tietä, niin heitti Kansainvälinen Työväenliitto kansainvälisen vapautustaistelun keihään kauas eteenpäin, keskelle kapitalismin joukkoja, sen linnoituksiin — ja köyhälistö on rynnännyt jälestä hakeakseen tuon keihään ja hajoittaakseen vihollisen sotajoukot ja vallatakseen sen linnat. Internationale oli osotettuaan kaikkien maitten työläisille yhteisen päämäärän, opetettuaan heille yhteisen toiminnan ja taistelun välttämättömyyden, täyttänyt tehtävänsä. Se ei kuollut, — se siirtyi eri maittein mahtaviin työväenliikkeisiin ja elää niissä edelleen. Se elää meissä.»
Wilhelm Liebknecht oli myös niitä esitaistelijoita, joitten heittämien keihäitten osottamaa tietä köyhälistö kaikissa maissa marssii kohti valta-asemaansa.
30. 7. 10.
Y. S.
»Valtiopetos ja vallankumous» panin nimeksi »pitämättömälle puheelleni», kun sen v. 1887 julkaisin. Sosialistilaki oli vielä voimassa ja Puttkamer–Bismarckilainen valtioviisaus hallitsi Saksassa, ja »puhe», jota monia vuosia oli esteettä myyty, kiellettiin uudella nimellä ja uudessa asussa ilmestyessään tämän valtiotaidon pahasti vikuuttaman valtion pelastukseksi — joka seikka ei tietenkään keskeyttänyt sen levittämistä puolueemme keskuudessa. Painos v:lta 1887 on loppunut, ja kun sen aine äsken on tullut hyvin ajanmukaiseksi ja polttavaksi, on uusi painos tarpeen. Olen jo siitäkin syystä sen muuttamattomana julaissut, että »pitämätön puhe» on sikäli historiallinen asiakirja, että se varmasti ja selvästi tulkitsee minun ja syytettyjen tovereitteni kantaa Leipzigin valtiopetosjutussa, ja antaa tilaisuuden tehdä vertailuja nykyisyyden kanssa.
Leipzigin valtiopetosjuttu, joka alkoi v. 1870, ja jota käsiteltiin keväällä 1872, päättyen Bebelin ja minun kaksivuotiseen vankilatuomioon, oli ensimäinen suuri tendenssiprosessi puoluettamme vastaan, jossa, juuri siksi että se oli vainojuttu, syytteen alaisina olivat sosialidemokratian pyrkimykset ja päämäärät ja täytyi meidän siis niitä puolustaa. Tai oikeammin sanoen, niiden kantaa taistellen edustaa. Sillä puolustus valtiollisissa jutuissa, kuten yleensä valtiollisessa ja muussa taistelussa on aina käännettävä hyökkäykseksi ja on niiden pääasiallinen voima juuri hyökkäyksessä. Siksi ovat pelkästään juriidisesti esiintyvät asianajajat huonoimmat puolustajat valtiollisissa jutuissa.
Se seikka, että juttumme oli ensimmäinen laatuaan Saksassa, sen taustana Saksan–Ranskan sota ja valaisivat sitä Pariisin kommuunin roihut — se on antanut sille niin erikoisen merkityksen muihin valtiopetossuttuihin nähden, jotka itsestään kyllä olivat yhtä merkittävät, mutta vailla yhtä mielenkiintoista ympäristöä ja yhtä korkeaa jalustaa, ja sitäpaitsi lukuisuutensa kautta menettävät viehätyksensä.
Leipzigin valtiopetosjuttu herätti suurta huomiota, joka ei ketään niin hämmästyttänyt kuin meitä syytettyjä. Ja jos milloin puheenparsi niistä, jotka pahaa aikovat, mutta hyvää synnyttävät, on todeksi osottautunut, niin ainakin silloin: vihollisemme aikoivat murskata meidät tällä jutulla, ja he tekivät puolueemme suureksi ja kohottivat sen arvoa. Syytettyjen penkki muuttui puhujalavaksi, jolta käsin sosialidemokratia murskasi vastustajansa ja julisti totuutta kuuntelevalle kansalle. Siveellinen voittomme oli täydellinen; ja Johan Jacoby,[1] ihmiseksi tullut oikeamielisyys, tuli puolueemme jäseneksi — hän oli käsittänyt, että me olimme oikeassa — ja ettei Saksassa enää ole muuta demokratiaa kuin sosialidemokratia. — — —
Tämä tapahtui 20 vuotta sitten. Ja nyt verrattakoon, mitä »pitämättömässä puheessani» on, siihen, mitä nyt on »Vorwärtsissä» ja mitä nyt edustamme — ja, käsi sydämmelle! missä on erotus? Missä ristiriita?
On tullut muotiasiaksi väittää että sosialidemokratia on aika myöten muuttunut toiseksi, on »valanut paljon vettä viiniinsä», jopa luopunut alkuperäisestä kumouksellisesta ohjelmastaan. Viimemainittu väite on tullut vallankumousta tekeväin suukopusankarien keppihevoseksi. Asian laita on se, että meidän kuvitellaan luopuneen kannasta, johon emme koskaan ole tunnustautuneet. Meillä oli vallankumouksesta 20 vuotta sitten aivan samat ajatukset kuin nytkin. »Pitämätön puheeni» on paras todistuksemme.
Ja parasta on se, että useat tunnetuimmista fraasikumousmiehistä ja »anarkisteista» ovat painaneet hyväksymisensä leiman näille selostuksilleni vallankumouksesta ja valtiopetoksesta, siten että, vihollisten heitä sanoistaan ahdistaessa ja oikeuteen vedettyinä, ovat tästä »puheestani» ammentaneet puolustuksensa perustelut. Muistutan Chicagon oikeudenkäyntiä[2] ja ruhtinas Krapotkinin juttua[3] Ranskassa. Jos on asemassa, jolloin tuntee vihollisen puukon kurkullaan, silloin loppuu leikkikumoilu. Ja Hans Most,[4] jolle kerran kirjotin Lontooseen: »Minä en voi tehdä kumousta, mutta jos sinä voit, niin tule tänne ja tervetullut olet.» — Hans ei tullut eikä ole kumoustakaan tehnyt, mutta paljon tuhmuuksia, mitkä ovat paljon vahinkoa tuottaneet kumoukselliselle liikkeelle Amerikassa.
En muuten halua näyttää paremmalta kuin olen. Olen minäkin ollut »radikaali» ja — minkälainen! Siinä kohdin olisi »nuorille» jotain meiltä »vanhoilta» opittavaa.
Aikaisimman valtiollisen nuoruuden aikana olin minä muitten penikkatautien mukana sairastunut sanaradikalismiinkin. En sietänyt, että ajatuksen tai puheen jyrkkyydessä kukaan oli minun edelläni; eikä semmoista usein sattunutkaan, mutta jos niin kävi, niin eipä kauan kestänyt, kun jo olin, voittajani voittanut ja oikeaan korkeuteeni kohonnut. Mutta muutamana kauniina päivänä paranin tästä taudistani. Sen sai aikaan eräs belgialainen »sosialisti», joka — n. 40 vuotta sitten — Lontoon kommunistisessa työväenyhdistyksessä väitti, että minä, kun tein muutamia kainoja vastaväitteitä hänen ehdottaessaan että kaikki porvarit ja sortajat, sekä niiden lapset ja lapsenlapset äidinkohtuun saakka olivat teurastettavat, ja ihmisten elettävä »vapaassa luonnonlemmessä» koirain lailla, — olin surkea »taantumuksellinen» enkä vielä ollut »hikoillut itsestäni ulos synnynnäistä porvarismyrkkyä». Moite suretti minua, sen myönnän, syvästi ja pani minut ajattelemaan. Minä tutkiskelin lähemmin kumouksellista arvostelijaani ja hankin hänestä tietoja. Tulos on hyvin mieltäkiinnittävä, Marxin tarkkatietoiselta taholta tuli varotus ilmotuksineen, että tämä hirvittävä kumousmies oli jesuiittaseminaarissa kasvatettu poliisiurkkija. Asiaa tutkittiin tarkemmin ja se osottautui todeksi. »Rautainen naamari» ei ollut valehdellut.
Siitä pitäen olen katsellut »radikaaleja» pyhällä kunnioituksella — eli paremmin ei ole ollut kunnioitusta lainkaan.
Ja kun tielleni sattuu »radikaali», joka esiintyy ainoana oikeana kumouksen Jaakkona ja julistaa jokaisen muun »puolikkaaksi» tai »raukaksi», niin muistuu mieleeni se radikaali belgialainen jesuiittien kasvatti, kansainvälinen urkkija. Sivumennen sanoen oli aika juuri se, jolloin hra Stieber antoi valtiota ja yhteiskuntaa pelastavan neronsa loistaa täydellä valollaan valmistaen Puttkamer–Kring–Mahlow–Bismarckin aikaa. Ja olipa sillä kumousmiehellä todellakin kykyä — eivätkä ole seuraajat häntä voittaneet.
Onneksi ovat sitten vielä olosuhteet pitäneet huolta siitä, että fraasipiru lähti minusta. Kohtalo heitti minut sangen aikaisin alas niistä pilvilinnoista, joissa jokainen saksalainen on pitemmän tai lyhyemmän aikaa asunut — useat, eivätkä aina huonoimmat, jäävät sinne iäkseen — ja jouduin todelliselle taistelukentälle todellisine vihollisineen, jotka pakottivat minut taisteluun, tahdoin sitä tai en. Tällöin havaitsin pian, että muurit eivät jakoakaan ihmiskeuhkojen puhalluksesta, kuten kerran Jerikon muurit israelilaisten pasuunain soitosta, — ja opin sitten senkin, että heikoinkin muuri oli liian kova, jos päin puskien siitä läpi yritti, mutta ettei vankinkaan ajan mittaan ihmispäätä voinut vastustaa, jos todella käytettiin ihmis- eikä pässin- tai häränpäätä.
Ja fraasien sepustelu lähti minusta pian. Mitä hyödyttävät ihanimmat sanat rumia puskureita vastaan? Ja eikö tylsinkin miekka iske terävämmin kuin räikeinkin voimasana? vaikka moni onkin »puhunut läpiä päähänsä». Eipä ollut se teatterikahakkaa, vaan totista taistelua, jossa nahka on parkissa. Minun täytyi usein panna persoonani esille ja mieskohtaisesti vastata edustamistani katsantokannoista, ihan ruumiillisesti, ei vain »moraalisesti» ja kaukaa, — ja niin täytyi minun hyvällä ja pahalla vapautua fraasista sekä selvästi, tarkoin määriteltyinä esittää puhutut ja kirjoitetut sanani. Joka puhuu tai kirjottaa tietäen lukuisain vihollisten vaanivan joka lauseesta punoakseen silmukan, se puhuu ja kirjottaa hieman toisin kuin se, joka tuuleen lörpöttää. Ja joka on tietoinen taistelumme vakavuudesta ja suuruudesta, se on sanoissaan hillitympi ja tyynempi, kuin se jolla ei tätä tietoisuutta ole, vaan iskee ympärilleen sanoja ja lauseita, joiden kantavuudesta hänellä ei ole käsitystä. Taistelutantereella, jossa luodit vinkuvat korvissa, ei sotilas rehentele niinkuin suursuinen kapakkapolitikoitsija tai suukopukumouksellinen, joka ei koskaan ole ruutia haistanut.
En tahdo sanoa, että jokainen mellakoitsija olisi pelkuri — olen tavannut joitakin, en useita, jotka eivät olleet — mutta joka tapauksessa on mellakoitsija, tai sanoisinko fraasien mies — puhun vain rehellisistä — sekapää ja vaaraton vihollinen, korkeintaan ystävilleen vaarallinen. Sangen laajan kokemukseni aikana en ole tavannut ketään vallankumouksellista sanasankaria, joka olisi ollut vastustajillemme vaarallinen — Karl Heinzenillä, Hans Mostenilla y. m. taas, joille fraasi ei ole kyllin »vallankumouksellinen», vaan jotka haluavat dynamiitilla, höyrygiljotiinilla ja sinihapolla »puhaltaa» pois kaikki »taantumukselliset» ja porvarit, ei todellisuudessa ole rohkeutta nitistää kirppuakaan, ja menevät he tainnuksiin nähdessään pisaran verta. Tiedossani on tapauksia. Nuo ovat vihollisillemme niin vaarattomia, että nämä säännöllisesti pukevat asiamiehensä ja palkkalaisensa, »houkutusurkkijat», tuollaisten kumoussankarien pukuun, niin että, jollemme hyvin tunne näitä ihmisiä, emme koskaan voi olla varmat siitä, onko edessämme todellinen »sankari» vaiko hänen osansa poliisi-esittäjä.
Ja kaikissa maissa, joissa on vakavaa vallankumousliikettä, katsovat rehellisesti nahkansa kaupalla taistelevat epäluuloisesti jokaista, joka koettaa vaikuttaa kumouksellisilla voimasanoilla, ja toiselta puolen »radikaalisuudellaan» tuottaa vaikeuksia työväenasian taistelijoille, ja toiselta puolen antaa vettä vastustajain myllyyn. Olen tuntenut monta tarmokasta vallankumouksellista, ja moni on niistä henkensä antanut — eikä ainoatakaan niistä ollut sanasankari, ja tyyneimmät olivat myös tarmokkaimmat. Ja monia kumouksellisen fraasin sankaria on kohtalo seuraani saattanut, eikä niistä ainoakaan koetta kestänyt, kun tiukalle tuli.
Jonka on vakavasti taisteltava, aina oltava vihollisten laukausten maalitauluna, ja jolla kielensäpäässä on vapautensa, olemassaolonsakin, hän harkitsee mitä sanoo, ei laske sanoja ja tekoja ristiriitaan eikä erota kovin kauas sitä mitä tahtoo ja mitä voi.
Siitä mitä tässä »puheessani» 19 vuotta sitten sanoin eli kirjotin, ei minun tarvitse mitään peruuttaa eikä muuttaa. Ja ne »riippumattomat» ja riippuvaiset kielenpieksäjät, jotka syyttävät puoluejohtoa ja minua siitä, että emme enää ole yhtä »vallankumouksellisia» kuin aikaisemmin, — he saavat tästä sattuvamman vastauksen, vieläpä kaksinkertaisesti, ensiksi väitteisiinsä ja toiseksi kantaansa nähden. Kumousten tekemisen mielettömyys, vallankumousfraasin naurettavuus oli minulle jo silloin yhtä selvä kuin nytkin, ja se menettelytapa, jota ystävineni nyt noudatan, vastaa tarkalleen silloin julistamiani periaatteita ja katsantokantoja.
Saksalaisen liikkeemme suuri etu — etu, joka ei johdu mieskohtaisesta ansiosta, vaan omituisesta, toisissa suhteissa epäedullisesta historiallisesta kehityksestämme, — onkin se, että sillä ensi alustaan saakka on ollut varma ohjelma, tieteellinen mailmankatsomus ja reaalipoliittinen menettelytapa. Me tiesimme alusta pitäen päämäärämme, emme sitä koskaan silmistämme kadottaneet ja täytimme kaikkia tarjoutuvia keinoja päästäksemme sitä lähemmäksi. Yksityiskohdissa saattoi taktiikka muuttua, yleispiirteissään on se varmasti määrätty, eikä se, jos ei ole sokea tai pyri muihin päämääriin, voi tieltään poiketa. —
Riittää. Lukija on huomaava, että me yhä olemme entisellämme. Reunamuistutuksia ei »puhe» tarvitse, haluaville on Leipzigin valtiopetosjutusta saatavissa sen (saksankielinen) historia.
Berlin, 12 p. tammikuuta 1892.
W. Liebknecht.
Herrat tuomarit ja valamiehet! En ota nyt puheenvuoroa puolustautuakseni syytöstä vastaan, vaan osottaakseni erikoisesti tämän ja yleensä valtiollisten oikeusjuttujen eriskummallisuuden ja järjettömyyden. Minun ei tarvitse itseäni puolustaa, syytös on puolustukseni. Moista syytöstä ei liene ennen nähty. Kun meidät vangittiin, luuli koko maailma, luuli tutkintotuomarimmekin, että me olimme vehkeilleet ranskalaisten kanssa ja suunnitelleet jonkun merkillisen kapinaseikkailun, jossa meitä auttaisivat Garibaldi ja ranskalaiset sotavangit. Ei kukaan voinut uskoa, että kolme kansalaista ilman mitä painavimpia syitä valtiopetossyyttein temmataan toimistaan ja laahataan vankilaan; niiden, joilta niin häikäilemättä vapaus riistettiin, oli täytynyt tehdä jokin aivan erikoinen rikos, joka oikeutti tämän erikoisen jutun. Niin ajatteli jokainen.
Oikeuskäsittely, joka täällä on kestänyt 16 päivää, on repinyt verhon, ja yleisölle on käynyt selväksi, kuten niissä markkinatelteissä kävijöille, joiden kylteissä luvataan suuremmoisia ihmeellisyyksiä: siellä ei ollut mitään! Ei aivan niin! Oli toki jotain, oli suurpiirteinen rakennus, mutta rakennettu niistä kuuluisista ilmakivistä, joista lähemmin voi lukea Immermanin Münchausen-kirjasta.
Laajuutta ei puutu. Syyttäjän puolelta on esitetty pitkä sarja asiakirjoja sosialistisen liikkeen historian valaisuksi, mutta niin tunnustettavaa kuin meidän kannaltamme epäilemättä onkin, että yhteiskunnallista kysymystä ja sosialidemokratisen puolueen pyrkimyksiä tutkien valaistaan, on toki toiselta puolen selvää, että oikeussali[6] ei ole moisten luentojen paikka. Sitävartenhan meillä on sosialidemokratisia ja muita yhdistyksiä, kansankokouksia jne.
Paitsi mainittuja asiakirjoja, ja ilmeisesti vain vaihtelun vuoksi — en ainakaan minä ole parhaalla tahdollanikaan onnistunut keksimään muuta, vakavampaa perustetta — on vielä luettu joukko kirjeitä ja sanomalehtiä, joissa puhuttiin kaikesta muusta, ei vain siitä, josta tällä kertaa yksin piti olla puhe: valtiopetoksesta. —
Tyytymättä Saksaan on syyttäjä haalinut ainehistoaan kokoon Englannista, Ranskasta, Ameriikasta ja Schweitsistä sekä laittanut oikean kommunistis-kumouksellisen museon. Siinä on paljon »vaarallista», ja paljon on meistäkin lähtöisin, ja se meistä lähtöisin oleva ei ole vaarallista. Kaksi »vaarallisinta» todistuskappaletta yleisen syyttäjän kokoelmassa, kaksi paperista Orsini-pommia mitä hirveintä lajia: »sotilaskatkismus» ja »kansan vaatimukset vallankumouksen syttyessä» räjähtivät valitettavasti ensi kosketuksesta tässä salissa, onneksi ketään vahingoittamatta, paitsi kaiketi sitä harvinaisuuksien kokoojaa, joka niin menetti kaksi kauneinta kokoelmansa esinettä, vieläpä sai kokea katkeran pettymyksen, kun se luultu räjähdysaine yleisön edessä haihtuu viattomaksi vaikkei aivan hyvätuoksuiseksi sini-ilmaksi.
Kuitenkin on yleinen syyttäjä osannut lohduttaida nerokkaalla teorialla: »Vaikkakin syytettyjen valtiopetokselliset kirjotukset loistavat poissaolollaan, on kuitenkin niissä heidän kirjotuksissaan, jotka eivät ole valtiopetoksellisia, lausuntoja, jotka, temmattuina yhteydestään ja kytkettynä toisiin sopiviin paikkoihin, herättävät hyvin kunnioitettavan, tarkotan valtiopetoksellisen vaikutuksen». Joka seipäällä sumussa hosuu kohtaa tavallisesti lopuksi jotain kiinteää, ja viattomimmassakin kirjotuksessa on aina löydettävissä vikapaikkoja; on vain tahdottava löytää. »Missä tahtoa, siellä tie», sanoivat käytännölliset englantilaiset.
»Ja vaikka syytetyt eivät itse olisikaan mitään rangaistavaa tehneet, niin onhan heillä ystäviä, tuttavia, aatetovereita, jotka joskus jossain ovat tehneet jotain rangaistavaa, ja mitä ystävämme tekevät, sehän on yhtä hyvä kuin olisimme me sen itse tehneet. Ovathan ranskalaisen puheenparren mukaan ystäväimme ystävät meidänkin ystäviämme, mikseivät yhtähyvin ystäväimme teot olisi meidänkin tekojamme?» Semmoinen on teoria. Epäilemättä hyvin hauska teoria — yleiselle syyttäjälle. Sillä on kuitenkin varjopuolensa, kuten tahdon pienellä esimerkillä herra syyttäjälle osottaa.
Tässä kädessäni on kirja, joka puolisen vuosituhatta on ollut liikkeessä joutumatta valtiopetokselliseen maineeseen. Se on Jumalallinen komedia.
Onko ihmishengen luomusta, joka yleisemmin olisi saanut aivan erikoisen siveyden ja puhtaan ihmisyyden maineen, jota pidetään kauneuden ja hyvyyden mallikuvastimena, niin on tällainen Danten kuolematon runoteos. Hyvä, minä avaan sen ja »Helvetti»-runon kolmannessa laulussa, säkeet 58 ja seuraavat, luen minä, kuinka runoilija näkee kadotukseen tuomittujen suuressa joukossa Citta dolenten (tuskien kaupungin) edustalla
»sen miehen varjon,
mi pelkurina suuret työnsä heitti.
Ma oitis huomasin sen, olin varma,
ett' on tää pelkureiden joukko, mi on
yht' Jumalalle vastenmielinen kuin
on myöskin vihamiehilleen se inho.
Nuo surkeat, ei koskaan elänehet,
alasti värjyivät ja heitä paarmat
ja ampiaiset julmat vainosivat».
Tähän aluksi hiukan hämärään paikkaan on sepittäjä tehnyt seuraavan huomautuksen: »Todennäköisimmän mielipiteen mukaan kuvaa Dante tässä paavi Coelestinus V, joka Bonifacius VIII:n juonien taivuttamana ja palatakseen takaisin erakkomaahansa, luopui paavin arvosta. Ehkä tämän esimerkin piti osottaman, kuinka vähän pahan pelkkä välttäminen, leiviskänsä hautaaminen, silloin kuin pitäisi sosialismin ryhtyä taisteluun pahaa vastaan, on Jumalan silmissä hyve. Lyhyesti sanoen, pahan, kehnon ja epäkohtain suvaitseminen leimataan kirotuksi paheeksi, ja tehdään velvollisuudeksi tehokas toimi pahan torjumiseksi. Yleinen syyttäjä todistanee, että tähän »tehokkaaseen toimeen» kuuluu n. k. »kapinaoikeus», s. o. oikeus nousta »tehokkaaseen toimeen» hallituksia vastaan, jotka tuottavat kansalle onnettomuutta. Herra syyttäjä myöntänee myös, ettei mitään, mitä hän tämän 16 päivän kuluessa on meitä vastaan esittänyt, ole niin raskauttavaa kuin olisi meidän puoleltamme tämän kapinaoikeuden puolustaminen.
Luentaanpas edelleen: Laulu IV, säe 127. Paikassa — se ei ole helvetissä, mutta ei myöskään vain kastetuille varatussa taivaassa — jossa muinaisajan ja pakanuuden jaloimmat, sen »ylevimmät henget» ovat koolla, täällä »Sokrateen, Platon, Anaxagoraan, Avicenoon, Averroeksen y. m. seurassa näin kuningas Latinuksen Lorinia-tyttärineen istuvan; näin Brutuksen, joka karkotti Tarqviniuksen».
Brutus, joka pani toimeen »väkivaltaisen» kumouksen, kumosi kuningasvallan ja sai aikaan tasavallan, on luettu muinaisajan »jaloimpien henkien» joukkoon! Eikö tämä ole väkivaltaisen vallankumouksen, valtiopetoksen ylistämistä?
Kahdeksannessa laulussa, säe 49 (runoilija vaeltaa helvetissä):
»Kuin siellä on kunniassa suuret ruhtinaat! Ne täällä sikain lailla lokaa tonkii kirouksia hirveitä syytäen.» Voiko ajatella selvempää majesteetinloukkausta (nykyajan yleissyyttäjäkäsitteiden mukaan)? Tahtoisinpa nähdä, mikä meteli nousisi, jos »Volkstaat»-lehdessä tai jossain meidän kirjeessämme sanottaisi samaa jostain nyt »suurena ruhtinaana» kunnioitetusta. Huomattakoon, että Dante puhui elävistä ruhtinaista.
Yhdeksännen laulun 50 säe esittää meille koronkiskurit helvetissä. Danten aikana merkitsi koronkiskuri samaa kuin nykyisin kapitalisti, porvari. Eikö kapitalistien tuomitseminen helvettiin ole luokkavihan kiihotusta? Eikö se ole jonkun luokan saattamista yleisen halveksumisen esineeksi? Luokkain kiihotusta toisiaan vastaan?
Vielä muuan kohta. Yhdennessätoista laulussa, s. 100, luemme, kuinka tulisenkovassa kuoressa silmiä myöten vajonneina olivat tyrannit, veristen tekojensa ja rosvoustensa takia.
Tässä ei juuri kadehdittavassa asemassa tapaamme muutamia suurimpia sotasankareita ja menestyksellisiä valloittajia, esim. Aleksanteri Suuren. Minä vapisen ajatustakin, että olisin itse tai joku syytetyistä tovereistani olisi nykyajan vallottajista väittänyt näiden veri- ja rosvotekojensa takia joutuvan tuliseen pätsiin!
Helppo olisi jatkaa näitä »sitaatteja», mutta riittävät nämätkin, ja yleinen syyttäjä myöntänee, että jos Jumalallisen Komedian runoilija onnettomuudekseen eläisi tässä jumalanpelvon ja hurskasten tapojen maassa, hän saisi niskaansa oikeusjutun valtiopetoksen valmisteluista ja paljosta muuta yhtä hyvin kuin mekin. Mutta eipä ole Dante yksin valtiopetturi. Kääntäjä on myös. »Henkinen sukulaisuus» ja »pyrkimysten yleinen yhtäläisyys», nehän tässä jutussa monasti esitetyn teorian mukaan myös merkitsevät täydellistä syyllisyyttä. Nyt on tämän erittäin valtiopetoksellisen teoksen saksantaja omakätisesti kirjottanut muistutuksen, joka julistaa kumouksen väkivaltaisia huonoja hallituksia vastaan nousemisen oikeutta; onpa hän vielä, ikäänkuin tahallaan vetääkseen syyttäjäteorian mukaisen ansan kaulaansa, esipuheessa selittänyt: »Dante on minun runoilijani»; »Dante on jo kauan ollut lempikirjailijani»; (Danten) »korkea moraalinen arvokkuus kiinnittää mieltäni erikoisesti»; »hänen teoksensa täyttää mielemme ihailulla»; »rakkauteni Danteen» j. n. e. Siis mitä selvin »henkinen sukulaisuus». Ja kuka se niin julistaa ihailuaan ja rakkauttaan tätä yksinvaltain väkivaltaisen kukistuksen ja tasavaltaisuuden puolustajaa kohtaan, muista kuolemansynneistä puhumattakaan? Ja kuka se pitää velvollisuutenaan erikoisesti terottaa vallankumouksen oikeutta?
Kirjailijanimeltään on hän Philalethas, saksaksi, »totuuden ystävä», muuten on hänen nimensä Johann, Sachsenin kuningas, ja juristit kertovat hänen olevan juristin kuningasten joukossa ja kuninkaan juristien joukossa — eikä kumpikaan ole liioittelua. Huomaako yleinen syyttäjä, mihin hänen teoriansa johtaa? Huomautan tässä Fonchén lausetta: »Annettakoon minulle mikä rivi tahansa jonkun kädestä, ja minä toimitan hänet hirteen». Samaan tapaan huudahti myös muuan riitaisa Englannin piispa: »Jumalan kiitos, viholliseni on kirjoittanut kirjan. Nyt hän on taskussani!» En tiedä, onko herra syyttäjä kirjottanut kirjan tai edes pientä lentokirjastakaan. Jos, niin lupaan hänen täydeksi tyydytyksekseen todistaa, että kirjailija Hoffman[7] syyttäjä Hoffmanin logiikan mukaan on valtiopetturi ja pahempikin.
Mutta jättäkäämme tämä.
En koskettele enää syyttäjän esittämää todistusainehistoa. Kappale kappaleelta olemme sen järsineet hajalle ja on se haihtunut tyhjäksi ilmaksi. Olisi loukkaus herrain tuomarien ja valamiesten järkeä kohtaan, jos siihen työhön vielä ryhtyisin. Tässä surkeassa jutussa on kylliksi jo samoja asioita toistettu, ja kärsivällisinkin menettää kärsivällisyytensä nähdessään samoja ontuvia todistuskappaleita marssitettavan, vaikka niiltä jo sadasti on päät katkottu. Otain vain lyhyesti arvostellakseni joitakin yleisen syyttäjän syytöspuheen lauseita. Mutta sitä ennen tahdon ilmottaa sen kirjallisen selityksen, jonka tutkintovankeuden aikana 15 p. helmik. viime vuonna (1870) annoin pöytäkirjaan ja jossa syytös jotenkin täydellisesti on kuvattu.
Selitys kuuluu:
»Kuulustelupöytäkirjaan pyydän minä kirjeenvaihtoni ja minua koskevan kirjeenvaihdon johdosta Braunschweig-Wolferbüttelin toimikunnan kanssa, täydentääkseni, ja kootakseni lausuntoni huomauttaa seuraavaa: Ensiksikin selviää tästä kirjeenvaihdosta minun täydellinen ulkonaisista vaikutuksista riippumattomuuteni. Tällä monista kirjeistä niin selkeästi ilmenevällä tosiseikalla on sikäli tärkeä merkitys, että se niin minuun nähden ja asemaani nähden puolueessa kuin myös koko puolueeseen nähden kumoaa sen syyttäjän esittämän teorian, että meitä muka johdetaan Lontoosta, Genevestä, Zürichistä käsin. Viittaan erikoisesti Lodendorffin useihin kirjeisiin, ja omaan kirjeeseeni, jossa ilmotan Marxin hyväksyneen minun ja Bebelin menettelyn valtiopäivillä, vieläpä ilman edelläkäyvää neuvottelua, kuten kirjeestä käy ilmi. Tästä kirjeenvaihdosta selviää, ettei ole pienintäkään tukea syytökselle »valtiopetoksen valmistamisesta», vaan päinvastoin suora ja positiivinen todiste tämän syytöksen perättömyyden puolesta — todiste, joka kirjeenvaihdon luottamuksellisen, jopa perheenomaisen sävyn takia saa vielä vahvemman voiman. Juuri korkeimman kiihtymyksen hetkenä, hetkenä, jolloin valtiopetokselliset tarkotukset, jos niitä olisi, varmasti tulisivat esille, juuri Ranskan tasavallan julistamisen jälkeen, keskustelen kirjeessä, jonka »tyyneen sävyn» itse kiihkomielinen Zeidlerin lehtikin on ollut pakotettu ehdottomasti tunnustamaan, toimikunnan kanssa asemasta, jolloin välimatka »velvollisuuden skyllan ja maanpetoksen karybdian välillä on arveluttavan pieni» — lause, joka ei voinut merkitä mitään muuta kuin että me neuvottelimme, kuinka voimme menetellä niin ettemme joutuisi rikkomaan velvollisuuttamme eikä myöskään maan, eritoten valtio-petoslakeja vastaan. Sillä maan- ja valtio-petos käyvät sodan aikana noin jotenkin yhteen. Tähän kuuluu myös eräässä edellisessä kirjeessä ollut lause: »Ilman talonpoikia voisimme kyllä tehdä vallankumouksen, mutta mikään vallankumous ei pidä puoliaan, jos talonpojat ovat sitä vastaan». Tämä lausunto oli kohdistettu hra von Schweitzerin (kuninkaallis-preussiläisen sosialistin) edustamaa käsitystä vastaan, että yhteiskunnallinen kumous on pelkästään työväen, nimittäin teollisuus-työväen asia. Mielessäni oli määrätty tapahtuma, helmikuunvallankumous, jonka epäonnistumisesta oli niihin aikoihin pitänyt esitelmiä. Että olen tahtonut huomauttaa katukahakkain mielettömyydestä, se käy ilmi papereitteni joukossa tavatusta esitelmämuistiinpanosta, jossa sanotaan: »Jos työläiset ryhtyvät katukahakkaan (tai jotain sen tapaista), niin tulevat talonpojat tappamaan heitä kuin hulluja koiria». Voimakkaammin sanoin tuskin voi tuomita katukahakoimista ja kaikkea kumoilua. Edellä esitetystä lauseesta on tosin syyttäjä tahtonut vetää johtopäätöksen, että olen kyllä vallankumouksen vastustaja, talonpoikia vastaan, mutta kyllä sen puolustaja talonpoikain kanssa, ja kun me koetamme voittaa talonpojat puolellemme, niin muodostuu siitä »valtiopetoksen valmistelu». Käyttämäni sanat eivät oikeuta vetämään sellaista johtopäätöstä ja onkin se aivan mielivaltainen. En sano, että me tahdomme tehdä vallankumouksen talonpoikain kanssa, vaan yksinkertaisesti, että vallankumous ilman talonpoikia ei pidä puoliaan, ja lausun niin julki helmikuun vallankumouksen vahvistaman historiallisen tosiasian, mutta en kumouksen tekemisen tarkotusta minun tai meidän puoleltamme, josta on kysymys. Enkä minä vain ole sitä sanomatta, se ei ollenkaan sovi koko lauseen ajatukseen. Talonpoikien puolelleen voittaminen merkitsee kansan kolmen neljännen voittamista: jos ne ovat puolellamme, on meillä enemmistö, ja jos silloin ei tule rauhallista ratkaisua, niin ei mahdollisista väkivaltaisuuksista ole enemmistön, vaan sitä vastustavan vähemmistön vastattava. Jos sitten jossain, muuten kaukana olevassa tilaisuudessa — sillä talonpoikain voittaminen vie vuosikymmeniä — todella sattuisi valtiopetostapahtumia, niin ei yleisillä syyttäjillä olisi aihetta pitää silmällä oikeuksissaan olevaa enemmistöä, vaan vähemmistöä, joka tämän oikeuden kieltää. Mutta nämäthän ovat kaukaisia mahdollisuuksia, joista yleiset syyttäjät voivat yksityisesti esittää mitä arveluita tahansa, mutta jotka eivät kuulu heidän virka-alalleen. Jokaiselle, joka puolueettomasti ja ennakkoluuloitta tarkastaa tuota kirjeenkohtaa, käy siitä selville vain kaksi seikkaa:
»1) että olen katukahakoimisen vastustaja; ja
»2) että koetan saada puolueelleni enemmistöä.
»Puolueemme on kyllä tarkotuksiltaan vallankumouksellinen s. o. valtion ja yhteiskunnan radikaaliseen uudistukseen pyrkivä, mutta se on juuri siitä syystä agitationipuolue, — propagandaa tekevä puolue, joka pyrkii voittoon aatteitaan levittämällä eikä lapsellisella tekokumoilulla.
»Ja tässä täytyy minun vakavasti painostaa jo kosketeltua kohtaa, että kirjeenvaihtoni luonne on syytettyihin tovereihini nähden vapauttava, ja että se etenkin kumoaa syyttäjistön tärkeänä[8] pitämän teorian, että meidän julkisen järjestömme takana on salainen. Tuollaisen järjestön olemassaolosta pitäisi kirjeenvaihdossani olla todisteita. Todisteiden puute on vastatodiste.
»Mainittakoon tässä kohdin myös, että syyttäjistö, kai peitelläkseen kovin silmiinpistävää todistusten puutetta, käy kimppuuni erään pari vuotta sitten Berliinissä pitämäni puheen johdosta, joka sanan todellisimmassa merkityksessä oli tilapäispuhe, oli kohdistettu yksinomaan itsevaltaista poliisi- ja sotilasvaltiota ja tämän toimeenpanemaa parlamenttikomediaa vastaan. Kun minä tästä despoottisesta valtiosta sanoin, että se on tuhoutuva kaduilla ja sotatantereella, niin sanoin vain totuuden, joka mailmanhistorian järkähtämättömän logiikan mukaan juuri oli toteutunut Ranskan keisarikuntaan nähden, ja epäilemättä kiitos Bismarckin politiikan, on toteutuva Preussiinkin nähden. Tämän puheen käyttäminen minua vastaan on sitäkin omituisempaa, kun ei mikään kohta siitä painettuna ole Preussissakaan antanut aihetta syytökseen, eikä koko puhe, vaikka olisikin rankaisun-alainen, Preussin viimevuotisen amnestian johdosta ole syytettävissä. Kun vielä olen huomauttanut, että en ole hyväksynyt Beckerin luonnosta maalaisväelle tarkotetuksi selostukseksi, jota syyttäjistö näyttää pitävän hyvin raskauttavana, (se oli alkujaan pohjana Eisenachin kongressin päätöksen mukaan yhdessä laadittavalle julistukselle), ja oli se vasta ilmestyttyään »Vorboten»-lehdestä otettu »Volkstaat'iin» vieraana asiakirjana, täytyy minun lopuksi ihmetellä tätä »Volkstaat'ista» otettujen rikollisiksi mainittujen kohtien yhdistelmää. Viidestä valtiollisen lehden vuosikertaneljänneksestä tusinan räikeähkön lauseen poimimista ja sen perustalla lehden kokonaiskannan määrittelemistä on pidettävä yhtä kohtuuttomana, kuin olisi se, että esim. huolella kokoisi kaikki loukkaavat paikat Shakespearen teoksista ja niiden perusteella julistaisi Hamletin ylen siveellisen tekijän siveettömyyshirviöksi. Kuulustelussa olen jo osottanut, että nuo esitetyt kohdat enimmäkseen ovat lähetetyistä asiakirjoista ja kirjeistä, ja lisään vielä, että osa noista syytteenalaisista kohdista, kuten Herweghin työväenlaulu, rauhan- ja vapaudenliiton julkaisut y. m. esteettä kiertelevät kuninkaallisessa Preussin valtiossa enkä minä yleensä ne mitä tarkimmin lukien voi niissä mitään rikollista havaita. Millä huolella minä, tietysti puoluekannaltani, olen toimittanut »Volkstaatia», käy selville siitä, että sodan aikana ei minua vastaan nostettu ainoatakaan valtiollista painokannetta,[9] vaikkakaan kuninkaallinen syyttäjistö varmaankaan ei ole tarkkaa valvontaa laiminlyönyt».
| * | * | |
| * | ||
Tämä oli silloinen selitykseni.
Lisättäköön vielä surunvalitus hra syyttäjään nähden, siitä että koko puoluearkistomme, kuten hän riemuiten selittää, on joutunut viranomaisten käsiin. Se oli aika onnettomuus syytteelle, kuolettava »rikkauden kirous». Se seikka että meiltä saatiin kaikki, vapauttaa meidät kaksinverroin, subjektiivisesti ja objektiivisesti — subjektiivisesti siten että se todistaa toimikunnan hyvää omaatuntoa, muutenhan se olisi ryhtynyt varokeinoihin, mikä olisi ollut helppoa; objektiivisesti — ja se on juristisesti määrättävä — se kun poistaa mahdollisuuden, että julkisen toimintamme takana vielä olisi ollut salaista ja me olisimme todella olleet valtiopetollisissa puuhissa. Jos sellaista olisi tapahtunut, niin olisihan täytynyt siihen todisteita löytää arkistosta. Mutta ei riviä, ei kirjaintakaan. Erikoisesti oli minun luottamuksellinen kirjeenvaihtoni niin vähän syytöstä aiheuttava, että hra yleinen syyttäjä ei vaatinut sitä luettavaksi. Niin seikoista on syytös osottautunut järjettömäksi! Todellakin suuri onni kesken onnettomuutta — jos ei poliisi olisi ollut niin onnellinen, vaan olisi saanut käsiinsä vain osan asiakirjoistamme, niin olisivathan syyttäjät voineet lohdutuksekseen sanoa: »niissä puuttuvissa papereissa se syyllisyyden todistus onkin; meillä ei siitä todistetta ole, mutta olemassa se on!» Se nyt ei olisi osottanut juristista kantaa — valtiopetosjutuissa ei sillä ole niin väliä — mutta olisihan se ollut tuhannesti parempaa kuin, kuten nyt se, että täytyy sanoa: »kaikki on, mutta se kaikki ei ole mitään. Joko on sinun tästä tyhjästä todistettava valtiopetos tai luovuttava syytteestä!»
Hra yleinen syyttäjä on valinnut edellisen ja seurauksena on, että hän nyt yli puolen kuukauden aikana on näytellyt sitä ranskalaisen majatalon tallirenkiä, joka varjona harjan varjolla harjasi varjovaunuja. Syytös on varjoa, »todistusainehisto» on varjoa, ja »valtiopetos» on varjoa, pelkkää varjoa — ja ainoa, mikä ei ole varjoa tässä varjokuvassa, on herra yl. syyttäjä ja hän on todella säälittävä.
Toinen yhtä suuri onnettomuus syytökselle on se että me olemme täällä. Läsnäolomme on mitä paras viattomuutemme todistus. Tiesimmehän että kaikki puolueen paperit olivat viranomaisten käsissä; tiesimme, että Berliinistä oli Dresdenin kautta tullut käsky vangita meidät valtiopäiväistuntojen päätyttyä — olisimme voineet paeta, olimmepa poliisin saavuttamattomissakin, mutta me emme paenneet, vaan palasimme Leipzigiin odottaen mitä tuleman piti. Ja tässä olemme nyt voimakkaina viattomuutemme tunnossa — voimakkaina tietäessämme, että joko vapauttamisemme kautta laki on voittanut mielivallan, tai tuomitsemisemme kautta laittomuus on todennettu. Kumpikin mahdollisuus on asiallemme yhtä hyödyllinen. Emme pelkää mitään, emme toivo mitään, olemme varmat »menestyksestä», puhuakseni muodin malliin —.
Ja nyt syytöskirjelmään käsiksi. Hra syyttäjän puhe on syytöksen arvoinen. Se on kuten koko juttukin ainoa laatuaan. Nojautuen »todistuskappaleihin», jotka eivät todista mitään muuta kuin syytöksen perättömyyden, esittää hra yl. syyttäjä väitteitä tosiasiain sijasta, mielivaltaisia otaksumisia johdonmukaisten päätelmäin, onttoja viisasteluja sitovien johtopäätösten sijasta. Kuvaava on jo puheen alku. »Jos mielii oikein arvioida syytettyjen syytteenalaiset teot, on haettava oppia sosialidemokratian historiasta». Tällä »siivitetyllä sanalla» on hra syyttäjä iskenyt koko jutun siveellisesti kuoliaaksi, ja asettunut ei vain logiikan, vaan juridiikankin ulkopuolelle. Kukin teko on tuomittava itsestään ja itsessään — se lause on juridiikalla ja sielutieteellä yhteinen; se on juridiikan peruslauseita. Vähäisinkin poikkeaminen siitä on rikos totuutta ja oikeutta vastaan. Hra syyttäjä saa puuttua yksinomaan meidän tekoihimme. Hänen tunnustuksensa, että hänen tarvitsee poiketa sosialidemokratian historian alalle, on samalla tunnustus, etteivät tekomme itsessään ole »oikein arvioitavissa» s. o. käännettynä syyttäjäkieleltä tavalliseen puhetapaan, eivät ole rikoslain saavutettavissa. Tämä on syytöksen ja syyttäjän vararikkojulistus. Jos oli jo raskas rikos kaikkia terveitä oikeustapoja vastaan se, että jutun aluksi lyötiin elämäkertani, ihmeelliseksi käännettynä, muka raskauttavaksi minua vastaan — sitä hyljättävämpää on yritys puolueemme historian avulla syyttää meitä! Se olisi eriskummaista, jollei se olisi järjetöntä! Mutta miksi vain meidän puolueemme historia? Miksi jäädä puolitiehen? Miksei koko ihmiskunnan historia? Olemmehan kaikki Aatamin lapsia. Kuinka komean sarjan valtiopettureita voisikaan hra yl. syyttäjä meille esittää: pakanoita, juutalaisia ja kristityitä — ja etupäässä valtiopetturin perikuva — sillä se hän oli, niin totta kuin on elänyt — Jeesus Natsarealainen, sekä, huomattakoon, komea kokoelma kruunupäitä joukossa, Juudaan lukuisista kapinakuninkaista arvostaan erotettuun Yrjö Hannoverilaiseen saakka, joka tuskin on viimeinen sitä lajia. — Ja muistaahan kai hra syyttäjä, kuinka lähellä hänen kuninkaansa, jonka nimessä tässä oikeutta jaetaan, oli tuota kohtaloa —. »On kaikkina aikoina ollut valtiopettureita; syytetyt ovat valtiopetostaipumuksia joita tähän päivään saakka yleissyyttäjäponnistuksistanne huolimatta ei vielä ole tästä syntisestä mailmasta saatu poiskitketyksi; he ovat osottaneet sellaista siveellistä syyllisyyttään vain korottaen oveluutta, ettei minulla ole mitään käsissä pysyviä todisteita heidän syyllisyydestään: mutta se ei tee mitään; ottakaamme oppia mailmanhistoriasta, niin havaitsemme, että entisajan valtiopettureita vastaan voitiin runsaasti tuoda todistuksia, joita se voi esittää näitä vastaan, ja me voimme heti oikeinarvioida 'syytettyjen rikoksenalaiset teot'. Valtiopetturi on valtiopetturi — yhtä maata kaikki — entisaikasten valtiopetturien syyllisyystodisteet voidaan esittää nykyaikana valtiopettureita vastaan ja herroilla tuomareilla sekä valamiehillä on vain lausuttavana syyllinen!»
Älköön sanottako että tämä on karkeaa, naurettavaa — sellainen on anatoomisesti eroteltuna ja oikein tulkittuna yl. syyttäjän puheensisältö. Sosialismin historian jonka yl. syyttäjä on oikaisemanaan meille esittänyt, tahdon kätkeä lempeään harsoon, josta tämän erinomaisen näytteen suorittaja on kerran oleva meille kiitollinen, jos hän kerran sattuisi lähimain tutustumaan liikkeemme todelliseen historiaan. Kiusaus on tosin kova, väliin ei ole vaikeata vaan suorastaan mahdotonta olla ivaamatta, kuten roomalaiset sanoivat — mutta eihän tässä esitetä komediaa korkean oikeuden istunnosta vaan on tämä vakava todellinen juttu vaikkakin minun tullakseni vakuutetuksi sen vakavuudesta täytyy nipistää käsivarttani ja muistella sitä totista tosiasiaa että meille syytetyille todella aijotaan tuomita parin todellisen ja vakavan vuoden vankeus.
Yhteen seikkaan en kuitenkaan voi olla kajoamatta: meidän rikollisiin tekoihimme ei hra syyttäjä voi osottaa eikä koitakkaan. Hän koettaa osottaa, että meillä on rikollisia pyrkimyksiä, valtiolle vaarallisia harrastuksia, joista ennemmin tai myöhemmin on syntyvä rikollisia tekoja, joista meitä on jo edeltäpäin rangaistava. Moinen syytös on tosin rikosopin periaatteiden vastainen, senhän on kohdistettava toimintansa vain tekoihin ei harrastuksiin, mutta vastaakohan se vainojutun tentenssiprosessin teoriaa jota tosin ei juritisesti voi puolustaa, mutta jonka vallitseva puoluepolitiikka on korottanut käytäntöön. Hyvä — hetkeksi koetan siis asettua syyttäjän kannalle ja myöntää sellaisenkin jutun oikeutuksen. Jos nyt siis myöntäisin että valtion sopii itsesäilytyksensä takia vainota pyrkimyksiä, jotka ovat tai näyttävät olevan sille vaarallisia — mutta eikö silloin ole ensivaatimus tentenssijuttuun nähden että syyttäjä myöskin tuntee sen tentenssin jota vastaan hän toivoo näkevänsä oikeuden rankaiseman käden — ei sillä tentenssijutuissa ei oikeudella ole mitään tekemistä vaan sen peloissaan olevan valtion vihaisen miekan kahvan? Millä oikeudella puhuu yl. syyttäjä meidän tentensseistämme, harrastuksistamme? Hän ei tunne niitä. Hänellä ei ole kaukaisintakaan aavistusta puolueemme pyrkimyksistä. Ne 140 asiakirjaa, jotka hän on tässä meille esittänyt eivät ole häneen jälkeäkään jättäneet. Hän on rohkeasti heittäynyt sosialidemokratisten harhaoppien allikkoon, on räpiköinyt 14 päivää silmiemme edessä — en tiedä kuinka kauvan sitä ennen — näissä monenlaisissa vesissä, mutta ei pientäkään pisaraa ole häneen tarttunut. Pitäisin sitä mahdottomana, jollei sama ilmiö esiintyisi sorsien ja muiden suolintujen keskuudessa, jotka vedessä sukeltelevat sulankaan kastumatta. Kehnoa on jo se, että tentenssijuttu on nostettu meitä vastaan; se seikka, että juttu annetaan miehen ajettavaksi, joka ei tunne pyrkimyksiämme, painaa tämän jutun tentenssijuttujenkin tason alapuolelle ja paljastaa sen alkuperän, sen että sen kehto on Berliinissä, paljastaa sen käden, joka on valtio-ohjeeksi asettanut: valta käy oikeuden edellä.
Edelleen: Epätoivoisessa ainesten puutteessaan keskellä »aineksiaan» tuo syyttäjä — hän muistuttaa sitä kuulua muinaisajan kuningasta, joka näki nälkää kultakasojensa keskellä[10] — esille jutun »vallankumousrahastosta». Ei pistä päähäni ruveta torjumaan tätä jo torjuttua syytöstä; ihmettelen kuitenkin, että hra syyttäjä ollenkaan saattoi lausua Ladendorfin nimeä. Hän ei varmaankaan tiedä kuka tämä mies on; hän ei tiedä että Ladendorf uuden ajan häpeällisimmän tendenssijutun uhrina — kauhean oikeusmurhan, jolle vertoja vetää vain ylevää sukulaistani pastori Weidigiä kohdannut oikeusmurha — sai virua 6 vuotta vankeudessa, että häntä kidutettiin ruumiillisesti ja henkisesti, järjestelmällisesti tehtiin mielipuoleksi, ja — sairasta miestä — ruokittiin Berlinin »Karitessa» — Caritas merkitsee kristillistä rakkautta! — — Syyttäjä ei kai tätä seikkaa tunne, muutenhan hänen pitäisi Ladendorfin nimenkin mainitessaan häpeästä maahan vaipua. Ladendorf, pakkotuoliin köytettynä ja iskujen raatelemana — Weidig, yksinäisessä kopissaan murhattuna, viime sydänverellään kirjoittaen seinään syytöksen murhaajiaan vastaan — kas siinä, hyvä hrat tuomarit ja valamiehet, on teille tendenssijuttu! Sellaisia ovat vaino-oikeusjutut! »Hedelmistänne teidät tunnetaan!» Tarvitseeko minun enää käyttää sanaakaan naulatakseni häpeäpaaluun tendenssijutun, tämän ilettävän epäsikiön, jonka itsevaltius on siittänyt portokseen alentuneen oikeuslaitoksen kanssa? Tämä kaksoiskuva: Weidig ja Ladendorf, jonka hra syyttäjä on loihtinut esiin, on tuhatvertaa kaunopuheisempi, kuin mitä minä voisin olla, vaikka minussa yhtyisivät Demosteneen ja Burken puhelahjat.[11]
Tiedän kyllä, hrat tuomarit ja valamiehet, että meitä ei uhkaa ruumiillinen pahoinpitely eikä surma, mutta tendenssijuttu on tendenssijuttu, ja jos myrkkyä annetaan pienemmässä määrässä, paljaaltaan tai petollisessa kotelossa, on se ehdottomasti tappavaa — ja oikeus kuolee siitä — ja oikeuslaitos myös, mikäli sillä on oikeuden kanssa jotain tekemistä. Tämän suhteen on huomattava: principiis obsta (on alusta pitäen vastaan noustava)! Kun kiilan ohut kärki on sisään isketty, niin seuraa jatkokin perässä: eikä tendenssijutun luisuvalla pinnalla ole mitään pysäyspaikkaa, kunnes olemme päässeet Sartonyn verisille patsaille,[12] joiden ääressä eilen ammuttujen kostajat jo kenties huomena ampuvat nuo edelliset ampujat. — —
Iloisena vastakohtana Ladendorfille, ettei traagillisen ohella koomillinen puuttuisi, tuo yl. syyttäjä hra Weyrichinkin esiin. »Muuan Lassallen uskottu, eräs hra Weyrich, kertoo Lassallen sanoneen luotetuilleen: 'Kun sanon yleinen äänioikeus, on teidän aina ajateltava vallankumousta.' Niin ymmärsivät myös Lassallen kannattajat asian.» — En tunne hra Weyrichiä enkä siis tiedä, oliko hän »Lassallen uskottu», kuten väittää yl. syyttäjä, joka hänet paremmin tuntenee. Jos Lassalle on noin lausunut, on hän lausunut järkevän lauseen, sillä yleinen äänioikeus takaa epäilemättä valtion ja yhteiskunnan vallankumouksellisen uudistuksen. Mitä Lassalle tarkottaa vallankumoksella, se on hän kirjotelmissaan mitä selkeimmin osottanut, ja hänen määritelmänsä on aivan vastakkainen hra syyttäjän määritelmän kanssa, eikä siitä tule vettä syyttäjän myllyyn mutta kyllä vastaajain. Miksi siis esittää hra Weyrichiä? Lassallen »vallankumouksella» ei voi mitään tehdä, hän kun on sen määritellyt. Mutta Weyrichin »vallankumousta» ei voida millään Weyrichin määritelmällä tehdä käyttökelvottomaksi yl. syyttäjän käsissä, joka niin voi antaa sillä oman merkityksensä; ja niin onkin Weyrich lopulta itse hra syyttäjä valepuvussa yrittämässä säikyttää herroja tuomareita ja valamiehiä.
Mitä yhteyttä on tällä Weyrichin lauseella, olkoon sillä vaikka kymmenen kertaa syyttäjän sille antama merkitys, tämän jutun kanssa, missä määrin se vaikuttaa kysymykseen meidän syyllisyydestämme ja syyttömyydestämme, siihen kysymykseen hra syyttäjä juridisen omantuntonsa mukaan vastatkoon. — Yl. syyttäjä väittää sitten, että me olimme Eisenachin kongressissa vain suunnittelemassa valtion ja yhteiskunnan kumousta ja että koko puoluetoimintamme on yhtä jatkuvaa valtiopetosten valmistelua. No, jos niin on laita, niin ovat viranomaiset, hra syyttäjä etupäässä, rikostovereitamme. Hra syyttäjä käännelköön ja väännelköön kuinka tahansa, siitä hän ei pääse, että aivan pikkuseikkoja huomioonottamatta koko hänen ainehistonsa on jo aikoja sitten ollut julkisuuteen jaettuna, ja ettei hän nyt tiedä meistä enempää kuin mitä hän ainakin pariin ja puoleen vuoteen on tiennyt. Kaikki mistä meitä syytetään, on kirkkaassa päivänvalossa viranomaisten silmien edessä tapahtunut, eivätkä nämät ole lähteneet liikkeelle. Miten on tämä selitettävä?
Vain kolme mahdollisuutta on:
Joko viranomaiset eivät huomanneet, että me rikoimme lakia ja silloin ei meidän syyllisyytemme ole suurempi kuin heidänkään. Ei niinkään suuri, sillä eihän meiltä voi vaatia niin tarkkaa laittomuuksien havaitsemista kuin viranomaisilta, joitten erikoisalana se on.
Tahi toiseksi, viranomaiset huomasivat kyllä meidän rikkovan lakia, mutta suvaitsivat sitä n. k. lain »suopean soveltamisen» perusteella. Emme silloinkaan olisi heitä syyllisemmät, jotka salliessaan sen tapahtua ottivat osan edesvastuuta niskoilleen ja tukivat meidän etenemistämme sillä tiellä. Ei siis vain: syytön, vaan: paljon syyttömämpi. Sillä sellainen käytäntö, että ensin sallitaan liikkua leveämmin ja sitten yritetään rangaista sitä, joka on niin annettua liikkumatilaa käyttänyt, se ei todellisuudessa ole »suopeaa soveltamista», se on katalaa käytäntöä — mitä törkeintä menettelyä, vaikkei sitä olisi alussa tarkotettukaan.
Tahi kolmanneksi, viranomaiset katselivat laittomia puuhiamme jonkun aikaa toimettomina siitä syystä, että laittomuus ei aluksi tuntunut kyllin suurelta, jotta siihen tarttuminen olisi ollut oikeutettu tai viisas, ja he tahtoivat odottaa, kunnes laittomuus olisi kasvanut sievosen suureksi, niin että pienen jutun sijaan voitaisiin kimppuumme käydä suurella komealla ja rohkealla leikkauksella, poistaa valtioruumiista se »paise», jota oli huolellisesti hoidettu »pilaantuneitten ainesten» siihen kokoamista varten.
Te myöntänette h:rat tuomarit ja valamiehet: moinen menettely viranomaisten puolelta ei olisi kunniakasta. Olisihan meitä vastaan silloin menetelty sen hessiläisen santarmin lailla, joka oli asetettu yleisöltä kielletyn paikan läheisyyteen, mutta joka sen sijaan että olisi varottanut kielletylle alueelle menemästä piilottautui saadakseen ihmisiä kiinni »teosta» ja kantaakseen siitä palkkion. Juttu tuli tunnetuksi ja santarmi sai häpeällä virasta potkut. Onko sanaa, johon enemmän häpeää liittyy; onko toimintaa, mikä niin herättää siveellisen tunteemme, kuin sana provokaattori, kuin provokationitoiminta! Suomen kielellä ei sille ole edes sanaa, tämä katalista katalin toiminta on saanut pitää ranskalaisen nimensä.
Ja jos kolmas otaksuminen olisi oikea, olisi viranomaisiamme kohdeltava provokaattoreina!
Neljättä mahdollisuutta ei ole.
Jos siis meidän vuosien kuluessa viranomaisten tiedossa olleet tekomme todella sisältävät valtiopetosta, kuten syyttäjä väittää, niin selitän viranomaisten, jotka ovat meitä suvaitsemisellaan yllyttäneet, etenkin yl. syyttäjän kuuluvan rinnallemme tänne syytettyjen penkille, vieläpä suurempina rikollisina, he kun ovat tahallaan valtiopetosta suureksi kasvattaneet.
Tai — pistää päähäni — olisiko ehkä yl. syyttäjä keksinyt, että vanha lause: tyhjästä ei tule mitään, tai juristikielellä: »mikä alusta pitäen ei ole mitään, ei milloinkaan miksikään tule», oikeastaan onkin voitettu kanta, ja että ihmisten teoissa ajan ollen tapahtuu kemiallinen muutos, joka muuttaa niiden luonteen ja että kuten Reininviini tai Havannasikarit, vanhetessaan saavat hienoa makua? Olisiko siis se valtiopetollinen henki, jonka haju alussa Eisenachin kongressin aikaan ei vielä tuntunut, vasta vähitellen muuttunut syyttäjäin nenään pistäväksi? Hauskaa olisi, jos otaksumani olisi oikea ja tiede olisi rikastunut tämän juriidis-kemiallisen keksinnön kautta. — Tai kenties löytää[13] niistä hra syyttäjä transsubstantioniopin juriidikan alalla ja uskoo, että niinkuin papin käsi muuttaa viinin vereksi ja leivän Kristuksen ruumiiksi, niin voi yl. syyttäjäin käsissä viattominkin valtiollinen tapaus muuttua valtiopetokseksi ja muuksi kauhistukseksi. Ihme ei ole mahdoton, olenhan Leipzigin messuilla nähnyt miehen — hän ei ollut yleinen syyttäjä — joka lasista puhdasta vettä veti esiin pari tusinaa sammakkoa ja rupikonnan. Siitä olisi otettava oppia! — —
Toiseksi. Me sanomme: puoluemme on propagandapuolue ja koettaa saada puolelleen kansan enemmistön; kun meillä kerran on enemmistö, niin on meillä vihamielistä vähemmistöä vastaan oikeus ja valta muuttaa valtio periaatteittemme mukaiseksi. Tähän väittää yl. syyttäjä: »enemmistöllä ei ole oikeutta muuttaa valtiosaäntöä vasten vähemmistön tahtoa. Millään parlamenttipäätöksellä ei ole oikeudellista pätevyyttä, jollei keisari tai asianomainen hallitsija sitä vahvista». Tämä on sikäli oikein, että perustuslakikirjan mukaan — jonka järjellisyydestä tai järjettömyydestä minun ei tässä tarvitse mitään lausua — ei ruhtinas eikä eduskunta saa yksipuolisesti säätää lakeja eikä muuttaa valtiosääntöä. Lain mukaan on eduskunta yhtäoikeutettu tekijä kruunun rinnalla, ja eduskunnassa vallitsee enemmistöperiaate. Mutta missä on voimassa yleinen äänioikeus, on kansan enemmistö kutsuttu laillisesti osaaottamaan hallitukseen, on tämä osanotto-oikeus tunnustettu valtioperiaatteeksi. Yritys kieltää Saksan kansan enemmistöltä oikeuden vastoin vähemmistön tahtoa muuttaa lakeja, valtiosääntö niiden mukaan, — eikö se merkitsisi v. 1867 Saksan valtakunnan perustuslaissa säädetyn yleisen äänioikeuden julistamista pelkäksi pilaksi? Eikö se merkitsisi hallituksemme, etenkin Preussin hallituksen »johtavine valtiomiehineen» syyttämistä mitä törkeimmästä valtiollisesta tekopyhyydestä eikö se merkitsisi väitettä, että he ilkeällä, läpeensä epäsiveellisellä, oikein jesuiittisella tarkotuksella arvottoman näennäisoikeuden kautta ovat tahtoneet vetää nenästä kansaa? Joko tahi. Joko on meillä yleinen äänioikeus rehellisesti, todellisena. Ja silloin on lain mukaan kansanenemmistöllä oikeus panna tahtonsa täytäntöön valtiossa. Tai ei kansan enemmistöllä ole tätä oikeutta ja silloin on äänioikeutemme pilanäytelmä. Kun me yleisen äänioikeuden perustalla koetamme saada periaatteemme puolelle enemmistöä ja enemmistön kautta valtaa valtiossa, niin siten me, otamme voimassa olevan lain tosiasiana, mutta hra syyttäjä, tuomitessaan meidän pyrkimysperämme, julistaa voimassa olevan lain harhakuvaksi, »päivän kullaksi ja kuun hopeaksi», ja siten herjaa mitä törkeämmin lainlaatijoita pannessaan heidän rehellisyytensä epäilyksen alaiseksi. Tästä umpiperästä ette pääse. —
Entäs ruhtinaat, sanoo hra syyttäjä, ruhtinaat eivät taivu kansan enemmistön vaatimaan valtiomuutokseen — »sitä eivät syytetyt itsekään usko!» — Minulla on suurempi oikeus sanoa: hra syyttäjä ei itsekään usko, että me olemme valtiopettureita, sillä muutoin ei hän turvautuisi noin epätoivoisiin temppuihin saadakseen meidät valtiopettureiksi. Mitä on kysymyksellä, tulevatko ruhtinaat hyvällä taipumaan vai eivätkö, tämän jutun kanssa tekemistä? Se kysymys koskee ruhtinasten tervettä järkeä, mutta ei meidän syyllisyyttämme tai syyttömyyttämme. Mitä tulevaisuus tuo, sitä ei yl. syyttäjä tiedä enempi kuin minäkään. Mutta hänen olisi ollut yhtä hyvin kuin meidänkin historiasta opittava, että ei löydy valtaa, joka ajan pitkään voisi pitää pystyssä valtio- ja yhteiskuntalaitoksia, jotka ovat aikansa eläneet, s. o. lakanneet olemasta valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti välttämättömiä. Se voima, jolla uusi ja tuleva uransa aukasee, on niin vastustamaton, että kiihkeimpäinkin vastustajain on kumarrettava sen tosiasiain majesteetin edessä, ja on heidän annettava tapahtua sen, mitä eivät voi estää.[14] Eikö ole, ottaaksemme kuvaavan esimerkin, Saksan teollisuuden ja kaupan ihmeteltävä edistys viime neljännesvuosisadan kuluessa tapahtunut teollisuudelle ja kaupalle vihamielisen järjestelmän vallitessa, niin että täydellä syyllä voi sanoa Saksan porvariston vihollistensa vallan alaisen astuneen elämään valtiolliseksi päävallaksi, taloudelliseksi diktaattoriksi? Yhtä hyvin kuin Monteuffel, Westphalen,[15] Bismarck olivat ja ovat pakotetut tukemaan kauppaa ja teollisuutta, joita he junkkerisydämessään kirosivat vallankumousten synnyttäjinä, ja edistämään kiroamainsa suurkaupunkien nopeaa kasvamista — koska heillä ei ole voimaa niiden vastustamatonta virtaa vastaan — yhtä hyvinpä voi jokin ruhtinaskin huomata yksinvallan ajan olevan ohitse, ja että mies, joka onnettomuudekseen on syntynyt valtaistuimelle aikana, joka on tehnyt valtaistuimet hyvin epävarmoiksi ja epämukaviksi istuimiksi, tekee paljon viisaammin jos ajoissa vapaaehtoisesti luopuu valtaistuimestaan eikä odota lähestyvän myrskyn tulvia. Eikö Maximilian[16] olisi menetellyt hyvin, jos olisi kruunusta luopunut, kun hän maahan päästyään oli saanut selville asian oikean tilan? Historia kertoo hallitsijoista, mahtavammista kuin yksikään nykyaikanen, jotka vapaaehtoisesti ovat kruunustaan luopuneet aikana, jolloin kruunujen loisto ja arvo oli suurempi kuin nykyisin. Se kertoo Diokletianuksesta, joka oli henkisesti kenties merkitsevin Rooman keisareista; se kertoo Kaarle V:stä, joka toista Hohenstorffia lukuunottamatta, oli merkitsevin Saksan keisari, mitä pitänemmekin hänen kirkkopolitikastaan. Eipä elä nykyisin ruhtinasta, jolle ei vertaus näiden kanssa olisi kunniaksi, ja jonka maine ei kärsisi, jos noudatettaisi näiden hallitsijain esimerkkejä. —
Entäs sitten: nykyinen yksinvaltamme on n. k. perustuslaillinen yksinvalta. Joku vuosikymmen sitte olivat hallitsijamme itsevaltiaita, s. o. ruhtinaita jumalan armosta, joilla oli valta alamaistensa hengen ja omaisuuden yli. Tästä rajottamattomasta vallastaan ovat he luopuneet, he ovat asettuneet lain alaisiksi ja kannustaneet kansan oikeuden ottaa osaa lainsäädäntöön. Hyppäys itsevaltiudesta perustuslaillisuuteen ei ole suurempi kuin perustuslaillisesta kuninkuudesta tasavaltaan, ja tullakseen perustuslaillisiksi kuninkaiksi oli itsevaltiaiden luovuttava enemmästä kuin mitä perustuslaillisen hallitsijan olisi luovuttava tullakseen tasavallan presidentiksi. Jolla tietenkään en tahdo sanoa, että tulevat tasavallat valitsevat entisiä hallitsijoita presidenteikseen. Monarkinen periaate on itsevaltiuden mukana uhrattu — perustuslaillisella kuninkuudella ei ole muuta uhrattavaa kuin nimi. Miten lieneekään, valtiopetosta ei ole otaksuma, että ruhtinaat oppivat aikaansa ymmärtämään. Päinvastoin tuntuu siltä kuin hra syyttäjä selittäessään valtiopetokseksi ruhtinasten järkevinä pitämistä olisi syypää, jollei nyt valttopetokseen, niin ainakin selvään majesteettiloukkaukseen. —
»Väkivalta vain voi syytettyjen päämäärän toteuttaa», arvelee yl. syyttäjä. Se arvelu olkoon hänen asiansa ja mitä hra syyttäjä arvelee, se ei koske tätä juttua. Minä arvelen, että sosialidemokratien tarkotusperä voidaan yhtä varmaan rauhallisesti toteuttaa, kuin vastustajillamme on järkeä ja rehellisyyttä. Ennen kaikkea rehellisyyttä, joka yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisuna on — ei vain paras vaan — ainoa hyvä politiikka. —
Syytös, se ennen kaikkea varmistettakoon, saa puuttua vain tekoihin, tosiasioihin, ei mahdollisuuksiin eikä mielipiteisiin. Mitä me joissakin oloissa, joita ei vielä ole, tulemme tekemään, se ei kuulu kehenkään; mitä me olemme tehneet, sitä tuomarit ratkaiskoon. Mitä huomenna tapahtuu ja mitä minä huomenna ajattelen, sitä en tiedä minä eikä hra syyttäjä. Ja mitä minä nyt ajattelen, ei kuulu yl. syyttäjälle. Minä puolestani luulen, että valtiollisyhteiskunnallinen pula ei tule rauhallisesti selviämään, että todellakin joudutaan siihen väkivaltaiseen kumoukseen, joka on hra syyttäjän pelätin. — Minulla on sellainen luulo, josta minä, historian ja mieskohtaisen kokemuksen perusteella, en voi uskoa vallanpitäjien valtiomiesälyyn. Mutta tähän minun luulooni nähden ei hra syyttäjillä eikä korkealla oikeudella ole mitään tekemistä, ja minua voidaan siitä rangaista yhtä vähän kuin ketään voidaan rangaista siitä, että hän arvelee härjänlihan olevan lampalihaa paremman tai päinvastoin. Ja hra syyttäjän käsitys, että meidän päämäärämme voidaan toteuttaa vain väkivaltaisen vallankumouksen tietä, se ei ole mikään juriidinen todistusperuste, onpa se vielä aivan vääräkin. Kun 40 vuotta sitten vaadittiin valamiesoikeutta, piti moni tätä vallankumouksellisena vaatimuksena, johon ei koskaan hyvällä suostuttaisi. Nyt on meillä valamiesoikeus eivätkä sen silloiset vaatijat ole vallankumousta tehneet. Pienintä ja kevyintä reformia ei saada läpi, jos hallitukset lyövät jyrkästi vastaan. Mutta kysymys ei ole nyt siitä, voidaanko meidän vaatimuksemme yl. syyttäjän mielestä toteuttaa vaan väkivaltaisesti, vaan siitä olemmeko ryhtyneet toimiin niiden väkivaltaista toteuttamista varten. Tosin ylein. syyttäjä väittää meidän ryhtyneen sellaisiin valmistuksiin, mutta hän on jättänyt väitteensä todistamatta. Todistusten sijaan esittää hän johtopäätöksiä. Ja millaisia! »Vallitsevan valtiojärjestyksen puitteissa ei syytettyjen suunnitelmaa» — pyrkimystämme saada periaatteemme käytäntöön, nimittää yl. syyttäjä »suunnitelmaksi» — »olisi voitu panna käytäntöön. Sen kannan, jolta käsin he halusivat kumota kaiken valtiollisen järjestyksemme, täytyi siis olla tämän järjestyksen, lakien ulkopuolella. Niinpä se olikin ja sentakia oli se, mitä he tällä kannalla ollen valmistavat, 'rikos' — se oli valtiopetoksen valmistelu.» — »Siis» »sen takia»? Miksi nuo sanat? Koska yl. syyttäjä, kuten hän, kuten koko hänen esityksensä osottaa, ei osaa tehdä eroa luulotteluilla ja tosiasioilla. Hän sekottaa käsityksensä »valtiollisesta järjestyksestä» itse valtiollisen järjestyksen kanssa, valtiollis-yhteiskunnalliset harrastuksensa ja vastenmielisyytensä lakien kanssa; ja kun meidän ja hänen mielipiteemme, harrastuksemme ja vastenmielisyytemme onnettomuudeksi eivät käy yhteen, siirtää hän meidät suoraa päätä valtion ja lakien ulkopuolelle! Ludvig XIV lausui: valtio olen minä! Hra syyttäjä menee pitemmälle, hän sanoo: valtio ja laki olen minä! Ludvig XIV:n teoriasta on historia siirtynyt päiväjärjestykseen; hra syyttäjän teoriasta siirrymme me päiväjärjestykseen. Toistaiseksi pidämme kuitenkin itseämme valtion jäseninä, — kansalaisina, joilla on juuri ne oikeudet kuin hra syyttäjälläkin ja jätämme tuomioistuimen arvosteltavaksi tämän kuulumattoman yrityksen asettaa meidät lain ulkopuolelle, s. o. julistaa meidät suojattomiksi, proskribeeratuiksi. Niskoillemme lykätyn »valtiopetoksen valmistus-» syytöksen jätämme pilalehtien käsiteltäväksi! Kenties nostaa hra syyttäjä myös jutun niitä tähteintutkijoita vastaan, jotka väittävät että maa voi murskaantua yhteentörmäyksessä jonkun muun taivaankappaleen kanssa, ja tulee, jollei sellaista rymäystä satu, varmasti muutamien miljoonain ja biljoonain vuosien kuluttua asumattomaksi. Kun tällöin Saksan keisarikunta ja Saksenin kuningaskunta yhtä varmasti menevät kaiken mailman tietä kuin meidän periaatteittemme toteutuessakin, niin ovat nämät tähteintutkijat yhtä varmasti syypäät valtiopetokseen, kaukaiseen, kaukoputki-valtiopetokseen, jonka pitäisi ikuisiksi ajoiksi kantaa hra syyttäjän nimeä!
Ja nyt käsiksi runolliseen vertaukseen »kauniissa puutarhassa olevasta talosta».[17] Kaikki vertaukset ontuvat — sanoo sananlasku. Tämä vertaus ontuu, on ihan halvattukin, vieläpä molemmilta jaloiltaan. Tämän osottaakseni hra syyttäjällekin, koetan käyttää vertausta vain tavallisessa, jokapäiväisessä merkityksessä. Puutarhaa vaaditaan julkisiin tarkoituksiin; omistaja — minä annan talolle, jonka hra syyttäjä on jättänyt isännättömäksi, omistajan — jolle puutarhan edustalla oleva talokin kuuluu, kieltäytyy luovuttamasta omaisuuttaan, kieltää pääsyn puutarhaan. Mitä tehdä saadaksemme puutarhan? Hra syyttäjä sanoo — ja tehdäkseni kuvan elävämmäksi otaksun hänen olevan sen talon omistajan — hra syyttäjä sanoo: »Minä en anna puutarhaa! Minä en laske teitä talon läpi ja teidän täytyy joko luopua tuumastanne tai käyttää väkivaltaa, ja silloin olette kiinni!» Te erehdytte, hra syyttäjä, asian laita on hieman toinen. Me emme tee kumpaakaan: me käytämme kaikessa rauhassa kaikissa valtioissa lailla vahvistettua pakkoluovutusmenettelyä teitä vastaan — mehän puollamme aina laillista menettelyä ja ihmettelen vain että te, lain virallinen edustaja, ette ole sitä muistanut. Vai niskottelette te pakkoluovutusta vastaan? Nousette siis maamme lakia vastaan ja teette ainakin passiivista vastarintaa? Siltäkin varalta on huolehdittu. Haussmannin hallituksen aikana Pariisissa kertoo muuan englantilainen lehti erään vanhan neidin kieltäytyneen luovuttamasta taloansa. Pakkoluovutuspäätös lähetetään hänelle — hän repii sen ja heittää palaset virkamiehen silmille: hän saa käskyn korjata pois talonsa määräpäiväksi — hän usuttaa kissansa onnettoman oikeuspalvelijan kimppuun. Riemuitsee. Mutta kohtalonsa odottaa häntä; määränpäivän aamuna aikaisin tulee poliisikomisarius neljä vankkaa apulaista mukanaan ja viiden minuutin kuluttua saavat ällistyneet katupojat nähdä, kuinka neljä miestä kantaa kirkuvaa, potkivaa, raapivaa vanhaapiikaa pehmeässä nojatuolissa pehmeästi ulos laskien hänet pehmeästi parinsadan askeleen päähän. Katupojat saivat kuninkaallisen huvin, talon repiminen alkoi ja vanhapiika sai paitsi nuhaa, joka pian parani, vielä sakkoja virkamiesten[18] loukkaamisesta. — En tiedä, haluttaako hra syyttäjää seurata esimerkkiä? Hiuskarvaakaan ei kosketa. Siitä takaan. (Sitävarten täytyisi hänen yrittää väkivaltaa, jota en hänestä usko.) Että laskisimme hänet kohteliaasti kadulle ja hän antaisi muille ihmisille hauskaan nauruun aihetta. — Näin surullisena aikana hyvä sekin!
Sen verran hra syyttäjän »talosta».
Mielestään päävaltin on hra syyttäjä säästänyt viimeiseksi: »Jollette tuomitse näitä syytetyitä, niin hyväksytte te yhä jatkuvan vallankumouksen!»
Totisesti! Katsellaanpas tätä valttia lähemmin. Se on väärä kortti. Ei vetele. Yhä jatkuva vallankumous! Sitä ei herrain valamiesten tarvitse hyväksyä. Vallankumous ei odota herroja ylisyyttäjiä ja valamiehiä. Meillä on »yhä jatkuva vallankumous». Mailmanhistoria on yhtä keskeymätöntä vallankumousta. Historia ja vallankumous ovat yhtä. Kumouksellinen uudistuminen yhteiskunnassa ja valtiossa ei hetkeksikään lakkaa, sillä valtio ja yhteiskunta ovat eläviä elimistöjä — ja tämän uudistumisen lakkaaminen olisi kuolema. Tämän olemme me sosialidemokratit käsittäneet ja siksi olemme me vallankumouksellinen puolue, s. o. puolue, joka on ottanut tehtäväkseen yhteiskunnan ja valtion luonnollista kehitystä ehkäiseväin kaiteitten poistamisen.
Yl. syyttäjä, joka itsepintaisesti sekottaa toisiinsa vallankumouksen ja valtiopetoksen, väittää tiukasti, että me puhuessamme vallankumouksesta olemme tarkoittaneet valtiopetosta, ja että tavallisessa kielenkäytössä on vallankumous-sanalla toinen merkitys kuin se, minkä me olemme sille antaneet. On yhdentekevää, mitä mielipiteitä hra syyttäjä väittää meillä olevan; mutta että hän vallankumous-sanaan nähden on erehdyksessä, sen tahdon hänen mielikseen todistaa. Ensiksi huomautettakoon, että tieteellisiä määritelmiä — ja hra syyttäjä ei kieltäne meiltä oikeutta olla tieteellisiä ja hakea tukea tieteestä — ei liikuta »tavallinen kielenkäyttö» siitä yksinkertaisesta syystä, että tieteen on kohottava yläpuolelle »tavallista», jokapäiväistä, jokaiselle jo tunnettua, eikä sille ole tavallinen kielenkäyttö riittävä. Tieteen on sen takia itse luotava kielensä, jonka ainekset se kyllä ottaa tavallisesta kielestä, mutta vain kohottaakseen ne tavallisen kielenkäytön yläpuolelle. Esillä olevassa tapauksessa ei edes ole poikettu tavallisesta kielenkäytöstä. Ranskan koko uudemmassa kirjallisuudessa käytetään kuvaustapaa sen konkretisen, määrättyä väkivaltaista mullistusta tarkoittavan merkityksen ohella myös abstraktisesti merkitsemään yleistä kehityskulkua. Eikä kukaan kieltäne sitä, että saksalainen valtiollinen kielemme kuten valtiolliset ajatuksemme ja järjestelmämme — »isänmaallisten» raivosta huolimatta — pääasiassa ovat Ranskasta lainatut. Ranskalaisesta kielenkäytöstä esitän sattuvan — erityisesti yl. syyttäjään sattuvan — esimerkin. Mies, jota vähimmin voi epäillä sosialistisista mielihaluista, hän kun eniten on todistanut sosialismivihaansa, — on myös kirjottanut Ranskan vallankumouksen historian. Hänen nimensä on Thiers — todella moiteeton todistaja sosialistisyöjä — syyttäjäin mielen mukaan. Ensi osassa yli 40 vuotta sitten laatimansa vallankumouksen historiaa (ainakin nimittää hän sitä historiaksi) sanoo hra Thiers ennen Ranskan valtiosäätyjen kokoontumista käytyjen väittelyjen johdosta: »Eräissä (vanhain säätyjen) kokouksissa ja eräistä kohdista oli äänestetty pääluvun mukaan; usein oli neuvoteltu ja tehty päätöksiä maakunnittain eikä säädyttäin; usein olivat kolmannen säädyn edustajat yhtä lukuisat kuin aateliset ja papit yhteensä. Miten nyt käyttää näitä vanhoja tapoja? Eivätkö valtiovallat olleet olleet keskeytymättömässä kumouksessa? Kuningasvalta, alkujaan suvereeni (?), sitten voitettu ja mahtinsa menettänyt, uudelleen kansan avulla kohonnut ja kaikki valtansa itselleen temmannut, esitti yhtämittaisen taistelun, yhä vaihtuvan valta-aseman näytelmän. Papistolle sanottiin: jos vanha aika olisi määräävä, ei se muodostaisi mitään säätyä; aatelille: vain läänien haltijoita voitaisiin valita, ja aatelin enemmistö ei niin ollen voisi olla edustettuna; parlamenteille: ne ovat vain kuninkaan epäluotettavia virkamiehiä — ja kaikille: että Ranskan perustuslait (valtiosääntö) ovat vain yhtä pitkää vallankumousta, jonka kestäessä kukin valta vuoroonsa on hallinnut; että jokainen laitos oli ollut uutuus ja että tässä suuressa ristiriidassa vain järki voi ratkaista.
Niin Thiers. Mitä hän sanoo Ranskan vallankumouksesta ja perustuslaeista, pitää paikkansa kaikkien noitten historiain nähden yleensä. Kaikkien sivistyskansain historia on poikkeuksetta »yhtä pitkää kumousta.» Kansoilla, joilla ei ole vallankumousta, ei ole historiaakaan, ne eivät ole mitään kansoja. Esitän toisenkin ranskalaisen lausunnon! Buchez'n ja Roux'n 40-osaisen lähdeteoksen »Ranskan vallankumouksen parlamenttaarinen historia» esipuheessa sanotaan: »Kristinusko on oppi pelastuksesta, ja edistyksen oppi on pelastuksen filosofia. Kirkonopilla on kaksi eri osaa: kirkon hyväksymät opinkappaleet ja jumaluusoppineitten laatimat lauselmat. Kummallekin puolelle on annettava arvonsa! Tämä on vain tiedettä, jonka voi korvata vain korkeampi tiede. Edistyksen opin ensi käytännöllinen sana on, että inhimillisen yhteiskunnan on kiertämättömän lain alaisena käytävä läpi säännöllinen, moraalin kannalta katsoen välttämätön tapausten sarja. Kuten näkyy ovat kirjan tekijät uskovaisia kristityitä. Kristillinen oikeaoppisuus siis liittyy yhteiskuntaa pelastavan valtiomiehen mukana todistamaan käsitystänne oikeaksi.
Vallankumous-sanan käyttö tässä merkityksessä ei muuten rajotu vain Ranskan kieleen. Joku päivä sitten tapasin englantilaisen historioitsijan Macaulayn Englannin historian ensi osassa lauseen: »Saksilaisten siirtolaisten käännyttäminen kristinuskoon oli ensimäinen terveellisten vallankumousten pitkässä sarjassa.»
Selvää on. Tarpeen tullen voin esittää satakin samallaista sitaattia ranskalaisten ja englantilaisten kirjailijain teoksista. Eikä vain näitä. Saksassakin on sana vallankumous käytetty meidän esittämässämme mielessä: syytetty ystäväni Bebel aikoi tämän jutun alkupuolella lukea varsin todistavan paikan Blunschlin ja Braterin valtiosanakirjasta, — jota ei voi epäillä sosialismista! — mutta oikeuden presidentti esti sen; hän lukee sen vielä. Olen todistanut, mitä tahdoin. Me emme tarvitse Blunschlin ja Braterin todistusta eikä hra syyttäjän lupaa käyttääksemme sanaa vallankumous siinä merkityksessä, jossa valtiollisesti edistyneet kansan sitä käyttävät. Ja me voimme vaatia, että yl. syyttäjä pane sanoillemme muuta merkitystä, kuin minkä me niille annamme. Meidän määritelmämme täytyy olla hänelle ja tuomioistuimelle määräävä, se kuin ei ole vasta nyt syyttäjäpenkillä ja tutkintovankilassa ollessamme keksitty, vaan on se jo vuosia sitten puoluekirjoissa, etenkin Lassallen teoksissa, ja minunkin n. k. »Berlinin puheessani» tarkoin määritelty.
Lyhyesti — kertaan väitteeni — maailmanhistoria on yhä jatkuva vallankumous. Ja jokainen yritys väkivalloin estää ja häiritä tätä jatkuvaa, keskeymätöntä, muuttamattomain lakien mukaan tapahtuvaa, yhteiskunnallis-valtiollista uudistumista, jonka kielenkäyttö ja tiede merkitsevät vallankumoukseksi laajemmassa merkityksessä, johtaa välttämättömyydellä väkivaltaiseen, valtio- ja yhteiskuntaruumiin sisuksista johtuvaan vastavaikutukseen ja tämä on vallankumous ahtaammassa merkityksessä, yleisten syyttäjäin vallankumous — kaksinkertaisessa merkityksessä: vallankumous, sellaisena mitä sillä yl. syyttäjät tarkottavat, ja vallankumous jota yl. syyttäjät niin ahkerasti edistävät, jonka tekemistä he niin innolla auttavat. »Mikään ei ole kumouksellisempaa — sanoo englantilainen Matthew Arnold — eikä luonnottomampaa, kuin yritys pikää kaikki ennallaan, kaiken luomakunnan perusmääräystä vastaan, joka käskee aina eteenpäin menemään.» Minun täytyy tunnustaa, että hra yl. syyttäjä on hyvin »kumouksellinen.»
Yleisten syyttäjäin vallankumoukset ovat vain pieniä välikohtauksia yleisessä vallankumouksessa. Ranskassa on erittäin selvästi havaittavissa, miten sellaisia kumouksia »tehdään»: siten että hallitsevat taistelevat häiritsevästi, mitään ymmärtämättä epärehellisesti valtion ja yhteiskunnan luonnollista ja välttämätöntä kehityskulkua vastaan. Mikä pitää paikkansa Ranskan suureen vallankumoukseen par excellence (ennen muita), se pitää paikkansa kaikkiin vallankumouksiin nähden. Yksityisillä henkilöillä, olkoot he kuinka rikkaat ja mahtavat tahansa, ei ole riittävää valtaa yleisen kehityskulun väkivaltaiseen häiritsemiseen. Se valta on vain hallituksilla, eikä siksi olekaan historiaan merkitty vallankumousta, joka ei olisi hallitusten tekemä.[19]
Hyvien hallitusten hallitessa, s. o. sellaisten, jotka edustavat valtion muodostavain yhteisetua tai yhteisetuja, ovat vallankumoukset vallan muodottomia; vallankumouksia voi ja täytyy syntyä vain hallitusten hallitessa, jotka joko taitamattomasti sotkeutuvat historian kulkuun tahi edustavat vain jonkun kansalaisten osan, yhden luokan tai säädyn etuja ja laimiinlyövät tai loukkaavat muiden kansalaisten, enimmäkseen suuren enemmistön, etuja uhraten ne etuoikeutettujen etujen takia. Hyvä ja ymmärtävä hallitus ohjailee aaltoavan kansanvoiman virtaa yli maan järjestäen kaikkiin piireihin ulottuvan, tulvia tasaisesti järjestelevän kulku- ja kastelujärjestelmän; huono ja ymmärtämätön hallitus yrittää tukeilla ehkäistä virtaa, joka välttämättömästi johtaa ankariin tulviin eikä lopuksi kuitenkaan voi estää vesijoukkoja avaamasta tietään, mistä niiden luonnollinen paino siihen pakottaa. Tavallisesti tekevät tuollaiset hutilushallitukset viime hetkenä, alkaessaan aavistaa alkeellisten voimain olevan vastustamattomia, aukon sulkuun laskeakseen liikavedet metelittä pois. Mutta tämä vaikuttaa vain sen, että sulku kaikkinensa huuhtoutuu pois hieman nopeammin kuin muutoin.
Siis: vain hallituksilla on keinot estää tai tehdä vallankumouksia.
Jokainen vallankumous on, muitten pahojen johdannaistensa ohella, musertava köyhyydentodistus hallitukselle, jonka hallitessa se puhkee, jota vasten se tapahtuu, ja joka on siitä kaikille tahoille vastuunalainen — ilman ministerivastuunalaisuus-lakiakin. Jokainen hallitus, jonka hallitessa vallankumous tapahtuu, on sen takia huono hallitus.
Riittää. Me sosialidemokratit emme »tee» mitään vallankumousta; me tutkimme valtion ja yhteiskunnan kehityskulkua, joka meidän siihen väkivalloin puuttumattakin etenee huimaavaa vauhtia, ja me muuten voimiemme mukaan »kudomme ajan kalskuvilla kangaspuilla». Vallankumousten »tekemisen» jätämme hallituksille, keisareille, kuninkaille, »nerokkaille valtiomiehille», poliisipäälliköille ja muille etuoikeuksia nauttiville valtion ja yhteiskunnan pelastajille, yl. syyttäjiä unohtamatta, joiden tällä alalla niin huomattavan toiminnan mainitsematta jättäminen olisi mitä mustinta kiittämättömyyttä.
Hra syyttäjästä olen nyt suoriutunut. Vain joku sana vielä eväiksi: auktoriteetin — niitähän hän rakastaa — kuuluu englantilaisen historioitsijan, valtiomiehen ja juristin Macaulayn sana. Tämä, joka ei suinkaan ollut demokraatti, saatikka sitten sosialidemokraatti, lausuu: jonkun rankaiseminen siitä että on tehnyt rikoksen, tai jonka, vaikkakin väärin, luullaan tehneen rikoksen, ei ole vainoa. Mutta jonkun vainoaminen sillä perusteella, että me jostain hänen tunnustamastaan opista tai toisten samaa oppia tunnustavain menettelystä vedämme sen johtopäätöksen, että hän tahtoo tehdä rikoksen, se on vainoa, ja on joka suhteessa mieletöntä ja alhaista».
Tämä juttu on siis »vainoa», kaikki Macaulayn ilmaisemat tuntomerkit sattuvat, niin kuin olisi hän tahtonut tämän jutun varalta kirjottaa. — — —
Jos olisin juristi, olisi minun vain tarvinnut todistaa, että tämä on tendenssijuttu, ja olisi tehtäväni ollut täytetty, juttu tuomittu. Mutta me olemme valtiollisia syytetyitä ja sellaisina on meidän otettava »tendenssiamme», toimintasuuntaamme vastaan heitetty syytös huomioon ja pantava oma tendenssimme syyttäjän tendenssiä vastaan, sosialidemokratinen tendenssijuttu porvarillis-taantumuksellista vastaan.
En voi siis vielä lopettaa.
Edellä sanoin yl. syyttäjän lausunnon olleen »syytöksen ja syyttäjän vararikkojulistus». Tahdon olla oikeudenmukainen. Hän on tehnyt voitavansa; ja vaikka hän olisi kymmenen kertaa enemmän tehnyt ja satakertaisen todistusainehiston hankkinut, ei olisi hän paremmin onnistunut. Valtiopetosjuttu on alkujansa vararikkojulistus ja järjettömyys on näiden juttujen yhteinen ominaisuus. Järkeä vastaan on taistelu vielä toivottomampaa kuin tyhmyyttä vastaan; ja sillä, joka valtiopetosjutun nostaa on järki vastassa. Valtiopetos ei ole loogillinen eikä juriidinen käsite, ja valtiopetos-juttu sanassakin on sisäinen ristiriita.
Valtiopetosta sanotaan rikokseksi. Rikos on rangaistava teko ja juriidisesti sitä rangaistavampi, mitä pitemmälle siinä on jouduttu ja sitä vähemmin rangaistava, mitä vähemmälle se on jäänyt. Otamme esim. ryöstömurhan: tuuma on päätetty, veitsi hiottu, väijyksiin asetuttu — tulee este: jos nyt sattumalta jonkun todistetaan hankkineen ryöstömurhan, voidaan häntä korkeintaan rangaista vahingon tuottamisesta. — Askel edelleen: ryöstömurhaaja juoksee väijypaikastaan esille, tarttuu uhriaan kurkkuun, mutta ei onnistu iskussaan, vaan pääsee toinen pakoon — jos nyt rosvo jäi kiinni, saa hän suuremman tai pienemmän rangaistuksen yrityksestä. Mutta vasta kun ryöstömurha todella on suoritettu, saa hän siitä määrätyn rangaistuksen. Sama on muiden rikosten laita, muiden paitsi yhden: valtiopetoksen. Valtiopetos lakkaa olemasta rikos niin pian kun se on onnistunut. Vain onnistumattomana on se rikos. Onnistunut valtiopetos ei kuulu rikoslain alle — se tekee lakeja — rikoslaki rankaisee vain valtiopetoksen epäonnistumisia. Englantilainen sananlasku sanookin, että »valtiopetos ei koskaan onnistu — mikä lienee syynä? — Jos se onnistuu, ei kukaan uskalla sitä valtiopetokseksi sanoa.»
Onnellinen valtiopetos istuu valtaistuimilla, ministeripaikoilla, tuomarituoleilla. Sanan todellisimmassa merkityksessä saattaa sanoa: valtiopetos hallitsee maailmaa. Niin vanhaa kuin uuttakin. Englantilaiset? Valtiopettureita, kahdesti kastetuita, 1649 ja 1688; Ranskassa sitten 1792, emme mene kauemmas, pelkkiä valtiopettureita hallituksessa: konventti, direktorio, konsulit, ensin Napoleon I, palanneet Bourbonit, porvariskuningas Ludvig Filip, helmikuun tasavalta, toinen Napoleon, syyskuun tasavalta — pelkkiä valtiopettureita. Italiassa sitten 1859 valtiopetoksia loppumattomiin — tarkotan valtaistuimella. Venäjällä valtiopetoksia ja salamurhia yhtenään. Itävallassa kuolemaan tuomittu valtiopetturi (Andrássy) hallituksen johdossa, ja Saksassa? Valtiopetossääntö väkivaltaisesti revitty, kansalaissota synnytetty, kruunulle keilaa heitetty — jollei tämä ollut valtiopetosta, sitten en tiedä, niin en tiedä, mitä valtiopetos on. Tästä valtiopetoksesta on syntynyt pohjois-Saksan liitto, nykyinen Saksan keisarikunta, jota vastaan me muka olemme tehneet valtiopetoksen, ja valtiorikoslaki, jonka mukaan meitä nyt tuomitaan! On toki huumorinsa maailmanhistorialla. Eikö olekin selvä tämän valtiopetosjutun, kuten kaikkein mielettömyys?
Valtiollisen vihollisen ampuminen on törkeätä, mutta johdonmukaista, se on törkeyden logiikka. Valtiollisen vihollisen vetäminen oikeuteen valtiopetoksesta, se on yhtä törkeätä, mutta ei loogillista, koska koko valtiopetoskäsite on epäjohdonmukainen, koska valtiopetos on valtiopetosta logiikkaa vastaan. Oltaisi edes johdonmukaisen rohkeita ja valittaisi valtiollisiin — kuten uskonnollisiin — kysymyksiin nähden kahden vastakohdan välillä: joko ehdoton vapaus tai ehdoton sorto!
Joka ei tahdo toista eikä toista, heittäytyy sokean sattuman valtaan. Missä on raja vapauden ja sorron välillä? Mahdoton on vetää rajaa loukkaamatta logiikkaa ja oikeutta. Älköön minua väärin käsitettäkö. Vaatiessani ehdotonta vapautta, en tahdo, että valtiollisen tai uskonnollisen vapauden nimessä olisi oikeutta vahingoittaa ketään henkilöön tai omaisuuteen nähden. Toisten etujen, oikeuksien vahingoittaminen, ei ole vapautta, vaan vääryyttä, joka on tavallisen rikoslain alainen. — Kaikkinainen erikoislainsäädäntö uskonnollisella ja valtiollisella alalla on tämän yksinkertaisen säännön kieltämisiä ja vaikeuttaa se ihmisten rauhallista yhteistoimintaa. Rangaistussäännös joka ei ole kohdistettu tavallista rikosta vastaan, on inkvisitiooni-laki; jokainen oikeusjuttu, joka ei koske tavallista rikosta, on inkvisitioonijuttu. Jokainen todellinen rikkomus kuuluu johonkin tavallisten rikosten lajiin; n. s. rikos taas, joka ei niihin kuulu, ei ole rikoskaan — se on rikos vain lainsäätäjäin päähänpiston mukaan, ja sellaisia ovat kaikki valtiolliset ja uskonnolliset rikokset poikkeuksetta, ja ovat niitä koskevat jutut inkvisitioonijuttuja poikkeuksetta. Inkvisitioonijutun kauniimpi nimi on nykyisin tendenssijuttu — jos semmoinen tunnustetaan oikeutetuksi, niin saa kukin nostaa jutun toistaan vastaan ja »kaikkien sota kaikkia vastaan» on julistettu, sillä erotuksella vaan, että kuoliaaksi iskemisen sijaan pistetään toisiaan vankiloihin. Eihän mailmassa ole kahta ihmistä, jotka samoin ajattelevat — jokapäiväinen totuus, jonka keisari Kaarle V tosin oppi vasta elottomilla kelloilla kokeillessaan. Sanalla sanoen: tendenssijuttu on proskriptionia, vainoluettelojen laadintaa, vain häväistyjen lakien viittaan pukeutuneena.
Jätettäköön ajatuksemme rauhaan! Annettakoon meidän niitä vapaasti kehittää. Me emme pyydä muuta kuin »kyynärtilaa», tilaisuutta kunnialliseen taisteluun eikä mitään suosionosotusta. Missä vallitsee ehdoton sanan ja valinnan vapaus, siellä on rauhallinen kehitys sekä mahdollinen että varma. Vähemmistöt ovat vaarallisia vainottuina, ja kun niillä ei ole tilaisuutta tunnustautua vähemmistöiksi. Ei kukaan henkensä kaupalla yritä hankkia väkivaltaisesti sellaista, minkä voi hyvällä saada; eikä kukaan ryhdy väkivaltaan tietäessään, että hänen vastassaan on voimakkaampi valta ja että väkivalta tulee vain hänen omaksi turmiokseen. Yleinen vapaa äänioikeus antaa puolueille tilaisuuden laskea lukunsa ja saada tahtonsa hyvällä kuuluville, ja siinä on sen kumousvastainen luonne — kumous otettuna syyttäjäin mielessä.
Mutta onko meillä yleistä äänioikeutta? Onko meillä muita valtiollisia vapauksia, joita ilman se on vain näennäisoikeus? Onko meillä takeita siitä, etteivät valtiolliset ja taloudelliset valtaherran harjota pakkoa valitsijoita vastaan?
Meidän puolueemme on aivan oleellisesti rauhan puolue. Me emme tuomitse vain sotaa kansain ja yhteiskuntaluokkain kesken, jotka koetamme poistaa, vaan olemme myös osottaneet, varman vakaumukseni mukaan ainoan keinon, jolla päästään rauhallista tietä valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen rauhaan. Yhteiskunnallisen kysymyksen rauhallinen ratkaisu on sosialidemokratia. Nykyinen kroonillinen luokkataistelu on hillittävissä, äkillinen, verinen luokkataistelu on vältettävissä siten, että vallitsevat luokat avoimesti ja rehellisesti tunnustavat pahan olemassaolon ja parannuksen välttämättömyyden, toisin sanoen sosialidemokratisten pyrkimysten oikeutuksen, ja menettelevät tämän tunnustuksensa ja tietonsa mukaisesti. Silloin on reformi-tietä ja sovinnolla tapahtuva ylimeno täydellisempää, oikeuden vaatimuksia vastaavaan yhteiskuntajärjestykseen.
— Hyvä, vastattanee, vapaus olkoon teille myönnetty, mutta ei vallattomuutta! Joka tämän erotuksen tekee, ei tahdo vapauttaakaan. Mitä on esim. »sanomalehdistön vallattomuus»? Sitäkö, että sanomalehdessä saarnaan oppeja, jotka eivät miellytä naapuriani. Mutta eihän se oikeuta häntä sortamaan minua. Kumotkoon väitteeni! »Yleisen moraalin perusteita järkytetään; ei jokainen myrkkyä niellyt saa vastamyrkkyä.» Hyvät herrat, moraali, joka järkkyy jonkun »myrkyllisen» sanomalehtisepustuksen vaikutuksesta, jollei sen omaaja saa nähdä myrkytöntä kirjotusta, ei ole paljon arvoinen. Julkinen moraali on vaarassa vain silloin, kun turmeltuneella sanomalehdistöllä on monopooli terveitten lehtien sortamisen kautta, niin että kansan on otettava vastaan väärennettyä tavaraa, kuten Preussin matelijarahaston turvissa tapahtuu. Jos taas »vallattomuus» on sitä, että minä kehotan laittomaan tekoon, esim. pieksemään naapuriani tai heittämään ministerin seurueineen ulos akkunasta, niin voivathan nämät vetää minut oikeuteen ja pyytää poliisilta turvaa. Mutta tämä ei koske vapautta eikä vallattomuutta eikä politiikkaa ollenkaan, vaan on rikoslain alaista. Sananlasku sanoo: joka tahtoo uimaan opetella, menköön veteen. Käytännössä käytäntöä opetellaan. Käytännön puute synnyttää tuhmia teorioja, ja mielettöminkin teoria osottautuu vaarattomaksi, kun tarjotaan tilaisuus sen toteuttamiseen. Käytännön kivipohjaa vasten murskaantuvat väärät teoriat, ja oikeitten kulmat hioutuvat pois. Jos vastustajat pitäisivät sosialismin teorioja väärinä, niin olisi heidän ollut iloittava Pariisin kommunin julistamisesta eikä sitä manattava. Sillä siinä oli sosialismin näytettävä kykynsä, ja jos se ei osannut hyppyään tehdä, niin sotkeutui se jalkoihinsa ja kaatui, ja silloin olisi sosialismi kuollut ja punan peikko poissa. Nauru olisi sen tappanut; nauru, joka ikävä kyllä ei aina tapa yksilöitä, mutta tappaa varmasti teorioita ja puolueita. Annettakoon meidän vapaasti lausua jos oppimme eivät ole »vaarallisia», yritettäköön niitä sortaa ja »valtio on vaarassa», s. o. asettamalla ne valtion ulkopuolelle pakotetaan ne kääntämään kärkensä valtiota vastaan, sen sijaan että sen rajoissa ja sen pohjalla pyrittäisi niitä toteuttamaan. Me emme halua vallankumousta, tarkotan väkivaltaista purkausta; mutta sortopolitiikka johtaa tosiasiain järkähtämättömän logiikan mukaan siihen — ja hyvät herrat, jos kansa siihen ajautuu, puolustuksekseen, itsesäilytyksekseen tarttuu — ja muunlaisia syyttäjän mielisiä kumouksia ei historia tunne —, niin voitteko vaatia, että me antautuisimme lampaina teurastettaviksi?
»Mutta aina on hurjapäitä, joiden mielestä kehityksen säännöllinen kulku on liian hidas, ja jotka tahtovat sitä kahakoin ja salaliitoin kiirehtää.» Olkoon, vaikka sitä epäilenkin, sillä todella vapaissa maissa, kuten Amerikan Yhdysvalloissa, ovat kahakat ja salaliitot tuntemattomia, ja jos sellaisia sattuisi, eivät ne tekisi vahinkoa. Vain kerran oli unioni vaarassa ja tuo valtiollinen rysäys antaa opettavan vertauksen. Orjaherrain kapina on tuoreessa muistissa. Pysyttääkseen valtiollisia etuoikeuksiaan ja mätää orjuusjärjestelmää tarttuivat etelävaltioiden junkkarit aseisiin yrittäen saada hajalle atlannintakaisen tasavallan. Se oli vasta valtiopetos. Kapina saatiin vasta pelottavilla ponnistuksilla kukistetuksi. Entä valtiopetturit? Mikäli eivät taistelussa kaatuneet, ovat he täydessä vapaudessaan. Lyhyen vankila-ajan jälkeen heidät vapautettiin — kun Yhdysvaltain hallitus, lähtien vakaumuksesta, että valtiopetosta ei terveen järjen valossa ole olemassa, näki heissä vain voitetuita vihollisia eikä sellaisia pelännyt. Siellä ei tasavaltainen hallitus katsonut arvolleen soveltuvan pitää vankeina puolmiljoonaisen joukon etupäässä perustuslakia vastaan taistelleita miehiä — täällä pelkää mahtava Saksan valtakunta puoltoistamiljoonaisine joukkoineen kolmea miestä, joilla ei ole pyssyäkään ja joiden ainoa ase on puhuttu ja kirjoitettu sana! Kuinka heikko tunteekaan keisarikunta olevansa!
Mutta palatkaamme asiaan. Tasavalloissa — en puhu Ranskan tasavaltaisesta epäsikiöstä — ei tarvitse pelätä salaliittoja eikä kahakoita, koska ne olisivat mielettömiä ja saisivat järki-ihmiset vastaansa. Otaksutaanpas, että Bonaparte olisi yrittänyt joulukuun toisen päivän valtiokaappaustaan (1851) Washingtonissa Pariisin sijaan — puolessa tunnissa olisivat poliisi ja miliisi pistäneet heidät koppiin, ja jos hän olisi Yhdysvaltain kansalaisia murhannut, olisi hän tuomittu ja rikoslain mukaan tavallisena murhaajana vedetty tavalliseen hirteen. Ranskassa tuli hänestä keisari. — Tästä näkyy, että eräille ihmisille olisi epämukavaa, jos poistettaisiin erotus tavallisten ja valtiollisten rikosten väliltä, oikeammin: jos kaikki muut kuin tavalliset rikokset julistettaisiin kieron järjestelmän epäsikiöiksi ja pyyhittäisiin pois rikoslaista. Vain tavalliset rikokset ovat todellisia rikoksia, kuten vain tavallinen moraali on todellinen, kun sen sijaan n. k. valtiolliset rikokset ovat oikeuden pilkkaa, ja n. k. valtiollinen moraali on siveyden pilkkaa. — Mutta myönnettäköön: salaliittoja tehdään. Sen pahempi niiden tekijöille! He saattaisivat varmemmin joutua vankilaan, tai mielisairaalaan, mihin kuuluisivat. Eivät ainakaan tulisi, kuten Bonaparte, valtaistuimelle. Salaliitot versovat sortovallan vallitessa, vapaudessa eivät ne menesty. Mutta sortovallankaan vallitessa, jolloin niillä on parhaat edellytykset, ei salakoplilla ole mahdollisuutta saada pysyvästi valtaa käsiinsä; saavat korkeintaan aikaan palatsikumouksen, sotilaskapinan. Ainoat menestyneet salavehkeilijät ovat olleet miehiä, joilla jo oli valta käsissään tai suuri vaikutus, kuten Bonaparte ja Espanjan salaliittolaiskenraalit. Minulle voidaan muistuttaa helmikuun vallankumousta. Epäilemättä oli ennen sen puhkeamista Ludvig Filipin kukistamiseksi salaliitto ja oli sillä tärkeä osa tapahtumissa, mutta pian olisi heidät tapettu tai vangittu, jollei tyytymättömyys olisi vallinnut mitä laajimmissa piireissä, ja kansa astunut näyttämölle. Se seikka, että salaliittolaiset olivat puuhanneet Ludvig Filipin kukistusta, on helmikuun vallankumoukseen verraten yhtä viatonta kuin se, että sattuu satamaan, kun minulla on sateenvarjo matkassa. Historiaa kirjotettiin ennen vanhaan siten, että kaikki pantiin riippuvaksi yksityisistä henkilöistä, jotka tahtonsa mukaan, joko voimakkaalla nyrkillään, verellä ja raudalla, tai valtavalla hengellään, nerokkaalla valtiomiestoimella, tai salavehkeilyllä muodostelivat mailmaa mielensä mukaan. Uudempi filosoofis-kriitillinen historiankirjoitus on osottanut tämän nurinkurisuuden; se lähtee käsityksestä, että ihmiskunnan kehitys tapahtuu muuttumattomien luonnonlakien mukaan; ettei historia, Hegelin tapaan lausuaksemme, anna minkään yksilön petkuttaa itseään, olkoon tämä sitten mitä suurin lurjus tai mitä suurin sankari; lyhyesti, ettei ihmiskunnan historiaa tehdä sotatantereella eikä palatseissa, ei diplomaattien salongeissa eikä salakoplien kammioissa; että viralliset historian tekijät, milloin eivät ole tarusankareita, päivän valossa katsoen ovat sangen tarpeettomia, usein rumia historian lisäkkeitä; ja että ihmiskunnalle olisi hyvin hyvä, jos nämä lisäkkeet loistaisivat poissaolollaan. Tunnettua on, yhden esimerkin mainitaksemme, että aikalaiset johtivat kaikki Ranskan vallankumouksen tapahtumat hovin Orléansin herttuan y. m. vehkeilyistä; järkevä historiankirjoitus on osottanut tämän otaksuman pitämättömäksi ja naurettavaksi, ja osottanut että paljon vehkeilyä kyllä oli, mutta että vehkeilijöillä oli suunnilleen yhtä paljon vaikutusta tapausten kulkuun, kuin heinäsirkalla kuorman liikuntoon. Tiedän polisi- ja syyttäjäherrain olevan vanhan historia-teorian kannalla ja uskovan varsinkin salaliittoihin niin lujasti, että sattuvat väliin itse sellaisia tekemään kuin raamatun ihmeitä, mutta minä voisin sanoa: tiede ei ole poliisien ja yl. syyttäjäin puolella ja on se jo aikoja sitten heittänyt moiset epätieteelliset teoriat paperikoppaan. Ikävä kyllä ei se ole saanut niitä lopetetuiksi, kuten tämäkin juttu osottaa.
Perusteena, minkä takia nämät teoriat eivät vielä ole käytännöstä kadonneet, on se itsepintaisuus, millä herrat poliisit, yl. syyttäjät ja muut viranomaiset riippuvat kiinni käsityksestä, että valtio on kone, ei elävä elimistö. Tämä on uusi todistus Ruotsin kanslerin (Oxenstjernan) kuululle lauseelle siitä, kuinka vähällä järjellä mailmaa sentään hallitaan. Valtio on heidän mielestään automaatti, jonka he vetävät käyntiin, kone, jota he lämmittävät ja käyttävät, tai on se myös oikeussali tai kasarmi, jossa kaikki tapahtuu sääntöjen mukaan ja kunkin on toteltava määräyksiä. Mutta tästä valtiosta eroaa todellinen valtio niin kuin todellinen maisema leikkikalumaisemasta. Otettakoon koneisto, oikeussali, ja kasarmi pois ja todellinen valtio jää olemaan. Valtiohan olemme me kaikki; me ihmismiljoonat, jotka kuulumme samaan valtiolliseen yhteisöön, me jotka ajattelemme toimimme työskentelemme, opimme ja opetamme kukin mallimme mukaan: kullakin on rinnassa sydän joka ei anna koneena vetää itseään, — kullakin erikoiset tunteensa, tarpeensa ja ihanteensa. Näiden miljoonain alati sykkiväin sydänten, miljoonain levähtämättömäin aivojen, miljoonain riitaisten toiveiden, etujen ja pyrintöjen summa — on valtio. Joka päivä luo uusia tarpeita, uusia ajatuksia, uusia teorioja, uusia järjestelmiä, uusia keksintöjä, vetää ilmoille uusia rikkauksia tietojen voitehistosta, liittää uutta pääomaa kultuurin kokonaispääomaan. Ja tämän valtionko, tämä yhä kasvava, aina muuttuva kokonaiselimistö, joka on kokoonpantu miljoonista itsenäisistä erikoiselimistöistä, tämänkö pitäisi pysyä paikallaan tai liikkua kaavallisesti kuin kone? Totisesti on sellainen väittäminen samaa kuin sen Persian kuninkaan menettely, joka tahtoi meren kahleisiin kytkeä. Meitä nimitetään valtion vihollisiksi! Meitä nimitetään kulturin vihollisiksi. Sitä ovat vain ne, jotka tuntematta valtion olemusta yrittävät pakottaa sen ahtautumaan kuvittelemainsa ahtaaseen piiriin ja ahdasmielisyytensä kiihkossa julistavat valtiokiroukseen kaiken, joka tunkee sen ulkopuolelle; jotka sekottavat mieskohtaisen, sääty-, luokkaetunsa valtion edun kanssa yhteen, uhraavat valtion edun mieskohtaiselle ja luokkaedulleen, ja niiden ranskalaisten puutarhurien lailla, jotka elävistä puista tahtoivat tehdä kuolleita muureja, tahtoivat »järjestyksennimessä» leikata pois jokaisen vapaasti esiin-pistävän oksan, kun se loukkaa heidän järjestyskäsitettään.
Ettei valtio ole kivinen, liikkumaton massa, sen myöntävät miltei kaikki, jotka ovat tutkineet valtion olemusta, mihin puolueeseen kuuluvatkin. Neljä viikkoa sitten helmik. 23 p. (1872) piti täällä Leipzigissä mies, joka on joka suhteessa meidän vastakohtamme, tri Luthardt, äärimmäis-vanhoillinen valtiollisella ja uskonnollisella alalla, esitelmän »valtion suhteesta kristinuskoon». Kädessäni on sanomalehtiselostus, jonka mukaan tri L. m. m. on sanonut: »Mikä on sitten valtion olemus? Inhimillisen elämisen valtioon järjestynyt muoto ei ole oleva ikuinen, kuten se ei ole alkuperäinenkään. 'Jumalan valtakunnan' tultua toteutetuksi ei ole oleva valtioita, ja ihmiskunnan alussa oli aika, jolloin ei ollut valtioita. Valtio on historian tuote.»
Hra syyttäjän katsantokannan mukaan sisältää tämä lausunto valtiopetoksen, sillä pyrkiihän hra Luthardt »Jumalan valtakunnan toteuttamiseen», jolloin ei ole valtioita, ei siis myöskään Saksan valtakuntaa eikä Saksenin valtiota. — Merkillistä on, että kukaan vielä nykyisin saattaa uskoa valtio- ja yhteiskuntamuodostuman mekaaniseen pysyväisyyteen. Eikö ole silmiä. Mihin katsommekaan, nopeaa, hämmästyttävää vaihtelua. Kaikkialla vallankumousta. Tieteellisellä, taloudellisella, valtiollisella alalla tehdään häikäilemättä eroa vanhasta, murskataan vanhat dogmit, teoriat, järjestelmät, muodot, auktoriteetit. Tuhatvuotiset uskonkappaleet haihtuvat kuin akanat tuuleen, uskonnon perusteet horjuvat, yhteiskunta kuohuu ylösalaisin, mahtavia valtioita syntyy, toisia sortuu — kuka voi näin ollen puhua olevain olojen pysyväisyydestä? Kuka voi käskeä hetken pysähtymään. Mitä oli sitä ei ole enää, ja mitä on sitä ei ole oleva. Vai luullaanko luonnonlakien äkkiä muuttuvan? vai olisiko ihmisen vallassa ne muuttaa? Huudettaisiin luonnonvoimille: »tähän saakka, ei etemmäksi; valtanne on lopussa; nyt hallitsen minä, ja teidän on oltava alamaiset! Minun rakennukseni ei ole katoavaisuuden alainen, minä olen, ensimäisenä ihmisten joukosta, ikuisiksi ajoiksi rakennukseni pystyttänyt!?» — Noin tuhat vuotta sitten, harmaana keskiaikana, nolasi eräs hallitsija hovimiehensä, jotka vakuuttivat hänen hallitsevan luonnonvoimiakin, ja pakotti ne myöntämään hupsuutensa.[20] Ja nyt, 19 vuosisadalla, vallankumousten erikois-aikana tahdotaan julistaa valtiopetokseksi se, kun me lausumme: »on rikollista hulluutta yritys ahdistaa yhteiskunta jo voitetun menneisyyden pakkopaitaan, julistaa se, mikä on hetkeksi saavutettu, ainoaksi, millä on olemisoikeus; ei ole pysähdystä; mailma on liikkeessä, ja me sen mukana.» Luullaanko poliisirettelöillä ja tendenssijutuilla voitavan kumota luonnonlait? Se, joka Vesuviuksen tulikidan ääreen löisi poliisimääräyksen: »Tulivuoren purkaus on edesvastuun uhalla kielletty», lähetettäisiin yksimielisesti hulluinhuoneeseen, eikä hän kumminkaan olisi järjettömämpi kuin ne, jotka tahtovat pakottaa ihmiskunnan makrokosmosta (suurmailmaa) mukautumaan ahtaiden aivojen ja mikrokosmoksen (pikkumailman) mukaan, ja »edesvastuun uhalla» kieltävät sitä vastustamasta.
»Ei ole liikunnossa eikä tulemisessa pysähdystä, luonnon kirous kohtaa paikalleen jäävää!» Kirous! vahvasti sanottu. Eikö niin? Ja kuka niin sanoo? Goethe. Ja mies, jonka henki oli yhtä voimakas, laajakantoinen, Alexander von Humboldt,[21] sovelluttaa Goethen sanat nimenomaan valtiolliseen elämään »Kosmos»-kirjassaan sanoen: »Valtioiden elämässä on sama asiainlaita kuin luonnossakin, niillekin kuuluu Goethen nerokas lause, ettei ole liikunnossa eikä tulemisessa pysähdystä, luonnon kirous kohtaa paikalleen jäävää.» »Ja Humboldt lisää: »Missä viisaiden lakien ja vapaitten laitosten suojassa kaikki kulturin kukat voimakkaina aukenevat, siellä ei rauhaisassa kilpailussa henkien pyrinnöt tule toisilleen vaarallisiksi.» Kultakirjaimin pitäisi nämät »kultaiset sanat» olla valtiomiesten, lainsäädäntölaitosten seinillä!
Mitä voitetaan tällaisilla oikeusjutuilla, puoluettamme järjestelmällisesti vainoamalla? Meitä vahvistetaan! Vahvistuu vakaumuksemme, että olemme oikeassa. Meitä ei vainottaisi, jollei pelättäisi. Ja miksi, niin huudamme vastustajillemme, miksi pelkäätte meitä? Ei meillä ole rahaa, ei sotilaita, ei ulkonaisia valtakeinoja. Ja jos meillä olisi miljooneja, voisitte te panna miljardeja niitä vastaan; ja jos meillä olisi satatuhatta harjotettua sotilasta, lähettäisitte te miljoonanne niitä vastaan. Miksi siis pelkäätte meitä? Mitä pelkäätte meissä? Ei meillä ole muuta kuin aatteemme ja periaatteemme — ja niitä te pelkäätte, sillä teillä ei ole aatteita eikä periaatteita panna meitä vastaan, ja siksi te koetatte raa'alla vallalla ne pois repiä, oi, hyvät herrat, mitä meidän päässämme on, sitä ette voi tuhota — ei siksi että henki olisi kuolematon, vaan siksi, että se mikä on päässä, on sinne ulkoa mennyt ja jää ulkona olemaan, vaikka pää lyötäisikin poikki. Ei ole toki onnistuttu aatetta mestaamaan tai ampumaan, ja pelkonne on ehdotonta, tiedotonta tämän totuuden pelkoa. »Ajatukset ovat tullittomia», sanoo kansa, ne lentävät yli rajapatsaiden ja sulkupuomien, läpi vankilan salpojen ja pistinten, — väliin päin pistimiäkin. Nauretaan sitä naivia talonpoikaa, joka jalallaan sulki Tonavan lähteen ja tyytyväisenä huudahti: »Nyt ne saavat Wienissä ihmetellä, kun Tonava kuivaa!» Eivät ole viisaampia ne valtionpelastajat, jotka luulevat kuivaavansa sosialidemokratisen liikkeen myrskytulvan rohkeasti hajottamalla yhdistyksiä ja kokouksia ja pistämällä vankilaan n. k. »johtajat» ja »päärähisijät». Ei Tonava saa vettäkään yhdestä lähteestä, vaan sadoista tuhansista; ja näiden satain tuhanten lähteitten tukkeaminen olisi lapsenleikkiä verrattuna yritykseen tukkia henkinen liike, joka imien voimaa tosiasiain pohjalta ja oikeudentunnosta on iskenyt juurensa satain tuhanten sydämiin, ja vaikka törkeitten pikaoikeuksien luodit pysäyttäisivät näiden satain tuhanten sydämet, siirtyisi se marttyyriuden voimalla miljooniin sykkiviin sydämiin aina voitonpäiväänsä saakka.
Selailkaa läpi historian kirja. Löydättekö yhtään esimerkkiä onnistuneesta sortopolitiikasta? Ainoatakaan väkivallan voittoa aatteeseen nähden? Ettekö päinvastoin huomaa, että jokainen sortoyritys on kohottanut sorretun liikkeen voiman, edistänyt sen voittokulkua? On tosin ollut liikkeitä, jotka eivät ole päämääräänsä päässeet — mutta syy ei ollut vallanpitäjien vihoissa, vaan siinä, etteivät ne perustuneet oloihin eivätkä siksi saaneet kansanjoukkoja puolelleen. Meidän liikkeemme ei ole poikkeus: jos se pyrkii väärään päämäärään väärin keinoin, niin sortuu se omiin erehdyksiinsä, ei teidän vainoihinne. Ja jos se on huono asia, kuten väitätte, niin antakaa sille toki yksi avustus, joka sen ainakin hetkiseksi tekee hyväksi: vainotkaa meitä! Jokainen väkivallanteko antaa meille suurempaa tarmoa, lisää kannattajiemme joukkoa. Tämä juttu on meille arvokkaampi kuin monikymmenen hedelmällinen propaganda. Jokainen ihminen on syntyjään kapinallinen: hän nousee vaistomaisesti raakaa väkivaltaa vastaan ja asettuu sen uhrien puolelle, vaikka nämät olisivat tavallisia rikollisiakin.
Ei koskaan ole setelien väärennys Englannissa niin kukoistanut kuin aikaan, jolloin siitä oli kuolemanrangaistus: hirsipuu antoi väärennykselle sankariuden sädekehän, teki väärentäjästä marttyyrin. Ja te yritätte polkasta pois liikkeen, jonka päämäärää miljoonat tomuun poljetut, kurjuuteen nääntyvät työn lapset pitävät ihmisoikeuksien toteuttamisena ja ihmiseksi ihmisarvoisaan elantoon kohoamisenaan? Polkekaa vaan! Tästä kohti poljette roihuavan liekin esille, — tuosta myös; takaanne, edestänne nousee uusia liekkejä, — ne nousevat hyvät herrat maanalaisesta tulesta, jota te ette voi sammuttaa, pohja on tulessa jalkainne alla! Te ette usko oikeita keinoja käytettävän. Te ette usko noituuteen, kuten isoisänne noitain polttajat, mutta te uskotte salaliittoihin, liikkeen teennäiseen »tekemiseen». Ei ole ihme, että te peilin takaa turvaansa hakevan lapsen lailla kourasette tyhjää. Te näette vain vääräin kuvitelmainne harhakuvastuksen ja sitä te tavotatte. Te tahdotte ajaa pois »salaliittolaiset», »villitsijät», »agitaattorit»? Ajakaa pois tehtailijat, jotka rikastuvat palkkaorjainsa maksamattomasta työstä! Ajakaa pois tilanherrat, jotka riistävät maatyöläisten työvoimaa ja yhdistävät maihinsa köyhtyneitten maamiesten pellot! Toimittakaa pois koneet, joitten kautta teollisuudessa ja maanviljelyksessä on tapahtunut kumous, jotka edistävät tuotantoa ja tuhoavat tuottajan, lisäävät kansallisrikkautta ja pakottavat sen luojat tuottamainsa aarteitten keskellä kärsimään Tantaluksen nälkätuskia! Poistakaa hallitukset ja lainsäätäjäkunnat, jotka hävittämällä viimeiset ammattikuntakaiteet ovat ohjanneet pikkutuotannon vapaan kilpailun aikakauteen, jossa se on joutuva suurteollisuuden saaliiksi yhtä varmasti kuin ennen aseeton kristitty Rooman sirkusareenalle heitettynä numidialaisten leijonain kynsiin! Hävittäkää rautatiet, sähköjohdot, höyry — hävitkää itsekin, tuomarit ja valamiehet — hävitköön kaikki, sillä kaikella on kumousajan leima ja kussakin on kumousmyrkkyä — jollei liassa ja veressä, niin ainakin vaatteissa! — —
Siirtykäämme toiseen kohtaan, joka on puolustuksellemme tärkeä! Meitä syytetään »valtiopetoksen valmistelusta» eikä sosialistisista pyrkimyksistämme ja katsantokannoistamme. Mutta, hyvät herrat, vaikka syytös on valtiollista laatua niin koskee 9/10 syyteainehistosta sosialistisia pyrkimyksiämme ja katsantokantaamme, eikä voi olla pienintäkään epäilystä siitä, että nämät 9/10 eivät oikeastaan kuulu syytteeseen, vaan on ne vedetty mukaan antamaan tarpeellista painoa sille kymmenennelle kymmenesosalle, joka koskee politiikkaa, mutta joka ei ole raskauttavaa. On nostettu poliittinen juttu, poliittisista vaikuttimista lätevä, jotta saataisiin pois tieltä poliittisia vastustajia. Ja kun ei poliittisin syin päästä meidän kimppuumme, kun emme ole syypäät mihinkään rikokseen, joka oikeuttaisi valtiopetossyytteeseen, niin yritetään murskata meidät sosialismia vastaan kohdistuvan vihan avulla. Selvästi näkyy tämä tarkotus siitä vertaa hakevasta seikasta, että syytöskirjaan on otettu »Volkstaatin» selostuksia Pariisin kommunista, joka, kuten tunnettua, perustettiin sillä aikaa, kun me olimme tutkintovankilassa! Että tapaus, joka niin kouriintuntuvasti on syntynyt ilman meidän suoraa tai epäsuoraa vaikutustamme, että selostukset, jotka tämän johdosta on laadittu lehteen puoli vuotta meidän vangitsemisemme ja valtiopetosjutun nostamisen jälkeen — että sellaisella tapauksella ja sen selostuksilla on yhtävähän juttumme kanssa tekemistä kuin kuun ukolla, se ei voi olla tuntematonta hra syyttajälle; eikä voi hänelle olla tuntematonta sekään, että tämä ainehisto, vaikkakin juridisesti arvoton, sen kauhun takia, jonka kommuuni-sanakin suureen väestöjoukkoon synnytti syytöskirjelmän laatimisen aikana — 21 p. heinäk. viime vuonna — lupasi tuntuvan »siveellisen» vaikutuksen. Totta on, että tuota ainehistoa ei tultu käyttäneeksi jutussa, mutta tarkotus oli, se näkyy koko syytteestä. Me olemme sen takia itsemme jo edustamamme puolueeseen nähden velkapäät esittämällä periaatteemme ja pyrkimyksemme osottamaan kuinka perusteeton tämä viha on. Tiedän kyllä, että oikeussali ei ole akateeminen luentosali ja supistan esitykseni välttämättömimpään. Me olemme sosialisteja, hyvä! Kommunisteja, hyvä! Olemmeko siksi siveellisesti hirviöitä, joka ihmisyhteisyyden ulkopuolella olevina on julistettuna lain ulkopuolella oleviksi, kuten hra syyttäjä on antanut ymmärtää; jotka on hävitettävä, kuten vahingollisia petoja hävitetään? Semmoisina on meitä esitetty; ja minä menen niin pitkälle, että sanon: jos olisimme sellaisia, kuin puoluevihollisimme väittävät, olisi inhimillisen yhteiskunnan pakko itsesäilytysvaistonsa nojalla meidät hävittää, ja olisi sillä siihen oikeuskin. Sillä välttämättömyys on oikeus! Mutta me vaadimme, että meitä tuomitaan sen mukaan, mitä olemme tehneet ja mitä olemme, eikä sen mukaan, mitä sokea pelko ja sokea raivo valheellisesti kertovat meidän syyksemme. Älköön meitä rangaistako vastustajiemme parjauksista.
Olemme siis sosialismiin syypäät. S. o. me olemme syypäät siihen, että pyrimme ihmisten veljelliseen tasa-arvoon yhteiskunnassa; sillä sitähän eikä muuta on sosialismi. Me olemme syypäät kommunismiin.[22] S. o. me olemme syypäät siihen, että pyrimme valtioon, joka, muinais- ja nykyajan suurimpain ajattelijain valtioihanteen mukaisesti, toiselta puolen alistaisi kunkin yksilön edut kokonaisuuden alaisiksi ja toiselta puolen edistäisi kunkin yksilön etuja kokonaisuuden kautta: sillä sitä eikä muuta on kommunismi. Sellainen valtio takaisi kaikkien kansalaistensa mahdollisimman suuren hyvinvoinnin, se — kulturi-valtiona sanan parhaassa merkityksessä — järkeväin ja oikeamielisten laitosten kautta, varsinkin kaikki kykyjä ja todellista sivistystä tarkottavalla kasvatusjärjestelmällä kaikin voimin edistäisi kulturia, joka on valtion tarkotus, ja antaisi kulturin siunausten yhtäläisesti tulla jokaisen kansalaisen osaksi. Kaiken kulturin perusta on työ. Mitä me olemme ja mitä omistamme, sitä olemme ja omistamme työn kautta. Työtä saamme kaikesta kiittää. Ei mieskohtaista työtämme, joka on vain häviävä murto-osa, vaan yleistä, yhteiskunnallista työtä. On tosin mahdollista — sitä näemme kyllin usein — nauttia kulturin siunauksia ilman mieskohtaista työtä; mutta työteliäimmän ja työkuntoisemmankin on kovallakin työllä mahdoton elää kulturi-ihmisenä ilman yleistä yhteiskunnallista työtä, sillä vasta se on kulturin luonut ja ilman sitä emme olisi ihmisiä vaan elukoita. Siitä johtuu työn kommunistinen luonne, sen yhteisyyteen pyrkivä olemus, ja siihen perustunut valtio ja yhteiskunta. Tämä kommunistinen luonteensa on työllä aina ollut: niin vanhan ajan orjain on, keskiajan maaorjain kuin uuden ajan palkkatyöläistenkin työllä. Mutta työn tuotetta eivät he ole saaneet eivätkä vieläkään saa itselleen. Vanhan ajan orja teki työtä omistajansa, keskiajan maaorja tilanherran hyväksi ja uusaikainen palkkatyöläinen tekee työtä kapitalistin hyväksi. Tässä on epäjohdonmukaisuus, tässä vääryys, jonka poistaminen on sosialidemokratian päämäärä. Työn yhteiskunnallis-kommunistinen luonne on ulotettava työn tuotteeseenkin; työn tuotteitten on oltava työväen omaisuutta; työ ei ole oleva enää kurjuuden, vaan nautinnon yhteisyyttä.
Tästä näkyy kuinka naurettava on syytös, että me tahdomme poistaa omaisuuden. Ei omaisuutta vaan omaisuuden anastuksen, väärän omaisuuden anastusta, yhteiskunnallisen varkauden, sen me tahdomme poistaa. Pakkoluovuttaa pakkoluovuttajilta, kuten Marx sanoo. Eipä muuten kristityiksi itseään nimittävillä ole oikeutta manata »jakamista», sillä Uusi Testamentti saarnaa kommunismia, sen »raaimmassa», alkuperäisimmässä muodossa, jo ensi kristilliset seurakunnat, joilla oli vielä »aivan puhdas oppi», toimittivat jakamista sangen perinpohjaisesti ja kuuluvat ulottaneen sen naisiinkin asti.
Tarkastelkaamme nyt nykyoloja. Kuka voi kieltää ihmisten enemmistön elävän mitä surullisimmissa oloissa, ja vain vähemmistöllä on ihmisarvoisen elannon välineet. Epäilijä tutkikoon tilastoa, jonka numerot ovat jääväämättömät ja voi ne kieltää vain tietämättömyydestä tai ilkimielisyydestä.
Mutta taloudellinen eriarvoisuus ei ole pahin seikka: työ luo kaikki rikkaudet, ja jos ne, jotka työtä tekevät, olisivat rikkaita työnsä mitan mukaan, ja ne, jotka eivät tee työtä, köyhiä, niin olisi tämä eriarvoisuus jotenkin oikeutettu; mutta todellisuudessa on asian laita päinvastainen. Kuten vastustajaimme auktoriteettina kunnioittama porvarillinen taloustutkija John Stuart Mill purevan terävästi on sanonut, ovat nykyisessä yhteiskunnassa onnen lahjat jaetut käännetyn suhteen mukaan, suoritettuun työhön nähden. Sillä on vähimmin, joka enimmin tekee työtä; sillä on paljon, joka tekee vähän tai ei ollenkaan työtä. Köyhyys on työn, rikkaus työtä tekemättömäin osa. Työntekijät, jotka luovat n. k. »kansallisrikkauden», ovat siitä osattomat: se on työtä tekemättömäin monopooli. Sen kautta on eriarvoisuus tullut räikeäksi vääryydeksi. Ja tämä vääryys on kiitetyn sivistyksemme häpeän merkki, jota jokaisen, jolla on kipinäkään oikeudentuntoa, on pyrittävä poistamaan. Vain pintaa pyyhkäisevät ja pelkkiin pahan ilmauksiin koskevat parannuspuuhat pahentavat ainoastaan; juuriin on kiinni käytävä. Kaikki rikkaus on työn tulosta, opettaa taloustiede — työ korjatkoon työn hedelmät! vaatii oikeudentunto, vaatii sosialidemokratia. Nykyinen vääryys johtuu siitä, ettei työväki työskentele omaksi hyväkseen vaan on sen myytävä itsensä työtä tekemättömille ja nämät sitä »riistävät»; s. s. se johtuu palkkatyöjärjestelmästä. Ja tämä vääryys voidaan poistaa vain siten, että työväki lakkaa työskentelemästä työtä tekemättömäin hyväksi ja tekee työtä itselleen. Yksityistyö on tuottamatonta: työn on oltava yhteistä. Siis: yhteistä työtä kunkin yksityisen hyödyksi — yhteistä työtä ja yhteisesti nautittava työn hedelmät. Sellaista me tahtoisimme nykyisen riistojärjestelmän tilalle. Sosialistisen liittouman palkkatyön tilalle! — »Mutta mihin jää kapitaali?» Siihen mihin kuuluukin: työn ääreen. Ei ole kapitaalia muutoin kuin työn kautta. Ei ole oleva muuta kapitaalia, kuin työn hyväksi. Narrit väittävät, että kapitaali luo arvoja niinkuin työkin — koeteltakoon; kootkoon kapitalistit mailman kapitaalin yhteen kasaan eikä siihen ole vuoden mittaan penniäkään tullut lisää, päinvastoin on sen arvo tuntuvasti pienennyt. Pääoma ei ole vain työn lapsi, se ei korvaa, ei olla olemassakaan ilman työtä. Pääomalla ei työhön nähden ole mitään oikeutta; mutta työllä on pääomaan nähden omistusoikeus. Vallitseva tuotantotapa on kääntänyt nurin työn ja pääoman luonnollisen suhteen ja tehnyt työn pääoman orjaksi. Vai eikö palkkatyömme ole orjuutta? Onko uuden ajan palkkatyöläinen vapaampi kuin vanhan ajan orja siitä syystä että hän voi vaihtaa herraa? Eikö nälkä kytke häntä työhön vankemmin ja armottomammin kuin kovat rautakahleet? — »Mutta», väitetään, »ovathan työväen olot paremmat kuin edellisinä vuosisatoina». Jätän nyt ratkaisematta, onko tuo väite totta vai valetta. Vaikka se olisi tottakin, ei se todistaisi mitään. Ei sosialidemokratinen työmies vaadi parempaa oloa, vaan tasa-arvoa. Hän ei enää tahdo tehdä työtä toisille; hän tahtoo että kukin nauttisi samassa määrässä kulturin siunauksista. Hänellä on kyllin logiikkaa ja oikeudentuntoa ollakseen vaatimatta etuoikeuksia — mutta ei hän tyydy ala-arvoiseenkaan asemaan.
Ei sosialidemokratia vetoa sääliin — vaan yhteiskunnan pakottavaan etuun. »Synti rakaisee itsensä» — ja kosto vastaa tehdyn virheen suuruutta. Yhteiskunnan vääryys kostaa raskaasti yhteiskunnalle. Tästä ainoasta perussyystä johtuvat kaikki valtiolliset ja yhteiskunnalliset rysäykset ja onnettomuudet. Yhteiskunnan vääryys on se Pandoran rasia, josta loppumattomana sarjana kumpuavat esiin yhteiskunnan kaikki pahat onnettomuudet ja sairaudet. Mikä synnyttää hävittävät liikepulat, jotka aika ajoin hirvittävällä säännöllisyydellä tuhoavat porvarillisen liike-elämän nousukauden ja pysäyttävät teollisuuden ja kaupan vilkkauden tuottavat häviötä ja hätää mitä laajimpiin piireihin — mikäpä muu kuin nykyinen tuotantojärjestelmä työn riistämisineen, mielettömine kilpailuineen, huikeine keinotteluineen? Mikä ajaa työmiehen lakkoon, mikä ajaa hänet hetken hurjassa epätoivossa katusululle — mikä muu kuin kärsityn vääryyden tunne? Onko kapina vallankumousta, jonka taistelijoita ei yhteiskunnallinen kurjuus olisi kannustanut. Sota — onko ajateltavissa, että kansat hyökkäisivät toistensa kurkkua leikkaamaan, jos kansalaiset oikeamielisten laitosten suojassa saisivat nauttia työnsä hedelmiä? Taudit — kysykää lääkäreiltä, ovatko kulkutaudit mahdollisia terveissä, tarkotan oikeissa yhteiskuntaoloissa. Rikokset — kysykää tuomareilta, kuinka paljon jää rikollisia, jos puute ja puutteellinen kasvatus poistetaan. Ei ainoatakaan! Vain syyntakeettomia idiootteja ja raivopäisiä. — Meitä nimitetään kumouksen miehiksi. Hyvä, tahdotteko säilyttää kauppa- ja teollisuuspulat? Tahdotteko säilyttää luokkataistelun kaikkine asteineen verettömästä lakosta raivoisaan katutaisteluun asti? Tahdotteko säilyttää kapinoita, vallankumouksia — yl. syyttäjäin mielestä — sotia, tauteja, rikoksia? Jos tahdotte, niin säilyttäkää nykyinen yhteiskunta vääryyksineen — niin kauan kuin voitte. Kauan ette voi! Tämä vääryys käy pian taloudellisesti ja valtiollisesti mahdottomaksi, oikeus tulee välttämättömäksi. —
Nykyinen tuotantotapa ei sovi yhteen yhteiskunnan kehityksen kanssa. Kapitalistinen suurtuotanto oli edistysaskel, nyt se on muuttunut jarruksi. Se ei vastaa enää yhteiskunnan, s. o. kokonaisuuden, — joka ei ole sama kuin »yhteiskunnaksi» itseään nimittävä pieni etuoikeutettujen joukko — tarpeita. Lukuunottamatta työn tuotteitten väärää jakoa on se kykenemätön hankkimaan kaikille yhteiskunnan jäsenille ihmisarvoisaan elantoon tarvittavia seikkoja, ja on sen tilalle jo siitäkin syystä pantava korkeampi tuotantomuoto, joka tuon ehdon täyttää. Ja sen voi täyttää vain yleinen yhteiskunnallinen tuotanto, työn sosialistinen järjestely, joka käyttää koko yhteiskunnan kokonaiskapitaalia koko yhteiskunnan hyväksi.
Erehdys, joka johtuu siitä, että yhteiskunnaksi sanotaan etuoikeutettua vähemmistöä, vallitsevia luokkia, on se että meitä syytetään haluavan kumota kaiken mikä on olemassa, tehdä puhdasta ja raunioille rakentaa jonkin haaveksitun uutuuden. Me tahdomme poistaa vain sen, mikä estää yhteiskunnan tervettä, järkevää kehitystä, laittaa niin, ettei suuren enemmistön etuja enää uhrata vähemmistön takia, ja että yksityisten etuoikeuksien, valtiollisyhteiskunnallisen monopolin sijaan kaikkien oikeus ja etu, oikeamielisyys tulisi valtion ja yhteiskunnan ylimmäksi laiksi. Mikä on aikansa elänyt, mikä ei enää vastaa yhteiskunnan kohonneita kulturivaatimuksia, sen on poistuttava estämästä nousevalta uudelta elämältä ilmaa ja aurinkoa. Me haluamme kulturimme elimellistä kehittämistä jota nykyinen luokkavalta ehkäisee. Höperönä pidettäisiin jokaista, joka nykyisin ehdottaisi koneitten poistamista ja keskiaikaisen pikkutuotannon toimeenpanoa, sillä jokainen tietää, että tuota pikkutuotantoa on seurannut korkeampi, tuottavampi tuotantotapa: suurteollisuus. Mutta se joka keskiaikana, vieläpä viime vuosisadan keskivaiheilla olisi sanonut: pikkutuotanto on liian kallis, sen on poistava teollinen kumous, joka saattaa valtaan toisen tuotantojärjestelmän, häntä olisi pidetty — sentapaisena kuin nyt meitä pidetään. Joka 50 vuoden kuluttua ehdottaa nykyisten olojen palauttamista, on vaarassa joutua hourujen hoitolaan. Ja me, jotka vaadimme nykyisten olojen uudistusta, olemme vaarassa joutua vankilaan. Ja kuitenkin on yhtä varma ja välttämätön nykyisen tuotantotavan poistaminen korkeamman tieltä, kuin se, että nykyinen tuotantotapa poisti keskiaikaisen. Emme me ole utopisteja, epäkäytännöllisiä uneksijoita, joiksi meitä niin kernaasti nimitetään, sellaisia ovat ne, jotka pitävät katoovia muotoja ikuisina ja luulevat valtakeinoin voivansa ne pelastaa häviöstä. »Kommunistit,» sanoo »Kommunistinen manifesti,» joka myös kuuluu syyttäjien todistusainehistoon, »eivät esitä erityisiä perussääntöjä, joiden mukaan he tahtovat muovailla proletaarista liikettä. — Kommunistien tietopuoliset perussäännöt eivät suinkaan perustu aatteisiin, jotka toinen tai toinen mailmanparantaja on keksinyt. Ne ilmaisevat vain yleisesti riehuvan luokkataistelun todelliset olosuhteet, taistelun, joka on silmiemme edessä kehittyvä historiallinen liike.»
Tätä käsitystä tukemassa on tiede puolellamme. Puoskarimaisen manchesteriopin, että kapitalistisen talouden on annettava kulkea kulkuaan, että uusaikainen tuotanto itse korjaa vikansa, on riippumaton tiede ehdottomasti tuominnut, ja tunnustanut sosialismin oikeutuksen. Valtiotieteitten professori Bernin yliopistossa von Scheel kirjoittaa äsken ilmestyneessä kirjassaan »Yhteiskunnallisen kysymyksen teoria»:
»Omistus ja työ ovat nyt erillisinä ja vapaina toistensa rinnalla; edellinen itsenäisenä omistusoikeutensa kautta; jälkimmäinen oikeutettuna hankkimaan omaisuutta, mistä ja miten mielii. Mutta joka nyt omaisuudetta ja vain työvoimallaan varustettuna astuu asiain uuteen järjestykseen hakien työ-ainetta, hän huomaa työaineen olevan jaetun omistavien omaisuudeksi historian luomien olojen perusteella; hän huomaa siis olevansa näistä riippuvainen työvoimaansa käyttäessään. Tämän suhteen juriidinen muoto tosin osottautuu vain työaineiston omistavien erottamisoikeutena työläisiin nähden, mutta taloudellisesti muodostuu se riippuvaisuussuhteeksi, kun työaineiston omistus samalla merkitsee olemisvälineitten omistusta. Omistus antaa taloudellisen ylivallan pelkkään työvoimaan nähden, joka ei voi tulla toimeen elintarpeitta; ja puhtaasti taloudellisista vaikuttimista lähtien antaa omistava tuntea ylemmyytensä. Näin alkaa siis tasa-arvon ja vapauden perusteella oleva kansantalous luopua itsestään, kehittyä eriarvoisuudeksi ja vapaudettomuudeksi. Mutta omistus ei esiinny vain työn suhteen erikoisena valtana, valtana vaan on omistus omistuksen, omistaja omistajan rinnalla; ja myös, taaskin historian luomain olojen perusteella, esiintyy omistus mitä erisuuruisemmissa muodoissa: neliöpeninkulmain omistaja ja asunnoksi kelpaamattomain töllien omistajia; miljoonakauppiaita ja surkeita kaupustelukojuja; tehtailijoita, joilla on käytettävänään tuhanten työ, ja kovaa työtä tekeviä pikkumestareita. Kaikkeen tähän omistukseen nähden vallitsee sama omistusoikeus, joka suurelle niinkuin pienellekin takaa saman vapauden; molemmat voivat samalla oikeuspohjalla pyrkiä taloudellisia arvoja kokoamaan. Mutta nyt kuuluu taloudellisesti käytetyn omistuksen. s. o kapitaalin luontoon, että sen taloudellinen voima kasvaa säännöllisessä suhteessa sen suuruuden mukaan. Suuremmalla kapitalistilla on pienemmän rinnalla se etu, että hän voi ensiksikin erikoisista yleiseen tunnetuista syistä tuottaa halvemmalla, toiseksi suuremman vaikutuksensa kautta markkinoihin voi saada tavarastaan paremman maksun, ja kolmanneksi käyttää hän pienemmän osan liikevoitostaan persoonallisiin tarpeisiinsa ja suuremman osan liikkeensä jatkamiseen ja laajentamiseen. Niin antaa suurempi omistus suuremman vallan pienempiin nähden ja niin edistää kansantalous, omaan valtaansa jätettynä, uutta eriarvoisuuden ja vapaudettomuuden vaikutusta. Kaikki nämät vaikutukset ilmenevät erilaisina eri kansantalouden haaroissa, mutta niiden vaikutus on tuntuva. Ja mihin tulokseen johtaa tämä uusaikaisen yhteiskunnan luonnekuvauksemme? Me voisimme lisätodisteita tarvitsematta esittää, että kaikkien sen jäsenten tasa-arvon ja vapauden toteuttaminen on korkeimman kulturikehityksen perusehto. Tämän lauseen totuuden puolesta voimme vedota kaikkien tietoisuuteen, koko uudemman lainsäädännön kulkuun. Ja jos joku väittäisi vastaan sanoen, että ei ole kysymystä tasa-arvosta, vaan vapaudesta, niin on meidän osotettava siihen, että vapaus ilman tasa-arvoa merkitsisi pelkästään voimakkaamman vapautta, n. k. vahvemman oikeutta. Ja niin on nykyisessä yhteiskunnassa sisäinen vastakohta. Selvää on, että tämä vastakohta kyllä käy läpi koko yhteiskunnan, mutta ei kohtaa samoin kaikkia eikä tule kaikkien mielissä samoin tietoiseksi ja muodostuu niin yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Kun se ilmenee juuri herruus- ja riippuvaisuussuhteitten muodostamana, suosiollisempain ja epäsuosiollisempain mahdollisuuksien ja asemain syntymisenä, luokkaeroavaisuuksien kehityksenä, niin ovat sen vaikutukset yhteiskunnan eri osiin nähden erilaiset, suosivat toisia sortavat toisia. Ja siitä johtuu, että toisen osan käytännölliset edut asettuvat sen puolesta, toisen sitä vastaan; toiselta puolen pyrkimys sitä säilyttämään, toisella sitä poistamaan. Niin tulee yhteiskunnallinen kysymys luokkakysymykseksi, ja mikäli on kysymys herruuden säilyttämisestä toisella puolen, valtakysymykseksi; se muodostuu, jos ei mikään korkeampi valta astu välittäjäksi, käytännössä luokkataisteluksi.»
On jo kauan sitten muodostunut!
»Työväenkysymys», sanoo Scheel edelleen, »on kysymys taistelusta heikomman ja voimakkaamman kesken; on siis tarpeen ylemmän puolueiden kesken välittävän voiman järjestelevä toiminta edellisen hyväksi.»
Mutta tämä »ylempi voima», kuten Scheel aivan meidän mukaisesti väittää, voi olla vain valtio. Ja ilman tätä valtion välittävää toimintaa »heikomman» s. o. työväen hyväksi ei Scheel näe olevan mitään yhteiskunnallisen kysymyksen rauhallista reformatoonista ratkaisua.
Mutta mitä tekee valtio nykyisin? Sen sijaan että auttaisi »heikompia,» auttaakin se vahvempia! Työväen sijaan kapitalisteja! Sorrettujen sijaan sortajia! Valtio on siten tullut itsekin puolueeksi, luokkavaltioksi kansanvaltion sijaan — ja sen sijaan että se poistaisi luokkavastakohtia, kärjistää se niitä; sen sijaan että hillitsisi luokkataistelua, lietsoo se sitä kovemmaksi.
Kuitenkin, ristiriitainen kuin nykyinen valtio luonnostaan on, on se sentään tehdaslainsäädännön kautta, niin riittämätön ja puutteellinen kuin se onkin, tunnustanut velvoituksensa avustaa työväkeä sitä riistävää kapitaalia vastaan. Tunnustus sosialismille on niissäkin yrityksissä, joita useat hallitukset, eritoten Preussin hallitus, ovat tehneet voittaakseen työväen sosialististen pyrkimysten puolelle; tosin ei työväen hyväksi. Täällä luetuista asiakirjoista olette voineet havaita, millä innolla hallitus-sosialismia jo vuosia on Berliinistä käsin suosittu, — sellaisella innolla, etten epäile selittää: kaikista Saksan työväenliikettä viime vuosina kohdanneista sortotoimista ovat Berlinin hovisosialistit eli sosialidemagogit[23] vastuunalaiset. Todisteet ovat luetuissa asiakirjoissa.
Vieläkin sitaatti Scheelin kirjasta:
»Tapana on nimittää kaikkia niitä, jotka pitävät yhteiskuntaa perusteitaan myöten uudistusten tarpeessa olevana ja tekevät senmukaisia ehdotuksia, sosialisteiksi ja kommunisteiksi ja antavat siten koko suunnalle järjestyksen vihollisen ja valtiolle vaarallisen leiman, tai jollei tämä satu, esitetään nuo opit toteutumattomina, mielettöminä haaveina: utopioina. Tosiasia on, että useimmat ja merkitsevimmät 'sosialismin ja kommunismin' edustajat ovat jaloja ja puhtaita luonteita, tietorikkaita ajattelijoita, joista itsekkäät mullistussuunnitelmat olivat kaukana; myös on yhteiskuntatiede heille kiitollisuuden velassa paljosta tiedon edistämisestä ja varsinkin arvostelevista näkökohdista hedelmällisten ajatusten kautta. Siksi onkin vain niiden, jotka tekevät tieteen puolueasiaksi, onnistunut kokonaan pysyä erillään sosialistisista katsantokannoista ollen mitään oppimatta.»
Herrat sanomalehtimiehet, jotka eivät muuten osaa taistella sosialidemokratiaa vastaan, kuin sosialidemokrateja häväisemällä, voivat ottaa tämän professorin lausunnon opikseen.
Pääsen nyt lausuntoni loppuun.
Herrat valamiehet! Teillä on ratkaistavana asia, joka on ainoa laatuaan.
Koko juttu, joka jo on venynyt toiselle puolelleen, oli tarpeeton, koko sen käsittely, jo kolmatta viikkoa kestävä, oli tarpeeton — ei ainoata sanaa eikä tekoa ole tuotu julki, joka ei olisi ollut tunnettu vangitsemisaikanamme, ei sanaa eikä tekoa, jonka olisimme kieltäneet. 3 1/2 kuukautta kestänyt tutkintovankeus oli tarpeeton, sillä ne, jotka meidät vangituttivat, tiesivät hyvin, että me olimme viattomat ja että me emme pakenisi. He olisivat ihastuneet, jos me olisimme paenneet! — Mutta me olisimme heikentäneet valtiopäivätoimintaamme, lamauttaneet tulevaa vaalitaistelua, ehkä olisi meidän valitsemisemmekin voitu estää. Se oli tarkotus. Ja teidän, herrat valamiehet, olisi tämä hyväksyttävä. Niin, se oli tarkotus, se oli tämän tendenssijutun »tendenssi»! Valtiolliset vastustajat oli tehtävä vaarattomiksi, ja kun ei uskallettu ryhtyä avoimeen väkivaltaan, piilouduttiin lain muodon turviin. Olisi ollut järkeä sillä jos sodan alkaessa olisi meitä ryhdytty ahdistamaan, sillä »aseitten vallitessa lait ovat sivuutetut». Jos olimme valtiopettureita, niin olisi vedetty meidät sotaoikeuden eteen. Jollemme olleet valtio- eikä maanpetokseen syypäät, niin heikensimmehän, hallituksen mielipiteen mukaan, sotaista toimintaa Ranskaa vastaan, ja olisi meidät voinut pistää johonkin linnaan, kuten myöhemmin, kun vaara oli ohi, eikä väkivaltaisuudella enää ollut »yhteiskunnan edun» hätäpuolustusta, tehtiin Braunschweizin valiokunnalle, Geibille ja Jacobylle. Se olisi ollut väkivaltaa, mutta olisihan ajankohta sitä puolustanut, ja se olisi ollut avointa ja rehellistä. Mutta Bebel ja minä olimme valtiopäivämiehiä, ja vaikka nyt ei olisi kunnioitettukaan valitsijaimme edustusoikeutta, niin ei kuitenkaan tahdottu antaa sitä varjoa, kuin olisi meidän persoonissamme käyty kansaneduskuntaan käsiksi — meidät jätettiin rauhaan istuntokauden loppuun, valtuuksiemme päättymiseen saakka. Silloin vasta meidät vangittiin. Ja vieläkin tosiseikka, joka valaisee tämän jutun alkua: kaksi päivää ennen vangitsemistamme, oli »Preussische[24] Correspondenz» -lehdessä, Preussin hallituksen puolvirallisessa äänenkannattajassa, ja ruhtinas Bismarckin oikean käden, maineeltaan tunnetun Wagnerin johdolla hävyttömän julkea kirjoitus, joka sisälsi otteita meidän yksityiskirjeistämme. Nuo kirjeet olivat silloin vielä asiakirjain joukossa Braunschweigissä, ja voitiin ne — joko alkuperäisinä ja jäljennettyinä — toimittaa Berliiniin vain virkasalaisuuksia rikkomalla. Julkaisemalla ne lehdessään paljastivat alkuunpanijat tarkotuksensa. Ja tälle häpeälliselle väkivallanteolle, tälle törkeälle siivouden ja lain loukkaukselle olisi teidän, herrat valamiehet, nyt tuomionne kautta annettava lain siunaus, ratkaisunne suoma ratkaisemattomuus!
Tuskimpa olisi rohjettu teiltä moista pyytää, jollei olisi luotettu siihen, että viha, jota luokka, mihin kuulutte, tuntee meitä kohtaan sosialisteina. Luokkavaltion hengen mukaisesti otetaan valamiehetkin vain omistavan luokan riveistä. Me olemme omistamattoman luokan, köyhälistön edustajia. Te omistavain edustajat, olette siis tuomitsemassa omistamattomain edustajia. Ja kuten olen osottanut, on koko jutun käsittelyä niin johdettu, että omistavissa luokissa vallitsevain ennakkoluulojen ja intohimojen on täytynyt teissä herätä meitä vastaan. En tahdo teitä loukata väittäen, että te valaanne muistamatta tuomitsisitte velvollisuutta ja omaatuntoa vastaan eikä esillä olevan todistusainehiston perusteella, että te antaisitte ennakkoluulojen ja intohimojen johtaa harkintaanne. Mutta onhan omatuntokin, kuten jo Owen on sanonut, yhteiskunnallisten olojen tuote, joissa me elämme ja on erittäin vaikeata tunnollisimmankin vapautua tästä olojen vaikutusvallasta.
Muistakaa, että me olemme syylliset vain siinä tapauksessa, että olemme tehneet laittomia tekoja. Meidän mielipiteemme, kuinka paljon ne lienevätkin teidän mielipiteillenne vastakkaiset, eivät ole rankaisun alaiset. Mutta syyttäjistö ei ole voinut osottaa meidän tehneen rangaistavia tekoja, ei ainakaan sellaisia, jotka koskisivat valtiopetossyytettä. On vain yritetty osottaa, että meidän mielipiteittemme täytyy johtaa valtiopetokseen. Sen kiellämme, mutta vaikka se olisi tottakin, ei meitä silti voitaisi syyllisiksi tuomita. Macaulay, jota jo kerran olen siteerannut, kirjottaa juutalaisten parlamentista sulkemisen johdosta: »On kunniatonta väittelyssä panna jonkun syyksi käytännöllisiä johdannaisseurauksia, jotka hän kieltää; se on ilettävää, kun sitä hallitus tekee.» Hallitukseen kuuluvat tietysti viranomaiset, mukana yl. syyttäjä! — Ja sitten huomauttaa Macaulay:
»On aivan mahdotonta mielipiteistä, joihin joku tunnustautuu, päättää hänen tunteitaan ja toimiaan; eikä todellakaan kukaan ole niin tyhmä, moisia johtopäätöksiä vetääkseen, jollei hän tarvitse tekosyytä vainotakseen mutta ihmisiä.»
Teidän ei ole tekojen suhteen ratkaistava sillä mistään teoista ei meitä ole syytetty; ei valtiopetollisista suunnitelmista, sillä ei sellaisistakaan ole syytetty. Teidän on lausuttava, saako meitä vastaan tehty väkivalta saksalaisten valamiesten tunnustuksen. Teidän on ratkaistava, onko oikein vai väärin vainota ihmisiä heidän mielipiteittensä ja periaatteittensa takia: onko tendenssijuttu, valtiollinen kerettiläisoikeus kohotettava »uuden valtakunnan» valtiolaitokseksi. Onko puolue, jota edustamme, ja jonka laillisen olemisen puolesta tässä taistelemme, pantava lain ulkopuolelle vai eikö. Tahdotteko sortaa sitä välttämättömyydellä seuraavine väkivaltaisine vastavaikutuksineen vaiko rauhallista kehitystä vapaudessa.
Tuomitkaa meidät — ja se on yhteiskunnallisen sodan ilmaus.
Julistakaa meidät vapaiksi — ja te selitätte luokkanne puolesta tahtovanne yhteiskunnallisen kysymyksen rauhallista ratkaisua, että te sodan sijaan tahdotte sovintoa.
Tuomio ei tule muuttamaan vakaumustamme. Lähettäkää meidät vuosiksi vankilaan, ja sinä päivänä kun me palaamme, saatte tuomita meidät uudelleen, sillä me olemme silloin aivan yhtä syylliset kuin nytkin.
Kuinka tahansa ratkaisettekin — asiaamme se ei koske. Meidät voitte lähettää vankilaan, ette sosialidemokratiaa. Se on teidän yläpuolellanne, niinkuin se on meidänkin yläpuolellamme.
Vapaiksi julistettuina tai tuomittuina, viemme me tästä salista mukanamme varmuuden siitä, että se päivä ei ole kaukana, jolloin sorrettu kansa on katkova kahleensa. Vapaiksi julistettuina tai tuomittuina on meillä oleva vain yksi tie: velvollisuuden tie; vain yksi lippu: sosialidemokratia, joka on oikeuden ja ihmisyyden lippu.
[1] Tri J. Jacoby oli 1848 vallankumousmiehiä ja säilytti aina demokraattiset ihanteensa, sekä ilmoitti tämän oikeusjutun jälkeen olevansa sosialidemokraatti. Suom. muist.
[2] V. 1886 tuomittiin Chicagossa 7 anarkistista työväentoimitsijaa kuolemaan ja yksi 15 vuoden kuritushuoneeseen muka murhasta — erään rauhallisen mielenosotuksen aikana oli näet hämäräperäisestä lähteestä tullut pommi tappanut yhden poliisin ja oikeudenkäyntimuotoja törkeästi loukaten saatiin valamiehistö langettamaan tuomionsa. Suom. muist.
[3] Krapotkin, venäläinen anarkisti, tuomittiin v. 1883, Lyonissa Ranskassa viideksi vuodeksi vankeuteen. Suom. muist.
[4] Hans Most oli ollut Saksan sos.dem.puolueen jäsen, mutta omaksui anarkistisia käsityksiä ja vaati — Lontoosta käsin! — »jyrkempää toimintaa» Saksassa syytellen puoluejohtoa raukkamaisuudesta. Suom. muist.
[5] Kirjotettu suurimmaksi osaksi tutkintovankilassa, paitsi yleisen syyttäjän lausunnon aiheuttamaa osaa.
[6] Suomennoksessa lukee tässä kohdassa "sirkussali". MIA (JL).
[7] Se oli muuten sangen kunnioitettavan yleisen syyttäjän nimi.
[8] Suomennoksessa lukee tässä kohdassa "törkeänä". MIA (JL).
[9] Pari vangitsemiseni jälkeen nostettua tutkimusta johtuu parista minun poissa-ollessani julaistusta kirjotuksesta, joista toisen, muuten sitä ennen täkäläisessä »Deutsche Allgemeinen Zeitung'issa» julaistu, julkaisemista minä kyllä järjestin.
[10] Aasinkorvainen kuningas Midas, jonka kosketuksesta kaikki muuttui kullaksi, ja joka tämän leivättömän taitonsa takia menehtyi — on hän niin kuin ennuskuva meidän aikamme porvaristosta.
[11] D. oli muinaisen Kreikan kuuluisin puhuja; B. Englannin parhaita puhujia, joka ensin ylisti, sitten solvasi Ranskan vallankumousta.
[12] Jossa 1871 Versaillesin pikaoikeuden tuomitsemat Parisin kommunardit ammuttiin.
[13] Suomennoksesta puuttuu tästä lauseesta verbi; "löytää" on toimituksen lisäämä. MIA (JL).
[14] Tämä näkyi mitä selvimmin Suomen suurlakossa 1905; yleisen äänioikeuden vastustajat vaikenivat silloin ja pysyivät vaiti vuosikausia. Suom. muist.
[15] Preussin ministereitä. Suom. muist.
[16] Habsburgin sukuinen herra, joka yritti Mexikossa näytellä keisaria, mutta menetti siinä pelissä henkensä.
[17] Tuo yl. syyttäjän puheen kohta kuului virallisen lehden mukaan: »Kuviteltakoon kaunis puutarha, jonka edustalla on talo. Ihmisjoukko lähestyy seutua ja joku sanoo sille: 'Tuossa puutarhassa ovat kaikki elämän hyvyydet, mutta pääsyn sinne estää tuo talo. On kaksi keinoa päästä sinne: rauhallinen, mutta siihen ei omistaja anna lupaa, ja väkivallan tie, talon hävitys.' Eikö siinä ole kehotus talon hävittämiseeen, aivan niin kuin syytetyt ovat kehottaneet valtion ja yhteiskunnan hävittämiseen?» Toisen lehden mukaan kuului tuo merkillinen vertaus: »Otan esimerkin jokapäiväisestä elämästä. Talon takana on kaunis puutarha, jossa ovat elämän hyvyydet. Mutta se talo sulkee tien puistoon. Nyt tulee ihmisiä omistajan luo sanomaan: 'Jaota talosi maan tasalle, niin että me pääsemme puutarhaan. Jollet tee sitä, käytämme väkivaltaa!' Sama on syytettyjen tekojen laita. Niissä on alusta loppuun tuntuvaa kiihotus väkivallan käyttöön.»
[18] Suomennoksessa lukee "vihamiesten". MIA (JL).
[19] Berlinin »Kreuzzeitung», jumal'moisuuden pää-lehti, kirjoittaa 4/11 73: »Ensyklopedistien aatteitten tartuttamana jätti hän itse (Ranskan Ludvig XVI) kuninkaallisen valtansa, jonka alta pohja jo niin oli kaivettu, vallankumouksen haltuun jonka tiedetään, kuten aina, alkaneen ylhäältäpäin.» Lehti tarkottaa sitä, että kuningas olisi voinut ja hänen olisi pitänyt välttää tämä vallankumouksen »alkaminen». Tämä osottaa, lievästi sanoen, epätieteellistä naiviutta, joka sanojen »kuten aina» kautta osottaa arvonsa. Mitä »aina» tapahtuu, se ei ole sattuma, päähänpisto, vaan luonnonlaki. Joka tapauksessa otamme varteen »Kreuzzeitungin» myönnytyksen, että »vallankumoukset aina aletaan ylhäältäpäin». Niitä ei vain sieltä »aleta» — ne »tehdään» sieltä päin kokonaan, nahkoineen karvoineen. »Liitteeksi» otetaan »Volkstaatin» kirjoituksen yhteydessä tämä »Kreuzzeitungin» lause tiukemman käsittelyn alaiseksi.
[20] Knut suuri, Tanskan ja Englannin kuningas (kuoli 1035) komensi mainitulla tavoin imartelujaan lausuneet hoviherrat rantaan vuoksen noustessa ja käski meren pysyä alallaan! Meri ei siitä huolinut, vuoksi nousi kastellen hoviherrat, jotka pakenivat henkensä edestä.
[21] Goethe, Saksan suurin runoilija. Humboldt, kuuluisa luonnontutkija. Kansallispyhimyksiä. Suom. muist.
[22] Siihen aikaan käytettiin kommunismi sanaa siinä merkityksessä kuin nyt sosialidemokratia. Suom. muist.
[23] Demagogiksi sanotaan sellaista, joka huonoihin vaistoihin kuten kiihkokansallisuuteen y. m. s, vedoten koettaa kiihottaa kansaa toimintaan tarkotuksensa hyväksi. Suom. muist.
[24] Suomennoksessa lukee tässä kohdassa "Zeidbusche". MIA (JL).