Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

Julkaistu: toukokuussa 1908
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 41, toukokuu 1908. Kolmas vuosikerta 1908, s. 129–158. Työväen kirjapaino, Helsinki 1908.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Edvard Gylling. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.

Sosialistinen aikakauslehti

N:o 41, toukokuu 1908

Stolypinin »rauhan»-ehdot.

Nopeassa tahdissa seuraavat toisiaan valtiolliset tapahtumat. Kesken kiihkeää vaalitaistelua pysähdymme kuuntelemaan ääniä idästä päin. Suomea koskevat välikysymykset ovat olleet duumassa esillä ja Stolypin on selittänyt kantansa. Niin epäselvin sanoin kuin se onkin esitetty, niin selvä se kuitenkin on: Suomen on alistuttava. Mitä tahansa puhunevatkin vasemmistolaiset, niiden joukossa rajantakaiset puoluetoverit siitä, kuinka Suomen vapautta aiotaan tuhoa, koska se on silmätikkuna taantumuksen Venäjälle, miten perustuslaillisesti selittänevätkin kadetit, kuinka Suomen oikeuksia ei voida supistaa ilman jyrkkää perustuslakiriitaa ja valtiokaappausta, lokakuulaiset ovat siunanneet Stolypinin ohjelman ja oikeiston suomisyöjät räyhäävät, että tämä on Suomea kohtaan liian hellävarainen: Sergejevskin »punainen muste», jolla Suomen kysymys on ratkaistava, väikkyy heidän silmissään.

Ja mikä on sitten Stolypinin ohjelma? Se on lyhyesti sanoen: valtakunnanlainsäädäntö, sellainen järjestys suomalaisia velvoittavain määräysten antamisessa, jossa »suvereenilla Venäjällä» on lopullinen päätösvalta yli ja ohi Suomen eduskunnan ja perustuslakien.

Hallitsijan suuren lainmukaisen vallan kautta on venäläinen vaikutus Suomen hallituksen menoon jo nytkin painostava. Pietarissa on nytkin lopullinen ratkaisuvalta eduskunnan hyväksymiinkin lakeihin nähden. Tuskastuttavana esimerkkinä on viime syksynä jo hyväksytyn kieltolain epävarma tila. Muitakin vahvistamattomia lakeja ja »unohtuneita» esitysehdotuksia on siellä. Tämän kaiken vallan luulisi jo tyydyttävän byrokratiaa, etenkin kun ottaa huomioon, kuinka nöyrästi kotimainen virkavalta sen viittauksia tottelee ja kuinka auliisti porvarisryhmät rientävät avaamaan kansamme kukkaron, kun valtakunnanrahastoon apuvaroja vaaditaan.

Mutta ei, se ei vielä riitä. Suomen oikeuksia on supistettava, kansamme itsenäinen valtio-olemus on hävitettävä. Vai mitä muuta merkitsisi Stolypinin luettelo niistä asioista, joiden suhteen Suomen eduskunnan mieltä ehkä kysytään, mutta joissa »Venäjän historialliset, valtakunnalliset oikeudet» astuvat voimaan suomalaisten mielipiteestä välittämättä. Ja näitä asioita ovat sotalaitos miljoonineen, posti, sähkölennätinlaitos, rautatiet, tulli ja venäläisten oikeudet Suomessa, jotka Venäjän pääministeri nimenomaan luetteli. Hänen puheestaan kävi myös selville, että venäläisen poliisin ja santarmiston valtaa Suomessa aiotaan yhä laajentaa. Ja vanhastaan me kyllä tiedämme, että niiden rajain noudattamisessa, jotka erottavat toisistaan suomalaisen ja valtakunnallisen lainsäädäntöjärjestyksen, ei tulla olemaan niin turhan tarkkoja, kun hyvään alkuun on päästy.

Pääministerin puheesta on täällä vedetty johtopäätöksiä, että tämä ohjelma aiotaan panna käytäntöön »laillisesti » s. o. laaditaan laki, joka säätää sen uuden elimen, jossa näitä yhteisiä asioita käsitellään, ja määrää, miten Suomen kansalle ihan »laillisesti» annetaan käskyjä, joihin sen eduskunta ei koskaan olisi suostunut. Paljon mahdollista, että näin käykin, ylistihän Stolypin itsekin »rauhan» siunauksia ja me voimme hyvin ymmärtää, kuinka pyövelille aina täytyy olla mieluisampaa, jos hirtettävä itse sovittaa köyden kaulaansa ja tekee voitavansa helpottaakseen tämän jonkun verran »ikävää» virkaa.

Kysymys on silloin siitä, suostuuko Suomen eduskunta... Ja se riippuu taas vaaleista. Stolypinin oikea käsi Suomen asiassa, prof. Berends, se valtio-oppinut, jolle hän on antanut toimeksi vetää Suomen perustuslaeista mieluisia johtopäätöksiä, selittää, perustuen Danielson-Kalmarin lausunnoihin Tagantsevin komiteassa v. 1905, että stolypiniläinen ohjelma hyvin soveltuu yhteen suomettarelaisten kannan kanssa. Eikä ihmekään. Selittihän D.-K., että suomalaisten on luovuttava joistakin »kansallisista ennakkoluuloista», jätettävä »eristymisensä» ja tutustuttava »aatteellisiin virtauksiin» keisarikunnassa. Lähemmin ei selitetä, mitä kaikkea hra D.-K. tarkoitti näillä »ennakkoluuloilla», joista meidän on luovuttava, mutta riittävää meille, kun tiedämme stolypiniläisten tuon hyväksyvän. »»Aatteista» ei silloin ole kysymystä, vaan kilisevistä kolikoista. Ja »eristymisestä» luopuminen, merkitsee yhteistä kassaa keisarikunnan kanssa. Houkutteleeko?

Siis vain suomettarelaisen ohjelman perustalla voidaan tämä sovinto Stolypinin hallituksen kanssa rakentaa. Mutta tämä ei merkitse sitä, että vain suomettarelaisia otetaan sitä tekemään. Eihän turhaan ole perustuslaillisia kesytetty pari kolme vuotta. Ja me tiedämme sen kantaneen hedelmiä. Itse Mechelin, joka nyt saa lähteä, on niellyt kylliksi laittomuuden kameeleja, jotta hänen matalammat seuralaisensa voivat sitä ohjelmaa avarammin sovelluttaa. Varustautuessaan yhteistyöhön suomettarelaisten kanssa tietävät nämä »lailliset» astuvansa edelleen yhä ilettävämpää taipumisen tietä. Turhaan heitä jotkut »viimeiset mohikaanit», radikaalijuristit varotelevat. Heillä on pelastettavana virkapaikkain ja valtioapujen lihapadat sekä vaikutettava lakiesitysten ja vahvistuskieltojen kautta siihen, ettei pyhän omistusoikeuden ja riistämisen etuuksia vain »haitallisesti»» ryöstetä. Ja sen edun takia kannattaa uhrata joitain periaatteita. »Pariisi on messun arvoinen», sanoi Henrik IV, kun uskoa vaihtoi kuninkaaksi päästäkseen.

Suomen köyhälistö seuraa tarkkuudella tätä teerenpeliä. Se aikoo vaaleissa osottaa, että sillä ei ole halua pitää »ennakkoluuloina» Suomen vähäisistä itsemääräämisoikeuksista ainoatakaan. Se ei aio luopua »eristymisestä», joka edes jossain määrin pitää rajaa Suomen ja Venäjän valtiorahastojen välillä, eikä se himoitse lähempää tuttavuutta niiden »aatteellisten» virtausten kanssa, joiden edustajana on Venäjän nykyinen pääministeri. Suomen sosialidemokratia menee vaaleihin jyrkkien yhteiskunnallisten uudistusten ja kansain itsemääräämisoikeuden, valtiollisen kansanvallan lipulla. Muuta ei ole, joka voittoon johtaa. Vaikkakin taistelujen kautta. Niitä ei voi peräytyen ja paeten välttää.

Takaisin sisällysluetteloon

Maatalouskysymyksestä Venäjällä.

Huomiotta ei saa jäädä eräs pieni, halpa kirjanen, mikä hiljattain Työväen Sanomalehti O.-Y:n kustannuksella on ilmestynyt. Kirjasen nimi on »Venäjän maatalouskysymyksestä», sivuja siinä on 24 ja hintana 25 penniä.

Meillä on näinä viimeisinä vuosina niin kiivaasti oteltu porvarillisten kanssa maatalousohjelmamme ja vaatimustemme käytännöllisistä puolista, pidetty vaan aivan tuota lähintä päämäärää silmällä, että periaatteellinen puoli, joka sosialidemokrateille kumminkin on tärkein, jää aivan lapsipuolen asemaan. Yllämainitun kirjasen tekijä, kotimaansa sosialidemokratien kesken hyvinkin tunnettu, professori Roshkow, on sensijaan antanut tässä pikkuteoksessaan tarpeellista valaistusta myöskin kysymyksen periaatteelliselle puolelle.

Seuraamme kirjasta selostaessamme samaa järjestystä kuin tekijäkin. — Ensin terottaa hän sitä, että yhteiskunnallisia kysymyksiä ratkaistaessa ei saa yksipuolisesti suinkaan kiintyä vaan teorioihin, vaan tulee sosialidemokratisen politiikan samalla ottaa huomioonsa myös kysymysten käytännöllinen puoli. Kumpaakaan näistä eri puolista ei saa laiminlyödä. Meillä Suomessa on, kuten jo mainitsin, tämä periaatteellinen puoli lyöty aivan liian suuressa määrin laimin, venäläiset veljemme ovat sensijaan osottaneet olevansa vankkoja teorian miehiä.

Tärkein Venäjän yhteiskunnallisista kysymyksistä on maatalouskysymys, eli kysymys maan hankinnasta talonpoikaisväestölle. Talonpojilla tarkottaa tekijä henkilöitä, jotka viljelevät maata ilman palkkatyöväen apua. Näitä on Venäjällä lähes 80 miljoonaa, eli 64 % koko asukasluvusta. Tämän joukon muodostaa työtätekevä talonpoikaisväestö, jota ei siis tule sekottaa talonpoikaisporvaristoon, joka on hiukan edellistä varakkaampaa, eikä myöskään talonpoikaisköyhälistöön, joka kokonaan on maasta erotettu.

Yleisesti tunnettu ja tunnustettu tosiasia on, että talonpoikaisväestö köyhtyy. Maa-ala, mikä talonpojan hallussa keskimäärin on, vähenee vuosi vuodelta. 60 luvulla joutui heidän käsiinsä 111,728,000 ha (oikeastaan desjatinaa, joka on likipitäen sama kuin ha, hiukan isompi) maata, mutta sen jälkeen on talonpoikaisväestön luku tullut kahdenkertaiseksi, mutta työtätekevän talonpoikaisväestön osalle tullut maan lisäys tekee ainoastaan 3 miljoonaa ha. Tästä on luonnollisesti ollut seurauksena se, että talonpoikain on täytynyt ruveta yhä enemmän ja enemmän vuokraamaan maita. Vuosittain meneekin yksin vuokramaksuihin Venäjän työtätekevältä talonpoikaisväestöltä yli 800 miljoonaa markkaa. Vuokramaksuja valitetaan yli koko Venäjän hirveän rasittaviksi, vaikkakaan ne eivät nouse kuin tuskin kolmanteen tai neljänteen osaan Suomen torpparien veroista, ja suuruudeltaan ovat keskimäärin noin 9 markkaa ha.

Kaikki, jotka ovat Venäjän maatalouskysymykseen huomiotaan luoneet, ovat kyllä siitä yksimielisiä, että työtätekevä talonpoikaisväestö siellä köyhtymistään köyhtyy, mutta yleinen, sosialistien keskuudessa maatalouskysymykseen nähden jo kauvan vireillä ollut riita on synnyttänyt venäläistenkin puoluetoverien joukkoon erimielisyyttä siitä, mikä ohjelma ja menettelytapa olisi paras saattamaan maan tämmöisestä asiaintilasta väljemmille vesille.

Kuten tiedämme, katseli Marx maataloutta jotakuinkin samoilla silmillä kuin teollisuuttakin. Hän oli sitä mieltä, että yhä kohoava teknillinen edistys niinhyvin teollisuuden kuin maataloudenkin alalla, yhä kasvava tuotannon ja omaisuuden sekä kaiken taloudellisen vallan keskittyminen kapitalistien ja kapitalistiryhmien käsiin vaikuttaa, että yhä suuremmat joukot ennen itsenäisiä palkkateollisuudenharjoittajia ja pikkutilallisia menettävät tuotantovälikappaleensa ja joutuvat milloin palkkatyöläisinä, milloin palkattuina apulaisina, milloin velkataakan alaisiksi sortuneina joko suorastaan tai välillisesti kapitalisteista riippuviksi. Köyhälistön joukko kasvaa yhdessä yhteiskunnallisen varallisuuden paisumisen kanssa. Tuotanto keskittyy, pääoma kasaantuu.

Tätä tuotannon keskittymisen selittämistä vastustamaan nousivat n. s. revisionistit, jotka maanviljelykseen nähden päinvastoin olivat sitä mieltä, että juuri keskikokosilla ja pienviljelyksillä ovat suurimmat kehittymismahdollisuudet.

On kyllä totta, myöntää professori Roshkowkin, joka muuten näitä maltillisempia revisionisti-sosialidemokrateja ei erittäin suosiollisin silmin katsele, että ei maanviljelyksen eikä yleensä maataloudellisen tuotannon alalla nykyään kaikkialla tapahdu keskittymistä eikä pääomain kasaantumista. Mutta ei suinkaan yksin tämän perustuksella saa mennä väittämään revisionistista suuntaa oikeaksi.

Pääsyynä siihen — jatkaa kirjasen tekijä — että keskittymistä ja pääomien kasaantumista ei maatalouden alalla nykyään tapahdu, on se jo kymmeniä vuosia vallinnut liikepula, minkä aiheutti amerikalainen, etelä-afrikalainen, intialainen ja austraalialainen viljakilpailu Europan kanssa yleisillä viljamarkkinoilla. Näissä maissa ei maa nimittäin maksanut mitään, kun se sen sijaan Europassa oli jo aivan huimaaviin hintoihin noussut. Jos Europassa tahtoi viljaa ruveta tuottamaan, täytyi ensin sijoittaa suuri joukko pääomaa maahan, jota ja vielä mitä parasta lajia edellämainituissa maissa oli tarjona joko aivan ilmaseksi tai pilkkahinnasta suunnattoman suuret määrät. Kun viljanhinnat täten Europassa alenivat, oli siitä luonnollisena seurauksena seisahdus maataloudellisen tuotannon kehityksessä, sillä pääomiahan virtaa aina nopeammin siihen taloudellisen tuotannon haaraan, jossa se voi saada suuremman koron. Teollisuudessa sai pääoma, etenkin tämän maatalouteen vaikuttaneen liikepulan jälkeen, suuremman koron, kuin maanviljelyksessä.

Mutta — väittää kirjoittaja — vaikka jättäsimme tämänkin seikan kokonaan huomioonottamatta, vaikka tunnustettavaa on, että se suuresti on maatalouden kehitykseen vaikuttanut — niin kehitys täällä kulkee sittekin keskittymiseen ja pääomien kasaantumiseen.

Irlannin maatalousolot, joihin revisionstit niin mielellään viittaavat, eivät kehittyneet suuromistukseen ja siitä huolimatta pikkuviljelykseen vuokrauksen muodossa Irlannin, vaan Englannin taloudellisten ehtojen pakottamina ja toiseksi oli Irlannissa maaperä kasvukyvyltään sangen heikkoperäistä. Ja vaikka ei Irlannissa olekaan havaittavissa tuotannon keskittymistä, näkyy siellä kuitenkin selvä tuotannon kapitaliseeraantuminen. Vielä selvemmin on tämä jälkimmäinen huomattavissa Ranskassa, Saksassa ja myöskin tuossa suhteellisesti takapajulla olevassa Maaliassa. Pohjois- ja Koillis-Saksassa kehittyy suurmaataloudellinen tuotanto ja Belgiassa vuodesta 1880 lähtien huomataan ei ainoastaan kapitaliseeraantumista, vaan myöskin keskittymistä maataloudellisen tuotannon alalla.

Selvimmin näkyy keskittyminen kumminkin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa. Roshkow luo siitä sangen lukuisia esimerkkejä.

Sitte siirtyy hän jälleen Venäjän oloihin, tarkastamaan millä kehitysasteella Venäjän maataloudellinen tuotanto nykyään on, ja on se hänen mukaansa samalla asteella kuin teollisuus oli silloin, kuin pääomat alkoivat kasaantua. Ominaista tälle aikakaudelle on ensiksikin alkava kapitaliseeraantuminen, osaksi myöskin tuotannon keskittyminen ja toiseksi se, että tavataan vielä jäännöksiä entisestä maaorjuustaloudesta.

Kapitaliseeraantumisen huomaa Venäjällä lisääntyvän, kun katselee miten maanviljelyskoneitten käyttö yhä kasvaa, keskittymistä todistaa taas se, että niiden viljelysten luku, joilla elätetään yksi hevonen, säännöllisesti vähenee, kun sen sijaan niiden viljelysten luku, joilla elätetään 5–6 hevosta, säännöllisesti kasvaa. Vuoroviljelys heinänviljelyksineen tulee sen ohella kaikilla viljelyksillä yhä yleisemmin käytäntöön.

Rasittavin talonpojille ja Venäjän maanviljelystä kenties enimmän ehkäsevä on ensiksikin se, että talonpoikain hallussa oleva maa-ala on liian pieni, toiseksi taas se, että talonpoikain viljelysmaat ovat niin epäedullisesti sijoitetut. Keskellä heidän viljelyksiään on nimittäin kaikenlaisia maasuikaleita, jotka kuuluvat aatelisille, vaikkakin nämät maasuikaleet ovat talonpoikain viljelyksille aivan välttämättömät. Näillä heidän maittensa väliin heitetyillä kappaleilla on usein karjanjuottopaikkoja, tie kulkee usein niiden yli, talonpojat niitä tarvitsevat laidunmaikseen j. n. e. Voidakseen maitaan viljellä, täytyy heidän hinnalla millä tahansa saada yhdistettyä nämä maakappaleet omain viljelystensä piiriin. Rahaa heillä ei ole, millä näitä ostaisivat ja niin ollen täytyy heidän niitä vuokrata aatelisilta, joille ne kuuluvat, ja nämä tietysti taas puolestaan osaavat kiskoa kohtuuttomia vuokramaksuja talonpojilta näitten maakappaleitten käyttämisestä.

Tehdessään selvää niistä eri suunnista ja ohjelmista, joiden avulla Venäjän maatalouskysymys tahdotaan ratkaista, ottaa Roshkow ensiksi käsiteltäväkseen n. s. maareformiliikkeen, jonka tarkotuksena on verottamalla ottaa ainoastaan maa valtion haltuun, jolloin muka kaikki kurjuus loppuu ja muu sosialismi tulee tarpeettomaksi. Venäjällä kutsutaan tätä maareformiliikettä nationalisationiksi eli maan kansallistuttamiseksi. Kuuluisin tämän liikkeen edustajista on amerikalainen Henry Georges, meillä sitä edustaa Arvid Järnefelt.

Nämät maan kansallistuttajat perustavat väitteensä ensiksikin siihen, että kapitalismi kehittyy maataloudessa ainakin paljoa hitaammin kuin teollisuudessa ja toiseksi, että maatalouden keskittyessä ja kapitaliseeraantuessa eivät maatyöläiset voi niin hyvillä edellytyksillä järjestyä kuin teollisuudessa. Kokonaan jättää kirjottaja huomioonottamatta sen väitteen, että itse maakorko olisi epäoikeutettua, sillä hänen mielestään tuommoiset siveysopilliset haihattelut eivät riitä uuden yhteiskunnan perusteiksi.

On kyllä totta, että keskittyminen ja kapitaliseeraantuminen tapahtuvat nopeammin teollisuuden alalla nykyään, kuin maatalouden alalla, mutta yhteiskunnalliset kehitysjaksot eivät suinkaan samalla tavalla kehity, tuuma tuumalta komennon mukaan kuten sotamiehet. Se kumminkin on aivan epäämätöntä, että kapitaliseeraantumista kaikkialla tapahtuu. Eikä työläisten järjestyminen siitä suinkaan suuressa määrin häiriydy, että esimerkiksi suurempi viljelystila jaetaan useampaan eri viljelysyksikköön, sillä viljelysyksiköt ovat suuren, yhdistetyn kokonaisuuden osia, jonka taloudellisen kokonaisuuden eri osat ovat elimillisessä yhteydessä toistensa kanssa ja joissa kussakin työskentelee ryhmä työläisiä. Ei suinkaan se seikka estä tehtaissa luokkatunteen syntymistä, että siellä on olemassa eri ammattikuntia.

Erittäin huomattava periaatteelliselta kannalta on se kohta, jossa tekijä vastustaa tämän maakoron poistamista suorastaan kekitykselle vahingollisena. Maakoron poistaminen olisi tuskin silloinkaan hyödyllinen — sanoo hän — jolloin maanomistaja itse ei hoida viljelystä, vaan loiseläimen tavoin ainoastaan vuokramaksun muodossa saa tämän koron, antaen vuokralle maan ilman irtaimistoa, ottaen vuokramaksun päivätöissä. Ainakin siellä, missä maanomistaja on samalla yksi viljelyksen hoitajia, tulee maakoron poistaminen selvästikin viivyttämään maanviljelyksen kapitaliseeraantumista ja keskittymistä, mitkä ovat tulevaisuuden yhteiskunnan lähestymiselle välttämättömiä. Mehän nimittäin tiedämme, että nykyisten ehtojen vallitessa maataloudellisten markkinain alalla maanviljelysyritysten aiheuttama voitto on pienempi kuin teollisuusyritysten; tätä yritystä pienentää juuri maakorko, eikä köyhälistön etujen mukaista suinkaan ole hävittää tämän erotuksen pienentäjää ja aiheuttaa siten keinotekoisia esteitä kapitalistiselle kehitykselle, esteitä, jotka vaan hidastuttavat kehitystä ja kumminkin tulevat aikanaan poistettaviksi.

Maareformin toimeenpaneminen, s. o. maan kansallistuttaminen ei kuitenkaan merkitse ainoastaan maakoron poistamista, vaan myöskin sitä, että vapaasti kiertävästä pääomasta katoaa sangen huomattava osa. Mitä se merkitsee, jos esim. Venäjällä markkinoilla kiertävän pääoman joukosta otetaan pois 400 miljoonaa hehtaaria? Se merkitsee sitä, että vähintään 50 tuhatta miljoonaa markkaa estetään Venäjällä tulemasta sijoitetuksi maahan. Kapitalistisessa yhteiskunnassa, joka perustuu kaikkien arvojen vapaaseen vaihtoon, tämä ei olisi mahdollista, tai voisi tuskin tulla kysymykseen edes lyhyeksi ajaksi, mutta pysyväisenä, pitkäaikaisena järjestelynä olisi maan kansallistuttaminen sula järjettömyys.

Lisäksi tulee vielä ottaa huomioon se, että nykynen porvarillinen yhteiskunta on riistämiseen perustuva yhteiskunta ja porvarillinen valtio on luokkaherruuden järjestelmä. Näin ollen tulee porvarillinen valtio aina riistämään kansallistutettua maata porvariston hyväksi ja seurauksena on talonpoikaisväestölle ja köyhälistölle vielä nykyistä katkerampi osa.

Vielä polemiseeraa kirjoittaja paria muuta tämänsukuista paikkaussuunnitelmaa vastaan sekä selittää lopuksi marxilaiselta kannalta lähempiä tehtäviä maatalouskysymyksen suhteen. Kapitalistisen yhteiskunnan kehitys viittaa siihen, että köyhälistö joutuu yhä enemmän maattomaksi, se on välttämätön ilmiö maan taloudellisessa elämässä, joka menee kapitalistisen kehityksen tietä. Meidän ei suinkaan kannata ruveta haaveilemaan tuon luonnonlain pakosta johtuvan ilmiön poistamisesta, vaan tulee meidän koettaa saada sen seuraukset kansalle niin tuskattomiksi kuin suinkin. Juuri tämä on marxilaisen ohjelman ydin maatalouteen nähden.

Ja Venäjään nähden, selittää kirjottaja, on ennen kaikkea tärkeätä se, että talonpojille toimitetaan lisää maata, suurennetaan heidän viljelysalueitaan. Köyhälistölle on tämä sentähden tärkeätä, että sen kautta talonpoikaisväestön ostokyky suurenee ja kotimaiset teolliset tuotteet saadaan paremmin myydyiksi kotimaisilla markkinoilla, maatyöntekijöille on tämä taas sentähden tärkeä, että siten kohoaa työpalkka ja että se estää osaltaan kuihduttavan vuokrajärjestelmän leviämisen. Ja tulee ottaa huomioon, että tämä ankara marxilainen puolustaa nimenomaan maata annettavaksi talonpojille täydellisellä omistusoikeudella. Vielä niinkin pitkälle menee prof. Roshkow, että se meikäläisten sosialidemokratien mielestä mahtaa jo olla sula kauhistus, hän nimittäin vaatii pyrkimystä siihen, että kapitalistisen vaihdon ja vaikutusten alaiseksi joutuu myöskin se maaomaisuus, joka nyt ei ole vapaa, jota ei voi myydä. Ja tähän luokkaan kuuluviksi luettelee hän luostarien maat, kirkon, hallitsijasuvun, suuriruhtinaitten maat ja ainakin ne osat valtion maista, jotka ovat viljelyskelposet. — Meidän mielestämme taas olisi Suomessa pantava valtion maitten suhteen pääpaino ei suinkaan tuohon omistuspuoleen, vaan siihen miten ne saadaan viljellyiksi ja sen kautta tuloa tuottaviksi. Niillä viljelijöillä, jotka valtion maille uutisasukkaiksi asettuvat, tulisi luonnollisesti olla verrattain vapaa siirto-oikeus, ja täten saataisiin paraiten valtion hallussa olevat suunnattomat maa-alat kapitalistisen vaihdon alaiseksi. Sillä vielä tärkeämpi kuin kenties omistussuhteiden järjestäminen yksinomaan vaihtoa silmällä pitäen, on valtion maitten suhteen tuotannon lisääntyminen ja yleensä sen tuotantomuodon kehittäminen kapitalistisessa yhteiskunnassa, jolla kulloinkin on enimmän kehittymismahdollisuutta. Tiedysti tämän ohella tulee joka kerta myöskin käydä voimakkaalla kädellä kiinni omistussuhteiden järjestelyyn, missä vaan köyhälistön etu sitä suinkin vaatii.

Sulo Wuolijoki.

Takaisin sisällysluetteloon

Osuustoiminta köyhälistön palveluksessa.

Yhteistoiminnallisia laitoksia ja kansanliikkeitä on ollut olemassa jo vanhalta ajalta saakka. Mutta vasta 19:nnellä vuosisadalla on vähäväkisten taloudellinen yhteistoiminta vapaan osuustoiminnan muodossa saavuttanut huomattavan aseman sosialisessa elämässä. Osuustoiminta on jo voimakas tekijä useilla talouden aloilla. Se palvelee maanviljelijää osuusmeijerien, osuuskassojen, koneosuuskuntien, viljanmyyntiosuuskuntien y. m. muodossa, sillä on koetettu tukea suurkapitalismin jalkoihin sortuvaa teollista pientuottajaluokkaa yhteisen raaka-aineitten ostamisen ja liikeluoton hankkimisen avulla, ja sitä on vähäväkisten suuri armeija, etenkin palkkatyöväki ryhtynyt käyttämään saadakseen halvemmalla elin- ja taloustarpeensa. Sitä on sovellutettu jo sangen moniin muotoihin, niin tuotannon kuin kulutuksenkin alalla, ja sen mahdollisuus taipua mitä erilaisimpien tarkoitusten palvelukseen näkyy vielä olevan hyvin laaja.

Ei ole ihmeellistä, että osuustoiminnan suuri muodostumisvoima ja nopea laajeneminen ovat useissa yhteiskuntapolitikoissa synnyttäneet korkealle lentäviä toiveita. Jopa uusaikaisen osuusliikkeen alkuaikoina, lähes sata vuotta sitten, sen ensimäiset julistajat, utopistiset sosialistit ja yhteiskuntareformatorit haaveksivat siitä syntyvän yhteiskunnallisen yleislääkkeen. Fourier luuli falanstereillaan muutettavan koko surkean maailman suureksi onnelaksi, Owen, kulutusosuustoiminnan isä, julisti yhteiskunnan kooperativisen järjestämisen evankeliumia: kaikkialla piti perustaa kulutusyhdistyksiä ja näitten kautta hankittu pääoma tuli lopuksi käyttää työläisten itsenäisen tuotannon hyväksi. Lukuisat sosialisti- ja kommunistisiirtolat etenkin Amerikassa ja Europan osuustoiminnalliset tuontantolaitokset ovat todistaneet samaa uskoa osuustoiminnan mullistavaan vaikutukseen.

Tämänlaisten yritysten joko täydellinen epäonnistuminen tai vähäinen menestys eivät kuitenkaan ole hävittäneet rajatonta osuustoimintauskoa nykyisenkään polven keskuudessa. Sekä sosialisteissa että porvarillisissa löytyy haaveksijoita, jotka uskovat osuustoiminnan tulevan valtaamaan koko yhteiskunnan. Suomessakin on on niitä: Kurikka ihannesiirtoloineen ja Tanner kulutusrenkaineen. Ranskalaisen taloustieteilijän Giden, osuustoimintauskon tieteellisen esittäjän oppilaita löytyy meillä myöskin. Ja huolimatta näiden muuten tosioloisemmasta käsityksestä osuustoiminnasta, menevät he kuitenkin uskossaan sen vaikutuksista kaikkein pisimmälle.

Gide lausuu, että kulutusosuustoiminnan kaukaisempi tulos tulee olemaan taloudellisen järjestyksen täydellinen muuttaminen pääasiallisesti seuraaviin suuntiin:

1:o) Kauppiaat ja yleensä välikädet lakkaavat vähitellen olemasta.

2:o) Yksityisten yritysten ja osakeyhtiöitten, voittojen ja osinkojen merkitys rajottuu yhä enemmän siinä määrässä kuin kulutusyhdistykset ryhtyvät itse tuottamaan tarpeensa.

3:o) Suuret omaisuudet tulevat yhä harvinaisemmiksi, koska niitten lähteet vähitellen kuivuvat, kun sitävastoin pienet monistuvat niitten säästöjen kautta, jotka osuustoiminta tekee mahdollisiksi.

4:o) Tuotannon ja kulutuksen välillä syntyy tasapaino, kriisit ja työnseisautukset lakkaavat, kun yhdistyneet kuluttajat tuottavat ainoastaan suhteessa tarpeisiinsa.

Gide on myös esittänyt sen rohkean ajatuksen, että osuustoiminta, vallotettuaan ensin kaupan, tulee ottamaan haltuunsa myös teollisuuden, tukkuosuuskaupat ryhtyvät näet itse tuottamaan tarpeensa; ja lopuksi antautuvat ne maata viljelemään, siten tulee maanviljelyskin osuustoiminnallisten järjestöjen haltuun. Sitä tietä saadaan yhteiskunnallinen kysymys ratkaistuksi. Näissä suuremmoisissa kuvitteluissa on kuitenkin paljon tinkimisen varaa.

Katsokaamme ensin mitä osuustoiminta varmasti voi saada aikaan. Pidämme silmällä osuustoiminnan nähtävästi tärkeintä, kaikille kuluttajille avointa muotoa: osto-osuuskuntaliikettä, jolla näyttää olevan suurimmat edistymisen mahdollisuudet. Osto-osuuskunnilla, joita tavallisesti nimitetään osuuskaupoiksi, on useita taloudellisesti hyödyllisiä vaikutuksia. Jos myynti tapahdu ostohintoihin, saavat jäsenet tarpeensa halvemmalla, tahi jos myydään tavallisiin päivänhintoihin, kuten meikäläisissä osuuskaupoissa, säästävät ostajat tarvitsematta kieltäytyä mistään. Vuoden lopussa saa kukin ostaja ostojensa mukaisen voiton. Työläisperhe voi siten, hankkimalla tarpeensa hyvin hoidetusta osuuskaupasta, hyötyä useita kymmeniä markkoja vuoden mittaan.

Osuuskauppa ei tuota ainoastaan ostajilleen säästöä. Siitä on välillisesti hyötyä koko paikkakunnan kuluttajille, sillä yksityiskauppiaat ovat pakotetut alentamaan tavarain hintoja voidakseen kilpailla osuuskaupan kanssa ja yrittäessään saada sitä kumoon. Täten vaikuttavat osuuskaupat kauppiaitten liikevoiton alenemista. Miten suuria summia siten pelastetaan yksityisiltä kapitalisteilta koko kansalle on mahdotonta sanoa, mutta paljon ne varmaan tekevät.

Osuuskauppojen muita taloudellisia etuja on hyvän, väärentämättömän tavaran hankkiminen, taloudelle mitä turmiollisimman kulutusluoton eli velkakaupan vähittäinen poistaminen, osuuskauppoihin yhdistettyjen säästökassojen avulla aikaansaatu voitto-osuuksien automaattinen säästöönpano y. m.

Kulutusosuuskunnilla on myös siveellisesti ja sivistyksellisesti kohottava merkitys. Tämän puolen osuuskuntien vaikutuksesta asettavatkin monet osuustoimintamiehet etusijaan. Osuuskuntien tehtävä onkin pyrkiä poistamaan ilmoitushumpuukia ja liikepetoksia kaikissa muodoissaan, yleensä sitä, mitä nykyään sanotaan »kauppahengeksi» huonossa merkityksessä. Niiden tulee valaa rehellisyyttä liike-elämään, kohottaa liikemoraalia. Ja jäseniinsäkin osuuskunta vaikuttaa siveellisessä suhteessa nostavasti. Jo yksin osuuskunnan perustaminen ja menestyminen vaativat jäseniltä yksimielisyyttä, riidanhalun ja epäluulon karkottamista ja aatteellista innostusta, jopa uhrautumistakin.

Osuuskunta voi taas kohottaa jäsentensä sivistyskantaa toimeenpanemalla luentoja ja muita sivistys- ja virkistystilaisuuksia. Se voi auttaa muitakin yleishyödyllisiä pyrinnöitä luovuttamalla niiden hyväksi osan vuosivoitostaan.

Osuuskauppaliike on alkujaan ja useimmissa tapauksissa nykyäänkin kasvanut työväenliikkeen helmasta. Jäijestynyt köyhälistö on sen innokkain kannattaja, ja juuri köyhälistölle on siitä suurin hyöty. Osuuskauppaliike eksyy sentähden harhapoluille, jollei se aina muista olevansa osa vähäväkisten suuresta yhteiskunnallisesta pyrkimyksestä paremman ja tasa-arvoisemman aineellisen tilan luomiseksi. Silti ei ole tarpeellista vaatia, että osuuskauppaliike omistaa sosialistisen puoluevärin, kuten monet osuuskaupat esim. Belgiassa ja Ranskassa ovat tehneet, sillä määrätty puoluekanta hajottaa ja heikentää liikettä, jonka ensimäinen menestymisen ehto on aatteen kannattajien yksimielinen yhtyminen. Mutta työväenliikkeellä on kuitenkin oikeus vaatia, että osuuskaupat sosialististen jäsentensä toimesta luovuttavat yleishyödyllisiin tarkoituksiin käyttämästänsä voittosummasta osan valtiollisen tai ammattikunnallisen työväenliikkeen hyväksi. Suomessa ovat osuuskaupat hyvin vähän muistaneet tätä velvollisuuttaan, ne summat, joita työväenliike on saanut osuuskaupoilta, ovat ihmeteltävän harvat ja pienet. Ja kuitenkin uneksittiin meikäläisissä sosialistisissa piireissä osuusliikkeen alkuaikoina siitä saatavan hyvä lypsylehmä puolueelle!

Osuustoiminnasta työväenliikkeelle koituva hyöty ei sentään rajotu aineellisten apuvarojen antamiseen. Se tuottaa höyhälistön taistelulle henkisiäkin apuvaroja. Osottaessaan yhteenliittymisen hyötyä kulutuksessa se ensiksikin johtaa työläisiä etsimään yhteistoiminnan etuja muillakin aloilla, ja se opettaa, vaatiessaan ja kehittäessään vähäväkisissä yksimielisyyttä ja yhteistuntoa, ymmärtämään samojen hyveitten merkityksen muussakin yhteistoiminnassa. Osuuskunnalleen työskentely kehittää työväkeä ymmärtämään taloudellistä elämää, perehdyttää sitä kapitalistisen järjestelmän sokkeloisiin laitoksiin ja siten kouluuttaa sitä kykenevämmäksi ajamaan asiaansa.

Osuuskunnista voi työväenliikkeelle vielä olla se hyöty, että, kuten Saksan sosialidemokratia puoluepäivillä Berlinissä 1892 arveli, ne voivat tehdä sellaisten toverien toimeentulon sosialisesti mahdolliseksi, jotka ovat valtiollisessa tai ammattiyhdistystaistelussa joutuneet sortavien toimenpiteitten alaisiksi, tai helpottaa agitatsionia ja vapauttaa se kaikista vastustajien ulkonaisista vaikutuksista. Lisäksi voivat osuuskunnat, etupäässä tukkuosuuskunnat, kohottaa työväen elinehtoja siten, että tavaroita ostaessaan pitävät silmällä, missä liikkeissä työväen olot ovat parhaat ja koettavat suosia sellaisia liikkeitä ja omissa tuotantoyrityksissään järjestävät työväen olot mahdollisimman hyviksi.

Nämä ovat ne pääedut, joita osuuskauppaliike näkyy hyvinkin suuressa mitassa voivan hankkia. Kun mennään niiden yli joudutaan utopioiden maailmaan, eksytään kuvittelemaan mahdottomuuksia. Osuustoiminnallakin on rajansa, se ei ole mikään yhteiskunnallisten haavojen yleislääke, se on vain yksi haara yhteiskunnallisesta liikkeestä olojen muuttamiseksi uudenaikaisen kehityksen ja oikeustajunnan vaatimalle kannalle. Työväen taistelun neljästä päämuodosta, valtiollisesta, kunnallisesta, ammattiyhdistyksellisestä ja osuuskunnallisesta, näyttää osuuskunnallinen, ainakin mikäli nykyään saattaa arvostella, vähimmin tuloksia tuottavalta. Silti, se on heti riennettävä lisäämään, osuustoiminta on erinomaisen tärkeä ase köyhälistön vapauttamiseksi, ja sen merkitys on yhä kasvamassa. Työväenliikkeellä on täysi syy edistää sitä mitä tehokkaimmin.

Mutta, kuten sanottu, osuustoiminnallisten utopistien uskoa ei kriitillinen sosialidemokratia voi lähteä omaksumaan. Niin aikasemmin mainittujen utopististen sosialistien ja porvarillisten osuustoimintamiesten kuin useitten sosialidemokratistenkin osuustoiminta-intoilijain kanta on mahdoton tieteelliselle sosialidemokratialle. Voipa panna kysymykseenkin, onko sosialidemokratisen puolueen katsottava täysin sosialidemokratisiksi sellaisia jäseniään, jotka luulevat osuutoiminnalla kukistettavan kapitalismin. Niitäkin on. M. m. sveitsiläinen Gschwind on esittänyt, että osuuskuntalain ei ole ainoastaan opisto, jossa kasvatetaan miehet, naiset ja lapsetkin sosialistisesti ajattelemaan, vaan myöskin keino, jonka avulla sosialistinen yhteiskunta rakennetaan alhaalta ylöspäin. Osto-osuuskunta, osuuskauppa on organisatsioni, joka muka voi kukistaa pääoman vallan, syrjäyttää työväen riistämisen. »Niin pian kun työtätekevän rahvaan kulutus, konsumtsioni on järjestetty, on kapitalismin viimeinen hetki lyönyt. Omaisuuden anastaminen anastajilta, niinkuin Marx sanoi, alkaa.»

Ne, jotka näin uskovat, eivät näe niitä rajoja, joitten sisäpuolella osuuskauppaliike vaan voi liikkua. Viittaamme tässä ainoastaan lyhyesti muutamiin sellaisiin rajoituksiin. Osuuskauppatoiminnan alue voi käsittää vain määrätyt väestöryhmät ja määrätynluontoiset tavaralajit. Niinkin innokas osuustoiminnan ihailija kuin englantilainen sosialisti, rouva Sidney Webb puhuu kuuluisassa kirjassaan »Britannian osuustoimintaliike» niistä kansankerroksista, jotka pysyttelevät osuustoiminnan ulkopuolella. Niitä on kahta lajia: työväestön alimmat kerrokset ja yläluokka. »Ihmiset, jotka elävät jotakuta määrättyä elantotapaa huonommin tai aivan erillään muista», kirjoittaa rouva Webb sattuvasti, »väestöt, jotka yhtenään muuttavat asuinpaikkaansa ja vaihtavat työtänsä, ovat kykenemättömiä vapaaehtoiseen liittoutumiseen, olipa sitten kuluttajina tai valmistajina.» Toiseksi pelottaa yläluokkaisia yhtymästä osuuskuntiin näitten kansanvaltainen jopa usein köyhälistöläinen henki.

Toisaalta osuustoiminta ei voi ulottua käsittämään kaikkia tavaralajeja. Herkner huomauttaa, että osto-osuuskunta voipi huojentaa ainoastaan sen osan työväen tarveaineista, jonka puolesta työmies olisi vähittäiskauppiaasta riippuvainen, ellei osto-osuuskunta tulisi väliin.

Siis vain tavalliset kulutustavarat joutuvat osuuskunnan piiriin. Mutta työmies tarvitsee muutakin, tarvitsee asunnon, vettä, kuljetuskeinoja y. m. s. Sitäpaitsi tarvitaan tuotantoa varten paljon sellaisia valmisteita, joitten alalle osuustoiminta ei ylety, vaikkapa ajateltaisiin osuuskuntien joskus omissa tuotantolaitoksissaan voivan valmistaa kaikki tarvitsemansa tavarat, joka sentään sekin näyttää mahdottomalta.

Paljon vaikeampaa onkin osuuskuntien kautta sosialiseerata tuotantoa kuin kulutusta. Suurkapitalistiset laitokset korkeammalla taidolla, suuremmalla yritteliäisyydellä, halvemmilla työvoimilla y. m. voivat laskea kauppaan huokeahintaisempia tavaroita, ja kapitalistiset renkaat ja trustit voivat tehdä osuuskuntien tuotantoyrityksille monellaisia vaikeuksia. Lisäksi näyttää siltä, että, ennenkuin osuuskunnat ennättäisivät hallitsemaan suurinta osaa tuotantoa on teollisuus jo niin kehittynyt ja monopoliseerattu ja sosialismin voima niin suuri, että on helpompi ja yksinkertaisempi keino tuotannon sosialiseeraamiseksi siirtää teollisuushaaroja valtion tai kuntien omaisuudeksi. Sentähden olisikin työväenpyrinnöille edullisempaa, että työväen voimia ei tuhlattaisi osuustoiminnan tuotantoliikkeen unelmien palvelukseen, vaan käytettäisiin niitä mieluimmin valtiollisen sosialidemokratian edistämiseksi.

Osuustoiminnalla yksin ei voida ratkaista aikamme yhteiskunnallista kysymystä. Osuuskuntalaitos on köyhälistön voimakas auttaja ja kypsyttäjä sosialistista talousmuotoa varten, ja se itsekin suoranaisesti laajentaa sosialistisiin periaatteisiin perustuvia yhteikunnallisia järjestöjä ja laitoksia, mutta yksinomainen tai päätie uuteen järjestelmään pyrittäessä se ei voi olla.

Timo Korpimaa.

Takaisin sisällysluetteloon

Hiukan lampuotitilojen, torppien ja mäkitupa-alueitten vuokramaksuista.

(Jatk.)

Vihannista käsittää tilasto 211 vuokramiestä. Kaikkiaan oli pitäjässä v. 1901 ruokakuntia, jotka viljelivät vuokramaata, 224 ja heillä yhteensä 1385 ha viljelysmaata. Vuokramaksujen suuruutta selvittää seuraava tilastollinen taulu:

Vihanti.

Vuokramaksun keskimäärään hehtaaria kohti vaikuttaa Vihannissa tuntuvasti suuri ala luonnonniittyjä, joista melkoinen osa lienee huonomaisia ja vähän tuottavia. Käsirahan käytännöstä ei ole Vihannista tietoja. Naapurikunnissa sitä jonkun verran tavataan. Kalajoelta ilmotettiin Sos. dem. puoluetoimikunnan tiedustellessa maksettavan noin 100 Smk. kapanalalta (?), Haapajärveltä oli esiintynyt muutamia tapauksia viime vuosina, jolloin käsirahaa oli maksettu ja myöskin Oulaisissa oli se käytännössä. Ylivieskassa ja Nivalan pitäjässä taas sitä ei maksettu. Limingassa se esiintyi verrattain harvinaisena. Todenmukaista on näin ollen, että myöskin Vihannissa käsiraha tunnetaan, mutta että sen käytäntö ei ole varsin yleinen.

Puoluetoimikunnan maalaiskomitean toimesta on myöskin laskettu vuokramaksutilasto puustellien torpista Turun ja Porin läänin kolmannen hoitopiirin alueella, s. o. tähän lääniin kuuluvassa osassa Satakuntaa. Yksityiskohtaiset alkutiedot sekä viljelysmaan alasta että vuokramaksun suuruudesta ovat v. 1906 saatu asianomaiselta puustellintarkastajalta. Virallisen tilaston mukaan oli tällä hoitoalueella maatorppareita 246, kun taas allaoleva vuokramaksutilasto käsittää 228 torpparia. Kysymyksessä olevassa hoitopiirissä löytyi sitäpaitsi mäkitupalaisia 281 ja muonatorppareita 22. Mainitun 228 torpparin vuotuisen vuokramaksun suuruus ja heidän viljelysmaansa ala käyvät seuraavista luvuista esille:^[1*]

Puustellit Turun läänin Satakunnassa.

Ostorahaa tai käsirahaa ei ollut suoritettu yhdestäkään virkatalon torpasta. Tuntematon on käsiraha myöskin Luhangan kunnassa, josta on käytettävänämme, myöskin tähän saakka julkaisemattomia, maisteri E. Laaksovirran kokoomia tilastollisia tietoja torpparien vuokramaksuista. Vuokramaksuja koskevat tiedot ovat vuodelta 1906 ja vuokratilojen pinta-alatiedot taas Tilattoman väestön tiedustelun mukaan merkityt vuodelta 1901. Viljellystä maasta oli lähemmä puolet luonnonniittyä ja ainoastaan hiukan yli puolet peltoa. Keskimääräinen veron suuruus hehtaarilta eri suuruisissa torpissa käy seuraavista luvuista esille:

Vuokramaksu oli siis Luhangassakin yleensä suurempi isompien talojen torppareilla. Rahaverolla olevien torppien vero oli myöskin melkoista pienempi kuin sellaisten, joista suoritettiin vuokramaksu pääasiallisesti työpäivien muodossa.

Edellä on esitetty Varénin laskelma torppien vuokramaksun suuruudesta m. m. Keuruulta. Lähemmä kymmentä vuotta myöhemmin, nimittäin vuodelta 1903, on samasta pitäjästä W. Valtonen koonnut vuokramaksutilaston, jonka kautta Keuruun vuokramaksuolot saadaan yksityiskohtaisemmin valaistua. Myöskin nämä luvut ovat toistaiseksi julkaisematta. — Keskimäärin hehtaarilta suoritettiin niistä 295 torpasta, jotka tilasto käsitti, vuotuista vuokraa 24 mk. 97 p. Jos ryhmittää vuokramiehet elinkeinon mukaan, huomaa kuitenkin melkoista eroavaisuutta eri ryhmien kesken, kuten seuraavat luvut osoittavat:

Koska suurempien torppien haltijoilla maanviljelys etupäässä on pääelinkeinona, osoittavat nämä luvut, samaten kuin kaikki aikaisemminkin esitetyt, että suuremmalta vuokra-alueelta suoritetaan suhteellisesti vähemmän veroa vuokratilan alueeseen nähden, kuin pienistä vuokramaista. Myöskin veromuodon vaikutus vuokramaksun suuruuteen käy esille siitä, että rahaverolla olevat suorittivat keskimäärin hehtaarilta 9 mk. 33 penniä ja pääasiassa työverolla olevat 31 mk. 87 penniä. Käsi- ja ostorahaa käytettiin Keuruulla Valtosen mukaan edelleen, edellisen keskiarvo torppaa kohden oli 243 mk. 50 penniä, jälkimäisen 615 mk. 15 penniä.

Sitten on meillä tilasto vuokramaksun suuruudesta Laukon kuuluisan kartanon torpista ennen lakkoa, joka puhkesi v. 1906. S. Wuolijoki on koonnut tiedot 103 torpan vuokramaksusta ja kartanon isännistö taas on antanut puolestaan selon 71 häädetyn torpan ja lampuotitilan veron suuruudesta. Molemmat tiedot tukevat pääasiassa toisiaan, Vuolijoen kokoomat ovat kuitenkin yleensä jonkun verran korkeammat. Veron keskisuuruus eri kokoisista torpista hehtaarilta viljelysmaata oli kummankin lähteen mukaan seuraava:

Viljelysmaaksi on laskettu sekä pelto että niitty. Vuokramaksun pääosana olivat työpäivät jota paitsi, etupäässä suuremmilla torppareilla, oli luonnontuotteita, jopa hiukan rahaveroakin. Yhteensä suorittivat 71 häädettyä torpparia veroina kartanoon vuosittain 5,525 hevospäivätyötä, 2,535 jalkapäivätyötä, 833 markkaa rahaa, 1,140 heinäseivästä, 640 kananmunaa, 160 litraa puoloja, 84,3 hl. ruista, jonkun verran posti- ja n. s. laasopäiviä sekä pitivät kunnossa suurimman osan kartanolle kuuluvaa maantieosuutta. Käsirahan maksaminen kartanon herralle ei Laukossa ollut käytännössä, mutta entisille torppareille olivat muutamat vuokramiehet pienempiä summia suorittaneet astuessaan heidän sijalleen.

Edellä esitetyn lisäksi on vielä mainittava muutamia yksityisiä tietoja vuokramaksun suuruudesta eri paikkkkunnilta. Eräässä Pohjois-Hämeen herraskartanossa maksettiin hehtaarilta vuotuista vuokraa 22 mk. 81 p. (Eteenpäin v. 1907). Eräässä Mäntsälän pitäjän kartanossa suoritettiin taas hehtaarilta 43 mk. 33 p. Verraten näihin veriveroihin, joita yksityiset maanomistajat kiskovat vuokramiehiltään, täytyy varsin kohtuulliseksi sanoa sitä vuokraa, jonka valtio kantaa kruununmetsätorppareiltaan. V. 1900 oli näiden maksaman vuokran raha-arvo, keskiverohintojen mukaan laskettuna, torppaa kohden 15 mk. 62 p. eli 2 mk. 23 p. hehtaarilta viljelysmaata.

Edellisessä on nyt esitetty kaikki se vuokramaksutilasto, joka nykyään meillä on saatavana. Että se on puutteellinen ei ainoastaan siinä suhteessa, että se on koottu eri seuduilta eri näkökohtia silmällä pitäen vaan muissakin, sen huomaa helposti lukijakin.

Tätä puutetta on ryhdyttävä ensi tilassa poistamaan, sillä tilastollisten tietojen merkitys sekä epäkohtion paljastamisessa, agitatsionityössä sekä taloudellisen kehityksen kulun ja uudistusehdotusten määräämisessä on arvaamattoman suuri. — Torpparien keskustoimikunnalla on tässä kohden suuritöinen, mutta toiselta puolen myöskin kiitollinen työmaa. Sillä selvää on, että jos keskustoimikunta kerran tilaston keräystyöhön ryhtyy, tulevat työväen- ja torpparijärjestöt sitä innokkaasti avustamaan.

Toiselta puolen jo se vähä tilasto, mikä nykyään löytyy, melkolailla voi valaista vuokramaksuoloja yleensä ja antaa aihetta johtopäätösten vetämiseen vuokramaksuolojen muodostumiseen nähden. Tällainen edelläolevan ainehiston käsittely on kuitenkin jätettävä toiseen kertaan.

E. G.

Takaisin sisällysluetteloon

Venäjän vallankumouksen uudelleen puhkeamisen edellytyksistä.

Venäjällä tapahtuvan mullistuksen yleishistoriallinen merkitys on kyllin suuri herättääkseen jokaisessa sosialidemokratissa vilkasta mielenkiintoa sen vastaisiin vaiheisiin nähden. Nykyinen asema Venäjällä, aatelisen maanomistajaluokan ja porvariston keskinäiseen vastavallankumoukselliseen liittoon nojautuvan tsaarinvallan voiton syyt, niiden voimien selvittely, jotka kykenevät auttamaan Venäjän vallankumouksen ulos siitä umpikujasta, johon se näennäisesti on joutunut — nämä seikat vaativat täydellä syyllä osakseen kaikkien tovereiden huomion.

Näitä kysymyksiä voi katsella kahdelta eri kannalta: Venäjän itsevaltiuden kokoonluhistumista ja vallankumouksen voittoa voidaan pitää tekijänä, joka kiihottaa kansainvälistä sosialismia edelleen ponnistelemaan ja vie sitä lähemmäksi lopullista voittoa. Toiselta puolen Venäjän vallankumouksen epäonnistuessa voidaan vedota kansainvälisen sosialismin voittoon ja etsiä tästä ratkaisu niihin kysymyksiin, joita Venäjän vallankumous ei ole vielä ratkaissut. Mutta nyt kun on kysymys Venäjän vallankumouksen liikkeellepanevista voimista nykyisissä eikä tulevissa oloissa, merkitseisi kansainväliseen sosialismiin vetoaminen ennenaikaista Venäjän vallankumouksen raukeamisen ja sen voiton mahdottomuuden tunnustamista siinä muodossa, jollaisena me olemme sitä tähän saakka kuvitelleet: Venäjän kapitalistisen yhteiskunnan valtiollisen vapautumisen ja länsieuropalaisen kapitalismin voimassa pysymisen muodossa. Se merkitsisi sosialistisen vallankumouksen tunnustamista Venäjän vallankumouksen ainoaksi mahdolliseksi muodoksi.

Ollaksemme oikeutettuja pitämään kansainvälisen sosialismin voittoa Venäjän vallankumouksen esille tuomien kysymyksien ratkaisun edellytyksenä, täytyisi meidän ensiksi venäläisen yhteiskunnan sisäisiä oloja erittelemällä olevien yleishistoriallisten edellytysten perustalla todistaa, että kapitalistisen Venäjän valtiollinen vapautuminen on historiallisesti mahdoton tehtävä. Sen vuoksi pidämme välttämättömänä tutkielmassamme lähteä sisäisten olojen selvittämisestä sellaisina, miksi ne vallankumouksen nykyisellä jaksolla ovat muodostuneet, ja etsiä tästä ensikädessä vastausta kysymykseen Venäjän vallankumouksen myöhemmistä vaiheista.

Kun Venäjän sosialidemokratia viisikolmatta vuotta takaperin ensi kertaa esiintyi julkisuudessa, esitti se tällaisen selvittelyn ja loi sillä lujan perustan vallankumoukselliselle toiminnalleen. Sosialidemokratia osotti, että Venäjän talonpoikaisväestön yhteiskunnallinen luonne oli aivan toinen kuin minä Venäjällä siihen saakka vallinneet ennakkoluulot olivat sitä pitäneet. Se osotti, että Venäjän talonpojat olivat joukko pienomistajia, jotka eivät vielä olleet vapautuneet feodaliolojen vallasta, vaan kuitenkin jo joutuneet kapitalismin ikeen alle. Se keksi talonpoikaisväestön sisäisen hajaantumisen, jonka aiheuttaa rahatalouden tunkeutuminen maaseudulle ja totesi sen, että »pyhän Venäjänkin» talonpoikain yhteiskunnallinen asema edellyttää heissä, kuten kaikissa muissakin vähemmän pyhissä maissa, ahdasta näköpiiriä, pikkumaisia paikallisia harrastuksia, kyvyttömyyttä valtiolliseen alotteeseen ja itsenäiseen valtiolliseen liikkeeseen, ristiriitaisia pikkuporvallisia vaistoja j. n. e. Hyvinkin kaukana »synnynnäisestä sosialistista» on tavallinen talonpoika — puhumattakaan heidän keskuudessaan kohonneesta maalaisporvaristosta — sieluineen ja ruumiineen kiintynyt omaisuuteensa, esiintyy tämä kiintyminen sitte minkälaisissa »aatteellisissa» muodoissa tahansa. Sosialidemokratia opetti selvittelyssään, että vallankumousliikkeelle on kapitalistinen teollisuus paljoa tärkeämpi tekijä kuin takapajulle jäänyt maatalous, että ylöspäin pyrkivälle Venäjälle kaupunki oli paljoa tärkeämpi kuin maaseutu. Se todisti, että luokkataistelua käyvä teollisuustyöväki tulisi olemaan Venäjän vallankumouksen tärkein esitaistelija, kun taas porvaristo saa ottaa haltuunsa tsaarinvallan suoranaisen perinnön. Se selitti lopuksi, että lähestyvän vallankumoukesn sisältö — mikäli Venäjän sisäinen kehitys tämän sisällön määrää — ei ole mikään sosialistinen mullistus, vaan porvarillisen kapitalistisen yhteiskunnan vapauttaminen itsevaltiuden kahleista. Yhteiskunnallisproletarinen muodoltaan, porvarillinen sisällöltään — sellaiseksi täytyi sosialidemokratisen selvittelyn mukaan Venäjän vallankumouksen luonteen muodostua.

Venäjän vallankumouksen alku todistikin loistavasti todeksi tämän. Tosiasiat ovat vielä jokaisen muistissa, niin että on tarpeetonta niitä tässä uudelleen kertoa.

Ensiksi loi työläisluokan luokkataistelu porvaristolle mahdollisuuden ja välttämättömyyden astua esiin omine vaatimuksineen, sellaisina kuin ne esiintyvät lukuisissa teollisuuden harrastajain ja kaupunkien itsehallitusorganien kirjelmissä v. 1905 tammikuun 22 päivän jälkeen.

Mutta mitä enemmän kuumeisen kiireellisesti kehitys kulki eteenpäin ja vallankumouksen yksityiset loistavat ilmiöt haiduttivat kokonaiskäsityksen tapausten keskenäisestä yhteydestä, alkoi syntyä ja elää harhakuvia. Nämä harhakuvat eivät olleet keksijäinsä hehkuvan mielikuvituksen luomia, päinvastoin oli jokaisella niistä näennäinen pohjansa tässä tai tuossa ajottaisessa, ohimenevässä yhteiskuntavoimien yhdistelmässä.

Köyhälistön diktaturi, vallan siirtyminen köyhälistön, eikä porvariston käsiin vallankumouskriisin välittömänä seurauksena oli yksi näistä »vapaudenpäivien» pääharhakuvista. Ja täytyihän tuollaisia harhakuvia syntyä noina päivinä, jolloin työläisliike näytti voittamattomalta, sen voimat loppumattomilta, sen järjestöjen — kuuluisan Työväen edustajain neuvoston — vallanrunsaus rajottamattomalta. Köyhälistö oli ainoa luokka, joka kokonaisuudessaan joukkona astui toimivana taistelijana vallankumouksen taistelutanterelle. Se pani voimaan paino-, kokous-, puhe- ja yhdistymisvapauden sellaisessa laajuudessa, ettei koko Europassa muualla ole ollut moista muulloin kuin vallankumousaikoina. Työväenedustajain neuvoston käskyjen edessä piti joskus valtiohallituksen ja polisin taipua; vapaiden ammattien edustajia, kaupungin viranomaisia, talonpoikaisjärjestöjen lähettiläitä, portinvartijoita, poliseja, sotamiehiä, kasakoita, merisotilaita tuli Työväenedustajain neuvoston kokouksiin esittämään vaatimuksiansa, kuvailemaan kurjuuttansa, vannomaan vapaustaistelulle valaansa tai etsimään työläisluokan edustajilta suojaa ja apua. Tie näytti olevan avoinna: vielä ponnistus, vielä yksi vallankumouksellinen yleislakko ja itsevaltiuden hirviö on pirstaleina maassa, yhdellä iskulla on saatu perustuslakeja säätävä kansalliskokous, yleinen äänioikeus, kansanvaltainen tasavalta, kahdeksantuntinen työpäivä.

Mutta jo marraskuun lakon täytyi muuttua mielenosotukseksi ja päättyä kolmen päivän kuluttua ja joulukuun lakko päättyi täydelliseen tappioon. Ja tämä tappio näyttää silmiinpistävältä vastakohdalta niihin nopeisiin jättiläistuloksiin verraten, jotka olivat olleet aivan samallaisen lakon seurauksina ainoastaan kaksi kuukautta aikaisemmin.

Mistä tämä tulosten erilaisuus?

Nuo tavalliset selitykset, että työmiesten voimat olivat marraskuussa edellisen lakon johdosta uuvuksissa tai että epäonnistumisen syy on rautatieläisissä, jotka eivät marras- ja joulukuussa yhtyneet lakkoon, ovat joko pintapuolisia tai suorastaan vääriä. Marraskuussa eivät työmiehet voineet olla uupuneempia kuin lokakuussakaan siitä yksinkertaisesta syystä, koska heitä lokakuun lakon jälkeen eivät kohdanneet mitkään työsulut ja koskapa he usein — etenkin molemmissa pääkaupungeissa, jotka olivat liikkeen johtajina — saivat työnantajilta palkan lakkopäiviltä. Mitä tulee rautatieläisten käyttäytymiseen, niin sitä ei sovi käyttää minään selityksenä, se kun kaipaa itse selitystä.

Asian ydin ei ole väsymyksessä eikä sen tai tuon työläisryhmän suhteessa liikkeeseen, vaan muuttuneessa yhteiskunnallisessa mielialassa, köyhälistön luokkataistelun muuttuneissa edellytyksissä.

Venäläinen suurporvaristo ei ymmärrettävästi ottanut aktivisesti osaa lokakuun lakkoon, eipä se tehnyt mitään mainittavia uhrauksia Venäjän vapauden alttarille. Kaikkien maiden porvaristo on aina hyvin mielellään jättänyt alemmille kansankerroksille katutaistelujen ja uhrausten monopolin. Mutta lokakuun lakon palvelukseen asettui porvariston koko järjestävä aatteellinen koneisto: tehtaiden johtajat, insinöörit, mestarit, pomot, konttoristit, lääkärit, asianajajat, kirjailijat, virkamiehet — he joko itse ryhtyivät lakkoon tai ylistivät ja tukivat sitä. Itse kapitalistinen porvaristokin asettui lakkolaisiin nähden ainakin hyväntahtoiselle ja puolueettomalle kannalle, ei ainoastaan yksityisten työnantajain personissa, jotka maksoivat työmiehille lakkopäivistä palkan ja heitä joskus suoranaisesti kiihottivat valtiolliseen lakkoon, vaan vieläpä kaupungin valtuustoinakin. Tämä porvariston ystävällinen puolueettomuus — joka oli luonnollinen sen valta-asemalle ylöspäin pyrkivässä kapitalistisessa yhteiskunnassa — oli mahtavana tukena työväenluokan valtiolliselle taistelulle, sitäkin enemmän kun sen vihollinen Japanin sodan heikentämä ja sekasortoon saattama.

Aivan toisessa asemassa täytyi köyhälistön ryhtyä taisteluunsa marraskuussa ja vallankin joulukuussa. Hallitus oli jo alkanut tointua ensiniäisestä kauhistuksestaan ja porvaristo taas ei ainoastaan luopunut hyväntahtoisesta puolueettomuudestaan, vaan vieläpä hyökkäsi köyhälistön kimppuun takaapäin. Kun tapausten kulusta kävi selväksi, ettei työväenluokka tahtonut jäädä nöyräksi orjaksi, joka poimii porvaristolle politiset kastamat tulesta, kun köyhälistöliikkeen myrskyinen esillepuhkeaminen vaati ensikädessä mitä laajinta kansanvaltaa ja työväenluokan taloudellisten vaatimusten toteuttamista ja samalla varmasti ennusti kokonaista sarjaa vallankumouskamppailuja, jotka olisivat lamauttaneet liike-elämän yleistä kulkua, alkoi kapitalistinen porvaristo politisesti pelkurina ja omanvoitonpyytöisenä kääntää vapaustaistelulle selkänsä, syöksyä äsken vielä kiroamansa itsevaltiuden helmoihin ja käydä kaikella raivolla työväenluokan kimppuun. Luonnollisesti ei nyt ollut enää puhettakaan jonkun ylemmän tehtaan tai rautatienvirkamiehen osanotosta lakkoon, ei porvarillisten kirjailijoiden ylistyslauluista. Politinen lakko selitettiin mielettömyydeksi, sen sijaan, että olisi maksettu palkkaa lakkopäiviltä, vastataan työläisluokan valtiolliseen taisteluun yleisellä työnsululla, tehtaiden ja työpajojen sulkemisella ja yleisellä »johtajain» metsästämisellä. Työväenluokka jää todellisuudessa eristettyyn asemaan, eikä kukaan tartu sen ojentamaan käteen: pienporvaristo peräytyy hurjassa kauhussaan, sotamiehet kieltäytyvät seuraamasta proletarilippua ja työväenluokka nälän, työttömyyden ja puutteen väsyttämänä ja kaikista joulukuun päivien haavoista verta vuotavana joutuu tappiolle epätasaisessa taistelussa.

Niinpä tapahtumain kulku tosin näytti Venäjän köyhälistön voiman suuruuden, mutta myöskin sen rajat. Tuli täysin selväksi, että työväenluokalla köyhälistöluokan ja kapitalistisen yhteiskunnan nykyisellä kehitysasteella on kylliksi voimaa panna »vallankumouksen koneisto» käyntiin, mutta etteivät sen voimat toiselta puolen yksinään riitä kaikille tahoille taistellen viemään valtiollista vallankumousta voittoon ja anastamaan sille valtiollista ylivaltaa. Tuli kyllin selväksi, etteivät kapitalistiset suhteet Venäjällä olleet vielä täysin kypsiä, ja että ne olisivat koonneet köyhälistön lipun ympärille kaikki edistysainekset, joka olisivat voineet kohottaa tämän lipun päiväjärjestyksessä olevan mullistuksen tunnusmerkiksi.

Ja talonpoikaisväestö? Onko mahdollista, ettei työväenluokan sankarillinen taistelu temmannut sitä mukaan? Onko mahdollista, ettei se tarttunut työväestön porvariston päiden ylitse ojennettuun käteen ja seurannut sitä taisteluun maasta ja vapaudesta?

Jollei työväestön diktaturia voitu toteuttaa, niin miksei sitte työväestön ja talonpoikaisluokan yhteinen diktaturi olisi voinut olla vallankumouksen tuloksena? Ja tosiaankin, mitä selvemmäksi tuli, ettei työläisluokka yksin kyennyt suorittamaan vallankumousta tsaarinvaltaa ja porvaristoa vastaan, alkoivat elpyä toiveet talonpoikaisväestön suhteen; näytti siltä kuin työväestö yhdessä sadan miljonan talonpojan kanssa olisi voittamaton ja että talonpoikaisluokan lähimmät edut ajaisivat heitä tähän liittoon. Mutta yhtäaikaisesti näiden toiveiden kanssa talonpoikain ruumiilliseen voimaan elpyivät myöskin vanhat harhaluulot Venäjän talonpoikaisliikkeen erikoisesta luonteesta, ei ainoastaan sen politisesta vaan myöskin sosialisesta sukulaisuudesta työväenliikkeen kanssa. Näytti luonnolliselta, että työväestön ja talonpoikaisten yhdistynein voimin porvaristoa vastaan suorittama vallankumous ei voinut olla »yksinkertaisesti» porvarillinen, ei »puhtaasti» porvarillinen, vaan jotakin erikoista, ennen puhumatonta, jollei juuri sosialistinenkaan, niin ainakin »työn vallankumous».

Nämä harhakuvat — uudessa muodossa syntynyt kansallissosialistinen liike — särkyivät surkealla tavalla. Ei joulukuun lakko, ei vielä ensimäisen duman hajotus, ei edes toisenkaan duman hajotus, ei mikään synnyttänyt maaseudulla laajaa valtiollista vallankumousliikettä, turhia olivat kaikki odotukset, kohdistuivat ne sitte peltotöiden alkuun tai loppuun. Päinvastoin kaupunkilaisvallankumouksen tappioiden mukana sammui maalaisvallankumouskin ja muuttui samalla luonteeltaan. Niin kauvan kun ei joulukuun tappion laajuutta ja merkitystä kylliksi oltu saatu selville ja kun lokakuun päivien tärkeimmän tuloksen, lakiasäätävän duman, olemassaolo herätti luuloa, että kaupunkilaisvallankumous yhä edelleen jatkuu, kasvoi ja vahvistui talonpoikaisliike: maaseudun sisäiset vastakohdat painuivat pieniksi ja talonpoikaisväestö kokonaisuudessaan alkoi esittää suuria taloudellisia vaatimuksia — kuten esim. suurtilojen pakkoluovutusta — ja astua näiden vaatimusten toteuttamiseksi politisvallankumoukselliselle tielle.

Mutta mikäli kaupunkilaisvallankumouksen toiveet alkoivat laskea, sikäli pääsivät sisäiset etuvastakohdat maaseudulla uudelleen vaikuttaviksi ja talonpoikaisliikkeessä alkoi yhä tuntuvammin astua etualalle hajaannus, eristyneisyys ja pienmaanomistajan ahdas katsantokanta. Kun ensimäisen duman hajottaminen, joka ei synnyttänyt mitään kaupunkilaisvallankumousta, eikä mitään vastavaikutusta, oli paljastanut kaupunkilaisliikkeen sisäisen heikkouden, alkoi toisen duman hajotuksen jälkeen vasta hallituksen maatalouspolitika omalla tavallaan menestyä. »Heittäkää kaikki toiveet yleisestä perinpohjaisesta maakysymyksen ratkaisemista ja pelastakoon itsensä ken voi!» se oli tunnussana, jolla tämä politika kääntyi talonpoikaisväestön puoleen. Ainoastaan hyvin harvat noista sadasta miljonasta voivat yksitellen »pelastaa» itsensä, mutta jokainen, joka vain hiukankin voi, koetti »pelastaa» itsensä. Laaja siirtolaisvirta valui yli Siperian, maaseudun hyvinvoivat ainekset syöksyivät ostamaan suurtiloja; samat ainekset alkoivat yhdessä maaseutuväestön proletarioituneiden ainesten kanssa hallituksen ja polisin tukemana käyttää hyväkseen »kunnastapoistumislakia». Toiset lujittakseen ja pyörentääkseen omaisuuttaan, toiset myytyään maaosuutensa, katkastaakseen kaikki siteet kotikylänsä kanssa. Tämä kaikki horjutti mahdollisuutta, että talonpoikaisväestö kykenisi esiintymään sulettuna vallankumouksellis-valtiollisena mahtina. Kolmannen duman vaaleissa valitsivat talonpojat valitsijainiehikseen noin 40 % taattuja taantumuksellisia. Niin suureksi kuin me arvostelemmekin hallituksen vaalipakotuksen vaikutuksen, niin on kuitenkin tällä vaalien tuloksella verattuna vaaleihin kaupungeissa, joissa pikkuporvaristo samallaisen pakotuksen alaisena valitsi melkein yksinomaan edistysmielisiä valitsijamiehiä, sangen merkille pantava merkitys. Paraassa tapauksessakin todistaa se noiden laajojen talonpoikaiskerrosten, joita ei tietystikään voi tyydyttää Stolypinin maapolitika, tunteneen pettyneensä, eikä enää luottavan valtiolliseen vallankumoukseen, eikä omiin voimiinsa.

Niinpä osotti talonpoikaisliikkeen todellinen kulku, ettei porvarillisen yhteiskunnan valtiollinen vallankumous, jouduttuaan tappiolle kaupungeissa, voi etsiä turvaa voitosta maaseudulla. Päinvastoin, voitto kaupungeissa on talonpoikaisvallankumouksen kehityksen välttämättömänä edellytyksenä.

Mitä tämä kaikki merkitsee? Merkitseekö työväenluokan tappio ja talonpoikaisten ilmeinen kykenemättömyys politisvallankumoukselliseen alotteeseen ja itsenäiseen valtiolliseen liikkeeseen, että Venäjän vallankumoukselta täydelsesti puuttuu sisäisiä voimia, merkitseekö se vallankumouksen kuolemaa? Eipä suinkaan! Venäjän työväestön keskuudessa uudet voimat kypsyvät taloudellisen ja valtiollisen taistelun uuden kerran ilmiliekkiin leimahtamista varten ja työväestö itse valmistuu tätä varten: vasta alulla olevat, mutta jo hävittämättömät laajan ja avoimen järjestymisen muodot: valtiolliset, ammatilliset, osuuskunnalliset, ovat suotuisia todellisen työläisintelligensin kantajoukon muodostumiselle, joka liikkeen uudelleen puhetessa kykenee astumaan luokkansa etunenään. Venäjän työväestön vallankumoustarmo ei ole loppuun kulutettu, vaan nykyinen asema on sitä vain vahvistanut. Sama on asian laita maaseudulla.

Porvariston suhtautuminen nykyiseen asemaan antaa meille täyden selvyyden Venäjän vallankumouksen tulevaisuudesta. Vallankumousromantika voi olla vallan kauhuissaan tästä tosiseikasta, se on kuitenkin olemassa ja on marxilaiselle täysin käsitettävä: porvariston jättiläissuuri yhteiskunnallinen valta eteenpäinpyrkivässä kapitalistisessa yhteiskunnassa ei ole mikään kirjanoppineiden tyhjä keksintö, vaan joka askeleella aivan kouraantuntuva kapitalistisen maailman ilmiö.

Tämä ei suinkaan merkitse, että, jos huomattaisiin, tutkittaessa Venäjän todellisia oloja, porvariston täydelleen tehneen sovinnon asiain nykyisen tilan kanssa, Venäjän työväestöllä ei olisi muuta tehtävää kuin istua kädet sylissä ja mukautua kohtaloonsa. Se merkitsisi vain sitä, että, porvariston tehdessä sovinnon nykyisen hallituksen kanssa, Venäjän köyhälistön tehtävät ovat pohjiaan myöden toisiksi muuttuneet: silloin ei voi olla enää puhettakaan porvarillisen yhteiskunnan valtiollisesta vapauttamisesta Venäjän työväenluokan lähimpänä tehtävänä; sen välittömänä päämääränä olisi silloin, kuten länsi-europalaisten taistelutoveriensakin, taistelu porvarillisen yhteiskunnan kumoamiseksi, taistelu sosialismin hyväksi.

Kun nyt sitävastoin porvaristo ei vielä nykyisestä hallituksesta ole saanut mitään varmaa muotoa omalle herruudelleen eikä välttämättömiä edellytyksiä kehitykselleen, jos porvarillisen oppositionin uudelleen elpyminen Venäjällä on mahdollinen, vieläpä varmakin, niin on politinen vallankumouskin Venäjällä mahdollinen ja varmakin; sillä Venäjän porvarillinen oppositioni, joka suuressa määrässä on ainoastaan työväenluokan taloudellisen taistelun tuloksena, laskee omasta puolestaan valloilleen työväenluokan vallankumouksellisvaltiollisen taistelun ja samalla myöskin kaupunkilaispikkuporvariston ja talonpoikaisten taistelun. Tässä on Venäjän porvarillisen vastustuksen yleispätevä vallankumouksellinen merkitys. (Jatk.)^[1]

Takaisin sisällysluetteloon

Katsauksia.

Ammattikunnat ja sosialidemokratinen puolue Italiassa. Viime lokakuussa pidettiin Florensissa konferenssi, jonka tarkotuksena oli sosialidemokratisen puolueen ja yleisen ammattikuntaliiton keskinäisten suhteitten määritteleminen, ja tehtiin siinä seuraavat päätökset:

Sosialidemokratinen puolue sitoutui edistämään ammattikunnallista liikettä ja varsinkin keskusliittojen muodostumista. Taloudelliset lakot katsottiin olevan ammattikuntien huolena. Lakkoihin, jotka on pannut toimeen jokin muu tyhmä kuin keskusliitot, ei puolueen tarvitse millään lailla ottaa osaa, ei toimeen panemalla kokouksia eikä muutoin. Valtiolliseen lakkoon taas on ryhdyttävä vain silloin, kun sosialidemokratinen puolue ja ammattikunnat sen yhteisesti päättävät.

Siirtolaisuuskysymyksen suhteen, joka italialaisille työläisille on erittäin tärkeä, tehtiin sellainen päätös, että italialaisia työläisiä kehotettaisiin jo kotimaassaan liittymään sen maan ammattikuntiin, johon siirtyminen tapahtuu.

Tätä lähinnä vaadittiin laissa säädettäväksi työväen edustus sellaisiin valtiovirkoihin kuin työ-, siirtolais-, vakuutusvirastot y. m. s., yötyön kieltäminen leipomoissa, ammattikunnallisten tuomioistuinten uudelleen järjestäminen, julkisten työvälityslaitosten perustaminen maatyöläisille.

Sitäpaitsi on merkittävä seuraava päätös: »Kokous katsoo ehdottomasti välttämättömäksi köyhälistön kasvattamiselle ja sen etujen vaatimaksi, että pidetään arvossa järjestöjen ja työnantajain välisiä sopimuksia; kokous velvoittaa puolueen, ammattikunnalliset puoluejärjestöt, puolue- ja ammattisanomalehdet herättämään työläisissä tätä siveellistä velvollisuudentuntoa, hankkiakseen järjestöille vastapuolueen kunnioituksen ja luottamuksen.»

Sosialidemokratisen puolueen velvoittaminen auttamaan ainoastaan keskusliittoja, on päätös, jolla Italialle on erikoisen tärkeä merkityksensä, katsoen siihen jyrkkään eroon, mikä siellä on vallalla »saksalaiseen malliin» muodostettujen keskusliittojen ja anarkisti-sosialististen paikallisjärjestöjen välillä. Tämä erotus on viimeisinä aikoina varsinkin sen kautta tullut entistä jyrkemmäksi, että sosialistisen puolueen ja keskusammattikuntien maltillisemmat ainekset kehottivat rautatieläisiä olemaan liittymättä Milanon kaasutyöläisten lakkoon, siis olemaan panematta toimeen suurlakkoa. Äskettäin on anarkisti-sosialistinen ryhmä pitänyt kokouksen Parmassa, ottanut määrätäkseen kantansa tämän puolueen ja ammattikuntien »kavalluksen» suhteen. Tässä kokouksessa päätettiin ruveta toimimaan keskusliittojen hävittämiseksi, ja katsoen italialaisten herkkään mielenlaatuun, ei tuntuvan hajaannuksen aikaan saaminen ole suinkaan mahdotonta, varsinkin kun paikallisilla järjestöillä on alhaisemmat maksut kuin keskusliitoilla, jotka saksalaiseen malliin pyrkivät vain korottamaan maksujaan vahvistaakseen vastustusky-kyään ja kehittääkseen avustustointaan.

Vaalitilastoa vuodelta 1907.

Heti viime vaalien jälkeen ryhdyttiin toimenpiteisiin virallisen vaalitilaston laatimiseksi. Huolimatta siitä, että ensiainehisto tällaista tilastoa varten luonnollisesti varsin helposti on saatavana ja että vaalitilaston »tuoreus» juuri erityisesti on tärkeä, ei tätä tilastoa vieläkään ole saatu julaistuksi. Koska vaaleja varten tämä tilasto on hyvin tarpeellinen, julkaisemme seuraavassa siitä muutamia erityisesti puoluetovereille tarpeellisia lukuja. Tutkittakoon näitä lukuja tarkalleen ja koetettakoon nyt tulevissa vaaleissa korjata siellä, missä viime kerralla tulos oli huono, parantaa sielläkin, missä se oli hyvä.

Julkaisemme ensiksi pitäjittäin tietoja äänioikeutettujen ja äänestäjien koko luvusta ja sen ohella sosialististen äänestäjäin lukumäärästä sekä äänioikeuttaan käyttäneiden prosenttiluvun samoinkuin myOskin sosialististen äänestäjäin prosenttiluvun kaikista äänioikeuttaan käyttäneistä. Sitäpaitsi julaistaan lopuksi vaalipiirittäin tarkempia tietoja kaikkien puolueitten viime vaaleissa saamasta ääniluvusta. Tilan voittamiseksi ei seuraavassa taulussa sarekkeiden nimitystä ole painettu sarekkeen päähän, vaan ilmaistu sarekkeen sisältönumeroilla. Numero 1 merkitsee äänioikeutettujen lukua, numero 2 äänioikeuttaan käyttäneiden kokonaislukua, 3 sosialististen äänestäjäin lukumäärää, 4 äänioikeuttaan käyttäneiden prosenttilukua äänioikeutettujen luvusta ja 5 sosialististen äänestäjäin prosenttilukua äänestäjistä. Viimemainittua prosenttilukua laskettaessa ei ole hylättyjä vaalilippuja otettu huomioon.

Kaikki nämä luvut ovat virallisesta vaalitilastosta saadut.

Yhteiskatsauksen saamiseksi liitämme oheen seuraavat luvut, jotka osoittavat äänioikeutettujen ja äänestäjien lukumäärän viime vaaleissa kussakin vaalipiirissä.

Yleiskatsaus eri puolueitten voimasuhteista eri vaalipiireissä saadaan allaolevista luvuista, jotka osoittavat suurimpien valtiollisten puolueitten saaman äänimäärän kussakin vaalipiirissä:

Koska virallinen vaalitilasto vielä ei ole ilmestynyt, emme ole tilaisuudessa esittämään eri puolueiden hyväksi annettujen äänien prosenttilukuja kaikista annetuista äänistä kussakin vaalipiirissä. Julkaisemme seuraavassa kuitenkin sosialististen äänestäisin suhdeluvut eri lääneissä. Harrastava lukija voi helposti laskea itsekin muiden puolueiden äänimäärän prosentit.

Koko maan sosialististen äänien prosenttiluku oli 37,0.

Ylläoleviin tilastollisiin lukuihin ei ole liitetty tilan ahtauden vuoksi selvittävää tekstiä. Toivottavaa kuitenkin on, että vaalitilaston luvut puhuvat niin selvää kieltä, että kaikki niitä selityksittäkin kykenevät tulkitsemaan.

Kirjallisuutta.

Toimitukselle tullutta kirjallisutta:

Sosialidemokratian vuosisata, 40–41 vihko, Werner Söderström Porvoossa, hinta vihkolta 25 p.

Gustaf Bang. Nykyaika, aikamme yhteiskunta- ja sivistyselämä, 1 vihko, Werner Söderström Porvoossa, hinta vihkolta 60 p.

H. Schulman, Taistelu Suomesta 1808–9, 3 vihko, Werner Söderström Porvoossa, hinta vihkolta, 60 p.

Karl Kautsky y. m. Sosialismin historia, I osa, 3 vihko Kansan Lehti Tampereella, hinta vihkolta 75 p.

Hilja Pärssinen, Koulut ja köyhälistö, Työväen sanomalehti o. y. Helsingissä, siv. 16, hinta 15 p.

Kolmas sihteeri, Laukon lakko ensimäisen kansaneduskunnan maatalousvaliokunnassa, siv. 31, hinta 30 p.

Suomen puutyöntekijäin liiton perustavan edustajakokouksen pöytäkirja, Tampereella heinäkuun 16–19 p:nä 1905. Helsinki, siv. 85, hinta 75 p.

Suomen puutyöntekijäin liiton toisen edustajakokouksen pöytäkirja, Terijoella 28–31 p. heinäk. 1907. Helsinki, siv. 60–69, hinta 50 p.

Adolf Paul. Pirun kirkko, suom. Aarne Orjatsalo, M. V. Vuolukka Tampereella, siv. 73, hinta 1 mk.

Sosialidemokratisia vaalijulkaisuja, toimittanut sos. dem. edustajaryhmän lentokirjakomitea (saadaan Työväen kirjakaupasta, Helsinki, Sirkuskatu 3).

N:o 1 Sulo Vuolijoki, Vai torpparien asiaa ne Suomettarelaiset ajavat.

N:o 2 Aatto Sirén, Olisikohan vuokralaki ehtinyt valmistua.

N:o 3 Miina Sillanpää, Palvelijat vaaliin.

N:o 4 J. Järvinen, Suomettarelaisten vanhuudenvakuutus humbuugia.

Y. S. Perustuslaillisten lankeemus, Sosialistien epäluottamuslause senaatille, Mikkelin työväen sanomalehti- ja kirja-painoosuuskunta R. L., siv. 9 hinta 10 p.

N. R. af Ursin, Puhe Turun köyhälistön vappujuhlassa, Sosialistin kirjapaino-osuuskunta i. l., Turku, siv 16, hinta 10 p.

Mitä Suomettarelainen ja Perustuslaillinen puolue on työväestön kurjan aseman parantamiseksi tehnyt?, vaalikirjanen, siv. 8, hinta 5p.

Kaapo Murros, Totuus on vaarallista, kansan lehden kustannuksella Tampereella, siv. 32, hinta 10 p.

Lehtemme puolivuoden tilaajia kehotetaan uudistamaan tilauksensa, ettei keskeytystä lehden lähettämisessä tapahtuisi.

Sosialistisen Aikakauslehden konttorin ja toimituksen osote on kesäkuun ensi päivästä Sirkuskatu 3 (Työmiehen talo), tel. 60 44.

Säännöttömyyksistä lehden jakelussa pyydetään heti ilmoittamaan lehden konttoriin.

Kirjoittajien huomautukset:

^[1*] Turun läänin Satakunnan puustellien, Luhangan, Keuruun, (Valtosen mukaan) ja Laukon torpparien veroja laskettaessa ovat päivätyöt ja luonnontuotteet seuraavien arvojen mukaan muutetut rahaksi:

Naisen päivätyö arvosteltiin Keuruulla 80 penniksi talon ruoassa ja 1:55:ksi omassa ruoassa läpi vuoden. Kokouspäivä (talkoo) 2:50:ksi. Laukossa arvosteltiin jalkatyöpäivä 2 markaksi ja hevostyöpäivä 4 markaksi läpi vuoden. Satakunnan puustellien torppien veroja laskettaessa arvioitiin sitäpaitsi 1 hl. ruista = 12 mk., 1 hl. ohria = 11 mk., 1 hl. kauroja = 7 mk., voikilo = 2 mk., halonhakkuu 1:80 syli, parireet 10 mk., talon koko maantieosuus 30 mk. Luhangassa: 1 tynnyri rukiita 22:—, 1 tynnyri ohria 15:—, 1 tynn. kauroja 11:—, 1 kilo kesävoita 1:90. Laukossa 1 hl. ruista 12 mk., 1 hl. ohria. Muutamien vähäpätöisten erien rahaksi muuttamisperusteet olemme tilanpuutteen vuoksi jättäneet pois.

Toimituksen viitteet:

^[1] Ks. kirjoituksen toinen osa lehden seuraavasta numerosta. MIA huom.

Takaisin Sosialistisen aikakauslehden luettelosivulle
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto