Julkaistu: toukokuussa 1906
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 10, toukokuu 1906. Ensimäinen vuosikerta 1906, s. 217–240. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Yrjö Sirola, Mikko Uotinen, Julius Ailio.
| Toimitus: | |
| Edv. Gylling Vastaava | O. W. Kuusinen Toimitusihteeri |
| Sulo Wuolijoki | Yrjö Sirola |
Kun Pietarissa on rauhallista, on suotta sieltä toivoa mitään hyvää. Sen tiesimme jo ennen kuin senaatin eduskuntamuutosehdotus Pietariin lähetettiin. Kun lisäksi kuulimme, minkä karvaisen konferensin kynsiin tuo ehdotus Pietarissa joutui, oli meillä sitä enemmän syytä pysyä epäilevällä kannalla.
Tosin oli senaatin ehdotus jo eduskuntakomiteassa laadittu niin omantunnontarkasti silmällä pitäen hallitsijan satavuotisien prerogativien, ominaisoikeuksien säilyttämistä, ja valtioviisas senaattimme oli vielä puhdistanut sen niin vakuuttavan alamaisimmaksi, että olisi tosiaan luullut senaatin ehdotuksen sellaisenaan läpäsevän kaikkeinkorkeimmasta kiirastulesta. Ei oikeastaan voinut ymmärtää, mitä kohtaa Pietarissa tahdottaisiin muuttaa, sillä olihan sikäläisille politikoitsijoille tietenkin yhdentekevää, miten täällä meidän sisäiset asiamme järjestettäisiin, kunhan ei vain supistettaisi venäläisen hallitusvallan ja sen alaisten virkakuntain valtuuksia.
Täkäläiset porvarislehdet riensivätkin kuuluttamaan, heti kun hallitsijan esitys oli Pietarissa allekirjoitettu, ettei senaatin ehdotukseen oltu tehty muita kuin eräitä vähäpätöisiä ja aivan muodollisia muutoksia. No, nyt on meillä armollinen esitys käsissämme, ja voimme itse päättää, kuinka vähäpätöisiä nuo muutokset ovat.
Ensiksi on vakinaisessa sotapalveluksessa olevilta kansalaisilta riistetty vaalioikeus. Siinä ei ole mitään ihmeteltävää, vaan siinä on jotain huvittavaa. Kun näet meidän korkea senaattimme korotti äänioikeuden ikärajan 21 v:sta 24:ään, perusteltiin sitä paremman syyn puutteessa sillä, että siten väistettäisiin koko kysymys sotaväen vaalioikeudesta, joka muuten olisi varmaan Pietarissa vaarallisena loukkauskivenä. Se syy kelpasi, kenraalikuvernöörikin lie saatu sitä uskomaan, ja Mechelin saattoi olla tyytyväinen. Nyt hänen sanomalehdistönsä taas lohduttaen selittelee, ettei äänioikeuden riistäminen sotaväeltä merkitse mitään kun kerran ikäraja on 24 vuotta. Sellaista valtioviisautta voi jo sanoa taiturimaiseksi!
Toinen kohta on pietarilaista valtioviisautta: »Lakimääräiset valtiopäivät kokoontuvat sitä varten joka kerraksi erittäin valmistetusta kutsumuksesta vuosittain helmikuun 1 p:nä, ellei Keisari ja Suuriruhtinas toisin määrää», — niin kuuluu nyt alku §:stä 17. Porvarislehdet eivät ole osanneet oikein selittää, mitä tämä kohta tarkottaa, ja ovat pitäneet mahdollisena, että Pietarissa vain tahdottaisiin pidättää hallitsijalle oikeus määrätä joku sopivampi vuodenpäivä meidän eduskuntamme kokoontumispäiväksi, jos helmikuun alkuun sattuisi esim. paljon juhlapyhiä. Mechelin, joka oli konferensissa tätäkin kohtaa tekemässä, ei ole asiaa selittänyt. Ja säätyeduskunta voi ehkä varovaisuudesta jättää määräyksen sanamuodon selventämättä, sillä onhan sentään aina mahdollista, että se Pietarissa tahdottaisiin selventää tähän tapaan: Suomenmaalaisen rajamaan valtiopäivät kokoontuvat vain silloin kun Keisari ja Suuriruhtinas pitää sitä tarpeellisena. — Uskomme toistaiseksi sentään, että porvarillistemmekin keskuudessa ollaan eri mieltä siitä, onko valtiopäiväimme määräaikaisuus niin »vähäpätöinen» seikka kuin ehkä meikäläiset virkavaltaisuuden edustajat ja ystävät tahtovat uskotella.
Sopusoinnussa viimeksi mainitun määräyksen kanssa on muutos §:ään 18. Senaatin ehdotuksessa oli säädetty, että jos hallitsija on ennen määräaikaa hajotuttanut valtiopäivät ja määrännyt uudet vaalit toimitettaviksi, niin näitä uusien vaalien jälkeen kokoontuvia lakimääräisiä valtiopäiviä älköön ennen määräaikaa hajotettako. Tämä kohta pyyhittiin Pietarissa kokonaan pois, joten sitä ei nyt ainakaan epämääräisyys haittaa.
Senaatin ehdotuksessa oli myös mainittu, että valtiopäiväin alussa on prokuraattorin jätettävä eduskunnalle kertomus virkatoimestaan sekä maan lainlaadinnasta ja lainkäytöstä yleensä, samoinkuin senaatissa laadittu vuosikertomus maan hallinnosta. Tämäkin kohta on nyt armollisesti poistettu, ettei vain näkyisi varjoakaan kaikkivaltaisten virkakuntain vastuunalaisuudesta kansaneduskunnalle. Senaattia saa sentään vielä valtiopäiväjärjestyksessä mainita nimeltä, mutta ministerivaltiosihteeristä, hänen apulaisestaan ja »niistä muista suomalaisista virkamiehistä, jotka mahdollisesti asetetaan välittömästi Keisarille ja Suuriruhtinaalle antamaan lausuntoja Suomen asioista», niistä ei siinä saa puhua mitään. Sitä varten on senaatin ehdotuksesta § 79 poistettu.
Erityisen arka paikka on sekä kotimaisen että venäläisen virkavallan edustajille silminnähtävästi ollut kysymys eduskunnan tarkastus- ja valvontaoikeudesta valtiovarain hoitoon nähden. Eduskuntakomitean ehdotuksessa saattoi huomata edes heikon vivahduksen tuollaisesta oikeudesta, senaatti senkin riipi pois niin tyystin kuin osasi, ja pietarilainen konferensi sitte »selvensi sananmuotoa». Niin ei nyt armollisen esityksen mukaan kansaneduskunnalla ole oikeutta vähimmälläkään tavalla sekaantua valtiovarainhoitoa koskeviin asioihin muutoin kuin osottamalla määrärahoja niihin tarpeisiin, joiden täyttämiseksi eivät vakituiset valtiovarat riitä (§ 26). Valtiovarainvaliokuntakaan ei saa antaa lausuntoa siitä, »miten valtionvaroja on käytetty», eikä eduskunta saa siitä tehdä hallitsijalle mitään esitystä, vaan ainoastaan, mikäli asia koskee noita erityisiä »määrärahoja» (§ 43). Kuten muistamme, pelasti senaatti nahkansa tästä pälkähästä sillä, että lupasi valmistaa erityisen lakiehdotuksen eduskunnan valvontaoikeudesta valtiovarain hoitoon nähden. Jollei merkit petä, niin sitä ehdotusta saamme odottaa jokseenkin kauan.
Erinomaisen tehokas lisäys on hallitsijan esityksessä tehty senaatin ehdotuksen 48 §:ään. Siinä oli, kuten tiedämme, säädetty, että eduskunnan puhemiehellä on valta eduskunnan mieltä kysymättä riistää puheoikeus edustajalta, joka käyttää »mieskohtaisesti loukkaavia sanoja». Nyt on tähän lisätty näin kuuluva määräys: »kukaan edusmies älköön lausuko ivallisesti tai muuten sopimattomasti hallituksesta tai yksityisistä henkilöistä.» Kas siinä on näyte oikein itämaisesta häikäilemättömyydestä! Sillä tavalla kyllä saadaan kaikki »sopimaton» puhe tukahutetuksi. —
Armollisessa esityksessä on vielä joitakuita muitakin kiristyksiä, mutta nämä nyt ovat pahimmat. Niitten kautta on nyt eduskuntauudistusta koskeva lakiehdotus lopullisesti saatu niin kypsäksi, että se on voitu jättää säätyeduskunnan käsiin.
Koollaolevassa luokkalaitoksessa armollinen esitys tuskin tulee kohtaamaan sanottavaa vastustusta. Kaikkein vanhoillisimmatkin ainekset siellä ovat tietysti nyt tämän esityksen kannalla. Heillä, jotka vielä viime kevännä mitä kiukkuisimmin vastustivat kahden säädyn vaalioikeuden laajentamista, on nyt pätevät syynsä koettaa läpi armollista esitystä sellaisenaan, ettei heidän luokkavaltansa kärsisi vielä pahempia vaurioita. Rehellisiä radikaleja tuskin nykyisessä säätyeduskunnassa on edes niin monta, että heidän tavanmukaiset helisevät puheensakaan voisivat herättää mainittavampaa huomiota.
Me olemme yksityiskohtaisesti lausuneet mielipiteemme sekä senaatin ehdotuksesta (kats. n:oa 8) että nyt hallitsijan esityksestä. Olemme esittäneet, mitä julkeita kaiken kansanvaltaisuuden häveliäimpäinkin vaatimusten loukkauksia nuo ehdotukset ovat täynnään, ja mistä vähimmistä muutosvaatimuksista järjestyneen työväen tulisi mielestämme nyt ehdottomasti pitää kiinni.
Nyt on ratkaisu edessä. Jos nyt tyydymme siihen vaivaiseen armopalaan, mitä vallassaolijaimme taholta tarjotaan, niin pitkiä aikoja on vierivä, ennenkuin mitään parempaa saamme.
Nyt tarvitaan voimia ja toimintaa.
»Kuinka on mahdollista olla halveksimatta ihmistä?» kysyy ruotsalainen runoilija Verner von Heidenstam erämaan keskellä, luostarissa, Kuolleen meren itäpuolella. Vastaukseksi vie juutalainen hänet vuoren uumeniin, näyttää hänelle muumion, jota osottaen vavisten kuiskaa sanan: Jumala! — Se on Mooses, »jonka otsalla on juutalaisuus, kristinusko hänen oikeassa ja islami vasemmassa kädessään». »Hän on yksi niistä kolmesta tai neljästä ihmisestä, jotka ovat muinaisuudesta jälellä, kuin obeliskit haudattujen kaupunkien yllä.» Näiden tähden siis voimme olla halveksimatta ihmistä!
Kuinkahan lienee noiden muinaisuuden suippopatsaiden laita? Kun lukee sisällysluettelon englantilaisen Carlylen kirjaan »Sankareista ja sankarien palveluksesta», pistää heti silmiin omituinen kehitys: sankari jumalana, Odin; sankari profeettana, Muhamed; sankari runoilijana, Shakespeare; sankari uudistusmiehenä, Luther; sankari kirjailijana, Rousseau, ja sankari hallitsijana, Napoleon.
Mitä kauempana siis, sitä korkeampi, saavuttamattomampi! Ja luonnollisena selityksenä saamme kuulla, että kirjoitustaidon puutteessa jäivät sankaritarinat perintäopin varaan, niistä karisi pois kaikki jokapäiväisyys, mutta myös inhimillisyys ja jälelle jäi vain pelkkä aate, joka yhä vieläkin kantaa jonkun ihmisen nimeä. — Nykyaika ei sitä enää suvaitse. Samoinkuin leikkausveitsemme tunkeutuu solujen kudoksiin loihtien sieltä esiin ihmeellisiä mailmoja, laskemme pian matemaattisella tarkkuudella, minkä kaikkien syitten summa on suuri mies. Nero ei meissä enää herätä taikaista pelkoa ja kunnioitusta, emmekä käsitä, kuinka nousevien polvienkin toimintavapautta on voitu rajottaa menneitten aikain auktoriteeteiksi julistettujen viisasten sanoilla, joitten merkitys jo muodollisestikin, saatikka sitten ajan henkeen nähden, on tuntuvasti muuttunut.
Antaessamme älylle, joka on enemmän ihmiskunnan kootun kokemuksen tulos kuin yksityisten neronleimausten tuote, suuremmankin arvon kuin ne kristillisvaatimattomat tulkitsijat, jotka itsensä ja toisensa julistavat pyhän hengen puhetorveksi, emme hetkeksikään saa unohtaa luonnon ilmiöiden kaikkiyhteisyyttä. Honka ei meille itsessään enää ole sen ihmeellisempi ilmiö kuin kedon pieni yrttikään, joskin hyvä honka on hyödyllisempi kuin mätä ja tehoisa yrtti arvokkaampi kuin mehuton.
En siis mitenkään juhlahumusta humaltuneena ota yön hiljaisuudessa käsiini Snellmanin valituita teoksia, vaan kyllästyneenä kaikkeen siihen, mitä hänestä on näinäkin päivinä sanottu, haluan kuulla, mitä hän itse on sanonut sellaista, joka kohoaa yleisinhimilliseen pätevyyteen ja siis vieläkin vapauttaa eikä sido. Tahtoisin hakea esiin pari oksaa tätä vanhaa honkaa ja esittää ne tukipuiksi uuden ajan portaisiin, — koskapa hänen sanoillaan nyt lienee tavallista kantavampi merkitys.
Paljon saa selailla ja entisiä aikoja kulkee silmien ohitse; oppaana on tervesilmäinen mies! Kulku on miellyttävää, puhumattakaan opettavuudesta. — Hän selittää monia seikkoja omalla, asiallisella tavallaan. — Mutta muistuu mieleeni, mitähän hän arvelisi tuota niinkuin »vainajien palveluksesta»? — Pian löytyykin. — Kertoillessaan Kölnin mahtavasta tuomiokirkosta joka joskus vuosisatoja sitten on jäänyt rakenteeltaan kesken, mutta jota silloin 1840-luvulla, yritettiin suurilla kansallisvaroilla »valmiiksi rakentaa», huomauttaa Snellman: »on kaunista ja kiitettävää, että kansa rakastaa ja kunnioittaa isä-vainajiansa, että se mielellään ja uljaasti mieleensä muistuttaa heidän urhotöitänsä sodan ja rauhan alalla. Mutta jos tämä kunnioittava muisto muuttuu palvelukseksi, joka antaa entisyydelle suurempaa arvoa kuin nykyisyydelle tai tulevaisuudelle, näyttää jo se todistavan, että kansakunta on jo elänyt miehuutensa ijän ohitse. Sillä ainoastaan vanhuus tuntee korkeimman ilonsa siitä, joka on ollut ja unhottaa tai halveksii sen rinnalla nykyisyyttä. Vielä huonompi merkki on, jos kansakunta tahtoo keskuudessaan jälleen elvyttää muinaisajan laitoksia, uudelle manata esiin sen henkeä. Sillä tällainen pyrintö todistaa, että kansakunta jo on kykenemätön kehittämään nykyisiä olojansa edelleen, kykenemätön luomaan itselleen niitä muotoja, joissa nykyisyyden hengen pitäisi tulla ilmi.»
Mahtaisikohan tässä olla jotain niille, jotka miltei unohtaen kaiken muun nyt kaiuttavat sanaa kansallisuus niin äänekkäästi kuin haluttaisi sen kaikuun jotain muuta hukuttaa, mahtaisikohan Snellmanin haamu näin sanoa heille: kansallisuus, niin se on kyllä hyvä aate ja se oli vielä parempi silloin kuin sen kautta sain niin paljon sanotuksi, mitä sensuuri muuten olisi pyyhkinyt pois; mutta älkää te kiinnittäkö siihen teoriaan enää samaa huomiota, älkää komeilko menneisyyden kilvillä ja keihäillä. Teillähän on nyt uutena aatteena kansanvaltaisuus, joka toteutettuna vie kansallisuusasiankin oikeutettuun päämäärään ilman eri reklaamia. — Katsokaa eteenpäin!
Niin kuulen kaiun hänen äänestään yön hiljaisuudessa ja uppoudun jälleen selailemaan paksuja nidoksia etsien ydinpuutaa, historiankäsitystä. — Marx joutui Hegelin ajatusopin avulla materialistiseen historiankäsitykseensä, jonka mukaan tuotanto-olojen muutokset ne ajavat luokkia taisteluun kohottaen uusia pelkässä kuluttamisessa veltostuneiden tilalle varallisuuteen ja vaikutusvaltaan. — Mitähän Snellman arveli aineen vallasta? Katsokaamme »Aineellisten harrastusten siveellisestä vaikutuksesta». Vuodelta 1858. Mitä rehellisin materialismin ylistyslaulu, selkeä käsitys tuottavan työn merkityksestä arvoa, älyä ja vaikutusvaltaa antavana tekijänä. Snellman kuvaa lyhyin, selkein vedoin aikaa, jolloin »työmiehet eivät työskennelleet itseänsä varten vaan miekan ja messun miehille», sitten aikaa, jolloin hallitsijat ottivat vallan ja ihmiset madellen vaipuivat paheisiin, ja taas aikaa, jolloin osa työläisiä kohosi kaupunkien porvareiksi ja sai vastaavan valta-aseman, ja vielä aikaa, jolloin maamies sai persoonan ja tavaran turvatuksi. Entä sitten? »Mutta ei kauvankaan viipynyt», jatkaa Snellman, »niin jopa porvarin ja maamiehen palkkaamat, elämän hyvästä osattomimmat työmiehet alkoivat hekin kiristää itselleen enempi osuutta yhteisen työn saaliista ja näiden uusien vaatimusten aikoja me elämme.» Voisimmeko vaatia selväpiirteisempää luokkataistelukuvausta? Että se jää kesken, ei ole Snellmanin syy, sillä teollisuusköyhälistön johtama luokkatietoinen taistelu silloin vasta sivistysmaissa katkoi kapaloltaan ja meillä se syntyi vasta vuosikymmen Snellmanin kuoltua. Mutta luokkataistelun käsite kajasteli hänellekin ja varmasti selitettyään, kuinka nämat aineellisuustaistelussa eteenpäin ryntäävät luokat samalla ovat edistäneet ihmiskunnan »älyllistä ja siveellistä jalostumista», lausuu hän: »on vain oikeutettua että tässä pyrinnössä on itsekohtaisenkin edun harrastus!» Hän iloitsee vilpittömästi kun »työ se on kunniaan päässyt» ja »ainoastaan tyhjäntoimittaja on siinä tappiolle jäänyt». — — »Ei enää madella paheissa rypevien valtiaiden edessä itse paheisiin vajonneina ja hävyttömästi halveksien tuon yksinoikeutetun luokan alapuolelta kuuluvia arvosteluita», se on hänen mielestään jo »yleinen mielipide, jota ei kukaan rohkene kumota». — Aikaisin sanoi! — Vielä huomauttaa Snellman kuinka älyllinen kehitys tekee riippuvaisen aseman sietämättömäksi, kuten mekin väitämme, ettei työläinen voi sietää asemaansa, kun hän herää havaitsemaan, kuinka tarkotukseton työnsä usein on (esim. ylellisyystyö), jopa vahingollinenkin (kuten murha-aseitten valmistus!) Ajatteleva ja tunteva olento ei voi sietää vaatimusta, että hänen pitäisi kärsivällisesti ja tyydytyksettä antaa hukkaantua ruumiinsa ja henkensä voimain, jotka kyllä tarvittaisi elämän tarpeelliseen työhön ja jotka janoovat sivistyselämän virkistystä. Työväen aineellisten parannuspyrkimysten vastustajille sanookin Snellman: »Jos mielitään häätää tätä materialisuutta, täytyy siis alkaa tekemällä älylliselle sivistykselle vastarintaa.» — Rikkautta hän ei pelkää, jopa päinvastoin toivoo niin monille kuin mahdollista, sillä sen samoin kuin »varallisuudenkin vaara on vain siinä, tuossa epätasaisessa jaossa». — »Mutta mitä useampiin yhteiskuntaluokkiin varallisuus on levinnyt, sitä enemmän näitä väärinkäytteitä on ehkäisty ja ovat ne vähenneet» — »Sentähden saatammekin olla siitä varmat, että kuta yleisemmäksi varallisuus tulee, sitä vähemmin siinä on viettelyksiä tarjona.» — Tilaston numeroilla todistaa hänkin, kuinka suurin osa rikoksia johtuu suorastaan köyhyydestä. — Mutta ei aineellisuus kaikissa muodoissa suinkaan hänen hyväksymistään saanut. »Nykyajan elämässä on epäilemättä paljo sellaista moitittavaa, mikä on aineellisten pyrintöjen yhteydessä. Pahinta siinä on, että niin usein pyritään työtä tekemättä nauttimaan työn hedelmiä. Tiedekin on osaksi alentunut pelkkään aineellisten etujen palvelukseen», j. n. e.
Olen löytänyt, mitä etsin. Olen nähnyt Snellmanin ajatustyössä selkeän suunnan, jonka johtopäätökset vievät sosialismiin, vaikkapa hän, vanhus, ei enää siihen johtunutkaan. Niin selkeästi kuin hän näet käsittikin luokkien kehityksen aineellisen merkityksensä, työnsä kautta sivistykseen ja valtaan, ei hän kuitenkaan nähnyt sen luokan nousua, joka on avaava ne — yleisen rikkauden — paratiisin portit, joitten hän luuli ikipäiviksi jäävän suljetuiksi.
Aamu valkenee, keväinen aamu; valkenee ehkä kansanvallankin keväinen aamu meille. — Arvelen menneisyyden hongikosta hakeneeni pari tervettä oksaa kevään ja aamun väelle näytteeksi siitä, että se mies, jota menneisyyttä esiin manaten muistelevat, voi oikeastaan juureltaan olla meidän.
Kun eri puolueet meilläkin koettavat Snellmania edukseen selitellä, vedämme mekin todistuksemme esille osotteeksi, että meidänkin työmme — ja juuri meidän — on suoraa jatkoa entisyyden edistystoiminnalle, vaikka ei olekaan sen matkimista. Saksan vanhoillisten viettäessä »vapauden runoilijan» Schillerin muistoa, lausui Karl Kautsky että »juuri proletariaatilla oli oikeus häntä juhlia». »Sillä tämä oikeus on vain nuorisolla ja nuorilla luokilla, joitten päämäärä on korkealla, mutta sitä ei ole luokilla, joitten ukkomaisuudelle ei valtiollinen ihanne ole muuta kuin muisto kauan menneiltä päiviltä.» Friedrich Schiller, josta tuli herttuallinen professori, elää muistossamme »Ryövärien» rohkeana runoilijana ja J. V. Snellman, josta tuli keisarillinen senaattori, on silmissämme yhä edelleen se peitsimies, joka iski »taistelijan luvallisella haavottamisen ja kaatamisen oikeudella».
Meitä sosialisteja syytetään siitä, että me katsomme kaikkea »ahtaan luokkakäsityksen» kannalta, mutta itse asiassa on se avaraa luokkakäsitystä, sillä se nojautuu itse yhteiskunnan laveaan perustaan, tuottavaa työtä tekevään luokkaan, joka on kansa, ja joka historiallisen kehityksen oikeudella varmassa tahdissa astuu valta-asemaansa kohti, johon sitä eivät johda mitkään »suuret miehet», vaan sen oman arvon tunto ja terve järki.
15/5. 06. Y. S.
Olemme eläneet viime aikoina salaperäisiä, jännittäviä hetkiä. Olemme nähneet, kuinka heräävä, luomisvoimaa uhkuva kansa voimakkaasti pyrkii eteenpäin tasaisien oikeuksien ja tasaisien velvollisuuksien aikaan. Siinä on elämän halua, suurien tekojen harrastusta. Tätä pyrkimystä koetetaan estää kaikenmoisilla esteillä. Tuon tuostakin ilmestyy tekele, joka räikeästi osoittaa, että sen luonnollisille oikeuksille tahdotaan takoa mitä julkeimpia lakeja. Sen tahtoa pelätään ja siksi sitä koetetaan taltuttaa. Aivan äskettäin on ilmestynyt yksi lisää, kokoontumislakiehdotus. Tämä ehdotelma on ympäri maan, etenkin sen työväestössä herättänyt ansaittua mielipahaa ja suuttumusta. Onhan se selvä yritys johtaa kansa samoihin sokkeloihin, joista se äsken suurin ponnistuksin vapautui.
Kokoontumisvapaus on työväestölle elämisen ehto ja perusta. Aika on huomattavasti osoittanut, että köyhälistön kurja taloudellinen asema parantuu ainoastaan voimakkaan yhteenliittymisen kautta. Se yksin on omiansa luomaan proletariaatista voimaa, joka kykenee murtamaan ajan väärillä perustoilla lepäävät järjestelmät. Sen avulla kykenee kalpea työläinen saavuttamaan itselleen parempia palkkoja ja lyhempiä työpäiviä. Sen avulla hän kykenee kestämään ankarassa taistelussa pääomaa vastaan. Se lujittaa hänet merkitseväksi voimaksi pääoman yhdistyneitä mahtia vastaan. Yhteenliittyminen on ase, jonka työläinen tarvitsee yhä kärjistyvässä leipätaistelussaan. Se on proletariaatin taistelumuoto, jota vastakkaisella puolella edustavat: osakeyhtiöt, renkaat y. .m Samalla kertaa kun eri tehtaat saavuttaakseen mahdollisimman suuria voittoja ja saadakseen enemmän kantavuutta liittyvät renkaaksi, täytyy köyhälistön elämän pakosta yhdistyä taistelujärjestoksi, jos se aikoo jotain kestää ja taistelussa mitään merkitä. Yksilö on sellaisessa kamppailussa heikko ja mitätön. Yksilö voi kohota sankariksi taistelussa, mutta yhdistynyt pääoma, joka lepää vuossataisella kalliolla, voitetaan vaan lujan, yhdistyneen voiman avulla. Ainoastaan yhteenliittymisen kautta järjestyy työväen harrastukset rauhallisiksi, harkituiksi ja oikeudenmukaisiksi vaatimuksiksi. Ilman sitä syntyy hajanaisia, usein seurauksiltaan mitä surkeimpia, jopa kaikkea tyyntä harkintaa karttavia yksilöpyrkimyksiä, jotka ovat omiansa antamaan otollista maaperää vallattomuudelle ja sekasorrolle. Siitä on meillä niin historian lehdillä kuin kotimaan tapahtumissa paljon selviä esimerkkiä hyvänä varoituksena. Sitä paitsi on kokoontumisvapaus ihmisen luonnollinen oikeus, oikeus jota hän voi käyttää. Yhtä suuri oikeus kuin joillakin tehtailijoilla on liittyä osakeyhtiöksi, täytyy olla työväellä yhdistyksien kautta järjestää elämänsä. Mutta aika ei niin käsitä. Se asettaa kokoontumisoikeuden erityisen lain alaiseksi. Se näkee siinä vaaran ja kahleiden uhkaavan. Ei riitä se, että maan rikoslaki tuomitsee rikoksista, jos niitä tapahtuu, täytyy myöskin olla lisälaki puristamassa. Aika pitää isällisen huolen siitä, että sinä et voi lujittua, vaan olet heikkona yksilönä, jonka kanssa on helppoa menetellä niin tai näin. Lain tiet ovat ehkä useasti liian pitkiä. Maan virka- ja poliisilaitos tarvitsevat erityisiä ohjeita, joiden avulla he voivat tarpeen tullessa heti paikalla katkoa siivet kansan harrastuksilta, jos siten tarvitsee, ja suojata yhteiskunnan ja pääoman rauhaa. Ei riitä se että isäntävalta yleensä riistää vähävaraisilta usein kokonaan kokoontumisoikeuden, täytyy vielä lain se riistää niiltä, kenelle se ehkä on jäänyt.
Niin paljon kuin kansan nousua yleensä pelätään ja sen hetkellisiä töitä tuhoisiksi ennustellaan, on niistä usein tulokset merkitseviä ja mitä suurinarvoisia. Ei ole viime aikoina voitu puhua jostain suuresta teosta, ettei se keskiytyisi marraskuun tapahtumiin. Niin tässäkin. Ne kamalat sortolait, jotka riistävät meiltä muun vapauden ohessa myöskin kokoontumisvapauden, ne kumottiin. Kansa julisti kokoontumisoikeuden. Se katsoi kahleet turhiksi, kun vapaanakin voi kulkea ja kulkea niin että kulku tapahtuu eteenpäin ja ylöspäin. Lait rikoksista jokaista rankaisevat. Se riittää. Luultiin, että päästiin jo noista epäinhimillisistä painoista. Kansan tahto oli kirjoittanut uuden lain, lain joka olisi tuonut kansalle onnea ja menestystä. Mutta ilotulet sammuivat ja yön enteitä alettiin taaskin huomata.
Ilmestyi lainvalmistelukunnan ehdotus kokoontumislaiksi. Se oli niin häpeällinen suunnittelu, että yksin sekin sanomalehdistö, joka jo edeltäkäsin on antanut siunauksensa hallituksen toimille, alkoi nurista ja eikä juuri vähän. Ei edes sitäkään tyydyttänyt tuo kurja kuristusehdotus. Nähtiin tuossa suunnittelu muuttaa surkeankuulut ukaasit laiksi ja antaa pyhä voitelu niille ajoille, joista paljon valitusta ja vaikerrusta on kuulunut. Sen mukaan olisimme vaipuneet takaisin sinne kuiluun, josta me olimme juuri päässeet. Asemaa koetettiin pelastaa sillä, että sanottiin senaatin »paljon» asiaa korjaavan. Luultiin, että se ehkä käsittää aseman ja kansan ajatuksen ja ettei se enään tahdo kylvää lisää katkeruutta. Sen ehdotus on nyt valmistunut ja siis sen kanta selvillä. Katselkaamme sitä. Onko se omiansa antamaan kansalle takeita siitä, että tämä pyhin oikeus pysyy loukkaamattomana. Senaatti on jo useasti osoittanut, että se koettaa peittää tarkoituksiltaan kynnet. Niinpä tässäkin. Se julistaa perustuslakiin kokoontumisvapauden, mutta laatii kuitenkin erityiset poikkeuslait, joilla se tekee tämän olemattomaksi. Senaatti on tahtonut antaa uudelle laille kaksi tehtävää. Olla hyvänä apulaisena rikoslaille ja puristaa kansalaisvapaus olemattomiin. Laatia laki, joka ennen kaikkea tulee työväestöä puristamaan. Se ei tahtonut asettua sille kannalle, jonka kansa julisti oikeaksi ja tässä maassa noudatettavaksi. Se ei tahtonut antaa kansalle vapaata kokoontumis- ja yhdistymisoikeutta. Se määrittelee yhdistyksien perustamisen näin:
»Hyväntekeväisen, tieteellisen, taiteellisen tai seurallisen päämäärän, ammattiasiain hoidon tahi muun semmoisen tarkotuksen yhteistä toteuttamista varten, mikä ei ole vastoin lakia tai hyviä tapoja, saa perustaa yhdistyksiä noudattaen mitä tässä laissa säädetään.»
Senaatti tahtoo siis säilyttää oikeuden tarpeen tullen asettua yksilöllisen kokoontumisvapauden riistäjäksi. Yhdistyksen perustaminen on tällä tavalla hyvin rajoitettu ja olojen hiukankin vielä kiristyttyä mahdoton. »Mikä ei ole vastoin lakia ja hyviä tapoja», sanoo senaatti, sen saa perustaa. Voisi kysyä, mikä sitten ei ole näitä vastoin, jos se tahdotaan sellaiseksi selittää? Kaikki uudistus on vastoin nykyisiä luokkalakeja, jotka suovat vaan pienelle ryhmäkunnalle oikeuden. Nykyisen porvarillisen yhteiskunnan »hyvien tapojen» mukaan ei kukaan voi mitään edistyksellistä yhdistystä perustaa ja sellaisiin tapoihin nojautuvalla ei ole menestymismahdollisuutta. Näitä vastaanhan juuri taistelu käy ja sen tulee käydä. Jos sortovuosina olisi tällaista lakiehdotusta esitetty, olisi varmaan Bobrikofkin voinut siihen ilolla yhtyä, sillä se olisi antanut hänelle kyllin vapaat kädet. Senaatti on tällä tahtonut säilyttää tuon surkeankuuluisaksi tulleen kuristusoikeuden. On turhaa deklamoida, että on tahdottu estää »huonoja», alaspäin viepiä yhdistyksiä perustamasta ja siten suojata yhteiskuntaa huonoilta harrastuksilta. Niitä on turha pelätä. Ne kyllä surkastuvat yleisen mielipiteen painosta, ja niiden alhaisilla ihanteilla ei ole kantavuutta eikä vapauden luomassa valkeudessa yön ajatukset voi menestyä.
Yhdistyksien muodostumiselle on senaatti asettanut useita esteitä. Tässä yksi, julkeista julkein. Se sanoo:
»Yhdistyksessä, jonka erityisenä tarkotuksena on julkisiin asioihin vaikuttaminen, eivät saa olla jäseninä muut kuin yksikolmatta vuotta täyttäneet Suomen miehet tai naiset taikka yhdistykset, joissa on ainoastaan sellaisia jäseniä.»
Tämä pykälä on mitä merkitsevin rajoitus maan vastaiselle kehitykselle. Senaatti pelkää varmaankin, että me ehkä kuljemme liian huimaavaa vauhtia edistyksen tiellä. Sitä täytyy hiljentää. Se tahtoo pyyhkäistä yhdistystyöstä pois kaikki 21 vuotta nuoremmat. Miksikä näin? Senaatti nähtävästi tahtoo koettaa laiksi vahvistaa kenraalikuvernöörin viime talvisen ukaasin. Hyökkäsihän hän mitä hurjimmin nuorison kimppuun. Se vapaamielinen harrastus, joka siellä on ilmestynyt, on alkanut peloittaa. Se nyt pitäisi estää hinnalla millä hyvänsä. Kunhan se voitaisiin 21 vuoteen saakka pitää pimeyttä palvelevan kirkon ja vanhentuneen koululaitoksen yksinomaisen kasvatuksen alaisena, niin kyllä ne kitkevät siitä pois kaikki harrastukset, jotka ovat vaarallisia. Vaikka nuoriso 21 vuotta vanhana saa hartioilleen yhteiskunnalliset velvollisuudet ja on teoistaan siitä hetkestä saakka edesvastuussa, ei senaatti sitä ennen katso olevan syytä, että nuoriso yhteisiin asioihin tutustuisi, ja estää sen. Nuoriso ei saa nuorena ollessaan tutustua, ei kasvattaa itseään, ei saa ottaa selvää eri harrastuksista, jotta sitten kun nuori ihminen astuisi elämään, tietäisi mihin hän ryhtyisi ja mitä tekisi. Hänen täytyy astua sinne yleisiin asioihin perehtymättömänä. Nuorisoajalla hänelle kuuluu vaan leikittely ja isä ja äiti saa ajatella ja sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin. Hän saa astua 21 vuotta täyttäneenä sotapalvelukseen. Hän ei saa tutustua yhdistyselämään, sillä voihan niin käydä, että perustetaan yhdistys, joka selvittelee rauhanaatetta ja ehkei tuo nuorukainen menisikään. Senaatti tahtoo näiltä »väärillä» harrastuksilta varjella nuorisoa. Eikö senaatti muista mitä häpeää maallemme teki kypsymätön nuoriso? Täytyykö sen jatkua? Tämän mukaan ei maassa saa perustaa nuorisoseuroja, joilla on laajemmat ohjelmat, sillä kyllä ne julkisiin asioihin vaikuttavat. Työväenyhdistyksissä ei saa olla nuorempia jäseniä. Kun nykyään jo 13 vuotta vanhoja esimerkiksi pidetään yötyössäkin ja siis saavat kantaa raskasta taakkaa, niin eivät he saa yhdistyä asemaansa parantamaan. Senaatti ehdottaa heiltä riistettäväksi oikeuden vaikuttaa palkkojensa parantamiseksi ja työpäivän lyhentämiseksi. Jos vaan tahdotaan kyllin ahtaasti tulkita senaatin ehdotusta, ei voida tässä maassa perustaa mitään yhdistystä, johon pääsee 21 vuotta nuorempia. Kunhan vaan ajat mustenevat, niin kyllä saadaan tuntea tätä senaatin suomaa vapautta ehkä kyllin hyvin. — Paitsi näitä, on koko joukko muita rajoituksia, kuitenkin vähempiarvoisia. Siirrymme katselemaan, mitenkä nämä uudet lait suuntautuvat kokouksiin. Senaatti sanoo:
»Keskustelemaan yleisistä asioista taikka muussa luvallisessa tarkoituksessa olkoon oikeus kokoontua yleisiin kokouksiin noudattaen mitä tässä laissa säädetään.»
On omituista, että yleensä senaatti tekee tällaisia silmänkääntäjätemppuja pitkin lakiehdotusta. Se antaa kokoontua »luvallisessa tarkoituksessa». Mitä merkitsee tuo luvallinen tarkoitus? Bobrikoffin aikana oli luvallinen tarkoitus, jonka vuoksi sai kokoontua — — niin, mikä se oli? Mikähän se lienee virkavallan mielestä luvallista? Palokuntien kokouskin katsottiin luvattomaksi viime aikoina ja estettiin. Työväestön kokoukset ovat yleensä herrojen mielestä luvattomia. Herroille senaatti varaa kokoontumisvapauden seuraavasti:
»Yleisenä kokouksena ei ole pidettävä sitä, johon vain mieskohtaisesti kutsutuilla henkilöillä on pääsy.»
Siis herrat voivat vapaasti pitää kokouksiaan, joihin kirjeillä y. .m kutsutaan. On itsestään aivan selvää, ettei tämä tälläinen käy päinsä työväelle. Mutta sen lisäksi mitä edellä on huomautettu työväen kokouksien rajoittamisesta, jätetään ne yksityisten virkaherrojen mielivallasta riippuviksi seuraavasti:
»Ennenkuin yleisen kokouksen saa pitää, on siitä viimeistäänkin kaksitoista tuntia ennen kokouksen määräaikaa tehtävä kirjallinen ilmotus kaupungissa poliisimestarille tahi missä poliisimestaria ei ole pormestarille tai järjestysmiehelle ja maalla kruununvoudille tai nimismiehelle. Kuitenkin saa myöhemminkin tehdyn ilmoituksen pitää pätevänä, jos viranomainen ei harkitse siitä olevan haittaa.»
»Ilmoituksessa yleisen kokouksen pitämisestä on mainittava kokouksen aika ja paikka sekä tarkoitus, ja sen pitää olla vähintäänkin kahden henkilön allekirjoittama, jotka hallitsevat itsensä ja ovat hyvä maineisia sekä asuvat siinä paikkakunnassa, missä kokous on aijottu pidettäväksi.» — Kun jätetään näille virkamiehille oikeus sekaantua asiaan on selvää, ettei juuri hyvää ole odotettavissa. Ilmoitus on heille tehtävä 12 tuntia ennen kokousta. Tämä säännös on mahdoton toteuttaa. Tulee hetkiä, jolloin täytyy saada kokous tunnin perästä. Agitaattori usein pitää kokouksen, kun saapuu paikkakunnalle. Ei hän voi niin määrätä kulkuansa. Sanotaan, että viranomainen voi harkita, jos antaa luvan kokoukselle jota on myöhemmin pyydetty. Me tunnemme liian hyvin tuon harkitsemisen. Tarkoituskin vaaditaan ilmoitettavaksi. Jos nyt tulee kokouksia, joissa olisi keskusteltava virkamiehistöä koskevista asioista ja yleensä arvosteltava hallitusta, niin ei siitä tule mitään. Niitä ei virkamies katso luvalliseksi. Sillä tavalla saa kansa käyttää luonnollisia oikeuksiaan. Ei edes laillisilla säännöillä toimivilla yhdistyksillä ole vapautta järjestää yleisiä kokouksia. Senaatti sanoo kaikessa isällisyydessään:
»Jos joku yhdistys panee toimeen kokouksen, johon paitsi yhdistyksen jäseniä on pääsy muillakin kuin mieskohtaisesti kutsutuilla, olkoon siitä voimassa, mitä yleisistä kokouksista on sanottu; sellaisen kokouksen ilmoitus on kuitenkin sen tai niiden allekirjoitettava, jotka laillisesti edustavat yhdistystä.»
Siis tältäkin taholta estetään vapaa toiminta. Se jatkuu seuraavasti:
»Jos yleinen kokous on aiottu pidettäväksi yleisessä paikassa taivasalla, olkoon 2 §:ssä mainitulla viranomaisella oikeus yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi antaa tarpeellisia määräyksiä.»
»Yleiseen kokoukseen älköön kukaan tulko aseellisena. Tämä älköön kuitenkaan koskeko virkapukuun kuuluvan aseen pitämistä.»
Mitä tarkoitetaan näillä erityisillä määräyksillä? Onko se oikeus »erityisiä toimenpiteitä varten»? Me tunnemme sen. Sen käsittää, kun tietää että laissa huomautetaan, että viranomaisten on oltava aseissa kokouksissa. Yleisöltä kielletään aseet, ettei tarpeen tullessa ne olisi vastuksina ja että näitä »tarpeellisia määryksiä» voitaisiin siten täydellisesti toteuttaa. Ei näy herrat muistavan sitä kun piikit ilmestyivät Palokunnan saliin. Aseista silloin puhuttiin hyvin pahaa. Nyt tuo sama oikein laissa vahvistetaan.
Millaisiksi nämä kokoukset muuttuvat, selittäköön seuraava:
»Yleisessä kokouksessa älköön keskusteltako tahi päätöksiä tehtäkö, ennenkuin puheenjohtaja on vallittu. Puheenjohtajan tulee ylläpitää järjestystä kokouksessa eikä sallia puheen tai päätöksen tekemistä, joka sisältää rangaistavan teon tahi kehoituksen siihen. Jos puheenjohtajan 1 momentin mukaan antamaa määräystä ei noudateta, taikka jos häiritään yleistä järjestystä ja puheenjohtaja ei kykene sitä palauttamaan, on hänen julistettava kokous hajoitetuksi. Siksi kuin puheenjohtaja on valittu, olkoon yleisen kokouksen toimeenpanijan tehtävänä mitä tässä ylempänä on sanottu.»
Siis lausumisvapaus riistetään. Ei saa sallia puheen pitoa, joka sisältää muka rangaistavan teon tahi kehoituksen siihen. Mitä voidaan kokouksessa sitten keskustella? Tämä pykälä on siksi surkea, että sitä täydellä syyllä voi verrata sortoajan katalampiin keinoihin. Kokoukset muuttuvat tämän mukaan aivan samanlaisiksi. Ei olisi odottanut kotimaisilta miehiltä moista kansanoikeudentuntoa loukkaavaa tekelettä. Kokouksissa ei tämän mukaan voi muuta kuin soitella senaatin ja virkavallan ylistystä y. .m sellaista. Senaatti jatkaa:
»Viranomaisella, joka 2 §:ssä mainitaan, olkoon oikeus olla yleisessä kokouksessa saapuvilla tai sinne lähettää alaisensa virka- tai palvelusmies. Virka- tai palvelusmies, joka 9 §:n mukaan on tullut yleiseen kokoukseen, olkoon oikeutettu hajoittamaan kokouksen:
1) jos häneltä kielletään siihen pääsy;
2) jos kokouksessa, josta 6 §:ssä on säädetty, ei noudateta siitä annettuja määräyksiä;
3) jos puheenjohtaja tai toimeenpanijat eivät täytä sitä, mihin 8 §:n mukaan ovat velvolliset, taikka jos heidän julistustaan kokouksen hajoittamisesta ei noudateta.»
Tämän luettuamme voimme täydellä syyllä piirtää hautaristin kokoontumisvapaudelle. Kokouksemme tulisi tämän mukaan poliisin täydellisen mielivallan alaiseksi. Meillä ei ole tämän kalliin vapautemme säilyttämiseksi pienintäkään turvaa laissa. Ja tämän julkeaa tehdä senaatti. Se on tällä teollaan saanut yllensä heräävän kansan katkeruuden ja ainoastaan Bobrikoffin heimolaisten kunnioituksen ja kiitollisuuden. Vanhat tapaukset, joista me luulimme jo vapautuneemme, voivat nyt meillä laillistettuina uudistua. Sortoajan päivät ovat palanneet, nyt vahvemmalla kalliolla kuin ennen.
Laissa on vielä suuri joukko erilaisia rajoituspykäliä ja sakkomääräyksiä mutta ne nyt jätämme. Ovathan nämä muutamat kohdat olleet omiansa osoittamaan, mitä kaikkea senaatti on taas kansallemme lahjoittanut.
Suuret työväen joukot ovat jo lausuneet tästä ehdotuksesta tuomionsa. Se on saanut kaikkialla osakseen ansaittua halveksumista ja katkeruutta. Suomen proletariaatti näkee siinä mustan purjeen, joka tahdotaan kiinnittää purteemme johtamaan sitä takaisin niihin aikoihin, joista me suurin vaivoin ja ponnistuksin vapauduimme.
Taistelumme tätä vastaan on saatava yhä voimistumaan, laajenemaan. Suomen kansa ei voi äännettömänä alistua tämän kahlepaidan alle, — sillä sen tuoma elämä on liian alentavaa vapaalle kansalle. Ne voimakkaat äänet, jotka ovat kaikuneet tätä ehdotusta vastaan, ne yhä voimistukoot ja laajentukoot. Liittyköön niihin ääniin se jyrkkä sävel, että tätä lakiehdotusta ei saa ottaa ratkaistavakseen nykyinen luokkalaitos. Jos se ottaa sen esille, tiedämme, että kun ei ole hyvää sieltä ennenkään nähty, ei sitä nytkään tulisi. Se on jätettävä uudelle eduskunnalle. Toivommehan, että se edes tulisi hiukankin kansaa edustavampi. Tuleehan se kai, sillä ei kai Suomen säädyt keisarin ehdotusta alemmas kehdanne mennä.
Valvokoon kansa tämän kalliin oikeutensa puolesta ja valvokoon niin, että sen oikeus ei muuttuisi painavaksi orjuudeksi. Kokoontumisvapaus on ihmisten luonnollinen oikeus eikä kenelläkään ole valta siihen koskea. Sitä tulee kunnioittaa ja ne, jotka siihen peitsensä iskevät, ne kansan kirouksen päällensä vetävät.
Mikko Uotinen.
Erfurtin ohjelman 5:s vaatimus »uskonnon julistamisesta yksityisasiaksi» on sosialistisessa aikakauskirjallisuudessa useasti ollut arvostelun alaisena[1*] ja kun tämän vaatimuksen sanamuodolla on varsin laaja kantavuus, on paikallaan ottaa asia meilläkin puheeksi.
Mainittu vaatimus on nim. sosialististen teoriain kannalta osaksi erehdyttävä, jopa tavallaan sosialidemokratisen puolueen periaatteiden ja etujen kanssa ristiriitainen. Jos sillä vain tarkoitettaisiin, ettei ketään yksityistä saa uskonnollisten mielipiteidensä takia vainota, ettei kenenkään pääsyä puolueeseen tai siinä pysymistä saa uskonnollisilla syillä estää, olisi se kyllä paikallaan. Mutta kun tämä vaatimus saattaa myös johtaa, ja todella on osittain johtanut sellaiseen käsitykseen, että sosialidemokratialle on yhdentekevää kirkon ja uskonnon vaikutus kansaan, niin ei se sellaisenaan ole hyväksyttävä.
Puheenaoleva Erfurtin ohjelmakohta hyväksyttiin jo v. 1875 Gothan puoluepäiviliä, m. m. Liebknechtin sitä puolustaessa Bebeliä vastaan, joka ehdotti Eisenachin ohjelman vaatimusta, kirkon erottamista valtiosta ja koulusta uudelleen hyväksyttäväksi. Sittemmin on asiaa vaadittu uudestaan puoluepäivillä esille otettavaksi ja joko muutettavaksi tai kokonaan poistettavaksi, koska sitä on pidetty tarpeettomana, kun kerran täydellinen ajatuksen vapaus on tunnustettu ja kirkollisille ynnä uskonnollisille yhdyskunnille on taattu vapaus itsenäiseen toimintaan (mikäli tämä ei ole politista laatua).
Pääsyy, jolla Liebknecht on puolustanut puheenaolevaa ohjelmakohtaa, on ollut taktillista eli käytännöllispolitista laatua. Kun nimittäin sosialismia vastustavilla tahoilla esitetään sellaisena punaisena kummituksena, joka on kauhea jumalankieltäjäin puolue, ja joka muka tahtoo kaikilta ihmisiltä riistää uskonnon, oli Liebknechtistä tällaisilta valeilta ja parjauksilta taitettava kärki mainitun vaatimuksen kautta, etenkin katolista vaalikiihoitusta vastaan. Erdmann on syystä kyllä huomauttanut, ettei yksin tällä vaatimuksella eli julistuksella ole sosialidemokratiaa suojeltu moisilta hyökkäyksiltä, jollei sillä olisi tositeossa ilmennyttä suvaitsevaisuutta uskontoa kohtaan todistajanaan. — Muttei Liebknechtkään kuitenkaan jätä uskontoa yksityisasiana kokonaan syrjään, kuten käy selville hänen muistutuksestaan kirkonhyökkääjille, pappienvihaajille ja toisuskoisten ärsyttäjille koulun olevan pantavan liikkeelle kirkkoa, opettajan pappeja vastaan, jättämällä yksityisen uskonnollinen vakaumus rauhaan.
Tarkastamalla hiukankin sosialismin suhdetta kirkkoon, ei voi jäädä huomaamatta, että kirkko on vanha ja mahtava laitos, joka on sotakannalla sosialistista vapautustaistelua vastaan, ja jonka istuttamat ennakkoluulot ihmisen riippuvaisuudesta hänelle käsittämättömistä voimista, jonka vaatimus älyn alistamisesta dogmiuskon auktoriteetin alle — periaate, jota ilman ei kirkkoa ole ajateltavissa — on ajatuksen vapauden s. .o kaiken edistyksen ehdon ja nopean kultuurikehityksen esteenä. Se aika, jolloin kirkko oli taloudellisen ja henkisen edistyksen tuki, on kaukana. Nykyään on se valtaluokkain ja valtion tukena pitämässä kansan joukkoja aisoissaan, ja tämä valtaistuimen ynnä alttarin, valtaluokkain ja papiston välinen liitto käy sitä lujemmaksi, mitä uhatummaksi heidän asemansa käy syvien rivien kohotessa politiseen itsetietoisuuteen ja laajaan luokkataisteluun. Joskin on olemassa, esim. meillä Suomessa, joitakin hengenmiehiä kirkon ja valtion erottamisen puolella, ei tämä toimenpide ratkaisun lähetessä suinkaan saa muita kuin harvoja valistuneimpia kirkonmiehiä puolelleen, kuten muiden maiden esimerkit osottavat. Ja porvarispuolueista on odotettavissa yleensä vain pienempi ryhmä kannattamaan tätä erottamista, siitä huolimatta, että ne kehuvat ajavansa henkistä edistystä (jos ne tätä tositeolla ajaisivat, olisivat ne aikoja ryhtyneet rajoittamaan kirkon valtaa). Ei siis saata sosialidemokratia tältä kannalta katsoen jättää kirkon vaikutusta vastustamatta eli pitää uskontoa sellaisena yksityisasiana, jonka merkitys yhteiskunnallisessa taistelussa on jätettävä lukuunottamatta. Kirkkoa ja uskontoa voi nim. vain teoriassa, ei käytännössä, ajalla erillään toisistaan. Jälkimäinen — meillä protestanttisuus — esiytyy edellisessä organiseerattuna laitoksena. Myönnetään kyllä ainakin osittain, että kristinuskon periaattet nykyisin ovat väärennetyt, toisen sanoen erilailla esitetyt kuin Kristuksen itse julistamassa opissa. Ja kehitystä on kyllä huomattavissa puhdistamaan kristinoppia dogmisaivartelusta ja uskonnon sisimmälle olemukselle arvottomista, nykyisen kultuurin vastaisista syrjäseikoista sekä vapauttamaan sitä luokkahengen ja luokkamoraalin palveluksesta, miksi se on jo aikaisin joutunut. Mutta juuri sitä suuremmalla syyllä, tämän kehityksen jouduttamiseksi, on sosialismin oltava varuksissaan uskontoa vastaan, jättämättä sitä harjoittavia yhdyskuntia erikoiseen poikkeusasemaan muihin yhteiskunta- ja kultuuritekijöihin nähden.
Puheena oleva kysymys on siis etupäässä kultuurikysymys, mutta välillisesti myös valtakysymys, kuten kaikki muutkin. Tiedon ja sivistyksen puuttuessa uskovat suuret joukot, niinkuin hallitsevat luokat tahtovat niitä uskomaan, ja nämät tahtovat tietysti joko tajuisesti tai vaistomaisesti saada kansaa riippumaan heidän etujensa mukaisessa uskontomuodossa ja heille hyödyllisessä yhteiskuntamoraalissa. Mutta kun itse yhteiskuntamuoto ja sen vastamainitut tukipilarit ovat johtaneet olot sille kannalle, että suurimmalta osalta ihmiskuntaa puuttuvat inhimillisen elämän ehdot, ja niiden sijalla on alituinen tukala elämisen epävarmuus, on myös kumouksen siemen olemassa, joka ei lakkaa itämästä ja kasvamasta, ennenkuin on luotuna uusi ja parempi yhteiskuntamuoto ja sen tueksi kokonaan uudistettu uskonto ja moraali. Täten vain voi ihmiskunta kohota uudelle, korkeammalle kehityksen asteelle, samoin kuin se aikoinaan on kohonnut orjuuden ja läänityslaitoksen ahdistavista kahleista.
Ei ole siltä kuitenkaan tarvis ryhtyä suorastaan saarnaamaan uskonnottomuutta, vielä vähemmän ruveta panemaan esteitä uskonnon harjoitukselle. Jääköön vain kirkko rauhassa ja vapaasti saarnaamaan oppejaan sitä haluaville, mutta sen vastapainoksi on sosialidemokratian kannalta ehdottomasti vaadittava valtion ja koulun vapauttamista kirkon holhuusta. Tiede on uskonnon paras vastapaino, tahtomatta uskontoa hävittää, ja huolehtikoon se hyvistä, kansan enemmistön vapaata ja täydellistä kehitystä tarkoittavista kouluista, antakoon se kansalaisaluille sellaisen sivistyksen pohjaperustan, joille ne saattavat muodostaa elämänkäsityksensä oman ymmärryksensä, taipumustensa, tunteittensa ja vaikutelmainsa mukaan. Koulukysymykseen emme tässä sen enempää koske, mutta mainitsematta emme tahdo jättää, että koulun ihanteen ensi edellytyksiä on vapaa oppiaika s. o. lasten vapauttaminen kaikesta kasvatuksen ulkopuolelle kuuluvasta, s. o. ansiotyöstä. Sitä paitsi on täysikasvaneidenkin henkisestä kehityksestä pidettävä huolta työajan lyhentämisellä mahdollisimman vähään, kirjallisuuden levittämisellä, teatterien, operain, taidenäyttelyjen, museojen, lukusalien y. .m avaamisella kansalle, puistojen, urheilulaitosten, parannettujen asuntojen hankkimisella j. n. e. — Sanomattammekin on selvä, ettei kaikki tämä tietysti riitä oloja korjaamaan eikä edes ole suuremmassa määrässä mahdollinen toteuttaakaan ilman nykyisen taloudellisen tuotantojärjestelmän muuttamista yhteiseksi eli kollektiviseksi.
Puheena oleva Erfurtin ohjelmakohta on siten mielestämme parasta meilläkin poistaa puolueohjelmasta ja sijalle on mieluimmin pantava vaatimus kirkon erottamisesta valtiosta ja koulusta taikka suoranaisesti valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta toiminnasta ja kansalaiskasvatuksesta, koska edellinen sanamuoto on aivan muodollinen ja siinä lausuttu vaatimus joissakin määrin jo täyttynyt muutamissa maissa. Tällöin voisi 7:nnen vaatimuksen ensimäinen kohta, »uskonnollisten aineiden opetuksen poistaminen kouluista», jäädä myös pois, koska se jo sisältyy edelliseen vaatimukseen.
Helsinki, 15/5 1906. J. A–io.
Ranskassa tapahtunut kirkon ja valtion ero, jota koskeva laki, kuten tiedämme, astui voimaan nyt kuluvan vuoden alussa, on yli koko sivistyneen maailman saanut osakseen tavatonta huomiota, ja luonnollisesti on tuota tapahtumaa eri tahoilta hyvinkin eri tavalla arvosteltu. Sosialidemokratisessakin sanomalehdistössä on asiasta paljon kirjotettu, mutta tuskin toista kirjotusta siitä voi löytää, jossa selonteko olisi niin valaisevaa ja arvostelu pitkin matkaa niin oikeaan osattua, kuin minkä olemme joku aika sitte lukeneet K. Kautskyn toimittamassa Neue Zeit'issa. Tuon kirjotuksen on kirjottanut ranskalainen sosialisti Ch. Rappoport, ja pääasiassa sen mukaan teemme tässä nyt asiasta selkoa. Valitettavasti täytyy meidän supistaa esityksemme mahdollisimman lyhyeen.
»Ranskalaiset eivät ymmärrä vähääkään politiikkaa» — kirjotti aikanaan kuuluisa Macchiavelli, — »muutoin eivät he olisi sallineet kirkon päästä niin voimakkaaksi.» Me sitävastoin olemme sitä mieltä, lausuu Rappoport, että Ranskan vanha kuningaskunta sangen hyvin käsitti erikoisetunsa, kun se, voidakseen kansanjoukkoja hallita ja pimittää, varmisti itselleen pitkiksi ajoiksi niin mahtavan liittolaisen kuin kirkon avun. Mutta 18:nnen vuosisadan valistustyön ja ennen kaikkea suuren vallankumouksen perinpohjaisten toimenpiteitten johdosta kärsi kirkko suuren ja parantamattoman tappion.
18:nnen vuosisadan vapaa-ajattelijain ruoskivaa kirkon arvostelua kuitenkin ilmeisesti rajottivat nousevan porvariston luokkaedut. Voltaire ei tahtonut tietää mitään syvien rivien valistamisesta. »Jollei jumalaa olisi, niin täytyisi se keksiä», koska uskomatta jumalaan kukaan ei olisi niin tyhmä, että tekisi työtä toisten edestä, — selitti julkisesti tuo nerokas »valistaja». Jumalan käsittäminen taivaalliseksi vartijaksi, joka suojelee omaisuutta ja »hyvettä», ei ollut vieras myöskään jyrkimmille vallankumousmiehille.
Mutta yhtä paljon kuin kirkkoa ja uskoa korkeimpaan olentoon tarvitsi nouseva porvaristo myös kirkon omaisuutta, jota näihin aikoihin laskettiin olevan aina neljän miljardin arvosta. Vallankumouksen Ranska tarvitsi ja ahnehti näitä suunnattomia rikkauksia, ja marraskuussa 1789 julistikin kansalliskokous kirkon omaisuuden valtion omaisuudeksi. Samaan aikaan tuli voimaan valtion menosääntö kirkon ylläpitoa varten. Ja kirkon viralliset edustajat, jotka v. 1905 intohimoisesti uskonnon turmiona vastustivat tuon menosäännön poistamista, ne selittivät v. 1789, että »papiston palkkaaminen valtion puolesta merkitsee uskonnon loukkaamista».
Kirkon puolelta vastustettiin sen omaisuuden valtiolle riistämistä m. .m sillä että sen kautta joutui vaaraan koko yksityisomaisuuden pyhyys: tänään otetaan valtiolle minun, huomenna sinun omaisuutesi, huusi kirkko porvaristolle. Mutta kun sekään ei auttanut, kohdisti kirkko vihansa vallankumousta ja etupäässä vallankumouksesta syntynyttä valtiomuotoa, tasavaltaa vastaan. Siitä alkaen onkin kirkon puolelta leppymättä ja keinoihin katsomatta ahdistettu tasavaltaa. Ja siten on tuo kirkon omaisuuden riistäminen tehnyt kirkon ja valtion vastakohdan yhä jyrkemmäksi.
Mutta toiselta puolelta oli taas välttämätöntä, että kirkko ja valtio toimivat yhdessä voidakseen kansanjoukkoja hallita ja riistää. Kompromissin täytyi syntyä, ja se tapahtui konkordatin kautta, jonka sopimuksen Napoleon sai solmituksi Rooman paavinistuimen kanssa v. 1802.
Tämä sopimus valtion ja kirkon välillä, joka nyt sata vuotta voimassa oltuaan viime vuonna säädetyn uuden lain kautta tuli korvatuksi, sisälsi ennen kaikkea kirkon puolelta raskaita myönnytyksiä. Tasavallan ensimäinen konsuli sai oikeuden nimittää piispat (vain vanhan tavan mukaan oli nimitykset paavin vahvistettava), ja näitten tuli vannoa uskollisuudenvala hallitukselle, vieläpä sitoutua jonkinlaiseen ilmiantaja- ja poliisipalvelukseenkin valtion turvaamiseksi. Kaikissa kirkoissa piti rukoiltaman tasavallan ja konsulien puolesta (eri hallitusmuotojen aikana oli tietysti aina muutettava myös tuon rukouksen muotoa). Papeiksi saivat piispat nimittää ainoastaan sellaisia miehiä, jotka hallitus hyväksyi. Kirkot jäivät piispain käytettäviksi, mutta niitä ei tunnustettu kirkon omaisuudeksi. Ja paavin täytyi juhlallisesti luvata, ettei kirkon puolelta tultaisi ahdistamaan sen omaisuuden riistäjiä. Hallitus puolestaan maksoi kirkon palvelijoille palkan, ylläpiti teologisia tiedekuntia, pappisseminareja, vastasi kirkkojen rakentamisesta, j. .n e.
Sellaisena pysyi nyt pääasiassa kirkon ja valtion suhde Ranskassa, niinkauan kuin konkordati oli voimassa, ja siltä pohjalla piti siis uudistuksen lähteä.
Edistyneimpäin porvarillisten puolueitten, n. s. vasemmiston taktiikkana on Ranskassa, niinkuin yleensä muuallakin, ollut: luvata mahdollisimman paljon eikä täyttää kerrassa mitään. Vuodesta 1861 alkaen oli tasavaltalaisten radikalien ohjelmassa m. .m vaatimus kirkon ja valtion erottamisesta, mutta sen toteuttamisella ei kiirettä pidetty. Koululaitoksenkin suhteen — ainoalla alalla, missä kolmas tasavalta, ainakin verrattuna taantumukselliseen yksinvaltaan, sai jotain aikaan — kävi uudistus niin, että melkoinen osa kansakouluja, enimmät keskikoulut ja miltei kaikki korkeammat koulut jätettiin pitkiksi ajoiksi pappien tai pappismielisten ainesten käsiin.
Kun »suuri valtiomies» Waldeck-Rousseau Dreyfus-jutun aikana astui tasavaltaisen hallituksen etunenään, oli natsionalismi, klerikalisuuden uskollinen kumppani, tasavaltalaisten rappeutuneen politiikan johdosta suuresti voimistunut. Ja samoin oli sosialismi, luokkatietoisen köyhälistön liike, kasvanut valtiolliseksi mahdiksi, joka jo oli kukistanut sarjan eri hallituksia ja jonka apua porvarillisten tasavaltaisten jo kahdesti oli täytynyt pyytää tasa-vallan pelastamiseksi. Tällöin oli aivan luonnollista, että Waldeck-Rousseau otti päätehtäväkseen noitten molempain suuntain musertamisen. Sosialismin hän hajotti ja lamauttikin vuosikausiksi ottamalla vanhoilliseen ministeristöönsä Millerandin, ja yhteiskunnallisten reformien sijasta alotti hän sotaretken klerikalismia vastaan: mitäpä muuta hänellä oli edessä. Niin loi hän tunnetun kiristyslain kongregatsioneja, katolilaisia munkkikuntia vastaan, joitten hallussa oli m. m. tavaton joukko kouluja.
Tämä vanhoillisen tasavallan taitava edustaja luovutti kuitenkin paikpansa pian toiselle. Se toinen oli Combes, porvarillisen antiklerikalismin Napoleon.
Combes käsitti, että nyt oli tehtävä jotain »rakentavaa». Mutta yhteiskunnallista ohjelmaa varten ei hänellä ollut tarpeeksi älyä, ei enemmistöä eikä rahaa, sillä reformit maksavat paljon. Ja niin päätti hänkin turvautua anti-klerikalismiin, tuohon Ranskan radikalien kaikkivoipaan parannuskeinoon, josta — emme sano: jonka hyväksi — he elävät. Hän jatkoi Waldeck-Rousseaun alkamaa puhdistustyötä, ja teki sen tosiaan mahdollisimman vakavasti, johdonmukaisesti ja häikäilemättä. Tosin hänen voimansa johtui pikemmin valtiollisen ja eritoten yhteiskunnallisen näköpiirin ahtaudesta kuin kaukonäköisen valtiomiehen itsensähallitsemisesia, mutta joka tapauksessa hän teki suurta työtä vapauttaakseen kapitalistisen valtion katolisen kirkon vallasta.
Ministeriohjelmaansa selittäessään ei Combes kyllä puhunut mitään kirkon ja valtion erottamisesta. Tuo kysymys ei ollut silloin »ajanmukainen», ja vaikeneminen siitä oli ministeristön kannattajien mielestä itsestään selvää. Ainoastaan Sembat, sosialivallankumouksellisen ryhmän puhuja, ilmaisi tyytymättömyytensä. »Se mitä ensimäiseksi on tehtävä» — selitti hän edustajakamarissa, — »on kirkon erottaminen valtiosta: kirkolta täytyy ottaa virallinen luonteensa. Kirkolla on ainoastaan sen verran valtaa kuin te itse sille annatte. Siitä alkaen kun pappi lakkaa saamasta valtiolta palkkaa, ei häntä katsota siksi viralliseksi henkilöksi, jonka tehtävänä on väittää päinvastaista kuin mitä opettaja koulussa sanoo.»
Tätä puhetta ei pidetty minään ohjelmanselityksenä, joka hallitusta olisi vähääkään sitonut, eikä edustajakamarin enemmistö silloisissa oloissa suinkaan olisi kannattanut kirkon ja valtion erottamista. Mutta pian kävivät välit Rooman kanssa kireiksi. Combesin häikäilemätön antiklerikalismi tuntui kovasti ärsyttävän Vatikania, ja kun presidentti Loubet ei Rooman matkallaan taipunut käymään paavin luona, kirjotti pyhä isä kiertokirjeen, jossa juhlallisesti protesteerattiin presidentin matkaa vastaan. Silloinen ulkoasiainministeri, taantumusmielinen Delcassé, tahtoi haudata hiljaisesti koko jutun, mutta tunnettu sosialisti Jaurès julkaisi lehdessään paavin kirjeen ja paljasti kaiken salakähmäisyyden. Edustajakamari tuli pakotetuksi kannattamaan diplomatisten suhteitten katkasemista paavinhovin kanssa, ja kun lisäksi syntyi paha riita parin tasavaltalaismielisen piispan nimittämisestä, kutsuikin Ranskan hallitus lähettiläänsä Vatikanista pois. Välit oli auttamattomasti rikottu ja konkordati peruutettu.
Kesäkuussa 1903 päätettiin eduskunnassa tosin ainoastaan yhden äänen enemmistöllä asettaa komitea valtion ja kirkon erottamisasiaa varten, ja tämän komitean laatima periaatteellinen ponsi kuului: »Komitea päättäää, että kirkon erottaminen valtiosta olisi toteutettava ja ryhdyttävä pohtimaan ehdotettuja eri järjestelmiä konkordatijärjestelmän korvaamiseksi», Erikoisehdotuksia oli esitetty useampiakin, mutta ainoastaan kaksi niistä oli yksityiskohtaisesti kaikkien lakitieteen sääntöjen mukaan ja parlamentarismia taidolla kokoonpantuja täydellisiä lakiehdotuksia. Molemmat ne olivat sosialistien tekemiä.
Toisen, jyrkemmän oli laatinut Francis de Pressencé, protestantisen teologin poika, joka tunsi tarkasti ne tuhannet syrjätiet, joita myöten kirkko lakkaamatta pyrkii vieraitten tunnustusten kannattajat omantunnonvapautta sitomaan ja sortamaan. Pressensé tahtoikin ehdotuksessaan etupäässä moninaisten valvontatoimenpiteitten ja rangaistusmääräysten kautta tarkasti estää, ettei kirkko vain millään tavalla voisi yhä vieläkin vaikutusvaltaista asemaansa väärin käyttää. Kirkon omaisuus ja tulot oli tämän ehdotuksen mukaan rajotettava mitä vähimpään, yleensä sen omaisuus siirrettävä valtiolle tai kunnille. Kirkolliset rakennukset voitaisiin vuokrata kirkkoseuroille, mutta niitä pitäisi saada käyttää maallisiakin juhlia varten. Kirkkoseurojen toimintaa tahtoi Pressensé rajottaa kaikellaisilla erikoissäädöksillä, joihin muitten yhdistysten ei tarvitse alistua.
Pressensén ehdotuksella oli suuressa määrin taistelulain luonne. Edustajakamarissa se ei saanut enemmistön kannatusta, sillä uudistuksen puoltajainkaan taholta ei yleensä tahdottu asettaa kirkollisia seuroja mihinkään poikkeusasemaan. Tätä suvaitsevampaa kantaa edusti suurin osa sosialidemokrateistakin.
Briandin ehdotuksessa ei voinut huomata jälkeäkään mistään kirkon tai pappien vainoamisesta, ja sen vuoksi se saikin heti enemmistön kannatuksen.
Aristide Briand, joka äärimmäisvallankumoukselliselta kannalta lähtien on vähitellen siirtynyt yhä maltillisempaan suunta ja nyt lopulta liittynyt porvarilliseen hallitukseen, on hyvin taitava ja käytännöllinen politikoitsija. Hänen mielilauseitaan kuuluu olevan: »kaikki riippuu vain kätevyydestä». Ja hänen »kätevyytensä» ansioksi onkin pääasiassa uudistuksen menestyminen laskettava. Todistukseksi hänen kätevyydestään mainittakoon, kuinka hän m. .m »käänsi» Rouvierin uudistuksen puolelle. Combesin ministeristössä ollessaan Rouvier näet vielä uhkasi erota hallituksesta, jos uudistus vakavasti otettaisiin päiväjärjestykseen, — tultuaan itse pääministeriksi lausui hän saman uhkauksen, jos valtion ja kirkon eroon ei suostuttaisi.
Combesin mielestä oli Briandin ehdotus monessa kohden liian vapaamielinen. Niin ei pääministeri esim. olisi sallinut uskonnollisten seurain yhtyä koko maata käsittäviksi järjestöiksi eikä myös sitä, että kirkollisten rakennusten luovuttaminen tuollaisten seurain käytettäväksi tapahtuisi kirkon edustajain, vaan valtion viranomaisten kautta. Briandin ehdotus tuli kuitenkin kaikissa oleellisissa kohdissaan lopullisesti laiksi hyväksyttyä. Laki hyväksyttiin edustajakamarissa viime vuonna 3 p:nä heinäkuuta (341 äänellä 233 vastaan) ja senaatissa 6 p:nä joulukuuta (181 äänellä 102 vastaan).
Briand oli tavallaan keikaillut hämmästyttäessään maailmaa suvaitsevaisuudellaan kirkkoa kohtaan. Myöhemmin saatiin tietää, että hän oli erään piispankin kanssa kaikessa ystävyydessä neuvotellut erottamisasiasta. — Seuraavassa otamme uuden lain lähemmin tarkastettavaksi.
J. V. Snellmanin käsitystä sosialismista ei juuri muualta voi saada selville kuin eräästä hänen kirjotuksestaan »Morgonbladet»iin v:lta 1878. Mutta se kirjotus onkin sitte yhtä tyhjentävä kuin huvittavakin. Ja koska siitä on mahdotonta saada elävää käsitystä muuten, suomennamme sen parissa kohden vain hieman lyhentäen muuten kokonaisuudessaan tähän vaatimattomana lisänä näitten päivien tulvivaan Snellman-kirjallisuuteen.
Tämä kirjotus on sitä laatua, ettei se meidän puoleltamme kaipaa mitään selityksiä, jollei miksikään selitykseksi katsota sitä, että huomioon ottaen kirjoituksen arvon painatamme sen petit'illä:
»Sosialismia on idussaan ja esiintyneenä vaatimuksena ollut kaikissa sivistysmaissa, kaikkina aikoina. Siihen on syynä se, että niissä aina täytyy olla yhteiskunnallista erilaisuutta. Se kasvaa sivistyksen mukana. Mitä enemmän jonkin kansan kansallisvarallisuus lisääntyy, sitä enemmän kerääntyy rikkautta yksityisten käsiin. Että myöskin rikkaitten luku lisääntyy, se ei tasoita erilaisuutta. Sillä varattomain luku lisääntyy paljon suuremmassa suhteessa.
»Että tämä erilaisuus ei ainoastaan herätä kateutta, vaan myöskin kärsityn vääryyden tuntoa, on selvä asia. Kristityissä kansoissa on niinkauan kun uskonto-opilla ja kirkolla on ollut suurempi vaikutusvalta, tätä tunnetta enemmän tai vähemmän vaimentanut usko, että maallinen elämä on vain koulua, koetusaikaa, ja että kaikista sen kärsimyksistä saadaan korvaus haudan takana. Onpa köyhyyttä pidetty ansionakin, vapaakirjana taivaanvaltakuntaan. Mutta lujimmankin uskonaikakauden aikana on sosialismi liittynyt uskonnollisiin liikkeisiin, ja sen vaatimukset on voitu kukistaa ainoastaan asevoimalla. Nykyaikana, jolloin kirkon siteet ovat höltyneet samoin kuin valtiollisetkin siteet, on mainittu erilaisuutta tasottava mahti, jollei hävinnyt, niin kuitenkin tuntuvasti heikontunut. Vasta valtiollisen vapauden mukana on sosialismista voinut tulla teoria ja varattomista kansanjoukoista valtiollinen puolue. Jos vaalioikeus on rajotettu, aiheuttaa se salaliittoja tai, jos painovapaus ja kokoontumisvapaus sen myöntävät, julkista kiihotusta valtiollisen tasa-arvoisuuden puolesta, jolloin takana tavallisesti aina piilee ajatus taloudellisesta tasa-arvoisuudesta.
»Kun vihdoin yleinen vaalioikeus tulee lisäksi, voi sosialismi esiintyä laillisesti oikeutettuna valtiollisena uskontunnustuksena. Kuulla yhäti tätä oppia, yhtä ja samaa saarnattavan, käy ikäväksi. Mutta saada johtajat lainsäätäjiksi, se on käytännöllinen päämäärä. On otaksuttavaa, että monikin kansan suureen joukkoon kuuluva pysyttäytyy poikessa, niin kauan kun kapina on ainoa tie opin toteuttamiseksi. Mutta kun liike nyt on saanut laillisen muodon ja laillisen suojeluksen, ei ole ihmeteltävää, että kaikki ne, jotka eivät omista mitään eivätkä voi mitään kadottaa, liittyvät puolueeseen. Ensi sijassa vaikuttaa se, että joka askeleelta joka vie eteenpäin vapaamielisiin valtiollisiin oloihin, agitaattorit saavat vapaamman tilaisuuden hommata. Sellainen toimi on kannattava affääri. Se näkyy nykyään tavallisesti liittyvän sanomalehdenjulkaisijan tai toimittajan ammattiin. Kannattajat saavat näissä lehdissä kaikki päivän uutiset selitettyinä heidän makunsa mukaisesti ja sosialististen romun kaupanpäälliseksi. Rahauhraus ei tee miestä päälle paljon, mutta koottuna antaa asianomaisille rikkaita satoja. Saksassa on jo kauan ollut vankka joukko niin kutsuttua kirjallista köyhälistöä. Sille on sosialismi avannut rikkaan ansiolähteen; ja niinpä tavataan kaikissa nykyajan sosialistisissa liikkeissä kirjallisesti sivistyneitä saksalaisia. Kilpailu muun kirjallisuuden alalla on vaikeaa. Mutta sosialistinen kirjailijatoimi on helposti opittu, ja kaikille, jotka ovat joutuneet alakynteen muilla kirjamarkkinoilla, on tämä ala jokseenkin varma pakopaikka. Jokainen sanomalehti elättää tietysti joukkonsa kirjeenvaihtajia ja tilaustenkerääjiä y. .m, ja leivänpalasta putoo siten muruja monelle.
»Totisia, yksin vakaumuksen johtamia esitaistelijoita lienee sosialismilla tuskin ollut muussa maassa kuin Ranskassa, nimittäin S:t Simonistien ja Fourieristien aikana. Saksassa on Lasallea pidetty puhtaimpana. Mutta hänen intimistä kirjevaihdostaan, mikä nyt on tullut päivänvaloon, on hämmästyksellä havaittum että hänellekin oli pääasiana raha, jota hän tarvitsi voidakseen viettää elostelevaa ja puoleksi siveetöntä elämää. Muissa ei kukaan lie edes edellyttänyt olevan totista vakaumusta eikä omanvoiton pyytämättömyyttä. Mitään salaista ei myöskään voi sanoa kannattajista, mutta heiltä ei sitä voi vaatiakaan. Heidän asemansa parantaminen, suurempi osuus tämän maailman hyvyyteen, on heidän julkisesti tunnustamana pyrkimyksenään. Se on puhtainta omanvoiton pyyntiä. Mutta se on heissä kiitettävää, koska pyrkiminen onnellisempaan olemassaoloon yleensä on oikeutettua, vieläpä tossiinhimillistä ja ylistettävää. Että nykyisen yhteiskuntajärjestyksen vallitessa tämä pyrkimys ainoastaan poikkeustapauksissa saavuttaa menestystä, on heillä kyllä selvänä. Ei niinmuodoin ole yhtään ihmeellistä, että he kuuntelevat ennustuksia toisesta yhteiskuntatilasta, joka tasottaisi yhtäläisiksi kaikkien ihmisten osat. Mutta ei kenelläkään heistä voi olla älyämiseen perustuvaa vakaumusta sellaisen yhteiskuntatilan mahdollisuudesta, — varmaan sangen harvoilla on edes sokeaa uskoa tuohon tulevaan riemujuhlaan. Sosialistein kokouksissa esiintyy hyviä puhujia kansanjoukosta. Mutta heidän taitonsa näyttäytyy vain siinä, kun he kuvailevat nykyisen orjuuden kauheutta ja pääoman rosvotekoja, kun taas itse opin esittäminen on yhtä ja samaa muuttumatonta ulkoa opittua läksyä. Mistään vakaumuksesta kansanjoukoissa voi vielä vähemmän olla kysymystä kuin johtajien suhteen, jollei vakaumukseksi lueta sitä heissä varmaan yleistä mieltä, että omaisuudenjako olisi erittäin toivottava ja mainio asia. Ei voi edes otaksua, että kansanjoukko välittäisi vastaisesta, sosialismin oppien mukaisesta valtiomuodosta. Jollei nykyinen työläispolvi voi toivoa tilansa muuttuvan, niin on varmaan tulevien polvien kohtalo suurelle enemmistölle yhdentekevä. Sivistyneistäkin valtiollisen toiminnan miehistä on kaikissa maissa, missä valtiomuototaisteluja käydään, iso joukko sellaisia, joita johtaa vain sen oman välittömän edun toivo, minkä saavutettu valta mukana seuraavine tuloineen takaa. Ja olisi liikaa vaatia, että tietämätön, hädän ja puutteen rasittama työmies toivomatta itselleen onnellisempaa vastaisuutta toimisi yksin tulevan sukupolven hyväksi.
»Jos nyt asiat on niin kuin ne tässä lyhyesti on kuvattu — ja vaikka kuinka tahtoisimme noudattaa sosialismin suhteen oikeutta, on mahdotonta tulla muuhun käsitykseen — niin onhan kerrassaan narrimaista luulla, että sosialismia voitaisiin vastustaa millään vastatodistuksella sen oppeja vastaan. Ne, jotka ymmärtävät todistuksen, teeskentelevät vain olevansa vakuutettuja opin totuudesta, ja ne, jotka uskovat tuota oppia, eivät ymmärrä sitä eikä vastatodistusta. Sitäpaitsi sellaisten ihmisten suhteen, jotka kieltävät historian todistuksen, ovat kaikki vastatodistelut turhia. Multa sosialismi, joka hävittää perhesiteen ja yksityisen omistusoikeuden, hylkää sen kautta ihmiskunnan tähänastisen historiallisen kehityksen ja tahtoo sen sijaan asettaa ihkasten-uuden, Lasallen, Marxin, Bebelin & kumppanien keksimän. Ainoa täysin kumoavana pidettävä todistus, mikä sosialismia vastaan voidaan esittää, on seuraava: Kun tulot kaikesta tuotannosta jaetaan tasan niitten kesken, jotka tuottamiseen ovat ottaneet osaa, ei synny mitään säästöä, s. .o ei mitään uutta pääomaa. Jollei pääoma, säästynyt kansallisvarallisuus kasva, ei maa voi elättää kasvavaa väestöä, vielä vähemmän tyydyttää nousevan sivistyksen lisääntyneitä tarpeita.[2*] — — — Kun sosialistinen valtio on kuviteltu tulevaisuudenvaltio, jota ei ole vielä koskaan koetettu toteuttaa, paitsi osittain Spartan tasavallassa, jollainen valtio ei varmaankaan miellyttäisi meidän aikamme sosialisteja, niin voi mielikuvitus vapaasti antaa uuden valtiovallan korjata kaikki opin hankaluudet. Sosialistit voivat siten tehdä valtiovallasta, joka on käsiinsä yhdistävä kaiken tuotannon johdon ja oleva ainoa kapitalisti myöskin sen, joka säästää ja lisää pääomaa. Että sillä tavoin, jos pääoman-kasvun pitäisi pysyä yhtä suurena kuin nykyään kaikkien yksityisten kapitalistien käsissä, työmiehen osuus tuotannosta ei voisi tulla suuremmaksi kuin se nyt on, siihen väitteeseen voi sosialismi vasta huomauttamalla, että kuitenkin se osuus, minkä parempiosaiset nyt kuluttavat yli päiväpalkkalaisen laihan ylläpidon, tulisi jaettavaksi kaikille. Kuinka äärettömän vähäinen tämä lisäys olisi, jaettuna miljoniin käsiin, karttavat he varmaan laskea. Kerrottiin 1848, että paroni Rothschildin luo Frankfurtissa oli tullut pari 'kulkuria', jotka antoivat hänen ymmärtää, että, sitte kun jossain kansankokouksessa oli päätetty, että kaikki omaisuus piti jaettaman, he olivat nyt tulleet saamaan osansa hänen rikkauksistaan. Paroni otti heidät vastaan hyvin tyynesti, mainitsi heille, mitä he varmaankaan eivät tietäneet, että Saksan väkiluku oli 40 miljonaa, sekä että hän, paroni, sattui omistamaan juuri 40 miljonaa taalaria — mikä luultavasti oli kulkureille yhtä tuntematon seikka, vaikka summan täytyi tuntuakin heistä sangen kunnioitettavalta. Hänen laskuaan, että siis jokaisen Saksan miehen ja naisen tuli saada häneltä tasan yhden taalarin, eivät he liene voineet väittää vääräksi. Ja kun tämä taalari heti annettiin kullekin heistä heille tulevana osuutena, saivat he niine hyvineen poistua. Tämä oli suuri osa, koska se vedettiin pois jo kerätystä pääomasta. Mutta jos se olisi otettu siitä vuotuisen kasvun osasta, minkä paroni käytti omiin tarpeisiinsa olisi se ehkä tehnyt ainoastaan tuhannesosan taalaria.»
Huomautettuaan sitte yhtä toista ennen mainitsemansa Eduard Friesin mielipiteistä, ilmottaa Snellman yhtyvänsä tuon saksalaisen kirjailijan loppuponteen, »että se kaikkien hyvinvointi, jota sosialistit ajavat takaa, on luonnon ja historian järjestystä vastaan eikä sitä sen vuoksi voi koskaan olla olemassa». »Meidän oma niin ylistetty aikamme, niin korkeasti valistunut ja niin tavattoman rikas välikappaleista, jotka lisäävät ihmisen valtaa luonnon yli, ja kuitenkin yleisemmin kurjuuden rasittama kuin mikään edesmennyt aika, antaa siitä parhaimman todistuksen.» —
Kirjoituksensa jälkimäisessä osassa puhuu Snellman aluksi maaomaisuuden »jakamisesta», jota sosialistit muka vaativat. Historiassa esiintyneistä jakamisyrityksistä käsittelee hän erikoisesti sitä maaomaisuuden siirtoa, mikä tapahtui Ranskan suuressa vallankumouksessa, ja kuvailee sitä ahneutta ja roskaväen raakuutta, mikä tuossa etuoikeutettujen aatelisten omaisuuden anastamisessa ilmeni. »Tämä suuri omaisuudensiirto on kuitenkin Ranskassa tehnyt kaiken sosialistisen jaon mahdottomaksi», huomauttaa kirjottaja, »sillä pienet maanomistajat ovat yhtä vähän jakoon taipuvaisia kuin jälelläolevat suuret». Yhtä turvallista on Saksassa, sillä sikäläiset arentitalonpojatkin lienevät selvillä, ettei asiat siitä paranisi, kun hekin tulisivat jakamaan renkiensä ja piikainsa kanssa. Italiassa ja Englannissa näyttää asema taas arveluttavammalta. Jatkamme sitte kirjottajan omilla sanoilla:
»Mutta maaomaisuuden jakaminen ei olekaan nykyaikaisella sosialismilla pääasiana. Se on syntynyt kaupungeissa, suurissa manufakturiteollisuuden ja kaupan keskuksissa. Suuri enemmistö sen kannattajia on tehdastyöväkeä ja käsityöläisiä. Mitä jälkimäiset oikeastaan tahtovat jakaa, on vaikeata ymmärtää, kun elinkeinovapaus vallitsee kaikkialla, ja kun käsityöläisliikettä harvoin harjotetaan suuremmalla pääomalla kuin mitä verstaanomistaja itse on koonnut. Voi kyllä olla niin, että tietämättömät, laiskat ja säännöttömät mielellään jakaisivat taitavampain ja kelvollisimpain ammattiveljiensä tulot. Mutta eivät he kärsi pääoman sortoa. Toista on tehtaitten laita. Niitten käyttäminen edellyttää pääomaa, jota ei ole työmiehen saatavissa ja jolla on lisäksi se ominaisuus, ettei sitä voi palottaa niinkuin maaomaisuutta. Rakennukset, liikevoima, koneet, liikepääomaa kaikki täytyy erottamatta pitää yhdessä voidakseen vaikuttaa. Tämän pääoman jakamattomuus se on juuri kasvattanut sosialistisen teorian. Valtio, ei kukaan yksityinen, on omistava pääoman, sillä silloin voivat tulot vähennyksettä tai melkein vähennyksettä langeta työntekijälle. Kun opin luojat ovat kuitenkin kyllin sivistyneitä käsittääkseen, ettei tätä vaatimusta voi asettaa yksin ja poikkeuksellisesti tehtaitten suhteen, niin saa kaikki muu tuotanto seurata mukana, ja valtiosta tulee ainoa omistaja ja kapitalisti. Jonkun osan ansioita saakoon valtio pitää yleisiä valtiotarpeita varten. Mutta loppu lankeaa lyhentämättömänä työmiehille — jollei sitä vastusta Friesin ja muitten huomautus pääoman lisääntymisestä. Kaikki yksityinen omistusoikeus on häviävä. Niin on tuo oppi suuremmoinen, kumoamaton järjestelmä, jonka mukaan kaikki vastainen valtionjärjestys tulee rakennettavaksi.
»Milloin se on tapahtuva, näyttää vähimmin sanoen epäilyksen alaiselta. Mutta kansanjoukoilla ei suinkaan ole aikaa odotiaa edes vuosikymmeniä, vaikka mielellään odottelisivatkin kärsivällisinä, koska heidän ammattinsa luonnollisesti tulisi tarpeettomana lakkautettavaksi sinä päivänä jolloin oppi toteutetaan. Alattelevimmat heistä saarnaavat senvuoksi laillisuutta. Uudistuksen tulee tapahtua laillista tietä; väkivaltaa on vältettävä. Kansanjoukkojen mieltä noudattaen täytyy heidän kuitenkin poiketa roolistaan, niin esim. ylistää Parisin kommunia ilkitekoineen, luvata pikaista jakoa, j. .n e. Jokainen keskinkertaisen viisas ihminen voikin käsittää, että agitatsioni, jos sitä saa jatkua, on päättyvä väkivaltaiseen jakamisyritykseen ja verisiin yhteentörmäyksiin.
»Englannin työmies on niin täydellisesti vakuutettu valtiomuodon säilymisestä, ettei häntä saada houkuteltua uskomaan, että sen sijaan voitaisiin asettaa sosialistinen valtiomuoto. Hän onkin niin usein, kun hän on tahtonut käyttää väkivaltaa, saanut verisesti kokea valtiojärjestyksen lujuutta, ettei hän helposti uudista yritystä. Ihmeellistä on myös nähdä, kuinka, kun Englannissa työlakon aikana kadut ja tiet ovat täynnään tuhansia nälkäänäkeviä, kunnat, mukana tehtaanherratkin, kaikessa ystävyydessä vapaaehtoisesti elättävät noita kerjäläisiä. Ranskassa, missä ei kukaan ihminen kunnioita mitään valtiomuotoa tai usko sellaisen säilymiseen, on työmiehellä vähimmin sellaista ennakkoluuloa. Sen vuoksi onkin jälkeen vuoden 1848 vallankumouksen varustettu erityisiä lakeja sosialismia vastaan. Ne koskevat kai oikeastaan kansainvälistä sosialismia, internationalea. Mutta ei ole yhtään sosialistiyhdistystä, joka ei olisi jossain yhteydessä internationalen kanssa. Tavantakaa kuulee sen vuoksi kertomuksia jostain Ranskan yhdistyksestä, jonka jäseniä sen perusteella ja ehkä siksi että yhdistys on ollut salainen, syntynyt ilman asianomaista poliisinlupaa, passitetaan vankiloihin. Sitäpaitsi näytään siellä uskovan, että se tapa, jolla kommunistikapina kukistettiin, on niin perinpohjin pelästyttänyt herroja sosialisteja, että voidaan toivoa leirin pysyvän tyynenä taas pitkän aikaa.
»Saksassa on asianlaita toinen. Yleensä on Saksa aina kolmenkymmenvuotisen sodan ajoilta etupäässä ollut laillisen järjestyksen maa, jossa persona ja omaisuus on nauttinut varminta turvaa, vaikka kyllä ilman perustuslaillista koneistoa. Vuosi 1848 teki tässä käänteen. Sen liikkeisiin otti tosin osaa sosialistisiakin aineksia, mutta ne eivät näytelleet mitään pääosaa. Mutta kun niistä ajoista alkaen on tuotu maahan vapaita valtiollisia laitoksia, on sosialismikin päässyt lentoon. Kun valtiokansleri onnettomuudekseen perusti Pohjois-Saksan liiton valtiopäivät — nykyään Saksan valtiopäivät — välittömän yleisen vaalioikeuden pohjalle, tuli siitä mahti valtioon. Aivan varmaan ei kukaan olisi sitä moittinut, jos vaalit olisi tulleet kaksiasteisesti välillisiksi, ja luultavasti olisi siinä tapauksessa valtakunnan eduskunta yhtenäisempi kuin nykyinen kovin kirjava kokous. Lisäksi tulee se seikka, että saksalainen eduskunta ei juuri helposti voi olla muuta kuin radikalinen teoriankannattaja. Sellainen on myös tähän saakka vahvin puolue, niin sanottu kansallisvapaamielinen, vaikka sen tässä suhteessa vielä voittaa entinen aseveljensä, progressistinen puolue, joka liberalisen teorian kunniaksi on yhtä mittaa juossut päänsä seinään. Huomattava on kuitenkin, että valitsijain mieltymys tähän ylevään näytelmään on vähitellen kadonnut, ja puolue on kuolemaisillaan. Mutta kansallisvapaamielinen puolue on jo tarpeeksi. Se käsittää selvästi, että Saksan, joka vasta eilen on päässyt rajattomasta yksinvaltiudesta, tulee yhtä kyytiä saada kaikki perustuslaillisen maan laitokset laajimmassa muodossaan. Sosialisteinkin tulee saada täydelleen nauttia rajatonta agitatsionivapautta, painovapautta ja kokoontumisvapautta — muutoin olisi koko saksalainen vapaus lopussa.
»Nykyaikaisen valtiollisen vapauden yhä uudistuva vaatimus on, että valtiomuodon kumoamistakin on saatava vapaasti opettaa ja vaatia, kun vaan lisätään: laillisessa järjestyksessä. Mutta sellaista ei ole vielä koskaan tapahtunut laillisessa järjestyksessä. Jos saarna saavuttaa tarkotuksensa, on lisäys mitätön. Ja kuitenkin ollaan tyytyväisiä tähän vapauteen, jonka tiedetään sisältävän niin ilmeisen valheen.
»Voiko mikään toimenpide nyt enää Saksassa estää sitä välttämätöntä loppuratkaisua, että sosialistit täytyy kukistaa avoimessa verisessä taistelussa, sen on vastaisuus osottava. Mutta voimakkaasti toimeenpantavia lakeja, jotka estävät heittämästä kansanjoukkoja ensimäisen hyvän kiihottajan käsiin, tarvitaan kaikissa maissa, missä ei tahdota suorittaa loppuratkaisua asevoimalla. Yksinpä Englannissakin näkyy olevan silloin tällöin pakko väliaikaisesti lakkauttaa habeascorpus-laki.[3*] Tämä seikka ei kuitenkaan estä tekemästä kaikkea, kuin voidaan, sen suuren erilaisuuden tasottamiseksi, mitä on olemassa tämän maailman hyvyyksien jaossa. Mutta tyyten hävittää sitä ei voida. Eikä senvuoksi myöskään sosialistisia pyrkimyksiä, missä muodossa ne milloinkin esiintynevätkään, ja vähimmin tietopuolisten kumoamisten kautta. Mahdollista on, etteivät preventiviset asetuksetkaan auta. On jälellä ainoastaan itsepuolustus, yhteiskuntamahdin puolustautuminen yhteiskuntahajotusta vastaan. Ja varmaa on, että vain kaikkien vakaumus tästä yhteiskunnan voimasta voi tehdä sosialismin saarnan vahingottomaksi. Mutta onnetonta on, ettei kaikkia voida saattaa siitä vakuutetuiksi muutoin kuin kovan kokemuksen kautta.»
Kirjotus päättyy muutamiin yleisiin huomautuksiin siitä, kuinka tavattomasti nykyaikana kaikki uudet aatteet voivat levitä, ja miten jokainen kumousoppi heti toimitetaan kansantajuiseksi suurta yleisöä varten. Siten voivat kansaan levitä kaikki materialistien opit, yksilön vapaan kehityksen vaatimukset ynnä muut nykyaikaisen turmeluksen aatteet, jotka sitte kaikuna kuuluvat sosialistienkin sanomalehdissä ja kokouksissa. »Ne soivat mainiosti multasienipasteijain ja samppanjan ääressä. Mutta toiselta ne tulevat näyttämään työmiehen niukan leipäkannikan lähettyellä. Hän onkin keksinyt uuden ihmiskunnan vihollisen, jota ei ole nähtävissä niillä seutuvilla, missä noita oppeja haudotaan, nimittäin pääoman.»
Eduskunnan uudistus. Pietarista tullut armollinen esitys on nyt ollut perustuslakivaliokunnan tutkittavana, ja joutunee — nähtävästi vallan ehjänä — säätyeduskunnan pohdittavaksi viimeistään ensi viikolla. Joka tapauksessa siis nykyinen luokkalaitos nyt alkaa joikua kuolinvirttään. Mutta koska on pelättävissä, että se epätoivoissaan aikoo niellä Mechelinin armollisen uudistusehdotuksen sarvineen ja karvoineen, varustelee järjestynyt työväki siltä varalta suuremmoisia mielenosotuksia.
»Mäkisen tehdasliikkeen Työliitto» on mieltäkiinnittävä yritys saada tuotanto-osuuskunta käyntiin. Tehtailija Lauri Mäkinen aikoo täten saada Sortavalan Myllykylässä sijaitsevan liikkeensä sopivia väliasteita noudattaen siirretyksi työväen haltuun. Mikäli säännöistä voi päättää, on yritys käytännöllisellä ja tosioloisella perustalla, joten menestyminen on mahdollinen. Ainakin on se mitä lämpimimmin toivottava! iro.
»Suurlakkokuvia» y. .m työväenlauluja, Kössi Lindström (Kaatra). S. 112, h. 1:50. Laulut ovat Kansan Lehteä ja työväen julkaisuja seuranneelle tutut, mutta se tuttavuus on mieluinen. Joka runoon liittyy näet muisto viime vuoden suurten tapausten kohtauksista. Ei kirja silti ole mikään runokronikka, ei ole — ikävä kyllä — edes päivämäärin ilmaistu runojen syntymäpäiviä, mutta henki sanoo kaiken tuon. »Suurina päivinä» on Pietarin verisunnuntain tuote, »Suurlakkokuvat» sitä seuraavain päiväin, ja sitten omat tapauksemme, »Häpeäpäivinä», torpparikuvaus Rajamaalaiset, suurlakkomme aikainen onnistunut »Simson» j. .n e. — Kuten sanottu, kirja kuuluu sosialistin pöydälle. Sen on kustantanut Boman & Karlsson Hämeenlinnassa. iro.
Päivälehdet Uudessa Suomettaressa oli viime numerossamme olleesta allekirjoittaneen kirjotuksesta »Köyhälistö kannattamaan enemmistövaaleja» tehty selkoa ja samassa yhteydessä myös polemiseerattu erästä kirjotuksen kohtaa vastaan, jossa selitettiin suomettarelaisten kantaa vaalitapa kysymyksessä. Allek. oli väittänyt, että suomettarelaiset viime vuoden lopulla olivat jyrkästi yhden miehen vaalipiirien kannattajia, mutta että nykyään kerrotaan heidän puolustavan kolmenmiehen vaalipiirejä. Tämän jälkimmäisen kohdan Suomettaren kirjottaja kyllä myöntää, ei ainakaan väitä asian toisinkaan olevan, mutta sen syytöksen hän sangen äkeästi torjuu, että hänen puolueensa olisi viime vuoden lopulta ollut millään kannalla koko kysymyksessä, »siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mitään suhteellista vaalitapaa silloin vielä ollut esitetty, jonka joku puolue siis olisi voinut hyljätä». Kaunista joukkoa nuo porvarillisten puoluelehden sanomalehtipolitikoitsijat! Ainakaan ei heiltä koskaan puutu julkeutta kieltää selviä tosiasioita, kun myöntäminen tuottaisi hankaluutta. Mainio todistus siitä on kysymyksessä oleva U. S:n polemiikki.
Siinä väitetään silmää räpäyttämättä, ettei suomettarelainen puolue viime vuoden lopulla ollut yhdenmiehen vaalipiirien kannalla. Muistamme kuitenkin, että vuoden lopulla oli suomettarelaisten puoluekokous, jossa valtava enemmistö ilmaisi jyrkästi kannattavansa enemmistövaaleja. Kokouksen päätöksestä kirjottaa Suomettaren Matti (kirje päivätty 30 p. jouluk. 1905) m. m. seuraavasti:
»Erittäin huvittava oli keskustelu vaalipiireistä. — — Eiliselle kokoukselle esitti yksi 'puolueen johtajista' 'vähemmistön oikeuksien turvaamista' kolmenmiehen vaalipiirien ja suhteellisen vaalitavan kautta. Mutta tämä 'kansan kiihotus' ei oikein tepsinyt kansaan. Kokouksessa olleet — niinkuin sitä huudetaan — kansan pienen vähimmistön edustajat, eivät tahtoneet ollenkaan vähemmistön oikeuksien keinotekoista suojelemista, vaan ylipäänsä olivat valmiit pienien, yhdenmiehen vaalipiirien kautta luovuttamaan luotettavan vaikutuksen ja taatun vallan enemmistölle», ja lisää vielä Matin tunnettuun burleskiin tyyliin: »Eikö se ole todellakin ihailtavan vaatimaton vähemmistö? Eikö 'kansan valtaavan enemmistön' äänenkannattajain pitäisi olla tyytyväisiä?»
Sosialistisen Aikakauslehden kirjoittajalla oli siis täysi syy väittää, että suomettarelainen puolue ennen joulua oli yhdenmiehen vaalipiirien kannalla.
Missä määrin puolueen johtajilla on oikeutta sillä tavoin juonitella puolueen selän takana ja toimia vastoin puoluekokouksen selvästi ilmitullutta kantaa, niinkuin Danielson ja Paasikivi tässä asiassa ovat tehneet, siitä tapelkoot suomettarelaiset keskenään. Sosialidemokratein keskuudessa ei millekään »johtajille» sellaista oikeutta myönnetä, mutta jos suomettarelaiset sen tahtovat myöntää, niin on se heidän asiansa. Mutta siinä tapauksessa kiellettäköön sitte edes säädyllisyyden vuoksi U. S:n Mattia keikailemasta tällaisilla lauseilla: »Ne monet tuhannet henkilöt varsinaisen kansan keskuudessa, syvien rivien läheiset sielut, joille suomalaisen puolueen vanhat muistot ovat rakkaita, ne ne määräävät puolueen suunnan. Niillä ei voi olla kunnianhimoisia unelmia senaattori-salkkujen tahi virkapaikkojen saamisesta enemmän kuin muistakaan johtaja-asemista. Heille on itse kysymyksen ajaminen päämääränä, eikä välikappaleena. Johtajien täytyy tulla mukana ja asettua etupäähänkin, jos mielivät johtajina olla.»
Omituinen on se U. S:n kirjottajan väite, että muka sentähden puolue ei viime vuoden lopulla voinut asettua millekään kannalle, kun silloin ei vielä oltu esitetty mitään suhteellista vaalitapaa, »jonka joku puolue siis olisi voinut hyljätä». Koska yllämainittujen sanojen kirjottajan mielestä puolueen kanta paraiten näkyy johtajien vastalauseissa, niin täytynee meidän kai uskoa, että »johtajat» eivät mitään suhteellista vaalitapaa siis tunteneet, ennenkuin tohtori Wendt sen heille eduskuntakomiteassa opetti. —
Muuten tämä tapaus ei ole suinkaan ainoa ilmaus siitä läpeensä auktoriteettivaltasesta hengestä, jolla suomettarelaisten politiikkaa nykyään koetetaan johtaa. Peittelemättömimmin ilmenee se tavan takaa U. S:n »Muut lehdet» osastoa hoitavan toimittajan kirjotuksissa. Joka kerta kun alemmat käskettävät vain uskaltavat lausua mielipiteitään tai toivomuksiaan esimiestensä suhteen, posteljoonit päälliköstään, rautatieläiset ylitirehtööristään, oppilaat opettajistaan, — yhtään katsomatta siihen, kiitetäänkö tai laitetaanko, — julistetaan tässä osastossa mahtipontisesti »sitä auktoriteetin, sitä kaikkien alistumis- ja kuuliaisuussiteiden hävitystä, joka tässä maassa tosiaan on viety jokseenkin huippuunsa.» (U. S. n:o 7 t. v.). Alemmat, niin virkamiehet kuin muutkin ihmiset, eivät ensinkään saisi nupista eikä napista, vaan tulisi heidän vaan odottaa ja ottaa kiitollisuudella vastaan mitä ylhäällä armossa annetaan. Onko se kansanvaltaisuutta?
Jos »johtajat», ja niistä etenkin ne, joilla on tällainen ylimysmielinen katsantokanta, pääsevät yksin vaalipiirikysymyksessäkin määräämään puolueen kannan, niin siinä tapauksessa kyllä voimme yhtyä U. S.n väitteeseen, että suomalaisen puolueen kantaa ei määrää puolue-edun näkökohdat. Puolueen kannan määrää silloin nimittäin näitten johtajain »edun näkökohdat.» Sulo Wuolijoki.
käsittelee etupäässä yhteiskunnallisia kysymyksiä sosialismin kannalta. Lehteämme ovat luvanneet kirjoituksillaan avustaa useat tunnetut työväenasian ajajat. Tähän saakka ilmestyneissä numeroissa olemme jo voineet erityisesti seurata sellaisia tärkeitä ajankysymyksiä kuin esim. eduskunnanuudistamis-, ammattiyhdistys. ja torpparikysymystä, sekä kotimaista että ulkomaista sosialistista kirjallisuutta.
SOSIALISTINEN AIKAKAUSLEHTI ilmestyy Helsingissä 2 kertaa kuukaudessa 24-sivuisena. Tilaushinta koko vuodelta 4 mk. (ulkomaille 5 mk.) ja puolelta vuodelta 2 mk. Lehteä saa tilata kaikista maamme postikonttoreista, lehden asiamiehiltä ja lehden konttorista Saariniemenkatu 6, Helsinki.
Lehteä saa vielä vuoden alusta. — Pyytäkää asiamiesehtoja!
Toimitus.
Toimituksen osoite: Merik. 13, Helsinki. Tel. 50 25.
[1*] Esim. Sozialistische Monatsheft'ssä 1905, ss. 511–521 (August Erdmann: »Sozialdemokratie und Religion»).
[2*] Tässä viittaa Snellman saksalaisen Eduard Friesin »paljon kiitettyyn» kirjoitukseen »Niinsanottu yhteiskunnallinen kysymys eli uusin kansanpimitys».
[3*] Laki, joka suojaa jokaisen englantilaisen mielivaltaiselta vangitsemiselta.