Julkaistu: 1. syyskuuta 1919
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 3, 1919. Ensimäinen vuosikerta, s. 25–40. Helsinki, Työväenkirjapaino 1919.
Skannaus: Kansalliskirjasto
OCR, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Ivar Lassy, Lauri Letonmäki, Emil Lindahl. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät tai tekijänoikeuden tila epäselvä.
Mikä tapahtumain paljous mahtuukaan vuosiin 1917, 1918 ja 1919! Venäjän, Saksan, Itävalta-Unkarin vallankumoukset, pitkä sarja syntyneitä ja kukistuneita köyhälistövaltioita ja siihen kysymykseen liittyviä sotia, ennen kuulumaton määrä väkivaltaiseen luonteeseen pyrkiviä poliittisiksi muuttuvia taloudellisia taisteluja yleiseltä vallankumoukselta säilyneissä maissa... Elämmepä todellakin murroskaudessa, jota valtavampaa eivät historian lehdet kerro. Olipa nyt kommunistien väitteitten laita miten tahansa, yhdessä kohdassa he ainakin ovat oikeassa. Nimittäin siinä, että olemme edellisenä aikakautena ladattujen jättiläisvoimien purkauskohdassa.
Maailman tapausten kiitävän kuvasarjan vilinässä on silmä hetkiseksi kiintynyt Unkarin huimaaviin tapauksiin. Muutamia kuukausia takaperin yllätti maailman tieto, etlä Unkarin porvaristo oli vapaaehtoisesti — tavattoman ulkonaisen painon alaisena — luovuttanut vallan köyhälistön käsiin. Sitte oli meillä ihmettelemistä siinä tarmokkaassa, suunnitelmanmukaisessa ja nopeatahtisessa järjestyksessä, millä Neuvosto-Venäjä pienoiskoossa — Neuvosto-Unkari, rakennettiin. Kuin taikaiskulla nousi entisen punakaartin tilalle punainen armeija, joka vihollisjoukkojen epäluotettavuuden takia kykeni pitämään maata hallussaan, vieläpä hyökkäämään ja valtaamaan Slovakian Karpaattein rinteellä. Mutta sitte tapahtui odottamatonta — punainen armeija tuhoutui, romanialaiset marssivat Budapestiin, neuvostojärjestelmä kukistui, monarkistinen järjestelmä nousi tilalle — kaikki muutamassa päivässä.
Tämä oli tietenkin mahdollista vain muitten tapausten, etenkin Denikinin hyökkäyksen yhteydessä, mikä riisti Neuvosto-Unkarilta itäisen avun.
Unkarin neuvosto-historiassa on muuten melko paljo yhtäläisyyttä Suomen köyhälistökapinan kanssa. Pääyhtäläisyys näyttää olevan siinä, että köyhälistö suurin piirtein katsoen laski aseensa luottaen voittajapuolen ymmärtäväiseen humaanisuuteen — saaden kuitenkin niskaansa kaiken valkoterrorin.
Varsin vähän ennätti kuohuva suurmaailma kiinnittää huomiotansa unkarilaiseen jälkinäytökseen silvottuine ruumiskasoineen. Silmän eteen tarjoaa eteenpäin ryntäävä tapausten kulku uusia viliseviä kuvia päivästä toiseen. Maailmanmyrskyn aallot nousevat ja laskevat. Nyt on huomiolla vuoro kiintyä Italian suurlakkoon verisine katutaisteluineen, Englannin ja Amerikan valtaviin jättiläiskamppailuihin.
Kuitenkin pyrkii ajatus hakemaan tässä tapausten vyöryssä yhtenäisiä suuntaviivoja, järjestelmällisyyttä. Eihän voi käsittää kaikkea tätä järjettömäin alkuvoimain sekasortoiseksi myllerrykseksi. Niinpä on havaittavissa, että se on köyhälistön sisäinen, samalla kansainvälinen pyrkimys, mikä nostattaa tuon kumman neuvostovaltioliikkeen. Sosialidemokraattiselta taholta väitetään, että köyhälistö väärin käsittää aatettansa, pyrkii välittömästi toteuttamaan sosialismia neuvostovaltioitten, noitten köyhälistödiktatuuria edustavien kommuunien kautta, joka heidän sanojensa mukaan on väärä tie.
Mutta meneppä ja sanoppa köyhälistölle: tuo on väärin ja teorioittemme kannalta harhauttavaa! Sama kuin jos myrskyaalloille huudat äänesi käheäksi: seisahda, käännä, tuo on minun teoriani mukaan ilmeisesti väärä suunta!
Tottapa se on köyhälistön sisäinen pyrkimys ja tottapa ajan myrskyllä on omien lakiensa alainen suunta, koska yhden neuvostovaltion kukistuminen ei estä uutta syntymästä, ja koskapa kaikista esimerkeistä ja varoitteluista huolimatta köyhälistöjoukkoja yhä kaikkialla tulvaa kommunistisen lipun juurelle.
Tämä tapahtuu siitä huolimatta, että epäonnistuneitten yritysten luku muodostaa jo kokonaisen sarjan. Suomi, Viro, Lätti ja Liettua, Krimi, Baijeri, Slovakia, tältä maanosalta luetellaksemme, Meksikon työläistasavallan mainitaksemme toiselta. Niitä on jo pariin kymneneen noussut noita köyhälistövaltioita, noussut ja taas vaipunut alas meren syvyyteen, ja jokaisella on oma veristen kärsimysten täyttämä historiansa.
Kaipa siinä on havaittava jotain historiallista tuossa liikkeessä. Puolueettomaan tarkastelijaan ja tapausten seuraajaan, joka ei ole puolue-ennakkoluulojen alainen, tekee tuo valtava köyhälistönliike kuitenkin sen vaikutuksen, että sillä on syynsä ja perustuksensa syvemmällä kuin eri maissa esiintyväin vallanhimoisten seikkailijain tahdossa, kuten yleensä väitetään.
Tämän kirjoittaja ei ole laisinkaan vakuutettu siitä, etteikö tule muissakin maissa kuin Unkarissa sellainen tilanne, joka sysäämällä sysää vallan köyhälistön kouraan. Sitäkin suuremmalla syyllä kun köyhälistöt eri maissa yhä itsetietoisemmin ja voimakkaammin pyrkivät myös puolestaan tuota valtaa tavoittamaan. Ja maailman yleiset taloudelliset ja poliittiset olot taas viittaavat kaikkeen muuhun vaan ei tasaantuvaan ja rauhoittuvaan kehitysvaiheeseen.
Enkä ole myös ollenkaan vakuutettu siitä, etteikö tulisi muillekin kuin Venäjän neuvostovallalle pitkäikäisempiä elämismahdollisuuksia. Mitenkä se historia ne voimasuhteet punnitsee.
Tällaiseksi epäilijäksi sitä käy maailmantapausten huimaavaa näytelmää katsellessaan. Se on niin suurenmoista, niin valtavaa. Mutta pienisieluinen on se sosialisti — mitä suuntaa hän sitte olleekaan — joka ei sydämmensä syvimmällä kiintymyksellä seuraa eri maitten köyhälistöjen yrityksiä vuosisataisen ihanteensa toteuttamiseksi.
L. M.
Kapinan syyt olivat monet ja niin sen päämäärätkin. Sallittakoon minun kajota muutamiin niistä, joita pidän tärkeinä. Teen sen välittämättä viisastelevasta tarkkanäköisyydestä ja historiallisesta puolueettomuudesta. Tahtoisin tässä kerrankin temperamentin kannalta, tarkoituksella yksipuolisesti esittää muutamia kapinamiehen huomautuksia kapinan syistä ja eräästä sen olennaisesta saavutuksesta.
Marraskuun suurlakon jälkeen vuonna 1917 ei enää voinut olla mitään epäilystä siitä, etteikö yhteiskunnallinen romahdus olisi edessä. Luokkataistelu Suomessa oli kehittynyt asteeseen, jolloin sen ehdottomasti täytyi luisua alas parlamentariselta lavalta ja muodostua aseelliseksi sodaksi — suunnattomine kärsimyksineen häviävälle puolelle. Yläluokan oleellisimmat edut ja asema yhteiskunnassa olivat uhatut ja voitiin niitä nyttemmin vain asevoimalla puolustaa. Ja järjestynyt työväenluokka oli vähitellen saavuttanut maassa valta-aseman, jota se ei enää kyennyt pysyväisesti pitämään hallussaan muilla kuin vallankumouksellisilla keinoilla.
Kiitos suurenmoisen ammatillisen järjestäytymisen ja menestyksellisen partamentarisen taistelun oli Suomen työväki ajanut asiansa niin pitkälle, että taistelevien yhteiskuntaluokkien voimavarojen välillä oli saavuttu tasapainotilaan. Valtiopäivillä sosialidemokraateilla oli noin puolet edustajapaikoista heidän kuitenkaan onnistumatta päästä sanottavasti tätä edemmäksi. Tässä tasapainotilassa parlamentarismi osoittautui mahdottomaksi jatkuvalle luokkataistelulle. Se ei täyttänyt tarkoitustaan, ei yhteiskuntaa säilyttävien kansanryhmien epätoivoiseen puolustustaisteluun eikä työväenluokan lakkaamattomaan hyökkäystaisteluun nähden.
Yläluokalle tilanne oli kehittynyt sellaiseksi, että pienten myönnytysten aika nyt oli ohi. Sosialidemokraatit uhkasivat parlamentarisella enemmistöllä. Jatkuva kaksintaistelu tällä näyttämöllä olisi voinut merkitä kapitalistisen yhteiskunnan lopullista kukistumista. Työväelle oli avautunut mahdollisuus lainsäädäntötietä valloittaa viimeiset asemat, jotka vielä porvariston etuoikeuksia suojelivat — kunnallinen valta sekä teollisuuslaitosten omistus ja ylin johto. Näitä asemia yläluokka ei tietenkään voinut vastustuksetta luovuttaa.
Puolustukseksi osoittautuivat parlamentarismi ja »kansanvallan» pyhitetyt porvarilliset muodot tehottomiksi. Taistelun painopiste siirtyi auttamattomasti valtiopäivien ulkopuolelle. Aika oli tullut jolloin yhteiskuntaa säilyttävien kansanryhmien oli aseistauduttuva »isänmaan» pelastamiseksi. Aseellisen luokkataistelun tunti löi. Pääoma vetosi, on joku sanonut, viimeiseen, pyhimpään perustuslakiinsa, joka lyhyesti kuului: »Luja järjestysvalta!» Tämän lain pyhittäminä syntyi ympäri Suomen maata aseistettuja palokuntia, salassa järjestettyjä ratsujoukkoja, jotka olivat tarkoitetut — näin ilmoitetaan virallisestikin Söderhjelmin tunnetussa kapina-ajan kuvauksessa — »ehkäisemään mellakoita missä tahansa maassa», kunnallisia suojeluskuntia y.m.s. Kaiken lopuksi ryhdyttiin valmisteluihin vakinaisen seisovan armeijan muodosamiseksi maahan, jotta sen avulla voitaisiin (yläluokan) maata puolustaa yhtä hyvin ulkonaisia kuin sisällistä vihollista vastaan.
Työväenluokalle taistelu tällä ajankohdalla koski vähemmin sen olemassaoloa yhteiskunnallisena tekijänä kuin sen yhteiskunnallisen valta-aseman ylläpitämistä. Sosialidemokraattien vaatimukset olivat entistä suuremmat sen johdosta, eitä he seisoivat parlamentaarisen enemmistön kynnyksellä. Mutta juuri se voimakas vastustus, jota porvarilliset puolueet kykenivät aikaansaamaan sisällisen yhteenliittymisen kautta ja järjestelemällä ulkoparlamentarisia voimakeinojaan, uhkasi tehdä mitättömäksi ei ainoastaan uudet lainsäädäntöalotteet vaan myöskin jo hyväksyttyjen lakien toimeenpanon. Isänmaan ja alkeellisten ihmisoikeuksien nimessä yläluokka olisi tullut väkivallalla vastustamaan jokaista tärkeämpää toimintaa työväen puolelta kaikkia lakkoja, mielenosoituksia, työväelle edullisten lakien tehokasta valvontaa, jokaista vastarintaa »laillisen» asevoiman edessä j. n. e.
Eduskuntaenemmistöhän ei sinänsä ole mikään voimamuoto ellei sen takana ole muita todellisia voimakeinoja. Yläluokka käsitti, että se vähemmistönäkin voisi etuoikeuksiaan säilyttää vetoamalla järjestyneeseen sivistyneistöön ja niihin aseistettuihin järjestöihin, joita oli muodostettu »yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiseksi». Työväki taas vaistomaisesti tunsi, ettei se enää voinut päästä eteenpäin parlamentarisella luokkataistelulla, ja että, jos se rajoittaisi toimintansa yksinomaan tähän, se menettäisi jo saavutettuja voittojakin. Sillä ei ollut järjestynyttä sivistyneistöä eikä sotavoimia käytettävänään. Yleinen, lainsäädäntötietä voimaansaatettava asevelvollisuuskin uhkasi juuri ennen kapinan puhkeamista riistää alaluokalta kaikki voitonmahdollisuudet.
Näin selvisi vihdoinkin, ettei parlamentarinen taistelu antanut kumpasellekaan puolelle toivottua turvaa toista vastaan eikä kelvannut välikappaleeksi kumpasenkaan hyökkäystarkoituksiin. Parlamentarismi näyttää olevan hedelmällinen ainoastaan silloin, kun se voi saada enemmistövallan muodon. Sen jälkeen kun tasapainotila on syntynyt taistelevien luokkien välillä eikä kumpikaan heistä jää voitolle, tullaan sietämättömään välitilanteeseen, jolloin riitapuolien tietoisesti tahtomattakin annetaan ulkoparlametaristen voimakeinojen ratkaista, kuka lopullisesti on yhteiskunnan herra.
Tällainen oli asema Suomessa vuonna 1917. Kukaan ei ole kieltänyt, etteikö yläluokka isänmaanpuolustuksen ja yhteiskuntajärjestyksen nimessä ensiksi ryhtynyt järjestämään aseistettuja joukkoja ympäri maata. Niihin on luettava myöskin Saksassa harjoitetut jääkärit. Työväkikin alkoi silloin vastaaviin toimenpiteisiin muodostamalla järjestys- ja punaisia kaartejaan. Ero edellisten ja jälkimäisten välillä oli osaksi vain se, että porvarit eivät yleensä tunnustaneet tai ymmärtäneet, että heidän aseelliset joukkonsa tulisivat puolustamaan heidän luokkaetujaan, jota vastoin jokainen työmies käsitti, että punaiset kaartit kaikissa olosuhteissa tulisivat taistelemaan yksinomaan alaluokan etujen puolesta, vaikka »isänmaakin» siitä kärsisi.
Kun siis asema oli sellainen, että niin hyvin työväki kuin porvarit saattoivat vedota aseisiin taistelussa toisiansa vastaan, oli tietenkin vain ajankysymys, koska sisällissota puhkeaisi maassa. Niin kauan kuin molemmat puolet tunsivat itsensä yhtä voimakkaiksi ja yhtä oikeutetuiksi valta-asemaan yhteiskunnassa, mikään sovittelu ei ollut mahdollinen. Niin porvaristo kuin työväkikin vaani jännityksellä ja ymmärrettävällä hermostuneisuudellakin tilaisuutta, jolloin ratkaiseva isku oli kaikella voimalla annettava.
Että kaikesta huolimatta työväki oli monin verroin pahemmin ahdistettu ja sen tähden maltittomampi, on oteltava huomioon. Sillä ei ollut rikkauden ja sivistyksen apukeinoja eikä se toiminnassaan voinut nojautua historiallisesti kehittyneeseen, tosiasiallisesti olemassaolevaan yhteiskuntajärjestykseen. Virkamieskoneisto oli porvaristolle ehkä vieläkin tehokkaampi puolustuskeino kuin mitkään aseelliset järjestöt. Mutta ennen kaikkea kallis aika ja elintarvepula painoivat raskaana työväkeä. Taistelu yhteiskunnallisen vallan puolesta tuli siten samalla taisteluksi itse työväenluokan ruumiillisen ja henkisen olemassaolon puolesta.
Kallis aika lienee Suomessa ollut luonnottomampi kuin missään muualla maailmassa. Sanomalehdistössä julaistujen laskelmien mukaan — kts. esimerkiksi »Hufvudstadsbladet» 14 ja 15 p:ltä elokuuta 1918 — ovat yleiset elantokustannukset täällä sodan alusta nousseet noin 366 %:lla marraskuussa 1917, jota vastoin vastaava prosenttiluku Norjassa, jossa Suomen jälkeen kallis aika on ollut vaikein, on ainoastaan 123. Elintarpeitten hinnat taasen oli siihen mennessä Suomessa nousseet 461 %:lla, Norjassa 129 %:lla ja muissa maissa vähemmän. Ei voi olla kysymystäkään, että suomalaisen työmiehen keskimääräiset tulot olisivat silloin samassa määrässä nousseet.
Vielä onnettomampi kuin kallis aika oli yleinen elintarvepula. Joulukuussa 1917 maan elintarvehallitus kuulutti kaikissa lehdissä seuraavan:
»Kuten tunnettua, ovat meillä kaikki kaupungit esikaupunkeineen sekä ne maalaiskunnat, joiden asukkaista melkoinen osa on teollisuusväkeä tai joissa maanviljelys on takapajulla, jo syyskuun puolivälissä olleet nälänhädän partaalla. On ollut kahden ja kolmen viikon väliaikoja, jolloin ei ole voitu jakaa viljaa.»
Jatkosta näkee, kuinka hyvin silloin käsitettiin, millainen vakava ja alituinen vaara tämä tosiasiallinen nälänhätä oli koko yhteiskunnalle:
»Nälänhädän jatkuminen ja leviäminen tuottaa taas siksi suuren vaaran koko maallemme, eikä suinkaan vähimmin viljapitäjäin asukkaille, että tämän vaaran torjuminen on meidän kaikkien yhteinen asia. Nyt kun jo 800,000 Suomen asukasta kärsii viljan puutetta, riippuu yhteiskunnan säilyminen viljapitäjien elintarvelautakuntien ripeästä toiminnasta. Elintarvehallitus rohkeneekin luottaa siihen, että nämä elintarvelautakunnat pelastavat aseman, joka nyt, niinkuin hallituksen toimesta sanomalehdistössä julkaistuista tiedoista käy ilmi, on neulan kärjessä.»
Vähää ennen kapinan puhkeamista — tammikuun 17 p:nä — elintarvehallitus julkaisi seuraavan kiertokirjeen:
»Leivänpuutetta kärsiväin paikkakuntain luku, ei vain kaupunkien vaan maalaiskuntienkin, lisääntyy alinomaa ja muutamilla seuduilla on jo tultu niin pitkälle, että nälkä elintarvelautakuntien asettamain tietojen mukaan on aiheuttanut sairaaloisuutta ja kuolemantapauksia. Ei ole väitettävissä, ettei sellainen asema synytä yhteiskunnalle vaarallisia levottomuuksia.»
Ei saa meitä kummastuttaa, että työväki pani edesvastuun tästä tavattomasta hätätilanteesta porvarillisen yhteiskunnan niskaan. Niin yläluokka itsekin teki. Joka päivä porvarilehdetkin syyttivät virkavaltaista elintarvejärjestystä ja suurtilallisten itsekästä häikäilemättömyyttä. Elokuussa 1918 eräs huomattava »Hufvudstadsbladetin» pääartikkeli kuvaili tilannetta seuraavin sanoin:
»Viisailla tempuilla tarmokas maanviljelijä voi ansaita 10–50 kertaa enemmän kuin ennen sotaa, mikä hänelle on sitä mieluisampi kun hänen tulojaan meidän nykyisen verolainsäädännön mukaan ei voida verottaa ja hänen liikekustannuksensa ovat nousseet vain 3–5 kertaisiksi. Että tämä on tosiasia ei kukaan voi kieltää.»
Älköön kukaan erehtykö tekemään vääriä johtopäätöksiä tilanomistajien alituisesta tyytymättömyydestä:
»Kun talonpoika ennen sotaa sai 14 markkaa ruishehtolitralta, oli hän tyytymätön. Jos elintarvehallitus antaa hänelle 90 markkaa, on hän tyytymätön. Hän ei ole tyytyväinen, vaikka salakaupassa hänelle annetaan 1,400 markkaakin ruishehtolitralta. Talonpoika elää ylellisyydessä ja haavii sitäpaitsi rahoja oikealta ja vasemmalta. Lehmästä, joka ennen sotaa maksoi hänelle 200 à 300 markkaa, saa hän nyt 2,000 à 3,000 ja hevosesta 10,000 markkaa, vaikka se hänelle ennen sotaa maksoi vain 400 à 500 markkaa. Talonpojalla ei siis, jos hän tahtoo rehellinen olla, ole mitään valittamisen aihetta, sillä hänelle sota, varsinkin nykyisten meillä vallitsevien epäkohtien vuoksi, on mainio kultakaivos. Ei löydy kerrassaan mitään syytä, jonka tähden elintarvehinnat meillä tarvitsisivat olla korkeammat kuin Saksassa. Ainoastaan järjestymättömät olot ja lainkuuliaisuuden puute ovat niitä niin suunnattomasti kohottaneet. Jos jatketaan tätä lain rikkomisen tietä, jota myöten nyt yleisesti on menty tarkoituksella ansaita rahoja kanssaihmisten hätätilan kustannuksella, niin yhteiskuntamme mätänee ja kansallamme ei voi olla mitään paikkaa vapaitten kansakuntien joukossa.»
Näin porvarillinen »Hufvudstadsbladet» johtavan artikkelin paikalla.
Kuka voi vaatia, että työväki tässä tilanteessa olisi pysynyt rauhallisena ja liian suurella parlamentaristen taistelumuotojen kunnioituksella olisi pannut vaaralle alttiiksi ei ainoastaan vuosien taistelujen jälkeen saavuttamansa yhteiskunnallisen valta-asemansa vaan myöskin alkeelliset olemassaolonehdotkin? Totta tosiaan, mitään keinotekoista kiihoitusta tai bolshevistista tartuntaa ei tarvittu kapinan aikaansaamiseksi.
Taistelu ase kädessä ei ollut vältettävissä. Se oli riippumaton voitonmahdollisuudestakin. Asema oli niin perin vakava, mielet niin kiihtyneet ja katkerat, että korvapuusti porvarilliselle yhteiskunnalle tuli luonnonvoiman hillitsemättömyydellä. Vaan pintapuolisesti katsoen ja yksilöllisiä tekijöitä liian korkeiksi arvostelemalta voidaan siinä suhteessa viitata johtohenkilöitten ja puolueen keskuselimien ratkaisevaan vaikutukseen kapinan syntymisessä. Joukot tunsivat, että yläluokalle oli näytettävä köyhälistön kärsivällisyyden ja eduistaan tinkimisen raja. Ne eivät tahtoneet taisteluaan keskeyttää viimeisen, mahdollisesti voittamattoman esteen edessä. Tappio olisi varmaankin tullut joka tapauksessa, mutta sitä olisi pidetty monin verroin katkerampana ja sietämättömämpänä ellei viimeistä keinoa olisi yritetty niitten kalliitten voittojen turvaamiseksi, joita niin pitkien ponnistusten jälkeen oli saavutettu. Tappiota pidettiin kunniakkaampana kuin perääntyminen ilman taistelua viimeiseen saakka. Porvarillisen yhteiskunnan voitto oli tehtävä sille niin kalliiksi kuin suinkin.
Kapina puhkesi. Sisällissota raivosi katkeruudella kolme kuukautta. Taistelu menetettiin, Suomen työväen ei tarvinnut tuntea nöyryytyksen häpeää. Se lyötiin väkivaltaisesti maahan urhoollisen puolustuksen jälkeen. Taistelu eikä sen tulos oli tässä pääasia. Kapinan tarkoitus katsottiin saavutetun sillä, että se puhkesi, riippumatta siitä, miten se päättyi.
Kukapa oikeastaan työväen voittoon uskoi silloin kuin kapina alkoi? Kukapa olisi koettanut kapinalle varsinaista vallankumouksellista sisältöä antaa? Se oli ennen kaikkea epätoivoinen tunteenpurkaus. Järki ja viisaus olivat siitä kaukana. Sillä ei voinut olla eikä ollut pienintäkään yhteyttä bolshevistisen liikkeen kanssa siinä muodossa kuin tämä hiukan myöhemmin alkoi kehittyä Venäjällä. Kulkekoon se niin ollen kapinan eikä vallankumouksen nimellä Suomen historiassa ja pitäkäämme me, jotka siinä mukana olimme, kapinamiehen nimeä omanamme. Kapinaa eikä vallankumousta me yritimme ja kapina eikä vallankumous oli toimintamme tulos.
I. L.
Edellisessä kirjoituksessani kuvasin kyntömiesten ikeenalaista asemaa kapitalistien valtakunnassa. Tämä asena muuttuu kokonaan silloin kun työtätekevä kansa saa vallan, silloin kun työttömäin rikkaiden käsistä siirtyvät kansan käsiin tuotannon välineet, siis myöskin kartanot, maat ja mannut, metsät, karjat ja kalavedet, yhteisesti käytettäviksi, yhteiseksi siunaukseksi.
Tämä työtätekeväin ihmisten vapaa valta on oleva ainoaa todellista kansanvaltaa. Kaikki muu sen nimellinen on ainoastaan valhe-kansanvaltaa.
Mutta miten on tämä sosialistinen kansanvalta silloin järjestettävä maataloudessa. Se sietää harkitsemista jo nyt edeltäpäin. Siitä on ylen vähän kirjoitettu. Kautskyn teoksessa »Yhteiskunnallinen vallankumous»[1] on siitä muutamin viittauksia. Mutta kovin vähän siinäkin vaikka sanottu teos on tarkoitettu nimenomaan selvittelemään sitä, miten oloja todennäköisesti tullaan työkansan toimesta järjestämään »yhteiskunnallisen vallankumouksen huomenissa».
Kaikki se järjestely on silloin oleva työkansan oma asia. Mutta juuri siksi sitä on kyntömiestenkin edeltäpäin vakavasti harkittava.
Maa lakkaa silloin olemasta kauppatavarana, se on selvää. Sitä ei silloin enään saa ostaa eikä myydä, toisin sanoen kukaan ei voi rahalla anastaa maata toiselta. Ei myöskään velasta saa kukaan enään pakkoluovuttaa toisen kotia ja kontua, joten siis pienviljelijät käden käänteessä vapautuvat veloistaan ja velkahuolistaan. Maa tulee todella pysyväisesti kansan omaksi. Sillä ainoastaan täten voi se varmasti säilyä todellisten viljelijäin hallussa, joutumatta enään koskaan keinottelijoille tai riistäjille.
Mutta onko parasta toimeenpanna tasanjako niistä maista, jotka rikkailta laiskureilta otetaan pois?
Ajatelkaahan sitä. Meistä se ei olisi viisasta.
Sillä ensiksikään ei olisi viisasta pirstota hyvässä kunnossa olevia, yhtenäisiä suurtilojen viljelysmaita. Yhdessä koossa niitä on hyödykkäämpi viljellä.
Toiseksi monikaan kyntömies ei jaksaisi omin avuinsa hoitaa tasanjaossa saamiaan maita. Ei kenenkään auta luottaa siihen, että saisi sitten enään palkkatyöväkeä palvelukseensa. Sillä vaikkapa ei heti lailla kiellettäisikään kokonaan palkkatyöläisten käyttämistä, niin loppuu se yksityisiltä silloin itsestään, ainakin jonkun ajan päästä. Kukapa silloin enään jäisi lopuksi iäkseen toisen palkolliseksi, kun kerran voi päästä vapaasti tasa-arvoiseenkin asemaan. Pienviljelijätkin jäävät silloin siis ennen pitkää ilman palkollisia. Heidän on ehkä pakko korjuuaikana autella toisiaan vuorotellen tai talkoilla tai muuten suosittelemalla hankkia itselleen tilapäistä työapua — niin kauan kuin kukin heistä tahtoo pysyä yksinäisenä pienviljelijänä. Todennäköisesti monin paikoin maassa tällöin tila johtaa pienviljelijöitä keskenään yhä kiinteämpään ja kiinteämpään yhteistyöhön. Ehkäpä lopulta jotkut naapurukset pitävät hyödyllisempänä liittyä suorastaan yhteisviljelykseen.
Suurten kartanojen työläiset voivat jo alunpitäen ryhtyä yhteisviljelykseen. toisin sanoen muodostaa keskenään työkunnan, joka ottaa tilan hoitoonsa. Ainoastaan tällä tavalla, yhteenliittymällä, voi kyntömiehistä tulla suurviljelijöitä, ilman että kuitenkaan kukaan riistää toistaan. Alussa kenties saattaisi olla hyödyksi, että muutamia suurtiloja eri puolilla maata hoidettaisiin suorastaan työväenvaltion toimesta erikoisina mallitiloina, kunnes nekin myöhemmin luovutettaisiin niillä olevain työntekijäin yhdyskunnalle.
Täten aikaa voittaen kyntömiesten työyhdyskunnat eli työkommunit muodostuisivat yleisimmäksi hallintomuodoksi maataloudessa. Niiden pitäisi saada verrattain vapaasti hoitaa ja järjestää talouttaan, kuitenkin yhteisten keskuselinten johdon ja valvonnan alaisina. Varsinkin alkuaikoina olisi keskuselinten ohjaus hyvin tarpeen, jotta yhteistyö vakiintuisi järkiperäiselle kannalle. Mutta luonnollisesti työkommunien itsensä tulisi ottaa osaa keskuselintensä valintaan kussakin kunnassa ja piirissä.
Samojen keskuselintensä kautta maakommuunit voisivat saada järjestetyksi tuotteittensa vaihdon ja koneiden ynnä kaikkien tarveaineittensa yhteishankinnan. Teollisuustyöväen työkunnat ja niiden liitot toimittavat kyntömiehille teollisuustuotteita ja saavat vastineeksi näiden työkunnilta maan ja karjan tuotteita. Mitään nylkeviä välikäsiä ei niiden välillä tarvita. Tällöin voi työkansa työllään vapaasti vaurastua.
Tässä lyhyessä kirjoituksessa ei ole tarkoituksena ryhtyä lähemmin esittelemään työväen vallan järjestelyä ja tulevan yhteistyön eri muotoja. Etukäteen ei niitä voida tarkoin suunnitellakaan. Tarpeen on vain että niitä ryhdytään yhteisesti tuumimaan. Kyllä sitten aikanaan parhaat muodot lopullisesti omaksutaan.
Pääasia on se, että maalla niinkuin kaupungeissa hyödyllistä työtä tekevä kansa itse pääsee järjestämään oman valtakuntansa.
Tästä vapauden valtakunnasta levittäkäämme sanomaa mökistä mökkiin!
Sukulainen.
Kumpi voittaa?
Kapitalistinen maailmansota on loppunut. Liittolaismaiden pääoma voitti saksalaisen pääoman. Mutta samalla hetkellä Europa uudelleen vavahti perustuksiaan myöten. Toinen, vielä suurempi kysymys, ihmiskunnan peruskysymys, oli astunut vaatimaan ratkaisuaan. Uusi, vielä valtavampi voimain myllerrys alkoi.
Kumpi nyt voittaa?
Työ vai pääoma?
Miljoonat työntekijät uskovat: työ voittaa! — nyt jos koskaan! nyt vihdoinkin on työtätekevän ihmiskunnan vapaus edessä! Toiset miljoonat työläiset rohkenevat vasta epävarmasti toivoa: kunhan nyt voittaisimme!
Pääoma voittaa! vakuuttavat kapitalistiset hallitukset — Kunhan voittaisi! huokaa pienempäin kapitalistien säikähtynyt lauma. — Meidän täytyy voittaa! karjuvat jättiläiskapitalistit, — hinnalla millä tahansa!
»Pääoma on jo voittanut! Ja samalla — kansanvalta on voittanut!» Niin vakuuttavat Suomen Sosialidemokraatin johtoherrat. Parasta on pyrkiä vain herrainpäiville ja sieltä ministeristöön (toht. Ryömä y. m.). Ei missään maassa tule enää vallankumouksia (maist. Keto y. m.). Ja jos jossain maailman ääressä kapina syntyisikin, niin se kukistetaan verisesti ja siitä seuraa ikuinen taantumus (Sasu Punanen). Parasta siis luottaa vain ståhlbergilaisen oikeusvaltion virkavaltaan (Kotonen, Tanner, Hakkila) ja suojeluskuntiin (Huttunen).
Saksan oikeisto-sosialidemokraatit vihdoin ovat jo päässeet Ryömäin ja Huttusten ihanneyhteiskuntaan: valkoiseen ministeristöön ja suojeluskuntasosialismiin. He huutavat: Työ on jo voittanut! Sosialismi on jo voittanut!
Ja näin huutaen he (Ebertit, Nosket, Bauerit ja Scheidemannit) porvarivallan puolesta komentavat valkokaarteja ampumaan sosialistisia työkansaa kuularuiskuilla, kanuunoilla ja kaasupommeilla.
Se on kapitalistisen kansanvallan korkein saavutus. — Kunhan se vain voittaisi! huokaavat Saksan kapitalistit. Ja Suomen edistysmieliset.
Jumala ei voi kuulla kaikkien rukouksia. Jos koiran rukous kuultaisiin, niin taivaasta sataisi luita.
Mutta taistelija helposti uskoo sitä mitä toivoo. Ja se on tavallaan oikeinkin, sillä usko vahvistaa voimaa. Mutta vakava taistelija samalla aina koettaa tarkata ja punnita vihollisensa voimaa ja heikkouksia. Ken sokeasti uskoo vihollisensa aivan voimattomaksi, hän on houkkio. Ken sokeasti uskoo vihollisensa ylivoimaiseksi, hän on epätoivoinen pelkuri tai petturi.
Jos Suomen sosialidemokratian oikeistolaiset johtomiehet ovat uskossaan pääoman valtiomahtiin niin sokeasti autuaat, etteivät he kykene muuta kuvittelemaankaan, eikä tutkimaan sen perustusten horjumista ja seinäin rukoilemisia, niin sitä tärkeämpää on meidän johdetta vain itse tarkastaa ja tutkia.
Ei pidä vain tutkia yhdeltä kulmalta, vaan rakennuksen kaikilta kulmilta. Venäjän kulmalta esim. on köyhälistö voittanut, ja se kyllä merkitsee tavattoman paljon. Mutta jos pääoma pysyisi voitollisena muilla kulmilla, niin Venäjän neuvostovalta tukehtuisi.
Ei pidä myöskään tutkia pinnalta, vaan on katsottava syvemmälle.
Pinnalta näyttää jokainen pitemmän aikaa hallinnut valtajärjestelmä aina viimeiseen saakka paljon vahvemmalta kuin sitä vastaan ponnistelevan kansan voima. Monarkistinen hallitusjärjestelmä Venäjällä näytti vielä viikkoa ennen kukistumistaan niin ylivaltaisen väkivoiman tukemalta, ettei kukaan sen vastustajistakaan silloin arvannut ennustaa sen äkillistä sortumista. Eikä vallankumouksen voitto vielä sen puhjettuakaan näyttänyt varmalta. Se ei koskaan näytä edeltäpäin aivan varmalta.
Pääoman perustus on yksityisomistuksessa. Niin kauan kuin sellainen tuotantotapa menestyi parhaiten, jonka vallitessa yksityinen kapitalisti omisti tehtaan, oli pääoman sisäinen elinvoima suurin. Osakeyhtiömuoto jo haurastutti pyhää yksityisomistusta. Se avasi vaarallisen tien kapitalismin laajenemiselle. Yksi kapitalisti saattoi saada vaikutusvaltaa, jopa suoranaisen määräysvallan monissa sellaisissakin liikkeissä, joita hän ei yksin omistanut. Toisin sanoen hän saattoi pitää suuret määrät toisten kapitalistien pääomaa alistettuna valtansa alle. Lopulta renkaiden ja trustien monopoli alisti kokonaiset tuotantoalat, vieläpä tärkeimmät tuotantoalat, aniharvain ylivaltaisten jättiläiskapitalistien kynsiin.
Näiden tärkeimmiksi hallintajärjestöiksi tulivat suurpankit. Saksassa esim. saattoi sanoa ennen sotaa, että oikeastaan koko kapitalistinen talous oli joutunut viiden, kuuden suurimman pankin johtokoplan kynsiin. Muut kapitalistit olivat niiden holhouksen alla, epäitsenäisinä käskyläisinä, näennäisinä omistajina, kuten entiset välikäsimestarit, joilta voitiin heidän liikkeensä kokonaan poiskin riistää, jos suurten etu sitä jolloinkin vaati.
Toistensa suhteen nuo johtavat rahavaltiaat olivat vielä verrattain itsenäisiä. Mutta sota hävitti niidenkin valtapiirien rajat, löi ne yhteen, sulatti kokoon yhdeksi ainoaksi koplaksi, jonka nimenä oli valtio.
Täydellisimmin tämä tapahtui Saksassa, Itävallassa ja Ranskassa. Mutta hämmästyttävän riuskasti myös vanhassa (»vapaassa») Englannissa.
Nyt sodan päätyttyä pitäisi demobilisoida, hajottaa valtio-trustin talous. Useimmat kapitalistit, ne pienemmät, vaativat sitä. He tahtoisivat päästä vallitsevan trustikoplan kynsistä entiseen vapauteensa. Mutta onko se mahdollista?
Varsinkin Englannissa laajat kapitalistipiirit (»liberaalit») ovat valmiit urhoollisesti pyristelemään vastaan itsenäisen riistovapautensa puolesta.
He juuri ovat todellisia taantumuksellisia. Jos he onnistuisivat, jos kapitalismin kehitys voitaisiin kääntää vuosikymmeniä taaksepäin, takaisin todellisen yksityisomistuksen ja vapaan kilpailun raiteille, siinä tapauksessa pääoman henki ja elämä olisi pelastettu. Mutta heidän pitäisi saada tuo suuri taloudellinen taka-askel aikaan koko Europassa, vieläpä Amerikassakin, jotta Europa ei joutuisi kehittyneemmän amerikalaisen pääoman orjaksi. Jotta he taas sen saisivat aikaan, pitäisi tuon taantumuksen tuntua Europan ja Amerikan kansoista, myöskin työväestä, edistykseltä, niinkuin yksityiskapitalismi tuntui Ranskan kansasta porvarillisen suuren vallankumouksen aikoina (1789) ja Saksan kansasta v:n 1848 kumousliikkeiden aikoina sekä lähinnä seuraavina vuosikymmeninä.
Ilmeisesti se on mahdotonta.
Hallitsevat pääomavaltiaat eivät hyvällä luovu monopolivallastaan, eivät suostu jakamaan mitä heillä on niille joilta ovat sen riistäneet. Ja heillä on pääoman ylivoima puolellaan.
Sitäpaitsi heillä on puolellaan taloudellinen edistys, jopa taloudellisen kehityksen pakko.
Jo renkaiden ja trustien syntyminen merkitsi kussakin maassa taloudellista edistystä — tosin, huomattakoon tarkoin, kapitalistista edistystä, siis ei suinkaan aina teknillistä edistystä (usein päinvastoin sen pysähtymistä), mutta miltei aina organisatorista edistystä. Työväki tietysti joutui yhä kovempaan orjuuteen — sehän juuri on yksi puoli kapitalistista edistystä — ja muutkin kansankerrokset joutuivat yhä pahemman nylkemisen uhreiksi. Mutta samalla kansantalous tuli paremmin järjestettyä; vapaan kilpailun, sokean suunnitelmattomuuden sijaan rupesi kansantaloudessa syntymään edes jotain keskitettyä johtoa ja suunnitelmallisuutta — tosin kapitalistista, siis nylkemishaluista, mutta siitä huolimatta todellista.
Sota pakotti pääoman herroja kussakin maassa yhä tiukemmin keskittämään ja järjestämään kansantaloutta, tosin yksipuolisesti sotatarkoituksessa ja tietysti nytkin nylkemistarkoituksessa, mutta sittenkin todella järjestämään. Vieläpä kansainvälisesti järjestämään. Tämä puoli on nyt sodan lopputuloksen johdosta käynyt ratkaisevan tärkeäksi.
Nyt ei enää riitä edes se, että kussakin maassa kansantalous kaikelta pääosaltaan muuttuu valtiotaloudeksi. Ei valtiojärjestökään pysty enää järjestämään tuotantoa ja jakoa säännöllisille raiteilleen, ellei sitä järjestetä kansainvälisesti, s. o. eri valtioiden kesken. Tämä suuri tosiasia esiintyy nyt tavattoman selvästi.
Sota hävitti imperialististen valtioitten keskeisen tasapainotilan, niiden suhteellisen itsenäisyyden. Saksalainen valtakunta tuli ennen sotaa pääasiallisesti omillaan toimeen. Niin myös englantilainen, niin ranskalainen ja niin amerikalainen. Ei tosin kokonaan, mutta pääasiassa.
Nyt sodan jälkeen on voittaja-pääoman, siis voittajavaltioiden, järjestettävä koko maailman talous. Ne ovat tulleet toisistaankin riippuvaisemmiksi kuin ennen. Mutta samalla ne ovat nielleet itseensä puolen maailmaa, mikä ennen oli toisten hallussa.
Tämä lihava pala olisi sulatettava. Kykenevätkö ne siihen?
Ne puhuvat kansain liitosta. Siinä onkin ihmiskunnan pelastava ajatus. Mutta kykenevätkö kapitalistiset valtiot sen järjestämään? Siinä on kysymys.
Merkit eivät ole niille edulliset. Sen huomaa jokainen.
Kuten pääoma on luonnostaan käskijä, sortaja, orjuuttaja, niin on myös kapitalistinen valtio.
Etupäässä englantilaisen ja ranskalaisen pääoman pitäisi nyt järjestää koko Europan ja sen siirtomaiden olot — muuten ei Englantiin ja Ranskan sisäisiäkään oloja saada järjestykseen. Mutta niiden ensimäiset järjestely-yrityksetkin osottautuvat jo hirveäksi sorroksi miltei kaikkialla. Kykenevätkö ne vastustamattomasti puolustamaan ja jatkamaan tätä sortoaan yhä pitemmälle?
Sehän on ajan pitkään mahdotonta.
Kykenevätkö voittajavaltiot edes omassa keskuudessaan järjestämään elimellistä liittoa? Sekin on enemmän kuin epäiltävää. Pääoma on luonnostaan yksinvaltainen. Niin myös kapitalistinen valtio. Se voi liittoutua hyökkäystä ja puolustusta varten, mutta sangen vaikeasti pysyväistä saaliinjakoa varten. Siinä tulee riita.
Kyllä ne koettavat liittoutua yhä lähemmin. Ja kunkin maan kapitalistit koettavat keskenään säilyttää ehyen rintaman. Hetkeksi ne aina onnistuvatkin siinä. Mutta sitten se taas menee pirstaksi.
Tämä pääoman sisäinen auttamaton ristiriitaisuus esiintyy jo selvästi kaikkialla. Europalaisissa voittajamaissa ei tuotannon järjestäminen eikä kalliinajan voittaminen näytä enää paikaltaan pukahtavan. Tuotantokustannukset yhä kohoavat. Menekkiä ei aukene juuri mihinkään. Raha huononee — oh, hermot huononevat.
Ja työtätekevä kansa tuntee kaikkialla, että elämä ei parane vaan kiristyy.
Sehän on suorastaan vaarallista.
Imperialistinen pääoma on jo miltei päässyt siihen mihin se himoitsi: maailman herraksi. Ja nyt jo soitetaan sen kuolinkelloja. Juiistetetaan, että ainoastaan kansat, työtätekevät kansat, kykenevät täyttämään edessäolevan historiallisen tehtävän: suunnitelmallisen kansantalouden ja kansainliiton järjestämisen.
Se päämäärä on sosialismi.
Tie kulkee selvästi siihen. Suunnasta ei enää voi olla epäilystä.
Mutta matkan kaikkia vaiheita ei kukaan edeltäpäin arvaa. Ne tulevat varmaan yllätyksinä, kuten tavallisesti. Ajatelkaa esim. Unkarin tämänvuotisia vaiheita. Kuka olisi niitä arvannut! Ja kuka sanoo nyt, mitä Unkarissakin on nähty seuraavan vuoden päästä?
Yksi suuri muutos ei nyt Europassa riitä. Silminnähtävästi niitä kehittyy kokonainen sarja.
Usko Sotamies.
On ylen sattuvasti sanottu, että toinen sosialistinen Internationale sai halvauksen ja kuoli 1914, silloin kun maailmansota syntyi. Kauan olikin se jo elänyt varjoelämää, sillä sovitteluhengen tuberkelibasillit olivat sen näivetyttäneet. Ulkonaisesti oli se kyllä komea. Olihan miljoneja proletareja siihen liittynyt. Mutta sisäpuoli: sydän, keuhkot, veri, kaikki mikä antaa voimaa ja terveyttä, oli tartunnan saaneena jo mätänemässä. Alkuperäisestä, vallankumouksellisesta sosialismista oli jäljellä vain kuori: puhetavat, päätöslauselmat, paperiponnet, mutta kun verhoa kohotti, ammotti vastaamme reformismin koko tyhjyys.
Maailmansodan äärettömän koetuksen edessä vaipui toinen Internationale kokoon kuin räsy. Sosialistit sosialisteja, työläiset työläisiä vastaan nousivat nyt isänmaallisella innolla murhaten toisiaan herrojansa, kapitalistien käskystä. Oikeistososialistit Scheidemannin, Thomasin, Vandervelden ja Brantingin johdolla selittivät tämän murhaamisen pyhäksi sosialistiseksi velvollisuudeksi.
Noitten luopioiden johdolla koetettiin Bernissä puhaltaa uutta henkeä vanhan Internationalen raatoon. Niin vähän onnistuttiin siinä, että oli kutsuttava kokoon toinen kokous Luzerniin elokuussa. Tässä ei voitu muuta kuin todeta, että Bernin kokouksen päätöksistä kukaan ei ollut välittänyt, ei kansainvälinen köyhälistö, eivätkä porvarilliset hallitukset. Kaikki vastuunalaiset valtiomiehet ymmärsivät, mitä herrassosialistit eivät itse jaksaneet käsittää: että heidän päätöslauselmillaan ei ollut mitään arvoa, koska joukot eivät missään olleet niitten takana. Kuin tavallinen ententediplomaatti on Branting juossut suurvaltojen ministerien rappusissa ja istunut heidän ylellisissä ruokapöydissään unohtaen kokonaan, että työväen tähänastisetkin voitot on saavutettu toiminnalla, voimakeinoilla, eikä diplomaattisilla neuvotteluilla kapitalistihallitusten salongeissa.
Tyytymättömyys oli herrassosialistien omassa lammaslaumassa Luzernissä vieläkin suurempi kuin Bernissä. Ranskalaisten edustaja Marcel Cachin puhui selvää kieltä kansainvälisen sosialistitoimiston saamattomuudesta sekä parlamentarismin ja demokratian riittämättömyydestä. Longuet muistutti Marxin sanoista, että pieninkin teko on työväenluokalle suuremmanarvoinen kuin kaksikymmentä päätöslauselmaa. Troelstra (Hollanti) teki jokaiselle selväksi, kuinka toinen Internationale oli menettänyt kosketuksen työväenjoukkojen kanssa, jotka eivät edes viitsineet ottaa selkoa sen päätöksistä. Saksalaisten riippumattomien sosialistien puolesta julisti Hilferding, eitä toinen Internationale oli edesvastuussa sodan kirouksesta ja ettei sillä enää ollut kykyä muodostaa positivista ohjelmaa kansainvälisen työväen valtiolliselle toiminnalle nykyhetkenä. Macdonaldkin huomautti, että nyt ei ollut kysymys vähemmästä kuin toisen Internationalen olemassaolosta. Kaikki valtiot ja kansat ovat tehneet vararikon, hän sanoi. Tällä hän vain tahtoi selittää, miksi myös virallinen sosialistinen liike useimmissa maissa on tehnyt vararikon. Henderson painosti hänkin Bernin kokouksen päätösten täydellistä tehottomuutta rauhankonferensin suhteen.
Luzernin kokouksen enemmistö kuitenkin seurasi entisiä johtajiaan. Vanhukset Huysmans, Renaudel, Vandervelde ja Bernstein painoivat vanhuuden, toimettomuuden leiman sen kaikkiin päätöksiin. Joukkojen edessä ei kuitenkaan uskallettu selvästi tuomita vallankumouksellisia kommunisteja ja sosialisteja, jotka olivat perustaneet oman, n. k. kolmannen Internationalen Moskovassa ja joihin yhä suuremmat työväen joukot ovat yhtyneet joko avonaisesti tai välillisesti. Sitä vastoin lörpöteltiin tyhjiä »kansainliitosta», niinkuin muka tällä kansainvälisen kapitalismin viimeisellä keksinnöllä olisi mitään edes näennäistä yhteyttä työväenluokan rauhan- ja veljeysaatteen kanssa.
Mitä merkitseekään tämä näennäinen vanhoillinen enemmistö Luzernissä? Mitä merkitsee enemmistö, jota vastaan eivät Venäjän, Unkarin, Italian, Sveitsin jn Norjan työväenpuolueet olleet kokouksessa äänestämässä, koska he jo olivat jättäneet toisen, toimettomuuden Internationalen ja liittyneet kolmanteen, kommunistiseen? Luzernissäkin edustivat pikkukansojen edustajat, kuten Longuet huomautti, taantumuksellista katsantokantaa. Maailmantapahtumat ovat heidän nurkkaviisaudelleen käsittämättömiä ja sen tähden näyttävät ne heille järjenvastaisilta.
Sosialistiset työväenjoukot eivät ole milloinkaan olleet niin suuret kuin nyt. Samalla ne Ovat valtiollisena voimana heikommat kuin ehkä koskaan ennen. Syy on selvästi niiden puuttuva kansainvälinen järjestäytyminen. Toinen Internationale on vain haamu, jota muutamat ukot ja kuihtuneet sosialistidiplomaatit tukevat. Kolmas Internationale on vielä liian nuori, jotta se olisi ehtinyt koota työväen joukkoja ympärilleen yhteiseen, tulokselliseen valtiolliseen taisteluun.
Työväen kansainvälinen järjestö, jonka maailmansota säälimättä, toisen Internationalen oman heikkouden takia, löi rikki perustuksiaan myöten, ei ole nyt yhdessä päivässä uudestaan pystytettävissä voimakkaaksi, ratkaisevaksi valtiomahdiksi.
I. L.
Saksan sosialidemokratia oli kymmenen vuotta meidän työväenliikkeemme esikuvana. Nyt se on hajallaan, kolmena puolueena.
Oikeisto- eli enemmistö-sosialidemokraatit ovat hallitusvallan kukkuloilla, mustanpunaisessa liitossa katolisen pappispuolueen kanssa ja samalla valkoverisessä liitossa vastavallankumouksellisten upseerijoukkojen kanssa työväen vallankumouspyrintöjen kukistamiseksi.
Toinen puolue, riippumattomat sosialidemokraatit (Kautskyn, Haasen, Hilferdingin puolue) on nykyään jyrkällä vastustuskannalla hallitusryhmiä vastaan ja katuu sitä, että oli viime syksynä ja talvena hallitushommain kannattajana. Julistuksissaan, siis sanoissaan, tämä puolue nyt esiintyy miltei työväen vallankumouksen kannattajana. Mutta teossa se ehkäisee tätä vallankumousta, niin että hallituskin sen vuoksi antaa sen jokseenkin vapaasti toimia. Ainakin toistaiseksi.
Kolmas on kommunistinen puolue. Se on vallankumouksellinen työväenpuolue, ja sen vuoksi se saa nyt toimia ainoastaan salaisena.
Tämä Saksan vanhan sosialidemokratian hajoaminen on nykyisen historiallisen murrosajan luonnollinen tulos. Mutta se on niin tavattoman merkillinen, niin järkyttävä ja opettavainen ilmiö, että jokaisen vakavan sosialistin on koetettava päästä tästä ilmiöstä selville. Ei enään vetele se, että ajattelematta vedotaan saksalaisten politikkojen lausuntoihin, milloin jonkun oikeistolaisen, milloin jonkun riippumattoman aina sen mukaan kuin minäkin päivänä tarpeisiin ja tarkoituksiin sopii, välittämättä ristiriitaisuuksista tai edes ymmärtämättä niitä.
Hallitsevana teoriana Saksan sosialidemokratialla ennen sotaa oli Kautskyn muovailema ja silittämä oppirakennelma. Siihen kuului sama kaksijakoinen ohjelma kuin meidänkin puolueellamme oli: 1) »periaatteellinen ohjelma» eli »loppupäämäärä», joka sisälsi sosialistisen yhteiskunnan toteuttamisen vallankumouksellisen vaatimuksen; ja 2) »lähin ohjelma», joka sisälsi sarjan kansanvaltaisia ja yhteiskunnallisia uudistusehdotelmia ohjeeksi eduskunnalliselle pikkutoiminnalle porvarivaltion valtiopäivillä. Ainoastaan jälkimäinen ohjelma tuli käytännössä kysymykseen; — periaatteellinen ohjelma oli toistaiseksi oikeastaan vain paperilla.
Miten lähimmästä ohjelmasta pääsiäisiin sosialistiseen loppupäämäärään, sitä ei Kautskyn teoria selvittänyt. Ja kuitenkin tämä olisi ollut käytännölliselle toiminnalle kaikkein tärkein kysymys. Tosin Kautsky useissa kirjoituksissaan viittaili, että se voisi tapahtua vain proletarisen vallankumouksen kautta. Mutta tämän vallankumouksen käsitteen selvittämisessä hän oli kovin avuton ja hapuileva.
Kapitalistisena nousuaikana 90-luvulla esitti Bernstein puolueohjelman tarkistuksen (revisionin), joka tarkoitti työväenpuolueen muuttamista tavalliseksi porvarilliseksi uudistuspuolueeksi. Ohjelman kahtiajako piti hävitettämän muuttamalla koko ohjelma pelkäksi parlamentariseksi uudistusohjelmaksi. Sosialistisesta loppupäämäärästä ei Bernsteinin mielestä silti tarvinnut luopua. Se jäisi vain eduskunnassa viimeiseksi uudistukseksi, jonka aika tulisi joskus hämärässä tulevaisuudessa. Tai paremmin sanoen: parlamentarisia uudistuksia säätämällä kapitalistinen yhteiskunta vähitellen muuttuisi yhä sosialistisemmaksi, luokkavastakohdat lieventyisivät ja lopulta häviäisivät. Siihen piti Bernsteinin mielestä pyrkiäkin: luokkataistelun lieventämiseen, luokkarajojen sovittamiseen, liittopolitiikkaan kansanvaltaisten porvarien kanssa. Sen kautta vähitellen »kasvettaisiin sisään» sosialismiin.
Kautsky nousi Bernsteinin ja hänen kannattajiaan vastaan. Sosialidemokratia ei saanut jäädä eikä pyrkiä pelkäksi parlamentariseksi uudistuspuutueeksi, sanoi hän. Periaatteellista ohjelmaa, loppupäämäärää, yhteiskunnallista vallankumousta piti pidettämän silmällä jo ensimäisiä pienimpiäkin uudistuksia ajettaessa eduskunnassa, nim. siten, että oli ajettava sellaisia uudistuksia, joista työväen luokkataisteluvoima vahvistuisi sekä vastustettava sellaisia, joista se heikontuisi. Sillä työväen luokkataisteluvoimaa tarvittaisiin juuri loppupäämäärän toteuttamisessa, yhteiskunnallisessa vallankumouksessa. Luokkataistelua siis piti käytämän eikä sitä vältettämän. Sillä luokkavastakohdat kapitalistisessa yhteiskunnassa eivät lievene eivätkä häviä, vaan kärjistyvät. Itsenäistä piti työväenpuolueen politiikan olla, ei porvarien hallitusliittoihin pyrkimistä, vaan niiden välttämistä. Sosialismiin ei koskaan voida »kasvaa sisään». Siihen voidaan päästä vain siten, että työväenluokka ensin valloittaa valtiollisen vallan jn sitten saattaa sosialistisen järjestyksen voimaan.
Tämä oli Kautskyn kanta ja se tyydytti silloin Saksan työväenliikkeen suurta enemmistöä. Sillä se vastasi työväen käytännöllisen toiminnan silloisia mahdollisuuksia.
Bernsteinin tyrkyttämälle blokkipolitiikalle ei silloin ollut olemassa mitään loistavia mahdollisuuksia. Hallituspuolueet tunsivat istuvansa lujasti satulassa eivätkä tarvinneet bernsteiniläisiä työväen johtajia avukseen. Sen vuoksi monet sellaisetkin työväen johtomiehet, jotka oikeastaan olivat vasemmistoporvareita ja siis hyväksyivät Bernsteinin ehdottaman ohjelman tarkistuksen, pitivät sitä sillä kertaa turhana teoretisoimisena eivätkä vastustaneet Kautskyn kantaa. Tämä puolueen hallitseva kanta »terroriseerasi» heidät äänettömiksi. (Samoin kuin Suomen sosialidemokratian nykyisten oikeistolaisjohlajain taholta on tunnustettu, että heitäkin vuosikausia »terroriseerattiin» täällä kautskylaisella (Valppaan y. m.) teorialla. — eivät raukat uskaltaneet silloin suutansa avata porvarillisen kantansa puolustukseksi, — vasta valkoisen diktaturin mukana koetti heille vapaus!).
Toisaalta ei ennen sotaa myöskään ollut olemassa todellisen vallankumoustaistelun mahdollisuuksia. Työväenluokan vallankumouksellisuus ei ole mitään teoretista lajia. Käytännössä olisi vallankumousyritys siihen aikaan ollut hullutusta, jollaiseen työväenluokka ei antaudu. Luokkatietoinen työväki ei siis silloin voinut toimia muuten kuin Kautskyn suosittaman käytännöllisen eli »lähimmän» ohjelman mukaan, toisin sanoen vahvistamalla järjestöjään, vaatimalla kansanvaltaisia oikeuksia porvarivaltion puitteissa, äänestämällä edustajiaan valtiopäiville ja vaatimalla uudistuslainsäädäntöä eri aloilla sekä arvostelemalla ja paljastamalla porvarillista järjestelmää. Tämä käytännöllinen toiminta ei missään muussa kuin osaksi arvostelussaan mennyt porvarivaltion puitteiden ulkopuolelle. Tavalliset porvarilliset demokraatitkin olisivat siihen voineet yhtyä, jos työväenpuolue vaan olisi luopunut itsenaisestä luokkapolitiikastaan ja porvarivaltion vastaisesta arvostelustaan. Mutta juuri tämä itsenäisyys ja tämä arvostelu tyydyttivät työväen vallankumouksellista vaistoa, niin ettei se silloin enempää vaatinut.
Sota syttyi. Vallassaolijat tunsivat tarvitsevansa työväenkin kannatusta pyyteittensä läpiajamiseksi. Siitä avautui päivänpaisteinen tie sosialidemokratian johdossa oleville pikkuporvareille. He hylkäsivät ilolla Kautskyn kannan, tekivät valtiopäivillä kauniita palveluksia keisarille ja sotilasjohdolle, pääsivät armoon ja luottamukseen sekä vihdoin sotatappion ja keisarivallan kukistumisen jälkeen kerrassaan hallitusherroiksi, turmion partaalla olevan porvarivaltion tilapäisiksi pelastajiksi. Se oli nopeaa kiipeämistä! Viidessä vuodessa pienet ylenkatsotut Scheidemannit ja Ebertit, jotka keisari Wilhelm oli vaalien edellä uhannut »ratsastaa kumoon», nousivat jumalan ja porvariston avulla niin korkealle, että saattoi vuorostaan tallauttaa työväkeä ratsujensa jalkoihin!
Kautskylaiset sodan aikana erosivat sakista ja perustivat oman riippumattoman puolueen. Vanhalla rakkaalla ohjelmalla.
Mutta nyt nähtiin, että tämä ohjelma, joka ennen oli tuntunut niin selvältä, olikin edesolevan ajan tärkeimpään kysymykseen nähden aivan epäselvä. Oliko se vallankumouksellinen vai parlamentarinen? Tämä kysymys rupesi nyt tuntumaan ilmassa — koska vallankumouksen mahdollisuus läheni ripeästi.
Kautsky sanoi tahtovansa olla molempaakin yhtaikaa: sekä porvarillisen valtion eduskuntajärjestelmän kannattaja että myös yhteiskunnallisen vallankumouksen kannattaja. Ja tämä kanta, »molempi parempi», on oikeastaan yhä vieläkin hänen puolueensa virallisena kantana. Mutta kun käytännössä ihmisen on vaikea palvella yhtaikaa kahta herraa, jumalaa ja mammonaa, niin on tästä ollut seurauksena, että nuo »riippumattomat» sosialidemokraatit ovat nyt viime vuodesta lähtien heiluneet vuoron perään puolelle ja toiselle, toisin ajoin riippuneet sortajahallituksen talutusnuorassa, toisin ajoin taas vallankumouksellisen työväen talutusnuorassa.
Se on ollut todellakin surkeaa ajelehtimista. Vanha Kautsky parkakin oli jo kerran talvella ulkoministeriön korkeana virkamiehenä, virallisena puolustusasianajajana, — ja muutaman viikon päästä piti vähältä, ettei joutunut vangituksi sosialidemokraattisten hallitusherrain toimesta. Haase (suomeksi: Jänis) oli kerrassaan ministerinä, mutta vain vähän aikaa. Nyt häntä jänistää niin, ettei saa suutaan auki.
Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg taistelivat koko sodan ajan uljaasti hallitusta ja sotaa vastaan, vallankumouksen puolesta. He erosivat kautskylaisista, perustaen spartakuslaisen liiton, josta sittemmin tuli kommunistinen puolue. Jo ensimäisen proletarisen nousun aikana saivat nuo molemmat esitaistelijat osakseen marttyyrikuoleman.
Kautskylaisten puolueesta näyttää tulleen Saksassa jonkunlainen läpikulkupaikka. Oikeistososialistien pettäminä työläisiä siirtyy siihen oikealta sitä mukaa kun he vanhassa (scheidemannilaisessa) puolueessa saavat silmänsä auki. Ja kun he sitten vähän aikaa kokevat riippumattomien heilumista, siirtyvät monet heistä selvään vallankumouksellisten joukkoon. Toistaiseksi Kautskyn epäselvä kanta vielä pitää jossain määrin koossa sellaisia horjuvia, joista toiset mieluummin horjuvat oikealle, pelkkään parlamentarismiin, toiset taas mieluummin vasemmalle, proletarisen vallankumouksen puolelle.
Kautsky itse on piintynyt porvarillisen eduskuntajärjestehnän kannattaja. Hän ei pysty lainkaan näkemään, että sen kautta hän nykyään toimii itse porvarillisen valtion ja koko kapitatalistisen järjestelmän pönkittäjänä. Porvarillisen kansanvallan aate on häneen niin syöpynyt vuosikymmenien kuluessa, että hän ennemmin luopuisi sosialismista kuin siitä. Keinosta on hänen päässään tullut pyhä itsetarkoitus. Vaikka se keino nyt todellisuudessa esiintyy mitä räikeimnpänä vastavallankumouksen keinona, niin Kautsky yhä saarnaa, että tällä ainoalla keinolla autuaaksi tullaan ja sosialismi toteutetaan.
Työväenluokan on ensin valloitettava valtiollinen valta, — niinhän Kautsky aina ennen selitti. Nyt vasta hän selittää sen tarkemmin, että se ei saa tapahtua muuten kuin äänestämällä edustajia porvarillisen valtion eduskuntaan — ei, vaikka maailma nurin menisi! Sosialismi on sitte toteutettava vähin erin sen eduskunnan säätämien lakien kautta!
Täten on Kautsky nyt vanhoilla päivillään joutunut paljastamaan perimmäisen kantansa aivan samaksi revisionistiseksi, jota hän ennen Bernsteinissä arvosteli. Nyt hän itse kuvittelee »kasvavansa sisään» sosialismiin eduskunnallisten uudistuslakien kautta.
Se on mahdotonta. Sillä tiellä porvaristo ijankaikkisesti pitäisi puolensa — valkokaartiensa avustuksella. Porvarillinen valtiokoneisto, johon kuuluu myös senmukainen eduskuntalaitos, ei koskaan voi poistaa kapitalistista järjestelmää, ei luokkavastakohtia, eikä luokkasortoa. Se on itse ensimäisenä poistettava. Sitten voi työväki toteuttaa sosialismin.
Täten on osoittautunut, ettei Kautskyn oppi ole käsittänyt lainkaan mitä porvarillinen valtio on, ja vielä vähemmin sitä, mitä proletarinen vallankumous on oleva. Hän tosiasiassa pyrkii välttämään proletarista vallankumousta — jotta porvarillinen valtio säilyisi.
Tällainen sosialismi esiintyy siis itse asiassa omana vastakohtanaan, sosialistisen vallankumouksen vastustajana. Se on porvarillista sosialismia eli sosialismin väristä porvarillisuutta, — tosin sokeaa ja kuuroa.
Se on avuton akka myrskytuulessa.
Sotamies
Eräässä edellisessä kirjoituksessa koetin näytttää, että nimi sosialidemokraatti on viime aikoina saanut selvästi pikkuporvarillisen leiman ja huomautin, että niitten, jotka todellakin asettavat jyrkän, puhtaan luokkataisteluperiaatteen sosialistisen maailmankatsomuksensa pohjaksi, sentähden olisi vältettävä käyttää itsestään nimeä sosialidemokraatti ja sen sijaan käytettävä nimeä sosialisti, jolla on erinäisiä muitakin ansioita. Huomautin myös, että sosialisti voi yhtä hyvin olla sekin, joka työväen diktaturissa näkee ainoan keinon, millä työväenluokka todellakin voi kukistaa raha- ja kapitalistivallan.
Moni kysynee tällaisen selvittelyn jälkeen: Mikä on sitten ero sosialistin ja kommunistin välillä? Ja kuka on loppujen lopuksi bolshevikki?
Vastaus näihin kysymyksiin muodostuu jonkun verran erilaiseksi sen mukaan kuin pohdimme asiaa käytännöllisen tai tieteellisen kielenkäytön kannalta.
Käytännössä on totuttu käyttämään nimeä bolshevismi ja kommunismi samaa merkitsevinä. Tarkassa kielenkäytössä on niitten välillä kuitenkin huomattava ero.
Bolshevismi (venäläisestä sanasta »bolshe» = enemmän, siis »enemmismi») on nimi, jonka Venäjän jyrkin (»enemmän» vaativa) työväenpuolue aikanaan omaksui vastakohdaksi menshevismille (joka vaati »menshe» = vähemmän, siis »vähemmismi»). Vasta kun bolshevikkien ohjelma tuli kansainväliseksi, oli myöskin pakko luopua tuosta venäläisestä nimestä ja hakea toinen. Minkään ei silloin katsottu olevan niin lähellä kuin nimi kommunismi, koska bolshevistinen liike oli olemukseltaan täydellisesti yhtäpitävä sen vallankumouksellisen työväenliikkeen kanssa, jota Marx ja Engels aikanaan johtivat ja joka kutsui itseänsä kommunistiseksi, »Kommunistinen manifesti» on tänä päivänä bolshevikkienkin katkismus. Kun uusi Internationale perustettiin Moskovassa 6 p. maaliskuuta 1919 nimitettiinkin se kommunistiseksi eikä bolshevistiseksi, koska jälkimäisellä nimellä oli vain paikallinen merkitys.
Jokainen bolsheviki on siis kommunisti, mutta kommunisti voi olla mitä kansallisuutta tahansa, eikä laisinkaan tarvitse olin (venäläinen) bolshevikki. Tarkassa kielenkäytössä ei siis sovi puhua suomalaisista bolshevikeista, vaan on puhuttava suomalaisista kommunisteista.
Miksei sitten kolmas Internationale päättänyt kutsua itseään sosialistiseksi? Onhan nyt jo lopullisesti totuttu sekä käytännössä että tieteessä ja koko sosialistisessa kirjallisuudessa kutsumaan marxilaista oppisuuntaa sosialistiseksi, eikä kommunistiseksi. Joskin nimi sosialidemokratia oli sopimaton, koska se saattoi antaa aihetta väärinkäsityksiin niille, joille demokratia merkitsee työväendiktaturin vastakohtaa ja koska nykyinen itseänsä sosialidemokraattiseksi kutsuva valtiollinen puolue on suurimmaksi osaksi luopunut puhtaasta, vallankumouksellisesta luokkataistelu periaatteesta, niin miksei sitten nimeä sosialismi hyväksytty, jota ei ainakaan niin helposti voi väärin käsittää?
Arvelen, että tähän oli sekä muodollisia että asiallisia syitä. Tahdottiin ensiksikin jo ulkonaisesti tehdä selvä raja uuden ja vanhan suunnan välillä. Sosialistin olisi aina voinut sekoittaa sosialidemokraattiin, mutta kommunisti oli selvästi kommunisti, eikä sosialidemokraatti. Sitä paitsi on myös sosialisti-nimi pahasti tahrattu monessa maassa. Ranskassa esim. on olemassa puoli tusinaa »sosialistisia» puolueita, jotka ovat kokonaan porvarillisia. Siellä ovat miehet sellaiset kuin Millerand, Viviani, Briand, vieläpä Clemeuceau käyneet sosialistin nimellä. Siis sosialisti-nimeä oli käytännössä yhtä paljon väärin käytetty kuin sosialidemokraatti-nimeäkin ja sen tähden katsottiin ehkä sopivammaksi palata tuohon vanhaan, Marxin ja Engelsin itsensä käyttämään kommunisti-nimeen, jota mikään porvarillinen puolue ei ole tähän saakka uskaltanut käyttää.
Luulen kuitenkin, että kolmannen Internationalen perustajat ajattelivat toistakin asiaa kun he valitsivat kommunisti-nimen sosialisti-nimen sijaan. Heidän ohjelmansa oli nimittäin ainakin yhdessä kohdin hiukan toinen kuin vanhan marxilaisuuden. Marxilaiselle sosialismille ei työväen diktaturin aate ole koskaan ollut vieras, joten sosialismin ja uuden kommunismin välillä ei siinä suhteessa tarvitse mitään eroa olla. Mutta jälkimäisen ohjelmaan sisältyy kohta, jota sosialismissa ei ole ennen tunnettu. Se on neuvostojärjestelmää koskeva kohta. Onhan neuvostojärjestelmä vain diktaturin muoto, eikä se sentähden asiallisesti muuta marxilaista sosialismia. Mutta se on kuitenkin siksi oleellinen uutuus, että oppisuunnan, joka sen omaksui, kannatti erottaa vanhasta, joka ei neuvostojärjestelmästä mitään puhunut. Tämän mukaan olisi sosialismia pidettävä puhtaana marxilaisuutena, kommunismia taasen kehitettynä marxilaisuutena eli leninisminä, joka ajaa työväen diktaturin aatetta neuvostojärjestelmän muodossa.
En tiedä ajateltiinko näitä asioita kolmannen Internationalen perustamistilaisuudessa ja vaikuttivatko ne kommunisti-nimen valitsemiseen vai tapahtuiko tämä enemmän vaistomaisesti. Pitäisin kuitenkin tärkeänä, että tarkassa ja tieteellisessä kielenkäytössä mainittu eroitus tehtäisiin sosialismin ja uuden kommunismin välillä. Sosialisti olisi siis se mies, joka hyväksyy perinnäisen (marxilaisen) sosialistisen maailmankatsomuksen, johon seivästi sisältyy myös aate työväen diktaturin välttämättömyydestä vallankumouksellisen luokkataistelun loppuvaiheissa, mutta joka ei sitoudu pitämään neuvostojärjestelmää ainoana mahdollisena työväen diktaturin muotona kaikissa maissa ja olosuhteissa. Hän voi sen tietysti määrätyissä tapauksissa hyväksyä, mutta se ei eroittamattomasti kuulu hänen poliittiseen ohjelmaansa. Kommunisti olisi tällöin taas se sosialisti, joka pitää neuvostojärjestelmää työväen diktaturin kansainvälisenä muotona ja ajaa sitä yhtenä ohjelmansa tärkeimpänä kohtana.
On tietysti tosiasia, että muuta työväen diktaturin muotoa ei toistaiseksi ole koeteltu kuin neuvostojärjestelmää. Tämä ei kuitenkaan käytännössäkään ole aiheuttanut, että kommunisti-nimeä olisi käytetty kaikkialla, missä diktaturi on periaatteellisesti hyväksytty. Missään maassa Venäjän ulkopuolella se ei vielä ole vakiintunut, vaikka diktaturi-ohjelman kannattajina on jo useita puolueita. Luulen että näin ei tulekaan tapahtumaan toistaiseksi. Sillä sosialismi-nimi on jo kaikkialla niin tuttu vallankumouksellisen, Marxin oppien pohjalla seisovan työväenliikkeen nimityksenä, että mannermaan kansat eivät ilman erittäin päteviä syitä tule siitä luopumaan, vaikka jotkut puolueet olisivat sitä väärin käyttäneetkin.
Onhan sitä paitsi kommunismi-nimellä se oleellinen haitta, että sitä on niin tieteessä kuin koko uudemmassa sosialistisessa kirjallisuudessa Engelsistä asti käytetty erinäisistä haaveilevista, anarkismia lähellä olevista oppisuunnista, jotka vaativat omaisuuden, tavaroiden, mutta ei nimen omaan tuotantovälineiden yhteisomistusta. Siihen, että Marx ja Engels aikanaan käyttivät kommunisti-nimeä itsestään oli historiallisia syitä, joita ei enää ole olemassa. Onhan myös sosialismi monessa suhteessa kehittynyt sekä tieteelliseltä rakenteeltaan että ulkonaisilta muodoiltaan valtiollisena liikkeenä ja siten saanut luonteen, joka jossain määrin eroaa vanhasta marxilaisesta kommunismista.
Lopputulos ylläolevasta on siis seuraava: Kommunisti on sanan vanhassa merkityksessä se, joka ajaa haaveilevaa, pikkuporvarillista ihanne-yhteiskuntaliikettä. Mutta koska kolmas Internationale päätti nimittää itseänsä kommunistiseksi, siinä seuraten Marxin omaa kielenkäyttöä, niin on tällä nimellä sen uudessa merkityksessä ymmärrettävä vanhaa marxilaista sosialismia, kehitettynä sisältämään myös neuvostojärjestelmän aatteen. Eroitukseksi sekä haavekommunismista että Marxin aikuisesta kommunismista olisi tätä suuntaa mieluimmin kutsuttava uuskommunismiksi.
Sosialisteiksi jäämme me, jotka toistaiseksi pidämme vaikeana, tarpeettomana tai käytännöllisistä syistä mahdottomana luopua tuosta perinnäisestä sosialisti-nimestä. Se mikä meitä uuskommunisteista eroittaa, ei ole periaatteellinen pohja, vaan tuo ennen kaikkea käytännölinen, vallitsevista olosuhteista riippuva näkökohta, että uuskommunisteilla on selvästi ohjelmassaan neuvostojärjestelmä, jota meillä — ymmärreltävistä syistä — ei nyt voi olla.
Tämän voi sanoa niinkin, että sosialistille porvarillisen yhteiskunnan kukistaminen on se lähin päämäärä, jonka ympärille hänen toimintansa keskittyy. Hän on oppositionimies ennen kaikkea. Uuskommunisti on sivuuttanut tämän asteen ja alkanut suunnitella positivisia toimenpiteitä sosialistisen yhteiskunnan rakentamiseksi.
Sapiens.
Minkälainen kuva on meillä entisaikuisesta Venäjästä? Ja minkälainen nykyisestä?
Edellisestä me kuvittelimme, että siellä jokaista ihmistä jokaisella askeleellaan seurasi ja vaani santarmiurkkija, joka tahtoi saattaa hänet lähimpään vankilaan ja sitä tietä Siperiaan. Mutta kun meni Venäjälle, niin näki ettei ei se paljoa poikennut ulkonaiselta olemukseltaan muista maista.
Nykypäivien Venäjästä taas tuskin monellakaan on mitään selvää kuvaa; useimmilla lienee pahan unen kaltainen kuvitelma likaa täynnä olevista kaduista, joilla kenraalit ja kreivien lesket kerjäävät ja tekevät kuolemaa, hampaisiin asti aseistetut punakaartilaisosastot huitovat, ammuskelevat ja kuljettavat lähimpään teurastamoon jokaisen »porvarilta» näyttävän ihmisen minkä humalaiset ilotytöt heille osoittavat, kaduista joilla makaa eläinten ja ihmisten ruumiita, joita eloon jääneet himokkaasti syövät — kidutuskammioista jonkalaisia Dante kuvasi »Helvetissään», — maalaiskylistä joissa vaahtosuiset punakaartilaiset ja kuolemaantuomitut talonpojat nälästä kiiluvin silmin tappelevat viimeisestä leipäpaloista ja viljakapasta. Jotain sellaista kuvitellaan nykypäivien Venäjästä meillä niiden kertomuksien perusteella, mitä sanomalehdistömme on sieltä antanut. Ja kuitenkaan ei silminnäkijäin rehellisten kuvausten mukaan nykypäivien Venäjä eroa ulkonaisesti suurestikaan mistä muusta tahansa maasta, jossa elintarvepula on vallitsemassa.
Mutta sisäisesti, yhteiskuntarakenteeltaan on Venäjä suunnattomasti muuttunut ja yhä enemmän muuttumassa valtioksi, jolla ei ole maapallolla vertauskohtaa missään muualla kuin sosialististen haaveilijain ja teoretikkojen kuvitelmissa siitä yhteiskunnasta, jossa työ yksin on määräävänä.
Nykypäivien Venäjä on sellaisissa käsissä, jotka haluavat siitä väkiselläkin tehdä sosialistisen valtion. Se on Venäjän nykyisten hallitsijain, bolshevikkien, päämäärä, vaikka meillä on vuosikausia kuvattu bolshevismin ainoaksi päämääräksi anarkiaa, rosvoamista ja murhaamista, älytöntä hävitystä ja kaikkinaisten kulttuurisaavutusten umpimähkäistä tuhoamista. Mutta mitä muuta koskaan on yläluokka sanonut köyhälistön vallankumouksesta kuin aivan samaa? Rosvoilemiseksi ja murhaamiseksi yksinomaan, kaiken inhimillisen edistyksen saavutusten hävityshaluksihan se on ennen ja nyt leimannut köyhälistön jokaisen yrityksen muuttaa yhteiskuntaa oman mielensä ja tarpeittensa mukaiseksi.
Vuosikausia ovat niin sosialistiset kuin porvarillisetkin yhteiskuntatieteilijät koettaneet päästä selvyyteen siitä, millä tavalla tapahtuu siirtyminen olevaisesta kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä uuteen, sosialistiseen. Vuosikymmeniä on sosialististen yhteiskuntatieteilijäin kesken siitä kiistelty. Oltakoonkin kuinka tahansa eri mieltä siitä, kumpi tie paremmin vie perille, demokratian vaiko diktaturin, niin nyt on sivistyneen maailman nähtävänä äärettömän suuri koekenttä, jossa toista näistä teistä koetellaan. On varsin hedelmätöntä sen maan rajojen takana umpimähkäisesti kiistää, että siitä ei kuitenkaan tule mitään, viskellä iskusanoja ja väitöksiä bolshevismin mahdottomuudesta ilman mitään muita todistuksia kuin omat mielipiteet ja vakaumus sekä varsin epämääräinen aavistus siitä, mitä Venäjällä kunkin yksityiskohdan suhteen on tekeillä.
Kun meillä on äärellämme, sivistyneen maailman keskellä noin valtainen koekenttä niin äärettömän tärkeän kokeen suorittamiseksi, niin kaiken järjen nimessä pitäisi jokaisen yhteiskuntatieteilijän katseiden olla kohdistettuina juuri Venäjälle. Luulisi koko ihmiskunnan äärimmäisellä jännityksellä seuraavan tapahtumain kehitystä Venäjällä, jokaista siellä annettua lakia ja asetusta, kuinka niiden käytäntöön soveltaminen sujuu ja mitä seurauksia niistä tulee, mitä virheitä ja ansioita niissä on j.n.e. Ja jokaista tällaista ilmiötä luulisi äärimmäisellä tarkkuudella seurattavan siksikin, että nähtäisiin, mitä virheitä on kartettava ja mitä ansioita neuvostohallituksen toimissa on vaarinotettava muualla kartettavaksi tai seurattavaksi sosialisointia toimitettaessa. Tämän kaiken pitäisi olla paljon tärkeämpää kuin Wilsonin kahviaamiaisella nautittujen virvokkeiden laadun tarkastaminen tai amiraali Tirpitzin parran kasvattaminen.
On myönnettävä, että ulkomailla sekä sosialisti- että porvaripiireissä näytään Venäjällä tapahtuvan mullistuksen arvo käsitettävän paremmin kuin meillä ja sen mukaisesti myöskin toimittavan. Useat suuret vapaamieliset porvarillisetkin maailmanlehdet lähettelevät edustajiaan Neuvosto-Venäjälle ottamaan selkoa asiain todellisuudesta siellä ja antavat niiden kertomusten perusteella niin puolueettomia tietoja että niiden tasapuolisuus usein hämmästyttää. Ja ulkolaiset veljespuolueemme seuraavat niinikään tarkoin Neuvosto-Venäjän oloja, pitävät siellä lähettiläitä ja julkaisevat näiden antamia kuvauksia ja selostuksia oloista, suunnitelmista ja saavutuksista. Suinkaan eivät englantilaiset lausu »Labour Leaderinsa» etusivulla olevissa julistuksissaan, että »meidän päämäärämme on sama kuin Venäjän työläisten päämäärä», ilman etteivät he tarkoin tiedä, mikä on Venäjän työläisten päämäärä ja tähänastiset saavutukset.
Meidän maassamme kuitenkin vähimmän tiedetään Neuvosto-Venäjän oloista, vaikka ollaan kaikkein lähimpänä sitä. Meillä niin porvarillinen kuin sosialistinenkin sanomalehdistö on enimmäkseen vain suorittanut tuota hedelmätöntä tuomitsemistyötä ja tarjoillut kauhukuvauksia, vaikka ulkolaisista lehdistä päättäen pitäisi paljon muutakin kuvattavaa siellä olevan. Sanottakoon se sosialistisen sanomalehdistömme kunniaksi, että se joskus on julkaissut ulkomaalaisten tasapuolisia kertomuksia Neuvosto-Venäjältä, mutta sen moitteeksi sanottakoon, ettei siinä ole julaislu tuskin ainoatakaan omaa kirjoitusta, jossa objektivisesti olisi suhtauduttu tuohon seurauksiltaan arvaamattomaan yhteiskunnalliseen kehitysvaiheeseen, mikä Venäjällä on paraillaan tapahtumassa.
Se on tämä laiminlyönti joka on korjattava. Ei ole varaa heittää käyttämättä niin kallista koetta kuin nyt on suoritettavana. Siihen on jokaisessa suhteessa tutustuttava. Venäjältä on oikeita tietoja hankittava ja annettava, katsottava mitä siellä on suunniteltu ja mitä niistä ja missä määrin saatu toteutetuksi. Vasta tarkoin tuntien bolshevismin etu- ja varjopuolineen saattaa työväestö ratkaisevasti määritellä suhteensa siihen.
Sosialisti.
Raskaina sattuivat kansalaissodan iskut Suomen työväenluokkaan. Sokea sota kaatoi kansan poikia ja tyttäriä, hyviä ja huonoja — kuka kohdulle sattui. Sodan jälkeen vei voittaja parhaimmat.
Sos.-dem. nuorisoliikekin kadotti silloin monta parhammistaan. Järjestömme sai silloin luopua useista, jotka olivat sen hyväksi tehneet paljon ja joilta odotimme tulevaisuudessa vielä enemmän.
Jokaiselle nuorisoliittolaiselle lienee tunnettu Kössi Ahmalan nimi. Hänet menetimme silloin monien muiden ohella. Väkivaltainen oli hänen loppunsa. Viipurin valtauksen jälkeen toimeenpannuissa teurastuksissa tuli hän ensimäisina ammutuksi.
Koska Nuorisoliiton toimikunta on päättänyt kustantaa Kössi A—n jälkeensä jättämät kirjalliset työt ja kun hän liittomme vanhimpia jäseniä ollen on tehnyt paljon järjestömme edesauttamiseksi, ei liene paljon, vaikkapa muistamme häntä lehdessämme muutamalla sanalla.
Kössi Ahmalasta jos kenestäkään voitaisiin sanoa: hän koetti kasvattaa itseänsä kaikkiin suuntiin. Sisäisen kehityksensä tiellä pyrki hän sinne, missä ei mikään inhimillinen olisi vierasta. Synnyinlahjana oli hän perinyt vanhemmiltaan horjumattoman luokkavaiston, jonka hän itsekasvatuksen kiirastulessa kirkasti selväksi luokkatietoisuudeksi. Jo kuusitoistavuotisena nuorukaisena oli hän mukana lapsuuskaupunkinsa Oulun sos.-dem. nuoriso-osaston perustamispuuhissa, toimien siitä lähtien nuorisoliikkeessä innokkaasti kuolemaansa asti.
Toimensa vuoksi (hän oli matkaposteljooni) oli hän pakoitettu siirtymään Oulusta Helsinkiin, missä v. 1913 liittyi Helsingin sos.-dem. Nuorisoseuran jäseneksi. Liittyessään H:gin sos.-dem. Nuorisoseuraan, toi hän samalla mukanaan seuran käytettäväksi ne monipuoliset käytännölliset sekä teoretiset avut, mitkä aikaisemman opiskelunsa (Oulun työv.-opistossa, sos.-dem. nuoriso-osastossa y.m.) avulla oli itsellensä hankkinut.
Paitsi monissa käytännöllisissä järjestötehtävissä oli Ahmala tunnettu nuoriso- ja koko työväenliikkeessä taitavana kynänkäyttäjänä. Kymmenisen vuotta esiintyi hänen nimensä sanoma- ja aikakauslehtien palstoilla julkaistujen mitä monipuolisempien kirjoituksien alla. Yhtä suurella teholla kuin hänen laulavat epoksensa, haltioittivat myöskin aate- ja tunnekylläiset satiiri- ja satukirjoitelmansa niihin syventyneiden lukijain mieliä. Oli useinkin vaikea sanoa, mikä niistä oli parasta. Nöyrtyneellä kunnioituksella paljasti arvostelija päänsä sen omaperäisen antaumuksen edessä millä ne kaikki olivat kirjoitetut.
Korkeimmat taiteelliset saavutuksensa lienee Ahmala kuitenkin saavuttanut epillisillä runoillansa. Niiden luonnollinen yksinkertaisuus houkuttelee lukijan, hänen itsensäkään sitä huomaamatta, elämän arkipäiväisyyden kanssa käsi kädessä leikkivän romantikan kukkatuoksuisille kisakentille. Lauluissa sellaisissa kuin »Ar-nuotiolla», »Lauluveikot» y.m. on kulkurielämän ankeus ja karu kovuus aivankuin jalostettu kirkkaan läpikuultavaksi — taustalla kimaltelee nyt romanttinen kauneus — sellaisessakin eläimässä sen on runoilija kyennyt koruttomalla, ehkä usein liiankin omintakeisella sanonnallaan saamaan lukijain tajuttavaksi.
»Lauluveikot» kertoilevat parista ranskalaisesta trubadurilaulajasta, jotka riemuntäytteisin mielin reppu selässä kiertelivät Ranskaa pitkin sekä poikin mustalaisten tapaan rähjäten ja näpistellen.
On ravannehet Ranskanmaan
jo ristiin sekä rastiin
ja kohonnehet koukuillaan
täys irtolaisten kastiin.
Siinä koruton kuva runoilijan esittämänä ranskalaisista virkaveikoista.
Ja vaikka laulujensa palkaksi eivät saaneetkaan edes »pennin kuutimoa», kuten laulussa sanotaan, tekivät he sitä vain siksi, että se oli heidän elinehtonsa — he olivat luodut laulamaan, kuten runoilija sanoo:
Me luotiin näihin toimiin.
Todella romantikon ja realisuuden onnistunut yhteensulautuminen sanotussa runossa »Aronuotiolla» on kiertävän mustalaisnuorukaisen monivivahteinen sielun tulkinta, sielun, joka on täyttynyt Darja tytön herättämistä lemmentunteista.
Siteeraamatta enempää, täytyy meidän tunnustaa hänen tällä alalla onnistuneimmin sanoneen sanottavansa. Kertova runous siis oli hänen vahvin puolensa. Sillä alalla saavutti hän parhaimmat estetiset arvot.
Joskin laulaja sortui — kaatui pyövelin tahraisen käden kautta, kesken taiteensa kehitystä, ei se muistopatsas, jonka hän ehti jo eläessään itsellensä laulamaan, ikinä sorru. Mitä pitemmäksi venyy ajan välimatka runoilijan itsensä ja meidän elossaolevien välillä, sitä useammin kertaamme me hänen »Lauluveikkojensa» ja »Aronuotionsa» säkeitä sekä nautimme niiden uusaikaisen romantikan ja karun realisuuden toisiansa hyväilevästä kauneudesta. Epäilemättä tulevat ne muodostamaan pohjakerroksen maamme työväen vielä peräti niukassa taiderunoudessa.
E. L.
Inhimillisen avioliiton kehitysmuotoja tutkiessamme on meidän käsiteltävä kolme eri pääkysymystä seuraavassa järjestyksessä: 1) Mitkä ovat tosiasialliset aviomuodot olleet, 2) missä kehityssuhteessa ovat ne olleet toisiinsa ja 3) mitkä pääsyyt ovat tuohon aviomuotojen kehitykseen vaikuttaneet?
Seisomme siis jo tässä seuraavan ylen tärkeän kysymyksen edessä: Onko avioliitto muodossa tai toisessa aina ollut olemassa kaikilla kansoilla, niinkuin Westermarck ja suurin osa yhteiskuntatieteilijöistä tänä päivänä väittävät, vai onko ollut kansoja, jotka avioliittoa tuntematta ovat eläneet enemmän tai vähemmän »irstaasti»?
Mainittu tutkija luettelee kaikki hänen tiedossaan olevat kansat, joilla on väitetty tai arveltu olevan yleinen seka-avio sukupuolielämän säännöllisenä muotona. Sitten hän koettaa näyttää toteen, että nämä väitteet ja arvelut ovat perusteettomia, että siis seka-avio ei ole vallinnut noilla kansoilla.
Olen koettanut tarkasti tutkia Westermarckin perusteluja ja tullut siihen johtopäätökseen, että ainoastaan neljässä tapauksessa hänen käsittelemissään kolmestakymmenestä hänen vastaväitteensä ovat selvästi oikeutetut. Vastoin aikaisempia otaksumia lienee myönnettävä, että ainakaan andamanit, intialaiset kasia-heimot, bushmanit ja tulimaalaiset eivät ole tiettävästi seka-aviota tunteneet. Muitten kansojen suhteen en katso Westermarckin onnistuneen todeta seka-aviota olemattomaksi.
Vanha Herodotos kertoo (I, 216), että erään masageta-kansan keskuudessa, joka eli Kaspian meren itäpuolella, »jokainen mies kylläkin kosii naista, mutta että naiset kuitenkin ovat kaikkien yhteisomaisuutta». Tämähän on selvää kieltä. Ainoastaan kääntämällä lauseen alkuosan siten, että »joka miehellä on oma vaimo», mikä käännös on aivan mielivaltainen, saa Westermarck aiheen väittää, että mainittu kansa eli avioliitossa, vaikka Herodotos lauseen loppuosassa nimenomaan lisää, että naiset olivat miesten yhteisomaisuutta.
Kaksi matkustajaa, Watson ja Kaye, väittävät »tihur kansan Udessa (Intia) eläneen melkein rajattomassa sukupuoliyhteydessä: vaikka kaksi henkilöä olivatkin aviopuolisoja oli heidän liittonsa vain nimellinen» (Giraud-Teulon, Or. du mar., 77). Tässäkään ei meillä voi olla mitään aihetta Westermarckin kanssa puhua todellisesta avioliittosuhteesta, niinkuin tätä käsitettä aikaisemmin määriteltiin.
Erään Baegertin antaman tiedon, jonka mukaan muutamissa kalifornialaisissa heimoissa jokainen mies otti niin monta vaimoa kuin häntä halutti ja nai kaikki vaimonsa sisaretkin, jos sellaisia oli olemassa, tulkitsee Westermarck niin, että mainituille heimoille avioliitto oli tunnettu. Tähän tulkintaan on sitä vähemmän syytä, koska Baegert lisää vielä seuraavaa näitten heimojen sukupuolielämästä: »He elävät yhdyselämää toinen toisensa kanssa ilman minkäänlaisia muodollisuuksia ja heidän kielessään ei tunneta avioliitto-sanaa. Ennen lähetyssaarnaajien tuloa he elivät äärimäisessä irstaisuudessa ja aviorikos oli jokapäiväinen ilmiö. Mustasukkaisuus oli heille täydellisesti tuntematon. Naapuriheimot vierailivat usein toistensa luona yksinomaan tarkoituksessa antautua muutamiksi päiviksi irstailuihin, ja näissä tilaisuuksissa valliisi yleinen sukupuoliyhteys» (Inhab. of Calif. Pen., 368).
Löytyy erinäisiä tiedonantoja siitä, että m. m. Itä-Intian lubulaiset ja olo-otit, Intian tshittagong- ja keriah-heimot, bornulaiset Afrikassa, asukkaat Kuningatar Charlottan saarilla P. Amerikassa sekä guaikuru-, kutshin- ja aroaki-intianit E. Amerikassa olisivat eläneet seka-aviossa, varsinaista avioliittoa tuntematta. Ne mainittuaan vetoaa Westermarck erinäisiin toisiin tiedonantoihin, joiden mukaan nuo kansat päinvastoin elivät avioliitossa. Tähän on huomautettava, että edelliset tiedonannot ovat melkoisesti vanhemmat kuin viimemainitut. Mikään ei siis estä, että sanotuilla kansoilla seka-avio kerran on vallinnut, mutta että ne myöhemmin ovat ottaneet avioliiton käytäntöön. Kuvaavaa on että Westermarck luulee voivansa kumota vanhan Dappertin (16 vuosisadalla eläneen matkustajan) bornulaisia koskevan tiedon, jonka mukaan tuo kansa eli seka-aviossa, sillä, että hän ensiksi vetoaa tri Postin kokonaan todistamattomaan väitteeseen, ettei seka-aviota ole Afrikassa tunnettu ja toiseksi sanoo, että bakongolaiset »kauhistuisivat rajattoman sukupuoliyhteyden mainitsemistakin» — ikäänkuin kysymys olisi bakongolaisista eikä bornulaisista, joka on aivan eri kansa.
Voihan tätä vastaan väittää, etteivät kansojen tavat niin äkkiä voi muuttua. Tähän tahdon vastaukseksi vedota vain tri Haddonin lausuntoon: »Matkustajat ja kamarioppineet, luonnontutkijat ja antropologit painostavat yksimielisesti, että meidän aikanamme tapahtuu koko maailmassa hyvin nopea muutos melkein kaikkien villikansojen keskuudessa. Europalaisten laajenemishalu on eri tavalla vaikuttanut vähemmän sivistyneisiin kansoihin ja aikaan saanut perinnäisten yhteiskuntaolojen mullistuksia ja vanhojen usko-oppien heikkenemistä.»
Toisissa tapauksissa taas voivat eri matkustajien ristiriitaiset tiedonannot riippua siitä, että he puhuvat saman kansan eri heimoista. Niinpä eräät väittävät, että orang-sakai-kansa Malakassa elää avioliitossa, toiset taas, että avioliitto on sille kokonaan tuntematon. Tässä tapauksessa on todistettavissa, että joillakin tuon kansan heimoista on avioliitto, toisilla ei (kts. Ploss, Weib in Nat. u. Völkerk. I, 451). Westermarck on unohtanut ottaa tämän tosiseikan huomioonsa.
On vielä väitetty, että varhaisina muinaisaikoina kiinalaisilla, intialaisilla ja kreikkalaisilla olisi vallinnut seka-avio. Westermarck arvelee, että nuo tiedonannot on leimattava kansantaruiksi. Tämä on mielivaltainen tulkinta. Sanottujen kertomusten luotettavuutta lisää se tosiasia, että ne useimmissa tapauksissa ovat jokseenkin yksityiskohtaisia. Kiinalaiset kronikat esim. kertovat siitä, kuinka ennen muinoin sukupuolet elivät »aivan sekaisin», niin että useimmiten tunnettiin vain äidit, mutta ei isiä. (Letourneau, Ev. du mar., 53). Intialainen Mahabharata taas sanoo, että »ennen muinoin ei ollut rikollista olla uskoton puolisoaan kohtaan: tätä pidettiin päinvastoin velvollisuutena», ja välittömästi tämän yhteydessä viitataan kansaan (kuronit), joka eli seka-aviossa. (Giraud-Teulon, 75). Ja vanhan ajan kreikkalaisista väittää kertojamme Varro nimenomaan, että he »pitivät naisiaan yhteisomaisuutena» (Augustinus, De civ. Dei, XVIII, 9): »Mos enim tune in eisdem locis erat, ut etiam feminae publicis consultationibus intressent.») jonka lisäksi ilmoitetaan, että lapset jotka syntyivät näistä säännöttömistä suhteista, kantoivat äidin sukunimeä, koska isää ei tunnettu. Tämä vanha seka-avio ei ole niin hämmästyttävä jos otamme huomioon, että jälkiä siitä on löydettävissä historiallisenakin aikana. Plutarkoksen »Elämäkerroissa» luemme kuinka Lykurgos
»julisti koko naisten mustasukkaisuuden pannaan kaupungissaan... Hän salli kunnioitettavimpien kansalaisten yhdessä siittää ja kasvattaa lapsia ja teki pilkkaa niistä, jotka tekivät murhia ja tappelivat sen vuoksi, etteivät he tahtoneet pitää sellaisia asioita yhdessä toisten kuussa. Oli sentähden luvallista, että vanhus, jolla oli nuori vaimo, vei kauniin ja voimakkaan nuorukaisen, josta hän piti, vaimonsa luo. Kun vaimo tuli raskaaksi nuorukaisen vuoksi piti vanhus lasta omanaan. Edelleen saattoi reipas aviomies, kun hän rakastui hedelmälliseen ja järkevään vaimoon, joka oli naimisissa toisen miehen kanssa, pyytää häneltä lupaa seurustella vaimon kanssa ja niin sanoakseni istuttaa hedelmällisen maaperään.»
Yllä ovat nyt ne tapaukset, joissa on arveltu voivan todeta löytyneen seka-avion, mutta joiden suhteen Westermarck on esittänyt erinäisiä vastaväitteitä tarkoituksella näyttää toteen, että avioliitto on niillä ollut tunnettu. Olen koettanut kumota kaikki hänen vastaväitteensä, yllämainittuja neljää tapausta lukuunottamatta, ja luulen, että Westermarck on hankittava toisia, pätevämpiä todistuksia väitteittensä puolesta, jos hän vielä tahtoo pitää niistä kiinni.
Mutta Westermarck ei ole vain tyytynyt arvostelemaan muutamia niistä tiedonannoista, joita on esitetty seka-avion olemassaolon puolesta. Hän on heikoista vastatodisteluistaan vetänyt johtopäätöksiä, jotka eivät ole missään suhteessa niitten näennäiseenkään todistusvoimaan. Hän luettelee yhteensä kolmekymmentä tapausta, joissa on puhuttu seka-aviosta, koettaa yllämainitulla tavalla todistaa yhdeksäntoista niistä epävarmaksi tai vääräksi ja tekee tämän perusteella johtopäätöksen, että koska niin monta on osoittautunut aiheettomaksi, kaikki muutkin, joitten luvun hän leimaa »vähäpätöisyydeksi» — todellisuudessa ne ovat yksitoista, siis enemmän kuin kolmasosa kaikista — ovat perusteettomia.
Tämähän on hämmästyttävää logikkaa, varsinkin jos ottaa huomioon, että mainitut yksitoista esimerkkiä edustavat aivan eri aikoja ja kolmea eri maanosaa. Kun sitäpaitsi sattuu niin, että niitten luotettavaisuus on suurempi kuin useimpien muitten, niin lienemme oikeutettuja pitämään Westermarckin laajakantoisia johtopäätökisä tässä kohdin täysin perusteettomina.
Vastauksen tähän kysymykseen voi muodostaa hyvinkin lyhyeksi: Yhteiskuntatiede tutkii kaikkia yhteiskunnallisia ilmiöitä niitten yhteiskunnalliselta olemukselta.
Yhteiskunta on nimittäin ilmeisesti jotain itsenäistä ja eroaa niitten yksilöitten summasta, jotka yhteiskunnan muodostavat. Niinkuin rakennus on jotain enemmän kuin tiilien summa, niin on yhteiskuntakin ilmiö, jonka olennaisena ominaisuuksena on ei ainoastaan sen osien laatu ja määrä, vaan myöskin niitten suhde toisiinsa. Yhteiskunnalle on siis olennaista ennen muuta yhteiskuntarakenne, jota ilman yhteiskuntaa voi ajatella yhtä vähän kuin rakennustakaan ilman sen muotoa.
Yhteiskunnallinen suhde on olemassa niin pian kuin useampia ihmisiä asettuu yhteistoimintaan. Se on silloin myös jotain itsenäistä, näistä yksilöistä monessa suhteessa riippumatonta. Yhteiskunnassa elävä ihminen on siis, niinkuin jo Aristoteles ymmärsi, yhteiskunnallinen olio. Hänen yksilöllisyytensä on toisarvoinen ominaisuus, joka vasta myöhäisellä kehitysasteella tulee näkyviin.
Tämä ei ollenkaan estä, niinkuin Hobbes arveli, että yhteiskunnan yksilöt ja ryhmät joutuvat ristiriitaisuuksiin toistensa kanssa. Joskin ihmiset, niinkuin hän sanoo, aina ovat ajatelleet vain itseään ja itsekkäässä tarkoituksessa aina ovat taistelleet kanssaihmisiään vastaan (»ihmiset ovat keskenään kuin sudet», oli Hobbesin mielilause), niin olisi tämä taistelukin mahdoton ilman yhteiskunnallisia suhteita. Ihminen ei sentakia tarvitse luonteeltaan olla epäyhteiskunnallinen, niinkuin hän väittää. Päinvastoin. Juuri tämä yhteiskuntaosien ristiriitaisuus on synnyttänyt ei ainoastaan tärkeimmän ja mielenkiintoisimman yhteiskunnallisen ilmiön, valtion, vaan myös itse yhteiskuntatieteen.
Yhteiskuntatiede on jo jotakuinkin yksimielinen siitä, että valtion olemuksena on luokkaherruus. Valtio on, sanoo Oppenheimer, »yhteiskunnallinen laitos, johon voittoisa ihmisryhmä pakoittaa voitetun alistumaan tarkoituksella järjestää valtansa jälkimäisen yli ja suojella itseänsä kapinaa ja hyökkäyksiä vastaan. Tällä vallalla ei ollut muuta päämäärää kuin voitetun taloudellinen riistäminen voittajan kautta.» Tämä luokkaherruus ei ole aina sodan synnyttämä eikä sentähden tarvitse olla ristiriidassa esim. Holstin väitteen kanssa, että ihmiset alhaisilla kehitysasteilla ovat ylipäänsä eläneet rauhassa.
Valtio on siis luokkaherruuden klassillinen muoto. Joka väittää todellisen demokratian — käsitettynä luokkaherruuden vastakohtana — mahdolliseksi nykyisessä valtiossa, ei tunne yhteiskuntatieteen perustotuutta.
Luokkaherruus ja luokkavastakohta on yksi asia, luokkataistelu toinen. Jälkimäisestä voi puhua vasta silloin kun se ilmenee ei vain todellisena taisteluna, vaan myös tulee taisteleville itselle jossain määrin tietoiseksi. Luokkataistelu on tässä mielessä hyvin myöhäinen ilmiö, eikä suinkaan tavattavissa »koko ihmiskunnan tähänastisessa historiassa», niinkuin »Kommunistisessa manifestissa» luetaan. Kaikkiaan löytyy luokkia ja luokkasortoa, mutta luokkataistelua sen nykyisessä merkityksessä tapaamme vasta nykypäivän kapitalistisessa yhteiskunnassa.
Tämä luokkataistelu se onkin, joka on yhteiskuntatieteen synnyttänyt. Yhteiskunnan yhä enemmän kärjistyneet ristiriitaisuudet panivat tiedemiehiä ajattelemaan mitä tämä yhteiskunta oikeastaan oli, niinkuin vasta sairaudet ovat pakottaneet ihmisiä ihmisruumista tarkemmin tutkimaan.
Samaan aikaan kuin sosialistinen tiede syntyi luokkataistelun äärimmäisilleen kärjistyessä, samaan aikaan luotiin myös yhteiskuntatiede. Ranskalainen Comte (1798–1857) ja englantilainen Spencer (1829–1903) ovat sen varsinaiset luojat.
Mikä on sitten yhteiskuntatieteen ja tieteellisen sosialismin suhde toisiinsa?
Vastauksen voinee muodostaa siten, että sosialismi on eräs yhteiskuntatieteen aloja, joka etupäässä tutkii taloudellisten tekijäin yhteiskunnallista merkitystä varsinkin nykyisessä kapitalistisessa valtiossa luokkavastakohtineen ja sisäisine ristiriitoineen. Sosialismi on kuitenkin niin erinomaisen hedelmöittävästi vaikuttanut kaikkien yhteiskuntatieteellisten kysymysten selvittelyyn, että se on muodostunut alaluokalle sen omaksi yhteiskuntatieteeksi. Köyhälistön yhteiskuntatiede on niin muodoin — sosialismi.
L.
[1] Ks. Karl Kautsky, »Yhteiskunnallinen vallankumous». MIA huom.