Julkaistu: 1. elokuuta 1919
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti». N:o 1, 1919. Ensimäinen vuosikerta, s. 1–12. Helsinki, Työväenkirjapaino 1919.
Skannaus: Kansalliskirjasto
OCR, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Ivar Lassy. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät tai tekijänoikeuden tila epäselvä.
Työväenliikkeemme vanhoja traditioneja kunnioittaen käymme tehtäväämme käsiksi.
Entinen »Sosialistinen Aikakauslehti» ei ole ilmestynyt sitten vuoden 1908[1] ja sen jälkeen on vain Porissa toimitettu »Uusi Yhteiskunta» lyhyen ajan koettanut täyttää teoreettisen julkaisun sijaa puoluelehdistössämme. Tämä kolmas samansuuntainen yritys liittyy läheisesti ensimäiseen ja saanemme sentähden periä sen kunnioitetun nimen. Mikäli tiedämme ei sitä ole vielä millekään puoluelehdelle varattu, vaikka joskus lienee ollutkin kysymys nykyisen sos.-dem. puolueen oman aikakauslehden perustamisesta. Olihan entinenkin »Sosialistinen Aikakauslehti» yksityinen yritys, eikä silloisen puolueen oma, ja täytti ehkä sellaisena parhaiten paikkansa hetken puoluenäkökohdista riippumattomana tieteellisenä sosialistisena julkaisuna.
Useat vanhan »Sosialistisen Aikakauslehden» Suomen työväenliikkeen historiassa jo kuuluisiksi käyneet avustajat eivät ylipäänsä tule olemaan tämän uuden yrityksen käytettävissä. Saapuvilla eivät ole Ursin, Kuusinen, Sirola ja Gylling, poissa ovat Salin ja monet muut. Uudet, nuoret, työväenliikkeessämme vielä vähemmän kokeneet voimat koettavat nyt jatkaa sitä hjeimaa, mitä tuo vanha julkaisu seurasi tarjoamalla työväelle ja sen luottamusmiehille tilaisuutta kartuttamaan teoreettisia tietojaan sosialismista sekä politiikan, yhteiskuntatieteen, kirjallisuuden ja taiteen eri aloilta.
Käymme tehtäväämme vakuutettuina, että maamme kasvava työväenliike tarvitsee tieteellistä sosialistista pohjaa ja että sen on pysyttävä läheisessä yhteydessä niiden uusien virtausten kanssa, jotka viime aikoina ovat ilmaantuneet sekä sosialismin teorian että sosialistisen liikkeen alalla. Seuraamalla niitä ja ennakkoluulottomasti käsitellen niitten merkitystä toivomme julkaisullamme jossain määrin hedelmöittävämme työväenliikettä tässä maassa.
Seisomme lujasti marxilaisen sosialismin ja luokkataisteluperiaatteen kannalla. Arvostelemalla pikkuporvarillisuutta ja puolinaisuutta työväenliikkeessä koetamme ohjata sitä tinkimättömän sosialismin tielle. Tämä yksin vie, vakaumuksemme mukaan, työväen asian lopulliseen ja pikaiseen voittoon.
Ollen puolueesta riippumattomat emme myöskään pidä itseämme velvoitettuina antamaan siunaustamme käytännöllisen politiikan kaikille muodoille ja saavutuksille, vaikka ne esiintyisivätkin sosialismin nimellä. Arvostelu- ja puolustusoikeus olkoon palstoillamme vapaa niin kauan kuin se pysyy sosialistisen maailmankatsomuksen rajoissa. Totuus ei ole yksi ja se juoksee virran tavoin, niinkuin vanhalla Herakleitokselta oli tapana sanoa.
Meillä tulee olemaan yhtä ja toista muistuttamista nykyistä puoluejohtoa, nykyistä eduskuntaryhmää ja puolueen helsinkiläistä pää-äänenkannattajaa vastaan menettelytapakysymyksissä ja muutenkin. Työväenliike tässä maassa on monen huomaamatta luisunut oikealle, sivuuttaen osaksi scheidemannilaisuudenkin. Pidämme ehkä tärkeimpänä tehtävänämme vastustaa tätä taantumusta puolueen omassa keskuudessa, joka maamme työväenliikkeelle on paljoa vaarallisempi kuin mikään porvarillinen taantumus.
Nousematta itse korkealle jalustalle koetamme pysyä läheisessä vuorovaikutuksessa lukijapiirimme kanssa ja odotamme siltä myötävaikutusta ohjelmamme toteuttamiseen. Astukoon sitten »Sosialistinen Aikakauslehti» ulos elämään näyttämään mihin se pystyy!
Hyvänä enteenä pidämme, että voimme lehden ensimäisen numeron omistaa sosialismin sankarin, Jean Jaurèsin muistolle.
Tänään viisi vuotta sitten kuoli Pariisissa salamurhaajan kuulan lävistämänä Jean Jaurès. Hän ei joutunut enää näkemään maailmansodan lopullista puhkeamista, jota hän aina oli aavistanut ja jonka vastustamiselle hän ennen kaikkea oli elämäntyönsä omistanut.
Jaurès on suurin nimi Ranskan sosialismin historiassa. Kansainvälisessä sosialistisessa liikkeessä ei kukaan ole näytellyt huomattavampaa osaa kuin hän. Yli kaksikymmentä vuotta oli hän neronsa, työkykynsä ja kaunopuheisuutensa kautta ranskalaisen työväenpuolueen itseoikeutettu johtaja. Pidettiinpä häntä Combesin ministeristön aikana koko tasavaltaisen Ranskan todellisena päämiehenä. Internationalen kongresseissa Parisissa, Amsterdamissa, Stuttgartissa, Köpenhaminassa ja Baselissa oli hänellä Bebelin rinnalla kiistämättömästi ensimäinen sija. Välistä, niinkuin Amsterdamissa, hän jäi vähemmistöön, mutta useimmin hän, niinkuin Baselissa, enemmän kuin kukaan muu puheillaan ja persoonallisuudellaan ruumiillistutti yhdistyneen Internationalen palavan rauhanrakkauden.
Hyväsydämisenä, lempeänä kuin lapsi, vaatimattomana ja itsensä unhoittavana oli Jaurès mitä miellyttävin ja jaloin ihminen. Monipuolisesti lahjakkaana, omaten tavattoman työkyvyn ja uskomattoman tietovaraston sekä etelämaalaisen mielenkiinnon kaikkeen inhimilliseen ja sen runollis-taiteellisen tunnepohjan, oli hän yksi suurpiirteisimmistä miehistä Europan nykyaikaisessa sivistyshistoriassa, yksi sen ensimäisistä kirjoittajista ja puhujista.
31. 7. 1919.
Se päätettiin valtiopäivillä aika touhulla. Sitä ajoivat varsinaisesti edistysmieliset, maalaisliittolaiset ja sosialidemokraattinen ryhmä. Kokoomuspuoluelaiset ja ruotsikot vikisivät vastaan, mutta lopuksi useimmat heistäkin ilmoittivat sen hyväksyvänsä. Ja sitten koko valkoinen eduskunta ja hallitus, pääministerin esityksestä, huusivat kolme kertaa: »Eläköön Suomen Tasavalta!»
Seuraavana päivänä valkoisen tasavallan puoluelehdet kirjoittivat loppulausuntonsa uudesta hallitusmuodosta.
Hufvudstadsbladet kirjoitti, ettei tämä hallitusmuoto kaikissa kohdissaan ole niin hyvä kuin oikea mallikelpoinen, kuningasvaltainen hallitusmuoto olisi. Mutta myönsi sentään, myhäillen, että »ei tämä hallitusmuoto sinäänsä huono ole».
Uusi Suomi kirjoitti samaan suuntaan.
Helsingin Sanomat vakuuttivat, että tämä hallitusmuoto on niin hyvä kuin suinkin toivoa sopii. Että se on vähemmän kansanvaltainen kuin muiden tasavaltojen hallitusmuodot, vieläpä vähemmän kuin eräitten kuningaskuntienkin.
Maalaisliittolaisten lehdet kirjoittivat samaan tapaan, mutta epäselvemmin.
Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti siihen suuntaan, ettei tämä hallitusmuoto kaikissa kohdissaan ole niin hyvä kuin oikea mallikelpoinen, kansanvaltainen hallitusmuoto olisi. Mutta julisti sentään juhlallisesti, että tämä on kansanvallan voitto.
Itse kansa, joka orjan kahleita kantoi, ei huomannut saaneensa mitään valtaa eikä voittoa. Se ei huomannut mitään muutosta orjuudessaan. Oli vain säädetty sen kannettavaksi uusi hallitusmuoto — toisin sanoen säädetty uusi muoto kansan hallitsemiseksi. Siinä kaikki.
Niinkuin olisi talon työhevoselle uusittu valjaat. Siinä kaikki.
*
Kellä on äänioikeus nyt uuden hallitusmuodon vallitessa?
— Kaikilla kansalaisilla, vastataan. Tahi oikeastaan kaikilla niillä kuin ennenkin.
Siis ei kaikilla köyhillä työläisillä. Eikä nuorilla. Eikä niillä, jotka ottivat kansalaissotaan osaa, nimittäin työväen puolella.
No, mutta sosialidemokraattiset valtiopäivämiehethän vaativat noillekin äänioikeutta.
Kyllä. He vaativat tätä oikeutta kaikille. Työväelle ja työväen riistäjille, punikeille ja punikkien tappajille, uutterille raatajille ja ahneille ammattilaiskureille, valtion palvelijoille ja ruununvarkaille. hyödyllisen henkisen työn tekijöille ja vahingollisille huijareille, siveellisille vaivaistalon mummoille ja vallasryökkynöille. Sanalla sanoen: köyhälistölle ja porvaristolle.
Jos työväen valitsemat edustajat olisivat tällä kertaa puoltaneet työtätekevän kansan äänioikeutta, mutta vastustaneet kaikenlaisen yhteiskunnalle vahingollisen herraskansan äänioikeutta ja jos porvariston edustajat olisivat tehneet päinvastoin, niin se olisi minusta ollut selvää, luonnollista peliä. Mutta silloinpa siellä ei olisi ollutkaan porvareilla ja sosialidemokraateilla sitä yhteisiä pohjaa, jolla nyt hallitusmuodon uusimista siellä käsiteltiin, pohdittiin ja säädettiin.
Katsokaamme vähän sitä yhteistä pohjaa.
Kenellä on valta ja vapaus uuden hallitusmuodon vallitessa?
— Kansalla, sanotaan sen hallitusmuodon alussa.
Ohoh.
Suurin osa kansaa on työtätekevää köyhälistöä. Onko tällä kansalla nyt valta Suomessa?
Ei ollenkaan.
Onko niillä työläisillä, joilla on äänioikeus, sen nojalla myöskin jotain todellista valtaa?
Ei mitään. Tuskinpa he kaikki yhteensä yhteisellä äänioikeusvoimallaan saisivat edes Espoon nimismiestä hänen virastaan erotetuksi. Jokaisen pienenkin suojeluskuntapäällikön valta kykenee todellisuudessa aivan silmiinpistävästi herruuttamaan alleen kaiken sen vallan, mikä Suomen työtätekevälle kansan enemmistölle uuden hallitusmuodon mukaan kuuluu. Tämähän nähdään todeksi harva se päivä.
Uusi hallitusmuoto ei ota valtaa pois ainoallakaan virkavaltiaalta, joka kansan harteilla istuu. Se ei siis yritäkään vapauttaa kansaa virkavallasta, niin että kansa itse voisi sitten saada vallan käsiinsä.
Päinvastoin se nimenomaan vahvistaa virkaherrain ja varsinkin tuomarien valta-aseman entistä »riippumattomammaksi».
Se ei poista upseerien eikä suojeluskuntalaisten valkoista herruutta.
Päinvastoin, se suosii sitä.
Se ei vapauta kansaa edes pappisvallasta.
Päinvastoin, päinvastoin.
— Mutta toivokaamme, että uudet eduskunnat tulevat näissä suhteissa parantamaan lainsäädäntöä, vieläpä joskus hallitusmuotoakin. Niin lohduttelevat sosialidemokraattiset valtiopäivämiehet.
He ehdottelivatkin hallitusmuotoon yhtä ja toista korjausta, tarkotuksella että valtiovallan painopistettä olisi siirretty enemmän kansalle. — Kansalleko? — Ei vaan eduskunnalle. Porvarivaltion eduskunnalle.
Porvarit eivät yleensä noita sosialidemokraattien ehdotuksia hyväksyneet. Mutta vaikkapa he olisivat kaikki ne hyväksyneet, ei asia siitä olisi pohjaltaan muuttunut. Silloin olisi vain saatu vähän epämääräisempi porvarillinen hallitusmuoto. Vähän sen suuntainen kuin esim. Sveitsissä on ollut jo kauvan aikaa. Sellainen ei sisällä paljoa suoranaisia luokkasorron määräyksiä. Päinvastoin se näyttää antavan toiveita, että sorrettu kansa voi eduskunnan kautta saada luokkasorron vähennetyksi ja lopulta kokonaan poistetuksi.
Mutta todellisuudessa nähdään, että Sveitsissäkin on kapitalistinen luokkasorto menestynyt mainiosti. Eduskuntavaltainen hallitusmuoto ja yleinen äänioikeus eivät ole sitä oleellisesti ehkäisseet. Ne eivät ole ehkäisseet edes työläisten vangitsemisia eikä murhaamisia, kuten nähtiin siellä selvimmin viime suurlakossa.
Ja entä Saksassa? Onhan siellä ollut viime kuukausina vallalla vielä »kansanvaltaisempi» hallitusmuoto kuin Suomen sos.-dem. eduskuntaryhmän puhujat uskalsivat edes ehdottaa. Mutta onko siellä luokkasorto käynyt vähemmän räikeäksi? Kysykää Saksan työläisjoukoilta.
Siellä on hallitus, joka on täysin vastuunalainen kaikkivaltiaalle eduskunnalle. Siinä hallituksessa on johtoasemassa oikein »sosialidemokraattisia» herroja — yksinpä presidenttinäkin on sos.-dem. johtomies. Ja se »kansanvaltainen» hallitus hallitsee työväenjoukkoja murhaamalla — valkoisten kivääreillä, kuularuiskuilla ja kanuunoilla.
Sekin on demokratiaa eli suomeksi »kansanvaltaa». Mutta se on kapitalistista kansanvaltaa. Siksi sitä nyt sanovat n. s. riippumattomatkin sosialidemokraatit, jotka alussa sitä kannattivat. Heidän tarvitsi puoli vuotta katsella kapitalistisen demokratian veristä luokkasortoa ennenkuin älysivät mitä se oli.
Luokkasorto ei riipu hallitusmuodosta, ei tasavallasta eikä kuningasvallasta, ei hallituksen vallasta eikä eduskunnan vallasta. Nämä ovat vain luokkasorron välikappaleita, parempia tai huonompia. Niin kauan kuin yhteiskunta taloudelliselta pohjaltaan perustuu luokkasortoon, työntekijäin riistämiseen, niin kauan on koko valtio riistäjäin valtio, s. o. nykyään porvarivaltio. Eikä tämän porvari valtion eduskuntakaan voi olla muuta kuin luokkasorron ylläpitäjä, milloin parempi milloin huonompi siihen tarkotukseen.
Pitikö uudesta hallitusmuodosta tulla parempi vai huonompi luokkasorron väline, siitä tosiasiassa kinattiin viime valtiopäivillä. Sosialidemokraatit kannattivat huonompaa, kokoomuspuoluelaiset parempaa. Keskitie voitti: kapitalismin verhoksi otettiin eräitä demokraattisia viikunanlehtiä.
Mutta miksi Suomen Sosialidemokraatti sanoo tätä kansanvallan voitoksi?
Miksei se sano rehellisesti tätä kapitalistisen kansanvallan eli valkoisen kansanvallan voitoksi?
Miksei se ilmaise, että työtätekevän kansan valta on kokonaan toisenlaista?
Miksei? Eihän työväenpuolueen pää-äänenkannattaja saisi pettää työväkeä.
On ollut aika, jolloin Suomen köyhälistön on täytynyt hankkia itselleen valtiollisen toimintavapauden alkeita äänioikeus- ja hallitusmuototaistelulla. Mutta nyt se ei enää auta. Työväenluokka ei pääse enää eteenpäin äänestämällä.
Tämä pitäisi sosialidemokraattisten johtomiesten älytä ja rehellisesti sanoa julki. Mutta sensijaan moniaat heistä aivan kuin urakalla uskottelevat, että porvarivaltion eduskunnan kautta voidaan muka vähitellen nyhtää porvareilta yhä parempia uudistuksia ja lopulta ihan sosialistisia...
Ei voida. Historia itse on sen osottanut.
Sosialismi ei voi toteutua sillä tavalla, että sitä pidetään työväen luokkataistelun kaukaisena loppupäämääränä.
Sitä tulee pitää lähtökohtana.
On lähdettävä siitä, että kapitalistinen yhteiskunta on muutettava työväen yhteiskunnaksi, siis sosialistiseksi. Silloin kaikki muu selkiää itsestään.
Kapitalismia ei ole luotu millään hallitusmuodolla. Eikä sitä voida kumota vain säätämällä uusi hallitusmuoto. Mutta kun työtätekevä kansa saa kaiken todellisen vallan käsiinsä ja lopettaa tuotantovälineiden yksityisomistuksen, niin silloin alkavat heti luokkavastakohdat itsestään hävitä.
Tietysti työväenluokkakin silloin ensi aluksi tarvitsee valtiokoneistoa, siis hallitusmuotoa, erikoista punaista hallitusmuotoaan. Se tarvitsee sitä entisten vallassaolleiden luokkien hallitsemiseksi. Mutta sitä mukaa kuin luokkavastakohdat häviävät, sitä mukaa kuin kaikki kansalaiset muuttuvat hyödyllisen työn tekijöiksi, muuttuu myös kansan hallitusmuoto yleiseksi vapaaksi kansanvallaksi.
Usko Sotamies.
Vallankumouksen uhreista puhuttaessa liikutaan meillä vain kymmentuhantisissa luvuissa. Vankileireissä kurjuuteen kuolleita lasketaan viisinumeroisin luvuin. Aseettomain työläisten murhia niinikään viisinumeroisin luvuin. Vielä vuosi sitten vuoti aseettomain työläisten veri. Näiden seikkojen ei luulisi unohtuneen. Puolueen nykyisissä johtavissa piireissä kerrotaan kuitenkin sellaisista pyrkimyksistä, että he olisivat »visseillä ehdoilla» valmiit unohtamaan kaikki porvariston petomaisuudet vuosi sitten ja — nykyään sekä lyömään veljen kättä porvariston kanssa. Hyväksyihän sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä viime keväänä n. s. minimiohjelman, luvaten ja taaten kannatuksensa porvarilliselle hallitukselle, joka tuota ohjelmaa ajaisi. Ohjelma ei sisältänyt edes kaikkea sitä, minkä alle todella radikaaliset porvarilliset puolueet ulkomailla nimensä kirjoittavat.
Siihen määrään olivat murhat, telotukset nälkäkuolemat, ryöstöt, rääkkäämiset ja pesorkaukset nykyiset työväen edustajat kesyttäneet.
Porvaristo — sanokaamme onneksi — hylkäsi sosialidemokraattisen puolueen avuntarjouksen, luottaen suojeluskunnan kuularuiskuihin.
Mutta puolueen ministerisosialistit kuuluvat olevan väsymättömiä. Halu hallitukseen tai edes porvarillisen hallituksen tukemiseen on niin ylivoimainen, että kaupanteko käy joka nurkassa ja pielessä. »Omia miehiä» tarjotaan hallitukseen, ja onpa yksityisesti lausuttu sellainenkin mielipide, että sittekin pitäisi hallitukseen mennä tai hallitukselle kannatuksensa luvata, vaikka hinnaksi ei saisi muuta kuin — kansalaisoikeudet ehdonalaisille.
Mutta mitähän seurauksia siitä olisi?
Ensiksikin porvarillisen hallituksen asema vahvistuisi sekä ulospäin että sisäänpäin, jos saisi sosialidemokraattisen puolueen kannatuksen. Ulkomailla he selittäisivät, että nyt on terrorikin lopussa, kun sosialisteja on hallituksessa mukana tai ainakin sitä kannattamassa. Ja hallituksen kaikki toimet tapahtuisivat kuitenkin suojeluskuntadiktatuurin vaikutuksen alla!
Toiseksi se hajottaisi työväen rivejä jonkun verran. Suurin osa työväestöä tuntisi itsensä katkeroituneeksi ja petetyksi. Luokkataistelukannalta he eivät semmoista diplomatiaa hyväksyisi. Paljon voimia tuhraantuisi keskinäiseen kahnaukseen.
Ja kolmanneksi olisi se järkkymättömän luokkataisteluperiaatteitten häpeällistä myymistä, periaatteellista konkurssia, jota kaikkein vähimmmin hyväksyisivät ehdonalaiset itse. Kyllä me ehdonalaiset sittekin mieluummin suostumme olemaan edelleenkin poroporvarien halveksimana pariasluokkana kun suostumme ottamaan kansalaisoikeudet sillä hinnalla, että hituistakaan tingitään köyhälistön luokkataisteluperiaatteista.
Ja lopuksi: ei tee mieli puristaa verisestä työstä tulleen henkilön kättä ennenkuin hän on edes kätensä puhtaaksi pessyt. Tuskin sittenkään.
—u.
Monin paikoin on vuokra-alueiden lunastusmenettely pantu alulle, onpa saatu aikaan jo lopullisiakin sopimuksia vapaaehtoisuuden tietä — lunastuslakihan määrääkin, että ensin on yritettävä sovintoa asianosaisten välillä ja vasta, jos ei sitä synny, ryhdytään muihin toimenpiteisiin — vuokramiesten ja vuokranantajain kesken vuokra-alueiden lunastamisesta vuokramiehen omaksi. Tähänastinen kokemus lunastuslaista käytännössä on tietenkin vielä vähäinen, mutta nyt jo ovat monet sen puutteista, ainakin vuokramiehen kannalta, käyneet ilmeisiksi, ja usea torppari ja mäkitupalainen on joutunut ymmälle, miten menetellä. Lunastuslakiin viimeksi tehdyt muutokset eivät ole puutteita läheskään täydellisesti korjanneet.
Useimmat torpparit ovat epätietoisia ja huolissaan siitä, saavatko alueeseensa erotetuksi ensinkään laidunmaata. Laissa siitä ei ole säännöstä. Laki määrää erotettavaksi vain viljeltyä ja viljelyskelpoista maata sekä metsämaata. Jos mikään näistä ei ole laidunmaaksi sopivaa, niin uusi pikkuviljelijä jää kokonaan ilman sitä. Vuokralautakuntien, asianomaisten toimitusmiesten harkinnasta ja vuokranantajan hyvästä tahdosta jää riippumaan, otetaanko vuokramiehen laidunmaan tarve lunastettavaa aluetta määrättäessä huomioon. Moni torppari, jolla vuokrasopimuksensa perusteella on hyvä laidunmaa, mutta jonka liittämistä lunastettavaan alueeseen hän ei voi saada aikaan, jatkaisi mieluummin vuokrasopimusta kuin lunastaisi torppansa itsenäiseksi.
Vielä vaikeampaan asemaan joutuvat itsenäistyneet mäkitupalaiset. Usein on heillä nykyään eräänlainen metsänkäyttöoikeus sekä myöskin oikeus laidunmaahan. Mutta lunastuslain mukaan ei mäkitupa-alueeseen eroteta ensinkään metsää puhumattakaan laidunmaasta. Itsenäistyminen merkitsee mäkitupalaiselle, jolla on nämä oikeudet, niiden menettämistä. Hänkin jatkaisi mieluummin vuokrasopimusta.
Niissä tapauksissa, jolloin vuokramies itsenäistyessään ilmeisesti menettäisi entisiä etuuksiaan, hän ei, varsinkaan jos vuokra-aikaa on pidemmälti jäljellä, tietenkään tahdo vaatia itsenäiseksi lunastamista. Mutta sen saattaa tehdä isäntä, vuokranantaja, sillä hänellä on siihen myös oikeus. Monasti ovatkin juuri vuokranantajat panneet lunastusmenettelyn vireille. Vuokramies voi kyllä kieltäytyä lunastamasta, mutta siinä tapauksessa hän on lunastuslain 64 §:n mukaan velvollinen muuttamaan vuokra-alueelta sinä lähtöpäivänä, joka vuoden kuluttua kieltäytymisilmoituksen tekemisestä ensin seuraa. Jos hän tahtoo vuokra-alueellaan pysyä on hänen se lunastettava. Vain molemminpuolisella suostumuksella voidaan vuokrasuhdetta jatkaa.
Erittäin tärkeä tehtävä vuokra-alueiden järjestelyssä uuden lain mukaan on vuokralautakunnilla. Mutta niiltä puuttuu ainakin toistaiseksi tarpeellista asiantuntemusta, mikä samoinkuin maanmittarien puute hidastuttaa lunastusmenettelyä. Sitäpaitsi ovat vuokramiesten edut kansalaissodan jälkeen olleet lautakunnissa huonosti edustettuina. Ne vapaaehtoiset sopimukset, joita vuokralautakuntien välityksellä on tehty asianosaisten kesken, ovat melkein säännöllisesti vuokramiehelle epäedullisempia kuin jos lunastus olisi tapahtunut lain mukaan pakollista tietä, ainakin mitä tulee lunastushintaan.
On havaittavissa että vuokramiehet eräänlaisella epäluulolla suhtautuvat lunastuslakiin ja täydellä syyllä. Lakia laadittaessa on liiaksi tingitty maanvuokraajaväestön eduista manttaalimiesten hyväksi. On selvää, ettei laki nykyisessä korjatussakaan muodossaan ole meidän torpparikysymystä lopullisesti ratkaissut.
E. P.
Useammalta asiaa tuntevalta taholta olen viime aikoina saanut Venäjän oloista erittäin päteviä informationeja, jotka ovat yhä vahvistaneet minua siinä käsityksessä, että erinäisten Europan maiden hallitusten toiveet Venäjän n. s. neuvosto-järjestelmän pikaisesta luhistumisesta perustuvat löyhälle pohjalle.
Tosin Venäjän neuvostovallan armeija, kuten tunnettua, osoittaa järjestyksessään suuria puutteita. Se ei vieläkään ole teknillisessä suhteessa lainkaan verrattavissa kunnolliseen reguliäri-armeijaan. Mutta sen järjestys on parantunut kuukausi kuukaudelta. Lukuisat päällikkökurssit ovat todella huomattavasti voineet vähentää ainakin alemman, tehtäväänsä tyydyttävästi pystyvän päällystön puutetta. Näillä kursseilta kouluutetut päälliköt ovat, aniharvoja lukuunottamatta, intomielisiä neuvostojärjestelmän kannattajia. Neuvostovallan armeijan ylempi upseeristo — huolimatta siitä että se on kokoonpantu vanhan armeijan upseereista — on myöskin enimmältä osaltaan osoittautunut neuvostohallitukselle täysin lojaaliksi, jopa monessa tapauksessa uskolliseksi ja virkaintoiseksikin; osa näistä on tunnustettuja kykyjä. Poikkeuksia luonnollisesti löytyy, mutta yleensä näyttää neuvostohallituksen palveluksessa olevien upseerien, samoin kuin muidenkin sen toimissa olevien asiantuntijain ja näitä lähellä olevien piirien keskuudessa nyt viimeksikuluneen puolen vuoden aikana paljon voittaneen alaa vakaumus, ettei Venäjä enää, ainakaan pitkiin aikoihin, voi tulla uudistetuksi vanhalla valtiollisella ja taloudellisella pohjalla, eikä ylipäänsä millään sellaisella pohjalla, joka oleellisesti eroaisi siitä, mihin nykyinen neuvostovalta nojautuu.
Neuvosto-sotajoukkojen järjestyksen ja voiman kohoamisessa on erityisesti merkillepantava, että se on ilmeisesti tuntuvimmin edistynyt aina silloin, kun neuvostovaltaa on uhannut arveluttavin vaara vihollistensa puolelta. Ensimäisen voimakkaan sysäyksen järkiperäiselle armeijan organisatsionille antoi Neuvosto-Venäjällä — mirabile dictu — tshekkoslovakkilaisten sotavankijoukkojen nousu viime vuoden kesällä. On todella tavaton ero Venäjän neuvostovallan sotilaallisessa vastustusvoimassa nyt ja vuosi sitten. Eräs bolshevikkeja lähellä oleva henkilö onkin lausunut aforismin, että tshekkoslovakkien kapina varsinaisesti pelasti Neuvosto-Venäjän. Lähinnä tosin silloin Saksan valtaukselta, mutta sen kautta välillisesti muiltakin vihollisiltaan, Saksan kukistumisen jälkeen taas vaikuttivat Ranskan ja Englannin hallitusten vihollisuustoimenpiteet, agressiiviset valmistelut Puolassa sekä näiden maiden sanomalehtien uhkailut, että Venäjällä ryhdyttiin työiäisarmeijan järjestämisessä erityisen laajoihin ponnistuksiin. Samoin kuluneena keväänä amiraali Koltshakin johtamain joukkojen saavuttamat nopeat menestykset herättivät neuvostovallan kannattajat levottoman kiihkeään toimintaan, josta oli tuloksena ei ainoastaan valkoisten hyökkäysten takaisin lyöminen, vaan muutenkin punaisten rintaman voimistuminen tällä taholla.
Pietaria nyt uhkaava vaara näyttää vaikuttavan samaan suuntaan. Tosin on hyvin mahdollista, kuten esim. erinäiset Suomen sotilashenkilöt arvelevat, ettei Pietarin valloitus olisi vaikea tehtävä. Mutta olipa se kuinka helppo tahansa ja suorittipa sen kuka tahansa, olen vakuutettu, että sitten kun se olisi tapahtunut, alkaisivat vasta valloittajain suurimmat vaikeudet. Sensijaan että Moskovassa ja muualla Venäjällä seuraisi sen johdosta masennus ja automaatinen voimain hajaannus, kuten moniaat Venäjän vanhan järjestelmän edustajat tunnetulla arvostelukyvyn keveydellään uskovat, luulisin pikemmin siitä päinvastoin johtuvan entistä intensivisemmän kiteytymisen ja purkauksen Venäjän proletaarisen vallankumouksen sisäisessä voimassa.
Luonnollisesti tällä voimalla on rajansa, jota pitemmälle se ei voi pingoittua. Välttääkseen arvioimasta sitä liian heikoksi tai liian lujaksi, on mielestäni käsitteellisesti erotettava neuvostovallan yleinen vastustusvoima sen sotilaallisesta voimasta teknillisessä merkityksessä. Arvosteltakoonpa sotilasasiantuntijain keskuudessa Venäjän neuvostoarmeijan taistelukyky kuinka pieneksi tahansa, on kuitenkin muistettava että Neuvosto-Venäjän yleinen puolustusvoima on korkeamman asteen tekijä. En suinkaan sano, että Venäjän neuvostovaltaa olisi mahdoton voittaa. Mutta, mikäli sen vihollisten riveihin ei odottamatta saavu vahvistukseksi aivan uusia ja toisenlaisia tekijöitä, kuten esim. suomalaisia, sosialisesti hermostuneita joukkoja, on mielestäni turhaa puhua valkoisten läheisistä voitontoiveista.
Ja mitä kaikkea voikaan välillä tapahtua nykyisessä Europassa?
Enimmän näyttävät käytännössä vaikuttavan ja toimivan Venäjän punaisen armeijan taistelukunnon ylläpitämiseksi ja kohottamiseksi kommunistiset kollektiivit, puoluejärjestöt, joita on perustettu jokaiseen rykmenttiin, samoin kuin teollisuusliikkeisiin ja yleensä kaikkiin muihinkin neuvostojärjestelmän laitoksiin. Nämä järjestöt kontrolleeraavat ja johtavat aatteellisesti koko valtiovallan laajan koneiston toimintaa, itse saaden ohjeita kommunistisen puolueen keskusjohdolta. Monissa yksityistapauksissa tämä tuhatlukuisten puoluejärjestöjen vaikutus voi kyllä häiritäkin neuvostovallan toimintaa, mutta toisaalta se juuri pitää sen koossa, pidättää sen hajoamasta monivaltaiseksi anarkiaksi.
Kommunististen järjestöjen jäsenluku lisääntyy lisääntymistään. Muiden puolueiden kannatuksesta Venäjän työväestön keskuudessa ei enää maksa puhua. Vanha ammattiyhdistysliikekin on jo ratkaisevasti kommunistien käsissä. Osuuskauppaliike on enemmän tai vähemmän läheisesti neuvostovallan palveluksessa. Sivistyneissä keskiluokissa ilmeisesti lisääntyy neuvostojärjestelmän kannatus tahi ainakin epäluottamus vanhoihin sosialistisiin ja valtiollisiin päämääriin.
Talonpoikaisväestössä on kyllä verrattain laajaa tyytymättömyyttä, mutta se on hajanaista ja samalla suuressa määrin sisäisesti ristiriitaista. Pientalonpojat yleensä, siis talonpoikaisväestön suuri enemmistö, ei suinkaan halua palaamista vanhan järjestelmän pohjalle. Päinvastoin talonpojat tuntevat että he silloin menettäisivät tärkeitä taloudellisia oikeuksia, joita ovat vallankumousaikana saavuttaneet. Heidän tyytymättömyytensä nykyisiin oloihin ei oikeastaan tee sitä vaikutusta, että se olisi periaatteellista oppositionia neuvostojärjestelmää vastaan. Useamminkin he moittivat sitä, etteivät neuvostot maalla ole yhtä avoimia heille kaikille, kuin ne kaupungeissa ovat työväelle, eikä yhtä vapaita toiminnassaan. Nykyisten neuvostoelinten järjestykseen ja toimintaan on tietysti talonpojissakin paljon tyytymättömyyttä. Mutta sellaista tyytymättömyyttähän on neuvostojärjestelmän kiivaimmissa kannattajissakin — yksinpä kansankomissaareissakin.
Siihen tietysti antavat Venäjällä vallitsevat epäkohdat aihetta miten paljon tahansa. Muilla aloilla kuin armeijassa on Venäjän neuvostovallan organisationikyky osoittautunut paljon heikommaksi. Ei voi kuitenkaan kokonaan kieltää, etteikö viime kuukausien kuluessa olisi järjestys jonkun verran parantunut rautateillä ja useissa teollisuuslaitoksissa, osaksi yleisessä hallinnossakin. Kokemus opettaa neuvostoja yksinkertaistuttamaan ja keskittämään hallintokoneistoaan. Jokaiselle on kuitenkin selvää, ettei olojen järjestäminen voi neuvostoilta pitkälle edistyä, niinkauvan kun raskas puolustussota joka taholla sitoo vähintään neljä viidettä osaa niiden voimista. Mutta täytyy ainakin myöntää, että ne ponnistavat eteenpäin hämmästyttävällä väsymättömyydellä ja uhrautuvaisuudella.
Että tällainen vallankumousliike joka tapauksessa on todellista, suurta kansanliikettä, jolla on historialliset edellytyksensä itse yhteiskuntaoloissa eikä missään satunnaisissa syissä, sitä ei kukaan voine kieltää. Venäjän vallankumouksen tosiasiat tämän osoittavat.
Ei voi myöskään olla satunnaista se, että vallankumouksellinen mieliala Europan työväestössä silminnähtävästi yhä voittaa vaikutusvaltaa. Kaikki tietävät, että sen ehkäisemiseksi olisi tarpeen nopea tuotannon järjestäminen säännölliselle kannalle sekä, mikäli mahdollista, sen kohottaminen. Mutta tämä näyttää nyt olevan Europan maissa, Ranskassa ja Englannissakin, odottamattoman vaikeaa. Tuotantokustannusten ylettömästä kalleudesta ei näy ulospääsyä. Voittajamaidenkaan rahan arvo ei jaksa kohota. Tuonnin tarve on yleensä suuri, viennin mahdollisuudet minimaaliset. Näyttää kuin Europan talouselämä ei enää jaksaisi virrata entisiin uomiinsa, vaan patoutuisi, odottaen siirtymistään myöhemmin johonkin, osaksi toisenlaiseen järjestelmään. Millaiseen? Sitä en toistaiseksi osaa sanoa, mutta joka tapauksessa entiset mahtavimmat yksityistaloudelliset yhtymät, renkaat, syndikaatit, suuret pankit, osoittautuvat nyt voimattomiksi kansantaloutta enää hallitsemaan ja järjestämään.
Hallitukset, jotka taloudellisten voimain tendensiä eivät ymmärrä, vaan pönkittävät vanhoja talousmuodostumia ja lääkitsevät sosialismin synnytysvoimain liikettä jarruttavalla väkivallalla, ne ajavat politiikkaa, jonka tulokset voivat tulla olemaan päinvastaiset kuin mitä he tarkoittavat. Sen sijaan että saisivat aikaan sulun bolshevismin leviämiselle, ne omalla toiminnallaan forseeraavat sen edellytysten käijistymistä.
Europan hallitukset eivät nähtävästi luota taloudellisen kehityksen terveisiin tulevaisuuden voimiin. Ne luottavat enemmän menneisyyden voimiin. Tässä on mielestäni nyt Europan suurin vaara.
(Englantilaisesta käsikirjoituksesta käännetty).
Kielikorvallamme on se heikkous, ettemme aina huomaa eräitten sanojen rumuutta, joita hyvin usein käytämme. Maamme työväenliike on rikastuttanut suomenkieltä eräällä sellaisella sanalla. Voisikohan rumempaa ja kielemme luonteelle vieraampaa sanaa keksiä kuin sosialidemokraatti. Kukahan tahtoisi väittää tätä hirmuista »kraattia» kauniiksi ja taipuisaksi?
Sana »sosialidemokraatti» on tietysti lainattu saksankielestä, josta se myös on joutunut skandinavialaisiin kieliin. Näissä se ei ole niin ruma, ja eri Skandinavian maitten työväenpuolueitten pää-äänenkannattajat käyttävät sitä kahtia jaettuna (Social-Demokraten), mikä tekee sen hyvinkin mukavaksi.
Miksemme nyt, koska tätä tavattoman rumaa »sosialidemokraattia» ei voida meidän kielessämme näin taivuttaa, voisi siitä kokonaan luopua ja sanoa sekä lyhyemmin että kauniimmin »sosialisti»? Se erehtyy joka luulee että näitten välillä tarvitsisi välttämättömästi olla asiallista eroa. Sosialidemokratiasta ei puhuta missään Saksan ja pohjoismaiden ulkopuolella. Englannissa niin hyvin kuin Amerikassa, Ranskassa, Italiassa ja Venäjälläkin on työväenliike sosialistinen eikä sosialidemokraattinen.
Myöskin saksankielessä »sosialidemokraatti»-sana on päässyt käytäntöön vasta myöhään. Marx ja Engels eivät sitä koskaan hyväksyneet. He päinvastoin käyttivät sitä haukkumasanana Proudhonia ja hänen pikkuporvarillista koplakuntaansa vastaan. Nämä kunnioitettavat oppi-isämme nimittivät itseänsä mieluimmin kommunisteiksi, jonka nimellä bolshevikitkin ovat tahtoneet osoittautua heidän läheisimmiksi seuraajikseen.
Engels on nimenomaan huomauttanut, että nimi »sosialidemokraatti» on luokkataistelun ja vallankumouksen pohjalla seisovalle kommunistille, s. o. sosialistille epäsopiva, koska hänen päämääränsä juuri on (kapitalistisen) demokratian kukistaminen. Sanoohan »Kommunistinen manifestikin» suoraan: »Ensi askel työväenluokan vallankumouksessa on köyhälistön korottaminen ainoaksi hallitsevaksi luokaksi ja taistelu demokratiaa vastaan.»
Yksin kielellisestikin sana »sosialidemokratia» oli alusta alkaen mahdoton. Mitä merkitsee »yhteiskunnallinen kansanvalta»? Ei kerrassaan mitään. Yhtä mahdottomia ovat Venäjällä äskettäin keksityt sanat »sosialipetturi» ja »sosialipatriootti». Niitä ymmärtää sanasutkauksina »sosialidemokraatti»-sanan jälkeen, mutta muuten niistäkin pitäisi hyvissä ajoin päästä irti.
Omaksumalla sosialisti-muodon kaikkialla missä nyt puhumme sosialidemokraatista vapautuisimme myös siitä viheliäisestä saivartelusta, jota eri tahoilla on harjoitettu panemalla pääpainon »demokraatti»-puoliskolle ja antamalla koko käsitteelle porvarillisen demokraatin sivumerkityksen. Tämä on kerta toisensa jälkeen ollut meidän nykyisten puoluejohtajiemme lempileikkejä. »Nimemme jo osoittaa että olemme sekä sosialisteja että demokraatteja», he vakuuttavat »ja koska emme nyt voi sosialisteja olla, niin olemme demokraatteja». Tämähän avaa työväenpuolueen kenelle radikaaliselle porvarille tahansa, joka vain kansanvallan periaatteen hyväksyy. Sosialisti olisi siis hyvä nimi senkin vuoksi, että sitä voisi käyttää moni työväen diktatuurin kannattajakin, joka yllämainitun selityksen jälkeen ei voi itseänsä sosialidemokraatiksi kutsua ja jolla nykyisissä olosuhteissa olisi ainakin yhtä suuri oikeus työväenpuolueeseen kuulua kuin monella itsensä sosialistiksi nimittävällä herrasmiehellä.
Toiselta puolen erehtyvät nykyiset puoluejohtajamme suuresti luullessaan että »demokratia»- eli »kansanvalta»-sanalla olisi vain se merkitys, jonka he ovat sille antaneet, nimittäin parlamenttaarisen enemmistövallan merkitys. Tämän perusteella he ovat leimanneet esim. Venäjän neuvostojärjestelmän epäkansanvaltaiseksi.
Tosin sillä ei ole samanlainen ulkomuoto kuin kansanvallalla porvarillisessa yhteiskunnassa. Luulisi toki sosialistin ymmärtävän, ettei »kansanvalta» ole selvä ja kerta kaikkiaan määrätty asia, vaan että silläkin voi olla eri muotoja. Englannissa kutsutaan aivan yleisesti porvarilehdissäkin Venäjän neuvostojärjestelmää kansanvaltaiseksi, koska kaikki neuvostot ovat valitut ja omaavat valtaa ainoastaan mikäli työväen järjestöt sitä niille antavat.
Kansanvalta, demokratia on ennen kaikkea, ei enemmistön valtaa mikäli tämä parlamenttivaaleissa ilmenee, vaan kansan tuottavien, työtätekevien pohjakerrosten valta. Emme ihmettele, että yläluokka tahtoo esiintyä kansanvallan naamarina, mutta pitäisihän meidän käsittää, että yhtä vähän kuin sana »työmies» sopii herrasmiehelle, vaikka hän sillä välistä komeilee, yhtä vähän sopii »kansa» sille yläluokkavähemmistölle, joka yhteiskuntakoneistoa halliten niin helposti kykenee yleisissä vaaleissa itselleen näennäisen enemmistön saavuttamaan.
Marx ja Engels kehoittivat köyhälistöä taistelemaan »demokratiaa» vastaan juuri sen porvarillis-ryhmäläisessä merkityksessä. Todellista kansanvaltaa he eivät tietenkään vastustaneet. »Sosialidemokraatti»- ja »sosialisti»-nimityksiä he eivät hyväksyneet senkään vuoksi, että näitä nimiä heidän aikanaan, niinkuin usein nytkin, käyttivät selvästi pikkuporvarilliset puolueet. Jokainen muistanee sen verisen satiirin, jolla »Kommunistinen manifesti» käsittelee »todellista saksalaista sosialismia» marxilaisen kommunismin vastakohtana.
Tämä ei kuitenkaan tarvitse estää meitä käyttämästä sosialisti-nimitystä, koska ensiksikin se viime vuosikymmeninä on yleensä saanut juuri sen merkityksen, minkä Marx ja Engels antoivat kommunisti-nimitykselle ja koska toiseksi tämän viimemainitun nimen ovat itselleen varanneet uuden sosialistisen suunnan kannattajat, jotka Venäjällä ja Unkarissa ovat ryhtyneet käytännössä toteuttamaan sosialismia ja siten tehneet nimensä niin vihatuksi »sivistysmaissa», että kukaan ei voisi sitä niissä käyttää joutumatta ristikkojen taakse.
Sapiens.
Jos tieteen elonvoima riippuu sen esineen merkityksestä ihmissuvun edistykselle, niin kansantaloustieteellä, joka tutkii kulttuurikehitykselle niin erinomaisen tärkeitä taloudellisia suhteita inhimillisissä yhteiskunnissa, pitäisi olla kaikki edellytykset, tullakseen kukoistavaksi tieteeksi ennen muita. Ja kuitenkin se tällä hetkellä on vain kuihtuva taimi tiedon yrttitarhassa. Lupaavasti alkaen valistuksen merkeissä se kehittyi kaikista tieteistä pikkuporvarillisimmaksi, tullen rajoitetummaksi ja voimattomammaksi kuin mikään muu. Kun luonnon- ja historiatieteiden kehitys jo kauan aikaa oli ollut miltei yhtämittaista voittokulkua, näyttää kansantaloustiede tulleen yhä pintapuolisemmaksi, sen päämäärä yhä alhaisemmaksi ja sen tulokset yhä köyhemmiksi ja muille tieteille vähämerkityksellisimmiksi. Se on tänään »kauhea tiede» niinkuin Carlylen aikoina, olkoonpakin, ettei meidän enää, kuten Émile de Laveleyen ja Miss Martineaun, tarvitse epäillä tieteellisen kansantaloustieteen mahdollisuutta taikka pelätä, että se olisi luonnoltaan huono. Nykyaikaisenkin kansantaloustieteen juuret yhteiskuntaelämässä ovat voimakkaat ja terveet, mutta sen kasvu on saanut väärän suunnan. Se on tiede, jonka lähteet ovat jalot, mutta jonka muodot ovat heikot ja päämäärät kokonaan arvottomat.
Oleellisena ilmaisuna tästä on se epätieteellinen metodi, jonka mukaan useimmat nykyaikaiset kirjailijat ovat tehneet kansantaloustieteellisiä tutkimuksiaan. Saksalaisen ja heidän yhteiskuntapoliittisen koulukuntansa vaikutuksesta ovat yhä suuremmassa määrässä eksaktiset tutkimusmetodit saaneet jäädä syrjään normativisten hyväksi. Saksassa ja osaksi Ranskassakin on järjestelmällisesti otettu tehtäväksi, ei ensi sijassa selvittää taloudellisten ilmiöiden suhteita sellaisina, vaan arvostella ja säätää, ennustaa ja antaa neuvoja, joita ei kukaan ole pyytänyt eikä kukaan seurannut. Jo Cournot tiesi, että kansantaloustiedettä tutkivien vaikutus tosioloihin ei voisi milloinkaan tulla suuremmaksi kuin kielitutkijain vaikutus kielen kehitykseen. Mutta vaikka eksaktiselta metodilla Ranskassa on Cournot'n jälkeen ollut niin eteviä esitaistelijoita kuin Jean Baptiste Say ja Dunoyer, näyttää saksalainen vaikutusvalta yhä enemmän saaneen voiton. Charles Gide, eräs ranskalaisen koulukunnan etevimmistä ja populäärisimmistä edustajista nykyaikana, selittää kansantaloustieteen tehtäväksi ei rajoittua selittämään sitä joka on ja tapahtuu, vaan myös »keksittyjen kehittymismahdollisuuksien perusteella antaa käytännöllisiä neuvoja miten ihmiskunta tai kansat voivat menetellä saavuttaakseen paraimman mahdollisen taloudellisen hyvinvoinnin, ja miten heidän tulee menetellä saattaakseen taloudellisen kehityksen niin suureen sopusointuun kuin mahdollista siveellisten käsitysten kanssa».
On omituista, että tämä normatiivinen, s. o. ohjeita antava metodi nauttii niin suurta kunnioitusta mannermaan kansantaloustutkijoiden kesken huolimatta siitä, että tieteitten koko historia on lopullisesti näyttänyt, että tiede on voinut kukoistaa vasta silloin kun se on rajoittunut »kuvailemaan tosiasioita» — sanat ovat Ernst Machin — kun siis arvioinnit, säädökset ja ihanteet ovat olleet sen tutkimusesineenä, eivätkä itse muodostaneet tieteen sisältöä. Tätä metodia, joka nyt on niin yleinen, on meidän kiittäminen sen työn hedelmättömyydestä, jota on harjoitettu nykyajan kansantaloustieteessä. Etteivät seuraukset ole olleet onnettomampia on laskettava englantilaisen ja osaksi myös itävaltalaisen koulukunnan ansioksi. Viime vuosina ovat alkuperäisimmät ja arvokkaimmat ajatukset tulleet juuri tältä taholta.
On sitä enemmän valitettavaa, että saksalaisten yhteiskuntapolitikkojen vaikutus on ollut kyllin suuri antaakseen nykyajan kansantaloustieteelle sen nykyisen luonteen. Saksalaisten käsittämätön taipumus kamariskolastisiin spekulationeihin ja sieluttomaan systematikkaan on tehnyt siitä tieteen, joka ei ole vielä tänäkään päivänä ehtinyt pidemmälle oppikirja-astetta. Siitä saakka kun Rau onnnellistutti preussiläiisyyden ritarit »Lehrbuch»illaan, niitten lukemattomien »Lehrbücher»ien ja »Grundrisse»in esi-isä, jotka nyt täyttävät kansantaloustieteelliset kirjastot, on koulu- ja nokkaviisaus kuulunut tähän tieteeseen laajuudessa, jolla ei ole vertojansa muualla kuin etiikan ja estetiikan historiassa niin kauan kuin saksalaiset filosofit ja Benthamin koulu hallitsivat niitä. Nämä tieteet ovat nyt lopullisesti astuneet positiviseen asteeseen ja antaneet kansantaloustieteelle perinnöksi yksin kantaa vanhat synnit. Jos etiikka ja estetiikka aikaisemmin olivat pikkusielujen temmellyspaikkoja, niin on kansantaloustiede nyt sinä paikkana otettuaan päätehtäväkseen olla käytännöllisen politiikan palvelijana ilmiöiden arvioimisessa ja säätämässä miten kaikki pitäisi olla. Siihen ei ole koskaan neroja tarvittu.
Kansantaloustieteelläkin on kaikesta huolimatta ollut suuret henkensä. Ne eivät ole kuitenkaan aina saaneet ymmärrystä osakseen tieteen virallisten edustajien tahotta. Viisaan ajatukset ymmärtää ainoastaan se, joka itse on viisas, oli jo Xenofonin aikuinen totuus. Miten vaikeata itse asiassa on ollut käsittää suurten ajattelijain alkuperäistä ja arvokasta tieteellistä työtä, siitä antaa esimerkin Smith- ja Ricardo-kirjallisuus, joka tulee olemaan katoamaton muistomerkki kansantaloustieteen luonteesta sen olemassaolon ensimäisenä vuosisatana.
Kun nämä tutkijat ovat kärsineet, ei niin paljon heitä kohdanneesta vastustuksesta kuin heidän vaikeasti sulatettavien aatteittensa hedelmättömästä märehtimisestä, niin asianlaita on päinvastainen sen miehen suhteen, joka yhdeksännellätoista vuosisadalla uuden planeetan tavoin loimusi kansantaloustieteen synkällä taivaalla kaikella henkensä alkuperäisyydellä ja voimalla. Tarkoitan Karl Marxia, jonka nimi aina tulee liittymään aikamme yhteiskunnalliseen renessanssiin.
I. L.
Sanomalehdistössämme on viime aikoina paljon puhuttu Tukholman »Social Demokratenin» tarmokkaasta Suomen kirjeenvaihtajasta Ola Vinbergistä, hänen huomiotaherättäneistä sähkösanomistaan täältä ja hänen vainoomisestaan kotimaisen santarmistomme puolelta.
Harvalle lienee tunnettua, että Vinberg on menestyksellä esiintynyt myöskin kaunokirjailijana. Hänen ensimäinen teoksensa Pär Pärsare kuvaili kasarmi- ja leirielämää eloisalla, Gorkia muistuttavalla verrattoman vauhdikkaalla tyylillä. Hänen pääteoksensa on kuitenkin Samhällets obehöriga (»Yhteiskunnan syrjäyttämät», Tidenin kustannuksella 1916), jossa kerrotaan työttömän tiilenkantajan kehityksestä anarkistiksi. Työttömän murheet, tiilenkantajien elämä, anarkistisen maailmankatsomuksen luonnolliset edellytykset, vankilaelämä ja oikeusjuttuilveily ovat kirjassa kuvatut niin elävällä tavalla ettemme tarvitse epäillä, etteikö tekijä siinä kertoisi omista elämänkokemuksistaan. Romaani keskittyy aikanaan kuuluisaan malmölaisen Amalthea-laivan räjähdykseen, jossa rikkureita käytettiin työssä. Vinberg sai itse istua jonkun vuoden vankilassa tämän räjäyttämisen yhteydessä.
Vinbergin matkakuvaukset Unkarista, jotka täyttivät monta F. D. Politikenin alakertaa, olivat tyyliltään suuremmoisimpia mitä ruotsinkielellä on olemassa. Samoin voinee pitää hänen kertomuksiaan »rallarien» (lähinnä kiertelevän työläisbohemin) elämästä Ruotsin erämaissa ainoanlaatuisina ruotsalaisessa kirjallisuudessa.
Vinberg on epäilemättä itse »rallari» sielunsa pohjalta. Hän on kokenut kaikkia ammatteja, onnistunut niin tiilenkantajana kuin sanomalehtikirjeenvaihtajana. Hänen tarmonsa ja luonnollinen intelligenssinsä ovat hyvin harvinaiset ja hänen kirjallinen tyylinsä säkenöi joka rivillä kuin hehkuva lanka. Kukaan ei tuntene ja osane käyttää Ruotsin työmiehen ja »rallarin» jargongia loistavammin kuin Vinberg.
Ambrosius.
Että nykyajan taiteilijat ovat äärimmäisen radikaaleja, sitä ei voitane kieltää. He ovat oikeastaan anarkisteja ja nihilistejä. He »oksentavat kaiken päälle», kuten he sanovat. Ja että he todella ovat jotakin, sen todistaa se asia että he kahden taiteen alalla ovat panneet toimeen vallankumouksen, valtavan eteenpäiniskun, joka yhdellä sysäyksellä työntää koko taiteen kehityksen kohti uusia aavistamattomia mahdollisuuksia ja perspektiivejä. Tarkoitan tässä maalaustaiteen alalla vapautumista n. k. aiheista sen sanan tavallisessa merkityksessä, ja taas säveltaiteen alalla vapautumista sävellajeista ja uusien vapaa- eli fantasiasointujen käytäntöön ottamista.
Nämä suuret käänteet uusille teille ovat niin kohtalokkaita ja tärkeitä että pelkäämättä voimme sanoa sellaisten tapahtuvan vain pari kertaa vuosituhannessa. Me elämme siis siinäkin suhteessa suurta aikaa. Kunnioituksella ja myötätunnolla on meidän tosiaankin katsottava niihin yksinäisiin sankareihin jotka pelkäämättä uskaltavat kulkea omia teitään. He ovat todella taistelijoita. Mutta — he ovat radikaaleja ja vallankumouksellisia ainoastaan taiteessaan ja hengessään; muussa elämässä ja ajatuksissa ei heitä juuri eroita tavallisista poroporvareista.
Ohoh! kuulen taiteilijoiden kiljuvan. Te kehtaatte puhua meistä ja poroporvareista samassa kirjotuksessa ja melkein samalla rivillä! Sika! Mehän olemme vapaita bohemeja, mehän välitämme viis kaikista säännöistä ja säädöksistä, mehän oksennamme kaiken päälle, me —
Niin, onhan teillä se teidän vapaa, kaikkien ennakkoluulojen ylä- ja alapuolella oleva, vapaa elämänne. Te olette ilahduttavassa määrässä päässeet irti kaikesta sovinnaisesta — niinhän te itse luulette? Mutta kun tarkemmin silmäilee teidän vapaata elämäänne, kun sitä tirkistelee noin yhdellä silmällä, niin huomaa helposti että se teidän ihana ja kuuluisa vapautenne ei ole muuta kuin haureellisuutta, enemmän tai vähemmän tavallista, mutta kuitenkin — vain haureellisuutta; sellaista jota voi tapahtua parhaimmissakin perheissä, ja jota niissä tapahtuukin, vaikkei sitä niin helposti huomata, kun »parhaimpien perheiden» jäsenet eivät aina ole niin yleisön silmien edessä kuin te. Teidän suhteenne politiikkaan ja yhteiskunnallisiin liikkeihin ylipäänsä on myös hyvin murheellinen. Mutta mitä tekemistä on taiteella politiikan ja yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa? te kysytte. No niin, ei mitään, mutta teidän täytyy muistaa, että vaikka ajatuksenne ja taiteenne kuinka kiertelisi taivaan napaa, teidän jalkanne aina kuitenkin seisovat maan päällä, tämän maakamaran päällä, jossa syödään ja juodaan ja välistä käydään pienissä rakennuksissa j. n. e. Ette te siitä irti pääse! Ja siitä te kuitenkin kaikki parhaimmat vaikuttimenne saatte jos kuinka yliaistillista kirjotatte.
Teidän täytyy muistaa olevanne ihmisiä.
Oletteko koskaan ajatelleet, että te vedätte yhtä köyttä teitä vihaavien ja teidän vihaamienne poroporvarien kanssa siten että te »oksennatte» yhteiskunnallisten kysymyksien päälle?
Tällä ei tarkoiteta sitä että teidän aktiivisesti myöskin sillä alalla pitäisi olla mukana kaikissa vallankumouksissa ja muissa juhlallisuuksissa. Ei, pysykää te vain taiteessanne ja luokaa sillä alalla uusia arvoja ja uusia maailmoja niitä tarvitsevalle ihmiskunnalle. Se on teidän tehtävänne.
Mutta te vaaditte ymmärtämystä ja myötätuntoa — toiset voivat myös vaatia samaa teiltä. Oletteko koskaan ajatelleet suhdettanne kansaan?
Kansa, te sanotte, hyvät herrat (te olette tähän asti tottuneet puhumaan vain herroille), kansa ei meitä ymmärrä!
Mutta ymmärrättekö te kansaa? Olisi ehkä syytä tehdä teille se vastakysymys. Tiedättekö miksi kansa »räyhää» eikä anna maailman olla rauhassa? Tiedättekö että sen kohtalot ovat yhtä kurjat kuin teidän: nälkä, sorto, väärinymmärrys — kovat kivet? Ja tiedättekö että sillä niinkuin teillä on luja pelkäämätön tahto luoda jotakin uutta, astua uusille urille?
Oletteko koskaan ajatelleet sitä asiaa että mahdollisesti joskus — rauhoittukaa, hyvät porvarit, emme sanoneet »tänään» eikä »huomenna», vaan »mahdollisesti» ja »joskus» — että siis joskus voi tulla uusi yhteiskuntajärjestelmä käytäntöön, jossa määräävinä tekijöinä ovat ne kivillä syötetyt?
Siinä tapauksessa: oletteko niin menetelleet, että he ymmärtävät teitä ja teidän taiteenne oikean arvon? Teistä se riippuu.
Sillä heillä ei ole halua, ja — mikä on parasta — tarpeeksi lukutaitoa käsittääkseen teidän asianymmärtäjien ja profeettojen nerontuotteita. He eivät tiedä taiteesta mitään. Te voitte tarpeelliset tiedot heille antaa.
E. Dis.
Friedrich Engelsin teoksella »Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä»[2] on aina ollut huomattava sijansa sosialistisessa kirjallisuudessa ja luetaan sitä vieläkin ahkerasti työväen piireissä. Se on kuitenkin lähes kolmekymmentä vuotta vanha eikä tieteellisillä totuuksilla tapaa olla läheskään näin pitkä ikä. Engelsinkin teos on suuresti vanhentunut. Tieteen nykyisiä vaatimuksia se ei täytä joskin se olisi sen silloista kantaa vastannut, mikä ei kaikissa kohdin ole asianlaita.
Heikoin osa tästä kirjasta on se, joka käsittelee perheen ja avioliiton kehitystä. Engels luotti aivan liian paljon amerikkalaisen Lewis Morganin auktoriteettiin ja jäljitteli arvostelematta hänen kaavamaista esitystään ihmiskunnan kehityksestä. Engels mieltyi niin paljon Morganin halveksiviin lausuntoihin yksityisomaisuudesta ja hänen uskoonsa uuden, kansanvaltaisen yhteiskuntamuodon tuloon, että hän ei ajatellut kriitillisesti suhtautua Morganin tieteellisiin selvittelyihin. On valitettavaa, että Bebelkin kirjassaan »Nainen ja sosialismi»,[3] joka kuuluu sosialistisen kirjallisuuden onnistuneimpiin teoksiin, pahaa aavistamatta oli jäljitellyt Engelsin esitystä alkusivistyksen ja perheen kehityömuodoista ja siten hänkin joutunut Morganin tieteellisten syntien uhriksi.
Koettaessani nyt tässä esittää nykyiset tietomme ja otaksumamme perheen ja avioliiton kehityksen suhteen, joudun heti alussa ankarasti arvostelemaan toisenkin auktoriteetin mielipiteitä asiassa. En voi lainkaan hyväksyä niitä johtopäätöksiä, joihin yli maailman tunnettu yhteiskuntatieteen erikoistutkija, yliopistomme professori Edward Westermarck on tullut kirjassaan »Inhimillisen avioliiton historia» (ilmestynyt englanniksi 1891, myöhemmin myös ruotsiksi) ja suuressa teoksessaan »Siveyskäsitteiden alkuperä ja kehitys». Westermarckin käsitys yksiaviosta ihmisen sukupuolielämälle ainoana luonnollisena on tosin lähellä Darwininkin mielipidettä asiassa, ja jotkut uudemmat tutkijat, kuten tanskalainen C. N. Starcke, saksalainen Ernst Grosse ja englantilainen E. Crawley ennen muita, ovat myöskin tällä kannalla. Vanhan Bachofenin otaksumalla, että ihmiskunta ensimäisellä kehitysasteellaan eli seka-aviossa ja että »luonto ei ole naiselle antanut hänen kauneuttansa jotta hän lakastuisi yhden ainoan sylissä», vaikkakin tällä käsityskannalla kauan aikaa oli melkein kaikkien tutkijain kannatus (lukija tuntee Engelsin kirjasta MacLennanin, Sir John Lubbockin, Morganin y. m. nimet), ei Westermarckin teoksen ilmestymisen jälkeen ole ollut montakaan kannattajaa. Westermarckin kanta on niin miellyttänyt kaikkia vanhan Englannin vanhoillisia tiedemiespiirejä ja yhteiskunnallisia kysymyksiä harrastavaa ylen siveellistä yleisöä, että se, vaikka aivan suotta, kuten pian saamme nähdä, on leimattu lopulliseksi ja oikeaksi.
Nykyajan yhteiskuntatieteen virallinen kanta on siis se, eitä, lainatakseni Westermarckin sanat, »avioliitto on ollut olemassa kaikilla ihmiskunnan kehityksen asteilla». Mitkään tosiasiat, hän lisää, eivät oikeuta meitä otaksumaan, »että seka-avio koskaan olisi ollut vallitseva sukupuolielämän muoto yhdellä ainoallakaan kansalla, siis vielä vähemmän että yleinen aviottomuuden kehitysaste olisi ollut olemassa ja kaikista vähimmin, eitä sellainen tilanne olisi ollut ihmiskunnan historian lähtökohtana». Westermarck valmistelee parasta aikaa »Avioliiton historiaansa» uutta englantilaista painosta ja on minulla täysi syy otaksua, että hän siinä pitää kiinni tästä samasta kannasta.
Westermarckin todistukset väitteittensä puolesta eivät ole tähän saakka tulleet kaikinpuolisesti kumotuiksi. Saksalaisen oikeusoppineen Josef Koherin huomautukset niitä vastaan eivät ole olleet riittävillä vasta todistuksilla varustetut. Sama on oikeastaan asianlaita toisen tutkijan vastaväitteitten kanssa, nimittäin J. G. Frazerin, joka vain arvelunaan lausuu, että yhteiskunnan alkuasteilla »mitään rajoituksia ei ole ollut olemassa sukupuolielämän suhteen, että toisin sanoen seka-avio vallitsi». Tällainen lausunto painaa kuitenkin yksistäänkin hyvin paljon, koska Frazer on kansojen tapojen ja ajatusmuotojen perinpohjaisin tuntija yhteiskuntatieteen erikoistutkijain joukossa ja yleensä nykyaikaisen englantilaisen tieteen loistavin ja kunnioitetuin edustaja.
Seuraavassa saan tilaisuuden sitovilla todistuksilla kumota Westermarckin väitteet. Se ainehisto, mikä minulla on kerättynä ja mistä nyt osan mahdollisimman mukavassa muodossa tulen seuraavissa kirjoituksissani esittämään, on suuressa määrin uutta, ennen aluetta käsittelevässä kirjallisuudessa käyttämätöntä. Uusia ovat myös eräät näkökohdat, jotka tosiasioiden selvittämiseksi tulen esittämään.
Werner Sombart, Sozialismus und Soziale Bewegung, Gustav Fischer 1919, seitsemäs täydennetty painos. Rmk. 9:40.
Sombart ei ole koskaan ollut mikään sosialisti, mutta esittäen vapaamielisen porvarin käsityksen sosialismista suureksi osaksi myötätuntoisella tavalla ja lennokkaalla kirjoitustyylillä on hänen teoksellansa aina ollut huomattava sijansa sosialismia käsittelevässä kirjallisuusdessa.[4] Sen painosmäärä onkin nyt noussut viiteenkymmeneen tuhanteen.
Tämä uusi painos, joka keväällä ilmestyi, sisältää eri maitten sosialistisia liikkeitä käsittävän luvun sijaan, joka nyt on jätetty pois, verrattain laajan selonteon siitä uudesta, ylen tärkeästä tekijästä, joka meidän päivinämme vastustamattomasti on voittanut alaa sosialistisessa työväenliikkeessä, nim. bolshevismista eli kommunismista. Sombart toteaa sitoavilla todistuksilla, mitä kukaan ei voine kieltääkään ja mitä bolshevikit itse aina ovat väittäneet, että tämä uusi oppisuunta on puhdasta, kehitettyä marxismia. Köyhälistön diktatuurista ovat sekä Marx että Engels useasti eri kirjoissa myötätunnolla puhuneet. Erittäin mielenkiintoinen on Sombartin selostus bolshevistisen opin käytännöllisestä toteuttamisesta Venäjällä. Tämä luku sisältää monia tietoja, jotka ovat useimmille meistä uusia.
Koska uuden suomalaisen painoksen ottaminen Sombartin teoksesta ei voine tulla kysymykseen ennenkuin vanha on loppuunmyyty, olisi syytä erikseen suomentaa tämä bolshevismia koskeva osa, joka tekijän porvarillisesta arvostelusta huolimatta kyllä on lukemisen arvoinen.
*
Karl Marx, Kansalaissota Ranskassa, Työväen sanomalehti O.-Y. 1918, Smk. 3:—.
Toukokuun 28 p:nä 1871 sortuivat viimeiset kommunistitaistelijat Bellevillen rinteillä ylivoiman alle ja ja kaksi päivää myöhemmin luki Marx työväen pääneuvostolle Parisissa yllä mainitun nyt suomennetun teoksen, jossa Pariisin kommuunin historiallinen merkitys on esitetty lyhyin, voimakkain, mutta niin terävin ja ennen kaikkea todellisin piirtein, että sen vertaista ei ole löydettävissä koko asiata käsittelevässä runsaassa kirjallisuudessa.[5]
Yhtä verraton kuin Marxin esitys kommuunista on Engelsin tähän teokseen laatima kuuluisa esipuhe, jonka loppuosan luulisi eilen eikä kolmekymmentä vuotta sitten kirjoitetuksi. Viitaten porvariston uskoon valtion ylevämmyydestä, hän sanoo: ,Siitä johtuu sitten taikauskoinen kunnioitus valtiota kohtaan, mikä kunnioitus käy sitä helpommaksi, kun lapsuudesta asti on tottunut kuvittelemaan, että koko yhteiskunnan yhteisiä toimia ja harrastuksia ei voitaisi hoitaa muulla tavalla kuin millä niitä on hoidettu tähänkin asti, nimittäin valtion ja sen oivallisten organien välityksellä. Ja luullaan jo otetuksi valtavan rohkea askel, kun on vapauduttu uskosta perinnölliseen yksinvaltaan ja vannoudutaan kannattamaan kansanvaltaista tasavaltaa. Mutta itse asiassa ei valtio ole muuta kuin koneisto, jonka avulla toinen luokka voi sortaa toista, demokraattisessa tasavallassa yhtä suuressa määrässä kuin yksinvallassakin, ja paraimmassa tapauksessa paha, jonka luokkaherruudesta taisteleva voitokas köyhälistö saa perinnöksi ja jonka pahimpia puolia se voi olla yhtä vähän kuin kommuuni mahdollisimman pian karsimatta, kunnes uusissa vapaimmissa yhteiskunnallisissa oloissa kasvanut sukupolvi kykenee heittämään koko valtiorähjän niskoiltaan. Saksalainen poroporvari on jälleen joutunut terveellisen pelon valtaan kuullessaan sanat: köyhälistön diktatuuri. No, hyvät herrat, tahdotteko tietää, miltä tämä diktatuuri näyttää? Katselkaa Parisin kommuunia. Se oli köyhälistön diktatuuria.»
Voimme tänään lisätä; Nyt on teillä, hyvät herrat, lisäksi suuren Venäjän ja Unkarin esimerkit edessänne.
Wäinö Woionmaa, Maailman työ ja tuotanto, Werner Söderström 1919, vihot I—III, à Smk. 2:50).
Ahkeran, monipuolisesti lahjakkaan tekijän kädestä on taaskin valmistunut suuri, täysin itsenäisesti suunniteltu teos.[6] Siinä on laaja, uusimmista ja luotettavimmista lähteistä ammennettu tietovarasto järjestettynä sujuvasti kirjoitettuihin, milloin kertoileviin milloin selitteleviin, hyvin valituilla kuvilla ja tekstikartoilla valaistuihin laskuihin, jotka talousmaantieteelliseltä kannalta valaisevat ensinnä kaiken talouselämän suuria alkutekijöitä, luontoa ja ihmistä, ja sen jälkeen, maailman suuria elinkeinoja ja taloushaaroja: maanviljelystä, karjanhoitoa, metsänhoitoa, metsästystä ja kalastusta, vuorityötä, teollisuutta, maa- ja meriliikennettä sekä kauppaa. Näin siitä on syntynyt mitä tärkeimpiä nykyaikaisia oloja käsittelevä tieto- ja sivistyskirja.
Teos kokonaisuudessaan tulee n. 800 sivun laajuiseksi.
Kirja lienee ensi kädessä liikemiehiä ja kauppukouluja varten tarkoitettu, mutta on se niin helppotajuisesti kirjoitettu, että sitä voi suosittaa myöskin järjestöjen kirjastoihin. Hinnaltaan, 25 mk., on se hiukan liian kallis yksityisille työläisille.
[1] Ks. Sosialistinen aikakauslehti (1906–1908). MIA huom.
[2] Ks. Friedrich Engels, Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä. MIA huom.
[3] Ks. August Bebel, »Nainen ja sosialismi». MIA huom.
[4] Ks. Werner Sombart, »Sosialismi ja sosialinen liike» (suomennos viidennestä painoksesta). MIA huom.
[5] Ks. Karl Marx, »Kansalaissota Ranskassa». MIA huom.
[6] Ks. Väinö Voionmaa, »Maailman työ ja tuotanto». MIA huom.