Tarkastakaamme nyt tähdellisimpiä, kommunismia vastaan tehtyjä väitteitä! Suurin osa niistä aiheutuu ilmeisesti vain väärinkäsityksistä, mutta muutamista johtuu tärkeitä kysymyksiä, jotka ansaitsevat huomiotamme.
Meidän ei tarvitse torjua esivaltaista kommunismia vastaan kohdistettuja väitteitä, koska yhdymme niihin itsekin. Sivistyneet kansat ovat niin paljon kärsineet kamppailusta, jonka olisi päätyttävä yksityisen vapautukseen, ettei entisyyttä voida tyhjäksi tehdä ja sietää hallitusta, joka sotkeutuu kansalaisen elämän pienimpiinkin yksityiskohtiin, vaikka sillä ei muka ole muuta päämäärää kuin yhteishyvä. Jos joskus syntyisi jokin auktoriteettis-kommunistinen yhteiskunta, ei se pysyisi pystyssä, koska yleinen tyytymättömyys sen pian nujertaisi taikka se olisi järjestettävä uudelleen vapauden periaatteiden pohjalle.
Meidän käsiteltävänämme on kommunistis-anarkistinen yhteiskunta, joka tunnustaa yksilön täydellisen vapauden eikä salli mitään auktoriteettia tai pakota ihmistä voimakeinoin työhön. Rajoittuen tässä kysymyksen taloudelliseen puoleen tahdomme tarkastella, onko tällä yhteiskunnalla, johon kuuluu sellaisia ihmisiä kuin nykyään ollaan — ei parempia eikä huonompia, ei ahkerampia eikä laiskempia — onko sillä onnellisen kehityksen edellytyksiä.
Tiedämme kyllä, mikä vastaväite heti tehdään. »Jos jokaisen toimeentulo on turvattu, niin kukaan ei teekään työtä. Kaikki lykkäävät pakottomat tehtävänsä toisten niskoille.» Meidän on aluksi huomautettava siitä tavattomasta kevytmielisyydestä, jolla tämä ennakkoväite tehdään käsittämättä, että kysymys rajoittuu todellisuudessa sen selvittämiseen, saadaanko yhtäältä todellakin palkkatyöllä luvattuja tuloksia ja eikö vapaaehtoinen työ toisaalta ole jo nyt palkoilla yllytettyä työtä tuottoisampaa. Tämä kysymys vaatisi perinpohjaista tutkimusta. Mutta kun täsmällisissä tieteissä ei esitetä ilman vakavia tutkimuksia, huolellisesti koottuja ja eriteltyjä tosiseikkoja mitään mielipidettä paljoa vähempiarvoisista ja vähemmän sekavista asioista, uskalletaan sitä vastoin tässä kohden lausua tuomio ilman vetoomisoikeutta, tyytyen joihinkin yksityistapauksiin, esimerkiksi siihen, ettei joku Amerikan kommunistiyhdyskunta ole menestynyt. Tällöin menetellään kuin asianajaja, joka ei näe vastapuolensa edustajassa muuta kuin pelkkää kiusaa, puhetaidollisen kamppailun osakkaan, ja joka saatuaan annetuksi hienon letkauksen, ei enää viitsi muulla tapaa puolustaa asiansa oikeutta. Siksipä ei edistykään tämän kaiken poliittisen kansantalouden perussyyn tutkiminen — tutkimus siitä, kuinka yhteiskunnalle saadaan vähimmällä ihmisvoiman menetyksellä suurin määrä hyödyllisiä tuotteita. Tyydytään vain märehtimään tavallisia lauseparsia tai olemaan meidän väitteistämme tietämättömiä.
Tämän ajattelemattomuuden tekee yhäkin silmäänpistävämmäksi se, että kapitalistisessakin talouspolitiikassa jo nyt tavataan muutamia kirjailijoita, jotka alkavat asiain pakosta epäillä tieteensä perustajien selviötä, jonka mukaan nälän uhka paraiten kannustaisi tuottavaan työhön. He alkavat älytä, että tuotannossa on eräänlainen kollektiivinen, meidän aikoihimme asti liiaksi väheksitty vaikute, joka voisi tulla henkilökohtaista voiton toivetta tärkeämmäksi. Palkkatyön huonompi laatu, maanviljelyksessä ja nykyaikaisessa teollisuudessa esille tuleva pelottava ihmisvoiman tuhlaus, vain nauttivien ja nyt toisten harteille työtä sysäävien jatkuva lisääntyminen, yhä enemmän esiintyvä todellisen innostuksen puute tuotannossa — kaikki tuo alkaa huolettaa »klassillisenkin» koulukunnan kansantalousmiehiä. Osa heistä pelkää joutuneensa väärälle tolalle pakinoidessaan kuvitellusta, huvikseen rumentamastaan ja vain voiton sekä palkan himon lumoamaksi luullusta olennosta. Tämä kerettiläisyys tunkeutuu jo yliopistoihinkin; siitä uskalletaan jo puhua kansantalouden oikeauskoisissa kirjoitelmissa.
Se ei estä kuitenkaan suurta joukkoa sosialistisia uudistajia jäämästä yksilöllisen palkkauksen kannattajiksi ja palkkausjärjestelmän vanhan linnan puolustajiksi — silloinkin, kun sen entiset puolustajat luovuttavat sen kivi kiveltä hyökkääjille.
Pelätään siis, ettei joukko tee työtä, ellei sitä pakoteta.
Mutta eikö noita epäilyksiä ole jo kuultu eläissämme pari kertaa ennenkin, ensin Yhdysvaltain orjuuden puolustajien taholta ennen neekerien vapautusta ja sitten venäläisten aatelismiesten taholta ennen maaorjuuden poistamista? — »Neekeri ei raataisi ruoskatta», sanoivat orjuuden puoltajat. »Jollei herra pitäisi maaorjaa silmällä, jättäisi maaorja pellon muokkaamatta», arvelivat venäläiset pajarit. Samaa virttä kuultiin 1789, samoin keskiajalla, se on vanha kuin maailma, ja sitä kuulemme toistettavan joka kerta, kun pitäisi korjata jokin ihmiskunnan tekemä vääryys.
Ja joka kerta ilmestyy todellisuus kumoamaan sen perinpohjin. Vuonna 1792 vapautettu talonpoika työskenteli niin tarmokkaasti, etteivät hänen esi-isänsä vetäneet hänelle vertaa, ja vapautettu neekeri raataa esi-isiään paremmin; ja kun venäläinen talonpoika oli viettänyt vapautumisensa kuherruskuukauden pitämällä pyhää niin hyvin perjantaina kuin sunnuntainakin, ryhtyi hän taas aherrukseensa sitä hartaammin, kuta täydellisempi hänen vapautumisensa oli. Siellä, missä häneltä ei puutu maata, tekee hän työtä hurjasti — sanalla sanoen.
Orjuuden puolustajain veisaamalla virrellä voinee olla jotakin arvoa orjain omistajalle. Mitä orjiin itseensä tulee, tietävät he, minkä arvoinen tuo virsi on; he tietävät myös, mitä varten se on keksitty.
Kutka muut, paitsi kansantaloustieteilijät, opettivat meille, että palkkatyöläinen tekee työnsä usein jokseenkin kylmäkiskoisesti, mutta että vain se ihminen, joka huomaa hyvinvointinsa suurenevan ponnistustensa mukaan, voi tehdä voimaperäistä ja tuottoisaa työtä? Kaikki yksityisomaisuuden kunniaksi viritetyt ylistysvirret supistuvat tähän selviöön.
Sillä — omituista kylläkin — kun omaisuuden hyviätöitä ylistelevät kansantalousmiehet näyttävät meille, kuinka muokkaamaton maapala, suo tai kivinen keto saadaan omintakeisen talonpojan hikihelmillä runsaita satoja antavaksi, eivät he silti saa väitettään todistetuksi yksityisomaisuuden eduksi. Myöntäessään, että työtarpeiden omistaminen — mikä onkin totta — on ainoana takeena siitä, ettei työmme hedelmiä ryöstetä meiltä, — todistavat he vain, että ihminen todella tuottaa enimmin saadessaan täysin vapaasti raataa, voidessaan osittain valita eri puuhiaan, olleessaan ilman häiritsevää kaitsijaa ja huomatessaan lisäksi, että hänen työnsä tuottaa jotakin etua sekä hänelle itselleen että hänen laillaan raataville, mutta perin vähän laiskottelijoille. Siinä kaikki, mitä heidän todisteistaan voidaan johtaa, ja sitä me itsekin väitämme.
Mitä tulee työtarpeiden omistamiseen, mainitsevat taloustieteilijät sen vain välillisesti voidakseen vakuuttaa, ettei maamieheltä kukaan riistä hänen tuotantoansa ja hänen tekemiensä parannusten tulosta. Ja eiköhän kansantaloustieteilijäin olisi, perustellakseen kaiken muun omistamisen vastakohdaksi yksityistä omistusoikeutta, todistettava meille, ettei maa ole koskaan esim. kunnallisomaisuutena tuottanut niin runsaita satoja kuin yksityisten omana? Niin ei ole kuitenkaan voitu tehdä. Päinvastoin on havaittu, että vastakohta on totta.
Ottakaapa esimerkiksi jokin Vaudin kanttoonin kunta siihen aikaan talvella, jolloin kylän kaikki miehet lähtevät töihin yhteisesti omistamaansa metsään. Juuri näiden työjuhlien päivänä nähdään suurinta intoa ja ihmisvoiman esiintymistä. Mitään palkkatyötä, mitään yksityisen omistajan ponnistusta ei voitaisi siihen verrata.
Tai ottakaa esimerkiksi jokin venäläinen kylä, jonka asukkaat leikkaavat heinää kunnan omistamalla tai vuokraamalla niityllä; silloin saatte nähdä, mitä ihmiset voivat saada yhdessä aikaan yhteiseksi eduksi. Toverit kilpailevat, kuka viikatteella piirtäisi laajimman kaaren; heidän jäljissään naiset ehtivät töin tuskin haravoida kaadettua heinää. Tämäkin on työn juhlaa, jolloin sata henkeä yhdessä suorittaa muutamassa tunnissa työn, jossa he erikseen puuhaten olisivat viipyneet muutamia päiviä. Kuinka surkeana tämän vastakohtana on eristetyn tilanomistajan työ!
Esimerkkejä voitaisiin esittää kymmenittäin Amerikan tienraivaajista, Sveitsin, Saksan ja Venäjän ynnä eräistä Ranskan kylistä; samoin Venäjän muurarien, kirvesmiesten, venemiesten, kalastajien y. m. työkunnista, jotka ottavat jonkin työn urakalle jakaakseen sitten yhteisesti saadun voiton tai palkan. Voitaisiin mainita myös paimentolaisheimojen yhteiset metsästysretket ja tavaton joukko mainiosti menestyneitä kollektiivisia yrityksiä. Ja kaikkialla voidaan todeta yhteistyön kiistämätön etevämmyys palkkatyön tai yksityisomistajan työn rinnalla.
Hyvinvointi, s. o. ruumiillisten, henkisten ja siveellisten tarpeiden tyydyttäminen, on aina ollut voimakkaimpana työhön kannustajana. Ja kun päiväpalkkalainen tuskin voi valmistaa ihan välttämättömintä, näkee vapaa työläinen hyvinvoinnin ja ylellisyyden versoavan suhteellisesti ponnistustensa mukaan ja käyttää verrattomasti enemmän tarmoa ja älyä, saaden myös ensiluokkaisia tuotteita ja näitä paljoa runsaammin. Edellinen tuntee olevansa tuomittu kurjuuteen, jälkimäisellä on tulevaisuuden toivo.
Koko salaisuus onkin siinä. Hyvinvointia ja kaikille elämän moninaista nautinnon mahdollisuutta tähtäävän yhteiskunnan on saatava aikaan vapaaehtoinen työ, joka on paljon etevämpi ja tuottavampi kuin orjuuden, maaorjuuden ja palkkatyön pampun alainen tuotanto.
Mutta toimeentuloa varten välttämätön työ on etupäässä ruumiillista. Taiteilijana tai tieteilijänä oleminen ei auta sinänsä, eikä ainoakaan meistä tule toimeen ilman ruumiillisella työllä saatuja valmisteita: leipää, vaatteita, teitä, laivoja, valaistusta, lämpöä j. n. e. Ja edelleen: niin taiteellisia tai hienon metafyysillisiä kuin nautintomme lienevätkin, perustuu kuitenkin joka ainoa niistä ruumiilliseen työhön. Ja juuri tästä työstä — elämän perustasta — kaikki koettavat vapautua.
Käsitämme sen täydellisesti. Niin täytyykin olla asian laita nykyään.
Ruumiillisen työn tekeminen on näet nykyään samaa kuin sulkeutua päivittäin kymmeneksi tai kahdeksitoista tunniksi epäterveelliseen työpajan ja kahliutua pariksi, kolmeksi kymmeneksi vuodeksi, ehkä koko eliniäksi samaan työhön.
Se on samaa kuin tuomita itsensä kurjaan palkkaan, epätietoisuuteen huomispäivästä, työnpuutteeseen, hyvin usein kurjuuteenkin ja sitten kuolemaan raadettuaan neljäkymmentä vuotta kaikkien muiden, vaan ei oman itsensä ja lastensa ruokkimiseksi, vaatettamiseksi, hauskuttamiseksi ja opettamiseksi.
Se on samaa kuin kantaa toisten silmissä koko elinikänsä alemmuuden leimaa ja olla itse tietoinen tästä alemmuudestaan, sillä — mitä kelpo herrat haastanevatkin — ruumiillisen työn tekijää pidetään arvoltaan ajatustyöläistä alempana, ja kymmenen tuntia työpajassa raatavalla on tuskin aikaa ja vielä vähemmän varoja hankkia itselleen tieteen ja taiteen yleviä nautinnoita tai valmistua niitä tajuamaan; hän saa tyytyä niihin muruihin, jotka parempiosaisten pöydältä putoavat.
Käsitämme siis, että ruumiillista työtä pidetään näillä perusteilla kohtalon kirouksena.
Ymmärrämme, että jokaisella on vain yksi unelma: päästä itse tai päästää lapsensa näistä nurjista elämänehdoista ja luoda itselleen »riippumaton» asema. Ja mitä se merkitsee? Toisten työllä elämistä.
Näin tulee olemaan laita niin kauan kuin on olemassa käsin raatava luokka ja toinen »ajatuksilla askarteleva» — mustat kädet ja valkeat.
Mitä mielenkiintoa moinen tylsyttävä työ voisikaan tarjota työläiselle, joka tietää edeltä käsin kohtalonsa, että hänen on elettävä kehdosta hautaan osattomissa oloissa, köyhyydessä ja huomispäivästä huolehtien? Nähdessämme valtavan, joka aamu uudelleen ikävät askareensa aloittavan ihmisenemmistön, ihmettelemme tuon lauman sitkeyttä, uupumattomuutta, tottumusta, joka panee heidät käskyä sokeasti seuraavan koneen tavoin viettämään viheliäistä elämäänsä, toivomatta huomiselta mitään, näkemättä heikointakaan sarastusta siitä, että itse tai ainakin lapset voisivat joskus olla osana siinä ihmiskunnassa, joka on vihdoinkin rikastuva vapaan luonnon kaikista aarteista, kaikista tiedon, tieteellisen ja taiteellisen luomistyön nautinnoista, jotka nykyisin ovat vain joidenkin harvojen etuoikeutena.
Juuri tätä ajatus- ja ruumiillisen työn välistä eroa poistaaksemme me tahdomme lopettaa yhteiskunnallisella vallankumouksella palkkatyöhönkin. Silloin ei työtä enää pidetä kohtalon kirouksena; se muuttuu siksi, mitä sen pitäisikin olla: ihmisen kaikkien kykyjen vapaata harjoittamista.
Muuten olisi jo aika lähemmin tarkastella tuota tarua, jonka mukaan palkkatyön pampun alaisena saadaan parempaa työtä.
Silloin riittää pistäytyä jossakin — ei sinne ja tänne poikkeuksina sirotelluissa mallitehtaissa ja -verstaissa — vaan tavallisissa tehtaissa tajutakseen nykyiselle teollisuudelle ominaista ihmisvoiman tavatonta tuhlausta. Jokaista, enemmän tai vähemmän järkiperäisesti järjestettyä tehdasta kohti on satakunta, ehkäpä enemmänkin sellaisia, jotka tuhlaavat ihmistyötä, kallista voimaa, ilman muuta varsinaista syytä kuin mahdollisesti hankkiakseen työnantajalle päivittäin muutamia satoja markkoja enemmän.
Siellä näette 20–25 -vuotiaiden nuorukaisten istuvan päiväkaudet penkillä painunein rinnoin, kuumeisesti liikutellen päitään ja vartaloitaan ja solmien kiireisesti kuin silmänkääntäjä mitättömiä pitsikangaspuista jäljelle jääneitä pumpulilangan pätkiä. Millaisia perillisiä nuo vapisevat ja verettömät olennot jättävätkään isänmaalleen! Mutta »he vievät niin vähän tilaa tehtaassa ja tuottavat minulle kukin viisikymmentä penniä päivässä», selittänee työnantaja.
Eräässä Lontoon suurimpia tehtaita näimme tyttöjä, jotka olivat tulleet kaljupäiksi seitsemäntoistavuotiaina, kun olivat päälaellaan kantaneet tulitikuilla lastattuja tarjottimia salista toiseen, vaikka kaikkein yksinkertaisin kone olisi voinut siirtää tikut eri pöydillä. Mutta »se maksaa niin vähän, naisillahan ei ole mitään erikoisalaa! Miksi hankkisimme koneen? Kun nuo neitoset eivät enää voi jatkaa työtään, on heidän paikkansa helposti täytetty, onhan kaduilla naisia kylliksi!»
Jonkun upean talon portailla voitte jäätävän kylmänä yönä tavata paljasjalkaisen lapsen nukkumassa, sanomalehtiä sylissä. Lasten työ tulee niin halvaksi, että pientä poikaa sopii käyttää myymään illalla markan arvosta lehtiä, ja siitä hän itse saa kymmenen tai viidentoista pennin ansion. Voitte myös nähdä kookkaan, voimakkaan miehen harhailevan täysin toimetonna: hän joutunut työnsulun vuoksi useaksi kuukaudeksi työttömäksi, ja sillä välin hänen tyttärensä nääntyy tehtaassa kankaiden kiilloittamisen kuumissa höyryissä ja hänen poikansa täyttelee käsin kiiltomusterasioita tai odottelee tuntimäärin jossakin kadunkulmassa, että ohikulkija antaisi hänelle muutaman pennin ansiota jollakin tilapäisellä tehtävällä.
Näin on laita kaikkialla, San Franciskosta Moskovaan, Neapelista Tukholmaan saakka. Ihmistarmon tuhlaus on teollisuutemme vallitsevin ja huomattavin piirre — kaupasta puhumattakaan, jossa tuhlaus on vielä huimaavaampi.
Mikä surullinen iva onkaan siinä, että palkkajärjestelmän avulla tapahtuvaa työvoimien tuhlausta käsittelevä tiede on nimeltä kansantalous!
Mutta sekään ei vielä riitä. Jos keskustelette hyvin järjestetyn tehtaan johtajan kansa, selittää hän teille lapsekkaasti, että nykyään on vaikea saada taitavaa, tukevaa, tarmokasta ja työhön innostunutta työmiestä. — »Jos joka maanantaina työhön pyrkivien parin-, kolmenkymmenen joukossa olisi yksikin sellainen, saisi hän olla varma työhön pääsemisestään, vaikka silloin muuten vähentäisimme työvoimaa», sanoo johtaja. »Sellaisen miehen tuntee ensi katsannolla ja hänet otetaan aina työhön, vaikka meidän olisi erotettava seuraavana aamuna joku toinen vanhempi, mutta vähemmän tarmokas työläinen.» Ja hän, erotettu, ja ne, jotka huomenna erotetaan, lisäävät pääoman valtavaa varaväkeä, työttömiä, joita ei kutsuta muuten kuin kiireisimpänä aikana tai lakkolaisten masentamiseksi kangaspuiden ja höyläpenkin ääreen. Parhaimmista tehtaista ulos potkittu, keskinkertainen työläinen liittyy myös pelottavaan vanhojen tai ala-arvoisten työläisten laumaan, joka kiertelee lakkaamatta toisluokkaisissa tehtaissa — niissä, jotka voivat nipin napin peittää menonsa ja pysyvät pystyssä ostajiaan ja varsinkin kaukaisten maiden kauppatuttavia petkuttavilla kujeilla ja keinotteluilla.
Ja jos keskustelette työläisen itsensä kanssa, niin saatte tietää työpaikoissa olevan sääntönä, ettei työläinen tee koskaan kaikkea, mitä ennättäisi. Onneton se työläinen, joka ei noudata englantilaisessa tehtaassa tätä työhön päästessään tovereiltaan saamaansa neuvoa!
Työläiset tietävät näet, että jos he myöntyisivät jalomielisyyden puuskassa joitakin kiireellisiä tilauksia jouduttaakseen, niin tämä jännitetty aherrus tulisi vastedes olemaan palkan arvioimisen mittapuuna. Siksipä yhdeksässä tehtaassa kymmenestä työläiset pitävät parempana olla tekemättä kaikkea sitä, mitä voisivat. Erinäisillä teollisuusaloilla rajoitetaan taas tuotantoa korkeiden hintojen säilyttämiseksi, ja väliin otetaan yhteiseksi tunnussanaksi: »Huonosta palkasta huonoa työtä!»
Palkkatyö on orjan työtä; hän ei voi, hän ei saa tehdä voitavaansa. Ja nyt on jo aika lopettaa se taru, että muka palkka on paras yllyke tuottavaan työhön. Jos teollisuus tuottaakin meidän aikoinamme sata kertaa enemmän kuin esi-isiemme eläessä, johtuu se fyysillisten ja kemiallisten tieteitten viime vuosisadan lopulla virinneestä nopeasta kehityksestä, mutta ei kapitalistisesta palkkatyöjärjestelmästä, vaan siitä huolimattakin.
Asiaa vakavasti harkinneet eivät suinkaan epää kommunismin etuja — sillä ehdolla, että se on täysin vapaa s. o. anarkistinen. He myöntävät, että rahalla maksettu työ, vaikkapa maksu naamioitaisiin »työlippujen» muotoon valtion johtamissa työläisjärjestöissä, säilyttäisi palkkatyön ja sen epäkohtien tuntomerkit. He käsittävät, että koko järjestelmä pian kärsisi siitä, vieläpä vaikka yhteiskunta ottaisi tuotantovälineet haltuunsa. Ja he tunnustavat, että perustuen kaikinpuoliselle, kaikkien lasten osaksi tulevalle kasvatukselle, valistuneiden yhteiskuntien uuraille tottumuksille, vapaalle työnlaadun vaalille ja vaihtelulle sekä toisten yhdenarvoisten kaikkien hyvinvoinniksi tekemän työn viehätykselle kommunistisessa yhteiskunnassa ei olisi puutetta ihmisistä, jotka pian kaksin- ja kymmenkertaisesti lisäisivät maan hedelmällisyyttä ja antaisivat teollisuudelle uutta virikettä.
Vastustajamme myöntävät tämän, »mutta», huomauttavat he, »vaara vaanii sen laiskottelijavähemmistön taholta, joka ei tahdo, mainioista ja työtä mieluiseksi tekevistä ehdoista huolimatta, työskennellä tai ei työskentele säännöllisesti. Nälän pelko pakottaa nyt vastahakoisimmankin tekemään työtä toisten mukana. Ken ei saavu määräaikana, menettää pian paikkansa. Mutta yksikin »musta» lammas voi pilata koko lauman, ja pari, kolme huolimatonta tai uppiniskaista työläistä voi turmella kaikki muutkin ja aiheuttaa työpaikalla sitä epäjärjestystä ja niskoittelua, joka ehkäisee työnteon, niin että lopuksi täytyisi palata pakkojärjestelmään, joka ajaisi nuo kiusanhenget takaisin riviin. Ja eikö tehdystä työstä maksettava palkka ole ainoa järjestelmä, jossa tuollainen pakko kävisi työläisen itsenäisyyttä loukkaamatta päinsä? Jokainen muu keino edellyttäisi jonkin arvovallan väliintuloa, mikä pian muuttuisi vapaalle ihmiselle vastenmieliseksi.»
Näin luulemme tuon väitteen kaikessa koreudessaan kuuluvan.
Aluksi huomaamme, että se kuuluu niihin väitteisiin, joilla puolustetaan valtiota, rikoslakia, tuomaria ja vanginvartijaa.
»Koska on ihmisiä — pieni vähemmistö jotka eivät alistu yhteiskunnallisiin tapoihin», arvelevat esivallan puolustajat, »täytyy säilyttää valtio, niin kalliiksi kuin se koituukin, virastot, tuomioistuimet ja vankilat, vaikka nuo laitokset itse tulevat kaikenmoisen uuden pahuuden lähteiksi.»
Siksi voimmekin rajoittua vastauksessamme jo moneen kertaan esivallasta yleensä puhuessamme uudistamaamme huomautukseen: »Te turvaudutte mahdollista pahaa karttaaksenne keinoon, joka on itsessään vielä suurempi paha ja tuottaa juuri niitä epäkohtia, joita tahdotte poistaa. älkää näet unohtako, että juuri palkkatyö — mahdottomuus elää muutoin kuin työvoimaansa kaupiten — on luonut nykyisen kapitalistijärjestelmän, jonka puutteita alatte havaita.»
Muuten tämä tapa väitellä on vain nykyisen järjestelmän epäkohtien viisastelevaa puolustelua. Palkkajärjestelmää ei ole perustettu poistamaan kommunismin vikoja; sen, kuten valtion ja omistusoikeudenkin, alkuperä on aivan toisaalla. Se on syntynyt väkipakolla juurrutetusta orjuudesta ja maaorjuudesta, joista se on vain uudenaikainen muunnos. Siksi ei palkkajärjestelmän puolustelulla olekaan suurempaa arvoa kuin niillä väitteillä, joilla koetetaan tukea yksityistä omistusoikeutta ja valtiota.
Sittenkin tahdomme tutkiskella tätä väitettä ja katsoa, onko siinä mitään perää.
Eikö ensinnäkin ole ilmeistä, että jos vapaa työn periaatteelle perustettua yhteiskuntaa uhkaisi vaara laiskottelijain taholta, yhteiskunta voisi puolustautua antautumatta esivaltaiseksi järjestöksi tai palaamatta palkkatyöhön?
Kuvitellaanpa, että ryhmä vapaaehtoisia on yhtynyt toteuttamaan jotakin erityistä hanketta ja että kaikki muut, paitsi yksi, usein työstä poissa oleva, kilpailevat innostuneina yrityksensä menestykseksi. Olisiko ryhmä tuon yhden vuoksi hajoitettava, vai onko valittava sakkoja määräilevä esimies ja laadittava rikoslaki? On selvää, ettei kumpaakaan tapaa käytettäisi, vaan sanottaisiin jonakin päivänä toverille, joka haittaisi hankkeen menestystä: »Kuuleppa, meistä olisi mieluista työskennellä kanssasi, mutta kun niin usein pysyttelet poissa ja hutiloit työssäsi, niin meidän on erottava. Mene ja hanki itsellesi toisia, leväperäisyyteesi mukautuvia tovereita!»
Tämä keino on niin luonnollinen, että sitä jo nyt käytetään kaikkialla, eri teollisuusaloilla, kaikenmoisten sakko-, palkanpidättämis-, silmälläpito- y.m. järjestelmien kilpailijana. Työläinen tulkoon kuinka täsmällisesti tahansa työhön, mutta jos hän tekee työnsä huonosti, häiritsee huolimattomuudellaan tai muilla virheillään tovereitaan, jos hän on riitaisia, tulee siitä loppu: hänen on poistuttava työpaikalta.
Esivallan puoltajat väittävät, että kaikkivaltias työnantaja ja hänen tarkastajansa pitävät tehtaassa yllä työn täsmällisyyttä ja kelvollisuutta. Todellisuudessa on asian laita niin, että vähänkin monimutkaisessa työssä, jossa tuotteet käyvät ennen valmistamistaan monissa käsissä, tehdas itse, sen työläisjoukko, valvoo täysikelpoisuutta. Senpä vuoksi parhaissa englantilaisissa yksityistehtaissa onkin vain vähän kaitsijoita, ainakin paljon vähemmän kuin ranskalaisissa ja myös vähemmän kuin englantilaisissa valtiontehtaissa.
Tässä on samoin laita kuin yhteiskunnassa säilytetään julkista siveellisyyttä ainakin tietyssä määrässä. Väitetään, että tästä hyvästä on kiitettävä santarmeja, tuomareita ja poliisikonstaapeleita, mutta todellisuudessa se pysyy voimassa näistä huolimattakin. »Monta lakia, monta rikosta», sanoo vanha puheenparsi.
Näin ei ole laita ainoastaan teollisuustyöpaikoissa; samoin menetellään kaikkialla joka päivä, ja niin laajassa määrässä, että täytyy olla kirjatoukka, ellei sitä vielä tietäisi.
Kun toisten yhtiöiden kanssa liittoutunut rautatieyhtiö ei täytä sitoumuksiaan, kun sen junat myöhästyvät tai se sallii rahtitavaran turmeltua asemilla, uhkaavat toiset yhtiöt purkaa sitoumuksensa, ja sellainen uhkaus tavallisesti riittääkin.
Yleensä luullaan, ainakin opetetaan valtion hyväksymissä kouluissa, että liikemiehet täyttävät sitoumuksensa pelkästään oikeudenkäynnin pelosta, mutta se ei ole totta. Yhdeksän kertaa kymmenestä käy niin, ettei sitoumuksensa rikkonutta kauppiasta haasteta oikeuteen. Siellä, missä kauppa on hyvin vilkas — kuten Lontoossa — on jo se tosiseikka, että velkoja pakotetaan käräjöimään, omiaan estämään useimmat kauppiaat ryhtymästä mihinkään asioihin sellaisen miehen kanssa, joka on saattanut yhden heistä kääntymään tuomarin puoleen.
Mutta miksi siis sitä, mitä voidaan meidän aikoinamme tehdä tehdastoverien, liikemiesten ja rautatieyhtiöiden kesken, ei saataisi toimeen vapaaehtoiselle työlle perustetussa yhteiskunnassa?
Olettakaamme, että jokin yhdistys tekisi kunkin jäsenensä kanssa seuraavan sopimuksen: »Me sitoudumme turvaamaan teille talojemme, puotiemme, katujemme, kulkuneuvojemme, koulujemme, kokoelmiemme y. m. käyttöoikeuden sillä ehdolla, että te käytätte kahdenkymmenen vanhasta neljänkymmenen viiden tai viiden kymmenen vanhaksi neljä tai viisi tuntia päivässä toimeentulolle tarpeelliseksi tunnustettuun työhön. Valitkaa itse, mihin ryhmään mielitte liittyä, tai muodostakaa uusi ryhmä, edellyttäen, että se valmistaa sitä, mikä on tarpeellista. Ja liittykää käyttämään muu osa päiväänne kenen kanssa haluatte, huveja, taidetta, tiedettä tai muuta mieleistänne harrastamaan!
»Me tahdomme teiltä vuosittain vain tuhat kaksisataa tai tuhat viisisataa työtuntia elintarpeita, vaatteita, asunnoita tuottavassa tai yleisen terveydenhoidon, liikenteen y. m. aloilla toimivassa ryhmässä — taataksemme teille vapaan käyttöoikeuden kaikkeen, mitä nämä ryhmät tuottavat tai ovat tuottaneet. Mutta jos ainoakaan liittomme tuhansista ryhmistä ei tahtoisi ottaa teitä joukkoonsa — olkoonpa syy mikä hyvänsä —, jos olette täysin kyvytön mitään hyödyllistä tekemään tai jos kieltäydytte siihen ryhtymästä, niin eläkää erakon tai raihnaisen tavalla! Me olemme kyllin rikkaita, jotta voimme teille antaa mitä elääksenne tarvitsette, vieläpä iloitsemme siitä, että voimme teitä avustaa. Te olette ihminen ja teillä on siis oikeus elää. Mutta jos mielitte elää erikoisilla ehdoilla ja pysyttelette meistä erillänne, niin on enemmän kuin luultavaa, että joudutte siitä kärsimään jokapäiväisessä seurustelussanne toisen kansalaisten kanssa. Teitä tullaan pitämään porvarillisen yhteiskunnan kummituksena, elleivät toverinne huomaa teitä neroksi ja kiirehdi vapauttamaan teitä kaikista siveellisistä velvollisuuksistanne yhteiskuntaa kohtaan ja itse tee teidän puolestanne elämiseen tarpeellista työtä.
Ja ellei tämä teitä miellytä, niin menkää hakemaan maailmalta toisia olosuhteita! Tai hankkikaa itsellenne henkiheimolaisia ja järjestäkää asianne niiden kanssa toisille periaatteille! Me pidämme omiamme parempina.»
Näin voitaisiin menetellä kommunistisessa yhteiskunnassa, jotta laiskottelijoista päästäisiin eroon, jos heitä ilmaantuisi liian paljon.
Epäilemme kuitenkin suuresti, että sellaista mahdollisuutta tarvitsisi pelätä yksilön täydelliselle vapaudelle perustetussa yhteiskunnassa.
Todellinen laiskottelija on — yksityisomistusoikeuden lahjoittamasta laiskotteluoikeudesta huolimatta — suhteellisen harvinainen, ellei hän ole sairas.
Työläiset sanovat hyvin usein porvareita laiskoiksi. Sellaisia on todella olemassa, mutta hekin vain poikkeuksina. Päinvastoin voidaan olla varmat siitä, että joka teollisuusyrityksessä on hyvin työteliäitäkin porvareita. Tosin porvariluokan suuri enemmistö etuilee erikoisasemallaan ja valitsee helpoimpia töitä, työskentelee edullisemmissa terveydellisissä taloissa ja nauttii parempaa ruokaa, puhtaampaa ilmaa j. n. e., niin että heidän ei tarvitse liiaksi rasittua. Mutta juuri tätä samaa etua vaadimme poikkeuksetta kaikille työtä tekeville.
Sanottakoon sekin, että vaikka rikkaat puuhailevat usein erikoisasemansa nojalla ihan hyödyttömissä hankkeissa, sellaisissakin, jotka ovat ihmiskunnalle haitallisia, niin ministerit, virastojen päälliköt, kauppiaat, tehtaanjohtajat, pankkiirit ja monet muut ahertavat useita tunteja päivässä mielestään enemmän tai vähemmän ikävässä työssä, ja kaikki pitävät vapaahetkiään tuota pakkotyötä parempina. Mutta porvarilliset ovat juuri suuren tarmonsa avulla silloinkin, kun tekevät vahinkoa (joko tietäen tai tietämättään), ja puolustaen erikoisetujaan saaneet nujerretuksi maaomistaja-aatelin ja yhä vieläkin hallitsevat kansan enemmistöä. Jos he olisivat laiskoja, olisivat he jo ammoin lakanneet olemasta, häipyneet samoin kuin ylimystö.
He voisivat hyvin täyttää tehtävänsä yhteiskunnassa, joka pyytäisi heiltä päivittäin vain neljän, viiden tunnin tarpeellista, mieluista ja terveellistä työtä, eivätkä varmaankaan sallisi meidän aikojemme kataloiden työehtojen sellaisinaan toistua. Jos jokin Pasteur viipyisi edes viitisenkään tuntia Pariisin likaviemäreissä, niin saisi olla varma siitä, että hän pian keksisi jonkin keinon tehdäkseen nuo viemärit yhtä terveellisiksi kuin oman bakteriologisen laboratorionsa.
Mitä tulee työläisenemmistön laiskotteluhaluun, on se vain poroporvarillisten kansatalousmiesten ja ihmisystäväin lorua.
Kysäiskää joltakin älykkäältä teollisuudenharjoittajalta, niin luulette, että jos työläisten mieleen juolahtaa olla laiskoina, silloin ei jää muuta neuvoksi kuin sulkea tehtaat, sillä mikään ankaruustoimenpide, mikään urkkijajärjestelmä ei mahtaisi heille niin mitään. Ei tarvitse muuta kuin muistella sitä kauhua, jota englantilaiset teollisuudenharjoittajat v. 1887 tunsivat, kun jotkut agitaattorit alkoivat saarnailla: »Huonosta palkasta huonoa työtä! Raatakaa hiljakseen, älkää rasittako itseänne ja tuhlatkaa niin paljon kuin voitte!» — »Työmiestä turmellaan, teollisuus tahdotaan tappaa!» kiljuivat nekin, jotka olivat ennen pauhanneet työmiehen höllistä siveyskäsitteistä ja hänen tuotteittensa huonoudesta. Mutta jos työläinen, kuten kuvitellaan, olisi laiskuri, jota on alinomaa uhattava häädöllä, niin mitä silloin kannattaa puhua turmelemisesta?
Kun siis puhutaan mahdollisesta joutilaisuushalusta, lienee kai oivallettava sen koskevan vähemmistöä, pienoista vähemmistöä yhteiskunnassa. Ja eikö olisi tärkeää tuntea tuon vähemmistön alkuperäkin, ennen kuin sitä vastaan laaditaan lakeja?
Jokainen harkiten tarkasteleva huomannee, että koulussa laiskaksi leimattu lapsi usein on sellainen, joka tajuaa huonosti, mitä huonosti opetetaankin. Ja aivojen vähäverisyys on usein köyhyyden tai epäterveellisen kasvatuksen seuraus.
Latinaa ja kreikkaa laiskasti lueskeleva poika työskentelisi mainiosti, jos hänelle opetettaisiin luonnontiedettä, ja erittäinkin, jos opetuksen apukeinona olisi ruumiillista työtä. Matematiikassa mahdottomaksi tuomittu tyttö voisi kehkeytyä luokkansa parhaimmaksi siinä aineessa, jos hän sattuisi tapaamaan jonkun, joka selittäisi hänelle aritmetiikan perusteiden epäselviksi jääneet kohdat. Ja tehtaassa hutiloiva mies voi perkailla puutarhaansa aamunkoitosta auringonlaskuun.
Joku on sanonut tomua aineeksi, joka on väärässä paikassa. Samaa määritelmää voidaan sovittaa yhdeksään kymmenesosaa n. s. laiskoista. He ovat luonteeltaan ja taipumuksilleen sopimattomille urille joutuneita. Suurten miesten elämäkertoja lukiessa saa ihmetellä, että heidän joukossaan on ollut »laiskureita» niin paljon. Darwin, Stephenson ja monet muut olivat tätä lajia.
Laiskuri on hyvin usein sellainen ihminen, jota tympäisee valmistaa koko elämänsä kuluessa vain nuppineulan kahdeksattatoista osaa tai kellon sadannetta osaa, vaikka hän tuntee olennossaan tulista tarmoa ja mielisi käyttää sitä muulla tapaa. Hän on usein myös kapinoitsija, joka ei voi sulattaa ajatusta, että hänen täytyy koko elämänsä aika olla yhteen ja samaan höyläpenkkiin naulittuna valmistaakseen työnantajalleen erinäisiä nautinnoita, vaikka tietää työnantajan olevan itseään typerämmän ja tehneensä elämässään vain sen pahanteon, että sattui syntymään hökkelissä eikä herraskartanossa.
Vihdoin on koko lauma »laiskureita», jotka eivät kyllin osaa elantonsa saavuttamiseksi pakosta harjoittamaansa ammattia. Koettaessaan alinomaa luoda jotakin parempaa ja kuitenkin nähdessään kättensä työt vajanaisiksi, ja tietäen, että juurtuneiden huonojen työtottumuksien vuoksi menestys on mahdoton, he alkavat vihata ammattiaan ja — kun eivät osaa toistakaan — samalla kaikkea työtä. Tuhansien epäonnistuneiden työläisten ja taiteilijain kohtalo on ollut juuri tällainen.
Ken sen sijaan on oppinut jo lapsuudestaan soittamaan pianoa hyvin, käyttelemään höylää, talttaa, sivellintä tai viilaa kunnollisesti, hän ei koskaan vieroksu näitä välineitä. Työ on hänestä hauskaa ja väsyttämätöntä, mikäli hän ei rasita itseään ylen määrin.
Yhden ainoan, laiskottelun, nimisiksi on siis kasattu joukko seurauksia eri syistä, joista jokainen voisi koitua jonkin hyvän lähteeksi, kun sitä vastoin nyt niistä aiheutuu yhteiskunnalle pahaa. Tässä, kuten kaikessa, mikä koskee rikollisuutta ja ihmisen kykyjä, on koottu tosiseikkoja, joilla ei ole pienintäkään yhteyttä. Puhutaan laiskuudesta tai rikoksesta yrittämättäkään selvitellä syitä. Molempia riennetään rankaisemaan, ottamatta selvää siitä, eikö tuo rangaistus ehkä sisällä »laiskuuden» tai »rikoksen» palkintoa.[3]
Jos siis vapaassa yhteiskunnassa huomattaisiin laiskurien lauman paisuvan, tutkittaisiin varmaankin heidän laiskuutensa syitä ja koetettaisiin niitä poistaa ennen kuin ruvettaisiin rankaisemaan. Jos on, kuten jo olemme huomauttaneet, puhe pelkästä verenvähyydestä aivoissa, niin tulee, ennen kuin ahdetaan lapsen aivot tietoja täyteen, ravita hänen ruumistaan, jotta valmistuu verta, ja vahvistaa sitä, ja tällöin on ajanhukan välttämiseksi vietävä lapsi maalle tai merenrannikolle! Opettakaa lasta siellä, ei kirjoista, vaan vapaassa luonnossa: mittausoppia toisten seurassa mitaten välimatkaa lähimpiin kallioihin tai puiden korkeutta, — luonnontieteitä kukkasia keräillen ja merellä kalastellen, — fysiikkaa veistäen venhettä, jolla lapsi voi lähteä soutelemaan! Mutta älkää millään ehdolla sulloko lapsen aivoihin kuolleiden kielten lauseparsia! älkää tehkö hänestä laiskuria!
Muutamilla lapsilla ei ole järjestys- ja säntillisyystaipumuksia! Sallikaa lasten teroittaa niitä toisilleen! Myöhemmin tulee ahdasalainen tehtaantyö, verstas tai laboratorio monine työkaluineen, älykkään opettajan johdolla, neuvomaan heille menettelytapoja. älkää itse tehkö heistä leväperäisiä olennoita koulunne avulla, jossa ei ole muuta järjestystä kuin sopusuhtaiset penkkirivit, ja joka opetuksensa kannalta sekasorron perikuvana ei tule herättämään kenessäkään rakkautta sopusointuun, johdonmukaisuuteen ja järjestykseen työnteossa.
Ettekö huomaa, että jonkun ministeristön kahdeksalle miljoonalle erilaisia kykyjä edustavalle koulupojalle muovaileman opetusmenettelyn avulla te vain tyrkytätte sellaista järjestelmää, joka sopii keskinkertaisille, ja jonka on laatinut tavallinen keskinkertainen kyky? Koulu tulee laiskuuden opistoksi, kuten vankila on rikosten yliopisto. Tehkää koulu vapaaksi, poistakaa yliopistolliset arvot, kutsukaa vapaaehtoisia opettajiksenne; aloittakaa sillä, sen sijaan että laaditte laiskuutta vastaan lakeja, joista ei ole muuta etua kuin että ne sitä lisäävät!
Suokaa pienen porauskoneen ääressä menehtyvälle ja lopuksi konetta inhoavalle työläiselle, joka ei tyydy valmistamaan ainaisesti vain yhden esineen yhtä mitätöntä osaa, tilaisuus maan muokkaamiseen, puiden kaadantaan, myrskyisellä merellä purjehtimiseen ja kautta maailman höyryveturilla kiitämiseen. Mutta älkää, pakottamalla hänet hoitelemaan koko elinikänsä pientä ruuvinpäitä ja neulansilmiä kehittelevää konetta, tehkö hänestä laiskuria!
Poistakaa laiskureita luovat syyt, niin saatte uskoa, ettei enää ole melkein ainoatakaan tositeossa työtä, varsinkaan vapaaehtoista työtä vihaava ihmistä ja ettei silloin enää tarvitse laatia heihin sovellutettavia lakikirjoja!
[3] Vrt. kirjaani » Venäjän ja Ranskan vankiloissa».