Julkaistu: 'Великий борец за права и свободу женщины (Памяти Августа Бебеля)', »Наша Заря», no. 7–8, s. 15–24, 1913
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Suuri esitaistelija». Työläisnaisen Osuuskunnan kustamana, Työläisen kirjapaino, Porvoo 1914.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
On hetkiä ja tapauksia, jolloin ihmiskieli tuntuu erittäin köyhältä, voimattomalta ja värittömältä; sydämen valloittaa suuri suru, jota emme pysty käytettävänämme olevilla sananmuodoilla ilmaisemaan. Juuri tällaisen tunteen herätti viesti August Bebelin kuolemasta.
Suru vyörähti voimakkaana aaltona yli työläismaailman herättäen vastakaikua miljoonain sydämmissä. Mutta tämän surun rinnalla kasvoi — kohosi toinenkin tunne — ylpeän ilon tunne siitä, että tämä katkera tapaus on ainoastaan muuttuva uudeksi kehoituksen aiheeksi niiden yhteenliittymiselle, joiden riveistä oli tullut itse Bebel, yhdistäen kaikkien maitten ja kansojen työläisluokan jäseniä entistä lujemmin toisiinsa.
Bebelin kuolema ei ole ainoastaan raskas tappio niille, jotka seisoivat saman lipun alla hänen kanssaan, — hänen kuolemansa on suuri valtiollinen tapahtuma, että yksin porvarismaailmakin piti velvollisuutenaan nostattaa sen johdosta vastakaikua. Tänlaista elävää mielenkiintoa yhteiskunnassa ja laajalti sanomalehdistössä herättää tavallisesti ainoastaan kruunatun henkilön, tunnetun runoilijan tahi ylistetyn taiteilijan kuolema.
Mutta August Bebel ei ollut kuningas, ei runoilija, eikä taiteilija. Hän oli ainoastaan köyhälistömiehen poika, sorvarityöntekijä ja niiden johtaja, joita porvarimaailma oli tottunut vihaten halveksimaan ja halveksien vihaamaan.
Millä on siis selitettävä tämä erikoinen työväen puolueen johtajan osaksi tullut huomio hänen jyrkimpien aatevihollistensa puolelta? Tuskinpa kukaan mahtanee kieltää, että tässä tapauksessa oli suurena tekijänä itse kristallinpuhdas, ylevän jalo Bebelin olento. Mutta olisiko näitä tunteita herättänyt tämän saman Bebelin kuolema, samojen arvokkaitten ihmisominaisuuksien omistajan, jos se olisi sattunut tapahtumaan 50 vuotta sitten?
Kunnioitus, vilpitön tahi teeskennelty, jota osoittavat Bebelin aatteelliset vastustajat paljastaessaan päänsä hänen avoimen hautansa edessä, on porvarimaailman myönnytys ei vaan Bebelin persoonalle, se on ominainen tunnusmerkki osoittamaan, miten mahtavaksi on kasvanut se liike, jota hän niin suurella rakkaudella kasvatti.[1*]
Antaessaan »viimeisen kunnianosoituksen» poismenneelle johtajalle, porvarimaailma ikäänkuin julkisesti tunnustaa, että Bebelin työ ei ole mennyt hukkaan, että järjestyneen työväenliikkeen kanssa »vanha maailma» on pakoitettu tekemään tiliä, niinkuin vakavan valtiovoiman, kanssa, niinkuin vihollisen kanssa, jonka kasvava mahti herättää varovaa kunnioitusta.
Mutta sitä raskaampi on liikkeen osanottajille sen kadottaminen, ken on pannut niin paljon luomiskykyä nostaakseen työväen puolueen voimaa ja merkitystä...
Joskin Bebelin kuolema on korvaamaton tappio koko työväenluokalle, niin on se sitä eniten tämän luokan sorretulle ja osattomalle osalle — naisille, työntekijättärille. Heidän keskuudessaan on kadottamisen kaipaus kaksinkertainen. Naiset, työntekijättäret ovat menettäneet hänessä ei ainoastaan johtajan, ei ainoastaan suuren puhujan, vaan myöskin heidän täydellisen vapautusaatteensa pelkäämättömän esitaistelijan. Bebel on naisten sosialistisen liikkeen todellisia perustajia, sen teoreetikkoja. Hänen kirjansa »Nainen ja Sosialismi»,[1] ollen todellakin »naisten evankeliumi», tuli vankaksi perustaksi sille naisten sosialistisen liikkeen rakennukselle, joka nyt kasvaa, lujenee ja kehittyy.
Selaillessamme nyt tätä 35 vuotta sitten (vuonna 1879) ilmestynyttä kirjaa, tuntuvat meistä siinä olevat ajatukset ja ohjeet olevan yleisesti tunnustettuja, kumoamattomia, tuttuja, niin että me vaivoin kykenemme tekemään itsellemme tiliä tuon kirjan merkityksestä, sen suuresta tehtävästä naiskysymyksen historiassa ja siinä vallankumouksessa, jonka se teki Bebelin aikuisten ihmisten mielissä. Tämän suuren kirjan ansioita voimme punnita ainoastaan vertaamalla, vaikkapa vain lyhyin piirtein nykyistä aikaa siihen, mitä oli kirjan alkuaikoina.
Nyt on edessämme kehittynyt, luja, nopeasti lisääntyvä naissosialistein järjestö, joka käsittää, ei kymmeniä, vaan satoja tuhansia työntekijättäriä. Sosialistinen naisliike — se on vain välttämätön yhteisen »punaisen armeijan» lisäkantaväki. Ja tuskinpa nyt löytynee ainoatakaan sosialistia, joka uskaltaisi julkisesti lausua epäilyksensä tämän kantaväen hyödystä ja välttämättömyydestä.
Työntekijättärien pyrkimys voittaa yhteisessä taistelussa oman luokkansa vapautus ja naiselle hänen ihmisoikeutensa, kuuluvat yhteisen liikkeen tehtäviin. Asiain näin ollen muodostuu yhä selvemmin kaksi jyrkästi toisistaan eroavaa uomaa, joita naisliike virtaa: porvarillisfeministinen ja köyhälistösosialistinen. Nykyaikana ei ole, eikä voi ollakaan minkäänlaista vaaraa, että nämä kaksi virtaa yhtyisivät, että raatajanaisliike liukenisi feminismin (porv. naisliikkeen) laineisiin, aikaansaaden sekä siveellistä että joukkotappiota työväenliikkeelle, saaden siinä »sukupuolisen» lohkeilemisen. Sitä mukaa kuin naiset yhä suuremmissa ja suuremmissa määrissä tempautuvat yleisen taloudellisen elämän pyörteeseen, sitä mukaa kuin vastakkaisten yhteiskuntapiirien edustajat sattuvat yhteen keskinäisten etujen taistelualalla — naisten yhteisasiain, »sisarellisten tunteitten» haaveet häipyvät kuin höyry... Luokkaeroitus esiintyy yhä räikeämmin ja selvemmin myöskin naisten taistelualalla heidän oikeuksiensa sekä etujensa asiassa.
Ei ollut näin silloin, 70-vuosiluvulla, jolloin Bebel kirjoitti kirjansa, sen ollessa vielä kooltaan vaatimattomana vihkosena, josta sittemmin oli kasvava suuri teos, ilmestyvä 51 painosta, ja joka oli tuleva käännetyksi kaikille sivistyskielille. Niinpä verrattain hiljakkoin olleina aikoina ei naisten sosialistista liikettä yleensä vielä ollut olemassa. Naiset yhtyivät työväenjärjestöihin yksilöinä, pieninä ryhminä ollen niissä huomaamattomina mukana olijoina. Kuusikymmenluvulla työntekijätär Paterson tekee yrityksen vetää yhteen, keskityttää heikkoja, hajanaisia naisten ammattiliittoja Englannissa. Saksassa sosialistinaiset 60-luvun loppupuolella ja 70 alkupuolella yrittävät kutsua elämään ensimäisiä raatajanaisjärjestöjä.
Mutta nuo yritykset raukeavat joko poliisitoimenpiteitten iskuista tahi jähmettyvät ne välinpitämättömyyden ja kylmyyden vaikutuksesta miestoverien puolelta, jotka eivät niinä aikoina osanneet laskea raatajanaisten keskuudesta heräävän kumouksellisen voiman suuruutta.
Eikä asia ollut paljoakaan paremmalla kannalla porvarimaailman naisten leirissä. Feministiliike ei siihen aikaan vielä omistanut määrätyn yhteiskuntajärjestön luonetta. Ei löytynyt naisten kansainvälisiä neuvostoja, ei kansallisia äänioikeusliittoja, ei naisten kokouksia, eikä äänekkäitä mielenosotuksia. Itse naisemansipatsionin aate ilmeni haaveellisen periaatteen muodossa, jonka toteutumiseen uskoivat vain yksityiset ihmiset, kuoloa tekevän vapaamielisyyden »suurten traditsionien» (perinnäistapojen) kantajat.
Näemme sitten puhtaasti taloudellisella alalla, ruumiillisen sekä henkisen työn markkinoilla naisten käytännössä, omin käsin raivaavan itselleen tien houkutelevan ansiotyön luokse, jonka naiselta sulkevat levein hartein hänen mieskilpailijainsa. Taistelu oli hajanainen, individualistinen; jokainen nainen taisteli omasta puolestaan, valloittaakseen kohtalolta oman uuden tulevaisuusarpansa; ja koska joka askeleella naiset kohdasivat mieskilpailijainsa vastustusta, niin juuri heissä, toisen sukupuolen edustajissa, naiset näkivät koko »pahuuden juuren». Tästä johtui tuo lapsekas feministien »miesviha», joka nyt on jo haihtumassa porvarillisestakin naisliikkeestä.
Vaikkakin feminismi 70-luvulla oli jo ehtinyt tunnettuna ajatuskantana laskea vahvoja juuria Englannissa ja Amerikassa; joskin Naitingelin, Josefiina Böttlerin ja mistress Freinin nimet kuvasivat kokonaisia naisten yhteiskunnallisen toiminnan uusia piirejä, ja J. St. Milliä kannattava pieni ryhmä rohkeni kohottaa naisten valtiollisen yhdenvertaisuuden lippua, niin Saksassa, jossa Bebel silloin eli ja toimi, oli porvarillinen naisliike tuskin vielä alulla.
Mutta mitä hajanaisempia ja epämääräisempiä sen rajat olivat, sitä helpompi oli Louice Otto-Petersin ja Augusta Smithin julistaa yhteisen naisasian yksiyttä ja kutsua kaikki naiset liittymään yhteen yhteiskuntakerroksistaan ja luokistaan huolimatta.
Pahanilkisesti sihisevien vanhoillisen ajatuskannan edustajien ympäröivinä, parjausten, pilkan ja loukkauksien ahdistamina, nämä ensimmäiset naiset — »naisasian», »naisten yhteisten etujen» esitaistelijat näkivät edessään ainoan keinon — liittyä yhteen, järjestää rivejään, nousta niinkuin sorrettu, kokonainen »naiskansa» ... Ja heräävät, kaikkien yhteiskuntakerroksien naiset luonnollisesti kurottautuivat sen lipun luo, jossa seisoi heille eniten läheisiä ja rakkaita tunnussanoja. Näin muodostui vaikea ja sotkuinen asema. Toiselta puolen oli välttämätöntä kansanvaltaisuuden edustajille ottaa suojeluksensa alle naisten vapautuspyrkimyksiä, toiselta näytti taas siltä, kuin työväen luokka kannattaessaan sille vieraitten yhteiskuntakerroksien naisten etuja, poikkeaisi omasta jo ilmankin vielä horjuvasta luokka-asemastaan. Bebelin kirja johti sosialidemokratian ulos tästä yhteiskunnallisten keskinäisten suhteitten labyrintistä, näytti sen tien, jota pitkin työväenluokka luottamuksella saattoi kulkea tuottamatta vahinkoa luokka-asialle ja kuitenkin palvellen naisvapautuksen aatetta.
Ennen kun käy muistuttamaan Bebelin kirjan peruskäsityksiä, on hyödyllistä johtaa muistiin, millainen oli siihen aikaan työväen järjestyneen osan suhde naisen yhdenvertaisuuden ja vapautuksen kysymykseen.
Tunnustaen teoriassa naisen yhdenvertaisuuden periaatteen yhteisdemokraattisen aatteen erottamattomana osana, suurin osa sosialisteja siirsi tämän periaatteen toteuttamisen määräämättömään tulevaisuuden kaukaisuuteen. Valtiollisesta yhdenvertaisuudesta ei ollut puhettakaan, mutta kaikkein tärkeimmästäkin naistyön kysymyksestä — naisen osallisuudesta teollisuudessa, oli sosialisteilla vielä 60 ja 70 luvuilla olemassa sangen sotkuinen käsitys.
Kokonaisessa sarjassa työväen järjestöjen kokouksia siihen aikaan, — Internationaalen kokouksissa, yleisen saksalaisen työväenyhdistysten liiton kokouksessa, Itsesivistämisen yhdistysten kokouksessa j. n. e. — työväki hyväksyi päätöksiä, joissa esitettiin vaatimus naisten täydellisestä poistamisesta teollisuuden alalta, sekä haluttiin kiellettäväksi heidän ammattityönsä harjoittaminen.
Turhaan Marx väitellessään Kulleryn kanssa ensimmäisessä Internationaalen kokouksessa todisteli tänlaisen menettelyn koko taantumuksellisuutta, tämä näkökanta ei tahtonut helposti kadota laveista ihmispiireistä. Jopa naistyön suojelusta lain kautta pitivät sosialistit siihen aikaan väliasteena teollisuustyön täydelliseen kieltämiseen naisilta. Selittäessään valtiopäivillä naistyötä koskevaa lakiehdotusta, puhui Motteler vielä vuonna 1878: »Me olemme naisen ammattityön, joka on ulkopuolella itse luonnon naiselle määräämän toiminta-alan rajoja, periaatteelliset vastustajat. Me tahdomme, että nainen olisi palautettu oman todellisen tehtävänsä luo ja sentähden vaadimme hänen vapautusta ruumiillisesta ja siveellisestä kapitalistisen riiston sorrosta».
Tällainen näkökanta sosialidemokraattisten edustajien taholta olisi nykyään mahdoton. Vaan siihen aikaan johtui se välittömästi niistä raskaista, sortavista elämänehdoista, jotka syntyivät naisten tehdastyön kasvamisesta. Tämä työ riisti työmieheltä viimeisen turvansa, otti häneltä viimeisen lohdutuksensa — perheilon. Naisen työ kodin ulkopuolella sammutti hänen kotilietensä, poisti sen kodikkuuden ja himmensi levähdyksen viimeisiä säkeniä, silpoi lapsia, murhasi pienokaisen äitinsä kohdussa, vanhensi ja rasitti naista... Tämä uusi ilmiö raskaana taakkana, viimeisenä, ylivoimaisena onnettomuutena lankesi työn raatajiin pakoittaen heitä epätoivossa tarttumaan kiinni entisiin, totuttujen perhemuotojen jäännöksiin. Piti kestettämän loppuun entisen perheaatteen hajoamisen koko katkeruus voidakseen hyväksyä naisen lähteminen kodin ulkopuolelle työhön sekä pitää tätä tosiasiaa raskaana, kirottuna, mutta välttämättömänä asteena parempaan tulevaisuuteen...
Yhtä suuri epäselvyys esiintyi sosialisteissa myöskin kysymyksessä naisen yhdenvertaisuudesta kansalaisena. Vielä Gothan yhdistävässä kokouksessa vuonna 1875 valmistettaessa puolueen valtiollisia vaatimuksia määräävää ohjelmakohtaa, herätti kysymys naisenkin kuulumisesta siihen, kiivaita väittelyjä. Hasselman yritti todistamaan, että naisen yhdenvertaisuuskysymyksessä täytyy erottaa kahta lajia vaatimuksia: sen, mikä kelpaa tulevaisuutta varten ja sen, mikä soveltuu nykyisyyteen. »Mitä tulee naisen äänioikeuteen, niin täytyy ennen kaikkea osata erottaa, mikä vastaa nykyisiä ehtoja ja mikä kelpaa tulevaisuutta varten. Tietysti yhteiskuntaoikeuksien riistäminen ihmissuvun toiselta puolelta — on suuri vääryys, jonka sosialistisen maailman täytyy poistaa. Mutta tänään on nainen yleensä vielä kovin takapajulla miehestä, mikä on selitettävä osaksi myöskin huonomman kasvatuksen ansioksi, jonka hän saa;» siis, Hasselmanin mielestä on vielä ennenaikaista vaatia hänelle valtiollista yhdenvertaisuutta.
Silloin Bebel jo nousi tätä virheellistä näkökantaa vastaan ja esitti kokoukselle ehdotuksen, että asetetaan ohjelmaan vaatimus äänioikeuden ulottamisesta molempiin sukupuoliin. Bebelin ehdotus ei sellaisenaan mennyt läpi, mutta sentään tehtiin hänelle myönnytys ja entisen, ainoastaan miespuolisia henkilöitä mainitsevan sananmuodon sijaan asetti Gothan ohjelma sanat »jokainen kansalainen», joka antaa mahdollisuuden ajatella, että tällä tarkoitettiin naistakin.
Tällaisessa, vielä hämärässä aateilmakehässä syntyi Bebelin kirjakin.
Kysymyksen teoreettikolla, sosialistilla oli edessään vaikea tehtävä: toiselta puolen piti työväen demokratian suojeluksen alle ottaa periaate naisen vapauttamisesta kaikkinaisista häntä orjuuttavista ikeistä, näyttää hänen oikeutensa, hänen yhdenvertaisuutensa uusissa kehityksen luomissa yhteiskuntataloudellisissa suhteissa. Toiselta puolen piti tuoda selvyyttä itse naisliikkeeseen sekä kumota työväen luokalle vahingollinen kuvittelu siitä, kuinka muka oli olemassa yhteinen naisasia, joka seisoi luokkaharrastuksien yläpuolella. Bebel kirjassaan onnistui suorittamaan tämän kaksinkertaisen tehtävän.
Hänen ensimmäisenä huolenaan oli saada selväksi ja määrätyksi se katkeamaton yhdysside, joka on olemassa naisliikkeen ja yleisyhteiskunnallisen liikkeen välillä meidän päivinämme. Käyttäen hyväkseen Engelsin ja Marxin ohjesääntöjä, hän näytti toteen likeisen riippuvaisuuden talouden eri asteiden tuotantosuhteiden ja naisen yhteiskunnallisen aseman välillä. Muttei Bebel pysähtänyt vain menneisyyteen, hän osasi yhdistää siihen tulevaisuuden. Eloisissa väreissä, johtaen menneisyydestä, piirsi hän naiskysymyksen tulevan kehityksen sekä naisliikkeen eri vaiheiden tarkoitusperällisyyden.
Kun porvarillinen yhteiskunta kiukkua täynnä rajusti kiljui naisille, näiden yrittäessä heittää niskoiltaan heidän päälleen lastattua sorron taakkaa, niin Bebel ollen Bachofenin äidin oikeuden teorian puoltaja, osoitti, ettei tämä oikeudettomuus ole ollenkaan kerta kaikkiaan Jumalan säätämä asiaintila; että tuhatvuosia sitten vallitsivat toisellaiset olosuhteet, jolloin silloisessa kollektivistisessa yhteiskunnassa — sukukunnassa, päävalta kuului naiselle — äidille; että naisen oikeudettomuus on vain ohimenevä historiallinen tila.[2*] Nämä olivat tärkeitä opinkäsityksiä, jotka horjuttivat nykyaikaisen naisen orjuuttamisen kannattimia.
Nojautuen materialistiseen historiankäsitykseen, koetti Bebel todistaa omalla kirjallaan, että naisen tila muuttuu riippuen siitä tehtävästä, joka hänen osalleen lankee yhteiskunnassa. Siellä, missä nainen ottaa osaa varsinaiseen tuotantoon ja vaihtoon eikä ainoastaan tuotteiden käytäntöön sovelluttamiseen, saa hänen työnsä suuremman tunnustuksen kuin siellä, missä hän tekee työtä valmistaakseen ainoastaan välittömän käytännön esineitä, missä hänen toimensa on rajoitettu kotitalouteen. Nyt naistyöllä alkaa olla todellinen ja suuriarvoinen tehtävä kansan taloudessa — tästä johtuukin naisten oikeus vaatia oman kadotetun vapautensa palauttamista. Mutta todistaessaan naisten oikeutta nousuun ja sotaan oman vapautumisen puolesta, alleviivaa Bebel koko kirjallaan, että tämä vapautuminen ei voi tapahtua nykyisen yhteiskuntatoiminnallisen järjestön kehyksissä. Naisen vapautus on mahdollinen yksin sosialismissa ja yksin sosialismin kautta.
Koska naisen sortaminen on syntynyt yhdessä yksilöomaisuuden vakaannuttamisen kera, sitä palvelevan vaihtotalouden ja sellaisen tuotantojärjestelmän kanssa, joka on perustettu vieraan työn tulosten omistamiseen — niin voi se myöskin hävitä ainoastaan näitten kolmen perusilmiön poistamisen jälkeen. Ei mikään ulkonainen, virallinen naisen tekeminen yhdenarvoiseksi miehen kanssa oikeudellisessa suhteessa, ei valtiollisen elämän eikä ammattityön alalla voi pelastaa naista yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta orjuudesta, jos vanha maailma jää omalle paikalleen. Tästä johtuu nais- ja työväenliikkeen lopputarkoituksen yhtäläisyys, milloin edellinen todellakin tahtoo seurata naisen kaikinpuolisen vapautumisen tarkoitusta.
»Naisliike», sanoo Bebel, »on ainoastaan osa meidän aikuisesta yleisyhteiskunnallisesta liikkeestä; naiskysymyksen ratkaisu on mahdollinen ainoastaan koko yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisun yhteydessä.» Tämä on yksi niistä perusohjeista, jotka määräsivät sosialidemokratian suhteen siihen sotaan, mitä naiset kävivät oman riippumattomuutensa puolesta. Tällä säännöllään Bebel särki feministein haaveilut, kun nämä arvelivat voittavansa miesten kanssa vhdenarvoisia oikeuksia ja etuja ilman, että nykyisen luokkayhteiskunnan perusteet rikotaan.
Mutta tämän yleisen säännön rinnalla Bebel esitti toisenkin tärkeän näkökohdan. Bebel oli ensimmäinen, joka toi esiin yhteiskunnan kaksinaisen siveysopin. Hän oli ensimmäinen, joka paljasti naisen oikeudettomuuden ja orjuutuksen kaksiosaisen luonteen. »Naissukupuoli yleensä» (sanoo Bebel teoksensa »Nainen» eräällä sivulla) »kärsii kahdenlaisessa suhteessa — ensiksi se kärsii yhteiskunnallisesti ollen riippuvainen miesmaailmasta — tämä tulee muodollisen asetusten yhdenvertaiseksi tekemisen kautta tosin lievenemään vaan ei poistumaan — toiseksi taloudellisesta riippuvaisuudesta, jossa naiset yleensä ja erittäin köyhälistön nainen on köyhälistön miesmaailman vertainen.
Tämä riippuvaisuuden ja sorron kaksinaisluonne, jossa nainen, erittäin köyhälistön nainen on, vaatii myös esiin lisätehtävän köyhälistön naisliikkeen:
1) Naisen vapauttaminen määrätyn luokan jäsenenä yhdessä luokkansa miestoverien kera kapitalistisesta riistosta ja oikeudettomuudesta.
2) Naisten vapauttamisen sukupuoliolentona siitä yhteiskunnallisesta orjuutuksesta, jossa hän tässä suhteen on.
Tämä kaksoistehtävä muodostaa sosialistisen naisliikkeen varsinaisen sisällön ja tekee mahdolliseksi soveltaa naisvapautuksen tehtävän sosialistisen puolueen ohjelmaan, ilman että luokkataistelukanta tästä tulee kärsimään.
Koko Bebelin teoksen sisältö varoittaa köyhälistönaista yhtymästä porvarilliseen naisliikkeeseen, tehden selväksi sekä historiallisilla että elämästä otetuilla esimerkeillä, että todellinen ydin naisen oikeudettomuuteen ja orjuutukseen on ensi kädessä taloudellisissa syissä, tuotantosuhteissa. Mutta samaan aikaan huomautti hän miestovereille, että naisten yhteiskunnallinen asema myös heidän oman luokkansa rajoissa oli vielä huonompi kuin miesten.
»Niin paljon kuin työmiehen ja työläisnaisen asemassa onkin yhtäläisyyttä, naisen kohtalo on mieheen verraten tämä: hän on ensimäinen ihmisolento, joka joutui orjuuteen», sanoo Bebel. »Nainen tuli orjaksi ennenkuin orjuutta vielä esiintyi».
Tästä on seurauksena sosialistisen naisliikkeen erikoistehtävä sekä ne tarpeet, joita se esittää työväen luokan miesten sydämille elähdyttäen siten puoluetta taistelemaan myös naisen oikeuksien saavuttamiseksi.
Bebelin kirjalla on ollut suurenmoinen, nykyään vielä arvaamaton merkitys puolueen periaatteitten lujittamiseksi naiskysymyksen suhteen.
Mutta myös erikoiskysymyksissä on Bebelin teos aikaansaanut suurta käsitteitten selventämistä, erittäinkin sukupuolisiveellisyyden vapauttamisessa porvarillisista katsantokannoista. Eikö se ollut Bebel, joka ensiksi liehutti lippua, mihin olivat kirjoitettuna sanat: nainen on myös sukupuoliolentona vapautettava? »Ei ole mitään ihmisyyden vapautusta ilman sukupuolien riippumattomuutta ja yhdenvertaisuutta.» Koko nykyisen maailman tekohurskaan teeskentelyn ja valheellisuuden paljastaa Bebel kirjallaan. Hän näyttää, että porvarillinen avioliitto ja prostitutsiooni ovat vain saman mitalin kaksi puolta, ja hänen kirjansa naislihan kaupan kysymykselle omistetut lehdet tulevat vielä kauvan olemaan lähteenä, joka paljastaa meidän aikakautemme kaksinaisuutta ja tekopyhyyttä. Osottaen, mikä on nykyajan avioliitto, perustettu etupäässä aineellisen hyödyn tarkoitukseen eli »järkeen», Bebel pelotta ilmoitti olevansa »kaksinaisen siveellisyyden» kukistamisen ja vapaan, sydämen ääneen perustetun liiton puoltaja. Ken, ellei Bebel, heitti meidän yhteiskuntamme ulkokullatulle hyveelle voimakkaan, rohkean vakuutuksen: »Sukupuolivietin tyydyttäminen on samanlainen yksilön toiminta kuin jokaisen muunkin ihmisen elimistön luonnollisen vaatimuksen tyydyttäminen». »Jollei tämä vain tuottaisi vahinkoa itselleen ja toiselle, muissa tapauksissa sukupuoli- ja sydän-elämä ei koske ketään.»
Ken, ellei Bebel, rohkeni puolustaa naisen oikeutta hänen sukupuolivaatimuksiensa tyydyttämiseen; ken, ellei hän, on osottanut miten hirveän luonnoton nykyajan asiaintila on, kun sadat tuhannet terveet, vahvat tytöt, jotka eivät ole mahdollisuudessa menemään avioliittoon, säilyttävät sentään neitseellisen viattomuutensa, saaden lopulta hysterian ja joutuen hulluinhuoneeseen. Tahi joutuvat »kiusauksen» valtaan ja silloin armotta tulevat sysätyiksi yhteiskunnasta hyljättyjen joukkoon?.. Ken, ellei Bebel, oli merkinnyt pääpiirteissä uuden, työväenluokassa kehittyvän sukupuolisiveellisyyden rajat, siveellisyyden, joka on perustettu eri sukupuolien yhdenvertaisuuteen ja toverisolidarisuuteen? Ken, ellei hän, näyttänyt, että me tajuttomasti jo käytämme tätä uutta siveysopin ohjetta, mutta toistaiseksi sovellutamme sitä ainoastaan »suursieluja» omistaviin miehiin ja naisiin. »Vaan miksikä tämän pitää kuulua ainoastaan suurille sieluille», kysyy Bebel, »miksei saisi sovelluttaa samaa mittaa myöskin 'ei suuriin' sieluihin?» »Miksikä Georges Sandin tahi Göthen rohkeus sydämmen asioissa herättävät meidän ihailuamme, vaan samallaiset 'pikkuihmisen' teot herättävät suuttumusta? Nykyään elämän ehdot eivät tee mahdolliseksi luoda tunteen vapauden mukaista elämää suurelle kansanjoukolle, mutta jos koko yhteiskunnan asettaisi samoihin ehtoihin, joissa nyt ovat 'valitut', eikö tule olemaan aihetta ajatella, että koko yhteiskunta voi käyttää hyväkseen samaa vapautta».
Naisen sukupuolisen vapautuksen kysymykselle omistetut Bebelin kirjan sivut, täynnänsä armotonta purevaa arvostelua nykyajan yhteiskunnassa esiintyvää »kaksinaismoraalia» kohtaan, ovat esityksen voiman ja ajatuksen kauneuden puolesta kaikista värikkäimmät. Yksin näitten rivien takia pitäisi kaikkien, ei vain raatajanaisten, vaan myöskin toisten luokkien ja väestökerroksien naisten pystyttää sydämineensä ikuinen muistopatsas Bebelille...
August Bebel oli naisen puolustaja ei yksin teoriassa; hän johti vakaumuksensa myöskin käytäntöön. Hänestä ensiksi, kuten me olemme jo yllä maininneet, johtui Gothan yhdistävässä kokouksessa ehdotus panna puolueohjelmaan naisen valtiollisen äänioikeuden vaatimus. Bebel oli ensimmäinen, joka kutsui Saksassa kokoon naisten valtiollisen kokouksen Leipzigissä vuonna 1876. Kokous oli omistettu kysymykselle: »Naisen asema nykyajan valtiossa ja hänen suhteensa sosialismiin», ja sen oli määrä olla naisille kehotuksena ottamaan osaa tulevaan vaalikamppailuun. Bebel kertoo itse omissa muistiinpanoissa, että kokouksella oli ollut suuri menestys, sali täpösen täynnä, ja naiset omalla harrastuksellaan käsittelynalaiseen kysymykseen näyttivät, että hekin ovat valveutumassa yhteiskuntaelämään.
Bebel oli myöskin ensimmäinen, joka vuonna 1895–96 esitti valtiopäiville ehdotuksen naisten äänioikeudesta. Tässä on mahdotonta luetella tapauksia, jolloin Bebelin ääni oli puhujalavalta kaikunut naisten työ-, valtio- tahi muitten etujen puolustamiseksi. Se olisi saksalaisen ja kansainvälisen sosialidemokratian sosialivaltiollisten esiintymisien koko historian kertomista. Ei voi sentään olla mainitsematta, että Bebel on aina ollut naistyönteon laajan suojelemisen sekä äitiysvakuutuksen puoltaja. Tunnetussa työnsuojeluskokouksessa Zürichissa vuonna 1897 Bebelin ottama kanta hänen väittelyssään Karton-Viaria vastaan, antoi lopun vanhoille, elähtyneille mielikuville, että muka naistyönteon raskaitten seurauksien vastustus saattoi tapahtua yksinomaan siten, että nainen suljettiin teollisuuden ulkopuolelle ja Bebelin kanta tulikin johtolangaksi sosialistisien vaatimuksien laadinnassa naistyönteon suojeluksen alalla Hannoverin kokouksessa (v. 1899).
Siitä, kuinka lämpimästi Bebel otti osaa jokaiseen naisten yritykseen astua taistelurintamaan, on venäläisillä raatajanaisilla elävä esimerkki: jokaisen muistissa ovat hänen sydämmelliset sanansa, mitkä hän lähetti ensimmäiselle »Naisten Päivälle» Venäjällä ja jotka olivat painettuina »Lutsh»issa maaliskuun 29 p:nä v. 1913.
Bebelin kuoleman kautta naiset, etenkin työväenluokan naiset, ovat kadottaneet ei ainoastaan suuren opettajan, vaan myöskin heidän vapautumisensa pelottoman esitaistelijan, heidän etujensa järkähtämättömän puolustajan, uskollisen ystävän... —
[1*] Bebel ei pitänyt siitä, että hänen persoonaansa tahi ansioitansa ylistettäisiin. Kohta Singerin kuoleman jälkeen minä satuin kuulemaan häneltä selityksiä, millä tavalla kehittyi niin suuria »vanhuksia», jollaisia olivat: Liebknecht, Singer, Auer, itse Bebel. Tällaisia henkilöitä saattoi kehittyä, Bebelin mielestä, ainoastaan liikkeen alussa, niinkauan kun puolue oli heikko ja vähälukuinen: niinä aikoina toiminta-ala oli silmänkantamaton, ja vaikuttivat lukuisat ehdot ihmisessä piilevien taipumuksien kehittämiseksi. Silloin ei ollut vielä nyt puolueessa käytettävää työn jakoa, erikoistoimintajakoa; jokaisen toimeliaan jäsenen piti olla sekä teoreetikkona että praktikkona, politikoitsijana ja järjestäjänä.
»Niinä päivinä», — sanoi Bebel, — »meidän piti olla jokainen 'valmiina kaikkeen'. Ja kuitenkaan eivät yksin 'suotuisat ehdot' luoneet Bebeliä. Suuri merkitys oli myöskin ylevällä, jalolla ihmisaineksella.
[2*] On huvittavaa, että yksi Bebelin tärkeimpiä vastustajia äitioikeuden kysymyksessä on nainen — Marianna Weber. Suuressa teoksessaan — jota saksalainen virallisen oppineisuuden maailma hyvin kunnioittaa: »Mutterschaft und Ehe», väittää Marianna Weber, ettei äidinoikeus milloinkaan ollut yleisesti levinneenä ilmiönä eikä ole välttämättömänä, patriarkaatin edelläkäypänä historian asteena. Äitioikeus hänen mukaansa oli olemassa ainoastaan aivan erikoistiloissa eri maanviljelijäheimoilla, verrattain alhaisella maanviljelyskulttuurin asteella, heimoilla, jotka eivät olleet sotilaskansojen ympäröimiä j. n. e. M. Weberin esittämä arvelusarja sen todisteeksi, ettei äidin oikeutta voi tehdä ehdottomasti yleiseksi, ja vielä enemmän — uusien, Bachofenin ajoilta kasaantuneitten sosiologian ainesten paljous pakoittavat tunnustamaan oikeaksi väitteen, että äidinoikeus vastaisi vain täydellisesti määrättyä talouden järjestöä ja ettei läheskään kaikki kansat olleet välttämättä kulkeneet tämän asteen kautta. Viimeisessä korjatussa, 50:ssä painoksessaan toi Bebel muutamia korjauksia tähän suuntaan, mitkä lieventävät hänen entisten väittelyjensä ehdottomuutta. Huolimatta kaikesta, eivät mitkään Marianna Weberin eikä muiden akademikko-oppineitten vastaväitteet horjuta Bebelin peruskantaa kieltämättä voimassa olevasta yhteydestä naisen yhteiskunta-aseman sekä kansantaloudellisen aseman välillä.
[1] Ks. August Bebel, »Nainen ja sosialismi». MIA huom.