Uskomme todistaneemme, että nykyaikaisessa suurvaltiossa valtiollisen toiminnan painopiste on luonnonpakosta parlamentissa. Luulemme myöskin todistaneemme, ettei tämä tosiasia ole köyhälistölle mikään onnettomuus, koska luokkataistelut kehittävät siinä joukon kykyjä, joiden kautta sille tulee mahdolliseksi saattaa parlamentarismi palvelemaan sen tarkotuksia.
Välitön kansanlainlaadinta saattaa vielä tulla kysymykseen siinä merkityksessä, joka sillä jo on Sveitsissä ja jollaiseksi saksalainen sosialidemokratiakin Erfurtin Ohjelmassa sitä vaatii: ei keinona edustusjärjestelmän syrjäyttämiseksi, vaan ainoastaan keinona sen kansanvaltaistuttamiseksi, kansan valvonnan ja tarkastuksenalaiseksi saattamista varten. Välittömällä kansanlainsäädännöllä tässä mielessä — referendum ja aloteoikeus, jota kuitenkin voisi sopivammin nimittää kansan suoranaiseksi osanotoksi lainlaadintaan — on luonnollisesti vaatimattomampi osansa politikassa kuin esim. vaalioikeudella. Sillä se jättää valtiollisen toiminnan painopisteen parlamenttiin, jonka luonteeseen vaikuttaa paljoa enemmän vaalioikeus, joka määrää sen kokoonpanon ja sen kautta sen toiminnan, kuin tarkastus- ja kehotusoikeus, joka ainoastaan siellä täällä tulee käytäntöön ja jota harjottavat samat henkilöt, jotka jo vaaleissa ovat ilmaisseet tahtonsa.
Tutkittavaksemme jää ainoastaan se seikka, minkä merkityksen välitön kansanlainlaadinta tässä vaatimattomassa muodossaan saa köyhälistön luokkataisteluun nähden.
Vanhan koulun radikalisen demokratian täytyy luonnollisesti tulla huomaamaan välittömän lainlaadinnan olevan — käytämme seuraavilla sivuilla tätä sanaa äsken esitetyssä ahtaammassa merkityksessä — kaikissa suhteissa erittäin edullisen laitoksen. Sillä sehän ottaa huomioonsa ainoastaan »kansan» ja kansan valta laajenee tämän laitoksen kautta joka tapauksessa ihan silminnähtävästi.
Sosialidemokratialla ei asia ole niin yksinkertainen. Demokratia oli, kuten jo olemme huomauttaneet, sen hetken lapsi, jolloin oli kysymyksessä kaikkien väestön luokkien yhdistäminen ylimyksellis-itsevaltaista hallitustapaa vastaan. Se voi suorittaa tämän tehtävänsä ainoastaan jättämällä huomioonottamatta luokkavastakohdat kansanjoukkojen keskuudessa.
Sosialidemokratia syntyy siellä, missä ylimyksellis-itsevaltainen hallitus on kukistettu, köyhälistön ja porvariston välisestä vastakohtaisuudesta, joka nyt luonnonpakosta astuu esille. Jos demokratian historiallinen tehtävä käski sitä peittämään köyhälistön ja porvariston välistä luokkavastakohtaa, niin käskee sosialidemokratialle ominainen historiallinen tehtävänsä sitä paljastamaan tätä vastakohtaa ja herättämään köyhälistöä kaikin keinoin tietoisuuteen. Se on köyhälistön etujen edustaja — mutta köyhälistö ei merkitse samaa kuin kansa. Ei niin, että sosialidemokratia voisi edustaa ainoastaan köyhälistön etuja. Sen historiallinen tehtävä kehottaa sitä edistämään yhteiskunnallista kehitystä kaikilla sen saavutettavissa olevilla aloilla ja ajamaan kaikkien riistettyjen ja sorrettujen asiaa. On myöskin odotettavissa, että kaikkialla, missä sosialidemokratia on tullut mahtavaksi valtiolliseksi puolueeksi, pikkuporvarit ja talonpojat joukottain yhtyvät siihen. Sillä he eivät kykene, kuten olemme jo nähneet, muodostamaan omaa valtiollista puoluettaan, heillä on ainoastaan vapaus valita liittyvätkö omistavien puolueisiin tai omistamattomain puolueeseen. Ja he taipuvat viimeksimainitun puoleen sitä enemmän, mitä enemmän kapitalistinen riistäminen heitä ahdistaa, mitä enemmän he tuntevat itsensä omistamattomiksi.
Voidaan siis sangen helposti joutua siihen että sosialidemokratia voittaa puolelleen kansan enemmistön niissäkin maissa, joissa palkkatyöläiset eivät ole enemmistönä. Mutta nykyisin olemme vielä jokseenkin kaukana niistä oloista; ja kuinka nopeasti me saatammekin niitä lähetä, niin muodostaa puolueen selkärangan aina taisteleva köyhälistö, jonka ominaisuudet määräävät sen luonteen, jonka voimat määräävät sen vaikutusvallan. Porvarit ja talonpojat ovat sangen tervetulleita, jos he meihin yhtyvät ja meidän kanssamme kulkevat, mutta tietä tulee aina köyhälistö näyttämään.
Mutta jolleivät ainoastaan palkkatyöläiset, vaan myöskin talonpojat ja pikkuporvarit — käsityöläiset, kaikenlaatuiset välikauppiaat, pikkuvirkamiehet j. n. e., lyhyesti sanoen niin sanottu, »yhteinen kansa» — muodosta joukoa, josta sosialidemokratia saa kannattajansa, niin muodostavat kuitenkin nämä luokat, luokkatietoiset palkkatyöläiset ainoana poikkeuksena, myöskin vastustajaimme kannattaja-alueen. Heidän vaikutuksensa näihin luokkiin oli ja on vieläkin heidän valtiollisen valtansa pääperustana.
Valtiollisten oikeuksien kansalle antaminen ei millään tavalla ehdottomasti merkitse köyhälistön ja yhteiskunnallisen kehityksen eduista huolehtimista. Yleinen äänioikeus ei ole tiettävästi missään antanut sosialidemokratista enemmistöä, se voi joskus antaa taantumuksellisempia enemmistöjä kuin rajotettu äänioikeus muuten samallaisissa oloissa, se voi kukistaa vapaamielisen hallituksen asettaakseen sen tilalle vanhoillisen tai kiihkokirkollisen hallituksen. Tällaisissa tapauksissa selittävät vapaamieliset, ettei kansa ole vielä »kypsynyt» vapauttansa nauttimaan.
Siitä huolimatta täytyy köyhälistön kaikissa oloissa vaatia kansanvaltaisia laitoksia samasta syystä, josta se, kerran saatuansa käsiinsä valtiollisen vallan, käyttää luokkaherruuttansa ainoastaan kaiken luokkaherruuden lopettamiseksi. Se on yhteiskuntakerroksista alin. Se ei voi saada valtiollisia oikeuksia, eivät ainakaan kaikkisen jäsenet, jollei se saa kaikkia oikeuksia. Jokainen muu luokka voi olosuhteiden mukaan päästä etuoikeutettuun asemaan, köyhälistö ei. Sosialidemokratia, luokkatietoisen köyhälistön puolue, on sen vuoksi kansanvaltaisen liikkeen varmin tuki, paljoa varmempikuin — kansanvaltainen puolue itse.
Mutta vaikka se onkin kansanvaltaisen liikkeen horjumattomin taistelija, niin ei se saa omata itselleen tämän harhakuvia. Sen täytyy olla tietoinen siitä, että jokainen kansanoikeus, jonka se hankkii, on ase ei ainoastaan sosialidemokratialle itselleen, vaan sen vastustajillekin. Sen täytyy olosuhteiden mukaan käsittää sekin, että kansanvaltaiset saavutukset hyödyttävät aluksi enemmän vastustajaa kuin sitä itseä, kuitenkin ainoastaan aluksi, sillä lopuksi sentään täytyy kansanvaltaisten laitosten valtiossa kääntyä sosialidemokratian eduksi, niiden täytyy helpottaa sen taistelua ja johtaa se voittoon. Taisteleva köyhälistö luottaa niin paljo yhteiskunnalliseen kehitykseen, se luottaa niin paljo itseensä, ettei se pelkää mitään taistelua, ei edes taistelua ylivoimaa vastaan, se vaatii ainoastaan taistelutannerta, jossa se voi vapaasti liikkua. Kansanvaltainen valtio on tällainen taistelutanner; ja sillä tantereella taistellaan viimeinen ratkaiseva kamppailu porvariston ja köyhälistön välillä.
Sosialidemokratia eroaa demokratiasta siinä, ettei se pane mitään arvoa tämän harhakuville. Eroa on myöskin siinä mittakaavassa, jonka mukaan se arvostelee yksityisiä kansanvaltaisia laitoksia. Se ei kysy niitä arvostellessaan ainoastaan, suurentavatko ne yleensäkansanvaltaa, vaan vaikuttavatko ne ja missä määrin erikoisesti köyhälistön valtaan ja kehityskulkuun. Tältä kannalta lähtien panee se erityistä painoa monille kansanvaltaisille vaatimuksille, joita porvarillinen demokratia ei millään tavalla aseta etualalle ja päinvastoin. Yhdistymisoikeus esim. on elämänehtona köyhälistölle mutt'ei pikkuporvareille eikä talonpojille, kaikkein vähimmin kapitalisteille, joille se on sangen epämukava. Porvarillinen demokratia ei ole sen vuoksi koskaan mikään erikoisella innolla tätä vaatimusta ajanut. Ranskan suuri vallankumous suorastaan kielsi kaikki yhdistykset. Sen sijaan on yhdistymisoikeus valtaan pyrkivän köyhälistön ensimäisiä vaatimuksia.
Sen vuoksi emme me tyydy kysymyksen ollessa referendumista ja aloteoikeudesta ainoastaan varmuuteen siitä, että se suurentaa kansan valtaa. Meidän täytyy kysyä: mitenkä se vaikuttaa köyhälistön valtaan ja kehityskulkuun? Vastauksesta tähän kysymykseen riippuu ennen kaikkea, mikä arvo on annettava välittömälle kansanlainlaadinnalle.
Olemme nähneet, ettei nykyaikainen edustusjärjestelmä ole aivan suotuisa talonpoikaisväestölle ja pikkuporvaristolle, etenkin maaseutukaupungeissa. Edustusjärjestelmän kautta tulevat paraiten merkitykseensä suurten pääomien tai suurten maatilojen omistajaluokka, sivistyneet ja — jos vaalijärjestelmä on kansanvaltainen — teollisuusköyhälistön taisteleva ja luokkatietoinen osa. Yleispiirtein voidaan siis sanoa: parlamentarismi suosii suurkaupunkiväestöä maaseutuväestön kustannuksella. Kaikki ennenmainitut kansankerrokset, suurtilallisetkin esim. jotka asuvat maalla, ovat monellaisissa suhteissa suurkaupunkeihin ja saavat sieltä vaikutelmansa.
Mutta maan suurkaupungeistakin vaikuttaa pääkaupunki erityisesti parlamenttiin. Olemme jo eräässä luvussa osottaneet, että nykyaikaisen tuotantotavan keskittävät taipumukset tekevät pääkaupungin väestölle mahdolliseksi vaikuttaa suuremmassa määrässä kuin maan muu väestö hallitukseen, jonka olinpaikka luonnollisesti on maan taloudellisessa ja valtiollisessa keskipisteessä, pääkaupungissa. Mutta yhtä välttämätöntä kuin on, että hallitus sijaitsee pääkaupungissa, on parlamentarisessa maassa se, että parlamentinkin istuntopaikkana on pääkaupunki. Keskiajan lakia laativat kokoukset, hovipäivät ja säätykokoukset eivät olleet sidottuja mihinkään määrättyyn paikkaan, yhtä vähän kuin hallituskaan. Sitä vastoin ovat kaikki taantumuksellisten hallitusten yritykset meidän aikoinamme vapauttaa parlamentti pääkaupunkivaikutuksesta ja siirtää se johonkin maaseutukaupunkiin, jääneet ainoastaan lyhyiksi kokeiluiksi. Ranskassa täytyi taantumuksellisen kamarin v. 1871 huolimatta siitä, että se pelkäsi vallankumouksellista Parisia, kuitenkin jäädä miltei sen kanuunain saavuttamiin, Versailles'iin.
Pääkaupungin vaikutus parlamenttiin tapahtuu sangen monella tavalla. Vallankumousaikoina voidaan joutua niinkin pitkälle, että pääkaupungin väestö suorastaan sanelee parlamentille tahtonsa, että se on ainoastaan välikappale pääkaupungin väestön käsissä. Mutta rauhallisenakaan aikana tuskin kukaan edustaja täydelleen voi välttää pääkaupungin vaikutusta. Maalaisedustajain tapain yksinkertaisuus saattaa siitä usein pahasti kärsiä, mutta varmasti hänen valtiollinen näkö-piirinsä laajenee.
Välitön kansanlainsäädäntö vaikuttaa näitä parlamentarismin pyrkimyksiä vastaan. Kun parlamentarismi pyrkii asettamaan valtiollisen painopisteen suurkaupunkiväestön keskuuteen, asettaa tämä sen väestöjoukkojen keskuuteen, jotka kaikkialla, Englantia lukuunottamatta, nykyisin vielä etupäässä asuvat maaseuduilla ja maaseutukaupungeissa. Välitön lainlaadinta riistää suurkaupunkien väestöltä heidän erikoisen valtiollisen vaikutuksensa ja antaa sen maalaisväestölle.
Olemme jo aikaisemmin nähneet kuinka talonpoikaistuotanto eristää ihmisen. Kapitalistinen tuotantotapa ja nykyaikainen valtio vaikuttavat kuitenkin voimakkaasti verolippujen, sotapalveluksen, rautateiden ja sanomalehtien kautta talonpoikain omaan kyläänsä sulkeutuneisuuden poistamiseksi. Mutta kosketuskohtien lisääntyminen kaupungin ja maaseudun välillä vaikuttaa säännöllisesti ainoastaan sen, että talonpoika tuntee aution yksinäisyytensä paljoa kipeämmin. Se ei kohota häntä talonpoikana, vaan herättää hänessä halun päästä kaupunkiin, se ajaa kaikki tarmokkaat ja itsenäisesti ajattelevat ainekset maaseuduilta kaupunkiin ja riistää siten siltä paraat voimat. Nykyaikaisen liikenne-elämän kohoaminen edistää maaseudun autioitumista ja yksinäistymistä, sen sijaan, että se kohottaisi sitä.
Tosiasia on, että maaseutuväestö joka maassa on taloudellisesti ja valtiollisesti enin takapajulla. Tämä ei merkitse moitetta heille. Se on heidän onnettomuutensa, mutta se on tosiasia, joka on laskuissa otettava huomioon. Meillä ei ole mitään syytä niinkauvan kuin asiat näin ovat ja missä ne niin ovat erityisesti välittömän lainlaadinnan puolesta sotisopaan pukeutua.
Europan kenties edistynein maalaisväestö on Sveitsissä. Hyvä kansakoululaitos, monenlaiset kauvan käytännössä olleet kansanvaltaiset tottumukset, lopuksi kapilistisen teollisuuden hajaantuminen suureksi osaksi maaseuduille — johon maaseutuun kuuluvat syvät vuoristolaaksotkin — tekevät sveitsiläisen talonpojan henkisesti vilkkaaksi ja laajentavat hänen näköpiiriänsä. Toiselta puolen on sveitsiläinen palkkatyöläinen vanhoillisempi kuin hänen useimmat toverinsa muussa Europassa. Teollisuuden hajaantuminen ympäri maata, joka kohottaa talonpoikia, pidättää häntä entisellään. Taloudellisestikin hän on usein vielä hyvin lähellä talonpoikaa, omistaapa vielä palasen maatakin. Tämän lisäksi ei Sveitsissä ole johtavassa asemassa olevaa suurkaupunkia. Vastakohta kaupungin ja maaseudun välillä on siellä siis paljoa vähemmän kehittynyt kuin nykyaikaisessa suurvaltiossa. Ja kaikesta tästä huolimatta pitävät monet Sveitsin valtiomiehet referendumin vaikutusta vanhoillisena.[35]
Tämän vallankumoukselliselle köyhälistölle epäedullisen vaikutuksen lisäksi tulee vielä muita seikkoja.
Olemme nähneet, että parlamentarismin välttämättömänä ehtona ovat suuret, suljetut valtiolliset puolueet. Ainoastaan yhtymällä sellaisiksi puolueiksi voivat yksityiset luokat parlamentarisessa valtiossa saada merkitystä. Vaaleissa vedetään koko vaalioikeutettu väestö mitä vilkkaimman puoluekamppailun pyörteisiin. Ehdokkaat eivät esiinny valitsijoille yksilöinä vaan puolueiden edustajina. Puolueohjelmiansa he esittävät ja vaativat valitsijoita ratkaisemaan. Rappeutuneen parlamentarismin aikoina, se on silloin kun parlamentissa on toisiansa vastassa puolueita, joita ei erota toisistaan mitkään periaatteelliset vastakohdat, jotka eivät taistele viedäkseen voittoon erikoisia periaatteellisia vaatimuksiansa vaan päästäkseen valtion lihapatojen ääreen, silloin ovat kaikki ne vähäpätöiset eroavaisuudet, joita ehdokkaat levittelevät valitsijain katseltaviksi, erottaakseen itseänsä vastustajista, ainoastaan humpuukia; vaalitaistelu ei valista valitsijoita vaan pettää niitä.
Mutta aivan toisellaisiksi muodostuvat vaalitaistelut siellä, missä suuret vastakohdat ovat toisiansa vastassa, meidän aikoinamme erittäin siellä, missä sosialidemokratia on ryhtynyt vaalitaisteluihin. Sillaton kuilu erottaa sen muista puolueista, sen elämänehdot käskevät sitä tuomaan tämän vastakohdan näkyviin. Siellä missä se esiintyy, tulevat vaalitaistelut luonnon pakosta yhäenemmän suurien periaatteiden välisiksi taisteluiksi. Väestö oppii tuntemaan uusia aatteita ja sen on pakko ottaa niistä selvää. Jos siellä täällä jotkut pehmeäsydämiset, ylen viekkaat sosialidemokratit koettaisivatkin salata vallankumouksillisia päämääriänsä, ei se auttaisi yhtään. Vastustajat kyllä pitäisivät huolta siitä, että väestö saisi tietää ja käsittää, että sosialidemokratisten ja porvarillisten ehdokkaiden välillä ei ole erotusta ainoastaan jossakussa sivukysymyksessä, vaan että kummankin maailmankatsomukset ovat mitä syvimmässä ristiriidassa keskenänsä.
Mutta suurten vastakohtien kehitys vaikuttaa sitäkin, että pienet eroavaisuudet, joskus vastakohdatkin, jotka ovat saman luokan keskuudessa eri ammattienja kerrosten välillä, että pienet erikois- ja hetken edut astuvat syrjään suurten, pysyvien ja yleisten etujen tieltä. Jos parlamentariset taistelut, erittäinkin vaalitaistelut, edistävät kaikkialla, missä ne ovat luokkataistelujen kuvana, yksityisten luokkien toisistansa eroamista, niin edistävät ne toiselta puolen saman taistelevan luokan yksityisten ainesten yhteen liittymistä. Mahtavasti ne herättävät ja vahvistavat luokkatietoisuutta, mahtavasti kokoavat ne köyhälistöä saman lipun alle, herättävät niissä hehkuvaa innostusta kaukaisten päämäärien saavuttamiseksi ja yhdistävät ne suletuksi rintamaksi taisteluja varten.
Sillä tavalla edistää vaalitaistelu puolueiden toisistaan eroamista kansan keskuudessa, sillä tavalla tulee se valtavaksi järjestämis- ja kuriintotuttamis-, valistamis- ja aatteiden levittämiskeinoksi. Niin tärkeä on vaalitaistelun tämä puoli, että etupäässä sen takia sosialidemokratia sangen jyrkästi asettuu vartioimaan yleistä äänioikeutta niissäkin maissa, joissa parlamentti millään tavalla ei ole ratkaisevana tekijänä ja joissa sillä hallituksen rinnalla on sangen vaatimaton osansa, joissa siis positivinen vaikutus lainlaadintaan ja valtionhallintoon parlamentin kautta on sangen pieni. Mutta siitäpä johtuu myöskin kaikkialla, missä on voimakas sosialidemokratinen liike, ja sillä on laillinen mahdollisuus ottaa osaa vaaleihin, porvarillisten puolueiden pelko jokaista vaalitaistelua kohtaan.
Päinvastaiseen suuntaan vaikuttaa välitön kansanlainlaadinta. Täällä ei väestöä kehoteta äänestämään laajoista valtiollisista ja yhteiskunnallisista uudistusohjelmista, vaan ainoastaan yksityisistä toimenpiteistä, yksityisistä esityksistä, joiden sitä paitse aina täytyy sopeutua hetken valtasuhteisiin valtiossa ja yhteiskunnassa, jos ne ovat tarkotetut »käytännöllisiksi» toimenpiteiksi eikä ainoastaan mielenosotuksiksi.
Olemme ennen nähneet, että laki säännöllisesti on sovittelun tulos. Tämä koskee erittäinkin nykyhetkeä, jolloin valtiolliselle näyttämölle ilmaantuu niin paljo puolueita ja jolloin vanhat valtiolliset puolueet ovat niin pirstautuneina. Monet ovat selittäneet parlamentarisen turmeluksen syyksi tämän »kompromissailemis»-välttämättömyyden, joka on lainlaatimistoiminnan yhteydessä. Luulemme heidän liiotelleen. Parlamentteihin lähettävät puolueet toki tarkkanäköisimmät ja kokeneimmat politikoitsijansa. Nämä tietävät säännöllisesti aivan hyvin, mitä he tekevät, ryhtyessään sovitteluihin, se ei johda heitä harhaan, vielä vähemmän järkyttää heidän periaattellisia katsantokantojansa. Jos sovitteluissa lakiesityksistä ilmaantuu luonteen heikkoutta ja periaatteettomuutta, niin on se jo ennen ollut olemassa. Kompromissi ei ole sitä siittänyt, se on ainoastaan tuonut sen ilmoille.
Välittömän lainlaadinnan kannattajat ovat toista mielipidettä, mutta he panevat Belsebubin ajamaan pirua pois maasta, jos he jättävät äänestämisen lakiesityksistä kansan tehtäväksi, sillä se ei ole mitään muuta kuin turmeluksen syiden siirtämistä parlamentista kansan keskuuteen! Sillä ilman sovitteluja on kaikki lainlaadinta mahdotonta. Mutta suuria joukkoja, jotka eivät ole mitään koulutettuja politikoitsijoita, täytyy kompromissin paljoa helpommin eksyttää ja harhateille johtaa kuin parlamentin politikoitsijoita. Jos sovittelu lakiesityksistä äänestettäessä todella turmelisi, täytyisi sen välittömän kansanlainlaadinnan aikana vaikuttaa vielä paljoa turmiollisemmin kuin parlamenteissa tapahtuvan lainlaadinnan aikana.
Mutta varmaa on, että tuskin tehdään nykyiselle lainlaadinnalle käytännöllisiä vaatimuksia, jotka olisisivat erittäin jollekin yksityiselle puolueelle ominaisia. Sosialidemokratiakaan on tuskin tehnyt sellaisia vaatimuksia, Muista puolueista sen erottaa käytännöllisten vaatimusten summa ja päämäärät, joihin ne viittaavat. Vaatimus kahdeksan tuntisesta työpäivästä esimerkiksi ei ole itsessään mikään vallankumouksellinen vaatimus, mutta se on sitä solialidemokratisen ohjelman sisällä, keinona työväen luokan kohottamiseksi ja sen kypsyttämiseksi valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti kykeneväksi ottamaan omiin käsiinsä vapauttamisensa, yhteiskunnallisen uudistuksen työ. Sama kahdeksan tuntinen työpäivä voi olla vanhoillinenkin vaatimus jonkun sellaisen »yhteiskunta-uudistuspuolueen» ohjelman kehyksissä, joka tuudittelee itseänsä sen harhakuvan kätkyessä, että työläisiä voidaan myönnytyksillä saada sopimaan nykyisen yhteiskuntajärjestelmän kanssa.
Jollei kansalle anneta joko hyväksyttäväksi tai hyljättäväksi koko puolueohjelmia vaan yksityisiä lainlaadinta toimenpiteitä, niin vie tämä välttämättömästi siihen, että kaikki yksityiset puolueet, joilla on etua jostakin toimenpiteestä, nyt yhtäkkiä, niin vihamiehiä kuin ne muuten ovat toisiansa kohtaan, toimivat samaan suuntaan, kulkevat tavallansa käsikädessä. Uskotaanko, että suurien, tähän saakka välinpitämättömien joukkojen valistaminen tulee tämän kautta helpommaksi? Välittömän kansanlainlaadinnan taipumuksena on estää kansan jakaantumista puolueihin, eikä edistää sitä, se rakentaa yhä uudelleen uusia siltoja eri suuntiin toisistaan eroavien puolueiden välille.
Mutta samaan aikaan heikontaa se yksityisten puolueiden sisäistä lujuutta. Suuria puolueita, etenkin jos niillä on täytettävinään suuria historiallisia tehtäviä, kuten esim. sosialidemokratisella puolueella, pitävät koossa niiden lopulliset päämäärät eivätkä niiden hetkelliset vaatimukset, ei katsantokannat suhtautumisesta puoluetta kohtaaviin yksityiskysymyksiin. Katsantokantain, luonteiden, etujen ja tapojen erilaisuutta on jokaisen puolueen keskuudessa ja siitä johtavat mitä erilaisimmat ajatusten eroavaisuudet. Mutta nämä eroavaisuudet voivat luonnollisesti koskea ainoastaan monia aivan edessä olevia tehtäviä, vaan ei lopullisia päämääriä, ei menettelytapaa, jota noudatetaan yleensä niiden saavuttamiseksi. Ilman yksimielisyyttä näissä kohdissa olisi niin erikaltaisten ainesten yhdistäminen yhdeksi puolueeksi mielettömyyttä.
Erimielisyyksiä on, kuten sanoimme, puolueen keskuudessa aina, joskus ne paisuvat uhkaavan suuriksi. Mutta sitä vaikeammaksi niille tulee murtaa puoluetta, mitä elävämpi sen jäsenissä on tietoisuus kaikille yhteisistä suurista päämääristä, joihin se pyrkii ja mitä suurempi on näiden päämäärien synnyttämä innostus, niin että hetken vaatimukset ja edut jäävät sen rinnalla syrjälle. Tältäkin kannalta katsoen ovat vaalitaistelut, jotka vaikuttavat tähän suuntaan valistavasti ja kiihottavasti, sosialidemokratialle arvaamattoman suuriarvoisia.
Välittömällä lainlaadinnalla sitä vastoin on taipumuksena vierottaa edut yleisistä periaatteellisista kysymyksistä ja keskittää ne yksityisiksi konkretisiksi kysymyksiksi. Mitä enemmän tämä taipumus saa vaikutusalaa, sitä enemmän höllentää se jokaisen puolueen sisäistä yhteyttä, ainakin suhteessa useihin näistä kysymyksistä. Ja väittely, joka suoritetaan muuten ainoastaan puolueen keskuudessa, siirtyy nyt kansan joukkojen, sellaisten kerrosten keskuuteen, jotka vasta ovat alkaneet tulla kosketuksiin puolueen kanssa ja joita hetkellisten erimielisyyksien vuoksi on helppo siitä irrottaa.
Lahkolaisuutta, joka yksipuolisesti oikkuilee tämän tai tuon toimenpiteen johdosta, voidaan välittömän lainlaadinnan kautta vahvistaa. Puolue-elämää ei se vahvista. Jos olisi mahdollista korvata edustusjärjestelmää välittömällä kansanlainlaadinnalla, veisi tämä täydelliseen puolueiden hajoamiseen. Tämän ovat sen puolustajatkin myöntäneet, ovatpa he sitä sen ansionakin ylistäneet. Tämä hajaantuminen tosin on mahdoton, koska on mahdotonta antaa lainlaadintaa kokonaisuudessaan kansan haltuun. Mutta jo referendum ja aloteoikeus, sellaisina kuin ne ovat voimassa Sveitsissä, voivat asianhaarain mukaan vaikuttaa ehkäisevästi puoluevastakohtien kärjistymiseen toiselta ja puolueiden sisäiseen lujittumiseen ja kuriintottumiseen toiselta puolen.
Mutta tämä ei ole lainkaan sosialidemokratian etujen mukaista. Toiset puolueet voivat heittää vaakalaudalle rikkauksia tai yksityisten puoluejäsentensä vaikutusvallan. Sosialidemokratia voi päästä vaikutusvaltaiseen asemaan ainoastaan taistelevan köyhälistön suurten joukkojen yhdistyneiden voimien avulla.
Nykyään on taas monissa piireissä tullut tavaksi nyrpistää nenää puolue-elämälle. Se ei ole uutta. Meidän päiviemme anarkistinen ja muu kirjanoppineissosialismi toistaa sen, jota kaksi miespolvea takaperin utopistiset sosialistit ovat esittäneet, kuitenkin paljoa perinpohjaisemmin ja vapaana näiden herrojen vaikutuksen tavottelusta ja itsetyytyväisyydestä, ja jota sitte myöskin kansanlainlaadinta-aatteen ensimäiset kannattajat erikoisesti mieliin terottivat.
Tämä katsantokanta oli silloin selitettävissä, kun porvarillinen puolue-elämä yksin hallitsi politikkaa, (lukuunottamatta Englantia, jossa kartistipuolue kasvoi voimakkaasti) ja kun ei vielä selvästi tunnettu luokkataistelua köyhälistön vapautusaseena. Mutta tuollainen katsantokanta on mieletön, jos asetutaan kommunistisen manifestin kannalle.
Ainoastaan valtiollisena puolueena voi työväenluokka kokonaisuudessaan liittyä lujasti ja pysyvästi yhteen. Puhtaasti taloudelliset taistelut koskevat suoranaisesti aina ainoastaan yhtä tai harvoja ammatteja, useimmiten ainoastaan rajotetun alueen, kaupungin tai maakunnan ammattitovereita. Mikään näistä taisteluista ei ole yksinänsä luokkataistelu. Se ei koske ensialuksi koskaan koko työväenluokan etuja, vaan erikoisen ryhmän erikoisetuja. Missä työläiset eivät ole päässeet niin pitkälle, että olisivat järjestyneet itsenäiseksi, valtiolliseksi työväenpuolueeksi, missä heidän toimintansaon rajottunut puhtaasti taloudellisiin järjestöihin, ammattiyhdistyksiin ja apukassoihin, siellä astuvat liiankin helposti ammatilliset erikoisedut etualalle, luokkatietoisuus ei herää, mutta ilman sitä on todella yhteiskunnallis-vallankumouksellinen toiminta mahdoton. Työmies, joka ei tunne itseänsä proletariksi, vaan ainoastaan latojaksi, hatuntekijäksi, metallityömieheksi, joka edustaa ainoastaan latojain, hatuntekijäin tai metallityömiesten etuja, hän voi joillakuilla eri aloilla esiintyä hyvinkin radikalisena, olla ehkä raivoisa ateisti, mutta hänen samoinkuin raivostuneen vallankumouksellisesti ympärilleen huimivan poroporvarin radikalisuus jää paljaaksi kannunvalamiseksi. Yhteiskunnan uudeksi muodostamiselle ei hänen tekemisillään ole mitään vaikutusta.
Sellaisen erikoisen työväenpuolueen, joka tahtoo vallottaa työväen luokalle valtiollisen vallan, syntyminen ja toiminta, edellyttää jo korkealle kehittynyttä luokkatietoisuutta eräässä osassa työväen luokkaa. Mutta tämän työväenpuolueen toiminta on paras keino luokkatietoisuuden herättämiseksi ja elvyttämiseksi työväestön suurien joukkojen keskuudessa. Se tietää ainoastaan päämäärän ja tehtävät, jotka koskevat koko köyhälistöä, ammattityperyydellä, yksityisten erikoisjärjestöjen välisellä kateudella ei ole sen keskuudessa jalan sijaa.[36] Ja kun puhtaasti taloudelliset järjestöt ainoastaan ammattijärjestöinä voivat asettaa itselleen päämääriä ainoastaan nykyisen tuotantotavan rajojen sisällä, täytyy työväen puolueen koko köyhälistön luokkaetujen edustajana välttämättömästi — jollei se jo ennestään ole sosialidemokratisella pohjalla — ennemmin tai myöhemmin sille asettua, taistella nykyistä tuotantotapaakin vastaan, jonka sisällä köyhälistön vapauttaminen on mahdoton. Jos puhdas ammattiyhdistysmies on vanhoillinen, vaikkapa hän esiintyisi radikalisenakin, niin on jokainen itsenäinen valtiollinen työväenpuolue jo olemukseltaan vallankumouksellinen, vaikkapa se esiintymiseensä, vieläpä jäsentensä tietoisuuteen nähden olisi hyvinkin »maltillinen.»
Meillä vallankumouksellisilla sosialisteilla ei ole pienintäkään syytä toivoa, että »puolueet kansan keskuudessa häviäisivät», kuten Considerant vaatii, ja mikäli välitön kansanlainlaadinta tähän suuntaan vaikuttaa, sikäli voi se ainoastaan estää köyhälistön vapautumispyrkimyksiä.
Tällä ei kuitenkaan tahdota sanoa, että välitön, kansanlainlaadinta (luonnollisesti siinä muodossa,jossa sitä ylipäänsä on mahdollinen toteuttaa) olisi hylättävä kaikkien olosuhteiden vallitessa nykyisessä yhteiskunnassa, luokka- ja puoluevastakohtien yhteiskunnassa. Se olisi samaa, jos heitettäisiin lapsi pesuveden mukana tunkiolle. Meidän nähdäksemme sisältää esityksemme ainoastaan sen, etteivät referendum ja aloteoikeus kuulu niihin kansanvaltaisiin laitoksiin, joita köyhälistön täytyy vaatia kaikkialla ja kaikissa oloissa vapautumistaistelunsa eduksi. Referendum ja aloteoikeus ovat laitoksia, jotka sopivissa oloissa saattavat olla hyvinkin hyödyllisiä, jolleikään niiden vaikutusta saa liian suureksi arvioida, mutta jotka olosuhteiden mukaan voivat tuottaa suurtakin vahinkoa. Ei senvuoksi ole vaadittava referendumia ja aloteoikeutta kaikkialla, ja kaikissa oloissa, vaan ainoastaan siellä, missäon sille varmat edellytykset.
Näihin edellytyksiin laskemme me suurkaupungin ja maaseudun välisen vastakohdan täydellisen puuttumisen, kuten Sveitsissä lähimain on asianlaita, tai, mikäon vieläkin edullisempaa, sen, että kaupunkilaisväestö on paljo lukuisampi kuin maaseutuväestö, tila, joka tähän asti on saavutettu ainoastaan Englannissa.
Toisena edellytyksenä on korkealle kehittynyt valtiollinen puolue-elämä, joka on saanut valtaansa väestön suuret joukot, ettei enää tarvitse pelätä välittömän lainlaadinnan puolueita hajottavia ja puoluevastakohtia sillottavia vaikutuksia.
Mutta tärkeimpänä edellytyksenä on, ettei valtiossa ole ylenmäärin keskitettyä, kansan eduskuntaan nähden itsenäistä valtiovaltaa.
Missä sellainen on, missä parlamentarismi on ainoastaan valeparlamentarismia, ja tällainenhan on asiaintila nykyisin vielä useimmissa Europan valtioissa, siellä ei parlamentarismin heikontaminen välittömän lainlaadinnan kautta koidu kansalle vaan hallitukselle hyödyksi, tykkänään jättäen huomioonottamatta sen, että »vahvan hallituksen» aikana voi välitön lainlaadinta ylipäänsä tulla käytäntöön ainoastaan siinä muodossa, että vetoaminen kansaan tapahtuu ainoastaan silloin, kun se on hallitukselle sopivaa. Sellaisen hallituksen aikana, jonka todellisuudessa rajottamattomast ikäytettävissä on nykyaikaisen valtion suunnaton koneisto väestön mielipiteiden muovailemiseksi täytyy äsken mainittujen välittömän lainlaadinnan varjopuolten — vanhoillisen maaseudun suosiminen vallankumouksellisten suurkaupunkien kustannuksella, puolueiden hajottaminen ja toisiinsa sotkeminen — tulla esille mitä pahimmissa muodoissa. »Kansan lainlaadinta» muuttuu silloin »yleiseksi kansanäänestykseksi», ja mitä se merkitsee, sen on meille Ranskan keisarivalta osottanut.
Olemme eräässä aikaisemmassa luvussa nähneet, että itämaisen itsevaltiuden perustana on väestön hajaantuminen lukuisiin toisistaan riippumattomiin kuntiin, jotka ovat ilman valtiopäiväin yhdistävää keskusjäsentä yhtenäistä hallitusta vastassa, jolla on käytettävänään kaikki valtion apuneuvot.
Samallaiseen tilaan saattaisi Rittinghausenin suunnittelema välitön kansanlainlaadinta maan, kun se poistaa parlamentin ja jakaa kansan tuhansiin osastoihin, joita ei yhdistä toisiinsa muu kuin hallitus, joka tosin on perustuslakien kautta velvotettu uskollisesti täyttämään kansan määräykset, mutta jolla, voidakseen tämän tehdä, pitää olla käytettävänään nykyaikaisen valtion koko koneisto. Sen kautta on se valtavasti ylivoimainen jokaiseen yksityiseen osastoon verraten. Jos osastot tahtoisivat säilyttää itsenäisyytensä hallitustavastaan, olisivat ne pian pakotettuja yhdistymään ja, koska ne eivät voisi muodostaa yhtä ainoata pysyvästi koossa olevaa kansankokousta, järjestämään liittoelimekseen kokouksen, edustajakokouksen, parlamentin, yhtenäisen kokouksen, joka olisi vastapainona yhtenäiselle hallitusvallalle ja pitäisi sitä oikealla tiellä.
Mutta jos osastoissa Rittinghausenin kunnioittaminen olisi kehittynyt enemmän kuin valtiollinen äly, jos ne pysyisivät eristetyssä asemassaan, olisi hallituksen helppo suoriutua yksityisistä osastoista ja tyrkyttää niille tahtonsa: välitön lainlaadinta tulisi »kansanvaltaisen» itsevaltiuden, uudenaikaisen keisarismin perustaksi.
Onneksi on välitön lainlaadinta, sellaisena kuin Rittinghausen sitä puolustaa, mahdoton toteuttaa. Mutta sen lievennetyn muodonkin täytyy vaikuttaa samaan suuntaan, virkavaltaisen sotilasvaltion syntymiseksi, jossa hallitusta vastassa on ainoastaan parlamentin varjo, mutt'ei todellinen parlamentti. Valtioissa, joissa tällainen tila vallitsee, ei ylöspäin pyrkivien, vallankumouksellisten luokkien tehtävänä ole kiistää tältä varjolta viimeisiä voimanjätteitä. Se olisi itsemurhaa. He pitäisivät sillä huolta hallituksen asioista. Heidän tehtävänään on paljoa pikemmin puhaltaa varjoon uutta elämää, vuodattaa siihen verta, tehdä se vastustuskykyiseksi hallitusta vastaan.
Me ymmärrämme täydellisesti sen, että sveitsiläiset puoluetoverit mitä innokkaimmin puolustavat välitöntä lainlaadintaa. Missään eivät sen edellytykset ole niin täydellisesti kehittyneet kuin siellä. Ja nykyhetken asema varsinkin pakottaa heitä sitä tekemään. Sveitsissä on syntynyt jonkunlainen luokkien tasapaino, mikään niistä ei yksin kykene ottamaan suorittaakseen jotakin suurta työtä. Ja toiselta puolen ovat Sveitsiläiset puoluetoverimme niin onnellisessa asemassa, että heillä oleellisesti on jo kaikki ne valtiolliset oikeudet, joita voidaan vaatia. Jos he tahtovat saada jotakin positivista aikaan, jos he tahtovat suorittaa käytännöllistä työtä, jolleivät he tahdo rajottaa toimintaansa ainoastaan kiihotustyöhön ja mielenosotuksiin, silloin he eivät voi juuri muutakaan tehdä, kuin kokonaisuudessaan jo valmista valtiollista rakennusta sieltä täältä hiukan korjailla, hiukan lisätä koristuksia.
Mutta sama työ ei sovi kaikille. Meillä saksalaisilla ja itävaltalaisilla on muutakin tehtävää. Meillä on taisteltavana suuri ja katkera taistelu sotilasvaltaa ja itsevaltiutta vastaan. Taistelun taakka on miltei yksinomaan sosialidemokratian niskoilla. Porvaristo on aikoja sitte lakannut pitämästä parlamenttia luokkavaltansa valioaseena, joka olisi kaikissa oloissa sillä varmasti käytettävissään. Se tuntee, että on mahdotonta pidättää köyhälistöä etäällä parlamentista, se tietää, että se hetki lähestyy, jolloin köyhälistö vallottaa itselleen Itävallassa yleisen äänioikeuden ja Saksassa yleisen äänioikeuden avulla parlamentin. Se tuntee olevansa hukassa, jos parlamentarismi muuttuu todellisuudeksi. Se ei etsi enää itselleen pelastusta parlamentarismista, vaan sen vastapainosta, militarismistaja itsevaltiudesta.
Viisikymmen- ja kuusikymmenluvuilla, kun porvaristo hallitsi rajattomasti parlamentteja — mikäli niitä oli —, voitiin uskoa, että köyhälistön taistelu valtiollisesta vallasta kääntyisi taisteluksi parlamentarismia vastaan. Nykyään tulee yhä selvemmäksi, että siitä, ainakin Itä-europassa, tulee taistelu parlamentarismin puolesta itsevaltiutta ja militarismia vastaan.
Tosiaankin on porvaristo tullut Europassa Rheinin itäpuolella niin heikoksi, niin araksi, että näyttää siltä kuin ei virkavalta- ja sapelihallitusta voitaisi musertaa ennen kun köyhälistö kykenee ottamaan itselleen valtiollisen vallan, kuin pitäisi sotilasitsevaltiuden kukistumisen suorastaan viedä siihen, että köyhälistö tarttuu käsiksi valtiolliseen ylivaltaan.
Yksi asia on ainakin varma: Saksassa, Itävallassa, niin, lyhyesti sanoen useimmissa Europan maissa, eivät tule enää ne edellytykset, jotka ovat välttämättömiä kansanlainsäädännön suotuisalle toiminnalle, eivät ennen kaikkea sille tarpeelliset kansanvaltaiset laitokset todellisuudeksi ennen köyhälistön voittoa. Kansanlainlaadinta voi sitä ennen ehkä tulla jossakin määrin käytäntöön Yhdysvalloissa, Englannissa ja Englannin siirtomaissa sekä olosuhteiden mukaan myöskin Ranskassa, — meillä Itä-europassa kuuluu se »tulevaisuuden valtion» kalunkirjotukseen.
[35] Sekä Curti että Deploige esittävät teoksissaan välittömästä lainlaadinnasta koko joukon todistuksia siitä. Huomiota ansaitsevalta tuntuu minusta muiden muassa seuraava tosiasia. Valaliiton Liittokokous, siis parlamentti, oli v. 1872 laatinut perustuslakiesityksen kansanoikeuksien lajentamisesta, valinnaisen referendumin ja oloteoikeuden perustuslakiin ottamisesta. Toukok. 12 p. 1872 toimitettiin tästä laista kansanäänestys ja se hylättiin 261,072 äänellä 255,609 ääntävastaan. Uusi Liittokokous laati uuden perustuslakiesityksen, jossa oli referendum, mutta ei enää aloteoikeutta, ja tämä hyväksyttiin v. 1874. Valtiopäivämiehet olivat kansanvaltaisempia kuin kansa.
Deploige sanoo, että vanhoilliset kaikkein mieluimmin vetoavat referendumiin hidastuttaakseen lain laadinnan edistystä: »Chatelanat, Bernin tilastollisen toimiston entinen johtaja, on valmistanut tauluja kantoneista sen mukaan missä määrin niissä on esiintynyt taipumusta vaatia referendumia. Katoliset (rutivanhoilliset) kantonit ovat etusijassa, ylinnä kaikista Freyburg, sitte tulevat Uri, Wallis, Obwalden, niitä seuraavat Geneve ja Waadt. Sitävastoin on radikalisista kantoneista Thurgausta Solothumista, Glaruksesta ja Zürichistä tullut kaikkein vähimmän allekirjotuksia. Chatelenatin tilasto perustuu ainoastaan 5 vuoden kokemuksiin, mutta minun saamieni lukujen mukaan pitää se paikkansa myöskin seuraaviin vuosiin nähden. »Le referendum en Suisse» (Referendum Sveitsissä) Brüssel 1892, siv. 102.
Ranskan vallankumouksen aikana pitivät girondistit referendumia keinona vallankumouksen tyynnyttämiseksi. Kun Ludvig XVI oli tuomittu kuolemaan, vaativat he kansanäänestystä, sillä he varmasti luulivat sillä pelastavansa kuninkaan. Vuoripuolue vastusti mitä kiivaimmin referendumia vastavallankumouksellisena toimenpiteenä.
Samasta syystä myöskin nimitti Louis Blanc riitakirjotuksensa välitöntä lainsäädäntöä, Rittinghausenia ja Considerant'ia vastaan: »Plus de Girondins» — »Uusia girondisteja.»
[36] Mihin ammattiyhdistysliike voi viedä, jollei se kulje käsi kädessä voimakkaan, itsenäisen valtiollisen työväenliikkeen kanssa osottaa meille nyt Amerika, jossa yksityiset työväenjärjestöt katkerasti taistelevat toisiansa vastaan, eivätkä asianhaarain niin salliessa rahtustakaan siekaile ryhtyessään palvelemaan kapitalisteja, jos ne sillä voivat antaa vain iskun vastustavalle työväenjärjestölle.