Kapitalistisen tuotantotavan aikana, jonka ensi oireita tapaamme 16. vuosisadalla, tulee miltei kaiken tuotannon yleiseksi muodoksi tavaratuotanto, tuotanto myöntiä varten. Yksityisten liikkeiden tuotanto omien työläisten ja mahdollisesti vielä niiden herrain omaa kulutusta varten taantuu tästä lähtien yhä enemmän. Samalla katoaa myöskin kylä- ja kaupunkikuntien itsekylläisyys ja sulkeutuneisuus, joka on keskiajalle niin luonteenomaista. Yksityiset liikkeet tulevat riippuviksi kotimaisista markkinoista, usein myöskin — joko suoraan tai kotimaisten markkinain välityksellä — maailmanmarkkinoista.
Mutta kotimaiset markkinat eivät ole muuta kuin yhtenäiseksi valtioksi yhdistetty alue. Valtio suojelee vaikutusalueensa sisällä omia tavarantuottajia ja kauppiaita niin paljon kuin suinkin ulkomaisten tuottajainja kauppiaiden kilpailusta; mutta se pyrkii myöskin muodostamaan myöntiedellytykset ulkomaisilla markkinoilla mahdollisimman suotuisiksi. Mitä suurempi valtio, mitä voimakkaampi valtiomahti, sitä paremmat toiveet on tavarantuottajilla ja kauppiailla etujensa puolustamisesta.
Tästä alkaen saavat valtiot vakavan taloudellisen pohjan. Olemme nähneet, mitenkä keskiajalla vallotukset, perintöjaot, avioliitot, kaupat, vaihdot, vieläpä panttaamisetkin[6] alituiseen ja loppumattomasti muuttelivat yksityisten hallitsijaperheiden hallitusalueiden rajoja. Kun joka kunta tai ainakin jokainen maakunta muodosti suletun kokonaisuuden, ei hallitusalueen yhtenäisyys ollut ollenkaan välttämätöntä. Habsburgeilla esim. oli 14. vuosisadalla alueita paitsi nykyisessä saksalaisessa Itävallassa, myöskin Sveitsissä, Schwabenissa ja Elsassissa.
Nykyiset valtiot sitävastoin muodostavat taloudellisessa suhteessa lujasti yhteen liittyneen alueen, jonka yhtenäisyys tulee sitä lujemmaksi, mitä kauvemmin valtio on olemassa, mitä enemmän taloudellinen elämäsen rajojen sisällä kapitalistisesti kehittyy ja tuotanto mukautuu siinä tarjolla olevain sisäisten markkinoiden erikoisiin ehtoihin ja tarpeisiin.
Valtioalueen laajentaminen ja muodosteleminen lakkaa täten olemasta ainoastaan sotilasluokasta syntyisin olevan hallitsijaperheen asiana. Tuottavilla luokillakin alkaa olla etuja siinä ajettavinaan. Hallitsijasukuvaltiosta tulee kansallisuusvaltio.
Myöhemmän keskiajan kylä- tai kaupunkikunnan asukkaille voi olla jokseenkin samassa määrin yhdentekevää oliko heidän herransa hallussa muitakin alueita, vähän tai paljo, kuin nykyään voi olla yhdentekevää suurtilan työmiehille se onko tilanomistajalla vielä muitakin kartanoita. Nykyaikaisen valtion asukkaalle on sitävastoin jokainen alueen pienentyminen häiriö ja taloudelliselle elämälle vahinko, kun sen sijaan jokainen alueen laajentuminen antaa toiveita kotimaisten markkinain suurenemisesta ja aseman parantumisesta maailman markkinoilla.
Mitä yhtenäisemmäksi ja voimakkaammaksi uusi valtio tulee, sitä höllemmiksi ja vähäarvoisemmiksi käyvät entiset valtiolliset ja yhteiskunnalliset järjestöt valtion sisällä. Valtio ottaa niiltä pois toimen toisensa jälkeen, lopuksi eivät ne ole muuta kuin haitallisia raunioita, joita on pakko raivata tieltä. Yhteiskunta jakaantuu pienimpiin osiinsa, ihmisten keskinäiset suhteet lakkaavat ja niiden tehtäviä täyttämään astuvat eri laitosten suhteet toisiinsa.
Rinnan tällaisen jakaantumisen, tällaisen valtiossa ennen toiminneiden järjestöjen hajoamisen kanssa käy valtion ja yhteiskunnan keskittyminen.
Kaupalla on jo ammoisista ajoista ollut taipumusta keskittymiseen. Se edellyttää tavarain sekä ostajain että myyjäin kokoontumista määrättyihin maantieteellisen aseman tai politisten suhteiden erikoisesti suosimiin varastopaikkoihin. Kapitalistisen tuotantotavan vallitessa, joka muuttaa kaiken tuotannon tavaratuotannoksija tekee sen kaupasta riippuvaksi, johtaa kaupan keskittyminen koko taloudellisen elämän keskittymiseen. Koko maa tulee suoraan tai välillisesti suuremmassa tai pienemmässä määrässä pääkaupungista taloudellisesti riippuvaksi, samoin kuin se tulee riippuvaksi kapitalistiluokasta. Pääkaupunki, kaupan keskusta, tulee myöskin yliarvon, maan ylellisyyden kokoontumispaikaksi; ylellisyyttä seuraavat taide ja tiede.
Taloudellista keskittymistä vastaa valtiollinen keskittyminen, kaupan keskusta tulee myöskin hallituksen keskuspaikaksi.
Olemme jo osottaneet, että nuo uudet valtaluokat, jotka elävät tavaratuotannosta tai tavarakaupasta, tarvitsevat vahvaa valtiovaltaa, joka puolustaa heidän etujaan niin sisään kuin uloskin päin.
Kuningas, vanhojen heimopäälliköiden seuraaja, ei keskiajalla ollutkaan muuta kuin päällikkö — päällikkönä sotilassäädyn johtaja, ylimpänä tuomarina pappissäädyn ensimäinen mies. Vaikkakin hänen virkansa tuli perinnölliseksi, joka ei tapahtunut kaikkialla, jäi hän riippuvaksi itsenäisten ja uppiniskaisten vasalliensa sekä yhtä itsenäisen ja uppiniskaisen kirkollisen vallan hyvästä tahdosta. Kaupunkien kehittyminen ei ollenkaan parantanut hänen asemaansa, kuten olemme jo nähneet, se saattoi hänet riippuvaiseksi kolmesta säädystä entisten kahden sijaan.
Maailman kaupan ja kapitalistisen tuotannon kehitys muutti aseman ruhtinaiden eduksi. Se synnytti omistamattomien armeijan, josta niinkauvan kuin teollisuus ei vielä ollut tarpeeksi kehittynyt, ainoastaan osa voi tulla palkkaproletareiksi. Enemmistö vaipui ryysyköyhälistöksi ja sellaisena osaksi samallaiseksi itsevaltiuden tueksi kuin Rooman ryysyproletarit. Nyt eiväthe myöneet itsevaltiaalle ääniänsä, vaan nyrkkinsä. Ruhtinasten palkkasotilasarmeijat kasvoivat.[7]
Samaan aikaan katosivat ritarisotajoukot, jotka olivat olleet maan hallitsijoista miltei kokonaan riippumattomia. Rikkauden feudaliset lähteet kuivuivat, tai paremmin sanoen ne menettivät merkityksensä. Valta-asema yhteiskunnassa ei enää perustunut talonpoikain päivätöihin eikä maanviljelystuoteveroihin, vaan rahaan. Mutta nylki talonpoikaa kuinka paljo tahansa niin häneltä ei ollut rahaa paljoakaan saatavissa. Maanvaltiaiden, aateliston ja papiston, täytyi senvuoksi, jos tahtoivat rahaa saada, muuttaa tavaraksi ne erikoiset toimet, joihin he olivat valmistuneet: papisto kauppasi sielunpelastustaan, pyhimyksiään, aneitaan ja pyhäinjäännöksiä, aateliset myivät sotapalvelustaan jokaiselle, joka tarjosi, siitä hyväksyttävän hinnan. Taloudellisesti itsenäisistä vasalleista tuli riippuvaisessa asemassa olevia palkkasotilaita, kuninkaan upseereita, s. o. sen ryysyläisroistojoukon johtajia, joka kokoontui ruhtinaan lippujen alle.
Mutta papiston harjottama pyhimysten kauppa tuli lopulta niin räikeäksi, että kansa nousi kaikkialla sitävastaan. Mutta yhtä vähän kuin aatelisto kykeni sekään säilyttämään itsenäisyyttään. Ruhtinaiden armosta oli sillä omaisuutensa ja tulonsa sekä entiset että uudet niin hyvin katolisissa kuin protestanttisissakin maissa ja näitä oli sen myöskin palveltava.
Mutta aatelisto ja papisto eivät menettäneet ainoastaan itsenäisyyttään ja osittain rikkauksiansa, vaan ne tulivat myöskin yhä tarpeettomammiksi. Uusi tuotantotapa ja uusi valtio panivat oikeuslaitokselle ja hallitukselle sellaisia vaatimuksia, joita vanhat feudaliset järjestöt, joissa papistolla ja aatelilla oli tärkeä tehtävä, eivät edes huonosti kyenneet täyttämään. Oikeuslaitoksissa olivat tästä alkaen tykkänään vallitsevassa asemassa oppineet — kaikkialla muualla paitse Englannissa roomalaista oikeutta lukeneet — juristit, lakimiehet, jotka maanhallitsija nimitti virkoihinsa ja palkkasi ja jotka siis olivat hänestä riippuvaisia. Valtion raha-asioiden hoitokin joutui nyt maan hallitsijasta riippuvan ja hänen suostumuksellaan toimivan virkavallan huostaan. Keskiajalla olivat suurtilalliset ja vapaat kaupungit suorittaneet kuninkaalle veronsa, joita he olivat sitoutuneet maksamaan. Mutta siitä ei valtiovalta vähintäkään välittänyt, millälailla suurtilallinen alustalaisiltaan ja kaupunki porvareiltaan ja muilta asujamiltaan niitä kokosi. Nyt otettiin verojen kokoamistoimi pois suurtilallisilta ja kaupunkien maistraateilta ja jätettiin veronvuokraajien tai verotusvirkamiesten tehtäväksi.
Aatelisto ja papisto kadottavat aatelistona ja papistona kaiken merkityksensä valtionhallinnossa, tuomarinvirassa ja sotapalveluksessa. Nämä säädyt tulevat yhä enemmän laiskoiksi kuhnureiksi, joiden etuoikeuksienja rikkauksien perustana eivät enää ole heidän yhteiskunnalliset tehtävänsä vaan hovisuosio. Heidän tehtävänänsä on nyt ainoastaan kuninkaiden ylistys.
Aateliston ja papiston itsenäisyyden keralla katosi säätykokouksilta kaksi tärkeätä tukea.
Mutta kolmaskin tuki, kaupungit, rappeutui rappeutumistaan 17. ja 18. vuosisadalla. Tosin kapitalistinen tuotantotapa lisäsi kaupunkien väestöä — porvaristoa ja köyhälistöä — valtavissa määrin, mutta nämä kokoontuivat muutamiin harvoihin suurkaupunkeihin, jotka kuitenkaan eivät puolestaan voineet kilpailla pääkaupungin kanssa suuruudessa, vallassa ja rikkaudessa. Mutta useimmissa kaupungeissa keskeytyi kehitys tai alkoi mennä taaksekin päin, ne muuttuivat »lahonneiksi kauppaloiksi» (rotten boroughs), kuten niitä Englannissa kutsuttiin.
Nämä pikkukaupungit eivät kyenneet vastustamaan valtaanpyrkivän itsevaltiuden mahtavia voimia.
Sitä suuremmassa määrässä tosin tuli pääkaupunki 16. vuosisadalta alkaen valtiolliseksi tekijäksi nykyaikaisessa valtiossa. Henrik IV tiesi jo, että Pariisi oli katolisen messun arvoinen, se on, että kuninkaan oli alistuttava pääkaupungin tahtoa noudattamaan, ja Lontoon merkityksen valtiopolitikassa sai Karl I kokea omassa ruumiissaan.[8]
Mutta pääkaupungin asukkaiden enemmistöllä ei ollut mitään etua säätykokousten vallan säilyttämisestä, sillä nämä merkitsivät vain maalaisaateliston ja pikkukaupunkien poroporvarien herruutta. Mitä oli pääkaupungilla noilta luokilta odotettavissa? Ennenkaikkea uusien verojen eväämistä ja pakotusta suurempaan säästäväisyyteen. Mutta tämä ei ollut siihenaikaan ylipäänsä pääkaupungin asujamiston etujen mukaista. Suuri osa pääkaupungin asukkaista ansaitsi toimeentulonsa hovin tarpeiden tyydyttämisestä. Mitä enemmän hovilla oli rahaa tuhlata, sitä parempi pääkaupungille. Että hovilaiset eivät itse luoneet näitä rikkauksia, että he kykenivät pääkaupungissa ainoastaan tuhlaamaan sen, mitä he väestön valtavilta joukoilta olivat kiristäneet joko maanomistajina tai valtion välityksellä liikutti sangen vähän ylellisyystavarain valmistajia ja kauppiaita, koronkiskureita ja parittelijoita, hovirunoilijoita ja filosofeja. Onhan vielä nykypäivinäkin kylliksi kirjailijoita, jotka saarnaavat orjan viisautta, että tuhlaus olisi muka hallitsijan ja hänen hovilaistensa yhteiskunnallinen velvollisuus, — että »raha sen kautta joutuisi liikkeeseen».
Ainekset, jotka nyt saivat vaikutusvaltaa kuninkaan ympäristössä ja sen kautta valtiossa eivät olleet enää samoja, jotka olivat edustettuina säätykokouksissa. Kuninkaaseen personallisesti vaikuttivat uudet nousukasainekset: ennenkaikkea hoviaateli ja hovipapisto sekä joukko virkamiehiä ja rakastajattaria. Heidän aseenaan oli juonittelu. Lisäksi pääkaupungin väestö, joka usein mielenosotuksilla, joskus kapinoillakin osasi saattaa mielipiteensä kuuluville ja huomioon otetuksi sekä lopuksi kauppamiehet, kapitalistit, joiden myöntämä luotto tuli uuden valtion pääperustaksi.
Todellisuudessa ei kuningasvalta olisi koskaan voinut kehittyä ehdottoman itsevaltaiseksi ilman kapitalistien apua. Kestääkseen kaikki taistelut, voittaakseen vastustajansa tai ostaakseen ne puolelleen, voidakseen palkita puoluelaisiansa ja puolustajiansa, voidakseen suorittaa kaikki ne tehtävät, joita tuli uuden valtiolaitoksen huoleksi, joko sellaiset tehtävät, joista olivat pitäneet huolta yksityiset kunnat, yhdyskunnat tai feudaliherrat, tai aivan uudet vasta nyt esiintyneet, kuten turvallisuuspolisi, kulkulaitos, katujen ja kanavain rakentaminen, linnotusten ja sotatarvevarastojen perustaminen j. n. e.; — kaikki nämä vaativat ruhtinailta rahaa, enemmän rahaa kuin he säännöllisesti voivat alamaisiltaan kiskoa verojen ja tullien muodossa. Heidän täytyi senvuoksi kerta toisensa perään ottaa rikkailta kauppiailta etumaksuja, luonnollisesti vastaavia palveluksia vastaan. Siitä alkaen meidän päiviimme saakka on luotto ollut valtion päätukeena. Kurssinnouseminen tai laskeminen rahamarkkinoilla on viimeisten kahden vuosisadan kuluessa ratkaissut monen hallituksen kohtalon.
Nämä olivat ne tärkeimmät tekijät, jotka määräsivät Europan yksinvaltojen politikan aina Ranskan vallankumoukseen saakka ja vielä senkin jälkeen, joskus nykypäiviin saakka. Niiden vaikutus oli suuri, mutta säännötön ja epämääräinen. Todellisuudessa ei maanhallitsija hallinnut, vaan hallitsijoina olivat yksityiset henkilöt, pikkuseurat ja eturyhmät, mutta nämä voivat ainoastaan hallitsijan kautta vaikuttaa hallitukseen.
Hallitsijan valta oli rajottamaton; yksityisten suosikkien ja suosikkipiirien oli mahdollista sitä ohjailla, mutta kukaan valtiossa ei voinut sitä vastustaa.
Säätykokoukset sen sijaan tulivat yhä arvottomammiksi. Joissakuissa maissa lakkasivat ne kokonaan, toisissa taas oli niillä sama tehtävä kuin nykyisin työmiesvaliokunnilla tehtaissa: ne muuttuivat hyväksymiskoneiksi, joilla muutamissa asioissa oli lupa auttaa kaikkivaltiasta valtiopolisia.
Tällainen oli kehityksen yleinen kulku Europassa 17. ja 18. vuosisadalla.
Mutta oli olemassa poikkeuksiakin. Oli maita, joissa kuninkaiden ei onnistunut lannistaa ja voittaa säätykokouksia, vaan joissa päinvastoin jälkimäiset tulivat hallituksen herroiksi. Huomattavin poikkeus yleisestä pyrkimyksestä rajattomaan yksinvaltaan oli Englanti.
Tähän poikkeukseen oli monia syitä. Tärkeimmiltä meistä näyttävät seuraavat: Juuri 17. vuosisadan alussa, jolloin itsevaltiuden Englannissa olisi ollut suoritettava viimeinen ratkaiseva taistelu, joutui Englannin kruunu Skottlannin kuninkaille, joka maa oli jäänyt taloudellisesti takapajulle, jossa oli vielä voimassa sukukuntaperustuslaki, ja jossa maanhallitsijat olivat vielä kokonaan riippuvia säädyistä. Koko 17. vuosisadan oli Skottlanti Englannissa rajattoman yksinvallan saavuttamiseksi taisteleville Stuart-sukuisille kuninkaille heikkouden aiheuttajana, samoin kuin Unkari aina viime aikoihin saakka on ollut esteenä Habsburgien itsevaltiuspyrinnöille.
Tärkeämpi oli kuitenkin Englannin maantieteellinen asema saarivaltiona. Sen valta ja turvallisuus eivät riippuneet maa-armeijasta vaan laivastosta. Tavaroita valmistuttavalla ja kauppaavalla porvaristolla ei siis ollut mitään syytä tukea hallitsijan yrityksiä luoda vahva seisova armeija. Tämä itsevaltiuden varmin välikappale puuttui Englannissa juuri rajattoman itsevaltiuden ratkaisukamppailujen aikana.
Mutta vielä tärkeämmäksi tuli Englannin saariasema sen kautta, että se erikoisesti edisti 16. vuosisadalta alkaen uudenaikaisen, kapitalistisen porvariston kehittymistä sen jälkeen kun Itä-Intian meritien ja Amerikan löytö oli siirtänyt europalaisen maailmankaupan painopisteen Välimereltä Atlantin valtameren rannoille. Aluksi otti Englanti osaa Portugalin, Espanjan ja Alankomaiden kukoistukseen kohoavaan maailmankauppaan merirosvouden muodossa, jota erityisesti harjotettiin Espanjan laivastoa kohtaan. Mutta pian se vahvistui siinä määrin, että se voi antaa ryöstöretkilleen laillisemman luonteen, sillä että se itse vallotti siirtomaita ja kehitti laajan ulkomaisen kaupan, ei kuitenkaan ainoastaan siinä merkityksessä kuin nykyään on laillisella kaupalla, vaan erikoisella halulla hajottaen sala- ja orjakauppaa. Lontoo kohosi nopeasti maailmankaupan keskukseksi, se voitti Lissabonin ja Antwerpenin ja sillä oli 17. vuosisadan lopulla kauppamaailmassa ainoastaan yksi kilpailija: Amsterdam. Väestön lukumäärään nähden oli se silloin jo Europan suurkaupunkien ensimäinen, siinä oli puolen miljonaa asukasta ja se kykeni asettamaan jalkeilla komean armeijan. Mutta sen sijaan oli se vähemmässä määrässä ylellisyyskaupunki kuin Pariisi, sen kehitys riippui vähemmän hovin ja hovilaisten tuhlauksesta, mutta sitä enemmän kaupan edistymisestä, se vaati hallitusta, joka oli voimakas ulospäin vaan ei sisäänpäin. Mutta Stuartit tuhlasivat kaikki voimansa kokeissa saada rajaton itsevaltius voimaan ja laimiinlöivät voimakkaan ulkopolitiikan sekä Englannin maailmankaupan suojelemisen sekä kehittämisen.
Niin mahtava, niin rohkea ja itsetietoinen oli Englannin ja ennenkaikkea Lontoon porvaristo, että se alkupuolella 17. vuosisataa, olosuhteiden pakottamana, uskalsi liitossa erään aateliston osan, pikkuporvariston ja talonpoikaisväestön jätteiden kanssa julistaa sodan kuningasvaltaa vastaan, jonka tukena oli toinen osa aatelistoa ja hovipapisto. Porvaristo voitti tässä taistelussa, mutta joutuakseen pikkuporvariston ja talonpoikaisarmeijan diktaturivallan alle. Silloin tapahtui sama seikka, joka uusiutui mannermaalla Ranskan vallankumouksen aikana ja v. 1848: työtätekeväin kansanluokkain diktaturin pelottamana ja rasittamana heittäytyi porvaristo kuningasvallan ja sitä kannattavan aateliston syliin. Se teki maanomistajaylimystön kanssa liiton, joka kesti Ranskan vallankumouksenkin ajat ja pysyi keskeymättä voimassa viime vuosisadan alkupuolelle saakka.
Että suurporvaristo ja suurmaanomistus voivat niin kauvan kulkea käsitysten, on pantava jälkimäisen Englannissa saavuttaman omituisen luonteen laskuun. Punasen ja Valkosen ruusun kolmikymmenvuotinen kansalaissota oli miltei juuria myöden hävittänyt korkean aateliston. Suurmaanomistajaylimystö syntyi vanhan raunioille. Sen loi Henrik VII, joka lopetti kansalaissodan, sitä laajensi ja rikastutti Henrik VIII ja hänen poikansa Edvard VI, kirkon, ammattikuntien ja sairashuoneiden kustannuksella, joiden omaisuudet otettiin takavarikkoon.
Toinen suurmaanomistuksen uudistus tapahtui Karl I ja Parlamentin välisen kansalaissodan aikana. Useat aateliset menettivät silloin maatilansa osaksi takavarikkoon ottamisen kautta, osaksi taloudellisen rappion seurauksena. Heidän tilansa joutuivat rikastuneelle porvaristolle. Stuartien palaaminen ei suinkaan saattanut kaikkia taloudellisesti rappiolle joutuneita aatelisia tiloilleen takaisin.
Eipä siis ihme, että maanomistuksella oli aivan toisellainen luonne Englannissa kuin mannermaalla esim. Ranskassa. Tämä säilytti feudaliajan perinnäismuistoja ainakin siinä, että se halveksien katseli työtätekeviä ja kauppaaharjottavia luokkia. Rahan ansaitsemisen piti se häpeänä. Tulot heidän tiloistansa vähenivät yhä; heidän hieno kunniantuntonsa esti heitä pitämästä huolta niiden järkiperäisestä viljelemisestä, mutta se ei suinkaan estänyt heitä täyttämästä taloutensa vajausta kerjäämällä (kuninkaalta), varastamalla (valtionkassasta) ja ottamalla velkaa (kapitalisteilta). Ranskalainen aatelisto joutui 18. vuosisadan kuluessa vararikkotilaan.
Suurin osa englantilaisista suurista maanomistajista oli nousukkaita, joihin jo oli tarttunut kapitalismin henki. He pitivät huolta siitä, että saivat tilansa kapitalistisesti tuloatuottaviksi, antaen niitä varakkaiden vuokraajien viljeltäviksi, he eivät pitäneet arvolleen alentavana osanottoa kauppaliikkeisiin ja he osasivat pitää porvaria — jos tämä oli rikas — oikeassa arvossa. He rikastuivat, erittäinkin ottamalla osaa siirtomaapolitikaan ja käyttivät rikkauksiansa tilojensa laajentamiseen ja parantamiseen. Saman vuosisadan kuluessa, jolloin ranskalainen aatelisto joutui rahallisesti rappiolle, kehittyi englantilainen aatelisto taloudelliseksi suurmahdiksi.
Mutta aikansa tarmokkaan ja yritteliään porvariston tavoin ottivat Englannin aateliset innokkaasti osaa sekä yksityisasioihinsa, että myöskin valtioasioihin. Missä vain suinkin oli mahdollista, säilytti ylimystö toimensa valtionhallituksessa, niin että valtion virkavalta on Englannissa vähemmän kehittynyt kuin muissa nykyaikaisissa europalaisissa yksinvalloissa. Ja se osasi tässä ottaa lukuun myöskin suurporvariston edut.
Uudistumisensa kautta 15. ja 17. vuosisadalla on maataomistava ylimystö pysynyt Englannissa kauemmin nuorekkaan reippaana kuin missään muussa europalaisessa yhteiskunnassa, samalla kun kapitalistinen porvaristo kehittyi Englannissa sangen aikaisin.
Liittonsa kautta tulivat nämä kaksi luokkaa, niin suotuisissa oloissa kuin Englannin, vastustamattomiksi ja kuningasvallan täytyi taipua heidän ja heidän edustajalaitoksensa, parlamentin edessä.
Vastakohtana tälle äärimäisen lännen kehitykselle olivat olot Europan itäosassa, Puolassa. Sielläkin voitti ylimystö kuningasvallan, sielläkään ei tämän onnistunut päästä säätykokouksen herraksi. Mutta Puolan valtiopäiväin yhteiskunnalliset perusteet olivat toisellaiset kuin Englannin parlamentin. Puolassa pääsi maataomistava ylimystö yksinvaltaan kehityksen keskeytymisen vuoksi. Kauppateiden vaihtuminen toisiin turkkilaisten vallotusretkien vuoksi ja meritien löytö Itä-Indiaan vahingoittivat Puolaa vielä enemmän kuin Saksaa. Puolalainen porvaristo joutui täydellisesti rappiolle, se ei kyennyt puolustamaan itseänsä ylimystön ylivaltaa vastaan. Feudalianarkialta katosi kaikki esteet, kuningas tuli voimattomaksi valtiopäiviä vastaan, mutta nämä taas voimattomiksi yksityisiä ylimyksiä vastaan, joista jokainen käyttäytyi täysin itsevaltaisena herrana. Säätykokouksen luonne ainoastaan sopimuksia tekevänä, muttei enemmistöllä päätöksiä säätävänä kokouksena ei ole missään tullut niin päivän selvästi näkyviin kuin Puolan valtiopäivillä, jossa yhden ainoan aatelisen vastalause riitti tekemään päätöksen tyhjäksi.
Aivan toisenlaisiksi muodostuivat säätykokoukset Englannissa, jossa ylimystön ylivallan perustana oli se, että suurmaanomistus sopeusi kapitalistisen tuotantotavan vaatimuksiin ja liittoutui kapitalistiluokan kanssa. Hajottavat ja keskittävät valtiolliset pyrkimykset olivat Englannissa vaikuttamassa aivan samalla tavalla kuin muuallakin yksinvaltaisessa Länsi-Europassa. Ne johtivat kehityksen kulun Englannissa niinkuin esim. Ranskassakin keskusvallan rajattomaan herruuteen, joka ei kärsinyt mitään vastustusta eikä mitään arvostelua. Ero Englannin ja Ranskan välillä oli vain siinä, että toisessa itsevaltaisena keskusvaltana oli kuningasvalta, toisessa parlamentti.[9]
Mikäli taistelut kuningasvallan ja parlamentin välillä lujittivat ja laajensivat viimeksi mainitun valtaa ja mikäli yksityiset kreivikunnat ja kaupungit sulautuivat yhtenäiseksi kansallisuudeksi, sikäli muuttui parlamenttikin luonteeltaan. Yksityinen parlamentin jäsen lakkasi pitämästä itseänsä jonkun erikoisen alueen tai järjestön edustajana ja arvostelemasta valtaansa ja merkitystänsä tuon erikoisen seudun tai järjestön vallan ja merkityksen mukaan. Parlamentti lakkasi olemasta pikku-itsevaltiaiden tai täysin omavaltaisten järjestöjen edustajakokouksena, siitä tuli yhtenäinen kokonaisuus; se oli kokonaisuudessaan täysin omavaltainen, se muodosti kaiken vallan lähteen valtiossa. Mutta parlamentin valtahan olikin vain parlamentin enemmistön valtaa. Kun yksityisten yhdyskuntain ja maa-alueiden taloudellinen ja valtiollinen riippumattomuus valtiosta hävisi, loppui myöskin yksityisten edustajain itsenäisyys parlamentissa. Parlamentin vähemmistön täytyy yhtä ehdottomasti mukautua enemmistön tahtoon, kuin koko maan taas parlamentin tahtoon. Parlamentin enemmistön tahto tulee ylimmäksi laiksi. Kuten Ludvig XIV, voi sekin sanoa: »Valtio olen minä». Kuninkaat ja ministerit tulevat sen orjiksi.
Kuten muutkin orjat ovat nämäkin toisinaan osanneet vaikuttaa herroihinsa, useimmiten mitä likaisimmilla keinoilla, ja taivuttaa mieleisiinsä tekoihin. Herrojen turmeltuminen orjien vaikutuksesta ei kuitenkaan millään tavalla merkitse herruus-suhteen lopettamista.
Mutta enemmistö ja vähemmistö parlamentissa muodostuvat 17. vuosisadalta alkaen myöskin suljetuiksi puolueiksi, Whigs ja Tories.
Lujat valtiolliset puolueet eivät hevin olleet mahdollisia vanhoissa säätykokouksissa. Paikallisten ja korporativisten erikoisetujen vallitessa eivät olleet ainoastaan valtion, vaan sen sisällä muodostuneiden puolueidenkin siteet hölliä. Ensiksi täytyi nykyaikaisen tuotantotavanja nykyaikaisen valtion voittaa säätyjen, ammattikuntien, kuntien j. n. e. nurkkakuntaitsenäisyys, ennenkuin kokomaan luokkatoverukset tulivat tietoisiksi yhteisistä luokkaeduistaan, ennenkuin voi muodostua kansallisia, kautta koko kansakunnan asuma-alueen ulottuvia luokkia ja näiden kansallisten luokkien ja luokkaetujen pohjalle pysyviä ja yhtenäisiä puolueita.
Mutta mitä suuremmiksi parlamentin arvo ja valta tulevat, mitä enemmän se pakottaa valtiovallan tahtonsa alle alistumaan, sitä suuriarvoisempi on taistelupaikka, joka odottaa parlamentissa puoluetta, joka onnistuu pääsemään enemmistöksi. Siitäpä johtuvatkin valtiomiesten pyrkimykset sulattaa kaikki ne suletuksi puolueeksi, joilla on samansuuntaiset pyrkimysperät, vaikkapa he sivukysymyksissä olisivatkin sangen eri kannoilla, siitä pyrinnöt tukahuttaa kaikki katsantokantain eroavaisuudet sivukysymyksissä. Syntyy puoluekuri, »puoluehirmuvalta». Parlamenttienemmistön rajattoman itsevaltiuden ohella alkaa puolue-enemmistön rajaton itsevalta tulla määrääväksi.
Tämä »sortovalta» ja »terrorismi» eivät kuitenkaan ole mitään parlamentarismin erikoisominaisuuksia. Ne huomaamme kaikkialla, missä suuremmat kansanjoukot taistelevat tärkeistä etuisuuksista, missä voittoon saavutettavissa ainoastaan kaikkien taistelijoiden horjumattoman koossapysymisen ja samaan suuntaan käyvän mitä tarmokkaimman yhteistoiminnan avulla. Ei ole mitään naurettavampaa, kuin kuulla ryhmä- ja puoluepakon alla huokailevain vapaamielisten valtiomiesten jyristen saarnaavan ammattiyhdistysten harjottamaa »terrorismia» vastaan. Mutta yhtä naurettavalta tuntuu se, kun anarkistit ylistävät vastakohtana sille »sortovallalle», joka syntyy parlamentarismin mukana, ammattiyhdistyksiä »vapauden», se on anarkistisen hajanaisuuden turvapaikkoina.
Vapautta anarkistisessa ja vapaamielisessä merkityksessä ei ole ammattiyhdistyksissä eikä parlamentarisissa puolueissa.
[6] Hohenzollerien valtion, nykyisen Preussin, pohjana on tällainen panttausliike.
[7] Palkkasotilasarmeijat 14. vuosisadalla olivat aivan toisenlaisia kuin 17. vuosisadalla. Ensiksi mainitut olivat koottuja talonpojista, jotka harjottivat sotilastointa satunnaisena sivuammattina, kun maatalouden parantaminen ja väestön lisääntyminen jo silloin oli siellä täällä synnyttänyt työvoimia yli tarpeen. Usea talonpoikaisnuorukainen tuli silloin ajottain tarpeettomaksi ja pestausi vieraille, mutta aina aikoen palata kotiin tekemään kotikonnulle työtä. Sotakuntoisuuttaan, jonka nämä talonpoikaisjoukot hankkivat itselleen vieraiden herrojen palveluksessa, käyttivät he hyväkseen karkoittaakseen omat herransa. Tällä perustalla sai alkunsa sveitsiläisten ja Böömin hussilaisten vapaus. 17. vuosisadan palkkasoturi oli proletari, sotilaan toimi oli hänen ainoa elinkeinonsa. Hänellä ei ollut mitään muuta vapautta puolustettavanaan kuin korkeintaan ryöstämisvapaus. Hänen elämänsä riippui hänen palkastansa. Hän oli ruhtinaan nöyrä palvelija ja itsevaltiuden tuki kotimaassaankin.
[8] »Voi liioittelematta sanoa, ettei Karl I:stä olisi koskaan voitettu, jollei City (Lontoo) olisi ollut vihamielinen häntä kohtaan ja ettei Karl II ilman sen apua olisi koskaan noussut valtaistuimelle.» Macalay, Englannin historia I.
[9] Parlamentin valtaa kuvaa hyvin englantilainen kompa: »Kaikkea muuta parlamentti voi tehdä paitse muuttaa miestä naiseksi».