Julkaistu: 1906
Lähde: »Aseellinen vallankumous». Osuuskunta Visa r. l., Työläisen kirjapaino, Porvoo 1910
Skannaus, OCR, PDF: Joonas Laine
Tämän kirjasen ensimäinen painos on ilmestynyt Amerikassa.[1] Kirjasen kokoonpanossa on siis pidetty silmällä etupäässä amerikalaisia oloja, jonka pyydän lukijain suosiollisesti muistamaan, jos kirjasessa esitetyt ajatukset eivät kokonaan soveltuisi Suomen oloihin.
Kirjasen enfimäisen painoksen ilmestymisestä on vuosi kulunut ja sillä ajalla on ainakin amerikalaisissa murhakoneissa tehty tuntuvia parannuksia ja nyt aivan viimepäivinä on useamman maan sotilaslaitoksissa kokeiltu ilmalaivoilla, niiden mitä erilaisempiin sotatarkoituksiin sovelluttamiseksi. Asiantuntijain piireissä pidetään jo yleensä varmana, että ilmalaivoja voidaan käyttää hirmuisimpana tuhon tuojana kaupunkien hävityksesssä ja yhteen kokoontuneiden joukkojen murhaamisessa. Mainittuihin seikkoihin katsoen pitäisi siis jonkunverran selostaa tärkeimpiä viimeisistä parannuksista murhakoneissa — sillä merkitseehän se sitä, että sivilihenkilöiden puolelta suunniteltava aseellinen vallankumous tulee yhä mahdottomammaksi käytännössä toteuttaa — mutta sellaiseen lisäykseen en kuitenkaan tällä kertaa ole tilaisuudessa.
M. Hahl.
Meillä on valtiomuoto, jonka vertaista rauhassa historia ei tiedä ja hallitus joka kykenee rauhaa säilyttämään paremmin knin koskaan ennen — väittävät porvarit, jos sosialistit sanomat anarkian, sekasorron ja sodan kapitalistisissa valtioissa vallitsevan.
Tuo porvariemme rauhanjulistus ei ole totta, eikä voi tullakaan todeksi heidän valtiomuodossaan ja heidän hallituksensa aikana.
On totta, että suurvaltojen väliset sodat ovat vähentyneet, mutta rauha, siinä ymmärryksessä, että se olisi kokonaisten kansakerrosten mielissä, ei ole toteutunut. Valtioiden sisäiset taistelut ovat sitä mukaa kiihtyneet kuin ulkonaiset sodat ovat vähentyneet. Sisäinen sota, taistelu vallankumouksen puolesta ja sitä vastaan, on tullut päiväjärjestykseen.
Näin sentähden kun kotimainen ryöstö saapi yhä suurisuuntaisemman muodon ja tulee yhä voimaperäisemmäksi. Kapitalistien ryöstöhuuto nykyään kuuluukin: — »Hallitkaa tarkoin kotimaiset markkinat ja silloin ulkomaiset seuraavat itsestään».
Mitä ovat puheet rauhasta asiain tällä kannalla ollessa? Valetta, petosta, jota tiikerin irvistyksellä huudetaan valtion sotakoneiden takaa ja ulkokullatulla lampaan naamalla julistetaan saarnastuoleista.
Muotiin tulleet valtojen väliset »rauhankonferensit» ovat naurettavaa nukke-ilveilyä, rauhanaatteen kustannuksella. Mitäpä voivat tehdä todella rauhan hyväksi valtiot, joiden vallassaolevan luokan koko olemassaolo perustuu ainakin kotimaiselle ryöstölle. Ja »rauhankonferensit», siirtomaapolitiikka ja kansainväliset kauppasopimukset, joiden avulla ulkomaisia sotia koetetaan välttää, eivät pyrikkään kotimaista ryöstöä lieventämään, päinvastoin. Ne edistävät sitä. Ja sisäinen rauhattomuus kasvaa sitä mukaa.
Kahdeskymmenes vuosisata ei ole rauhan evankeliumin, vaan sotahuutojen ja taistelujen vuosisata.
Yhdeksästoista vuosisata oli vallankumousten vuosisata ja tämä vuosisata tulee seuraamaan edeltäjäänsä, vieläpä paljon suuremmassa mitassa, erittäinkin jos kysymyksen ottaa kaikkien teollisuusmaiden kysymyksenä. Taistelualueet laajenevat, taistelutavat kehittyvät, tarkoitukset suurenevat ja selvenevät ja taistelujen seuraukset tulevat syvemmille käyviksi. Taistelujen synnyttäjä, vallankumoushenki, jolla on syynsä ja synnyttäjänsä luokkavastakohdissa, ei ole laimenemassa, päinvastoin. Vasta tällä vuosisadalla se valtaa niin laajoja alueita ja niin lukuisia kansajoukkoja, että tähänastinen historia ei tiedä mistään sellaisesta kertoa. Nykyisin ovella olevan vallankumouksen henki valtaa kaikki samalla taloudellisella kehitysasteella olevat valtiot ja laajenee niissä saman suuntaisesti. Sen lisäksi eroittaa tämän vuosisadan vallankumoustaistelut edellisistä se, että itse taistelijat, vallankumouksen käytännölliset tekijät toimivat yhä enemmän itsetietoisesti sekä taistelutapaan, että taistelujen seurauksiin ja vallankumouksen nähden.
Kun itse vallankumouksen tarvitsijat tulevat selville vallankumouksen välttämättömyydestä ja kehittyvät itsetietoisiksi siitä, ketä ja mitä varten heidän on taisteltava, seuraa siitä, että yhä voimakkaammalla, olevista oloista lähtevällä agitatsionilla pyritään saamaan yhä suurempia joukkoja mukaan, joille taas selitetään vallankumouksen välttämättömyyttä ja tarpeellisuutta, niin taloudellisessa kuin siveellisessäkin ymmärryksessä. Ja tässä tehtävässä onnistutaan. Kuuluuhan vallankumous historiallisesti kehittyvän yhteiskunnan luonteeseen. Vallankumouksellisten joukkojen kasvaminen ja vallankumousalueen laajeneminen kulkevat nykyään rinnan ja edistyvät vuosittain.
Asiain tällä kannalla ollessa rauhallisesta mielestä ei voi olla puhettakaan. Sitä taistelun tulta, joka hehkuu kaikkien nykyisten suurvaltojen omassa valtioruumiissa, sitä ei voida »rauhankonferenseilla», kansainvälisillä tullitarifeilla, kauppasopimuksilla ja »onnistuneella siirtomaapolitiikalla» tukahduttaa. Niin kauan kun on olemassa kapitalismia, joka harjoittaa kotimaista ryöstämistä aivan kuin korkeaa kansallishyvettä, puheet rauhasta ovat sireenilauluja, joita kuuntelevat saamattomat nahjukset ja ne, joille perustuslaillisesta poliisirauhasta on erityisiä etuja.
Se, jokaisen ihmisen tietämä tosiasia, että »rauha on sotaa parempi» ei merkitse mitään käytännöllisessä elämässä niin kauan kun taistelujen yhteiskunnalliset syyt omat olevassa. Niin kauan kun luokkavastakohdat pysyvät ennallaan, vieläpä yhä kärjistyvät, voidaan »rauhan palmuilla» korkeintaan seppelöidä joku ihanteellinen kirjailija, mutta eduista riitelevien ja tappelevien luokkien välistä juopaa eivät rauhan saarnat kykene edes näennäisestikään kaunistamaan, jopa sitte rauhaa rakentamaan. — Millekään porvaripuolueelle rauhan harrastus ei voi kuuluakaan muuna kuin ulkokullattuna tunnustuksena.
Rauhanaatetta edistää, rauhaa rakentaa ja säilyttää nykyisissä valtioissa voi ainoastaan työväenluokka, ja ainoastaan se. Sosialidemokratinen puolue tässä niinkuin muissakin kysymyksissä, on se puolue, joka edustaa työväenluokan tarvetta ja kantaa. Sosialidem. puolue harrastaa enemmän ja pysyvämpää rauhaa kuin yksikään muu puolue, tahtoo poistaa sekä ulkonaiset että sisälliset sodat. Sisäisen sodan, lakot, kapinat ja vallankumoukset poistaa sos. dem. puolue hävittämällä luokkaedut, joista luokkataistelut, sisäinen sota johtuu. Ulkonaisen sodan poistaa se valtaan päästyänsä, lakkauttamalla anastus- ja valtauspolitikan, josta valtojen väliset sodat ja siirtomaarettelöt ovat seurauksena.
Sos. dem. puolue ei kuitenkaan voi näitä tarkoituksiansa kokonaan toteuttaa ennenkuin se pääsee hallitsevaksi puolueeksi, ja siksi se taas ei pääse muutoin kuin lopullisen vallankumouksen kautta. Tästä päämäärästänsä sos. dem. puolue ei voi eikä saa luopua eikä vähääkään siitä tinkiä. Jos se sen tekee, ei se enää ole työväenluokan vapahtaja. Mutta historiallisesti kehittyneen valtion vallankumonksella on luonnollisesti varmat ehtonsa, ja ainoastaan niiden alaisena se voipi toteutua. Sen tähden: sitä parempi mitä pikemmin ja selvemmin jokainen työväenluokan jäsen ja erittäinkin sos. dem. puolueeseen kuuluva tietää milloin ja mitenkä työväenluokka voipi vallankumouksen aina sen viimenäytökseen asti suorittaa, suorittaa sen niin, että voitto jääpi pysyväksi, s. o., että vastavallankumous ei enää voi nousta niin voimakkaaksi, että se kykenee hallitsemaan nousseen proletariatin pyyhkäisemään asemiltaan, niinkuin se teki vuoden 1871 Parisin kommunille. Tärkeä merkitys on pantava myös sille, että kyettäisiin suorittamaan vallankumous mahdollisimman vähällä veren vuodatuksella ja hyödyllisen omaisuuden hävittämisellä, ja, jos mahdollista, aivan verettömästi ja ilman omaisuuden hävitystä.
Missään tapauksessa ei kannata kokeilla aseellista vallankumousta. Se täydytään kyetä tekemään, kun kerran aletaan. Muussa tapanksessa on parasta kestää erillään koko aseellisesta toiminnasta. Työväenluokalle tulee liian kalliiksi kokeilu aseellisen vallankumouksen tiellä. Ja muistettakoon myös että sosialistipuolueen periaatteessa täytyy jyrkästi edustaa yleistä aseiden riisumista, siis aseetonta rauhaa ja että se ei mitenkään pyri saattamaan vallankumousta aseelliseksi eikä suosi aseellista toimintaa vallankumouksen valmistuskeinona. Emme koskaan antaannu aseelliseen taisteluun vain sentähden että saisimme tapella ja verisesti kostaa, vaan ainoastaan silloin jos olemme siihen pakoitettuja pa jos puolellamme ovat sellaiset ehdot, että voitto on varmasti todennäköistä. Pääkysymys onkin nyt siitä onko näitä aseellisen taistelun voitonehtoja nykyisellä työväenluokalla olemassa.
Aseellisen toiminnan varsinaisia harrastajia ja sen köyhälistön luokkataisteluun sovittajia ovat anarkistit, ihanteellisimmat sosialistit ja hallituksen poliisin palveluksessa olevat provokaattorit. Varsinaisista anarkisteista mainitsen tässä yhteydessä ainoastaan sen verran, että käytännölliset heistä panevat pääpainon väkivallan teoille, sekä yksityisten että joukkojen toimeenpanemille.
Meidän päiviemme ihanteellisista sosialisteista ne, jotka työväeniärjestöissä jotain toimivat, ovat enimmäkseen »kansanasian palvelukseen antautuneita» herrasmiehiä, jotka uskovat vallankumoukseen niin perinpohjin että luulevat sen mahdolliseksi heti kun he ovat sen uskontunnustukseensa ottaneet, kun se heidän aivoissaan on valmiiksi kypsynyt.
Tällaisilla »kansan asian palvelukseen antautuneilla» hävinneillä herrasmiehillä ei ole köyhälistön luokkataistelun ääriviivatkaan selvillä. He eivät ole tottuneet välttämään äärimäisyyksiä, joka köyhälistön luokkataistelussa on välttämätöntä, vaan etsivät niitä ja kiihottavat niihin. Luokkataistelu ei ole syöpynyt heille veriin kokonaisia sukupolvia kestäväksi vakaumukseksi, vaan on se heille ainoastaan hetken tunnekysymys. Ja siksipä he ovatkin teennäisen vallankumouksen kiivaita harrastajia. Mitä mahdottomammalta voitto näyttää sen hermostuneemmaksi he tulevat ja sitä kiivaammin yllyttävät aseelliseen toimintaan heti, saarnaten suurista ihanteellisista ihmisoikeuksista, jotka taistelun takana odottavat.
Hyvin useat näistä ihanteellisista tuulihatuista ovat anarkistien henkiheimolaisia. He tuomitsevat parlamentarismin ja väittävät että köyhälistö ei voi mitään voittaa rauhallista tietä. Väliparannuksetkin ovat voiman pelosta annettuja. Ja sentähden pienemmätkin väkivallat henkeä ja omaisuutta vastaan ovat paikallaan: ne kun herättävät pelkoa vallassaolijoissa ja sitä tietä pakottavat myönnytyksiin. Tämän lajin vallankumousmiehillä on aina salaiset hommansa työväenjärjestöissä, jos he onnistuvat pääsemään niissä vaikuttamaan. Salaisten järjestöjen perustaminen, aseiden hankkiminen ja mielettömien kapinayritysten suunnitteleminen on heidän mielitehtäväänsä. Vielä tänä päivänä esitetään aivan järjellisinä asioina luokkataistelukeinoja, jotka eivät ole vähääkään järjellisempiä kuin englantilaisen Chartisti-liikkeen aikuisen Stephensin neuvoma tulitikkuvallankumous. (Stephens sanoi: On ase, jota lapsikin voi käyttää: Pari tulitikkua ja tukko tervaan kastettuja olkia — ja hallitus on voimaton tätä asetta vastaan.)
Järjettömyyksien järjettömyys on hyödyllisen omaisuuden hävittäminen, eikä sitä saa minkäänlaisen vallankumouksen nimessä suosia eikä sallia. Ranskalaisten »punanen kukko», (tarkoittaa aateliskartanoiden polttamista Ranskan vallankumouksen aikanai), ei ole mikään luokkataistelukeinojen ihanne enempi kuin Stephensin neuvokaan voi olla järjellinen. — Mitähän parannuksia voisimme panna toimeen yhteiskunnassa, jonka omaisuuden vallankumousraivossamme poroksi polttaisimme.
Lapsellisen varmasti uskovat ihanteelliset voittoon, jos vain kansa heidän keinonsa hyväksyy. Siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että työväenluokka muodostaa enemmistön kaikissa maissa, vetävät he sen johtopäätöksen, että tarvitsee vain saada tämä joukko innostumaan aseelliseen toimintaan ja voitto on varma. Ei muka tarvita muuta kuin innostusta, sankarimaista rohkeutta, kuoleman halveksimista, pyhää uhrautumisen halua nykyisen ja tulevan sukupolven vapauden hyväksi ja koko vallankumouskysymys on sillä ratkaistu.
Edellisten lisäksi tunkeutuu työväenjärjestöihin poliisien palkkaamia koirasieluja, provokaattoreita. Heidän tehtävänsä on: kiihoittaa työläisiä aseelliseen toimintaan, kapinayrityksiin, yksityisiin murhiin ja ryöväyksiin, ja panna niitä toimeen järjestyneen työväen laskuun. Tämän hallituksen harjoittaman provokatsionin tarkoitus on: saada näennäinen syy, jonka nojalla se pääsee toimeenpanemaan joukkovangitsemisia ja teurastuksia ja sitä tietä ehkäisemään todellisen vallankumousliikkeen laajenemista. Tämä provokatsioni näkyy tulevan sitä enemmän päiväjärjestykseen, mitä likemmäksi vallankumousta kapitalismin yhteiskunta kehittyy. Salaiset vallankumousjärjestöt omat provokaattorien tyyssijoja. Missä on salaisia järjestöjä, siellä myös on provokaattoreita. Venäjän sosiali-vallankumouksellinen puolue Asev-juttuineen ja Suomen salaiset koplat Mustos-juttuineen ovat siitä viimeisiä todistuksia.
Aseellisen toiminnan lietsojat saavat kannatusta ja apua toimillensa sellaisilta työväenluokan aineksilta, jotka eivät tunne sota-aseiden historiallista kehitystä ja jo tehtyjen vallankumouksien eräitä sotaopillisia suhteita, kussakin eri tapauksessa. Erittäinkin silloin kun aseellisen toiminnan miehet saavat tilaisuuden kapinayritykseen, leimahtaa innostus hyvinkin laajalle. Ja hyvin usein koetetaankin saada aivan mitättömän pieni joukko metelöimään, tarkoituksella sytyttää ja levittää innostusta laajempiin kansanjoukkoihin. — Vapaaehtoisesti uhrautumaan lähteneiden taistelulla kun todellakin on se ominaisuus, että se herättää myötätuntoa, hurmaa ja innostaa osaaottamaan, olkoonpa entisten samanlaisten taisteluien tulos ollut, kumpi tahansa: voitto tai tappio.
Voiton varmuus tämän laatuisissa taisteluissa jätetäänkin kokonaan sen varaan kuinka laajalle innostus leviää. Alkuunpanijoita (elleivät ole provokaattoreita) innostaa ainoastaan vallankumoustaistelun ihanteellinen puoli: syvä ihanteellinen tunne, joka käskee ennen sankarina kaatumaan kuin raukkana taistelematta hiljaa sortumaan, kuihtumaan ja kuolemaan. Tämä ihanteellinen »vapauden alttarille» uhrautumisen halu ja katkera inho »orjan elämään» ovat kauniita tunne-elämän ominaisuuksia, mutta harvoin ne johtavat sellaisten taistelukeinojen valitsemiseen, joiden avulla voittamisen mahdollisuus olisi edes todennäköinen. Taistelukeinojen valitsemisessa nykyistä valtiomahtia vastaan tarvitaan historiallisia ja tilastollisia tietoja enemmän kuin ihanteellista innostusta »voittaa tai kuolla.»
Tunne-elämän innostamat aseellisen toiminnan miehet kiihottaessaan aseelliseen toimintaan, näkyvät hyvin usein unohtavan, että vallankumouksien historiasta on otettava huomioon muutakin kuin historialliset marttyrikruunut ja vuotuiset »pyhiinvaellukset vapauden sankarien» haudoille. On ennen kaikkea otettava huomioon aseellisen taistelun voiton mahdollisuus, s. o., päästäänkö tarkoituksen perille vai ei. Ei riitä, se, että ollaan selvillä ainoastaan tarkoituksesta, mitä varten taistellaan, kaadutaan ja kuollaan. Se, joka lähtee nykyistä valtiomahtia vastaan aseelliseen taisteluun voimiansa mittaamatta, ainoastaan sentähden, että hänen asiansa on oikea, on päänsä seinään puskija eikä voi hyödyttää köyhälistön luokkataistelua, päinvastoin. Onnistumattomat vallankumousyritykset enemmän vahingoittavat kuin hyödyttävät köyhälistön luokkataistelua, enemmän hidastuttavat kuin jouduttavat työväenluokan lopullista voittoa. Sellaisista yrityksistähän hallitus aina saapi hyvän syyn rikoslain käyttämiseen ankarimmalla tavalla ja joukkoteurastuksiin. Ei kelpaa se puheenparsi, jota sellaisissa tapauksissa aina kerrotaan, joka kuuluu: »Aatteita ei voida tappaa. Vainosta ja verestä ne entistä ehompana nousevat». — Väite aatteiden kuolemattomuudesta ei ole mikään ehdoton totuus. Aatteet voidaan tappaa käytännöllisesti vaikuttamasta aina vuosikymmeniksi silloin kun tapetaan tai suljetaan vankiloihin ne ihmiset, jotka näitä aatteita itsetietoisesti edustavat. Vallankumouksen aate kuolee tai vaimentuu määrätyksi ajaksi itsensä vallankumouksellisten suun sulkeutumisen mukana. Se, joka kehottaa työväenluokkaa toimintaan, josta on seurauksena verilöylyjä ja joukkovangitsemisia, tekee vallankumousasialle ja työväenluokalle huonon palveluksen.
Aseelliseen toimintaan kiihottajalta on aina vaadittava takeita liikkeen laajuudesta ja voiton varmuudesta. Voittoa tosin on vaikea edeltäpäin tarkalleen laskea, mutta yhtä vaikeaa ei ole laskea kuinka suuret todennäköiset voiton mahdollisuudet ovat, niiden suhteiden mukaan, jotka vallitsevat silloin kun aseellista toimintaa aijotaan yrittää. Mutta ennenkaikkea täydytään tietää, millä ehdoilla aseellista vallankumousta kannattaa ajatellakaan.
Aseellisen vallankumouksen onnistumisen ehdot ovat havaittavissa, jos ottaa lukeaksensa vallankumouksien historiaa arvostellen ja myös sotaopillisina asiakirjoina, eikä vain innostavina vapauden sankari- ja marttyrikertomuksina.
Ennen kaikkea on väärä se luulo, että työväenluokka ei tarvitsisi muuta kuin kiväärin mieheen, innostusta, yhteenliittymistä, kuoleman halveksumista ja ihanteellista vapaudelle uhrautumisen halua, ollaksensa kykenevä suorittamaan vallankumouksen vaikkapa aseellista tietä. Innostus ja rohkeus ovat kyllä tarpeellisia ja välttämättömiäkin joukolle, joka puutteissa ja kurjuudessa eläessäänkin haluaa ylöspäin pyrkiä ja jolla on voitettavana esteitä enemmän kuin yhdelläkään muulla valtaan pyrkivällä luokalla on ollut. Mutta »kivääri mieheen», innostus ja sankarin rohkeus jokaisen rintaan ei ole kaikki mitä aseellista vallankumousta varten tarvitaan.
Samoin on väärä se luulo, että joukkojen paljous määrää voiton. Sekin kuinka paljon on »päin vaikka tykkein jyrinää» ryntäävää joukkoa, on tietysti tärkeää, mutta tärkein voittoon viejä ei sekään ole.
Nykyaikaisissa taisteluissa ovat tärkeimmät taistelukoneet. Millä puolella ne ovat paremmat, sinne kuuluu voitto.
Tavallisesti historioitsijatkin kertovat, kuinka voitto oli seuraus urhoollisuudesta, armeijan suuruudesta, hyvästä järjestyksestä jne. Tällainen historioitseminen voipi olla oikeaa ja kokonaan totta ainoastaan silloin kun on kysymys taisteluista, joita käydään alkuperäisillä aseilla: nuijilla, keihäillä, miekoilla ja piilukkopyssyillä yms., mutta paikkaansa se ei pidä, jos on kysymys taistelusta, joka suoritetaan koneilla. Silloin ratkaisee etupäässä se kenenkä tappelukoneet ovat paremmat ja kummallako niitä on enemmän.
Sodankäynti-koneet ovat kehittyneet rinnan tuotantovälineiden kanssa. Tuotantovälineiden koneellistuessa ja jättiläistyessä ovat sodankäyntivälineet koneellistuneet ja jättiläistyneet samassa suhteessa. Samoin on käynyt omistuksen kanssa. Tuotantovälineet koneellistuessaan ja jättiläistyessään joutuvat yhä pienemmän kapitalistiluokan yksinomaisuudeksi ja yksin heidän määräystensä mukaan käytettäviksi. Sodankäymisvälineet koneellistuessaan ja jättiläistyessään joutuvat yhä keskitetymmän valtiomahdin yksinomaisuudeksi, jolla on yksinomainen ja ehdoton määräysvalta niiden käyttämisestä. Kaikkien maiden hallitukset pitävät tarkan huolen siitä, että niin hyviä taisteluvälineitä kun hallituksella on, ei saa kellään muilla olla, ei yksityisillä eikä puolueilla. Parhaimmat taistelukoneet ovat niin tarkoin hallituksen valvonnan alaisena, ettei niistä sallita edes yhtä kappaletta kenenkään muun omistaa. Hallitukset (oikeammin vallasoleva luokka) menettelevät taisteluvälineihin nähden mainitulla tavalla juuri vallankumouksen mahdollisuuden tähden. He tietävät, että jokaisen vallankumoushankkeen ja yrityksen, olkoonpa siinä innostusta ja rohkeutta kuinka paljon tahansa, täytyy tulla kukistetuksi ja loppua joukkoteurastukseen, jos vain taistelukoneet kestävät hallituksen yksinomaisuutena ja sen määräysten alaisena.
Siis, kun vallankumoukselliset eivät missään nykyisissä valtioissa voi saada yhtä hyviä aseita kuin on valtiomahdin käytettävissä, on tulos se, että aseellista vallankumousta ei voida tehdä muilla kuin hallituksen omilla aseilla. Sitä ei kannata edes yrittääkään ennen kuin on todennäköisesti varmaa että hallituksen aseista on vallankumouksellisten puolella vähintään yhtä paljon kuin, mitä hallituksen puolelle jääpi.
Se on juuri edellämainittu asian puoli, jonka useimmat aseellisen vallankumouksen puuhaajat näkyvät unohtavan. Eivät ainakaan ole maininneet siitä, vaikka se on tärkeintä koko aseellisen vallankumouksen kysymyksessä. Tyydytään vain selittelemään, että kunhan saataisiin joka mies varustetuksi browningilla, Grafton kiväärillä tai mauserpistoolilla ja opetetuksi pommia tekemään, olisi voitto jo niinkuin taskussa. Mutta mitä ovat kiväärit, mauserpistoolit ja prowningit hallituksen kuularuiskuja vastaan (jotka ampuvat aina kuuteen sataan laukaukseen minuutissa) ja pikatykkiä vastaan (ampuvat sataan viiteenkymmeneen laukaukseen minuutissa). Mitä merkitsee käsin heitettävä pommi hallituksen kranaatteja vastaan, joita ampumalla voidaan lennättää useampien kilometrien päähän, ja skrapnellia vastaan, jotka voivat tappaa useampia kymmeniä ihmisiä yksi ainoa panos. (Skrapnelliksi sanotaan laitosta johon ladataan 250 kappaletta pieniä kuulia. Tämä lataus ammutaan sitte ilmaan. Laskujen mukaan määrätyn matkan päässä räjähtää panos ilmassa ja kaikki 250 kuulaa kykenevät tappamaan, jos vain osuvat. Skrapnellilaitos on hirvittävä murhakone yhteen kerääntyneitä suurempia väkijoukkoja varten. Se voidaan lähettää tekemään hävitystä, vaikka vihollista ei ollenkaan nähdä, kunhan tiedetään millä paikalla se on.)
Tällaisten murhakoneiden rinnalla browninkimiestemme aseet ovat pettäviä lasten leikkikaluja. Ja työläinen, joka näiden sankarien antaa houkutella itsellensä uskomaan moisia browninki-vallankumouksia mahdolliseksi, pettyy suuresti ja hyvin usein saapi tämän erehdyksensä kalliisti maksaa.
Taloudellisen taistelun aloilla ei työväestö kovinkaan halukkaasti yritä voittamaan kapitalismia kilpailun avulla, sillä tiedetään toki osapuilleen, että kilpailijalla täytyy olla yhtä hyvät tuotannonvälineet kuin vastakilpailijallakin, jos mieli voitosta olla toivoa. Mutta valtiollisen taistelun alueella näkyy vielä joltinenkin osa työväenluokasta olevan halukas yrittelemään aseellisia vallankumouksia, ilman, että on siihen edellytyksiä, kunhan vain joku tuulihattu alkaa heille browninki tai mauserpistooli kädessä laskettelemaan hölynpölyä vallankumouksen nimessä.
Jokaisen työväenluokan jäsenen veriin pitäisi imeytyä marxilainen käsitys yhteiskuntakehityksestä. Se käsitys, joka lähtee ajatuksesta: tuotantotapa on se perustus, jonka päälle ja mukaan koko muu yhteiskunta kehittyy. Valtiomuoto, politika, y. m. ovat vain heijastuksia vallitsevasta tuotantotavasta. (Tuotantotavan taas määrää tuotantovälineiden kehitys.) Tässä hengessä tarkastaessaan yhteiskuntien historiallista kehitystä huomaa helposti, että valtiomahtikin kehittyy tuotantotavan mukaan: keskittyy ja vahvistuu sitä vakaamaksi. Kapitalistiluokan hallussa olevat taloudelliset voimat (tuotantovälineet) vastaavat vähintään kaikkien muiden kansakerroksien taloudellisia voimia yhteensä. Ja kapitalistisen valtiomahdin valtiolliset voimat (taisteluvälineet) vastaavat vähintään koko kansan valtiollisia voimia. Se, joka ei ota tätä huomioon valtiollisesta vallankumouksesta puhuessaan ja sitä puuhatessaan on järjettömän vallankumouksen puuhaaja, jolle työväenluokan ei pidä korvaansa kallistaa.
Aseellisen vallankumouksen miehet hyvin usein vetoavat historiallisiin esimerkkeihin, joukkoja innostaessansa — kuinka silloinkin voitettiin kun oli rohkeutta ja innostusta. Mutta historialliset esimerkit osottavat juuri sitä, että vain silloin ovat vallankumoukselliset voittaneet kun vissi määrä hallituksen taisteluluvälineitä on ollut vallankumouksellisten puolella ja poikkeuksetta silloin hävinneet kun sellaista edellytystä ei ole ollut. Sellaisia historiallisia tosiasioita voisi luetella kuinka pitkälle tahansa, mutta tämän laatuisen esityksen tila ei sitä salli. Kehotan vain kysymyksen harrastajia panemaan merkille esim. Ranskan viime vuosisadan vallankumoustaisteluita. Vallankumoukselliset niissä voittivat aina silloin kun hallituksen sotaväki meni vallanknmouksellisten puolelle ja hävisivät silloin kun sotaväki pysyi hallitukselle uskollisena.
Tahtoisin vielä kerran lukijaini mieliin painaa sen yksinkertaisen tosiasian, että sillä, ken aikoo nykyisen valtiomahdin kukistaa, täytyy olla vastaavat aseet. Joukkojen paljous ja rohkeus on suuri tekijä, mutta kuitenkin toisarvoinen silloin, kun on kysymyksessä aseellinen vallankumous.
Tämän kaiken tietävät vallassaalijat perin hyvästi ja siksi he kohtelevat röyhkeästi ja uhkamielisesti suuria lakkojakin, vieläpä uskaltavat uhitella sellaistakin kansanliikettä kuin suurlakko. He tietävät, että muutamissa tunneissa voivat murhakoneillaan lakaista kokonaiset ihmisjoukot, jos tahtovat. Ja tahtominen taas riippuu siitä kuinka paljon menettämisestä on kysymys, jos kysymyksissä oleviin vaatimuksiin suostuvat.
Jos nykyaikainen köyhälistö täysin tajuaa, mikä hävittävä voima sisältyy valtion murhakoneisiin, jättää se sellaiset hulluttelut kuin aseellisen vallankumouksen yritykset sikseen. Se tajuaa, että sivili-ihmiset eivät ollenkaan voi sitä tehdä. Sen vallankumouksellinen toiminta saapi silloin useissa kohdin uuden suunnan. Se tulee ulkomuodoltaan rauhallisemmaksi, mutta ytimeltään entistään kumouksellisemmaksi. Se rupeaa panemaan suurempaa merkitystä sille toiminnalle, jonka tarkaituksena on päästä kontrolleeraamaan valtion taistelukoneiden käyttämistä.
Useat, jotka kyllä jyrkästi kieltävät yksityiset väkivallat ja pienet kapinayritykset, puolustavat kuitenkin työväenluokan asestamista ja kehottavat siihen. Muiden muassa tunnettu puoluetoveri A. B. Mäkelä lausui siitä äskettäin seuraavaa: — »Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä että vallankumous monessakin maassa on voimakeinoilla suoritettava, jonka tähden pidän välttämättömänä työväelle aseiden hankkimisen ja niiden käytäntöön harjaantumisen.»
Mitenkähän tämä työväenluokan asestaminen voisi käydä päinsä, vaikka emme ottaisi huomioon sitäkään että hallitukset asettuvat »kansan asestamista» vastaan?
Kun aseellisen vallankumouksen puuhaajat lähtevät työväenluokkaa asestamaan, alkavat he tavallisesti siitä päästä, että kolehti- ja iltamarahoilla hankitaan muutamia kivääriä, mauserpistoolia ja sen sellaisia — niin — ja tietysti taas hankitaan muutamia, sitä mukaa kun rahoja tulee. Ja ne, joilla on oikein kiire vallankumousta tekemään, alkavat asestaa työväenluokkaa varastamalla yksityisten ja asekauppojen aseita joitakin kantamuksia tai kuormia(!)
Mikä lapsellinen tuuma! Toivoa nyt tuonlaisilla keinoilla saavansa aseita niin paljon, että ne jotain merkitsisivät valtiomahtia vastaan: valtiomahtia, joka tavallisesti käyttää kolmannen osan valtion menoarviosta armeijan asestamiseen ja kunnossa pitämiseen. Ne summat lasketaan sadoissa miljoonissa. Tätä armeijaako, jonka vahvistamiseksi käytetään sellaisia summia, joka heti saapi kaikki uusimmat keksinnöt murhakoneissa käytäntöön, tätäkö vastustettaisiin kolehti- ja iltamarahoilla hankituilla tai varastetuilla aseilla? Ei! Se on tuhannen kertaa järjetön tuuma. Jo yksistään kysymyksen rahallinen puoli sanoo, että työväenluokka ei koskaan voi saada itsellensä niin paljon aseita, että niihin kannattaisi luottaa. Työväenluokan asestajat ovat aivan yhtä lapsellisia kuin Jalmari Finnen näytelmässä: »Kun ollaan neroja», muuan koplakunta, joka haluaa tehdä Suomesta kuningaskunnan, ja uskoo tämän tuumansa toteutumiseen — koska he jo ovat onnistuneet salaisesti hankkimaan 38 browninkia varastoon.
Browningit, mauserpistoolit ja pommit voivat olla hyviä useita ja Mustosen sanoilla »ihanteita» yksityisille murhamiehille, provokaattoreille ja pakko-luovuttajille, mutta aseellisen vallankumouksen tekijöille ne ovat lasten leluja.
Työväenluokan ei pidä hankkia aseita vallankumoksellisia tarkoituksia varten. Se, kuten sanottu, ei voi niitä riittävästi saada, kahdestakin syystä. Ensiksi: niin sanottu kansanasestus ei ollenkaan voi käydä päinsä kapitalistiluokan vallassa ollessa. Toiseksi: työväenluokka ei mitenkään voi saada varoja niin paljoa että se kykenisi riittävästi aseita hankkimaan. — Sitäpaitsi aseista on eräs vaara jo niiden hankkimisaikana. Aseet, jos niitä kerran on, houkuttelevat aina varomattomiin tekoihin. Vaikka järjestys olisi kuinka hyvä, löytyy aina sen verran kiihkoilijoita, puhumattakaan provokaattoreista, jotta eivät malta olla aseita käyttämättä tekoihin, jotka vahingoittavat luokkataistelua.
Ainoa, mitä köyhälistö voi tehdä on: parlamenttaarisen toiminnan avulla koettaa päästä määräämään valtion taisteluvälineiden käyttämistä.
Viimeisessä kansainvälisessä sosialistien kongressissa Stuttgartissa oli niin sanottu antimilitarismi keskustelun alaisena. Ranskalainen Hervée esitti, että sosialistien on ruvettava sotilasagitatsionissa julkisesti kehottamaan sotilaita karkaamaan armeijasta, tottelemattomuuteen hallitusta vastaan ja nuoria olemaan menemättä sotaväkeen. Saksalaiset taas esittävät sitä vastaan, että jos sosialistipuolueet Hervéen mukaan menettelevät, saavat he heti valtion poliisin ja rikoslain ankarimmat pykälät niskaansa. Puolueen parhaita voimia tullaan joukottain sulkemaan vankiloihin. Kongressin enemmistö asettui kysymyksessä saksalaisten kannalle, joka merkitsi sitä, että puolueelle ei ole edullista, että se ryhtyy harjoittamaan anti-militaristista agitatsionia armeijan keskuudessa. Sensijaan jokaisen sosialistin velvollisuus on kasvattaa lapsensa periaatteessa seisovan sotaväen vastustajiksi ja samalla itsetietoisiksi aseiden käyttäjiksi, silloin kun joutuvat valtion armeijaan.
Saksalaisten kanta tässä kysymyksessä on ehdottamasti oikeampi ja työväenluokalle edullisempi kuin herveeläinen.
Nykyiset armeijat omat kokoonpantuja köyhälistöstä ja talonpojista. Varsinaiselle köyhälistönuorisolle on osotettava kapitalistisen valtion armeijan tarkoitus ja herätettävä heissä luokkatunne niin voimakkaaksi, etteivät he sotilaiksi jouduttuansa koskaan käytä valtion aseita omaa luokkaansa vastaan. Luokkatunne ja tietoisuus luokkansa turvattomuudesta, seisovan sotaväen ja valtion taisteluvälineiden ollessa kapitalistiluokan käytettävissä, kasvaa olojenkin pakosta köyhälistönuorisossa. Syntyvät ja kasvavathan he aikana, jonka henki on: mahdollisimman voimakas luokkatunne ja oman luokkansa edun valvominen on jokaisen yksilön omattava. Onhan köyhälistö-nuoriso jo lapsesta ollut pakoitettu palkkatyöhön, kapitalistisen tuotannon palvelukseen, jossa heidän on pakko huomata voimattomuutensa yksilöinä. Heidän on pakko huomata, kuinka he yhä enemmän tulevat koneellistuneiden ja jättiläistyneiden tuotannonvälineiden automaattisiksi syöttäjiksi, joiden yksilöarvo ei ole juuri nollaa suurempi. Tällaisessa asemassa heidän täytyy syvästi oppia se läksy, että heidän pelastuksensa voipi olla vain luokkataistelussa ja ainoassaan siinä. Edelleen he näkevät, kuinka köyhälistön luokkataistelu on voimatonta uusimpien keksintöjen mukaan rakennetuilla murhakoneilla varustettua valtiomahtia vastaan. Näkevät kuinka köyhälistö pannessansa toimeen ulkoilmakokouksia, lakkoja ja mielenosotuskulkueita, joutuu valtion asetettujen poliisien ja sotilaiden rääkättäväksi ja murhattavaksi.
Niin käytännöllinen kokemus kuin historialliset tiedotkin osottavat köyhälistö-nuorisolle köyhälistön lnokkataistelun ladun oleman merkitty tiheillä verijäljillä ja kuritushuonetuomioilla. Ja muistettakoon se — agitatsionissa se on aina selitettävä, yhtenä tärkeimmistä luokkataistelua koskevista kysymyksistä. On selitettävä, että köyhälistön luokkataistelua vastassa on aina ollut ja on valtion murhakoneet ja rikoslaki, ja että niihin sisältyy suurempi valtiollinen voima kuin mitä koko työväenluokka omaa. Tätä tietä nuorisolle voidaan osottaa, että valtion armeijan on itse itsensä kukistettava, muut siihen eivät kykene.
Kun näin teemme, niin emme tarvitse epätoivolla tulevaisuutta katsoa, vaikka jyrkästi kiellämmekin köyhälistön luokkataistelulle mahdollisina työväenluokan asestamisen vallankumousta varten, sivili-ihmisten kapinahankkeet, salaseurat ja väkivallan työt. — Ei ole monien vuositymmenien kysymys, kun armeijan enemmistön muodostamat itsetietoiset aseiden käyttäjät, jos käsitetään koko aseellisen vallankumouksen kysymys köyhälistötönuorison kasvatuskysymykseksi ja toimitaan sen mukaan.
Silloin kun köyhälistönuoriso sotilasijässään on itsetietoinen aseiden käyttämisestä, on hyvin todennäköistä, että vallankumouksen viimenäytöstä ei ollenkaan tarvitse asevoimalla suorittaa. Nykyinen porvaristo ei ole mitään sankareita, jotka ottaisivat henkilökohtaisesti taistellaksensa »henkeen ja vereen» asti omien etujensakaan puolesta. Taistelevat ainoastaan niin kauan kun heillä on käytettävänä työväenluokan jäseniä sotilaina, työväenluokkaa vastaan.
Kysymys ei tosin tule aivan tyhjentyvästi ratkaistuksi vielä silläkään, että köyhälistö-nuoriso tulee itsetietoisiksi aseiden käyttäjiksi. Niissä maissa joissa on asevelvollisuus, muodostaa armeijasta tuntuvan osan keskiluokan talonpojat. Nämä ovat vielä enimmäkseen suurporvarillisen isänmaallisuushumbuukin kannattajia ja heidän harrastuksensa sotilainakin ovat tietysti toiset kun varsinaisen köyhälistöläisen. Talonpoikaissotilaat ovat halukkaita noudattamaan ohjetta: — »Sotilaan velvollisuus on taistella isänmaan ja valtaistuimen (vallassaolevan luokan) puolesta, ulkonaisia ja sisäisiä vihollisia vastaan!» — Ja porvarillisessa ymmärryksessä sisäinen vihollinen on vallankumouksellinen köyhälistö.
Kuinka kauan keskiluokan talonpojat tulevat kannattamaan kapitalistista valtiomuotoa, riippuu siitä, kuinka kauan itse keskiluokka maataloudessa säilyy vaipumatta proletariksi. Mutta kaikissa tapauksissa köyhälistönuorison itsetietoisiksi aseiden käyttäjiksi tuleminen supistaa verisen vallankumouksen vaaran kovin pieneksi. Tälle nuorisolle järjestyneen työväen on selitettävä mahdollisimman tarkasti aseellisen vallankumouksen kysymys ja heihin luotettava, mutta tukittava korvansa työväenluokan asestajien saarnoille kuin myöskin väkivaltaisuuksiin kiihottajain kuiskutuksille.
[1] Tässä julkaistun tekstin lähdeteos on painettu fraktuuralla, jonka w:t on tässä muutettu v:iksi. Muuten kieliasu on jätetty alkuperäiseen asuunsa, vain selvät painovirheet on korjattu. MIA huom.