Julkaistu: 14. syyskuuta ja 9. lokakuuta 1920 L'Ordine Nuovo -lehden n:oissa 15 ja 17
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 258–273. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Digitalisointi: Kaj Henriksson
HTML: Jonas Holmgren & Joonas Laine
Sorelin[1] jälkeen on tullut muotiin viitata nykyajan työväenliikettä arvioitaessa alkukristittyjen yhteisöihin. On heti alkuun todettava, ettei Sorel ole millään tavoin vastuussa italialaisten ihailijoidensa rajoittuneista näkemyksistä ja karkeasta ajattelusta, yhtä vähän kuin Karl Marx on syyllinen tiettyjen »marxilaisten» aatteellisiin mielettömyyksiin. Sorel on historiantutkijana »keksijä». Häntä ei voida matkia, eikä hän tarjoa opetuslapsiksi pyrkiville menetelmää, jota mekaanisesti soveltamalla voitaisiin aina ja kaikkialla yltää arvokkaisiin tutkimustuloksiin. Sekä Sorelin että marxilaisen opin mukaan kristinusko oli vallankumouksellista ollessaan aatteellisen kehityksensä huipulla, saavutettuaan kehityksensä äärimmäiset rajat, luodessaan uuden ja omaperäisen moraalisten, oikeudellisten, filosofisten ja taiteellisten suhteiden järjestelmän. Jos näistä johtopäätöksistä kuitenkin tehdään aatteellinen malli, jota sovelletaan jokaiseen vallankumoukseen, syyllistytään Sorelin historiallisen »oivalluksen» karkeaan ja typerään vääristelyyn. »Oivallus» voi vain olla virikkeenä proletaarisen sivilisaation »ituja» koskeville historiallisille tutkimuksille. »Itujen» on oltava olemassa, jos (kuten Sorel oletti) nykyaikaisessa teollisessa yhteiskunnassa todella piilee proletaarinen vallankumous, jos tästä yhteiskunnasta todella voi syntyä uusi elämä, vallankumoukselliselle luokalle ominainen, aivan uusi suhteiden järjestelmä. Mitä saattaa siis merkitä väittämä, etteivät työläiset, toisin kuin alkukristityt, ole nuhteettomia ja pidättyväisiä ja ettei heillä ole omaa erityistä elämäntapaa? Vaikka jätettäisiin kokonaan syrjään harrastelijamainen yleistys, jonka mukaan »Torinon metallityöläisistä» on tullut raakalaislauma, jossa kukin syö päivittäin paistetun kanan, juopottelee yöt ilotaloissa, hylkii perhettään, etsii elokuvista ja porvarillisten tapojen apinoinnista tyydytystä kauneus- ja moraali-ihanteilleen, vaikka jätettäisiin tämä lapsekas yleistys kelvottomana, ei sittenkään tuo väittämä kelpaisi historiallisen arvion perustaksi. Historiallisen tietouden kannalta se olisi täsmälleen samanarvoinen kuin väite, jonka mukaan se, että kristityt nykyään syövät kananlihaa, käyvät naisissa, juopottelevat, antavat vääriä todistuksia, tekevät huorin jne. jne., todistaa taruksi kertomukset muinaisista askeeteista, marttyyreistä ja pyhimyksistä. Jokaista historiallista ilmiötä on siis tutkittava erityisenä tapahtumana, tarkasteltava ilmiötä sen kulloisessakin konkreettisessa ja ajankohtaisessa yhteydessä, nähtävä siinä vapauden kehitys, joka ilmenee tavoitteina, laitoksina, muotoina, joita ei missään tapauksessa saa sekoittaa tai rinnastaa (muutoin kuin vertauskuvallisesti) menneiden aikakausien tavoitteisiin, laitoksiin ja muotoihin. Jokainen vallankumous — niin kristillinen kuin kommunistinenkin —, joka toteutuu ja voi toteutua vain mitä laajimman ja voimakkaimman joukkoliikkeen avulla, voi ainoastaan kukistaa ja murskata koko yhteiskunnallisen järjestelmän. Kuka osaisi kuvitella ja nähdä ennalta ne välittömät seuraukset, jotka saa aikaan loputtomien, vielä eilen vailla tahtoa ja valtaa eläneiden joukkojen puuttuminen historialliseen luomis- ja tuhoamisprosessiin? Koska niillä ei milloinkaan ole ollut »tahtoa eikä valtaa», ne pyrkivät näkemään jokaisen julkisen ja yksityisen toimenpiteen ilmentävän omaa tahtoaan ja saavuttamaansa valtaa. Ne kokevat todellisuuden salaperäisen vihamieliseksi ja tahtovat tuhota kaiken perustuksiaan myöten. Mutta nimenomaan siksi, että vallankumous on ääretön, luonteeltaan arvaamaton ja rajattoman vapaa, tuskin kukaan osaa esittää varmaa ennustusta tunteista, aloitteista, intohimoista ja hyveistä, jotka taotaan niin tulisessa pajassa. Millaisia muutoksia voi tahdostamme, luonteen lujuudestamme riippumatta tapahtua todellisuudessa, jonka tänään näemme edessämme? Eikö jokainen päivä tällä mullistusten kaudella ole vallankumouksellinen? Eikö jokaisella yksityisessä tietoisuudessa tapahtuneella muutoksella, jonka kokevat samanaikaisesti mitä laajimmat kansanjoukot, tule olemaan uutta luovaa vaikutusta, jota on ennalta mahdoton kuvitella?
Nykyisten arvioiden perusteella ei voida määritellä tulevaisuuden moraalia ja tunteita. Ainoa tunne, joka on jo nyt siinä määrin vakiintunut, että sen voidaan todeta luonnehtivan koko työväenluokkaa, on solidaarisuus. Tämän tunteen voima ja sen teho voi kuitenkin olla vain kestokyvyn ja uhrautuvuuden tuki, ja sitäkin vain niin kauan kuin kansan heikko historiallinen ennakkonäkemys pystyy tietyllä tarkkuudella toimimaan. Joukkojen historiallista tahtoa luoda uusi yhteiskunta ei siis voida pitää yllä tämän tunteen voimin koko vallankumouksellisella luomiskaudella, jolloin on mahdotonta päätellä, milloin vastarinnan ja uhrautuvuuden aika on ohi, koska vihollinen, jota vastaan on taisteltava ja joka on voitettava, ei enää tule olemaan proletariaatin ulkopuolella, se ei enää ole ulkoinen ja aineellinen, rajallinen ja hallittavissa oleva voima, koska vihollinen piilee itse proletariaatissa, sen välinpitämättömyydessä, laiskuudessa, sen kyvyttömyydessä intuitioon. Luokkataistelun dialektiikka löytää ilmaisunsa yksilössä itsessään. Uuden ihmisen on kaikessa ajattelussaan, jokaisessa toimessaan taisteltava vaanivaa »porvaria» vastaan. Tästä syystä työväen ammattiyhdistys, joka toteuttaa ja valvoo proletariaatin solidaarisuutta, ei voi olla ihmiskunnan tulevaisuuden näköalojen lähtökohta ja perusta. Se ei sisällä kehityksen niitä aineksia, joita vapautus edellyttää. Ammattiyhdistys sinänsä joutuu käymään läpi syvällisen muutoksen yleisen kehityksen myötä: se on kohde, ei määräävä subjekti.
Työväenliike pyrkii nykyisessä kehitysvaiheessaan toteuttamaan vallankumouksen aineellisen perustan ja fyysisten voimien organisaatiomuodoissa. Tunteet ja mielialat, jotka pitävät yllä joukkojen tahtoa, eivät voi olla vallankumouksen ominaispiirteitä. Proletaarisen vallankumouksen ominaispiirteet on vain työväenluokan puolueella, kommunistisella puolueella, joka pystyy toimimaan ja kehittymään siksi, että se on kurinalainen järjestö, että se tahtoo luoda valtion, että se pyrkii järjestämään olemassa olevat aineelliset voimat proletaarisesti ja laskemaan kansan vapautuksen perustan.
Nykyisellä aikakaudella kommunistinen puolue on ainoa instituutio, jota voidaan todella verrata alkukristittyjen uskonnollisiin yhteisöihin. Sellaisena kuin puolue on jo kansainvälisessä mitassa olemassa, voidaan suorittaa vertailu ja panna »jumalan valtakunnan» ja »ihmisen valtakunnan» puolesta taistelevat aktivistit arvojärjestykseen. Kommunisti ei suinkaan ole huonompi kuin katakombien kristitty. Päinvastoin! Ylimaallinen tavoite, jonka kristinusko asetti esitaistelijoilleen, innoitti mystisyytensä vuoksi marttyyriuden ja pyhyyden ylitsevuotavaan sankaruuteen. Ei tarvita suurtakaan inhimillistä luonteenlujuutta ja tahdonvoimaa, jotta niissä, jotka uskovat taivaalliseen palkkaan ja ikuiseen autuuteen, heräisi uhrimieli. Kommunistityöläinen, joka raataa viikkokausia, kuukausia, vuosia joka päivä kahdeksan tuntia tehtaassa ja työskentelee toiset kahdeksan tuntia pyyteettömästi puolueessa, ammattiyhdistyksessä ja osuuskunnassa, on ihmiskunnan historian kannalta sankarillisempi kuin orja tai käsityöläinen, joka uhmasi jokaista vaaraa päästäkseen salaiseen rukoustilaisuuteen. Samalla tavoin ovat Rosa Luxemburg ja Karl Liebknecht suurempia kuin Kristuksen suurimmat pyhimykset. Juuri siksi, että työväenluokan taistelijoiden tavoite on konkreettinen, inhimillinen ja rajallinen, he ovat suurempia sankareita kuin jumalan esitaistelijat. Heitä kannustavat moraaliset voimat ovat sitä mahtavammat, mitä täsmällisemmin heidän tahtonsa on asettanut tavoitteet. Mihin voikaan yltää tunteissaan työläinen (joka koneen ylle taipuneena toistaa päivittäin kahdeksan tunnin ajan samaa liikettä, yksitoikkoista kuin rukousnauhan suljettu kehä) kun hänestä tulee »hallitsija», yhteiskunnallisten arvojen mitta! Eikö olekin ihme yksin se, että työläinen kykenee ajattelemaan, vaikka hänen on pakko työskennellä tietämättä miten ja miksi? Tämä ihme, että työläinen voittaa päivittäin henkisen itsenäisyytensä, vapauden tehdä luovaa ajattelutyötä taistellen väsymystä ja rasitusta vastaan, uhmaten työn yksitoikkoisuutta, joka pyrkii tekemään henkisestä elämästä kaavamaista ja siis tappamaan sen — tämä ihme muotoutuu kommunistiseksi puolueeksi, tahdoksi taistella ja tehdä vallankumouksellista luomistyötä, se olennoituu kommunistisessa puolueessa.
Tehtaassa työläinen suorittaa vain täytäntöönpanijan tehtäviä. Hän ei seuraa työn ja tuotannon kokonaisprosessia. Hän ei ole piste, joka luo liikkuessaan linjan, vaan hän on nuppineula, joka pistetään tiettyyn kohtaan. Linjan muodostaa neulajono, jonka vieras tahto on järjestänyt palvelemaan omia tarkoituksiaan. Työläinen pyrkii heijastamaan tämän olomuotonsa kaikissa elämänsä yhteyksissä. Hän sopeutuu kaikkialla helposti tehtävien toimeenpanijan osaan, tottuu esiintymään »joukkona», jota johtaa vieras tahto. Hän on älyllisesti laiska eikä halua nähdä kädenulottumaa pitemmälle. Sen tähden häneltä puuttuu kokonaan kriteerejä, joiden mukaan hän valitsisi johtajansa, siksi hän antaa lupausten helposti johtaa itseään harhaan. Hän uskoo kärkkäästi voivansa saavuttaa jotakin ponnistelematta ja ajattelematta liikoja. Kommunistinen puolue on sisäisen vapautumisen historiallisen prosessin väline ja muoto, ja tuon vapautumisen seurauksena työläinen muuttuu täytäntöönpanijasta aloitteentekijäksi, joukosta johtajaksi ja opastajaksi, työkädestä älyksi ja tarmoksi. Voidaan sanoa kommunistisen puolueen koonneen syntyessään ne vapauden idut, jotka tulevat kehittymään ja kasvamaan täyteen mittaansa työväenvaltion luotua niille välttämättömät aineelliset edellytykset. Klassisen maailman orja tai käsityöläinen »tiedosti itsensä» ja toteutti vapautuksensa osallistumalla kristilliseen yhteisöön, missä hän koki konkreettisesti olevansa tasa-arvoinen, tunsi veljeyttä, koska kaikki olivat saman isän poikia. Samaa kokee työläinen liittyessään kommunistiseen puolueeseen, missä hän työskentelee yhdessä muiden kanssa uusien elämänmuotojen »löytämiseksi» ja »keksimiseksi», missä hän osallistuu »vapaaehtoisesti» koko maailman toimintaan, missä hän ajattelee, ennakoi tulevia tapahtumia, kantaa vastuuta, esiintyy samalla organisaattorina ja organisoitavana, missä hän tuntee kuuluvansa kärkijoukkoon, joka kiiruhtaa eteenpäin ja vetää mukaansa kaikki kansanjoukot.
Kommunistinen puolue on jo pelkkänä järjestönäkin osoittautunut proletaarisen vallankumouksen erityiseksi muodoksi. Ainoakaan aiempi vallankumous ei ole tuntenut puolueita. Ne ovat syntyneet porvarillisen vallankumouksen jälkeen ja rappioituneet parlamentaarisen demokratian vallitessa. Marxilainen näkemys, jonka mukaan kapitalismi luo voimia, joita se ei kykene hallitsemaan, on jälleen kerran osoittautunut oikeaksi. Demokraattisia puolueita tarvittiin nostamaan esiin eteviä poliitikkoja ja viemään heidät voittoon poliittisessa kilpailussa. Tänään hallitsijat asetetaan virkaan pankkien, suurten lehtien ja teollisuusyhtymien toimesta. Puolueet ovat hajonneet epälukuisiksi yksittäisten henkilöiden johtamiksi kuppikunniksi. Noustuaan sosialististen puolueiden raunioista kommunistinen puolue katkoo siteet demokraattiseen ja parlamentaariseen alkuperäänsä ja kehittää omia erityisiä piirteitään, jotka ovat historiallisesti aivan omaperäisiä. Venäjän vallankumouksen ovat toteuttaneet kommunistiseen puolueeseen järjestäytyneet ihmiset, joille on puoluetyössä muovautunut uusi persoonallisuus. He ovat yltäneet uusiin tunteisiin, luoneet uuden moraalin, josta on kehittymässä yleismaailmallinen omatunto ja koko ihmiskunnan päämäärä.
Poliittiset puolueet ovat kunkin maan yhteiskuntaluokkien heijastumia. Puolueet syntyvät, kehittyvät, rappeutuvat ja uudistuvat sitä mukaa kuin keskenään taistelevien yhteiskuntaluokkien eri kerrostumat ottavat todella historiallisia edistysaskelia, sitä mukaa kuin niiden olemassaolon ja kehityksen ehdot muuttuvat perusteellisesti ja ne tulevat laajemmin ja entistä selkeämmin tietoisiksi itsestään ja elineduistaan. Nykyistä historiallista kautta, jolloin imperialistinen sota on muuttanut syvällisesti kansallisen ja kansainvälisen tuotannon ja vaihdon rakenteen, tätä kautta luonnehtii erityisesti se, että ovat nopeasti hajoamassa perinteiset poliittiset puolueet, jotka ovat syntyneet parlamentaarisen demokratian oloissa, ja että samalla muodostuvat uudet poliittiset järjestöt. Tämä yleinen kehitysprosessi noudattaa vääjäämätöntä sisäistä logiikkaa, jonka mukaan vanhat luokat ja vanhat säädyt jakautuvat, ja kokonaisissa väestökerroksissa koko valtakunnan alueella ja usein koko kapitalismin valtapiirissä tapahtuu päätähuimaavia muutoksia.
Historiallisesti passiivisimmat ja hitaimmin jakautuvat yhteiskuntaluokatkin — sellaiset kuin talonpoikaisluokka — eivät ole säästyneet yhteiskuntaa hajottavien mahtavien voimien vaikutukselta. Näyttää jopa siltä, että mitä toimettomampia ja takapajuisempia nämä luokat ovat aiemmin olleet, sitä voimakkaammin ne nyt tahtovat tulla luokkataistelun dialektiikan kannalta äärimmäisiin tuloksiin: kansalaissotaan ja taloudellisten suhteiden murskaamiseen. Olemme nähneet, kuinka Italiassa kahdessa vuodessa syntyi kuin tyhjästä voimakas talonpoikaispuolue, Partito popolare (Kansanpuolue), joka ilmoitti ajavansa kaikkien maaseudun yhteiskuntakerrosten taloudellisia etuja ja poliittisia pyrkimyksiä, olivatpa kyseessä suurtiloja omistavat paronit tai keskisuuret maanomistajat, pientilalliset tai vuokraviljelijät, torpparit tai köyhät talonpojat. Olemme nähneet, kuinka kansanpuolue on voittanut eduskunnassa lähes sata edustajanpaikkaa käyttämällä vaaliluetteloita, joissa suurtiloja omistavat paronit, suurmetsänomistajat, suurten ja keskisuurten maanomistajien edustajat olivat valtaenemmistössä ja joissa talonpoikaisväestön edustajia oli mitättömän vähän. Olemme nähneet, miten kansanpuolueessa puhkesi nopeasti sisäisten suuntausten välinen taistelu, joka sai pian uhkaavan luonteen ja joka heijasti alkeellisen valitsijajoukon eriytymistä. Pienviljelijöiden ja köyhien talonpoikien laajat joukot eivät enää halunneet olla toimetonta ja tahdotonta massaa keskisuurten ja suurtilojen omistajien käsissä. Köyhien talonpoikaisjoukkojen voimakkaan painostuksen vuoksi kansanpuolue jakautui oikeistoon, keskustaan ja vasemmistoon. Ja tällöin näimme, miten tämän puolueen äärimmäinen vasemmisto joutui köyhien talonpoikaisjoukkojen painostuksesta esiintymään vallankumouksellisena ja kilpailemaan Sosialistisen puolueen kanssa, joka myös edusti laajoja talonpoikaisjoukkoja. Näemme että Partito popolare on hajonnut, että sen eduskuntaryhmä ja keskuskomitea eivät enää aja valitsijajoukkojen sekä valkoisiin (katolisiin) ammattiyhdistyksiin järjestäytyneiden voimien etuja eivätkä edusta niiden itsestään saavuttamaa tietoisuutta. Näitä voimia ryhtyivät edustamaan ääriainekset, jotka eivät suinkaan halunneet menettää valtaansa. Kun ne eivät pystyneet harhauttamaan joukkoja toimimalla laillisesti eduskunnassa, niiden oli pakko turvautua väkivaltaiseen taisteluun ja vaatia uusien poliittisten järjestöjen perustamista. Sama nopea järjestäytymis- ja hajoamisprosessi on voitu todeta toisessa poliittisessa suuntauksessa, sotaveteraaniyhdistyksessä, joka myös pyrkii edustamaan talonpoikia. Näin heijastuu hirmuinen sisäinen kriisi, joka on mullistanut Italian maaseudun ja ilmenee Pohjois- ja Keski-Italiassa jättiläismäisinä lakkoina. Apuliassa vallataan ja palstoitetaan suurtiloja, hyökätään feodaalisiin linnoihin. Sisilian kaupunkeihin on ilmestynyt satoja ja tuhansia aseistuneita talonpoikia.
Tämä talonpoikaisjoukkojen voimakas liikehdintä horjuttaa parlamentaaris-demokraattisen valtion rakenteita niiden perustoja myöten. Poliittisena voimana kapitalismi rajoittuu tänään tehtaanomistajien ammattiyhdistyksiin. Sillä ei enää ole poliittista puoluetta, jonka ideologia yhdistäisi myös kaupungin ja maaseudun pikkuporvarilliset kerrokset ja pystyisi siten säilyttämään laajalle joukkopohjalle perustuvan laillisen valtion. Poliittisesti kapitalismia edustavat enää vain suuret lehdet (painos 400 000, äänestäjiä tuhat) ja senaatti, olemukseltaan sellainen muodostuma, johon laajojen kansanjoukkojen toimenpiteet ja vastalauseet eivät ulotu, mutta jolla ei ole luottamusta eikä arvovaltaa maassa. Sen tähden kapitalismin poliittiset voimat sulautuvat vähitellen yhä täydellisemmin sotavoimien ylipäällystöön, kuninkaalliseen kaartiin, lukuisiin seikkailijoihin, joita aselevon jälkeen syntyi kuin sieniä sateella ja joista jokainen käy taistelua kaikkia vastaan ja yrittää sinnikkäästi tulla italialaiseksi Korniloviksi[2] tai Bonaparteksi. Siksi kapitalismin poliittiset voimat voivat tänään näyttäytyä vain sotilasvallankaappauksena, yrityksenä luoda rautainen kansalliskiihkoinen diktatuuri, joka pakottaisi italialaisten hämätyt joukot elvyttämään maan talouden ryöstämällä naapurimaita asevoimin.
Koska kapitalismi on tehnyt tehtävänsä tuotanto- ja vaihtotapana, myös porvaristo on johtavana luokkana aikansa elänyt. Koska talonpoikaisluokalla ei ole yhtenäistä poliittista voimaa, joka kykenisi luomaan valtion, työväenluokan historiallinen kutsumus on asettua johtavaksi luokaksi. Vain proletariaatti kykenee luomaan vahvan ja ankaran valtion, koska vain sillä on ohjelmassaan taloudellinen uudistustyö, kommunismi, jonka välttämättömät edellytykset kapitalismin kehitys saavutti vuosien 1914–18 imperialistisen sodan aikana. Vain proletariaatti kykenee luomalla uuden valtio-oikeudellisen elimen — neuvostojärjestelmän — antamaan selvät muodot valtoimenaan kuohuileville kansanjoukoille nostamaan tuotantovoimat niiden nykyisestä sekasorrosta ja palauttamaan ne järjestyksen. On luonnollista ja historiallisesti perusteltua, että puolueen muodostaminen juuri tällaisessa, meidän paraikaa kokemamme kaltaisessa vaiheessa tulee ajankohtaiseksi, että juuri nyt tarvitaan proletariaatin etujoukkoa, joka on selkeästi tietoinen historiallisesta tehtävästään, joka luo uuden järjestyksen ja on uuden ja ainutlaatuisen historiallisen aikakauden alkuunpanija ja esitaistelija.
Italian työväenluokan perinteinen poliittinen puolue ei sekään ole välttynyt aikakaudellemme ominaiselta järjestömuotojen yleiseltä hajoamisprosessilta. Ne jotka ovat maailmansodan alkamisesta tähän päivään asti olleet järjestömme johdossa, ovat tehneet valtavan historiallisen erehdyksen pysytellen siinä uskossa, että puolueen vanha rakenne voitaisiin pelastaa sisäiseltä hajoamiselta ja rappiolta. Tosiasiassa Italian Sosialistisen puolueen perinteet, sen eri virtausten historiallinen alkuperä, myös Ammattiyhdistysten Keskusliiton kanssa solmittu sanaton tai ilmeinen liittolaissopimus (sopimus, joka kongresseissa, neuvottelukokouksissa ja kaikissa päättävissä kokouksissa takaa ammattiyhdistysten toimihenkilöille perusteettoman vaikutusvallan ja arvovallan) samoin kuin eduskuntaryhmälle suotu rajoittamaton riippumattomuus (joka puolestaan antaa kansanedustajille kongresseissa, neuvottelukokouksissa ja kaikkein korkeimmissa päättävissä elimissä samanlaisen ja vieläkin perusteettomamman vallan kuin ammattiyhdistystoimitsijoille) — kaikessa tässä Italian Sosialistinen puolue on aivan samanlainen kuin englantilainen Labour Party ja kaiken tämän johdosta Italian Sosialistinen puolue on vallankumouksellinen vain ohjelmansa yleisluontoisissa ilmauksissa. Se on monien eri puolueiden yhdistelmä, se toimii eikä voisikaan toimia muutoin kuin veltosti ja viivästellen. Se on jatkuvasti vaarassa joutua seikkailijoiden kynsiin, kiipijöiden, poliittisesti häilyväisten ja kyvyttömien mutta kunnianhimoisten ihmisten saaliiksi. Epäyhtenäisen koostumuksensa, koneistonsa eri osien välisten hankausten takia (osien jotka ovat kuluneet ja tulleet kelvottomiksi johtomiesten, näiden »herraskaisten palvelijain» ansiosta), Sosialistinen puolue ei milloinkaan kykene ottamaan täyttä vastuuta vallankumouksellisista aloitteista ja toimista, joita polttavat ajankohtaiset tapahtumat lakkaamatta asettavat sen eteen. Näin selittyy se historiallinen paradoksi, ettei Italiassa työväenluokan puolue johda ja kasvata joukkoja, vaan joukot vetävät perässään ja »kasvattavat» puoluetta.
Sosialistinen puolue väittää olevansa marxismin lipunkantaja. Niinpä puolueen tulisi voida tämän kompassin avulla suunnistautua keskellä tapahtumien myrskyä. Sen tulisi pystyä ennakoimaan historiaa, kuten ainakin älykkään marxilaisen dialektiikan seuraajan. Sillä tulisi olla yleinen toimintasuunnitelma, joka perustuu juuri historialliseen ennakkoarvioon. Sen olisi asetettava taistelevalle työväenluokalle selkeitä ja täsmällisiä tunnuksia. Kaiken tämän sijasta Sosialistinen puolue, marxilaisuuden italialaiseksi lipunkantajaksi nimittäytynyt puolue toimii kuin kansanpuolue, kuin Italian kansan kaikkein takapajuisimpien luokkien puolue, joka on altis joukkojen kaikenlaiselle painostukselle, joka toimii ja erilaistuu vasta kun joukot ovat jo liikkeellä ja erilaistuneet. Joukkojen oppaaksi ja opettajaksi julistautuva Sosialistinen puolue on tosiasiassa vain surkea notaari, joka kirjaa joukkojen vaistonvaraiset toimenpiteet. Tämä puolue-parka, joka julistautuu työväenluokan johtajaksi, ei ole muuta kuin proletaarien armeijan vastus.
Ellei Sosialistisen puolueen omituinen menettely, ellei tuo työväenluokan poliittisen puolueen luonnoton tila ole vielä johtanut katastrofiin, niin syy on vain siinä, että työväenluokan keskuudessa, puolueen kaupunkiosastoissa, ammattiyhdistyksissä, tehtaissa, kylissä toimii aktiivisesti kommunistisia ryhmiä. Niiden jäsenet ovat tietoisia historiallisesta tehtävästään, he ovat toiminnassaan tarmokkaita ja harkitsevia, he kykenevät johtamaan ja kasvattamaan proletariaatin paikallisia joukkoja. Jo Sosialistisen puolueen sisällä he muodostavat mahdollisen kommunistisen puolueen, jolta puuttuu enää vain avoin järjestö, keskittynyt johto ja kuri, jotta se voisi kehittyä nopeasti, palauttaa ja uudistaa työväenpuolueen rakenteen ja ohjata Ammattiyhdistysten Keskusliiton ja osuuskuntaliikkeen uudelle tielle.
Nykyisellä metallityöläisten taistelun jälkeisellä ja kongressia edeltävällä kaudella (kongressia, jossa puolueen on otettava vakavasti ja selkeästi kantaa Kommunistiseen Internationaaliin) tärkein ongelma on nimenomaan olemassaolevien ja toimivien kommunististen voimien keskittäminen ja organisoiminen. Sosialistinen puolue rappeutuu ja hajoaa päivä päivältä, huimaa vauhtia. Sen eri suuntaukset ovat hyvin lyhyessä ajassa järjestäytyneet uudelleen. Sekä puolueen jäsenet että sen eri ryhmät ovat joutuneet hämilleen, kun niiden on ollut pakko ilmaista suhteensa vastuuseen historiallisesta toiminnastaan ja sitoumuksista, jotka täytyi tehdä liityttäessä Kommunistiseen Internationaaliin. Siirtymiä puolelta toiselle on tapahtunut. Keskustalaisten ja opportunistien kaksimielinen asenne on viehättänyt puolelleen eräitä puolueen johtomiehiä ja kylvänyt levottomuutta ja sekaannusta osastoihin. Tässä luottamuksen, tahdon ja tietoisuuden alennustilassa aikana jolloin halpamaisuus, paheet ja tappiomieliala leviävät kulkutautien tavoin, kommunistien velvollisuus on yhdistyä lujiksi ryhmiksi, saavuttaa yksimielisyys ja olla valmiina toimimaan tunnusten puolesta. Vilpittömien ja epäitsekkäiden kommunistien on täytettävä III Internationaalin toisessa kongressissa[3] määritellyt välttämättömät tehtävät, oltava kurinalaisia ja ehdottoman uskollisia kansainvälisen työväenliikkeen korkeimmalle elimelle. Vain näin voidaan mahdollisimman pian saada aikaan Italian Sosialistisen puolueen kommunistinen siipi ja Firenzen kongressissa[4] siitä on Italian proletariaatin kunniakkaan maineen tähden tehtävä niin nimeltään kuin toiminnaltaankin Italian Kommunistinen puolue, III Internationaalin jaosto. Kommunistien on toteutettava nuo tehtävät, jotta kommunistisista ryhmistä muodostuisi puoluekoneisto, jolla on joustava ja voimakkaasti keskitetty johto ja kurinalaiset ryhmänsä kaikkialla, missä työväenluokka työskentelee, kokoontuu ja taistelee, koneisto joka nojaa toiminnassaan, valvonta- ja propagandatyössään laajaan järjestöverkostoon. Vasta tämä antaa sille mahdollisuuden työskennellä ja kehittyä puolueena sanan täydellisessä ja varsinaisessa merkityksessä.
Kommunistien, joiden tarmokkuuden ja aloitteellisuuden ansiosta työväenluokka tuli pelastetuksi metallityöläisten aloittamassa taistelussa, on oltava johdonmukaisia toiminnassaan ja kannanotoissaan. Heidän on säilytettävä työväenluokan puolueen alkuperäinen rakenne (organisoimalla se uudelleen), annettava Italian proletariaatille Kommunistinen puolue, joka pystyy organisoimaan työväenvaltion ja luomaan edellytykset kommunistisen yhteiskunnan rakentamiselle.
Ilman allekirjoitusta.
[1] Sorel, Georges (1847–1922) — ranskalainen filosofi ja sosiologi, anarkosyndikalismin teoreetikko. Toim.
[2] Kornilov, Lavr Georgijevitš (1870–1918) — tsaarin armeijan kenraali, monarkisti. Johti vuoden 1917 elokuussa porvariston ja maanomistajien vastavallankumouksellista kapinaa. Salaliittolaisten tavoitteena oli vallata Pietari, tuhota bolševikkipuolue, hajottaa neuvostot, pystyttää maahan sotilasdiktatuuri ja valmistella monarkian palauttaminen. Toim.
[3] Kommunistisen Internationaalin II kongressissa hy väksyttiin »Kommunistiseen Internationaaliin liittymisen ehdot» -nimiset teesit. Alkuperäisen tekstin tähän 19 kohtaa sisältävään ohjelma-asiakirjaan oli kirjoittanut Lenin, ja sitä käsiteltiin yksityiskohtaisesti erityisissä toimikunnissa ja kongressin yleiskokouksissa. Kongressin laatimassa Kominterniin liittymisen 21 ehdossa määriteltiin uudentyyppisen puolueen järjestölliset perusteet ja esitettiin lyhyesti Kommunistisen Internationaalin ohjelman ja taktiikan periaatteet. II kongressin jälkeen Kominterniin hyväksymisen ehdoista keskusteltiin perusteellisesti kommunististen ja työväenpuolueiden kokouksissa. Toim.
[4] Kokouskutsussa ilmoitettu kokouspaikka siirrettiin myöhemmin Livornoon.
Italian Sosialistisen puolueen 17. edustajakokous pidettiin tammikuussa 1921. Keskustalaiset, joilla oli kokouksessa enemmistö, kieltäytyivät tekemästä pesäeroa reformistien kanssa ja hyväksymästä täydellisesti Kominterniin liittymisen ehtoja. 21. tammikuuta vasemmistolaisedustajat poistuivat kokouksesta ja perustivat Italian Kommunistisen puolueen. Toim.