Uskonnon perustana on ihmisen riippuvuudentunne; tämän riippuvuudentunteen kohde, se josta ihminen on riippuvainen ja tuntee itsensä riippuvaiseksi, on alkujaan juuri luonto. Luonto on ensimmäinen, alkuperäinen uskonnon kohde, kuten kaikkien uskontojen ja kansojen historia riittävässä määrin todistaa. [...] Uskonnolla ei — ainakaan alun perin ja suhteessaan luontoon — ole mitään muuta tehtävää eikä päämäärää kuin luonnon tuntemattoman ja kauhistuttavan olemuksen muuntaminen tunnetuksi ja läheiseksi olemukseksi, itsessään taipumattoman, raudankovan luonnon pehmittäminen sydämen hehkulla ihmisen tarkoituksiin taipuvaiseksi. Sillä on siis sama tarkoitus kuin sivistyksellä tai kulttuurilla, joka ei muuta olekaan kuin sitä, että luonnosta tulisi teoriassa ymmärrettävä, käytännössä ihmisen tahtoon taipuva, hänen tarpeitaan vastaava olento; erona on vain se, että kulttuuri pyrkii päämääräänsä välineiden avulla, vieläpä luonnolta itseltään omaksuttujen välineiden, kun uskonto taas pyrkii päämääräänsä ilman välineitä, tai, mikä on sama asia, rukouksen, uskon, sakramentin, taikuuden yliluonnollisia välineitä käyttäen.
— Ludwig Feuerbach: Uskonnon olemuksesta (1846)