Nikolai Buharin

Sosialidemokraatit ja Neuvostoliitto

1925

IV

Proletariaatti, valtio ja puolue

Bolshevikit, väittää Kautsky, »eivät alunperinkään pyrkineet siilien, että proletariaatti vapauttaisi itse itsensä. He pitivät proletariaattia kykenemättömänä siihen. Se kelpaa (bolshevikkien mielestä, N. B.) vain sokeana välikappaleena seuraamaan taivaasta tipahtaneita johtajiaan, bolshevikkeja, jotka osoittavat sille tien suoraan paratiisiin.»

»Tämä viimemainittu odotus on haihtunut tuuliin, mutta jälelle on jäänyt vain heidän (bolshevikkien, N. B.) taholta tapahtuva proletariaatin aliarvioiminen, jonka mukaan proletariaatti ei kelpaa muuksi kuin bolshevistisen vallan kanuunanruuaksi»^[1]).

Tutkimme ensiksi Kautskyn tämän »väitteen», jolla hän, niin sanoaksemme, osoittaa »rohkeutta» esiintyä julkisuudelle vanhuuden kurjassa alastomuudessa.

»Proletariaatin aliarvioiminen». »Alunperinkään» (?!) bolshevikit »eivät pyrkineet siihen, että proletariaatti vapauttaisi itse itsensä»! Kuinka pitkät korvat täytyykään olla sillä, joka voi lasketella noin mahtavia suunpurkauksia.

»Tieteellisten argumenttien» esittäjän tiedossa luultavasti on, että juuri bolshevikit ovat johdonmukaisesti puolustaneet ajatusta proletariaatin hegemoniasta (johtaja-asemasta) Venäjän vallankumouksessa. Tästä ajatuksesta he ovat pitäneet kiinni ja sen käytännössä toteuttaneet, käyden alituista, sitkeätä ja järjestelmällistä taistelua »girondistien» kaltaisia sosialisteja: menshevikkejä, ekonomisteja (pelkän taloudellisen taistelun kannattajia), kaikellaisia kansanpuoluelaisia (narodnikkeja) ja ennenkaikkea sosialivallankumouksellisia vastaan.

Mikä oli taistelun ytimenä bolshevikkien ja opportunistien välillä? Eipä olisi pahetteeksi, vaikka Kautsky palauttaisi sen mieleensä, sillä olihan se aikoinaan itse Kautsky, joka omassa persoonassaan kirjoitti kirjasen »Venäjän vallankumouksen liikkeelle panevista voimista». Siinä hän teoreettisesti kokonaan asettui bolshevikkien kannalle menshevikkejä vastaan. Eikö Kautsky enää muista, mistä silloin oli puhe?

Mielellämme muistutamme hänelle siitä. Puhe oli silloin erilaisesta suhtautumisesta vapaamieliseen porvaristoon ja sen ohella erilaisesta proletariaatin osuuden arvioinnista.

Mistä erimielisyydet pääasiassa johtuivat? Siitä, että menshevikit pitivät proletariaattia voimana, joka »työntää eteenpäin» liittolaistaan, vapaamielistä porvaristoa; bolshevikit sitävastoin hylkäsivät päättävästi sellaisen arvioinnin liberalismista, pitivät vapaamielistä porvaristoa vastavallankumouksellisena voimana ja selittivät, että proletariaatin ei tule »työntää» porvaristoa, vaan, asettumalla vallankumouksellisen talonpoikaisten johtoon, aktiivisesti taistella porvaristoa vastaan, paljastaa se, lyödä se...

Ei ole tarpeellista puhua narodnikeista (kansanpuoluelaisista), jotka ylipäänsä koskaan eivät ole ymmärtäneet »proletariaatin historiallista tehtävää», vaan ainoastaan tehneet ivaa siitä.

Kuka siis, oi sinä jumalainen oppinut, on liian vähäksi arvioinut proletariaatin? Ja eivätkö juuri teidän nykyiset virkaveljenne ole sitä pitäneet (ja edelleenkin pidä) vapaamielisen porvariston kanuunanruokana?

Mutta odottakaahan! Ei tässä vielä ole kaikki. Kautsky, kuten tunnettua, ei ainoastaan ole kirjoittanut kirjasta Venäjän vallankumouksen liikkeelle panevista voimista, vaan hän on myöskin muuttanut Marxin määritelmän proletariaatin diktatuurista määritelmäksi kokoomushallituksesta porvariston kanssa.

Tämän teoreettisen (mutta myös huomattavia käytännöllisiä seurauksia omaavan) marxilaisuuden väärennyksen tekee Kautsky täysin kyynillisesti, keskellä kirkasta päivää. Kautsky kirjoittaa:

»Kuuluisassa kirjoituksessaan 'Sosialidemokraattisen puolueen ohjelman arvostelua' sanoo Marx:

»'Kapitalistisen ja kommunistisen yhteiskunnan välillä on vallankumouksellinen ajanjakso, jonka kuluessa edellinen muuttuu jälkimäiseksi. Sitä vastaa myöskin poliittinen ylimenokausi, jolloin valtio ei voi olla mitään muuta kuin proletariaatin vallankumouksellista diktatuuria!'

Tämän lauseen voimme me nyt viime vuosien antamien kokemusten pohjalla, mitä kysymykseen hallituksesta tulee, muuttaa näin kuuluvaksi: 'Puhtaasti porvarillisesti ja puhtaasti proletaarisesti hallittavan valtion välillä on ajanjakso, jonka aikana ensinmainittu muuttuu viimemainituksi. Tätä vastaa myös poliittinen ylimenokausi, jolloin hallitus säännöllisesti tulee muodoltaan olemaan kokoomushallitus'».^[2]

Näin kirjoittaa Kautsky selostaessaan sosialidemokratian uutta ohjelmaa, jossa entiset marxilaiset kokonaan ovat antautuneet revisionismille, mikä nyt avoimesti ja julkeasti vallitsee sosialidemokraattien riveissä.

Tässä ehkä on paikallaan palauttaa mieleen, mitä kirjoitti Plehanow selityksissään Venäjän sosialidemokratian ohjelmaan:

»Mikä on muuttunut siitä lähtien, — kysyy Plehanow — kun yhteiskunnallisen kehityksen lippu on siirtynyt porvariston valkeista käsistä proletariaatin känsäisiin kouriin? Miksi olisi diktatuuri, joka toisen luokan käsissä oli tarpeellinen ja välttämätön, toisen luokan käsissä muuttunut tarpeettomaksi ja tarkoitustaan vastaamattomaksi? Vain porvariston suhtautuminen yhteiskunnalliseen kehitykseen on muuttunut. Ennen se puolusti sitä ja se oli vallankumouksellisten pyrkimysten läpitunkema. Nyt se vastustaa kehitystä ja pelkää kuin tulta kaikkea, mikä kantaa sellaisten pyrkimysten leimaa. Senvuoksi porvariston ideologit, jotka joskus ovat niin kaunopuheisesti esittäneet ajatuksia 'luokkien taistelusta' ja voiman vallankumouksellisesta osuudesta, nyt niin viekkaasti puhuvat 'yhteiskunnallisesta rauhasta' ja luokkadiktatuurin hyödyttömyydestä 'sosialisen kysymyksen ratkaisussa'. Mutta vihollisen neuvot ovat varmastikin pahasta. Kun nykyisen yhteiskuntajärjestyksen puoltajat ja heidän vaikutuksensa alaisina olevat Marxin pikkuporvarilliset arvostelijat nousevat proletariaatin diktatuurin ajatusta vastaan, tapahtuu se juuri senvuoksi, että tämä diktatuuri on yhteiskunnallisen vallankumouksen välttämätön poliittinen edellytys».^[3]

Marxin »arvostelija» Karl Kautsky vetää proletariaattia riimunvarressa, saadakseen sen paritetuksi porvariston kanssa ja pannakseen tämän parittelun proletariaatin diktatuurin mainehikkaan asian tilalle...

Kun bolshevikit »alunperin» esiintyivät proletariaatin hegemonian puolesta, niin he siis »aliarvioivat» proletariaattia. Mutta kun menshevikit vetivät sitä vapaamielisen porvariston ikeeseen, niin he tietysti »arvioivat korkeiksi» proletariaatin voimat.

Kun bolshevikit taistelivat proletariaatin diktatuurin puolesta, niin he »aliarvioivat» työväenluokkaa.

Kun bolshevikit vastaukseksi imperialistiselle sodalle kehoittivat työläisiä kansalaissotaan, niin he »halveksivat» proletariaatin itsenäisyyttä ja tekivät sen johtajiensa »kanuunanruuaksi».

Mutta kun sosialidemokraatit kehoittivat proletariaattia hyppäämään heidän kansallisten nurkkapyyteittensä perässä, mätänemään juoksuhaudoissa heidän porvarillisten hallitustensa kunniaksi, silpomaan toinen toistaan isänmaallisista syistä, niin se tietysti merkitsi taistelua »proletariaatin vapauttamiseksi heidän omilla käsillään.»

Ja niin edespäin ja niin poispäin.

Sellaisia esimerkkejä voitaisiin poimia tuhansittain. Kautskyn puolue on muuttanut, muuttaa ja tulee muuttamaan proletariaatin porvariston kanuunanruuaksi. Ja senvuoksi se huutaa ja lyö hätärumpua niitä vastaan, jotka tahtovat valloittaa proletariaatin pois sosialidemokraattisten petturien vaikutusvallan alta. Juuri sosialidemokraattisen johtajakoplan tarkoituksena on proletariaatin saattaminen porvariston orjuuteen. Tämän on viime vuosien kokemus todistanut 100:lla prosentilla sodan alusta — Zankovin kommunisteja vastaan tähdättyyn terroriin saakka.

Ja kaiken tämän jälkeen käännähyttää Kautsky kätensä, kirjoittaakseen proletariaatin osuuden aliarvioimisesta? Kuinka moraalisesti alhainen onkaan nykypäivien Karl Kautsky!...

Juuri bolshevismi antaa proletariaatille sen korkeimman arvioinnin, »uskoo» sen joukkovoimaan, sen luoviin kykyihin, sen johtaja-osuuteen, sen diktatuuriin. Ja juuri menshevismi kaikkine eri vivahduksineen alentaa proletariaattia, pakoittas sitä palvelemaan porvaristoa ja toimii itse »porvarillisen vaikutuksen johdattimena proletariaatin keskuuteen». Tällainen on ensimäinen johtopäätös.

Mutta porvaristo ja sen poliisi, sen urkkijat ja sen sanomalehtimiehet ovat jo kauan sitten omaksuneet erään »syvällisesti viisaan» demagogisen keinon. Kun he vain huomaavat, että on syntymässä puolue — vaikkapa pienikin — joka on vaaraksi heidän vallalleen, he yrittävät sopottaa työläisille: katsokaapas »johtajia», jotka tahtovat käyttää teitä kanuunanruuaksi.

Niiin menettelee myöskin Karl Kautsky, kapitalismin pyhien perusteiden nykyinen suojelusenkeli, kansainliiton runolaulaja, Englannin demokratian Pindaros ja bolshevikkien vihollinen.

Mutta koettakaamme tarkastella tätäkin argumenttia (joka tietysti on »tieteellinen», eikä suinkaan — herra varjelkoon — poliisivirastosta peräisin!)

Olemme siis vastanneet kysymykseen, mikä koskee proletariaatin arviointia yleensä.

Kautsky kuitenkin kirjoittaa, että »bolshevikit alunperinkään eivät pyrkineet siihen, että proletariaatti vapauttaisi itse itsensä.»

Mitä merkitsee tämä, ensi näkemältä, viaton lause? Mikä ajatus siinä piilee?

Tapahtuuko asia ehkä niin, että proletariaatti, »vapauttaisi itse itsensä», mutta sen puolue seisoo syrjässä, taputtaa käsiään, jos proletariaatti on onnistunut »itse itsensä vapauttamaan», valittaa ja itkee, jos se ei ole onnistunut?

Näinköhän asiat käyvät?

Sellainen käsitys asiasta olisi tietysti mielettömyyttä. Teoreettisesti on tällaisen käsityksen virhe siinä, että puolue tulee asetetuksi luokkaa vastaan, että se käsitetään suurena tai voimana, joka seisoo oman luokkansa rivien ulkopuolella, jossakin vierellä, syrjässä. Mutta puolue sensijaan on luokan etujoukko, nimittäin juuri se joukko, jonka olemassaolo muuttaa proletariaatin »luokasta itsessään» »luokaksi itseänsä varten». Mieletön, sisäisesti ristiriitainen ja epämarxilainen on tämän vuoksi kysymyksen asettaminen, joka edellyttää sellaista työväenluokan »itsevapautusta», mikä syrjäyttää puolueen aktiivisen osuuden juuri tässä vapautumisprosessissa.

Toiselta puolen, jos puoluetta ei syrjäytetä tästä prosessista, jos sitä ei aseteta työväenluokan vastakohdaksi, jos se luodaan tämän luokan eroittamattomaksi osaksi, nousee kysymys: mikä on sen osuus?

Vastaus tähän kysymykseen (jos ei siirrytä pois marxilaisuuden pohjalta) voi olla ainoastaan yksi: puolueen osuus on johtava, johtajan osuus.

Luulisi näyttävän siltä, että tämä on selvä kuin jumalan päivä. Sama Plehanow (viittaamme tahallamme juuri häneen) kirjoitti jo yllä siteeraamissamme selityksissään puolueen ohjelman:

»Huolella, eikä ilman 'ortodoksalista' tarkoitusta, olemme me ehdotuksessamme korostaneet sosialidemokratian osuutta työläisarmeijan etujoukkona ja samalla sen johtajana... Oikein ymmärretyn marxilaisuuden näkökannalta on tämä itsestään selvää. Mutta 'kriitillinen' epäselvyys on tämänkin seikan ylle levittänyt sakeaa sumuaan, mikä on syynä siihen, että venäläiset 'ekonomistisen' suunnan sosialidemokraatit ovat kuvitelleet, ettei sosialidemokratian velvollisuutena muka olekaan väsymättömästi ja niin nopeasti kuin mahdollista edistää proletariaatin luokkatietoisuutta, vaan vain tuoda ilmi se, mistä proletariaatti jo on tullut tietoiseksi ilman vähintäkään apua 'vallankumouksellisen basillin' taholta. Itsemurhaa tekemättä ei sosialidemokratia milloinkaan voi suostua tällaiseen naurettavaan ja häpeälliseen asemaan viidentenä pyöränä vaunuissa».

»Sakeaa sumua» tai oikeammin kokonaisia myrkkykaasupilviä laskee nyt liikkeelle Marxin »kriitikko» Kautsky hämätäkseen, pimittääkseen ja sekoittaakseen selvän kysymyksen puolueen ja luokan välisistä suhteista. Miten tämä tapahtuu? Sangen yksinkertaisesti.

Kun puolue johtaa luokkaa, niin se vississä määrin, ehdollisessa mielessä, seisoo proletariaatin muun osan yläpuolella. Toiselta puolen on tunnettua, että myöskin riistäjät seisovat proletariaatin yläpuolella. On vain asetettava yhtäläisyysmerkki näiden kahden »yläpuolella»-sanan väliin, ja asia on valmis. Johtopäätös on sama kumassakin tapauksessa: puolue on yhtä kuin riistäjät, »bolshevikit seisovat sekä pääoman että työväenluokan yläpuolella» j.n.e.

Tämäntapaisen päätelmän tosin voi sovittaa mihin puolueeseen hyvänsä, yleensä puolueeseen. Mutta Kautsky pitää parempana vaieta siitä, sillä tarpeenhan on vain bolshevikkien puolueen mustaaminen, eikä suinkaan »minkä puolueen hyvänsä».

Kysymyksen ratkaisu ei luonnollisesti ole vaikea. Edellä esitettyjen päätelmien virhe on siinä, että »yläpuolella», jolla kummallakin kerralla on täysin erilainen merkitys, on pantu merkitsemään samaa.

Puhuessaan Marxin haudalla sanoi Engels, että tämän nerokkaan johtajan kuoleman jälkeen on ihmiskunta tullut pään mittaa lyhemmäksi. Marx oli tässä merkityksessä, sts. henkisen etevämmyytensä puolesta, muiden ihmisten, siis myöskin proletariaatin yläpuolella. Senvuoksi oli hän proletariaatin johtaja. Mutta vain mielipuoli voi väittää, että tämä »yläpuolella» merkitsee samaa suhdetta, mikä vallitsee kapitalistin ja työläisen välilä. Suhteessaan proletariaattiin ovat kapitalistit toinen luokka. Proletariaatin puolue on osa luokasta ja sen »korkein» (johtava) asema ei ole minkäänlaisen riistosuhteen ilmaisumuotona; se ilmaisee vain johtosuhdetta.

Mutta on helposti ymmärrettävää, että työväenluokan viholliset tähtäävät proletariaatin päähän, sen ensimäiseen, johtavaan joukkoon. Sen hävittäminen merkitsee kaulan katkaisemista työväenluokalta ja työväenluokka tulee kyvyttömäksi todelliseen luokkataisteluun siihen saakka, kunnes sille jälleen on »kasvanut pää», sts. sen keskuudesta syntynyt ja järjestynyt uusi etujoukko, sen luokkapuolue, johtaja ja ohjaaja.

Päivänselväksi käy kysymys, jos emme puhu proletariaatin, vaan porvariston johtajista. Kenenkään päähän ei pälkähdä väittää, että herrat Lloyd Georget tai Chamberlainit j.n.e. orjuuttavat, riistävät ja niin pois päin porvaristoa. Eikä kenenkään päähän pälkähdä sanoa: tämä on puolueen diktatuuria, mutta ei luokkadiktatuuria, tai että tämä on Chamberlainien, mutta ei porvariston diktatuuria j.n.e.

Mutta Kautsky ja kumppanit vaikuttavat tällaista hullutusta juuri meidän puolueeseemme nähden. Minkä vuoksi tätä vatkutetaan — se on toinen kysymys. Tietystikin senvuoksi, että se on erinomaisen hyödyllistä porvaristolle.

Proletaarien luokka kokonaisuudessaan ei ole sama kuin sen valtiollinen järjestö, valtiokoneisto. Valtiollinen järjestö (diktatuuri) ei ole sama kuin puoluejärjestö. Mutta puolue johtaa valtiokoneistoa, joka puolestaan on mitä laajin luokkajärjestö. Ilman puolueen johtoa ei voisi olla proletariaatin diktatuuriakaan. Ilman puolueen taholta tapahtuvaa johtoa ei ole ajateltavissa myöskään luokan itsevapautumista.

Tietysti valtaan nousseen proletariaatin puolueen asema on sellainen, että on olemassa alituinen vaara, että puolue irtaantuu luokastaan, huonontuu, muuttuu toisen luontoiseksi, luutuu j.n.e. Tämä kysymys on joutunut meidän kirjallisuudessamme perinpohjaisen käsittelyn esineeksi. Yhtenä keskeisimmistä tehtävistämme on aina ollut taistelu byrokratismia vastaan käytännöllisessä elämässä. Teoreettisesti on tietysti mahdollista, että joku osa puolueesta huononee, sulautuu yhteen neppiläisen porvariston ja »spesialistien» kanssa, muodostaa uuden, »nousukkaista» syntyneen kapitalistien luokan. Tälle tielle yrittävät meitä työntää menshevikit, Kautskyt j.n.e., jotka vaativat palaamista »terveeseen kapitalismiin». Mutta tälle tielle ei koskaan tule astumaan meidän puolueemme, joka yhä enemmän ja enemmän lujittaa asemiaan, ainoana vallankumouksellis-proletaarisena puolueena meidän maassamme. Kautsky ei ole vaivautunut tutkimaan ainoatakaan meidän yhteiskunnallisen elämämme alaa. Hänellä ei ole pienintäkään halua rehellisesti tarkastella joitakin meidän elämästämme annettuja tietoja. Sehän ei ole tarpeellistakaan porvariston »nöyrille palvelijoille»! Sen sijasta ammentaa hän meidän päällemme tonnikaupalla hyvin lajiteltuja valheita ja valittuja parjauksia.

»Sen (bolshevismin) isännöiminen joutuu suurenevaan ristiriitaan kansanjoukkojen etujen kanssa, sen on pakko yhä suuremmassa määrin turvautua pistimiin ja telottajiin. Muuten ei voi hallita pienilukuinen vähemmistö, joka syöksee koko valtion yhä kasvavaan kurjuuteen.

»Tämä valta ei enään ole vain kaikkien ei-bolshevististen puolueiden vihollinen, vaan se on tullut itsensä proletariaatin vaarallisimmaksi viholliseksi. Venäjän proletariaatti on tuomittu kasvavaan voimattomuuteen ja tietämättömyyteen.»

Bolshevikkien päämääränä ei ollut »proletariaatin valistaminen, vaan sen alistaminen heidän sokeaksi välikappaleekseen. Venäjän työväenluokka vaipuu pettyneenä ja katkeroituneena syvän välinpitämättömyyden valtaan.» ^[4]

Olemme tahallamme koonneet tämän tuoksuavan kukkakimpun »arvostelijamme» puutarhasta, että meidän maamme työtätekevät näkisivät, millaiseksi Kautsky on muuttunut. Mutta ulkomaalaisille luokkatovereillemme, niillekin, jotka vielä kulkevat sosialidemokratian talutusnuorassa, me Kautskyn alastomien väitteiden vastapainoksi esitämme joukon numeroita ja tosiasioita, sillä tosiasia on »itsepintainen olio», kuten toveri Lenin tapasi sanoa.

Kautsky vakuuttaa, että kommunistien vaikutus jatkuvasti laskee.

Tosiasiat osoittavat, että tämä vaikutus jatkuvasti kasvaa. Kautsky ei esim. sanallakaan mainitse »leniniläisestä kutsunnasta», joka viikon kuluessa antoi puolueeseemme noin 200,000 uutta jäsentä ja pian sen jälkeen vielä 55,000 jäsentä. Sen kautta muuttui huomattavasti »työpenkkien ääressä työskentelevien» puoluejäsenten prosenttimäärä puolueessa, kohoten aina 40 prosenttiin.

Puolueen jäsenluku kasvaa jatkuvasti myöskin vuoden 1925 kuluessa. Puoluekomiteain tilastotietojen mukaan lisääntyi puolueen jäsenluku vuoden 1925 kolmen ensimäisen kuukauden kuluessa 64,233 hengellä ja kandidaattien luku 41,815 hengellä. Puolueen koko jäsenmäärä (kandidaatit mukaan luettuna) on kohonnut 850,000 henkeen, samalla kun työläisistä muodostuvien ydinjoukkojen lukumäärä on jatkuvasti suurentunut. Eikös olekin tämä kaikki ihanassa sopusoinnussa Kautskyn sepitelmien kanssa!? Eikö tämä kaikki todellakin osoita oikeaksi työläisten kasvavaa »vihaa» kommunisteja kohtaan, todista heidän »välinpitämättömyyttään», »katkeroitumistaan» y.m.s.?

Ottakaamme nuorison järjestö, puolueeseen välittömästi liittyvä kommunistinen nuorisoliitto. Siitä on meillä seuraavia lukuja:

Ja näihin mennessä on jäsenluku jo ylittänyt puolitoista miljoonaa! Millaista hirveätä »välinpitämättömyyttä»! Eikö totta! Silmiemme edessä tapahtuu ennenkuulumaton, myrskyinen ja aivan poikkeuksellinen järjestön kasvu. Mutta vastavallankumouksellisen sosialidemokratian ilkeä poppamies kirkuu kirkumasta päästyäänkin »välinpitämättömyydestä». Tosiasiat toista, Kautsky toista. Tietysti sen ikävämpi tosiasioille!

Katsokaamme proletaarista lastenliikettä, »nuorten pioneerien» ja »lokakuun lasten» järjestöjä, jotka kokonaan kehittyvät kommunistisen vaikutuksen ja johdon alaisena. Tämä liike alkoi vakavasti kehittyä vasta v. 1924, mikä oli ensimäinen nopean taloudellisen nousun vuosi maassamme. Tammikuulla 1924 nousi pioneerien luku 161,349 henkeen. Mutta saman vuoden kuluessa tämä luku kuusikertaistui, mikä seikka teille tiedoksi annettakoon, herra Kautsky. Tämä liike on vallannut maaseudunkin. Se on tunkeutunut maamme etäisimmillekin kolkille, kansojen ja kansallisuuksien keskuuteen, joilla ei porvarillisen hallituksen vallitessa ollut mahdollisuutta minkäänlaiseen järjestymiseen. Tässä muutamia tämän liikkeen kehitystä kuvaavia numeroita:

Pioneereilla on noin 1,500 seinälehteä, sts. jokaisesta sadasta joukkueesta on 74:llä oma lehtensä. Lukutaidottomia on kaikkiaan vain 3,2 % (ottakaa huomioon, että on puhe maasta, jossa vielä 8 vuotta sitten oli tsarismi vallassa!)

Osoittaako tällainen kuva »katkeroitumista» ja »välinpitämättömyyttä» tai hurjaa taistelua valistusta vastaan? Tai onko se sopusoinnussa vanhuudenhöperön ja sairaalloisen Kautskyn muiden kuvitelmien kanssa?

Katselkaamme työläisten ammatillisia järjestöjä. Jo kauan sitten olemme tällä alalla siirtyneet henkilökohtaiseen ja vapaaehtoiseen jäsenyyteen ja luopuneet automaattisesta ammattiliittoon kuulumisesta, mikä vallitsi sotakommunismin aikana. Tämän siirtymisen vuoksi ei ammattiliittojen jäsenluku kuitenkaan ole pienentynyt, vaan päinvastoin kasvanut. Ensimäisenä päivänä tammikuuta 1924 teki ammattiliittoihin järjestyneiden työläisten lukumäärä 95,9 % koko työväestöstä. Ammattiliittojen V. kongressin aikana kuului niihin 4 ja puoli miljoonaa järjestynyttä työläistä. Kuudenteen kongressiin mennessä oli ammattiliittojen jäsenmäärä lisääntynyt (teollisuuden nousun ohella) kokonaista 30 prosentilla, tehden jäsenluku silloin yli 6 miljoonaa jäsentä. Mutta mitä merkitsee tämä kaikki »oppineelle» Karl Kautskylle?

Meillä on syntynyt kokonainen valtava verkko työläisten ja talonpoikain itsenäisiä ja varsin elinvoimaisia kerhoja, n. k. »neuvosto-yhteiskunnallisuuden» järjestöjä. Kuumeenomainen rakennustyö ryöppyää niin nopeasti ja sellaisella voimalla, ettei riitä johtajia, neuvonantajia ja auttajia. Mutta Kautsky! Niin mitäpä Kautskystä! Olisi liikaa vaadittu, että hän jotakin tästä kaikesta ymmärtäisi.

Meillä on esim. »työläis- ja maalaiskirjeenvaihtajien» järjestöt. Niiden lukumäärä on kasvanut hämmästyttävällä nopeudella. Niitä laskettiin olleen:

Ja tämä kasvu jatkuu nykyään vielä nopeammin askelin. Tämän ohella ilmestyy tehtaissa, työpaikoilla, lukutuvissa, kaivoksissa y. m. seinälehtiä. Vuosi sitten laskettiin niitä olleen 3,000, mutta nyt niitä on monia kymmeniä tuhansia.

Tietääkö Kautsky, että meidän sanomalehtiemme painos nousee 7 ½ miljonaan kappaleeseen. Niistä on päivälehtien painos noin 5 miljoona kappaletta (sodan edellä teki vastaava luku 2 ½ miljoonaa). Tietenkään hän ei ole tästä kuullut sanaakaan!

Työläisten sivistyspäällikkyys-seurat, joiden tehtävänä on viedä kaupungin sivistystä maaseudulle, muodostavat kokonaan uuden ilmiön. Näiden seurojen jäsenluku nousee nykyään yli miljoonaan henkeen. Sanokaa meille, missä maassa työväenluokka on näin tietoinen sivistyksellisestä ja vallankumouksellisesta tehtävästään maaseutuun nähden? Kansainvälisten vallankumoustaistelijain avustusliitossa on 4 ½ miljoonaa jäsentä, ilmailun ystävien seurassa 2 ½ miljoonaa jäsentä, kemian ystävien seurassa 1 ½ miljoonaa jäsentä, edelleen on olemassa radion ystäväin, jumalan kieltäjien, »kädet irti Kiinasta» ja lasten ystävien (yli miljoona jäsentä) seurat sekä lukematon joukko muita järjestöjä, kerhoja ja yhdistyksiä. Mutta kaikki tämä tietysti todistaa vain »syvää välinpitämättömyyttä», eikö niin? Talonpoikain keskinäisen avun yhdistykset, laajeneva osuustoiminta, neuvostot ja niiden valiokunnat, puolueettomien konferenssit, punaisen armeijan valtava osuus mahtavana propagandakouluna, »naisosastojen» ja niiden yhteydessä toimivien järjestöjen työ j.n.e., j.n.e. — Tietäneeköhän niistä jotakin Neuvostovaltaa ammuskeleva Karl Kautsky?

Ensi kertaa historiassa opiskelevat tuhannet työläisten ja talonpoikain lapset korkeimmissa oppilaitoksissa. Mutta mitä tietää tästä kaikesta sosialismin luopio, Karl Kautsky?

Koko se ajanjakso, jonka läpi maamme nyt kulkee on ennen kuulumattoman, täyttä voimain ponnistusta vaativan organisoimistyön aikaa. Pohjalta nousevat valtavat joukot, jotka hitaasti kohoavat pinnalle, opiskelevat ja joskus liikarasittavat voimiansa, opiskelevat työssä, opiskelevat puolueessa, opiskelevat koulussa, opiskelevat elämän tarjoamista valtavista kokemuksista. Mutta luonnollisesti on raakalaisuuden jälkeensä jättämä perintö niin tavattoman suuri, pimeys on ollut niin synkkä, sodan, saarron ja interventionin hävitykset niin perinpohjaiset, ettemme yhdellä otteella voi nousta rotkosta ylös. Itse tämä kohoamisprosessi ei tapahdu sileästi, eikä ilman sisällisiä hankauksia tai syrjähyppäyksiä, eipä ilman osittaisia sisäisiä konfliktejakaan. Meidän kehityksemme ja kasvumme ei käy suoraviivaisesti, eikä ilman vastakohtia. Mutta me kasvamme, meidän luokkamme, joka on joutunut koko yhteiskunnan johtajaksi, kasvaa. Lukemattomat järjestöt ryhmittyvät osuustoiminnan, ammattiliittojen, kommunistisen nuorisoliiton, neuvostojen ja puolueen ympärille. Mitä erilaisimpien siteiden yhdistäminä ne kutoutuen toisiinsa ja ollen toistensa kanssa vuorovaikutuksessa rakentavat uutta yhteiskuntaa, askel askeleelta työntäen tieltään vanhoja muotoja politiikan, talouden, sivistyksen, tieteen ja jokapäiväisen elämän alalla. Mutta yhteisen tahdon antajana näille kaikille järjestöille on työväenluokan etujoukko, meidän mahtava (mahtava, herra Kautsky!) puolueemme.

Vielä koskaan ei ole ollut olemassa valtiomuotoa, joka siinä määrässä kuin neuvostollinen valtiomuoto olisi laajentanut todellisen demokratian kehyksiä työläisiä varten, toisin sanoen taannut heille todellisen osanoton yhteiskunnalliseen rakennustyöhön. Eikä vielä koskaan ole ollut olemassa sellaista valtavaa ja keskitettyä voimaa, joka sellaisella tarmolla kuin meidän puolueemme olisi työntänyt eteenpäin laajoja joukkoja, johtanut ja herättänyt niitä sekä kiihoittanut niitä eteenpäin.

Kipeät kohtamme me erinomaisen hyvin näemme. Mutta me näemme myös, mitenkä ihmislaviini vyöryy eteenpäin. Ja oma puolueemme voi sanoa, että on sitä pisara minunkin mehuani tässä valtaisessa historiallisessa prosessissa.

Viitteet:

^[1] Kautskyn kirja, siv. 25.

^[2] Karl Kautsky: »Die Proletarische Revolution und ihre Programm», siv. 106.

^[3] Plehanowin koottujen teosten venäläisessä painoksessa, XII nidos, siv. 227.

^[4] Kautskyn kirja, s.s. 14, 11, 26 ja 30.

V. Neuvostovalta ja maan talous | Takaisin sisällysluetteloon

Suomenkielinen Nikolai Buharin -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto