Julkaistu: 1919
Suomennos: Kaj Henriksson
Lähde: »Teorija proletarskoi diktatury», teoksesta Buharin N., Ataka: Sbornik teoretitsheskyh rabot, M.: Gosizdat, 1924, s. 91–114.
Н.И. Бухарин. ТЕОРИЯ ПРОЛЕТАРСКОЙ ДИКТАТУРЫ
HTML: Joonas Laine
"Viime kädessä" on jokaisella teorialla juurensa käytännössä. Ja jos se pitää paikkansa kaikessa tieteessä, niin suhteessa yhteiskuntatieteisiin se on "totta toiseen potenssiin". Ne ovat kaikille näkyvä suuntaava liikevoima, ja tässä erityisesti näkyy Marxin väittämä, että "teoriasta tulee voima, jos se valtaa joukot".
Jotta teoria kuitenkin panisi joukot liikkeelle oikeaan suuntaa, on sen itsensä oltava oikea teoria. Ja ollakseen oikea on teorian täytettävä tietyt yleiset "metodologiset" vaatimukset.
Yhteiskuntateoreettiselle rakennelmalle sellainen on vaatimus historiallisuudesta. Se merkitsee, että jokaista yhteiskunnallisen kehityksen juonnetta on ymmärrettävä erityisissä, vain yksin sille ominaisissa puitteissa; todellisen yhteiskuntatieteen sielua suorastaan tympii älytön "ikuisten totuuksien" toistelu, härskiintynyt ja märehditty rehu, joka sopii liberalismin oppineille lehmille.
Tällaista olennaisesti syvän vallankumouksellista dialektista näkökulmaa eivät kuitenkaan voi omaksua porvarilliset tiedemiehet eivätkä tyhjänpäiväiset lörpöttelijät, romahtaneen II internationaalin "elävät ruumiit". Tyypillinen pikku esimerkki heistä on Kautsky.
Imperialistisen kauden alettua, kun historia asetti työväenluokan tehtäväksi ensinnäkin ymmärtää kehityksen uusi sykli ja toiseksi tavalla tai toisella reagoida siihen, Kautsky hämmentyi lopullisesti, ja se surkea soperrus ja se viaton (ja samalla myös myrkyllinen) ruusuvesi, jolla hän pirskotti Saksan proletariaatin, teoreettisesti prostituoivat marxilaisuuden ja veivät käytännössä täydelliseen luopuruuteen. Kautsky ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt imperialistisen kauden erityispiirteitä eikä sen erityisluonnetta. Imperialismi oli hänelle vain historiallinen sattuma, eräänlainen kapitalismin kehityksen "synti", patologinen ilmiö, joka saatettiin parantaa loitsuin ja surkealta porvarilliselta pasifismilta vuokratuin välitystuomareiden ja aseistariisunnan kaavoin. Tulos tiedetään. Juuri Kautsky pelotteli työläisiä "vihollisen hyökkäyksellä" ja siunasi scheidemannilaisten politiikan – rosvoporvarillisen isänmaan "puolustamisen" katalan politiikan.
Historiassa on nyt on jälleen alkamassa uusi sivu. Koko ajan noussut imperialistisen kehityksen käyrä alkaa laskea katastrofimaisesti. Alkaa kapitalismin lahoamisen kausi, jota seuraa välittömästi kansalaissodan tuskista syntyvä proletariaatin diktatuurin kausi.
Se on kausi, joka pelkurimaisille ja alhaisille sieluille on vieläkin "epämukavampi". Siinä häviää kaikki vanha, mätä ja aikansa elänyt. Siinä ei voi olla sijaa Buridanin aasin teorialle eikä käytännölle. Siinä täytyy valita ja toimia.
Ja taaskin näemme, että Kautsky, joka sodan aikana harrasti, tosin maltillisesti, kenraalien saappaan nuolemista ja saarnasi "varovaisuutta", on nyt ottanut jaloksi tehtäväkseen asettaa bolševikit maalitaulukseen ja kaataa likavesiä neuvostotasavallan niskaan, minkä harrastuksen päällystö hyvinkin hyväksyy. Jos tarkastelee hänen – sit venia verbo[1] – "näkemyksiään" loogisesti, paljastuu taaskin täysi kykenemättömyys analysoida kysymystä historiallisesti ja lähestyä sitä ei yleisenä fraasina, vaan vallankumouksellisen dialektiikan näkökulmasta.
Neuvostotasavaltaa, tuota proletariaatin suurta saavutusta, on tarkasteltava proletariaatin diktatuurin ja valtiovallan erityisenä muotona, joka väistämättä syntyy tiettynä historian kautena riippumatta siitä, haluavatko sitä herrat danit, kerenskit, kautskyt ja scheidemannit.
Mutta jotta ymmärtäisi proletariaatin diktatuurin historiallisen lainmukaisuuden, on valtiokysymystä ylipäänsä kuitenkin välttämätön ensin "tuulettaa", kuten saksalaiset sanovat.
Vaikka pysyttäisiin puhtaan teoreettisten arvioiden tasolla, voidaan todeta, kuinka monet "huomattavat ajattelijat" sodan aikana ottivat valtavan askeleen taaksepäin nimenomaan tällä alueella. Mitä aiemmin ja syystä pidettiin anteeksiantamattomana sanahelinänä, noteerataan nyt meidän päiviemme taistelevan "tieteen" pörssissä suureksi kalleudeksi. Aikuiset ihmiset ovat alkaneen leperrellä kuin kaksivuotiaat. Epämääräiset äännähdykset, joita kaikkien maiden scheidemannit ja danit nykyään päästelevät, todistavat tätä parhaiten. Ja älköön lukija siksi valittako meille, jos me ennen kaikkea yritämme palauttaa mieliin eräitä "unohtuneita sanoja".
On olemassa lukematon määrä kaikenlaisia valtion "määritelmiä". Ohitamme kaikki ne teoriat, jotka näkevät valtiossa jonkinlaisen teologisen tai metafyysisen sisällön, "yliälyllisen alkuperän", "moraalisen idean todellisuuden" jne. Meitä eivät kiinnosta myöskään lukemattomat juristien teoriat, jotka tarkastelevat asiaa muodollis-juridisen dogmatiikan rajoittuneesta näkökulmasta ja pyörivät noidankehässä määritellen valtion oikeudella ja oikeuden valtiolla. Moiset teoriat eivät anna minkäänlaista asiallista tietoa, koska niiltä puuttuu sosiologinen perusta ja ne roikkuvat ilmassa. Valtiotahan ei voi ymmärtää muuten kuin sosiaalisena ilmiönä. Niinpä tarvitaan sosiologinen valtioteoria. Juuri sellaisen teorian antaa marxilaisuus.
Marxilaisuuden näkökulmasta valtio on hallitsevan luokan yleisin organisaatio, jonka perustehtävä on puolustaa ja laajentaa edellytyksiä riistää orjuutettuja luokkia. Valtio on ihmisten välinen suhde ja lisäksi luokista puhuttaessa herruuden, vallan ja alistamisen suhde. Tosin jo 2500 eKr kuuluisassa Hammurabin lakikokoelmassa julistettiin, että "hallitsijan tavoite on lakien turvaaminen, huonon ja pahan hävittäminen maassa, ettei vahva vahingoittaisi heikkoa".[2] Pääpiirteissään näitä idyllisiä, typeryyksiä tarjoillaan vakavissaan nykyäänkin.[3] Tämä "totuus" on täysin samaa kuin väittäisi, että yrittäjäliittojen tavoite on työläisten palkkojen nousu. Todellisuudessa, sikäli kuin on olemassa tietoisesti säännelty valtiovallan organisaatio ja voidaan siten ylipäänsä puhua tavoitteiden asettamisesta (mikä edellyttää jo tiettyä yhteiskunnan ja valtion kehitystasoa), noita tavoitteita määrittävät vain ja ainoastaan hallitsevien luokkien edut. Niin kutsutut "yleishyödylliset tehtävät" ovat vain conditio sine qua non,[4] valtion olemassaolon välttämättömiä edellytyksiä; aivan samoin mikään suuryritysorganisaatio ei suinkaan aseta tavoitteekseen (korostamme juuri tätä puolta: organisaation tavoitteita) tuotantoa an und für sich,[5] vaan liikevoiton ja ylivoiton saamisen, vaikkei yhteiskunta ilman tuotantoa voisi elää. Porvarillisen valtion "yhteiskunnallisesti hyödylliset" tehtävät ovat siten edellytyksiä mahdollisimman pitkälle ja menestyksekkäälle alistettujen luokkien, ensi sijassa proletariaatin, riistolle. Näiden tehtävien kehitystä määrittää kaksi seikkaa: ensiksikin hallitsevien luokkien välitön etu (ilman rautateitä kapitalismin kehitys ei ole mahdollista – siksi rautateitä rakennetaan; kansakunnan ylenmääräinen rappeutuminen vähentää valtiolle välttämätöntä sotilasainesta – tästä terveydenhuollon toimet jne.); toiseksi strategiset syyt alistettuja luokkia vastaan (niin kutsutut "myönnytykset" alhaalta tulevaan paineeseen) – tässä asetetaan etusijalle yläluokan kannalta pienempi paha. Kummassakin tapauksessa toimii "voimien säästämisen periaate" tarkoituksena luoda parhaat edellytykset riistoprosessille. Valtiovallan käyttäytymisen sääntelyperiaatteena toimivat hallitsevan luokan edut, jotka vain piilotetaan "kansakunnan", "kokonaisuuden", "kansan" jne. edun salanimen taakse. Valtio on kaikkialla "mahtavimman, taloudellisesti hallitsevan luokan" organisaatio, "jonka avulla tämä luokka muodostuu myös poliittisesti hallitsevaksi luokaksi ja josta se saa uuden välikappaleen sorretun luokan lannistamiseksi ja riistämiseksi".[6]
Yleisimpänä hallitsevan luokan organisaationa valtio syntyy yhteiskunnallisen eriytymisen prosessissa. Se on luokkayhteiskunnan tuote. Yhteiskunnallisen kerrostumisen prosessi johtuu puolestaan taloudellisesta kehityksestä eikä suinkaan ole seurausta vain vierasta alkuperää olevan voittajien ryhmän paljaasta väkivallasta, kuten jotkut taloustieteilijät ja sosiologit (Gumplowicz, Oppenheimer) selittävät tässä pohjimmiltaan vain toistaen surullisenkuuluisaa Dühringiä. Näin "historiallista valtiota" selittää Franz Oppenheimer.
"Muodoltaan," hän kirjoittaa, "se (valtio) on oikeusinstituutio, jonka voittanut ryhmä pakottaa voitettujen ryhmälle.
побежденной. Sen sisältönä on suunnitelmallinen alistetun ryhmän riistäminen ("Bewirtschaftung")".[7]
"Luokat ovat syntyneet ja voineet syntyä vain poliittisin keinoin.".[8]
Näin luokat Oppenheimerin mukaan ovat siis vain muuntuneita voittajien ja voitettujen ryhmiä eivätkä suinkaan talouskehityksen laillisia lapsia. Niiden muodostuminen liittyy pelkästään "talouden ulkopuoliseen tekijään".
Tässä "luokkien synnyn" ja valtion teoriassa pitää paikkansa vain yksi asia: konkreettinen historia on väkivallan ja ryöstämisen historiaa. Kysymys ei kuitenkaan ole tällä loppuun käsitelty, sillä todellisuudessa eivät "oikeudelliset instituutiot" eivätkä tietyn tyyppiset tuotantosuhteet voi kehittyä ja säilyä, mikäli kyseisen yhteiskunnan talouskehityksessä ei ole tälle riittävää maaperää. Muun muassa luokat muodostumiseksi ja vakiintumiseksi perustavana yhteiskunnallisena kategoriana oli tällaisena perustana työnjaon ja yksityisomistuksen kasvun myötä taloudellinen eriytyminen.[9]
Luokkien muodostuminen ei loogisesti suinkaan edellytä valloituksia, ja historia antaa meille esimerkkejä luokkien muodostumisesta ohi kaikenlaisen "valloituksen". Sellainen on valtion muodostuminen Pohjois-Amerikassa. Tavallisesti tosin aliarvioidaan pohjoisamerikkalaisen feodalismin ja maanomistaja-aristokratian herruuden alkioita.[10] Kapitalististen suhteiden evoluutiota Amerikassa ei voi kuitenkaan lainkaan käsittää "puhtaasta valloitusteoriasta" käsin.
Tuon kaltaisten teoreettisten rakennelmien näennäisellä radikalismilla on varsin puolustelevat juuret, sillä tässä ei hyökätä tavaratalouden perusteita, yksityisomistusta, vaan vain sen monopolistista muotoa vastaan, ikään kuin tuo monopolistisesti muuttunut muoto ei olisi yksinkertaisen tavaratalouden perusmuodon looginen ja historiallinen jatke. Tosi asiassa valtio niin kuin luokatkaan, "ei mitenkään ole voima, joka on annettu yhteiskunnalle ulkoa... päinvastoin, se on tuon yhteiskunnan tuote sen tietyssä kehitysvaiheessa".[11]
Jos valtion perustuntomerkkinä, sen "olemuksena", pidetään sitä, että se on hallitsevan luokan yleinen organisaatio, on väistämättä myönnettävä valtion olevan historiallinen kategoria. Tämä oli Marxin ja Engelsin näkemys. Aivan kuten pääoma ei Marxin mukaan ole tavara, nimittäin tuotantovälineet an und für sich, vaan esineissä ilmenevä yhteiskunnallinen suhde, ei valtion "olemus" ole sen teknis-hallinnollisessa roolissa, vaan herruussuhteessa, jonka kätkeytyy tämän hallinnollis-teknisen kuoren alle.[12] Mutta koska tämä herruussuhde ilmaisee yhteiskunnan luokkarakennetta, luokkien hävitessä häviää valtiokin. Siten valtiolla on paitsi historiallinen alkunsa, myös historiallinen loppunsa. "Edes radikaalit ja vallankumoukselliset poliitikotkaan," kirjoitti Marx, "paljastaen aikalaistensa rajatun näkökulman, eivät etsi pahan juurta valtion olemuksesta (Wesen), vaan tietystä valtiomuodosta, jonka sijaan he haluavat asettaa toisen valtiomuodon".[13] Vielä jyrkemmin puhuu Engels. "Kaikki sosialistit," hän sanoo, "ovat samaa mieltä siitä, että poliittinen valtio ja samalla myös poliittinen auktoriteetti häviävät tulevan yhteiskunnallisen vallankumouksen seurauksena, toisin sanoen, yhteiskunnalliset tehtävät menettävät poliittisen luonteensa ja muuttuvat pelkiksi hallinnollisiksi, yhteiskunnan etuja valvoviksi tehtäviksi.".[14]
"Anti-Dühringissä" Engels toteaa, että valtion on "kuoleuduttava" (absterben). Kirjassa "Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperästä" hän sijoittaa valtion tulevan yhteiskunnan historialliseen museoon "rukin ja pronssikirveen viereen". Esitetyt lainaukset (ja niitä voisi tietysti lisätä) eivät suinkaan ole satunnaisia, päinvastoin. Tässä nousevat esiin Marxin metodin erityispiirteet, kun yhteiskunnallisia ilmiöitä ei tarkastella ikuisina ja muuttumattomina kategorioina, vaan ohimenevinä ilmiöinä, jotka syntyvät ja häviävät tietyssä yhteiskunnan kehityksen vaiheessa. Se ei siis ole terminologian kysymys, kuten jotkut arvostelijat asian haluavat esittää, samalla tavoin kuin terminologista sanasotaa ei lainkaan sisälly kiistaan siitä, onko villimiehen nuija pääomaa vaiko vain nuija.[15] Marxille erottava kriteeri, looginen fundamentum divisionis,[16] oli ihmisten välisten suhteiden tyyppien erottelu eikä fetisistisesti vääristynyt "ilmiöiden pinta". Yhteiskunnan kehityksen ymmärtäminen näiden tyyppien ("yhteiskunnallis-taloudellisten rakenteiden") jatkuvana muuttumisena olikin Marxin varsinainen tehtävä. Samalla tavalla hän lähestyi myös kysymystä valtiosta yhteiskunnallis-taloudellisen kategorian, luokkayhteiskunnan, poliittisena ilmauksena. Ja aivan kuten porvarilliset taloustieteilijät, joiden näkökulma on staattinen eikä historiallinen, eivät voi ymmärtää Marxin erityistä näkökulmaa talouskategorioihin, eivät porvariston juristit ja sosiologit ymmärrä marxilaista valtionäkemystäkään. Marxin teoria," sanoo esimerkiksi Gumplowicz, "sisältää uuden ja tietyssä määrin oikean käsityksen valtiosta". Mutta… "sosialismin hirvittävä virhe juontaa juurensa siitä, että se uskoo valtion tekevän itsestään tarpeettoman".[17] Näin puhuu "radikaali" Gumplowicz. Toiset hänen virkaveljensä eivät jo ex officio[18] voi ymmärtää Marxia.[19]
Kommunistinen yhteiskunta on siis valtioton yhteiskunta, koska se on luokaton yhteiskunta. Mutta jos kommunismi suhtautuu kielteisesti valtioon, niin mitä sitten merkitsee, että proletariaatti valtaa valtiovallan? Mitä merkitsee työväenluokan diktatuuri, josta marxilaiset ovat niin paljon puhuneet ja puhuvat? Tähän kysymykseen vastataan seuraavassa.
Aluksi pieni huomautus. Se mihin asti voi yltää entisten sosialistien luopuruus, käy esille Kautskyn erityisestä kirjasesta, joka on julkaistu bolševikkeja vastaan (Karl Kautsky. Die Diktatur des Proletariats. Wien, 1918, Verl. Ignaz Brand).
Tästä luopuuruusajattelun "mallikappaleesta" löydämme muuten seuraavan todella klassisen kohdan: "Tässä (oikeuttaakseen siis diktatuurinsa, N.B.) (bolševikit) muuten muistivat sanan proletariaatin diktatuurista, jota Marx käytti kerran, 1875, yhdessä kirjeistään".[20] Kautskylle koko oppi diktatuurista, jossa Marx itse näki vallankumousteorian perustan, on muuttunut tyhjänpäiväiseksi "sanaksi", joka sattumalta on lausahdettu "yhdessä kirjeistä"! Ei ihme, että Kautsky näkee diktatuurin teoriassa "uuden" teorian.
Tuo "uusi" teoria on kuitenkin miltei kokonaan Marxilta.
Marx näki selvästi, että tarvittiin työväenluokan väliaikainen valtio-organisaatio, työväenluokan diktatuuri, koska hän näki väistämättömänä kokonaisen historiallisen kauden, jonka erityiset ominaispiirteet erottavat sen niin kapitalismin kaudesta kuin kommunismin, rationaalisesti rakennetun valtiottoman yhteiskunnan, kaudesta.
Tuon kauden erityispiirteet muodostuvat siitä, että proletariaatti, joka on murskannut porvariston valtio-organisaation, joutuu ottamaan huomioon porvariston eri muodoissa jatkuvan vastarinnan. Ja juuri tuon vastarinta lyömiseksi on tarpeen voimakas, luja, kattava ja siten valtiollinen työväenluokan organisaatio.
Marx asetti kysymyksen proletariaatin diktatuurista abstraktimmin kuin sen asettaa konkreettinen todellisuus. Samoin kuin hän analyysissään kapitalistisesta tuotannosta otti kapitalistisen talouden "puhtaassa" muodossaan, siis muodossa, jota eivät mutkista mitkään vanhojen tuotantosuhteiden jäänteet tai mitkään "kansalliset" erityispiirteet jne., Marx asetti kysymyksen työväenluokan diktatuurista työläisten diktatuurina yleensä, siis diktatuurina, joka tuhoaa kapitalismin sen puhtaassa muodossa.
Kysymystä ei muuten voikaan asettaa, jos sen asettaa abstraktin teoreettisesti, siis jos diktatuurille antaa kaikkein laajimman algebrallisen kaavan.
Nyt yhteiskunnallisen taistelun kokemus antaa mahdollisuuden konkretisoida kysymystä mitä erilaisimmissa suunnissa. Ja tuo kokemus viittaa ennen kaikkea työläisjoukkojen päättäväisimmän ja todella rautaisen diktatuurin välttämättömyyteen.
Sosialistinen vallankumous, se väkivaltainen kumous, josta jo "Kommunistisen puolueen manifesti" puhui, ei kaikissa maissa kapellimestarin puikon käskystä tapahdu samanaikaisesti. Elämä on paljon sekavampaa ja vaikeampaa kuin "harmaa teoria". Kapitalistinen kuori ei halkea samaan aikaan kaikkialla, vaan alkaa kulua puhki niissä paikoissa, missä porvarillinen valtiokudos on heikointa. Ja tässä nousee voittaneen proletariaatin eteen kysymys kuinka torjua ulkoinen vihollinen, ulkomainen imperialismi, jota koko kehityksen kulku vääjäämättä sysää tuhoamaan proletariaatin valtio-organisaation.
Yksi Leninin suurimmista ansioista on, että hän ensimmäisenä marxilaisessa leirissä asetti kysymyksen proletariaatin "vallankumoussodista".[21]
Ja se onkin yksi meidän kautemme tärkeimmistä kysymyksistä. On selvää, että suurenmoiseen maailmankumoukseen sisältyy voittoisan proletariaatin niin puolustus- kuin hyökkäyssotiakin: puolustussotia hyökkäävien imperialistien lyömiseksi, hyökkäyssotia perääntyvän porvariston lopulliseksi lyömiseksi, vielä alistettujen kansojen nostamiseksi kapinaan, siirtomaiden vapauttamiseksi ja proletariaatin saavutusten lujittamiseksi.
Nykykapitalismi on maailmankapitalismia. Tuo maailmankapitalismi ei kuitenkaan ole järjestäytynyt yksikkö, vaan anarkkinen, kaikin keinoin taistelevien valtiokapitalististen trustien järjestelmä.[22] Silti se on maailmanjärjestelmä, jonka kaikki osat ovat sidoksissa toisiinsa. Juuri tämän vuoksi Euroopan sota muuttui maailmansodaksi. Mutta toisaalta maailmantalouden suhteellinen hajanaisuus yhdistyneenä imperialististen valtioiden erilaiseen tilaan aiheutti maailmansodan, ei yhtaikaisena ilmiönä vaan prosessina, jossa asteittain vedettiin sotaan mukaan yksi kapitalistinen maa toisensa jälkeen. Italia, Romania ja Amerikka liittyivät mukaan huomattavasti myöhemmin. Juuri Amerikan mukaantulo tekikin sodasta molemmat pallonpuoliskot kattavan, siis maailmansodan.
Samalla tavalla kehittyy maailmanvallankumous. Se on kapitalismin rappeutumisen ja proletariaatin nousun prosessi, jossa yksi maa seuraa toista. Tässä kietoutuvat monimutkaisesti toisiinsa mitä erilaisimmat tekijät: imperialistiset sodat, kansallis-separatistiset kapinat, maiden sisäiset kansalaissodat ja lopuksi valtiollisesti järjestäytyneen porvariston (imperialististen valtioiden) ja valtiollisesti järjestäytyneen proletariaatin (neuvostotasavaltojen) välinen luokkasota.
Mitä pidemmälle tapahtumat kuitenkin kehittyvät, sitä jyrkemmin etualalle nousee luokkasodan hetki. Paljon puhuttu "kansojen liitto", josta porvarilliset pasifistit ovat hyrisseet korvat täyteen, kaikki nuo "kansainliitot" ja muu rihkama, jota toistavat sosialipetturien joukkiot, eivät ole itse asiassa mitään muuta kuin yrityksiä luoda kapitalististen valtioiden pyhä allianssi tukahduttamaan yhdessä sosialistiset kansannousut.[23] Marx osoitti syystä, että vallankumouksen puolue yhdistää vastavallankumouksen puolueen. Tämäkin väittämä pätee proletariaatin maailmanvallankumoukseen: maailman vallankumousprosessi, tai kuten sitä nyt oikeutetusti kutsutaan, "maailmanbolševismi", yhdistää kansainvälisen pääoman rivit.
Tuollaisella "ulkoisella" suhdanteella on kuitenkin väistämättä valtava "sisäinen" merkitys. Ilman ulkopuolella olevia imperialistisia voimia ei luokkien avoimessa yhteenotossa lyöty kotimainen porvaristo voisi toivoa asemansa palauttamista. Porvaristo menettäisi luokka-asemaansa enemmän tai vähemmän nopeasti ja sen myötä ei porvariston tukahduttamiseksi enää tarvittaisi erityistä organisaatiota, proletariaatin valtio-organisaatiota ja diktatuuria.
Todellinen asiaintila on kuitenkin juuri päinvastainen. Yhdessä tai muutamassa maassa kaadetulla ja lyödyllä porvaristolla on vielä valtavat reservit ulkomaisen pääoman hahmossa. Tästä seuraa, että sen vastarinta pitkittyy. Venäjän vallankumouksen kokemus vahvistaa tämän loistavasti. Sabotaasi, salaliitot, kapinat, kulakkilevottomuuksen ja entisten kenraalien johtamien joukkioiden organisointi, tšekkoslovakialaisseikkailu, reuna-alueiden lukemattomat "hallitukset", jotka nojaavat vierasmaalaisiin pistimiin ja kukkaroihin, ja lopuksi koko kapitalistisen maailman rangaistusretkikunnat ja hyökkäykset Neuvosto-Venäjää vastaan ovat samaa ilmiötä.
Tällaisesta täysin vääjäämättömästä historian tapahtumien kulusta voi tehdä ja on tehtävä kaksi johtopäätöstä: edessämme on ensiksikin kokonainen kausi, jona ei taistella elämästä, vaan kuolemasta; toiseksi, tuon kauden mahdollisimman nopeaksi ohittamiseksi tarvitaan aseistetun proletariaatin diktatuuri. Taktinen sääntö syntyy tässä tieteellisesti tehdystä ennusteesta, jota varten on kaikki tiedot.
Kaikkea voi maailmassa tietenkin kyseenalaistaa. On sellaisia surkeita sofisteja, joiden elämäntehtävä on loputon skolastinen suunpieksäntä. Sellainen on juuri Kautsky. Hän ei pystynyt tajuamaan imperialismin merkitystä. Nyt hän ei voi ymmärtää seuraavan vaiheen, sosialististen vallankumousten ja proletariaatin diktatuurin kauden, merkitystä. "Odotin," kirjoittaa tämä 'työläisjohtaja', "että köyhälistön vallankumous ottaisi kokonaan toisen muodon, kuin porvariston vallankumous, että köyhälistön vallankumous päinvastoin kuin porvariston suoritettaisiin taloudellisesti, laillisesti ja siveellisesti 'rauhanomaisin' eikä fyysillisillä väkivallan keinoilla kaikkialla siellä, missä kansanvalta on vallannut maaperää".[24]
On tietysti vaikeata kiistellä luopioiden kanssa, jotka ovat uudelleen kouluttautuneet niin, että näkevät Taftin sotilassaappaissa demokratian.
Meillä on kuitenkin silmiemme edessä esimerkki demokraattisesta maasta, jossa demokratia on todella "juurtunut": Suomi. Ja tämän yhden maan esimerkki osoittaa, että sisällissota "sivistyneemmissä" maissa on väistämättä vieläkin raaempi ja armottomampi ja sulkee pois kaiken pohjan "rauhanomaisilta" ja "laillisilta" (!!) keinoilta.
Kautsky yrittää vakuuttaa, ettei Marx diktatuurilla tarkoittanut diktatuuria, vaan jotain ihan muuta, koska sana "diktatuuri" liittyy muka vain yksittäiseen henkilöön, ei luokkaan. Kannattaa kuitenkin vain kuulla Engelsiä, joka näki hyvin millainen proletariaatin diktatuurin on oltava, jotta ymmärtäisi, kuinka kauaksi Kautsky on marxilaisuudesta etääntynyt. Engels kirjoitti anarkisteja vastaan:
Ovatko nuo herrat nähneet koskaan vallankumousta? Vallankumous on epäilemättä niin auktoritatiivinen asia kuin yleensä olla voi. Vallankumous on teko, jolla osa väestöstä sanelee tahtonsa väestön toiselle osalle kiväärien, pistimien ja tykkien, siis sangen auktoritatiivisten välineiden avulla. Ja ellei voittanut puolue tahdo menettää voimainponnistustensa hedelmiä, se joutuu välttämättömyyden pakosta pitämään yllä herruuttaan sen pelon avulla, jota sen aseet aiheuttavat taantumuksellisissa. Olisikohan Pariisin kommuuni pysynyt päivää kauemmin pystyssä, jollei se porvaristoa vastustaessaan olisi nojautunut aseistautuneen kansan auktoriteettiin? Emmeköhön me päinvastoin ole oikeutettuja moittimaan Kommuunia siitä, että se käytti tätä auktoriteettia liian vähän? (Tässä on käännettävä: "valtaansa "autoriata". – N.B.)[25]
Sekä Engels että Marx ymmärsivät erinomaisesti tulevan tilanteen. Nyt kun kokemus on tuon näkemyksen vahvistanut, on "rauhanomaisista" ja "laillisista" teistä puhuminen suorastaan naurettavaa.
Alkanut vallankumousten kausi vaatii samanlaista tilannetajua. Jos se on kausi, jona ennennäkemättömät luokkataistelut kasvavat luokkasodiksi, on täysin luonnollista, että työväenluokan herruuden poliittisen muodon on oltava luonteeltaan jollain lailla sotilaallinen. Tässä on oltava uusi vallan muoto – sen luokan diktatorinen valta, joka "rynnäköi taivasta vastaan", kuten Marx sanoi Pariisin kommunardeista.
Kautskyn mielestä Marx ei kirjoittaessaan diktatuurista puhunut "hallitusmuodosta" (Regierungsform), vaan "tilanteesta" (einem Zustande). Itse asiassa Marx kirjoitti jostain enemmästä kuin "hallitusmuoto". Hän kirjoitti uudesta, aivan erikoislaatuisesta valtiotyypistä. Samalla sivulla, jolla Kautsky "kumoaa" allekirjoittaneen diktatuuriteesit,[26] hän lainaa Marxia, joka puhuu siitä, että Kommuunissa "oli vihdoinkin löydetty valtiollinen muoto"[27] proletariaatin diktatuurille eikä lainkaan satunnainen "tilanne".
Siten kommunismin ja kapitalismin välissä on kokonainen historiallinen kausi. Tuon aikaa valtiovalta säilyy vielä proletariaatin diktatuurin muodossa. Proletariaatti on tässä hallitseva luokka, jonka on, ennen kuin se hajottaa itsensä luokkana, muserrettava kaikki vihollisensa, uudelleenkasvatettava porvaristo ja muutettava maailma omaksi kuvakseen.
Olennaisimpia kysymyksiä, joilla on mitä tärkein käytännön rooli, on kysymys "demokratian" ja työläisten diktatuurin keskinäisestä suhteesta.
Marxilaiset eivät päästään keksi puhtaan rationaalisesti "hallintomuotoja". He havaitsevat kehityksen pääsuunnat ja mukauttavat tavoitteensa näihin suuntiin. Näin ja vain näin on lähestyttävä diktatuurikysymystäkin.
Tässä yhteydessä on muistettava, että poliittinen muoto on jonkin tietyn taloudellisen rakenteen "päällysrakenne" ja ilmaisee tiettyä luokkien välistä suhdetta ja että poliittinen kuori hajoaa vääjäämättä palasiksi, ellei se löydä luokkasuhteiden rakenteesta itselleen tukea.
Olemme edellä yleisesti arvioineet alkanutta kautta. Se on yhä kasvavien, järjestäytyneeksi luokkasodaksi muuttuvien kansalaissotien kausi. Siksi meidän on ensimmäisenä kysymyksenä esitettävä, onko kansalaissota sovitettavissa yhteen demokraattisten muotojen kanssa vai ei.
Mutta ensin pieni huomautus. Vastustajamme, heidän joukossaan myös Kautsky, puhuvat demokratiasta jonain olemassa olevana. Se on kuitenkin ilmeinen valhe. Nykyään ei ole olemassa demokraattisia valtioita. Se mitä nyt on Euroopassa, Amerikassa ja Japanissa, on finanssipääoman diktatuuri. Juuri se on kehityksen lähtökohta.
Kysymys on siis asetettava näin: voidaanko kansalaissodan kaudella järjestää proletariaatin valtio vanhan porvarillisen demokratian muodoin, jotka finanssipääoma on kaikkialla tuhonnut?
Demokratia, jos me ymmärrämme sanalla tiettyä poliittista järjestelmää, on tähän asti ollut porvariston herruuden muodoista yksi ja hienostunein. Mikä on ollut demokraattisen järjestelmän pääedellytys? Joukko kuvitelmia, joita on erittäin ovelasti käytetty massojen järjestelmälliseen huijaamiseen. Tärkein noista kuvitelmista oli koko kansan tahdon, "kansakunnan" ja "kokonaisuuden" käsite. Koko demokraattisten instituutioiden järjestelmä lepää "koko kansan" ajatuksella. On helppo ymmärtää "koko kansan" normien luokkamerkitys. On selvää, että todellisuudessa on luokkia, joiden edut ovat vastakkaisia ja sovittamattomia; on selvää, ettei todellisuudessa ole puhettakaan mistään "koko kansan" tahdosta, joka yhdistäisi sekä työläiset että kapitalistit. Porvaristo kuitenkin tahtoo kuvitelman "yhteiskansallisesta", se on sille välttämätön. Porvaristo on hallitseva vähemmistö. Mutta juuri koska se on vähemmistö, sen on joukot kuuliaisina pitääkseen puhuttava "koko kansakunnan" nimissä, sillä se ei avoimesti voi puhua ryhmän nimissä. Näin syntyy fetissi koko kansan tahdosta, porvaristo esiintyy kansakuntana, "maana", ja porvarillinen valtio-organisaatio kaikille yhteisenä "isänmaana".
Proletariaatin vallankumous kuitenkin on kansalaisrauhan räjäyttäminen – sitä on kansalaissota. Kansalaissotahan paljastaa luokkiin jakautuneen yhteiskunnan todelliset kasvot. Juuri kansalaissodan tulessa palaa yleiskansallinen fetissi ja luokat asettuvat ase kädessään vallankumouksen barrikadin eri puolille. Siksi ei ole ihme, jos proletariaatin vallankumoustaistelun prosessissa hajoavat väistämättä kaikki ne muodot, laitokset ja instituutiot, jotka päällepäin näyttävät "yleiskansallisilta". Se on kuitenkin täysin vääjäämätön ja historiallisesti täysin väistämätön prosessi, halusivat sitä yksittäiset ihmiset, yksittäiset ryhmät tai jopa tietyt väliluokat tai eivät, sillä kansalaissodalla on sisäinen logiikka, ja kun se kerran on on, samalla on hajoamisprosessi niille vanhoille muodoille, joissa porvaristo hallitsi koko yhteiskunnan salanimellä.
Kokemus on taaskin vahvistanut nämä näkemykset, joita eräät toverit nostivat esille jo ennen lokakuun vallankumousta. Otti minkä alueen tahansa, näemme kaikkialla saman: yleiskansalliset, "yleisdemokraattiset" instituutiot eivät ole ajateltavissa ja nykyisillä voimasuhteilla ne ovat mahdottomia.
Otetaan yksi jokaisen valtiovallan tärkeimmistä osista: armeija. Jokaiselle, joka ei ole utopisti, on selvää, ettei yleiskansallinen armeija nyt ole ajateltavissa. Proletariaatti ei voi päästää armeijaansa porvaristoa ja Neuvostotasavalta järjestää työläisten ja talonpoikien punaisen armeijan. Mutta myös porvaristolle käy yhä vaarallisemmaksi päästää omaan armeijaansa pakkovärvättyjä työläisiä ja talonpoikia; siksi sen on pakko muodostaa valkoinen kaarti. Missä taas yritetään organisoida "yleiskansallinen" sotilaskoneisto porvarilliset vastavallankumoukselliset johdossaan (ks. esim. tšekkoslovakialaisten ja valkokaartilaisten "kansanarmeija"), siellä tuo koneisto väistämättä hajoaa ja kuolee, koska sen rakenne nykyaikoina on sisäisesti ristiriitainen.
Samaa tapahtuu kautta linjan aina talouteen saakka: tehtaassa käy mahdottomaksi porvarin ja proletaarin "luokkienvälinen" yhteiselämä; yhteiset "talokomiteat" hajoavat ja korvaantuvat köyhälistön talokomiteoilla; maaseudun yhteiset neuvostot hajoavat ja niiden sijaan tulevat maaseutuköyhälistön komiteat; kunnanvaltuustoissa eivät yhdessä viihdy ne, jotka kadulla seisovat toisiaan vastassa aseet käsissään, ja kunnanvaltuustot korvaantuvat työläisten luokkaneuvostojen osastoilla; perustuslakikokousta ei samasta syystä voi olla olemassa; vanhat parlamentit lentävät ilmaan kaikenlaisten "yleiskansallisten" perustuslakien kanssa.
Voi tietysti sanoa, että kaikissa näissä päätelmissä on looginen virhe, koska kaikki tämä on vain kehäpäätelmä[28] ja että sen sijaan että todistettaisiin bolševikkien toimien lainomaisuus, tässä vain kuvataan näitä toimia.
Se ei ole kuitenkaan ole totta. Vihollisemme, "duumien" ja "perustuslakikokouksen" kiivaat kannattajat, ovat yleisdemokraattisten muotoilujen takana vain sanoissaan. Sillä perustuslakikokouksen sijasta on vain oikeisto, siis luokkaluonteinen, lohko, ja kaikissa Siperian ja "Tšekkoslovakian" duumissa ja muissa on juhlavasti julistettu, että siellä on yleinen vaalioikeus, mutta ei sijaa valtionvastaisten puolueiden edustajille, siis bolsevikeille ja siten työväenluokalle.
Olisi naurettavaa ajatella, että nuo kaikki olisivat satunnaisia, "patologisia" ilmiöitä. Itse asiassa tässä hajoaa se, mikä saattoi liittyä yhteen vain yhdessä tilanteessa: sellaisessa asiantilassa, jossa proletariaatti on porvarillisen ideologian hypnoosissa, ei tiedosta itseään luokkana, joka kaataa porvariston, ja pitää itseään muuttumattoman kokonaisuuden osana. Proletariaatin täydellinen ja lopullinen voitto maailmassa palauttaa loppujen lopuksi yhteiskunnan yhtenäisyyden uudelta perustalta, kun koko yhteiskunnasta tulee luokaton. Tällöin toteutuu täysi valtioton kommunismi. Ennen tuota kautta on kuitenkin käytävä ankara taistelu, joka ei tyydy mihinkään muihin muotoihin kuin diktatuuriin: jos työväenluokka voittaa, tulee työläisten diktatuuri; jos porvaristo voittaa, tulee porvariston ja sen kenraalien diktatuuri.
Kysymystä voi lähestyä hieman toisestakin näkökulmasta, vaikka varsinaisesti kysymys on samasta asiasta. Voi eritella tärkeimmät luokkavoimat ja katsoa, kenestä tulee vallan haltija. Kautsky kirjoitti vuosina 1905—1906 Venäjän vallankumouksesta ei porvarillisena, vaan "erikoislaatuisena". Nyt, 12 vuotta sen jälkeen kun Venäjällä muodostui finanssipääoma, hän kirjoittaa satoja kertoja kypsemmästä lokakuun vallankumouksesta porvarillisena vallankumouksena. Mutta jos historia Kautskyn mielestä kehittyy samalla tavalla kuin Kautsky itse, eli takaperin, niin vallassa pitäisi tietenkin olla porvariston. Porvaristo kuitenkin haluaa kenraalien sotilasdiktatuuria, mitä proletariaatti ehdottomasti ei halua. Pikkuporvaristo, älymystö ym. eivät voi olla valta, se on marxilaisen aakkosia. Talonpojisto on nyt eriytynyt, maaseudulla on tapahtumassa vallankumous. Mikään yksittäinen talonpojiston kerros ei kuitenkaan voi esittää itsenäistä roolia. Jäljelle jää vain proletariaatti. Proletariaatin valta saa kuitenkin takajaloilleen suurporvariston lisäksi myös "keskisäädyn". Siitä huolimatta proletariaatti on riittävän voimakas, että maaseutuköyhälistön mukaansa saatuaan se voi lyödä vihollisensa. Tällaisessa tilanteessa ei voi olla muuta tietä kuin proletariaatin diktatuuri.
Sosialismin pettäneet pelkäävät kaikkein eniten "levottomuutta". Niin Kautskykin. Hän saarnasi "rauhanomaista" kapitalismia tuom kapitalismin murhatessa kymmeniä miljoonia taistelutantereilla. Nyt hän saarnaa "rauhanomaista vallankumousta" estelläkseen proletaareja nousemasta pääomaa vastaan. Hän kirjoittaa vakavissaan vallankumoukselliseen rakennustyöhön tarvittavasta "turvallisuudesta ja rauhallisuudesta" ja siksi hän kaikin voimin protestoi "mitä kauheinta" sisällissotaa vastaan. Lähtökohtana hänen todella hirvittävän luopurimaiselle kritiikilleen on poroporvarillisen rauhallisuuden jano. Demokratia, siis sellainen porvariston herruuden muoto, joka varjelisi parhaimmalla tavalla proletariaatin hermostumiselta, siinä hänen lopullinen ihanteensa.
Se käy selvästi ilmi yhdestäkin hänen huomautuksestaan:
"Taisteltaessa tässä mainituista valtiollisista oikeuksista syntyy uudenaikainen kansanvalta, kypsyy köyhälistö. Mutta sen ohessa syntyy myös muuan uusi tekijä: vähemmistöjen suojeleminen, valtiollinen vastustuspuolue. Kansanvalta merkitsee enemmistön valta-asemaa. Mutta se ei merkitse vähemmän suojaa vähemmistölle".[29] Ja siksi Kautskyn mukaan demokratia onkin nyt välittämätön.
Ei tarvitse kuin vilkaista tuota suurenmoista järkeilyä nähdäkseen, ettei Kautsky ymmärrä yhtään mitään nykytapahtumista. Voiko Venäjän proletariaattia neuvoa muka suojelemaan "vähemmistön", siis vastavallankumouksen, jota kiltti Kautsky pehmeästi nimittää "oppositioksi", oikeuksia? Suojella tšekkoslovakkien, tsaarin salaisen poliisin, kenraalien, keinottelijoiden, pappien ja kaikkien niiden oikeuksia, jotka pommein ja revolverein käyvät proletariaattia vastaan – se tarkoittaisi olla jokö hölmö tai poliittinen puoskari. Typerän poroporvarin näkökulmasta näin on silti tehtävä, sillä hän pyrkii sovittamaan luokat eikä ymmärrä, että hänen tukemansa suurporvaristo, tehtyään selvän proletariaatista, ahmaisee hänetkin, apulaisensa.[30]
Jokainen valtio on väkivallan väline. Kärjistyneiden luokkataisteluiden hetkinä tuon aseen on toimittava erityisen voimakkaasti. Siksi kansalaissodan kaudella on valtiovallan tyypin oltava väistämättä diktatorinen. Mutta tuo määritelmä on muodollinen. Tärkeä on valtiovallan luokkaluonne. Ja mikäli valtiovalta on proletariaatin käsissä, on sen luonteeltaan väistämättä oltava diktatuuri, kunnes ratkaiseva voitto on saatu koko maailmassa.[31] Paitsi ettei proletariaatti anna porvaristolle minkäänlaisia "vapauksia", se myös käyttää porvaristoa vastaan mitä jyrkimpiä tukahduttamistoimia: se sulkee sen lehdet, sen liitot, murtaa voimalla sen sabotaasin jne., aivan kuten porvaristo aikoinaan menetteli tilanherrojen ja tsarismin asiamiesten kanssa. Mutta sitä vastoin proletariaatti antaa, ei sanoissa vaan teoissa, mitä laajimman vapauden työtätekeville joukoille.
Tätä seikkaa on erityisesti korostettava. Kaikilla "demokraattisilla vapauksilla" on muodollinen ja puhtaasti julistuksellinen luonne. Sellainen on esimerkiksi demokraattinen "kaikkien tasavertaisuus lain edessä". Tuo "tasavertaisuus" toteutuu erinomaisesti työtä myyvän työläisen ja työtä ostavan kapitalistin välisessä "muodollisessa" tasavertaisuudessa. Se on teeskenneltyä tasavertaisuutta, jonka taakse kätkeytyy todellinen alistaminen. Siinä julistetaan tasavertaisuutta, mutta itse asiassa tosiasiallinen taloudellinen epätasavertaisuus tekee muodollisesta tasavertaisuudesta tyhjän harhakuvan. Paljoa parempi ei ole porvarillisessa demokratiassa työläisille annettava paino- ja lehdistövapaus jne. Siinä julistetaan "vapautta", mutta työläiset eivät voi sitä toteuttaa: kapitalistiluokan tosiasiallinen paperi-, kirjapaino-, kone- jne. monopoli tekee työväenluokan lehdistöstä miltei olemattoman. Se muistuttaa amerikkalaisen sensuurin menetelmiä: usein se vain, sen sijaan että kieltäisi työväenlehdet, "pelkästään" kieltää postia levittämästä niitä, ja siten muodollinen "painovapaus" muuttuu sen täydeksi tukahduttamiseksi.
Aivan samoin käy työväenkokouksille; työläisille suodaan "vapaus" kokoontua, mutta heille ei anneta tähän tiloja, ja katukokoukset kielletään "katuliikenten esteettömyyden" verukkeella.
Työväenluokan diktatuuri hävittää luokkien muodollisen tasavertaisuuden, mutta vapauttaa samalla työväenluokan aineellisesta orjuudesta. "Sopimusvapaus" häviää yhdessä "kauppavapauden" kanssa. Tämä kapitalistiluokan "vapauden" loukkaaminen antaa kuitenkin takeen todellisesta vapaudesta työtätekeville joukoille.
Painopiste siirtyy nimenomaan näille takuille. Paitsi että neuvostovalta julistaa työväenkokoukset vapaiksi, se myös antaa kaikki kaupunkien parhaat salit, palatsit ja teatterit työväen kokouksille, työväenluokan järjestöille jne. Työläislehdistön vapauden julistamisen lisäksi se myös antaa työläisjärjestöjen käyttöön kaiken paperin, kaikki painokoneet ja kirjapainot pakkolunastaen ja takavarikoiden ne kaikki entisiltä kapitalistisilta omistajilta. Sen yksinkertainen laskeminen, kuinka paljon käyttöön on annettu rakennuksia työläis- ja talonpoikaisjärjestöille – puolueyhdistyksille, neuvostoille, ammattiyhdistyksille, tehdaskomiteoille, kerhoille, kulttuuri-, valistus- ja kirjallisuusyhdistyksille ym. – joita ei koskaan ole ollut näin paljon, osoittaa, mitä neuvostovalta tekee tuon todellisen vapauden ja työtätekevien joukkojen todellisen orjuudesta vapauttamisen eteen.
On erittäin luonteenomaista, että arvostellessaan teesejämme Kautsky, huijarin tavoin, katkaisee sitaatin juuri siltä kohtaa, jossa puhutaan näistä työväenluokan vapauden takuista. Kaikkein oleellisimman Kautsky heitti pois pettääkseen jälleen kerran proletariaattia.
Meidän on vielä tarkasteltava yhtä kysymystä, nimittäin sitä, miksi kommunistit aiemmin kannattivat porvarillista demokratiaa, mutta nyt vastustavat sitä.
Sen ymmärtäminen ei ole vaikeaa, jos edustaa marxilaista näkökantaa. Marxilainen näkökanta kiistää kaikki ja kaikenlaiset ehdottomuudet. Se on historiallinen näkökanta. Siksi on jo täysin ennalta selvää, että liikkeen konkreettisen tunnukset ja tavoitteet riippuvat täysin sen aikakauden luonteesta, jona taistelevan proletariaatin on toimittava.
Edellinen kausi oli voimien kokoamista ja valmistautumista vallankumoukseen. Nykyinen kausi on itse vallankumouksen kausi. Tästä peruseron takia liikkeen konkreettiset tunnukset ja tavoitteet ovat niin syvästi erilaiset.
Proletariaatti tarvitsi aiemmin demokratiaa, koska se ei voinut vielä reaalisesti aikoa diktatuuria. Se tarvitsi työväenlehdistön vapautta, työväen kokoontumis- ja järjestäytymisvapautta jne. Sitä haittasivat tuolloinkin kapitalistinen lehdistö, mustat kapitalistien liitot ja työsulkukokoukset. Proletariaatilla ei kuitenkaan ollut voimia vaatia porvarillisten organisaatioiden hajottamista – sitä varten sen olisi tarvinnut kaataa porvaristo. Demokratia oli arvokas siinä määrin, kun se auttoi proletariaattia nousemaan tietoisuudessaan askelmaa korkeammalle. Proletariaatin oli tuolloin kuitenkin pakko valaa luokkavaatimuksensa "yleisdemokraattiseen" muotoon – se joutui vaatimaan paitsi työväenkokousten vapautta, myös kokoontumisvapautta yleensä (siis myös vastavallankumouksellisten kokouksille), lehdistönvapautta yleensä (ja siten myös taantumuslehdistölle) jne. Välttämättömyydestä ei kuitenkaan kannata tehdä hyvettä. Nyt, kun on koittanut kausi hyökätä suoraan kohti kapitalismin linnoitusta ja tukahduttaa riistäjät, voisi vain surkea poroporvari tyytyä pohdintoihin "vähemmistön suojelusta".[32]
Totesimme jo edellä, että kansalaissodan pitkittyvä luonne vaati paitsi yhtenäisiä toimia porvaristoa vastaan, myös vastaavaa valtio-organisaatiota. Me olemme tarkastelleet tätä organisaatiota vain diktatuurina, siis sellaisena vallan muotona, joka selvimmin heijastaa tuon vallan luokka- ja tukahduttamisluonnetta.
Nyt meidän on tarpeen selvittää, mitä erityispiirteitä on proletariaatin diktatuurilla täysin uuden tyyppisenä valtiona.
Niin Marx kuin Engelskin ymmärsivät erinomaisesti uudentyyppisen valtion tarpeen. Juuri siksi he eivät olleetkaan porvarillisen valtion (mukaan lukien demokratian, kansalainen Kautsky!) valtaamisen, vaan valtiokoneiston räjäyttämisen (Sprengung), hajottamisen (Zerbrechen) kannalla. He suhtautuivat mitä suurimmalla halveksunnalla "valtioroinaan" ja "kansanvaltioon" ("Volksstaat"), josta opportunistit olivat niin huolissaan.[33]
Mikä sitten määrittää uuden valtiotyypin erityispiirteet?
Ne riippuvat kahdesta syystä:
Ensiksikin proletariaatin valtio on enemmistön diktatuuria suhteessa maan vähemmistöön, kun kaikki muu diktatuuri on ollut pienen ryhmän diktatuuria [34]; toiseksi kaikki aiemmat valtiovallat ovat asettaneet tavoitteekseen säilyttää ja lujittaa riistoprosessia. On päinvastoin täysin selvää, ettei enemmistö voi elää ryhmän kustannuksella eikä proletariaatti voi riistää porvaristoa. Proletariaatin diktatuurin tavoite on murskata vanhat tuotantosuhteet ja organisoida uudet yhteiskunnallisen talouden puitteissa, "kajota diktatorisesti" (Marx) yksityiseen omistusoikeuteen. Proletariaatin diktatuurin perusajatus onkin, että se on taloudellisen kumouksen vipu.
Jos proletariaatin valtiovalta on taloudellisen vallankumouksen vipu, on selvää, että "talouden" ja "politiikan" on tässä sulauduttava yhdeksi kokonaisuudeksi. Samanlainen sulautuminen meillä on finanssipääomankin diktatuurissa sen klassisesti täydellisimmässä muodossa, valtiokapitalismissa. Proletariaatin diktatuuri kuitenkin mullistaa kaikki vanhan maailman suhteet – toisin sanoen työväenluokan poliittisen diktatuurin on väistämättä oltava myös sen taloudellista diktatuuria.
Kaikki edellä sanottu tuottaa ennen kaikkea sen neuvostovallan tunnusmerkin, että se on proletariaatin ja maaseutuköyhälistön joukko-organisaatioiden valta. Kautskyn niin rakastamassa "demokratiassa" työläisen ja köyhän talonpojan kaikki osallistuminen valtiolliseen elämään rajoittui siihen, että tämä kerran neljässä vuodessa pudotti lipun vaaliuurnaan ja lähti sitten nukkumaan. Tässä näkyy jälleen selvääkin selvemmin, kuinka porvaristo pettää massoja ahtamalla järjestelmällisesti niiden päähän erilaisia harhakuvia. Päältäpäin työläiset osallistuvat valtion hallintaan, tosiasiallisesti heidät on täysin eristetty kaikesta osallistumisesta valtion hallintaan. Porvaristo ei voi sallia sellaista osallistumista, mutta tietyissä oloissa sen on luotava kuvitelma siitä. Siksi jokainen vähemmistön hallitsemisen muoto, oli valtio feodaalisten maanomistajien, kauppakapitalistien tai finanssikapitalistien, on väistämättä byrokraattinen. Se on aina, kaikissa olosuhteissa, eristetty joukoista ja joukot ovat siitä eristettyjä.
Aivan toista näemme neuvostotasavallassa. Neuvostot ovat suora luokkaorganisaatio. Ne eivät ole panssaroituja instituutioita, sillä jokainen valtuutettu on poiskutsuttavissa: ne ovat massat itse, valitsemiensa edustajien, työläisten, sotilaiden ja talonpoikien muodossa.
Kyse ei silti ole vain neuvostoista, jotka tavallaan muodostavat koko valtiokoneiston huipun. Ei, sillä kaikista työläisjärjestöistä tulee osa valtakoneistoa. Ei ole yhtään joukkojärjestöä, joka ei samaan aikaan olisi vallan elin. Työläisten ammattiliitot ovat hyvin tärkeitä taloudellisen diktatuurin elimiä ja ohjaavat tuotantoa ja jakelua, luovat työehtoja, esittävät erittäin tärkeätä osaa taloudellisen diktatuurin keskuselimessä, Kansantalouden korkeimmassa neuvostossa, ja johtavat käytännössä työkomissariaattia; tehdaskomiteat ovat valtion säätelyn alempia soluja ja maalaisköyhälistön komiteat ovat yksi tärkeimmistä paikallisvallan ja samalla maan jakelukoneiston elimistä; samoin työläisosuuskunnat ovat jälkimmäisen osastoja. Ne kaikki osallistuvat erilaisten projektien, päätösten ja asetusten laadintaan, jotka sitten kulkevat keskuskoneiston, toimeenpanevan keskuskomitean tai kansankomissaarien neuvoston kautta.
Yhdessä merkittävimmistä kirjasistaan[35] Lenin kirjoitti, että proletariaatin diktatuurin tehtävä on harjaannuttaa jokainen keittäjäkin valtion johtamiseen. Eikä se suinkaan ollut paradoksi. Proletaarien ja maaseudun köyhälistön yhä syvemmälle kansanjoukkukoihin yltävien järjestöjen kautta nuo massat, jotkut joskus pelkäsivät ajatellakaan omaa valtaansa, alkavat toimia tuon vallan eliminä. Mikään valtio ei koskaan eikä missään ole ollut niin lähellä massoja. Neuvostotasavalta on käytännössä valtava massojen itsensä organisaatio.
Korostamme tässä asian toistakin puolta, nimittäin ettei tämä organisaatio ei ole pelkästään vain ensi sijassa työtätekevien, vaan myös työtä tekevä. "Demokraattisissa tasavalloissa" korkein elin on "parlamentti", käännettynä "keskustelukerho". Valta jakautuu lakiasäätävään ja toimeenpanevaan. Lähettämällä työläisten edustajia parlamenttiin (kerran neljässä vuodessa) syntyy jälleen kuvitelma työläisten osallistumisesta valtiolliseen työhön. Itse asiassa tätä eivät kuitenkaan tee edes kansanedustajat, sillä he puhuvat. Kaikki asiat päättää erityinen byrokraattinen kasti.
Neuvostotasavallassa lainsäädäntövalta on yhdistetty toimeenpanovaltaan. Kaikki sen elimet korkeimmasta kaikkein alimpaan ovat työskenteleviä kollegioita, jotka ovat yhteydessä joukkojärjestöihin, nojaavat niihin ja vetävät mukaan niiden kautta koko massan rakentamaan sosialismia.
Tällä tavalla kaikista työläisjärjestöistä tulee hallitsevia järjestöjä. Niiden funktionaalinen merkitys muuttuu. Toisin ei proletariaatin diktatuurin kaudella voi ollakaan, kun tilanteen herrana on työväenluokka ja kun itse valtio on työläisten organisaatio.
On oltava mensevikkiemme tai Kautskyn tavoin toivottaman tylsäjärkinen protestoidakseen neuvostojen muuttumista valtaelimiksi. Heidän "teoriansa" toistaa yhtä ja samaa. Olkoot neuvostot hallitsevan porvariston vastaisen taistelun elimiä. Entä sitten kun ne voittavat? Hajottakoot sitten itsensä valtaeliminä ja aloittakoot "taistelun" uudelleen, kunhan … eivät vain voita.
Mutta vastalauseilla neuvostovaltaa ja sitä vastaan, että ammattiliitoista tulee "virallisia" instituutioita jne., on toinenkin puolensa. Eivät Kautsky eivätkä mensevikit halua, että joukkojärjestöt hallitsisivat valtiota ja osallistuisivat aktiivisesti valtiolliseen rakennustyöhön. Siten he kannattavat, sitä julistamatta, "keskustelukerhon" ynnä massoista irrallisen byrokratian yhdistelmää. Pidemmälle kuin tämä vanha roina ei heidän näköalansa ulotu.
Näin valtion neuvostomuoto on massojen itsehallintoa, jossa jokainen työtätekevien järjestö on olennainen osa koko koneistoa. Vallan keskuskollegioista ulottuvat järjestölliset langat eri paikallisjärjestöihin mitä moninaisimmissa suunnissa ja niistä itse massoihin välittömässä konkreettisuudessaan. Tämä yhteys ja nämä järjestölliset langat eivät koskaan katkea. Ne ovat neuvostoelämän "normaali ilmiö". Tämä on se perusta, joka erottaa neuvostotasavallan aivan kaikista valtioelämän muodoista.
Politiikan ja talouden, "ihmisten hallitsemisen" ja "esineiden hallitsemisen", yhteys ilmenee paitsi mahdollisimman tiiviissä yhteistyössä massojen taloudellisten ja poliittisten organisaatioiden välillä, myös siinä, että neuvostojen vaalejakaan suoriteta puhtaan keinotekoisin äänestysaluein, vaan tiettyjen tuotantoyksiköiden – tehtaiden, kaivosten, kylien – mukaan, siellä missä tehdään työtä ja taistellaan. Sillä tavoin saadaan jatkuva, elävä yhteys edustajakollegion, "työläisten edustajien", ja heidät valinneiden, siis sen massan itsensä välillä, jota työponnistukset yhdistävät ja itse suurtuotannon teknologia keskittää.
Massojen omatoimisuus on koko neuvostovallan rakentamisen perusperiaate. Ja riittää nähdä, mitä osaa esittivät Pietarin, Moskovan ja muiden kaupunkien työläiset Puna-armeijan organisoimisessa, kun he antoivat mitä suurenmoisimmalla innolla rintamalle tuhansia tovereita, organisaattoreita, agitaattoreita ja taistelijoita, jotka muuttivat ja nostivat armeijan jaloilleen, tai katsoa työläisiä, jotka kasvoivat päätä pidemmiksi, oppivat erilaisten neuvostojen talouslaitosten hallintotyössä, niin ymmärtää millaisen valtavan askeleen eteenpäin Venäjä on ottanut lokakuun vallankumouksesta alkaen.[36]
Tulevaisuus kuuluu neuvostoille, sitä eivät voi kiistää edes niiden viholliset. Jälkimmäiset erehtyvät kuitenkin raskaasti, kun luulevat ulkomaisten neuvostojen asettavan itselleen pelkästään lakeijantehtäviä ja pystyvän seisomaan vain herra pääoman kannoilla. Neuvostot ovat täysi, Venäjän vallankumouksen keksimä proletariaatin diktatuurin muoto. Ja mikäli niin on, ja niin ehdottomasti on, me seisomme sen kynnyksellä, että porvariston rosvovaltiot muutetaan proletariaatin diktatuurin organisaatioiksi. Kolmas internationaali, josta on niin paljon puhuttu ja kirjoitettu, tulee. Se on Kansainvälinen sosialistinen neuvostotasavalta.
[1] Jos sallitaan sanoa (lat.)
[2] Gumplovicz L. Geschichte der Staatstheorien. Innsbruck, 1905, s. 8.
[3] Ks. esim.: Loening. "Der Staat" teoksessa Handworterbuch der Staatswissenschaften; Wygodzynsky. Staat und Wirtschaft. Handbuch der Politik etc. Tai uusista kirjoista: Jerusalem. Der Krieg im Lichte der Gesellschaftslehre, S. 61.
[4] ehdoton edellytys (lat.)
[5] sinänsä (saks.)
[6] Engels Fr. Der Ursprung der Familie, des Privateigentums und des Staates. 3 Aufl., 1889, S. 137. "Valtio on omistavan luokan järjestö, joka suojelee sitä omistamattomalta luokalta." (emt., s. 138). (Ks. Friedrich Engels, Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä, luku IX. MIA huom.) "La politique n'est qu'une methode de persistance, un instrument de conservation et d'extension de la propriete" (Achille Loria. Les bases economiques de la constitution sociale. 2 ed. Paris, 1903, s. 362).
[7] Oppenheimer F. Staat und Gesellschaft. Handbuch der Politik, S. 117. Ks. myös saman tekijän. Der Staat. Der Staat. Politiikan ja talouden kehityksestä Oppenheimerilla ks. hänen: Theorie der reinen und politischen Oekonomie. 2 Aufl. Berl., 1911.
[8] Staat und Gesellschaft, S. 115: Der Staat, S. 9.
[9] Ks.: Schmoller G. (Jahrbucher, 1890, S. 72). "Das Wesen der Arbeitsteilung und der socialen Kjassenbildung", missä Schmoller arvostelee Gumpilowiczia, mennen kuitenkin liikaa todellisen historiallisen kuvan "pehmentämisen" suuntaan; myös: Schmoller G. Die Tatsachen der Arbeitsteilung. Jahrbucher, 1889. Durkheimin yleisistä teoreettisista käsityksistä "De la division du travail social", Paris, 1893.
[10] Ks. tästä: Mayers. The History of great american fortunes.
[11] Engels. Der Ursprung, S. 135. Sen että teorian á la Oppenheimer kehityksellä on sama yhteiskunnallinen tausta kuin mistä edellä puhuimme, osoittaa Oppenheimerin käytännön vaatimusten "järjestelmä" ja hänen "liberaali sosialisminsa", joka itse asiassa merkitsee paluuta yksinkertaiseen tavaratalouteen "oikeudenmukaisine" ostamisineen ja myymisineen "työn mukaan".
[12] Hra Renner, yksi ns. austromarxismin näkyvimpiä edustajia, joka ulkoisesti loisteliaissa artikkeleissaan Kampf-lehdessä varmaankin löi kaikki ennätykset Marxin opin vääristelyssä, perustelee muuten "itsesuojelun" tunnusta sillä, että pääoma Marxin mukaan on suhde yhteiskunnan kahden yhtä välttämättömän osapuolen, työläisten ja kapitalistien, välillä. Renner vain unohtaa sen pikkuseikan, ettei Marxille olisi koskaan juolahtanut päähänkään tehdä näistä suhteista ikuisia, ja vielä tietyn valtion rajoihin puristetussa muotoilussa.
[13] Marx. Kritische Randglossen etc. Nachlass, В. II,S. 50.
[14] Engels. 14 Engels. Dell'Autorita.–Neue Zeit, XXXII, I, S. 32; Rjazanovin saksannos italiasta. (Ks. Friedrich Engels, Auktoriteerista. MIA huom.)
[15] Esimerkiksi Adolph Wagner kirjoittaa (Staat in national-okonomischer Hinsicht. Handw. der Staatswissenschaften), että sosialistisella "valtiolla" on kaikki valtion tunnuspiirteet "korkeimmassa määrin" (in hochster Potenz), sillä nykyvaltion luokkahyökkäys on vain "ylilyöntejä" ja "väärinkäytöksiä". Koko tuo hölynpöly on täysin analogista nykyisten porvarillisten taloustieteilijöiden teoreettisten rakennelmien kanssa (Böhm-Bawerk, Clark & co), pääoma ei heidän mukaansa ole herruussuhde, vaan pelkästään tuotantoväline; "väärinkäytökset" (koronkiskonta, esim.) eivät ole lainkaan olennaisia; tulevaisuuden yhteiskunnassa on myös niin pääoma kuin voittokin, jne.
[16] perusero (lat.)
[17] Gumplovicz, 1. с., S. 373.
[18] Viran puolesta (lat.)
[19] Ks. esim.: Jellinek. Allgemeine Staatslehre. 3 Aufl. Berlin, 1914, S. 89, 194, 195 etc. Mielenkiintoinen on tunnustus, että "Machttheorie" aiheuttaa "mielettömyyttä ja kauhua", koska "sie öffnet der permanenten Revolution die Wege" ("kattaa tietä jatkuvalle vallankumoukselle", s. 196), ja että "die praktischen Konsequenzen der Machttheorie bestehen nicht in der Begrundung, sondern in der Zerstörung des Staates" (voimateorian käytännön seurauksena ei ole valtion perustaminen, vaan tuhoaminen", s. 195).
[20] Kautsky К. Die Diktatur des Proletariats, S. 60 (Ks. Karl Kautsky, Köyhälistön diktaturi. MIA huom): "Da erinnerte man sich rechtzeitig des Wortchens von der Diktatur des Proletariats, das Marx einmal 1875 in einem Briefe gebraucht hatte".
[21] Ks. artikkelit, jotka ilmestyivät sodan aikana "Sotsial-demokratissa", "Kommunistissa" ja "Sotsial Demokratin" "Sbornikissa". Niiden jälkipainoksen voi löytää Pietarin neuvoston julkaisussa: Зиновьев и Ленин. "Против течения".
[22] Maailmankapitalismin rakenteen analyysin voi löytää teoksestamme "Мировое хозяйство и империализм" (Спб.: Изд-во "Прибой").
[23] Tämän lausui avoimesti aikanaan herra Taft, ykkösluokan amerikkalaisimperialisti ja samaan aikaan yksi pasifistisen liiton perustajista. "Rauhalla" hän ymmärtää ennen kaikkea kansalaisrauhaa, ja siksi hän on valmis hukuttamaan vereen sen häiritsijät, siis työläiset.
[24] Kautsky К. Die Diktatur des Proletariats, S. 18. (Ks. Karl Kautsky, Köyhälistön diktaturi. MIA huom.)
[25] Engels. 25 Энгельс. Dell'Autoriata.– Neue Zeit, 1913–14, XXXII, В. 1, S. 39. (Ks. Friedrich Engels, Auktoriteerista. MIA huom.) Venäjännöstä lainaamme Leninin suurenmoisesta kirjasesta "Valtio ja vallankumous". Koska tuossa kirjasessa sitaatit Marxilta ja Engelsiltä on valittu tavattoman huolellisesti, meistä on turhaa toistaa niitä tässä ja viittaamme Leninin teokseen. (Suomennoksessa sitaatit on otettu Marxin ja Engelsin teosten käännöksistä.)
[26] "Thesen liber die sozialistische Revolution und die Aufgaben des Proletariats wahrehd seiner Diktatur in Russland". Verl. Freie Jugend, Zurich (“Teesit sosialistisesta vallankumouksesta ja proletariaatin tehtävistä sen diktatuurin aikana Venäjällä”. Свободная молодежь. Zürich. 1918. Toim.) Ilmestynyt myös puolaksi, suomeksi ja muille kielille käännettynä.
[27] Karl Marx: Kansalaissota Ranskassa, luku 3.
[28] Päättelyssä käytetty sellainen peruste, joka itsekin vaatii todistamista (lat.)
[29] Kautsky, 1. с., S. 15. (Ks. Karl Kautsky, Köyhälistön diktaturi. MIA huom.)
[30*] Kautsky janoaa yhteiskuntarauhaa niin voimakkaasti, että "selittää" bolševikkien ja oikeistoeserrien välistä kansalaissotaa ei luokkien ja ryhmien, vaan "taktisten menetelmien" erolla. Kaikki venäläiset "sosialistit" hänen mielestään "haluavat samaa asiaa". Se muistuttaa vanhojen liberaalien järkeilyä, kun nämä vakuuttivat, että hekin pyrkivät "ihmiskunnan onneen", mutta vain toisin keinoin...
[31] Tämä välttämättömyys tukahduttaa riistäjät oli selvä muillekin kuin Marxille ja Engelsille. Plehanov on joskus sanonut, että me lakkautamme yleisen vaalioikeuden, jos vallankumous sitä vaatii. Sama Plehanov on kannattanut joukkoterroria ja vastustanut kaikkia kumottujen luokkien vapauksia tietyissä oloissa. Ks. hänen kirjastaan "Sata vuotta suuresta vallankumouksesta". Ei olisi haitaksi, mikäli jokainen toveri sen tuntisi.
[32] Ks. edellä.
[33] Lenin on esittänyt tämän erittäin olennaisen puolen loistavasti "Valtiossa ja vallankumouksessa".
[34] Niitä kaikenlaisia faktisia latteuksia, joita Kautskylla on yllin kyllin menševististen mustamaalaajien vahvistamina, ei tietenkään kannata kumota.
[35] N. Lenin, Kykenevätkö bolsevikit pitämään valtiovallan?
[36] Kautsky, mitään ymmärtämättä, kirjoittaa hirvittävästä "massojen apatiasta" neuvostodiktatuurin väistämättömänä seurauksena. On kuitenkin kauan tiedetty, että ignorantia non est argumentum (tietämättömyys ei ole argumentti (lat.)).