Me elämme aikana, jolloin suuri yhteiskunnallinen uudistus joka päivä käy yhä huomattavammaksi. Yhä voimakkaammin esiintyvä liikunto ja mielten levottomuus on huomattavissa kaikissa yhteiskuntaluokissa ja vaatii perusteellisia muutoksia. Kaikki tuntevat, että pohja, jolla he seisovat, liikkuu. Joukko kysymyksiä on sukeltanut esiin ja ne herättävät huomiota yhä laajenevissa piireissä, ja niiden suhteen asetutaan myötä ja vastaan. Tärkeimpiä on n. k. naiskysymys, joka pyrkii etualalle.
Se käsittelee naisen asemaa yhteiskunnallisessa elimistössämme, kuinka hän voisi kehittää voimiaan ja taipumuksiaan kaikkiin suuntiin, niin että hänestä tulisi täydellisesti oikeutettu ja mahdollisimmassa määrässä hyödyllinen inhimillisen yhteiskunnan jäsen. Meidän katsantokannaltamme yhtyy tämä asia kysymykseen, minkä järjestelmän vallitessa yksilön ja yhteiskunnan aineellinen ja yhteiskunnallinen hyvinvointi on astuva sorron, nylkemisen, hädän ja kurjuuden tilalle. Naisasia on siis meille vain yksi puoli sitä suurta yhteiskunnallista kysymystä, joka meidän aikanamme antaa tekemistä kaikille ajatteleville ja panee kaikki mielet liikkeeseen; se saa siis lopullisen ratkaisunsa vasta, kun yhteiskunnalliset vastakohdat ja niiden tuottama paha poistetaan.
Kuitenkin on tärkeätä omistaa naisasialle eri käsittely. Kysymys, millainen naisen asema on ollut, on ja tulee olemaan, koskee nimittäin, ainakin Euroopassa, yhteiskunnan suurempaa puolta, koska naisia on enemmän kuin miehiä. Käsityskannat siitä kehityksestä, joka naisen yhteiskunnallisella asemalla on ollut vuosisatain vieriessä, vastaavat niin vähän totuutta, että on tarpeen niitä selvitellä. Sillä tietämättömyydestä juuri riippuu suureksi osaksi se ennakkoluuloisuus, jolla eri piireissä, eikä vähimmin naisten kesken, tätä liikettä katsotaan. Monet väittävät, ettei naiskysymystä olekaan, sillä naisen asema tähän saakka ja edelleen riippuu hänen »luonnollisesta kutsumuksestaan», joka on määrännyt hänet puolisoksi ja äidiksi ja kahlehtii hänet kotilieden ääreen. Mitä tapahtuu kodin seinäin ulkopuolella tai mikä ei ole mitä suoranaisimmassa yhteydessä hänen perheellisten velvollisuuksiensa kanssa, ei muka häntä koske.
Löytyy niin muodoin naisasiassa eri puolueita kuten suuressa yhteiskunnallisessa kysymyksessäkin, jossa työväenluokan asemalla on pääosa. Niillä, jotka tahtovat että kaikki on pidettävä vanhoillaan, on heti valmiina vastaus: he viittaavat naisen »luonnolliseen kutsumukseen» ja pitävät asiaa sillä ratkaistuna. He eivät huomaa, että miljoonain naisten täytyy kuluttaa itsensä pilalle mitä erilaisimmissa ammateissa vaan saadakseen elantonsa. He sulkevat itsepintaisesti silmänsä ja korvansa, ikäänkuin eivät huomaisi tätä ikävää tosiasiaa eikä köyhien hätää, tuudittaen itsensä ja toiset tuohon varmaan lohdutukseen, että niin on aina ollut ja niin on aina oleva. Että naisella on oikeus rajoituksitta ottaa osaa aikamme kulttuuritaisteluun, käyttää sitä asemansa keventämiseen ja parantamiseen ja kehittää henkisiä ja aineellisia kykyjään sekä niin hyvin kuin mieskin niitä hyväkseen käyttää, siitä eivät he tahdo kuulla puhuttavan. Ja jos uskaltaa väittää, että naisen taloudellisestikin on oltava riippumattomassa asemassa voidakseen olla sitä ruumiillisesti ja henkisesti, niin ettei hänen enää tarvitse olla riippuvainen »vahvemman sukupuolen» hyväntahtoisuudesta ja armosta, niin loppuu heidän kärsivällisyytensä, heidän harminsa syttyy ja he sinkauttavat kiivaita syytöksiä »ajan hulluutta» ja sen »mielettömiä emansipatsionipyrkimyksiä» vastaan.
Näin puhuvat mies- ja naispuoliset henkilöt, jotka eivät näe yli ennakkoluulojen ahtaitten rajojen. Ne ovat huuhkaimia, joita joka paikassa hämärissä löytyy, ja jotka huutavat kauhistuneina niin pian kuin valonsädekään tunkeutuu heille niin mieluisaan pimeyteen.
Toiset liikkeen vastustajat eivät tosin voi sulkea silmiään selviltä tosiasioilta; he myöntävät että naiset yleensä eivät minään edellisenä aikakautena ole olleet niin huonossa asemassa kulttuurikehitykseen nähden, kuin nyt, ja että on välttämätöntä tutkia, kuinka heidän olojaan voitaisi parantaa heidän ollessaan pakotettuina turvautumaan itseensä. Sitävastoin ajattelevat nämät vastustajat, että niiden naisten yhteiskunnallinen kysymys on ratkaistu, jotka ovat purjehtineet avioliiton satamaan.
He vaativat sentähden että kaikki työalat, jotka sopivat hänen voimilleen ja kyvyilleen, ovat avattavat naimattomalle naiselle, niin että hän voisi astua kilpailuun miehen kanssa. Monet menevät kauemmaksikin ja vaativat, ettei tätä kilpataistelua saa rajottaa vain alempain ammattien alaan, vaan on se laajennettava ylempiinkin, tieteen ja taiteen aloille; he vaativat oikeutta naisille, jotka sitä haluavat, opiskella kaikissa ylemmissä oppilaitoksissa etenkin yliopistoissa. Vielä suositellaan paikkoja valtion palveluksessa (postissa, sähkösanomalaitoksessa, rautatiellä) ja viitataan Amerikan esimerkkiin. Toiset vielä vaativat valtiollisiakin oikeuksia naisille. Hän on yhtä hyvin ihminen ja yhteiskunnan jäsen kuin mieskin, ja miesten tähänastinen oikeus lain laadintaan todistaa vain, että he ovat käyttäneet etuoikeuksiaan omaksi edukseen ja asettuneet naisten holhoojiksi.
Huomattavaa on näissä viitatuissa suunnissa se, että ne eivät ulotu nykyisen yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolelle. Ei johdu heille mieleen kysymys: saavutetaanko sillä mitään todellista ja perinpohjaista muutosta naisen asemassa yleensä. Porvarillisen s. o. kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen pohjalla pidetään porvarillista tasa-arvoa miehen ja naisen välillä kysymyksen lopullisena ratkaisuna. Ei ole otettu huomioon sitä, että mitä tulee naisen esteettömään pääsyyn eri käsitöitten ja teollisuuksien työaloille, päämäärään itse asiassa on päästy ja että sitä edistävät vallitsevat luokat omaksi hyödykseen. Mutta nykyisissä oloissa on siitä se seuraus, että kilpataistelu työvoimien kesken tulee yhä hurjemmaksi, joka merkitsee tulojen vähennystä molemmille sukupuolille, olipa sitten kysymys palkasta tai päivärahasta.
Ettei tämä ratkaisu voi olla oikea, on kyllä selvää. Naisen täydellinen yhteiskunnallinen tasa-arvo ei ole päämäärä vain niille miehille, jotka suosivat naisvapautustyötä nykyisen yhteiskuntajärjestyksen rajoissa, vaan myös niille porvarisluokan naisille, jotka ottavat osaa liikkeeseen. Nämä ja samoin ajattelevat miehet ovat vaatimuksineen täydellisesti vastakkain niiden miesten kanssa, jotka ovat liikkeelle vihamielisiä joko poroporvarillisesta ahdasmielisyydestä, tai kun on kysymys naisten pääsystä osallisiksi tutkimuksiin ja hyväpalkkaisiin virkoihin, alhaisesta itsekkyydestä ja kilpailun pelosta; mutta mitään luokkaeroista, niinkuin työväen ja kapitalistein välillä, ei ole.
Jos otaksutaan, että porvarillinen naisasia saisi toteutetuiksi kaikki tasa-arvovaatimuksensa, niin ei sillä olisi lakannut orjuus, jommoinen nykyajan avioliitto on lukemattomille naisille, eikä prostitutsiooni (ammattihaureus) eikä vaimojen enemmistön taloudellinen riippuvaisuus herroista miehistä. Naisille yleensä on yhdentekevää, pääsevätkö muutamat tuhannet heidän kanssasiskoistaan, jotka kuuluvat yhteiskunnan parempiosaisiin luokkiin, ylempiin opinarvoihin, lääkäreiksi tai virkamiehiksi. Sen kautta ei muutu naisen asema otettuna kokonaisuudessaan.
Naissuku kärsii kaksinkertaisessa suhteessa, osaksi yhteiskunnallisen riippuvaisuutensa tähden — tätä tosin lieventää muodollinen yhdenarvoisuus lain edessä, mutta se ei sitä poista —, osaksi taloudellisen riippuvaisuuden tähden, jossa naiset yleensä ja alaluokan naiset erityisesti kuten proletaarimiehetkin ovat.
Tästä seuraa, että kaikilla naisilla ilman erotusta yhteiskunnallisessa asemassa on meidän sivistyskantamme mukaan sorrettuna sukupuolena samat syyt niin paljon kuin mahdollista taistella näitä oloja vastaan koettamalla saada aikaan muutoksia nykyisen valtion ja yhteiskunnan lakeihin ja laitoksiin. Mutta naisten enemmistö onkin taipuvainen pohjaa myöten uudistamaan nykyisen järjestyksen, saadakseen pois niin palkkaorjuuden, jonka alaisena naispuolinen proletariaattiköyhälistö kovimmin kärsii, kuin sukupuoli-orjuudenkin, joka on syvästi sidottu omaisuus-oloihimme.
Porvarillisen naisliikkeen ajajat eivät ymmärrä tämmöisen jyrkän muutoksen tärkeyttä. Etuoikeus-asemansa vaikutuksesta pitävät he pitemmälle käyvää proletaarinaisten vapautumisliikettä vahingollisena ja vaarallisena, siis vastustettavana. Kapitalistein ja työväen välillä oleva luokkaerotus, joka nykyisten epäkohtien vallitessa yhä terottuu, on siis olemassa naisliikkeenkin keskuudessa.
Kuitenkin on näillä eri leireillä sisarusten kesken yhtymäkohtia, joitten perustalla he, marssien erikseen mutta taistellen yhdessä, voivat käydä sotaa. Näin on laita kaikilla aloilla, missä on kysymyksessä naisen ja miehen tasa-arvo olevain valtiollisten ja yhteiskunnallisten olojen perustalla; tärkeitä ja, kuten tulemme näkemään, hyvin suuria aloja. Sen ohella on köyhälistön naisilla erityinen syy kulkea käsi kädessä miehisten proletaarein kanssa, taistella kaikkien toimenpiteitten ja määräysten puolesta, jotka suojelevat työläisnaista ruumiilliselta ja siveelliseltä huonontumiselta ja vakauttavat hänen asemansa äitinä ja lasten kasvattajana. Ja vielä on yhteistä taistelu yhteiskunnan perinpohjaisen muutoksen puolesta, tilan aikaansaamiseksi, joka tekee mahdolliseksi sukupuolten täydellisen taloudellisen ja henkisen riippumattomuuden sopivain sosiaalisten (yhteiskunnallisten) laitosten kautta.
Ei siis vain ole tarkotuksena porvarillisen naisasialiikkeen lailla toteuttaa naisen yhtäarvoisuus miehen kanssa nykyisessä yhteiskunnassa, vaan sen ohessa poistaa kaikki aitaukset, jotka tekevät ihmisen riippuvaksi toisesta, sukupuolen toisesta. Tässä yhtyy naisasia yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisuun. Niiden nais-asian esitaistelijain, jotka tahtovat tulla johonkin todelliseen ja täydelliseen tulokseen, täytyy sentähden kulkea käsi kädessä niitten — sosialistien — kanssa, jotka ovat lippuunsa kirjottaneet yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisun kulturikysymyksenä koko ihmiskunnalle.
Kaikkien puolueitten joukossa on sosialidemokratinen ainoa, joka ohjelmassaan vaatii samoja oikeuksia naiselle kuin miehellekin. Ei voida ajatella ihmiskunnan vapautusta ilman sukupuolten yhteiskunnallista riippumattomuutta ja tasa-arvoa.
Peruskysymyksistä, joihin olemme viitanneet, lienevät kaikki sosialistit yhtä mieltä kanssamme; mikä sitä vastoin ei liene laita, kun tulee kysymys tavasta, jolla olemme ajatelleet lopputulokseen päästävän. Niin pian kuin jätetään todellisuuden luja pohja ja ryhdytään tulevaisuutta kuvailemaan, saa mielikuvitus vapaan vallan. Mielipiteet vaihtelevat siitä, mikä on todenmukaista, mikä ei. Pidettäköön sentähden kaikkea, jota siitä asiasta tässä kirjassa sanotaan, tekijän yksityisenä käsityksenä ja kohdistettakoon arvostelut vain häntä vastaan. Hän yksin kantaa edesvastuun.
Rehelliset muistutukset ovat meille tervetulleet; valheet ja vääristelyt jätämme omaan arvoonsa. Ennakkoluulottomuus on totuuden tiedon ensi vaatimus, ja ainoastaan sen horjumaton lausuminen, mitä on ja tulee olemaan, vie perille.