Julkaistu: »Der Aufstand der österreichischen Arbeiter: seine Ursachen und seine Wirkungen», Verl. der Dt. Sozialdemokratischen Arbeiterpartei in der Tschechoslowakischen Republik, 1934
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Itävallan kansalaissota. Sen syyt ja seuraukset». Kustantaja Viljo Kohonen, Helsinki. Tampereen työväen kirjapaino 1934
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Itävallan kovia kokenut kansa joutui viime helmikuussa kansalaissodan pyörteisiin. Vuosikausia olivat maan taantumukselliset piirit vehkeilleet kansanvaltaa vastaan ja aiheuttaneet sekavuutta ja jännitystä poliittisiin oloihin. Itävallan hyvin järjestäytynyt ja harvinaisen yksimielinen työväestö oli kuitenkin se voima, joka esti maan aikaisemmin joutumasta kansalaissodan näyttämöksi.
Aina siitä lähtien, kun maailmansodan välittömänä seurauksena Itävallan harvainvalta oli kukistunut ja sen tilalle tullut kansanvaltainen järjestelmä, taantumukselliset ainekset hakivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen kansanvallan kimppuun. Kun kaikissa vaaleissa sosialidemokraattinen puolue oli saanut loistavia voittoja ja kerta toisensa jälkeen lyönyt kansanvallan viholliset, niin taantumukselliset ainekset itsekin huomasivat, että laillisin, parlamenttaarisin keinoin Itävallan kansanvaltaa ei voida tuhota. Siksi he suunnittelivatkin sen kukistamista väkivaltaisin keinoin ja järjestivät asekaartejaan, jotka saivat avustusta muiden maiden fascistisilta järjestöiltä.
Vuosi vuodelta Itävallan fascistit kävivät yhä röyhkeämmiksi. Tosiasiallisesti jo ennen kansalaissotaakin vallitsi maassa diktatuuri, sillä kansanvalta oli vain nimellinen. Mutta tämäkään ei tyydyttänyt fascistisia piirejä, sillä sosialidemokraattinen puolue oli vielä pystyssä ja sen vaikutus työtätekevään väestöön oli edelleenkin pysynyt katkeamattomana. Lopulliseen hyökkäykseen kansanvaltaa vastaan Itävallan fascismi uskaltautui vasta silloin, kuin Ranskan sisäpoliittisissa oloissa oli tapahtunut käänne ja entisen radikaalisen vasemmistohallituksen tilalle tullut oikeistohallitus.
Itävallan työväestö, joka puolentoista vuosikymmenen aikana oli saavuttanut koko joukon sosiaalisia parannuksia oloihinsa ja oli luonut myöskin »punaisen Wienin», ei tahtonut taistelutta alistua ja kädet ristissä katsella kansanvallan lopullista tuhoamista. Sankarillisesti työläiset taistelivat suurta ylivoimaa vastaan. Kun vihdoin neljän päivän taisteluiden jälkeen työväen vastarinta oli murrettu, niin samalla myöskin Itävallan kansanvalta lakkasi olemasta.
Kansainvälinen fascismi iloitsee »punaisen Wienin» ja Itävallan kansanvallan kukistumisesta. Mutta toimenpiteistä Itävallan kansanvaltaa ja työväenluokkaa vastaan on koko länsimainen kulttuurimaailma antanut tuomionsa. Ovatpa Saksan fascistitkin, kuten allaolevista lausunnoista käy selville, antaneet fascistiveljistään kaikkea muuta kuin imartelevia lausuntoja. Lausuntojenkin perusteella käy jokaiselle ajattelevalle yksilölle selväksi se, että Itävallan kansalaissotaan ei ollut syypäänä työväestö, vaan Itävallan fascismi.
Saksan fascistien äänenkannattaja »Angriff» kirjoitti helmikuun 13 päivänä m.m. seuraavaa:
»Herra Dollfuss ja hänen ritarinsa ovat kylväneet siementä, joka nyt on noussut oraalle. He yksinään kantavat vastuun siitä surullisesta kohtalosta, joka on tullut Itävallan osalle. Jumalan ja historian edessä he ovat tuomitut häviävän järjestelmän viimeisinä edustajina.»
Arvovaltainen englantilainen finanssilehti »The Economist» kirjoitti helmikuun 17 päivänä Itävallan tapahtumista m.m. seuraavaa:
»— — — Olipa puolelta taikka toisetta ammuttu ensimmäinen laukaus, niin me tunnemme Heimwehrin moraalisesti olleen hyökkääjänä. Itävallan taistelussa kansallissosialismia vastaan, joka taistelu oli selvästi Dollfussin hallituksen tarkoituksena, juuri sosialidemokraatit useita kertoja tarjosivat yhteistoimintaa, mutta fascistit puolestaan yhä uudestaan hylkäsivät tarjouksen tai karttoivat sitä. Nimenomaan fascistit ovat hävittäneet palan toisensa jälkeen demokraattisesta perustuslaista, jota sosialidemokraatit ovat tahtoneet puolustaa. Juuri kodinturva on avoimesti aseistautunut ja valmistautunut sotaan liittohallituksen suosimana samaan aikaan kuin sosialidemokraattinen suojeluliitto on hajoitettu ja sen mukana Itävallan demokraattiset laitokset ja hallinto.»
»Svenska Morgonbladet» lausuu seuraavat paljon puhuvat sanat Itävallan tapahtumista: »Todellinen hyökkääjä ja kaappauksentekijä on hallitus, joka väkivaltaisesti tahtoi asettaa diktatuurinsa laillisen järjestyksen tilalle, kun sitä vastoin työväki ase kädessä nousi puolustamaan laillista valtiosääntöä. Olkoot he sosialisteja tai vaikka kommunisteja — tässä tapauksessa he ovat seisoneet laillisen järjestyksen pohjalla.»
»Dagens Nyheter» huomauttaa puhuessaan Itävallan tapahtumista, että varakansleri Fey lausui kansalaissodan edellisenä sunnuntaina: »Ryhdymme työhön huomenna ja tulemme tekemään sen perusteellisesti.» Niin ryhdyttiinkin. Kodinturvalaiset vaativat yleisesti hallitusta aloittamaan fascistisen kumouksen. Sosialidemokraatit tekivät tästä sen johtopäätöksen, että aiottiin saartaa Wien, jossa heillä oli laillinen valta, ja että ratkaiseva taistelu kansanvallan ja fascismin välillä oli tulossa.»
Tunnettu ruotsalainen sanomalehtimies Valfrid Spångberg kirjoitti: »Työväen toimenpiteet olivat vain hätävarjelua hallitusta vastaan, joka uhkasi tallata lain ja oikeuden jalkojensa alle.»
Edellämainitunlaisia lausuntoja, jotka osoittavat totuuden Itävallan tapahtumista, voisi liittää tämän kirjasen esipuheeseen useitakin, mutta edelläolevat riittänevät. Tulkoon kuitenkin vielä mainituksi, että m.m. englantilaisten vanhollispiirien lehti »Times» kiistää sen väitteen, että Itävallan, työläiset olisivat muka suunnitelleet kaappausta.
Itävallan kansanvalta ja »punainen Wien» tuhoutuivat fascistien tykkitulessa. Varmaa kuitenkin on se, että kansanvallan ja maansa riippumattomuuden puolesta ponnistanutta työväenluokkaa ei voida jatkuvasti hallita diktatuurilla. Voittaneet fascistit erehtyvät, jos he luulevat että he ovat lyöneet ikiajoiksi maahan Itävallan kansanvallan ja työväenliikkeen. Kansanvaltainen Itävalta ja »punainen Wien» tulevat kerran nousemaan entistä ehompana ja jatkamaan sitä työtä, joka nyt jäi kesken.
Yhdessä kansainvälisen köyhälistön kanssa on Suomenkin työväestö tuntenut suurta surua Itävallan tapausten johdosta. Mekin täällä Pohjolassa seurasimme mielenkiinnolla kansanvaltaisen Itävallan ja »punaisen Wienin» yhteiskunnallista rakennustyötä. Me iloitsimme jokaisesta voitosta, jonka luokkaveljemme ja -sisaremme Itävallassa saavuttivat. Kun Saksan kansanvalta murtui, niin sitä suuremmalla mielenkiinnolla katseemme oli suunnattu pieneen Itävaltaan ja sen yksimieliseen ja hyvin järjestäytyneeseen työväenluokkaan. Kysyimme itseltämme: Kestääkö kansanvaltainen Itävalta fascististen naapuriensa painostuksen? Tapahtumat osoittivat sen, että kansanvaltaa ei voida tuhota muuten kuin väkivaltaisesti.
Itävallan kansalaissodan syistä ja seurauksista tämä pieni kirjanen antaa suomalaisille kansanvallan ystäville yksityiskohtaisen selonteon. Jos tämä kirjanen saa lukijansa vakuutetuksi siitä, että Itävallan työläiset taistelivat vapautensa ja laillisen kansanvallan puolesta fascismia vastaan, jota taistelua nykyisin käydään melkeinpä kaikkialla, yksinpä täällä Pohjolassakin, ja samalla pystyy vahvistamaan lukijassaan kansanvaltaista ajatustapaa, niin kirjanen on täyttänyt tehtävänsä.
Kustantaja.
Maanantaina, helmikuun 12 päivän aamulla, puhkesi myrsky valloilleen.
Kaksi päivää aikaisemmin Itävallan kodinturva oli kutsunut miehensä aseisiin. Aseistettuina he lähtivät Linziin ja muihin Ylä-Itävallan kaupunkeihin. Aseelliseen voimaansa nojautuen kodinturvan johtajat esittivät Ylä-Itävallan maaherralle vaatimuksensa. He vaativat laillisesti valitun maakuntahallituksen erottamista ja sen korvaamista maakuntavaliokunnalla, jonka tulisi olla kokoonpantu fascistisista puolustusjoukoista, sekä Linzin ja Steyrin sosialidemokraattisten kunnanvaltuustojen hajoittamista; maakunnassa ja kunnissa sosialidemokraatit eivät enää saisi ottaa osaa hallitukseen, vaikka kansa oli heidät kutsunut tehtäviinsä suurella äänten enemmistöllä.
Samalla, kun kodinturvan aseelliset joukot olivat esittäneet tämän uhkavaatimuksen maaherralle ja uhkaavasti jäivät koolle maaherraa painostamaan, oli suojelusliittolaisten keskuudessa toimeenpantu kotitarkastuksia ja ase-etsintöjä ja paikallisia suojelusliiton johtajia oli vangittu.
Linzin suojelusliittolaiset tunsivat, että ratkaiseva hetki oli koittanut; samalla, kun kodinturva asevoimin oli ryhtynyt tähdentämään maakuntahallituksen ja kunnanvaltuustojen fascistista »samaistamista», riisui valtiovalta meidät aseista, jotta emme millään tavoin voisi vastustaa kodinturvafascisteja!
Linzin suojelusliittolaiset eivät tällaisessa tilanteessa tahtoneet antaa itseään riisua aseista. Kun suojeluspoliisi varhain maanantaiaamuna tunkeutui hotelli »Schiffiin», jossa Linzin työväenjärjestöt sijaitsivat, toimeenpannakseen siellä ase-etsintöjä, asettui suojelusliiton vartiojoukko puolustukseen. Sotilaita hankittiin avuksi. Katutaistelu alkoi. Tuulen nopeudella levisi tieto hotelli »Schiffissä» tapahtuneesta yhteenotosta kautta Linzin. Nyt suojelusliittolaiset kaikkialla ottivat aseensa esille. Myös kaupungin muissa osissa alkoi taistelu.
Muutamia tunteja myöhemmin levisi tieto Linzin yhteenotoista Wieniin. Sielläkin leimahtivat intohimot Valloilleen: »Me emme saa jättää linziläisiä pulaan!»
Wienin työläiset olivat jo muutamia päiviä olleet sangen kiihtyneessä tilassa. Suojelusliiton johtavia luottamusmiehiä, heidän joukossaan piirijohtajia kaikista Wienin 21 piiristä, oli pidätetty. Suuri poliisiosasto oli torstaina miehittänyt puolueen talon. Kaikki tämä tapahtui hetkenä, jolloin kodinturvafascistit olivat julistaneet ratkaisevan taistelun ja vaatineet, että Wienin raatihuone oli lähipäivinä miehitettävä, että kaksi kolmannesta Wienin kansan valitsemasta kunnallishallinnosta oli erotettava, että sosialidemokraattinen puolue oli lakkautettava!
Sunnuntaina, helmikuun 11 p:nä oli Floridsdorfissa, Wienin teollisuusrikkaimmassa piirissä, vangittu hyvin huomattu työväestön luottamusmies, erään suuren tehtaan liikeneuvoston esimies. Jo maanantain aamuhetkinä Floridsdorfin suurliikkeen liikeneuvostot pohtivat vastalauselakkoa tämän pidätyksen johdosta. Ne eivät vielä olleet tehneet päätöstä, kun tieto Linzin tapauksista levisi.
Keskipäivällä sähkölaitoksen työmiehet lopettivat työnsä. Raitiotieliikenne seisahtui. Suojelusliittolaiset kokoontuivat vartiohuoneisiinsa.
Poliisi lisäsi suuttumusta toimeenpanemalla juuri tänä hetkenä uusia kotietsintöjä kahdessa Wienin työläiskaupunginosassa ja takavarikoi aseita.
Nyt myös Wien ryhtyi vastarintaan. Noin klo 5 iltapäivällä kajahtivat ensimmäiset laukaukset.
Taistelut alkoivat. Toisella puolen köyhälistöläiset, enimmäkseen työttömät, vanhat sodanaikuiset kiväärit kädessä ja jokin ammus taskussa. Toisella puolen sotaväki ja poliisi, varustettuna kaikilla nykyaikaisilla taisteluvälineillä: panssariautoilla, tykeillä ja konekivääreillä sekä miinanheittäjillä.
Jo iltahetkinä laukaukset jyrähtelivät. Hra Dollfussin joukot ampuivat rikki kunnallisia taloja, joihin suojelusliittolaiset olivat rakentaneet barrikaadeja. Miksi tällä pommituksella surmattiin vaimoja ja lapsia? He olivat kapinallisten köyhälistöläisten vaimoja ja lapsia. Miksi kunnallistalojen hävittämisellä tuhansia tehtiin kodittomiksi? Pelkästään kivääreillä ja konekivääreillä ei helposti olisi selvitty työläisten vastarinnasta.
Kun tykit olivat tehneet tehtävänsä, alkoivat joukot hyökätä kunnallistaloihin. Pihoilla, portaissa, keittiöissä syntyi taistelu mies miestä vastaan. Alkeellisia käsikranaatteja, joita työläiset olivat itse valmistaneet, heitettiin sisään tunkeutuvien sotilaiden päälle. Keittiöveitsineen ja hiilihankoineen köyhälistönaiset olivat taistelevien miestensä rinnalla.
Vihdoin näytti teko tehdyltä. Valtiovalta oli miehittänyt talon. Mutta pari tuntia myöhemmin pamahti laukauksia katolta, tornista, muutamista ikkunoista, ja ne aloittivat taistelun uudelleen.
Aseistuksen epätasaisuudesta huolimatta taistelu Wienistä jatkui neljä kertaa 24 tuntia...
Ja sillä välin taisteltiin myös maaseudun teollisuuskaupungeissa. Urhoollisessa Steyrissä. Sankarillisessa Bruck an der Murissa. Eggenbergissä ja Grazissa, Kapfenbergissä ja Judenburgissa, Neunkirchenissä ja Traisentalissa, Wörglissä ja Häringissä...
Tykit, raskaat haupitsit voittivat. Porvarillinen »järjestys» oli palautettu. Satoja työläisiä, naisia ja lapsia, oli murhattu. Tuhannet haavoittuneet kiertelivät kivuissaan, tuhansia oli sullottu vankiloihin. Verellä oli perustettu uusi Itävalta, »kristillinen, saksalainen ja säätymäinen».
Pikaoikeudet ovat toiminnassa. Ensimmäisenä viedään wieniläihen työmies Münichreiter, 43-vuotias mies, kolmen lapsen isä, tuomarien eteen. Taistelussa vaikeasti haavoittuneena hänet paareilla kannetaan oikeussaliin. Oikeus havaitsee, että vaikeaa haavoittumista ei ole pidettävä vaikeana sairautena, joka lain mukaan voisi olla esteenä kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanolle. Tuomarit antavat paareilla kantaa haavoittuneen hirsipuuhun.
Työläisveri juoksee virtanaan. Työläiset kuolevat taistelulinjoilla, rikkiammutuissa taloissa, sairaaloissa, hirsipuussa. Fascismi juhlii! Fascismi riemuitsee voitostaan!
Sosialidemokraattinen puolue, jolle viime vaaleissa 41 %, enemmän kuin 2⁄5 Itävallan kansasta, oli antanut äänensä, on lakkautettu. Melkein kaikki sen johtajat on vangittu. Juuri ne, joilla ei ollut mitään osuutta taisteluun, jotka maanantaina, kuten muinakin päivinä, istuivat ammattiliittojen sihteeristöissä, toimissaan Wienin raatihuoneella, maakuntahallituksessa, piirikuntien ja kuntien virastoissa, on kaikki vangittu; ainoastaan ne, jotka olivat taistelulinjoilla ja sen vuoksi poliisin ulottumattomissa, voivat välttää pidätyksen. Kaikilta sosialidemokraattisilta kansallis- ja liittoneuvoston, maapäivien ja kunnanvaltuustojen edustajilta, on asetuksella riistetty heidän edustajaoikeutensa, jotka kansa oli heille antanut vapaissa vaaleissa. Puoluetalo ja työläiskodit on miehitetty, puoluelehdistö on kielletty. Kaikki, mitä sadattuhannet itävaltalaiset työmiehet olivat 45 vuoden aikana rakentaneet, on hävitetty.
Omaisuus on pyhää. Nimittäin kapitalistien omaisuus. Järjestyneiden työläisten yhteisen omaisuuden on väkivalta vienyt.
Itävallan sosialidemokratian ylpein linna, Wienin raatihuone, on otettu. Se on sotilaiden miehittämä; siellä, kaupungin keskustassa, jossa ei ketään työläistä asunut, ei voitu mitään vastarintaa tehdä. Ainoastaan pormestari Seitz sitä henkilökohtaisesti teki. Hän sanoi fascistihallituksen poliisimiehille: »Minä en poistu virkahuoneestani! Kaksi kolmasosaa Wienin kansasta on minut tänne lähettänyt; kenelläkään ei ole oikeutta ajaa minua täältä. Minä en taivu minkään lainrikoksen edessä.» Hra Dollfussin poliisit tarttuivat väkivaltaisesti 66-vuotiaaseen vanhaan mieheen, joka oli ollut Itävallan tasavallan ensimmäinen presidentti. Kun hän ei tahtonut väistyä, vietiin hänet poliisivankilaan. Smitz, kristillissosiaalisen puolueen mies, joka viime vaaleissa sai vain viidennen osan wieniläisten äänistä, hallitsee nyt rajoittamattomasti Wienissä. Tehkäämme loppu sellaisesta mielettömyydestä, että rakennamme köyhälistöläisille kauniita ja halpoja asuntoja! Asunnot ovat vain sitä varten, että talonomistajat saavat niistä koron! Loppu koulu-uudistuksesta, huoltotoiminnasta! Pois sosialidemokraattiset virkamiehet; kirkolliset kiipeilijät odottavat paikkoja.
Puolueen kanssa lakkautettiin myös vapaat ammattiliitot. Suojamuuri tehtaissa harjoitettua riistoa ja mielivaltaa vastaan on murrettu. Työnantajaliiton talossa, Schwarzenbergintorin varrella, iloitaan makeasti. Laajennetut mahdollisuudet kiristää työläisten ja toimenhaltijain lihaksista ja hermoista voittoa ei ole kalliisti maksettu parinsadan köyhälistöläisen ruumiilla!
Kaikki työväenliitot on hajoitettu. Työläisnuorison urheiluliitto, suuri työläisten matkailijaliitto »Naturfreunde» (Luonnonystävät), joka on johdattanut kymmeniätuhansia työläisiä kapakoista jalompiin nautintoihin, työläisten raittiusliitto, joka on suojellut tuhansia köyhälistöläisiä alkoholismin vaaroilta ja joka täten on pelastanut tuhansien perheiden ihmisarvon ja elämän onnen — kaikki, kaikki, mitä työväenliike arvokkainta oli luonut joukkosivistyksen hyväksi, on nyt loppunut. Ei ole säästetty edes uskonnollisten sosialistien liittoa. Kulutusosuuskunnat, joita ei suoralta kädeltä voitu lakkauttaa, on Hitlerin kunniakkaan esikuvan mukaan »saatettu samanlaisiksi».
Mitä on tullut ennen niin rauhallisesta, ennen niin »hyväluontoisesta» Itävallasta?
Kun v. 1918 vanha Habsburgin valtakunta luhistui ja kun se luhistumisensa seurauksena syntyneelle tasavallalle ei ollut jättänyt perinnöksi muuta kuin menetetyn sodan hävittämät teollisuusseudut, kauhistuttavan elintarvepulan sekä arvoansa menettäneen rahan, niin silloin Itävallan suuri kumous tapahtui paljon rauhallisemmin kuin naapurivaltioissa. Silloin Itävallan sosialidemokratian onnistui ilman väkivaltaa, vakuuttavan sanan rauhallisella keinolla rauhoittaa ampumahautojen verestä ja liasta kotiin palaavien sotamiesten ja jälleen löytämissään kodeissa nälkää näkevien ihmisten villi suuttumus ja tehdä heistä hyödyllisiä ihmisiä rauhalliseen rakennustyöhön. Aikana, jolloin Itävalta oli unkarilaisen ja baijerilaisen neuvostodiktatuurin välissä, se pysyi rauhan saarena samaan aikaan, kuin sen itä- ja länsipuolella veri juoksi virtanaan. Ja samat miehet, jotka silloin valtansa kukkuloilla tyynnyttivät nälkiintyneet joukot tällaiseen itsehillintään ja rauhallisuuteen, esitetään nyt voitostaan riemuitsevan fascismin sotavalheissa verenhimoisten rikollisten joukkueeksi, joka ei ajatellut mitään muuta kuin maansa syöksemistä veriseen sekasortoon.
Fascistit viittaavat siihen, että Itävallan työläiset olivat pitäneet salassa kivääreitä ja konekivääreitä, ampumatarpeita ja räjähdysaineita. Eikö tämä ole todistus siitä, että sosialidemokratia tahtoi kansalaissotaa, varustautui kansalaissotaan? Kyllä Itävallan työläisillä on v:n 1918 vallankumouksen jälkeen ollut aseita — aivan niinkuin fascistisella kodinturvalla ja monarkistisilla »rintamamiehillä» on sitten v:n 1918 kumousaikojen ollut aseita. Mutta ovatko työläiset koskaan ennen helmikuun 12 p:ää 1934 näitä aseita käyttäneet? Eivätkö nämä aseet ole 15 vuotta ja mitä kiihkeimpinä aikoina — myös vv. 1918–19 kumousaikoina ja myös helmikuun 15 p:n 1927 verimellakan jälkeen — olleet kätkössä?
Itävallan sosialidemokratia on aina ja myös paljon parjatussa Linzin puolueohjelmassa v:lta 1926 selittänyt: Kansanvaltaisessa tasavallassa, joka jokaiselle kansalaiselle takaa aatteittensa täyden levittämisvapauden ja joka antaa valtiossa vallan sille, joka voi koota kansan enemmistön aatteittensa puolelle, tahdomme me rauhallisin, laillisin keinoin, äänestyslipun voimalla valloittaa vallan saamalla kansan enemmistö aatteittemme puolelle. Ainoastaan yhdessä tapauksessa me olemme valmiit päättäväisesti turvautumaan väkivaltaiseen keinoon: ainoastaan silloin, kun fascistit tai monarkistit tahtovat kumota kansanvaltaisen tasavallan, riistää meiltä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja aatteittemme vapaan levitysoikeuden sekä työväenluokalta mahdollisuuden taistella yhteiskunnan uudistamisen puolesta rauhallisin ja kansanvaltaisin keinoin. Ainoastaan tässä tapauksessa me olemme aseisiin valmiit.
Tämän mukaisesti sosialidemokratia on jatkuvasti selittänyt: Me emme tarvitse mitään aseita, ellei fascisteilla ja monarkisteilla ole niitä. Jo v. 1922, jolloin työläiset ensimmäisen kerran hävisivät yhteenotossa fascististen joukkojen kanssa, Julius Deutsch ehdotti puolueen nimessä porvarillisille puolueille molemminpuolista aseistariisumista molemminpuolisen valvonnan alaisena. Vasta sitten, kun porvarilliset puolueet pilkaten hylkäsivät tämän ehdotuksen, perustettiin tasavaltalainen suojelusliitto. V. 1928, kun kodinturvalaisten marssi Wiener-Neustadtiin oli aiheuttanut vakavan yhteenoton vaaran työväestön kanssa, Karl Renner eduskunnassa uudelleen ehdotti sisäistä aseistariisumista; Seipel sen hylkäsi. Porvarilliset puolueet eivät tahtoneet pakottaa kodinturvaa luovuttamaan käsistään aseita, joita se käytti kansanvaltaa vastaan; sen vuoksi myös työväestö tahtoi suojella ja pitää valmiina aseitaan kansanvallan puolustamiseksi.
Sosialidemokratia on tahtonut molemminpuolista aseistariisumista. Kodinturva tahtoi aseistautumista itselleen ja vastustajansa aseistariisumista. Niin pian kuin hra Dolfuss oli luovuttanut kodinturvalaiselle hra Feylle turvallisuusministeriön, teki hra Fey kaikkensa löytääkseen tasavaltalaisen suojelusliiton asekätköt. Mutta samalla hän vaati, että kodinturva aseistettaisiin valtion aseilla. Tätä fascistisen yksityisarmeijan aseistautumista valtion asevarastojen avulla asettui vastustamaan jopa itse hra Vaugoin niin kauan kuin hän oli puolustusministerinä. Sen vuoksi Dollfuss syyskuussa 1933 erotti hra Vaugoinin hallituksestaan ja otti itse haltuunsa puolustusministeriön; sitten kun tämä oli tapahtunut, luovutettiin kodinturvalle valtion asevarastosta 16,000 kivääriä. Kauhistutaan siitä, että tasavaltalainen suojelusliitto piti aseita tasavallan hallitusmuodon puolustamiseksi, samalla kun hallitusmuodon viholliset saivat aseistautua!
Mutta miten jouduttiin siihen, että työläiset loppujen lopuksi käyttivät niitä aseita, joita he 15 vuotta olivat käyttämättä pitäneet piilossa?
V:sta 1920 saakka Itävallan tasavaltaa ovat hallinneet puhtaasti porvarilliset hallitukset. Mutta kun jokaisissa vaaleissa 2⁄5 Itävallan kansasta antoi äänensä sosialidemokratialle, saattoi porvaristo hallita tasavaltaa ainoastaan niin kauan kuin kaikki porvarilliset puolueet olivat yhtyneet hallituskokoomukseen sosialidemokratiaa vastaan. Kaikki hallitukset nojautuivat »porvarilliseen blokkiin», kolmen porvarillisen puolueen: kristillissosiaalien, suur-saksalaisten ja maalaisliiton kokoomukseen.
Tätä hallitusjärjestelmää järkytti kansallisfascismin nousu Saksassa. Syyskuun 14 p:nä 1930 Hitler saavutti Saksassa ensimmäisen suuren vaalivoittonsa. Saksan ja Itävallan hallitukset arvelivat, että kansallissosialistinen aalto voidaan tukehduttaa, jos he itse ryhtyvät taistelemaan kansallisen asian puolesta; Curtius, saksalainen, ja Schober, itävaltalainen ulkoministeri, hämmästyttivät eräänä päivänä maailmaa selittämällä, että Saksa ja Itävalta tahtovat keskenään perustaa tulliliiton. Kohtalokas yritys raukesi suurvaltojen väliintuloon. Saksan ja Itävallan oli antauduttava tämän väliintulon edessä. Schoberin oli Ranskan painostuksesta erottava virastaan, suur-saksalaiset, tämän nöyryytyksen katkeroittamina, erosivat porvarillisesta kokoomuksesta; porvarillisena hallituksella ei ollut enää eduskunnassa enemmistöä.
Uusi hallitusenemmistö oli muodostettava. Kaksi mahdollisuutta oli olemassa. Kristillissosiaalit ja maalaisliittolaiset olisivat voineet suostua liittoon sosialidemokraattien kanssa: näin olisi saatu aikaan valtava eduskuntaenemmistö. Kristillissosiaalit ja maalaisliittolaiset saattoivat myös sosialidemokraattien asemasta ottaa hallitusenemmistöön kahdeksan kodinturvan edustajaa, jotka oli valittu v:n 1930 vaaleissa, ja näin turvata, vaikka aivan vähäisen, enemmistön eduskunnassa. Hiukan epäiltyään Dollfuss piti parempana liittoa kodinturvan kanssa. Hän luovutti kodinturvan edustajalle Feylle turvaliisuusministeriön ja tällä hinnalla hankki kahdeksan kodinturvan ääntä eduskunnassa. Mutta näin hallituksella oli ainoastaan yhden äänen enemmistö. Pelkkä sattuma, jos joku edustaja oli estetty saapumasta, ratkaisi äänestykset eduskunnassa. Näin Itävallan parlamentarismi joutui vaikeaan pulaan.
Samalla fascismin vaikutusvalta vahvistui myös sen kautta, että sillä oli käytettävissään poliisi ja santarmisto.
Itävallan parlamentarismin pulan ja itävaltalaisen fascismin voimistumisen syy on siis siinä, että toiselta puolen kansallissosialistinen tulva, joka Saksasta vyöryi Itävaltaan, johti suur-saksalaisten eroamiseen porvarillisesta kokoomuksesta ja niin ollen entisen eduskuntaenemmistön särkymiseen, ja toiselta puolen siinä, että kristillissosiaalinen puolue yritti hallita hallituskyvyttömällä yhden äänen enemmistöllä eduskunnassa vain sentähden, ettei tarvinnut jakaa valtaa sosialidemokratian kanssa eikä myöntää työväenluokalle vaikutusta valtion asioihin.
Ajanmittaan oli tietysti mahdotonta hallita yhden äänen enemmistöllä. Kristillissosiaalit näkivät kuitenkin, että he itse pian menettäisivät tämän yhden äänen enemmistön. Jo maapäivien ja kunnanvaltuustojen vaalit v. 1932 olivat osoittaneet, että kristillissosiaalit olivat menettäneet suuren osan valitsijoistaan kansallissosialisteille. Hitlerin valtavan vaalivoiton jälkeen maaliskuin 5 p:nä 1933 kansallissosialistinen tulva Itävallassa paisui vielä voimakkaammaksi.
Kristillissosiaalit tunnustivat parlamenttaarisen kansanvallan niin kauan, kuin he porvarillisen kokoomuksen avulla saattoivat hallita tasavaltaa parlamenttaarisesti. Nyt kävi yhä ilmeisemmäksi, että parlamenttaarisen kansanvallan pohjalla heidän olisi pitänyt jakaa valta joko sosialidemokraattien tai kansallissosialistien kanssa. Sosialidemokraattista kokoomusta vastassa olivat heidän edustamansa luokkaedut. Kansallissosialistisen kokoomuksen johdosta pelättiin, että tämä liittolainen nielee heidät samoin kuin saksalaiskansallisille Saksassa oli käynyt. Kristillissosiaalit näkivät, etteivät he voineet enää pitää valtaa parlamentaarisen kansanvallan puitteissa. Ja niin he päättivät säilyttää valtansa toisilla keinoin. He asettuivat parlamentaarista kansanvaltaa vastaan. Dollfuss läheni fascismia.
Hitlerin maaliskuun 5 p:nä 1933 saavuttaman vaalivoiton suoranaisissa lumoissa päätettiin ryhtyä ratkaisuun. Perusteena, jolla eduskunta täydellisesti syrjäytettiin, oli eräs parlamentaarinen välikohtaus, joka muissa oloissa olisi selvitetty 24 tunnissa. Erästä valtuuslakia v:lta 1917, jolla sota-ajan hallituksille oli annettu oikeus ryhtyä asetuksilla sodan käymiseksi vaadittaviin taloudellisiin toimenpiteisiin, tulkittiin niin, että hallitus myös nyt tähän lakiin vetoamalla saattoi antaa haluamiansa määräyksiä eduskunnan mielipidettä kysymättä. Ja ettei valtakunnanoikeus voisi kumota tällä tavoin annettuja hallituksen asetuksia, lakkautettiin se. Näin kumottiin tasavaltalainen hallitusmuoto ja perustettiin hallituksen diktatuuri.
Diktatuuri aloitti heti taistelun kahdella rintamalla: kansallissosialisteja ja sosialidemokratiaa vastaan. Dollfuss hajoitti kansallissosialistisen puolueen, lähetti sen johtajat keskitysleiriin, lakkautti sen lehdistön. Mutta samalla Dollfuss aloitti taistelun sosialidemokratiaa vastaan; hän piti sitä hetkeä, jolloin suuri saksalainen sosialidemokratia oli sortunut saksalaisen kansallisfascismin iskuihin, sopivana ajankohtana sosialidemokratian tuhoamiseksi myös Itävallassa.
Diktatuuri lähinnä kumosi ne kansalaisoikeudet, joita hallitusmuoto takasi Itävallan kansalle. Lausuntovapaus lakkautettiin: jokainen opposition sana tehtiin sanomalehdissä mahdottomaksi. Kokoontumisoikeus oli vain hallituspuolueella. Poliisille siirrettiin poliittisten rikollisten käsittely; ilman mitään oikeudellista menettelyä sosialidemokraatteja samoin kuin kansallissosialisteja tuomittiin poliisin toimesta julistuksen, oppositiosanan, lentolehtisen johdosta aina 6 kuukauden vapausrangaistuksiin. Valaoikeudet tehtiin tehottomiksi; jokaisen valamiesten vapauttavan tuomion johdosta valtiovalta saattoi vedota ylempään oikeusistuimeen, joka oli kokoonpantu ainoastaan ammattituomareista.
Samalla myöskin diktatuuri aloitti hyökkäyksen työläisten ja toimenhaltijain yhteiskunnallisia oikeuksia vastaan. Hallituksen määräyksellä lakkautettiin ammattiliittojen ja työnantajien oikeudellisesti päteviä työehtosopimuksia ja hallitus määräsi työpalkkoja alennettavaksi. Työttömyysavustuksia huomattavasti pienennettiin, kokonaisilta työttömien joukoilta ne kokonaan lopetettiin. Tärkeitä työväen suojelulakeja olennaisesti huononnettiin. Useihin teollisuuksiin nähden annettiin lakkokieltoja ja jokaisesta lakosta uhattiin vapausrangaistuksilla. Työläisten ja toimenhaltijain valitsemat työkamarit ja valtion työläisten valitsemat liikeneuvostot hajoitettiin ja ne korvattiin hallituspuolueiden edustajilla, jotka hallitus nimitti.
Sosialidemokraattien hallitsemaa Wieniä vastaan hallitus aloitti rahataloudellisen hyökkäyksen. Hallituksen asetuksella otettiin siltä enemmän kuin kolmas osa sen tuloista, ja näin saatettiin se vararikon partaalle. Sen taloudellisen ja yhteiskunnallisen rakennustyön jatkaminen tehtiin mahdottomaksii.
Pitkälle menevää mielipidevainoa myös harjoitettiin. Rautatieläisiä ja valtion toimenhaltijoita pakotettiin erottamisen uhalla liittymään kristillissosiaalien ja kodinturvan perustamaan »isänmaalliseen rintamaan». Hallitus määräsi, että valtion töissä ja rakennuksissa, mutta myös yksityisissä teollisuuslaitoksissa, sikäli kuin ne suorittavat valtion tilauksia, saa pitää töissä ainoastaan sellaisia työläisiä, joilla on näytettävänään kodin turvan tai kristillissosiaalisten ammattiliittojen todistus.
Kodinturvasta tuli muodollisesti valtion laitos. Apupoliisina ja apusantarmistona se sai valtiolta palkkaa, ja se nautti erikoista lain suojaa. Mutta tästä huolimatta sillä oli täysi vapaus jatkaa fascistista taistelua ainakin nimeltään vielä kansanvaltaista hallitusmuotoa vastaan.
Ministerineuvosto kokoontui joka perjantai. Joka lauantai voitiin sanomalehdistä lukea, että hallitus taas oli säätänyt joukon »hätäasetuksia»; niillä lakkautettiin niitä oikeuksia, joita hallitusmuoto takasi Itävallan kansalle, ja tehtiin tyhjäksi niitä yhteiskunnallisia saavutuksia, jotka olivat työväestön vuosikymmeniä kestäneiden taistelujen tuloksia. Kuntien itsehallinto-oikeuksia supistettiin.
Mitä kauemmin tämä olotila jatkui, sitä enemmän siitä tuli täydellisen oikeudettomuuden olotila. Kodinturva-varakansleri Fey julisti avoimesti: »Nyt ei ole kysymys pjfkälistä.» Kristillissosiaalien ja juutalaisen porvarillisen lehdistön suosiotaan osoittaessa perusteltiin jokaista hallitusmuodon sivuuttamista sillä, että se oli välttämätöntä Itävallan puolustamiseksi kansallissosialisteja vastaan; mutta jokaista valtakeinoa, jonka hallitus itselleen myönsi, käytettiin heti myös sosialidemokratiaa vastaan. Enää ei kunnioitettu edes oikeuden riippumattomuutta; tuomareita lähetettiin virantoimitustensa johdosta keskitysleireihin.
Yksi esimerkki tästä. Tammikuun 28 päivänä kaksi maalaisliiton toimihenkilöä Ebensteinissä Kärntenissä joutui yöllä katukahakkaan viiden kodinturvalaisen kanssa. Kodinturvalaiset ampuivat poliittisia vastustajiaan. Vähän myöhemmin santarmit pidättivät heidät ja veivät heidät piirituomarin, tri Hradetzkyn eteen. Tuomari määräsi kaksi heistä pidettäväksi tutkintovankeudessa. Yöllä tammikuun 30 p:nä ilmestyi piirin oikeuteen santarmeja St. Veit a.d. Glanista mukanaan varakansleri Feyn määräys, että kodinturvalaiset, jotka olivat tutkintovankeudessa, oli heti päästettävä vapaiksi ja että piirituomari, tri Hradetzky oli heti passitettava keskitysleiriin sen johdosta, että hän oli uskaltanut tuomita kodinturvalaisia. Ja niin tapahtuikin...
Liittopresidentti Miklas vakuutti m.m. useille sosialidemokraateille, miten suuresti hänen omaatuntoaan vaivaa se, että hänen on siedettävä hallitusmuodon vastaista diktatuuria, mutta ei nähnyt keinoja sen estämiseen.
Sosialidemokratia edusti viime vaalien tulosten jälkeen 90 % työväestöstä, 2⁄3 Wienin kansasta ja yleensä Itävallan kaupunkien ja teollisuusseutujen väestön valtavaa enemmistöä, 41 % koko Itävallan kansasta. Ja tämä valtava puolue 600,000 jäsenineen ja puolitoista miljoonine valitsijoilleen oli maaliskuun 7 p:n jälkeen 1933, sitten kun hallituksen diktatuuri oli pystytetty, yhdellä iskulla tehty täysin voimattomaksi. Eduskuntaa ei enää ollut olemassa. Sanomalehti- ja kokoontumisvapauksien rajoittaminen teki mahdottomaksi edes vastalauseiden esittämisen hallituksen oikeudenvastaisten toimenpiteiden johdosta. Enää ei ollut mitään laillista keinoa vastustaa laitonta diktatuuria.
Diktatuurin määräykset koskivat hyvin raskaasti työväestöön. Ottakaamme yksi esimerkki. Heti diktatuurikauden alussa lakkautettiin hallituksen määräyksellä rakennustyöläisten työehtosopimus ja hallitus pani toimeen rakennustyöläisten palkkojen huomattavan alennuksen. Vähän myöhemmin huomattavasti alennettiin asetuksella työttömien rakennustyöläisten työttömyysavustuksia ja suurelta osalta rakennustyöläisiä ne yleensä kokonaan lakkautettiin. Samalla tehtiin rahataloudellisilla määräyksillä Wienin kunnalle mahdottomaksi jatkaa suurta rakennustoimintaansa; kun Itävallassa ei ollut yksityistä rakennustoimintaa, niin Wienin rakennustyöläiset näkivät, että he seuraavana rakennuskautena eivät enää saisi mitään työtä. Samalla Wienin ulkopuolella olevat joki- ja tietyöt siirrettiin saksalaisen esikuvan mukaan perustetun »vapaaehtoisen työpalveluksen» suoritettavaksi; rakennustyöläisiltä riistettiin myös toivo saada niistäkään töitä. Muita ammattiryhmiä kohdeltiin yhtä ankarasti kuin rakennustyöläisiäkin. Niin kaivostyöläisiä, joille 14-päiväisen palkanmaksun asemesta määrättiin kuukautinen palkanmaksu, mikä työläisille teki vaikeaksi valvoa urakoita ja mikä työnantajille antoi mahdollisuuden huomattavasti alentaa urakkasummia, ja joiden sairaus- ja tapaturmavakuutusta olennaisesti huononnettiin. Samoin rautatieläisiä, joiden palkkoja hallituksen määräyksellä huomattavasti alennettiin, joilta riistettiin neuvotteluoikeus edustajiensa kautta ja jotka sitäpaitsi alistettiin halpamaisen mielipidevainon alaisiksi, kun heidän oli erottamisen uhalla liityttävä hallituspuolueiden »isänmaalliseen rintamaan». Samoin meneteltiin työttömien suhteen; työttömyysavustuksia alennettiin hallituksen määräyksellä olennaisesti, kymmeniltä tuhansilta ne otettiin pois.
Työläiset vaativat puolueeltaan apua ja turvaa. He eivät voineet käsittää, että puolue, joka vielä eilen oli ollut niin mahtava, yhdellä iskulla olisi käynyt puolustuskyvyttömäksi. He vaativat taistelua diktatuuria vastaan.
Mutta minkälaisilla keinoilla, millä tavalla tätä taistelua olisi pitänyt johtaa, kun laillisia puolustuskeinoja ei enää ollut?
Itävallan työläisistä, samoin kuin koko maailman työläisistä, oli tuntunut häpeälliseltä se, että Saksassa mahtava sosialidemokratia ja myös suuri kommunistinen puolue olivat taistelutta sortuneet fascismin edessä. He olivat kokeneet omassa ruumiissaan, miten tämä Saksan työväenluokan taistelutta antautuminen oli rohkaissut taantumusta muissa maissa. He vannoivat: »Meillä ei saa tapahtua niinkuin Saksassa on käynyt.» He tunsivat: »Vapaus on menetetty, ellei ole miehiä, jotka omalla hengellään ovat valmiit vapautta puolustamaan.» He ajattelivat: »Diktatuurimiesten joukko, jonka takana on vain kansan pieni vähemmistö, käy taistelua sosialidemokratiaa ja kansallissosialismia vastaan samanaikaisesti, s.o. ainakin kansan 70 %:sta osaa vastaan. Kun hallitusmuoto on kumottu ja joka päivä poljetaan jalkojen alle niitä oikeuksia, joita hallitusmuoto takaa kansalle ja jokaiselle yksityiselle kansalaiselle, niin on valtion kansalaisina meillä oikeus ajaa nämä lainrikkojat pois ja taisteluteitse pakottaa palauttamaan demokraattinen hallitusmuoto.» Yhä laajemmat työläiskerrokset halusivat lähteä vallankumoukseen diktatuuria vastaan.
Puolue oli täysin tietoinen vallankumouksellisen vastarinnan vaaroista. Me tiesimme, miten huonosti yleislakko voi onnistua aikana, jolloin enemmän kuin kolmas osa koko työväestöstä on työttömänä, jolloin useat työttömät ovat olleet työttöminä 3, 4, 5 vuotta ja jotka sen vuoksi kauhea hätä on lannistanut ja rappeuttanut, jolloin jokainen työläinen, jolla vielä on työtä, vapisee työpaikkansa puolesta. Me tiesimme, että diktatuuri on yrittävä väkivalloin murtaa jokaisen lakon, että jokainen yleislakko siis muutamissa tunneissa muuttuisi aseelliseksi taisteluksi. Me tiesimme, että tällaisessa aseellisessa taistelussa vastustajalla on nykyaikaisen sotatekniikan kauhea ylivoima. Sen vuoksi me teimme kaiken, mikä suinkin oli mahdollista, väkivaltaisen ratkaisun välttämiseksi.
Ensimmäisinä viikkoina maaliskuun 7 p:nä 1933 tapahtuneen vallankaappauksen jälkeen eräillä meistä oli vielä mahdollisuus keskustella Dollfussin kanssa. Hänelle tarjottiin neuvotteluja sovinnon aikaansaamiseksi, hallitusmuodon ja eduskunnan työjärjestyksen uudistamisesta. Dollfuss lupasi aloittaa neuvottelut maaliskuun lopulla 1933. Hän ei ollut niitä vain aloittamatta, vaan tämän jälkeen hän hylkäsi kaikki neuvottelut sosialidemokraattien kanssa. Kun hän sanoi, ettei hän tahdo neuvotella puolueen tähänastisten johtajien kanssa, esiteltiin hänelle toisia hänelle mieluisampia neuvottelijoita; Dollfuss ei ottanut heitäkään vastaan.
Sen vuoksi me koetimme toista tietä päästä neuvotteluihin selkkauksen rauhallisesta ja lainmukaisesta ratkaisemisesta. Me useampia kertoja turvauduimme presidenttiin. Toverimme Wienin ulkopuolella, jotka yhdessä kristillissosiaalien ja maalaisliittolaisten kanssa istuivat maakuntien hallituksissa, käyttivät hyväkseen henkilökohtaisia suhteitaan kristillissosiaalisiin maaherroihin, voidakseen saada aikaan neuvotteluja kristillissosiaalisen puolueen kanssa. He löysivät monta rauhaan valmista miestä porvariston leiristä, mutta kaikki ponnistukset raukesivat Dollfussin jyrkkään kieltäytymiseen.
Me emme jättäneet yrittämättä selittää porvarillisille poliitikoille, joihin eräillä meistä vielä oli suhteita, niitä vaaroja, joita oli Dollfussin harjoittamasta kahden rintaman sodasta sosialidemokraatteja ja kansallissosialisteja vastaan. Kun diktatuuri katkeroitti yhä enemmän työläisten mieliä, syntyi se vaara, että nuoret kouliintumattomat työläiset alkoivat pitää liittolaisinaan kansallissosialisteja, joita Dollfussin diktatuuri kohteli samoin kuin meitä ja jotka, samoin kuin mekin, olivat oppositiossa sitä vastaan. Kun viranomaiset samanaikaisesti pidättivät sosialidemokraatteja ja kansallissosialisteja ja ilman oikeudellista käsittelyä sulkivat heitä vankiloihin, niin täytyi syntyä se vaara, että vankiloissa muodostettiin suorastaan liittoja sosialidemokraattien ja kansallissosialistien kesken. Vuoden vaihteessa me jo olimme kokeneet, että eräät piirit kieltäytyivät levittämästä sellaisia sosialidemokraattisia lentolehtisiä, jotka oli suunnattu kansallissosialisteja vastaan, perustellen tätä sillä, että Itävallassa nyt ei ole taisteltava Hitleriä, vaan Dollfussia vastaan. Me olimme kiinnittäneet porvarillisten poliitikkojen ja heidän kauttaan liittokanslerin huomiota kaikkiin näihin levottomuutta herättäviin merkkeihin. Kehoitimme heitä lopettamaan katkeroittava taistelu sosialidemokratiaa vastaan, jotta kävisi mahdolliseksi kaikin voimin suuntautua kansallissosialisteja vastaan. Mutta kaikkiin näihin varoituksiin Dollfuss vastasi mitä loukkaavimmin jyrkän kielteisesti.
Ja herkeämättä me käytimme hyväksemme jokaista tilaisuutta varoittaaksemme porvarillisia poliitikkoja ja heidän kauttaan hallitusta paisuvista vallankumouksellisista mielialoista työväestön keskuudessa, siitä yhä kasvavasta vaarasta, että ristiriita voi puolueen tahtoakin vastaan johtaa kasaantuneen suuttumuksen väkivaltaiseen purkaukseen diktatuuria vastaan.
Dollfuss torjui kaikki nämä varoitukset vain vastaamalla: »Ei ole mitään vaaraa! Näiden johtajien puolesta eivät työläiset enää lähde taisteluun!»
Me tarjosimme yhä pitemmälle meneviä myönnytyksiä tehdäksemme rauhallisen ratkaisun mahdolliseksi. Me annoimme Dollfussin tietää, että me olisimme valmiit hallitusmuodollista tietä myöntämään hallitukselle ylimääräiset valtuudet kahden vuoden ajaksi, jos vain näitä valtuuksia käytetään yhdessä parlamentin pienemmän valiokunnan kanssa ja valtakunnanoikeuden valvonnan alaisena, ja että me emme tästä puolueellemme vaatineet muuta kuin toimintavapautta, laillisen kokoontumisoikeuden palauttamista ja lausuntovapautta laillisissa puitteissa. Me sanoimme olevamme valmiit tekemään myönnytyksiä, jopa yhteiskunnan ja valtion »säätymäiselle» järjestelylle, edes jonkinlaisen sovinnon aikaansaamiseksi. Kaikki oli turhaa; Dollfuss hylkäsi kaikki neuvottelut.
Uskonnollisten sosialistien liitto ja eräät puolueeseen kuulumattomat katolilaiset demokraatit vetosivat kirkon apuun. Wienin kardinaali Innitzer vastasi, mitään sitoumuksia tekemättä, ystävällisin sanoin. Mutta paavin nuntius Wienissä ja katolilaiset piispat Gföllner ja Waitz työnsivät hallitusta yhä enemmän fascismin raiteelle. Nyt on oikea hetki tehdä loppu jumalattomista sosialidemokraateista ja perustaa Itävaltaan katolilainen auktoratiivinen valtio, keskuspaikka katolilaisuuden palauttamiseksi Keski-Eurooppaan.
Me jatkoimme ponnistuksiamme rauhallisen ratkaisun aikaansaamiseksi viimeisimpään hetkeen saakka. Vielä maanantaina, helmikuun 12 p:n aamupäivällä, ala-itävaltalaiset sosialidemokraatit neuvottelivat kristillissosiaalisten poliitikkojen kanssa mahdollisuudesta katastroofin välttämisestä viimeisenä hetkenä. Muutamia tunteja myöhemmin sosialidemokraatit olivat vangittuina.
Mutta niin paljon kuin me aivan viimeiseen hetkeen saakka ponnistelimmekin rauhan aikaansaamiseksi, niin yhtä paljon meidän kuitenkin oli otettava huomioon se mahdollisuus, että me emme tulisi säästymään viimeiseltä ratkaisevalta taistelulta. Sillä jo maaliskuun 7:nnestä päivästä alkaen oli meidän päätöksemme, meidän tahtomme: ilman taistelua, ilman miehekästä vastarinnan yritystä me emme väkivaltaisesti anna hävittää tasavaltalaista hallitusmuotoa, jota luomassa ja jota puolustamassa olemme olleet viime 15 vuotta; emme anna fascistisen diktatuurin ilmaiseksi hävittää työväenluokkaa, puoluetta, työväenjärjestöjen suurta työtä.
Me tiesimme, että epätasainen taistelu kauheita väkivaltakeinoja vastaan voidaan voittaa ainoastaan siinä tapauksessa, että ne todella nostavat vastaansa koko työväestön viimeistä teollisuuspaikkaa myöten. Sen vuoksi me tahdoimme antaa taistelun merkin ainoastaan silloin, kun diktatuuri ryhtyi tekoihin, jotka olivat omiansa nostamaan kansan vihan ja sen intohimot äärimmilleen. Syksyllä ylimääräinen puoluekokous päätti, että yleislakon merkkinä täytyy olla jokin seuraavasta neljästä tapauksesta:
1. jos hallitus itsevaltaisesti säätää oikeuden- ja hallitusmuodon vastaisen fascistisen hallitusmuodon;
2. jos hallitus oikeuden- ja hallitusmuodon vastaisesti erottaa hallitusmuodon mukaiset punaisen Wienin kunnalliset ja maakuntahallitukset ja siirtää Wienin hallinnon hallituksen komissarille;
3. jos hallitus lakkauttaa puolueen;
4. jos ammattiliitot lakkautetaan tai »samanlaistutetaan».
Näissä neljässä tapauksessa työväestön on ryhdyttävä yleislakkoon.
Tämä puoluekokouksen päätös välitettiin ja levitettiin joukkojen tietoon. »Neljä kohtaa» saavuttivat aluksi niiden hyväksymisen. Mutta mitä kauemmin diktatuuri jatkui, mitä ankarammin sen määräykset koskivat työväestöön, mitä enemmän työväestö näki, että valtiokoneisto väliaikana vahvisti sotilaallisia voimakeinojaan ja samalla yritti murtaa työväestön taisteluvoimaa, sitä enemmän lisääntyivät tehtaissa ja puolueosastoissa kärsimättömien, taistelu- ja hyökkäyshaluisten äänet: »Me emme enää odota! Me emme tule taistelukykyisemmiksi, jos jokin neljästä ehdosta toteutuu! Iskekäämme silloin, kun vielä olemme taistelukykyisiä! Muuten käy meille niinkuin saksalaisille tovereille!»
Kuukausi kuukaudelta puolueen sisällä voimistuivat oppositiovirtaukset puoluejohdon politiikkaa vastaan: yrityksiä vastaan saada aikaan neuvotteluja vastustajan kanssa ja jonkin »neljästä kohdasta» odottamista vastaan. Tästä huolimatta puoluetoimikunta pysyi menettelytavassaan lujana. Se oli päättänyt ja se pysyi päätöksessään ryhtyä äärimmäiseen taisteluun ainoastaan siinä tapauksessa, että vastustajan teot tekevät sen välttämättömäksi ja sivuuttamattomaksi.
Itävallan työväestö ei ollut taistelussa ainoastaan Dollfuss–Feyn diktatuuria vastaan. Pienen maan työväestön taistelu oli todellisuudessa epätoivoista kamppailua kahta suurvaltaa vastaan: Hitlerin kolmatta valtakuntaa ja Mussolinin fascistista Italiaa vastaan. Molempien fascististen suurvaltojen väliintulo ratkaisevasti vaikutti Itävallan tapausten kulkuun.
Hitler halusi »samanlaistuttaa» Itävallan. »Tuhannen markan saarrolla» hän suuresti vaikeutti Itävallan kansantaloutta: matkailuliikenteestä elävät Tirolin, Salzburgin, Kärntenin alueet menevät taloudelliseen vararikkoon sitten, kun saksalaiset vieraat jäävät sinne saapumatta, koska jokaisen Itävaltaan matkustavan saksalaisen on suoritettava tuhannen markan vero. Itävallan kansallissosialistista liikettä rahoitettiin Saksasta suurin rahamäärin: jokainen itävaltalainen natsi, joka mellastelee kadulla, saa siitä 20 shillinkiä, ja jos hänet pidätetään, jokaisesta pidätyspäivästä 6 shillinkiä — kaksi kertaa niin paljon kuin Itävallassa on korkein työttömyysavustus. Itävallasta paenneet natsit koottiin Saksassa »itävaltalaiseksi legionaksi», jota sotilaallisesti koulutettiin. Kesällä 1933 Dollfuss pelkäsi legionan marssia maahan.
Dollfuss etsi Mussolinilta suojaa. Italia ei halua Saksaa naapurikseen. Se tahtoo sentähden estää Itävallan »samanlaistuttamisen». Kesällä Dollfuss matkusti Mussolinin luokse Riccioneen ja turvasi siellä itselleen Italian diplomaattisen ja tarvittaessa myös sotilaallisen avun Saksaa vastaan.
Italia ei halua natsiherruutta Itävaltaan. Mutta se tahtoo sinne italialaismallisen fascismin.
Tammikuussa 1933 saapui Italiasta suuria määriä aseita ja ampumatarpeita, sotatarvikkeita kokonaiselle armeijakunnalle, itävaltalaiseen asetehtaaseen Hirtenbergiin, sieltä Unkariin vietäväksi. Itävallan sosialidemokratia paljasti tämän suuren aselähetyksen. Länsivallat vaativat painokkaasti, että aseet oli palautettava Italiaan. Todellisuudessa niitä ei koskaan palautettu, vaan osittain niitä säilytettiin itävaltalaisissa armeijan varastoissa ja osittain niitä jaettiin kodinturvalle. Mutta Italia ei ole tätä kokemusta unohtanut. Sen jälkeen, kuin Itävallan sosialidemokratia oli paljastanut aseiden kuljetuksen Italiasta Unkariin ja estänyt sen, on Italian tahto: Itävallan sosialidemokratia on hävitettävä. Itävallasta täytyy tulla fascistinen, jotta Itävalta voitaisiin liittää italialais-unkarilaiseen liittoon, jotta tie Roomasta Budapestiin olisi vapaa kaikenlaiselle aseiden kuljetukselle, jotta italialainen liittojärjestelmä ilman aukkoja tunkeutuisi Tshekkoslovakian ja Jugoslavian väliin.
Mussolini lupasi Riccionessa Dollfussille diplomaattista ja sotilaallista apua Hitleriä vastaan. Ja sai sen palkaksi Dollfussin lupauksen Itävallan sosialidemokratian hävittämisestä.
Riccionen kohtauksen jälkeen Italia hallitsee Wienissä. Kun syyskuussa 1933 puhjenneessa hallituspulassa Dollfuss hetkisen ajatteli poistaa maalaisliiton avulla kodinturvaministerit hallituksesta, niin Italian lähettiläs Preziosi ilmestyi ulkoministeriöön esittämään vaatimuksiaan. Sen vuoksi he jäivät hallitukseen. Sillä Itävallassa Italian lähettiläs on nykyään se joka määrää, kutka siellä ovat ministereinä. Ja Italialla on etua siitä, että Italian fascismin rahoittamat ja aseistamat kodinturvalaiset, italialaisen fascismin luotettavimmat asiamiehet Itävallassa, ovat hallituspuolueena. Dollfuss taistelee natseja vastaan muka Itävallan riippumattomuuden nimessä; todellisuudessa hän on tehnyt Itävallasta Italian siirtoinaan.
Tosin v:n 1933 lopussa Dollfuss yritti Italian tietämättä päästä yhteisymmärrykseen Saksan kanssa. Läntisten maakuntien matkailuliikenne-etujen painostamana hän tarjosi Hitlerille neuvotteluja yhteisymmärrykseen pääsemisestä Itävallan hallituksen ja kansallissosialistien välillä. Hitler nimitti valtuutetukseen hra Habichtin, itävaltalaisten natsien Dollfussia vastaan käymän maanalaisen taistelun järjestäjän. Dollfuss otti tämän nöyryytyksen vastaan ja kutsui Habichtin Wieniin. Neuvottelujen piti alkaa Wienissä tammikuun 8 p:nä. Habicht lensi sinne saksalaisella lentokoneella. Melkin yläpuolella, muutamia kilometrejä Wienistä, hän radioteitse sai määräyksen palata takaisin. Fey oli asettunut vastustamaan näitä neuvotteluja. Sillä Fey on mustakeltainen monarkisti; hän tahtoo palauttaa Habsburgien vallan eikä sovintoa natsien kanssa. Fey sai aikaan täydellisen käänteen: samana päivänä, jolloin Dollfussiu piti neuvotella Habichtin kanssa, hallitus antoi taistelujulistuksen natseja vastaan!
Jos Dollfuss oli kodinturvan tietämättä aloittanut neuvottelut natsien kanssa, niin kodinturva oli Dollfussin selän takana tehnyt samoin. Herra Fey, joka myös oli saanut tietää kodinturvatovereittensa neuvotteluista natsien kanssa, teki tyhjäksi nämä aikeet antamalla vangita kodinturvajohtajan, kreivi Albertin, natsijohtajan Frauenfeldin ja Hitlerin lähettämän prinssi Waldeck-Pyrmontin seurassa. Kun kreivi Alberti rupesi lörpöttelemään, että hän oli aloittanut nämä neuvottelut Starhembergin, kodinturvan ylimmän johtajan, tieten, niin hänet vietiin keskitysleiriin.
Dollfussin kansainvälinen asema oli nyt hyvin järkytetty. Eurooppa oli saanut tietää, että hän, Itävallan riippumattomuuden urhokas taistelija, oli ollut valmis antautumaan Berliinin edessä. Eurooppa tiesi nyt, miten luotettava taistelija kansallissosialismia vastaan kodinturva on. Feyn asema, kun hän oli tehnyt tyhjäksi neuvottelut natsien kanssa, oli suuresti vahvistunut.
Muutamien päivien kuluttua Italian ulkoministeriön alivaltiosihteerin, hra Suvichin, piti saapua Wieniin. Dollfuss oli epävarma siitä, miten hänen italialaiset ystävänsä nyt kohtelisivat häntä. Dollfuss pelkäsi, että Italia pitäisi parempana sopia itse Hitlerin kanssa Itävallan tulevaisuudesta.
Tässä tilanteessa Dollfuss tammikuun 18 p:nä piti puheen, jossa hän kehoitti työväestöä ja »rehellisiä työväen johtajia» sisäiseen »valmiuteen», uuden Itävallan rakennustyöhön ja puolustamaan Itävallan riippumattomuutta. Puhe, joka sisälsi muutamia mihinkään sitomattomia lauseparsia, ei rauhoittanut kristillissosiaalisen puolueen oppositiota, joka toivoi sovinnon aikaansaamista sosialidemokratian kanssa. Sen tarkoituksena oli vaikuttaa myös hra Suvichiin. Sen tarkoituksena oli sanoa hänelle: Jos Italia ei enää suostu ehdoitta kannattamaan Dollfussia, niin hän voi yrittää toisia keinoja; hän voi sopia sosialidemokraattien kanssa päästäkseen riippumattomaksi kodinturvasta ja hankkiakseen siten mahdollisuuden erota Italiasta ja etsiä turvaa Saksaa vastaan Ranskasta ja pikku-ententestä.
Suvich saapui Wieniin samana päivänä kuin puhe julkaistiin. Muutamien päivien kuluttua oli ilmeistä, että Suvich ja Dollfuss olivat sopineet. Italia edelleen takasi Dollfussille avunantonsa. Dollfuss lupasi sen vastineeksi päättäväistä kannanottoa fascismin hyväksi. Hän oikaisi kaikki ne tulkinnat, joihin hänen puheensa olivat antaneet aihetta, muutamilla jyrkillä »antimarxilaisilla» toimenpiteillä: hän langetti levittämiskiellon »Arbeiter-Zeitungille» ja julkaisi asetuksen, jolla vapaisiin ammattiliittoihin järjestyneet työläiset erotettiin julkisista töistä.
Sosialidemokraattinen puolueneuvosto kokoontui tammikuun 28 p:nä. Se vastasi Dollfussin tammikuun 18 p:nä pitämään puheeseen. Se selitti, että puolue on valmis neuvottelemaan uudesta hallitusmuodosta ja myötävaikuttamaan Itävallan riippumattomuuden puolustamisessa. Se asetti ainoastaan kaksi ehtoa: Ensiksi oli säilytettävä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, jossa kansan suverenisuus ja työläisten poliittisoikeudellinen tasa-arvo ruumiillistuvat ja joka on työväenluokan vuosikymmenien taistelun tulos. Toiseksi ei saa koskea työläisten vapaaseen kokoontumisoikeuteen. Hallituksen sanomalehdistö vastasi tähän ivaten. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, kokoontumisvapaus — sellaisia asioita ei uudessa Itävallassa enää ole.
Ministeri tri Enderin, joka oli saanut tehtäväkseen valmistella uutta hallitusmuotoa, laatima hallitusmuotoehdotus saatettiin julkisuuteen. Siinä ei edellytetty mitään yleisillä kansanvaaleilla valittua eduskuntaa. Sosialiministeri Schmitz selitti kristillissosiaalien pää-äänenkannattajassa, että uudessa Itävallassa ei enää saa olla mitään vapaita ammattiliittoja, vaan ainoastaan »puolivaltiollisia järjestöjä» italialaisen korporatiivisen järjestelmän mallin mukaan, ei enää mitään lakkoja, vaan ainoastaan valtion määräämisvalta kaikissa palkkaselkkauksissa. Nyt oli selvää: diktatuuri kulki kohti 100-prosenttista fascismia.
Helmikuun ensimmäisinä viikkoina kodinturva ryhtyi toteuttamaan täydellistä fascismia.
Tiroli aloitti. Tirolin kodinturva kutsuttiin aseisiin. Se marssi aseistettuna maakunnan pääkaupunkiin ja muihin kaupunkeihin. Se esitti vaatimuksensa maaherralle: sosialidemokraattisen puolueen lakkauttaminen ja kristillissosiaalisen puolueen hajoittaminen; puolueita ei enää saanut olla olemassa. Se vaati laillisesti valitun maakuntahallituksen erottamista ja fasistisista puolustusjoukoista kokoonpannun maakuntavaliokunnan asettamista sen tilalle, sosialidemokraattisen kunnanvaltuuston hajoittamista. Maaherra selitti, ettei hän voinut suostua hallitusmuodon vastaisiin vaatimuksiin. Kodinturva vastasi, että se pysyy aseissa ja pitää kaupunkia miehitettynä siksi, kunnes vaatimuksiin on suostuttu.
Valtiovallan olisi ollut helppo riisua kodinturva aseista — Innsbruckissa sillä oli kaikkiaan 800 miestä. Se ei sitä tehnyt. Dollfuss, joka oli sodassa sosialidemokratiaa ja natseja vastaan samalla kertaa, ei voinut asettua avoimeen selkkaukseen kodinturvan kanssa.
Seuraavina päivinä kodinturva kutsuttiin aseisiin myös muissa maakunnissa. Kaikkialla se aseistettuna marssi maakuntien pääkaupunkeihin. Kaikkialla se esitti samat vaatimukset maaherroille.
»Samanaikaisesti kun fascistit harjoittivat aseellista painostusta maakuntahallituksiin, poliisiministeri Fey kävi fascististen kapinoitsijain luona ja samalla hän riisui aseista tasavaltaista suojelusliittoa, ainoaa puolustuskykyistä kodinturvafascistien vastajärjestöä. Schwechatista, Wienin läheltä, santarmien oli onnistunut löytää työläisten verraten suuri asevarasto. Fey sai tästä aiheen etsiä kaikkialta työläisten kodeista aseita ja pidätyttää kaikkialla suojelusliiton johtajia. Sunnuntaina helmikuun 11 p:nä hän julkaisi tiedonannon, jossa hän ilmoitti, että Schwechatin aselöydöt ovat todistuksena »marxilais-bolshevististen rikollisten salaliitosta» valtiovaltaa vastaan, jonka sen vuoksi on armottomasti ryhdyttävä toimenpiteisiin sosialidemokratiaa vastaan.
Työväestö joutui suuren kiihtymyksen valtaan. Se, että sitä yritettiin riisua aseista, ja se, että sen suojelusliiton johtajia vangittiin samalla kun kodinturva saattoi maakuntahallitukset aseellisen painostuksensa valtaan vallan luovuttamiseksi sen käsiin, tuntui osoittavan, että ratkaisun hetki oli tullut. Työväestö ajatteli: Nyt me emme enää anna ottaa aseita itseltämme, ellemme tahdo lähestyvänä ratkaisun hetkenä olla aivan taistelukyvyttömiä.
Puoluetoimikunta varoitti. Se tahtoi välttää taistelua niin kauan kuin hallitus ei ollut tehnyt sellaista tekoa, joka olisi suututtanut koko työväenluokkaa ja nostanut kansan intohimot äärimmilleen. Mutta työläisten suuren osan suuttumus oli jo niin suuri, että puoluetoimikunnan kehoitukset eivät enää auttaneet. Kun kaksi päivää sen jälkeen, kuin kodinturva oli aseissa marssinut Linziin ja esittänyt fascistiset vaatimukset Ylä-Itävallan maaherralle, poliisi tunkeutui Linzin työläisten kotiin aseita takavarikoimaan, niin suojelusliittolaiset asettuivat puolustukseen. Myrsky puhkesi valloilleen.
Taistelu alkoi töiden seisahduttamisella. Mutta yleislakko ei onnistunut täydellisesti.
Valtava enemmistö rautatieläisistä ei siihen yhtynyt. Rautatieläiset olivat ennen itävaltalaisen työväenliikkeen valiojoukkoa. Mutta viime vuosien tapaukset olivat heidät lannistaneet. Rautateiden henkilökuntaa on muutamissa vuosissa alennettu enemmän kuin 100,000 miehestä 58,000 mieheen: 2⁄5 rautatieläisistä oli erotettu. Tämän kauhean suoneniskemisen jälkeen jokainen rautatieläinen vapisee paikkansa puolesta; tietäväthän rautatieläiset, että on odotettavissa uusia erottamisia. Työttömyyspelko on vienyt rautatieläisiltä rohkeuden. Sen jälkeen kuin diktatuuri oli murskannut ennen mahtavan rautatieläisten ammattiedustuksen, tuntevat rautatieläiset itsensä suojattomiksi rautatiehallituksen mielivaltaa vastaan. Ja siksi he ovat ryhtyneet pelkäämään. He pysyivät työssä, kun tykit jyrisivät kunnallistaloja vastaan. Se, että rautatielaitos toimi, vaikeutti suuresti yleislakon kehitystä. Itävallan työläisten kaikissa entisissä suurissa taisteluissa on rautatieliikenteen seisahtuminen ollut merkkinä muulle työväestölle; tällä kertaa ei tätä merkkiä ollut. Useat kauempana sijaitsevat seudut saivat lakon puhkeamisesta tietää vasta myöhemmin, sen syytä he eivät yleensä tunteneet. Ja niin kokonaiset alueet jäivät liikkeeseen yhtymättä.
Mutta myös muissa liikkeissä tehtiin työtä. Niinpä suureksi vahingoksi saattoivat porvarilliset sanomalehdet lakkopäivinä ilmestyä. Nämä päivät ovat opettaneet, miten vaikeata on saada aikaan yleinen lakko näin suuren ja kauan kestäneen työttömyyden aikana. Ne työläiset, jotka eivät ottaneet osaa lakkoliikkeeseen, saavat nyt kauheasti kokea, miten voittoisa taantumus kohtelee köyhälistöläisiä, jotka historiallisena hetkenä ovat tunteneet itsensä taistelukyvyttömiksi.
Jos yleislakko onnistui vain epätäydellisesti, niin sitävastoin tasavaltalaisen suojelusliiton aseellinen taistelu oli mahtava. Aukkoja oli: monet piirit eivät tarttuneet aseisiin; useissa tapauksissa sentähden, että edellisten päivien ase-etsintöjen kautta suojelusliittoa oli riisuttu aseista, ja sentähden, että oli vangittu paikallisia johtajia, jotka tunsivat asekätköt. Eräissä piireissä puuttui suojelusliiton paikallisilta johtajilta rohkeuttakin, hyökkäyshenkeä. Mutta siellä, niissä suojelusliitto kävi taisteluun, oli sen esiintyminen itsepintaista, sankarillista. Dollfussinkin on puheessaan helmikuun 17 p:nä täytynyt myöntää taistelleiden suojelusliittolaisten »sankaruus».
Taistelu Ottakringin työläiskodista, Karl-Marx-Hofista, nelipäiväinen taistelu Meidlingistä, Simmeringistä, Kaisermühlenistä ja erittäinkin Floridsdorfista, Steyrin ja Bruckin taistelut, Linzin katutaistelut — kaikki nämä kuuluvat kaikkien aikojen ja kaikkien maiden vallankumoushistoriain merkillisimpiin taisteluihin.
Mihin voitaisiin verrata Wienin vallankumouspäivien historiaa? Kun Pariisin työläiset v. 1871 nousivat kapinaan, tapahtui se heti sen jälkeen kuin saksalaiset joukot olivat piirittäneet Pariisin. Koko Pariisin väestö oli vielä aseistettu. Kommunin käytettävissä oli sotatarpeita 200,000 miehelle. Pariisin työläisillä oli satoja tykkejä. Aseistus ei ollut niin kauhean epätasaista kuin näinä päivinä Wienissä, jossa työläiset 4 päivää taistelivat vanhoine kivääreineen liittolaisarmeijan tykkejä ja haupitseja vastaan.
Kun Petrogradin työläiset maaliskuussa 1917 nousivat tsarismia vastaan, oli Venäjä lyöty maailmansodassa, tsaristiset joukot oli kokoonpantu liikekannalle pannuista talonpojista ja työläisistä, suuri osa heistä siirtyi taistelun kuluessa työläisten puolelle. Wienissä työläiset seisoivat palkkajoukkoa vastassa, joka oli lujasti johtajiensa käsissä ja joka kurinalaisena viimeiseen hetkeen saakka taisteli heitä vastaan.
Kun Petrogradin työläiset toisen kerran marraskuun 7 p:nä 1917 nousivat kapinaan, olivat sotilaat heidän puolellaan ja Kerenskin hallitusta suojeli vain pari junkkarikomppaniaa.
Näin ei Itävallan työläisten taistelua voida verrata mihinkään viime aikojen suuriin vallankumouksiin. Koskaan vallankumouksellinen työväestö ei niin itsepintaisesti ole pitänyt puoliaan vastustajan suurta teknillistä ylivoimaa vastaan kuin Itävallassa kansalaissodan päivinä.
Vastustaja oli ylivoimainen lähinnä johtoon nähden. Suojelusliitolla ei ollut yhtään upseeria.
Sota-ajan vanhat joukkueen johtajat ja vääpelit, joiden piti johtaa suojelusliiton osastoja, oli ennen taistelua vangittu. Varamiehet, jotka asettuivat heidän paikoilleen, olivat useissa tapauksissa nuoria ja kokemattomia miehiä. Ja taistelun keskusjohtokin menetettiin. Ensimmäisinä taistelupäivinä me olimme väliaikaisesti panneet kokoon keskusjohdon. Mutta se piiri, jossa se sijaitsi, joutui pian hallituksen joukkojen käsiin ja yhteys taistelujohdon ja taistelevien ryhmien välillä muissa piireissä kävi jo toisena päivänä sotilaallisten saartotoimenpiteiden vuoksi mahdottomaksi. Yksityiset taisteluryhmät olivat siis pakotetut turvautumaan itseensä. Suurissa työläisten asumissa kunnallistaloissa, nopeasti kokoon kasattujen barrikaadien takana, kaupungin laidalla säännöllisissä ampumahaudoissa he puolustautuivat. Vastustaja oli arka. Se ei uskaltanut hyökätä samanlaisilla aseilla kivääreillä ja konekivääreillä aseistettuja suojelusliittolaisia vastaan. Se ampui tykeillä rikki heidän asemapaikkansa. Tykkejä suojelusliittolaisilla ei ollut. Ne ratkaisivat taistelun.
Kranaatit ovat särkeneet ja raunioittaneet ne suuret asuntopalatsit, joita Wienin työläisten punainen kunnallishallinto oli rakentanut. Sosialidemokraatit olivat ne rakentaneet; fascismi ampui ne rikki raskailla haupitseillaan. »Rakennettu asuntoverovaroilla», oli Wienin kunnallishallinto kirjoittanut rakennustensa ylle. »Hävitetty tarkka-ampujavaroilla», pilailevat nyt wieniläiset.
Nyt fascistit väittävät julkeasti, että kunnan asuinrakennusten tarkastus on osoittanut, että ne jo alkujaan oli suunniteltu ja rakennettu linnoituksiksi. Tällä typerällä valheella on tarkoitus puolustaa tykistön käyttöä. Porvarien mielestä asuintaloja rakennetaan vain koron hankkimiseksi omistajilleen. Kun rakennetaan sellaisia asuintaloja, joissa tosin 60,000 perheelle tehdään mahdolliseksi valoisa, ilmava ja terveellinen elämä, ilman että kukaan saa korkoa, niin totta kai tämän on täytynyt tapahtua kansalaissodan tarkoituksia silmälläpitäen!
Nelipäiväisen taistelun jälkeen Itävallan työläiset voitettiin. Pitikö niin käydä? Olisivatko he voineet voittaa? Näiden neljän päivän kokemusten perusteella voidaan sanoa: Jos rautatieliikenne olisi seisahtunut, jos yleislakko olisi käsittänyt koko maan, jos suojelusliitto olisi temmannut mukaansa työläisten kaikki suuret joukot kautta maan, niin tuskin hallitukselle olisi onnistunut päästä aseman herraksi.
Puoluetoimikunta aina pelkäsi sitä, että suojelusliitto voisi yksin jäädä taisteluun ja laajat köyhälistöjoukot katselisivat sen taistelua tosin myötätuntoisesti, mutta asioihin itse puuttumatta. Sentähden puolue ei tahtonut aloittaa taistelua, ennenkuin taistelun olisi aiheuttanut koko työtätekevän kansan viha ja suuttumus vastustajan teon johdosta. Tässä oli noiden »neljän kohdan» politiikan sisältö. Diktatuurin esiintyminen ja työväenluokan valistuneimpien kerrosten katkeruus teki tämän poliittisen kaavan tyhjäksi. Linziläisten hyökkäys aukaisi silmänräpäyksessä koko rintaman, samalla kun sellaista vastustajan tekoa, joka olisi saattanut liikkeelle paljon suuremmat joukot, ei vielä ollut tapahtunut, vaikka niin uhkasikin käydä.
Näin Itävallan suojelusliittolaiset sortuivat, mutta he kuitenkin ovat hävinneet kunnialla. Italiassa työväenluokka ei kyennyt vastustamaan Mussolinin marssia Roomaan. Saksassa sosialidemokratia ja kommunistinen puolue taistelutta antautuivat kansallisfascismille. Itävallassa puolustuskykyinen köyhälistön valiojoukko puolustautui, kun sen vapautta uhattiin. Työläissukupolvet tulevat lapsilleen kertomaan vuoden 1934 tapahtumista. Itävallan sosialidemokratia on voitokkaasti nouseva ja punainen lippu liehuu vielä kerran Wienin ja koko Itävallan yllä.
Sanomaton on ollut se vastakaiku, jonka Wienin taistelupäivät synnyttivät kautta maailman. Englannissa ja Ranskassa, Belgiassa ja Hollannissa, Sveitsissä ja Tshekkoslovakiassa, kaikkialla, Espanjasta Itämerenmaihin saakka, Neuvostoliitossa, valtameren toisella puolella, Amerikassa — kaikkialla työläiset ovat valtavasti osoittaneet mieltään Itävallan köyhälistön puolesta. Koko maailman köyhälistö on rakastanut punaista Wieniä sen rauhallisen sosialistisen rakennustyön vuoksi: sen asuinrakennusten vuoksi, sen mestarillisen yhteiskunnallisen huollon ja sen koulu-uudistuksen vuoksi. Nyt ylpeämmin kuin koskaan ennen työläiset kaikilla maailman sivistyskielillä laulavat Brügelin laulua Wienin työläisistä:
Drum weh du flammende,
Du rote Fahne
Voraus dem Wege, den wir zieh'n.
Wir sind der Zukunft getreue Kämpfer,
Wir sind die Arbeiter von Wien.
(Siksi liehu sinä leimuava
punainen lippu
sen tien edessä, jota me kuljemme.
Me olemme tulevaisuuden uskollisia taistelijoita,
me olemme Wienin työläisiä.)
Tykkien, panssarivaunujen, miinanheittäjien, tarkkailulentokoneiden ohella diktatuurilla oli vielä toinen ase, jota meillä ei ollut: radio. Voimakkaasti miehitettynä oli lähetysasema jäänyt heidän haltuunsa. Meidän toivomuksemme vaikuttaa sen vastapainoksi lyhytaaltolähettäjällä petti.
Radio levitti heti ensi hetkestä alkaen omalaatuisia tietojaan hallituksen joukkojen voitoista, suojelusliiton tappioista, kapinan kukistumisesta. Sillä oli hyvin voimakas vaikutus. Laajat alueet, jotka vasta radiosta saivat tapauksista kuulla, pitivät kapinaa jo etukäteen hävittynä ja sen vuoksi ne eivät siihen liittyneet.
Toisella väitteellä, jota radio levitti ja jota myös hallituksen lentokoneista kaikkialle heitettyjen lentolehtisten avulla levitettiin, hallitus yritti lamaannuttavasti vaikuttaa työläisiin. Se koetti heille uskotella, että johtajat olivat ennen taistelua tai taistelun alkaessa paenneet ja »jättäneet työläiset yksin barrikaadeille».
Todellisuudessa melkein kaikki sosialidemokratian ja vapaiden ammattiliittojen johtajat oli jo maanantaina puolenpäivän aikaan vangittu; häväistyt istuivat diktatuurin vankiloissa. Tunnetuimmista johtajista ainoastaan Julius Deutsch ja minä vältimme pidätyksen. Juuri meidät molemmat hra Dollfuss olisi kaikkein mieluimmin tahtonut vangita. Kun hänen miehensä eivät löytäneet meitä, hän suuntasi juuri meitä molempia vastaan väitteensä, että me olisimme ennen taistelua paenneet.
Minun on vastattava tähän loukkaukseen. Ei meidän molempien puolesta, vaan puolueen puolesta. Sillä tämän loukkauksen tarkoituksena on hävittää työläisten luottamus puolueeseen. Tosin on minun vastattava varovaisesti ja pidättyväisesti. Minä en saa tarkkaan mainita mitään paikkaa enkä mitään ajan hetkeä. Sillä ne taistelijat, jotka taistelun päivinä seisoivat meidän rinnallamme, ovat vastustajaimme vallassa. Enkä minä saa käyttää yhtään sellaista sanaa, joka vaarantaisi heitä.
Maanantaiaamuna Deutsch ja minä menimme erään Wienin työläispiirin taistelun keskusjohtoon. Poliisi ei löytänyt meitä sen tähden, että me olimme siellä. Taistelun johdon tehtävänä oli saada aikaan ja ylläpitää yhteyttä Wienin ja mikäli mahdollista myös maaseudun taisteleviin tyhmiin. Mutta taistelun johto sai toimia erittäin vaikeissa oloissa. Se piiri, jossa se sijaitsi, joutui hallituksen joukkojen käsiin. Tästä huolimatta ja joka hetki vangitsemiselle alttiina me jatkoimme siellä työtämme tiistaiaamuun saakka. Varhain tiistaiaamuna se ei enää ollut mahdollista; lähettimme, jotka toivat tietoja ja veivät ohjeita, joutuivat aivan sen talon edustalla, jossa me työskentelimme, sotilas- ja poliisiosastojen käsiin. Tiistaina aikaisin oli meidän siis jaettava taistelun johto ja siirrettävä se kahteen toiseen paikkaan. Mutta muutamien tuntien kuluttua sekin piiri, jossa uusi paikkamme sijaitsi, joutui hallitukselle ja kaikenlainen taistelutoiminta oli sielläkin päättynyt. Nyt me yritimme päästä erään vielä taistelevan ryhmän luo. Tämä yritys raukeni sotilasketjuun, jonka läpi emme onnistuneet pääsemään. Eivätkä lähettimmekään enää päässeet vielä taistelevan ryhmän luo. Näin me olimme tästä vielä taistelevasta ryhmästä erotetut. Poliisi oli kantapäillämme. Salapuvustani huolimatta minut tunnettiin kadulla. Deutsch, joka jo oli haavoittunut, ikäänkuin ihmeellisen sattuman kautta välttyi vangiksi joutumasta; poliisit tarkastivat sitä taloa, jossa hän silloin oli, mutta eivät huomanneet häntä. Ilman mitään mahdollisuutta sekaantua viimeiseen taisteluun oli meidän valittavanamme vain joko mitään tekemättä odottaa vangiksi joutumista tai paeta. Vasta sitten, kun koko siinä kaupunginosassa, jossa me oleskelimme, kaikki taistelut olivat päättyneet ja kaikki toiveet tilanteen muuttumisesta olivat hävinneet, päätimme yrittää Tshekkoslovakian rajalle.
Jo ennen meitä oli eräitä työläisryhmiä saapunut Bratislavaan. Muutamia tunteja meidän jälkeemme tuli rajan yli 47 suojelusliittolaista, jotka olivat vetäytyneet Floridsdorfin taisteluista ja jotka täysissä aseissa menivät Tshekkoslovakian rajan yli. Aina rajalle saakka he olivat otelleet heitä seuraavien kodinturvaosastojen kanssa.
Me ohmme Wienissä paljon kauemmin kuin hallitus luuli. Kun ministeri Schüschnigg radiossa kertoi, että me olimme »jättäneet työläiset yksin barrikaadeilte», olimme me taistelujohdon huoneessa. Kun varakansleri Fey radiossa ilmoitti, että me olimme saapuneet Prahaan, olimme me edelleenkin Wienissä. Kun hra Fey myös kertoi, että me olisimme paetessamme ottaneet mukaamme »runsaasti matkarahoja», niin minä tahdon tälle ritarilliselle vastustajalle ilmoittaa, että kun minä astuin rajan yli, oli minulla 105 shillinkiä ja Deutschilla vielä vähemmän.
Me olemme lyödyt. Ja meidän jokaisen aivoja vaivaa kysymys, olemmeko me tekemiemme poliittisten virheiden kautta omasta syystämme aiheuttaneet verisen yhteentörmäyksen.
Toiset sanovat: Meidän politiikkamme on vuosikausia ollut liiaksi opinkappaleisiin perustuvaa, liian jyrkkää, liian sovittamatonta, liian »vasemmistolaista». Näin me olemme aiheuttaneet puolueemme häviön. Toiset sanovat päinvastoin: Meidän politiikkamme on ollut liian turhantarkkaa, liian epäröivää, siitä on puuttunut sitä vallankumouksellista lentoa, joka yksin olisi voinut temmata mukaansa laajat joukot, taistelu on lykätty liian pitkälle ja niin aiheutettu tappio, se on siis ollut liian »oikeistolaista».
Missä on totuus? Epäilystäkään ei ole siitä, että me olemme tehneet virheitä; ainoastaan se, joka ei mitään tee, ei tee virheitä. On hyödyllistä näiden virheiden vapaasti tunnustaminen; sillä meidän kokemuksistamme voivat jälkeläiset saada tärkeää opetusta. Erehdyksemme minä tunnustan sitäkin mieluummin, kun en niillä ketään muita rasita; sillä niistä virheistä, joita me olemme tehneet, minä olen edesvastuussa enemmän kuin kukaan muu.
Huhtikuussa 1932 maapäivien ja kunnanvaltuustojen vaalit osoittivat kansallissosialismin hypähdysmäistä kasvua Itävallassa. Suur-saksalaiset, sitten kun Schober oli pakotettu siirtymään oppositioon, ja kansallissosialistit vaativat kansallisneuvoston uusia vaaleja. Kristillissosiaalit paniikkimaisesti pelkäsivät uusien vaalien toimittamista. Jos me tuona hetkenä olisimme olleet valmiit kansallisneuvostossa äänestämään uusia vaaleja vastaan ja jos me samalla olisimme vakuuttaneet silloin vielä virassa olevalle Bureschin hallitukselle, että me tulemme »suvaitsemaan» sitä samalla tavoin kuin Saksan sosialidemokratia oli suvainnut Brüningin hallitusta, niin me ehkä olisimme voineet estää kristillissosiaalien ja maalaisliittolaisten kokoomushallituksen kodinturvan kanssa. Me emme tätä tehneet. Me pidimme uusia vaaleja hyödyllisenä — siksi, että kansallissosialistit pääsisivät eduskuntaan ja siellä tulisivat paljastamaan demagogiansa, kun heidän tulisi olemaan pakko määrätä kantansa konkreettisiin taloudellisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Saksan sosialidemokratian kokemusten perusteella me pelkäsimme joutua »suvaitsevaisuuspolitiikan» tilanteeseen. Me arvelimme, että sosialidemokratian reipas oppositiopolitiikka voisi estää talouspulan kurjistuttamia ja katkeroittamia joukkoja virtaamasta kansallissosialistien puolelle. Seurauksena meidän esiintymisestämme oli, että kristillissosiaalit liittyivät kodinturvan kanssa ja Dollfuss muodosti hallituksen Feyn avulla. Me olimme syksyllä 1930 toimitetuissa vaaleissa voittaneet ensimmäisen kristillissosiaalien ja kodinturvan kokoomushallituksen, Vaugoin–Starhembergin hallituksen; v. 1932 me tämän kokemuksen harhaanjohtamina emme tietäneet, että aikana, jolloin fascismi Saksassa myrskyisästi eteni, fascistien osanotto Itävallan hallitukseen olisi paljon vaarallisempaa. Meidän kantamme v:n 1932 vaalien jälkeen oli siis ehkä virhe; se oli »vasemmistolainen» kannanotto.
Me olemme vielä tehneet toisen samanlaisen virheen. Kun Dollfuss–Feyn hallitus vastasi vainotoimenpiteillä rautatieläisten toimeenpanemaan yleislakkoon maaliskuun 1 p:nä 1933, yritimme me maaliskuun 4 p:nä saada nämä estetyksi eräällä eduskuntaesityksellä. Sen vuoksi, että hallituksella oli ainoastaan yhden äänen enemmistö, oli jokainen ääni otettava huomioon. Mutta me menetimme yhden äänen sen johdosta, että Renner kansallisneuvoston puhemiehenä johti puhetta eikä siksi voinut äänestää. Me arvelimme, että me emme voi vastata rautatieläisten edessä, jos Rennerin puhemiesaseman vuoksi häviäisimme äänestyksessä ja siten saattaisimme sadat rautatieläiset vainotoimenpiteille alttiiksi. Sen vuoksi Renner erään kristillissosiaalien kanssa sattuneen selkkauksen vuoksi minun neuvostani luopui puhemiestoimestaan. Tällöin myös kristillissosiaalinen ja suur-saksalainen varapuhemies erosivat. Seuraavana päivänä Hitler saavutti Saksassa suuren vaalivoittonsa; innoissamme suojella rautatieläisiä heitä uhkaavilta vainotoimenpiteiltä me emme ajatelleet, miten suoranaisesti Saksan vallankumous voisi vaikuttaa Itävaltaan. Näin Dollfussin hallitus käytti Rennerin eroa syynä eduskunnan syrjäyttämiseksi. Tämä oli epäilemättä virhe — myös »vasemmistolainen» kannanotto.
Eduskunta oli syrjäytetty. Diktatuuri vakiintui. Dollfuss väkivaltaisesti esti yrityksen saada eduskuntatyöt jälleen käyntiin maaliskuun 15 p:nä. Sanottuna päivänä me olisimme tähän voineet vastata yleislakolla. Milloinkaan edellytykset tulokselliselle yleislakolle eivät olleet niin suotuisat kuin tuona päivänä. Saksan Vastavallankumous, joka juuri silloin myrskyisästi eteni, oli Itävallassa järkyttänyt joukkojen mielet. Työläisjoukot odottivat taistelun merkkiä. Rautatieläiset eivät vielä silloin olleet niin lannistuneita kuin 11 kuukautta myöhemmin. Hallituksen sotilaallinen järjestö oli silloin paljon heikompi kuin helmikuussa 1934. Silloin me olisimme ehkä saattaneet voittaa. Mutta silloin me pelkäsimme taisteluun ryhtymistä. Me luulimme, että me neuvottelutietä voimme vielä päästä rauhalliseen ratkaisuun. Dollfuss oli luvannut, että hän pian, maaliskuun lopulla tai huhtikuun alussa, tulisi neuvottelemaan meidän kanssamme hallitusmuoto- ja työjärjestysuudistuksesta; me vielä silloin uskoimme Dollfussin lupauksiin. Me luovuimme taistelusta, koska me tahdoimme säästää maan kansalaissodasta. Sellainen puhkesi kuitenkin 11 kuukautta myöhemmin, mutta silloin meille olennaisesti huonommissa olosuhteissa. Tämä oli »oikeistolainen» kannanotto.
Onko politiikkamme ollut liian »vasemmistolaista» tai liian »oikeistolaista»? Ei ole mitään sellaista taisteluoppia, joka opettaisi, että voitto kaikissa olosuhteissä olisi saavutettavissa hyökkäyksellä tai kaikissa olosuhteissa puolustuksella, joka voisi aikaansaada ratkaisun vasemmistolaisella tai aina oikeistolaisella sivustalla seisten. Köyhälistön menettelytapakysymykset myrskyisän kehityksen aikoina ovat liian monimutkaisia puettavaksi »vasemmistolaisuuden» ja »oikeistolaisuuden» ristiriitaan.
Mutta tahtomatta kieltää tekemiämme virheitä — olisiko Itävallan vastavallankumousta Saksan fascismin voiton jälkeen yleensä voitu välttää? Olisiko toisenlainen politiikka, toisenlainen menettely sen voinut estää? Emmekö me, jos me huhtikuussa 1932 toimitettujen vaalien jälkeen olisimme asettuneet Bureschin hallitukseen nähden »suvaitsevaisuuspolitiikan» kannalle, juuri silloin olisi joutuneet Saksan sosialidemokratian tielle? Eikö, jos Renner maaliskuun 4 p:nä ei olisi luopunut puhemiespaikaltaan. Saksan kumouksen pelästyttämä hallitus olisi keksinyt toisia syitä eduskunnan syrjäyttämiseksi? Eikö, jos maaliskuussa 1933 olisi tapahtunut ratkaiseva käänne, olisi syntynyt mustien ja ruskeiden liitto, jotka silloin vielä eivät olleet niin vihamielisiä toisilleen kuin nyt, ja siten Hitler tullut Itävallan herraksi?
Unkarin sosialidemokratia harjoitti v. 1919, Italian aina v:een 1922 »vasemmistolaista», vallankumouksellista, kommunismille sukulaista politiikkaa — se päättyi molemmissa maissa katastroofiin. Saksan sosialidemokratia päinvastoin valitsi hyvin valtioviisaan, hyvin kansallisen, hyvin »oikeistolaisen» tien — se tuli samoin lyödyksi. Me Itävallassa olemme yrittäneet kulkea italialais-unkarilaisen ja saksalaisen äärimmäisyyden välistä tietä — myös meidät on lyöty. Työväenluokan tappion syyt ovat ilmeisesti syvemmällä kuin puolueittensa menettelytavoissa, ilmeisesti syvemmällä kuin yksityisissä taktillisissa virheissä.
Tappiomme päivänä eräs demokraattinen porvari sanoi: »Itävallan sosialidemokratian onnettomuutena oli Breitner.» Rakentaa verovaroilla kauniita työläisasumuksia vuokratakseen ne minkään lainapääoman koron niitä rasittamatta halvasta hinnasta työläisille, työttömille; verottaa rikkautta, ylellisyyttä, nautintoja; halpojen asuntojen rakentamiseksi köyhille ihmisille, huollon ja nykyaikaisten koulujen järjestäminen lapsille — totta totisesti tätä eivät omistavat luokat voi sietää. Te sanotte, että meidän syymme on ollut Breitnerin veropolitiikassa? Mutta tällä te sanotte vain sen, että meidän syymme on se, että me olemme sosialisteja.
Tappiomme päivänä eräs kapitalistinen sanomalehti kirjoitti, että sosialidemokraatit ovat hävinneet sen vuoksi, että he ovat estäneet taloudellisesti välttämättömiä toimenpiteitä. Ja näin he ovat tehneet asettuessaan itsepintaisesti vastustamaan vuokrasuojelun lakkauttamista. Taloudellisesti välttämättömät toimenpiteet? Ne ovat kapitalistisen voiton ja kapitalistisen koron välttämättömyyksiä. Meidän syymme on siinä, että meidän mielestämme inhimillinen välttämättömyys hankkia katto huonosti palkatuille työläisille, työttömille köyhälistöläisille, kurjistuneille pientuotannon harjoittajille on ollut korkeammalla kuin voiton ja koron »taloudellinen välttämättömyys».
Jo ennen tappiota me usein saimme porvareilta kuulla: Diktatuuri on käynyt välttämättömäksi, koska sosialidemokratia eduskunnassa on estänyt talouspulan aikana sietämättömäksi käyneen sosiaalisen suojelulainsäädännön lakkauttamisen. Itse asiassa kansanvalta oli hävitettävä, sosialismi veriin lyötävä, jotta työnantajat saisivat työväen suojelulakeihin aukkoja, jotta he vapautuisivat »yhteiskunnallisista rasituksista», jotta ammattiliitot, riiston pahimmat esteet, voitaisiin hävittää.
Talouspula on kärjistänyt luokkavastakohtia. Totta on, että Itävallan porvaristo on pulan vuoksi köyhtynyt. Mutta köyhtynyt työnantaja on yhtä vihainen köyhälistön vastustaja kuin rikas työnantaja, jonka liikeasiat kukoistavat. Tämä yltäkylläiseltä pöydältään antaa pari leivänmurua pudota työläisen hyväksi, mutta kumpikaan heistä ei tunne muuta keinoa uhkaavalta vararikolta pelastumiseksi kuin painaa palkat alas ja »poistaa yhteiskunnalliset rasitukset».
Talouspula on proletarisoinut pikkuporvareita ja talonpoikia; porvarillinen kansanvalta ei ole voinut suojella joukkoja pulalta. Se ei ole voinut suojella niitä pulalta ei sentähden, että olisi vallinnut kansanvalta, vaan sentähden, että on vallinnut porvarillinen kansanvalta, joka perustuu kapitalistisiin omaisuus- ja tuotantosuhteisiin. Mutta pikkuporvarilliset ja talonpoikaisjoukot eivät ole tätä ymmärtäneet. Kurjistuneina, katkeroituneina he yleensä ovat kääntyneet pois kansanvallasta, ovat etsineet jotakin uutta, ennen koettelematonta, pahaan huutoon joutumatonta, joka voisi heidät pelastaa. Niin he ovat käyneet kypsäksi fascismille. Ja niin pikkuporvarien ja talonpoikien pojat ovat antaneet kodinturva-agenttien värvätä itseään riveihinsä. Niin he joutuivat kodinturvaosastojen komentamien ylimysmielisten suurtilanomistajien ja kenraalien — v:n 1918 vallankumouksessa vallasta syöstyn luokan johdettaviksi.
Ja samaan aikaan kuin kapitalistinen porvaristo asettui kansanvaltaa vastaan ammattiliittojen vallan murtamiseksi ja työväen yhteiskunnallisten saavutusten riistämiseksi, samaan aikaan, jolloin ylimykset ja kenraalit olivat koonneet itselleen armeijan kurjistuneiden pikkuporvarien ja talonpoikain pojista hävittääkseen vihaamansa kansanvallan ja pystyttääkseen oman valtionsa, auktoritatiivisen valtion, ennen sotaa vallinneen valtion, jota he olivat hallinneet — samaan aikaan työväen vastustusvoima oli peloittavasti heikontunut. Enemmän kuin kolmas osa työläisistä oli syösty työpaikoiltaan ja jäljelle jääneet vapisivat työpaikkojensa puolesta.
V:n 1848 jälkeen jokainen suuri historiallinen käänne, joka »Saksassa tapahtui, aiheutti samanlaisen käänteen Itävallassa. Kun suurporvarillinen vapaamielisyys pääsi Saksassa valtaan, alkoi Itävallassakin »kansalaishallitus». Kun Bismarck 1878 hylkäsi vapaamielisyyden, lopetti Itävallassa vapaamielisten herruuden Taaffen feodaalis-klerikaalinen hallitus. Bismarckin sosialistilakeja seurasi Taaffen poikkeustila. Kun sosialistilait Saksassa kaatuivat, lakkautettiin poikkeustila Itävallassakin. Marraskuun 9 p:nä 1918 kukistettiin Saksan keisarivalta, kolme päivää myöhemmin oli Itävalta tasavaltana. Näin Saksan kehitys on aina määrännyt itävaltalaisen. Ja näin nytkin: kun Hitler tuhosi Saksan kansanvallan ja saksalaisen sosialismin, katsoivat Itävallassakin ylimykset, kenraalit ja kapitalistit hetken tulleen fascistisen diktatuurin pystyttämiseksi, sosialidemokratian ja ammattiliittojen hävittämiseksi.
Ylimykset ja kenraalit, joiden ihanteena on habsburgilainen menneisyys, ja katolilainen klerikalismi eivät kylläkään tahdo, että Itävalta joutuisi Hitlerin herruuteen. Mutta he tahtovat Hitlerin kansanvallasta ja työväenluokasta saaman voiton aiheuttamia »antimarxilaisia» suhdanteita käyttää hyväkseen hävittääkseen sielläkin kansanvallan ja työväenluokan ja pystyttääkseen kotimaisen, oman omituisen fascismin.
Kun maaliskuun 5 p:n jälkeen 1933 kansallissosialistinen tulva korkeana vyöryi Itävallassakin ja Hitler aloitti taistelunsa Itävallasta, olisi ollut luonnollista, että kaikki kolmannelle valtakunnalle vihamieliset voimat olisivat liittoutuneet ruskeaa vaaraa vastaan. Mutta tätä eivät tahtoneet ylimykset ja kenraalit, jotka tahtoivat palauttaa vanhan habsburgilaisen Itävallan, kapitalistit, jotka tahtoivat hävittää ammattiliitot ja »poistaa yhteiskunnalliset rasitukset», kirkkoruhtinaat, joiden mielestä, kuten jesuiittapappi Bichlmayer sanoi, »fascistinen kuri» on parempi kuin kansanvalta, joka vapaa-ajattelijoille antaa propagandavapauden, nämä kaikki eivät sitä tahtoneet. Sillä siten olisi »antimarxilaiset» suhdanteet jätetty käyttämättä. Niinpä ryhdyttiin samanaikaisesti kahden rintaman sotaan, kansallissosialisteja ja sosialidemokraatteja vastaan. Taistelussa oman kansan vähintään 70 %:sta osaa vastaan heidän täytyi käyttää yhä väkivaltaisempia keinoja, heidän täytyi poistaa kaikki kansan valitsemat edustuslaitokset ja asettaa tulevaisuuden päämääräkseen kaikkien yleisten vaalien täydellinen poistaminen vallan turvaamiseksi itselleen. Niin oli vastakohtien kärjistyttävä siihen hetkeen, jolloin työväenluokan ratkaistavana oli enää vain joko häpeällinen antautuminen tai epätoivoinen vastarinta.
Nyt he ovat voittaneet luokkataistelunsa työväenluokkaa vastaan. Nyt he julistavat: »Enää ei saa olla mitään luokkataistelua.» Itse asiassa, kun työväenluokan on oikeudettomana, puolustuskyvyttömänä, voimattomana siedettävä kapitalistien ja suurtilanomistajien, vanhojen kenraalien ja kirkollisen hierarkian luokkaherruutta, voimatta asettua sitä vastustamaan, onko silloin vielä luokkataistelua olemassa? Luokkien sovinto, jota he julistavat sen jälkeen kuin ovat hirttäneet haavoittuneita vankeja, ampuneet mäsäksi työläisasuntoja, merkitsee todellisuudessa työväenluokan täydellistä alistamista hallitsevan luokan diktatuuriin. Mutta herrat erehtyvät. He saavat pian kokea, että heidän luokkataistelussa saamansa voitto ei ole ratkaissut luokkien välistä ristiriitaa.
Itävallan sosialidemokraattisten järjestöjen suuri rakennus on hävitetty. Mutta Itävallan 600,000 järjestyneen sosialidemokraatin mielipidettä ei voida hävittää.
Tosin tulee olemaan yliloikkareita — samoin kuin v. 1918 oli marraskuun sosialisteja, samoin on nyt oleva helmikuun patriootteja. Tosin monet, jotka henkilökohtaisista ja aineellisista etusyistä ovat tulleet puolueeseen, siitä karisevat pois, monet vetäytyvät peloissaan syrjään, ja on oleva useita ihmisparkoja, joiden salaviha sydämessä on teeskenneltävä mielipidettä, joka ei ole heidän omansa, täten pelastaakseen palan leipää vaimolleen ja lapselleen. Mutta puolueen ydinjoukko, tulen puhdistamana, on pysyvä lujana. Itävaltalaisen sosialismin suuri koulu jää olemaan.
Itävallan työläiset ovat tottuneet järjestymään. He ovat järjestelytaidon mestareita. Heillä on pian uudet järjestöt. Kansallissosialistisen puolueen kielto ei voinut estää sitä, että natsit nyt ovat paljon voimakkaampia kuin silloin, kun heidän puolueensa kiellettiin. Sosialidemokraattisen puolueen kielto voi vielä vähemmän estää sitä, että sosialidemokratia on uusissa muodoissa jatkava elämäänsä.
Tällä hetkellä me emme Itävallassa tarvitse emmekä me voi perustaakaan demokraattisia joukkojärjestöjä, joissa on satojatuhansia jäseniä. Järjestön täytyy olla tiukasti yhteenkoottu ydinjoukko, jonka täytyy tottua valistamaan joukkoja tehtaissa ja työttömyyskorttien leimauspaikoilla, tottua johtamaan tulevia ponnistuksia.
Lähinnä on työväestö saatava estetyksi joutumasta vieraaseen vaikutukseen. Ei ole pelättävissä, että herrat Dollfuss ja Fey voisivat saada työläiset puolelleen. Paljon suurempi on se vaara, että kansallissosialismi voi lisääntyvässä määrässä tunkeutua työväestön piireihin. Jo taistelun alkaessa kuulimme Wienin työläisten sanovan: »Nyt ei enää ole mahdollista muu kuin liittoutua natsien kanssa Dollfussia vastaan.» Ja moni työläinen ajattelee nyt: »Jos natsit vain lupaavat meille vastustavansa Dollfussia ja Feytä, niin me menemme heidän kanssansa!» Tässä on mitä vakavin vaara. Kaikkein ensimmäisenä tehtävänämme on taistella sitä vastaan.
Me emme saa unohtaa, mitä Hitler on Saksassa tehnyt! Työväestö ei saa antaa käsityksensä oman maansa vallanpitäjistä harhauttaa itseään auttaakseen kolmannen valtakunnan valtiaan päästä Itävallan herraksi.
On tehtävä kaikki saksalaisen kansallisfascismin tunkeutumisen ehkäisemiseksi Itävallan työväestön piireihin.
Mutta paitsi näitä lähimpiä tehtäviä, asetetaan Itävallan sosialidemokratialle lähiaikoina suuria historiallisia tehtäviä.
Nyt vallitseva diktatuuri ei kestä kauan. Hitler nojautui SA- ja SS-joukkojensa lujasti johdettuun sotilaalliseen järjestöön, Mussolini omiin mustapaitoihinsa. Itävallan fascismilla ei ole tällaisia fascistisia väkivaltajärjestöjä. Sillä on — isänmaallinen rintama. Mutta se ei ole mikään SA eikä mikään mustapaitojen järjestö. Se on hajanaisesti kokoonpantu joukko juutalaista porvaristoa, joka pelkää Hitlerin juutalaisvihaa, monarkistisia ylimyksiä, klerikaalisia pikkuporvareita, kodinturvalaisia, jotka joka päivä osoittavat tyytymättömyyttään myös Dollfussia vastaan, ostmarkilaisia hyökkäys]oukkoja, jotka on järjestetty kodinturvaa vastaan, suuri joukko ihmisparkoja, joista puolet on natseja ja toinen puoli sosialidemokraatteja ja jotka kantavat puna-valko-punaista paitariepua ainoastaan työpaikkansa säilyttämiseksi tai työpaikan saamiseksi. Tällainen epäsikiö ei voi olla riittävänä tukena jatkuvalle fascistiselle diktatuurille.
Kristillissosiaalisten talonpoikien ja pikkuporvarien välillä toiselta puolen ja kodinturvaa komentavien ylimysten välillä toiselta puolen on suuria ristiriitoja. Ne vehkeilevät toisiansa vastaan. Ne varustautuvat toisiansa vastaan. Fascistinen diktatuuri voi vielä hyvinkin päättyä fascistien väliseen taisteluun.
Austrofascistisen rintaman hajoaminen kahteen toisiaan vastaan taistelevaan ryhmään voi piankin tarjota meille mahdollisuuksia, jos me vain olemme paikoillamme ja valmiit sekä kyllin voimakkaat näitä mahdollisuuksia hyväksemme käyttämään.
Mutta vaikka austrofascistinen rintama ei hajoaisikaan, vaikka talonpojat ja pikkuporvarit nöyrästi alistuisivat kodinturvaa komentavien ylimysten ja kenraalien alle, niin austrofascismilla on edessään vielä vaarallisempi vihollinen. Se joukkoviha, jonka kapinan verinen kukistaminen on synnyttänyt, on vahvistava kansallissosialismia. Puolueemme ja ennen kaikkea nuorisojärjestöjemme lakkauttaminen on särkenyt ne padot, jotka tähän saakka ovat olleet ruskean tulvan etenemisen esteenä. Voi tulla hetki, jolloin nykyiset voittajat, kansallissosialismin uhkaamana, pyytävät voitetuilta apua ja pelastusta.
Dollfuss voi etsiä sovintoa Hitlerin kanssa. Tai hän voi yrittää Habsburgien vallan palauttamista.
Vasta äskettäin Dollfuss etsi tietä Hitlerin luo. On hyvin mahdollista, että Itävallan riippumattomuuden suuri taistelija etsii häntä jälleen huomenna. Mutta mustan-ruskea liitto Itävallassa, millaiseksi se muodostuneekin, olisi ensimmäinen askel »samaistuttamiseen», Itävallan muuttamiseen toiseksi Danzigiksi, Itävallan tosiasialliseksi liittämiseksi kolmanteen valtakuntaan. Ja seurauksena epäilemättä olisi eurooppalainen sota.
Dollfuss voi yrittää toista tietä: tietä Habsburgiin. Itävaltalais-unkarilaisen monarkian palauttaminen Habsburgin valtikan alle on Feyn varsinainen päämäärä, kodinturvaa komentavien ylimysten ja kenraalien päämäärä; se voi olla diktatuurin viimeinen vaihtoehto.
Sosialidemokraatit oli kukistettava tien raivaamiseksi keisarille linnaan. Jos Habsburg pääsee Itävallan ja Unkarin herraksi, silloin diktatuuri voi unkarilaisin asein pitää Itävallan kurissa. Unkari tulisi palkkioksi vaatimaan, että itävaltalaisten työläisten, talonpoikien ja porvarien pojat omalla verellään valloittaisivat Unkarille takaisin Slovakian ja Kroatian.
Haavettako? Ei ollenkaan. Dollfussin ensimmäinen teko työläisten kukistamisen jälkeen oli sopia neuvottelusta Mussolinin ja Gömbösin kanssa. Italialais-itävaltalais-unkarilainen liitto on tekeillä. Monarkistit toivovat, että Mussolini naittaisi Italian kuninkaan tyttären Otto Habsburgille ja edistäisi itävaltalais-unkarilaisen Habsburgien monarkian palauttamista. He luulevat, että Ranska ei vastustaisi Itävallan jatkuvaa erossapitämistä Saksasta. He arvelevat, että Tshekkoslovakia ja Jugoslavia antaisivat palautuksen tapahtua, jos Italia sitä tahtoo ja jos Ranska ei tahdo sitä estää. Mutta heti palauttamispäivänä alkaisivat vehkeilyt Slovakiassa ja Kroatiassa. Yhtä varmasti kuin liittyminen Saksaan merkitsee myös Habsburgien valtaan palauttaminen sotaa.
Itävallan sosialidemokratian kukistaminen on tehnyt vapaaksi molemmat tiet: tien Hitleriin ja tien Habsburgiin. Mutta molemmat johtavat sotaan. Eurooppa saa vielä kokea, millainen eurooppalaisen rauhan avainasema Itävallan sosialidemokratian mukana on hävitetty.
Mutta jos vastavallankumous johtaa sotaan, niin sota johtaa vallankumoukseen.
Kukistuuko diktatuuri omassa leirissä vallitseviin luokkavastakohtiin tai austrofascismin ja kansallisfascismin välisiin ristiriitoihin, etsitkö se pelastusta sovinnosta Hitlerin kanssa tai Habsburgin vallan palauttamisesta — sen päivät ovat joka tapauksessa luetut. Jatkuvasti ei kolmekymmentä prosenttia kansasta voi harjoittaa diktatuuria kansan seitsemänkymmentäprosenttista osaa vastaan, ei kylä suurkaupunkia vastaan, ei pappisvalta papitonta kansan 2⁄3 vastaan.
Valoisan tulevaisuuden päivä on koittava.
Bratislava, helmikuun 19 p:nä 1934.