Venäjä, Europan vastavallankumouksen vuosisatainen turvapaikka, on muuttunut mitä valtavimman köyhälistövallankumouksen näyttämöksi. Ensimäisen kerran on köyhälistö temmannut käsiinsä vallan suuressa valtakunnassa. Ensimäistä kertaa se nyt koettaa murskata kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen ja rakentaa sosialistisen.
Kapitalistinen maailma vapisee. Sen perinnäistavat, sen aatteet häipyvät olemattomiin niin pian kuin se näkee olevansa välittömästi vastakkain verivihollisensa kanssa. Jakobiinien perilliset järjestävät nyt, kuten Leopold II ja Friedrich Wilhelm II aikanansa, yhteistä sotaa vallankumousta vastaan. Saksalaiset kenraalit tarjoavat ylimieliselle voittajalle, Saksan nöyryyttäjälle, ranskalaiselle »veriviholliselle» ja »petolliselle Albionille» palveluksiaan taistelussa vallankumousta vastaan. Puolalaisten vapaustaistelijain lapsenlapset suorittavat vasallipalvelusta uudelle pyhälle allianssille.
Tykkejä ja haupitseja, konekiväärejä ja miinanheittäjiä, kultaa venäläisten vastavallankumousarmeijain pestaamiseksi, diplomaattisia juonitteluja pienien, heikkojen kansojen kietomiseksi vastavallankumouksen renkaaseen, nälkäsaartoa, vääristelyjä, valheita, panettelua, kaikkea tätä käyttää kansainvälinen porvaristo sodassa proletarista vallankumousta vastaan.
Mutta sitä voimakkaammin sykkivät kaikkien maiden köyhälistöjoukkojen sydämet Venäjän köyhälistön puolesta. Antamatta porvariston vaiheiden hämätä itseään riemuitsevat kaikkien kansojen työläisjoukot neuvostotasavallan voitoista. He juhlivat Koltshakin, Denikinin ja Judenitshin kukistumista köyhälistön maailmanvallankumouksen voittoina. Kansainvälinen köyhälistö, jonka sota on hajottanut ja pirstonut, on taaskin yksimielinen jyrkästi vastustaen sekaantumista Venäjän asioihin. Ensimmäisen voittonsa se saavuttaa siinä, että se pakottaa länsivallat kutsumaan pois sotajoukkonsa Venäjältä.
Mutta näin valtavain tapahtumain huikaisemana eksyy köyhälistökin traditioistaan, aatteistaan. Demokratialta, jonka nimissä liittolaisvallat kävivät sotaansa Hohenzollernien ja Habsburgien sotilasmonarkioita vastaan, on riisuttu naamari Versaillesin ja St. Germainin väkivaltarauhoissa. Tappion johdosta Keski-Euroopassa alkaneen demokratian täytyy herättää pettymystä joukoissa, koska se ei kykene voittamaan sodan, tappion ja väkivaltarauhan seurauksia. Köyhälistössä horjuu luottamus demokratiaan, jonka puolesta se on taistellut lännessä vuosisadan, Keski-Euroopassa vuodesta 1848. Venäjän vallankumous osoittaa köyhälistölle toisen tien päämäärään: köyhälistön peittelemättömän ja häikäilemättömän luokkavallan toimeenpanon. Demokratian aiheuttama pettymys ja Venäjän vallankumouksen herättämä innostus houkuttelevat köyhälistöä bolshevismin poluille. Mutta Länsi- ja Keski-Euroopassa kohtaavat köyhälistöä tällä tiellä kokonaan toisenlaiset esteet kuin Venäjällä. Tapahtuu mielipiteiden hajaannus. Neuvostodiktatuuri vaiko demokratia — se kysymys jakaa köyhälistön sosialidemokraatteihin ja kommunisteihin, se hajottaa myöskin sosialidemokraattiset puolueet, särkee kansainvälisen yhteyden.
Ovatko Venäjän vallankumouksen menettelytavat ominaisia köyhälistön vallankumoukselle yleensä vai onko niillä erikoiset edellytyksensä Venäjän yhteiskunnallisissa oloissa? Onko bolshevismi ainoa mahdollinen, ainoa päämäärään johtava menettelytapa jokaisessa köyhälistövallankumouksessa vai onko se vain erikoisesti Venäjän olojen mukainen, muissa maissa soveltumaton köyhälistön vapautustaistelun muoto? Voiko ja täytyykö köyhälistön kaikissa maissa jäljitellä venäläisten menetelmiä vai ovatko taisteluehdot siksi erilaisia, että sitä menettelytapaa, jonka itse historia on Venäjällä osoittanut, ei muissa maissa voida käyttää, vaan on sen sijasta noudatettava kokonaan toisia menettelytapoja? Näihin suuriin kysymyksiin kansainvälinen sosialismi nyt hakee vastausta.
Voidaksemme näihin kysymyksiin vastata, on meidän tunnettava ne erikoiset edellytykset, jotka Venäjän köyhälistön taistelulla ovat. Venäjä on valtavan suuri maanviljelysmaa, 3/4 sen väestöstä työskentelee maanviljelyksessä. Vain Venäjän maanviljelyksen historian valossa, tuntemalla Venäjän talonpoikien elinehdot voidaan ymmärtää Venäjän vallankumouksen alkuvaiheet ja kehitys. Siksi olenkin esitykseni alkanut lyhyesti kosketellen Venäjän talonpoikien historiaa maaorjuuden lakkauttamisesta vallankumoukseen saakka. Tällä pohjalla sitten kuvataan porvariston ja köyhälistön välisen luokkataistelun kehittymistä tässä jättiläismäisessä talonpoikaisympäristössä. Kun siten olemme oppineet ymmärtämään Venäjän köyhälistön erikoiset taisteluedellytykset ja niiden nojalla Venäjän bolshevismin, sen synnyn ja kehityksen voittokulkunsa aikana, niin sitten vertaamme niitä niihin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin edellytyksiin, jotka ovat Länsi- ja Keski-Euroopan köyhälistön luokkataisteluilla. Kun opimme tuntemaan, miten perin pohjin erilaiset taisteluedellytykset ovat, niin ymmärrämme myös, että taistelumenetelmien täytyy myöskin olla erilaisia, vaikkakin kummassakin tapauksessa taistelua käydään saman asian, köyhälistön asian puolesta, saman päämäärän, sosialismin, saavuttamiseksi.
Vielä erottavat olosuhteet meidät Venäjästä. Vain niukkoja ja ristiriitaisia tietoja saapuu meille neuvostotasavallasta. Tyhjentävien ja luotettavien tietojen saannin vaikeus on yksi riidanaihe meidän riveissämme. Esitykseni perustuu suurehkoon kokoelmaan neuvostoviranomaisten lakeja ja virallisia selostuksia, venäläisiä kirjoja, lentolehtisiä sekä sanoma- ja aikakauslehtiä, jotka Alexander Täubler suurella vaivalla ja suurin uhrauksin toi minulle palatessaan Venäjältä sotavankeudesta. Ei tämäkään kokoelma ole läheskään täydellinen. Ennen kaikkea se sisältää kirjoituksia vain Venäjän neuvostotasavallan ensi vuodelta. Sen toisen vuoden tapahtuneesta kehityksestä täytyi minun muodostaa itselleni kuva paljoa niukemmista tiedoista. Mutta poliitikko ei ole yhtä onnellisessa asemassa kuin historioitsija, joka saa vapaasti valita aineensa ja jonka ei tarvitse käsitellä mitään tutkimusalaa, ennen kuin hän saa käytettäväkseen sitä koskevat lähteet. Mutta poliitikon on pakko määrätä kantansa kuluvan hetken tapahtumiin ja hänen täytyy sen vuoksi uskaltaa antaa arvostelunsa epätäydellisenkin tutkimusaineiston perusteella, silläkin uhalla, että hänen arvostelunsa olisi osittain harhaanjohtunut tutkimuslähteiden epätäydellisyyden vuoksi.
Wienissä huhtikuun 12 p:nä 1920.
Otto Bauer.