On olemassa kahdenlaista työvälineiden omistusta: sellaista, jota omistaja käyttää työhönsä toimeentulemisekseen, ja sellaista, jota käytetään toisien riistämiseksi. Talonpoika omistaa sen maan, jota hän itse viljelee, ja sen sadon, joka on hänen oman työnsä tulos; tämä on oikeata työomaisuutta. Suurtilallinen omistaa suuria maa-aloja, joita hän ei itse viljele, vaan antaa muiden viljellä, saadakseen voittoa heidän työnsä tuotannosta, osakkeenomistaja on osallinen kaivoksiin, joita hän ei ole koskaan nähnyt, teollisuuslaitoksiin, joissa hän ei koskaan ole työskennellyt, ja saa niissä työskentelevien työstä voittonsa; tämä on riisto-omaisuutta. Sosialismi tahtoo kukistaa riisto-omistuksen, ei työomistusta. Aateliston, kirkon ja kapitalistien maat on yhteiskunnallistettava; talonpojan maa jää hänen yksityisomaisuudekseen.
Mutta vaikka talonpoikaistalouden yhä edelleen täytyykin perustua maan yksityisomistukseen, tulee yhteiskunta kuitenkin sitäkin edistämään, alistamaan sen suunnitelmallisen toimintansa alaiseksi, asettamaan sen koko kansan palvelukseen. Tämä ei ole edullista ainoastaan itse maanviljelijöille, jotka ainoastaan yhteiskunnan voimakkaan avun ja suunnitelmanmukaisen johdon kautta voidaan saattaa kykeneviksi käyttämään maanviljelyksessä kaikkia nykyaikaisen tieteen saavutuksia, kohottamaan työnsä tuottavaisuutta ja itse kohoamaan ihmisarvoiselle elintasolle, vaan myöskin kaupunki- ja teollisuusväestölle, koska sille vasta silloin voidaan hankkia runsaasti ja halpoja elintarpeita, kun talonpoikien maa saadaan tuottamaan paljon runsaampia satoja kuin tähän saakka. Kun maanomistajapolitiikka on päämääränään aina pitänyt korkeiden hintojen takaamisen talonpojalle hänen tuotteistaan, niin täytyy sosialistisen maatalouspolitiikan tehtävänä ennen kaikkea olla opettaa maanviljelijöitä ja tehdä heille mahdolliseksi saada maastaan paljon parempia satoja kuin he tähän saakka ovat voineet saada.
Tätä varten tulee maata koskevissa oikeussuhteissa tapahtua huomattavia muutoksia. Ennen kaikkea on maapalstojen yhteenliittämistä helpotettava ja edistettävä. Suurimmassa osassa maatamme ovat talonpoikaistalot pelottavan hajanaisia; joka talonpojalla on useita, usein tusinakaupalla palstoja. Nyt tulee tämän asiaintilan lakata: talonpoika vaihtaa monet hajallaanolevat palstansa hyvin pyöristeltyyn, yhtenäiseen ja samanarvoiseen tilaan. Kokemukset Preussissa ovat osoittaneet, että jo tämä tilojenvaihto riittää ei ainoastaan huomattavasti helpottamaan talonpojan työtaakkaa ja vähentämään tuotantokustannuksia, vaan myös suuressa määrin kohottamaan tuotantoa hehtaaria kohden. Yhteisten maapalstojen käyttö- ja hoito-oikeus on säännösteltävä, yhteismaan vapaa jako-oikeus on poistettava, pientilallisten ja torpparien oikeus käyttää yhteismaata on varmistettava. Talonpoikien entisten isäntien maiden metsä- ja laidunrasitusoikeus on uudelleen säännösteltävä samaan aikaan suurtilojen pakkoluovutuksen kanssa. Metsästysoikeuden tulee kuulua yksinomaan kunnille, metsänriistan sulkeminen aitaukseen on estettävä ankarilla määräyksillä. Kunnille on taattava etuoikeus ostaa kaikki maa, mikä niiden alueella myytäväksi tarjotaan.
Maan liiallinen rasittaminen kiinnityksillä on estettävä. Nykyiset hypoteekit on vähitellen vaihdettava kiinnityksiin, joita velkoja ei voi sanoa irti ja jotka velallisen on ihmisiän kuluessa kuoletettava vuosimaksuilla. Palo-, rae-[1] ja karjavakuutuksen tulee olla pakollinen, jottei talonpojan onnettomuuden sattuessa olisi pakko rasittaa maataan hätähypoteekeillä. Nykyisen eläkkeellejoutumisen sijalle tulee pakollinen vanhuudenvakuutus.
Vaikkapa maanviljelijäin taloudenhoito jo näiden uudistusten kautta tulee järkiperäisemmäksi, täytyy valtion kuitenkin perustaa erikoisia toimistoja, joiden tehtävänä on ohjata talonpoikia hoitamaan maataan järkiperäisesti. Jokaiseen piirikuntaan on perustettava erikoinen piirikunnan maataloustoimisto, jota tietopuolisesti ja käytännöllisesti sivistyneet maanviljelijät johtavat. Sen rinnalle asetetaan piirikunnan talonpoikien valitsema neuvosto. Maataloustoimisto ohjaa talonpoikia paremmin hoitamaan maataan ennen kaikkea järjestelmällisen valistustyön, talvikoulujen sekä koe- ja mallitilojen perustamisen ja ylläpitämisen kautta. Mutta neuvoston suostumuksella voi se myös julaista pakollisia määräyksiä, jotka koskevat maan jaottelemista eri viljelysmuotojen osalle, siemenviljan valintaa, apulannan käyttöä, viljelysjärjestystä vuoroviljelyksessä, siitoskarjan valintaa, tallien järjestelyä, ruokintaa, maidon käsittelyä j.n.e. Samoin voi tämä toimisto neuvoston suostumuksella velvottaa talonpojat kuulumaan maatalousosuuskuntiin ja toimeenpanemaan tilojen eri palstojen yhdistämisen.
Tärkeä tehtävä uudelle järjestelylle on maataloustuotteiden yksityisen kaupan ja niillä keinottelemisen täydellinen hävittäminen. Lähinnä on viljan myynti yhteiskunnallisesti järjestettävä. Talonpojat ja vuokraajat velvoitetaan muodostamaan viljanmyyntiosuuskuntia, ja luovuttamaan ainoastaan näille osuuskunnille viljansa, mikäli he sitä haluavat myydä. Osuuskunnat panevat viljan varastoon perustamiinsa varastohuoneisiin ja myyvät sen valtion viljanvälityslaitokselle. Tätä johtaa hallintoneuvosto, jonka jäsenistä kansaneduskunta, maataloudelliset osuuskunnat ja kulutusosuuskunnat nimittävät kukin kolmanneksensa. Hallintoneuvosto määrää hinnan, josta se ostaa viljan maanviljelijäin viljanmyyntiosuuskunnilta. Se määrää tämän hinnan riippumatta maailmanmarkkinoilla vallitsevista hinnoista ja siten, että pienviljelijöille ja heitä auttaneille heidän perheensä jäsenille varmasti tulee kohtuullinen työpalkka. Valtion viljanvälityslaitos tuottaa tullivapaasti maahan ulkolaista viljaa markkinahintoihin. Riippumatta sitten siitä, onko vilja koti- vai ulkomaista, luovutetaan se myllyteollisuusliitolle keskihinnalla. Tämä keskihinta määrätään siten, että viljanvälityslaitos ei saa mitään voittoa.
Tällaisella viljanmyynnin järjestelyllä on monenlaisia etuja. Sensijaan että rauhanaikana on maanviljelijäin ja kuluttajien väliin työntynyt kapitalistinen kauppa, joka osti talonpojilta viljan halvalla ja möi sen kalliista hinnasta kaupunkilaisille, tulee tästälähin tämä hintoja kohottava välikauppa katoamaan. Viljapörssikeinottelu käy mahdottomaksi. Viljatullikysymys menettää merkityksensä. Tähän saakka on ulkomaisen viljan maahantuontihinta määrännyt kotimaisen viljan hinnan; valtio ei ole senvuoksi voinut taata kotimaisille viljelijöille maailmanmarkkinahintaa korkeampaa hintaa kallistamatta samalla kuluttajille ulkolaista viljaa koko tullimaksumäärällä. Tämä tulee nyt lakkaamaan. Kun vain ensin maailmanmarkkinoilla palaavat säännölliset olot, voi valtio ostaa oman maan viljelijäin viljan korkeammalla, ulkomaisen halvemmalla hinnalla ja myydä sen kuluttajille keskihinnalla. Multa toiselta puolen tulee meidän järjestelymme huomattavasti eroamaan myöskin sotatalousyksinoikeudesta. Sillä se ei ole viljakaupan ja -jakelun sodanaikaisen säännöstelylaitoksen tapaan virkavaltaisesti järjestetty, vaan sen perustana ovat kansanvaltaiset viljelijäin omat yhtymät, ja kun pahimman hädän aika on ohitse ja maailmankauppa jälleen vapaa, ei sillä luonnollisesti enää saa olla mitään pakkotilausoikeutta, vaan ainoastaan yksinoikeus sen viljan myyntiin, jonka talonpojat itse vapaaehtoisesti haluavat myydä.
Samalla tavalla voidaan myös hävittää karjan, maidon ja muiden maataloustuotteiden yksityinen kauppa. Maanviljelijät luovuttavat tuotteensa osuuskunnille, joihin heidät velvoitetaan kuulumaan, ja nämä kuljettavat ne viipymättä kunnille ja kulutusosuuskunnille.
Hypoteekkipankkien yhteiskunnallistaminen tekee jonkun ajan kuluttua mahdolliseksi laajemman uudistuksen. Kun valtiolla on hallussaan hypoteekkipankit ja vakuutusyhtiöt, voi se järjestää talonpoikien hypoteekkiluoton kansantaloudellisia seikkoja silmälläpitäen. Kun nyt annetaan hvpoteekkiluottoa pitäen silmällä ainoastaan kannattavaisuutta, tulee valtio silloin antamaan parannushypoteekkeja ennen kaikkea siellä, missä maan hedelmällisyyttä parhaiten voidaan niiden avulla parantaa tai niissä huutavaa ravinnontarvetta voidaan lievittää. Multa tämän lisäksi tulee hypoteekkipankkien vallitseminen aiheuttamaan vielä tärkeämpiäkin uudistuksia. Sillä kun valtio on ainoana tai ainakin verrattomasti suurimpana hypoteekkivelkojana maanviljelijöitä vastassa, kykenee se poistamaan talonpojilta hypoteekin ja asettamaan sen tilalle maakoron, joka määrätään uudelleen joka kymmenes vuosi hintojen ja maan tuotantokyvyn vaihtelun mukaan.
Rikkaalle talonpojalle määrätään maksettavaksi maakorko, joka on korkeampi kuin hänen nykyisin suorittamansa hypoteekkikorko; mutta sen sijaan kevennetään köyhän talonpojan taakkaa; hänen maakorkonsa määrätään pienemmäksi kuin hänen viljelystään nykyään rasittavat hypoteekkikorot. Siten tasoitetaan kylän luokkavastakohdat. Mutta vasta tällöin on valtio saanut mahdollisuuden keventää kaupunkilaiskuluttajien taakkaa. Nykyään ei valtio voi liian paljon laskea viljan, karjan ja maidon hintoja, sillä silloin eivät talonpojat enää voisi hankkia varoja hypoteekkikorkojen maksamiseen, he tekisivät vararikkoja. Mutta jos hypoteekkikoron tilalle tulee valtion määräämä maakorko, voi valtio huomattavasti laskea maataloustuotteiden hintaa, kunhan se vain samalla alentaa maakorkoa vastaavassa määrässä.
Tällä tavoin tulee yhteiskunta sosialisoimaan talonpoikaistalouden. Talonpoikaistalous siis yhteiskunnallistetaan poistamatta yksityistä maanomistusta. Maanomistussuhteiden uudistamisen, piirikunnan maanviljelyslaitosten johtavan toiminnan ja parannuslainojen suunnitelmanmukaisen myöntämisen kautta valtio pakottaa maanviljelyksen järkiperäiseksi ja tehokkaaksi, itse talonpoikien samoinkuin kaupunkilaiskuluttajain eduksi kohottamalla maan hedelmällisyyttä. Mutta samalla valtio myös toiselta puolen määrää niiden työkalujen hinnat, joita talonpojan täytyy ostaa, ja säännöstelee talonpojan maksettavan maakoron, toiselta puolen määrää niiden tavaroiden hinnan, joita talonpoika myö. Siten säännöstelee valtio maanviljelijäin tulotasoa, se voi järjestää sen siten, että kaupunki ei riistä talonpoikia eivätkä talonpojat kaupunkia. Siten tulee sosialistinen yhteiskunta järjestäen, säännöstellen ja johtaen liittämään itseensä maamme maatyöläisjoukotkin, poistamatta maan yksityisomistusta.
[1] On huomattava niin tässä kuin yleensäkin, että kysymys on etupäässä Itävallan oloista. Raesateiden tuottamat vahingot ovat meillä sangen harvinaisia, kun sen sijaan halla tuottaa suuria tuhoja. Miten hallavakuutus olisi järjestettävä, sen tutkiminen jää asiantuntijain asiaksi. [T. T.]