Ainoastaan suurteollisuus, jossa tuotanto on keskittynyt muutamiin harvoihin osakeyhtiöiden vallitsemiin suuriin liikeyrityksiin, on kypsä heti paikalla yhteiskunnallistettavaksi. Useimmat teollisuudenhaarat eivät vielä ole päässeet niin pitkälle. Jos teollisuus on vielä hajaantunut useihin pieniin ja keskinkertaisiin teollisuuslaitoksiin, on mahdotonta johtaa sitä yhteiskunnallisesti, siis yhdestä ainoasta paikasta. Siellä, missä liikeyritysten teknillisestä ja kaupallisesta johdosta eivät vielä huolehdi toimitusjohtajat ja virkailijat, vaan itse omistajat, ei omistajia voida työntää syrjään ilman että tuotanto ammattitaitoisen johdon poistuessa vahingoittuu. Useimpia teollisuudenhaaroja emme sen vuoksi voi heti yhteiskunnallistaa, vaan meidän tulee lähinnä järjestää niitä, jolta päämäärästämme tietoisina valmistaisimme niiden tulevaa yhteiskunnallistamista.
Teollisuuden järjestelyn välttämättömyyden ovat teollisuudenharjottajat itsekin jo kauan sitten huomanneet. Tässä tarkoituksessa ovat he liittyneet yhtymiksi: renkaiksi, kartelleiksi y.m. Nämä ovat poistaneet liikkeenharjottajain keskinäisen kilpailun ja sen kautta säästäneet suuret, tarpeettomat kilpailukustannukset (reklaamin, kauppamatkustajat j.n.e.). Ne ovat keskittäneet tavaroiden myynnin keskuskonttoreihin, muuttaneet kauppiaat pelkiksi näiden asiamiehiksi ja sen kautta oleellisesti rajoittaneet kauppapääoman mahtia ja liikevoittoa. Ne ovat lopuksi säännöstelleet tuotannon suuruutta, osittaneet ykstyisten teollisuuslaitosten tuotannon ja sen kautta sovittaneet tuotannon kysynnän vaihteluiden mukaan, joten pulia on voitu välttää tai ainakin niiden vaikutuksia lieventää. Mutta miten suurta hyötyä yhtymät täten ovat tuottaneetkin, täytyy yhteiskunnan kokonaisuudessaan maksaa siitä kuitenkin pelottavan kallis hinta, sillä yhtymät ovat tavattomasti korottaneet teollisuuspääoman valtaa niinhyvin kuluttajia kuin teollisuustyöläisiä vastaan. Kuluttajien maksettavaksi on pantu korkeita hintoja, kohtuuttomia pakkoveroja, teollisuustyöväki on havainnut järjestyneen pääomamahdin rengastaneena voittamattomaksi vastustajaksi.
Sodan aikana on sotamaissa syntynyt uusia teollisuusjärjestöjä. Niistäkin on ollut sangen paljon hyötyä. Tarvikkeiden pakollisen rajoittamisen ja varastojen järjestelmällisen jaon kautta ovat ne pitäneet tavaranhinnat alhaisempina kuin olisi ollut mahdollista vapaan kilpailun vallitessa.[1] Mutta tämäkin tulos on täytynyt kalliisti ostaa: monet keskukset eivät ole olleet mitään muuta kuin valtiollisesti järjestettyjä pakkoyhtymiä, niinpä esim. väkijuomakeskus. Toiset keskukset ovat olleet ainoastaan armeijan johdon pakko-ottoelimiä, niinpä esim. puuvillakeskus.
Meidän tehtävämme nykyisin ei voi olla teollisuuden järjestelyn uudelleen täydellinen tuhoaminen ja palaaminen rajattomaan vapaaseen kilpailuun. Manchesterilaisen vapaamielisyyden ihanteeseen, vapaan kilpailun ihanteeseen ei enää vie mikään tie, vaikkakin puolueet sellaiset kuin kristillis-sosialiset, joitten menestys ja kasvaminen perustuu niiden nuoruustaisteluun Manchester-liberalismia vastaan, nyt itse ovat kääntyneet »vapaan kaupan» ihanteeseen. Nyt ei voi olla kyseessä teollisuuden järjestelyn lakkauttaminen, vaan teollisuuden kapitalistisen järjestelyn tilalle on asetettava sellainen, joka tyydyttää koko kansan tarpeita. Mikäli yhtymäin ja keskuksien toimintatavat ovat kansantaloudelle hyödyllisiä, täytyy tulevienkin teollisuusjäriestöjen käyttää näitä toimintatapoja, mutta ne eivät enää saa käyttää niitä pääoman etuja silmällä pitäen, kuten keskukset, vaan koko kansan etuja silmällä pitäen.
Tässä tarkotuksessa täytyy velvoittaa kaikki liikeyritykset kussakin teollisuudenhaarassa kuulumaan teollisuusliittoon. Nämä teollisuusliitot astuvat trustien ja keskusten tilalle. Mutta teollisuusliittoja eivät johda itse liikkeiden omistajat, kuten trusteja, eikä näitä myöskään johda virkavalta, joka ei pysty johtamaan ja ohjaamaan taloudellista toimintaa. Päinvastoin niitä johtavat hallintoneuvostot, joissa yhtyvät kaikkien niiden yhteiskuntaluokkien edustajat, joiden eduista järjestetyn teollisuudenhaaran hallinnon on huolehdittava. Jokaisen teollisuusliiton johdossa on siis hallintoneuvosto, joka kokoonpannaan jokseenkin seuraavaan tapaan: neljänneksenä jäsenistä ovat valtion edustajat. Yhden näistä edustajista nimittäköön kauppa- ja teollisuusministeri, mutta loput on kansaneduskunnan valittava, vaikkei omasta keskuudestaan. Heidän tehtävänsä on puolustaa valtion ja kansantalouden etuja. Toisena neljänneksenä hallintoneuvoston jäsenistä ovat kuluttajien edustajat. Teollisuudenhaaroihin, jotka tuottavat kulutustavaroita, nimittävät kuluttajain osuuskunnat nämä edustajat; teollisuudenhaaroihin, jotka tuottavat raaka-aineita ja työkaluja, nimittävät edustajia ne teollisuusjärjestöt, jotka näitä raaka-aineita ja työkaluja käyttävät. Kolmantena neljänneksenä hallintoneuvostossa ovat järjestetyssä teollisuudenhaarassa työskentelevien työläisten, toimihenkilöiden ja virkailijain edustajat; heidät otetaan ammattiyhdistyksistä ja toimihenkilöiden järjestöistä. Ja ainoastaan viimeisen neljänneksen hallintoneuvostosta muodostavat järjestetyn teollisuudenhaaran omistajien edustajat. Täten huolehditaan siitä, että hallintoneuvoston toiminta ei valvo yksinomaan omistajien, vaan koko yhteiskunnan etuja. Sen kautta tulevat tulevaisuuden teollisuusliitot oleellisesti eroamaan entisistä trusteista.
Mitä tehtäviä tulee sitten olemaan näillä teollisuusliitoilla? Lähinnä tulee niiden huolehtia teollisuuden teknillisestä edistymisestä ja tuotantokustannusten alenemisesta. Ne perustavat ja ylläpitävät suunnittelutoimistoja, laboratorioita ja aineiden tarkastuslaitoksia. Ne laativat ohjeita normaalitavaroiden ja -mallien valmistamisesta. Jos vapaan kilpailun seurauksena tavaton määrä mitä erilaisimpia tavaramalleja esiintyy kaupassa, aikaansaa tämä järjestely sen, että ainoastaan muutamia harvoja malleja ja muotoja valmistetaan. Siten voidaan kutakin valittua tavaramallia valmistaa suuremmissa määrin, siis myös huomattavasti pienemmillä kustannuksilla. Edelleen teollisuusliitto edistää yksityisten teollisuuslaitosten erikoistumista, se järjestää siten, että toisia valituista tavaramalleista valmistetaan ainoastaan määrätyissä teollisuuslaitoksissa, toisia ainoastaan toisissa. Tämä tekee mahdolliseksi siirtymisen joukkotuotantoon, tuotantotapaan, jossa työ tapahtuu automaattien kautta, ihmisvoimaa säästäen. Tällä tavoin teollisuusliitot huomattavasti vähentävät tuotantokustannuksia, tekevät mahdolliseksi halvan tuotannon.
Teollisuusliitot voivat vielä, missä se näyttää tarkotuksenmukaiselta, keskittää raaka-aineiden oston, jakaa raaka-aineet kullekin teollisuuslaitokselle, keskittää valmiiden tavaroiden myynnin toimistoihinsa. Siten säästävät ne yhteiskunnalta liikemiesten välisen kilpailutaistelun kustannukset. Ne säännöstelevät tuotannon suuruutta ja estävät taloudellisten pulakausien syntymisen. Lopuksi ne määräävät tavaroiden hinnat. Hallintoneuvoston kokoonpano takaa, että tavarainhinnat määrätään siten, että omistajien saama voitto suunnilleen vastaa kohtuullista palkkaa heidän suorittamastaan työstä. Vihdoin teollisuusliittojen tehtäviin kuuluu työehtosopimusten päättäminen työläisten ammattiyhdistysten ja toimihenkilöiden järjestöjen kanssa; teollisuusliiton tekemä työehtosopimus on sitova kaikkiin teollisuudenhaaran teollisuuslaitoksiin nähden. Siten eivät työläiset työehtosopimuksia laadittaessa ole enää tekemisissä yksinomaan omistajien kanssa, vaan hallintoneuvostojen, joissa omistajien rinnalla tulee olemaan myös eduskunnan, kuluttajien sekä itsensä työläisten ja toimihenkilöiden edustajia.
Missä lainsäädäntö pitää sitä tarkotuksenmukaisena, voi se vakuuttaa valtiolle osan järjestettyjen teollisuusyritysten puhtaasta voitosta. Jos teollisuusliiton onnistuu huomattavassa määrässä pienentää tavarain tuotantokustannuksia, suurenee sen kautta omistajien voitto, ja tämän voitonlisäyksen voi valtio ottaa haltuunsa käyttäen välittäjänä teollisuusliittoa, jonka se juuri itse on luonut. Täten voi valtio varmistaa itselleen tuloja teollisuuden tuottamasta voitosta kuluttajia rasittamatta.
Teollisuuslaitosten johto jää yksityisten omistajien haltuun ainoaltaan teollisuusliittojen antamien määräysten rajoissa. Omistajia ei siis heti kokonaan työnnetä syrjään, mutta heidät asetetaan kuitenkin yhteiskunnan hyvin tehokkaan valvonnan alaisiksi, he muuttuvat yhteiskunnan toimihenkilöiksi.
Eräs teollisuusliittojen tärkeimmistä tehtävistä on kuitenkin tuotannon keskittäminen teknillisesti täydellisimpiin teollisuuslaitoksiin. Jokaisella teollisuusliitolla on oikeus lakkauttaa teknillisesti kehittymättömiä teollisuuslaitoksia ja siirtää niiden tuotanto-osuus teknillisesti täydellisemmille teollisuuslaitoksille. Lakkautettujen teollisuuslaitosten omistajia luonnollisesta hyvitetään niiden kustannuksella, joille heidän tuotanto-osuutensa joutuu. Tällä tavoin tulee tuotanto vähitellen keskittymään muutamiin harvoihin suuriin, teknillisesti täydellisiin teollisuuslaitoksiin, ja niinpian kuin näin tapahtuu, voidaan teollisuus täydelleen yhteiskunnallistaa. Silloin vasta on täydellinen pakkoluovutus mahdollinen. Silloin vasta voidaan jättää teollisuudenhaaran johto aivan välittömästi teollisuusliiton hallintoneuvostolle, josta silloin omistajain edustajat häviävät. Teollisuuden järjestäminen teollisuusliittoihin on siis vain väliaste sen täydelliseen yhteiskunnallistamiseen.
[1] Huomattava, että puhe on Saksasta ja Itävallasta, joissa maissa elintarvesäannöstely pantiin järjestelmällisesti toimeen ja siten saavutti tarkoituksensa kokonaan toisella tavalla kuin meillä täällä, missä säännöstely oli ainoastaan näennäistä. T. T.