Otto Bauer

Kallis aika

1910

Julkaistu: »Die Teuerung. Eine Einführung in die Wirtschaftspolitik der Sozialdemokratie». Verlag der Wiener Volksbuchhandlung Ignaz Brand, Wien 1910
Suomennos: Kalle Hämäläinen
Lähde: »Kallis aika. Johdatus sosialidemokratian talouspolitiikkaan». Työväen sanomalehti O.-Y., Työväen kirjapaino, Helsinki 1916
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine

Alkulause.

Raskailla taisteluilla on työväenluokka voittanut itselleen korkeampia palkkoja. Mutta suuri osa näiden taistelujen saavutuksista on nykyään vaarassa vuodesta vuoteen jatkuvan elintarpeitten kallistumisen johdosta. Työväestö näkee olevan uhattuna elintason, jonka se ammatillisella taistelulla on itselleen vallottanut. Mitään muuta taloudellista kysymystä eivät työmiehet ja työläisnaiset nykyään pohdi niin paljon, niin vakavasti ja niin vilkkaasti kuin kysymystä kalliista ajasta.

Kallis aika johtaa työmiesten huomion lähinnä talouspoliittisiin kysymyksiin. Johdatus talouspolitiikan, etenkin tullipolitiikan probleemeihin on sentähden nykyään monille työläisille tervetullut.

Mutta tehtävämme ei voi rajoittua sen vaikutuksen esittämiseen, joka tullilainsäädännöllä, eläintautilainsäädännöllä ja liikennepolitiikalla on tavarain hintoihin. Kun me osotamme, mitenkä valtio vaikuttaa tavarain hintoihin, niin emme saa myöskään unohtaa tämän vaikutuksen rajoja. Niin paljon kuin [lait ja hallintotoimenpiteet]^[1] kallista aikaa kärjistävätkin, niin sen syvimmät syyt ovat kuitenkin kapitalistisen yhteiskunnan rakenteessa ylipäänsä. Siten astuu talouspolitiikan esitys laajempiin puitteisiin: kapitalistisen tuotantotavan arvostelun puitteisiin. Johdatus sosialidemokratian talouspolitiikkaan tulee tällä tavalla sisältämään johdatusta tieteellisen sosialismin talousopin muutamiin tärkeisiin lukuihin. Juuri kallista aikaa, jonka koko työväenluokka nykyään niin raskaasti tuntee, käsittelemällä voimme me vaikuttavimmin tehdä sosialistisen talousopin perusopit havainnollisiksi.

Siten on esityksellämme kaksi tehtävää täytettävänään: sen on helpottava työläisille nykyajan talouspoliittisten taistelujen ymmärtämistä, mutta myöskin edistettävä tulevaisuuden suurten tehtäväin tuntemista. Se tahtoo toisaalla palvella poliittista agitatsiooniamme, toisaalla sivistystyötämme, tieteellisen sosialismin oppien levittämistä.

Esitykseni on syntynyt esitelmistä, joita olen Wienin opetusvaliokunnan toimesta pitänyt erinäisissä työväenjärjestöissä. Olen koettanut kirjottaa niin yleistajuisesti kuin vaikea aine sallii. Muutamia harvoja muistutuksia ja erikoisselityksiä huomioonottamatta on esitykseni toivottavasti ymmärrettävää myöskin talousopillisiin tutkimuksiin vasta vähän tottuneelle työläiselle.

Tällaisen esityksen täytyy rajoittua niitten kalliin ajan syitten pohtimiseen, joista enimmän julkisuudessa puhutaan ja jotka enimmän auttavat koko probleemin ymmärtämistä. Kuitenkin täytyi minun eräs tärkeä ilmiö jättää täydellisesti esitykseni ulkopuolelle: kysymys asuntojen kalleudesta. Se tarvitsee erityisen esityksen, jolle ei ollut tilaa tämän kirjasen puitteissa.

Aineen järjestelmällinen jäsentäminen on pakottanut minut jakamaan monien toisistaan riippuvien ja yhteisesti vaikuttavien taloudellisten ilmiöiden esityksen eri osiin. Kuitenkin löytää lukija kirjasen lopusta asialuettelon. Ken siis tahtoo saada tiedon jonkun tavaran, esimerkiksi hiilen tai maidon kallistumisen syistä, tai jonkun hallintotoimenpiteen, esimerkiksi rautatietariffien korottamisen, tai jonkun taloudellisen järjestön, esimerkiksi maataloudellisten osuuskuntain vaikutuksesta tavarain hintoihin, hän hakee asialuettelosta asianomaisen hakusanan ja löytää sieltä niiden paikkain luettelon, jotka vastaavat hänen kysymykseensä.

Wienissä, tammikuulla 1910.
Otto Bauer.

Takaisin sisällysluetteloon

Suomentajan alkulause.

Tämä kalliin ajan syitä selittelevä kirjanen julaistaan suomenkielisessä asussa aikana, jolloin kipeämmin kuin milloinkaan ennen tarvitaan oikeata ja pätevää valaistusta näihin asioihin.

Kirjasen tekijä ottaa useimmat esimerkkinsä kotimaansa oloista, mutta, kuten lukija huomannee, tarkotuksena ei suinkaan ole tutustuttaa lukijaa sen tai tämän maan erikoisiin oloihin, vaan auttaa häntä ymmärtämään käsittelyn aiheina olevia, kapitalistisissa maissa yleensä tavattavia taloudellisen elämän ilmiöitä sosialidemokratiselta kannalta. Ydinkysymyksenähän tässä kirjasessa kauttaaltaan on kallis aika syineen ja on tekijä laatinut esityksensä siten, että se on muodostunut johdatukseksi sosialidemokratian talouspolitiikkaan. Eri maiden oloista otetut esimerkit tekevät esityksen havainnollisemmaksi. Ja silloinkin, kun tekijä monisanaisemmin viivähtää kotimaansa oloissa, kuten maakysymystä kosketellessaan, joutuu suomalainen lukija alinomaa tekemään vertailuja vastaaviin Suomen oloihin, ja hänen on helppo huomata asialliset yhtäläisyydet. Kallistuminen taas on kansainvälinen ilmiö, johtuen pohjaltaan kapitalistisen talousjärjestelmän luonnosta. Niinpä myöskin se esitys, jonka tekijä tässä kirjasessaan antaa, on yleispätevä, sen pätevyyspiiri ulottuu kaikkialle, missä kapitalistinen talousjärjestelmä vallitsee.

Suomenkielisestä puoluekirjallisuudestamme puuttuu kallistumista ja sen syitä samoin kuin myöskin sosialidemokratian talouspolitiikkaa käsittelevää kirjallisuutta. Kun nyt huomattavan sosialidemokratisen kirjailijan ja puoluemiehen asiantuntemuksella kirjotettu, yleistajuinen esitys näistä asioista ilmestyy suomenkielellä, siten tuoden erittäin tarpeellisen vaikkakin pienen lisän puoluekirjallisuuteemme, rohkenen minä toivoa, että se löytäisi tiensä mahdollisimman lukuisiin työläiskoteihin ja siten pääsisi osaltaan edistämään Suomen työväenluokan valistusasiaa ja erityisesti taistelua tätä luokkaa niin raskaana painajaisena ahdistavaa kallista aikaa vastaan.

Suomentaja.

Takaisin sisällysluetteloon

Ensimäinen osa.

Kallistumisen kansainväliset syyt.

1. Tuotantovoimain kehitys.

Tuotantovoimien mahtava kehitys on kapitalismin suuri mainetyö. Teräksisellä ja rautaisella jättiläisvarustuksella on se ihmiskunnan asestanut, luonnonvoimat valtaansa alistanut. Kapitalismin palveluksessa tunkeutuu vuorityöläinen vaaralliseen syvyyteen; sen käskystä kohoavat tuhannet savutorvet taivasta kohti; sen kunniaksi leimuavat liekit sulatusuuneissa; sen käskystä liikkuvat lukemattomat koneet, tekniikan ihmetyöt, jollaisista menneiden vuosisatojen ihmisten rohkeinkaan mielikuvitus ei uskaltanut uneksia; sen palvelukseksi tunkeutuvat rautatiejunat vuorien läpi, jättiläislaivat risteilevät valtamerien yli. Työ tuottaa ihmiskunnalle monenkertaisen tuloksen, kun jokaisen työtätekevän ihmisen takana on koneen työvoima, rautainen työmies, joka elää hiilellä ja öljyllä.

Hirveillä uhreilla on ihmiskunta teknillisen edistyksen ostanut. Jokainen uusi kone on astunut ihmistyön tilalle, tunkenut työmiehen pois toimesta, [ajanut hänet perheineen kurjuuteen.]^[2] Ammattitaitoisen työn on korvannut vähän ammattitaitoinen ja ammattitaidoton. Naiset, lapset temmattiin ulos kodin rauhasta ja ajettiin työpaikkoihin. Kaupunkien käsityö ja maaseudun kotiteollisuus armottomasti hävitetään. Mutta myöskin kapitalisteja itseään hallitsevat säälimättömästi kilpailun sokeat lait. Pienempi, kyöhempi, teknillisesti takapajulla oleva yritys sortuu suuremman, rikkaamman, kaikilla uusiaikaisimman tekniikan saavutuksilla varustetun jalkoihin.

Pelottavin ase, mitä kapitalismi käyttää, ovat alhaiset hinnat. Tuotantovoimien suunnaton kehitys alentaa tavarain tuotantokustannuksia. Tuotantokustannusten kanssa laskeutuvat hinnat. Jokainen teknillinen edistys on johtanut tavaran hintain huojistumiseen. Jokainen hintaromahdus on hävittänyt kaikki liikkeet, joissa ei ole käytetty parannettuja työvälineitä, joissa tavaran valmistuskustannuksia ei ole kyetty vähentämään. Kehruukone teki kapitalistille mahdolliseksi tuottaa lankaa halvemmalla ja myydä sitä halvemmalla; vanha maaseutulainen kotikehräämö ei voi pysyä pystyssä niin alhaisilla hinnoilla, se katoaa muutamassa vuosikymmenessä. Alhaiset tuotantokustannukset, alhaiset hinnat — tämä murhaava ase kaataa käsityön, kotiteollisuuden ja pikkuteollisuuden. Halvempi työ syrjäyttää kalliimman. »Tavarainsa halvat hinnat ovat sinä porvariston raskaana tykistönä, jolla se ampuu kaikki kiinan muurit maan tasalle».^[1*] Kokonaisen vuosisadan ajan oli kaikkien tavaran hintain lakkaamaton aleneminen tehokkaana keinona, jolla ajettiin eteenpäin teknillistä edistystä ja pakotettiin tuotantokustannukset yhä edelleen pienenemään. Hintavallankumous oli teknillisen mullistuksen vaikutin ja eteenpäin pakottava voima.

Mutta nykyään valittavat kaikki väestöluokat kallista aikaa, liian korkeita hintoja. Huolimatta tavattomasta tuotantovoimien kehityksestä, huolimatta siitä, että kokonainen armeija taidokkaita koneita palvelee työtätekevää ihmiskuntaa ja lisää satakertaisesti sen työn tulosta, huolimatta siitä, että yhä uudet teollisuuden mullistukset alentavat tavarain tuotantokustannuksia, kohoavat tavarain hinnat lakkaamatta. Miten on tämä selitettävissä?

Ymmärtääksemme oikein tämän hämmästyttävän ilmiön, täytyy meidän ennen kaikkea muistaa, että teknillinen mullistus ei ole kaikkia työnhaaroja tasasuhtaisesti vallannut. Tärkeimmät kaikista tuotantohaaroista ovat maatalous ja karjanhoito. Ne antavat meille, mitä me ravinnoksemme tarvitsemme: leipää, kasviksia, lihaa, maitoa. Ne tuottavat teollisuudellemme tärkeimpiä raaka-aineita: pellavaa, puuvillaa, villaa, vuotia. Mutta juuri näitä yhteiskunnallisen työn tärkeimpiä haaroja on teknillinen mullistus muodostanut vähemmän kuin muita. Paljon hitaammin kuin teollisuudessa, vuorityössä ja liikennelaitoksessa tapahtuu teknillinen edistys maatalouden ja karjanhoidon alalla.

Maa oli alkuaan kaikkialla yhteisomaisuutta, kansanomaisuutta. Kukaan yksityinen ei voinut sitä omakseen sanoa; kaikilla vapailla ihmisillä oli maahan samallainen käyttöoikeus. Vielä on Itävallassa, jo kauan sitte menneen ajan todistajina, meidän aikakaudellamme vanhan yhteisomistuksen jätteitä: yhteismaat, jotka osittain kuuluvat kunnille ja paikkakunnille, osittain yhteisöille (naapuristoille ja etuyhteisöille), käsittävät Itävallassa vielä yli kolmannen osan laidunmaiden kokonaisalasta, alpeista ja metsistä. Toisissa osissa maata ovat kyllä hovin herrat (aateliset suurmaanomistajat) ja kruunun maitten herrat ryöstäneet talonpojilta heidän ikivanhat yhteismaansa; täällä jäi talonpojille ainoastaan nautintaoikeuksia [...]^[3] herrasmaahan. Niin hyvin vanhain yhteismaiden jäännöksillä kuin myöskin herrasmaiden käyttöoikeuksilla on mitä suurin merkitys talonpoikain karjanhoidolle. Missä yhteisomistus vielä vallitsee, siellä syötetään karjaa yhteismaalla. Missä laidun on joutunut hovinherran omaisuudeksi, siellä on talonpojilla oikeus ajaa karjansa herran maalla olevalle laitumelle. Mutta hovinherrat ovat vuosisataisilla taisteluilla supistaneet talonpoikain nautintaoikeuksia, laajentaneet metsiään ja metsästysalueitaan alppimaan kustannuksella. »Hirvi karkottaa lehmän». Karjanhoito häviää, missä talonpojilta vanhat nautintaoikeudet ryöstetään. Jälkeen vallankumouksen, kun Windischgrätz ja Schwarzenberg hallitsivat Itävaltaa, tuli taistelu nautintaoikeuksista, jota vuosisatoja oli käyty maanomistajain ja talonpoikain välillä, lailla ratkaistuksi. Mutta keisarillinen asetus 5 päivältä kesäkuuta 1853 piti huolta ainoastaan aatelisen ja kirkollisen suurmaanomistuksen eduista.

Toisissa tapauksissa nautintaoikeudet hävitettiin. Missä ne taas jäivät voimaan ja ainoastaan »järjestettiin» (regleerattiin), supistettiin niitä talonpoikain vahingoksi. Yhteisomaisuuden jäännöksistä taas ei lainsäädäntö välittänyt; yhteismaan nautintaoikeudet jäivät laajuuden ja sisällön puolesta riidanalaisiksi, sen hoito oli huonoa, yhteismaan hävittämistä ja sen jakamista nautintaoikeutettujen kesken ei estetty. Siten tuli talonpoikain karjanhoidolta perustus riistetyksi: talonpoika voi pitää liian vähä karjaa, koska hovinherrat ovat häneltä ryöstäneet ensin itse laitumen, sitten myöskin sen käyttöoikeudet ja koska vanhan yhteismaan riittämättömät jäännökset ovat autiot ja rappiolla. Sillä aikaa kuin kaupunkien väestö kärsii lihan ja maidon puutetta, ovat hovinherrat maalla hävittäneet talonpoikain karjanhoidon, muuttaneet laitumen metsäksi ja metsästysalueeksi. Nyt kiskovat hovinherrat runsasta voittoa puun ulkomaalle viennistä — mutta meiltä puuttuu lihaa. Aatelisherrat huvitelevat metsästyksellä — meidän lapsiltamme puuttuu maitoa.

Mutta myöskin peltomaalle ulottuu hovinherrain omanvoitonpyynti. Vielä kantaa metsästysoikeus feodaalisen alkuperänsä tunnusmerkkiä. Talonpojan sato joutuu herrasväen metsänriistan saaliiksi. Tilusjaossa kuvastuu vielä vanhan yhteismaan alkuperäisen jaon historia. Itävallassa, ilman Galiziaa, on enemmän kuin 17,000 kuntaa, joissa on olemassa seka-asema, maan pirstominen lukemattomiksi mitättömän pieniksi palstoiksi, joka tekee mahdottomaksi kaiken tarkotuksenmukaisen taloudenhoidon. Laki vuodelta 1883, jonka piti tehdä mahdolliseksi näitten palstain yhdistäminen (kommassation), niin että kukin talonpoikaistalo määräluvulla pieniä, kaukaisia palstoja saisi vaihtaa yhden ainoan, hyvin perustetun maakappaleen, jäi vaikutuksettomaksi. Vuoden 1908 loppuun toimeenpantiin ainoastaan 46 yhdistämistä, alettukin oli ainoastaan 152. Ja kuitenkin on jo aikaa sitten osotettu, että vanhan hajotusomistuksen kumoaminen saa aikaan maan tuotannon pysyvän ja huomattavan kohoamisen!

Näistä epäkohdista eivät kärsi ainoastaan talonpojat. Maataloutemme takaperoisuus on vakavana vaarana väestömme ravintokysymyksessä. Varsinkin lihan ja maidon saantiamme vaikeutetaan ja kallistetaan sen kautta, että vanhain nautintaoikeuksien ryövääminen, alppien metsittyminen, laidunmaan muuttaminen metsästysalueeksi ja järjestämätön, epäjärkiperäinen vanhan yhteismaan jäännösten hoito estää talonpoikain karjanhoidon kehityksen. Todella onkin karjamäärän kehitys aivan riittämätön:

Vuoteen 1890 on karjamäärämme aivan liian hitaasti lisääntynyt. Vuodesta 1890 alkaen voimme tosin huomata jonkun verran nopeampaa kasvamista. Mutta myöskin tämä kasvaminen on riittämätön; tapahtuuhan juuri molempina viime vuosikymmeninä toisaalla maalaisväestömme nopeampi siirtyminen kaupunkiin, maataloudesta teollisuuteen, jonka kanssa käsikädessä käy lihan, maidon ja voin kysynnän nopea lisääntyminen, toisaalla työväenluokan taloudellisen tilan kohoaminen monien voitollisten palkkataistelujen kautta, jonka johdosta myöskin lihan ja maidon kysyntä lisääntyi. Näitten muuttuneiden taloudellisten olosuhteitten mukaan karjanhoitomme ja maitotaloutemme eivät ole vielä sovittautuneet.

Niin lisääntyy lihan, maidon ja juuston tarjonta markkinoillamme hitaammin kuin tarve. Maataloutemme, varsinkin karjanhoitomme takaperoisuus on yksi kalliin ajan tärkeimmistä syistä. Tosin on lainsäädäntö viimevuosina muutamilla hyödyllisillä laeilla koettanut poistaa niitä vanhoja esteitä, jotka ehkäisevät maataloutemme ja karjanhoitomme kehitystä. Sitte vuoden 1902 ovat maapäivät hyväksyneet sarjan hyödyllisiä lakeja maataloudellisten nautintaoikeuksien järjestämisestä, yhteismaan hoidosta, alppimaiden suojeluksesta ja alppitalouden edistämisestä, maitten yhdistämisestä, metsä- ja metsästysoikeudesta.

Mutta tämä lainsäädäntö pysyttäytyy liian ahtaissa rajoissa. Se voi kyllä tulevaisuudessa estää monta maataloutemme ja karjanhoitomme vahingoittamista; mutta »saavutettujen oikeuksien» kunnioittaminen, hovinherrain omistusoikeuden kunnioittaminen estää maapäiviä ottamasta uudestaan esille hovinherrain ja talonpoikain välistä vanhaa riitajuttua, tarkistamasta tuomiota, antamasta kansalle takaisin maata ja nautintaoikeuksia, jotka siltä hovinherrat vuosisatoja kestäneessä taistelussa ovat ryöstäneet. Kun maapäiväin reformityö liikkuu vallitsevan omistusoikeuden rajain sisäpuolella, voi se ainoastaan epätäydellisesti täyttää tehtävänsä. Se voi parhaassa tapauksessa estää vastaisia keinotekoisia ryöstöjä, mutta se ei voi kansantaloudelle antaa takaisin, mitä siltä jo on ryöstetty. Vapauttaa maataloutemme ja karjanhoitomme kehityksen niistä esteistä, jotka sille suurten hovinherrain voitonhimo on asettanut ja siten vasta luoda tärkeimpien elintarpeitten riittävästi saamisen edellytykset; sen voi ainoastaan se, joka uskaltaa tarkistaa maanomistussuhteet. Jos missään, niin on varmaan tässä yksityisomistus meidän elintarpeilla varustamisemme esteenä.

Nykyaikainen tiede antaa meille runsaasti keinoja maantuotannon lisäämiseksi. Se opettaa meille, mitä ravintoaineita kasvit maasta vetävät pois; me tiedämme siitä, mitä ravintoaineita meidän täytyy maalle jälleen antaa, että se myöhempinäkin aikoina tuottaisi runsaan sadon. Lannoittamisen taito on tullut tieteeksi. Vanhan kolmijakoviljelyksen tilalle astuu maanviljelyskemian oppeihin nojautuva suunnitelmanmukainen kiertoviljelys. Tiede opettaa meille siemenviljan ja karjarotujen tarkotuksenmukaisen kasvatuksen, oikean karjanruokinnan aina sen tarkotuksen mukaan, johon se on määrätty. Tiede asettaa maataloudenkin käytettäväksi taidokkaita koneita ja parannettuja kalustoja. Se asettaa eläinterveysopin ja eläinlääketieteen karjanhoidon palvelukseen.

Mutta talonpoikainen pienviljelys ei kykene näitä uusaikaisen tieteen saavutuksia hyväkseen käyttämään. Maan yksityisomistus ja maanviljelijäin tietämättömyys ja köyhyys ehkäisevät teknillisen edistyksen. Talonpojat ovat liian tietämättömiä, voidakseen järjestää taloutensa tieteen oppien mukaan; heiltä puuttuu pääomaa liikkeensä parantamiseen; heidän viljelyksensä pienuus tekee heille mahdottomaksi käyttää työtäsäästäviä koneita. Meillä on maanjakaantuminen, joka asettaa mitä suurimpia esteitä teknilliselle edistykselle: suunnattoman latifundio-omistuksen rinnalla kamala pirstominen tuotantokyvyttömiin kääpiöliikkeisiin. Siten jäävät uusaikaisen tieteen suuret saavutukset hyväksi käyttämättä.

Tietysti voi myöskin nykyisen yhteiskuntajärjestelmän sisällä tapahtua sangen paljo maataloudellisten ammattitapojen parantamiseksi. Tärkein keino sitä varten on koululaitoksen parantaminen ja maataloudellisen jatko-oppilaitoksen kehittäminen, — talonpoikain tietämättömyys on teknillisen edistyksen suurin este maatalousalalla. Myöskin edistää maataloustekniikkaa maataloudellisten osuuskuntain kehittyminen. Halvan luoton avulla tekevät ne maanviljelijöille mahdolliseksi heidän ammattitapojensa parantamisen, ne asettavat maanviljelijäin käytettäväksi koneita (esimerkiksi puimakoneita) ja heidän tavaransa järkiperäisesti jalostavat (meijerit). Myöskin valtio ja maakunnat voivat tässä edistävästi vaikuttaa. Suurten maanparannusten toimeenpaneminen (kastelulaitokset, suojelus vedenvaaraa ja hiekalla täyttymisen vaaraa vastaan j.n.e.), nautarodun jalostuksen edistäminen, eläintautien vastustaminen ja vakuutuslaitoksen edistäminen ovat siihen tehokkaita keinoja. Sosialidemokratiset edustajat ovat äänestäneet maanparannuslain ja maanparannusrahaston lisäämisen puolesta, eläintautilain puolesta, karjanhoidon ja karjanjalostuksen edistämistä koskevan lain puolesta, koska he käsittivät, että peltomaamme hedelmällisyyden kohottaminen ja karjamäärämme enentäminen ovat tärkeitä keinoja edistämään meidän varustamistamme huokeammilla elintarpeilla. Monta tärkeätä tehtävää on tällä alalla kunnilla täytettävänä; valitettavasti eivät ne tähän asti ole tätä velvollisuutta täyttäneet. Wienin kunta tosin jo vuonna 1897 teki periaatteellisen päätöksen suuren kunnallisen teurastuslaitoksen perustamisesta, mutta tätä päätöstä ei ole toteutettu. Suuri osaketeurastuslaitos taas, jossa kunta on osakkaana, ei ole osottautunut tarkotustaan vastaavaksi. Sen pitäisi itsensä syöttää karjaa, lisätäkseen tarjontaa. Sen sijaan mainittu osaketeurastamo karjan ostossa kääntyy samojen karjan syöttäjäin puoleen, jotka jo vuosikausia ovat Wienin teurastajille karjaa myyneet ja siten ainoastaan rohkaisee niitä vaatimaan korkeampia hintoja. Samoin on Wienin kaupungin karjan ja lihan vastaanottopaikan toiminta riittämätön. Se antaa tosin etumaksua, asiamiehenä vastaanottaessaan karjaa Wienin markkinoilla myytäväksi. Mutta se ei riitä tarjonnan lisäämiseksi. Vastaanottopaikan pitäisi aikaisemmalla asteella tarttua asiaan: sen täytyisi antaa maanviljelijöille etumaksuja, jotta he voisivat panna karjaa syötettäväksi ja tämän karjan sitten lähettää Wienin markkinoille. Kun se ei tätä tee, ei se voi aikaansaada karjanvälittäjille tehokasta kilpailua eikä lisätä karjaliikettä Wienin markkinoilla.

Ensimäinen ja tärkein yhteiskunnan tarvis on huolenpito sen jäsenten elintarpeista. Mutta kapitalistinen yhteiskunta jättää juuri tämän tehtävän köyhäin ihmisten haltuun, joilta puuttuu tietoa ja varoja käyttämään hyväksi tieteen saavutuksia, lisäämään maan ja työn tuottavaisuutta. Apu, jonka valtio, maakunnat, kunnat ja osuuskunnat antavat, on riittämätön; se ei ollenkaan paranna maataloutemme perusvikaa. Sentähden maataloutemme ja karjanhoitomme ei kykene toimittamaan meille halpoja elintarpeita.

Teollisuudessa teknillisesti ja taloudellisesti etevämpi suurliike hävittää pienliikkeen. Tuhannet menettävät tässä hirveässä taistelussa taloudellisen itsenäisyytensä, elämänilonsa ja elämäntoivonsa. Mutta tämän taistelun tuloksena on teknillinen edistys, tuotantovoimien kehittyminen, tuotantokustannusten pieneneminen ja hintain aleneminen. Tosin asettaa teollisuudessakin työvälineiden yksityisomistus rajan teknilliselle edistykselle. Mutta tämä raja on siinä paljon etempänä kuin maataloudessa.

Maataloudessa tämä kehitys ei tapahdu samassa määrässä. Pienviljelys puolustaa paikkansa olemisen taistelussa. Siitä syystä tällä alalla teknillinen edistys pysähtyy. Elintarvetuotanto ei voi tyydyttää tarvetta. Hinnat kohoavat. Kapitalismihan tuntee ainoastaan yhden metoodin työn tuottavaisuuden kohottamiseksi: teknillisesti etevien liikkeitten voitollepääsyn, [jonka hintana on satojentuhansien itsenäisten tuottajien häviö!]^[4] Kun se kyllä kulkee tätä tietä teollisuudessa, mutta ei maataloudessa, pysähtyy tuotanto tällä alalla kehitysasteelle, joka uusaikaisen tieteen avaamien mahdollisuuksien rinnalla jo näyttää naurettavan takaperoiselta. Sen tähden maanviljelijämme voivat tuottaa viljaa, kasviksia, karjaa, lihaa ja maitoa ainoastaan sangen korkeilla tuotantokustannuksilla, samalla aikaa kuin teollisuuden tuotantokustannukset jatkuvasti ja nopeasti ovat laskeutuneet. Elintarpeiden kalleuden perimmäinen syy on kotimaisen maatalouden takaperoinen tekniikka, jonka maan yksityisomistus ikuistaa.^[2*]

Siten on maan yksityisomistus elintarpeittemme tuottamisen suurin este; se on kahle, joka ehkäisee tuotantovoimien kehityksen maataloudessa. Meidän täytyy viljasta ja kasviksista, leivästä ja jauhoista, lihasta ja maidosta maksaa kallis hinta, koska me olemme jättäneet viljelysmaamme taloudenpidon köyhäin ja tietämättömään ihmisten huostaan, koska me olemme elintarpeittemme tuottamisen uskoneet monille tuhansille kurjille kääpiöliikkeille, jotka eivät voi käyttää hyväksi tieteen saavutuksia, ja koska me lopuksi olemme kolmannen osan maastamme jättäneet parin sadan perheen haltuun, jotka kotimaamme maaperän, sen maan, meidän kaikkien perinnön, jonka meidät kaikki pitäisi elättää, huvittelupaikoikseen ja voittojensa lähteeksi alentavat.^[3*] Jos yhteiskunta tahtoo jäseniään ravita, silloin ei se voi elintarpeittemme tuottamista jättää köyhäin talonpoikien ja ylpeiden suurmaanomistajain huostaan. Sen täytyy [palauttaa maanomistajaluokan kansalta kieltämä maa takaisin kansalle; sen täytyy]^[5] kasvattaa ja vakiinnuttaa maanviljelijät käyttämään hyväksi tieteen saavutuksia; sen täytyy antaa heille keinoja viljelemättöminä makaavain maanvoimain kahleista päästämiseksi; sen täytyy heidät yhdistää suunnitelmanmukaiseen yhteiskunnalliseen työhön. Elintarpeittemme tuottamisen tekeminen riippumattomaksi yksityisten pätevyydestä, taloudellisesta voimasta ja voitonhimosta, sen asettaminen järjestetyn yhteiskunnan itsensä tärkeimmäksi tehtäväksi, maan ja työn tuottavain voimain vapauttaminen köyhyyden, tietämättömyyden ja oman voiton pyynnön esteistä, se on sosialismin lopullinen päämäärä.

2. Tuotannon anarkia.

Työvälineitten yksityisomistukselle rakennettu yhteiskunta jättää yksityisten omistajain asiaksi, mitä hyödykkeitä he tahtovat tuottaa. Se ei määrää pääoman omistajalle, onko hänen pantava pääomansa arvoa kasvamaan jalkineteollisuudessa tai puuvillateollisuudessa tai koneteollisuudessa. Sillä ei ole mitään orgaania, joka järjestäisi työnjaon eri tuotantohaaroille. Siten voi tapahtua, että kapitalistit käyttävät pääomansa joittenkin tavarain tuotantoon ja liian myöhään saavat kokea, että näille tavaroille ei ole ostajia löydettävissä, samalla aikaa kuin toisten tavarain tuottaminen lyödään laimin ja hyvin pian tulee puute näistä tavaroista. Ylituotanto, myymättömien tavaravarastojen kasaantuminen, hintaromahdus, yrittäjäin vararikot, työväen erottelemiset ja liikkeitten supistukset yhtäällä; riittämätön tuotanto, mahdottomuus tyydyttää yhteiskunnan tarvetta, hintain kohoaminen, kallis aika toisaalla: ne ovat kapitalistisen tuotantotavan säännöttömyyden ja suunnitelmanmukaisuuden puutteen, anarkian, seurauksia. Yhteiskunnallisen tuotannon häiriintyneen tasapainon palauttaminen voi aina tapahtua ainoastaan niissä hävittävissä pulissa, joissa menekin pysähtyminen pakottaa liiaksi laajentuneet tuotannon haarat supistumaan ja jonka kautta taas pääomia ja työvoimia vähitellen johdetaan niille tuotannon aloille, jotka ennen olivat kehittyneet hitaammin kuin yhteiskunnallinen tarve vaati.

Hyvinä liikeaikoina laajentavat tehtailijat liikkeitään, rautatiet liikennevälineitään. Koneiden, työaseiden, kalustojen, teollisuuden raaka-aineitten, raudan ja hiilen kysyntä kasvaa. Näitten tavarain hinnat kohoavat ja niiden mukana yrittäjäin voitot. Olevien liikkeitten laajentaminen ja uusien perustaminen lisääntyy, mutta myöskin kysyntä työmarkkinoilla lisääntyy. Työttömyys katoaa. Edellytykset työtaisteluihin ryhtymiselle ovat suotuisat. Palkat kohoavat. Kapitalistien voittojen ja työläisten palkkain kohoamisen mukana myöskin lisääntyy kaikkien elintarpeitten ja kulutusesineitten kysyntä. Sentähden näittenkin tavarain hinnat nousevat; niittenkin tuotanto lisääntyy. Siten syntyy korkean konjunktuurin kausi, jonka tunnusmerkkeinä ovat kaikkien tuotantohaarojen laajentuminen, voittojen ja palkkain lisääntyminen, kaikkien tavarain kallistuminen. Mutta nyt ilmenee kuvaava erotus. Teollisuus voi, uusia koneita käytäntöön ottamalla ja työntekijöitään lisäämällä, laajentaa tuotantoaan nopeasti ja milt'ei rajattomasti. Maanviljelykselle, karjanhoidolle ja vuoriteollisuudelle onnistuu tämä paljon vaikeammin. Uudet, vielä viljelemättömät maa-alat eivät ole käytettävissä; ennen kuin karjamäärää voidaan suurentaa, kuluu muutamia vuosia; vuorituotannon laajentaminen on mahdollista ainoastaan, jos ryhdytään käyttämään hyväksi vähemmän tuottavia vuorikaivoksia. Siten elintarpeitten (viljan, karjan, maidon j.n.e.) ja teollisuuden raaka-aineitten (puuvillan, pellavan, villan, vuotien, hiilen, rautamalmin j.n.e.) tuotanto jää teollisuuden nopeasti lisääntyvää tarvetta pienemmäksi. Maatalous- ja vuoriteollisuustuotteitten hinnat kohoavat nopeammin kuin teollisuustuotteitten hinnat. Siten pienenevät teollisuusyrittäjäin voitot: he eivät voi tavaransa hintaa nostaa samassa määrässä kuin heidän raaka-aineittensa hinnat kohoavat. Samalla huomaa työväenluokka itsensä pakotetuksi maksamaan suuremman osan tuloistaan välttämättömimmistä elintarpeista; sentähden se voi ostaa vähemmän teollisuustuotteita. Teollisuustuotteitten kysyntä alkaa vähetä; sentähden alkavat myöskin tuotteitten hinnat ja yrittäjäin voitot aleta. Raaka-aineitten korkeat hinnat ja teollisuustuotteitten kysynnän väheneminen panevat rajat teollisuuden laajennus- ja perustamistoiminnalle. Teollisuuden kasvaminen joutuu pysähdystilaan. Tuotantovälineitten (koneiden, työaseiden j.n.e.) kysyntä vähenee. Tuotantovälineitä valmistavat teollisuuden haarat (rautateollisuus, koneteollisuus j.n.e.) eivät voi enää pitää täydessä käynnissä korkeiden konjunktuurien aikana laajentamia liikkeitään. Ne erottavat työväkeä. Perustamistoiminnan pysähtymisen, voittojen alenemisen ja työttömyyden lisääntymisen mukana vähenee nyt kaikkien tavarain kysyntä. Teollisuuspula on ovella.

Niin seuraa kapitalistisessa yhteiskunnassa jokaista korkean konjunktuurin kautta teollisuuspula. Yksi tämän ilmiön monista syistä on se tosiasia, että maatalous ja vuoriteollisuus, luonnon esteiden sitomina, eivät voi korkean konjunktuurin kautena mennä eteenpäin yhtä myrskyisellä vauhdilla kuin teollisuus. Jokaisena korkean konjunktuurin kautena syntyy tämä epäsuhde teollisuuden nopean laajentumisen ja alkutuotannon hitaamman laajentumisen välillä. Aina tuntuu tämä epäsuhde maatalouden ja vuoriteollisuuden tuotteitten herkässä kallistumisessa. Mitä mahtavampi on teollisuuden ja markkinain laajeneminen korkean konjunktuurin aikana, sitä kauemmin tämä kallis aika vaikuttaa jälkeenpäin. Tämä kallis aika ilmenee tuotannon epäsuhteellisuuden seurauksena. Kun puuvillan kehräys laajenee nopeammin kuin raakavillan tuotanto, kun teollisuuden hiilenkulutus ja puunkulutus on kasvanut nopeammin kuin hiilen ja puun tuotanto, kun maailman vehnäntarve on lisääntynyt nopeammin kuin vehnän viljelys, silloin täytyy puuvillan, hiilen, puun ja vehnän kallistua. Näillä ilmiöillä on juuri meidän päivinämme mitä suurin merkitys. Ne ovat kapitalistisen tuotantotavan anarkian seurauksia.

Esimerkiksi korkeat viljanhinnat ovat johtuneet siitä, että tuotanto ei ole voinut lisääntyä niin nopeasti kuin tarve. Maailman vehnäntarve on viime vuosikymmeninä sangen nopeasti lisääntynyt. Amerikan Yhdysvallat kasvavat maailman suurimmaksi teollisuusvaltioksi; niiden oma väestö kuluttaa nopeasti lisääntyvän osan maan sadosta. Sentähden täytyy vientiä supistaa. Yhdysvaltain vehnänvienti on siitä syystä viime vuosikymmenellä melkoisesti vähentynyt. Tosin koettaa Amerikan maanviljelys sovittautua tarpeen lisääntymisen mukaan. Vuonna 1909 lisääntyi Yhdysvaltain vehnänviljelysala enemmällä kuin 10 prosentilla. Myöskin viljelyksen voimaperäisyys voi vielä kohota; eihän vehnäsato viljeltyä hehtaarin alaa kohti Amerikassa nouse puoleen siitä määrästä, mikä Saksassa saadaan. Kuitenkin on Amerikan tuotannon laajentaminen mahdollinen ainoastaan lisääntyvillä kustannuksilla, siis ainoastaan hintain korkeina ollessa.

Samoin on Europan maitten teollistuminen lisännyt maailmantarvetta. Tiedämme sen omasta kokemuksesta. Vasta viime vuosina on Itävalta-Unkari astunut niitten maitten joukkoon, joitten täytyy tuoda suuria vehnämääriä ulkomaalta.

Mutta myöskin Europan ulkopuolella ilmaantuu yhä uusia vehnän ostajia. Europalaista pääomaa sijoitetaan merentakaisiin maihin. Se kehittää siellä uusia tuotantohaaroja. Se vetää mahtavia työläisjoukkoja kokoon. Se kohottaa niitten maitten ostokykyä, jotka se hedelmöittää. Ne astuvat nyt viljanostajina maailman markkinoille. Europalaisen pääoman sadat miljoonat ovat muutamissa vuosissa mahtavasti laajentaneet Etelä-Amerikan kultakaivosten tuotantoa. Yhä suurempia ihmisjoukkoja vetää Etelä-Amerika puoleensa. Sen täytyy jo nykyään tuottaa muualta melkoisia määriä vehnää. Brasiliasta tulee maailman kahvinhankkija; vehnätarpeensa tyydyttää se ulkomaalta tuonnilla. Mahtavana nousee Japani; sen elintarvetuonti lisääntyy vuosi vuodelta.

Aikaisempina vuosikymmeninä on Europasta suunnattomia ihmisjoukkoja muuttanut Amerikaan. Amerikaan siirtynyt köyhälistöläinen muuttui siellä maanviljelijäksi. Hänen työnsä lisäsi maailman viljavarastoa. Viljan hinnat alenivat. Nykyäänkin muuttaa Europasta satoja tuhansia joka vuosi. Mutta nopeammin kuin ihmisten siirtolaisuus lisääntyy pääoman vienti. Mahtavia pääomasummia juoksee joka vuosi vieraisiin maihin, hakeakseen sieltä runsaita voittoja. Ja maat, joihin nämä pääomat vuotavat, saavat nyt viljamarkkinoilla aikaan vanhemmille tuontimaille kallistavan kilpailun. Köyhälistön siirtolaisuus, nämä siirtolaiset kun muuttuivat maanviljelijöiksi, halventi viljan hinnat; pääoman vienti, joka teollistuttaa maailmantalouden, nostaa viljan hinnat korkeiksi.

Laajenee kyllä myöskin viljan viljelys. Varsinkin Argentina ja Kanada ovat viljantuotantoaan lisänneet erinomaisen nopeasti. Argentinassa on v:sta 1890–91 v:n 1907–08 vehnän viljelyksessä oleva ala lisääntynyt 118,800 hehtaarista 5,759,000 hehtaariin ja sato 846,960 tonnista 5,474,000 tonniin, Kanadassa 1890–1907 viljelysala lisääntynyt 2,327,152:sta 7,712,000 eekkeriin (= acreen), ja satomäärä 1,018,100:stä 2,494,000 tonniin. Mutta tämä tuotannon lisäys oli vielä liian pieni tyydyttämään nopeasti lisääntyvää maailmantarvetta. Onneksi eivät maanvoimat näissä maissa vielä pitkään aikaan ole tyhjennetyt. Argentinassa on vielä noin 54 miljoonaa hehtaaria hyvää vehnämaata viljelemättömänä — tasan noin yhdeksän kertaa niin paljon kuin nykyinen viljelty ala. Maassa, joka on kuusi kertaa niin suuri kuin Saksan valtakunta, asui vuonna 1906 vasta kuusi miljoonaa ihmistä. Myöskin Kanadassa ovat kokonaiset maakunnat vielä asumattomina; vuonna 1907 arvioitiin sen väestö 6,153,789 henkilöksi. Pääoma teollistuttaa maailmantalouden. Se jouduttaa teollisuuden kehitystä kapitalistisen kulttuurin keskustoissa; uusia alueita teollistutetaan pääoman tuonnilla. Mutta viljamaat kehittyvät paljon hitaammin. Maanviljelysalueen asutus ei tapahdu yhtä suurella nopeudella kuin maailmantalouden teollistuminen. Ihmisten maasta siirtyminen ei voi viljamaita niin nopeasti kehittää kuin pääoman virtaaminen ja teollisuuden kasvaminen lisäävät tuontimaitten viljantarvetta. Sentähden lisääntyy viljan tuotanto hitaammin kuin maailmantarve. Sentähden kohoavat viljan hinnat.^[4*]

Samanlaisia ilmiöitä näemme puuvillamarkkinoilla. Viimeisen korkean konjunktuurin aikana, (ennen vuotta 1910) kasvoi kutomateollisuus erinomaisen nopeasti. Itävallan puuvillateollisuudessa lisääntyi kehräin luku 3.6:sta 4 miljoonaan. Englannin puuvillateollisuudessa otettiin yhtenä vuotena uusia kehriä käytäntöön enemmän kuin Itävalta kaikkiaan omistaa. Maailman teollisuuden puuvillan tarpeen tuotanto nykyään vielä juuri tyydyttää silloin, kun sadot ovat hyvät. Jos ilmat ovat epäsuotuisat ja sato jää vaikkapa vähäisenkään pienemmäksi tarvetta, silloin puuvillan hinnat kohoavat nopeasti. Kehruutehtaitten täytyy liikettä supistaa, koska ne eivät voi itselleen hankkia tarpeellista raaka-ainetta, eivätkä voi lisääntyneitä tuotantokustannuksia vierittää kuluttajain niskoille. Hyvin selvästi osottautui raaka-aineiden kallistumisen ja teollisuuspulan välinen yhteys Itävallan puuvillateollisuudessa vuonna 1909. Kesällä mainittuna vuonna lisääntyi nopeasti puuvillatavarain kysyntä, tehtailla oli runsaasti työtä ja pula näytti jo voitetulta. Mutta kun epäsuotuisain satoarvioitten johdosta puuvillan hinnat alkoivat kohota, alkoi heti taantumus. Kulutus ei kyennyt puuvillatavaroita korotetuilla hinnoilla ottamaan vastaan, menekki pysähtyi, liikkeitten supistuksen täytyi kärjistyä.

Samallaisiin kokemuksiin on sitten viimeisen korkean konjunktuurin tultu kaikilla raaka-ainemarkkinoilla. Villan, vuotien, puun, kautsukin ja lähes kaikkien metallien hinnat ovat kohonneet. Raaka-aineitten kallistuminen johtaa luonnollisesti niistä tuotettujen tavarain kallistumiseen. Puuvillan ja villan hintain mukana ovat lankain ja kangasten, vaatteiden ja alusvaatteiden hinnat kohonneet, puunhintain mukana huonekalujen hinnat ja rakennuskustannukset, vuotien hintain mukana nahkan ja jalkineiden hinnat.

Viljan kalleus, hiilen kalleus ja tärkeimpäin teollisuusraaka-aineitten kallistuminen ovat viime vuosien tunnusmerkillisiä ilmiöitä. Yhteiskunta on liian hitaasti laajentanut näitten tavarain tuotantoa; siitä syystä nämä tavarat ovat kalliita. Yhteiskunta on samalla aikaa monien teollisuustuotteiden valmistusta laajentanut niin nopeasti, että väestö viimevuosina ei ole voinut näitä tavaramääriä ostaa; siitä syystä olemme viime vuosina liikkeissämme nähneet tuotannon ja työajan supistuksia, työttömyyttä. Hiilikaivos-, puuvilla- ja vehnätuotannon riittämättömyyttä, ylituotantoa tärkeimmillä teollisuusaloilla; puutetta täällä, myymättömiä tavaravarastoja tuolla; kallis aika ja pula samalla aikaa — ne ovat kapitalistisen tuotantotavan suunnitelmattomuuden seurauksia. Suunnitelmallinen työnjako eri tuotannon aloilla on mahdoton niin kauan kuin valta tuotannon yli pysyy kapitalisteilla, joita johtaa ainoastaan voitonhimo. Suunnitelmanmukainen tuotannon johto tulee mahdolliseksi vasta sitten, kun itse yhteiskunta, kaikkien työtätekeväin yhteisö, omistaa työvälineet ja jakaa työntekijät työn eri aloille. Vasta sitten kun tuotannon anarkiasta tehdään loppu, kun kaikki työtätekevät ovat järjestetyn yhteiskunnan palveluksessa ja se käyttää heitä suunnitelmanmukaisesti niiden hyödykkeiden tuotantoon, joita yhteiskunta tarvitsee, vasta sitten on olemassa sellainen olotila, jossa ei voi tapahtua, että toisaalla tuhannet turhaan etsivät työtä ja sadottain juuri äsken pystytettyjä koneita seisoo käymättöminä, sillä aikaa kun toisaalla ihmiskunnalta puuttuu, mitä se tarvitsee nälkäisten ravitsemiseksi, viluisten vaatettamiseksi, kodittomien lämpimiin huoneisiin korjaamiseksi.

3. Tuottajain järjestyminen.

Kapitalististen tuotantohaarojen ohjeettomuuden vaikutukset kohtaavat myös yrittäjiä. Kun raaka-aineiden hinnat kohoavat, haluaa jokainen yrittäjä korottaa tavaransa hintaa, vierittääkseen uuden rasituksen kuluttajain kannettavaksi. Mutta hän ei voi korottaa hintaa, jos on pelättävissä, että hänen kilpailijansa tarjoovat halvemmalla. Jos tulee pula, käy kilpailutaistelu kiihkeäksi; kukin yrittäjä alentaa hinnan, ryöstääkseen kilpailijalta ostajat. Katkera kilpailutaistelu alentaa kaikkien yrittäjäin voiton. Sellaiset kokemukset herättävät yrittäjissä halun kilpailusta luopumiseen, yhdistymiseen ostajia vastaan, hintain yhteiseen määräämiseen.

Tämä halu johtaa ensiksikin hintasopimusten tekemiseen. Yrittäjäkapitalistit sopivat hinnan, josta he tavaransa myyvät, niin että kukaan ei enää tarvitse pelätä kilpailijainsa tarjoavan halvemmalla. Hyvinä liikeaikoina tapahtuu sellaisia hintasopimuksia lähes kaikilla teollisuuden aloilla. Pikkuteollisuudellekaan eivät ne enää pitkään aikaan ole olleet vieraita; välistä ottavat elinkeinonharjoittajain järjestöt toimittaakseen sellaisten alkeellisten kartellien tehtävän. Maanviljelijätkin yhtyvät jo sellaisiin hintasopimuksiin; sitä todistavat maitokartellit, jotka nyttemmin monissa kaupungeissa maidon hinnan määräävät, ja viinanpolttajain kartellit.^[5*]

Sellaiset hintakartellit saavat aikaan monien tavarain kallistumisen. Ei kuitenkaan saa niitten merkitystä liian suureksi arvostella. Tavallisesti onnistuvat ne korottamaan hinnat ainoastaan silloin, kun markkinain tila on niille edullinen. Niinpä perustuvat monien paikallisten maitokartellien menestykset pääasiassa siihen, että, kuten ensimäisestä luvusta olemme nähneet, maitotalouden kehitys on jäänyt jälelle maidontarpeen kasvamisesta. Samoin voivat lukuisat teollisuuden ja ammatinharjottajain hintakartellit tavallisesti ainoastaan edullisina liikeaikoina pitää vallan markkinoilla. Sellaiset hintasopimukset eivät siis tavallisesti aiheuta kallista aikaa; ne voivat sitä ainoastaan jouduttaa ja kärjistää. Mutta pula-aikoina taas sellaiset hintasopimukset usein sortuvat. Ne hajottaa yksityisten yrittäjäin tarve turvata itselleen hintaa halventamalla suurempi menekki. Kilpailutaistelu syttyy uudestaan. Hinnat alkavat taas laskeutua.

Sentähden ei kehitys pysähdy sellaisiin alkeellisiin hintasopimuksiin. Yrittäjät pyrkivät kestävämpiin muodostelmiin, lujarakenteisiin kartelleihin. He luovat itselleen kartellitoimistoja, jotka toimittavat tavaran myymisen, niin että ostaja ei enää voi kääntyä yksityisen yrittäjän, vaan ainoastaan kartellin myyntitoimiston puoleen. Kartellitoimisto jakaa sitte tilaukset yksityisille yrittäjille. Se järjestää tuotannon laajuuden, välttääkseen liikatuotantoa.

Käsikädessä kartellien järjestymisen lujittumisen kanssa käy usein myöskin yksityisten yritysten toisiinsa sulattaminen ja kietominen. Useita pienempiä yrityksiä sulatetaan yhdeksi suureksi. Useita itsenäisiä yrityksiä kiedotaan toisiinsa siten, että sama pankki hankkii suuren osan kaikkien niitten osakkeita tai niitä kaikkia mahtavana päävelkojana hallitsee. Siten valmistuu se asiantila, että karteliisoituneet yritykset nielee täydellisesti yksi ainoa jättiläisyritys, trusti. Sellaiset lujaliitteiset kartellit ja trustit tietysti hallitsevat tavaramarkkinoita paljon mahtavammin kuin höllät hintasopimukset. Kartellien ja trustien mahtava kehitys molempina viimeisinä vuosikymmeninä on yksi kalliin ajan tärkeimpiä syitä.

Esimerkin tästä kehityksestä tarjoaa meille Itävallan rautateollisuuden historia.

Kartelliliikkeen alkuja Itävallan rautateollisuudessa ilmeni jo seitsenkymmenluvulla. Vuonna 1878 perustettiin kiskovalssilaitosten kartelli, jota pian seurasivat muita rautatavaroita koskevat kartellisopimukset. Kuitenkin olivat ne varsin hölliä yhtymiä, vailla kestävyyden takeita, vähä vaikuttavia jäseniinsä ja vähävoimaisia markkinoilla. Vasta sitten, kun muutamat harvat yhteisesti johdetut jättiläisyritykset olivat nielleet itseensä useita pienempiä ja tähän asti itsenäisiä yrityksiä, tuli voimakas rautakartelli mahdolliseksi.

Vuonna 1881 perustettiin Alppien vuoriteollisuusyhtiö, joka heti yhdisti itseensä yhdeksän yksityisyritysten, osakeyhtiöitten ja vuorikaivosyhtiöitten liikettä ja myöhemmin vielä hankki kahden muun laajahkon yrityksen liikkeet. Kaikki nämä liikkeet kuuluivat nyt yhdelle osakeyhtiölle, toimien yhteisen johdon alaisena. Kun ennen oli tuotettu kussakin näissä liikkeissä erilaisia tavaroita, niin toimeenpantiin nyt niitten kesken työnjako; siten keskitettiin koko teräskynäin valmistus Eibiswaldiin, terästyökalujen valmistus Kapfenbergiin, kiskotuotanto Zeltwegiin. Sitten kun vuonna 1897 osakkeet olivat joutuneet uusiin käsiin ja uusi hallinto asetettu, toimeenpantiin vielä laajempi liikkeen keskitys. Suuria ja tuotantokykyisiä liikkeitä laajennettiin, pienet ja vähemmän tuotantokykyiset jätettiin seisomaan; siten väheni vuosina 1897–1904 sulattojen luku 23:sta 6:een, Siemens–Martin-terästehtaitten 4:stä 2:een, putlauslaitosten 6:sta 2:een, valssi laitosten 9:stä 4:ään. Yhtiö omistaa nykyään hiili- ja rautamalmikaivoksia, sulattoja, martin- ja bessemersulatoita, sulatuskauhavaluteräs-uuneja ja erilaisia puhdistustehtaita.

Tämän alppimaalaisen rautateollisuuden suuren yhteensulatuksen rinnalla tapahtuu vielä tärkeämpi keskitysprosessi Böhmissä. Vuonna 1880 perustettiin Böhmin vuoriteollisuusyhtiö, joka hankki ruhtinas Fürstenbergin vuorikaivokset. Pulan johdosta joutui yhtiö vaikeuksiin ja Karl Wittgenstein ja hänen ystävänsä hankkivat yhtiön osakkeet; Wittgenstein oli silloin jo Teplitzin valssitehtaan johtaja.

Vuonna 1886 yhdistettiin nyt Praagin rautateollisuusyhtiö Teplitzin valssitehtaan kanssa. Wittgenstein otti käsiinsä yhdistettyjen tehtaitten johdon. Siten toimivat jo kolme Böhmin rautatehdasta — Pragin rautateollisuusyhtiö, Teplitzin valssitehdas ja Böhmin vuoriteollisuusyhtiö — yhteisen johdon alaisina. Täälläkin toimeenpantiin liikkeen keskitys. Hermannsin sulaton liikettä supistettiin vuonna 1886, vuonna 1903 se lopetettiin, Teplitzin valssitehdas pantiin seisomaan 1908. Siten keskitettiin tuotanto Kladnoon. Vuonna 1904 tapahtui lopullisesti, osakkeiden vaihdolla, Pragin rautateollisuusyhtiön täydellinen yhteensulatus Böhmin vuoriteollisuusyhtiön kanssa, vuonna 1909 Pragin rautateollisuusyhtiö osti muodollisestikin Böhmin vuoriteollisuusyhtiön tehtaat.

Tämä keskitysprosessi on rautakartellin perustus. Lujassa ja kestävässä muodossaan syntyi se vuonna 1886, sitten kun tapahtui Pragin rautateolljsuusyhtiön yhtyminen Teplitzin valssitehtaan ja Böhmin vuoriteollisuusyhtiön kanssa Vittgensteinin johdolla. Lujasta rakenteestaan kartelli saa kiittää sitä seikkaa että siihen kuuluvat yksityiset osakeyhtiöt liitettiin yhä lujemmin yhteen. Nämä osakeyhtiöt eivät ole enää toisistaan riippumattomia. Niinpä on Pragin rautateollisuusyhtiö hankkinut 46,000 Alppien vuoriteollisuusyhtiön osaketta, enemmän kuin kahdeksannen osan sen osakepääomasta; sitä paitsi kuuluu myös Pragin rautateollisuusyhtiön yksityisille suurosakkaille paljon Alppien vuoriteollisuusyhtiön osakkeita. Siten on jo tie raivattu Böhmin rautateollisuuden täydelliselle yhteensulatukselle steiriläisen rautateollisuuden kanssa. Molempien ryhmien kesken on tuotantosopimus, joka merkitsee ensimäistä alkua niiden väliseen työnjakoon. Pragin rautateollisuusyhtiö on jättänyt Alppien vuoriteollisuusyhtiölle rahakorvausta vastaan sen määrän raakapeltituotantoa, joka kartellisopimuksella Teplitzin valssitehtaan osaksi oli annettu, jota vastoin Alppien vuoriteollisuusyhtiö jätti Pragin rautateollisuusyhtiölle osan kankirauta- ja kiskotuotantoaan. Samoin näyttäytyy molempien yhtiöitten tiivis yhteys siinä, että samat henkilöt istuvat molempien yritysten hallintoneuvostossa. Pragin rautateollisuusyhtiön hallintoneuvoston 13 jäsenestä on kuusi samalla aikaa myöskin Alppien vuoriteollisuusyhtiön hallintoneuvostossa.^[6*]

Näemme tässä kapitalistisen suurteollisuuden tyypillisen trustiksi kehittymisen. Alkuaan on hölliä hintasopimuksia. Sarja sekayhtymiä tekee mahdolliseksi kiinteäksi kartelliksi liittymisen. Yritysten kietominen osakkeiden omistuksella valmistaa niiden täydellisen yhteensulautumisen trustiin.

Merkitseehän tämä kehitysprosessi kyllä mahtavaa teknillistä edistystä. Vähemmän tuottavain tuotantopaikkain seisauttaminen, tuotannon keskittäminen suuriin, nykyaikaisen tekniikan parhaimmilla saavutuksilla varustettuihin jättiläisliikkeisiin tapahtuu rautateollisuudessa työskentelevän työväestön kustannuksella,^[7*] mutta se tekee mahdolliseksi valmistaa rautaa halvemmilla kustannuksilla. Rautakartelli voi siitä huolimatta, tullien suojassa, pitää raudan hinnat korkeina: teknillinen edistys, joka tapahtuu työläisten kustannuksella, ei tuota kuluttajille halvempaa rautaa, vaan kartellille suurempaa voittoa.

Korkeat raudanhinnat vaikuttavat nyt koko kansantalouteen. Jokaisen tehtailijan täytyy koneistaan, jokaisen käsityöläisen työaseistaan, jokaisen maanviljelijän kalustostaan maksaa kalliimpi hinta, kun kartelli kallistaa raudan. Siten kohoavat myöskin kaikkien muitten tavarain valmistuskustannukset — jokaisen tavaran hinnassa on olemassa vero rautakartellille. Rautahan on se raaka-aine, josta tärkeimmät työvälineemme tehdään. Kallis rauta — korkeat tuotantokustannukset; korkeat tuotantokustannukset — korkeat hinnat!

Pääoman monopolijärjestöt käyttävät eri keinoja markkinain hallitsemiseksi.

Ne koettavat ensiksikin järjestää tuotannon laajuuden siten, ett'ei suurella tarjonnalla poljeta hintoja. Erittäinkin huonoina liikeaikoina yrittäjäliitoilla on tapana järjestää tuotannon supistuksia. Niinpä esimerkiksi vuosina 1908 ja 1909 puuvillan kehrääjäin liitto ja jutekartelli toimeenpanivat 16 prosentin liikesupistuksen, niin että niiden liikkeet seisoivat yhden päivän joka viikko. Vielä pitemmälle on mennyt kansainvälinen peililasikartelli: se on useat kerrat antanut liikkeittensä levätä kokonaisen kuukauden.

Tehokkaimmin voidaan tuotantoa supistaa siellä, missä luonnonrikkauksien monopoliomistus pitää etäällä kaiken kilpailun. Niinpä ovat Itävallan hiilikaivosten omistajat vuosikausia keinotekoisesti vähentäneet tuotantoa. He ovat hankkineet lukuisia kaivospaikkain etsimisoikeuksia, mutta antavat liikkeen seista, vaikka vuorilaki määrää, että kaikki käytettäväksi annetut etsimisoikeudet ja mittaukset pitää mahdollisimman täydellisesti panna käytäntöön. Avuliaat vuoriviranomaiset ovat aina uudestaan jatkaneet liikkeen alkamismääräaikaa! Lokakuussa 1907 vaativat sosialidemokraattiset edustajat Schuhmeier ja Reuman maanviljelysministerille tehdyssä välikyselyssä, että ministeri antaisi vuoriviranomaisille määräyksen, että sellaisia määräajan pitennyksiä ei enää ole myönnettävä. Reumannin esityksessä, joka koski hiilikaivosten valtiolle ottamisen valmistelua, tämä vaatimus uudistettiin. Toukokuussa 1908 hallitus todella antoikin sellaisen määräyksen vuoriviranomaisille. Jos tämä määräys saatetaan täytäntöön, silloin tulee hiilikenttien avaaminen vähitellen lieventämään kaivostenomistajain keinotekoisesti aikaansaaman hiilipulan.

Joskus edistää valtio kartellien luonnonrikkauksien monopolisoimishankkeita. Vuosina 1907 ja 1908 laskeutui Galitziassa raakaöljyn hinta ylituotannon johdosta. Tätä edullista tilaisuutta koetti Amerikan kaikkivaltias petroleumitrusti käyttää hyväkseen, valloittaakseen itselleen Galitzian raakaöljytuotannon. Itävallan hallitus tahtoi estää amerikalaisen trustin ja Galitzian raakaöljyntuottajain välisen sopimuksen teon. Se ei tiennyt siihen muuta keinoa kuin että oli edistettävä Itävallan raakaöljykartellin muodostumista. Vuoriviranomaiset pakoittivat, vuoripoliisin ahdisteluilla uhaten, tuottajat yhtymään Galitzian raakaöljyn tuottajain maajärjestöön ja jättämään tavaransa myynnin tuolle järjestölle. Valtio rakensi yrittäjille varastohuoneita. Valtionrautatiet ostivat maajärjestöltä suuret määrät raakaöljyä paljon yli markkinahinnan. Eräs valtion varoilla rakennettu laitos, jossa bensiini eritetään petroleumista, asetettiin heidän käytettäväkseen. Siten auttoi valtio raakaöljykartellin muodostumista ja loi sekä raakaöljyn että samalla luonnollisesti myöskin petroleumin kallistumisen edellytykset, sillä petroleumiahan saadaan raakaöljyä puhdistamalla.

Toisinaan kartellit yrittävät vaikuttaa ei ainoastaan tuotannon laajuuteen, vaan myöskin työtapaan. Muutamia vuosia sitten ryhtyi Europan pullotehtaitten liitto toimenpiteisiin estääkseen teknillisen mullistuksen pullotuotannon alalla. Pulloteollisuus tunsi silloin Owenin pullokoneen uhkaavan itseänsä; tuo kone tekee mahdolliseksi lasinpuhaltajain työn korvaamisen automaattisella toiminnalla. Uuden koneen käytäntöön saattaminen olisi tunkenut pois pullosulatoista ammattitaitoisen työn, saattanut lasinpuhaltajat peloittavaan turmioon. Mutta se olisi myöskin vähentänyt pulloteollisuuden tuotantokustannuksia, tehnyt arvottomiksi vanhat tehtaat — ja hajottanut kartellit. Silloin kansainvälinen kartelli tarttui asiaan. Se osti koneen patentin 12 miljoonalla markalla ja järjesti sen käytäntöön ottamisen siten, että eri tehtaat ainoastaan vähitellen ja kiinteässä suhteessa kokonaistuotantoonsa saavat ottaa käytäntöön uuden koneen. Niin suojelivat rengastuneet yrittäjät itsensä uuden koneen äkillisen käytäntöön tulemisen uhkaavilta seurauksilta.

Mutta kartellien vaikutus ei rajoitu tuotantoon. Tuotannon supistaminenhan on ainoastaan keino, jolla kartelli tekee itselleen varmaksi markkinain hallitsemisen. Sen tähden määräävät kartellit jäsenilleen myöskin, kuinka paljon tuotetuista tavaroista saadaan laskea markkinoille. Niinpä määrittelee esimerkiksi sokerikartelli säännöllisesti, kuinka paljon sokeria seuraavaksi kuukaudeksi »libereerataan», toisin sanoen, päästetään myytäväksi. Nyttemmin antavat maanviljelijäin osuuskunnat viljan hintain alhaisina ollessa jäsenilleen kehoituksen olla ollenkaan tarjoamatta viljaa myytäväksi. Siten tarjonnan vähentämisellä kiristetään viljan hinnat korkeiksi. Maanviljelijät myyvät tavaransa sitte myöhemmin, niin pian kun hinta on noussut. Missä yrittäjät itse eivät kykene keinotekoisella tarjonnan vähentämisellä markkinoita hallitsemaan, siellä välistä valtio tarttuu asiaan. Niinpä esimerkiksi brasilialaisen kahvin tarjonta keinotekoisesti supistettiin niin sanotulla kahvivalorisation'illa. Kahvintuotanto on viime vuosikymmeninä erinomaisen nopeasti lisääntynyt. Kun tuotanto lisääntyi nopeammin kuin tarve, laskeutuivat kahvin hinnat. Se kosketti erittäinkin Brasiliaa, jossa kolme neljättäosaa maailman kahvituotannosta kasvaa, pahimmin brasilialaista valtiota Sao Pauloa, joka tuottaa 50–60 prosenttia maailman kahvisadosta. Estääkseen kahvin hintain jatkuvan laskeutumisen, otti Sao Paulon valtio itse haltuunsa kahvituotantoa järjestävän kartellin tehtävät. Se koetti ensiksikin supistaa tuotannon. Tässä tarkotuksessa asetettiin uutis-istutuksille korkea vero. Kahville määrättiin vientitulli, viennin määrä supistettiin 10 miljoonaan säkkiin. Jokaisesta säkistä kahvia, joka yli tämän korkeimman määrän maasta vietäisiin, kannetaan 20 prosentilla lisätty vientitulli. Kun taas nämä keinot eivät riitä, ostaa valtio kahvia varastoon, vähentääkseen tarjonnan markkinoilla; rahat sitä varten lainaa sille Englannin, Ranskan, Saksan ja Amerikan pankkien muodostama konsortsiumi. Valtio on jo ostanut 8 miljoonaa säkkiä kahvia, arvoltaan enemmän kuin 400 miljoonaa kruunua. Se aikoo myydä nuo kahvit vasta sitten, kun se voi tapahtua kahvinhintaa polkematta; jos siihen ei tilaisuutta tarjoudu, silloin täytyy valtion hävittää varastoon koottu kahvi, jos se tahtoo saavuttaa täydellisen sotaliikkeen tarkotuksen. Siten toimii Sao Paulon valtio kahvin kasvattajain kartellina, jota kansainvälinen pankkiryhmä johtaa. Keinotekoisesti markkinoilta tarjontaa vähentämällä pidetään kahvin hintaa korkeampana kuin se vapaassa kilpailussa tarjonnan ja kysynnän välisen suhteen mukaan voisi olla.

Usein jakavat myöskin kartellisoittuneet yrittäjät markkina-alueen keskenään. Kullekin yritykselle osotetaan kiinteästi rajoitettu ostajapiiri, jonka sisälle kilpailijat eivät saa tunkeutua.

Kapitalistien järjestymisen edistyminen muuttaa koko kapitalistisen yhteiskunnan kuvan.

Eihän tosin teknillinen edistys pysähdy myöskään kartellien ja trustien herruuden vallitessa. Yhä vielä ostetaan tuotantokustannusten huojistuminen lukuisien itsenäisten eläjien perikadolla, lukuisten työläisten työttömyydellä ja kurjuudella. Mutta kartelli voi, poistamalla yrittäjäin välisen kilpailun, pitää tavarainsa hinnat korkeina, kuinka paljon tuotantokustannukset alennevatkin. Teknillinen edistys ei alenna enää hintoja; se ainoastaan lisää kartellisoittuneiden yrittäjäin voittoja.

Kartellien aikaansaama hintojen korotus rasittaa ankarasti kaikkia kansanluokkia. Teollisuus ja eri ammatit tuntevat työvälineittensä ja raaka-aineittensa hintain kohoamisen uhkaavan itseänsä. Virkamiesten ja palkka-apulaisten laajat kerrokset kärsivät kaikkien tavarain kallistumisesta. Mutta ankarin isku kohtaa työväenluokkaa. Se kärsii työmarkkinoilla teknillisen edistyksen seurauksista; se kärsii tavaramarkkinoilla siitä, että teknillinen edistys ei enää saa aikaan hintain laskeutumista. Työmarkkinoilla on työväenluokka teknillisen kehityksen uhri, tavaramarkkinoilla taas se saa kokea, että ne voitot, jotka tuotantovoimien kehityksestä kasaantuvat, anastavat yksin kartellisoituneet riistäjät. Siten muuttuu yhteiskunnallisen rikkauden jako. Nopeasti kasvava osa vuosittaisesta työn tuotteesta joutuu pääomaylimyksille. Eivät enää halvat hinnat, vaan korkeat hinnat ovat nykyään porvariston »raskaana tykistönä».

Mitä enemmän voimistuu vastarinta kapitalististen yksityismonopolien avulla tapahtuvaa koko yhteiskunnan riistämistä vastaan, sitä suuremmassa määrässä taas myöskin yhteiskunnan vapautuksen ehtoja tulee luoduksi. Kartellisoituneilla tuotannon aloilla on jo kapitalisti tuotannosta eristetty, yhteisöllinen työ tarkoituksenmukaisesti järjestettyä ja johdettua. Kaiken työn tekee palkkatyöväki. Työn johto ja jako, työntekijäin valvonta on annettu palkattujen apulaisten ja virkamiesten tehtäväksi, koko teollisuuden johto keskitetty kartellitoimistoon. Mutta työ ei ole tässä yhteiskunnallistunut yhteiskuntaa varten ja yhteiskunnan toimesta, vaan pääomaa varten ja pääoman toimesta. [Kalliista ajasta kärsiville kansanjoukoille on näin osoitettu keino, jonka avulla ne voivat vapauttaa itsensä järjestyneen pääomaan riistosta. Pääoman yhteiskunnallistuttamat tuotantovälineet on otettava kapitalistien käsistä ja muutettava yhteiskunnan omaisuudeksi.]^[6]

Kun vuonna 1907 hyvien liikeaikojen johdosta hiilentarve nopeasti lisääntyi, käyttivät hiilikauppiaat ja hiilikaivosten omistajat hyväkseen edullista liikeasemaa, nostaakseen hiilenhinnat tavattoman korkeiksi. Silloin vaativat itse porvarilliset piirit hiilialueitten yksityisomistuksen lakkauttamista ja edustajahuone hyväksyi saksalaisradikaalisen edustaja Krausen ehdottaman päätöslauselman, jossa vaadittiin hiilikaivosteollisuuden valtiolle ottamista. Hallitus tosin ei ole tästä päätöslauselmasta välittänyt. Mitä hyödyttäisikään nykyään hiilikaivosteollisuuden valtiolle ottaminen? Valtion täytyisi lunastaa hiilikaivokset kapitalisteilta. Se maksaisi heille joka vuosi korkeaa lunastuskorkoa; tässä muodossa kantaisivat he edelleen ne suuret voitot, jotka hiilikaivosten omistaminen heille nykyään takaa. Hiilet eivät halpeneisi, kaivostyöläisten asema ei parantuisi, me emme vapautuisi kapitalistisesta riistämisestä. Mitä valtio hiilenpolttajilta ottaisi, täytyisi sen antaa pois lunastuskorkona entisille hiilikaivosten omistajille. Valtiosta tulisi tällä tavalla ainoastaan kapitalistien rahastonhoitaja. Mitä siis tehdä? [Voimme vapauttaa itsemme hiiliparonien vallasta vain yhdellä keinolla: jos julistamme mitättömäksi heidän omistuksensa hiilikaivoksiin, omistuksen joka on muuttunut taloudellisen kehityksen esteeksi; jos emme hanki hiilikaivoksia heiltä ostamalla vaan takavarikoimalla ne. Mutta omistavat luokat eivät halua kuulla tällaisesta mitään. He pelkäävät nimittäin, että kansan ruokahalu siitä kasvaisi. Jos aloitamme pakkoluovuttamalla hiilikaivosten omistajat, miksi lopettaisimme siihen ja jättäisimme rauhaan suurmaanomistajat, kaupunkikiinteistöjen ja rakennusten omistajat, kaivokset ja öljylähteet, suuret tehtaat, öljynjalostamot, terästehtaat, konepajat, tekstiilitehtaat? Ne jotka omistavat, ne jotka itse pelkäävät pakkoluovutusta, eivät ryhdy pakkoluovutukseen. Tämä suuri tehtävä voidaan suorittaa vain, kun se luokka, joka ei omista mitään, jolla ei ole mitään hävittävää mutta kaikki voitettavana, nousee valtaan ja asettaa valtiovallan palvelukseensa. Silloin voimmme valmistaa tuotteita yrityksissä ja tehtaissa työläisinä sekä samanaikaisesti hallita niitä täysivaltaisina kansalaisina ja päättää tuotteiden jakamisesta. Luonnonvarat ja työn tuotteet eivät silloin enää palvele vähemmistön henkilökohtaista etua vaan tyydyttävät kaikkien tarpeet. Valitukset kalliista ajasta ja taistelu sitä vastaan lakkaavat sosialismissa.]^[7]

Takaisin sisällysluetteloon

4. Kauppa ja keinottelu.

Teollisuudenharjoittajain ja maanviljelijäin väliin yhtäällä, kuluttajain toisaalla lykkääntyvät kauppiaat. Tuottajilla ja kauppiailla on yhteinen intressi: pakottaa kuluttaja ostamaan tavara mahdollisimman kalliilla. Mutta samalla he myöskin taistelevat kuluttajilta otettavansa saaliin jaosta. Molemmat ryhmät koettavat edesvastuun kalliista ajasta vierittää toisilleen: kauppiaat syyttävät tuottajain kartelleja; tuottajat vakuuttavat, että ainoastaan välikauppa tavaran kallistaa. Usein tuottajat ja kauppiaat esiintyvät yksimielisesti kuluttajia vastaan; niinpä esimerkiksi maidon kallistumisen Wienissä syksyllä 1909 toimeenpani maidontuottajain liitto maidonkauppiaiden kanssa. Samoin ovat ravintolain isännät uudistuvasti liittoutuneet oluttehtailijaliittojen kanssa, kallistaakseen yhdessä oluen. Missä taas sopimusta saaliin jaosta ei saada aikaan, siellä tuottajat ja kauppiaat ovat kiivaassa taistelussa toisiaan vastaan. Erittäinkin agraarit mielellään syyttävät kauppaa; ainoastaan se muka on edesvastuullinen kalliista ajasta, maanviljelijäraukoissa ei ole mitään syytä.

Tuottajain ja kauppiasten välinen suhde riippuu monista seikoista. Missä köyhät, tietämättömät talonpojat tapaavat vastassaan rikkaamman ja viekkaamman karjakauppiaan, siellä tulee tietysti talonpoika petetyksi; ei pikkutalonpoika, vaan karjakauppias tällöin vetää voiton korkeista karjanhinnoista. Sitä vastoin viinapolttimot, oluttehtaat ja sokeritehtaat, jotka tuotantojätteensä käyttävät karjan ruuaksi, eivät anna kauppiaiden pettää itseänsä ostossa eikä myynnissä; nehän eivät ole markkinataidossa eikä pääomavallassa jälessä kauppiaista. Tässä rajottavat siis tuottajat kauppiaan maantavanmukaiseen keskivoittoon; voitto kohoavasta hintaliikunnasta joutuu heille. Kuitenkin voi kapitalistinen suurkauppa vissien asianhaarain vallitessa myöskin, suuria teollisia yrityksiä vastaan saada hallitsevan aseman. Niinpä hallitsevat hiilikauppafirmat Petschek ja Weinmann Aussigissa myöskin hiilikaivosteollisuutta. Ne yksin pitävät huolen suurten tehtaitten koko hiilitarpeen tyydyttämisestä. Heistä on sitten taas riippuvaisia koko pienempien kauppiaiden ja asiamiesten joukko. Teollisuuden kartellisoitumisen saa täten aikaan kauppa: tuotanto ja hinnat järjestetään johtavien kauppahuoneiden välisillä sopimuksilla. Samallaiset olot vallitsevat myöskin Ylä-Schlesian hiilikaivosteollisuudessa. Toisissa tapauksissa joutuvat sitävastoin kauppiaat teollisuudesta riippuvaan suhteeseen. Niinpä ovat viime vuosina suurta huomiota herättäneet ne pusertavat määräykset, jotka sokerikartelli sokerikauppiaille saneli. Tuottajain ja eri kauppiasluokkain välisestä voimasuhteesta luonnollisesti riippuu heidän osuutensa hinnan muodostuksessa. Missä kauppias on markkinataitoisempi ja pääomavoimallisempi kuin tuottaja, missä kauppiaat voivat rengastumalla poistaa kilpailun, ehkäistä tuonnin, rajottaa tarjonnan, siellä voivat he ottaa tavaran tuottajilta halvalla ja kuluttajille korkeasta hinnasta myydä. Mutta tavallisesti ovat kauppiaitten renkaat vaikeammin muodostettavissa ja, missä niitä on muodostettu, vaikeammin voimassapidettävissä kuin tuottajain kartellit. Sen tähden kauppavoitto tavallisesti kilpailun kautta painuu kapitalistiseen keskimäärävoittoon. Hinnan muodostaminen tapahtuu silloin tuottajain taholla: kauppias vierittää kuluttajain niskoille ainoastaan rasituksen, jonka hänelle itselleen tuottajat kuormittavat. Mutta vaikkakaan kauppias tavallisesti ei voi saavuttaa enempää kuin keskimäärävoiton, niin saavuttaa hän kuitenkin tämän: joka käteen, jonka kautta tavara kulkee tiellään tuotantopaikalta kuluttajan talouteen, jää osa siitä hinnasta, joka lopullisesti kuluttajan on maksettava. Vaikka siis ei olekaan totta, että tavarain kallistuminen on pääasiallisesti tai yksinomaan kauppiaan aiheuttama, mitä agraarit niin mielellään väittävät, niin on kuitenkin totta, että tuottajain ohella myöskin kaupalle juoksee niitä voittoja, joista tavaran myyntihinnan liikamäärä yli sen tuotantokustannusten kokoontuu.^[8*]

Suurkaupan kehitys on yhteydessä pääoman keskittymisen kanssa teollisuudessa. Kun Wien oli vielä pikkukaupunki, jonka viljatarpeen ympäristön maanviljelijät saattoivat tyydyttää, toivat maanviljelijät viljansa Wienin markkinoille — nykyään vielä sanotaan entisiä markkinapaikkoja viljatoriksi ja jauhotoriksi — ja möivät sen siellä pikkuliikettä pitäville leipureille, mylläreille ja jauhokauppiaille. Mutta kun kaupungin väestö lisääntyi, kun mylly- ja olutteollisuus kehittyivät kapitalistisiksi suurliikkeiksi, eivät paikalliset markkinat voineet näille suurille liikkeille toimittaa suuria viljamääriä yhtenäistä laatua, jota ne tarvitsivat; itsellään yrittäjillä ei ollut aikaa matkustaa ympäri ja ostaa viljaa maanviljelijäin kotoa. Tämän tehtävän ottivat nyt toimittaakseen kauppiaat. He ostivat viljaa maanviljelijäin kotoa ja möivät sitä kaupungissa myllyteollisuuden harjottajille, oluttehtailijoille ja leipureille. Pian tottuivat viljakauppiaat, myllärit ja oluttehtailijat tapaamaan toisiaan »jauhokaivoksen» kahvilassa. Jokainen kauppias oli varma ostohaluisen kohtaamisesta siellä, jokainen mylly- ja oluttehtailija odottivat siellä tapaavansa kauppiaita, jotka tarjoaisivat viljaa myytäväksi. Näistä kokouksista on tavarapörssi saanut alkunsa.

Tavarapörssit ovat ensi sijassa markkinoita erinäisille maailmankaupan tavaroille, esimerkiksi viljalle, puuvillalle, kahville, väkiviinalle. Täällä kohtaa siis esimerkiksi vehnää ja ruista maanviljelijöiltä ostanut viljakauppias myllyteollisuuden harjottajan, joka haluaa ostaa viljaa. Mutta kauppiaitten ohelle tunkevat itsensä keinottelijat. Henkilöt, jotka eivät myy sen vuoksi, että heillä olisi jotakin tavaraa varastossa, eivätkä osta sen vuoksi, että he jotakin tavaraa tarvitsisivat, vaan jotka ainoastaan ostavat ja myyvät tarkotuksessa vetää voiton hintain vaihteluista. Osaksukaamme esimerkiksi, että sentneri vehnää maksaa nykyään 26 kruunua.^[8] Herra Kohn toivoo vehnän tulevan huojistumaan. Hän myy siis vehnää herra Löwylle päivän hintaan ja sitoutuu sen kolmessa kuukaudessa toimittamaan. Jos vehnä maksaa kolmen kuukauden kuluttua ainoastaan 25 kruunua, silloin ostaa hän sentnerin 25 kruunulla, mutta saa siitä herra Löwyn maksaman nykyisen hinnan, siis 26 kr. Hän ansaitsee joka sentnerillä 1 kr. Mutta jos hän on pettynyt, jos vehnä maksaa 27 kr., silloin täytyy hänen ostaa vehnää 27 kruunulla, vaikka hän saa siitä ainoastaan 26 kr. Nyt ansaitsee herra Löwy, joka — ajatellen, että vehnä kallistuu — on ostanut vehnää nykyisellä hinnalla 26 kr:lla, 1 kr. sentneriltä; hän saa vehnän hankituksi 26 kruunulla, mutta voi sen heti myydä toiselle 27 kruunulla. Mutta kun kumpainenkaan näistä herroista ei vehnää ollenkaan tarvitse, voivat he säästyä viljan ostosta ja myynnistä: riittää, että toinen maksaa toiselle hinnanerotuksen. Jos sentneri vehnää on hankintapäivänä 1 kr. halvempi kuin kaupanteon päivänä, silloin maksaa herra Löwy herra Kohnille 1 kr. Jos vehnä hankintapäivänä on kalliimpaa kuin nykyään, silloin maksaa hra Kohn hra Löwylle hinnanerotuksen. Siten tavarapörssissä efektikaupan, todellisen kaupan, jollaista esimerkiksi viljakauppiasten ja myllärien välillä tapahtuu, rinnalla kehittyy keinottelu, pörssipeli.

Molemmat kauppahaarat ovat mitä tiukemmassa yhteydessä keskenään. Myllyteollisuuden harjottaja on myynyt suuremman määrän jauhoja myöhemmin toimitettavaksi. Jauhon hinnan arvioimisessa on hän pannut pohjaksi nykyisen viljanhinnan. Mutta hän voi ostaa viljan vasta myöhemmin. Siten on hänen riskinsä suuri: hänen täytyy antaa jo myymänsä jauho nykyisestä alhaisesta hinnasta, mutta kenties se vilja, josta se jauho on valmistettava, täytyy ostaa myöhemmällä korkeammalla hinnalla. Sikäli kuin viljan hinta nousee, tulee mylläri myydessään jauhot menettämään rahansa. Vapauttaakseen itsensä tästä vaarasta, tekee nyt mylläri keinottelukaupan: hän ostaa termiinamarkkinoilta viljaa, ei tarkoituksella todella vastaanottaa tätä viljaa, — sillä todellisen kaupan, jolla hän todella tahtoo viljaa hankkia, aikoo hän tehdä vasta myöhemmin — vaan sen tapauksen varalta, että hän jauhonmyynnissään rahansa menettäisi, pitääkseen itsensä keinottelukaupalla (termiinaostolla) vahingoittumattomana. Jos nyt viljan hinta kohoaa, silloin saa mylläri siltä keinottelijalta, jonka kanssa hän keinotteluoston teki, hintadifferenssin (hinnan erotuksen). Mitä hän on todellisessa jauhon myynnissä menettänyt, sen antaa hänelle taas takaisin voitto keinotteluostosta. Pörssikeinottelua käyttävät tuottajat tällä tavalla vakuutuksena tappioita vastaan, joita he raaka-aineittensa hinnan vaihtelujen johdosta kärsivät.^[9*]

Siten on pörssikeinottelu kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen luonnollinen tuote, joka on syntynyt itse tavaratuotannon tarpeista — tytär on yhtä rakastettava kuin äiti!

Ajottain voi pörssikeinottelulla epäilemättä olla suuri vaikutus tavarain hintoihin. Niinpä esimerkiksi keväällä 1909 amerikalainen keinottelija Patten pakotti vehnän hinnan nousemaan korkeaksi ostamalla suunnattomia määriä vehnää toivossa voida ne myöhemmin korkeista hinnoista jälleen myydä. Ei kuitenkaan saa pörssikeinottelun vaikutusta hintoihin arvosiella liian suureksi. Kukaan keinottelija ei kykene ostamaan maailmankaupan tavaroita, jollaisia vehnä ja puuvilla ovat, sellaisia määriä, että hän voisi maailmanmarkkinoilla pysyvästi hinnat määrätä. Jos vehnäsato on suurempi kuin tarve, silloin alkaa vehnän hinta laskeutua; keinottelija ei kykene enää markkinoille tulevaa määrää ostamaan; hänen täytyy lopulta itse myydä varastonsa, ellei tahdo sitä myydä myöhemmin vielä syvemmälle laskeutuneitten hintain vallitessa. Keinottelu onnistuu ainoastaan silloin, kun se kulkee hintain vaihtelun suunnassa, jonka vaihtelun tarjonnan ja kysynnän suhde todellisessa kaupassa saa aikaan. Jos esimerkiksi puuvillasato on pienempi kuin tarve, silloin keinottelija, joka on ostanut suuret määrät puuvillaa, voi kyllä ne myydä runsaalla voitolla. Ajottaisesti keinottelijat tietysti voivat hinnan kohottaa ostamalla ja hinnan alentaa myymällä, ja se jo on kyllin paha: voi tietysti tapahtua, että keinottelu esimerkiksi painaa hinnan alas sinä ajankohtana, jolloin maanviljelijät myyvät viljaansa, ja ajaa sen korkeaksi silloin, kun myllyteollisuuden harjottajat viljaa ostavat. Mutta ajan pitkään hintain vaihtelu ei välitä keinottelijain mistään mieliteoista; he käyttävät hyväkseen hintain muutoksia, mutta he eivät voi niitä pysyväisesti määrätä.

Ihmiset, jotka eivät tunne tavarakaupan olemusta, arvostelevat usein keinottelun vaikutuksen hintoihin liian suureksi. Kun kansainvälisen tavaranvaihdon kehittyminen ja kulkuneuvojen lisääntyminen seitsenkymmen- ja kahdeksankymmenluvulla aiheuttivat viljanhintojen laskeutumisen ajanjakson, uskottelivat agraarit maanviljelijöille, että pörssikeinottelu olisi viljan hintojen laskeutumisen syy. Silloin vaadittiin termiinakaupan, pörssikeinottelun tärkeimmän muodon kieltoa, koska ainoastaan pörssipelin supistaminen voisi viljan hinnat kohottaa. Nykyään taas, kun maailmansato jää maailmantarvetta pienemmäksi ja siitä syystä viljan hinnat kohoavat, tahdotaan kuluttajille uskottaa, että pörssipeli aiheuttaa korkeat hinnat. Tosin onkin Itävallassa viljatermiinakauppa jo vuosia sitten kielletty; mutta tämä kielto on saanut aikaan ainoastaan sen vaikutuksen, että Itävallan viljakauppiaat ja suuret myllyteollisuuden harjottajat nyt tekevät keinottelukauppansa Budapestin pörssissä. Mutta voimmehan tutkia termiinakauppakiellon vaikutuksia Saksassa. Saksan valtakunnassahan viljatermiinakauppa jo vuodesta 1896 asti on täydellisesti kielletty. Tästä ajasta lähtien ovat nyt siellä viljan hinnat seuraavalla tavalla kehittyneet:

Numerot osottavat kyllä, että termiiinakaupan lopettaminen ei alenna viljan hintaa, mutta eivät osota, että sen lopettaminen viljan hintaa korottaa. Viljan hinnan kohoaminen on nimittäin tapahtunut samoin termiinakaupallisissa maissa kuin maissa, joissa tätä kauppaa ei ole. Hinnan nousemisen syyt eivät yleensä olekaan pörssikeinottelussa, vaan yhtäältä siinä, että maailmantarve lisääntyy nopeammin kuin tarjonta, toisaalta tullien hintaa kohottavassa vaikutuksessa.^[10*]

Laajat väestökerrokset kuvittelevat keinottelun vaikutuksen hintoihin suuremmaksi kuin se on. He näkevät, että hinnat noteerataan pörssissä ja otaksuvat siitä, että ne määrättäisiin pörssin tahdon mukaan. Tätä väärinkäsitystä monet eturyhmät käyttävät hyväkseen. Agraarit työntävät kaiken syyn pörssi keinottelun niskoille, kääntääkseen väestön huomion pois agraaritulleista. Porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen pikkuporvarilliset puolustajat valittelevat »kapitalismin kasvannaisia», ikäänkuin ne yksin olisivat kaikkeen pahaan syyllisiä, samalla aikaa kuin kapitalismin perustukset, työvälineiden yksityisomistus ja työväenluokan riistäminen tehtaissa, työpajoissa ja maanomistajain pelloilla olisivat kaikista synneistä vapaat. Onhan tietysti totta, että pörssi on myrkkykukka kapitalismin puussa; mutta me emme voi kapitalismia kukistaa leikkaamalla pois sen kukat, vaan ainoastaan repimällä sen juuret maasta. Kapitalismin juuret taas eivät ole pörssissä, vaan tehtaassa. Myöskin kallista aikaa voi pörssikeinottelu kyllä käyttää hyväkseen, ajottaisesti sitä kärjistää, mutta sen syvimmät syyt eivät ole löydettävissä pörssistä, vaan kapitalistisen tuotannon olemuksesta ja järjestelmästä.

Kokonaan toisellaisen kuvan kuin suurkauppa, joka vie tavarat raaka-ainetuottajilta teollisuudelle, antaa pikkukauppa, joka ne välittää teollisuudelta kuluttajille.

Pienen vähittäiskaupan kehittymistä kuvaa tällä elinkeinoalalla toimivain henkilöitten luvun erinomaisen nopea kasvaminen. Itävallassa työskenteli elintarvekaupassa vuonna 1890 108,600 henkilöä, vuonna 1900 186,375 henkilöä; elintarvekaupassa työskentelevien henkilöitten luku on siis kymmenessä vuodessa kohonnut 71.62 prosentilla, samalla aikaa kuin koko väestö on ainoastaan 9.44 prosentilla lisääntynyt. Elinkeinoliikkeitten laskussa laskettiin Wienissä olevan 16,034 elintarveliikettä. Kun vuonna 1910 talojen laskeminen Wienissä tapahtui, oli keskimäärin aina kahta taloa ja 22 asuntoa kohti yksi elintarvekauppa. Tämä elintarvekauppojen suunnaton tulva on kansanjoukkojen proletarisoitumisen seuraus: pikkukaupasta etsivät viimeistä turvaa kaikki ne, jotka häviävässä, kapitalistisen kilpailun uhkaamassa, Itävallassa sen lisäksi vielä myöskin kelpoisuustodistuksella aidatussa käsityössä eivät voi mitään tointa löytää ja eivät kuitenkaan vielä tahdo hakea työtä palkkatyöläisinä tehtaassa. Pikkukaupan hajottaminen lukemattomiin suurilla kustannuksilla työskenteleviin kääpiöliikkeisiin kallistaa tietysti tavaroita. Omaisineen muodostavat elintarvekaupassa toimivat henkilöt valtavan joukon. Itävallassa oli niitä vuonna 1890 282,820, vuonna 1900 451,366 henkilöä. Ketkään nämä henkilöt eivät tuota mitään hyödykkeitä, ne eivät lisää yhteiskunnan rikkautta, heidät täytyy yhteiskunnan elättää. Tämän yhteiskuntakerroksen elatuksen vaatima lisämeno sisältyy tavarain vähittäishintaan. Elätettävien lukuisuuden tähden se lisämeno ei varmaan ole pieni, kuinka kurjasti nämä ihmiset elänevätkin. Olihan näet kustakin sadasta tuhannesta asukkaasta Itävallassa vuonna 1890 1,183, vuonna 1900 jo 1,726, Wienissä vuonna 1890 2,840, vuonna 1900 3,438 elintarvekaupasta elävää henkilöä!^[11*])

Ei ole epäilemistä, että myöskin tämä vähittäiskaupan epätaloudellinen järjestelmä kallistaa tavarain hintoja. Erittäinkin on hyvin oikeutettu se valitus, että vähittäiskauppiaat korottavat tavarainsa hintoja silloin, kun tukkukauppiaat vaativat heiltä korkeampia hintoja, mutta että vähittäiskauppahintoja usein ei ollenkaan alenneta tai alennetaan ainoastaan hyvin vähäisessä määrässä silloin, kun tukkukauppahinnat alenevat. Niinpä ovat esimerkiksi petroleumin hinnat Itävallassa viimevuosina melkoisesti laskeutuneet. Ylituotanto Galitzian raakaöljyteollisuudessa on huojistanut raaka-aineen josta petroleumi valmistetaan; Vacuum Oil Company'n, Amerikan petroleumitrustin itävaltalaisen haaraosaston kilpailu Itävallan petroleumin puhdistuslaitosten kanssa on pakottanut viimeksimainitut halventamaan hintojaan. Mutta petroleumin vähittäiskauppahintaa on halvennettu paljon vähemmän ja hitaammin kuin tukkukauppahintaa. Samallaisia havaintoja kerrotaan Wienin lihamarkkinoilta. Karjanhinnat Wienin markkinoilla ovat viime vuosina rehusadon vaikutuksesta milloin laskeutuneet, milloin nousseet. Kun rehusato on huono, silloin myyvät maanviljelijät karjaa, koska ruokinta kalliilla rehuaineilla ei kannata; suuri tarjonta alentaa karjan hinnat. Seuraavana vuonna karjan hinnat sitten kohoavat, koska maanviljelijät tahtovat harventuneet navettansa taas täydentää. Samalla kun nyt Wienin lahtarit ovat lihan hintoja yhä nostaneet, niin usein kuin karjan hinnat ovat nousseet, ovat he kerran korotetuista lihan hinnoista yhä pitäneet kiinni sittenkin, kun karjan hinnat huonon rehusadon johdosta taas alenivat.

Tällaisten ilmiöiden merkitystä kuitenkaan ei saa arvostella niin suureksi kuin agraarit tekevät. Agraarit koettavat uskotella meille, että ainoastaan teurastajat muka ovat hintain kallistajia; karjanhoitajat ja karjansyöttäjät muka syyttömiä. Sellaiset liijottelut näyttää vääräksi hintatilasto.

Nämä numerot osottavat kyllin selvästi, että lihan hintäin kohoaminen on karjan hintain kohoamisen seuraus. Pikkukauppa pitää tosin vähittäiskauppahinnan aina melkoisesti korkeampana tukkukauppahintaa; mutta molempain välistä hinnan erotusta mielivaltaisesti suurentamasta estää pikkukauppaa senkin omassa piirissä vallitseva kilpailu. Pikkukauppahintain kohoamisen syy on siis löydettävissä tukkukauppahintain kohoamisesta.

Vaikkakaan kauppa ei tavallisesti ole vastuunalainen hintain nousemisesta, niin sitävastoin on se kyllä syyllinen siihen, että vähittäishinnat, jotka kuluttajan pitää maksaa, ovat aina paljon suuremmat tukkukauppahintoja, jotka tuottaja saa, olkootpa nämä hinnat sitten korkeat tai alhaiset. Sentähden näemme niin hyvin kuluttajain kuin tuottajaakin taholla tehokkaasti pyrittävän kaupan syrjäyttämiseen, tuottajain ja kuluttajain välittömän suhteen aikaansaamiseen.

Lähinnä astuvat tuottajain järjestöt välikauppaa vastaan. Tehtailijat koettavat päästä tavaransa välittömästi kuluttajille myymiseen. Teollisuuskartellit koettavat syrjäyttää välikaupan. Joskus suojelee valtio välikauppaa teollisuuden harjottajia vastaan. Niinpä on jo mainittu Amerikan petroleumitrustin osasto viime vuosina laittanut petroleumisäiliöitä Itävallan rautatieasemille ja näistä säiliöistä niin sanotuissa tankvaunuissa (rautaisia petroleumisäiliöitä, jotka ovat varustetut laskuhanalaitoksilla) petroleumi välittömästi toimitetaan pikkukauppiaille (greislereille). Sen kautta tunsivat itsensä uhatuiksi ne kauppiaat, joiden käsissä on petroleumin puhdistuslaitosten ja pikkukauppiasten välinen välikauppa. Näiden kauppiasten tahdosta on hallitus kieltänyt tankvaunujen käytön sillä tekosyyllä, että ne muka ovat tulenvaarallisia, vaikka tämä petroleumiliikkeen teknillisesti täydellinen metoodi ulkomailla jo aikaa sitten on yleisesti käytännössä. Suuremmalla menestyksellä ponnistelevat agraarit välikaupan syrjäyttämiseksi. Vuodesta 1898 on Itävallassa perustettu lukuisia varasto-osuuskuntia. Missä niitä syntyy, siellä ei talonpoika enää myy viljaansa viljakauppiaalle; hän jättää sen osuuskunnalleen, joka voi viljan myydä välittömästi suurille kuluttajille, esimerkiksi sotalaitokselle tai suurille höyrymyllyille. Nyttemmin perustetaan myöskin talonpoikain karjanmyyntiosuuskuntia, joiden tarkotuksena on syrjäyttää kapitalistinen karjakauppa. Näitä agraarijärjestöjen puuhia valtio avustaa. Joulukuussa 1909 myönsivät valtiopäivät vuotuisen viiden miljoonan kruunun apurahan karjakaupan avustamiseksi.

Kun välikauppa tunkeutuu tuottajan ja kuluttajan väliin ja riistää yhteiskunnalta arvoja, lisäämättä sen rikkautta, niin tuon kaupan syrjäyttäminen on tietysti taloudellinen edistysaskel. Tosin täytyy tämäkin edistysaskel, kuten kapitalismin vallitessa jokainen muukin, ostaa lukuisain itsenäisten eläjien proletarisoitumisella. Mutta kuluttajille tämä edistysaskel ei tuota mitään voittoa, sillä kartellit ja maataloudelliset osuuskunnat eivät syrjäytä välikauppaa myydäkseen tavaroitaan halvemmalla, vaan johdattaakseen voiton, joka tähän asti on valunut kauppiasten taskuihin, jäsentensä kassoihin ja arkkuihin. Varasto-osuuskuntain perustaminen on lähinnä korottanut paikallisia viljanhintoja, koskapa talonpojat sen sijaan, että kylässä tai lähi kaupungissa antaisivat viljansa halvalla, voivat sen varasto-osuuskuntain avulla kaukaisemmilla markkinoilla myydä korkeampaan hintaan. Mitä tiheämmäksi taas varasto-osuuskuntaverkko tulee, mitä tiiviimpi niitten välinen yhteys, mitä mahtavampi niitten asema markkinoilla, sitä lähemmäksi tulevat agraarit ihannettaan: mahtavan viljakartellin muodostamista, joka määrää kuluttajille viljan hinnan. Vuonna 1907 valtiopäiväin agraariliitto, johon kuului jäseniä kaikista porvarillisista puolueista, neuvotteli vakavasti viljapankin perustamisesta, jonka käsiin keskitettäisiin rahan lainaaminen varastotaloihin koottua viljaa vastaan; olisihan sellainen pankki viljakartellin alkusolu.

Kun toisaalta tuottajain järjestöt ahdistavat kauppaa, niin toisaalta käyvät sen kimppuun kuluttajain järjestöt. Kulutusyhdistykset (osuuskaupat) asettuvat lähinnä vähittäiskaupan tilalle. Päästyään voimakkaiksi liittyvät ne tukkuosto-osuuskunniksi, jotka ostavat tavaroita suoraan tuottajilta, siis sulkevat pois myöskin tukkukauppiaat. Lopulta tukkuostoyhtiöt pääsevät siihen, etteivät erinäisiä tavaroita enää osta kapitalistisilta tuottajiltakaan, vaan valmistuttavat niitä omissa liikkeissään.

Kuluttajain järjestön tehtävänä on saattaa kuluttajille voitto, joka nykyään joutuu kaupalle. Sen tulokset ovat pienet niin kauan kuin se voi saada imetyksi ainoastaan vähittäiskaupan suhteellisesti pienen voiton. Ne suurenevat, kun kuluttajajärjestö voi hankkia jäsenilleen myöskin tukkukaupan suuremman voiton. Ne ovat suurimmat, kun kuluttajajärjestö siirtyy omaan tuotantoon, siis ei enää turvaa jäsenilleen ainoastaan kauppavoittoa, vaan myöskin voiton, jonka kartellisoituneet teollisuuskapitalistit muuten saavat.

Tuottajain ja kuluttajain järjestöillä on eräs yhteinen tehtävä: tuottamattoman välikaupan syrjäyttäminen. Mutta niiden toiminnalla on vastakkainen tarkotus: tuottajain järjestöt tahtovat säästyneen kauppavoiton toimittaa kartellisoituneille teollisuudenharjottajille ja osuustoiminnallisesti järjestyneille maanviljelijöille; kulutusyhdistykset tahtovat sen turvata kuluttajille. Välikaupan syrjäyttäminen voi aikaansaada tavaran hintain huojistumisen ainoastaan sikäli kuin se ei ole tuottajajärjestön teko, vaan kulutuksen järjesjämisen tulos.

Mitä enemmän kaupan ala supistuu, sitä enemmän tulevat tuottajain ja kuluttajain järjestöt välittömiin tekemisiin keskenään. Niiden edut osottautuvat nyt vastakkaisiksi. Mitä enemmän katoaa kauppa, joka vielä on kuten puskin molempien välissä, sitä enemmän tulee vapaata tilaa välittömälle, tietoiselle suurten järjestöjen taisteluille hinnan määräämisestä.

Vanhassa talonpoikaistaloudessa, jossa tuotettiin talonväen omaksi tarpeeksi, ei ollut olemassa vastakohtaa tuotannon ja kulutuksen välillä: mitä talonpojan pellot tuottivat, kulutti talonpoikaisperhe itse. Mitä me nykyään tuotamme, sitä emme enää itse kuluta, vaan yrittäjät myyvät sen markkinoilla; ja mitä me tarvitsemme, sitä emme luo kättemme työllä, vaan meidän täytyy se ostaa markkinoilta. Hyödykkeittemme muuttuminen tavaroiksi synnytti tuottajain ja kuluttajain välisen vastakohdan.

Mitä enemmän tavaratuotanto keskittyi kapitalistiseen suurliikkeeseen, ja tavaran kulutus väkirikkaisiin suurkaupunkeihin, sitä vähemmän saattoivat tuottajat ja kuluttajat joutua välittömään yhteyteen keskenään. Kaupan täytyi — sen olemme nähneet Wienin viljakaupan esimerkistä — ottaa toimittaakseen tavarain ostaminen yksityisiltä tuottajilta ja niiden välittäminen yksityisille kuluttajille. Mutta kun nykyään tuottajat ja kuluttajat liittyvät mahtaviksi järjestöiksi, tulee kauppa sen kautta jälleen syrjäytetyksi. Varasto-osuuskunnat yhtäältä, tukkuosto-osuuskunnat toisaalta tunkevat nyt taas pois viljakauppiaan. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestys, joka kaupan merkitystä ensin tavattomasti avarsi, on nykyään jo toimessa sen valta-alueen jälleen supistamiseksi. Mitä enemmän se siinä onnistuu, sitä enemmän käy, suurten tuottaja- ja kuluttajajärjestöjen suurissa valtataisteluissa, selväksi tuottajain ja kuluttajain välinen etujen vastakkaisuus, joka johtuu kapitatistisen tavaratuotannon luonnosta. Mitä täydellisemmin taas tämä vastakohta paljastuu, sitä kypsemmäksi yhteiskunta tulee sen poistamiseen. Tuotannon ja kulutuksen välinen vastakohta tulee poistetuksi, kun tuottajain ja kuluttajain järjestöt yhtyvät yhdeksi korkeammaksi yhteydeksi. Tämä korkeampi yhteys on sosialistinen yhteiskunta. Se on valtava tuottajajärjestö, ikäänkuin jättiläismäinen trusti, jolle kaikki liikkeet kuuluvat ja jonka palveluksessa kaikki työntekijät ovat. Mutta se on samalla myöskin valtava kuluttajajärjestö, ikäänkuin jättiläismäinen tukkuostoyhteisö, johon kaikki kunnat, kaikki ammatin haarat kulutusyhdistyksinä ovat liittyneet. Sen kautta että se tuottaa kaikki tavarat ja tyydyttää kaikkien kuluttajain tarpeet, lakkaavat hyödykkeet olemasta tavaroita; tuottajain ja kuluttajain välinen vastakohta katoaa. Kauppaa ja keinottelua ei enää ole. Niiden tilalle astuu tietoinen, yhteiskunnan itsensä suunnitelmanmukaisesti johtama, kaikkien yhteiskunnan jäsenten yleistahdosta syntyneitten lakien mukaan järjestettävä hyödykkeiden jako, hyödykkeiden, joita, kaikkien yhteiskunnan työkykyisten jäsenten työllä tuotettuina, jaetaan kaikille yhteiskunnan jäsenille.

Takaisin sisällysluetteloon

5. Raha.

Kapitalistinen tavaratuotanto perustuu yhteiskunnalliseen työnjakoon. Jokaisen yrityksen, joka tuo tavaroitaan markkinoille, täytyy tuottaa osa hyödykkeitä, joita yhteiskunta tarvitsee jäsentensä tyydyttämiseksi. Mutta tuotetaanko jossain yrityksessä hyödykkeitä, joita yhteiskunta todella tarvitsee, sen yrittäjä saa tietää vasta jälkeenpäin, vasta markkinoilla: tavaroille, joita yhteiskunta ei tarvitse, ei löydy ostajaa; jos yrittäjä voi tavaransa myydä, saada tavarasta rahaa, silloin on sillä todistettu, että hänen liikkeessään on tuotettu hyödykkeitä, joita yhteiskunta tarvitsee, että hänen liikkeessään on tehty yhteiskunnallisesti välttämätöntä työtä. Jos tavaran omistaja voi markkinoilla tavaransa vaihtaa rahaan, silloin saa hän tietää, että hänen liikkeessään työskenteleväin työntekijäin, jotka hän yksilöllisen voittonsa tähden oli palvelukseensa ottanut, yksilöllinen työ kuitenkin samassa on ollut yhteiskunnallista työtä, jonka kautta joku yhteiskunnan tarve tuli tyydytetyksi. Vakuuden, että yksilöllinen työ tyydyttää jonkun yhteiskunnallisen tarpeen, saa työntuotteen omistaja rahassa, jonka hän työntuotteella itselleen vaihtaa.

Kaikien työtätekeväin välillä on yhteiskunnallinen suhde: jokainenhan tuottaa hyödykkeitä, joita muut tarvitsevat. Mutta tämä yhteiskunnallinen kietoutuminen kaikkien työtätekeväin välillä saadaan aikaan eräällä esineellä: rahalla, jonka työntuotteen omistaja työntuotteella itselleen vaihtaa ja jolla hän sitten taas kaikkien muitten yhteiskunnan jäsenten työntuotteita voi itselleen vaihtaa. Työntuotteen vaihto rahaksi on siis kaiken työn päämäärä, rahan vaihto muihin työntuotteisiin tie tarpeittemme tyydyttämiseen. Kullasta riippuu, kullan perään pyrkii nyt kaikki. Raha, aluksi ainoastaan tavaranvaihdon välikappale, edustaa, niin pian kuin kaikki hyödykkeet tulevat tavaroiksi, koko yhteiskunnan rikkautta. Orjasta tulee se herraksi. Pelkästä apurista tulee se tavarain jumalaksi.^[12*]

Kansainvälisessä kaupassa maksetaan kaikki tavarat kullalla. Kun me tuomme vehnää Venäjältä, puuvillaa Amerikasta, hiiliä Saksasta, niin on meidän nämä tavarat maksettava kullalla tai vekseleillä, jotka ovat kultaosotuksia. Kotimaassa tosin emme maksa kullalla, vaan seteleillä, hopea-, nikkeli- ja pronssirahoilla. Mutta kaikki nämä maksuvälineet asettaa rahalainsäädäntömme ja rahapolitiikkamme kiinteään arvosuhteeseen kultaan. Kahdenkymmenen kruunun seteli on juuri yhtä paljon arvoinen kuin kultainen kahdenkymmenen kruunun raha ja kultaisen kaksikymmenkruunusen ja kultaisen kaksikymmenmarkkasen välinen arvosuhde riippuu aina siitä, kuinka paljon kultaa kukin näistä molemmista rahoista sisältää. Kunkin tavaran hinta on siis tavaran arvosuhde kultaan.

Sikäli kuin vapaa kilpailu vallitsee, riippuu kunkin tavaran hinta sen tuotantokustannuksista. Jos onnistutaan valmistamaan joku tavara halvemmilla kustannuksilla, silloin alenee vapaassa kilpailussa myöskin tavaran hinta. Jos tavaran hinta alenee, silloin myyjä saa siitä vähemmän kultaa. Silloin me sanomme tavaran huojistuneen.

Mutta kullankin hinta riippuu sen tuotantokustannuksista. Jos onnistutaan tuottamaan unssi kultaa pienemmillä kustannuksilla, silloin alenee kullan tuotantohinta. Jos kullan hinta alenee, silloin me saamme kullalla vähemmän tavaraa. Silloin sanomme tavaran kallistuneen.^[13*]

Tavaran hintain muutoksilla siis voi olla eri syitä. Tavaran hinnat voivat nousta sen tähden, että tavaran valmistuskustannukset ovat lisääntyneet tai sen tähden, että kullan valmistuskustannukset ovat laskeutuneet.

Kultakaivosten omistajat toimittavat kaivoksista saadun kullan rahapajoihin ja pankkeihin. He saavat siitä metallirahaa tai vekseleitä, kultaosotuksia. Niillä maksavat he lähinnä kultatuotannon kustannukset. Tuotetun kultamäärän jäännös, yli tuotantokustannusten saatu määrä, jää heille. Se on sitä suurempi, mitä pienemmät tuotantokustannukset ovat. Tällä liikamäärällä he sitten ostavat tavaroita. Kullantuottajat eivät lisää tavaravarastoa, koska he tuottavat kultaa, eivät tavaroita; mutta tavarain kysyntää he kyllä lisäävät. He lisäävät sitä sitä enemmän, mitä suurempi tuotannon liikamäärä yli kustannusten on, mitä pienemmät siis kustannukset ovat. Tavarain kysynnän lisääntyminen, varaston pysyessä yhtäläisenä, ajaa tavarain hinnan korkeaksi. Tällä tavalla kullan valmistuskustannusten aleneminen kohottaa tavarain hintoja.

Ei olekaan mitään epäilystä siitä, että kullan valmistuskustannukset viime vuosina ovat melkoisesti laskeutuneet. Buurisodalla Englannin hallitus poisti viimeiset esteet, jotka ehkäisivät Etelä-Afrikan kultakaivosteollisuuden kehitystä. Oivallisia koneita vietiin kultakaivoksiin. Kaivosten omistajille halpaa työvoimaa toimittaakseen ensin tuotiin Etelä-Afrikaan kiinalaisia kuleja, myöhemmin houkuteltiin kultakaivoksiin 160,000 kafferia. Tällä tavalla pienenivät kullan valmistuskustannukset. Nyt kävi mahdolliseksi panna käyntiin sellaisia kultakaivoksia, joiden liike korkeilla palkoilla ja ilman uusia teknillisiä laitoksia ei olisi ollut kyllin tuloksellista. Sen tähden on kullan tuotanto nopeasti lisääntynyt.^[14*] Kullansaantikustannusten halpeneminen Etelä-Afrikan kultakaivoksilla on todennäköisesti yksi nykyisen kalliinajan syistä. Meidän täytyy nykyään joka tavarasta antaa enemmän rahaa, enemmän kultaa, koska kussakin kultapalasessa nykyään on vähemmän yhteiskunnallista työtä kiteytyneenä kuin aikaisemmin.

Europan työläiset ovat yrittäjäin kanssa tehneet tariffisopimuksia, joissa on määrätty kuinka monta kruunua, kuinka monta markkaa tai francia he työpäivästä saavat. Yrittäjät suorittavat sovitun työpalkan pennilleen. Ja kuitenkin työläiset tulevat jokaisessa palkanmaksussa petetyiksi! Sillä — kruunu, markka, franci, eivät nykyään enää ole sitä, mitä ne kerran ovat olleet. Niissä esiintyy vähemmän yhteiskunnallista työaikaa ja sen tähden niillä myöskin on pienempi ostokyky kuin ennen. Kun kaksikymmenmarkkanen nykyään on vähempiarvoinen kuin kymmenen vuotta sitten, niin täytyy meidän nykyään työvoimastamme saada enempi markkoja, saadaksemme saman arvon. Rahapalkan täytyy nousta, jotta tosiasiallinen palkka, arvopaikka pysyisi muuttumattomana. Ja siitä huolimatta yrittäjät valittelevat työläisten »vaativaisuutta», kun ammattiyhdistyksemme vaativat korkeampia rahapalkkoja!

Ammattiyhdistystemme tehtävä on nykyään sovittaa rahapalkkain suuruus muuttuneen kullan arvon mukaan.

On tunnettu tosiasia, että jonkun työläiskerroksen on vaikea voida säilyttää edullisempia työehtojaan, jos toisten paikkakuntain tai työalain työläiset tyytyvät huonompiin työehtoihin. Saman ilmiön näemme tässä nyt kansainvälisessä asteikossa. Kullan tuotantokustannusten pieneneminen on yksi kalliin ajan syitä. Sillä on syynsä siinä, että kultakaivospääomalla on käytettävissä erinomaisen halpaa työvoimaa. Sivistynyt, verrattain hyvästi palkattu Itävallan rautatietyöläinen näkee elantotasonsa käyneen huonommaksi sentähden, kun köyhä, tietämätön, likainen kafferi, joka Etelä-Afrikan kaivoksissa nostaa ylös kiiltävää kultaa, sietää hirvittävän riistämisen määrän. Kuinka paljon vielä voineekin germaaninen rotuylpeys sitä vastaan vetää vastakynttä, niin on kuitenkin kieltämätön tosiasia, että meidän oma elintasomme, koko sivistystasomme, on riippuvainen Transvaalin kultakaivosten mustain työläisten elin- ja sivistystasosta. Mikä todistus kaikkien köyhälistöetujen kansainvälisen solidariteetin puolesta!^[15*]

Myöskin kapitalistinen tuotanto on yhteiskunnallista työtä. Vaikkapa kukin yksityinen yrittäjä ajatteleekin ainoastaan yksilöllistä voittoaan, niin on hänen toimintansa tuloksena kuitenkin, että ne monet miljoonat ihmiset, jotka elävät kapitalistisen vallan alla, jotenkuten tulevat ravituiksi, vaatetetuiksi ja majotetuiksi. Mutta yksilöitten liittäminen suureksi yhteiskunnaksi saadaan aikaan erään aineen avulla, kullan avulla. Siten tästä aineesta on tullut maailman herra. Sen oikuista, sen kaikista elämän vaiheista riippuu nyt miljoonain ihmisten kohtalo. Miljoonain täytyy nyt kärsiä kallista aikaa sentähden, että sattuma näkee hyväksi vähentää kullan tuotantokustannuksia. Elottomasta aineesta, jonka ihmiskäsi syvyydestä nostaa, on tullut ihmisten hallitsija.

Ihmiskunta voi vasta sitten vapautua aineen vallasta, kun se ei enää aineen avulla sido yksilöä yhteiskuntaan. Kun yksilön työ ei enää ole yksilöllistä työtä, josta vasta työntuotteen rahaksi vaihdossa saadaan tietää, että se on tyydyttänyt yhteiskunnan tarvetta, vaan välittömästi yhteiskunnallista työtä, jonka yhteiskunta tarkotuksenmukaisesti johtaa ja järjestää, niin että kaikki tarpeet saavat tyydytyksensä; kun yksilön oikeus hyödykkeisiin, joita hän tarvitsee, ei enää ole riippuvainen rahan omistuksesta, vaan sen oikeuden takaa kuuluminen siihen yhteiskuntaan, jonka jäsen hän on, kansalaisena täysillä oikeuksilla ja velvollisuuksilla; kun hyödykkeitä ei enää tuoteta tavaroina, joita täytyy myydä ja ostaa, vaan tuottavat niitä kaikki yhteiskunnan jäsenet, ne hyödykkeet kootaan järjestetyn yhteiskunnan varastohuoneisiin ja sieltä jaetaan kaikille yhteiskunnan jäsenille lakien mukaan, jotka kaikkien työtätekeväin kokonaisuus itse on säätänyt: silloin lakkaa kulta olemasta ihmisten herrana. Siitä tulee tavallinen halpa aine, niin kuin mikä muu aine tahansa on — siitä tulee, kuten Thomas More lausui, kyllin hyvä aine käytettäväksi yöastiain valmistukseen.

Takaisin sisällysluetteloon

6. Kallis aika maailman taloudessa.

Päivästä päivään vaihtelevat tavarain hinnat. Jokainen liike-elämän muutos, vuodentulon laatu, tuottajayhtymäin vaihtelevaiset kohtalot, liikenne-ehtojen muutokset, keinottelun oikut, korkokannan ja vekselikurssien muutokset vaikuttavat markkinahintoihin. Mutta olkootpa hinnat tänään korkeammat, huomenna alhaisemmat, niin on kuitenkin yleinen hintataso, jolla päivittäiset hintain vaihtelut tapahtuvat, keskihintain taso, jonka molemmin puolin päivittäiset markkinahinnat heiluvat, viimevuosina tunnetusti noussut. Tämä ilmiö on koko maailmantaloudessa havaittavissa. Sikäli kuin kallis aika on kansainvälinen ilmiö, sikäli ei voida sanoa sen johtuvan yksityisen valtion lainsäädännöstä, vaan kapitalistisen talouden kehityslaeista yleensä. 63 vuotta sitten saattoi Karl Marx sanoa, että halvat hinnat ovat porvariston raskaana tykistönä. Nykyaikaiselle kapitalismin kehitykselle antavat korkeat tavarain hinnat leimansa.

Yhteiskunnallinen aivotuote kapitalistisessa yhteiskunnassa jakautuu luokille, työn luomasta rikkaudesta saa kukin luokka osansa: työntekijä palkan, tehtailija ja kauppias yrittäjävoiton, rahakapitalisti koron, maanomistaja maakoron. Kallistuminen muuttaa hyödykkeiden jaon. Nopeimmin kasvaa maakorko. Mutta voittoakin enentävät korkeat hinnat. Työpalkka sitävastoin alenee: pysyköönpä työntekijäin rahapalkka muuttumattomana tai kohotkoon, niin alenee kuitenkin hänen tosiasiallinen palkkansa, kun palkkamarkan ostokyky vähenee. Yhteiskunnallisen rikkauden jakautuminen muuttuu työväenluokan vahingoksi, sen luokan, jonka työ rikkauden luo. Riistämisen aste kohoaa.

Mutta luokkasuhteitten muuttuessa muuttuvat myöskin eri maitten suhteet toisiinsa. Niinpä Amerikan Yhdysvallat ovat korkeilla vehnän ja puuvillan hinnoilla kiskoneet suunnattomia voittoja, jotka vehnää ja puuvillaa tarvitsevain Europan kuluttajain täytyy maksaa. Toisaalta juoksee europalaiselle pääomalle jättiläisvoittoja vieraista maista, joiden teollisuudessa, vuorityössä ja liike-elämässä sitä on sijoitettuna ja joihin se myy tavaroitaan korotetuista hinnoista. Raaka-ainemaat rikastuvat teollisuusmaitten kustannuksella, maat, jotka sijoittavat pääomia rajainsa ulkopuolelle, sijoitusalueitten kustannuksella, vientimaat tuontialueitten kustannuksella. Koko maailman taloudessa synnyttää kallis aika mitä mahtavimpia arvojen siirtymisiä.

Mutta seurauksiltaan vielä raskaammat kuin itsensä kalliin ajan vaikutukset ovat kapitalismin ponnistukset sen voittamiseksi.

Maailman talouden teollistuttaminen pääomaa ulos viemällä on yhtenä syynä viljan kallistumiseen. Mutta pääoman vienti on myöskin keino tarjonnan enentämiseksi viljamarkkinoilla. Ranskan, Englannin ja Saksan kapitalistit lainaavat suunnattomia rahasummia Venäjän hallitukselle. Venäjän hallituksen täytyy heille niistä maksaa korkoa sata miljoonaa joka vuosi.^[16*] Sen täytyy kuormittaa venäläistä talonpoikaa raskailla verotaakoilla, kootakseen kansainväliselle pääomalle tätä suunnatonta veroa. Suurin osa Venäjän talonpoikaisväestöstä elää vielä luontaistalouden kannalla; talonpoika kuluttaa suurimman osan sadostaan itse ja myy ainoastaan niin paljon viljaa, että hän viljasta saaduilla rahoilla voi maksaa verot ja ostaa ne harvalukuiset tarve-esineet, joita hän ei itse tuota. Mitä korkeammat verot siis talonpojan harteille on sälytetty, sitä vähemmän viljaa hän itse voi kuluttaa, sitä enemmän viljaa hänen täytyy myydä. Talonpojilta ostavat viljan kaupppiaat ja vievät ulkomaille. Niin muodostuu ketju: mitä suurempi Venäjän valtion korkotaakka, sitä suurempi talonpoikain verokuorma, mitä enemmän veroja talonpoikain täytyy maksaa, sitä enemmän täytyy heidän supistaa viljan kulutustaan, sitä enemmän viljaa he myyvät, sitä nopeammin lisääntyy siis Venäjän viljanvienti. Siten maksaa Venäjä ulosviedyllä viljalla velkansa korot europalaiselle pääomalle; viljalla, joka venäläisten talonpoikain täytyy veroinaan antaa pois, elättää europalainen pääoma palkkaorjia tehtaissa. Toivo, että viljan niukkuudesta, jonka kallis aika aiheuttaa, voitaisiin päästä Venäjän viljan vientiä lisäämällä, perustuu siis odotukseen, että kansainvälinen pääoma tulee kiskomaan Yenäjän talonpojilta vielä korkeampaa veroa! Mutta Venäjän talonpoikain verokuorman lisääminen merkitsee ravinnon puutetta, [epätoivoa, kapinointia Venäjän suuren valtakunnan kylissä! Jos kapitalismi haluaa alhaisia viljanhintoja, se heittää vallankumouksen soihdun itään.]^[10]

Vielä on suunnattomia aloja hyvää vehnämaata Argentinassa ja Kanadassa raivaamattomana. Kapitalismin täytyy ne asuttaa, ravitakseen teollisuusmaitten paisuvia väkijoukkoja. Miten se sitä tekee? Se hävittää itä- ja etelä-Europassa talonpoikaista kotiteollisuutta. Se sortaa talonpoikia velan koroilla ja veroilla. Ja kun sen onnistuu Galitziasta, Unkarista, Italiasta, Venäjältä ja Balkanin niemimaalta karkottaa satoja tuhansia konnuilta, joilla heidän isänsä vuosisatoja ovat asuneet, kun nälkä ja epätoivo pakottavat onnettomia muuttamaan maasta, silloin kuljettaa kapitalismi heidät toiselle puolen valtameren, muuttaakseen heidät siellä maanviljelijöiksi, hankkimaan kapitalismille ja sen orjille leipäainetta.

Vielä ovat kokonaiset maanosat kapitalismilta melkein suljettuja. Etu-Aasia esimerkiksi! Sieltä voitaisiin saada vehnää, villaa, puuvillaa ja raakaöljyä suurissa määrin. Kapitalismi ryhtyy siihen, avatakseen itselleen rautatierakennuksilla ja mahtavilla kastelulaitoksilla uuden raaka-ainealueen länsi-Aasiassa. Vielä on se kaukana tästä päämäärästä. Mutta jo kadehtivat suurvaltain kapitatistiluokat toisiltaan jokaista osaa odotetusta saaliista. Saksan ja Englannin laivaveistämöillä rakennetaan jättiläis-sotalaivoja, jotka kenties tulevat kerran verisessä maailman sodassa ratkaisemaan kysymyksen länsi-Aasian omistamisesta.

Tuolta puolen Suezin, jossa kymmenet käskyt eivät enää ole arvossa, jossa vielä tänään luonnonkansoja, joilta maa on ryöstetty, voidaan ruoskalla ajaa kovaan palkkatyöhön — sieltä on saatavissa raaka-aineita, joita kapitalistinen maailma nykyään on vailla — puuvillaa, villaa, hiiliä, kautsukkia, metalleja ja kultaa! Niiden kuumeinen himoitseminen on yksi kapitalistisen siirtomaapolitiikan köyttövoimista. Ja käsikädessä sen kanssa kulkee kansallisuuksien välinen kateus, sotavarustelut lisääntyvät pelottavasti, yhä uudestaan nousee uhkaava sodanvaara. Yrittäessään poistaa kallista aikaa, saattaa kapitalismi ihmiskunnan vielä pelottavampaan kurjuuteen, vielä pahempaan onnettomuuteen kuin kallis aika.

»Tällöin käy selväksi, että porvaristo on kykenemätön enää kauemmin pysymään yhteiskunnan hallitsevana luokkana ja pakolla ylläpitämään oman luokkansa elinehtoja yhteiskunnan järjestystä määräävinä lakeina. Porvaristo on kykenemätön hallitsemaan, koska se on kykenemätön edes turvaamaan orjansa hengissä pysymistä tämän orjuudessa... Yhteiskunta ei voi enää elää porvariston vallan alla, toisin sanoen, porvariston olemassaolo ei ole enää sopusoinnussa yhteiskunnan kanssa.»^[17*]

Kallis aika tekee ilmeiseksi kapitalistisen maailmantalouden ankaran sairauden. Samalla tulevat näköpiiriin ne parantavat voimat, jotka tämän sairauden poistavat. Samat järjestelmät, joiden hintamääräykset kalliin ajan synnyttävät, yhteiskunnallistuttavat myös työvälineet ja itse työn. Kapitalistien yhteiskunnallistuttamat työvälineet ovat kypsät vallattaviksi. »Pääomamonopooli tulee kahleeksi sille tuotantotavalle, joka on päässyt kukoistukseensa tuon monopoolin mukana ja sen vallitessa. Tuotannon välineiden keskittyminen ja työn yhteiskunnallistuminen saavuttavat pisteen, jossa niiden kapitalistinen kuori tulee niille sietämättömäksi. Se murskautuu. Kapitalistisen yksityisomistuksen loppuhetki lyö. Anastajat joutuvat anastetuiksi.»^[18*]

Työvälineiden siirtäminen suurten osakeyhtiöiden ja pankkien, kartellien ja trustien käsistä järjestetyn yhteiskunnan omaisuudeksi tulee alkamaan uuden aikakauden maailmantaloudessa. Suunnitelmanmukainen työn järjestäminen yksityisissä valtioissa vasta tekee mahdolliseksi suunnitelmanmukaisen järjestelmän maailmantaloudessa. Samoin kuin kallis aika johtuu kansainvälisistä syistä, niin voidaan myös yhteiskunnan sairaus, jonka oire kallis aika on, ainoastaan kansainvälisellä järjestelyllä parantaa. Valtiosopimukset, jotka nykyään yksityisiä valtioita yhdistävät, kansainväliset hallintoelimet ja kansainväliset laitokset, jotka nykyään jo monta tärkeätä maailmantalouden haaraa, esim. posti- ja sähkölennätinlaitoksen, kansainvälisesti järjestävät, koko meidän päiviemme kansain oikeuden kehitys — kaikki tuo on ainoastaan itusolu, josta kerran on kehittyvä kansainvälisen talousjärjestelmän suuri elimistö.

Takaisin sisällysluetteloon

Toinen osa.

Valtion sekaantuminen hintain määräämiseen.

7. Kansainvälinen tavaravaihto.

Tuotantovoimista, jotka kapitalismin vallitessa ovat kehittyneet, työvälineistä, jotka sitä palvelevat, ovat uudet liikennevälineet verrattomasti tärkeimmät. Tiheä vyöhyke hyviä teitä, rautatieverkon laajentuminen, sisävesi- ja merilaivaliikkeen kehittyminen ovat kaikkia maita lähentäneet toisiinsa. Siten on meille käynyt mahdolliseksi tuottaa kaukaisista maista hyödykkeitä, joita me tarvitsemme väestömme tarpeitten tyydyttämiseksi.

Mitä enemmän väestömme lisääntyy, sitä suuremmaksi tulee viljatarpeemme. Jos tahtoisimme omassa maassamme (Itävallassa) kasvattaa sen suuren vehnä- ja ruismäärän, jonka väestömme ravitsemiseksi tarvitsemme, silloin täytyisi meidän lisätä noin puolella vehnän ja rukiin viljelysalaa. Meillä olisi liian vähän perunoita, nauriita, kasviksia, rehuaineita, lihaa, maitoa, voita ja puuta, jos me niin valtavasti laajentaisimme rukiin ja vehnän viljelystä muun viljelyksen kustannuksella.

Tyydyttääksemme viljatarpeemme omalla sadollamme, täytyisi meidän viljellä ruista ja vehnää sellaisissakin maaperissä, jotka ovat viljan viljelykseen sopimattomia. Me voisimme siis tällä tavalla tyydyttää viljatarpeemme ainoastaan suunnattomasti lisääntyvillä kustannuksilla, siis aivan mahdottomilla hinnoilla. Me hankimme itsellemme viljamäärän, jonka tarvitsemme, paljon huokeammalla siten, että ostamme toisten maitten — Unkarin, Venäjän, Balkanin maitten ja Argentinan — hedelmällisen maan tuotteita. Me voimme niitä ostaa, kun me noihin maihin myymme paljon teollisuutemme tuottamia tavaroita, esimerkiksi lankoja, kankaita, vaatteita, alusvaatteita, koneita, lasi- ja posliinitavaroita, sokeria jne. Me tuotamme teollisuustuotteita, myymme niitä ulkomaalle ja siten saadut rahat käytämme ulkomaalaisen viljan ostamiseen. Siten vaihdamme Itävallan teollisuustuotteita ulkomaalaiseen viljaan ja tällä tavalla hankimme itsellemme viljan, jonka tarvitsemme väestömme ravitsemiseksi, halvemmalla kuin jos sen Itävallassa itse tuottaisimme. Kansainvälinen tavaravaihto on tehnyt kansantaloudellemme mahdolliseksi kaikkien ravintotarpeiden ja kulutusesineitten runsaamman saannin. Me valmistamme lankoja ja kankaita, joilla Unkarin talonpojat itsensä vaatettavat, Unkari kasvattaa viljaa, jolla Itävallan työläiset itsensä ravitsevat, meidän teollisuutemme tekee työtä Unkarin, Unkarin maatalous Itävallan tarvetta varten — kansainvälinen työnjako tekee meidät rikkaammaksi kuin me olisimme, jos omassa maassa tuottaisimme kaiken, mitä tarvitsemme.

Samoin on asianlaita muittenkin tavarain kuin viljan suhteen. Esimerkiksi me tuomme Itävaltaan joka vuosi suuret määrät puuvillaa, villoja, vuotia ja nahkaa. Olisi mahdotonta vaatettaa meidän väestömme, jos me koettaisimme sen vaatetustarpeen tyydyttää ainoastaan siitä villasta, pellavasta ja vuotamäärästä valmistetuilla tuotteilla, jonka omassa maassa voimme tuottaa; me voimme väestömme vaate-, alusvaate- ja jalkinetarpeen tyydyttää paremmin ja runsaammin valmistamalla teollisuustuotteita enemmän kuin väestömme kuluttaa, myymällä nämä tavarat muihin maihin ja käyttämällä siten saadut rahat niiden raaka-aineitten ja teollisuustuotteitten muista maista ostamiseen, joita me väestömme vaatettamiseksi tarvitsemme.

Me voimme väestömme kaikki tarpeet runsaimmin tyydyttää käyttämällä työvälineemme ja työvoimamme niitten hyödykkeitten tuotantoon, joita me voimme tuottaa halvemmalla kuin naapurimme, myymällä sitten nämä hyödykkeet naapureillemme ja käyttämällä siten saadut rahat niitten hyödykkeiden heiltä ostamiseen, joita he voivat valmistaa halvemmalla kuin me.^[19*]

Mutta tämän koko kansantalouden edun kanssa ristiriidassa ovat väestön eri luokkain edut. Me tuotamme esimerkiksi puuvillaa halvemmalla kuin Rumania, kun taas Rumania hoitaa karjaa halvemmalla kuin me. On sentähden, koko kansantalouden kannalta katsoen, typerää tuottaa omassa maassa kaikki karja, minkä tarvitsemme; on viisaampaa, kun tuotamme puuvillakankaita, myymme niitä Rumanian maanviljelijöille ja siten saaduilla rahoilla ostamme rumanialaista karjaa, jota voidaan hoitaa ja ruokkia pienemmillä kustannuksilla kuin itävaltalaista. Mutta se ei ole Itävallan karjanhoitajista ja karjan kauppiaista hyvä. He ovat saaneet aikaan, että hallitus jo vuodesta 1881 on kieltänyt karjantuonnin Rumaniasta Itävaltaan. Siten ovat he vapautuneet yhdestä vaarallisimmasta kilpailijasta; he voivat nyt vapaina tämän kilpailusta, myydä karjansa kalliilla. Suurmaanomistajain etu, kiskoa karjanhoidosta mahdollisimman korkeita voittoja, on taivuttanut valtion kieltämään karjan tuonnin, vaikka väestömme voisi halvemmalla tyydyttää liharavintotarpeensa, jos me Itävallan puuvillakankailla vaihtaisimme itsellemme rumanialaista karjaa.

Argentina kasvattaa vehnää halvemmalla kuin me; me tuotamme monia teollisuustuotteita halvemmalla kuin niitä Argentinassa voidaan tuottaa. Olisi siis viisasta myydä teollisuustuotteita Argentinan maanviljelijöille ja käyttää siten saadut rahat argentinalaisen vehnän ostoon. Mutta siitä estävät meitä suurmaanomistajat; he eivät halua, että Itävaltaan tuodaan argentinalaista vehnää, koska argentinalaisen 7 viljan kilpailu tekisi heille vaikeaksi nostaa vehnänsä hinnan korkeaksi. Sen tähden ovat he parlamentissa säätäneet lain, jonka mukaan jokaiselta Argentinasta Itävaltaan tuotavalta vehnäsentneriltä on valtion kassaan suoritettava 7:50 kruunun tulli. Sen johdosta tulee argentinalainen vehnä Itävallan kauppiaille 7:50 kruunua kalliimmaksi kuin ilman tuota lakia asian laita olisi. Siten argentinalaisen vehnän tuontia kallistetaan, viljan hintain korkeinakin ollessa suuresti vaikeutetaan, halvempina ollessa suorastaan estetään, vaikka me vaihtamalla Itävallan teollisuustuotteita argentinalaiseen vehnään voisimme viljatarpeemme tyydyttää halvemmalla kuin tämä on mahdollista Itävallan vehnän viljelystä lisäämällä.

Siten kaikki yrittäjät teollisuuden niin kuin maataloudenkin alalla aina pyrkivät pakottamaan sellaisten lakien säätämistä, joitten avulla he vapautuvat vieraasta kilpailusta. Tätä tarkotusta palvelevat tuontitullit (esimerkiksi vehnätulli) ja tuontikiellot (esimerkiksi karjan ulkomaalta tuontikielto).

Mitä sitten nämä lainsäädäntötoimenpiteet vaikuttavat?

Ensinnäkin niistä on seurauksena, että kansainvälinen tavaravaihto tulee estetyksi. Tulleilla ja tuontikielloilla meitä estetään tuomasta Rumaniasta karjaa ja Argentinasta vehnää. Rumania ja Argentina puolestaan kostavat kallistamalla ja vaikeuttamalla meidän teollisuustuotteittemme maihinsa tuonnin, korkeita tulleja kantamalla. Siten vieraille elintarpeille asettamilla tulleillamme ja niillä tulleilla, joilla muut valtiot meidän teollisuustuotteitamme rasittavat, tulemme estetyiksi teollisuustuotteillamme vaihtamasta itsellemme toisten maitten kaupaksi tarjoamia elintarpeita. Vapaan tavaranvaihdon vallitessa valmistaisimme teollisuustuotteita Rumaniaa ja Argentinaa varten, nämä maat kasvattaisivat meitä varten vehnää ja karjaa. Tullit ja tuontikiellot tekevät mahdottomaksi tämän kansainvälisen työnjaon. Ne ehkäisevät kansainvälisen työnjaon kehitystä.

Tullit ja tuotikiellot estävät meitä tuomasta suurempaa osaa elintarpeistamme vieraista valtioista. Ne pakottavat niin muodoin meitä tuottamaan enemmän viljaa ja karjaa omassa maassa, vaikka kustannukset ovat täällä suuremmat kuin muissa maissa. Toisaalta estävät tullit meitä enemmän teollisuustuotteita toisiin maihin myymästä. Niin muodoin ne ehkäisevät teollisuutemme kehitystä. Tulleista ja tuontikielloista on siis seurauksena, että me pidämme suuremman osan väestöstämme maatalous- ja karjanhoitotyössä, pienemmän osan teollisuustyössä. Ne estävät Itävallan teollistumista. Tullit eivät anna työtä kenellekään, ne ainoastaan muuttavat työn jakaantumisen tuontannon eri aloille. Jos esimerkiksi viljatullit poistettaisiin, silloin me tosin voisimme pitää vähemmän työntekijöitä maataloudessa, mutta sen sijaan enemmän teollisuudessa.

Satatuhatta työläistä, maataloustyössämme pidettyinä, tuottavat vissin määrän viljaa. Samat satatuhatta työläistä, teollisuustyössä pidettyinä, tuottaisivat teollisuustuotteita, joilla me, jos kansainvälistä tavaravaihtoa ei tulleilla ja tuontikielloilla ehkäistäisi, voisimme itsellemme vaihtaa suuremman määrän viljaa, sillä viljatuotannon kustannukset ovat Yhdysvalloissa, Kanadassa, Argentinassa ja Venäjällä paljon pienemmät kuin Itävallassa. Kun tullit ja tuontikiellot estävät vapaan tavaravaihdon, on siitä siis seurauksena, että me samalla työllä saamme vähemmän elintarpeita. Tullit ja tuontikiellot pienentävät työmme tuottavaisuutta, ne tekevät koko kansantalouden köyhemmäksi.

Tämä ilmenee siinä, että tullit ja tuontikiellot kallistavat tavaroita. Kun me emme osta tavaroita sieltä, missä niitä alhaisimmilla kustannuksilla voidaan tuottaa, vaan tuotamme niitä kotimaassa suuremmilla kustannuksilla, silloin täytyy meidän maksaa niistä korkeammat hinnat! Tullit ja tuontikiellot siis kalustavat tavaroita, ne ovat yksi kalliin ajan tärkeimmistä syistä. Kallista aikaa ei synnytä yksinomaan valtion talouslainsäädäntö; se on kansainvälinen ilmiö, jonka syyt ovat kapitalistisen tuotantotavan luonnossa. Mutta kallista aikaa valtion lainsäädäntö kyllä kärjistää, korottamalla tulleilla ja tuontikielloilla tavarain hinnat kotimaassa vielä paljon korkeitten maailmanmarkkinahintain yli.

Siitä huolimatta vaativat omistavain luokkain kaikki kerrokset, että tulleilla ja tuontikielloilla heitä suojellaan haitalliselta vieraalta kilpailulta ja helpotetaan heidän tavarainsa kallistumista. Kukaan ei halua, että tämä etuus myönnettäisiin muille tuotanto-aloille, mutta jokainen yrittäjä vaatii sitä omalle tuotantoalalleen. Suurmaanomistajat taistelevat teollisuustuotteille tullien asettamista vastaan, mutta he vaativat vilja-, jauho-, karja- ja lihatulleja. Teollisuudenharjottajat taistelevat agraaaritulleja vastaan, mutta he vaativat tulleja teollisuustuotteille. Konetehtailijat vihaavat korkeita rautatulleja, jotka kallistavat heidän raaka-aineensa, mutta konetullit ovat heistä paikallaan. Kaikki yrittäjät taas tahtovat, että valtion lainsäädäntö, välittämättä koko kansantalouden eduista, palvelisi heidän voitonpyyntiään. Jokainen yrittäjäryhmä pyrkii valtiolliseen valtaan, saadakseen valtion palvelemaan etujaan. Talouslainsäädäntö, varsinkin tullitariffit ovat eri yrittäjäryhmien valtataisteluitten tulos.

Työväestöllä taas on ainoastaan yksi tavara myytävänä: se tavara on työvoima. Ja tätä tavaraa ei mikään tulli suojele! Samalla aikaa kuin yrittäjät tulleilla ja tuontikielloilla suojelevat itsensä vierasten, huokeampain tavarain kilpailulta, koettavat he vieraita, huokeampia työvoimia tuomalla saada aikaan kilpailua kotoiselle työväestölle! Työväestön etu on vastakkainen yrittäjäin edulle. Työläinen haluaa, että hän palkallaan voisi ostaa mahdollisimman paljon elintarpeita ja kulutusesineitä! Sentähden työläiset taistelevat tulleja ja tuontikieltoja vastaan, jotka kallistavat kaiken, mitä työläisten täytyy ostaa.

Yrittäjäin voittoedut ovat kansantalouden kokonaisedun kanssa ristiriidassa, mutta työväenluokan etu käy yhteen kansantaloudellisen edistyksen edun kanssa. Vapaa tavaravaihto, jota ei tuontikielloilla ja tulleilla ehkäistä, vasta tekee mahdolliseksi kansainvälisen työnjaon, joka lisää yhteiskunnallisen työn tuottavaisuutta ja tekee kansantalouden rikkaammaksi. Mutta vapaa tavaravaihto myöskin alentaa tavarain hinnan, se lisää rahapalkan ostokokyä. Taistelussa omistavain luokkain tullipolitiikkaa vastaan on työväenluokka kansantaloudellisen edistyksen edustaja.

Takaisin sisällysluetteloon

8. Talouspolitiikan keinoja.

Mitä keinoja käyttää valtio kansainväliseen tavaravaihtoon vaikuttamiseksi?

Kun joku yrittäjäryhmä saa aikaan, että valtio sen hyväksi puuttuu asiaan sen ulkomaalaisia kilpailijoita vastaan, silloin voi valtio tämän tehdä mutkattomimmin ja tehokkaimmin, kieltämällä asianomaisten tavarain tuonnin ulkomailta. Silloin ovat kuluttajat pakotettuja ostamaan niitä tavaroita yksinomaan kotimaisilta yrittäjiltä. Aikaisempina aikoina olivat sellaiset tuontikiellot valtiovallan talouslainsäädännön jokapäiväisenä keinona. Nykyään niitä käytetään paljon harvemmin. Niillä on kuitenkin eräs tärkeä käyttöalue: kieltoja tuomasta karjaa ja eläintuotteita vieraista valtioista säädetään usein ja usein niitä pidetään voimassa vuosikymmeniä. Niinpä on esimerkiksi kielletty karjantuonti Itävaltaan Venäjältä, Rumaniasta ja Balkanin valtioista.

Sellaisia tuontikieltoja on alkuaan säädetty estääkseen vaarallisten kalatautien kulkeutumista ulkomaalta. Nykyään huolenpitoa kotoisen karjan terveydentilasta usein käytetään tekosyynä, suojellakseen karjanhoitajia vieraan karjanhoidon kilpailua vastaan. Karjantuonti jää kielletyksi, vaikkapa karjataudit ulkomaalla jo aikoja sitten olisivat hävinneet. Ei kielletä ainoastaan karjantuontia, vaan myöskin lihantuonti, vaikka lihantuonti, eläinlääkärien rajalla tarkastamana, ei saata vaaraan kotoista karjakantaa. Itävallan agraarien vastarinta lihan tuontia vastaan Balkanin valtioista on niin usein ollut syynä kauppasopimusneuvottelujen tyhjiin raukeamiseen. Samoin ovat agraarit estäneet jäähdytetyn ja jäädytetyn lihan tuonnin Argentinasta Itävaltaan, vaikka Englannin esimerkki osottaa, että ainoastaan merentakaisen kylmän lihan maahan tuonti luo teollisuusvaltioille mahdollisuuden tyydyttää lihan tarpeensa halvalla hinnalla. Englanti tuo maahan vuosittain karjaa ja lihaa tasaluvuin 1,200 miljoonan kruunun arvosta, ja siten tyydyttää noin puolet lihankulutuksestaan. Kiitos halvan lihan maahantuonnille, lihan tukkukauppahinnat Englannissa ovat vuodesta 1866 vuoteen 1906 laskeutuneet 86–130 pfenningistä 58–104 pfenninkiin, kun sitävastoin Itävallassa, joka kieltää lihan maahantuonnin, lihan hinnat ovat vuodesta vuoteen kohonneet. Siitä syystä ovat sosialidemokratiset edustajat useat kerrat (Schrammelin esitys marraskuussa 1907, Hanuschin esitys lokakuussa 1909) vaatineet Itävallan rajan avaamista merentakaiselle kylmälle lihalle. Mutta nämä esitykset on agraari-kristillissosiaalinen enemmistö hylännyt. Hanuschin esitystä käsiteltäessä sanoi kristillissosiaalinen kauppaministeri tri Weiskirchner, ettei hän tahdo avata Itävallan markkinoita argentinalaiselle jäähdytetylle lihalle, koska tämä liha ei miellyttäisi wieniläisten hemmoteltua makua. Ei kai ole hyvin todennäköistä, että liha, joka on kyllin hyvää englantilaisille, ei maistuisi wieniläisille. Tuhannet Wienin työläiset, jotka eivät voi ostaa itävaltalaista ja unkarilaista lihaa, olisivat luultavasti hyvin iloisia, jos saisivat halvempaa, argentinalaista lihaa, vaikkapa tämä liha ei olisikaan niin hyvämakuista kuin lihava paahdepaisti parhaasta unkarilaisesta syöttöhärästä. Mutta jokatapauksessa herra tri Weiskirchner hyvin voisi jättää tämän huolen kauppiasten haltuun; jos tuontikielto kumotaan, silloin ei juuri kukaan tule maahan tuomaan kylmää lihaa, jos se ei Itävallassa saa ostajia. Jos herra kauppaministerin esittämä seikka on oikea, silloin siis agraarien ei tarvitseisi ollenkaan pelätä tuontikiellon kumoamista.^[20*]

Oikeus karjan ja lihan tuonnin kieltämiseen myönnettiin hallitukselle karjatautilainsäädännöllä. Kun nämä kiellot luetaan talouspolitiikan tärkeimpiin keinoihin, niin tämän oikeuden hallitukselle antamisella tulee parlamentin talouslainsäädäntövalta tuntuvasti supistetuksi. Sen tähden sosialidemokratiset edustajat Schlossnikel ja David tekivät uuden eläintautilain käsittelyssä Itävallan edustajahuoneessa maaliskuussa 1909 esityksen, että jokainen tuontikielto täytyy esittää loppukäsittelyyn valtakunnanneuvostolle (parlamentille) ja että kielto lakkaa olemasta voimassa, jos valtakunnanneuvoston molemmat kamarit kuuden kuukauden kuluessa eivät anna siihen suostumustaan. Tällä tavalla tulisi supistetuksi aina rikkaiden karjanhoitajain vaikutuksen alaisena olevan hallituksen valta ja kansanedustuksen talouslainsäädäntövalta laajennetuksi. Mutta edustajahuoneen porvarillinen enemmistö hylkäsi sosialidemokraattien esityksen. Sitä vastaan äänestivät ei ainoastaan agraarit, vaan myöskin kaupungeista valitut kristillissosiaaliset ja saksalaiskansalliset edustajat.

Paljon useammin kuin tuontikieltoja, käytetään muita keinoja taloudellisiin suhteisiin vaikuttamiseksi. Liikennepolitiikan keinot ovat tässä lähinnä mainittavat. Ulkomaalaisia tavaroita voidaan tuoda sitä helpommin, mitä pienemmät ovat tuontikustannukset. Tuontikastannukset taas riippuvat liikennevälineitten (rautateitten, vesiteitten) kehityskannasta ja rautateitten ja laivayhtiöitten rahtitariffeista. Jokainen yrittäjäryhmä vaatii nyt, että valtio liikennepolitiikallaan vaikeuttaisi vieraiden tavarain tuontia ja tällä tavalla torjuisi heiltä ulkomaalaisen kilpailun. Siitä syystä koettavat Itävallan agraarit estää kanavan rakentamista, joka kanava yhdistäisi Tonavan Oderin ja Weikselin kanssa, koska he pelkäävät, että tätä tietä voitaisiin tuoda halpaa viljaa Mähriin ja Alaitävaltaan. Sentähden ovat hiiliparoonit panneet toimeen, että Itävallan valtionrautatiet kantavat Preussin Schlesiasta tuotavasta hiilestä korkeampia rahtimaksuja kuin heidän tavaransa kuljetuksesta.^[21*] Kun preussilaisen hiilen Wieniin tuonti kallistuu, silloin voivat myöskin Ostraun kaupungin hiiliparoonit vaatia hiilestään wieniläisiltä kuluttajilta korkeampia hintoja. Rautatietariffien säätäminen onkin muuten tärkeä keino tavarain hintoihin vaikuttamiseksi. Niinpä vaativat sosialidemokratiset edustajat lokakuussa 1909, että venäläisen vehnän kuljetusmaksua kaksi kolmannesta huojistettaisiin (Hanuschin esitys). Jos hallitus olisi tämän vaatimuksen toteuttanut, silloin olisi venäläinen vehnä tullut Wieniin noin 1 kruunua halvemmalla. Silloin olisi myöskin Itävallan ja Unkarin maanviljelijäin täytynyt myydä vehnäänsä yhtä kruunua halvemmalla, koska myllyteollisuuden harjottajat muuten olisivat pitäneet edullisempana ostaa venäläistä vehnää. Siten olisi rahtimaksun huojistamisen kautta vehnän hinta alennut. Valitettavasti ei ole tähän asti onnistunut saada hyväksytyksi tätä vaatimusta: agraarit ovat taistelleet sitä vastaan ja kaupunkilaisporvariston edustajat eivät siitä ole välittäneet.^[22*]

Mutta tärkein ulkotalouspolitiikan keino ovat nykyään tuontitullit.

Jo vuosisatoja ovat kaikki valtiot kantaneet tulleja monista tavaroista, joita ulkomaalta tuodaan. Tullien kantaminen tarkotti alkuperäisesti ainoastaan tulon hankkimista valtiolle. Vielä nykyäänkin kannetaan monia tulleja tässä tarkotuksessa. Kun esimerkiksi Itävalta-Unkarin hallitus ottaa 95 kruunun tullimaksun jokaisesta kahvisentneristä, joka ulkomaalta tuodaan, niin tämä ei tapahdu Itävallan yrittäjäin hyväksi, sillä kahvipensas ei kasva Itävallassa; se tapahtuu ainoastaan tarkotuksessa hankkia valtiolle tuloa. Sellaisia tulleja nimitämme finanssi- eli verotulleiksi. Ne kuuluvat välillisiin veroihin. Sosialidemokratiset edustajat ovat useasti vaatineet finanssitullien lakkauttamista. Niin hyvin tullitariffin käsittelyssä vuonna 1905 kuin myöskin käsiteltäessä Itävallan ja Unkarin välistä valtiosopimusta joulukuussa 1907 ehdotti edustaja Seitz kahvitullin lakkauttamista; edustajahuoneen porvarillinen enemmistö hylkäsi tämän ehdotuksen.

Mutta useimmat tullit palvelevat kokonaan toisia tarkotuksia. Ne on pantu käytäntöön kallistaakseen sellaisten tavarain maahan tuontia, joita myöskin Itävallassa voidaan tuottaa, ja siten Itävallan yrittäjäin suojelemiseksi ulkomaalaisia kilpailijoita vastaan. Sellaisia tulleja nimitämme suojelustulleiksi. Katsokaamme nyt, miten nämä suojelustullit vaikuttavat!

Itävaltalainen kauppias tahtoo tuoda vehnää ulkomaalta. Miten paljon hänen täytyy siitä maksaa? Hänen täytyy ensinnäkin maksaa ulkomaalaiselle kauppiaalle hinta, joka vehnällä on suojelustullilla suojelemattomilla markkinoilla, esimerkiksi Englannissa. Tätä hintaa nimitämme maailmanmarkkinahinnaksi. Toiseksi täytyy itävaltalaisen kauppiaan maksaa kuljetuskustannukset, rahtikustannukset. Kolmanneksi täytyy hänen vihdoin maksaa tulli, jonka valtio rajalla kantaa. Ulkomaalaisen vehnän tuontihinta on siis yhtä suuri kuin maailmanmarkkinahinnan, kuljetuskustannusten ja tullin summa. Mistä hinnasta voivat nyt Itävallan suurmaanomistajat vehnäänsä myydä? Jos he vaatisivat korkeamman hinnan kuin sen, jolla ulkomaalaista vehnää voidaan maahan tuoda, silloin kauppiaat mieluummin ostaisivat ulkomaalaista vehnää, Itävallan maanviljelijöille jäisi heidän tuotteensa myymättömänä seisomaan varastoissa. Mutta niin kauan kuin Itävallan maanviljelijät tarjoovat vehnäänsä kaupaksi vaikkapa vain pari helleriä alle ulkomaalaisen vehnän tuontihinnan, osottautuu Itävallan kauppiaille edullisemmaksi ostaa vehnää heiltä, ennenkuin tuoda maahan ulkomaalaista tavaraa. Itävallan maanviljelijät voivat siis aina vaatia tavarastaan likimäärin saman hinnan, jolla ulkomaalaista viljaa voidaan maahan tuoda. Myöskin kotimaassa tuotetun tavaran hinta on siis yhtä suuri kuin maailmanmarkkinahinnan, kuljetuskustannusten ja tullin summa. Itävallan maanviljelijät voivat saada tavarastaan sitä korkeamman hinnan, mitä korkeammat ovat ulkomaalaisen viljan tuontikustannukset. Suojelustulli siis nostaa korkeiksi ei ainoastaan ulkomaalta tuotujen, vaan myöskin kotimaassa tuotettujen tavarain hinnat. Kun me nykyään kärsimme kallista aikaa, niin on tällä siis kaksi syytä. Tavarat ovat kalliita, koska maailmanmarkkinahinnat kohoavat; tavarain hinnat kotimaassa taas ovat vielä korkeammat kuin korkeat maailmanmarkkinahinnat, koska suojelustullit kallistavat tavaran hinnan kotimaassa tullimäärällä.

Finanssitullit ovat valtion veroja: kahvia ei tuoteta kotimaassa, vaan tuodaan ulkomaalta. Tulli, 95 kr. jokaiselta kahvisentneriltä menee valtion kassaan. Kokonaan toisin on suojelustullien laita! Valtio saa tosin 6:30 kr. vehnäsentneristä, joka ulkomaalta tuodaan; mutta samanaikaisesti voivat myöskin kotimaiset maanviljelijät korottaa vehnänsä hintaa 6:30 kr. Tämä voitto ei mene valtion kassaan — sillä kotimaassa tuotetusta tavarasta valtio ei kanna tullia — vaan se jää maanviljelijöille! Suojelustulli kallistaa tavaran kuluttajille, ei toimittaakseen tuloa valtiolle, vaan korottaakseen yksityisten yrittäjäin voittoja. Suojelustulli on siis vero yksityisten henkilöitten hyväksi.^[23*]

Mahtavat yrittäjäryhmät ovat panneet toimeen, että valtio edistää heidän etujaan tuontikielloilla, suojelustulleilla ja liikennepolitiikallaan. Mutta tämä lainsäädäntö vahingoittaa taas muita yrittäjiä! Niinpä on valtio esimerkiksi hankkinut korkeita voittoja rauta- ja koneteollisuuden hajottajille korkeilla rauta- ja konetulleilla. Mutta tämä vahingoittaa nyt koko muuta teollisuutta. Kaikkien tehtailijoin täytyy näitten tullien johdosta maksaa koneista ja työkaluista kalliimpi hinta. Siten tietysti Itävallan teollisuuden tuotantokustannukset kohoavat. Jos itävaltalainen tehtailija tahtoo myydä tavaroitaan ulkomaalle, silloin huomaa hän heti, että ulkomaalaiset kilpailijat voivat myydä halvemmalla kuin hän, koska he ovat valmistaneet tavaransa huokeammilla koneilla ja työkaluilla. Itävaltalainen tehtailija kääntyy nyt valtion puoleen pyytämään apua ja vaatii, että valtio korvaisi hänelle rauta- ja konetullit. Tavarain tuonnin tulleilla ja tuontikielloilla vaikeuttaminen johtaa niinmuodoin tavarain viennin valtion vientietuuksilla edistämiseen.

Näitten vientietuuksien yksinkertaisin muoto ovat vientipalkkiot, joita valtion kassasta maksetaan yrittäjille. Niinpä maksaa Itävallan valtio väkiviinatehtailijoille, jotka vievät väkiviinaa ulkomaalle, 7 kruunun vientipalkkion jokaiselta alkohoolihehtolitralta. Valtio kallistuttaa perunat, palkitsemalla väkiviinatehtailijoita siitä, että he muuttavat perunoita väkiviinaksi ja vievät väkiviinan ulkomaalle. Aikaisemmin maksettiin sokeritehtailijoille korkeita vientipalkkioita heidän tavaransa ulosviennistä — nämä palkkiot täytyi poistaa, koska Englannin hallitus uhkasi, että se muuten tekisi mahdottomaksi itävaltalaisen sokerin Englantiin tuonnin (Brysselin sokerisopimus).^[24*] Nykyään avustetaan etenkin karjanvientiä valtioavulla. Karjanhoidon ja karjan jalostuksen edistämistä koskevalla lailla myönnettiin karjatalouden edistämiseksi 5 miljoonan kruunun vuotuinen avustus, joka on käytettävä myöskin karjanviennin avustamiseksi ja vientimarkkinain edistämiseksi. Tämän lain käsittelyssä joulukuussa 1909 selitti edustaja Hackenberg että sosialidemokratiset edustajat tosin puolustavat karjanhoidon edistämistä, mutta vastustavat karjanviennin edistämistä. Hackenberg ehdotti, että verorahoja ei saa käyttää karjanviennin edistämiseksi, niin kauan kuin karjantuonti on kielletty. Tämän ehdotuksen kaikki porvarilliset puolueet hylkäsivät. Siten valtio keinotekoisesti nostaa karjan- ja lihanhinnat korkeiksi, kieltämällä karjantuonnin ja karjanvientiä valtion avustuksilla edistämällä!

Rautatie- ja laivakulkutariffeja säädettäessä otetaan huomioon niitten yrittäjäin toivomukset, jotka tahtovat viedä tavaroitaan ulkomaalle. Valtio määrää ulosvietäväin tavarain kuljetuksesta alhaiset rahtimaksut, jotka eivät peitä todellisia kuljetuskustannuksia. Vaillinki, jonka rautatiet ja laivayhtiöt kärsivät, täytyy veronmaksajain täyttää: verorahoista maksetaan valtion rautateiden vaillinki, verorahoista saavat laivayhtiöt valtioapuja.

Kun luomme yleissilmäyksen koko tähän talouslainsäädännön järjestelmään, silloin selviää meille sen tarkotus ja vaikutus: tuontikielloilla, suojelustulleilla ja liikennepolitiikan eri keinoilla valtio vaikeuttaa ulkomaalaisten tavarain maahan tuontia, toimittaakseen kotimaisille yrittäjille korkeita hintoja, korkeita voittoja; tämän politiikan kautta vahingoitettuja yrittäjiä koettaa valtio pitää vahingoittumattomina suosimalla heidän tavarainsa vientiä; koko järjestelmän kustannukset kantavat työtätekevät kansanjoukot, joille tavarain tuonnin vaikeuttaminen kallistaa kaikki elintarpeet ja kulutusesineet ja joitten täytyy veroja maksamalla koota viennin edistämiskustannukset.

Takaisin sisällysluetteloon

9. Tullitariffit ja kauppasopimukset.

Jokainen valtio säätää tullipolitiikkansa lähinnä omalla lainsäädännöllään. Eri tavaroista kannettavien tullien luettelo on nimeltään tullitariffi. Ja kun tämä tullitariffi säädetään yksityisen valtion omalla lainsäädännöllä, riippumatta muitten valtioitten toivomuksista, on se nimeltään autonoominen tullitariffi. (Autonomia = oma lainsäädäntö).

Mutta nyt osottautuu, että meidän autonoomiseen tullitariffiimme, joka vaikeuttaa vieraitten tavarain tuontia Itävaltaan, muut valtiot vastaavat samaten autonoomisilla tullitariffeilla, jotka taas vaikeuttavat meidän tavaroittemme vientiä niitten alueelle. Siitä alkavat nyt valittaa meidän yrittäjämme, jotka eivät voi luopua kotimaisten tavarain vieraisiin valtioihin viennistä. Hallituksemme täytyy sen vuoksi neuvotella muitten valtioitten hallitusten kanssa. Neuvottelut johtavat sopimukseen, jossa meidän hallituksemme selittää olevansa valmis huojistamaan tullejamme vieraista tavaroista; korvaukseksi tuosta myönnytyksestä taas muut valtiot selittävät olevansa valmiit alentamaan tullejaan itävaltalaisista ja unkarilaisista tavaroista. Sellainen sopimus on nimeltään kauppasopimus. Autonoominen tullitariffi on nyt voimassa ainoastaan siinä määrässä kuin sitä ei ole kauppasopimuksilla kumottu. Se on voimassa täyttä sisältöään myöten kaupankäynnissä niitten valtioitten kanssa, joitten kanssa emme ole tehneet kauppasopimuksia. Kaupankäynnissä muitten valtioitten kanssa kannetaan autonoomisessa tullitariffissa säädetyt tullimaksut ainoastaan niistä tavaroista, joille kauppasopimuksissa ei ole sovittu alhaisempia tullimaksuja.

Niinpä esimerkiksi Itävallan autonoominen tullitariffi vuodelta 1906 säätää vehnätullin, 7.50 kr. vehnäsentneriltä. Mutta kauppasopimuksissa olemme sen jälkeen luvanneet useille valtioille, että kannamme niitten vehnästä ainoastaan 6.30 kr. tullin sentneriltä. 7.50 kr. tulli kannetaan siis ainoastaan niitten maitten vehnästä, joitten kanssa emme vielä ole tehneet kauppasopimusta. Niinpä esimerkiksi venäläisestä vehnästä on maksettava kauppasopimuksen mukaan 6.30 kr:n tulli, kun sitävastoin argentinalaisesta vehnästä on maksettava 7.50 kr., koska tämän maan kanssa emme ole tehneet kauppasopimusta.

Itse kauppasopimukset taas ovat erilaatuisia. On kauppasopimuksia, jotka sisältävät luettelon tullimaksuista, jotka määrätyistä tavaroista on kannettava. Sellaista luetteloa nimitetään sopimustullitariffiksi. Sellaiseen sopimustariffiin sisältyy siis esimerkiksi nimenomainen määräys, että vehnästä kannetaan 6.30 kr. tulli sentneriltä. Mutta on myöskin kauppasopimuksia, jotka eivät sisällä sopimustullitariffia, vaan ainoastaan määräyksiä, että toinen valtio ei tule kohtelemaan toista, tämän tuodessa tavaroitaan, epäsuosiollisemmin kuin muita valtioita. Sellaisia sopimuksia nimitetään enin suosiviksi eli suosituimmuussopimuksiksi. Niinpä on esimerkiksi Bulgaria tehnyt Itävalta-Unkarin kanssa suosituimmuussopimuksen. Kun nyt Bulgaria on tehnyt Saksan kanssa sopimustullitariffin, joka säätää muutamien teollisuustuotteitten tullit alhaisemmiksi kuin Bulgarian autonoominen tullitariffi, niin myöskään Itävallan tehtailijat, tavaroitaan Bulgariaan vietäessä, eivät enää ole pakotettuja suorittamaan Bulgarian autonoomisen tullitariffin korkeita tulleja, vaan ainoastaan Bulgarian ja Saksan välillä tehdyn sopimustullitariffin alhaisemmat tullimaksut, koska Bulgaria suosituimmuussopimuksella on sitoutunut olemaan kohtelematta itävaltalaisia tavaroita epäsuosion isemmin kuin saksalaisia. Kuitenkin suosituimmuussopimukset ainoastaan epätäydellisesti korvaavat tullitariffisopimuksia. Saksa on tietysti vaatinut Bulgarialta tullihuojennuksia teollisuutensa tärkeimmille vientitavaroille. Itävallan teollisuus tuottaa toisia tavaroita ja tahtoisi näitä viedä Bulgariaan. Mutta Itävallan teollisuuden erikoisaloista saksalais-bulgarialaisessa sopimustullitariffissa tietenkään ei ole pidetty huolta. Näistä tavaroista meidän tehtailijoittemme täytyy sen tähden yhä vielä suorittaa Bulgarian autonoomisen tullitariffin korkeat tullit, jos he niitä tahtovat Bulgariaan viedä. Sentähden ei teollisuudellemme enää riitä suosituimmuussopimus Bulgarian kanssa. Se vaatii, että Itävalta-Unkari tekee Bulgarian kanssa tullitariffisopimuksen, jolla Itävallan teollisuuden erikoisaloille on myönnettävä alhaisemmat tullimaksut.

Erityinen osa talouslainsäädäntömme järjestelmässä on karja-, liha- ja eläintuotekaupankäynnin järjestämisellä. Jokainen valtio säätää ensinnä autonoomisessa karjatautilainsäädännössään ehdot, joilla se sallii karjan, lihan ja muitten eläintuotteiden tuonnin. Mutta ne valtiot, joista karjaa suuressa määrässä viedään, eivät nyt tahdo olla riippuvaisia karjaa tuovain maitten lainsäädännön mielivallasta. Sentähden järjestetään myöskin karjakaupankäynti erityisillä sopimuksilla, niin sanotuilla eläinlääkärisopimuksilla. Eläinlääkärisopimukset suhtautuvat autonoomiseen karjatautilainsäädäntöön kuten kauppasopimukset autonoomiseen tullitariffiin. Kuinka tärkeitä nämä eläinlääkärisopimukset ovat, osottaa Itävallan ja Balkanin valtioitten välisten kauppasuhteitten historia.

Vuosikymmeniä on Itävallan kauppa Rumanian kanssa kärsinyt siitä asiantilasta, että Itävallan hallitus kielsi karjantuonnin Rumaniasta Itävaltaan. Kun Itävalta sulki rajansa rumanialaiselta karjalta, kielsi Rumania pääsyn markkinoilleen Itävallan teollisuustuotteilta. Siitä huolimatta Itävallan hallitus vielä nykyäänkin pitää voimassa karjantuontikieltoa. Kuitenkin on se päättänyt antaa tuoda ainakin pienen määrän lihaa Rumaniasta. Huhtikuun 23 päivänä 1909 tehtiin eläinlääkärisopimus Itävalta-Unkarin ja Rumanian välillä. Tämän sopimuksen mukaan sallitaan Rumanian tuoda Itävalta-Unkariin ensimäisenä vuotena 10,000 naudan ja 50,000 sian lihat, jokaisena seuraavana vuotena vähän enemmän ja vihdoin seitsemännestä vuodesta alkaen 35,000 naudan ja 120,000 sian lihat, sen lisäksi joka vuosi 100,000 lampaan lihat. Tämän Itävallan hallituksen myönnytyksen kautta tehtiin mahdolliseksi kauppasopimuksen solmiaminen Itävalta-Unkarin ja Rumanian välillä, jolla kauppasopimuksella Rumania huojisti monien Itävallan teollisuustuotteiden tullit. Vaikka Rumaniaan tavaranvientimme lisääntymisen pitäisi luoda työtä monille Itävallan työttömille työläisille ja vaikka hallitus selitti olevansa valmis palkitsemaan vihastuneita karjanhoitajia ja karjansyöttäjiä karjanhoidon ja karjanjaloskuksen edistämistä koskevalla lailla, joka vakuuttaa agraareille vuosittain yhteensä kuusi miljoonaa kruunua valtioapuja, asettuivat agraarit rumanialaista sopimusta vastaan katkeraan vastarintaan. Tsekkiläiset agraarit tekivät jarrutuksellaan sopimuksen käsittelyn mahdottomaksi. Vasta työjärjestystä muuttamalla joulukuussa 1909 sopimuksen käsittely saatiin mahdolliseksi. Se tuli lopullisesti hyväksytyksi kaikkien kansallisuuksien äänillä agraarien ääniä vastaan.

Itävalta-Unkarin julkisissa teurastamoissa teurastettiin 1901–1905 vuosittain keskimäärin 2,185,787 nautaa ja 4,226,537 sikaa. Kun vertaamme näihin lukuihin niitä lihamääriä, jotka Rumaniasta saadaan tuoda, silloin näyttää sallittu tuonti niin pieneltä, että tuskinpa voidaan odottaa, että se lihan hintoja tuntuvasti huojistaisi. Mitä merkitsevät 35,000 rumanialaista nautaa niiden 2,185,787 vierellä, jotka julkisissa teurastamoissamme teurastetaan! Lihan hinnat laskeutuisivat tuntuvasti vain silloin, kun myöskin muille valtioille annettaisiin samallaisia myönnytyksiä kuin Rumanialle.

Itävalta-Unkari tekikin jo maaliskuussa 1908 samallaisen sopimuksen Serbian kanssa. Tämän sopimuksen mukaan piti tulla sallituksi 35,000 naudan ja 70,000 sian lihain tuonti Serbiasta Itävalta-Unkariin. Samanaikaisesti teki Serbia Itävalta-Unkarin kanssa tullitariffisopimuksen, jolla Serbia huojisti tullinsa Itävallan teollisuustuotteista. Tämän sopimuksen puolesta puhuivat ei ainoastaan lihankuluttajaimme, teollisuutemme ja työttömäimme edut, vaan myöskin ulkopoliittiset näkökohdat. Jos Itävalta rajansa sulkemalla ryöstää Serbian talonpojalta tämän arvokkaimmat markkinat, niin sehän kasvattaa Serbiassa vihaa Itävaltaa vastaan; kuinka vaarallinen tämä Serbian talonpoikaisen väen vihollinen mielentila on, sen osotti sodanvaara maaliskuussa 1909. Siitä huolimatta agraarien voitonhimo tuhosi serbialaisen kauppasopimuksen. Maaliskuun 23 p. 1909 käsiteltiin edustajahuoneessa niinsanottua vakuutuslakia. Tällä lailla piti hallitus valtuutettaman tullitariffisopimuksen ja eläinlääkärisopimuksen Serbian kanssa, jotka sopimukset hallitus jo oli väliaikaisesti määrännyt voimaan, edelleenkin jättämään vaikutukseen. Silloin esitti kristillissosiaalinen edustaja Mayr ehdotuksen hallituksen valtuuttamiseksi tekemään Serbian kanssa ainoastaan suosituimmuussopimuksen, siis ei tullitariffisopimusta eikä eläinlääkärisopimusta. Sosialidemokratinen edustaja Seitz selitti, että kauppasopimusta Serbian kanssa ei saataisi aikaan, jos ei samalla tehtäisi eläinlääkärisopimusta, ja hän ehdotti sentähden, että hallitus valtuutettaisiin tekemään ei ainoastaan suosituimmuussopimuksen, vaan kauppasopimuksen, johon voisi kuulua myöskin sopimustullitariffi ja eläinlääkärisopimus. Kristillissosiaalinen kauppaministeri Weiskirchner ja edistysmielinen saksalainen edustaja Licht puolustivat Mayrin ehdotusta ja vastustivat Seitzin ehdotusta. Tämän johdosta eivät ainoastaan agraarit vaan myöskin kaikki porvarilliset kaupunkilaisedustajat hylkäsivät Seitzin ehdotuksen. Seurauksena oli, että kauppasopimusneuvottelut Serbian kanssa menivät myttyyn. Serbian autonoomisen tullitariffin korkeat tullimaksut estävät nyt uudestaan itävallan teollisuustuotteiden Serbiaan pääsyn. Vasta joulukuussa 1909 parlamentti vihdoin antoi hallitukselle valtuuden, jota maaliskuussa Seitz oli ehdottanut ja ja Weiskirchner vastustanut. Mutta näyttää, että kristillis-sosiaalinen kauppaministeri vielä nytkin on valmis kumartamaan agraarien komennolle ja ei tahdo sallia lihantuontia Serbiasta. Kun Itävalta kieltäytyy tekemästä eläinlääkärisopimusta Serbian kanssa, niin luonnollisesti ei Serbiakaan tee tullitariffisopimusta meidän kanssamme. Silloin parhaassa tapauksessa saadaan aikaan suosituimmuussopimus, joka tulisi teollisuustuotteittemme Serbiaan vientiä suosimaan paljon vähemmän kuin tullitariffisopimus 14 päivältä maaliskuuta 1908.

Siten on kansainvälinen tavaravaihto järjestetty suuren ja monimutkaisen lakien ja valtiosopimusten järjestelmän kautta. Ja mitä kaupanhierontaa, mitä tinkimistä, niin usein kuin tähän järjestelmään on uusi jäsen liitettävä! Ensin eturyhmäin taistelu kotimaassa. Jokainen eturyhmä vaatii tavaralleen korkeaa tullia; kuluttajat puolustavat itseänsä sitä vastaan, pitkien taistelujen jälkeen ministeriöiden vaiteliaissa huoneissa ja parlamentin ja sen valiokuntien julkisissa käsittelyissä, vilkkaan agitatsioonin jälkeen, johon yrittäjäliitot, kauppakamarit ja osuuskunnat ottavat osaa, ja jossa porvarillisten puolueitten täytyy esiintyä vastakkaisten etujen edustajina, saadaan vihdoin aikaan kompromissi. Mikä työ, ennenkuin sellaisten kompromissien lukemattomasta joukosta on saatu kootuksi autonoominen tullitariffi parine tuhansine tullimäärineen eri tavaralajeille! Mikä kiihtymys, kun kustakin niistä parista tuhannesta tullimäärästä riippuu, minkä voiton tavaran tuottajat saavuttavat ja mikä rasitus on tuleva kuormitetuksi heidän kuluttajansa kannettavaksi! Mikä teeskentely, kun jokainen yrittäjäryhmä saarnaa »isänmaallisen työn suojelusta», saavuttaakseen tavaralleen korkeat tullit, ja kuitenkin samassa haaveilee kansainvälisen työnjaon siunauksesta, jonka johdosta tavarat, joita sen täytyy ostaa, eivät sille tullien kautta tule kallistetuiksi! Mikä turmeluksen lähde, kun jokainen tullikruunu voi merkitä yrittäjille miljoonavoittoja, jotka yllin kyllin korvaavat ne pienet suosittelulahjukset, joita osastopäälliköille ja edustajille annetaan. Ja kun kaupanhieronta kotona on valmis, silloin vasta alkaa tinkiminen ulkomaan edustajain kanssa! Minkä kaiken vaikutuksen alaisena ovatkaan poloiset virkamiehet, jotka kokoontuvat vieraiden valtioitten edustajain kanssa, tehdäkseen kauppasopimuksia! Kotimaasta kirkuvat etuosalliset, ja aina on toiselle pakottava välttämättömyys se, josta toinen odottaa rakkaan isänmaan turmiota. Ja kaiken tuon ohella on nyt vielä asiaan vaikuttamassa ammattidiplomatia, jonka mielestä taloudelliset myönnytykset eivät ole muuta kuin ostohinta valtiollisten myönnytysten voittamiseksi hallitsijasuvun ja militarismin eduille, ja mahtava rahaylimystö, jolle lihava valtiolaina on enemmän arvoinen kuin tavaraliikenne, joka tuottaa tuhansille työtilaisuutta. Ja kuitenkin on kaikki tämä välttämätöntä kapitalistisessa maailmassamme. Kaikesta tästä huolimatta kauppasopimuksissa jotenkuten pääsee vaikutukseensa kansainvälisen tavaranvaihdon välttämättömyys vastoin suojelustullien harrastajain voittoetuitsekkäisyyttä, jotka harrastajat ovat autonoomisesta tullilainsäädännöstä tehneet itselleen linnoituksensa.

Takaisin sisällysluetteloon

10. Teollisuustullit.

Kapitalistisen tehtaan kotimaa on Englanti. Englannissa pantiin nopeimmin täytäntöön siirtyminen ammattitaitoisesta käsityöstä riippuvasta manufaktuuriteollisuudesta ammattitaidottomasta tai vain vähän ammattitaitoisesta konetyöstä riippuvaan tehdasteollisuuteen. Englannin teollisuus, kaikkien muiden maiden teollisuutta etevämpi, ei enää 19 vuosisadan ensi puoliskolla tarvinnut teollisuustulleja. Niin pian kuin se saattoi luopua omien tavarainsa tulleista, ei se enää sallinut tulleja myöskään maanviljelijöille. Se vaati, että Englannin maanomistajat luopuvat viljatulleista: kun tullien lakkauttamisen kautta elintarvehinnat Englannissa laskeutuisivat, silloin, niin toivoivat tehtailijat, voisivat teollisuustyöläiset tulla pakotetuiksi tyytymään alhaisempiin palkkoihin. He vaativat, että Englanti poistaisi kaikki suojelustullit ja siirtyisi täydelliseen vapaakauppaan. Englannin esimerkin pitäisi vaikuttaa siten, että myöskin toiset valtiot luopuisivat teollisuustulleistaan, jotta englantilaiset tavarat sitten voivat esteettömästi tunkeutua kaikille talousalueille! Siten alkoi Englannin porvaristo suuren taistelunsa vapaakaupan puolesta. Se taistelu on viety täydelliseen voittoon — sarjalla tullitariffitarkastuksia, joista tärkeimmät tapahtuivat vuosina 1842 ja 1860, on Englanti poistanut kaikki suojelustullit. Siitä tuli vapaakaupan klassillinen maa.

Teoreettisen perustelun tälle taistelulle antoi liberaalinen kansantaloustiede. Älykkäissä tutkimuksissa osottivat klassillisen kansantaloustieteen mestarit, että kansainvälinen työnjako ja kansainvälinen tavaranvaihto, kun niitä vaan ei valtion sekaantumisen kautta ehkäistä, rikastuttavat joka maata, joka niihin ottaa osaa. Jokainen maa voi väestönsä tarpeet täydellisimmin tyydyttää tuottamalla niitä hyödykkeitä, joita se pienimmällä pääoman ja työn kulutuksella voi valmistaa, ja vaihtamalla niillä itselleen muista maista niitä hyödykkeitä, joita nämä maat pienemmillä kustannuksilla voivat valmistaa. Kuten yksityisen, niin pitää myöskin kokonaisen maan ostaa sieltä, mistä se halvimmalla voi ostaa, ja myydä sinne, mistä se saavuttaa korkeimmat hinnat. Sentähden ovat kaikki tullit ja tuontikiellot hylättävät.

Taistelua viljatulleja vastaan Englannissa johtivat yrittäjät ja oli se teollisuusriistäjistön hengen elävöittämä. Vapaakaupan kannattajain kiertävät puhujat koettivat uskotella työmiehille, että muka ainoastaan tullit ovat syynä kaikkiin kapitalistisen maailman epäkohtiin ja että viljatullien lakkauttamisen jälkeen kaikki kapitalistisen maailman vastakohdat muuttuisivat pelkäksi miellyttäväisyydeksi. Ja kuitenkin piti tullien lakkauttamista seurata palkkain alentaminen! Tullien vastustajat olivat samalla kaikkea valtion talouselämään sekaantumista vastaan ja samoilla todisteilla, joilla taisteltiin tulleja vastaan, taisteltiin myöskin työväen suojeluslakeja vastaan! Ei ole ihme, että Englannin työmiehet olivat suuresti epäluuloisia tätä liikettä kohtaan, joka tahtoi huojistaa elintarpeitten hinnat ainoastaan voidakseen alentaa palkat, ja että Karl Marx pilkkasi »vapaakaupan kulkukauppanulikoita», joista viljatullien lakkauttaminen näytti maailmanrauhan tuhatvuotisen valtakunnan ja luokkain sovinnon alulta. Ja kuitenkin on Englannin porvaristo suuressa, sitkeydellä ja voimalla viljatulleja vastaan käydyssä taistelussa luonut voitokkaan talouspoliittisen liikkeen suurimman esimerkin. Puolen vuosisadan historia on osottanut, että vapaakaupan voittokulku Englannissa on edistänyt myöskin työväenluokan kohoamista. Vapaakaupan vallitessa on Englannista tullut ei ainoastaan halvimpain elintarpeitten, vaan myöskin korkeimpain palkkain ja lyhimmän työajan maa.

Englannin esimerkki on vaikuttanut myöskin toisten valtioitten talouspolitiikkaan. Mutta tullilainsäädäntötaistelussa ryhmittyivät luokat niissä kokonaan toisin kuin Englannissa. Englannissa olivat teollisuuden harjottajat vapaakauppaliikkeen kannattajia, agraarit sen vastustajia; mannermaalla oli aivan päinvastoin: täällä teollisuudenharjottajat etevämmän englantilaisen kilpailun pelosta kannattivat suojelustullia, kun sitävastoin agraarit, jotka silloin vielä veivät viljaa ulos ja joilla ei ollut pelättävissä viljan tuontia, kannattivat vapaakauppaa. Agraarien apuna oli taistelussa suojelustulleja vastaan vielä muita ryhmiä: yrittäjiä, liikemiehiä, puhujia, jotka harrastivat erinäisten tullimaksujen halventamista; kansantaloustieteilijöitä, jotka liberaalisen taloustieteen oppien perusteella olivat johtuneet vapaakaupan kannalle; valtiomiehiä, jotka poliittisista syistä halusivat vapaakauppatalouspolitiikkaa (niin esimerkiksi Itävallassa ennen 1866 suursaksalaiset, jotka tavottelivat Itävallan liittymistä Saksan tulliyhdistykseen). Näiden ryhmäin vaikutuksesta myöskin mannermaan valtiot viisikymmen- ja kuusikymmenluvuilla huojistivat monia tullimaksuja ja tekivät tärkeitä kauppasopimuksia.

Taistelussa vapaakauppaharrastuksia vastaan nojasi mannermaalainen teollisuus kasvatustullioppiin, jonka saksalainen kansantaloustieleilijä List oli kehittänyt. Tosin ei kukaan silloin uskaltanut kieltää, että kansainvälinen työnjako, jota tulleilla ja tuontikielloilla ei ehkäistä, olisi kaiken talouspolitiikan päämäärä. Mutta kansainvälinen kilpailu olisi heidän mielestään vaaratonta ainoastaan silloin, kun tasaväkisesti varustetut seisovat toisiaan vastassa. Olisi järjetöntä tahtoa valmistaa kotimaassa tavaroita, joita toinen maa, luonnollisen etevämmyytensä tähden voisi valmistaa pienemmillä kustannuksilla. Mutta yhtä järjetöntä olisi luopua kehittämästä kotimaassa sellaisia tuotanto-aloja, joitten menestymiselle kaikki luonnolliset edellytykset ovat olemassa ja joille ainoastaan historialliset yhteiskunnalliset olemassaolonehdot vielä täytyisi luoda. Sellaisille tuotantohaaroille täytyisi sentähden lyhyeksi ajaksi myöntää kasvatustulli siirtymistoimenpiteenä. Tullin suojeluksen alaisena tulisi sitten nuori teollisuus heidän mielestään parantamaan liikekoneistonsa, kokoamaan tarpeelliset kokemukset ja kasvattamaan ammattitaitoisen työväestön. Muutamien vuosien kuluttua pystyisi se pitämään puoliaan vanhempaa ulkomaalaista kilpailua vastaan. Nyt voitaisiin kasvatustulli jälleen poistaa. Tällä todistelulla perustelivat mannermaitten tehtailijat suojelustullien vaatimustaan: annettakoon heille muutama aika liikkeittensä täydentämiseen tullien suojeluksen alaisena, sitten voisivat he heti kestää kilpailutaistelussa vanhemman Englannin teollisuuden kanssa; sitten voitaisiin poistaa tulli ja toteuttaa kansainvälinen työnjako.

Toisin on käynyt. Vapaan kilpailun vallitessa tapahtui pääoman keskiitymisprosessi eri teollisuusaloilla kammottavalla nopeudella. Pienet yritykset joutuivat suurten pakottamina vararikkoon tai suuret osakeyhtiöt ostivat ne. Siten tuli monilla suurilla teollisuuden aloilla enää vain harvat suuret yritykset seisomaan toisiaan vastassa. Ja kun kapitalistinen kilpailu yhä uudestaan johti puliin, tehtiin yhä uudestaan koe yhdistää ne muutamat yritykset, jotka kilpailutaistelussa olivat pysyneet paikallansa, kartelliksi, jonka piti määrätä hinnat, alistaa kuluttajat kartellisoituneiden yrittäjäin herravaltaan. Mutta mitä hyödyttää yrittäjäin yhteenliittyminen kotimaassa, jossa ilkeä ulkomaalainen kilpailu häiritsee heidän piiriään? Jos tahdottiin perustaa kartelliyksinoikeus kotimaan markkinoilla, niin täytyi ulkomaalainen kilpailu korkeilla tulleilla pitää kaukana. Niin luotiin teollisuustullien toinen laji: kartellisuojelustullit, joitten tehtävänä on kartellisoituneiden yrittäjäin hyväksi torjua kotimaisilta markkinoilta vieras kilpailu, jotta kartelli voisi, kilpailun häiritsemättä, sanella hinnan kuluttajille.^[25*]

Myöskin kasvatustullit vaativat uhrauksia kuluttajilta. Mutta niin kauan kuin todelliset kasvatustullit ovat kysymyksessä, eivät nämä uhraukset paina raskaasti. Tullien suojeluksen alaisina tuotantovoimat varttuvat nopeasti. Pian alkaa tuotantokustannusten alentuminen alentaa tavarain hintoja. Ajoittaista uhrausta seuraa pysyvä voitto.

Kokonaan toisenlaatuisia ovat sellaiset tullit, joitten tehtävänä on turvata jollekin kartellille yksinvalta kotimaisilla markkinoilla. Kartellisuojelustullit myönnetään teollisuuksille, jotka ilman tulliakin hyvin voisivat pitää kotimaiset markkinat; yrittäjäin vain täytyisi silloin tyytyä alhaisempiin hintoihin ja pienempiin voittoihin. Kartellisuojelustulli ei turvaa teollisuudelle lujaa pohjaa, vaan ainoastaan teollisuudenharjottajille korkean voiton.

Kasvatustullien on oltava ainoastaan niin korkeat, että kotimaan nuorempi teollisuus voi kestää vanhemman ulkomaalaisen teollisuuden kilpailun; tullimäärä ei siis milloinkaan tarvitse olla korkeampi kuin koti- ja ulkomaan tuotantokustannusten erotus. Kartellisuojelustullit sitävastoin eivät milloinkaan voi olla kapitalisteille kyllin korkeat. Kartellisoidun tavaran hintahan voidaan kotimaisilla markkinoilla aina ruuvata niin korkeaksi kuin ulkomaalaisen tavaran tuontihinta, se on siis yhtä suuri kuin maailmanmarkkinahinta ynnä kuljetuskustannukset ja tulli; mitä korkeampi on tulli, sitä korkeammaksi yli maailmanmarkkinahinnan voivat kartellisoituneet yrittäjät nostaa kotimaisen hinnan, sitä korkeampi on siis myöskin heidän voittonsa. Kasvatustullit ilmenevät tavarain hinnoissa täydellisesti ainoastaan olemassaolonsa ensi aikana; niin pian kuin teollisuus niiden suojeluksen alaisena on päässyt kukoistukseensa, painaa kilpailu tavaran hinnan, niin että tulli yleensä ei enää kallista tavaraa, tai tekee sen vain vähässä määrässä. Kartellisuojelustullit sitävastoin voivat kartellisoituneet yrittäjät tavallisesti täydellisesti saada voitokseen, niin kauan kuin kartelliyksinoikeus on olemassa, koska kilpailu on tältä alalta työnnetty pois. Mitä tehokkaampi kasvatustulli on, sitä nopeammin sen suojeluksen alaisena teollisuus kehittyy, sitä nopeammin laskeutuvat teollisuuden tuotantokustannukset ja niitten mukana tavaran hinta. Mitä tehokkaampi on kartellisuojelustulli, sitä täydellisemmin ilmenee tullin vaikutus kartellisoidun tavaran hinnassa, sitä kalliimmalla siis tämä tavara voidaan kotimaassa myydä.

Tullit ovat tärkein kartellien edistämiskeino. Säätämällä kartellisuojelustullien korkeuden valtio välillisesti määrää kartellihinnat. Kun esimerkiksi Itävallan tullilainsäädäntö määräsi rautaputkien tullin 14.30 kruunuksi, niin siten valtio antoi rautakartellille luvan pitää näitten putkien hinta aina 14.30 kr. yli maailmanmarkkinahinnan ja kuljetuskulujen summan. Nyt rautakartelli heti korottaa ja heti huojistaa putkien hinnan samassa määrässä kuin hinta tullivapailla markkinoilla kohoaa tai laskeutuu; mutta aina pitää se hinnan 14.30 kr. tullivapaiden markkinain hinnan (ynnä kuljetuskulujen) yläpuolella. Kaikki valitukset korkeista kartellihinnoista eivät voi sitä ollenkaan muuttaa ja kaikki melu kartellin mielivallasta on pelkkää teeskentelyä, koska kuitenkin lainsäädäntö itse säätämällä tullin, on kartellille nämä hinnat taannut. Porvarillisten kapitalismin vastustajain teeskentelyä kuvaa se, että samat puolueet, jotka vuonna 1906 ovat tullitariffissa myöntäneet korkeat rautatullit, alkoivat valittaa raudan hintain korkeutta niin pian kuin näiden tullien vaikutukset tulivat tuntuviksi. Olisi kyllä kartelleja sittenkin, jos meillä ei olisi tulleja — mutta kartellien ja trustien luku ja valta on kuitenkin Englannissa, vapaakaupan maassa, paljon pienempi kuin Saksassa, Amerikan Yhdysvalloissa ja Itävallassa, jotka suojelustulleillaan edistävät pääoman monopoolijärjestöjä.

Jos kartellilta evätään tullin suojelus, silloin voi se täydellisesti hallita kotimaisia markkinoita ainoassaan siinä tapauksessa, jos se ulkomaalaisten kartellien kanssa tekemiensä sopimusten avulla voi pitää ulkomaalaisen kilpailun etäällä itsestään. (Kansainväliset kartellit.) Mutta sellaisia sopimuksia on sangen vaikea saada aikaan, koska osaaottavain yrittäjäin suurilukuisuus, heidän tuotantokulujensa suuri erotus ja heidän etujensa vastakkaisuus suuresti vaikeuttavat sellaisten kansainvälisten karteliisopimusten tekemistä. Tavallisesti muodostetaan sellaisia kansainvälisiä kartelleja edullisina liikeaikoina. Sellaisina aikoina kartellille riittävät vastaanottokykyiset kotimaiset markkinat, se voi luopua ylläpitämästä toisten valtioitten yrittäjille heidän markkinoillaan hintaa halventavaa kilpailua. Mutta niin pian kuin liikeasema huononee ja kotimaiset markkinat eivät enää jaksa antaa teollisuudelle työtä, koettaa jokainen kartelli myydä ulkomaisille markkinoille sellaiset tavarat, joita kotimaan markkinoilla ei saada myydyksi. Kansainväliset kartellit murtuvat ja hajoavat. Sentähden kartellit eivät tyydy siihen, että suojelevat yksinoikeutensa kotimaan markkinoilla ulkomaalaisten kartellien kanssa tekemäänsä sopimusten avulla; ne vaativat ja saavuttavat tämän yksinoikeuden takeen paljon tehokkaammin lain kautta, joka korkeilla tulleilla pitää kaukana ulkomaalaisen tavaran.^[26*]

Paitsi kansainvälisiä kartelleja, löytyy vielä toinen ryhmä, hintasopimuksia, jotka eivät riipu tulleista ja eivät niistä saa vakuuttansa. Nämä ovat paikalliset hintasopimukset, jotka koskevat tavaroita, joita ei voida tuoda kaukaisemmilta tuotantoalueilta. Näitten tavarain hinnat voidaan nostaa korkeiksi kaupungin ja sen lähimmän ympäristön yrittäjäin sopimusten avulla, ilman että he siihen tarvitsevat tullien suojelusta. Sellaisia paikallisia kartelleja ovat agraarien maitokartellit ja lukuisat pikkuelinkeinonharjottajain hintasopimukset, jotka tuottavat tavaroitaan ahtaasti rajoitetuille markkinoille. Ei kuitenkaan saa jättää huomioonottamatta, että näiden alkeellisten kartellien olemassaolo sangen usein riippuu valtion lainsäädännön ja hallinnon toimenpiteistä, jotka tässä vaikuttavat yhtäläisesti kuin laajemmalla alueella tullit. Niinpä agraarien maitokartellit tuskin olisivat mahdollisia, jos rautatiet helpottaisivat maidon tuontia kaukaisemmilta alueilta. Paikalliset maitokartellit voivat korottaa maidon hintaa aina ainoastaan niin paljon, että kauppiaille ei ole edullisempi tilata maito kaukaisemmilta tuotantoalueilta. Jos esimerkiksi maidonkuljetuskulut Böhmistä ja Pohjoismähristä olisivat alhaisemmat, silloin täytyisi alaitävaltalaisten maidontuottajain tyytyä alhaisempiin hintoihin, koska me (wieniläiset) muuten emme ostaisi heidän tavaraansa, vaan tilaisimme maitoa Böhmistä ja Pohjoismähristä. Maitokartelli voi määrätä meille niin korkean maidonhinnan ainoastaan sentähden, koska se tietää, että maidon kuljetus Böhmistä ja Pohjoismähristä tulee meille liian kalliiksi. Maidon rahtimaksu määrää maidon hinnan, kuten rautatulli määrää raudan hinnan. Siitä syystä ovat sosialidemokratiset edustajat vaatineet, että rautatiet edistävät maidonkuljetusta asettamalla käytettäväksi jäähdytysvaunuja, aikataulut tarkotuksenmukaisesti tarkastamalla ja rahtimaksuja huojistamalla. (Hanuschin ehdotus lokakuussa 1909.) Tämän ehdotuksen käsittelyssä kauppaministeri lupasi, että hän tulisi tätä kehoitusta »tutkimaan». Mutta hän ei näytä vieläkään saaneen tutkimustaan valmiiksi.

Läheistä sukua paikallisille kartelleille ovat myöskin erinäisten hiilialueitten hiilikaivostenomistajain ja hiilikauppiasten kartellit. Ne perustuvat toisaalta hiilikaivostenomistajain luonnolliseen yksinoikeuteen, toisaalta siihen, että hiiliä niiden hintaansa verrattuna suuren painon tähden ei voida kovin kauaksi kuljettaa. Mutta rautatiet voisivat, asettamalla hiilelle alhaisemmat rahtimaksut, pakottaa eri hiilialueet kilpailutaisteluun toisiaan vastaan ja siten painaa hiilenhinnan ainakin muutamilla alueilla. Sellaista tariffipolitiikkaa vaadittiin edustaja Reumannin esityksessä yhtenä niistä toimenpiteistä, joilla hiilikaivosten valtaamista tulisi valmistaa. Uuden rautatietariffin kautta, joka astui voimaan 1 p. tammikuuta 1910, tulikin hiukan laajennetuksi se alue, jonka sisällä böhmiläinen ja schlesialainen hiili keskenään kilpailevat. Rahtihuojennukset tekevät schlesialaiselle hiilelle mahdolliseksi tunkeutua pitemmälle kuin ennen aikaisemman valtionrautatieyhtiön ja luoteisradan alueelle ja siellä böhmiläiselle hiilelle kilpailun synnyttämisen. Valitettavasti on tämä tapahtunut aivan riittämättömässä määrässä, niin että tämä tariffintarkastus parhaassa tapauksessa voi saada aikaan muutamille kaupungeille pienen hiilenhintain huojistumisen.

Mutta paikallisten hintasopimusten, yhtä vähä kuin kansainvälisten kartellienkaan, merkitystä ei saa arvioida liian suureksi. Paljon tärkeämpiä kuin nuo molemmat ryhmät, ovat sellaiset kartellit, jotka hallitsevat koko valtion koko talousaluetta, mutta eivät kykene tämän alueen ulkopuolella, s.o. kansainvälisillä sopimuksilla itseään turvaamaan. (Kansalliset kartellit.) Näiden kartellien valta perustuu kartellisuojelustulleihin, jotka niiltä torjuvat ulkomaalaisen kilpailun. Näiden kartellien jättiläisvoitot ovat tullien ansiota ja ainoastaan poistamalla kartellisuojelustullit voimme niihin päästä käsiksi.

Kaikista kartellisuojelustulleista ovat rautatullit verrattomasti tärkeimmät. Käyttäen iskulausetta »kotimaisen teollisuuden suojelemisesta» on rautakartelli osannut turvata tavaroilleen korkeat tullit. Näillä tulleilla ei ole enää läheskään kasvatustullien luonne. Myöskään ilman niitä Itävallan korkealle kehittyneellä rautateollisuudella, jos se tahtoisi tyytyä ainoastaan kapitalistiseen keskimäärävoittoon, ei olisi vierasta kilpailua pelättävissä. Nämä tullit ainoastaan turvaavat Itävallan mahtavimmalle kartellille rajattoman vallan kotimaisilla markkinoilla ja mahdollisuuden pakoittaa tavarainsa hinta nousemaan aivan tullirajaan asti (maailmanmarkkinahinta + kuljetuskulut + tulli).

Rautatulli kallistaa raudan. Siten kallistuvat kaikki rautaiset koneet, työaseet ja kalustot, siis myöskin kaikki muut tavarat, jotka näiden työvälineiden avulla valmistetaan. Korkea raudanhinta korottaa rakennuskustannukset ja siten myöskin vuokrat. Korkea raudanhinta korottaa rautateitten rakennus- ja liikekustannukset, se pakottaa niinmuodoin rautatiet kantamaan korkeita rahtimaksuja. Myöskin kaikkien tavarain korkeat kuljetuskustannukset täytyy tavallisesti kuluttajain kantaa. Kuinka suuri on se rasitus, joka tullien kautta kuormitetaan kuluttajain kannettavaksi, sen ovat viime vuosina sangen selvästi osottaneet esimerkit suurten tilausten tekemisestä erinäisiä kuntia varten.

Suurten kuntain raudantarve ei ole vähäinen. Niin usein kuin niitten täytyy ostaa suurissa määrin rautatavaroita, huokaavat ne kaikkivaltiaan kartellin puristuksen alla. Niinpä täytyi Wienin kaupunkikunnan vuonna 1908 ostaa 340,000 metrisentneriä putkia uuden vesijohdon rakentamista varten. Hankinnan tarjoutuivat suorittamaan Itävallan rautakartelli ja eräs suuri ranskalainen rautatehdas. Ranskalaisen tehtaan, tuodakseen putkensa Wieniin, olisi täytynyt suorittaa Itävallan rajalla tullia 1,950,000 kruunua ja maksaa rahtikustannuksia rautateillä 200,000 kruunua. Näistä 2,150,000 kruunun lisäkustannuksista huolimatta ranskalainen tehdas vaati ainoastaan 700,000 kr. enemmän kuin Itävallan kartelli. Jos itävaltalainen tehdas olisi tyytynyt samaan voittoon kuin ranskalainen, silloin olisi se voinut toimittaa putket 2,150,000 kr. halvemmalla kuin viimeksimainittu; kun se vaati ainoastaan 700,000 kr. vähemmän, tahtoi se tästä ainoasta hankinnasta saavuttaa 1,450,000 kr. lisävoiton. Tosin kartelli sitten kuohuksiin saatetun julkisen mielipiteen voimakkaasta painostuksesta lopulta huojisti tarjoustaan 521,000 kr. ja tällä ehdolla sai hankinnan; tälläkin tavalla ansaitsi se vielä hankinnasta 929,000 kr. enemmän kuin ranskalainen tehdas olisi saanut. Ja ranskalainen tehdas ei kai myöskään olisi myynyt putkiaan ilman voittoa! Ylimääräinen voitto 929,000 kr., josta kartelli on kiitollisuuden velassa rautatullille, oli tietysti Wienin veronmaksajain suoritettava.

Valtiota rautakartelli riistää vielä suuremmassa määrässä kuin kuntia. Lokakuussa 1908 myi kartelli Saksaan parin rautatievaunun pyöriä, painoltaan 1,120 kiloa, 360 kruunusta; Itävallan rautatiehallituksen täytyi maksaa samoista pyöristä 465 kr. Esimerkki osottaa meille lähinnä kartellien vientipolitiikkaa: samalla aikaa kuin ne kotimaassa, jossa tulli pitää kaukana kaiken kilpailun, myyvät tavaraansa kalliilla, tarjoavat ne samaa tavaraa halvemmalla ulkomaalla, jossa tapaavat vastassaan vieraan kilpailun. »Kotimaisen teollisuuden tulleilla suojelemisesta» on siis seurauksena, että itävaltalainen rauta on ulkomaalaisten kilpailijain saatavana halvemmalla kuin Itävallan teollisuuden; siten tulli vähentää teollisuutemme kilpailukykyisyyttä maailmanmarkkinoilla!^[27*] Esimerkkimme osottaa meille edelleen, miten tullien avulla erittäinkin valtiota riistetään. Valtiohan ostaa rautatavaroita suuressa määrässä. Sen täytyy maksaa kallis hinta ei ainoastaan vaununpyöristä, vaan luonnollisesti myöskin akseleista, vetureista, kiskoista, rakennuskannattimista j.n.e., koska se itse on myöntänyt kartellille tullien suojeluksen! Valtionrautateitten vajaus täytetään sitten verorahoista tai rahtimaksuja korottamalla, kuluttajain kustannuksella! Samoin tietysti kohoavat sotalaitoksen kustannukset, kun valtio joka kiväristä ja tykistä ja jokaista sotalaivaa rakennettaessa maksaa veron rautakartellille!^[28*] Siten pakottavat meitä tullit kuluttajina kuten veronmaksajinakin suorittamaan kartellille huikean veron.

Mutta herkimmin koskevat korkeat raudanhinnat teollisuuteen. Raudasta valmistetaan teollisuuden tärkeimmät työvälineet, raudanhinnasta niinmuodoin riippuu teollisuuden tuotantokustannusten korkeus. Niinpä moni liike, joka tuotantokustannusten ollessa alhaisemmat olisi mahdollinen, ei voi pysyä pystyssä raudanhintain ollessa korkeat. Kun raudanhinta on korkea, täytyy raudankulutuksen supistua. Todella onkin raudankulutus Itävallassa pienempi kuin muissa Europan teollisuusvaltioissa. Kutakin asukasta kohti oli vuonna 1905 raudankulutus:

Myöskin pikkuporvarilliset ja agraaripuolueet kadehtivat »rautaasyövien petojen» jättiläisvoittoja. Siitä syystä edustajat Steinwender ja Liechtenstein ovat tehneet edustajahuoneessa esityksiä, joitten kautta rautatehtaille pitäisi määrätä korkeampia veroja. Mutta kysymys ei ole siitä, että pitäisi vetää suurempi osa rautatehtaitten jättiläisvoitosta valtion kassaan, vaan halvemman raudan toimittamisesta teollisuudelle. Tätä tarkotusta ei voida saavuttaa rautatehtaitten erikoisella verottamisella, vaan ainoastaan rautatullien lakkauttamisella. Sentähden edustaja Seitz ehdotti tullitariffin käsittelyssä rautatullit tariffista pois pyyhittäväksi; mutta porvarilliset puolueet hylkäsivät tämän ehdotuksen. Ja samat pikkuporvarilliset ja agraaripuolueet, jotka silloin hyväksyivät tullitariffin ynnä kiskurimaiset rautatullit, valittavat nykyään rautakartellin kaikkivaltaisuudesta!^[29*]

Rautatullit ovat tärkeimmät kartellisuojelustullit, eivät ainoat. Niinpä esimerkiksi myöskin sokeritullilla on kartellisuojelustullin luonne. Myöskään sokeritullien lakkauttamisen jälkeen ei Itävaltaan tuotaisi sokeria ulkomaalta; että sokeriteollisuudellamme ei ole pelättävissä ulkomaalaisten kilpailijansa kilpailua, senhän osottaa se tosiasia, että Itävalta vie suuret määrät sokeria tullivapaille markkinoille. Sokeritullin tehtävänä on siis ainoastaan tehdä kartellille mahdolliseksi myydä aina tavaraansa kotimaassa 6 kr. kalliimmalla kuin ulkomaalla. Kun sokeri kartelli kesällä 1909 pani sokerikauppiaille uudet puristavat sopimusmääräykset, teki sosialidemokratinen edustaja Seliger esityksen, että sokeritulli olisi lakkautettava. Porvarillinen parlamentin enemmistö ei ole tähän asti ottanut tätä esitystä edes käsiteltäväksi.

Kartellisuojelustullit ovat se perustus, jolle koko teollisuustulliemme järjestelmä rakentuu. Niin pian kuin nimittäin jollekin teollisuudelle sen työvälineet, raaka- tai apuaineet kartellisuojelustullien kautta kallistuvat, vaatii se, että myöskin sen tavarat tullien kautta suojellaan, jotta se tällä tavalla saisi korvauksen kartellisuojelustullien puristuksesta. Tullit, jotka tätä tarkotusta palvelevat, voimme merkitä korvaustulleiksi.

Rautatulli kallistaa konetehtaille niitten raaka-aineen. Valtio korvaa niille, panemalla myöskin koneille korkeat tullit. Kalliit kehruukoneet kallistavat kehruutehtaitten tuotantokustannukset. Niille korvataan, vaikeuttamalla ulkomaalaisen langan tuontia korkeilla lankatulleilla. Korkea langan hinta rasittaa kutomatehtaita. Valtio myöntää niille sen sijaan korkeat tullit kankaille. Kankaitten kalleus tulee vaatteiden ja alusvaatteiden valmistuksen rasitukseksi, siis sitäkin valmiiden vaatteiden korkeilla tulleilla suojellaan ulkomaan kilpailua vastaan. Kartellisuojelustullien perustukselle rakentuu siten kokonainen korvaustullien järjestelmä.

Mutta tämä tullilainsäädäntö korvaa ainoastaan yksityisille teollisuudenharjottajille heidän raaka-aineensa kallistumisen; koko teollisuuden kehitystä sitävastoin tällä tavalla ehkäistään. Teollisuustullijärjestelmä kallistaa kaikki tavarat. Kun tavarat ovat kalliita, silloin supistuu kulutus. Kulutuksen supistuminen vaikeuttaa uusien liikkeiden perustamista ja jo olevain laajentamista. Työväenluokkaan koskee tämä siten kaksinkertaisesti: tavaramarkkinoilla, jossa sen täytyy kaikki tavarat ostaa kalliilla, ja työmarkkinoilla, jossa teollisuuden kehityksen pysähtyminen vähentää työvoimain kysyntää. Me voimme ostaa vähemmän vaatteita ja vähemmän alusvaatteita, koska hinnat ovat liian korkeat; vaatteiden ja alusvaatteiden vähäinen menekki pienentää kankaiden kysyntää; kankaiden vähäinen menekki alentaa langan kysynnän; kehruutehtaitten menekin pysähtyminen vähentää kehruukoneitten kysyntää; koneteollisuuden menekin pysähtyminen pienentäää raudan kysyntää. Niin vahingoitetaan lopullisesti kaikkien teollisuudenhaarain kehitystä sen kautta, että kartellisuojelustulli- ja korvaustullijärjestelmä korottaa kaikkien teollisuustuotteiden hinnat.

Vielä vahingollisemmaksi osottautuu tämä tullijärjestelmä maailmanmarkkinoilla. Sisäisillä markkinoilla saattaa korkea konetulli korvata konetehtailijoille siitä, että rautatulli kallistaa heidän raaka-aineensa; mutta jos he tahtovat viedä tavaraansa ulkomaalle, silloin osottautuu, että he eivät voi kilpailla toisten maitten konetehtailijain kanssa, joilla on käytettävissään halvempi rauta. Kutomateollisuudenharjottaja, joka käyttää kallista lankaa, voi kotimaassa pysyä pystyssä, kun korkea kangastulli pitää kaukana vieraan tavaran; maailmanmarkkinoilla sitävastoin hän ei ole kilpailukykyinen, kun hänen raaka-aineensa on kalliimpaa kuin hänen ulkomaalaisten kilpailijainsa raaka-aine. Siten vaikeutetaan teollisuudellemme kilpailu maailmanmarkkinoilla. Myöskin tämä seikka ehkäisee teollisuutemme laajentumista. Kun teollisuus kehittyy liian hitaasti voidakseen antaa työtä väestömme liikamäärälle, ovat monet tuhannet pakotettuja siirtolaisuuteen. Me viemme maasta ihmisiä, koska tullijärjestelmämme estää meitä viemästä tavaroita.

Siitä huolimatta korvaustulleja ei voida poistaa, niin kauan kuin kartellisuojelustullit edelleen pysyvät. Niin kauan kuin rautatulli kallistaa raaka-aineen koneteollisuudellemme, ei tämä voi olla ilman konetulleja. Kun rautatulli kaatuu, silloin voimme konetullit osittain poistaa, osittain oleellisesti alentaa, koska Itävallan koneteollisuudella tulee paljon vähemmän kuin nykyään olemaan ulkomaalaista kilpailua pelättävissä, niin pian kuin se saa käytettäväkseen halvempaa raaka-ainetta. Tietysti täytyy konetullit tarkastaa, niin pian kuin rautatulli saadaan poistetuksi; muuten olisi rautatullien lakkauttaminen hyödytön, raudan huojistumisesta huolimatta konekartelli myisi koneitaan yhtä kalliilla kuin nykyään.^[30*]

Sosialidemokratia vaatii siis: Kartellisuojelustullit ovat poistettavat. Niin pian kuin tämä tapahtuu, ovat myöskin korvaustullit poistettavat. Silloin jää vielä jälelle ainoastaan sellaisten tavarain tullit — ja vastaavasti korkeina —, joilla on pelkkä kasvatustullien luonne. Kasvatustullit ovat pidettävät voimassa niin kauan kuin joku vielä nuori ja heikko teollisuus tarvitsee ohimenevää suojelusta ulkomaan vanhemman ja voimakkaamman teollisuuden kilpailua vastaan. Niin pian kuin asianlaita ei enää ole tämä, ovat myöskin kasvatustullit poistettavat.

Työväestö taistelee kartellisuojetustulleja vastaan ollen selvillä siitä, että nämä ovat koko teollisuustullijärjestelmän perustuksena. Taistelumme ei suuntaudu tuotannon suuriin, yhteisesti johdettuihin liikkeisiin ja liikeyhtymiin keskittämistä vastaan, sillä tämä keskittäminen on teknillisen edistyksen välttämätön tulos ja ihmistyön tuottavaisuuuden kohoamisen ja kallistavain kilpailutaistelujen poistamisen edellytys. Taistelumme suuntautuu ainoastaan sitä vastaan, että työn yhteiskunnallistumisen saavutukset anastetaan yhteiskunnalta ja yhdistyneet pääomamahdit ne monopolisoivat. Siten tulee taistelu teollisuustulleja vastaan olemaan osailmiönä koko taistelussamme yhdistyneitten pääomamahtien kautta koko yhteiskunnan hallitsemista ja riistämistä vastaan. Nykyhetken taistelu, jonka välitön päämäärä on kartellisuojelustullien poistaminen, päättyy siten suureen kamppailuun pääoman valtaa vastaan, jonka kamppailun lopullinen päämäärä on keskitettyjen työvälineiden siirtäminen yhteiskunnan omaisuudeksi. Me taistelemme teollisuustulleja vastaan, ei uudelleen aikaansaadaksemme vapaakaupan, vaan tehdäksemme työvälineitten yhteiskunnan istuttamisen esityötä.

Takaisin sisällysluetteloon

11. Agraaritullit.

Kun englantilaisen vapaakauppakoulun aatteita levitettiin mannermaalle, saivat ne täällä agraarien keskuudessa paljon kannattajia. Vielä tuottivat silloin mannermaan valtiot viljaa enemmän kuin ne väestönsä ravitsemiseksi tarvitsivat. Ne itse veivät viljaa; viljan tuontia ei niillä ollut pelättävissä. Teollisuustulleja taas eivät agraarien edut vaatineet. Niinpä olivat agraarit silloin vapaakaupan kannattajia.

Seitsemänkymmenluvulta alkaen tapahtui käänne. Europalaiset siirtolaiset olivat nopeasti laajentaneet Amerikan viljantuotantoa. Höyrylaivaliikkeen kehittyminen ja rautateitten lisääntyminen tekivät mahdolliseksi amerikalaisen viljantuonnin europalaisille markkinoille. Se sai täällä aikaan europalaiselle viljalle vaarallisen kilpailun. Viljanhinnat laskeutuivat. Englannissa maksoi 1,000 kiloa vehnää:

Euroopan maatalous pelkäsi joutuvansa häviölle viljanhintain alhaisina ollessa. Viljantuotantotaantui. Englannissa oli vehnänviljelysala:

Mannermaan maatalous pelkäsi, että sen täytyisi, samoin kuin Englannin, maatalouden, supistaa viljantuotantoaan. »Amerikkalainen vaara» ja »Europan agraaripula» ajoivat agraarit suojelustullimiesten leiriin. He vaativat viljatulleja, jotta halpa merentakainen vilja ei voisi tulvallaan peittää kotimaisia markkinoita. Tullien piti pelastaa ylivoimaisen vieraan kilpailun kautta uhattu Europan mannermaan maatalous, Europan valtioille pitää voimassa niitten vanhin ja suurin tuotantohaara. Voidaan sentähden vanhat agraaritullit hyvin merkitä voimassapitotulleiksi, säilyttäviksi tulleiksi.

Mutta viimevuosina on hintaliikunta maailmanmarkkinoilla jälleen täydellisesti muuttunut. Tarjonta on lisääntynyt hitaammin kuin tarve. Viljanhinnat kohoavat. Lontoossa maksoi 1,000 kiloa vehnää kolmannella vuosineljänneksellä:

Europan maatalouden ei tarvitse enää pelätä »amerikkalaista vaaraa». Se ei joutuisi häviöön myöskään vapaassa kilpailussa: korkeat maailmanmarkkinahinnat turvaavat sille sen olemassaolon. Viljatullit voimassapito- eli säilytystulleina eivät enää ole välttämättömiä.

Europan valtioitten viljantarve on niin suuri, että viljaa jokatapauksessa täytyy tuoda ulkomaalta. Viljan hinta kotimaassa on sentähden aina sama kuin ulkomaalaisen viljan tuontihinta, siis sama kuin maailmanmarkkinahinta, kuljetuskustannukset ja tulli. Mitä korkeampi on tulli, sitä kalliimmasta voivat kotimaiset maanviljelijät viljansa myydä. Kun tulli ei enää ole tarpeellinen kotimaisen maatalouden perikadosta suojelemiseksi, niin on sen tehtävänä nyt taata maanviljelijöille mahdollisimman korkeita hintoja ja voittoja, ja kohottaa maakorkoa työpalkan ja teollisuusvoiton kustannuksella. Voimassapitotulli on muuttunut riistämistulliksi.

Uudet maataloudelliset riistämistullit eroavat vanhoista maataloudellisista tulleista yhtä paljon kuin uudet teollisuuden kartellisuojelustullit vanhoista teollisuuden kasvatustulleista.

Voimassapitotullin tarvitsee aina olla vain niin korkea, että tullin ja kuljetuskulujen summa on sama kuin kotimaisen ja kilpailevan vieraan maatalouden tuotantokustannusten erotus. Riistämistulli sitävastoin ei milloinkaan voi olla agraareille kyllin korkea: mitä korkeampi tulli, sitä suuremmat heidän voittonsa. Voimassapitotulli on suojelustoimenpide maailmanmarkkinahintain laskeutuessa; niin pian kuin maailmanmarkkinahinnat ovat kyllin korkeat turvaamaan kotimaiselle maatalaudelle sen olemassaolon, menettää voimassapitotulli merkityksensä. Riistämistulli sitävastoin täyttää tehtävänsä jokaisen hintamuodostuman vallitessa. Olkootpa maailmanmarkkinahinnat korkeat tai alhaiset, kotimaahinta on aina tullimäärän verran korkeampi maailmanmarkkinahintaa, tullilla taataan aina kotimaisille maanviljelijöille korkeammat voitot kuin he vapaassa kilpailussa voisivat saada. Voimassapitotullin suojeluksen alaisena eivät viljanhinnat kotimaassa ole nousseet, tulli on ainoastaan vaikuttanut, että hinnat kotimaassa ovat alenneet hitaammin kuin maailmanmarkkinahinnat. Riistämistullin vaikutuksesta viljanhinnat nousevat.

Itävallan tullitariffin kautta 13 päivänä helmikuuta 1906 määrättiin viljatullit seuraavan korkuisiksi:

Jauhotulli määrättiin 15 kruunuksi 100 kilolta.

Karjan ja lihan hinnan muodostumista eivät tullimaksut ratkaise, koska karjatautilainsäädäntöön perustuvat tuontikiellot estävät tullimaksuakin vastaan tuonnin.

Tullien vaikutuksesta viljanhintoihin antaa meille tiedon seuraava taulukko:

Taulukko osottaa meille lähinnä hintaliikunnan maailmanmarkkinoilla: vehnän hinnat eräässä tärkeimmistä tuontisatamista (Lontoo) ja eräässä tärkeimmistä vientikeskuksista (Odessa). Hinnat heiluvat luonnollisesti aina satotulosten mukaan. Mutta yleensä on epäilemättä hinnan kohoamispyrkimys todettavissa. Vehnän hinta Wienissä oli joka vuosi hiukan korkeampi kuin Lontoossa ja Odessassa. Erotus vaihtelee: se on sitä suurempi, mitä pienempi on sato Itävallassa ja mitä suurempi on sato ulkomaalaisilla tuotantoalueilla. Kuitenkin kasvaa myöskin erotus epäämättömän selvästi, kun Itävalta-Unkarin vehnäntarve on yhä vaikeampi voida täyttää omalla tuotannolla, tulevat tullit sentähden yhä vaikuttavammiksi. Uuden tullitariffin — vuodelta 1906 — aikana on Wienin ja Lontoon vehnänhinnan välinen erotus kohonnut 10.70 mkasta 80.80:een, Wienin ja Odessan vehnänhinnan välinen erotus 25.80 mkasta 99.10:een. Vuodesta 1902 on vehnänhinta noussut Lontoossa 45.90 mk., vehnänhinta Odessassa 60.40 mk., sitävastoin vehnän hinta Wienissä 124.40 mk. Jos Itävallassa ei olisi viljatulleja, silloin vehnä ei maksaisi siellä 268.30 mk., vaan 214.70 mk., tulli kun kallistaa vehnän 63 kruunulla. Vehnä olisi silloin yhä vielä 70.80 mk. kalliimpaa kuin se oli vuonna 1902 — siinä ilmenee maailmanmarkkinahintain kohoaminen — yhä vielä 27.20 mk. kalliimpaa kuin Lontoossa ja 45.50 mk. kalliimpaa kuin Odessassa — siinä ilmenee vuodentulon erilaisuus eri tuotantoalueilla ja kuljetuskulujen erotus — mutta se olisi kuitenkin 53.60 mk. halvempaa kuin se nykyään on. Maataloutemme voisi luonnollisesti kestää myöskin vehnän hinnan ollessa 214.70 mk. — olisihan myöskin tämä hinta vielä 70.80 mk. korkeampi kuin vuoden 1902 hinta. Siis maatalous ei tarvitse tullisuojelusta. Siitä hinnankohoamisesta, joka sitten vuoden 1902 on tapahtunut, johtuu 70.80 mkn erä maailmanmarkkinahintain nousemisesta, kalliin ajan tästä osasta Itävallan lainsäädäntö ei ole vastuunalainen; sitävastoin on hinnan kohoamisen toinen erä, 53.60 mkn määrä, saatu aikaan tullien avulla.

Mitä viljan hinnan nouseminen merkitsee kuluttajille, voidaan likimäärin arvioida. Jos otaksumme, että 100 kilosta viljaa tuotetaan 70 kiloa jauhoja, niin minimitullien kautta kallistuu vehnäjauhokilo 9 helleriä ja ruisjauhokilo 8.3 helleriä. Tämä jauhon kallistuminen tietysti ilmenee leivän hinnassa.

Sangen raskaasti kohtaavat tullit myöskin karjanhoitoa. Noin 40 prosenttia viljasta käytetään karjan ruuaksi. (Myöskin leseet ovat tässä mukaan lasketut). Tullien kautta tulevat karjanruokinta- ja maitotalouskustannukset huomattavasti korotetuiksi, siis myöskin karjan, lihan, maidon ja voin hinnat korotetuiksi. Myöskin tärkkitehtaille j.n.e. niitten raaka-aine tullien kautta kallistuu.

Viljanviljelyksen tuottamat korkeat voitot saattavat maanviljelijät laajentamaan viljanviljelystä kasviksien, rehuaineitten ja kauppakasvien viljelyksen kustannuksella. Sentähden vähenee näitten tavarain tarjonta ja niitten hinta kohoaa. Jos meillä ei olisi viljatulleja, silloin Itävallan maatalous tuottaisi vähemmän viljaa, mutta enemmän kasviksia ja rehuaineita. Ei ainoastaan vilja, vaan myöskin kasvikset ja rehuaineet olisivat silloin huokeampia.

Saksan tilastollinen virasto on vuonna 1909 toimittanut tutkimuksen siitä, miten varattomain perheiden menot jakaantuvat tärkeimpäin tarpeitten osalle. Tutkittiin 852 perheen kokonaismenot. Tutkimus johti seuraavaan tulokseen:

Kaikista menoista tuli:

Kaikkien työläisryhmäin täytyy siis käyttää elintarpeisiin enemmän kuin puolet tuloistaan, kaikkien palkka-apulaisryhmäjn enemmän kuin kolmasosa. Mitä pienempi tulo, sitä suurempi se osa, joka täytyy käyttää elintarpeitten ostoon. Sentähden elintarpeitten kallistuminen kohtaa työväenluokkaa vielä paljon raskaammin kuin teollisuustuotteiden kallistuminen.

Mutta tutkimus osottaa meille myöskin, kuinka pieni on se palkkatulon osa, jonka työmiesperhe voi käyttää teollisuustuotteiden ostamiseen. Mitä kalliimpia elintarpeet ovat, sitä pienempi on tämä osa. Ammattitaidoton työmies voi käyttää esimerkiksi vaatetukseen ja »muihin menoihin» ainoastaan 24.7 prosenttia tuloistaan. Kun nyt elintarpeitten hinnat kohoavat kymmenen prosenttia, silloin täytyy tämän työmiehen 52.8 prosentin sijasta heti maksaa elintarpeista 58.1 prosenttia tuloistaan. Hän ei voi silloin enää käyttää vaatetukseen ja »muihin menoihin» 24.7 prosenttia, vaan ainoastaan 19.4 prosenttia tuloistaan. Elintarpeitten hintain kohoamisen mukana niinmuodoin vähenee teollisuustuotteiden kysyntä. Tämä ehkäisee teollisuuden kehitystä. Teollisuus ei voi tarjota kylliksi työtilaisuutta lisääntyvälle väestölle. Työttömyys lisääntyy. Tuhannet näkevät itsensä pakotetuiksi siirtolaisuuteen.

Mutta myöskin sangen suurta osaa maanviljelijöistä agraaritullit raskaasti rasittavat. Korkeat karjanhinnat tuottavat tosin maanviljelijöille voittoa, mutta korkeitten viljan ja rehuaineitten hintain kautta tämä voitto otetaan takaisin. Viime kuukausina on alppimaissa voimistunut agitatsiooni rehuaineitten kalleutta vastaan; Steirin maapäivillä ovat talonpoikaisedustajat vaatineet rehuainetullien huojistamista. Vuoden 1909 alkupuolella vaativat Galitsian talonpoikain edustajat edustajahuoneessa viljatullien väliaikaista lakkauttamista, kun Galitsian maanviljelijäin täytyi tuottaa suuria viljamääriä ulkomaalta.

Koko maataloudessa viljatullit saavat aikaan seurauksiltaan turmiollisia muutoksia.

Kun elintarvehinnat kohoavat, niin kohoaa maakorko, se saalis, jonka maa tuottaa. Kun maakorko kohoaa, niin kohoavat myöskin maanhinnat. Elintarvehintain kohoamista kaupungissa on aina seurannut maanhintain kohoaminen maalla. Täydellä painollaan kohtaa maanhintain kohoaminen köyhää maalaisväkeä, työläisiä ja kääpiöomistajia. Mitä kalliimmaksi maa tulee, sitä vaikeampi heidän on voida maata ostaa. Tällä tavalla maalaisväen enemmistöltä suletaan tie taloudelliseen itsenäisyyteen. Heidän täytyy heittää maansaantitoive; he pysyvät työläisinä.

Mistä riippuu nyt näiden työläisten elinkanta? Maatalouden palkkaorjat eivät vielä ole oppineet käyttämään ammatillisen taistelun keinoja. Siitä huolimatta ovat työpalkat myöskin maalla nousseet: ne ovat nousseet, koska suuri osa maatyöläisiä on paennut kylistä kaupunkeihin, maataloudesta teollisuuteen. Maalta pakeneminen on synnyttänyt väenpuutetta, väenpuute on pakottanut myöskin maanviljelijöitä myöntämään rengeilleen ja päiväpalkkalaisilleen korkeampia palkkoja. Palkat maataloudessa kohoavat siis ainoastaan silloin, kun teollisuus vetää palvelukseensa lisääntyvän osan maalaisväestä ja maanviljelijäin siitä syystä täytyy myöntää korkeampia palkkoja, jotta he ylipäänsä vielä saavat työläisiä. Mutta korkeat elintarpeitten hinnat ehkäisevät nyt teollisuuden kehitystä. Mitä enemmän kaupunkilaisväestön täytyy elintarpeista maksaa, sitä vähemmän se voi ostaa teollisuustuotteita, sitä hitaammin teollisuus laajenee, sitä vähemmän maaseudun työläiset voivat toivoa saavansa työtä teollisuudessa. Siten sulkevat tullit maatyöläisiltä molemmat kurjuudestaan pääsytiet: toisaalla nostavat ne maanhinnat korkeiksi ja siten tekevät maaseudun työmiehille maan hankinnan mahdottomaksi; toisaalla ne ehkäisevät teollisuuden kehityksen, joten maatyöläisiltä supistuu mahdollisuus päästä teollisuustyöhön. Siitä syystä on työvoimain tarjonta maaseudun työmarkkinoilla suurempi kuin se olisi ilman tulleja. Siten hidastutetaan työpalkkain kohoamista maalla. Viljatullit eivät ainoastaan kallista elintarpeita kaupunkilaistyöläisille, ne vaikeuttavat myöskin maatyöläisiä taistelemalla saamasta itselleen korkeampaa palkkaa, lyhempää työaikaa ja parempaa kohtelua.

Mutta myöskin maanviljelykseen käytettyjen maatilusten omistajain keskuudessa on sangen suuri niitten luku, jotka eivät saa voittoa korkeista viljanhinnoista. Vuonna 1902 oli Itävallassa maataloudellisia liikkeitä ja niillä maanviljelykseen käytettyä maa-alaa:

On nyt varma, että kääpiöliikkeet ja pikkuliikkeet tavallisesti eivät voi myydä viljaa, pikemmin täytyy niiden itsensä ostaa viljaa. 2,132,790 maataloudellisella liikkeellä, 75.0 prosentilla, siis tarkalleen kolmella neljäsosalla kokonaisluvusta, ei ole etua korkeista viljanhinnoista. Keskikokoiset talonpoikaisliikkeet, 613,290, siis hiukan enemmän kuin viidesosa kokonaisluvusta, saavat niistä ainoastaan pienen voiton. Suurimman osan saaliista vetävät itselleen suuret talonpoikaiset liikkeet ja suurmaanomistajain liikkeet, jotka muodostavat ainoastaan 3.4 prosenttia kaikista maataloudellisista liikkeistä ja joita koko Itävallassa ei ole enempää kuin 100,808. Ammattilaskun mukaan vuodelta 1900 elättivät teollisuus- ja ammattiliikkeet, kauppa ja liikenne, julkiset virat ja vapaat ammatit 12,441,504 ihmistä. Enemmän kuin kahdentoista miljoonan ihmisen täytyy siis elintarpeistaan maksaa kallis hinta, jotta yhteensä 100,000 maataloudellista liikettä tuottavat omistajilleen korkeata voittoa. Yhden hyötyvän liikkeen osalle tulee 124 vahingoitettua kuluttajaa. Eivät ne yhdeksän miljoonaa ihmistä, jotka ovat työssä maataloudessa, vaan ainoastaan 100,000:n suurliikkeen ja talonpoikaisen suurliikkeen omistajat vetävät suuren, joka tapauksessa vielä 613,290 keskikokoisen talonpoikaisliikkeen omistajat kohtalaisen voiton viljan kalleudesta.

Mutta jakamatonta iloa ei maanhintain nouseminen tuota myöskään maanomistajille. Jokaisessa perinnön jaossa, jokaisessa omaisuuden siirrossa täytyy ottaa velkaa, jotta »poistuville sisaruksille» voidaan suorittaa osansa. Joka kaupassa jäävät ostohinnan jäännösmäärät seisomaan maan kiinnitysvelkana. Mitä korkeampaan hintaan maa arvioidaan, sitä korkeampia suoritussummia poistuville sisaruksille täytyy maksaa, sitä korkeampia ostohinnan jäännösmääriä myytyyn maatilaan kiinnitetään. Jos elintarvehintain kanssa maan hinta kohoaa, niin kohoaa myöskin maan velkakuorma. Maa-kirjavirastojen ilmotusten mukaan on »muun omaisuuden» rasituskanta, toisin sanoen maaomaisuuden rasituskanta, mikäli se ei ole kaupunkilaista tai vuosikirjoihin merkittyä omaisuutta, eikä myöskään sellaisia mähriläisiä maatiloja, joiden omistamiseen on liittynyt oikeus valita edustajia maa-päiville, seuraavasti lisääntynyt:

Velkakannan kanssa tietysti lisääntyy maatalouden korkotaakka. Saaliista, jonka agraarit ovat kuluttajilta pyydystäneet, täytyy heidän suuri osa luovuttaa hopoteekkipääomalle. Osa lisääntyneestä maakorosta muuttuu pääomankoroksi. Sen arvomäärän kanssa, jonka maanomistajat ottavat omistamattomilta kuluttajilta, kasvaa myöskin se arvosumma, joka maatalouden täytyy luovuttaa syöpäläismäiselle hypoteekkipääomalle. Kalliin ajan rasittama kuluttaja syöttää ei ainoastaan maan omistajan, vaan myöskin hypoteekkipääoman.

Myöskin maaomaisuuden jakaantumiseen vaikutetaan tullipolitiikalla. Kun viljanhinnat ovat alhaiset, silloin supistetaan viljanviljelystä ja tuodaan viljaa ulkomaalta; maatalous kääntyy silloin suuremmassa määrässä kasviksien ja rehuaineiden viljelykseen, karjan- ja siipikarjanhoitoon ja maitotalouteen. On huomattava, että viljanviljelyksessä maataloudellinen suurliike on pienliikettä etevämpi, kun taas pienliike tavallisesti saavuttaa edullisempia tuloksia tehokkaassa kasvisviljelyksessä ja maataloudessa. Suurmaanomistajat, niin pian kun viljantuotanto tuottaa alhaisia voittoja, ovat halukkaita myymään maansa; heidän tilalleen astuvat pikkutalonpojat, jotka tuottavat lihaa, maitoa, voita, siipikarjaa, munia, kasviksia ja hedelmiä. Viljan hintain alhaisina ollessa niinmuodoin talonpoikainen liike voittaa alaa maataloudellisen suurliikkeen kustannuksella. Mutta mitä korkeammat, ovat viljanhinnat, sitä suuremmat suurmaanomistajain voitot, sitä vähemmän halukkaita nämä ovat myymään maata. Korkea viljanhinta tekee mahdottomaksi talonpoikain maanomistuksen laajennuksen. Korkea jauhon ja leivän hinta ja teollisuuden kehityksen ehkäiseminen korkeilla elintarvehinnoilla estävät paikallisten markkinain kasvamisen, jotka markkinat ottavat vastaan voimaperäisen talonpoikaisen pikkutalouden tavaroita. Viljanhintain korkeina ollessa on niinmuodoin talonpoikaistalouksien laajentuminen suurmaanomistuksen kustannuksella mahdoton.^[31*]

Korkeiden ja alhaisten viljanhintain vaikutukset osottaa meille selvimmin Englannin maatalouden historia. Korkeiden viljatullien ja viljanhintain aikana Englannin talonpojat joutuivat häviöön; viljanviljelyksessä osottautui suurliike pienliikettä etevämmäksi, syrjäytettyjen pikkutalonpoikain tilalle astuivat suuret kapitalistiset vuokraajat. Vuonna 1836 sanottiin jo, että Englannissa ei ollut enää talonpoikia. Vuonna 1846 sitten viljatullit poistettiin ja seitsenkymmenluvun lopulta lähtien alkoivat viljanhinnat suuren Amerikasta tuonnin johdosta nopeasti laskeutua. Nyt supistettiin viljanviljelystä samalla kun karjanhoitoa, kasvisviljelystä, siipikarjanhoitoa ja hedelmäviljelystä lisättiin. Pienliike voitti nyt taas alaa suurliikkeen kustannuksella. Sen edistymistä osottaa meille maataloudellinen liiketilasto:

Kun toisaalta Englannin talonpojat viljatullien ja viljanhintain korkeina ollessa joutuivat häviöön, niin on toisaalta vapaakaupan vallitessa viljanhintain ollessa alhaiset pienliikkeiden luku kohonnut ja suurliikkeiden luku alennut!^[32*]

Tämä arvostelu tosin koskee ainoastaan viljatulleja. Karjatulleista ja karjantuontikielloista koituvista voitoista juoksee kyllä hiukan suurempi osa pienliikkeille. Maataloudellisen liikelaskun mukaan jakautuu karjakantamme eri suuruisten liikkeiden osalle seuraavalla tavalla:

Maataloudelliset pienliikkeet tietysti ovat osallisia karjataloudessa suuremmassa määrässä kuin viljanviljelyksessä. Kuitenkin on varmaa, että 1–2 nautaa omistavat 718,500 kääpiöliikettä eivät hyödy karjan ja maidon kalleudesta, ja että myöskin vielä edelleen 2–3 nautaa omistavat 715,610 pikkuliikettä eivät saa etua lihan kalleudesta, ja maidon kalleudesta ainoastaan vähässä määrässä. Siis 2,178,500 nautoja pitävästä liikkeestä 1,434,110:llä ei ole etua karjatalouden tuotteiden kallistumisesta, tai on ainoastaan vähäpätöistä etua — ainoastaan kolmasosalle liikkeistä juoksee myöskin tämä voitto.

Siten palvelee agraaritullipolitiikka ainoastaan suurmaanomistajain ja suurtalonpoikain etuja. Sen kustannukset täytyy kaupungin ja maaseudun työtätekeväin kansanjoukkojen maksaa. Sosialidemokratia käy sentähden tarmokasta taistelua agraaritullilainsäädäntöä vastaan. Jo tullitariffin käsittelyssä vuonna 1906 ehdotti edustaja Seitz viljatullien poistamista; kaikki porvarilliset puolueet hylkäsivät hänen ehdotuksensa. Kun nyt viljanhinnat nopeasti kohosivat, ehdotti sosialidemokratinen ryhmä Schrammelin esityksessä viljatullit toistaiseksi lakkautettavaksi; 28 p. marraskuuta 1907 tuli tämä ehdotus hylätyksi. Vaatimus uudistettiin Seitzin päätöslauselmassa budjettia käsiteltäessä; mutta porvarillinen parlamentin enemmistö hyväksyi 23 p. kesäkuuta 1909 Steinwenderin viivytysehdotuksen, jonka kautta Seitzin ehdotus lähetettiin budjettivaliokuntaan. Siellä se tietysti haudattiin. Sosialidemokratinen ryhmä esitti vaatimuksen neljännen kerran Hanuschin ehdotuksessa lokakuulla 1907; tällä kertaa teki kristillissosiaalinen edustaja Fink viivytysehdotuksen asian lähettämisestä valittavaan kallisaikavaliokuntaan.

Samoin ovat sosialidemokratiset edustajat vaatineet myöskin karjan- ja lihantuontikieltojen kumoamista. Niin kauan kuin ja mikäli näitä kieltoja ei voitaisi kumota karjamme terveyttä vaaraan saattamatta, pitäisi ainakin perustaa valtakunnan rajoille valtion teurastamoita, tuoda ulkomaista karjaa näihin teurastamoihin ja toimittaa liha jäähdytysvaunuissa suurempiin kulutuskeskustoihin. Tällä tavalla voitaisiin maahan tuoda ulkomaalaista lihaa, ilman että meidän täytyisi pelätä eläintautien maahamme kulkeutumista. Tämä vaatimus sisältyi niin hyvin Schrammelin ja Rennerin ehdotuksiin kuin myöskin Hanuschin ehdotukseen. Myöskin sen toteuttaminen haaksirikkoutui agraarien vastustukseen ja porvarillisten kaupunkilaisedustajain huolimattomuuteen. Ainoastaan kauppasopimuksessa Rumanian kanssa annettiin sille pieni myönnytys, kuten 9 osasta näkyy.

Taistelumme agraaritulleja vastaan on taistelua terveellisen kansanelatuksen puolesta, taistelua kansan terveyden puolesta. Se on samalla taistelua niitä esteitä vastaan, joita agraarinen talouspolitiikka on asettanut teollisuuden kehitykselle, taistelua taloudellisten voimaimme vapaan kehityksen puolesta. Se on vihdoin taistelua maakoron työpalkan kustannuksella laajentamista vastaan, hovinherraluokan hajottamaa kansan pohjakerrosten riistämistä vastaan. Niinpä päätyy myöskin tämä taistelu maailmanhistorialliseen kamppailuun taloudellisen riistämisen lopettamisesta. Taistelua viljatulleja vastaan emme käy vapaakaupan kannattajina, emme vapaan kilpailun asianajajina. Me käymme sitä kansan maapohjan omistusoikeuden edustajina. Maan, kansan alkuperäisen omaisuuden ja perinnön jälleen antaminen niille, jotka sitä viljelevät ja sen hedelmät työllään saavat aikaan — se on sen maailmanhistoriallisen sodan lopullinen päämäärä, joka alkaa taistelulla agraaritulleja vastaan.

Takaisin sisällysluetteloon

12. Kallis aika Itävallassa.

Itävalta kuuluu nykyään korkeimpien hintain maihin. Kun tavarain hinnat kaikissa maissa ovat kohonneet, niin ovat ne meillä sittenkin kohonneet vielä paljon nopeammin kuin muissa valtioissa. Itävallan hintataso on paljon yläpuolella muitten talousalueiden hintatasoa. Meillä on alhaisemmat palkat, mutta korkeammat hinnat kuin Länsi- ja Keskieuropan valtioissa.

Vaikkakin maapohjan yksityisomistus on kaikkialla maatalouden teknillisen edistyksen esteenä, niin on tämä ilmiö Itävallassa tunnettavissa vielä selvemmin kuin muissa maissa. Talousalueemme voimme jakaa kolmeen pääalueeseen: Sudeettien maat (Böhmi, Mähri ja Schlesia) ja Alaitävalta ovat tärkein teollisuusalueemme; sitä vastassa on kaksi maatalousaluetta: toisaalla alppi- ja Karstmaat, toisaalla itäinen Itävalta (Galitsia ja Bukovina). Alppimaat, huolimatta siitä, että niillä on enemmän maataloudellinen luonne, eivät silti suinkaan kykene itse täyttämään viljantarvettaan; niitten tärkein tuote ei ole vilja, vaan karja, maito, voi, puu, maissi ja viini. Mutta alppimaiden karjanhoito ja metsätalous ovat teknillisesti niin takapajulla, että me kärsimme myöskin näiden alppimaalaisen agraarialueen tuotteiden puutetta. Teollisuusalueittemme viljantarpeen tyydyttäminen olisi siis lähinnä Itäitävallan maatalouden tehtävä. Mutta Galitsian viljantuotannon liikamäärät, yli maan oman tarpeen, ovat hyvinäkin vuosina sangen pieniä; huonoina vuosina täytyy Galitsian, puhtaasti maanviljelysmaan, itsensä tuoda viljaa. Täytyipä itse puolalaisen klubin vuoden 1909 alkupuolella vaatia viljatullien tilapäistä lakkauttamista, koska Galitsia tarvitsi tuoda väestönsä ravitsemiseksi suuret määrät ulkomaalaista viljaa! Siten kostaa itsensä Puolan aatelisen maanomistajiston (Schlachtan) huono talous ja Galitsian talonpoikain kamala köyhyys ja tietämättömyys.^[33*] Kun siis eivät alppimaat eivätkä itäiset valtakunnan maat voi täyttää kaupunkiemme ja teollisuusalueittemme elintarpeitten tarvetta, täytyy meidän tuoda elintarpeita muista valtioista. Vaikka vielä puolet väestöstämme kuuluu maa- ja metsätalouteen, täytyy meidän muista valtioista tuonnin kautta täyttää suurempi osa elintarpeitten tarvettamme kuin Saksan, jonka väestöstä kuitenkin ainoastaan 28.6 prosenttia kuuluu maa- ja metsätalouteen. Nyt täytämme me tämän tarpeen lähinnä Unkarista tuonnin avulla. Mutta Unkarin maatalous kärsii samallaisista epäkohdista kuin Galitsian. Mitä enemmän väestömme lisääntyy, sitä vähemmän voi Unkari tyydyttää elintarvetarvettamme, sitä enemmän meidän siis täytyy tuoda elintarpeita muista valtioista. Tämän tuonnin kallistaa jo elintarvehintain kohoaminen maailmanmarkkinoilla. Viljatullien ja karjantuontikieltojen kautta se osaksi vielä enemmän kallistuu, osaksi tulee suorastaan estetyksi. Näistä tosiasioista johtuu elintarpeitten kalleus Itävallassa.

Elintarpeitten kalleuteen Itävallassa on siis seuraavat syyt: 1) Itävallan ja Unkarin maatalouden ja karjanhoidon teknillinen puutteellisuus, 2) se seikka, että juuri sinä ajankohtana, jolloin meidän täytyy alinomaa lisääntyvin määrin tuoda elintarpeita ulkomaalta, näiden elintarpeiden hinnat maailmanmarkkinoilla kohoavat, 3) se seikka, että elintarpeiden hinnat kotimaassa tullien ja tuontikieltojen kautta pakotetaan nousemaan paljon yläpuolelle muutenkin korkeitten maailmanmarkkinahintain. Toinen näistä syistä jää täydellisesti Itävallan lainsäädännön vaikutuspiirin ulkopuolelle. Maatalouden teknillinen puutteellisuus voidaan ainoastaan vähitellen korjata. Mutta tullit ja tuontikiellot riippuvat ainoastaan lainsäädännöstä; tässä on siis se vipusin, johon täytyy tarttua, kun elintarvehinnat ovat lainsäädäntötoimenpiteiden kautta huojistettavat.

Mutta eivät ainoastaan maatalouden ja karjanhoidon tuotteet, vaan myöskin teollisuustuotteet ovat Itävallassa ylen kalliita. Teollisuustuotteiden korkeisiin hintoihin ovat syynä ylen korkeat tuotanto- ja kuljetuskustannukset. Meidän talousalueemme on köyhä teollisuuden raaka-aineista; ja niitä rikkauksia — vesivoimia, raakaöljyä, puuta —, joita tällä alueella löytyy, ei käytetä hyväksi. Teollisuutemme on kaukana merestä; se on vailla huokean vesirahdin etua; maakuljetuksen kustannukset ovat sitä korkeammat, kun vuoristo, joka erottaa teollisuusalueemme merestä, korottaa rautatien rakennuskustannuksia. Wieniläinen tehdas saattoi jonkun aikaa toimittaa tavaransa Hamburgin kautta Argentinaan halvemmalla kuin Czernowitziin. Siten on niinhyvin raaka-aineitten tuonti tehtaisiimme kuin myöskin teollisuustuotteiden kuljetus tehtaista kuluttajille kalliimpaa kuin muissa maissa. Korkeat tuotantokustannukset kallistavat teollisuustuotteemme.

Talousalueemme luonnollisen laadun puutteisiin yhtyvät lainsäädännön synnit. Kartellisuojelustullien kautta kallistettiin teollisuutemme työvälineet. Vastavallankumouksellinen hallitus myi valtionrautatiet pilkkahinnasta mahtaville kapitalistiryhmille; puoli vuosisataa myöhemmin täytyi ne ostaa takaisin kalliilla hinnoilla. Tarpeellisten vesiteiden rakentamista viivytetään agraarien tahdosta.

Mutta teollisuutemme korkeisiin tuotantokustannuksiin on vielä toinenkin syy. Talousalueemme on pieni, sen väestö köyhää ja tämän väestön teollisuustuotteiden ostokyky korkeitten elintarvehintain kautta pienennetty. Jos teollisuutemme ei voi valmistaa muuta kuin sisäisille markkinoille, silloin sen laajentumiselle on asetettu tiukka raja. Tehtaamme ovat pieniä; mitä pienempi liike, sitä suuremmat tuotantokustannukset. Liikkeiden luku teollisuuden joka alalla on pieni, tarkotuksenmukainen spesialiseeraus niitten välillä, jonka kautta tuotantokustannukset alenevat, ei sentähden ole mahdollinen. Teollisuutemme vähäinen laajuus on eräs sen liian korkeitten tuotantokustannusten tärkeimmistä syistä. Tämä vaikeus voidaan voittaa ainoastaan, jos tehdään mahdolliseksi teollisuutemme laajentuminen avaamalla sille ulkomaalaisia markkinoita. Agraarinen talouspolitiikka tekee tämän mahdottomaksi. Maanviljelysvaltiot vastaavat tulleihimme, joita olemme asettaneet niitten viljalle, ja niitä vastaan kohdistuviin karjantuontikieltoihimme säätämällä tullit teollisuustuotteillemme. Teollisuutemme laajentuminen tulee siten ehkäistyksi; meidän täytyy olla joukkotuotannon etuja vailla. Maataloudellinen tullipolitiikka kallistaa siis meille ei ainoastaan elintarpeet, vaan välillisesti myöskin teollisuustuotteet. Tullipolitiikan ohella estävät myöskin muut lainsäädännön toimenpiteet teollisten tuotantovoimaimme kehitystä. Verotuslainsäädännössämme, elinkeinolainsäädännössämme, vesioikeudessa, rakennusjärjestyksissä ja virkavaltaisessa hallitusjärjestelmässämme on kätkettynä niin monta taloudellisen kehityksemme kahletta.

Teollisuustuotteittemme kallistumisen syyt voimme siis järjestää kolmeen ryhmään: 1) luonnostaan epäedulliset tuotantoehdot talousalueellamme, 2) työvälineitten kalleus, erittäinkin kartellisuojelustullien johdosta, 3) teollisuuden teknillinen takaperoisuus sen liian vähäisen laajuuden ja liian hitaan kehityksen johdosta, johon pääasiallisena syynä on maataloudellinen tullipolitiikka. Ensimäistä näistä pääsyistä emme voi poistaa. Mutta toista ja kolmatta pääsyytä vastaan voidaan kyllä taistella lainsäädännön ja hallinnon toimenpiteitten kautta. Tärkeimmiksi näistä toimenpiteistä ovat katsottavat kartellisuojelustullien, maataloustullien ja maataloudellisten tuontikieltojen lakkauttaminen.

Taistelua kalliin ajan syitä vastaan täytyy siis ennen kaikkea käydä taisteluna tulli- ja kauppalainsäädäntömme uudistamisesta. Mutta tässä taistelussa me kohtaamme suuria vaikeuksia, jotka johtuvat taloudellisesta yhteydestämme Unkarin kanssa.

Itävalta ja Unkari muodostavat yhteisen tullialueen. Itävallan teollisuustuotteita voidaan tuoda Unkariin ja unkarilaista viljaa, jauhoja ja karjaa Itävaltaan tarvitsematta suorittaa tullia. Vuoteen 1917 asti on talousalueen yhteisyys vakuutettu sopimuslain kautta vuodelta 1907. Kuitenkin on Itävallassa kuten Unkarissakin voimakkaita puolueita, jotka tahtovat, että vuonna 1917 pitää tullialue erottaa. Itävallan agraarit haluavat, että myöskin unkarilaisia elintarpeita Itävaltaan tuodessa rasitetaan korkeilla tulleilla. Unkarin tehtailijat tahtoisivat mielellään korkeiden tullien avulla pitää Itävallan teollisuustuotteet kaukana Unkarin markkinoilta. Näitä pyrkimyksiä vastaan täytyy Itävallan työväenluokan asettaa voimakas vastarinta.

Unkari on verrattomasti tärkein elintarpeiden tuottamislähteemme. Vuonna 1907 tuotiin Itävaltaan:

Sitäpaitsi tuotiin teurastus- ja työelukoita Unkarista 779,029, tulliulkomaalta ainoastaan 39,923.

Jos vielä myöskin unkarilaisista elintarpeista meidän rajallamme kannettaisiin tullia, silloin kallis aika Itävallassa vielä kamalasti kohoaisi.

Mutta Unkari on myöskin teollisuutemme tärkein menekkimarkkinapaikka. Vuonna 1907 vei Itävalta:

Jos Itävallan ja Unkarin välille laitettaisiin tulliaitauksia, silloin teollisuutemme kadottaisi suuren osan tästä menekistä. Peloittava pula, työttömyys, palkanpienennykset ja pysyvä este teollisuutemme kehitykselle olisivat tullialueen kahtiajakamisesta seurauksena. On sentähden itsestään ymmärrettävää, että Itävallan työväestön täytyy panna liikkeelle koko voimansa talousalueen yhteisyyden puolustamiseksi Itävallan agraarien ja Unkarin tehtailijain erottamispyyteitä vastaan.

Mutta niin hyödyllinen kuin taloudellinen yhteys Unkarin kanssa onkin, niin suuret ovat kuitenkin myös ne esteet, jotka se talouspoliittisille pyrkimyksillemme aiheuttaa. Kun Itävalta ja Unkari muodostavat yhden tullialueen, tarvitsevat tullitariffimme ja kauppasopimuksemme ei ainoastaan Itävallan valtakunnanneuvoston, vaan myöskin Unkarin valtiopäiväin suostumuksen. Mutta Unkari on maanviljelysvaltio, jota hallitsee hovinherraluokka. Kun nyt tullitariffit ja kauppasopimukset yhteistä tullialuetta varten aina voidaan saada aikaan ainoastaan Itävallan ja Unkarin lainsäädännön välisen sovittelun kautta, niin jo Unkarin vaikutus pitää huolta agraarieduista; kuluttajain edun, ettei se jäisi kerrassaan edustamatta, täytyy saada suojelusta Itävallan lainsäädännöltä. Mutta tämä suojelus meiltä on aina puuttunut. Myöskin Itävallan parlamenttia johtavat agraarit, myöskin Itävallan hallitus on heidän vaikutuksensa alainen. Siten ovat Itävallan ja Unkarin agraarit liittoutuneet kuluttajia vastaan! Jos tullitariffin ja kauppasopimusten uudistamisessa, jonka vuonna 1917 täytyy tapahtua, kuluttajain edut ylipäänsä tahdotaan saada huomioonotetuiksi, silloin täytyy meidän pitää huolta siitä, että tähän ajankohtaan mennessä ainakin Itävallassa agraarien valta tulee murretuksi. Jos silloin sopimusneuvotteluissa Itävallan hallitus tulee edustamaan kuluttajat etua ja Unkarin hallitus agraarien etua, silloin näistä neuvotteluista tulee syntymään siedettävämpi kompromissi kuin nykyään, jolloin agraarit komentavat yhtälailla Itävallan hallitusta kuin Unkarinkin.

Me tulemme valloittamaan Unkarin agraareilta sitä suurempia myönnytyksiä, mitä riippumattomampia me heistä olemme. Mutta me voimme ainoastaan siten pienentää taloudellista riippuvaisuuttamme Unkarista, että me saamme myöskin Unkarin ulkopuolelta menekkimarkkinoita teollisuustuotteillemme, ja elintarpeitten tuonti lähteitä. Sentähden on yksi tärkeimmistä tehtävistämme tavaraliikenteen edistäminen kaikkien maanviljelysvaltioitten kanssa, jotka voivat ostaa teollisuustuotteitamme ja toimittaa meille elintarpeita. Kauppasopimusten tekeminen sellaisten maanviljelysvaltioitten kanssa on tärkein keino siihen. Työväenluokan etu mitä suurimmassa määrässä vaatii sitä, että tehdään kauppasopimuksia Balkaanin valtioitten kanssa ja eteenpäin pyrkivien Etelä-Amerikan tasavaltain (Argentina!) kanssa.

Kun kallista aikaa, joka maailmanmarkkinoilla vallitsee, Itävallassa talouslainsäädäntö vielä kärjistää, niin johtuu tämä ennen kaikkea siitä, että kansanjoukot Itävallassa ovat tähän asti liian vähän omistaneet huomiota talouslainsäädännön kysymyksiin, että ne antavat agraarien ja kartellimahtimiesten rauhassa hallita ja vallita. Agraaritullitariffia vuodelta 1906 ei olisi koskaan voitu saada päätetyksi, jos eivät kaupunkien ja teollisuusalueiden porvarilliset edustajat olisi kääntäneet selkäänsä valitsijainsa eduille ja jos valitsijajoukot itse eivät olisi toimettomina antaneet tämän tapahtua. Jos tahdomme turvata tulevaisuuttamme, silloin täytyy meidän pitää huolta siitä, että sellaiset häpeälliset ilmiöt eivät voi uudistua. Meidän täytyy kasvattaa Itävallan kansat talouspoliittiseen ajatteluun. Meidän on valistettava kansanjoukot tietoisiksi kalliin ajan syistä.

Takaisin sisällysluetteloon

Kolmas osa.

Työväenluokka ja kallis aika.

13. Työpalkka ja tavaran hinta.

Kaikkia valituksia vastaan kalliista ajasta heittävät kapitalistit ja agraarit yhä uudestaan väitteen, että työläiset itse muka ovat kalliin ajan saaneet aikaan. Työpalkkain kohoaminen ja työajan lyhentyminen — niin he väittävät — ovat korottaneet tavarain valmistuskustannuksia; siitä syystä yrittäjät muka ovat pakotettuja vaatimaan tavaroistaan korkeamman hinnan. Eivät kapitalistit ja maanomistajat riistä väestöä; työläiset itse muka ovat todellisia riistäjiä; heidän liialliset palkkavaatimuksensa muka ovat kalliin ajan syynä.

On aivan totta, että ammattiyhdistyksemme ovat voittaneet useiden ammattialain työläisille korkeamman palkan ja lyhemmän työajan. Mutta tavarain valmistuskustannukset eivät suinkaan ole nousseet samassa määrässä kuin työläisten palkat. Työpalkkain korkeuden ja tuotantokustannusten suuruuden välinen suhde tarvitsee syvemmälle käyvän tutkimuksen.

Lähinnä on muistettava se tunnettu tosiasia, että työpalkkain kohoamisen ja työajan lyhenemisen mukana kohoaa työläisten tuotantokyky. Kun esimerkiksi Zeissin optillisessa tehtaassa, Jenassa, työaika lyhennettiin yhdeksästä kahdeksaan tuntiin, kohosi työläisten työntulos työtunnissa heti 16.6 prosentilla; 30 työntekijää tuottavat nyt kahdeksassa tunnissa niin paljo tavaroita kuin aikaisemmin 31 työntekijää yhdeksässä tunnissa. Belgialaisen Société des Produits Chimiques'in rikkihappotehtaissa siirryttiin vuonna 1892 kaksitoistatuntisesta kahdeksantuntiseen työvuoroon; muutamien kuukausien kuluttua onnistui työntekijäin samoilla uuneilla ja samoista raaka-aineista valmistaa yhtä paljo tuotteita kuin aikaisemmin kaksitoistatuntisessa työajassa. Mather ja Platfin konetehtaassa, Salfordissa Manchesterin luona, jossa on työssä 12,000 työntekijää, lyhennettiin vuonna 1893 viikkotyöaika 53:sta 48 tuntiin; tuotanto on siitä huolimatta jonkunverran lisääntynyt. Valtion työpajoissa Englannissa tekee vuodesta 1894 lähtien työtä 18,641 miestä, jotka aikaisemmin olivat tehneet työtä 53 ³⁄₄ tuntia viikossa, ainoastaan 48 tuntia. Englannin sotaministerin virallisessa kertomuksessa sanotaan tämän työajan lyhennyksen vaikutuksista, että tuotantokustannukset eivät ole kohonneet eikä tulos pienentynyt. Ala-elsassin ammattitarkastaja kertoo, että kaksitoistatuntisesta yksitoistatuntiseen työpäivään siirryttyä työn tulos kangaspuita ja työpäivää kohti on, käytetyn langan laadun mukaan, lisääntynyt 6.8–19 prosentilla. Mitä paremmin työläinen itsensä ravitsee, mitä enemmän hänelle jää aikaa virkistykseen, sitä terveempi hän on ruumiillisesti ja henkisesti, sitä suurempi on hänen tuotantokykynsä työssä. Tämä tosiasia oli jo Adam Smith'ille tunnettu; Brentanon kuuluisan teoksen »Ueber das Verhältnis von Arbeitszeit und Lohn Zur Arbeitsleistung» (Työajan ja palkan suhteesta työn suoritukseen) ilmestymisestä saakka on se ollut kaikille sivistyneille tunnettu myöskin saksalaisissa maissa. Missä määrässä työntekijän työn suoritus kohoaa hänen työehtojensa parantumisen kautta, se kyllä riippuu työprosessin teknillisestä luonnosta. Niinpä esimerkiksi kutomatehtaan työprosessiin kuuluu paljon enemmän työnseisahduksia kuin kehruu tehtaan. Että hyvin palkattu, terve työntekijä tulee toimeen lyhemmillä työn loma-ajoilla kuin huonosti ravittu ja liiaksi väsytetty palkka-orja, on sentähden kutomatehtaalle paljon tärkeämpi kuin kehruutehtaalle. Työajan lyhennyksellä kutomatehtaassa ei sentähden ole ollut ylipäänsä mitään vaikutusta tuotetun tavaran määrään, kun taas kehruutehtaassa kuitenkin alussa on tapahtunut pieni tuotannon vähennys, joka vasta vähitellen on voitettu. Työtavan tekniikan ohella on vielä, myöskin työntekijäin yleisellä sivistystasolla, palkkaustavoilla ja liikkeen järjestämisellä oma vaikutuksensa kullakin. Mutta yleensä voidaan varmasti sanoa, että työntekijän suorituskyky on sitä suurempi, mitä korkeampi on palkka ja mitä lyhempi työaika. Jo siitä syystä on väärin luulla, että työpalkkain kohoamisen mukana myöskin tavarain tuotantokustannukset ovat kohonneet. Mutta sielläkin, missä palkankorotus ei tule kokonaan korvatuksi työnsuorituksen lisääntymisellä, eivät tuotantokustannukset kuitenkaan milloinkaan kohoa samassa määrässä kuin palkat. Jakautuuhan yrittäjän tuotannossa käyttämä pääoma aina kahteen osaan: muuttuvaan pääomaan (palkkapääomaan), joka käytetään työpalkkain maksamiseen, ja pysyvään pääomaan (ainepääomaan), joka käytetään työvälineitten (työpaikan, koneiden, työkalujen, raaka- ja apuaineiden j.n.e.) ostamiseen ja uusimiseen. Näiden molempain pääoman osien suhteesta toisiinsa riippuu, missä määrässä palkkakustannusten kohoaminen vaikuttaa tuotantokustannusten kokonaiskorkeuteen. Jos esimerkiksi jonkun tavaran valmistus maksaa yrittäjälle 100 mk., josta 30 mk. menee työpalkkoihin ja 70 mk. muihin valmistuskustannuksiin, ja jos nyt ammattiyhdistys pakottaa yrittäjän myöntämään työntekijöille 10 prosentin palkankorotuksen, silloin palkkakustannukset kohoavat 30:stä 33 markkaan ja kokonaisvalmistuskustannukset 100:sta 103 markkaan. Tässä tapauksessa siis valmistuskustannukset kohoavat ainoastaaa 3 prosentilla, kun taas työpalkat ovat nousseet 10 prosentilla. 10 prosentin palkankorotuksella voitaisiin siis perustella ainoastaan kolmen prosentin hinnankorotus — kuinka paljon olisikaan työpalkkain täytynyt nousta, jotta niiden kohoamisella voitaisiin perustella viimevuosien valtava hintain kohoaminen, joka moniin tavaroihin nähden tekee 30, 50, jopa satakin prosenttia!

Todellisuudessa on tärkeimpien tavarain hinta täydellisesti riippumaton työpalkkain korkeudesta kotimaassa. Katsokaamme esimerkiksi sokerin hintaa! Sokerikartelli hallitsee markkinoita. Se myy tavaransa niin kalliista kuin se suinkin voi; se määrää siis hinnan aina juuri niin korkeaksi, että kotimaiset kauppiaat eivät pidä edullisempana tuottaa sokeria ulkomaalta. Sokerin hinta kotimaassa on siis aina mitättömän vähä alhaisempi kuin maailmanmarkkinahinnan, rahtikustannusten ja tullin summa. Jos nyt työpalkat sokeritehtaissa kohoavat, silloin sokerikartelli siitä huolimatta ei voi korottaa tavaransa hintaa; jos se vaatisi enemmän kuin ulkomaalaisen sokerin tuontihinnan, silloinhan Itävallan kauppiaat eivät ostaisi itävaltalaista, vaan ulkomaalaista sokeria; Itävallan kartelli ei voisi tavaraansa myydä. Jos työpalkat sokeritehtaissa alennetaan, silloin sokerin hinta siitä huolimatta ei laskeudu: niin kauan kuin kartelli hallitsee markkinoita, tulee se käyttämään valta-asemaansa hyödykseen ja pitämään sokerin hinnan aina mitättömän vähä maailmanmarkkinahinnan, rahtikustannusten ja tullin summan alapuolella. Samoin kuin sokerin suhteen, on asianlaita kaikkien kartellisoitujen tavarain (esimerkiksi raudan), ja maan tuotteiden, etenkin viljan suhteen. Samoin on hiilen hinta rajoitettu ulkomaalaisen hiilen hinnan ja kuljetuskustannusten summan kautta; jos Itävallan hiilenkaivajat saavat korkeampia palkkoja, silloin hiilikaivosten omistajat siitä huolimatta eivät voi myydä hiiliä kalliimmalla, niin kauan kuin saksalaisia hiiliä tarjotaan kaupaksi muuttumattomilla hinnoilla ja vieraan hiilen kuljetuskustannukset pysyvät muuttumattomina. Missä siis tavarain kotimaisen hinnan määrää kilpailevain ulkomaalaisten tavarain hinta, siellä on hinta täydellisesti riippumaton kotimaisista työpalkoista. Kukaan ajatteleva ihminen ei voi väittää sokerin-, raudan- ja viljanhintain kohoamisen johtuvan työpalkkain kohoamisesta.

Emme kuitenkaan tahdo kieltää, että työpalkkain kohoamisella monien muiden tavarain valmistuksessa voi olla jokin vaikutus niiden hintoihin. Olettakaamme esimerkiksi, että räätälien palkat ovat kohonneet, kun sitävastoin kaikissa, muissa tuotantohaaroissa työpalkat ovat pysyneet muuttumattomina. Vaatteiden hinta ei kuitenkaan heti kohoa; sehän riippuu (nim. ensikädessä, suom.) tarjonnasta ja kysynnästä, ja tarjonnan ja kysynnän määrään ei palkankorotus ole voinut tuntuvasti vaikuttaa. Vaatetusliikkeiden on siis toistaiseksi myytävä vaatteita samasta hinnasta kuin ennenkin, vaikka valmistuskustannukset ovat kohonneet. Sen johdosta vaatetusliikkeen harjoittajain voitot alenevat. Kapitalistien piireissä tulee tunnetuksi, että vaatetusliikkeen harjoittaminen on »huonoa affääriä». Jokainen kapitalisti on varova sijoittamasta uutta pääomaa tälle teollisuusalalle. Vaatetusliikkeiden luku ja suuruus on pysyvä pitkän aikaa muuttumattomana. Sillä välin kasvaa väestö ja niinmuodoin lisääntyy myös vaatteiden kysyntä, kun taas tarjonta pysyy muuttumattomana. Muutaman vuoden päästä on muuttumattoman tarjonnan ja lisääntyneen kysynnän välinen epäsuhtaisuus tekevä vaatetusliikkeille mahdolliseksi myydä tavaransa kalliimpaan hintaan. Täten on kyllä työpalkkain kohoaminen lopuksi saanut aikaan tavarain hinnan kohoamisen. Mutta tämä vaikutus saattoi toteutua vasta vuosien päästä ja ainoastaan sen kautta, että voittojen pienuus siinä teollisuudessa, jossa palkankorotus oli tapahtunut, sai aikaan siirroksen tarjonnan ja kysynnän välisessä suhteessa. Tuo vaikutus on syntynyt sen kautta, että se pääoma joka muuten olisi virrannut vaatetusteollisuuteen, on palkankorotuksen johdosta kavahtanut tulemasta hakemaan arvonlisäystä tältä teollisuusalalta, missä tällä hetkellä heruu vähän alhaisempia voittoja. Mutta mihin joutuu tämä pääoma? Se virtaa toisille teollisuusaloille, missä palkat ovat alhaiset, hinnat korkeat ja voitot suuret, laajentaa siellä tuotantoa ja lisää tarjontaa. Tällöin näillä teollisuusaloilla tavarain hinnat alenevat; tai jolleivät ne alene, niin pysyvät kuitenkin alhaisempina kuin mitä olisivat, jollei palkankorotus vaateteollisuuden alalla olisi säikyttänyt pääomaa pois tältä alalta ja ajanut sitä toisille aloille. Työpalkkain kohoaminen jollain yksityisellä tuotantoalalla ei voikaan vaikuttaa muuta kuin että tapahtuu muutos pääomain jakaantumisessa eri tuotantoaloille. Sellainen pääoman jakaantumisen muutos saattaa jollain tuotantoalalla korottaa hintoja; mutta sen se voi tehdä ainoastaan alentamalla hintoja muilla tuotantoaloilla tai ainakin estämällä niiden kohoamista. Yleistä hintain kohoamista lähes kaikilla tuotantoaloilla ei tällä tavoin voi koskaan aiheutua.

Olettakaamme nyt, että työpalkat ovat kohonneet ei ainoastaan yhdellä yksityisellä tuotantoalalla, vaan kaikilla tai lähes kaikilla. Tämän yleisen palkankohoamisen kautta yrittäjäin voitot pienenevät. Mutta yrittäjät ostavat toisia tavaroita kuin työläiset: työläiset ostavat elintarpeita, yrittäjät ylellisyysesineitä persoonallista käyttöään varten ja työvälineitä liikkeittensä laajentamista varten. Kun nyt työpalkka nousee ja voitto alenee, silloin lisääntyy elintarpeiden kysyntä, mutta sitävastoin ylellisyystavarain ja työvälineiden kysyntä vähenee. Sentähden nousevat elintarpeiden hinnat, kun sitävastoin ylellisyystavarat ja työvälineiden hinnat alenevat. Yleistä kallista aikaa ei siis voida myöskään tällä tavalla selittää: myöskin työpalkkain yleinen kohoaminen voi selittää ainoastaan sen, että vissien tavarain hintasumma nousee, kun taas toisten tavarain hintasumma saman määrän alenee — sillä olisihan yrittäjäin ostokyky oletetussa tapauksessa pienentynyt saman määrän, jonka työväenluokan ostokyky on lisääntynyt. Tietysti myöskin sellaiset hintasiirrokset lopuksi tasottuvat. Sellaisessa tapauksessa elintarpeiden tuotantoa laajennettaisiin, mutta ylellisyystavarain ja työvälineiden tuotantoa supistettaisiin. Sangen pian alkaisivat elintarpeiden hinnat jälleen laskeutua, muitten tavarain hinnat kohota.

Se arvojen määrä, joka koko yhteiskunnassa vuodessa tuotetaan, jakaantuu kahteen osaan: toisen osan muodostaa työpalkkain summa, toista ossa nimitämme lisäarvoksi^[34*]. Jos työpalkat kohoavat, niin arvojen määrä ei sentähden suurene; sehän on määrätty työvuodessa suoritetun yhteiskunnallisen työn suuruuden kautta. Se mikä muuttuu, ei ole arvojen summa, vaan arvotuotteen jakaantuminen: sen verran, minkä palkkasumma nousee, alenee lisäarvo.^[35*]

Mutta tämän tosiasian peittää se seikka, että kapitalistista kilpailua hallitsee voitto-osuuksien tasaamispyrintö. Kun siis työpalkkain kohoaminen jollakin yksityisellä tuotantoalalla alentaa voitto-osuuden, kun taas samalla aikaa voitto-osuus muilla tuotantoaloilla pysyy muuttumattomana, tai kun työpalkkain kohoaminen ja voittojen aleneminen lisää niiden esineiden kysyntää, joita etupäässä työläiset ostavat, ja sen kautta myöskin kohottaa näitä esineitä tuottavain tuotantoakin voitto-osuutta, kun taas samalla aikaa supistuu niiden tavarain kysyntä, joita etupäässä yrittäjät ostavat, ja sen kautta myöskin näitä tavaroita tuottavain tuotantoalain voitto-osuus, silloin kyllä pääoma tulee virtaamaan niille tuotantoaloille, joilla voitto-osuus on kohonnut ja pysymään etäällä niiltä tuotantoaloilta, joilla voitto-osuus on supistunut. Silloin yhdellä tuotantoalalla tarjonta lisääntyy ja hinta alenee, kun taas toisilla aloilla tarjonta pienenee ja hinta nousee. Palkan kohoamiset siis todellakin saavat aikaan hintamuutoksia, mutta ei koskaan yleistä hintain kohoamista, vaan hintain kohoamista toisaalla, niiden alenemista toisaalla. Mutta näiden hintamuutosten tulos on ainoastaan se, että lisäarvo, joka juoksee omistavain koko luokalle, ja jonka suuruus palkankorotusten kautta joka tapauksessa supistui, jakaantuu nyt omistavain eri kerroksille toisin kuin ennen, niin että palkankorotusten kustannuksia lopulta eivät kanna ainoastaan yhden teollisuusalan yrittäjät, vaan koko yrittäjäluokka. Mutta miten kulloinkin omistavat keskenään lisäarvosaaliin jakanevatkin, saalis itse palkankorotusten kautta pienenee.^[36*]

Miten on nyt selitettävissä, että se kerrassaan väärä mielipide, että työpalkkain kohoaminen muka on yleisen kalliin ajan syy, on levinnyt niin laajoihin piireihin? Tämä ilmiö johtuu kai siitä, että palkankohoamiset ja hinnankohoamiset sangen usein tapahtuvat samaan aikaan. Kun liikeasema on edullinen ja tavarain kysyntä suuri, silloin kohoavat tavarain hinnat. Kun yrittäjät laajentavat liikkeitään ja kun työvoimain kysyntä on suuri, silloin on suotuisa tilaisuus ammatilliseen taisteluun; työläiset voivat voittaa itselleen korkeampia palkkoja. Siten tapahtuvat hinnankohoamiset ja palkankohoamiset usein samaan aikaan, korkean konjunktuurin aikaan. Lapselliset ihmiset luulevat silloin kalliin ajan syyn täydyttävän etsiä työpalkkain kohoamisesta. Todellisuudessa palkankohoamiset eivät ole syynä hinnankohoamisiin, vaan on korkea konjunktuuri molempien yhteisenä syynä. Kysynnän lisääntyessä kohoavat tavarain hinnat silloinkin, kun työläiset tyytyvät muuttumattomiin palkkoihin.

Mutta sitä väärää oppia, että työläisten suuret vaatimukset muka ovat vastuunalaisia kalliista ajasta, synnyttävät myöskin kartellit tarkotuksellisesti. Juuri kartellisoitujen tavarain hinta on täydellisesti riippumaton kotimaisista työpalkoista. Mutta kartellit mielellään käyttävät palkankohoamisia tekosyynä, kun ne kallistavat tavaraansa. Rauta-, hiili-ja sokeriparoonit tietysti kallistavat tavaraansa ainoastaan tarkotuksessa, että voisivat maksaa työntekijöilleen korkeampia palkkoja!

Syksyllä 1909 korotettiin Wienissä maidonhinnat maidontuottajain ja maitokauppiasten hintasopimuksen, alkeellisen kartellin avulla. Maidonkallistajat selittivät tietysti, että heidän täytyi vaatia korkeampia hintoja, koska heidän täytyi maksaa lehmänlypsäjilleen korkeammat palkat. Katsokaamme, miten oli tämän todisteen laita! Olettakaamme, että lypsäjät olisivat voittaneet itselleen niin korkeat palkat, että maitotalous ei enää olisi tuottanut voittoa. Silloin olisivat tietysti monet maanviljelijät luopuneet maidon tuotannosta. Tarjonnan pienentyminen olisi lopuksi vapaassa kilpailussa nostanut tavaran hinnan korkeaksi. Mutta niin ei ollut! Vapaassa kilpailussa pysyi maidonhinta muuttumattomana. Hinta ei noussut tarjonnan supistumisen johdosta, vaan maitokartellin sanelun johdosta. Sangen sattuvasti on herra professori Häusler, eräs agraarien johtaja, selittänyt maidonhintain kohoamisen; hän jutteli nimittäin teollisuudenharjottajille, että maidon kallistumista tapahtuu siellä, ainoastaan siellä, mihin maanviljelysseuran toimesta »valistus» tunkeutuu. Tämä »valistus» on nimittäin sitä, että seura opastaa perustamaan paikallisia maitokartelleja. Missä sellainen kartelli perustetaan, siellä sanelee se maidonhinnan. Kaikesta kilpailusta vapaana voi se määrätä maidonhinnan korkeaksi, vaikkapa lypsäjäin palkat eivät olekaan kohonneet. Tällä hinnalla on ainoastaan yksi raja: se ei saa olla niin korkea, että kauppiaille käy edullisemmaksi tuottaa maitoa toiselta, etäisemmältä tuotantoalueelta. Maidonhinta on siis rajoitettu maidon kuljetuskustannusten, rautateitten rahtimaksujen kautta; kartellisoituneiden maidon tuottajain palveluksessa olevain lypsäjäin palkoista se on riippumaton. Alaitävaltalaiset maidon tuottajat olisivat, vaikkapa mitään palkankohoamisia ei olisi tapahtunut, voineet sanella meille korkeamman maidonhinnan, niin pian kuin he olisivat yhtyneet kartelliksi; ja heidän täytyisi huojistaa maidonhinta, vieläpä siinäkin tapauksessa, vaikka lypsäjäin palkat vielä edelleen kohoaisivat, jos böhmiläisen tai pohjoismähriläisen maidon tuottamiskustannukset alennettaisiin.

Todellisuudessa myöskin kokemus puhuu agraarien ja kartellimahtimiesten väitteitä vastaan. Itävallassa on alhaisemmat työpalkat, mutta korkeammat tavarain hinnat kuin Englannissa. Maataloustuotteiden hinnat ovat viimevuosina kohonneet nopeammin kuin teollisuustuotteiden hinnat, vaikka maataloudessa palkat kohoavat hitaammin kuin teollisuudessa.

Vuosikymmenien ajan on porvarillinen maailma vastustanut sosialistista arvostelua, väittäen, että työväenluokan aseman parantuminen muka on mahdollinen myöskin kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen sisällä; työvälineiden yksityisomistus ei muka estä työväenluokan kohoamista. Nykyään täytyy porvarillisten puolueiden ja niiden tieteellisten edustajain itsensäkin myöntää, että kallis aika on ryöstänyt työläisiltä takaisin suuren osan siitä, mitä he uhrautuvilla taisteluilla ovat itselleen voittaneet; vieläpä, työväen järjestöjen voiman pelottamina, he menevät paljon pitemmällekin kuin me, ja väittävät kerrassaan, että työmiehen muka täytyy ikuisesti tyytyä surkean alhaisiin palkkoihin, koska jokainen palkankorotus muka korottaa tavarain hintoja ja sen täytyy siis kuormittaa raskaimmat uhraukset työläisten itsensä kannettavaksi. Eikö se merkitse kaiken sen toivon työläisiltä ryöstämistä, että he porvarillisen maailman sisällä koskaan voisivat taistelemalla saada itselleen ihmisarvoisen olemassaolon? Eikö juuri siinä tapauksessa, jos kerran porvarillisten vastustajaimme todistelu olisi oikea, työläisten täytyisi ponnistaa koko voimansa sellaisen yhteiskuntajärjestyksen hävittämiseksi, joka ei suo millekään työväenkerrokselle palkankorotusta, mitä työväenluokka itse ei olisi pakotettu maksamaan?

Porvarillisten vastustajaimme todistelu on väärä. Työpalkkain kohoaminen ei ole kalliin ajan syy. Mutta totta on, että kallis aika ryöstää meiltä suuren osan niitä saavutuksia, joista olemme kiitollisuudenvelassa ammattiyhdistyksillemme. Kun ammattiyhdistykset korottavat palkan lisäarvon kustannuksella, niin kallis aika suurentaa taas lisäarvoa palkan kustannuksella. Miten paljo ammatillinen taistelu onkaan rahapalkkaa korottanut, niin on tosiasiallinen palkka sittenkin noussut paljon hitaammin; viime vuosina on se epäilemättä laskeutunut. Kallis aika on todellakin nykyään työväenluokan kohoamisen peloittavin este, taistelu kallista aikaa vastaan yksi tärkeimmistä tehtävistämme.

Takaisin sisällysluetteloon

14. Taistelu kallista aikaa vastaan.

Kalliin ajan kautta työntekijäin tosiasiallinen palkka pienenee. Työväenluokan ensimäinen vastaus hinnankohotuksiin on sentähden aina korkeamman rahapalkan vaatimus, jotta tosiasiallinen palkka jälleen nousisi aikaisempaan määrään. Työläisten palkkavaatimukset eivät ole kalliin ajan syy, mutta kyllä sen seuraus.

Viimeaikoina on noussut esille vaatimus, että työväenluokan elantoon kohdistuvia kalliin ajan vaikutuksia vastaan on vaikutettava ammattiyhdistysten ja yrittäjäin välillä tehtyjä tariffisopimuksia täydellisemmiksi muodostamalla. Tariffisopimuksiin olisi otettava määräys, että työläisten rahapalkka automaattisesti kohoaa, sikäli kuin tärkeimpäin elintarpeitten hinnat nousevat. Tällä tavalla kalliin ajan rasitukset vieritettäisiin työläisten harteilta yrittäjäin kannettavaksi. Mutta niin hyödyllinen kuin sellainen tariffisopimusten täydentäminen olisikin, on kuitenkin sangen vähä toiveita siitä, että sellaisia tariffisopimuksia voitaisiin valloittaa edes huomattavalle osallekaan työväestöstä. Voimistuvathan kartellien ja trustien, joitten hintapolitiikka on yksi kalliin ajan syistä, kanssa myöskin yrittäjäliitot, jotka asettavat ammattiyhdistyksiä vastaan yrittäjistön yhdistetyn voiman. Työläiset tulevat siis aina olemaan pakotettuja siihen, että he vasta ankarilla, uhrautuvilla taisteluilla voivat vallottaa itselleen palkankorotuksia, joilla he korvaavat elintarpeitten kallistumisen. Kalliin ajan ensimäinen seuraus on yrittäjäin ja työläisten välisen luokkavastakohdan ankara kärjistyminen, joka saa ilmaisunsa ammatillisten taisteluitten kärjistymisessä. Ensimäinen kaikista niistä tehtävistä, joihin kallis aika meitä velvoittaa, on ammatillisten järjestöjemme vahvistaminen!

Mutta työväenluokan toiminta ei rajoitu palkkataisteluun. Kulutusyhdistyksiä (osuuskauppoja) kehittämällä koettaa se luoda valtaelimen, jonka on tungettava pois välikauppa ja ryhdyttävä tuottajajärjestöjä vastaan välittömään taisteluun hinnan määräämisestä. Porvarillinen maailma pelkää jo tätä voimistuvaa vihollista. Tänään vaativat jo pikkukauppiaat, huomenna tulevat myöskin tukkukauppiaat vaatimaan pakkolakeja kulutusyhdistyksiä vastaan. Ja kun nykyään leipurimestarit ovat vihoissaan osuusleipomojen johdosta, niin aivan pian tulevat kenties rikkaiden teollisuudenharjottajain kartellit pelkäämään kuluttajajärjestöjemme omien liikkeiden vaarallista kilpailua. Myöskin kulutusyhdistysten kehittymisen kautta luokkavastakohdat kärjistyvät.^[37*]

Samanaikaisesti koettaa työväenluokka myöskin poliittisella toiminnallaan vaikuttaa kallista aikaa vastaan.

Laajat väestökerrokset Itävallassa arvioivat liian suureksi sen mahdollisuuden, joka on olemassa kalliin ajan lainsäädäntö- ja hallintotoimenpiteillä vastustamiseen. Väestömme on tottunut siihen, että virkavalta, joka vielä äskettäin oli ylen mahtava, on kulettanut sitä talutusnuorassaan, se arvelee sentähden, että virkavalta muka on kaikkivaltias ja että sen vallassa muka on hintain määrääminen. Todellisuudessa olikin mahdollista määrätä tavarain hinnat viranomaisten toimenpiteillä, niin kauan kuin taloudellinen elämä liikkui pienen kaupungin tai pienen piirin puitteissa. Mutta nykyään muodostaa koko maapallo yhdet ainoat markkinat. Tavarain hintaan vaikuttavat ulkomaalaisten raaka-aineitten maailmanmarkkinahinta, kilpailevain ulkomaalaisten tavarain hinnat ja maailmanmarkkinakonjunktuurien päivittäiset heilumiset. Tämän päivittäisen edestakaisin heilumisen, jonka näyttämönä on koko maapallo, suhteen osottautuu virkavallan voima riittämättömäksi. Virkamiesten paraskin tahto on avuton ovelien kauppiasten ja tuottajain monimutkaisia liikejuonia vastaan. Tämä tosiasia saattaa tyhjiin raukeamaan kaikki viranomaisten hinnanmääräämisyritykset; ainoastaan suhteellisesti harvoissa tapauksissa voivat ne johtaa tuloksiin. Samaa voidaan sanoa myöskin pikkukaupasta: kun valtio ei voi sanella hintaa teollisuudenharjotttajille, maanviljelijöille ja tukkukauppiaille, niin ei pikkukauppa ollenkaan kävisi kauppaa niillä tavaroilla, joille viranomaiset määräisivät alhaiset hinnat. Ainoastaan siellä, missä pikkukauppahinnat kartelliluontoisten hintasopimusten avulla nostetaan paljon yli tukkukauppahintain, on mahdollinen ylimpäin hintain säätäminen pikkumyynnifie; Schrammelin ja Hanuschin esityksissä vaadittiinkin elinkeinolain (Gewerbeordnung) 51 §:n sovittamista ainoastaan tähän tapaukseen. Yhtä toivottomia kuin korkeimpain hintain viranomaisten toimenpiteillä määrääminen, ovat muutkin yritykset estää kartellien muodostamista erityisten lakien kautta; Amerikan esimerkki osottaa, että lait, jotka estävät tai vaikeuttavat sitä, että kartellit pakottavat yksityisiä yrityksiä liittymään niihin (kartelleihin), ainoastaan jouduttavat näiden yritysten täydellistä trusteiksi sulautumista.

Mutta vaikkapa yritykset hintain järjestämiseksi valtion välittömällä käskyllä ovatkin toivottomia, niin jää valtiolle kylliksi keinoja, joilla se voi hintoihin välillisesti vaikuttaa. Tässä tarkotuksessa täytyy meidän ennen kaikkea poistaa kartellisuojelustullit ja maataloustuet, tarkastaa rautatie- ja laivaliiketariffit ja asettaa verotusjärjestelmämme ja hallinto-oikeutemme kaikki haarat työn tuottavaisuutta edistävän talouspolitiikan palvelukseen. Työväenluokan jokainen yritys tällä pohjalla tulosten saavuttamiseksi kohtaa kyllä kalliista ajasta hyötyväin luokkain katkeraa vastustusta. Myöskin poliittinen taistelu kallista aikaa vastaan johtaa luokkavastakohtain kärjistymiseen.

Kauan tulee kestämään, ennen kun me tällä pohjalla voimme voittaa tuloksia. Tullilainsäädäntömme puitteet ovat vuoteen 1917 asti Unkarin kanssa tehdyn sopimuksen ja kauppasopimusten kautta määrätyt. Korkeat rautatietariffimme ovat liikennepolitiikan vanhain syntien seuraus. Verotusjärjestelmäämme ei voida muuttaa toiseksi, niin kauan kuin meidän ei onnistu kasvattaa militarismia kohtuullisuuteen. Sen tähden emme saa odottaa, että poliittinen toiminta kallista aikaa vastaan heti tuottaa tuntuvia tuloksia. Onhan meidän täytynyt vuosikausia taistella myöskin jokaisesta kansanvaltaisuuden ja työväen suojeluslainsäädännön edistysaskeleesta! Tehokkaita toimenpiteitä kallista aikaa vastaan voimme saada vasta vuosikausien poliittisella työllä ja taistelulla.

Mutta niin suuria kuin ovatkin ne tulokset, joita sellainen työ voi meille tuottaa, niin on niilläkin rajansa. Paras, mitä voimme voittaa, on sittenkin ainoastaan se, että tavarain hintoja kotimaassa ei valtion sekaantumisen kautta nosteta vielä yli maailmanmarkkinahintain. Itseensä korkeisiin maailmanmarkkinahintoihin taas lainsäädäntö ei voi vaikuttaa. Niitten syyt ovat kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen perustuksissa. Kuten ihmisen harjottama ihmisen riistäminen, kuten työttömyys ja taloudelliset pulat, niin tulee myöskin kalliin ajan kausien ajottainen palautuminen katoamaan vasta samalla kuin työvälineiden yksityisomistus lakkautetaan. Mitä raskaammin me kärsimme kallista aikaa, sitä selvemmin me huomaamme, että kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen luonne on asettanut rajat köyhälistöliikkeen kaikkien haarain, ammatillisen ja osuustoiminnallisen samoin kuin valtiollisenkin, vaikutukselle; mitä enemmän luokkavastakohdat kärjistyvät taistelussa kallista aikaa vastaan, sitä täydellisemmin meille selviää, että työväenluokka ei voi elää kapitalismin vallan alaisena, että se ei voi sietää kapitalismia.

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] Marx–Engels: »Kommunistinen manifesti». (Ks. »Kommunistisen puolueen manifesti». MIA huom.)

^[2*] Tämän kirjasen puitteissa ei ole mahdollista osottaa, minkätähden pienviljelys teknillisestä takaperoisuudestaan huolimatta säilyy. Salaisuus saa selityksensä markkinoilta. Maan tuotteet ovat kokonaan toisen hintalain alaisia kuin teollisuustuotteet, joitten tuotantoa voidaan mielin määrin laajentaa. Teknillinen etevämmyys ei anna suurviljelykselle mahdollisuutta kilpailulla tuhota pienviljelystä, kun se ei voi laajentaa tuotantoaan yli maanomistuksen asettaman rajan; se ainoastaan turvaa suurviljelykselle ylimääräisen voiton. — Suurviljelyksen teknillinen etevämmyys vaikuttaa tässä yhtäläisesti kuin parempi maanlaatu.

^[3*] Vuonna 1902 Itävallassa toimitetun viljelmälaskun mukaan 30 miljoonaa hehtaaria käsittävästä maan kokonaisalasta 9.8 miljoonaa hehtaaria lankesi 17,889 suurliikkeen osalle, joista jokaisella oli viljeltävänään enemmän kuin 100 hehtaaria.

^[4*] Vertaa: Kautsky, Tie valtaan. Siv. 91 ja edelleen. (Ks. Karl Kautsky, »Tie valtaan», luku VIII. MIA huom.)

^[5*] Pikkuammattikartelleja edistää Itävallassa »keskisäätypolitiikka». Kelpoisuustodistuksella ja vielä tehokkaammin lupajärjestelmällä supistetaan kilpailevien yrittäjäin lukua; sitä helpommin on hintasopimus aikaansaatavissa. Ja jos joku mestari ei siihen mukaannu, voi järjestö häntä rangaista. Maitokartelleja edistetään myöntämällä niille avustuksia maakuntahallintojen varoista. Tietysti esiintyvät rengastuneet ammattien harjottajat ja agraarit siitä huolimatta kartellien vastustajina.

^[6*] Eräs yhteisistä hallinnon jäsenistä on herra Karl Fürstenberg, Berlinin kauppayhtiön omistaja, joka yhtiö on yksi Berlinin kuudesta suurpankista. Hän toimittaa saksalaisen pankkipääoman ja saksalaisten rautakartellien yhdistämisen.

^[7*] Teplitzin rautatehtaassa oli työssä 780 työläistä. Kun tehdas pantiin seisomaan ja tuotanto siirrettiin Kladnoon, otettiin sinne ainoastaan 80 työntekijää.

^[8*] Tässä yhteydessä ei voida käydä käsiksi usein pohdittuun välikaupan muotoon: niihin kapitalistisiin kauppahuoneisiin, jotka ovat tehneet käsityöläismestareita alamaisikseen, huonekalumakasiineihin, joille pari tusinaa puuseppämestaria tekevät työtä, valmiiden vaatteiden kauppoihin, jotka pitävät työssä satoja räätälimestareita j.n.e. Seikkaperäisimmän kuvauksen suurkaupan vallasta käsityön yli antaa Sombart teoksessaan »Der moderne Kapitalismus», Leipzig 1912. Todellisuudessa ovat nämä »kauppiaat» teollisuuden harjottajia, ja »käsityöläismestarit» eivät mitään muuta kuin palkkatyöntekijöitä, kotiteollisuuden harjottajia ja kotityöläisiä kauppiaiden palveluksessa. Kapitalistisen kauppaliikkeen ja pääoman alamaisen käsityöläisen välinen suhde on sen tähden kokonaan toisin arvosteltava kuin itsenäisten tuottajien suhde itsenäisiin kauppiaihin. Tämä »välikauppa» häviää, kun kotiteollisuuden tilalle astuu tehdas.

^[9*] Fridrichowicz, Die Tecknik des internationalen Getreidehandels, Berlin 1908, määrittelee termiinakeinottelun taloudellista tehtävää seuraavalla tavalla: »Differenssikaupassa on meillä nähtävissä vakuutuskauppa, jonka tuottaja tai tavarakauppias tai suurostaja tai jalostusliike jonkun kapitalistin kanssa tekee. Ensimäiset tekevät jälkimäisen kanssa sopimuksen, jonka mukaan hänen on heille maksettava differenssi, jos heidän myöhemmin epäsuotuisemmissa suhteissa kuin nykyään, olisi joku tavara ostettava tai myytävä, jota vastaan he kapitalistille vakuuttavat voiton, jos asianhaarat heidän edukseen muuttuvat.» Sivu 223. Termiinakaupan kautta jaetaan hintavahingon vaara kaikille pörssikeinotteluun osallisille kapitalisteille, kuten palovakuutuksen kautta tulipalon vaara kaikille vakuuttaneille henkilöille jaetaan. Yhdessä kuten toisessakin tapauksessa luonnollisesti kapitalistit, jotka vakuutusta ammatikseen harjottavat, vetävät siitä voiton.

^[10*] Mutta vaikkapa keinottelu ei voikaan hintoja mielivaltaisesti määrätä, niin ei pörssilaitoksen järjestäminen sentähden kuitenkaan ole vähäpätöinen asia. On väitetty, ettei termiinakauppakielto vaikuttaisi viljan hintoihin. Minun käsitykseni mukaan voi viljatermiinakaupan kielto hintoja pikemmin korottaa kuin alentaa. Keinottelukauppoja eivät nimittäin käytä ainoastaan myllyteollisuuden harjottajat vaan aivan yhtäläisellä tavalla myöskin viljan maahantuojat vakuutuskeinona hintatappiota vastaan. Termiinakaupan kiellolla kauppiailta, jotka tuovat viljaa ulkomaalta, riistetään tämä vakuutuskeino. Siten viljan tuontia ulkomaalta rasitetaan suuremmalla riskillä, siis vaikeutetaan. On sentähden aivan johdonmukaista, kun agraarit, viljantuonnin periaatteelliset vastustajat, vastustavat termiinakauppaa; mutta puolueet, jotka edustavat kuluttajain etuja, eivät voi tähän taisteluun ottaa osaa. Kuitenkin voitaisiin termiinakauppa kenties korvata tällaisella vakuutuskaupalla. Ymmärrettävästi on taas pörssilainsäädännöllä kotimaisiin viljan hintoihin paljon pienempi vaikutus kuin maailmanmarkkinahinnalla ja tulleilla. Amerikalaiseen keinotteluun taas, jolla on verrattomasti suuremmat pääomat käytettävissä, joka siitä syystä maailmanmarkkinahintaan todella voi kumminkin joksikin aikaa vaikuttaa, ei Itävallan lainsäädännöllä luonnollisesti voida koskea.

^[11*] Tätä kappaletta luettaessa on huomattava erotus ammatissa toimivain ja ammattiin kuuluvain välillä. Ammattiin kuuluvat muodostuvat ammatissa toimivista, heidän sukulaisistaan ja palvelijoistaan. Kuluttajain luonnollisesti täytyy elättää ei ainoastaan elintarvekaupassa toimivat henkilöt, vaan myöskin heidän omaisensa, siis kaikki ammattiin kuuluvat.

^[12*] Marx, »Zur Kritik der politischen Oekonomie». Sivu 121 ja edelleen. (Ks. Karl Marx, »Poliittisen taloustieteen arvostelua». MIA huom.)

^[13*] Marx teoksessaan »Zur Kritik der politischen Oekonomie» sanoo: »Kulta, missä se on hinnanmääräämisaineena ja niinmuodoin taskurahana, on vailla ei ainoastaan kiinteätä, vaan ylipäänsä kaikkea hintaa.» Se on siinä yhteydessä luettuna täysin oikein. Mutta kehittyneessä kapitalistisessa tavaratuotannossa ei tavaraa ja kultaa vaihdetakaan toisiinsa niitten arvon mukaan, vaan niitten tuotantohintain mukaan (kustannushinta ja keskimäärävoitto). Sentähden puhumme tässä kullan hinnasta.

^[14*] Transvaalissa teki kultatuotanto:

^[15*] Riippuu kullan valmistuskustannuksista, ei kiertokulku- ja maksuvälineitten määrästä. Kun Hainisch tutkimuksessaan kalliin ajan syistä kullan ja setelien kiertomäärän laskee yhteen ja tämän summan kohoamisen tahtoo selittää syyksi tavaran hintain kohoamiseen, niin tämä menettelytapa vie takaisin samaan paljousteoriaan, josta hän itse syyllä sanoo, että se on kumottu. Setelivaihto lisääntyy sentähden, että tavaran hinnat kohoavat — ei päinvastoin!

^[16*] Vuonna 1908 tarvitsi Venäjä valtiovelan hoitoon ja korkojen maksamiseen 386 miljoonaa ruplaa; noin puolet tästä summasta menee ulkomaille. Vertaa Sodoffsky: »Venäjän valtiopudgetin arvostelusta ja uudistamisesta», »Finanz-Archiv», 26 vuosikerta, 2 nide.

^[17*] Marx–Engels, »Kommunistinen manifesti». (Ks. Karl Marx & Friedrich Engels, »Kommunistisen puolueen manifesti». MIA huom.)

^[18*] Marx, »Das Kapital», I, sivu 728.

^[19*] Tämä lause on liberaalisen kansantaloustieteen »vapaakauppalause». Se esiintyy Englannissa ja Ranskassa jo 17 vuosisadalla, alkaa voittokulkunsa kautta porvarillisen maailman Adam Smithin teoksen »Tutkimus kansain rikkauden luonteesta ja syistä» ilmestymisen jälkeen (1776), saa klassillisen muodostuksensa Ricardon Kansantalouden perustuslaeissa» (1817) ja on nyt liberaalisten puolueitten ja niitten teoreettisen edustajan, klassillisen kansantaloustieteen vuosikymmeninen, epäämätön uskonkappale.

^[20*] Kristillissosiaalit perustelevat Schrammelin ja Hanuschin esitysten hylkäämistä sillä, että argentinalainen liha muka on terveydelle vaarallista. Todistukseksi vetoavat he amerikalaisen sosialistin Sinclairin paljastuksiin likaisesta käsittelystä Chicagon teurastamoissa. Mutta nämä paljastukset eivät ollenkaan koskeneet jäähdytettyä lihaa, vaan lihasäilykkeitä! Käsittelyt, jotka tapahtuvat lihasäilykkeitten valmistuksessa, eivät ole ollenkaan mahdollisia pelkässä lihan jäähdytyksessä. Että argentinalainen liha ei ole terveydelle vaarallista, sen osottaa se tosiasia, että Englannissa väestön suuri osa sitä nauttii ja on nauttinut jo useiden vuosien aikana. Englannin väestö on paljon terveempää kuin Itävallan työväestö.

^[21*] 1 päivänä tammikuuta 1910 korotettiin mähriläis-schlesialaisen alueen hiilen Wieniin kuljetusmaksu 5 hellerillä, jotavastoin yläschlesialaisen hiilen kuljetusmaksu 64 hellerillä sadalta kilolta. Rahtierotus samalta matkalta vaikuttaa kuten kohtalainen tulli.

^[22*] Tyhjentävää esitystä rahtimaksujen vaikutuksesta tavarain hintoihin ei tässä voida antaa. Edellämainituissa tapauksissa tämä vaikutus on selvä. Mutta tuottajat eivät aina ole tilaisuudessa vierittämään korotettuja kuljetuskustannuksia kuluttajain harteille. Kun esimerkiksi reichenbergiläinen verkatehtailija toimittaa tavaraansa Wieniin, niin ei hän voi korotettuja kuljetuskustannuksia lisätä tavaransa hintaan, koska hänen brünneriläisellä kilpailijallaan on paljon alhaisemmat kuljetuskustannukset. Mielinmäärin enennettävissä olevia teollisuustuotteita myydessä siis vieritetään, missä kartellia ei ole, kuluttajan niskoille ainoastaan ne kuljetuskustannukset, jotka aiheutuvat markkinapaikkaa lähimpänä olevalta tuotantopaikalta kuljetuksesta. Markkinoilta kauvempana olevain tuottajain täytyy itsensä kantaa kuljetuskustannusten erotus. Toisin on asianlaita rengastuneitten tavarain ja maantuotteiden suhteen, koska näillä aloilla tavaran hinta on rajotettu kilpailevan vieraan tavaran tuontikustannusten kautta. Näillä aloilla ovat vieraan tavaran tuontikustannukset, jotka luonnollisesti ovat määrätyt kuljetuskustannusten, mahdollisesti myöskin tullin kautta, hintaamääräävät. Luonnollisesti kuljetuskustannusten vaikutus riippuu aina myöskin tavaran painon suhteesta tavaran arvoon: koriste-esineissä rahtikustannukset eivät esitä mitään, viljassa tai hiilessä sitävastoin suurta osaa.

^[23*] Kuinka suuri on tämä maanomistajille maksettava vero, emme voi laskea. Tilasto sanoo meille tosin, miten paljon viljaa me tuomme Unkarista tullivapaasti, mutta siitä huolimatta tullimäärällä kallistettuna. Sen veron suuruus, joka meidän täytyy, tullien johdosta, Unkarin suurmaanomistajille suorittaa, ei siis todellisuudessa ole arvioitavissa. Minun arvioni mukaan teki se vuonna 1908 116.6 miljoonaa kruunua. Jos emme laske mitään voittoa ohratullista, kun tätä tullia nykyisessä markkinatilanteessa ei voida täydellisesti hyväksi käyttää, niin tekee vero Unkarin agraareille yhä vielä 110.6 miljoonaa kruunua. Kuinka suuri taas on Itävallan agraarien voitto tulleista, emme voi laskea. Tiedämme tosin, kuinka suuri on Itävallan viljasato, mutta emme tiedä mikä osa tästä sadosta tulee markkinoille. Suuri osahan jätetään kokonaan myymättä ja käytetään maanviljelijäin itsensä taloudessa kylvöviljaksi, elintarpeiksi ja karjanruuaksi.

^[24*] Itävallan hallitus koetti ensin tuota sopimusta kiertää ja kätketyssä muodossa ottaa sokeripalkkiot uudestaan käytäntöön. Tämä tapahtui sokeriosuuden määräämislailla vuodelta 1903. Huolimatta sosialidemokratisen edustaja Ellenbogenin tarmokkaasta vastustuksesta hyväksyivät porvarilliset puolueet tämän lain. Nyt tapahtui, mitä Ellenbogen oli ennustanut: Englannin hallitus selitti tämän lain Brysselin sopimuksen rikkomiseksi ja uhkasi Itävallan sokeria rangaistustulleilla. Juuri vasta päätetty laki täytyi peruuttaa.

^[25*] Seitsemänkymmenluvulta asti on Europan mannermaan valtioissa kehitetty kartellisuojelustullien järjestelmää. Englanti pysyi uskollisena vapaakaupalle. Nykyään lyö suojelustullien harrastajain taantumuksen aalto jo myöskin vapaakaupan synnyinmaahan. Vaalit vuoden 1910 tammikuussa osottivat suojelustulliliikkeen voimistumisen Englannissa.

^[26*] Itävallan rautakartelli on rautatulleista huolimatta tehnyt saksalaisten liittojen kanssa kansainvälisiä kartellisopimuksia, joitten piti tehdä sille mahdolliseksi korottaa hinnat vielä yli tullin asettamain rajain ja syrjäyttää kilpailu kolmansilla markkinoilla (esimerkiksi Rumaniassa). Mutta myöskään näitä sopimuksia ei uudistettu talouspulan kestäessä vuonna 1908.

^[27*] Europalaisten kartellien ja amerikalaisten trustien pilahinnalla viennin kautta Englannin tullivapaille markkinoille tuntevat Englannissa suuret teollisuudenhaarat itsensä uhatuiksi. Tämä kartellien vientipolitiikka on yksi tärkeimmistä Englannin suojelustulliliikkeen syistä. Siten jonkun maan kartellisuojelustullit saavat aikaan toisten maitten kartellisuojelustullit — taloudellinen kilpavarustelu käy käsikädessä militaristisen kanssa.

^[28*] Muuten on valtio monissa tapauksissa maksanut rautakartellille vielä korkeampia hintoja kuin sen, tulleista ja rahtikustannuksista huolimatta, ulkomaalaisesta raudasta olisi täytynyt maksaa. Myöskin näitä lahjoja kartellille perustellaan »kotimaisen teollisuuden suojelemisella».

^[29*] Kun rautatullit nyt ovat Unkarin kanssa tehdyn sopimuksen kautta voimassa vuoteen 1917, voidaan taistelua rautakartellia vastaan nykyään käydä ainoastaan toisella tavalla. Edustaja Heinrich Beer ehdotti sentähden parlamentissa valtion rautakauppamonopoolin säätämistä. Tästä ehdotuksesta katso, Otto Bauer: »Der Staat und die Kartelle». »Der Kampf», II, sivu 71 ja edelleen.

^[30*] Sosialidemokratiset edustajat äänestivät 23 p. kesäkuuta 1909 konetullien lakkauttamista koskevan agraarien päätöslauselman puolesta, ilmaistakseen, että rautatullien lakkauttamiseen täytyy yhdistää kone- ja rautatavaratullien tarkastus. Muutenhan konekartelli pitäisi hyvänänsä koko rautatullien lakkauttamisesta johtuvan voiton.

^[31*] Vertaa: David, »Landwirtschaft und Sozialismus», Berlin 1903. Davidin toive, että Europan maataloudessa pienliike syrjäyttäisi suurliikkeen, perustui odotukseen, että viljanhintain aleneminen tulisi hävittämään suurliikkeen kannattavaisuuden ja talonpoikaisen karjan- ja siipikarjanhoidon, maitotalouden ja kasvisviljelyksen tuotteiden kysynnän lisääntyminen kohottamaan pienliikkeen elinvoimaa. Tältä toiveelta on jo viljan kallistuminen maailmanmarkkinoilla riistänyt tuen. Kun viljan hinta kotimaassa tullien avulla pakotetaan nousemaan vielä yli maailmanmarkkinahinnan, niin juuri silloinhan suurliikkeen pois tunkeminen ei ole lainkaan odotettavissa. Suurliikkeen etevämmyydestä viljanviljelyksessä vertaa: Kautsky, »Die Agrarfrage». Stuttgart 1899. Maataloudellisen liikekehityksen yleisistä pyrkimyksistä vertaa tämän kirjasen 1 osaa.

^[32*] Levy, »Entstehung und Rückgang des landwirtschaftlichen Grossbetriebes in England.» Berlin 1904.

^[33*] Keskimääräinen satotulos viljeltyä hehtaarin alaa kohti oli vuosina 1899–1908:

^[34*] Lisäarvo taas jakautuu seuraaviin osiin: teollisuudenharjottajain ja liikemiesten yrittäjävoittoon, lainapääoman korkoon, maakorkoon ja veroihin, joita valtio, maakunta ja kunnat kantavat.

^[35*] Oppi, että palkkasumman kohoaminen ei voi saada aikaan tavarain hintasumman kohoamista, perustuu työnarvoteoriaan, ei rahan arvon paljousteoriaan, kuten Hainisch luulee.

^[36*] Vertaa: Marx, »Palkka, hinta ja voitto». (Ks. Karl Marx, »Työpalkka, hinta ja voitto». MIA huom.) — Tarkemman tutkimuksen, joka muutoin vähä muuttaa lopputulosta, täytyy ottaa huomioon vielä myöskin pääoman elimellisen kasaantumisen erilaisuus eri tuotantoaloilla. Vertaa: Marx, »Das Kapital», III, 1, sivu 179 ja edelleen.

^[37*] Kuluttajaan yhteistoiminnasta riippuu myöskin boikottauksen käyttäminen taistelukeinona hintain korotuksia vastaan. Tulos riippuu tietysti toisaalta työläisten kurista ja heidän järjestäytymisensä voimasta, vastustajain taloudellisesta voimasta sekä siitä, missä määrässä boikotettava tavara on korvattavissa toisella ja missä määrässä voidaan tulla toimeen ilman sitä, ja toisaalta siitä, missä määrässä tätä tavaraa voidaan säilyttää.

Toimituksen viitteet:

^[1] Hakasuluissa oleva teksti (Gesetze und Verwaltungsmassregeln) puuttuu suomenkielisestä lähdeteoksesta. Puuttuva teksti on tähän suomennettu käyttäen saksankielistä alkuteosta. MIA huom.

^[2] Hakasuluissa oleva teksti (ihn mit Weib und Kind dem Elend preisgegeben) puuttuu suomenkielisestä lähdeteoksesta. Puuttuva teksti on tähän suomennettu käyttäen saksankielistä alkuteosta. MIA huom.

^[3] Suomenkielisessä lähdeteoksessa tästä puuttuu sana (Dienstbarkeiten). MIA huom.

^[4] Hakasuluissa oleva teksti (den Sieg mit dem Ruin hunderttausender selbständiger Existenzen erkauft wird) puuttuu suomenkielisestä lähdeteoksesta. Puuttuva teksti on tähän suomennettu käyttäen saksankielistä alkuteosta. MIA huom.

^[5] Hakasuluissa oleva teksti (den Boden, den die Grundherrenklasse dem Volke vorenthält, dem Volke wiedergeben) puuttuu suomenkielisestä lähdeteoksesta. Puuttuva teksti on tähän suomennettu käyttäen saksankielistä alkuteosta. MIA huom.

^[6] Hakasuluissa oleva teksti puuttuu suomenkielisestä lähdeteoksesta. (Den Massen, die unter der Teuerung leiden, ist so der Weg gewiesen, sich von der Ausbeutung durch die organisierten Kapitalsmächte zu befreien. Es gilt, die vom Kapital vergesellschaftlichten Arbeitsmittel den Händen der Kapitalisten zu entwinden und sie in das Eigentum der Gesellschaft selbst überzuführen). Puuttuva teksti on tähän suomennettu käyttäen saksankielistä alkuteosta. MIA huom.

^[7] Hakasuluissa oleva teksti puuttuu suomenkielisestä lähdeteoksesta. (Wir können uns von den Kohlenbaronen nur in einer Weise wirklich befreien: wenn wir ihr Eigentum an den Kohlengruben, das zum Hemmnis der wirtschaftlichen Entwicklung geworden ist, für verwirkt erklären, wenn wir ihnen die Kohlengruben nicht abkaufen, nicht ablösen, sondern sie enteignen, expropiieren. Davon aber wollen die besitzenden klassen nichts hören. Sie fürchten nämlich, den Volksmassen könnte beim Essen der Appetit kommen. Wenn wir mit der Enteignung der Kohlengrubenbesitzer anfange, warum sollten wir dann vor den Latifundien der Grossgrundbesitzer, vor dem städtlichen Grund- und Hausbesitz, vor den Erzbergwerken und Rohölschachten, vor den grossen Dampfmühlen, den Petroleumraffinerien, den Hochöfen, Walzwerken und Maschinenfabriken, vor den Spinnereien und Webereien untätig stehen bleiben? Besitzende, die selbst die Enteignung zu fürchten haben, können keine Enteignung durchführen. Das grosse Werk kann nur vollbracht werden, wenn die Klasse, die nichts besitz, nichts zu verlieren und alle zu gewinnen hat, die politische Macht erobert und die Staatsgewalt in ihren Dienst stellt. Dann werden wir als Arbeiter in den Betrieben und Werken des Staates die Güter schaffen und zugleich als vollberechtigte Staatsbürger diese Betriebe und Werke beherrschen, diese Güter verteilen. Dann werden Bodenschätze und Arbeitsprodukte nicht mer der Bereicherung einer Minderheit dienen, sondern die Bedürfnisse aller befriedigen. Die Klagen über die Teuerung, der Kampf gegen die Teuerung enden im Sozialismus.) Puuttuva teksti on tähän suomennettu käyttäen saksankielistä alkuteosta. MIA huom.

^[8] Metrinen sentneri eli senttaali = 100 kiloa.
Itävallan kruunu = 100 helleriä = Suomen rahassa säännöllisen kurssin mukaan 1 mk. 5 p:iä. [Suom. huom.]

^[9] Saksan markka = 100 pfenninkiä = säännöllisen kurssin mukaan Suomen rahassa 1 mk. 24 p:iä. [Suom. huom.]

^[10] Hakasuluissa oleva teksti puuttuu suomenkielisestä lähdeteoksesta (die Verzweiflung, die Rebellion in den Dörfern des grossen russischen Reiches! Wenn der Kapitalismus die Getreideteuerung überwinden will, wirft er die Fackel der Revolution nach dem Osten.) Puuttuva teksti on tähän suomennettu käyttäen saksankielistä alkuteosta. MIA huom.

^[11] Eekkeri = O.4047 hehtaaria. [Suom. huom.]

Suomenkielinen Otto Bauer -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto