Julkaistu: Julkaisuvuosi tuntematon
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Kulutusyhdistyksistä». Osuusk. Kehityksen r. l. kirjapainossa, Porissa 1910
Skannaus, oikoluku, HTML, PDF: Joonas Laine
Viime vuosina on sosialidemokratien keskuudessa kaikissa maissa näyttäytynyt voimakkaasti kasvavaa harrastusta ko-operativista toimintaa ja ehkä erikoisesti kulutus-yhdistyksiä kohtaan.
Mielipiteet ovat tässä suhteessa muuttuneet täydellisesti. Sen sijaan että aikaisemmin, jolloin oltiin aivan kylmiä kulutusyhdistysliikkeen suhteen, pantiin vähän painoa sen tuottamille eduille ja vahvemmin painostettiin niitä vaaroja, joita se eräissä suhteissa tuo mukanaan, vaaroja luokkatietoisuuden heikkenemisestä ja harrastuksen ja voiman johtamisesta pois valtiollisesta ja ammatillisesta liikkeestä — ollaan nyt taipuvaisia antamaan sille suurempaa merkitystä. Kulutusyhdistyksissä nähdään järjestymismuoto, jonka aikaansaama hyöty työläisluokan vapaustaistelussa ei ole niinikään vähäinen, vallankin kun siitä saadaan lisäjäsen voimakkaaseen valtiolliseen ja ammatilliseen työväenliikkeeseen ja varsinkin kun se on puhtaan sosialidemokratisen hengen läpitunkema, kun sitä täydellä tietoisuudella käytetään aseena luokkataistelussa, välineenä tukemassa ja kouluutamassa työläisluokkaa sekä vahvistamassa ja kiirehtimässä yhteiskunnallisen vallan ottamista köyhälistön käsiin.
Tämä on suurin piirtein se käsityskanta, joka viime vuosina on voittanut yhä enemmän alaa edistyneissä kapitalistisissa maissa. Yleensä asetutaan suosiollisiksi ko-operatiiviseen liikkeeseen nähden, joskin mielipiteet ovat jakaantuneet, kun on kysymyksessä niitten etuisuuksien arvioiminen, joita se voi tuoda mukanaan. Saksalais-itävaltalaiset puoluepäivät v. 1907 lausuivat, että kaikkien puoluetovereitten velvollisuus on tukea olemassa olevia kulutusyhdistyksiä ja perustaa uusia sinne, missä mahdollisuuksia niitten menestymiseen on, varsinkin, missä ennestään on vankkoja ammattiyhdistyksiä ja sosialidemokratisia järjestöjä. Näitten kanssa on ensin neuvoteltava. Ja päätöksessä lisätään vielä, että »kulutusyhdistykset silloin täyttävät tarkoituksensa, kun niitä johdetaan nykyaikaisen työväenliikkeen hengessä.» Enemmän pidättyen lausuivat Saksan sosialidemokratit puoluepäivillään v. 1899: »Puolue asettuu neutraalille (puolueettomalle) kannalle ko-operatiivisten yhdistysten perustamisen suhteen; se katsoo sellaisten yhdistysten perustamisen, edellytyksellä, että tarpeellinen varmuus on olemassa, olevan omiaan parantamaan jäsenten taloudellista asemaa, myöskin näkee se sellaisten yhdistysten samoin kuin kaikkien muittenkin köyhälistön etujen puolustamista tarkoittavien järjestöjen perustamisessa soveliaan keinon työväenluokan saattamiseksi kykeneväksi itse johtamaan asioitaan», mutta se ei katso näillä ko-operatiivisillä yhdistyksillä olevan mitään ratkaisevaa merkitystä työväenluokan vapauttamisessa palkkaorjuudesta. Näissä kahdessa päätöksessä on äärimmäisyydet siitä kannasta, jolle sosialidemokratia on asettunut kooperatiiviseen toimintaan nähden. Välittävälle kannalle asettui skandinavialainen työväenkongressi Kristianiassa v. 1907; se katsoi »ko-operatiivisen liikkeen tärkeäksi välineeksi työväenluokan vapaustaistelussa» ja edelleen »keinoksi, joka antaa työväenluokalle taitoa tuotannon ja liikkeen johtamisessa, ja saattaa työläisluokan kykeneväksi ottamaan haltuunsa nämä toimet», »siksi katsoo se järjestyneitten työläisten velvollisuudeksi tukea kooperatiivisiä järjestöjä, missä sellaisia on, sekä tekemällä ostoksensa niissä, että liittymällä jäseniksi, kun semmoinen nähdään tarkoituksenmukaiseksi» ja kehottaa perustamaan uusia ko-operatiivisiä yrityksiä. Kristianian päätöksen hyväksyi Tanskan puoluekokous v. 1908, ja siellä asetettiin komitea, joka yhdessä yhdistyneitten ammattiliittojen asettaman komitean kanssa kokoo ainehistoa kysymyksen valaisemiseksi ensi puoluekokousta varten.[1]
Se kasvava harrastus, jota ko-operatiivinen liike siis kohtaa järjestyneitten työläisten puolelta, se muutos, joka on tapahtunut, kun kylmästä vihamielisestä mielialasta on johduttu selvästi myötätuntoiselle kannalle, se ei suinkaan ole tilapäistä. Se on luonnollinen seuraus siitä, että sosialidemokratian asema nyt on vallan toinen, paljon vahvempi kuin ihmisikä sitten. Sen sijaan, että se silloin oli pieni, heikko ja alituisesti ahdistettu puolue, joka taisteli kovaa olemassaolon taistelua ja jolla ennen kaikkea oli tärkeätä pysyä erossa kaikista liikkeistä, jotka kuten ko-operatiivinen, voivat vaikuttaa hajottavasti voimiin ja hämmentää sosialistista tietoisuutta, ovat asiat nyt vallan toisin. Nyt ollaan kyllin voimakkaita hankkimaan itselle ne edut, jotka voidaan voittaa pelkäämättä niitä vaaroja, jotka uhkaavat. Sosialidemokratian elimistö on siksi terve ja voimakas, etteivät sitä vahingoita sellaiset vaikutukset — niin kuin täysikasvuisen, terveen ja voimakkaan ihmisen elimistö vaaratta voi ottaa ravintoaineita jotka lapseen vaikuttavat myrkyttävästi.
Tästä aikojen muutoksesta on syy etsittävä siihen suosiolliseen arvosteluun, joka on ko-operatiivisen toiminnan osaksi tullut. Yhtä oikeutettua kuin nyt voi olla hyväksyä kulutusyhdistys soveliaaksi työläisten luokkataistelukeinoksi, yhtä oikeutetusti aikoinaan osotettiin mitä suurinta epäluuloisuutta kaikkia siihen suuntaan käyviä pyrkimyksiä kohtaan. Sillä tunnettu tosiasia on, että kulutusyhteistoiminta vissillä historiallisella kehitysasteella ja vissien yhteiskunnallisten ehtojen vallitessa voi vaikuttaa suuressa määrin vahingollisesti sosialidemokraatiseen työväenliikkeeseen.
Nopea silmäys ko-operatiivisen liikkeen historiaan näyttää joukon vaihtelevia ja mitä erilaisempia muotoja.
Ko-operatiivisen liikkeen kotimaa on Englanti. Jo enemmän kuin satavuotta sitten nähdään englantilaisten tehtaantyömiesten siellä täällä yhtyvän jonkunlaisiksi kulutusyhdistyksiksi siten hankkiakseen elintarpeensa halvemmalla ja niin muodoin toimittaakseen pieniä parannuksia elinehtoihinsa. Vanhimpia sellaisia alkuperäisiä yhdistyksiä on Hullissa v. 1795 tavattu, varsinaisesti se oli suunnattu kapitalististen myllärien ja leipurien leivänkallistamispyrkimyksiä vastaan. Mutta Englannin proletariaatti oli siihen aikaan vajonnut aivan liian syvälle kurjuuteen ja kykenemättömyyteen niin, ettei se kyennyt tarkoituksenmukaisesti viemään perille sellaisia harrastuksia; toinen toisensa jälkeen nämä yritykset nopeasti sortuivat.
1830-luvulla alkoi Englannin ko-operatiivisen liikkeen historiassa huomattava ajanjakso. Edellisellä vuosikymmenellä oli perustettu uusia yhdistyksiä ympäri maata ja useissa niillä oli ollut onni matkassaan. Sosialistiset aatteet alkoivat levitä työläisten keskuuteen, ja ne saivat asiansa ajajan nerokkaasta utopistista Robert Owenista. Hänen suuri suunnitelmansa oli: yhteistoiminta on se tie, joka johtaa yhteiskunnan kapitalistisesta sosialistiseksi. Tavaravaihtoa johtaisi kulutusyhdistysten suunnaton verkko. Nämä ostaisivat tuottajilta ja myisivät kuluttajille kaikenlaisia tarvetavaroita maksusta, joka vastaa tuottamiseen käytettyä työaikaa. Maksuksi ei annettaisi rahaa, vaan työtodistuksia, jotka astuisivat jalojen metallien sijaan. Ko-operatiivinen tuotantoyhdistys liittyisi näihin tavaravaihtoyrityksiin, ja siten vähitellen pääoma tungettaisiin pois arvosta ja jokainen sen pois vaihtomuoto tehtäisiin mahdottomaksi; työläisinä saataisi työtodistuksen muodossa työntuloksen arvo tyydyttävästi korvatuksi, ja kuluttajana työtodistuksella tyydyttävästi maksettaisi tavaran todellinen arvo; kaikki yhteiskunnallinen sorto ja vääryys katoaisi. Suurella innostuksella alettiin käytännöllisesti toteuttaa tätä suurta suunnitelmaa, — selvää on, että se kärsi haaksirikon; mahdotonta on keskelle pääoman hallitsemaa yhteiskuntaa siten asteettain toteuttaa sosialistista tavaranvaihto- ja tuotantotapaa. Ne yritykset, jotka tehtiin, särkyivät, innostus laimeni ja 1841-luvulla sammui koko liike.
Silloin oli 28 kankuria englantilaisessa Rochdalen tehdaskylässä v. 1844 mitä vaatimattomimmassa muodossa perustanut kulutusyhdistyksen, jonka synnystä voidaan laskea Englannin nykyisen ko-operatiivisen liikkeen alkaneen. Täällä ensi kertaa toteutettiin se tavaravaihtoperiaate, joka sittemmin on tullut vallitsevaksi melkein kaikissa kulutusyhdistyksissä: että tavarat myydään käypään hintaan käteisellä ja että voitto tilivuoden lopussa jaetaan jäsenten kesken suhteellisesti kunkin tekemien ostosten suuruuteen nähden. Järjestelmä näyttäytyi käytännölliseksi, ja vähitellen sitä alettiin seurata sekä jo olemassa olevissa yhdistyksissä, että uusissa, joita nopeasti joukottain perustettiin. Siitä asti ovat Rochdale-malliset kulutusyhdistykset tavattomasti lisääntyneet; niitten yhteenlaskettu jäsenmäärä oli v.&nbsb;1⁄2milj., v. 1899 runsaasti 11⁄2 milj. ja v. 1908 21⁄2 milj. ja tavaravaihto viimeaikoina lähes 2,800 milj. mk. vuodessa. 1860-luvun jälkeen on yhdistysten suuri enemmistö yhtynyt kahdeksi suureksi toveriostoyhdistykseksi, toinen Englantia, toinen Skotlantia varten; niitten tarkoituksena on, ostamalla hyvin suuria määriä kerralla, hankkia yksityisille yhdistyksille tavarat mahdollisimman huokealla; niillä on sen ohessa käsissään joukko tuotantoyrityksiä muutamien yleisimpien kulutusaineiden valmistamista varten, niin, että yhdistykset saavat nämä tavarat tuotantohintaan. Englantilaisesta järjestelmästä, joka on saanut alkunsa Rochdalesta, on tullut se malli, jonka mukaan on järjestytty ylt'ympäri mannermaalla; ja kun nyt herätetään kysymys ko-operatiivisen liikkeen suuremmasta tai pienemmästä merkityksestä sosialidemokratiselle työväenliikkeelle, tapahtuu se juuri edellämainittuun järjestymismuotoon huomiota kiinnittäen.
Sellaisina kuin kulutusyhdistykset ovat vaikuttaneet Englannin työväen keskuudessa — tosin on aivan viime vuosina vähän proletaarisempi, sosialistisempi henki alkanut tunkeutua niiden johtoon — tarjoovat ne sosialidemokratiselta kannalta katsottuna kaikkea muuta kuin edullisen kuvan.
Työväenluokan jonkun verran paremmassa asemassa oleva osa yhdessä pikkuporvariston kanssa muodosti niiden jäsenten kantajoukon. Suuri, vähävarainen työväestö oli melkein sulettu kaiken ulkopuolelle sekä sen kautta, että sen työsuhteet pakottivat sen muuttamaan asuinpaikkaa että sen kautta, että sen taloudellinen asema teki sille mahdottomaksi viedä lävitse käteismaksuperiaatetta. Bernstein sanoo kulutusyhdistyksistä tästä erinomaisesta ko-operativisen liikkeen haarasta — varsinkin englantilaisesta — että »kaikkein köyhimmät luokat ovat melkein niistä poissuletut tai voidaan ainoastaan mitä suurimmalta vaivalla voittaa niille»; ja Englannin ko-operativisen liikkeen historioitsija, rouva Webb sanoo yhdistysten luonnolliseksi vaikutusalaksi ne väesiöryhmät, »joissa ei ole rikkaita eikä köyhiä» ja näyttää sitovasti, miten mahdotonta on liittää yhteen työväenlnokan huonompiosaisia joukkoja. Nämä järjestöt tulivat niinmuodoin vaikuttamaan kuin kiila, joka on isketty työväenluokan ruumiiseen, erottamaan sen ylemmät ja alemmat joukot toisistaan, syventämään juopaa jossain määrin paremmassa asemassa olevaa ammatillisen työväestön ja kurjuudessa elävän työväestön välillä, hälventämään yhteistunnetta, tekemään mahdottomaksi kaikellaisen työväestön luokkataistelun. Vähäinen osa työväestöä pääsi nousemaan pikkuporvarien joukkoon ja omisti pikkuporvarilliset käsitykset, katsellen syvästi halveksuen huonompiosaisia tovereitaan.
Ja lisäksi vielä se vaikutus, mikä kulutusyhdistyksillä suoranaisesti oli moniin työläisiin, se kauppiashenki ja ahneus, se ahdasmielisyys ja välinpitämättömyys kaikkien yleisten asiain suhteen, mitä se kehitti. Se voitto-osuus, joka vuoden lopussa voitiin viedä kotiin, tuli liian usein ainoaksi, minkä ympärille jäsenten pyrkimykset keskittyivät ja mikä nieli kaikki aatteelliset harrastukset. »Monasti ovat yhdistykset pilanneet kelpo ihmisiä, jotka aikaisemmin eivät mitään omistaneet eivätkä pyrkineetkään omistamaan, herättäen liiallisen säästämis- ja ansaitsemishimon. On monia, jotka kulutusyhdistysten vaikutuksesta ovat kadottaneet kaiken isänmaallisen mielen voitto-osuuksien tähden. Tunnen jäseniä, jotka aikaisemmin mitä innokkaimmin harrastivat yhteiskunnallisia ja valtiollisia uudistuksia, mutta, joilla nyt ei ole korkeampia toivomuksia kuin vanhoillinen hallitus, ja kenelle heistä koskaan pälkähtäisi päähän pistäytyä yleisessä kokouksessa .... He ovat päässeet makuun omistaa jotakin, mutta heidän sydämensä ovat kivettyneet» — Englannin ko-operativisen liikkeen paras mies, G. J. Holyoake tekee näin surullisen tunnustuksen.
Se oli niinmuodoin pienkapitalistinen voitonhimo, joka siten kehittyi laajoissa työläisjoukoissa Englannissa. Voitto-osuuksista tuli Juudaksen penninkejä, joille he uhrasivat luokkansa kalleimmat harrastukset.
Luonnollisesti eivät kulutusyhdistykset yksinään olleet syynä tähän poliitiseen välinpitämättömyyteen, joka niin kauvan on vallinnut Englannin työväestössä; monet muut voimat ovat vaikuttaneet mukana. Mutta epäilemättä on ko-operativisellä liikkeellä osansa edesvastuussa. Eikä näin ollen ole ihme, että ne jäljet pelottivat, että mannermaalla syvällä epäilyksellä katseltiin niitä yrityksiä, joita tehtiin englantilaismallisten järjestöjen kotiuduttamiseksi — sitä enemmän kun näitä yrityksiä tehtiin poikkeuksetta vanhoillisista piireistä päin, ja kun niillä oli enemmän tai vähemmän läpinäkyvä tarkoitus rakentaa aallonmurtajia yhä kasvavaa sosialistista liikettä vastaan.
Vasta belgialainen ko-operativinen liike 1880-luvulla on tuonut käytännöllisiä todistuksia siitä, että kulutusyhdistykset eivät ainoastaan voi olla sopusoinnussa sosialidemokratian kanssa, vaan voi niistä tulla voimakas tukipylväskin puolueelle. Belgialaiset kulutusyhdistykset ovat aivan kokonaan sosialistisen hengen läpitunkemat ja toimivat puhtaina puoluejärjestöinä. Ne ottavat jäsenikseen ainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka selittävät kannattavansa sosialidemokratien ohjelmaa. Voitosta menee melkoinen osa puoluehallinnolle, agitatsiooniin, sosialidemokratisten lehtien kannatukseen, vaalitaisteluun, lakkoavustuksiin j.n.e. Kulutusyhdistysten yhteydessä ei ole ainoastaan leipomoja ja muita tuotantoyrityksiä, vaan myöskin kokoushuoneustoja, kansanopetuskursseja, teattereja, sosialististen lehtien toimitus- ja toimistohuoneita j.n.e.; koko puolue-elämä kaikissa eri muodoissaan keskittyy näihin polttopisteisiin ja saa näistä siveellisen ja taloudellisen voimansa. Ja kuitenkin nähdään kaikesta huolimatta täälläkin eräs ko-operativisen liikkeen voimakkaan kehityksen varjopuoli: kun belgialaiset ammattiyhdistykset ovat niin heikkoja, kuin ne todellisuudessa ovat, niin on syy siihen varmasti suureksi osaksi siinä, että kulutus- ja tuotantoyhdistykset niin tavattoman suuressa määrin ovat kysyneet puolueen voimia.
Kokemukset Belgiasta ovat yhtenä syynä siihen kasvavaan harrastukseen, millä sosialidemokratia mannermaalla viime vuosina on alkanut suhtautua ko-operativiseen toimintaan; toinen ja vielä ratkaisevampi syy on itse sosialidemokratian mahtavasti lisääntynyt voima. Se tuntee itsensä kylliksi vahvaksi, tuottamatta vaaraa itselleen, korjaamaan ne taloudelliset edut, jotka sen kautta ovat voitettavissa työväenluokalle ammatillista, valtiollista ja kunnallista tietä. Se pilaantuminen, minkä kulutusyhdistykset voivat saada aikaan työväestössä, joka on niin alhaisella poliitisen sivistyksen asteella, kuin Englannin työväenluokka puolisataa vuotta sitten oli ja osaksi vielä on, näyttää voivan jäädä pois laskuista, ei ainakaan voi voittaa kuin vähän alaa yhteiskunnassa, jossa työläiset ovat kouluuntuneet sukupolven ajan sosialidemokratisessa luokkataistelussa.
Silloin kun kulutusyhdistykset asetetaan valtiollisten ja ammatillisten työväenyhdistysten rinnalle yhtä tuloksia tuottavina järjestöinä, yhtä arvokkaina, yhtä välttämättöminä työväenluokan vapauttamiselle kapitalistisesta riistonalaisuudesta, silloin, — sikäli kuin näiden rivien kirjoittaja asian käsittää — joudutaan syypäiksi liiotteluun, liiotteluun, mikä on helposti ymmärrettävissä, koska mielellään ollaan taipuvaisia antamaan liian suuri merkitys uudelle tähän saakka vähän koetellulle taistelukeinolle, mutta, joka voi olla vaarallinen niiden vaikeiden seurausten kautta, jotka aikaansaa aivan liian suurten toiveitten särkyminen.
Ammatillinen ja valtiollinen työväenliike on itsessään vallankumouksellinen aines yhteiskuntakehityksessä. Valtiollisen liikkeen avulla tunkee köyhälistö asteettain eteenpäin kohti sen valtiollisen vallan valloitusta, joka on välttämätön edellytys työväenluokan ihanteitten toteuttamiselle; ammatillisen liikkeen avulla kootaan ja kouluutetaan työväestöä siihen luokkataisteluun, joka viime kädessä on tekevä lopun kapitalistisesta riistämisestä ja samalla ylipäänsä kaikesta riistämisestä. Niin pian kuin työväestön politikoiminen on kohonnut yläpuolelle yksinkertaisten nurkkakysymysten, jotka aina ovat päiväjärjestyksessä, koskemaan suuria poliitisia näkökantoja, niin pian kuin ammattiyhdistykset ovat pudistaneet itsestään lähimmät ammatilliset ja paikalliset erikoisharrastukset ja tulleet tovereihin muissa ammateissa ja vieraissa maissa kohdistuvan, elävän yhteisyystunteen läpitunkemiksi, silloin ovat nämä liikkeessä olevat voimat kaksi mahtavaa vallankumouksellista liikevoimaa. Miten pieniä uudistuksia vaalitaistelu koskeneekin, miten pienten palkankorotusten saamiseksi tehtäneekin lakkoja, ovat nämä taistelut kumminkin kappale sosialistista taistelua.
Vallan toisin on kulutusyhdistysten laita. Ne eivät kokoo työläisiä toverilliseen luokkataisteluun pääomaa vastaan eivätkä vaikuta heidän luokkatietoisuutensa vahvistamiseksi. Päinvastoin — järjestömuotona lähestyy se kaikellaisia väestöryhmiä, käsityöläismestareja, maanomistajia ja virkamiehiä samoinkuin työläisiä ja pikkutilallisia, riistäjiä ja riistettyjä usein sentään tehden poikkeuksen työväestön kaikkein kurjimman ja sorretuimman osan suhteen; kaikilla niillä on sama päämäärä, johon kulutusyhdistyksen piirissä pyrkivät; nämä yhdistykset joutuvat siten helposti peittämään todeliset yhteiskunnalliset vastakohtaisuudet, hämmentämään sosialistista tietoisuutta ja lamauttamaan työväestön voimakasta sosialistista edistyspyrkimystä.
Tämä on ominaisuus, jolle sosialismia vastustavissa piireissä sangen hyvin ymmärretään panna arvoa. Eräässä Tanskan kulutusyhdistysten toveriyhdistyksen julkaisemassa ja sen johtajan kirjoittamassa teoksessa sanotaan kaikella toivottavalla selvyydellä: »Omistavien luokkien on edistettävä asiaa, jollei muun tähden niin ainakin hyvin ymmärretyn oman edun vuoksi .... Sosialismin käsitämme yhteiskuntaa mullistavaksi, hävittäväksi pyrkimykseksi, kulutusyhdistykset ovat aivan päinvastaisia. Missä hyvin johdettu ja yleishyödyllinen kulutusyhdistys on levittänyt säästäväisyyttä ja hyvinvointia sekä koonnut eri yhteiskuntaluokat samojen harrastusten ympärille, siellä ei helposti ole tilaa kiihottavalle, epäluuloa herättävälle agitatsioonille.»
Ja samoin kuin kulutusyhdistys itsessään ei vaikuta edistävästi sosialistiseen luokkataisteluun, vaan voipa vielä visseissä olosuhteissa vaikutttaa aivan päinvastaiseenkin suuntaan, samoin ei koko sen hengelläkään ole itsessään mitään yhteyttä sen sosialistisen tuotantatavan kanssa, johan työväenluokka pyrkii. Se ei suuntaa iskujaan kapitalistisen riistojärjestelmän juuriin. Ammattiyhdistys käy taistelua työmarkkinoilla, missä sopimukset työläisten ja kapitalistien välillä päätetään, ja missä tuotetaan koko se lisä-arvomäärä, joka monissa eri muodoissa virtaa pienille omistavien luokkien ryhmille, liikevoittona teollisuuskapitalisteille, korkona rahakapitalisteille, maakorkona maanomistajille, kauppavoittona kauppiaille — myöskin vähittäiskauppiaan korjaama voitto on osa siitä lisäarvosta, mikä on imetty työläisiltä tuotantoprosessin kuluessa. Ammattiyhdistykset taistelevat siis kapitalistisen yhteiskunnan keskellä koko riistojärjestelmää vastaan. Kulutusyhdistykset sen sijaan vaikuttavat syrjässä; aivan yksinkertaisena vieläpä eniten ruumiillistuneena lisäarvon haarana korjaavat ne sen voiton, mikä lankee vähittäiskauppiaille, joitten elinehdot useimmiten ovat kohonneet työläisten elinehtojen yläpuolelle, mutta monasti kuitenkin ovat alemmat, kuin se taso, millä järjestynyt työväestö seisoo. Tämän suunnattoman lisäarvon pienen mutta osan jakaminen kaikkien luokkien kuluttajien kesken on järjestöjen ainoa tehtävä. Vaikkapa tämä tehtävä ratkaistaisiinkin täydessä laajuudessaan ja viimeinenkin vähittäiskauppias katoisi ja muuttuisi kulutusyhdistyksen jakajaksi, jäisi palkkaorjuus jälelle aivan samassa laajuudessaan kuin ennenkin, eikä työväenluokan asema yhteiskunnassa olisi oleellisesti ollenkaan muuttunut; sosialismi ei olisi päässyt kukonaskeltakaan lähemmäksi toteutumistaan.
Mutta — huomautetaan niistä piireistä, jotka ovat ko-operativisen liikkeen innokkaimpia kannattajia — kulutusyhdistyksethän eivät rajoita vaikutustaan tavaravaihtoon; ne käyvät myöskin tuotantoon käsiksi ja vähitellen, hitaasti, mutta varmasti muodostavat sen sosialistiseen malliin. Ne eivät pysähdy ainoastaan jo olemassa olevien ko-operatiivisten tuotantoyritysten lujalle, luotettavalle pohjalle, vaan tulevat myöskin antamaan tukea uusille yrityksille yhä suuremmassa ja suuremmassa laajuudessaan. Sen sijaan, että ostettaisi yksityisiltä tehtailijoilta, perustetaan tarpeen mukaan omia tehtaita ja työpajoja erilaisten kulutusaineiden valmistamista varten. Alalla toisensa jälkeen syrjäytetään pääoma siten, ja se voitto, mikä on virrannut kapitalistien kassoihin, joutuu työtätekeville kuluttajille. Koko kapitalistinen tuotantotapa sortuu, ja yhteiskunta varttuu asteettain sasialistiseksi sen painostuksen kautta, mitä työväenluokan järjestynyt kulutus harjoittaa. Viitataan tuotantoyrityksiin, jotka jo nyt ovat liittyneinä kulutusyhdistyksiin sekä Englannissa, että muissa maissa, ja arvellaan näiden yhdistysten sekä laatunsa että lukunsa puolesta yhä laajenevan, kunnes ne käsittävät koko yhteiskuntaelämän.
Koko tämä ajatus — että sosialismi olisi kulutusyhdistysten alituisen kehityksen luonnollinen ja välttämätön lopputulos — osottautuu, lähemmin tarkasteltuna, yhtä haaveelliseksi kuin Robert Owenin suunnitelmat 80 vuotta sitten. Luonnollisesti kykenevät suuret, hyvin järjestetyt kulutusyhdistykset raivaamaan tietä ko-operatiiviselle tuotannolle monilla tuotannonhaaroilla ja siten hankkimaan työväenluokalle melkoisia taloudellisia etuisuuksia — mutta valmistamaan mitään todellista hyökkäystä koko kapitalistista tuotantomuotoa vastaan ovat ne kykenemättömiä. Ei pidä jättää huomaamatta, miten mahtavaksi suuren, keskitetyn pääoman ylivalta jo aikoja sitten on paisunut kaikilla tuotantoelämän pääaloilla, miten repäsevä on sen kasvaminen vuosi vuodelta ja miten mahdotonta sen vuoksi on niillä verrattain pienillä pääomilla, mitä kulutusyhdistykset voivat saada kokoon, käydä kilpailuun tämän mahdin kanssa tarkotuksella pysähdyttää sen menestys ja temmata valta sen käsistä.
Kaikki tähän astiset kokemukset ovat osottaneet, että se tuotantopiiri, jonka kulutusyhdistysten yhtymät voivat valloittaa, on hyvin rajoitettu. Siihen voidaan laskea kuuluvaksi ainoastaan sellainen teollisuus, jonka tarkoituksena on osaksi valmistaa tavaroita välitöntä persoonallista tarvetta varten: leipää, jalkineita, vaatteita, suklaata, tupakkaa, yksinkertaisempia, karkeampia teollisuus- ja muita samallaisia tavaroita, osaksi sellainen teollisuus, joka ei vielä laajemmassa määrässä ole vedetty kapitalistisen suurtuotannon matkaan, vaan, jota harjotetaan rajotetummassa muodassa. Niin pian kun lähdetään tämän tutun tuotantopiirin ulkopuolelle, on tuloksena yleensä katkeria pettymyksiä. Skotlantilainen veljeysyhdistys on vuosikaudet suurilla tappioilla harjottanut maanviljelystä; se laivaliike, mitä englantilainen veljeysyhdistys aikoinaan harjotti yli Pohjanmeren näyttäytyi hyvin kannattamattomaksi ja täytyi vähitellen lopettaa; myöskin tanskalaisen veljeysyhdistyksen, joka omistaa pienen köysitehtaan, kilpailuyritys ammatissa, missä suurtuotanto on saavuttanut niin voimakkaan jalansijan ja näyttäytynyt teknillisessä suhteessa niin paljoa ylivoimaisemmalta kuin köysiteollisuudessa, on osottautunut huonosti kannattavaksi.
Eikä niilläkään aloilla, joissa kulutusyhdistysten onnistuu harjoittaa teollisuusliikettä ja käydä kilpailuun, pääomaa sen kautta ole päästy syrjäyttämään. Kaukana siitä. Tämä onnistuu ainoastaan sellaisessa tuotannossa, jossa muutetaan raaka-aineita tai puolivalmiita tehdastavaroita valmiiksi kulutusesineiksi. Mutta nämä tuotannon suletut nivelet tulevat nykyaikaisen teollisen kehityksen aikana aina näyttelemään sivuosaa, sillä tuotantovälineiden, raaka-aineiden, koneiden, kuljetusvälineiden j.n.e. tuotantoon kootaan alituisesti kasvava osa yhteiskunnan työvoimaa. Ja siellä, vuorityön, ruukkiteollisuuden, metsänkäytön, maanviljelyksen, kuljetusteollisuuden, laivanrakennusteollisuuden, koneiden valmistuksen j.n.e. alalla komentaa suurkapitaali rajoituksetta, ja tuotanto tapahtuu kilpailulle mitä edullisimmissa muodoissa ja koko mailman markkinoita silmältä pitäen. On enemmän kuin epätodenmukaista, että joukko kulutusyhdistyksiä, vaikkapa ne olisivat kansainvälisestikin järjestyneitä mahdollisimman suureksi kokonaisuudeksi, voisi menestyksellä murtaa nämä kapitalismin rautakahteet. Ainoastaan pieni murto-osa teollisesta tuotannosta voitaisi niinmuodoin suotuisissa oloissa siirtää kapitalistien käsistä työtätekeville kuluttajille; niitä paljon suurempia lisä-arvojoukkoja, joita kaivosten omistajat ja konetehtailijat ja höyrylaivanvarustajat ja monet muut kapitalistiryhmät kokoovat, on mahdoton siirtää. Teollisuuskapitalismiin vaikuttaa sen ylenmääräisyys veltostuttavasti, mutta liikettä ei voida painaa alas. Kapitalistisen tuotantotavan koneisto kulkee esteettömästi rataansa.
Että kulutusyhdistykset voisivat vaikuttaa lieventävästi liikepuliin, jotka ovat nykyisen yhteiskunnan pahimpia painajaisia, näyttäytyy varmasti petolliseksi harhaluuloksi. Raaka-ainetuotannossa, varsinkin kaivos- ja ruukkiteollisuudessa on se myrskykeskus, josta viime vuosikymmenien epävakaisuus mailman markkinoilla on lähtenyt; mutta tuotannon näille aloille eivät työläisten ko-operatiiviset yritykset ulotu. Viitataan siihen, että kulutusyhdistykset tekevät mahdolliseksi paremman yleiskatsauksen saamisen tavaran kysynnästä ja siten paremmin sovittavat tuotannon tarpeen mukaan, niin että ylituotanto ja sitä seuraavat liikepulat vähentyisivät, mutta ylituotanto kapitalistisessa yhteiskunnassa ei parane yleiskatsauksista; se on välttämättömän tarpeellinen kapitalistisen tuotantotavan kasvannainen. Järjestyksettömyys nykyaikaisessa tuotannossa ei ole tilapäinen vaan kokonaan suunnitelmallinen. Kulutusyhdistykset voivat edistää liikepulien vaikutuksen lieventämistä yhteen osaan työläisiä tukemalla niiden taloudellista vastustuskykyä, mutta niillä ei ole mitään voimaa itse puliin.
Kulutusyhdistykset eivät ole luonteeltaan eivätkä toimintatavoiltaan vallankumouksellisia; ne eivät taistele kapitalistista tuotantotapaa vastaan, joka on nykyisen yhteiskunnan perustuslaki, ne eivät kanna sosialismia helmassaan. Mutta vaikkapa koko kysymyksen lähempi tarkastelu kukistaisikin monet suuret odotukset kulutusyhdistysten yhteiskuntaa muuttavasta merkityksestä, niin ei sillä kuitenkaan ole sanottu, etteivät ne siirroskautena kapitalismista sosialismiin voisi näytellä köyhälistön taistelujärjestön osaa, josta sosialidemokratia saa sekä siveellistä että taloudellista tukea viimeisen voitokkaan hyökkäyksen teossa horjuvaa kapitalismia vastaan. On myöskin mahdollista, että ne suuremmassa tai pienemmässä laajuudessa voivat siirtyä uusiin yhteiskuntatiloihin ja silloin puhdistetussa ja kirkastetussa muodossa voivat antaa ainehistoa tavaravaihdon johtamiseksi niille urille, joilla sen yhteiskunnan jäsenten kesken tulee kulkea.
Nämä ovat kuitenkin epävarmoja tulevaisuuskuvia — ei kukaan voi edeltäpäin tietää, missä muodoissa yhteiskunnallinen kumous tapahtuu, yhtä vähän kuin minkä merkityksen ko-operatiiviset järjestöt siinä saavat. Se mikä on lähempänä, on se käytännöllinen arvo, mikä kulutusyhdistyksillä on nykyisissä oloissa työväestön elintarpeiden hintojen alentajana ja siten heidän joukkojensa kohottajina ja voimiensa kasvattajina.
Seuraavassa siitä, mitä kulutusyhdistykset tässä suhteessa kykenevät aikaansaamaan.
Köpenhaminassa ja Frederiksbergissä on 9–10,000 elinkeinonharjottajaa, jotka likimmin voidaan laskea vähittäiskauppiaiksi, ja samanverran vähittäiskauppoihin sidottuja apulaisia: puotihenkilöjä, kassanhoitajia, kirjanpitäjiä, ajureita, renkejä j. n. e. Jos tähän lisätään heidän perheittensä jäsenluku, nousee lukumäärä noin 45 tuhanteen henkeen eli lähes yhdenteentoista osaan koko pääkaupungin väestöstä. Ja jokainen asukas, joka saa elatuksensa vähittäiskaupasta, kuuluu niitten joukkoon, jotka elävät sillä, minkä toiset ovat koonneet.
Ja vaikkeipa epäkohta todellisuudessa olisikaan niin huutava — täytyy muistaa, että myöskin moni maakuntalainen käyttää Köpenhaminan laitoksia — on kuitenkin kyllin selvää, että puheenalaisessa asiassa vallitsee tavattoman suuri epäsuhtaisuus. Tavaranvaihdosta voisi tyydyttävästi huolehtia paljon pienempi ihmisjoukko, yhteiskunnan kannalta katsoen on näiden laitosten suuri enemmistö tarpeettomia ja edustaa ainoastaan hukattua työvoimaa. Onhan siellä, missä on kaksi tai kolme kauppiasta yhden sijasta, joka riittäisi huolehtimaan tavaranvaihdosta, puoli tai kaksi kolmattaosaa asianomaisten henkilöiden työvoimasta heitetty hyötyä tuottamattomaksi. Se, mitä täällä — samoinkuin monilla muillakin aloilla nykyisessä yhteiskunnassa — tapahtuu, on huolimatonta inhimillisen työvoiman haaskausta; myöskin maanviljelyksessä, teollisuudessa ja muilla tuotantoaloilla haaskataan joka päivä suunnattomia määriä työvoimaa.
Kaikki kyllä ovat yksimielisiä siitä, että vähittäiskaupan koko koneisto, sellaisena, kuin miksi se on kehittynyt Köpenhaminassa ja muissa suurissa liikekeskuksissa, kansantaloudelliselta kannalta katsottuna on irratsionaalinen, järjetön. Enemmän epäilystä synnyttää kysymys, mikä on seurauksena, jos voimakkaan osuustoiminnallisen liikkeen onnistuu syrjäyttää suurin osa tarpeettomista yksityiskauppiaista, rajottaa henkilökunta siihen määrään, mikä ehdottomasti tarvitaan, ja samalla myöskin alentaa tavaravaihdon kustannukset mahdollisimman pieniksi. Voivatko kuluttajat osuustoiminnallisten liittojensa kautta omistaa itselleen kaikki sellaisesta muutoksesta johtuvat etuisuudet, tai juokseeko suurempi tai pienempi osa voitosta työtätekevien kuluttajien käsistä kapitalisteille?
Jotta voitaisi saada selville, minkä taloudellisen vaikutuksen kulutusyhdistykset mahdollisesti tulevat saamaan, täytyy luoda silmäys sen vähittäiskauppiassäädyn kokoonpanoon, jota on tarkoitus syrjäyttää.
Köpenhaminan vähittäiskauppiassäädyssä tavataan kaksi olennaisesti erilaista muotoa. Toinen on puhtaasti kapitalistinen, toinen puhtaasti proletaarinen.
Ensinmainittuihin kuuluvat suurliikkeet, osa erilaisia, suuria erikoislaitoksia ja lopuksi joukko suurempia elintarve-, tupakka-, käsiteollisuustuote- ja rautatavaramyymälöitä y. m. samallaisia laitoksia, joilla on suuret rahastot, hyvä maine yleisön keskuudessa ja laaja ja vakava ostajapiiri, enemmistö usein porvaristoa ja keskiluokkaa. Näitä liikkeitä voi työväestön yhteistoiminta, osuustoiminnallinen liike, kukistaa luonnollisesti vain pienemmässä määrässä; ainoastaan niitä mainitunlaisia liikkeitä, joitten käyttäjäpiiri kuuluu etupäässä työväenluokkaan, uhkaa täydellinen perikato; toiset useimmiten kestävät myrskyn, koska niitten yläluokkaan kuuluva liiketuttavapiiri kyllin takaa niitten pystyssäpysymisen.
Mutta vaikkakin nämä liikkeet, jotka toiminnassaan noudattavat kapitalistisia muotoja, osuustoiminnallisesta työväenliikkeestä huolimatta kykenisivätkin jatkuvasti toimimaan, ei niin ole niitten paljoa lukuisampien vähittäiskauppojen laita, jotka ovat puhtaasti proletaarisia sekä luonteeltaan että alkuperältään. Niitten käyttäjät ovat poikkeuksetta työläisiä, ja niitten elämän lanka on katkaistu samassa silmänräpäyksessä, kun ne menettävät tämän käyttäjäpiirinsä tai kun tämä piiri tuntuvasti pienenee.
Se on se joukko pienkauppiaita, joka on asettanut pienet myymälänsä etukaupunkien katujen varsille: tupakka- ja sanomalehtikauppiaat, vaate-, maito-, leipä- ja olutkauppojen pitäjät j. n. e., kirjava joukko kaikellaisia kääpiöliikkeitä, joitten omistajien asema ei ole sen parempi, kuin että heidän toimeentulomahdollisuutensa harvoin ovat paremmat, mutta sitä useammin huonommat kuin järjestyneen työväen yleensä. Nämä kauppiaat elävät alituisesti köyhyyden ja epävarmuuden painostamina taistellen ankaraa ja usein toivotonta taistelua elämän välttämättömimmistä tarpeista. Pieni kiertomatka jollakin sivukadulla osottaa, mikä valtava joukko sellaisia liikkeitä siellä on. Ja jos osaan niistä kiinnitetään huomio pitemmäksi aikaa, niin nähdään, miten rauhatonta on niiden olemassaolo; alituisesti ne vaihtelevat.
Siellä täällä on sulettuja liikkeitä, koska niitten omistaja ei kauempaa ole voinut selviytyä vaikeuksista. Hänen säästönsä on kulutettu loppuun, eikä myymälän ylijäämä riitä vuokraan ja ravintoon. Mutta alituisesti astuu sijalle uutta väkeä koettelemaan pettävää onnea — tilastollinen tutkimus osottaa, että noin neljäsosa mainitunlaisista vähittäiskauppiaista tekee vararikon, ennenkuin ovat harjottaneet liikettään täyttä vuottakaan. Vuoden mittaan perustetaan Köpenhaminaan noin tuhatkunta tällaista liikettä, ja kuitenkin pysyy niiden lukumäärä vuodesta vuoteen jotenkin muuttumattomana, koska melkein yhtä monta vanhaa liikettä suletaan, kuin uutta perustetaan. Kilpailu näitten monien, aivan liian monien, pienkauppiasten välillä on liiaksi ankara salliakseen niiden luvun tuntuvammin kasvaa. Ja sitäpaitsi tulee kilpailu suurten kapitalististen liikkeenharjottajien puolelta päivä päivältä vaarallisemmaksi. Ne vetävät yleisöä puoleensa suuremmoisella ilmoittelulla, rikkaalla valikoimalla, lähettämällä tavarat ostajan asuntoon ja monilla muilla keinoilla. Köpenhaminalaisen tilaston omituinen piirre on, että vähittäiskauppiasten lukumäärä suhteellisesti taantuu, se kun kasvaa paljon hitaammin kuin muun väestön, ja osaksi väheneekin, samalla kuin heidän olosuhteensa yhä huononevat. Se on kehityksen hitaasti edistyvää hävitystä, jota työväestön kulutusyhdistykset tulevat voimakkaasti kiirehtimään.
Muita näitten ihmisten suuri enemmistö kuuluu asemaltaan todelliseen köyhälistöön, on lähtöisin työväenluokasta, eikä sillä, jos se on pakotettu jättämään nykyisen toimensa, ole muuta mahdollisuutta hankkia leipäänsä kuin muuttua jälleen tarjokkaaksi työmarkkinoilla.
Monet niistä — kaikkiaan noin kolmasosa — ovat naisia. Heistä on noin puolet leskiä, jotka miehensä kuoltua yrittävät säästäväisesti pienellä kaupalla tulla toimeen, noin neljäsosa naineita naisia, joitten miehellä on muu toimi, kun taas jälelläolevan neljäsosan melkein poikkeuksetta muodostavat naimattomat vanhemmat naiset. Miten kurjassa asemassa nämä kauppiasnaiset ovat, näkyy siitä, että ainoastaan mitätön osa heistä on verotettu 900 kruunusta (noin 1100 mk.) tai enemmästä. Ja miehisten yksityiskauppiasten rekryyttijoukon muodostavat suurimmaksi osaksi työttömät palkkatyöläiset. Ne ovat väkeä, mikä usein ja kauvan on kulkenut työttömänä ja täydelleen tuntee työläisen elämässä vallitsevan epävarmuuden kirouksen. He käyttävät ehkä viimeisen penninsä vuokratakseen pari kivijalkakomeroa, joista toinen toimittaa puodin virkaa, ja alkavat siellä myydä sikaareja ja muuta samallaista tavaraa. He hankkivat tavaraa velaksi joltakin suurliikkeeltä, ja monasti on heidän näennäinen itsenäisyytensä ainoastaan peite, mikä estää näkemästä täydellistä riippuvaisuutta suurkapitalistista. Työtoverit ja persoonalliset ystävät muodostavat pienen ostajapiirin, joita paitsi on vain tilapäistä ostajia. Toimittamalla asioita kaupungilla, pienempiä huonekalujen muuttoja ja monellaisia samantapaisia pieniä tehtäviä voidaan ehkä ansaita varoja välttämättömimpiin taloustarpeisiin. Kun ajat työmarkkinoilla paranevat, hankkii mies usein uudelleen työtä oman ammattinsa piiristä, ja vaimo ja lapset hoitavat myymälää hänen poissaollessaan; kauppa muodostuu siten jonkullaiseksi sivuansioksi; se tuottaa hyvinä aikoina pientä apua perheen ylläpitoon, ja huonoina aikoina pelastaa se kokonaan nälkään nääntymästä. Sellaiset ovat olot työväenkorttelien monissa pienissä, hämärissä myymälöissä — ne ovat pakopaikkoja, joista palkkatyöläinen etsii turvaa työttömyyden pahimpina aikoina. Paljon puhuvan todistuksen tästä työttömyyden ja köpenhaminalaisen vähittäiskaupan välisestä läheisestä suhteesta antaa niiden elinkeinotodistusten lukumäärä, joita vuosittain lunastetaan; se nousee ja laskee melkein säännöllisesti työmarkkinoilla sattuvien muutosten mukaan; sen vaihtelevasta suuruudesta voidaan selvästi lukea, miten suuri joukko palkkatyöläisiä kulloinkin on heitetty ulos ammatistaan.
Suurta joukkoa Köpenhaminan vähittäiskauppiaita ja kokonaan niiden sitä osaa, jota voimakas työväestön osuustoiminnallinen liike ensiksi ja ankarammin ahdistaa, ei voida pitää entisajan hyvinvoivan kauppiassäädyn jälkeläisinä; ne ovat kansanainesta, mikä koko olemukseltaan kuuluu köyhälistöön, eikä keskiluokkaan. Se, että he toimivat kauppiaina, voidaan laskea joko enemmän tai vähemmän hyödyttävän työttömien alituisesti vaihtuvaa joukkoa joukoilla »teollisuuden vara-väkeä», jota kapitalistinen tuotantotapa lakkaamatta synnyttää ja estää menemästä työpaikkoihin tarjoomaan työvoimaansa kaupaksi. Se ylihinta, minkä työväenluokka maksaa tarvetavaroistaan, on niinmuodoin monasti ikäänkuin vakuutusmaksu, millä hankitaan turvallisuutta aivan liian voimakasta tulvaa vastaan työmarkkinoilla, liian ankaraa kilpailua ja siitä johtuvaa liian kovaa painostusta vastaan.
Sellainen on asema kokonaisuudessaan nykyään. Ja jos sattuu, että osuustoiminnallinen liike yht'äkkiä saa vahvaa jalansijaa työväestön keskuudessa ja toinen suuri kulutusyhdistys toisensa jälkeen sukeltautuu esille ja lyhyen ajan kuluessa valloittaa pääasiallisimman osan työväestön tavarankulutuksesta, silloin on tuloksena se, että suuri osa näistä köyhälistöläisliikkeenharjottajista kukistuu siitä asemasta, jossa ovat koettaneet pysyttäytyä, ja joutuu heitetyksi takaisin työmarkkinoille. Pohja heidän jalkojensa alta vajoo, ja mitä muuta keinoa on heillä silloin elämänsä ylläpitämiseksi, kuin lähteä etsimään työtä, naiset ompelijattarina, tehdastyöläisinä, siivoojattarina j. n. e., miehet useimmissa tapauksissa yleensä työmiehinä. Työttömien luku kasvaa yhtäkkiä suunnattomasti, erittäinkin niissä ammateissa, missä palkka aikaisemmin on ollut alhaisin ja olemassaolon taistelu ankarin. Ja sen lisäyksen, minkä teollisuuden varaväki siten saa, muodostaa väestö, joka usein on ollut aivan ulkopuolella jokaista kosketusta ammattiyhdistysten kanssa ja jota usein on vallan mahdoton saada liittymään järjestöön. Ei ole vaikeata ajatella, mitä merkitsisi, jos sekä työttömien, että järjestymättömien työläisten luku pääkaupungissa kasvaisi, ei hetkeksi, vaan pitemmäksi ajaksi, vaikkakin vain 2–3–4,000 hengellä. Kapitalistit saisivat tästä tervetulleen avustuksen hylätäkseen järjestyneen työväestön vaatimukset; ammatillinen liike muuttuisi tavattoman paljon vaivaloisemmaksi, ja alempien palkkojen sekä vaikeampien työehtojen muodossa työläiset ehkä menettäisivät kaiken sen, minkä ovat voittaneet elintarpeittensa halvemman hinnan kautta — ehkä enemmänkin.
Niin huonosti järjestettynä kuin vähittäiskauppaa harjoitettaneekin ja niin varmasti kuin toimittaneekin edistyvän kehityksen hengessä etsittäessä uusia ja parempia muotoja tavaravaihdolle, ei työläisten omien etujen mukaista sentään ole osuustoiminnallisten järjestöjen avulla hyökätä liian kiihkeästi, vaan on toimittava varovasti. Äkillinen voitto voi itselle tuottaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Jotta ne taloudelliset etuisuudet, mitä kulutusyhdistykset epäilemättä voivat tuottaa, todella lankeisivat työväenluokan hyväksi, on liikettä johdettava viisaasti, niin että ei revitä enempiä kuin mitä samalla voidaan rakentaa — asteettaisesti, jotta tarpeettomiksi käyneet yksityiskauppiaat ehtivät pahemmitta vaikeuksitta muuttaa toiseen kannattavaan toimeen, ja järjestyneet työläiset voittaa järjestöön uudet luokkatoverinsa sitä mukaa kuin niitä muodostuu.
Olemme esittäneet joukon seikkoja, jotka eri tavoilla rajoittavat kulutusyhdistysten yhteiskunnallista merkitystä sekä yhteiskuntauudistukseen johtavana voimana, että keinona parantaa työväenluokan asemaa nykyisessä yhteiskunnassa. Ei pidä odottaa liian paljon eikä unhottaa niitä käytännöllisiä vaikeuksia, jotka ovat edessä. Mutta se ei estä sitä, että kulutusyhdistykset, kun niitä johdetaan viisaasti ja harkiten nykyisen työväenliikkeen hengessä, molemmissa suhteissa voivat muodostua työväenluokalle erinomaisen hyödylliseksi luokkataisteluaseeksi.
Jotta kulutusyhdistykset voisivat hyödyttää työväenluokkaa on välttämätöntä että perinpohjaisesti ja arvostellen tarkastetaan niitä vaikeuksia, jotka ovat voitettavana, eikä heittäytyä luonnottoman suurten toiveitten varaan.
Ja erikoisesti on varottava kiirehtimästä liikettä liian voimakkaasti, vaan on annettava sen edistyä tasaisesti ja järjestelmällisesti. Liian äkillinen voitto voi helposti, erittäinkin seudulla, jossa tavaranvaihto tapahtuu sellaisissa muodoissa kuin nykyaikaisessa kaupungeissa, pilata kaikki mukanaan tuomansa etuisuudet, samalla kuin se voimakkaasti ja nopeasti kasvattaa työttömien ja järjestymättömien työläisten joukkoa. Kulutusyhdistyksissä ei, kuten ammattiyhdistyksissä, seistä voimakkaasti varustautunutta kapitalistiluokkaa vastassa, jolta ankaralla taistetulla voidaan voittaa etuja, vaan avutonta suureksi osaksi puoleksi tai kokonaan työväestöön kuuluvaa kansanainesta vastaan, jonka olemassaolo riippuu hiuskarvasta. Pääoma toimittaa alituisesti pyövelintointaan pienten kauppiaiden suhteen rajoittamalla niiden lukua ja painamalla niiden elinehtoja säännöllisesti alaspäin. Jos nyt siihen hitaasti edistyvään kuristukseen, jota suurliikkeet ja kapitalistiset erikoislaitokset kilpailullaan harjottavat, yhtyy vielä kilpailu nopeasti ja voimakkaasti edistyvien työväestön kulutusyhdistysten puolelta, jotka yhdellä iskulla riistävät niiltä suurimman osan ostajapiiristä, silloin joutuu suurin osa niistä puille paljaille, eikä muuta elämisen mahdollisuutta ole kuin virrata työmarkkinoille vaihtamaan työvoimansa leipäkannikkaan. Katkerilla tunteilla katselee moni uusista työläisistä työväen järjestöjä, jotka ovat pakoittaneet heidät jättämään aikaisemman toimeentulonsa, niiden voittaminen ammattiyhdistyksiin tulee olemaan vaikeaa; ja koska he ovat tottuneet elämään mitä kurjimmissa oloissa, ovat he usein taipuvaisia työskentelemään työehdoilla, jotka ovat sietämättömiä järjestyneille työläisille. Työntämällä suuri osa pienkauppiaista yht'äkkiä kadulle, hankitaan kapitalisteille uusia ja tarpeellisia joukkoja taisteluun ammatillista työväenliikettä vastaan, valmistetaan itselle vaarallinen kilpailu — joka ehkä voi tuottaa suurempia vaurioita kuin kaikki mahdollisesti voitettavat edut.
Ei ainoastaan inhimilliseltä, humaniselta, vaan myöskin oikein ymmärretyn oman edun kannalta katsottuna on siis työläisten, kun he astuvat kulutusosuustoiminnan tielle, kuljettava varoen ja olosuhteiden mukaan, niin että ne kauppiaat, jotka vähitellen tulevat tarpeettomiksi, saavat aikaa hankkia itselleen tointa ja ehditään saada liittymään järjestöön. Näin estytään siitä vaarasta, että tämä työväenluokan uusi lisä tulisi kuolleena painona raskauttamaan ammatillista edistysliikettä. Ainoastaan tällaisen vähittäisen muutoksen kautta käy työväenluokalle mahdolliseksi omistaa itselleen ne taloudelliset etuisuudet, jotka kulutusyhdistyksien toiminnalla on.
Miten suuria nämä edut markoissa ja penneissä ovat, on mahdotonta sanoa; se käy ilmi vasta käytännöllisistä kokemuksista. Mutta myöskin tässä suhteessa on vältettävä liian suuria odotuksia. Luulo, että kulutusyhdistykset voisivat kohottaa työväestön aineellista hyvinvointia yhtä suuressa määrässä kuin ammattiyhdistykset, on niinmuodoin varmaan suuressa määrin liioteltu kuvitelma, joka aikojen kuluessa voi johtaa ainoastaan pettymyksiin. Ne kokemukset, mitä tähän saakka on tehty useimmissa maissa, antavat, kun niitä arvostellen tarkastetaan, paljon vaatimattomampia tuloksia.
Kulutusyhdistysten tavaravaihdon periaate on, että tavarat myydään hintaan, mikä vastaa yleisiä puotihintoja. Jäsenet siis eivät milloinkaan osta halvemmalla, kuin mitä maksaisivat jokaiseen muuhun kauppaan, usein vieläpä vähän kalliimmastikin; vasta tilivuoden päätyttyä jaetaan heille voitto-osuutena se ylijäämä, mikä vuoden kuluessa on kerääntynyt yli kustannusten. Jokaisesta kahvineljänneksestä, jokaisesta pumpulikangasmetristä, jokaisesta tulitikkukääröstä maksetaan siis liian kalliisti, mutta kaikki ne pennit ja pennin osat, jotka siten ovat maksetut liikaa, maksetaan kerran vuodessa takaisin yhteissummana, mikä jaetaan eri jäsenten kesken, kunkin tekemien ostosten yhteenlasketun suuruuden mukaan. Yksityiskauppavoitto siten siirretään kuluttajille voitto-osuuden muodossa määrättynä prosenttina ostosummasta. Ja jos tilitys on oikein toimitettu, antaa voitto-osuus luotettavan kuvan jäsenten todellisesta säästöstä, jos voitto-osuus jonakin vuonna on 5 pros., säästäisi perhe, joka vuodessa käyttää tavaroita 500 mkn armosta, 25 mk. vuoden loppuun. Mutta kun esim. Tanskan kulutusyhdistysten keskimääräinen voitto säännöllisesti nousee 6–7—8 pros. tai sille seudulle, tai kun se Englannin liikkeissä usein nousee vielä useampaan prosenttiin, niin ovat nämä luvut todellisuudessa sangen harhaanjohtava. Sillä ei ainoastaan Tanskan kulutusyhdistystilasto ole suunnattoman virheellinen ja tee äärimäisen kaunista kuvaa näyttämään pyrkivää vaikutusta, vaan koko voitto-osuuden laskutapa on sellainen, että todellisesta säästetystä summasta saadaan aivan väärä kuva. Osaksi on kulatusyhdistyksiä, jotka eivät myy tavaroita ainoastaan jäsenille, vaan myöskin ei jäsenille; noin kolmasosa Tanskan kulutusyhdistyksistä harjoittaa niinmuodoin yleistä kauppiaan ammattia, ja minkä he ansaitsevat myynnistä ulkopuoliselle ostajakunnalle, lankee jäsenten hyväksi ja saattaa säästön näyttämään suuremmalta, kuin mitä se todellisuudessa on. — Jos esim. joku kulutusyhdistys on myynyt 30,000 markan edestä jäsenilleen ja 6,000 markan edestä muille ostajille, sekä tästä saanut puhtaaksi voitoksi kaikkiaan 1,800 markkaa, saavat jäsenet 6 pros. voitto-osuutta, vaikkakin he todellisuudessa tavaraostoillaan ovat säästäneet vähemmän; osa heidän voitostaan on hankittu kauppiasmaisella riistolla vierailta. Osaksi lasketaan voitto-osuus ainoastaan seka-, käsiteollisuus- ja rautatavaroista, useita muita tavaroita, kuten vilja- ja rehuaineita j. n. e. myydään mielellään yleisten puotihintojen alle, mutta kuitenkin säännöllisesti jonkullaisella voitolla; ja mitä täten voitetaan, siirretään niitten tavaroitten puolelle, joista maksetaan voitto-osuutta. Jos on myyty jälkimäisiä tavaroita 20,000 markan edestä 1,000 markan voitolla ja edellisiä 10,000 markan arvosta 200 markan voitolla, niin lasketaan tuo 1,200 markan voitto edellisen 20,000 markan myyntisumman osalle, ja voitto-osuus tulee olemaan 6 pros., vaikka todellinen säästö on ainoastaan 5 prosenttia. Osaksi on esim. Tanskassa vielä lukemattomia paikkakuntia, joissa ollaan taipuvaisia ottamaan korkeampia hintoja useista tavaroista kuin mitä yleensä puodeissa maksetaan. Pyritään kohottamaan voitto-osuudet mahdollisimman korkeiksi; varsinainen tavaran hinnan laskemistarkoitus on jäänyt varjoon; jäsenet pakotetaan vuoden kuluessa säästämään enemmän, kuin mitä he todellisuudessa ostoillaan säästävät; ja voitto-osuudet antavat siten aivan liian loistavan kuvan siitä taloudellisesta hyödystä, minkä yhdistykset ovat tuottaneet. Osaksi ei kaiken lopuksi pidä unhottaa, että osa niistä suuremmista voitto-osuuksista, mitä maanviljelijäin kulutusyhdistykset jakavat, on monasti koottu pitämällä palvelusväkeä sellaisella nälkäpalkalla, jommoista mikään työväestön kulutusyhdistys ei[2] voisi tarjota virkailijoilleen.
Voitto-osuus-numerot ovat siis harhaanjohtavia mittapuita. Pitää varoa olemasta liian toivehikas kuvitellessaan niitä säästöjä, joita työläisperheet kulutusyhdistysten kautta voivat hankkia itselleen. Onhan itsestään selvää, että jäsenet eivät voi saada tavaroita paljottain myyntihintaan; joukko välttämättömiä kustannuksia tulee lisäksi kallistamaan niitä: jakajien, kassanhoitajien, kirjanpitäjien y. m. palkat, menetys punnituksessa, huoneuston vuokra, lämpö, valo, varaston tarkastus, konttoritarpeet, käärepaperi j. n. e. — Kustannukset nousevat tavattoman korkeiksi, kun jokainen ostaja ostaa tavaransa niin vähissä osissa kuin työväestön taloudessa on tapana. Keskittämällä vaihdon verrattain harvoihin suuriin jakelupaikkoihin voidaan kylläkin hankkia säästöä, mutta seurauksena on se vaara, että pitemmät välimatkat jäsenten kodin ja kulutusyhdistyksen myyntipaikan välillä vaikuttavat epäedullisesti. Voidaan laskea, että nämä kustannukset tekevät vähintään 10-15 prosenttia ostohinnasta; se mikä voidaan voittaa kulutusosuustoiminnalla, on ainoastaan erotus tuon hinnan kallistumisen välillä toiselta puolen ja toiselta puolen sen hinnan kallistumisen välillä, minkä nykyinen yksityiskauppa tuo mukanaan.
Eräässä Tanskan toveriyhdistyksen julkaisemassa »Käsikirjassa kulutusyhdistyksille», sanotaan — tietenkin hyvin kevytmielisen tilaston perusteella — että »olemalla hyvin johdetun kulutusyhdistyksen jäsen, voi maatyöläinen, jolla on keskisuuri perhe, hankkia itselleen 20 kruunun (28 markan) ja Köpenhaminalainen 30 kruunun (42 markan) vuotuisen säästön»[3]; mutta jos lasketaan köpenhaminalaisen työläisperheen säästö vuodessa 40 kruunuksi (56 markaksi), on se epäilemättä arvosteltu liian suureksi. Eikä taloudellisen aseman parantuminen 40 kruunulla vuodessa — noin 80 äyrillä (noin 1 mk 10 p:llä) viikossa — merkitse mitään muutosta työläisperheen asemassa. Se on ainoastaan murto-osa siitä, minkä työläiset viimeisen puolen vuosikymmenen kuluessa ovat ammatillisten yhdistystensä kautta valloittaneet itselleen. Ja turhaa luulottelua on, että ne leipähuolet, jotka nykyisin raskauttavat työläisluokkaa tuon säästön kautta olennaisesti ollenkaan lievenisivät.
Mutta toiselta puolen on tämä säästö liian suuri taloudellinen hyöty, jotta sen suhteen kannattaisi heittäytyä välinpitämättömäksi. Ja jo se muoto, missä tämä säästäminen tapahtuu, antaa sille erikoisen arvon. Tuollainen koottu summa antaa työläisperheelle tilaisuuden tyydyttää yhtä ja toista tarvetta, johon he muuta tietä ehkä eivät voisi hankkia varoja. Kulutusyhdistykset voivat niinmuodoin nekin puolestaan kohottaa työläispiirien yleisiä elinehtoja ja siten kehittää työläisluokan sivistystä, luokkatietoisuutta ja taistelukuntoisuutta. Ja edistäessään tätä, edistävät kulutusyhdistykset välillisesti myöskin sosialidemokratista työväenliikettä.
Jotta kulutusyhdistykset kuitenkin voisivat tuottaa työväenliikkeelle kaiken mahdollisen hyödyn, on tarpeellista, että niissä vallitsee todellinen proletarinen henki — että ne pysyvät vapaana pikkuporvarillisesta ahneudesta, joka on vaikuttanut niin pilaannuttavasti Englannin työväestön keskuudessa, että ne tekevät kaikkensa työläisluokan miesten ja naisten kaikkein huonoimmassa asemassa olevien joukkojen kiinnittämiseksi itseensä, ja että niiden jäsenet sekä yhdistyksiä perustettaessa että jokopäiväisessä käytännössä täysin ymmärtävät, mistä on kysymys, ettei tarkoituksena ole ainoastaan säästää muutamia markkoja itselleen, vaan tehdä kokeita välineellä, joka mahdollisesti voisi kohottaa oman luokan elinehtoja yhä paremmiksi ja valoisammiksi.
Maassa, jossa työväenliike jo on saavuttanut varmat järjestömuotonsa, on luonnollista, että aikojen kuluessa syntyvät työväestön kulutusyhdistykset tulevat pysymään riippumattomina, eivät muodostu puoluelaitoksiksi sanan varsinaisessa merkityksessä, kuten valtiolliset ja ammatillisetkin yhdistykset ovat toisistaan riippumattomia; ne muodostuvat itsenäisiksi järjestöiksi, jotka omin päin pyrkivät ratkaisemaan tehtävänsä. Mutta muodollisuuden riippuvaisuuden sijasta kehittyy sisäinen vuorovaikutus — täten esiintyy ikäänkuin uusi puoli työväenliikkeessä. Samoin kuin ammattiyhdistykset ja valtiolliset yhdistykset monessa suhteessa vaikuttavat yhdessä, samoin tulevat osuustoiminnalliset yhdistyksetkin vähitellen asettumaan suhteeseen työväenjärjestöjen vanhempiin muotoihin. Ja mitä läheisemmäksi sellainen vuorovaikutus muodostuu, sitä enemmän elinvoimaa saavuttaa osuustoiminnallinen liike.
Kysymystä yhtymisestä olemassaolevien kulutusyhdistysten liittoon on kysymys, johon on vastattava tarkoituksenmukaisuutta niitä suurempia tai pienempiä säästöjä, joita voidaan saavuttaa, silmälläpitäen. Ei kuitenkaan pidä olla sokea niille vaaroille, joita voi olla seurauksena, kun kiinnittää itsensä järjestöön, joka niin suuressa määrässä edustaa omistavaa talonpoikaissäätyä, ja jossa työväestö tuskin koskaan voi valloittaa enemmistöä.[4] Katsoen siihen loukkaamattomaan vaikutukseen, jota selvästi sosialistivastainen johto monilla tavoin harjottaa työväestön yritysten suhteen, voisi tuo yhtyminen aikaansaada hyvinkin vaarallisia ja vakavia rettelöitä; kun esim. liitto joutuu taistelemaan ammatillisesti järjestyneitä työläisiä vastaan, kuten on sattunut, syntyy ristiriita työväestön kulutus- ja ammattiyhdistysten välillä, ja voi tämä ristiriita muodostua koko liikkeen kehitykselle erittäin vaaralliseksi.
Elävän proletarisen yhteistunteen ja sosialistisen hengen läpitunkemina voivat työväestön kulutusyhdistykset hyödyttää muutenkin ja paljon enemmän muuten kuin näillä voitto-osuuksilla, joita jäsenet vuoden kuluessa kykenevät säästämään.
On lukuisia tanskalaisia kulutusyhdistyksiä, jotka, samoinkuin useimmat englantilaiset, antavat pienen vuotuisen avustuksen, tavallisesti 21⁄2 pros. vaihdosta, valistustyöhön, esitelmien pitoa varten, kirjastojen perustamiseksi j. n. e. Tanskan kulutusyhdistykset luonnollisesti täyttävät tämän puolen tehtävästään erityisellä harrastuksella, ovat halukkaat — samoinkuin Belgiassa — myöntämään verrattain suuria summia sivistysrahastoiksi, ja huolehtimaan että ne, ennenkaikkea käytetään sosialistiseen valistustyöhön, kehittämään jäseniä selväkatseisiksi, tietorikkaiksi kelpo puoluetovereiksi.
Englannissa on usein sattunut, että kulutusyhdistykset lakkojen ja sulkujen aikana ovat myöntäneet suuria summia taisteleville työläisille. Tässäkin on yksi viittaus, mihin suuntaan työväestön kululusyhdistysten on pyrittävä. On itsestään selvää, etteivät ne voi toimia varsinaisina lakkokassoina, mutta yhtä selvää on että niiden on valmistauduttava antamaan lakossa tai sulussa oleville työläisille luottoa ja myöntämään heille sopivat maksuehdot; ja suurien riitaisuuksien aikana pitää niiden velvollisuus olla myöntää avustusta niin paljon kuin niiden taloudellinen asema suinkin myöntää — sellaisten suurten taistelujen aikana kuin Ruotsin suurlakko, voivat suuret, hyvin johdetut, puhtaasti sosialistiset kulutusyhdistykset voimakkaastikin edistää työväestön vastustusvoimaa.
Olemme nähneet, että kulutusyhdistyskysymys on mutkikkaampi, kuin miltä se ensi silmäyksellä voisi näyttää.
Edistyvä osuustoiminnallinen liike työväestön keskuudessa on vaikeuksien ja vaarojen alainen, jotka eivät pintapuolisesti katsoen tule näkyviin, käytännöllisten vaikeuksien, jotka ovat voitettavat ja siveellisten vaarojen, joita on väistettävä, ellei tahdota tehdä työväestön asialle enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Mutta toiselta puolen voivat myöskin ne vaikutukset, joita kulutusyhdistyksillä edullisissa olosuhteissa on, saada suuremman laajuuden ja merkityksen, kuin ne pienet säästöt, joita jäsenet vuoden kuluessa voivat tehdä, ja jotka aikaisemmin ovat olleet niiden välitön tarkoitus. Työväestön on siis pidettävä päänsä selvänä eikä annettava johtaa harhaan itseään, kun on punnittavana edut ja vaarat. Ja jo se elävä harrastus, mitä kysymykseen kohdistetaan, todistaa, että työläiset yhä enenevässä määrässä tuntevat itsensä kyllin voimakkaiksi toimittamaan tämän tehtävän, ymmärtävät ne edellytykset, joita tarvitaan, tämän uuden luokkataisteluaseen menestykselliseen käyttämiseen.
[1] Kirjottaja tohtori Bang on vieras Suomen oloille, siksipä hän ei selostakaan meikäläisen sosialidemokratian suhtautumista osuustoimintaan: Alusta alkaen on meikäläinen sosialidemokratia kuitenkin tunnustanut osuustoiminnan merkityksen välineenä köyhälistön vapautustaistelussa ja kehottanut työläisiä perustamaan kulutusosuuskuntien joskin samalla on velvotettu osuuskunnat aineellisesti tukemaan taistelevaa köyhälistöä. (Katso lähemmin Forssan puoluekokouksen päätöstä sekä puolueen Kotkan kokouksessa hyväksymiä menettelytapaponsia). Suomentajan huomautus.
[2] Lähdeteoksesta ilmeisesti puuttuu sana »ei» tästä kohtaa. MIA huom.
[3] Lähdeteoksesta ilmeisesti puuttuu tästä kohtaa sitaatin sulkeva merkki. MIA huom.
[4] Koskee pääasiassa Tanskan oloja. [Suomentajan huomautus.]