Max Adler

Uusia ihmisiä

1924

Julkaistu: »Neue Menschen. Gedanken über sozialistische Erziehung». Laub, Berlin 1924
Suomennos: © Väinö Meltti
Lähde: »Uusia ihmisiä. Ajatuksia sosialistisesta kasvatuksesta». Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, Työväen kirjapaino, Helsinki 1928
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine

Alkusanat ensimmäiseen painokseen.

Tämä pieni kirjanen kaipaa alkusanoja siksi, ettei sitä pidettäisi enempänä (mutta tietenkään ei myös vähempänä) kuin se on ja tahtoo olla: siitä ei ole etsittävä sosialistisen kasvatuksen olemuksen eikä edes metoodin tyhjentävää pohdintaa, vaan eräitten perusajatusten esittelyä tästä kysymyksestä ajattelun ja tutkimisen jatkamisen virikkeeksi. Siinä koetetaan ennen kaikkea osoittaa, mille paikalle kasvatuskysymys kuuluu sosialismin teoreettisessa perustelussa ja mikä merkitys sille on annettava yhteiskunnan marxilaisessa kehitysopissa. Tällöin huomataan, ettei sosialistinen kasvatus ole pelkästään tosin suurta tunnustusta ansaitseva ja edistämisen arvoinen, mutta sittenkin vain sivupyrkimys proletariaatin vapautustaistelussa. Se osoittautuu päinvastoin sen yhteiskunnallisen kehitysprosessin osaksi, jonka marxilaisuus on osoittanut pukeutuvan alati selvempiin muotoihin. Kun yhteiskuntaelämän järkiperäistäminen on se päämäärä, jonka luokkavastakohtain nykyinen syvällisyys ja ankaruus on tehnyt toisaalta välttämättömäksi ja yhteiskunnallisten tuotantovoimain taloudellis-teknillinen korkea taso toisaalta samalla kaiken sivistyksellisen edistyksen, jopa kulttuurin säilyttämisen täytettävänä olevaksi ehdoksi, niin sosialistinen kasvatus edustaa tässä välttämättömässä kehityksessä vain sitä astetta, jolla tätä järkiperäistämistä voidaan syvällisimmin valmistella nousevissa sukupolvissa. Vieläpä lisäksi havaitaan, että tältä sosiologisen tiedon kannalta sanontatapa »sosialistinen kasvatus» on pelkkä pleonasmi, koska kaiken yhteiskuntaelämän jatkuvan kehityksen läpitunkeman ja siihen edistävästi vaikuttavan kasvatuksen täytyy olla kasvatusta sosialismiin. Jos pidetään silmällä näiden seikkojen selvittämistä, niin tämä kirja onkin pohjaltaan vain teoreettinen tutkimus kasvatuksen sosiologisesta merkityksestä ja kaipaa kipeästi täydennystä sosialistisen kasvatuksen toteuttamisesta käytännössä. Mutta sen täytyy jäädä toisten, uuden kasvatusopin erikoistuntijavoimain tehtäväksi, joista monet ovat jo työssä. Tämä kirjanen ei pyri olemaan myöskään pelkästään teoreettinen. Sen tarkoituksena ei ole antaa yhtä ja toista lisää sosialistisen kasvatusprobleemin ja sen nykyisen valtavan merkityksen paremmin tunnetuksi tekemiseksi, vaan ennen kaikkea herättää innostusta tähän tehtävään ja päättävää tahtoa toimintaan, joka on vallankumouksellisempaa kuin tuskin mikään muu. Se tahtoo auttaa sen tätä asiaa ympäröivän välinpitämättömyyden ja ennakkoluulojen muurin murtamisessa, joka sosialistisessakin leirissä on usein kohonnut liian korkeaksi, paljastaa ja syrjäyttää ajattelun porvarillinen perinnäisyys myös sieltä, missä se on pysynyt koskemattomana liian kauan, koska proletariaatti ei pitänyt sitä aluksi esteenä valtiollisen ja ammatillisen luokkataistelunsa tiellä, eikä sen täytynyt niin ollen nousta sitä vastustamaan. Mutta arvotonta epäilyä ja mielenlaimeutta varten, jotka säikähtävät niitä valtavia tulevaisuuden näköaloja, joita sosialistisen kasvatuksen johdonmukainen esittäminen sekä avaa että vaatii, merkittäköön lopuksi muistiin, mitä Kant sanoo »Kasvatusopin» johdannossaan ja mikä pitäisi ymmärtää erikoisesti sosialistin, jota niin usein on moitittu hänen pyrkimystensä näennäisestä haaveellisuudesta: »Suunnitelma kasvatusteoriaksi on kaunis ihanne, eikä siitä ole mitään vahinkoa, vaikka emme kykenekään toteuttamaan sitä heti paikalla. Ei vain ole pidettävä aatetta heti mielikuvituksellisena, eikä hylättävä sitä ikäänkuin kaunista unelmaa, vaikkapa sen toteuttaminen kohtaisikin esteitä.»

Wien, maaliskuussa 1924.

Takaisin sisällysluetteloon

Alkusanat toiseen painokseen.

Tämän kirjasen ensimmäinen painos herätti niin suurta mielenkiintoa, että se myytiin loppuun jo joku aika sitten. Toisen painoksen pikainen julkaisu viivästyi siksi, että aikomuksenani oli ensin käsitellä uudessa luvussa nykyaikaisen nuorisoliikkeen yleistä tarkoitusta ja sen merkitystä erikoisesti sosialistiselle työläisnuorisolle. Paljon on vielä toivomisen varaa, ennenkuin nuorisoliikkeen kokonaan uudenlaatuinen ja varmastikin sivistyksellisesti käänteentekevä luonne käsittetään oikein juuri sosialistisissa puoluepiireissä. Yhtä vähän kuin täysikasvuisten nykyinen polvi on vielä yleensä oivaltanut nuorison oman elämän ja oman oikeuden merkitystä, yhtä vähän on myös nuorisoliikkeen itsenäinen arvo selvinnyt monille vanhemmille puoluetovereille. Liian kauan on työläisnuorisoa pidetty myös pelkkänä oppilasjoukkona täysi-ikäisten myöhäisempiä valtiollisia ja ammatillisia järjestöjä varten. Ja liian usein on asian laita niin vielä nytkin. Tässä olisi osoitettava, kuinka nuorison elämän omintakeiset muodot, oman arvonsa esiintuominen ja pyrkimys itsevastuuseen sekä lisäksi vielä melkein alkuperäinen, eetillinen arvosteluntäsmällisyys ja vielä murtumaton innostus aatteeseen, kuinka kaikki tämä yhdessä leikkimis- ja aherrushalun kanssa vaatii myös omat järjestömuotonsa, joita ei ole pidettävä vain sosialistisen järjestön vielä kehittymättöminä alkuasteina. Pikemminkin ne ovat jo osa itse sosialistista yhteisöelämää, vieläpä sellainen osa, jolle lähimmän tulevaisuuden sosialistinen työväenliike voi rakentaa paljon yhtenäisemmin ja voimakkaammin kuin nykyisen heikkouden ja hajanaisuuden vallitessa. Tietysti on sosialistisen nuorisoliikkeen henkeä varjeltava niiltä vaaroilta, jotka — ja tästäkin olisi pitänyt puhua tarkemmin — piilevät nuorison toimintamuodoissakin, kuten rappeuttavalta vajoamiselta rajattomaan huvitteluhaluun tai harhautumiselta romanttisiin erikoisuuksiin ja uskonnollismystillisiin eristäytymisiin, tahi henkiseltä omahyväisyydeltä ja taivaansiniseltä kulttuurinpalvonnalta, sillä vain siinä tapauksessa synnyttää tämä nuorisoliike keskuudestaan alati uusia proletaaristen luokkataistelijain joukkoja, jotka tuovat puolueen valtiolliseen ja ammatilliseen päiväntaisteluun myöhemmin tullessaan tuon vallankumouksellisen, henkisen kompromissihaluttomuuden, jonka ne ovat saaneet pysyväksi ominaisuudekseen idealistisen yhteisönsä antamassa, vuosikausia kestäneessä koulutuksessa, kaukana täysi-ikäisistä ja näiden tärkeydestä.

Pitkähkö sairaus esti minua toteuttamasta tätä aietta; ja kun kustantaja ja tekijä eivät toisaalta halunneet pitää kirjaa kauemmin loppuunmyytynä, ilmestyy se nyt muuttamattomana uutena painoksena. Vain liitteeseen lisättiin »Kaksi puhetta nuorisolle», joissa käsitellään kirjassa esitettyjä aatteita kansanomaisessa ja nuorison harrastusten vaatimassa muodossa.

Se erittäin kiinnostunut vastaanotto, jonka kirja on saanut osakseen varsinkin työläispiireissä, osoitti, että se on saattanut keskustelunalaiseksi erään sosialistisen liikkeen elinkysymyksen. Sosialistinen kasvatushan ei ole välttämätön asia ainoastaan nuorisolle, vaan nykyään yhtä suuresti myös täysi-ikäisille. Useilla paikkakunnilla on muodostettu, kuten tekijälle saapuneet ilmoitukset osoittavat, proletaarisia yhteistyöjärjestöjä, osaksi nuorison, osaksi täysi-ikäisten toimesta, jotka ovat pohtineet kirjaa säännöllisesti, useina perättäisinä viikkoina pitämissään kokouksissa. Toivottavasti näin tapahtuu edelleenkin, ja haluaisin tässä esittää sen nimenomaisen toivomuksen, että tietooni saatettaisiin tässä työskentelyssä mahdollisesti ilmitulevat arvelut ja vastaväitteet taikka herätteet kustantajan välityksellä.

Jollei oteta lukuun periaatteellisesti vastustusmielistä, porvarillista arvostelua, on vain kirjassa esitetty puolueettoman kasvatuksen jyrkkä hylkääminen saanut useat sosialistiset arvostelijat lausumaan epäilyksiänsä. Mutta porvarillisen arvostelunkaan taholta ei ole yritetty esittää todellista kumoamista, ja se on rajoittunut sen poliittiseen näkökannan vastakkaisuuteen. Sentähden siihen ei ole syytä kajota lähemmin.

Wien, syyskuussa 1926.

Takaisin sisällysluetteloon

Ensimmäinen luku.

Luokkataistelu ja kasvatus.

I.

Sellainen käsitys on levinnyt laajalle, että kasvatus on muka jotakin epäpoliittista, ettei se saisi tulla puolueasiaksi, lyhyesti sanoen, että sen täytyisi olla puolueetonta, kuten iskusana kuuluu. Sellainen käsitys kasvatuksesta jättää täydelleen huomioonottamatta kasvatuksen sosiologisten ehtojen alaisuuden ja muodostaa käsityksen kasvatuksesta ikäänkuin yhteiskunnattomassa olotilassa. Mutta niinpian kuin kasvatusta tarkastellaan yhteiskuntamuodon sille asettamissa konkreettisissa rajoissa, joissa sen tehtävät esiintyvät ja joissa sitä on harjoitettava, joutuu näennäisesti sellaisenaan olemassaoleva kasvatuskäsite luokkayhteiskunnan — eikä meillä ole vielä muunlaista yhteiskuntaa — vastakohtien, jopa ristiriitaisuuksien piiriin. Jo tästä johtuu, että ajatus kaiken kasvatuksen välttämättömästä puolueettomuudesta yhteiskunnassa, jossa, kuten nykyisessä, luokkavastakohdat ovat juurtuneet yleiseen tietoisuuteen ja ilmenevät mitä kiihkeimpänä luokkataisteluna, on tosielämälle peräti vieras katsomus. Eikä tämä kasvatuksen kietoutuminen luokkataisteluun ole pelkästään ikävä, historiallinen epäkehittymä, jolla ei muka ole mitään tekemistä »puhtaan» kasvatuksen käsitteen kanssa. Sellainen käsityskanta todistaa vain taasenkin sitä luokkataistelun historiallisen merkityksen väärinkäsittämistä tai paremminkin käsittämättömyyttä porvarillisten taholla, joka ei tahdo tai ei voi ymmärtää, ettei luokkataistelu ole yhteiskuntaelämän valitettava kasvannainen, vaan ainoastaan ja yksinomaan kaiken yhteiskunnallisen kehityksen tähän asti välttämätön apukeino. Yhtä varmasti kuin kasvatuksen täytyy olla erottamattomassa yhteydessä yhteiskunnan kehityksen kanssa, yhtä varmasti sen täytyy liittyä nykyisessä yhteiskunnassa luokkataisteluun, tai paremmin sanoen, luokkataistelun täytyy ottaa se yhteiskunnallisen kehityksen välikappaleeksi. Ja se seikka, ettei kasvatus menetä silloin vähääkään korkeasta tehtävästään olla yleisinhimillisen sivistyksen kulttuuriomaisuuden ylläpitäjänä, jopa että se päinvastoin vasta silloin kykenee todella täyttämään tämän vaatimuksen, tulee esitettäväksi seuraavassa. Samalla, kun tässä siirrymme tarkastelemaan niitä syitä, joitten vuoksi mikään kasvatus ei voi olla puolueetonta, varsinkaan silloin, kun se ei tahdo olla luokka-, vaan yleisinhimillistä kasvatusta, samalla avataan uusia näköaloja kasvatuksen yhteiskunnallisesta tehtävästä.

Tosiaan — käsitteet kasvatus ja luokkataistelu tuntuvat varmaan monesta näin läheisesti rinnastettuina korviasärkevältä ja sietämättömältä epäsoinnulta. Kasvatus! — tämä sana loihtii tavallisesti monen hyvinkin oppineen mieleen lapsuuden koko iloisen huolettomuuden, nuoruuden rajattoman ja kallisarvoisen piittaamattoman yritteliäisyyshalun: silmäin eteen kohoaa maa, josta porvarillisen käsityskannan sovinnaisen hentomielisyyden mukaan voidaan päästä osallisiksi vain yleisesti, koska jokaisella on siinä kotiseutunsa, alue, jolla ei tarvitse pelätä mitään vihollista, jota mikään kateus ei voi hävittää eivätkä mitkään loukkaukset uhkaa. Sillä ken voisi olla välinpitämätön »meidän» lastemme ja nuorisomme kohtalosta? Kun tällä alalla puhutaan luokkataistelusta, niin se näyttää tietenkin katsantokannalta, joka jo itsessään on luokkakiihoituksen ja sielunmyrkytyksen tulosta; ja nämä molemmat ovat surullisen ajanilmiön, luokkataistelun, synnyttämiä seurauksia, joilta lapsuuden ja nuoruuden puhdasta ilmakehää on varjeltava hinnalla millä hyvänsä.

Tosielämä tarjoaa meille kuitenkin toisenlaisen kuvan, joka ei vastaa tätä hellämielisen ja lapsirakkaan sentimentaalisuuden maalaamaa kuvaa. Tollerin »Koneiden murskaajissa» nähdään näyttämöllä kauhistava kohtaus, joka perustuu runoilijamielen yhteiskunnalliseen kapinointiin. Siinä istuu kadulla joukko kehnosti ravittuja, kasvussaan takapajulle jääneitä lapsukaisia. Heillä on »lupa», koska heidän vanhempansa ovat lakossa; muuten he seisoisivat sillä hetkellä koneen ääressä. Nälkä piinaa heitä, ja he ottelevat raivoisan kiihkeästi poisheitetystä leipäpalasesta. Tämä vastenmielinen ja kuohuttava kuva ei kuitenkaan ole poliittisen tendenssirunoilijan liioittelua, vaan sen historiallisen tosielämän heijastusta, josta kapitalistinen tuotantotapa on kaikkialla alkanut ja jota se ei vielä missään ole täydelleen voittanut: kauhistavasta lastentyöstä, joka ajoi lapset jo varhaisimmalla ikäkaudella työpajoihin ja tehtaisiin ja antoi heille siellä sen ainoan kasvatuksen, jonka kapitalistinen tuotantotapa katsoi tarpeelliseksi näille lapsille: kasvatuksen tuotannon eläviksi välikappaleiksi. Ja vaikka tässä suhteessa on nykyään jo saatu paljon parannusta aikaan — ei kapitalismin siveellistymisen, vaan sosialistisen valistustyön ja järjestyneen proletariaatin vastustuksen avulla, niin nykyään pitävät yhtä hyvin kuin toista sataa vuotta sitten paikkansa nuo kirpeät sanat, jotka Fichte lausui kansan kasvatuksesta ja sivistyksestä »Puheissaan Saksan kansalle»: kansan suurimmalle osalle ei sivistys ole muuta kuin sivistystä konetta varten. Työläisten ja varattomain tahi muiden vähävaraisten kansankerrosten lapsia varten on nykyään olemassa yksi käsky, joka on kaiken kasvatuksen ja sivistyksen yläpuolella: päästä pian »ansaitsemaan». Näin on nykyään muodostunut ikäänkuin itsestään kahdenlainen mittapuu kasvatuskysymysten arviointia varten, mikä ei tosin ole pedagogin, mutta kylläkin yleisen mielipiteen, vieläpä oikeudenkäytönkin lähtökohtana: että nimittäin on tietty vähin määrä sivistystä ja kasvatusta, mikä riittää hyvin köyhälle kansalle. Niinpä säätää esimerkiksi Itävallan siviililaki, joka juuri aviottomia lapsia koskevassa luvussa ottaa perin voimakkaasti suojellakseen näiden oikeuksia, kuitenkin, että aviottoman lapsen varakaskin isä on velvollinen antamaan lapselle elatusapua, kasvatusta ja sivistystä vain sen verran kuin aviottoman äidin sääty edellyttää. Itse asiassa: mitä tekisikään työläisnaisen, käsityöntekijättären tai maalaispiian lapsi myöhemmin enemmällä sivistyksellä? Mitä hyötyä työkansalle olisi yleensä hengen- ja tunne-elämän korkeammasta kehittämisestä? Se ei tarvitse niitä tehtävissään, vieläpä ne tekisivät sen pikemmin vain onnettomaksi, kun se ei voisi tyydyttää näin herätettyjä henkisiä tarpeitaan ja tulisi siten kelvottomammaksi ainoaan tarkoitukseensa: olla kunnollinen ja nöyrä työväline.

Ellei tämä kuva vastaa täydelleen nykyistä tosielämää, niin ei pidä unohtaa, että sikäli kuin muutoksia tässä suhteessa on tapahtunut, ne ovat olleet ja ovat työläisten itseavun tuloksia. Omien lastenkasvatusyhdistystensä, nuorisojärjestöjensä ja täysi-ikäisten sivistysyhdistystensä kautta he ovat koettaneet poistaa kodin ja valtion kasvatustyön puutteita. Mutta nykyisen luokkayhteiskunnan rakenne edellyttää ehdottoman välttämättömänä taloudellisena ja ideologisena seurauksenaan tätä yhteiskunnan jakaantumista luokkiin, jotka eivät ole toistensa vastakohtia ainoastaan omistukseen, vaan samalla myöskin aina kasvatukseen ja sivistykseen, tiedon ja kulttuurin omistukseen nähden. Ja kaikkien luokkayhteiskuntain oleellisia ominaisuuksia, jopa suorastaan niiden yhteiskunnallisen koneiston päätekijänä, joka tekee mahdolliseksi sen häiriintymättömän toiminnan ja pitää siten murtumattoman lujana monimutkaista luokkarakennetta, on, että taloudellinen ja poliittinen hallinta ei pidä alempia luokkia ainoastaan köyhyydessä, vaan samalla myös tietämättömyydessä ja raakuudessa. Näin oli niiden koko elämä tehty ulkonaisesti ja myös sekä hallitsevien että hallittujen luokkien tajunnassa toiseksi, alemman ihmisyyden lajiksi, ikäänkuin ali-inhimilliseksi lajiksi, jolla ei ollut enää mitään yhteistä herrasluokan jumalaisen elämän kanssa. Ja tämä luokkaherruus riemuitsi korkeimmasta voitostaan, kun se sai syntymään tällaisen ideologian, joka on kadonnut jo kokonaan meidän nykyisestä ajatustavastamme, vaikka se ilmeneekin vielä monissa suurmaanomistajapiireissä, jopa monien porvarisrouvienkin mielissä »palvelusväkeen» nähden sentapaisina surkastumina, etteivät alemmat kansankerrokset ole omistavien ja sivistyneiden veroisia ja etteivät ne itsekään pidä itseään tasa-arvoisina jälkimmäisten kanssa. Tälle luokkaideologialle merkitsi suurta voittoa se, että hallitut kansanluokat tunsivat itsensä arvottomuutensa ja synnynnäisen alemmuutensa sitomiksi, niin että heissä saattoi tosin elää vihan tunteita sortajiaan kohtaan, kateuden tunteita herrojensa onnellisempaa elämää kohtaan, mutta ei kapinanhalun tunteita siinä mielessä, että he olisivat pyrkineet vapautumaan sorronalaisesta asemastaan. Samoin kuin sellainen vapautuminen oli taloudellisesti mahdoton, samoin se oli myöskin ideologisesti. Täydellisimmän esimerkin tästä henkisen hallitsemisen ja orjuuttamisen ideologisesta ylärakennuksesta tarjoaa kastijärjestelmä, kuten esim. Intian kastilaitos. Sen vallitessa on kaikki tieto ja kaikki korkein kulttuuri hallitsevan luokan, bramaanien, yksinomaisena etuoikeutena. Sudra, viimeinen luokka, on jätetty vaille kaikkea sivistystä. Oli kielletty opettamasta sudraa lukemaan tai kirjoittamaan, eivätkä edes muut luokat, sotilaat ja liikemiehet, saaneet tutkia pyhiä kirjoituksia ilman bramaanien lupaa. Jo Manun ikivanhassa lakikirjassa on lausuttu periaate, jonka mukaan luokkayhteiskuntain kaikki lait aina tähän päivään asti ovat pitäneet kasvatusta, tietoa ja sivistystä hallitsevien varsinaisena omaisuutena, kun siinä sanotaan: »Joka opiskelee Vedaa ilman opettajansa lupaa, tekee itsensä syypääksi varkauteen.»

Saman periaatteen mukaan on toiminut ennen kaikkea kirkko, joka oli vuosisatoja sivistyksen ja tiedon ainoa edustaja, joka kasvatti luostarikouluissaan vain omaa säätyänsä, pappissäätyä, ja antoi luku- ja kirjoitustaidon ikäänkuin toisena pyhänä sakramenttina vain suosikeilleen tahi mahtihenkilöille, jotka sitä halusivat. Sen tähden tulikin oikeus saada itse lukea Pyhää Kirjaa, Raamatun tekeminen kaikkien, eikä ainoastaan pappissäädyn kirjaksi, keskiajan yhteiskuntavallankumouksellisen demokratian yhdeksi perusvaatimukseksi, ja Lutherin Raamatun-saksannos oli vaikutuksiltaan laajakantoinen, vallankumouksellinen teko, koska hän antoi ensi kerran pyhän tekstin yksinkertaisen, oppimattoman miehen käsiin, joka käyttikin sitä heti mitä innokkaimmin hyväkseen, kuten uskonpuhdistusajan historia osoittaa. Vanhojen tapojen mukaisessa, katolisen kirkon vaikutuksen alaisessa esityksessä, joka on siirtynyt myös meidän koulukirjoihimme, kuvaillaan meille keskiajan ja uskonpuhdistusajan uskonnollisia liikkeitä ja lahkomuodostumia kerettiläisilmiöinä.^[1] Ja myös vapaa-ajattelijain väärinkäsitykset tai ymmärryksen puute, heidän takertuessaan näiden liikkeiden uskonnolliseen ulkokuoreen, on vaikuttanut suuresti tämän kokonaisia vuosisatoja kestäneen historiankauden, jona juuri köyhimmät kansankerrokset taistelivat äärettömän monia veriuhreja antaen ja sammumatonta antaumusta ja innostusta uskonnollisia päämääriään kohtaan tuntien, varsinaisen kultturellisen, sosiologisen merkityksen väärin arvostelemiseen. Uskonnollinen muoto oli vain ajan olosuhteiden määräämä tietoisuuden laji, jonka verhossa tapahtui valtava yhteiskunnallinen taistelu. Sillä »kerettiläisliikkeet» eivät olleet vain uskonnollista taistelua uskon puhdistamiseksi eivätkä pelkästään taloudellista kapinointia kirkon riistoa vastaan, vaan samalla kulttuuritaistelua henkisen elämän levittämiseksi ja sivistyksen ja kasvatuksen kirkollista monopolisoivia vastaan.

Tarvitseeko minun vielä tuhlata monta sanaa selittääkseni, kuinka maailmallisen hallitsevan luokan synnyttyä uudenaikaisissa valtioissa, maaruhtinaitten vallan ja yksinvaltaisen kuninkuuden lujittumisesta lähtien, se mahti, joka vallitsee kaikkea sivistystä ja kasvatusta, muutti vain ohjelmaansa? Aikaisemmin oli kaikki kasvatus ollut taivaallisen komennon käytettävissä, nyt maallisen. Koulu on keisarinna Maria Theresian useasti lainatun sanontatavan mukaan ollut aina poliittinen asia, aina mahtikeino vallanpitäjäin käsissä. Ja tämä pitää paikkansa myös kasvatukseen nähden, joskin tässä suhteessa voidaan puhua oikeastaan vain kielteisesti, kasvatuksen puutteesta. Kuinka vähän asiaintila oli äskeisimmässä menneisyydessä tässä suhteessa muuttunut, nähdään seuraavasta »keisari ja kuningas Wilhelm II:n kaikkein korkeimmasta käskykirjeestä» toukokuun 1 p:ltä 1889, joka kirje tuntuu selvästi vielä varsin uudenaikaiselta. Siinä sanotaan: »Isänmaan historiassa on erikoisesti käsiteltävä myös yhteiskunnallisen ja taloudellisen lainsäädäntömme historiaa ja kehitystä tämän vuosisadan alusta nykyiseen sosialipoliittiseen lainsäädäntöön asti, jotta tulisi osoitetuksi, kuinka Preussin hallitsijat ovat jo aikoja sitten pitäneet erikoisena tehtävänään suoda kättensä työhön nojautuvalle väestölle isällistä suojaa ja kohottaa sen ruumiillista ja henkistä hyvinvointia, ja kuinka työläiset myös tulevaisuudessa voivat odottaa oikeudenmukaisuutta ja ansiotyönsä varmuutta vain järjestetyn valtion etunenässä olevan kuninkaan suojeluksessa ja huollossa ollen. Eritoten hyödyn kannalta, selvittämällä asianomaisia käytännöllisiä suhteita, voidaan nuorisolle selvittää hyvin, että järjestetty valtiolaitos, jolla on varma yksinvaltainen johto, on yksityisen ihmisen turvan ja menestyksen välttämätön alkuehto oikeudellisessa ja taloudellisessa elämässä, ettei sosialidemokratian oppeja sitävastoin voida toteuttaa käytännössä ja että, vaikka ne voitaisiinkin toteuttaa, yksilön vapaus saatettaisiin jo kotielämässäkin sietämättömän pakon alaiseksi. Sosialistit itse ovat selityksissään kyllin hyvin luonnehtineet luuloteltuja ihanteitaan, niin että ne voidaan kuvata tunneherkälle ja käytännöllisesti ajattelevalle nuorisollekin inhottaviksi.»^[1*] Älköönkä luultako, että tämä pikku ote huokuu vain preussilaista henkeä. Todistukseksi esitettäköön vielä toinen todistuskappale entisestä Itävallasta, joka valaisee lisäksi melkein tunnustusta ansaitsevan kyynillisesti virallisen kansankasvatuksen todellista henkeä. Eräässä Itävallan sivistys- ja opetusministeriön »kaikille maaherroille» osoittamssa käskykirjeessä marraskuun 10 p:ltä 1884 sanotaan opetusaineiston valikoinnista yleisille kansakouluille tärkeiden tosiasiain joukosta: »Joskin suotuisan tuloksen varmana takeena tällä alalla tulee aina pysymään itse opettajan ymmärrys ja tahdikkuus, niin on kuitenkin jo tässä valinnassa kasvatusopin perusperiaatteita, että opetuksen tehtävänä on herättää lasten kaikkia henkisiä kykyjä ja edistää mielen elämänhaluista kehitystä, mutta myös juuri sentähden (!) realistisiin, varsinkiin historiallisin asioihin nähden on vältettävä mitä tarkimmin kaikkea, mikä, joskin tieteellisesti todistetttua ja tutkimukselle ja opille arvokasta (!), on kuitenkin omiaan kansakouluissa sekoittamaan lasten käsityksiä ja tekemään kouluissa kasvatettavan uskonnollisen vakaumuksen ja heidän alttiutensa ja rakkautensa yhteistä isänmaata kohtaan epävarmaksi ja häilyväksi.» Ja vielä selvemmin oli jo aikaisemmin eräässä tuon tuostakin uudestaan mieliin teroitetussa ministerin käskykirjeessä sanottu: »Katson olevan välttämätöntä ... velvoittaa opettajat ankarasti pitämään loitolla koulukirjastoista kaikki kirjat, jotka ovat omiaan loukkaamaan uskonnon kunnioitusta, alttiutta kaikkein korkeimmalle hallitsijasuvulle, isänmaallista tunnetta tai kunnioitusta isänmaallisia laitoksia kohtaan.»^[2*] Mutta tämä koulun asettaminen palvelemaan herruustarkoitusperiä ei myöskään ole ollut ainoastaan sodan edellisen ajan epäkansanvaltaisten monarkioiden henkeä, vaan se on pikemminkin kasvatuksen ja koulusivistyksen yleinen virallinen henki porvarillisessa luokkavaltiossa, minkä meille on vasta hiljan todistanut muuan englantilainen kirjailija. Niin monia uudenaikaisia elämänkysymyksiä käsittelevässä kirjassaan yhteiskunnan välttämättömästä muuttamisesta sanoo Bertrand Russell kasvatuksesta: »Kasvatuksessa piitataan tuskin milloinkaan pojasta tai tytöstä, nuorukaisesta tai neitosesta, vaan kysymys on melkein aina tavalla tai toisella vallitsevan järjestelmän ylläpitämisestä.»^[3*] Mutta tämä vallitseva järjestys — on luokkajärjestys, ja niin on aina tähän päivään asti virallisena kasvatus- ja koulupyrkimyksenä ollut hallitsevan luokan vallan enemmän tai vähemmän tietoinen, enemmän tai vähemmän tunnustettu säilyttäminen.

II.

Näin siis havaitaan, etteivät käsitteet kasvatuksesta, sivistyksestä ja tiedosta toisaalta sekä luokkaherruudesta, luokkataistelusta toisaalta ole ensinkään toisiinsa kuulumattomia, kuten hellämieliset ja hyväuskoiset optimistit mielellään tahtoisivat olettaa. Ja itse asiassa huomaammekin yhteiskunnallisten liikkeiden ja vallankumousten historiasta, että kasvatus- ja sivistyskysymykset ovat aina muodostaneet niiden ohjelman oleellisen osan. Näiden pyrkimysten keskiaikaisesta muodosta oli jo puhe. Ei ole sattumaa, että useimmat kerettiläisliikkeet tulivat samalla kuuluisiksi siitä huolenpidosta, jota ne osoittivat lasten kasvatuksen ja kansakoulun edistämiselle. Riittää, kun palautamme mieliin beghardit, Böhmin-veljesten lahkon, hussilaiset, uudestikastajat ja — mainitaksemme myöskin myöhäisempiä — levellerit. Uuden ajan ensimmäinen suuri, nerokas kasvatusopin tutkija Comenius oli mitä läheisimmässä yhteydessä Böhmin-veljeksiin. Seitsemännellätoista vuosisadalla tuli kasvatus suorastaan aikakauden vallankumoukselliseksi aatteeksi siinä suhteessa, että ruhtinas oli oikean kasvatuksen avulla tehtävä kansan kokonaisuuden sekä johtajaksi että samalla palvelijaksi, mistä Fénélonin Telemachus tarjoaa kuuluisan esikuvan; ja kahdeksannellatoista vuosisadalla pidettiin sitä ainoana yhteiskunnallisena voimana, joka saattoi todella mullistaa yhteiskunnan, jonka uudistamisen tarpeen tajusivat jo syvällisemmät henget kolmannen säädyn poliittisten vaatimusten ohellakin. Aina Rousseausta, Lessingistä ja Herderistä, Winkelmannista ja Kantista, Schilleristä ja Goethesta Pestalozziin, Fichteen ja Oweniin asti olikin »uusien ihmisten kasvattaminen» taikasana, jonka avulla toivottiin päästävän uuteen yhteiskuntaan. Eikä sellainen katsantokanta ollut silloiselle ajalle ensinkään ihmeuskoa, vaan sen täytyi herätä siinä täysin luonnollisista syistä, jopa välttämättömyyden pakosta. Sillä kuinka olisikaan voitu huomata muuta yhteiskunnallista voimaa, mistä olisi löydetty toinen lähtökohta yhteiskunnan uudestimuodostamiselle? Se ainoa todellinen yhteiskunnallinen voima, jonka täytyi ehdottomasti ryhtyä toteuttamaan tätä tehtävää, proletariaatti, oli vielä joko täysin kehkeytymätön tai eli mitä syvimmän raakuuden ja tietämättömyyden aikoja — se oli vain yhteiskunnan parantamisen esine, ei samalla sen mahtava vähkappale. Mutta muuten — ei silloin ollut muuta kuin ruhtinaitten vallanhimoa ja omistavien luokkain omanvoiton pyyntiä. Näin tuli kasvatus aatteeksi, joka päätyi välttämättömästi tuon ajan yhteiskunta-utopiaan, joskaan se ei sen ajan tietoisuudessa tuntenut itseään ensinkään utopistiseksi, vaan sen täytyi näyttää pikemminkin ainoalta ja päämäärään varmasti vievältä pelastuskeinolta.

Tähän käsitykseen kasvatuksen yhteiskunnallisesta merkityksestä vaikuttivat proletariaatin herääminen ja historian näyttämölle astuminen sekä samalla kehittyvät yhteiskuntakritiikin ja yhteiskuntatieteen ajatukset valtavan mullistavasti. Ja ennen kaikkea marxilaisuuden vaikutuksesta lakattiin pitämästä näin suuressa arvossa tai oikeastaan yliarvioimasta kasvatuksen yhteiskunnallista mahtia, kun marxilaisuus ryhtyi taistelemaan sen perustana olevaa utopismia vastaan. Tarmokkaasti osoittamalla, että kaikki yhteiskunnalliset ilmiöt ja niiden kehitys ovat määrättyjen yhteiskunnallisten ehtojen alaisia, sekä johtamalla ne viimekädessä taloudellisista syistä, se saattoi ensin etualalle vallan uudenlaisen katsomuksen: ihmiset muuttuvat vasta ja ainoastaan sikäli kuin heidän ehinsuhteensa muuttuvat. Jos siis tahdotaan uusia ihmisiä, on ensiksi raivattava tieltä vanhat elämänmuodot ja -olot. Uusi ihmiskunta kasvaa vasta uudesta yhteiskunnasta.

Vanhempi marxilainen suunta teki kuitenkin liian koneelliseksi tämän sosiologisen perustiedon, varsinkin agitatoorisessa kansantajuistamisessa. Silloin puhuttiin usein »taloudellisesta kehityskulusta», ikäänkuin se yksin olisi pitänyt huolen yhteiskunnan uudestimuodostamistyöstä kuin jokin vireä haltia, vaikka ihmiset eivät olisi ajatelleet mitään sellaista tai jotakin vallan muuta. Utopistisen toiminnan pelosta jouduttiin siten monesti eräänlaiseen taloudelliseen fatalismiin, jota ei tajuttu sellaiseksi vain sentähden, koska se vei sinne, mihin tahdottiin, sosialismiin, koska siis tässä suhteessa taloudellinen kohtalo ja subjektiivinen päämäärä yhtyivät toisiinsa. Mutta sellaisen käsityksen vallitessa eivät nuorison ja varsinkaan lasten kasvatuskysymykset voineet tietenkään olla enää hetken harrastusten keskipisteenä, vaan tulivat tehtäviksi, joihin vasta myöhäisempien, onnellisempien sukupolvien oli käytävä käsiksi ja jotka lykättiin tulevaisuuteen.

On kuitenkin huomattava, ettei Marx itse vetänyt ajattelussaan milloinkaan sellaista johtopäätöstä ja että juuri hän sitä silmällä pitäen lienee lausunut nuo sanat: »Quant à moi, je ne suis pas marxist.» (Minä puolestani en ole marxilainen.) Alusta alkaen on hänen teoreettisen peruskatsomuksensa, niin paljon väärinymmärretyn »materialistisen» historiankäsityksen, keskipisteenä toimiva minä. Jo ohjelmallisissa »Teeseissä Feuerbachista» selittää Marx peruskäsityksekseen »mullistavan käytännön». Ihmisiä ei pidä ajatella sellaisiksi kuin juuri materialistit ovat ajatelleet ja edelleen ajattelevat, pelkästään ulkonaisten olosuhteitten tuotteiksi, vaan samalla niiden muovaajiksi ja uudistajiksi, siis »samalla kertaa historiansa näyttelijöiksi ja tekijöiksi». Kasvatus ei sentähden jää johdonmukaisesti ajatellussa marxilaisuudessa taloudellisen kehityksen tarpeettomaksi saattamaksi tekijäksi yhteiskunnallisen lainmukaisuuden ulkopuolelle sen kummemmin kuin inhimillinen toiminta yleensä, t.s. eetillinen päämääräin asettaminen ja suunnitelmallinen työskentely. Se vain saa toisen tehtävän siten, että se tulee yhteiskunnallisen kehityksen kaikkivaltiaasta luojasta sen tietoiseksi edistäjäksi ja täydellistäjäksi. Tällä tavalla täytyy kasvatuksen muuttaa luonnettaan: sen täytyy tulla porvariston käsissä olevasta hallitsemisen luokkakeinosta proletariaatin itseavun luokkakeinoksi, sen täytyy tulla vanhan maailman oloja säilyttävästä ideologiasta niitä hajottavaksi ja vallankumouksellistavaksi hiivaksi ja uudestiluotavan maailman rakentavaksi ideologiaksi. Lyhyesti: kasvatus on täytettävä proletaarisella hengellä ja sen täytyy tulla itse vallankumouksellisen luokkataistelun taisteluvälineeksi. Eikä siksi jonkinlaisena puoluevaatimuksena, vaan sosiologisena johdonmukaisuutena, t. s. jos kasvatus mielii yleensä olla yhteiskunnallisen kehityksen välikappaleena eikä esteenä.

On siis täysin johdonmukaista ja vain vahvistusta sille, mitä juuri esitettiin marxilaisen ajattelutavan erikoisuudesta, että ensimmäinen sosialistinen päätöslauselma kasvatuskysymyksestä syntyi jo Marxin itsensä vaikutuksesta. Tämä päätöslauselma tehtiin v:na 1866 Genèvessä Internationaalin ensimmäisessä kongressissa. Siihen antoi aiheen lasten tehdastyön pulmakysymys, ja se tunnustaa »uudenaikaisen teollisuuden pyrkimyksen vetää molempaa sukupuolta olevia lapsia ja nuoria henkilöitä mukaan yhteiskunnalliseen tuotantotoimintaan edistykselliseksi, terveelliseksi ja oikeudenmukaiseksi pyrkimykseksi, joskin se laatu ja tapa, jolla tämä pyrkimys kapitaalin herruuden vallitessa toteutetaan, on inhoittava». Sentähden ei vanhempain eikä työnantajain olisi sallittava käyttää nuorison työtä muuten kuin »sillä ehdolla, että kaikkeen tuotannolliseen työhön yhdistetään sivistys». Tämän lastenkasvatuksen yhdistämisen tuotannolliseen työhön selitti Marx pian sen jälkeen »Pääomassa» »tulevaisuuden kasvatuksen iduksi», jossa kasvatuksessa kaikkien määrätyn ikäkauden sivuuttaneiden lasten tuotannolliseen työhön yhdistetään opetus ja voimistelu, ei ainoastaan yhteiskunnallisen tuotannon lisäämiskeinona, vaan ainoana keinona kaikinpuolisesti kehittyneiden ihmisten luomiseksi.^[4*]

Mutta käytännöllisessä marxilaisessa sosialismissa oli kasvatuskysymys edellämainituista syistä joutunut taka-alalle. Niin suuren merkityksen kuin sivistysharrastukset olivatkin jo alusta alkaen saaneet sosialidemokraattisessa liikkeessä, ne kohdistuivat kuitenkin, kuten eritoten puoluekokousneuvottelut osoittavat, vain täysi-ikäisiin työläisiin, ja vasta Nürnbergin puoluekokouksesta (1908) lähtien, jossa puoluetoimikunta antaa ensi kerran perinpohjaisen selostuksen »kolme vuotta sitten» uudestaan syntyneistä proletaarisista nuorisojärjestöistä, alkaa nuosisoliike saada osakseen yhä kasvavaa huomiota puoluekokousten taholta. Mutta edelleen oli kysymys vain 14 ja 18 vuosien välillä olevasta nuorisosta; lapset jäivät vieläkin kaiken suunnitelmallisesti järjestetyn kasvatustyön ulkopuolelle. Tosin oli Heinrich Schultz jättänyt v. 1906 Mannheimin puoluekokouksen pohdittavaksi kysymyksen kasvatuksen periaatteellisesta merkityksestä juuri lapsiin nähden laatimassaan oivallisessa alustuksessa, ja jo ennen häntä oli Sveitsissä toiminut samansuuntaisesti Robert Seidl. Mutta jo Mannheimin alustuksen kirjajulkaisussa, mainitussa kirjasessa »Sosialidemokratia ja koulu», korostaa Schultz, että koululaitoksesta käydyistä monista keskusteluista ja sitä koskevista toimintaohjelmista huolimatta varsinkin puolueen maapäiväedustajien ja kunnanvaltuutettujen piireissä olisi ollut kysymys pohjaltaan vain käytännöllisistä kouluasioista, mutta ei tämän probleemin periaatteellisesta selvittämisestä sosialistisessa hengessä. Eikä tässä suhteessa ole myöhemminkään tapahtunut kovin suuria muutoksia H. Schultzin väsymättömästä toiminnasta huolimatta. Olikin vain sodan edellä hyötyä tavoittelevaksi muuttuneen sosialidemokraattisen liikkeen luonteen mukaista, että se käsitti kyllä nuorisonkasvatuksen tarpeen, koska tässä oli kysymys nuorista työläiskerroksista, jotka tulivat jo kysymykseen ammatillisten järjestöjen jäseninä ja joita valtiolliset järjestöt pitivät jäsenhankinta-alueinaan, mutta ettei se oivaltanut sosialistisen hengen vaalintaa jo lapsissa yhtä välttämättömäksi asiaksi. Vasta sosialismin kehityksen viimeisellä asteella, vastustuksen herääminen välittömästi sodan edellä sosialivallankumouksellisen mielialan häviämistä vastaan puolueessa, mutta varsinkin kriitillinen asema kumouksesta lähtien on aikaansaanut tässä suhteessa radikaalisen muutoksen. Samalla kun sosialismin tulevaisuudentehtävät näyttivät toisaalta siirtyneen niin paljon lähemmäksi toteuttamistaan, mutta toisaalta taas kävi selväksi, kuinka suuresti sosialismi kaipasi aineellisten ehtojensa taloudellisen kypsymisen ohella myös proletariaatin subjektiivista, psykologista kypsymistä uusia päämääriään varten, tempaistiin nyt melkein alkuvoimaisen väkevästi kasvatuskysymys yht'äkkiä etualalle. Eipä ole liioittelua, jos väitetään, että se on tullut sosialistisen kehityksen yhdeksi elinkysymykseksi. Joukkojen sosialistinen kasvatus — sitä vaatii sosialismin toteuttaminen yhtä välttämättömästi kuin yhteiskunnallisen tuotannon ja itse proletariaatin lukumääräisen kehityksen määrättyä korkeusastetta.

Mutta näin olemme tulleet pohdinnassamme siihen kohtaan, josta pulmakysymyksemme varsinainen sisällys vasta käy ilmi. »Sosialistista kasvatusta!» — sanoo vastustaja (enkä ajattele tällöin ainoastaan luokkavastustajaa, vaan juuri niitä hyväätarkoittavia ideologeja, jotka luulevat vapautuneensa luokkavastakohdasta ja koettavat toimia yleisinhimillisen kulttuurin hyväksi), »sosialistista kasvatusta, siis jälleen ihmiseksi-tulemisen korkeimpain tehtäväin kytkemistä pelkkiin osapyrkimyksiin, jopa yhden puolueen itsekkyyteen, vaikkapa tuo puolue onkin taistelevan proletariaatin puolue, ja yleisinhimillisen näköpiirin väkivaltaista rajoittamista vain yhden luokan näköalaan! Ja sitten — millainen vääryys onkaan lapsia ja nuorisoa kohtaan määrätyn katsantokannan heihin istuttaminen. Ettekö siten yksinkertaisesti toista, mitä kirkko ja viimeksi valtio ovat rikkoneet? Niiden kasvatus oli sielujen ja ajatusten muovaamista ja puristamista, sensijaan että kasvatuksen ainoana todellisena tarkoituksena voi olla vain nuoren ihmistaimen sellaisiin fyysillisiin ja psyykkisiin olosuhteisiin saattaminen, joissa se voi kasvaa vapaasti, itselleen iloksi, pukeutuipa se sitten mihin muotoon hyvänsä. Vain siinä tapauksessa, että se riistäisi muilta kasveilta valoa ja ilmaa, tulisi puutarhurin puuttua asiaan ja antaa sille sellainen suunta, joka ei voi vahingoittaa toisten kasvua. Muuten kuuluu terveeseen kasvuun itsessään, ettei se voi viedä harhaan, kunhan vain kasvun ulkonaiset edellytykset ovat kaikille yhtä suotuisat.» Tämän käsityksen mukaan täytyy oikean kasvatuksen olla täysin puolueetonta kaikkiin valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin nähden; se tuntee vain yhden päämäärän: yleisinhimillisen kulttuurin.

Onko tämä käsityskanta todella niin puolueeton kuin sen edustajat luulottelevat? Oikeastaan ei, koska se puoltaa ainakin tätä yleisinhimillistä kulttuuria, jopa perin intohimoisesti. Sen puolueettomuus merkitsee vain sitä, että se vastustaa kaikkea taloudellista, valtiollista, uskonnollista tai filosofista, lyhyesti sanoen kaikkea kannanottoa nykyhetkellä, mutta se ei luovu periaatteellisesta kannanmäärittelystä, jota se pitää lisäksi välttämättömänä, nimittäin kannanotosta, vieläpä innostuksesta yhteishyvään, yleisinhimillisiin päämääriin nähden. Se pitää omaa puolueettomuusajatustaan erikoisen kriitillisenä kantana verrattuna epäkriitilliseen ennakkoluuloisuuteen, joka puoltaa jotakin puolueopinkappaletta tai jotakin traditiota. Mutta se itse hyväksyy täysin naivisti ja mistään itsekritiikistä piittaamatta »yleisinhimillisen kulttuurin» kaiken kasvatuksen ehdottomaksi ohjeeksi, ikäänkuin yleisinhimillisen kulttuurin kollektiivinen käsite olisi täysin selvä ja kiistämätön ja kuin sen vastakohtana ei jo vanhastaan olisi individualistinen käsitys persoonallisuuskulttuurista. Nyt voidaan tosin osoittaa — ja vieläpä tämä valaisee oleellisesti kasvatuskäsitettä —, että kollektivistinen kasvatuskäsitys on täysin pätevä olematta minkäänlaisessa ristiriidassa persoonallisuuskäsitteen kanssa, mutta kylläkin individualistisen ajattelutavan ja mielenlaadun kanssa. Eikä yleisinhimillistä kulttuuria julistava kasvatus ole siis missään tapauksessa puolueeton tehdessään tämän laadultaan perustavan valinnan kollektivismin ja individualismin väliltä. Vieläpä jos sanaa politiikka käytettäisiin sen alkuperäisessä merkityksessä eikä siinä, jossa se merkitsee hetken melua ja hetken etua, jos sillä tarkoitettaisiin jälleen, kuten ennen muinoin Platon ja Aristoteleen aikana, huolehtimista politeiasta, ihmisten kulttuuriyhteisöstä valtiossa, niin juuri tämä kasvatus yleisinhimilliseen ajatteluun ei olisi puolueetonta, vaan poliittista tuon sanan klassillisessa merkityksessä.

Ja itseasiassa onkin kaiken kasvatuksen ja sivistyksen syvällisin olemus siinä, ettei se voi olla ensinkään puolueetonta, koska se ei ole pelkkä muoto, johon voidaan valaa millainen sisällys hyvänsä, vaan yhteiskunnallisessa kehityksessä vaikuttava voima. Jollei se pyri näin ollen pysähdyttämään tätä kehitystä, jopa sitä vahingoittamaankin, niin sen täytyy saada koko määrätty sisällyksensä ja selvä suuntansa täydelleen tämän yhteiskunnallisen kehityksen olemuksesta ja suunnasta. Se, mitä tavallisesti sanotaan puolueettomaksi kasvatukseksi, on joko, kuten olemme nähneet, naivia uskoa, ajatuksetonta traditionalismia, tai paljon useammin salattua, mutta hyvin selväpiirteistä kannanottoa määrättyjen yhteiskunnallisten laitosten puolesta tai määrättyjä yhteiskunnallisia uudistuspyrkimyksiä vastaan. Koulu ja kasvatus ovat nykyään vielä suuremmassa määrässä politiikkaa kuin keisarinna Maria Theresia aikoinaan tarkoitti. Ne näyttävät tosin ensinnä vain asioilta, jotka koskevat yksinomaan sitä yksilöä, jonka henkilökohtaisessa kasvatuksessa ja koulutuksessa ne askaroivat. Siten ne ovat näennäisesti pelkästään ihmisen yksilöllisen kehittämisen muotoja, joiden »politiikka» on vain siinä, että ne tulevat vallanpitäjäin käsissä poliittisiksi mahtikeinoiksi yksityisten henkilöitten hallitsemiseksi. Mutta tällä samoin kuin kaikkien yhteiskuntaelämän ilmiöitten alalla pettää yksilöllinen muoto, ja oikea ymmärtämys saavutetaan vasta murtamalla tämä petollinen ulkokuori. Ovathan yksityiset henkilöt, jotka ovat kasvatuksen ja koulun esineitä, sittenkin itse kauttaaltaan yhteiskunnallistuneita olentoja, ja niin esiintyy tässäkin yksilöllisessä muodossa yhteiskunnallistunut sisällys. Tämä sisällys, t. s. ne pyrkimykset ja tehtävät, jotka tulevat jokaisen osaksi yhteiskunnallisten ehtojen alaisena elämisestä, vaativat myös jokaista välttämättä määrittelemään kantansa. Mutta samalla tekee sosiologinen tutkimus mahdolliseksi erottaa nämä kannanotot sen arvon mukaan, joka niillä on yhteiskunnalliselle kehitykselle, ja saada siten juuri poliittisesta taistelusta objektiivinen ohjenuora kasvatukselle. Selostakaamme tässä tätä vaikeata asianlaitaa ainakin sikäli, kuin se on tarpeen kasvatuksen ja sen luokkataistelussa näyttelemän osan yhteiskunnallisen merkityksen ymmärtämiseksi.

IV.

Puolueettoman kasvatuksen vaatimus nojautuu tavallisesti siihen seikkaan, vieläpä pitää jo edeltä käsin itsestään selvänä, että kaikkeen kasvatukseen ja sivistykseen liittyy aina myös opetusta, mikä taas merkitsee tiedon levittämistä, ja että tieteessä, tiedossa, nähdään syystä se ala, jolla on olemassa kaikesta puolueellisuudesta täysin riippumaton puhdas totuus. Tiede näyttää näin loitonneen kaikista valtiollisen elämän riitaisuuksista ja yhteiskuntaelämän ristiriidoista, ja ajattelun logiikassa kohtaamme siten todella puolueettoman mahdin, jonka johtoon meidän vain tulee luottaa päästäksemme ristiriitaisesta päiväntaistelusta inhimillisyyden ikuisiin totuuksiin. Sillä myös eetillisen arvostelun alalla johtaa meitä yksistään tämä loogillisesti selvä ajattelu, joka soveltuu yhtäläisesti kaikille hyvän ja oikean määrittelyyn. Siten tulevat oikea ja hyvä, nämä varsinaiset ihmisyysarvot, ainoiksi, mutta myös riittäviksi johtaviksi ajatuksiksi hengen koulutuksessa, joka voi olla vain puolueetonta, tulematta silti sisällyksettömäksi.

Tässä ei ryhdytä perinpohjaisesti käsittelemään tätä väitöstä, vaan ainoastaan huomautetaan, että tällainen puhtaasti intellektuaalinen käsitys kasvatuksesta johtaisi pakostakin kasvattien ja jo aikaisemmin heidän opettajainsa mitä suurimpaan sielulliseen köyhtymiseen, koska se syrjäyttää sielunelämän koko tahtopuolen. Sen täytyisi lisäksi kärsiä täydellinen haaksirikko, koska tunteminen ja tahtominen eivät kerta kaikkiaan liity toisiinsa minkään loogillisen järkeilyn puitteissa. Siitä huolimatta muodostaa sellainen peruskatsomus, kapitalistisen tuotantotavan rationalismin ja utilitarismin synnyttämänä ja sen lujittamana, vallitsevan oppikoulun varsinaisen perustan, eikä se ole ollut suinkaan pienimpänä syynä sen nykyään jo yleisesti tunnustettuun vararikkotilaan. — Myöskään ei tässä voida tarkemmin kajota siihen, kuinka suuresti juuri tieteiden, siis loogillisen ajattelun, kehitys on tullut rajoitetuksi peräti ei-loogillisten ja usein epäloogillisten seikkojen, nimittäin osaksi määrättyjen käytännöllisten, ajatteluun innostavien pyrkimysten puutteen, osaksi muiden pyrkimysten taholta tulevan vastustuksen vuoksi. Niinpä on eräänä syyryhmänä siihen, ettei vanhan ajan maailmalla ollut luonnontiedettä nykyisessä mielessä, se seikka, etteivät orjien joukkotyö, sen edellyttämä tuotantovoiman kehityksen alhaisempi aste, harva asutus ja samalla heikko liikenne olleet vielä antaneet niitä kiihokkeita luonnonvoimain hallitsemiseen, jotka ovat syntyneet vapaan työn erikoistumisen, väestön kasvamisen ja maailmankaupan kehityksen kautta. Toisaalta ehkäisi esim. kirkon valtapyrkimys luonnontieteen elpymistä vuosisatoja vielä sittenkin, kun oli jo olemassa monia ulkonaisia edellytyksiä sen kehitykselle. Kummallakaan taholla eivät loogillinen ajattelu ja tieteen asema näytä meistä noudattaneen ensinkään pelkkää loogillista kulkuaan, vaan päinvastoin liittyneen lujasti aikansa yhteiskunnallisiin ehtoihin, jopa suorastaan luokkailmiönä; niin tiede pysyi vanhalla ajalla rikkaiden ylellisyysaskarteluna, tuli keskiaikana osittain pappissäädyn jumaluusopiksi ja uudella ajalla porvarillisen leivänhankinnan yhdeksi haaraksi, ollen kuitenkin aina takertuneena kulloinkin vallitsevan yhteiskuntakerroksen ennakkoluuloihin ja traditionalismeihin. (Ajatelkaamme vain esimerkiksi, kuinka Aristoteles todisteli filosofiassaan orjuuden oikeutetuksi.)

Mutta tässä on puhuttava siitä tieteen omituisesta, luokkavaltaa vastaavasta ehtojenalaisuudesta, joka ei vaikuta sen kehityksen edistämisen tai vaikeuttamisen ulkonaisiin edellytyksiin, vaan jonka takia se itse, aina sen luokkakatsantokannan mukaan, joka sen harjoittajilla on, tulee erilaiseksi tiedonvälineenä käytettäessä. Niin kauan kuin käsitys tieteen olemuksesta muodostettiin pelkästään luonnontieteen perusteella, täytyi tämän kummallisen ja merkitykseltään tärkeän seikan jäädä huomaamatta. Mutta niin pian kuin myös yhteiskuntatiede on otettu tutkittavaksi, avautuu heti vallan uusi näköala sille, joka on käsittänyt luonnon- ja yhteiskuntatieteitten oleellisen eroavaisuuden.

Luonnontiede on niin sanoaksemme tiede siitä, mikä on meidän ulkopuolellamme, mitä me emme ole, siis tässä mielessä epäinhimillisestä. Eikä se käsittele edes silloinkaan, kun sen esineenä on ihminen, joko hänen ruumiinsa fysiologiassa tai sielunsa erittelevässä psykologiassa, näitä kohteita inhimillis-persoonallisina olentoina, vaan asiallis-persoonattomina ilmiöinä. Luonnontieteessä ei yleensä esiinny ihmistä; toimiva, päämääriä asettava, arvoja antava, kantaa määrittelevä tajunnan toiminta, mikä muodostaa varsinaisesti inhimillisen, esiintyy ikäänkuin uutena luonnonvoimana vasta yhteiskuntatieteessä. Ja myös siinä suhteessa eroaa tämä uudenlainen voima edelleen oleellisesti kaikista muista luonnonvoimista, ettei sitä voida milloinkaan kuten jälkimmäisiä käsittää eristettynä toimintamuotona, joka olisi vain tosiasiallisessa ja sinänsä satunnaisessa yhteydessä toisiin fyysillisiin toimintamuotoihin, riippumatta niistä mitenkään sisäisesti. Pikemminkin voidaan sanoa, ettei tajunnan työskentelyä voida kokea mitenkään muuten kuin ikäänkuin yhtenä niistä monista samankaltaisista tajunnantoiminnoista, joihin se havaitsee liittyvänsä ja joiden kanssa se muodostaa henkisen yhtenäisyyden, jokaisen selittäessä toinen toistaan. Vasta tässä yhteydessä ja sen kautta tulee toimiva, päämääriä asettava tai hylkäävä henkinen työskentely tapahtumisen erikoisiajiksi, yhteiskunnalliseksi tapahtumiseksi. Kuten kaikki tapahtuminen, niin myös yhteiskunnallinen tapahtuminen on alituisessa liikkeessä ja muuttumistilassa, mikä ei kuitenkaan ole enää pelkkää aineen alituista liikettä, vaan eroaa tästä sisäiseen, t.s. tavallaan alinomaa tavoiteltuun, selvään suunnan täsmällisyyteen nähden. Näin saa yhteiskunnallinen tapahtuminen liikehtimisensä lakien mukaisen muodon, se tulee kehitykseksi.

Kehitys on vasta henkiselle elämälle ominaista, sillä fyysillinen luonto ei tunne mitään kehitystä, vaan ainoastaan muutoksen, ja on yhtäläisen ikuisen palautumisen oikea valtakunta. Sillä silloinkin, kun puhumme epäorgaanisen luonnon kehityksestä, kuten esim. kosmillisesta tai geologisesta kehityksestä, on aina kysymys muutoksien sarjasta, jotka ovat johdettavissa tilan, ajan ja alkuaineen puhtaasti pysyväisistä alkuaineksista, ja jotka eivät itsessään pyri mihinkään määrättyyn suuntaan, vaan jonka vasta ihminen keskittävällä tutkistelullaan, siis inhimillis-keskittävän yhteyden kautta, sovittaa lopulliseen tilaan. Myös kristallin n. s. kehityksessä nähdään liikkeelle ominainen lopputila, joka ei kuitenkaan synny sen yksityisten asteiden pyrkimyksestä, vaan johtuu mekaanisista, fysikaalisista, foronomisista seikoista kristalloituvien emäksien kovettuessa. Vasta orgaanisessa luonnossa esiintyy elämänprosessin muutosten todellista kehitystä. Mutta näitä muutoksia ei voidakaan enää, sikäli kuin niiden sisäinen lainmukaisuus käsitetään, ymmärtää ilman elimistön määrätietoisen pyrkimisen käsitystä, jolloin orgaaninen elämä ja sen kehitys osoittautuu heti eräänlaiseksi psyykilliseksi elämäksi ja tietoisen elämän alkuasteeksi.

Ei ole mahdollista eikä tarpeellistakaan syventyä tässä kehityskäsitteen erikoiseen tietokriitilliseen ja loogilliseen laatuun. Aineellemme on tärkeätä vain se, että tämän erikoislaatuisen ja pelkästään orgaanis-psyykilliselle alalle ominaisen kehityskäsityksen kautta yhteiskuntatiede saa nykyään erikoisen tehtävän, nim. sen ilmiöitten lainmukaisen järjestyksen tarkastamisen ei ainoastaan ajasta riippumatta, kuten luonnontiede tekee, vaan sen ilmisaattamisen juuri määrätyssä aikajärjestyksessä. Tämä merkitsee: yhteiskuntatieteen tehtävänä ei ole ainoastaan nykyisyyden alkuosiinsa analysointi ja sen nykyisen tilan johtaminen menneisyydestä, vaan myös ja erikoisesti tulevaisuuteen siirtymisen määrääminen. Tämä on ollut kaiken yhteiskuntatieteen ohjelmana jo ennen kuin Comte lausui nuo kuuluisat sanansa: savoir pour prévoir. (Tietäminen on ennaltanäkemistä.) Huomautettakoon vain Vicon suurenmoisista ajatuksista tyypillisestä historiasta, joka jakoi yhteiskunnallisen tapahtumisen kulun lainmukaiseen sarjaan tyypillisiä ajanjaksoja, mikä tekee mahdolliseksi määritellä osatyyppien toteamisen perusteella seuraavat tyypit. Mutta tämä on ennen kaikkea uudenaikaisen sosiologian peruskatsomus, sellaisena kuin sen on perustanut marxilaisuus, joka tahtoo määrätä yhteiskunnallisen tapahtumisen taloudellisen pohjamäärittelyn perustalta lähtien sekä nykyisyyden rakenteen että myös sen vastaisen muuttumissuunnan. Mutta tällä tavalla muuttuu yhteiskunnan tulevaisuus tunnetusti välttämättömäksi, kausaaliseksi kehityskuluksi, joskin sellaiseksi kehityskuluksi, joka ei toteudu ilman meidän myötävaikutustamme, mutta jossa itse tämä ihmisten myötävaikutus on tullut tieteen kohteeksi. Sillä juuri se opettaa meille, mitä ihmisluokkaa tarvitaan välttämättömästi määrättyä kehitystä varten, tai paremmin sanoen, mikä ihmisluokka sen muodostaa ja mikä asettuu sitä vastustamaan.

Ja näin olemme tulleet siihen kohtaan, jolla ei ole ainoastaan aineeseemme nähden ratkaiseva merkitys, vaan myös yleensä yhteiskuntatieteen ja erikoisesti marxilaisuuden syvällisemmälle ymmärtämiselle: on olemassa tieteellinen totuus, joka ei ole puolueeton eikä voi olla puolueeton, koska se ei ole enää luonnontieteen suuntaamäärittelemätön totuus, vaan koska se on yhteiskuntatieteen totuus, joka ei milloinkaan voi olla määrittelemättä suuntaa, vaan viittaa aina yhteiskunnallisen kehityksen suuntaan. Tässä suhteessa ovatkin luonnontieteen ja yhteiskuntatieteen välttämättömät vastavaikutukset niiden harjoittajien ajattelutapaan erilaiset. Luonnontieteessä ei vaadita kannanottoa edes silloinkaan, kun olemme tekemisissä todellisen kehityksen kanssa, kuten sen orgaanisessa haarassa, koska tällä alalla kaikki tapaukset täyttyvät ilman meidän myötävaikutustamme. Sosialisen kehityksen sitä vastoin tekee mahdolliseksi vain sen alkuainesten tietoinen toiminta. Se on tosin tähänastisessa muodossaan vielä lukemattomien yksityistahtojen yhteistoiminnan enemmän tai vähemmän tiedoton tulos, ja syystä saattoi Fichte sentähden heittää moitteen, että kaikki historiallinen edistys on tähän asti tapahtunut pikemmin sattumasta kuin suunnitelmanmukaisen toiminnan vaikutuksesta. Mutta noiden monien yksityistoimintain yhteistoiminta, jotka merkitsevät yhtä monta subjektiivista kannanottoa, on nyt tullut itse sellaisen tieteen esineeksi, joka tutkii sen edellytyksiä ja määrittelee sen välttämättömät suunnat. Sillä eihän sosiologia tee mitään muuta. Mutta tällä tiellä on mahdollista ja myös todellisuudessa on asianlaita sellainen, että näin saatu tieto joutuu ristiriitaan tutkijan omaan subjektiiviseen kantaan nähden itse historiallisessa kehitysprosessissa. Ilman muuta on selvää, että ne yhteiskunnalliset kannanotot ja voimat, jotka ovat tunnetun kehityksen mukaisia, huomaavat saavansa tieteestä apua, muut taas näkevät sen synnyttävän esteitä. Ja nämä viimeksimainitut etsivät hyvitystä tälle siten, että mieluummin uhraavat itse tieteen ennenkuin taipuvat siihen, että tiede vaarantaisi heidän yhteiskunnallisen tulevaisuutensa ja jo aikaisemmin heidän taatun nykyisyytensä. Tämän ei tarvitse tapahtua ensinkään tietoisesti, eikä useimmiten niin olekaan asian laita. He koettavat suojella itseään siltä joko tavalla tai toisella rakennetulla tietokritiikillä, mikä tarjoaa heille mahdollisuuden siirtyä agnostisismin tai relativismin leiriin, tai, kuten vieläkin useammin tapahtuu, he julistavat yhteiskuntatieteen, joka tahtoo tunkeutua myös tulevaisuuteen, pelkäksi kerettiläiseksi puolueopiksi ja taistelevat sitä vastaan puoluepolitiikkana. Tietyn yhteiskunnallisen luokkiinjakautumisen määrätystä kohdasta lähtien ei tieteellinen totuus ole sentähden enää yleisesti tunnustettu, koska se on sisällöltään välttämättä kannanottoa, nimittäin yhteiskunnallista kehitystä edistävän puolueen totuus. Itse asiassa esiintyy tämä ratkaiseva näkökanta yhteiskunnallisen tiedon olemuksesta jo uuden ajan sosiologisen työskentelyn alussa. Jo Thomas Hobbes esitti, mistä Tönnies kirjassaan Hobbesista on huomauttanut, ensimmäisessä teoksessaan (the Elements of Law) kysymyksen, miksikä loogillinen ajattelu ei anna inhimillisen tapahtumisen alalla yhtä täsmällisiä tuloksia kuin matematiikassa. Ja hän löysi sen vastauksen, että niin kauan kuin ollaan tekemisissä vain viivojen ja kuvioitten kanssa, totuus ja etupyrkimys eivät ole vastakkaisia, mikä kuitenkin on asian laita heti, kun kysymys on ihmisestä. »Sillä niin usein», sanoo Hobbes, »kuin järki on ihmistä vastaan, tulee ihminen olemaan järkeä vastaan».

Jos yhteiskuntatieteen tiedoilta vaaditaan samaa puolueettomuutta kuin luonnontieteen tuloksilta, niin se osoittaa täydellistä tietämättömyyttä yhteiskuntatieteen metodologisesta luonteesta. Luonnontieteessä tapahtuu abstraktisesti luonnonlakien mukainen kehitys, joka ei ole kenellekään kohtalokas, vaan olennaisesti sitä, »mitä milloinkaan eikä missään ole tapahtunut»: se voi helposti olla puolueetonta. Yhteiskuntatieteessä sitävastoin tapahtuu lakienmukainen historiallis-yhteiskunnallinen kehityskulku, joka päättyy varmasti määrätyn ajan kuluttua ja johon kohtalomme liittyvät, jossa »rautaisten ikuisten lakien mukaan elämänratamme täydentyvät».

Juuri tämä suunnaton ero luonnontieteen ja yhteiskuntatieteen välillä muodostaa Marxin ja Engelsin porvarillisen ja proletaarisen tieteen välillä tekemän erotuksen syvällisen ja vähän ymmärretyn sisäisen merkityksen, mistä niin usein on kiivailtu suuriäänisen, mutta halpahintaisen ponnekkaasti siinä muka ilmenevän tiedekäsitteen halventamisen vuoksi. Sen sijaan, että on julistettu olevan olemassa vain yksi tiede, jonka täytyy olla sama rikkaalle ja köyhälle, työläiselle ja kuninkaalle, olisi ollut parempi kerrankin kysyä, onko oltu ja ollaanko kaikkialla yhtä valmiita tunnustamaan tämä ainoa totuus. Ja silloin olisi havaittu, että tällä julistuksella tarkoitetaan oikeastaan: on olemassa vain yksi totuus, jos se on meidän totuutemme. Oli tosin helppo todistaa totuuden yhtäläisyys kaikille viittaamalla tuohon pidettyyn esimerkkiin, että 2 ×2 on aina 4 ja että lämpö laajentaa ruumista, mikä kapitalistin on tunnustettava yhtä hyvin kuin proletaarinkin. Mutta on jo vallan toinen asia, jos totuus on sellainen, että kapitalistinen talousjärjestelmä on siinä itsessään piilevien, liikkeelle panevien voimien tuhoon tuomitsema yhteiskuntamuoto. Tämä totuus luokkavastakkaisuudesta saa heti vastaansa hallitsevan luokan vastakkaisuuden siihen nähden.

Tästä Marx huomautti jo »Pääoman» toisen painoksen esipuheessa. Hän osoitti siinä, että kansantaloustiede, joka oli muodostanut yhteiskuntatieteen niin suurenmoisen alun Englannissa ja Ranskassa kahdeksannentoista vuosisadalla ja yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella, ei kyennyt astumaan enää minkäänlaisia edistysaskelia seuraavien vuosikymmenten kuluessa. »Porvaristo oli valloittanut Ranskassa ja Englannissa valtiollisen vallan. Siitä lähtien sai luokkataistelu käytännössä ja teoriassa yhä selvempiä ja uhkaavampia muotoja. Nyt ei ollut enää kysymys siitä, oliko tämä tai tuo väittämä tosi, vaan ohko se pääomalle hyödyllinen vai vahingollinen, mukava vai epämukava, poliisinvastainen vai ei. Omanvoitonpyyteettömän tutkimuksen tilalle astui palkattu kinastelu, ennakkoluulottoman tieteellisen tutkinnan tilalle paha omatunto ja puolustelun huono tarkoitusperä.» Porvaristo oli tullut kyvyttömäksi kansantaloustieteen edelleenkehittämiseen, niinpiankuin se oli muodostunut kritiikiksi, jonka täytyi kääntyä sen omia taloudellisia ja kultturellisia perustuksia vastaan. »Sikäli kuin sellainen kritiikki edustaa yleensä luokkaa, voi se edustaa vain sitä luokkaa, jonka historiallisella tehtävänä on kapitalistisen tuotantotavan kumoaminen ja luokkien lopullinen poistaminen — proletariaattia.»^[5*]

Älköön luultako, että tämä puolueitten kiihkeiden kiistain alainen totuus yhteiskuntatieteistä menettäisi sen takia vähääkään tieteellisen totuuden loogillista ankaruutta tai tulisi itse täydelleen poliittisen kiihoitustyön esineeksi. Sehän juuri on se karkea metodologinen väärinkäsitys, joka on tässä poistettava tällä tiedolla: puolueasiaksi ei tule yhteiskuntatieteen totuus, vaan totuuden etsintä ja totuuden löytäminen. Mutta se itse pysyy täysin yhtäläisenä ja ainoana kuten luonnontieteessäkin. Tämä totuuden etsinnän prosessi yhteiskuntatieteellisellä alalla liittyy läheisesti asettumiseen solidaarisempien yhteiskuntamuotojen kehityksen puolelle, vieläpä se tulee vain sen kautta psykologisesti mahdolliseksi. Tätä vaatimusta ei aina ole käsitetty oikein, eikä Max Weberinkään ole onnistunut päästä täyteen metodologiseen selvyyteen, koska hän tulee esim. siihen johtopäätökseen, ettei mikään objektiivinen lausunto yhteiskunnallisista kehityssuunnista ole mahdollinen, vaan aina vain subjektiivinen väitös. Emme voi kajota tässä piilevään yhteiskunnallisen kausaliteetin väärinymmärtämiseen. Mutta väitöksistä vapaan tieteenkin kannalta, jollaista Weber tahtoo, on esityksemme yhteiskuntatieteen olemuksesta kannanmäärittelyä vaativana tieteenä ehdottomasti täysin ristiriidaton. Sillä sen mukaan tulee jokaisen tieteen luoda selvyyttä edellytyksiinsä ja kehittää sitten niistä johtopäätökset, jolloin, jos niihin kuuluu joku päämäärä, voidaan selvästi määritellä myös sen saavuttamiskeinot. Tässä mielessä, täysin tunnettuna keinona tutkimuksen edellytyksistä välttämättömästi johtuvan päämäärän saavuttamiseen, on myös Weber aina tunnustanut väitökset tieteen oikeutetuksi esineeksi.^[6*] Mutta yhteiskuntatieteen edellytyksenä on nyt yhteiskunnallisen elämän käsite ja sen ohella — mitä tässä ei voida tarkemmin esittää — tahdon lainmukaisuus, joka vaikuttaa ehdottomasti erään päämäärän, yhteiskuntaelämän yhä suuremman solidarisoinnin, toteutumiseen. Vain siten käy yhteiskunnallinen kehitys mahdolliseksi. Yhteiskuntatieteen täytyy todeta tämän tahtomisen muodollisen lainmukaisuuden jatkuvat historialliset ilmenemistävat ja esittää sen syyperäiset vaikutukset. Samalla kun se suuntautuu näin tämän lainmukaisuuden osoittamaan päämäärään, t. s. tutkii jokaista konkreettista yhteiskunnallista tilaa ja jokaista esiintyvää yhteiskunnallista virtausta, pitäen silmällä niiden soveltumista hyväksi keinoksi tämän päämäärän toteuttamiseen, esittää se tosin myöskin otaksumia, jotka kuitenkin muodostavat ainoastaan tällä alalla mahdollisen tieteellisen työn olemuksen. Yhtä vähän kuin biologiaa voidaan syyttää epätieteellisestä hengestä, jos se soveltaa jokaisen elimistön sille tarjoaman ilmiön elämän toimintoihin, vieläpä se saattaa tehdä sen entistä paremmin, kun sen on onnistunut määritellä tämän ilmiön arvo elämän ylläpidon ehtojen joukossa, yhtä vähän voidaan sitä sanoa sosiologisesta hengestä. Jokainen sosialinen ilmiö käsitetään yhteiskuntatieteelliseksi vasta sitten, kun ei ymmärretä ainoastaan sen pysyvää laatua, vaan myös sen toiminta yhteiskunnallisen kokonaisuuden kehityksessä, jossa se esiintyy, kun siis tunnemme samalla sen yhteiskunnallisen kehitysarvon.

V.

Ja nyt käsitämme ja tiedämme syvällisimmästä syystä, miksi kasvatus ja sivistys ei voi olla puolueetonta. Kaikki kasvatus ja sivistys, olipa se laadultaan ja sisällykseltään millaista tahansa, pyrkii joka tapauksessa tekemään ihmisen elämänkelpoiseksi, jopa täydellistämään elämää. Mutta tämä elämä on, muodostettakoonpa ja tunnettakoonpa se kuinka persoonalliseksi tahansa, kauttaaltaan yhteiskunnallistunutta elämää ja erottamattomasti sen lakien alaista. Kasvatus, joka puolueettomana pyrkisi nykyään syrjäyttämään tässä lainmukaisuudessa esiintyvät vastakohdat rakentaakseen niiden tilalle »yleisen inhimillisyyskehän», olisi kasvatusta ilmattomassa tilassa, t. s. kasvatusta sen ilmakehän ulkopuolella, jossa sen kohde, kasvatin elämä, kerta kaikkiaan on olemassa. Se olisi kasvatusta, joka puolueellisuuden pelosta ei määrittelisi kantaansa juuri siitä, missä olisi kysymys sen omasta asiasta, ihmiskunnan kehityksestä. Jos se (tahtoo todella palvella tätä päämäärää, se ei voi mitenkään olla piittaamatta niistä välttämättömistä kehityssuunnista, jotka kulloinkin vallitseva yhteiskuntatila synnyttää. Sen täytyy suhtautua avoimin silmin niiden yhteiskunnallisten virtausten ristiriitaisuuteen, jotka kokonaisuudessaan muodostavat konkreettisen historiallisen kehityksen; sen täytyy tehdä valintansa niistä, t. s. sen täytyy asettua puolelle tai toiselle, siis määrätä kantansa. Sillä se neutraalisen kasvatuksen puoltajiin melkein auttamattomasti piintynyt kuvitelma, että riittää, kun kasvatetaan siivoja ihmisiä, asettuivatpa he myöhemmin mille kannalle hyvänsä, olisi vihdoinkin tunnustettava siksi, mitä se on, ajatuksettomaksi sentimentaalisuudeksi, joka ei lisäksi ole vallan vaaratonkaan. Niin järkeiltäessä ollaan pakotetut sallimaan, että tämä puolueeton kasvatus synnyttää lopuksi yhtä hyvin kosmopoliittisia ihmisyyshaaveilijoita kuin natsionalistisia kiihoittaja-aposteleita, kun jokainen on vain persoonallisesti vakuutettu katsomuksestaan, ja koko tuo suuresti ylistetty kasvatuksen puolueettomuus päätyy mitä karuimpaan relativismiin ja kulttuurin tuhoamiseen. Ja tämä on vain vähemmän vahingollinen tulos; paljon pahempi seikka, koska se ei ole suinkaan pienimpänä syynä sivistyneistön laajojen piirien nykyisen valtiollisen sivistyksen ja moraalin uskomattoman alhaisen tason mahdolliseksi tekemiseen, on juuri tuo »puolueettomuuden» herättämä, melkein yleinen käsityskanta, että ihminen voi olla »täysin siivo», mutta samalla esim. antisemiitti tai hakaristiläinen, kun sitä ollaan vain »vakaumuksesta», kun siis saatetaan vedota yhä edelleen sivistykseen ja kasvatukseen, kun »vakaumuksesta» ei pidetä juutalaisia ihmisinä tai »vapautetaan» poliittisia vastustajia. Kummallisempaa käsitystä »siivoudesta» ja »luonteen muodostamisesta» tuskin lienee olemassa, ja sen perusteella voimme todeta, millainen suunnaton moraalinen ristiriita piilee »puolueettomassa kasvatuksessa». Ei — kun nykyisen yhteiskuntaelämän välttämättömät luokkavastakohdat kerta tunnetaan ja kun on tutkittu niistä johtuvain yhteiskunnallisten virtausten vaikutusmahdollisuudet kaikkien elämän turvaamiseen, jopa täydellistämiseen — ja kumpaakin tarjoaa yhteiskuntatiede, marxilaisuus —, silloin täytyy kaiken kasvatuksen, joka on päämäärästään selvillä, määritellä kantansa, eikä ole ensinkään epätietoista, mitenkä se sen tekee. Jos sen päämääränä on jokaisen yksilön elämän kehittäminen ja kohottaminen, silloin sen täytyy sopeutua yhteiskuntaelämän kehityksen yleiseen kulkuun, t. s. sen täytyy mennä nousevan luokan palvelukseen, sen täytyy asettua sen puolelle ja tulla vallankumouksellisen luokan luokkakasvatukseksi, lyhyesti sanoen, sen täytyy nykyään tulla sosialistiseksi kasvatukseksi.^[7*]

Kenties joku huomauttaa tähän, ettei kehityksen tunnettu välttämättömyys ole kasvatuskäsitykseen nähden sellaisenaan lainkaan määräävä, koska se ei missään tapauksessa merkitse samaa kuin sen ihanteellinen välttämättömyys. Se seikka, että jonkin täytyy kehittyä toiseksi, ei vielä todista, että se on hyvää ja oikeata. Mutta tämän vastaväitteen kumoavat itse kehityksen lait. Sillä juuri sentähdenhän se on kehitystä, koska se on yhteiskunnallisen liikkeen se suunta, johon kulkien yhteiskuntaelämän täytyy pakostakin päästä yhä suurempaan yhteiskunnalliseen solidaarisuuteen, mikä osoittautuu ideologisesti oikeaksi yhteiskuntajärjestyksen järjellisyyden ja siveellisyyden lisääntymisessä, tuloksessa, joka tosin on saavutettu ja tullaan saavuttamaan yhteiskuntaelämän tähänastisen muodon vallitessa vain luokkien välisen taistelun kautta. Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, on kuitenkin sosiologinen totuus, että kausaalisesti välttämättömän yhteiskunnallisen kehityksen sopusoinnun eetillisesti vaaditun kanssa synnyttää luokkataistelu, koska ylöspäin pyrkivän luokan täytyy tässä taistelussa joka kerta määritellä vaatimuksensa suuremman yhteiskunnallisen järjen ja moraalin mukaisiksi. Luokkataistelu ei sentähden ole, sosiologisesti katsoen, mitään muuta kuin itse yhteiskunnan inhimillistämisen ja sivistämisen, jopa moralisoinnin prosessi, sen jatkuvan sosialisoinnin ja samalla ihmisyysmuotoihin ja ihmisyyspäämääriin yhä enemmän lähenemisen toteuttamista. Sentähden täyttääkin vallankumouksellinen luokkataistelu, niin kauan kuin se on vallankumouksellista, t. s. pyrkimystä yhteiskunnan uudestimuodostamiseen ja parantamiseen eikä puhtaasti henkilökohtaisten elämänetujen saavuttamiseen, jokaisen nousevan luokan eräänlaisella uskonnollisella hehkulla ja innostuksella, jolloin jokainen yksityinen henkilö tuntee itsensä muuttuneeksi ja ylentyneeksi, mistä onkin seurauksena vallankumouksellisten ihmisten sisäinen ylemmyydentunto heitä ympäröiviin jokapäiväisiin ihmisiin nähden, jotka tämän vuoksi sanovat edellisiä ylimielisiksi. Kukaan todella vallankumouksellinen luokkataistelija »ei ole tästä maailmasta» eikä tahdo ollakaan, koska koko hänen pyrkimyksensä ja toimintansa kuuluu itse kehitykseen, siihen uuteen maailmaan, jonka hän tahtoo rakentaa.

Ja nyt käy täysin selväksi, miksi puolueettoman kasvatuksen käsitys merkitsee mahdottomuutta, vieläpä että sen täytyisi olla tarkoitustaan vastaamaton, jos se olisi mahdollinen: kannanotot kasvatuksessa eivät pohjaltaan tarkoita enempää eivätkä vähempää kuin kannanottoa yhteiskunnalliseen kehitykseen nähden: tahdotaanko nouseva sukupolvi tehdä kehityksen elimeksi vai jarruksi. Eikä sosialistinen kasvatus ole sentähden mitään muuta kuin kasvatusta selvästi tunnettujen, kehitykselle välttämättömien yhteiskunnallisten seikkojen mielessä ja hyväksi, kasvatusta, joka tahtoo tehdä nuorisosta historiallisen välttämättömyyden tietoisen toteuttajan, joka samalla voi valaista sille tietä ihmisyysihanteena. Ja tarkoituksellisesti puhutaan tässä nuorisosta yleensä eikä pelkästään proletaarinuorisosta. Epäilemättä on sosialistisen kasvatuksen varsinainen toiminta-ala proletariaatin lasten ja nuorison keskuudessa. Mutta näin vain siksi, koska olisi utopista odottaa joltakin muulta luokalta kuin proletariaatilta tämän kasvatustyön toteuttamista ja sen kylvön orastamaan saattamista. Mutta itsessään sosialistinen kasvatus ei ensinkään ole luokkakasvatusta, vaan yleisinhimillistä kasvatusta, jossa vain olemassaolevan luokkayhteiskunnan ristiriitaisuus ihmisyysihanteeseen nähden kiteytyy alusta alkaen lasten mielissä häviämättömäksi moraaliseksi tietoisuudeksi. Sen vaikutuksille saattavat tietysti olla hyvinkin alttiita myös omistavain luokkain turmeltumattomat lastensielut, jotka useimmiten vasta kodin usein hyväätarkoittavasta vaikutuksesta kiinnittävät huomiota siihen tosiasiaan, että he kuuluvat rikkaampiin ja »parempiin» säätyihin. Eikä ole epäilystäkään, että, jos omistavain luokkain lapset voisivat päästä osallisiksi sosialistisesta kasvatuksesta tavanomaisen kasvatuksen asemesta — sehän oli utopistien toive —, hallitsevain luokkain luokkatietoisuudestakin saattaisi puhjeta esiin varsin kauniita kukkia. Mutta ne tulisivat aina jäämään vain yksityisilmiöiksi. Useimmista kasvateista tulisivat heidän luokka-asemansa myöhemmät taloudelliset ja poliittiset, pakottavat seikat tukahduttamaan tämän kasvatuksen kaikki todelliset tulokset tai saattamaan heidät traagilliseen ristiriitaan, jonka täytyisi hyvin usein johtaa heidän moraaliseen perikatoonsa. Tästä ei pidä vetää sitä johtopäätöstä, että sosialistinen kasvatus on sittenkin vain luokkakasvatusta eikä sovellu kaikille: tämä johtopäätös tehdään porvarillisessa ajattelussa, joka ei kykene loittonemaan vallitsevaa yhteiskuntamuotoa kauemmas. Pikemminkin seuraa tästä tosiasiasta, että sosialistinen kasvatus on tosin ainoa, joka ei edusta ihmisyysihannetta pelkästään kauniina fraasina, vaan todellisena kehitysomaisuutena, mutta ei sovellu kaikille lapsille nykyisessä yhteiskunnassa, ja myös pedagogiselta kannalta katsoen se osoittaa porvarillisen yhteiskunnan hirvittävän kulttuuriristiriidan.

Sosialistinen kasvatus on siis toimintaa yhteiskunnallisen kehityksen hyväksi. Tältä kannalta katsoen ei sentähden voi olla enää puhettakaan, että se olisi väkivallan harjoittamista nuorisoa kohtaan, lastensielun muovaamista ja puristamista. Päinvastoin, kehityksen renkaana se on lapsuuden ja nuoruuden vapauttamista kaikista uskonnon ja moraalin, tapojen ja oikeuden alalla jo aikoja sitten sisällyksettömäksi tulleen menneisyyden perintätavoista, jotka ovat muodostuneet niille esteiksi, niiden väärinkäsitettyjen tarpeiden ja ahdistavain, sisäisten välttämättömyyksien huomioonottamista. Samoin kuin työtätekevän kansan laajojen kerrosten omalaatuinen pyrkimys ja omalaatuinen elämä pääsee kehittymään sosialismissa, minkä vuoksi se on tullut kansan vapausliikkeeksi, samoin pyrkii sosialistinen kasvatus toteuttamaan lasten ja nuorison vapaata kehitystä. Sosialistinen kasvatus ei ole vapaitten persoonallisuuksien kasvattamisen vastakohta, vaan edellytys. Tavallinen ihanne, jonka mukaan kasvatus edellyttää täydellistä vapautta päämäärään ja ohjelmaan nähden, on pelkkää suurta väärinkäsitystä. Täysin oikein sanoo G. Wyneken »yksilöllisen persoonallisuuden sentimentaalista palvontaa» eräässä paikassa »taikauskoksi, josta todella uudenaikaisen kasvatusopin täytyy vihdoinkin kerta kaikkiaan tehdä loppu».^[8*] Ja joka tapauksessa on vain oman kehittymisensä halua noudattavan ihmiseksi-tulemisen ihanne sellainen, joka riistää jo edeltäkäsin olemassaolon ja kehityksen yhteiskunnalliset edellytykset ihmiskunnan myöhemmältä tulevaisuudelta. Se saattaa kenties tehdä yhteiskuntaelämän sellaisen alkuosasiinsa jakautumisen pelkkiin persoonallisuuksiin hajaantumisen merkityksessä samalla tavalla mahdolliseksi, kuin se vielä nykyään on pelkkä ihanne. Samaten kuin on hyvä jättää vainajat menneisyydelle, samaten kuuluvat tulevaisuudelle varmasti omat tehtävänsä. Persoonallisuuksien kasvatus on kenties tulevaisuuden kasvatusta, mutta sosialistinen kasvatus on varmasti kasvatusta tulevaisuuteen.

VI.

Seuraavissa luvuissa tullaan tarkemmin käsittelemään, mitä sosialistinen kasvatus on. Tässä riittää se tämän kasvatuksen päätunnusmerkki, että se toimii tunnetun yhteiskunnallisen kehityksen täytäntöönpanijana ja että sen täytyy siis olla proletaaris-vallankumouksellisen luokkataistelun osa. Vain siten se tulee todella kasvatukseksi tulevaisuuteen, t. s. ennen kaikkea henkiseksi, intellektuaaliseksi ja tahdonmukaiseksi vapautumiseksi vanhasta porvarillisesta maailmasta, yksityisomaisuuden ja luokkavaltion ideologian voittamiseksi ja eläytymiseksi uuteen oikeus- ja yhteiskuntakäsitykseen, joka ei perustu enää yksityisetuun, vaan yhteispyrkimykseen.

Vain yksi seikka kuuluu vielä tähän: että tämän kasvatuksen vallankumouksellinen omalaatuisuus käsitetään täysin selkeästi ja ettei sen merkitystä himmennetä liittämällä se toisiin, itsessään erittäin välttämättömiin ja toivottaviin pedagogisiin uudistuksiin. Sosialistinen kasvatus menee niitä paljon pidemmälle, vieläpä se on periaatteessa jotakin vallan toista kuin se, mikä koulu-uudistuksen nimisenä on nykyään herättänyt niin paljon kiihtymystä ammatti-, voisipa sanoa ammattikunnallisten pedagogien piireissä. Se on nyt oikeastaan jotakin täysin itsestään selvää. Sillä koulu-uudistus on pelkkä opetuksen ja kasvatuksen metoodikysymys, eikä itse tämän kasvatuksen periaattellinen suunta. Se on sellaisenaan puhdas muoto, joka voidaan täyttää mitä erilaisimmalla sisällyksellä, jota voidaan käsitellä mitä erilaisimmilla näkökannoilta, kunhan se vain aina pyrkii olemaan nuorison ymmärtävästi tutkittua omalaatuisuutta vastaava muoto. Sen kaksi perusajatusta on opetusaineiston omaksuminen lapsen oman toiminnan avulla ja yhtenäisen koulutyypin luominen, jonka on koetettava poistaa nuorison pohjakasvatuksen riittämättömyys ja suuttumusta herättävä tasa-arvon puute. Omistavain luokkain lasten ei tule enää siirtyä neli- tai viisivuotisen kansakouluopetuksen saatuaan keskikouluihin, niin että kansa- ja kaupunkikoulut jäävät siten lasten valtavalle enemmistölle oikeina köyhän kansan kouluina, vaan vastaavasti kaikille järjestetyssä yhteisessä koulussa on kaikille lapsille annettava yhtäläinen korkeampi sivistys, minkä jälkeen he voivat taipumustensa ja kykyjensä perusteella siirtyä johonkin korkeampaan oppi- tai ammattikouluun. Tämä kouluohjelma on tietenkin vallankumouksellinen verrattuna entiseen koululaitokseen ja varsinkin sen puitteissa annettuun opetukseen. Mutta sittenkin se on kauttaaltaan vielä porvarillisen demokratian vaatimus. Tosin ei ole mikään sattuma, että vasta sosialidemokraatti raivasi tien tälle uudistukselle Itävallassa, joka on tässä suhteessa edelläkävijämaan maineessa; että proletariaatin mies, toverimme Otto Glöckel, osoittaen toimintavoimaista tahtoa ja lämmintä ymmärtämystä saman työtätekevän kansan joukkojen henkisiä tarpeita kohtaan, josta hän itse on lähtöisin, on ryhtynyt esikuvallisesti toteuttamaan koulu-uudistusta Wienissä; sillä tälläkään alalla ei tapahdu ensi kerran, että sosialismi toteuttaa työn, joka on oikeastaan porvariston tehtävä ja on aina ollut sen parhaitten edustajain ihanteena. Ja on todistuksena vain säätyennakkoluulojen ja taantumuksellisen mielialan suuruudesta aina akateemisissa korkeuksissa saakka, kun sillä taholla vastustetaan turmiotatuottavana vaarana sitä, mitä jo porvariston esitaistelijat pitivät välttämättömänä: dogmeista vapautettua koulua, joka tahtoo panna kaikenlaisen auktoriteettiuskon tilalle ajattelun ja tunteen kulttivoidun itsenäisyyden, ja etuoikeuksista vapautettua koulua, joka tahtoo välittää todella yleistä ja samalla korkeampaa henkistä sivistystä. Tosin tämä pahansuopainen suhtautuminen koulu-uudistukseen, kirkon ollessa, kuvaavaa kyllä, tällöin täydessä sopusoinnussa virallis-porvarillisen valtiokäsityksen kanssa, perustuu juuri tuohon syvällisempään totuuteen, jonka olemme oppineet tuntemaan kasvatusihanteen muodostumisena luokkajaon mukaan. Saman seikan esitti Engels jo lähes sata vuotta sitten nuoruusaikansa teoksen eräässä lauseessa, joka sisältää suppeasti kaikki, mitä olemme sanoneet kasvatuksen suhteesta luokkataisteluun. Hän kirjoittaa: »Kun porvaristo antaa työläiselle elämiseen vain sen verran kuin tälle on välttämätöntä, niin meidän ei pidä ihmetellä, jollei se anna hänelle edes senkään vertaa sivistystä kuin porvariston etu vaatii ... Asian laita ei voi olla toisin: porvaristolla on vähän toivottavaa, mutta paljon pelättävää työläisten sivistymisestä.» Sen täytyy pelätä sivistyneen kansan heräämistä oman itsensä tajuamiseen, omien päämääriensä asettamiseen — sosialismiin.

Koulu-uudistus ei siis vielä ole sosialistisen kasvatuksen varsinainen päämäärä; se on vain alkuehto kansanjoukkojen sivistys- ja kasvatuspyrkimysten parempaan ja vapaampaan kehittämiseen vielä itse porvarillisen koulun puitteissa, siis vielä luokkavaltiossa, samoin kuin esim. vaaliuudistus, t. s. yleisen äänioikeuden valloittaminen, ei ollut sosialismin lopullinen päämäärä, vaan ainoastaan keino, jonka avulla on helpompi ajaa proletariaatin valtiollisia ja taloudellisia etupyrkimyksiä, ja samoin kuin n. s. demokratian käyttö on meille vain yleensä keino luokkavaltion muodostamiseen solidaariseksi yhteiskunnaksi. Niin saakin myös koulu-uudistus varsinaisen merkityksensä ja lopullisen täydennyksensä vasta sosialistisen kasvatuksen kautta, joka tapahtuu välttämättömyyden pakosta koulun ulkopuolella proletariaatin omissa kasvatuslaitoksissa. Sosialistinen kasvatus tulee siten itse proletaarisen luokkataistelun osaksi, mutta tuoksi sen vasta todella vallankumoukselliseksi muodoksi, joka ei pyri enää luomaan nykyisessä luokkayhteiskunnassa vain parempia toimeentulon edellytyksiä, vaan joka ei yleensä voi enää elää siinä ja sentähden tahtoo tuhota sen.

Jos siis sanotaan: sosialistinen kasvatus on puolueasia, niin vastatkaamme rauhallisesti: kyllä, sitä se on, mutta sen puolueen asia, jonka puoluepyrkimyksenä on yhteiskunnan tulevaisuus. Tuon tulevaisuuden ylvään puolueen kehittäminen, uusien ihmisten muodostaminen, joille moraalin, oikeuden ja kulttuurin edelleen kehittäminen todelliseksi yhteisöksi tulee puolueasiaksi, joiden puolueitsekkyytenä, jopa fanatismina, on yhteiskunnan kehitys — sellaisen syytöksen puolueellisuudesta voi sosialistinen kasvatus huoleti vastaanottaa.

Takaisin sisällysluetteloon

Toinen luku.

Sosialismi ja kasvatus.

I.

Sosialistista kasvatustyötä varten on työväenluokka luonut oman laitoksensa, joka on kehittynyt ennen kaikkea Itävallassa esikuvalliseksi järjestöksi: vanhempain liiton Lasten Ystävät.^[2] Tämä Lasten Ystäväin proletaarinen järjestö kasvaa parhaillaan Itävallassa valtavasti. Pienestä alusta se on kehittynyt koko valtakunnan käsittäväksi liitoksi, jossa on jo kymmeniä tuhansia jäseniä. On samalla sekä liikuttavaa että mieltäylentävää, kun tapaa yhä useammin syrjäisimmilläkin seuduilla täysi-ikäisten valtiollisten järjestöjen ohella proletaarilasten iloisen yhteistyöjärjestön. Yhä useammin yhtyvät Työn Laulun vakaviin säveliin Lasten Ystäväin laulun kirkkaat soinnut, ja yhä useammin liittää lasten kaunis tervehdys »Freundschaft» (ystävyyttä) uudella henkisen yhteiskuuluvaisuuden siteellä toisiinsa suuret ja pienet proletaaritoverit.

Tämä Lasten Ystävät-järjestön kasvu on vasta alkua. Sillä vielä ovat liian monet proletaarivanhemmat tämän liikkeen ulkopuolella. Vielä on liian paljon tovereita ja toverittaria, joilla ei yleensä ole oikeata käsitystä tämän liikkeen olemuksesta, vieläpä he pitävät sitä merkitykseltään aivan toisarvoisena, mutta he eivät olisi suinkaan niin välinpitämättömiä, jos tietäisivät, millainen todella vallankumouksellinen työ tällä alalla on tehtävissä ja kuinka suuresti proletariaatin luokkataistelua voidaan edistää juuri tältä usein vähäarvoisena pidetyltä, jopa halveksitulta kannalta. Jotta tämä todella käsitettäisiin, on tosiaan tarpeen, että pääsemme selvyyteen Lasten Ystävät-järjestön varsinaisesta tarkoituksesta. Tänä yhtämittaa kasvavan, peloittavan pulan aikana, joka koskee erikoisen raskaasti proletaarilapsiin ja jo sen vuoksi vaatii vanhempia kiinnittämään yhä suurempaa huomiota liittoon, jolta he veivät odottaa apua lapsilleen, on yhäkin välttämättömämpää, että selostamme sellaisen järjestön merkitystä ja tarkoitusta. Ja tällä tutkimuksella on merkityksensä sielläkin, missä sellaisia järjestöjä ei vielä ole, koska se merkitsee proletaarisen lastenkasvatuksen merkityksen ja suunnan pohtimista yleensä.

Ensi silmäyksellä näyttää vastaus kysymykseen näiden yhdistysten luonteesta varsin yksinkertaiselta ja itsestään selvältä. Lasten Ystävät-yhdistykset ovat luokkatietoisen proletariaatin järjestöjä, ja sellaisina niiden tulee olla sosialistisia. Politiikalla ei tietenkään ole mitään tekemistä lasten kanssa, ja sikäli Lasten Ystävät ovat ei-poliittisia yhdistyksiä, etteivät ne tahdo millään tavalla sekaantua poliittiseen puoluetaisteluun, eikä niillä ole siihen mitään aihettakaan. Mutta ne eivät sensijaan ole ei-poliittisia siinä mielessä, etteivät ne tahtoisi omaksua proletariaatin suurta maailmanhistoriallista tehtävää, sosialismin toteuttamista. Sentähden pitävät Lasten Ystävät itseään sosialistisena järjestönä, sentähden on niiden äänenkannattajan nimenä »Die Sozialistische Erziehung» (Sosialistinen Kasvatus) ja sentähden on Itävallan Lasten Ystäväin valtakunnantoimikunta selittänytkin nimenomaan eräässä helmik. 5 p:nä 1921 tehdyssä päätöksessä Lasten Ystävät proletariaatin »sosialistiseksi kasvatusjärjestöksi».

Siitä ei siis ole vähääkään epäilystä. Mutta — mitä on sosialismi? Mitä merkitsee tämä niin usein käytetty sana ja minkälaista ajattelutapaa se vaatii jokaiselta proletaarilta, joka tahtoo sanoa itseänsä sosialistiksi?

Useaa proletaaria, varsinkin vanhempia joukostamme, kummastuttaa tuollaisen kysymyksen esittäminen. »Mitä», kysynevät he, »saattaako tosiaan olla mahdollista, ettei luokkatietoinen työläinen tietäisi, mitä sosialismi on, mikä on sen varsinainen vallankumouksellinen tarkoitus? Eikö sosialistinen proletaari ole samalla Marxin ja Engelsin hengessä koulutettu, vallankumouksellisen luokkataistelun oppien elähdyttämä yhteiskunnallisen vallankumouksen sotilas?» Niin, jos vielä nykyäänkin asian laita olisi siten, kuin vanhempi sukupolvi tietää omasta kokemuksestaan, jolloin sosialismin suurten opettajain, ennen kaikkea kansanomaisempain Engelsin ja Lassallen kirjoituksia luettiin innokkaasti, eikä ollut ainoatakaan toveria, jolle Marxin ja Engelsin nimi olisi ollut pelkkää kaikua. Tosin silloin ei ollut vielä yhtä helppoa ja vaaratonta olla puoluetoveri kuin nykyään, ja lukuisat tuomioistuinten, poliisin ja työnantajain vainotoimenpiteet panivat proletariaatin uhrautuvaisuuden ja luonteenlujuuden yhä kovemmille, mutta sitä uhmaavammin kestetyille koetuksille. Siitä pitäen on tapahtunut suuri muutos, jonka syihin ei voida tässä tarkemmin kajota. Varsinkin kumouksen jälkeen on kurjuus ja sodanaikaisen väkivaltakomennon synnyttämä suuttumus ravistanut hereille ja tuonut sosialismin riveihin suuria joukkoja ihmisiä, joita on liittänyt sosialismiin oikeastaan vain heidän tyytymättömyytensä oleviin oloihin, mutta ei minkäänlainen sosialistinen tietoisuus tai edes tunne. He sekoittivat radikaalisuuden vallankumoukseen ja omakohtaisen edun, heidän hätänsä mahdollisimman pikaisen torjumisen, proletariaatin vapautumiseen tähtäävään luokkaetuun. Ja kun monien vakavampienkin toverien sosialistinen koulutus jäi viimeisinä sodan edellisinä vuosina suuresti laiminlyödyksi, ja kun se ennen sotaa vallinneen taloudellisen kukoistuskauden vaikutuksesta luisui monasti revisionismin laduille ja kun hätä ahdisti nyt välittömästi myös heitä, syntyi tuo henkinen tila, jossa sosialismi on nykyään ja jonka vallitessa se kokee todella vaikeata kriisiä: se on näet melkoisissa proletariaatin piireissä menettänyt vallankumouksellisen merkityksensä. Ja tästä on puhuttava vielä hiukan enemmänkin, koska sama ajattelutapa, jonka täytyy riistää sosialismilta sen varsinainen tarkoitus ja joka on siten saattanut proletariaatin koko luokkataistelun kriisimäiseen tilaan, tekee pakostakin myös sosialistisen kasvatustyön samalla tavalla uhatuksi ja mahdottomaksi.

Sillä missään, missä elinehtojen hetkellisen parantamisen pyrkimys on tullut proletariaatille johtavaksi ja ratkaisevaksi katsomukseksi, ei sosialismin hengellä ole enää minkäänlaista sijaa. Tietenkin proletariaatin täytyy lakkaamatta taistella elinehtojensa parantamiseksi, ja vieläpä tämä vaatimus muodostaa osan puolueohjelmaa. Sillä vain työaikaa lyhentämällä, palkkoja koroittamalla, ammatillisia järjestöjä ja sosialipoliittisia laitoksia kehittämällä se voi tehdä itsensä taistelukykyiseksi ja lisätä taisteluvoimaansa. Mutta on vallan väärin ajatella, että tämä taistelu parempien elinehtojen saavuttamiseksi, tämä taistelu rajatonta taloudellista riistoa vastaan on jo sosialismia ja että siinä olisi proletariaatin luokkapyrkimyksen koko sisällys. Päinvastoin, proletaari, jolla on vain tämä yksilöllisen elämänparantamisen katsantokanta, joka käsittää luokkataistelulla vain mahdollisimman suuren palkan ja lyhyen työajan saavuttamista itselleen, hän edustaa aina vain itsekkäitä ja epäsolidaarisia pyrkimyksiä, myös silloin, kun hän luonnollisista syistä voi tehdä sen vain yhdessä luokkatoveriensa kanssa. Eikä sellainen katsantokanta ole myöskään, uhatkoonpa se kuinka paljon tahansa yleislakolla ja kaikenlaisella väkivallalla, tahtokoonpa se kuinka usein hyvänsä »mennä kadulle», lyhyesti sanoen, olkoonpa sen esiintyminen kuinka »radikaalista» hyvänsä, siitä huolimatta vähääkään vallankumouksellinen, vieläpä se voi olla, niinkuin useat viime ajan ikävät esimerkit (kuten Itävallan rautatieläisten ja myöhemmin Wienin raitiotieläisten lakko) osoittavat, jopa hyvin taantumuksellinenkin. Pelkkä palkan tavoittelu ei tee työläisen katsantokantaa hiuksen vertaakaan paremmaksi kuin on yrittäjän riistopyrkimys. Jos hän voisi, niin hän harjoittaisi mielellään samanlaista riistoa kuin kapitalisti harjoittaa häneen nähden. Mutta todella vallankumouksellinen luokkapyrkimys ei tahdo ainoastaan rajoittaa tai kääntää päinvastaiseksi riistoa, vaan poistaa sen kokonaan. Se ei tahdo ainoastaan parantaa palkkatyön ehtoja, vaan tehdä kaiken palkkatyön mahdottomaksi. Katsantokanta, joka lähtee pelkästä palkan tavoittelusta, ei pohjaltaan ole ensinkään proletaarinen, vaan vanhoillinen katsantokanta.^[9*] Se ei huomaa, ettei sosialisti tahdo ainoastaan sitä, että työläinen eläisi paremmin kapitalistisessa yhteiskunnassa, vaan myös sitä, ettei yleensä olisi enää mitään kapitalistista yhteiskuntaa. Pelkkä palkanparantamiskanta pitää porvarillista yhteiskuntaa pystyssä, ja vasta sellainen katsantokanta, jonka mukaan mitkään työehtojen parannukset eivät ole oma tarkoituksensa, vaan ainoastaan keino proletariaatin taistelukyvyn lisäämiseksi, synnyttää tahdon porvarillisen yhteiskunnan voittamiseen, synnyttää sosialistisen ajattelutavan. Pelkkä palkkakatsantokanta ei yleensä ole mikään luokkapyrkimys, se on ammattipyrkimys, työalapyrkimys, ammattikuntalaisajattelutapa: sen ihanteena on oikea ja väärä tulo porvarillisessa maailmassa, mutta todellinen proletaarinen luokkapyrkimys ei tahdo tietää mitään tästä porvarillisesta maailmasta, joka tulee proletariaatille aina olemaan vain viheliäinen, samanlainen kuin takaportaiden maailma, halpa koru. Se vaatii proletariaatin luokan vapauttamista, ei sen vakiinnuttamista porvariston viimeiseksi arvoluokaksi: se tahtoo kaikkien vapaata ihmisyyttä, ei luokkajärjestystä myös sivistyksen alalla — lyhyesti sanoen se vaatii luokkien poistamista, porvarillisen yhteiskunnan tuhoamista ja uuden yhteiskunnan pystyttämistä kommunistisen talousjärjestelmän pohjalle. Vasta se on sosialismia, ja missä tämä asioitten uuden järjestyksen ajatus ei vallitse koko ihmistä, missä proletaarin kaikki ajatukset ja tunteet eivät ole sen tietoisuuden läpitunkemia, että hän taistelee uuden yhteiskunnan puolesta, siellä ei myöskään ole rahtuakaan vallankumouksellista luokkataistelua, siellä proletaarissa ei elä jälkeäkään sosialistisesta hengestä.

II.

Vallan sama proletaarisen hengen kohtalokas rappeutuminen, joka kadottaa näköpiiristään kokonaan proletaariluokan suuret, vallankumoukselliset päämäärät ja rämettyy täydelleen yksilöitsekkyydeksi, ilmenee myös siinä Lasten Ystäväin järjestön tarkoitusperän käsityksessä, joka vallitsevan ja yhä edelleen alaa voittavan hädän johdosta on levinnyt liiankin laajalle. Se, mitä proletariaatin keskuudessa on pidettävä pelkkänä palkantavoittelukantana, se on Lasten Ystäväin työssä pelkän huoltotoiminnan katsantokanta.

Myös tällöin on kaikkien väärinkäsitysten välttämiseksi jo edeltäkäsin korostettava, että huoltotoiminta on Lasten Ystäväin työlle luonnollisesti ihan yhtä välttämätön, jopa tärkeämpikin, kuin proletariaatin työ ja palkkaehtojen parantaminen yleensä luokkataistelulle. Lasten paremmasta ruokinnasta, ruumiin hoidosta, niiden kehityksestä huolehtiminen lääkärin valvonnan avulla, kadun vaaroilta suojeleminen, askartelu ilmavissa, valoisissa, talvisin hyvin lämmitetyissä ja valaistuissa huoneissa, kaikki nämä ovat toimenpiteitä, jotka muodostavat lastentyön välttämättömät ja pikaista suorittamista kaipaavat perustehtävät ja joita ei valitettavasti vielä pitkään aikaan voida sen toimesta riittävästi toteuttaa. Mutta tälläkään alalla ei tämä kaikki saa olla oma tarkoituksensa, vaan ainoastaan keino tarkoitusperän saavuttamiseksi; eikä tämä tarkoitusperä voi olla mikään muu kuin pelkkää huoltotoimintaa kauemmas tähtäävä sosialistinen kasvatus.

Tästä johtuu, että hylkäämme täysin epäproletaarisena ja epäsosialistisena sen käsityksen, joka pitää Lasten Ystäväin järjestön oleellisena tehtävänä vanhempain vapauttamista näiden työssä ollessa lastenkotien perustamisen avulla huolehtimasta lapsistaan, lasten puutteellisen ruokinnan täydentämistä halvalla tai täysin ilmaisella ruuanannolla, lasten askarruttamista leikeillä ja niiden valvomista retkeilyillä. Ken vaatii vain tätä ja muuta samantapaista Lasten Ystäviltä, hän riistää sielun tämän järjestön työskentelyltä ja täyttää sen oman pikkumaisen hyötynsä tavoittelupyrkimyksen koko tyhjyydellä ja ahdasmielisyydellä. Tämä on vain tuon epäsosialistisen palkanhavittelun jatkoa lastenkasvatuksen alalla. Kummallakaan taholla ei tahdota hankkia mitään luokalle, vaan yksinomaan itselleen. Itse proletariaatin luokkakohtalo, vieläpä sen lasten yksilöllinen kohtalo, jotka kasvaessaan siirtyvät, tosin ulkonaisesti pahimmalta kurjuudelta suojattuina, mutta muuten sisäisesti muuttumattomina, entiseen proletaarikurjuuteen, tulee sellaisen katsantokannan vallitessa luonnollisesti yhdentekeväksi tai joutuu vähintäin taka-alalle.

Tämän johdosta on sanottava, että jos se olisi proletaaristen Lasten Ystäväin yhdistysten koko tehtävä, niin silloin ne eivät olisi sen vaivan arvoisia, jota niin monet toverit niihin uhraavat, ja silloin olisi epäoikeutettua nimittää sitä proletaariseksi järjestöksi, sosialistisesta puhumattakaan. Sillä päämääräin ollessa pelkästään sellaisia, ne eivät eroaisi missään suhteessa porvarillisista järjestöistä, jotka ovat ihmisystävällisistä syistä ottaneet tehtäväkseen köyhäin lasten auttamisen. Vieläpä täytyy sanoa, että porvarilliset järjestöt voisivat silloin toteuttaa nuo tarkoitusperät paljon paremmin, koska niiden käytettävissä on paljon enemmän varoja ja koulutettuja voimia kuin proletariaatilla. Tosin Lasten Ystäväin paikallisosastot suorittavat jo nykyään huomattavaa työtä huollon alalla, ja ne uhraukset, joita proletariaatti sen hyväksi tekee, ovat melkoiset, joskin tässä suhteessa voidaan vaatia ja suorittaa vielä paljon enemmän. Mutta olisi kuitenkin oltava selvillä siitä, että kovimmillakin voimain ponnistuksilla proletariaatti voi huoltotyön alalla saavuttaa kapitalistisessa yhteiskunnassa aina vain niukkoja murusia, aina vain pisaran, joka katoaa proletaarilasten yleisen kurjuuden mereen. Omista vain luokkain lastenkasvatus ja -kehitysmahdollisuuksiin verrattuna tulee koko tämä toiminta pysymään aina vaatimattoman almun asteella ja herättämään jokaisessa ajattelevassa proletaarissa sen katkeran tunteen, että on pannut alulle työn, joka on oikeastaan toivoton, koska sillä ei ole milloinkaan mahdollisuutta kohota edes sille asteelle, puhumattakaan sen ylittämisestä, jolla omistavain luokkain lapset ovat kotoisen ruumiinhoidon ja huollon kautta. Ja itse proletaarilapset, jos he eivät lastenkodista lähtiessään olisi saaneet muuta kuin vaikutelmia tästä pelkästä huoltotoiminnasta — tulisivat tosin varmasti muistelemaan sitä aina kiitollisina, mutta siihen ylpeyteen, että siitä kaikesta saadaan kiittää vain oman luokan omia voimia eikä vierasta hyväntekeväisyyttä, liittyisi kuitenkin eräänlainen häpeäntunne tuon tuloksen vähäpätöisyyden vuoksi, jonka saavuttaminen oli maksanut proletariaatille niin paljon vaivaa, ja se voisi hyvin helposti synnyttää eräänlaisen epäluulon proletaaristen järjestöjen voimaa ja suorituskykyä kohtaan yleensä. Köyhät ihmiset — siltä heistä täytyisi näyttää — pysyvät köyhinä silloinkin, kun he toimivat yhdessä, ja jäävät aina kauas jälkeen yksityistenkin omistavain ihmisten kulttuurinautinnosta.

Mutta on ihan toista, jos Lasten Ystäväin järjestö antaa lapsilleen jotakin, mitä mikään omistus ei sellaisenaan voi lahjoittaa, minkä kanssa rikkaus ei yleensä pysty kilpailemaan, koska se ei kuulu lainkaan sen pyrkimyksiin: vallankumouksellisen proletariaatin ylpeän mielen ja uuden hengen. Silloin ne suorittavat jotakin, mitä proletariaatin lapset muuten eivät voi löytää mistään, eivät koulusta, jota ei johdeta vielä pitkiin aikoihin sosialistisen kulttuurin hengessä, sillä niissä on vielä tuskin päässyt vallalle uudenaikainen porvarillinen kasvatusoppikaan, mutta ei myöskään kotoa, missä vanhemmilla, vaikkapa he itse olisivatkin innokkaita sosialisteja, ei enimmäkseen ole aikaa eikä kykyä vaikuttaa lapsiin kasvattavasti. Tässä siis avautuu Lasten Ystäville varsinainen työala, jos tuo järjestö tahtoo olla sosialistinen; sen työalana voi olla ainoastaan sosialistinen kasvatus.

III.

Nyt meidän täytyy kysyä: mitä on sosialistinen kasvatus? Se voitaisiin ehkä lyhyesti luonnehtia näin: lasten henkistä vapauttamista kapitalismin vanhasta maailmasta, johon he ovat syntyneet, ja valmistamista uuteen maailmaan, joka heidän tulee rakentaa, kommunismin maailmaan. Ja tässä täytyy lausua sananen selitykseksi, mikä vielä muutama vuosi sitten, jolloin jokainen sosialisti tiesi, että sosialismi ja kommunismi on sama asia, ei olisi ollut tarpeen, mutta nykyään ei ole ensinkään hyödytöntä.

Taistelu niin sanottuja kommunisteja vastaan, jotka ovat todellisuudessa vain Venäjän bolshevistisen taktiikan kannattajia ja joita olisi siis oikeammin sanottava bolshevikeiksi, on johtanut erääseen perin ikävään seuraukseen. Sosialidemokratian ja »kommunistien» välinen ankara ristiriita ja se ärsyttävä, parhaita tovereitamme epäluulonalaiseksi saattava ja herjaava tapa, jolla »kommunistit» käyvät taisteluaan, on saanut aikaan, että nykyään on monille sosialidemokraattisille työläisille, joilta puuttuu syvällisempää sosialistista koulutusta, mikä valitettavasti ei ole lainkaan harvinaista, »kommunisti»-nimitys tullut melkein herjaussanaksi. He käsittävät kommunismilla enimmäkseen vastustusryhmää, jota vastaan he taistelevat, joka koko menettelyllään ja taistelutavallaan ei ole kyennyt hankkimaan itselleen kunnioitusta ja vihdoin on tehnyt koko kommunismi-ajatuksenkin halveksittavaksi. Mutta tämän vastapainoksi täytyy meidän mitä pontevimmin huomauttaa, että kommunistit ovat epäoikeutetusti ottaneet yksinoikeudekseen kommunismin aatteen, joka on ollut kallis jokaiselle proletaarille »Kommunistisen Manifestin» ilmestymisestä asti. Siten heidän on onnistunut saattaa paljon sekaannusta proletariaatin keskuuteen ja esittää asia niin, kuin vain he muka olisivat Marxin ja Engelsin oikeita oppilaita, jotka kummatkin olivat kommunisteja ja perustivat tieteellisen kommunismin opin. Meidän sosialidemokraattien täytyy vastata tähän, että me olimme kommunisteja jo ennen kuin oli olemassa »kommunistien» puoluetta ja ettemme nytkään salli meiltä riistettävän sitä kommunismin aatetta, joka kuuluu vallankumoukselliseen ohjelmaamme. Meitä ei erota kommunisteista se seikka, että he ovat kommunisteja ja me muka emme, vaan että me tahdomme saavuttaa kommunismin päämäärän toista tietä kuin he. »Kommunistit» pitävät Venäjän bolshevismin tietä ainoana oikeana. Me hylkäämme sen, koska Venäjän tietä voitiin kulkea vain Venäjällä,^[10*] joskaan se ei ole sielläkään johtanut toivottuun lopputulokseen. Me hylkäämme »kommunismin» juuri siksi, ettei se ole meille oikea keino kommunistisen yhteiskunnan perustamiseen, johon myös me pyrimme ja joka on sosialismin aatteen voiton ehto. Vasta sellaisessa yhteiskunnassa, jossa kapitalistisen talousjärjestyksen luokat on poistettu, jossa kaikki tuotannon välineet ovat yhteiskunnan omaisuutta ja jossa hyödykkeitten tuotanto ja jako tapahtuu yhtenäisen suunnitelman mukaisesti, saattaa kehittyä tuo uusi kulttuuri, jota kaipaamme sosialistisena kulttuurina.

Pitäkäämme siis bolshevismi ja kommunismi toisistaan erillään; silloin käy jokaiselle toverille selväksi, että jokaisen sosialistin täytyy kylläkin olla kommunisti, mutta ei jokaisen kommunistin bolsheviki. Eikä nyt ole vähintäkään väärinkäsityksen vaaraa, kun toistan: sosialistinen kasvatus voi olla ainoastaan kasvatusta kommunismin hengessä. Tämä henki ei voi edes ilmetä missään sen puhtaampana kuin sosialistisessa kasvatuksessa. Sillä puoluetyössä, jonka tulee olla myös, kuten ensimmäisessä luvussa esitimme, kommunistisen hengen johtamaa, jos se mielii olla todella vallankumouksellista, emme kuitenkaan voi suinkaan aina osoittaa sitä vapaasti. Luokkataistelun taloudelliset ja poliittiset välttämättömyydet aiheuttavat hyvinkin usein esteitä ja poikkeamisia kommunistisen ajattelu- ja tunnetavan varmuudesta ja suoraviivaisuudesta. Mutta nuorison sielussa, joka ei vielä tiedä mitään politiikan viisauksista, huomioonottamisista ja usein myös surkeuksista, voidaan kommunismin aatteen koko suuruus ja ajatuksellinen johdonmukaisuus kehittää täyteen mittaansa, niin että se saa kylliksi voimaa esteiden ja poikkeamisten yhä pienemmiksi tekemiseen niiden uusien ihmisten myöhemmässä toiminnassa, jotka eivät voi unohtaa ainoatakaan aatetta tosielämän puristuksessa.^[11*]

IV.

Uusia ihmisiä! — Se on siis vallankumouksellisen kasvatuksen varsinainen päämäärä, kasvatuksen, joka valmistaa sitä uutta yhteiskuntaa myös ihmisten sieluissa, jonka valmistelun taloudellinen kehityskulku tekee muuten vain objektiivisesti mahdolliseksi. Maailmassa ei voida aikaansaada muutoksia ja parannuksia, jos jokainen uusi sukupolvi perii kasvaessaan yhä uudestaan menneitten sukupolvien ajatukset ja tunteet, vaikkapa ne olisivat niiden järkevimpiä ja partaitakin, vaikkapa ne eivät olisikaan niin suuresti niiden paheita kuin hyveitä nuorisolle siirtyessään. Sillä millään muulla alalla eivät runoilijan sanat: »Järki tulee järjettömyydeksi, hyvätyö piinaksi» saa syvällisempää merkitystä kuin kasvatuksen, joka valaa keskellä yhteiskuntaolojen suunnatonta muutosta yhä uudestaan riittämättömiksi tulleisiin, vanhoihin hengen- ja tahdonmuotoihinin uuden sisällyksen. Tosin voidaan nuorta viiniä säilyttää jonkin aikaa vanhoissa leileissä, mutta jos itse leilit ovat kerran homehtuneet, niin ne turmelevat tulisimmankin sisällyksensä. Sentähden ovatkin suuret vallankumoukselliset pedagogit aina Rousseausta, Kantista ja Fichtesta asti pitäneet kaiken ihmistä kehittävän kasvatustyön syöpätautina sitä, että lapset kasvatetaan yhä uudestaan vain nykyistä yhteiskuntaa varten, jossa vanhemmat ovat muitta mutkittani eläneet. Erittäin selvästi on tämän ajatuksen esittänyt Kant »Pedagogiikassaan», kun hän sanoo: »Eräs kasvatusopin periaate, johon varsinkin niitten miesten, jotka tekevät kasvatussuunnitelmia, olisi kiinnitettävä huomiota, on: lapsia ei ole kasvatettava ihmissuvun nykyistä, vaan mahdollisimman parasta tulevaista olotilaa varten, t. s. ihmisyyden aatteen ja sen koko tarkoituksen mukaisiksi. Tämä periaate on hyvin tärkeä. Vanhemmat kasvattavat yleensä lapsensa vain niin, että ne soveltuvat nykyiseen maailmaan, vaikkapa se olisi turmeltunutkin. Mutta heidän olisi kasvatettava ne paremmin, jotta siten saataisiin luoduksi tuleva, parempi olotila.

Nämä sanat pitäisi kiinnittää kultaisin kirjaimin Lasten Ystäväin kaikkien laitosten oville. Ne merkitsevät periaatteellista välienrikkomista porvarillisen kasvatuksen kanssa, jonka pyrkimyksenä on vain, »että lapset», kuten Kant uudestaan soimaa, »pääsevät hyvin eteenpäin maailmassa»; ne merkitsevät tuon poroporvarillisen käsityksen loppua, joka Fichten syytöksen mukaan tuntee vain viheliäisen toivomuksen päästä pikaisesti kasvatuksen loppuun pannakseen lapsen mahdollisimman pian koneen ääreen. Porvarillisen kasvatuksen ihanteena, kuten sekä valtio- että koulumiehet ovat niin usein virallisissa lausunnoissa julistaneet, on lasten »tekeminen inhimillisen yhteiskunnan hyödyllisiksi jäseniksi», jolloin tosin varsinaisena tarkoituksena on hyödylliseksi tekeminen nykyisen yhteiskunnan hyödynsaajille, hyödyllisiksi, s. o. hallitsevan luokan päämääriin ja tarkoitusperiin soveliaiksi. Sattuvasti ivasi jo Georg Büchner, nerokas nuorukainen, jonka sielussa liikkui jo niin paljon proletaarisen kapinoitsijahengen ensimmäisiä värähtelyjä, tuota tekopyhää fraasia antaessaan todellisesta elämäntarkoituksesta kamppailevan, nuorekkaan prinssi Leoncen vastata sanoihin: »Tahdomme siis tulla ihmisyhteiskunnan hyödyllisiksi jäseniksi». »Mieluummin pyytäisin eroa ihmisenä-olostani». Ja valitettavasti voidaan havaita se surullinen tosiasia, ettei porvarillisessa maailmassa hyödyn tavoitteluun tähtäävä kasvatus ole suinkaan vain porvariston käsityskanta, joka olisi jo vailla vaikutusta proletaarinuorisoon, vaan ajan ankara hätä pakottaa monia proletaarivanhempiakin arvostelemaan kasvatusta vain siinä mielessä, tarjoaako se nuorisolle kyllin pian tilaisuuden mahdollisimman hyvään »uransa aukaisemiseen», s. o. ansaita hyvin paljon.

Tämä surkea käsitys nuorison kasvatuksesta esiintyy muuten vielä toisessakin asussa, jossa sen lähtökohta ei tosin ole enää niin ahdasmielinen näkökanta, vaan näyttää päinvastoin laajakatseiselta ja sentähden hyvin puoleensavetätävältä katsomukselta, joka kuitenkin kokonaan väärinkäsittää kasvatuksen merkityksen ja tekee sen viheliäiseksi. Ollaan näet usein sitä mieltä, vieläpä pidetään vakavana vastaväitöksenä sosialistista kasvatusta vastaan, että nuoriso on joka tapauksessa kasvatettava sitä elämää varten, johon sen on kerran astuttava. On muka vaarallista kietoa nuoret lämpimästi kauniiseen idealismiin ja saattaa heidät sitten äkkiä ja vallan karkaisemattomina alttiiksi tosielämän koleudelle. Ja varsinkaan työläisnuorisoa, jonka täytyy käydä niin ankaraa olemassaolon taistelua, ei muka voida valmistaa siihen koskaan kyllin käytännöllisesti.

Tässä vastaväitöksessä havaitaan, kuten niin monissa imuissa, joista tulee puhe eräässä myöhemmässä luvussa, jälkiä itsessään täysin porvarillisesta elämänkatsomuksesta, jonka jäännös se on, samanlainen, joita elää edelleen vielä hyvinkin paljon myös omissa riveissämme. Se on porvarillinen katsomus idealismista, joka on kaunis asia, mutta joka kelpaa vain juhlapäivinä käytettäväksi ja sentähden viettää täysin eristettyä elämää kansalaisen elämässä, samaten kuin hänen pyhäpukunsa, joka sekin ripustetaan koko viikoksi vaatekaappiin. Tämän johdosta on sanottava, mitä oikeastaan ei enää pitäisi tarvita sanoa, että kaiken kasvatuksen olemukseen täytyy kuulua hengen kouluttaminen ja niiden kykyjen edistäminen, jotka ovat elämässä tarpeen, mutta samalla tämän kaiken tekeminen sillä tavalla, että se saattaa herkän nuorison asettamaan itselleen jokapäiväisen elämän välttämättömiä ja hyödyllisiä asioita kauemmas tähtäävän päämäärän, joka innostaa ja kohottaa sitä. Lapsuutta ja nuoruutta ylistetään usein viattomuuden ja huolettomuuden kultaiseksi ajaksi, jolloin sielu voi vielä antautua kokonaan ihanteellisten ajatusten ja tunteitten puhtaalle ilolle. Mutta jollei mielitä tehdä tätä ylistelyä ontoksi, mitään merkitsemättömäksi puheenparreksi — kuten asian laita yleensä onkin, ja lisäksi vielä teeskennellyksi —, on käsitettävä, että nuoruus on ihmisen varsinainen innostuksen kausi ja että silloin on kylvettävä siemen elämän kaikelle myöhemmälle innostukselle ja ihanteellisuudelle. Mikään ei ole väärempää ja kohtalokkaampaa sekä nuorison tulevaisuudelle että yhteiskunnan kehitykselle, kuin lapsuuden ja nuoruuden pitäminen vastaisten täysikäisten valmisteluasteena, siis poikain ja tyttöjen kasvattaminen, kuten on tapana sanoa, heidän tulevia ammattejaan varten, sensijaan että heidät tehtäisiin kelvollisiksi siihen ainoaan ammattiin, jota heidän on todella harjoitettava, elämän jatkamiseen korkeammalla perustalla. Se uudenaikaisen nuorisoliikkeen suuri ajatus, ettei nuoruutta ole arvosteltava pelkäksi välitilaksi, vaan pidettävä elämänkautena, jolla on oma sisällyksensä ja omat vaatimuksensa, on pohjaltaan kaiken vallankumouksellisen kasvatusopin ylevä ajatus. Jo Rousseausta voidaan lukea: »Luonto tahtoo, että lasten on oltava lapsia, ennenkuin he tulevat miehiksi.» Ja ikäänkuin ennakoiden uudenaikaisen nuorisokulttuurin periaatteen sanoo Kant: »Lapsissa ei ole kehitettävä kansalaisen, vaan lapsen luonne.» Mutta tähän luonteeseen kuuluu kaikkien niiden voimien herättäminen ja päämäärän niille antaminen, jotka tähtäävät elämän pysyviin hyvyyksiin ja arvoihin. Ja juuri siksi, että myöhemmän »tosielämän myrskyssä ja kiihkossa on enää niin vähän sijaa tälle idealismille, juuri siksi, ettei ihanteellinen mieli voi enää silloin kehkeytyä, tuskinpa edes säilyä loukkaantumattomana, jos sitä vielä on olemassa, täytyy sen tulla suureksi nuorisokasvatuksen antaman esimerkin, opetuksen ja laitosten avulla. Jollei olisi syytä pelätä saavansa osakseen sen johdosta, että niin monet ovat vielä nykyään haluttomia astumaan ajattelun totunnaisilta radoilta, vaarallista väärintulkintaa, voisi rohjeta esittää tällainen paradoksi: nuorisokasvatuksen täytyy olla epäkäytännöllistä ja sosialistisen kasvatuksen, joka tahtoo vihdoinkin tehdä lopun vanhan maailman koko käytännöstä, ihan erikoisesti. Vanhaan porvarilliseen käsitystapaan saattaa kylläkin soveltua, että maailmaa pidetään pelkkänä suurena tulojenhankintatehtaana, jossa keneltäkään ei vaadita muuta kuin todistusta asianomaisen ammattialan tiedoista ja ammattitaidosta ja jossa enempi hengen- ja tunteenkehitys on sitäpaitsi pikemmin pahaksi. Meidän sosialistien, joille yhteiskunnan työprosessi on vain kaiken korkeamman hengenkulttuurin lopullisen puhkeamisen aineellisena pohjana, ei pidä kohdistaa jo nyt ainoastaan toivoamme, vaan myös ja ennen kaikkea toimintamme suunta tätä päämäärää kohti ja sentähden panna kasvatuksessa hengenkehitys ammattikasvatuksen edelle. Kaikki, mikä edistää edellistä, kaikki mikä on omiaan laajentamaan nuorison pyrkimyksiä sen pelkän persoonallisen kohtalon näköpiiriä ulommaksi, kaikki, mikä voi johdattaa sitä tuntemaan hengenelämän puhtaita lakeja, mikä saattaa täyttää sen kummastuksella ja kunnioituksella hengen- ja elämänarvoitusten syvyyden edessä — kaikki tämä, niin tarpeettomalta, jopa liialliselta kuin se saattaa tuntuakin poroporvarillisesta rationalismista tai henkisesti köyhtyneestä utilitarismista — kaikki tämä kuuluu, nuorison kunkin ikäkauden käsitystasoon sovellettuna, nuorisokasvatukseen, joka ei tosin ole silloin käytännöllistä isiltäperityn elämän tarpeitten mielessä, vaan kylläkin persoonallisen ja yhteiskunnallisen, jatkuvan kehityksen mullistavan käytännön merkityksessä. Tutustuminen vanhan kulttuurin suuriin ajatuksiin, uudenajan runouden ja ajattelutyön välittäminen, mielen suuntaaminen taideteoksiin, mutta ennen kaikkea Saksan klassillisen filosofian suurenmoisen laajuuden ja syvällisyyden aukaiseminen ja sen yhteiskunnallisen sisällyksen, ihmisyysajatusten, esittäminen — kaiken tämän, ei tarkoin punnittuna opetusaineena, vaan kaikkea opetusta ja kaikkea kasvatusta elähdyttävänä perussävynä ja henkisenä virikkeenantajana, täytyy olla toinen tekijä, joka yhdessä toisen, tiedonainesten hankkimisen luonnosta ja historiasta, yhä suuremman syventymisen kanssa yhteiskuntaprosessin taloudelliseen lainmukaisuuteen, luo sen henkisen yhteisomaisuuden, jota yhteiskunnallisen vallankumouksen idealismi sekä edellyttää että edistää. Vain täysin välinpitämättömät, jotka eivät tiedä mitään työläisnuorison sivistysnälästä ja siitä intohimosta, jolla suuret joukot proletariaatin keskuudessa pyrkivät perehtymään ajattelun syvällisimpiinkin kysymyksiin, saattavat kysyä ivallisesti: mitä tarvitsee tulevan lukkosepän tai rakennustyöläisen tai koneenrakentajan tietää Kantista ja Hegelistä, mitä merkitsevät hänelle Plato ja Aristoteles? Kansansivistäjä sitävastoin tietää, kuinka monet tavalliset työläiset eivät tartu vapaailtoinaan vain ammattikehitystä edistäviin kirjoihin, vaan etsivät sellaisia kirjoitelmia, joista toivovat saavansa selvitystä jumalasta ja maailmasta, elämästä ja kuolemasta, lyhyesti sanoen äärimmäisistä asioista; ja määrättyjen teorioiden verraton kansansuosio, jotka, joskin ne syöpyvät useimmiten joukkoihin väärinkäsitettyinä tai pintapuolisesti, kuten darwinismi tai äskettäin suhteellisuusteoria, pohjautuu tähän ei tosin välittömästi käytännöllisen, mutta hengen harrastuksia tyydyttävän ravinnon saannin haluun. Tämän kanssa on täysin sopusoinnussa se seikka, ettei aikamme paljon puhutusta realismista huolimatta tavata milloinkaan täpötäydempiä saleja juuri työväestön keskuudessa, ei koskaan tarkkaavampaa yleisöä, kuin esitelmöitäessä uskonnosta tai jostakin metafyysillisestä aineesta. Pysyy totena ja osoittautuu yhä uudestaan oikeaksi se, mitä Kant huudahti jo oman aikansa jokapäiväisyydelle: »On turhaa yrittää teeskennellä välinpitämättömyyttä tarkasteltaessa sellaisia luonnontutkimuksia, joiden esine ei voi olla ihmisluonnolle yhdentekevä».^[12*]

Se on siis vain todistuksena ajattelun ja mielialan täydellisestä utilitarismista, kun tahdotaan antaa alaa nuorisokasvatuksessa vain sille, mistä on välitöntä hyötyä nuorelle ihmiselle hänen »astuessaan elämään», »olemassaolon taisteluun» j. m. s. Että nuorelle ihmiselle voi olla vielä suurempaa hyötyä, ei tosin hänen hetkelliselle eteenpäinpääsylleen, vaan hänen ihmisyytensä ja samalla itse yhteiskunnan kehitykselle sellaisista mielipiteistä, sellaisista katsomuksista, sellaisista arvostelukyvyistä, jotka tekevät hänelle mahdolliseksi, vieläpä tarpeen vaatimaksi, elämän uudestimuodostamisen ja korkeammalle saattamisen, tämä jää sellaisen käsityskannan omaavalta kokonaan huomaamatta, ja se osoittautuu näin siksi mitä se on, poroporvarilliseksi, vanhoilliseksi ja sentähden taantumukselliseksi katsomukseksi, vaikkapa se esiintyisikin, kuten usein on asian laita, muuten hyvin valistuneissa tovereissa. Mikään kasvatus ei saa eikä tule syrjäyttämään elämän taistelulle välttämättömän vaalimista tai edes väheksymään sitä: sen tekee mahdottomaksi jo nuorison toimin ta voima, joka vapautuu juuri vallankumouksellisen kasvatuksen avulla. Mutta se ei näe tehtävänsä rajoittuvan yksinomaan siihen. Se tulee ja sen täytyy pikemminkin ponnistella kaikkensa nuorison saattamiseksi sellaiseen henkiseen ilmapiiriin, joka ihanteen hehkun lämmittämänä muuttuu siinä määrin sen elämänilmaksi, että porvarillisessa maailmassa vallitseva hengittämisen vaikeus tekee sille yhä sietämättömämmäksi siihen mukautumisen. Jos joku ajattelee herkkätunteisesti, että tämä merkitsee muka nuorison kasvattamista kärsimyksiin, niin hän ei missään tapauksessa ole vähääkään luokkataistelun sosialistisella kannalla. Silloin hän ei myöskään tiedä, että nykyisen porvarillisen kasvatuksen seuraukset, kun se pyrkii tekemään työläisnuorisosta alati uutta, tylsän alistuvaa riistoainesta, tuottavat vielä suurempia kärsimyksiä ja ettei toisaalta taistelu, kärsimyksen synnyttämä, mutta sitä vastaan kohdistuva, ole itse kärsimystä, vaan niiden moraalisten tarmomäärien korkeinta yhteenliittämistä, joissa ihminen kasvaa ja kokee suurinta tyydytystä menestyksensä esimausta.

Mutta vielä puuttuu paljon, ennenkuin kaikista näistä asioista on päästy kaikinpuoliseen selvyyteen edes omassa leirissämme. Ja sentähden on proletariaatin sellaisen kasvatusjärjestön muodostama vastapaino kaksinkertaisesti välttämätön, joka vastoin tätä nuorisomme porvarillistamista istuttaa vallankumouksellisen luokkahengen jo proletariaatin lapsiin. Älköönkä sanottako, että sellainen kasvatus on muka sittenkin puoluekasvatusta, joka sotii yleisinhimillisyydessään puolueettoman kasvatusihanteen puhdasta henkeä vastaan. Sellainen mielipide on yleensä sivistyksen ja kasvatuksen olemuksen suurta väärinkäsittämistä. Vain niin kauan kuin nämä molemmat käsitteet kohdistettiin pelkästään yksilöön, mikä tosin oli porvarilliselle käsityskannalle ominaista, saattoi näyttää oikeutetulta se mielipide, että sivistystä ja kasvatusta on muodosteltava puolueettomasti. Sillä nyt ne näyttävät ikäänkuin yksityisten henkilöitten pelkältä yksityisasialta, kuin yksilölliseltä korulta, jopa persoonalliselta ansiolta, johon valtio ei ole mitenkään osallinen ja joka ei sitä lainkaan liikutakaan, samaten kuin on yksityisasia käydä puettuna tämän tai tuon maun mukaisesti tai edustaa niitä tai näitä mielipiteitä. Poliittinen kannanotto ja sivistysharrastukset joutuvat näin tietysti vallan eri tahoille, ja ennen kaikkea politiikka vajoaa nykyään tuohon hengettömyyden ja epäkulttuurin ilmapiiriin, joka tosiaan on tullut yhä ominaisemmaksi porvarilliselle politiikalle siitä pitäen, kun sen täytyi lakata olemasta vallankumouksellista. Sen jälkeen on luonnollisesti murtunut se silta, joka saattoi yhdistää sivistyksellisen yksilöharrastuksen politiikan yhteisharrastukseen. Vasta sitten, kun sivistys- ja kasvatuskäsitykset eivät suuntaudu enää pelkästään porvarillisen politiikan mukaan, ikäänkuin ei muuta politiikkaa olisi olemassakaan, eivät siis politiikan mukaan, joka, kuten seuraavassa luvussa tulemme tarkemmin näkemään, on ehdottomasti ristiriitaista, koska se edustaa yleisetujen varjolla vain osaetuja, — silloin vasta ei sivistyksen ja kasvatuksen sisäistä yhteyttä yhteiskunnan yleisetuun, s. o. politiikkaan sanan varsinaisessa merkityksessä voida selvästi sivuuttaa, eikä yleensä enää milloinkaan. Sillä silloin käsitetään, että kasvatus ja sivistys voivat saada varsinaisen sisällyksensä vain yhteiskunnallisina käsitteinä. Samalla selviää myös, ettei niitä saateta erottaa politiikasta, koska ne itse ovat poliittisia käsityksiä ja tehtäviä, eivät tosin puoluepolitiikan mielessä, vaan siinä alkuperäisessä merkityksessä, jossa kreikkalaiset käyttivät politiikka-sanaa, jolloin se merkitsi taitoa hallita valtiokokonaisuutta mahdollisimman hyvin. Tässä mielessä on politiikka puolueharrastus kokonaisuudelle, yhteiskunnalle; ja tässä mielessä ei mikään kasvatus voi olla puolueetonta eikä ole koskaan ollutkaan. Tässäkin yhteydessä ilmenee vain neutraalisen kasvatuksen mahdottomuus. Kaikki kasvatus, joka luulee vetoomalla pelkkiin yleisinhimillisiin ihanteisiin löytäneensä puolueitten yläpuolella olevan asenteen, joutuu hyvin pian tuon pulmakysymyksen eteen, onko sen päädyttävä voimattomuuteen ja fraasiusvaan vai herätettävä kasvateissaan päättävä tunnustajan rohkeus sille puolelle asettumiseen, joka ei tahdo ainoastaan haaveksia ihmisyysihanteista, vaan myös, sikäli kuin mahdollista, muodostaa yhteiskunnallisen tosielämän niiden mukaiseksi. Kun kehityksen yhteiskunnallisen koneiston tuntemisessa on kerta päästy niin pitkälle, että tiedämme, mitenkä sosialismin ei nykyään suinkaan täydy kannattajansa erikoisesta jalomielisyydestä, vaan taloudellisesta välttämättömyydestä luoda suuremman inhimillisen solidaarisuuden edellytyksiä, mikä taas merkitsee suurempaa lähentymistä ihmisyysihanteita kohti, silloin kuuluu sostalismin puolelle asettuminen itse yleisinhimilliseen kasvatukseen. Ja kasvatus »vain yhden puolueen» hengessä luo juuri ne ihmiset, jotka pyrkivät »puoluenäkökohtien mukaan» kaikki puoluepyrkimykset ylittäviin päämääriin, koska ne johtavat samalle taholle kuin yleensä ihmiskunnan päämäärä.

Meidän ei siis ole kasvatettava lapsia nykyistä palkkatyön ja yksilöllisen eduntavoittelun maailmaa, vaan yhteistyön ja solidaarisuuden tulevaa maailmaa varten. Meidän ei ole ainoastaan herätettävä lasten sieluissa irtisanoutumista nykyisestä maailmasta, vaan myös sitä lujitettava. Sillä kapitalistisen maailman epäoikeudenmukaisuudet ja ristiriidat ovat kaikkien luokkain, myös omistavien, lastensieluille käsittämättömät. Nykyinen kasvatus saa, selittäessään »rikkaan ja köyhän, herran ja palvelijan väliset eroavaisuudet jumalalliseksi järjestykseksi ja leimatessaan kaiken kapinoinnin niitä vastaan »synniksi», vain vaivalloisesti ja todella »jumalan avulla» lasten oikeudentunnon, lasten totuudenrakkauden sopeutumaan tosiolojen ristiriitain runsauteen.^[13*]

Mutta samalla kun sosialistisella kasvatuksella ei ole mitään syytä ryhtyä taivuttamaan ja sovitelemaan lasten sieluja tällä tavalla, on sille mahdollista siirtää käsitykset uskonnosta ja moraalista, mielikuvat valtiosta ja oikeudesta, rikkaasta ja köyhästä, työstä ja lepoajasta, palkasta ja vaatimuksesta, yksilöminästä ja yhteiskunnasta porvarillisesta näköpiiristä proletariaatin näköpiiriin, joka taas merkitsee samaa kuin yleisinhimillinen näköpiiri, sillä onhan proletariaatin maailmanhistoriallisena tehtävänä toteuttaa historiallisesti ihmiskunnan solidaarisuus juuri luokkavastakohtain poistamiseen tähtäävällä kehityspyrkimyksellään. Vasta tällä tavalla voi ja täytyy lapsissa syntyä henki, joka ei tosin kelpaa enää nykyiseen porvarilliseen maailmaan, mutta jolle tämä porvarillinen maailma ei myöskään enää kelpaa; henki, joka ei tahdo enää elää kapitalismin maailmassa, koska se ei voi elää siinä; henki, joka kärsii kapitalistisen maailman sivistyksellisistä valheista ja rajoituksista vielä tuskallisemmin kuin taloudellisesta hädästään. Tämä on siis sosialistista kasvatusta: luoda nuoriso, joka ei pidä sosialistista ajatus- ja tunnemaailmaa enää pelkkänä poliittisena vaatimuksena tai parhaassa tapauksessa siveellisenä ihanteena, vaan joka ei enää voi ajatella ja tuntea muuten kuin ainoastaan sosialistisesti.

Tämä päämäärä olisi tosin varmimmin saavutettavissa, jos voitaisiin temmata proletaarilapset jo ruumiillisestikin vanhan maailman syleilystä, jos he siis voisivat kasvaa omissa sosialistisissa kasvatus- ja opetuslaitoksissa jo alun pitäen, ikäänkuin jonkinlaisessa kommunistisessa kouluyhteisössä. Kaiken todella luovan kasvatusopin vanha, johtava ajatus on, että lapset olisi vapautettava mikäli mahdollista yhteiskunnan perinnäisvaikutuksista ja varsinkin perheen vanhoillisesta itsekkyydestä, ja sentähden se ei ole milloinkaan kaihtanut ajatusta, että lapset on saatettava perheestä pois vallan uusiin ja kasvatusta vastaaviin olosuhteisiin. Niinpä jo Kant puolsi »Kasvatusopissaan» useampaan kertaan kotikasvatuksen asemesta julkista kasvatusta siihen soveltuvissa laitoksissa; sillä »ensiksi mainittu ei ainoastaan synnytä hyvin usein perhevirheitä, vaan tekee ne jatkuviksi». Ja Fichte vaati, puoltaessaan uuden ihmistyyppinsä kasvatusta, jonka tyypin hän selitti »Saksan kansalle pitämissään puheissa» ainoaksi pelastuskeinoksi, suorastaan välttämättömyyden pakkona, että tämän uuden kasvatuksen esineiden, eristettyinä jo täysi-ikäisestä ja uhrattavasta sukupolvesta, »on muodostettava erillinen ja yhtenäinen yhteisönsä, jolla on tarkoin määrätty, asioiden luontoon perustuva ja järjen täydelleen vaatima hallitusmuotonsa». Sitä pakottavampi on tämä vaatimus sosialistiseen kasvatukseen nähden, joka ei voi saada sijaa proletaarikodin ilmeisen riittämättömissä oloissa eikä korvausta parhaassa tapauksessa »puolueettoman» porvarillisen koulun vaikutuksesta. Mutta toistaiseksi ja, ikävä kyllä, todennäköisesti vielä kauan puuttuvat sekä henkinen valmius että aineelliset keinot proletariaatin sellaisen henkisen vapautuslaitoksen luomiseen nykyisessä yhteiskunnassa. Sentähden on niin äärettömän tärkeätä sosialismin vastaiselle kehitykselle, että proletaarisissa kasvatusjärjestöissä ollaan ainakin täysin selvillä tästä kasvatustyön välttämättömästä suunnasta ja että ylläpidetään ja vaalitaan tästä siihen virtaavaa vallankumouksellista henkeä, että proletariaatin lapset saatetaan lastenkodeissaan ainakin joksikin aikaa sosialistisen maailmankatsomuksen täysin uudenaikaisten vaikutusten alaisiksi ja istutetaan heihin tuon uuden yhteiskuntaelämän idut, jonka uranuurtajia heistä pitäisi tulla.

Tämä tehtävä on mielestäni ainoa, joka proletaaris-vallankumouksellisella kasvatusjärjestöllä voi olla, mutta se on myös sellainen tehtävä, jota proletariaatti ei saa enää laiminlyödä, niin vaikea kuin se totisesti onkin ja niin vähän kuin sitä yhdellä ainoalla rynnistyksellä voidaan toteuttaa. Sosialismin nykyinen asema ei ole tullut pelkästään noista jo niin usein ja paljon pohdituista poliittisista ja taloudellisista syistä niin kriitilliseksi, vaan ennen kaikkea sentähden, ettei proletariaatin psykologinen ja moraalinen kypsyminen ollut kyennyt seuraamaan sosialismin taloudellista kypsymistä, koska, esittääksemme asian noilla ikävillä sanoilla, suuri hetki kohtasi jälleen pieniä ihmisiä. Mutta onneksi on tässä suhteessa omassa vallassamme itsemme suuremmiksi tekeminen. Repikäämme me, jotka tahdomme rakentaa uuden maailman, ennen kaikkea vanha maailma itsestämme armottomasti pois, tehkäämme siten itsemme sopiviksi nuorison todellisiksi johtajiksi, ja silloin nousee vielä omien silmäimme edessä uusi sukupolvi: »Sill' aina virtaa raikas, nuori veri.»

Takaisin sisällysluetteloon

Kolmas luku.

Sosialistinen kasvatus ja politiikka.

I.

Täytyy yhä uudestaan toistaa, että sosialistisen internationaalin jälleennousun oleellisimpia edellytyksiä on sosialistisen hengen lujittaminen, jopa monessa suhteessa vasta sen jälleen eloon herättäminen proletaarijoukoissa. Vasta silloin tulee proletariaatin internationaali olemaan todella historiallisesti luova, sosialismia toteuttava, vallankumouksellinen voima, eikä ainoastaan hallintovirasto, jonka tehtävänä on huolehtia eri kansallisten työväenpuolueitten määrätyistä yhteisistä poliittisista tai ammatillisista pyrkimyksistä, kun kaikkien maitten proletaareja elähdyttää taas sellainen aatteellinen innostus, joka vapauttaa heidät turmiollisesta osanotosta valtioittensa mahti- ja nykyisyyspyrkimyksiin. Ensin täytyy jälleen herätä eloon tuo vanha, ylpeä proletaaritietoisuus, jonka täyttäminä aikaisemmat sosialistiset sukupolvet vastustivat porvarillista yhteiskuntaa, tuntien olevansa kokonaan ristiriidassa siihen nähden, joskaan ne eivät silti luopuneet esittämästä jo nykyisessä porvarillisessa yhteiskunnassa vaatimuksiaan proletariaatin aseman parantamisesta, tehdäkseen sen kykenevämmäksi käymään taisteluaan. Tosin on proletariaatille tullut nyt kaikkialla valtiossa ja kunnassa paljon tehtäviä, jotka oikeastaan ovat osaksi vielä porvariston kulttuuritehtäviä ja merkitsevät joka tapauksessa vain kapitalistisen talousjärjestyksen yhteiskunnassa synnyttämien epäkohtain lieventämistä, poistamatta itse kapitalismia. Mutta juuri siksi, ettei tämä proletariaatin melkein kaikki voimat vaativa nykyisyydentyö ole vielä varsinaisesti sosialistista, täytyy säilyä entistä selvempänä sen tietoisuuden, että meidän varsinaiset päämäärämme ovat vielä nykyisen työn tuolla puolen. Meidän valtakuntamme ei saa olla tästä porvariston maailmasta, ei myöskään sosialipoliittisen ja sosialistisen kunnallispolitiikan »parantamasta» porvariston maailmasta, sillä se pysyy aina sisäisesti riiston maailmana, samaten kuin imperialistisen sorron maailmana ulospäin, ja panee tällä ominaisuudellaan kaikille sosialismin osittain ja rauhallisesti toteuttamispyrkimyksille edeltäkäsin aineelliset ja hyvin usein myös henkiset sekä moraaliset rajoituksensa. Meidän valtakuntamme ei siis voi olla nykyisestä kapitalistisesta, vaan sosialistisesta maailmasta, jota ei vielä ole, mutta jonka me voimme ja tahdomme luoda.

Sellainen torjuvasti suhtautumisen henki kaikkeen olemassaolevaan ja uuden aikaansaantipyrkimys, sellainen mullistavan, luovan tahdon tunkeutuminen hengen ja tunteen kaikkiin voimiin muodostaa sen varsinaisen vallankumouksellisen sisällyksen, jota ilman sosialismi ei voi toteutua. Sillä kun vastustajamme ovat meille niin usein pilkallisesti huomauttaneet sosialismin muka vaativan, että ihmisten täytyisi ryömiä ulos nahastaan ja tulla enkeleiksi, niin me olemme saattaneet vastata heille, että sosialismi, poistaessaan niin monien palkkaorjien epäinhimilliset elämänehdot, luo päinvastoin vasta mahdollisuudet siihen, että kaikki voivat olla ihmisiä. Mutta tällä ei tahdota sanoa, ettei tämän työn toteuttamiseen tarvittaisi kuitenkin toisenlaisia ihmisiä kuin nykyiset, uusia ihmisiä, joiden syntyyn ei kaivata mitään taivaasta tulevaa ihmettä, vaan ainoastaan että nykyiset ihmiset rikkovat sisäisesti välinsä vanhan maailman kanssa. Tällä tavalla alkaa uusi ihmisyys jo itse vanhassa yhteiskunnassa, ja jo vanhastaan on sosialismin erikoisominaisuutena ollut, että se on aikaansaanut kannattajissaan tämän ihmisen muuttumisen ja uudistumisen. Joskin nykyään, sen pakottavan pulakauden takia, joka antamalla suunnattomasti kasvaneen määrän poliittisia, ammatillisia ja hallintoteknillisiä tehtäviä panee proletariaatin voimat koetukselle, tämä vallankumouksellinen henki näyttää usein joutuneen pahasti taka-alalle, niin sitä vastaan auttaa vain yksi keino, jota pidettiin ennen useimmiten sivutarkoituksena, mutta joka on nyt muuttunut pääpyrkimykseksi ja jonka tärkeyttä ei voida koskaan kylliksi tehostaa: suurten ja pienten sosialistinen kasvatus. Ja ennen kaikkea nuorison on päästävä osalliseksi tästä sosialistisesta kasvatuksesta.

Mutta tähän tehdään usein juuri kasvatuksesta idealistisesti ajattelevien nuorisonystävien taholta vastaväitös. He ovat sitä mieltä, että sosialistinen kasvatus merkitsee sittenkin samaa kuin nuorison vetäminen mukaan politiikkaan ja että se on senvuoksi periaatteellisesti erheellinen tie sen uuden, ihanteellisen ihmiskunnan luomiseksi, josta puhuimme. Kaikki yhteys politiikkaan muka samentaa pakostakin kasvatuksen puhtaan hengen puolue-elämän tukahduttavassa ilmapiirissä ja vaikuttaa, että lopulta ei kasvatetakaan ihanteeseensa innostuneita, vaan puoluepyrkimyksiä kiihkeästi ajavia ihmisiä.

Tämä väitös pohjautuu sosialistisen politiikan ja sen yhteiskunnalliseen idealismiin suhtautumisen täydelliseen väärinkäsittämiseen, jopa tietämättömyyteen sen olemuksesta. Porvarillisen politiikan luonne yhdistetään ilman muuta myös sosialistiseen politiikkaan, ja tällöin vedotaan tuohon niin yleiseen perusteluun, että koska molemmissa tapauksissa on käytetty samaa »politiikka»-sanaa, niin se tarkoittaa myös kummassakin tapauksessa samaa asiaa. Mutta näin ei ole ensinkään asian laita. Ja koska muuten sekä ystävillä että vihamiehillä on tässä suhteessa vielä monia oikaisua kaipaavia käsityksiä, niin puhuttakoon siitä hiukan seuraavassa.

II.

Se yhteiskuntaihanne, joka vallitsee uudenaikaista sosialismia ja määrää sen politiikan suunnan, on ajatus luokkavastakohdista vapautuneesta yhteiskunnasta, jossa »Kommunistisen Manifestin» mukaan »jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto». Myös sosialistisella politiikalla on yhteiskuntaihanne, ja vieläpä se on sopusoinnussa kaikkien aikojen yhteiskunnallisen ihanteellisuuden kanssa, joka on aina uneksinut yhteiskuntatilasta, missä ihmisiä ei saata enää häpeään köyhyys eikä puute, ei riisto eikä sorto, ei väkivalta eikä epäoikeudenmukaisuus. Mutta tämän yhteiskuntaihanteen asema marxilaisen sosialismin aaterakennelmassa on vallan toinen kuin sen aikaisempi asema, johon kiinnittivät huomiota nuo varsinkin vastustajain usein lainaamat, mutta yhtä usein väärinkäsittämät Karl Marxin sanat, ettei työväenluokalla ole mitään ihanteita toteutettavanaan. Tämä ei merkitse, ettei meillä sosialisteilla olisi mitään ihanteita ja että sosialistinen politiikka olisi niin ollen vapaa kaikesta idealismista, vaan ainoastaan sitä, että meidän katsomuksissamme tällä idealismilla on toinen merkitys kuin porvarillisessa käsityksessä ja myös esimarxilaisessa sosialismissa.

Yhteiskunnallinen ihanne ei ole meille enää mikään unelma, joka loihtisi eteemme houkuttelevan tulevaisuuden kuvan, eikä se ole myöskään enää pelkkä usko, jota hellimme kaihoisan, haudantakaisen toivon elähdyttäminä, vaan se on viittaus tulevaisuuteen, joka on nykyisen yhteiskunnan välttämättömän kehityssuunnan seuraus. Se, mikä tarjoaa sosialismille mahdollisuuden luoda ensi kerran sellaisen silmäyksen tulevaisuuteen, joka ei ole enää pelkästään sen toiveen heijastusta, vaan lakienmukaisen kehityksen ennustusta, se on tieto yhteiskunnasta ja sen kehityksen laeista. Tiedossa niistä historiallisista ja yhteiskunnallisista kehityksen ehdoista, jotka ovat johtaneet yhteiskunnan nykyiseen muotoon, ja niistä henkisistä toimintamuodoista, jotka vetävät näille yhteiskunnallisille voimille välttämättömät suuntaviivat, on se vankka pohja, jolta nykyään voidaan käsittää yhteiskuntaihanne itse yhteiskunnallisen lainmukaisuuden osaksi. Materialistinen historiankäsitys, tuo uudenaikaisen sosialismin perusteoria, on opettanut meille, että juuri yhteiskunnallisesta tuotannosta riippuvan ihmisen, yhteiskunnallistuneen ihmisen, näin määriteltyyn toimintaan perustuu historiallinen kehityskulku. Taloudelliset suhteet määräävät yhteiskunnallisen olemisen ja tulemisen, mutta aina vain ihmisten välityksellä, joitten aivoissa ne muuttuvat tehtäviksi, arvostelmiksi ja päämääräksi. Yhteiskunnallisen kehityksen taloudellinen välttämättömyys on siis samalla aina ihmishengen ja ihmistahdon kautta täyttyvää, mutta se ei ole suinkaan aina tietoista ja suunnitelmallista. Mutta tämän taloudellisen kehityksen määrätyllä asteella johtaa tietämättömyys ja sokeus sen kulkuun nähden niin peloittaviin ristisriitoihin yhteiskuntaelämässä ja samalla luo tuotantovoimain kehityksen saavuttama aste niin varmoja keinoja noiden ristiriitain poistamiseen, että tämä poistamistehtävä ja noista ristiriidoista vapautuneen taloudellisen elämänmuodon aikaansaannin päämäärä tulevat silloin häiriintymättömän taloudellisen kehityksen jatkumisen välttämättömäksi renkaaksi. Näin syntyy käsitys uudesta yhteiskuntajärjestyksestä välittömänä, käytännöllisenä tehtävänä kaikkien niiden ajattelussa, tahtomisessa ja toiminnassa, jotka kärsivät vallitsevasta yhteiskuntatilasta, s.o. proletariaatissa, ja tulee proletariaatin luokkapyrkimyksen, sen politiikan, sen ihanteen välttämättömäksi päämääräksi. Ja tällä tavalla yhtyy tietoisuus niistä yhteiskunnallisista ehdoista, jotka antavat tämän tehtävän ja tekevät sen suorittamisen yhtä mahdolliseksi kuin välttämättömäksikin, ihanteeseen paremmasta tulevaisuudesta. Sosialismiin, ja parhaiten juuri siihen nähden, pitää paikkansa, mitä Marx kirjoitti niin syvämielisesti tästä yhteiskunnallisen idealismin liittymisestä yhteiskuntaelämän välttämättömään kehityssuuntaan: että ihmiskunta asettaa itselleen pohjaltaan aina vain sellaisia tehtäviä, jotka se kykenee ratkaisemaan. »Sillä tarkemmin katsoen käy aina niin, että itse tehtävä syntyy vain siellä, missä sen ratkaisun aineelliset edellytykset ovat jo olemassa tai ainakin syntymässä.»

Sellaisen sosiologisen tiedon kannalta luotava yhteiskunnallinen tulevaisuus on samalla siis osa tulevaisuuteen kulkevaa, tunnettua, välttämätöntä kehitystä. Sellainen käsitys on tosin mahdollinen vasta sitten, kun yhteiskuntaelämän kehitys on päässyt niin pitkälle, ettei se voi mennä enää pitemmälle ilman tietoista, sellaisen tiedon avulla säännösteltyä suunnitelmallisuutta, ja sentähden ei itse yhteiskuntaa käsittelevä tiedekään ole mitään muuta kuin yhteiskunnan pakottavan, käytännöllisen tarpeen tyydyttämistä. Mutta kun tälle asteelle kerran on päästy — ja se tapahtui sen teoreettisen tietoisuuden avulla, josta saamme kiittää Marxia ja Engelsiä —, silloin on saavutettu katsantokanta, jolta katsoen myös yhteiskunnallisella alalla vihdoinkin voi ja täytyy käytännössä pitää paikkansa se, mikä on oikeata teoriassa, jolta katsoen politiikkakaan ei ole enää jotakin tiedon ulkopuolella kokonaan olevaa tai sille täysin vastakkaista, koska se päinvastoin ei ole eikä saa olla mitään muuta kuin yhteiskunnallisen kehityksen käytäntöön sovellettua teoriaa. Siinä viheliäisessä maailmassa, jossa me elämme, porvarillisessa yhteiskunnassa, täytyy yhteiskunnallisten ihanteiden oikeudesta, hyvästä ja kaikkien ihmisten solidaarisesta yhteisöstä jäädä ikuisiksi ajoiksi ihanteita tappavien luokkavastakohtien vuoksi vain verettömiksi kaavoiksi. Marxilaisen sosialismin uuden katsomuksen mukaan muuttuvat nämä ihanteet niin korkealle asetetuista epäjumalista, ettei todellinen elämä koskaan voi ulottua niihin, porvarillisen yhteiskunnan alati kasvavan luokan, proletariaatin, välttämättömiksi yhteiskunnallisiksi vaikuttimiksi, jotka synnyttävät siinä sekä voiman että tietoisuuden noiden ihanteiden toteuttamiskeinoista. Näiden keinojen, sekä aineellisten että henkis-moraalisten, määrätietoinen ja järjestetty hankinta yhteiskunnallisen kehityksen toteuttamiseksi sosialisen idealismin merkityksessä, se on — sosialismia valtiollisena liikkeenä. Vasta tältä näkökannalta voimme nyt arvioida oikein poliittista työskentelyämme, sosialistista politiikkaa ja sosialistista puoluetta.

III.

On jo käynyt ilmi, että samoin kuin sosialistinen politiikka päämääräänsä nähden eroaa jyrkästi kaikesta porvarillisesta politiikasta, samoin sen olemuksellekin on jälkimmäisen kanssa yhteistä vain nimi. Sosialismin merkeissä saa politiikka jälleen saman yhteiskunnallisen sisällyksen, jonka sille antoivat sen suuret filosofiset perustajat, Plato ja Aristoteles, ja se on yhteiskunnan kokonaisuuteen tähtäävää ja vain yhteishyvään kohdistuvaa pyrkimystä. Ja tämä on vain välttämätön seuraus siitä, että sosialistisella politiikalla on kohde, jota porvarillisella ei ole ensinkään, jota sillä ei voi olla ja jota se ei voi tahtoa, nimittäin luokaton yhteiskunta, jossa vasta voidaan todella puhua yhteiskuntaelämän kokonaisuudesta ja todellisesta yhteishyvästä.

Samaten kuin nyt on todettu, että porvarillinen ja sosialistinen politiikka ovat kaksi ihan vastakkaista asiaa, samaten on opittava käsittämään, että myös porvarillinen ja sosialistinen puolue ovat toisilleen ihan yhtä vieraita, jopa sisäisesti vastakkaisia. Sosialistisen puolueen aseman luonnetta ei käsitetä ensinkään, ei ole saavutettu vielä minkäänlaista todellista selvyyttä sosialismin historiallisesta merkityksestä poliittisena puolueena, jos sitä pidetään vain poliittisena puolueena muiden poliittisten puolueiden joukossa. Se on porvarillisten poliitikkojen katsantokanta, olivatpa he sitten niin lyhytnäköisiä, että luulevat sosialidemokratiaa vain joidenkuiden kiihoittajain työn tulokseksi, tai niin »avarakatseisia», että arvelevat voitavan päästä vallitsemaan tätä liikettä noudattamalla viisasta reformi- ja myönnytyspolitiikkaa. Tämä on peräti epähistoriallinen ja epätieteellinen käsitys, jonka edustajat eivät ole vielä oppineet näkemään yksilöitten ja hetkellisten ilmenemismuotojen takaa niitää yhteiskunnallisia voimia, jotka panevat kaiken tämän liikkeelle, niin että he saattavat kuvitella poliittista elämää yleensä vain parlamenttiryhmien välisiksi kahakoiksi, eivätkä näe sosialidemokratiassa enempää kuin sellaisen ryhmävastustajan.

Tämä johtuu ennen kaikkea porvarillisen politiikan yhteiskunnallisesta ajattelutavasta sisäisesti vieraantuneesta luonteesta. Kaikkien porvarillisten puolueiden elämä siirtää yksityiskapitalistisen talousjärjestyksen ristiriidan poliittiselle kentälleen. Samoin kuin kapitalistisen yhteiskunnan räjähdyttää se ristiriita, että tuotanto tulee siinä yhä enemmän yhteiskunnalliseksi, mutta ettei tuoteta yhteiskunnan, vaan yksityisten hyväksi, samoin potee jokainen porvarillinen puolue sitä välttämätöntä ristiriitaa, että se vaatii itselleen kokonaisuuden poliittisen vallan, s. o. valtiovallan, mutta edustaa kuitenkin vain osapyrkimyksiä. Kaikki poliittiset puolueet, jotka ovat ainoastaan sellaisia, pyrkivät sentähden valtaan ainoastaan alistaakseen valtiojärjeston, t. s. siinä elävän yhteiskunnan, rajoitetun yhteisönsä etupyrkimysten ajajaksi. Ne ovat siis poliittisia juuri siksi, etteivät ne edusta yhteiskuntaa; ne tulevat poliittisesti vain tämän yhteiskunnan vihollisiksi, jota ne eivät tahdo järjestää, vaan vallita. Sensijaan, että kreikkalainen henki tulkitsi ennen muinoin poliittisen toiminnan aatteen politeia-käsitteellään täydellisen yhteiskunnan elämäksi ja sanoi sen vuoksi ihmistä zoon politikon'iksi, poliittiseksi, s. o. yhteiskuntaa varten määrätyksi ja soveliaaksi olennoksi, ovat porvarilliset poliittiset puolueet muuttaneet tämän sanan merkityksen järjettömyydeksi, ja nykyinen porvarillinen poliitikko näyttäisi varmaan jostakin Aristoteleesta kaikelta muulta kuin zoon politikonilta.

Sosialistinen politiikka taasen on vain sentähden poliittista, että se edustaa yhteiskuntaa, että se tahtoo antaa sille vihdoinkin myös poliittisen, s. o. porvarillisessa maailmassa valtiollisen ilmaisun. Se on vain sentähden poliittista, että sen täytyy, pyrkiessään toteuttamaan solidaarista yhteiselämää, vastustaa yhteiskunnalle vihamielisten mahtien poliittisia pyrkimyksiä. Ja se koettaa vain siitä syystä vallata itselleen poliittisen vallan ja valloittaa valtion, että se voi vain siten poistaa yleensä valtion ja samalla kaiken porvarillisen politiikan lähteen ja rakentaa sen tilalle solidaarisen yhteiskunnan yhteisöpolitiikallaan. Sosialistinen politiikka tahtoo siis hallita vain siksi, että se voisi voittonsa kautta tehdä kerta kaikkiaan mahdottomaksi yhteisön kaikki vallitsemismuodot osapyrkimysten avulla. Että sosialidemokratia tämän mukaisesti on tosin poliittinen puolue ja että sen täytyykin olla, johtuu yksinkertaisesti siitä, että sen täytyy mennä sinne, missä se kohtaa yhteiskunnallisen päämääränsä vastustajat, joiden vankimpana turvalinnana on niiden poliittinen mahti. Mutta se pyrkii yhteiskunnalliseen päämääräänsä muutenkin kaikkialla, ja sentähden sen toiminta poliittisen elämänsä ulkopuolella on yhtä tehokasta, kenties vielä tehokkaampaa kuin elämänsä valtiollisessa ilmenemisessä, joka tosin esiintyy äänekkäimpänä ja ennen kaikkea pistää silmään. Sen väsymätön ammatillinen toiminta, jolla se koettaa kohottaa työläisen elintasoa, tehdä hänet sivistyksellisesti vaativammaksi ja parantaa hänen työehtojaan; vasta nuori, mutta jo voimakkaasti kehkeytyvä toiminta liikeneuvostoissa, joissa proletariaatti kouluttaa itseään välittömästi talouden haltuunsa ottamiseen omia etujaan vastaavasti ja omalle vastuulleen ja asettaa itselleen poliittisen demokratian ohella taloudellisen demokratian yhä vaikeammiksi käyviä tehtäviä; samassa merkityksessä järjestöt kulutuksen ja tukkuoston saattamiseksi osuustoiminnalliselle pohjalle; lakkaamatta suurenmoisemmaksi muodostuva sivistystoiminta, jossa sosialidemokratia työskentelee valtion toimenpiteet suuresti ylittäen edistääkseen työväenluokan älyllistä ja myös esteettistä sivistystä; nuorten ja Lasten Ystäväin järjestöt, joiden avulla sosialistisen kasvatustyön piiriin vedetään myös nouseva polvi ja johdetaan jo edeltä käsin urille, joilla kaikkea jatkuvaa kulttuurityötä voidaan sittemmin tehdä paljon helpommin; juuri sosialismin suuresti edistämän alkoholinvastustamisliikkeen avulla harjoitettu terveydenhoito, sukupuolinen valistus ja kaikenlaiset pyrkimykset ruumiillisen kulttuurin ja vapaassa luonnossa tapahtuvan virkistyksen hyväksi; tämä kaikki on sosialidemokraattisessa puoluetyössä kiinteänä ja valtavana osana siinä määrin, ettei voida sanoa, mikä on tärkeintä, mikä vaikutuksiltaan syvällisintä. Sosialidemokratiaa ei siis voida ensinkään arvostella sen poliittisen olemuksen mukaan; se on paljon enemmän kuin miltä pinnallisesti katsoen näyttää, se on enemmän kuin puolue valtiossa. Se on jo valtion sisäpuolella kehkeytyvä tietoinen yhteiskunta, joka pyrkii tähänastisesta, pelkästään alkuperäisestä muodostaan itsetietoiseen, suunnitelmalliseen elämään, pelkästään tosiasiallisesta ja ristiriitaisesta liittoutumamuodostaan solidaariseksi oikeusjärjestoksi.

Tämän työn määrätietoisuus, siinä käytettyjen keinojen järjestelyn suunnitelmallisuus ja pyrkimys päämäärien saavuttamiseen tarvittavien voimien kansainväliseen yhteenliittämiseen tekee sosialismin samalla ensimmäiseksi suurenmoiseksi yritykseksi soveltaa yksityisen ihmisen tietoisuus elämän tarkoituksestaan koko yhteisöön. Tämä sen olemuksen täysin uudenlainen henkinen rakenne osoittaa meille vieläkin kerran politiikan luonteen perinpohjaisen periaatteellisen muuttumisen sosialismissa, mikä tulee käänteentekeväksi historialle. Sillä siinä esiintyvät tulevaisuuden tieteellisen politiikan alkeet, jolle edistys ei ole enää kuten tähän asti sattumaa, jopa oikeastaan vain historiallisen kehityskulun tarkoituksetonta tulosta — ikäänkuin sen huonoa seurausta, vaan jota harjoittaen yhdistynyt yhteiskunta tulee itse suunnitelmallisesti synnyttämään tämän edistyksen varsinaisena tarkoitusperänään.

IV.

Tässä mielessä, eikä se ole suinkaan haaveilua, vaan johtuu ainoastaan sen osan ymmärtämisestä, jota sosialismi näyttelee yleensä proletariaatin historiallisena joukkoliikkeenä yhteiskunnallisen kehityksen lainmukaisuuden yhteydessä, ei siis jouduta ainoastaan poliittisen puoluetyön oikeaan arviointiin ja yhteiskunnallisen idealismin soveltamiseen, vaan myös viimeksimainitun vapauttamiseen tuosta niin surkuteltavasta utopismin moitteesta, jollaisia sosialismia vastaan tuon tuostakin vielä heitetään. Sillä nyt käy ilmi, että niin toinen kuin toinenkin, sekä näennäinen mahdottomuus yhdistää politiikka yhteiskunnalliseen idealismiin että syytös utopismista versovat vain sellaisissa sieluissa, jotka eivät ole kyenneet syventymään marxilaisen sosialismin uuteen ajattelutapaan, jonka omaksujan täytyy olla murtanut vanhat porvarilliset käsitykset voidakseen käsittää sen merkityksen. Juuri tämä kykenemättömyys irtautua henkisesti vanhasta maailmasta pitää enemmän kuin mikään muu uutta maailmaamme niin haaveellisena. Mutta me olemme jo jättäneet vanhan maailman henkisesti taaksemme, joskin se kiusaa meitä vielä ruumiillisesti. Meitä ei peloita, kun meille sanotaan ivallisesti, että »aina on ollut köyhiä ja rikkaita ja iäti ero herran ja palvelijan välillä». Sillä mitä merkitsee nykyiselle tieteelliselle tietoisuudella tuo vanhan maailman »aina ja iäti»? Uudenaikainen tiede ei ole aukaissut meille ainoastaan kokonaan muuttunutta näköalaa maailmankaikkeudesta, vaan se tarjoaa myös vallan toisen näköalan historiallisesta menneisyydestä. Täytyi kulua mittaamattomia ajanjaksoja, ennenkuin maamme muodostui; maailmankausia piti vierähtää, ennenkuin sille syntyi orgaanista elämää, miljoonia vuosia, ennenkuin ihminen nousi eläimestä, ja taasen miljoonia, ennenkuin alkoi se inhimillisen historian lyhyt kausi, jolla syntyivät »ikuiset eroavaisuudet» rikkaan ja köyhän, herran ja palvelijan välillä. Kenpä ei tuntisi vapautusta, kun tähänastinen »kulttuuri»-historia ei näin muodostukaan pitkäksi menneisyydeksi, jonka myöhäistä kautta nykyisyytemme edustaisi, vaan kutistuu mittättömyydeksi, jota jo saavutetun kulttuurin alhainen astekin vastaa! Me tunnemme itsemme suuremmiksi tässä mahtavassa historiallisessa yhteydessä; sillä nyt ei meitä ahdista enää ajatus kulttuurityön hyödyttömyydestä »niin pitkän ajan» vuoksi, koska havaitsemme olevamme vasta melkein alussa, koska näinä pyörryttävän pitkinä ajanjaksoina on tehty tietoista inhimillistä työtä vasta kuusi tai seitsemän vuosituhatta. Kuinka meitä voisi enää kauhistuttaa noiden yhteiskunnallisten eroavaisuuksien muuttumattomuus, kun kuitenkin näemme, että yhteiskunnallinen kehitys on vasta nyt oppinut tuntemaan syynsä, tuotannon välineitten yksityisomistuksen, joka on ollut olemassa kaikkien vaihtelevien historiallisten muotojen vallitessa siitä lähtien, kun alkuperäiset yhteiselämän suhteet olivat hajonneet? Niinpä emme eläkään enää nykyään sen tunteen valtaamina, että ajankohtanamme olisimme kohonneet täydellistymisen huipulle; meillä on pikemminkin selvä tunne aikamme ylimenokauden luonteesta, minkä merkityksen paljastavat meille täydelleen ne Marxin sanat, että kapitalistisen talousjärjestyksen poistamiseen päättyy »vasta inhimillisen yhteiskunnan alkuhistoria».

Tämän uuden ajattelutavan istuttamisen jo nuorison mieliin ja siten perustuksen laskemisen todelliselle sosialistiselle politiikalle täytyy olla sosialistisen kasvatuksen pääpyrkimyksenä. Olkoon, että meidän vanhempain täytyy ehkä eläytyä siihen katkeraan tunteeseen, että me voimme vain nähdä luvatun maan, kuten ennen muinoin Mooses, ilman että meidän olisi suotu astua siihen; mutta meillä on kuitenkin se onni, että kasvattaessamme proletaarinuorisoa sosialistisesti työskentelemme välittömästi mitä tehokkaimmin yhteiskunnan kehityksen jatkumiseksi uutta päämääräänsä kohti. Tässä kasvatuksessa ei sosialistinen politiikka, kuten nyt selvästi käsitämme, voi olla minkäänlaisessa ristiriidassa kaikelle kasvatukselle välttämättömän idealismin kanssa, koska politiikka ei ole sosialistisessa ajattelu- ja tuntemistavassa mitään muuta kuin teoksi muutettua yhteiskunnallista idealismia. Tällä tavalla yhtyvät sosialistinen politiikka ja yhteiskunnallinen idealismi tulivirraksi, jonka hehkussa yhteiskunnan vanhat elämänmuodot sulavat uusiksi ja paremmiksi.

Neljäs luku.

Kasvatus ammattina.

I.

Yli kolme vuotta pidettiin Schönbrunnin linnassa Wienissä Lasten Ystäväin koulua, joka oli asettanut itselleen suuren päämäärän, nim. hankkia Lasten Ystäväin työhön erikoisesti pystyviä voimia itse proletaarinuorison riveistä; tahdottiin siis tehdä koulutettuja kasvattajia ja kasvattajattaria työtätekevän kansan lapsille sen omista lapsista. Vielä ei koulu ehtinyt osoittaa, mitä se kykeni aikaansaamaan, sillä aika oli liian lyhyt riittäväin kokemusten saamiseen sen tuloksista. Koulu itsekin oli liian nuori edustaakseen niin täydellistä muotoa, ettei siihen olisi voitu tehdä parannuksia. Päinvastoin kaikki, jotka toimivat tässä koulussa tai osoittivat sitä kohtaan harrastusta, tiesivät, että siinä kaivattiin monia muutoksia ja parannuksia oppisuunnitelmaan, oppilaitten valintaan ja käytännölliseen toimintaan opastamiseen nähden. Mutta nämä kaikki olivat asioita, jotka kävivät ilmi vasta kokemuksesta eivätkä puhuneet suinkaan itse koululaitosta vastaan, vaan päinvastoin olivat omiaan edistämään ja kehittämään sitä.

Mutta merkillistä kyllä, monissa oli syntynyt Lasten Ystäväin koulua kohtaan vastustusta, joka oli luonteeltaan vallan toisenlaista kuin se oikeutettu arvostelu, jolla tahdottiin poistaa vain koulun puutteet, jotta se olisi voitu edelleen säilyttää. Tämä vastustus kohdistui koulun koko olemassaoloon, se piti sitä tarpeettomana, jopa vaarallisena ylellisyytenä, koska se muka vieroitti oppilaat proletaarisesta elämästä ja teki heidän elämänsä epävarmaksi. Sillä proletariaatti ei muka olisi kyennyt ottamaan pysyvästi palvelukseensa koulun läpikäyneitä. Ja sitten tehtiin taloudellisesta pulakaudesta, joka yleisen hirvittävän kallistumisen tapahtuessa vaikeutti luonnollisesti myös Schönbrunnin koulun jatkamismahdollisuuksia, tekosyy koulun mahdollisimman pikaiseen lopettamiseen. Tämä kohtalo on tullutkin koulun lopulliseksi osaksi. Mutta kaikesta huolimatta näyttää tarkoituksenmukaiselta esittää eräitä näkökohtia, jotka koskevat vähemmän Schönbrunnin koulua kuin sitä periaatteellista kysymystä, mikä merkitys proletaarisella koululla on sosialististen lastenkasvattajain ja -kasvattajattarien kehittämiselle, onko se todellakin ylellisyyttä ja eikö se kuulu sosialistisen kasvatuksen ja siten myös Lasten Ystäväin työn välttämättömimpiin laitoksiin.

Tahtoisin ottaa lähtökohdaksi sen katsomuksen, jota olemme perustelleet jo toisessa luvussa ja jonka täytyy varmasti tulla yhä enemmän peruskäsitykseksi Lasten Ystäväin työstä, jos sen mieli käydä sosialistisesta kasvatustyöstä: ettei Lasten Ystäväin järjestö tahdo olla pelkkä proletariaatin lasten huoltojärjestö, jonka tehtävä rajoittuu oleskelupaikan hankkimiseen lapsille koulun ulkopuolella vanhempain ollessa työssä, heidän koossapitämiseensä leikkien, puuhailujen, retkeilyjen ja muiden sellaisten toimien avulla ja lisäksi heidän avustamiseensa antamalla pieniä aterioita ja tekemällä lahjoituksia. Tämä olisi pikemmin pikkuporvarillisen nuorisohuollon henkeä, joka huolto ei yleensä ole menettänyt kainojen köyhäin avustuksen luonnettaan. Sensijaan Lasten Ystäväin työn päämääränä on alun pitäen ollut toiminnan ulottaminen tästä lasten ruumiillisen turvallisuuden ja menestyksen pelkästä huollosta heidän sieluihinsa, heidän täyttämisensä sen uuden yhteiskunnan suurella aatteellisuudella, jota vielä ei ole olemassa, vaan joka on vasta taisteluilla saavutettava ja rakennettava, lasten kasvattaminen tämän uuden maailman ja uuden siveellisyyden taisteleviksi puoltajiksi. Lyhyesti sanoen, Lasten Ystäväin järjestö on aina ollut ja tahtoo olla yhä enemmän sosialistisen proletariaatin kasvatusjärjestö.

Samoin kuin proletariaatti täydentää taisteluunsa vanhaa valtiota vastaan poliittista järjestöään, samoin kuin se kehittää taistelussaan taloudellista sortoa ja riistoa vastaan ammatillisia ja osuustoiminnallisia järjestöjään, samoin se tarvitsee taistellessaan nuorison vapauttamiseksi vanhan yhteiskunnan auktoriteettien kirkossa, valtiossa ja kodissa harjoittamasta henkisestä orjuutuksesta kasvatusjärjestöjään, joiden, alkaen täysi-ikäisten sivistyskerhoista ja jatkuen nuorisojärjestöihin ja lasten kasvatuslaitoksiin, on johdettava proletariaatin koko hengenelämää oman, mukaisensa, mutta myös välttämättömän uuden maailmankatsomuksen radoille. Muudan vanha puoluetaistelija itsensä Marxin ja Engelsin ajoilta, Adolf Douai, on kirjoittanut kerran eräässä kirjasessaan, jossa hän puoltaa sosialidemokraattisia lastentarhoja, nuo kauniit sanat: »Siunattu olkoon se päivä, jolloin sivistyskansassa syntyy kasvatuspuolueen itu!» Tämä kasvatuspuolue on jo olemassa: se on Lasten Ystäväin järjestö, jonka kutsumuksena ja velvoituksena on lasten sosialistisen kasvatuksen toteuttaminen.

Tätä tarkoitusta varten ei minusta näytä kuitenkaan ainoastaan yhden, vaan mahdollisimman monen sosialististen kasvattajain ja kasvattajattarien koulun olemassaolo ja huolellinen kehittäminen välttämättömältä, mistä sinänsä johtuu, ettei ainakaan sitä koulua, joka jo oli olemassa, olisi pitänyt uhrata. Sitä vastaan on huomautettu, että kasvattajavoimain kieltämätön tarve voidaan tyydyttää täydellisesti, vieläpä nopeammin ja paremminkin, turvautumalla niiden toverien ja toverittarien vapaaseen avustustoimintaan, joilla on halua työskennellä tällä alalla, ja antamalla heille tilaisuus kehittymiseen kasvatustyökursseilla. Tavallisesti vielä lisätään, että tällainen palkaton kasvatustoiminta vastaa itse kasvatuksen ihanteellista henkeä ja on joka tapauksessa korkeammalla kuin rahasta suoritettu palkkatyö, ja lisäksi on tästä vielä se etu, etteivät kasvattajavoimat ole »pelkkiä teoreetikoita», etteivät he ylvästele »koulusivistyksen» korkealla jalustalla, vaan ollen yksinkertaisia ja vaatimattomia ihmisiä, »suoraan elämästä tulleita», ovat juuri oikeita johtajia lapsille, jotka on valmistettava »elämää varten».

Tämä kaikki kuulostaa varsin kauniilta ja proletaariselta, ja myös hyvin monet toverit ja toverittaret juuri näistä syistä vastustavat Lasten Ystäväin koulua. Mutta niin pian kuin ryhdytään lähemmin tarkastelemaan näitä perusteluja havaitaan, että ne ovat kauttaaltaan vääriä, että niistä, sensijaan että ne olisivat proletaarisen hengen läpitunkemia, henkii pikemminkin täydellinen porvarillinen ajattelutapa. Todettaessa näiden perustelujen paikkansapitämättömyys vapaudutaan samalla osasta porvarillista ajattelua ja tuntemista. Ja tällöin osoittautuu taaskin, kuinka vähän proletariaatti on kyennyt irtautumaan hyvin monilla henkisillä aloilla porvarillisten katsantokantojen talutusnuorasta, vaikka se on jo tietoisesti ryhtynyt poliittisesti ja taloudellisesti vastustamaan porvaristoa.

II.

Ennen kaikkea on vapauduttava siitä katsomuksesta, että proletaarilasten kasvatus olisi asia, jota voi harjoittaa ken hyvänsä, kenellä vain on aikaa ja halua siihen. Kasvatus on niitä asioita, samoin kuin myös esim. politiikka ja filosofia, jotka ovat usein surkeassa tilassa sentähden, että jokainen luulee olevansa oikeutettu lausumaan niistä sanansa, nojautuen vain n.s. terveeseen järkeen, joka ei kuitenkaan monesti ole mitään muuta kuin varsin voimakkaasti kehittynyt sarja epäiltäviä perintätietoja ja ennakkoluuloja. Suuret kasvattajat, Rousseausta ja Pestalozzista aina Natorpiin ja Montessoriin asti, ovat olleet täysin selvillä, ettei kasvattaja kasva villinä, vaan että hänet on ensin kasvatettava, vieläpä ettei silloinkaan, kun on kysymys »vain pikkulapsista», kasvattajalle voida asettaa kyllin korkeita vaatimuksia tietoon ja sivistykseen nähden. Se on porvarillinen käsitys, että köyhille lapsille riittää kehno opettaja, jonka ei itsensä tarvitse osata paljonkaan muuta kuin lukea, kirjoittaa ja laskea, mitkä taidot hänen on annettava lapsille. Porvarillista koulua vaivaa tiettävästi edelleen tämä käsitys »köyhän väen koulusta», ja syystä ovat opettajat asettuneet kaikkialla vastustamaan sitä katsomusta, että kansakoulunopettajan virkaan riittää se tietomäärä, joka nykyään annetaan opettajain valmistuslaitoksissa. Syystä he vaativat, että myös kansakoulunopettajan on saatava yliopistosivistystä. Sillä myös sillä, joka opettaa vain pikkulapsia, täytyy olla perinpohjaiset ja monipuoliset tiedot, koska pienet lapset kyselevät paljon enemmän kuin suuret, jopa täysi-ikäisetkin, koska he näkevät pulmakysymyksiä kaikilla sellaisillakin aloilla, joilla täysikäisten mielenkiinto ja tiedonhalu on jo aikoja sitten sammunut. Myös pikku lasten kasvattajalle on sentähden suuri tietomäärä tarpeen, monipuolinen tieto, jota ei ilman muuta voida edellyttää olevan kenellä hyvänsä; mutta hänellä täytyy olla erikoisesti myös huolto-, yksilö- sekä yhteiskuntahygieenistä, sielutieteellistä ja kasvatusopillista koulutusta, joka vasta antaa hänelle mahdollisuuden tehdä tietonsa hyödyllisiksi lastenkasvatuksessa. Tätä kaikkea ei opita tuossa tuokiossa, nejätoista päivää tai kuusi viikkoa kestävillä »kiehautuskursseilla». Sillä tässä ei ole kysymys opitusta, hajanaisesta tiedosta ja taidosta, vaan valmistumisesta kasvattajan toimeen, suureen elämäntehtävään, joka valaa suorittajaansa täydellisesti tämän suuren tehtävän hengen. Meidän täytyy tosiaan tehdä kerta kaikkiaan loppu siitä kuvitelmasta, että kasvattajalle on tarpeeksi satunnainen, ohimennen ja miten kuten suoritettu kurssi. Kasvatus on ammatti, vieläpä lisäksi tärkeimpiä: kasvattajia ei kehity omissa valloissaan — yksityisiä, poikkeuksellisia neroja lukuunottamatta —, kuten rikkaruohoa pellolla, vaan heitä on kehitettävä ja kasvatettava, ja monestikin olemassaolevista taipumuksista ja kyvyistä tähän ammattiin voidaan vasta perinpohjaisen ja pitkällisen teoreettisen ja käytännöllisen koulutuksen perästä sanoa, ovatko ne todella tehtävään sopivia.

Ja tämä kaikki pitää erikoisesti paikkansa käsittelemäämme aineeseen nähden, jossa ei ole kysymys ainoastaan yleensä kasvatuksesta, vaan sosialistisesta kasvatuksesta. Tämän kasvatuksen päämäärä on täysin vallankumouksellinen, mitä muuten kaiken aidon kasvatuksen pitäisi olla. Kaiken kasvatuksen tulee tähdätä kasvatin täyttämiseen mitä vapaimman itsenäisyyden hengellä ajattelussa ja tuntemisessa, niin ettei jokainen lapsi tule ainoastaan ruumiillisesti, vaan myös sielullisesti uudeksi ihmiseksi, uusien arviointien ja uusien tunteitten ja sentähden myös uuden luomisen lähtökohdaksi. Lapsissa ei saa toistua vanha, perinnäinen, vaan heissä on synnyttävä uuden, ennen vielä olemattoman: vain siten maailma menee eteenpäin. Ja ettei porvarillinen kasvatus ole vielä tähän mennessä ollut sellaista, vaan että se on päinvastoin pitänyt tehtävänään katkismuksen, porvarillisen moraalin ja isänmaallisuuden avulla juurruttaa lapset yhä uudestaan ei ainoastaan vanhempain, vaan myös esivanhempain ajatuksiin ja tunteisiin ja ehkäistä kaikki kehitys luonteen vapauteen ja itsenäisyyteen totuttamalla heidät siihen, »mikä sopii» ja »mitä ei ole lupa» — juuri se on tuon kasvatuksen suuri synti lapsuuden pyhää henkeä vastaan, mistä porvarillisen ajan vallankumoukselliset ajattelijat, kuten Kant ja Fichte, moittivat sitä hyvinkin katkerasti. »Mikä on seurauksena siitä», huudahtaa Fichte kehoittavasti »Puheissaan Saksan kansalle», eikä ainoastaan omalle aikakaudelleen, »kun ihmiskunta kokonaisuudessaan toistuu jokaisena seuraavana aikakautena sellaisena kuin se oli edellä, sen olemme nyt nähneet tarpeeksi hyvin. Jos mielitään ryhtyä täydelleen muuttamaan sitä, niin se on kerran temmaistava kokonaan irti itsestään ja tehtävä erottava leikkaus sen elämän perinnäiselle jatkumiselle.»

Jos kaikki todellinen kasvatus on siten välttämättä vallankumouksellista, niin sitä enemmän kasvatus sosialismiin, joka pyrkii tuohon yhteiskunnan täydelliseen uudestimuodostamiseen myös sen ulkonaisiin ehtoihin nähden, josta Fichte puhuu ainoastaan sielullisena prosessina. Juuri sosialismin hengessä on kasvatuksen tultava siksi erottavaksi leikkaukseksi elämän perinnäiselle jatkumiselle, joka irroittaa lapset vanhasta kapitalistisesta maailmasta siten, että samalla kun he kasvavat vielä ruumiillisesti tähän maailmaan, heidät temmaistaan siitä jo täydelleen irti henkisesti, että he kasvavat jo sielullisesti uuden yhteiskunnan jäseniksi, jotka eivät tahdo enää millään muotoa elää tässä vanhassa luokkayhteiskunnassa, koska he eivät enää voi. Mutta onko sellainen henki levinnyt nykyään jo yleisesti proletariaatin keskuuteen? Voimmeko olla varmoja, että jokainen toveri, joka ilmoittautuu vapaaehtoisesti kasvatustoimeen sivuammattinaan, uhkuu tätä uutta, sanan parhaassa merkityksessä vallankumouksellista mieltä? Että hän itse on se uusi ihminen, joka lapsissa on herättettävä eloon? Meidän täytyy tunnustaa — itsensätunteminen on uudenaikaisen sosialismin tällä, kuten kaikilla muillakin aloilla kipeän tarpeen vaatimaa juuri siksi, että se on niin katkeraa — ettei sosialismi ole meillä eikä missään muuallakaan siinä asemassa. Kaikkialla alkaa herätä tietoisuus siitä, että viime vuosien suuret tapaukset ovat tehneet selväksi, ettei proletariaatti ollut taloudellisesti eikä valtiollisesti mutta varsinkaan ei sosialistisesti kypsynyt niihin tehtäviin, jotka joutuivat sen suoritettaviksi: että kansainvälisen yhteiskunnallis-vallankumouksellisen liikkeen ulkonaisiin muotoihin kätkeytyi ahdasmielisten kansallisten ja pelkkien reformististen pyrkimysten sisällys, jotka olivat kietoutuneet kaikkialla kapitatalistisen järjestyksen etupyrkimyksiin ja ideologiaan. Siksipä kävikin niin, että yhteiskunnallinen vallankumous on liiankin monissa proletariaatin piireissä saanut aina tähän päivään asti radikaalisen palkkaliikkeen muodon, taistelun indeksiluvuista ja työajan lyhentämisestä, asuntokysymyksistä ja elintarvesäännöstelyistä, jolloin työväenluokan solidaarisuus uhkasi hyvin usein murskaantua jopa yksityisten alojen ja piirien vastakohtiin. Tässä ei tarvitse syventyä tämän ilmiön syihin, joita olen toisaalla esittänyt useampaan kertaan. Vain itse tähän tosiasiaan on kiinnitettävä huomiota, tosiasiaan, joka on kaikkialla synnyttänyt itse proletariaatin keskuudessa intohimoisen tarpeen sosialistisen sivistyksen syventämiseen. Niiden kumouksen jälkeen täysi-ikäisiksi tulleitten toverien runsaus, jotka eivät saaneet samanlaista taistelun kovaa koulutusta kuin vanhemmat toverit eivätkä voineet käyttää hyväkseen sivistysmahdollisuuksia poliittisessa ja ammatillisessa järjestössä, kuten laita oli ennen, tekee vaatimuksen täysikäisten poliittisesta kasvatuksesta entistään polttavammaksi. Millaisia vaaroja sen puuttuminen merkitsee, sitä todistaa kauhistavana varoituksena Italian fascismi. Missä on se vallankumouksellinen sosialidemokratia, joka vielä kaksi vuotta sitten näytti seisovan siellä niin ylväänä ja voimakkaana? Mihin se on joutunut lujasta punaisesta linnastaankin, Milanosta? Älkäämme pettäkö itseämme; fascistit eivät ole pelkkiä pikkuporvareja ja maatyöläisiä ja pappien palvelijoita; sen puolelle on mennyt joukottain proletaareja. Sitä osoittaa jo miljoona fascistista ammattiyhdistyksen jäsentä. He ovat siirtyneet fascistien puolelle, koska sosialismi oli heille puheenparsi, kaunis ele, mutta ei mikään sisäinen vakaumus, ja koska fascismi näyttää nyt olevan vielä kajahtavampi fraasi, vielä kauniimpi ele, koska se imartelee kansalliskiihkoiluna joukon kaikkia vaistoja. Sosialistina olemiseen ei riitä tyytymättömyys nykyiseen yhteiskuntaan ja radikaalinen pyrkimys asemansa parantamiseen, vaan tahto suuren tulevaisuuden luomiseen silloinkin, kun omaksi hyväksi ei hetkellisesti saavuteta mitään, vieläpä kun monia etuja täytyy uhrata. Asian näin ollen on täysin perusteetonta optimismia ajatella, että ken toveri tahansa, täyttipä hän muuten vaikka kuinka hyvin järjestötehtävänsä ja ilmoittautuipa hän vaikka kuinka rehellisesti ja alttiisti kasvattajan toimeen, olisi todella myös tuon vallankumouksellisen proletaarisen luokkahengen sovelias julistaja, jota vailla sosialistinen kasvatus ei voi olla. Myös tämä henki on ensin uudestaan luotava joukkoihin, ja se tulee nopeammin yleiseksi, kunhan lapsemme varttuvat ainoastaan tässä hengessä.

III.

Varsin vaarallinen ja täysin porvarillinen on se käsitys, joka panee pahakseen vaatimuksen, että kasvattajan vapaaehtoisen ja aatteellisuudesta tehdyn toiminnan tilalle olisi saatettava »palkallinen» työ. Sen mukaanhan näyttää siltä kuin palkkaa vastaan tehty työ ei voisi olla samalla vapaaehtoista, t.s. rakkaudesta asiaan valittua ja aatteellisuudesta suoritettua! On porvarillista pöyhkeilyä silmäillä halveksivasti alas kaikkeen palkalliseen työhön, koska tosiaan vain »köyhän väen» ja nälännäkijäin on myytävä palkasta ky-. kynsä ja työnsä. Mutta tällöin tehdään erehdys, joka juuri proletaariselta kannalta on selvästi oivallettava. On tehtävä erotus ammatin ja palkkajärjestelmän välillä. Ammatilla ei itsessään ole mitään tekemistä palkan kanssa. Ammatti on antaumusta työhön, jota joku suorittaa taipumuksesta ja erikoiskykynsä johdosta, eikä suinkaan vähiten myös aatteellisuudesta, ja palvelee siten yhteiskuntaa. Johonkin ammattiin antautuva elää tälle ammatille. Vain siinä tapauksessa, että yhteiskunta on niin järjestetty, ettei se, joka ei ole rikas, voi elää siinä — vain silloin käy välttämättömäksi, ettei voida enää elää ainoastaan ammatilleen, jollei mitään omisteta, vaan että on elettävä myös tästä ammatista. Palkka ei alenna ammatin arvoa, vaan on ainoastaan seuraus nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan arvoa-alentavasta tilasta, joka on tehnyt kaiken yhteiskunnallisesti välttämättömän työn tavaraksi.

On siis selvää, että vaatiessamme vapaaehtoisen, palkattoman kasvattajantyön sijaan palkattuja kasvattajia, tällä vaatimuksella ei korosteta palkkaa, vaan ammattia. Proletariaatti tarvitsee lapsilleen kasvattajia, jotka ovat ottaneet tämän kasvatuksen ammatikseen, ja vain siksi, ettei nykyisessä yhteiskunnassa kukaan voi antautua ammattiin, jollei saa siitä elatustaan, vain siksi vaadimme palkattuja kasvattajia. Tämä on niin selvää, ettemme toivottavasti saa kuulla enää tuota naurettavaa väitettä: palkka ja aatteellisuus ovat yhdistämättömiä.

Lisäksi tulee, että satunnaisten, vapaaehtoisten toimintain, joiden pitäisi tyydyttää jonkin järjestön tarpeet, muuttuminen säännöllisiksi toimiksi, joita hoitavat ammattimaisesti niihin määrätyt ja niitä varten koulutetut elimet, on niin yleinen, yhteiskuntaelämän kaikilla aloilla havaittava ilmiö, että siinä suhteessa voidaan puhua sosiologisesta laista. Se on välttämättömän yhteiskunnallisen työnjaon seuraus, mihin ei perustu ainoastaan virkamiehistön syntyminen valtiossa ja kunnassa sekä papiston kirkossa, vaan myös yhä suuremmaksi kasvavan poliittisen, ammatillisen ja osuustoiminnallisen virkaelimistön muodostuminen uudenaikaisessa sosialismissa. Myös puolueessa on kaikkia järjestötehtäviä hoidettu alkujaan vapaaehtoisella sivutoimiperustalla. Mutta mitä enemmän nämä tehtävät ovat kasvaneet, sitä selvemmäksi on tullut, että niiden täyttäminen voitiin taata vain perehtymällä niihin tarkoin, mikä vaatii erikoista koulutusta, ja uhraamalla niihin koko työvoima. Tähän kaikkien näitten toimien ammattityöksi muuttumisen virtaukseen liittyvät tietysti myös virkavaltaistumisen vaarat. Mutta yhtä vähän kuin uudenaikainen työprosessi tehtaassa saattaa palautua aikaisempiin epätuotannollisiin työmuotoihin niiden vaarojen takia, joita johtuu työn jakaantumisesta yksityisiin, yksitoikkoisiin, aina samanlaisiin liikkeisiin, yhtä vähän voidaan syrjäyttää välttämättömien tarpeitten synnyttämää yhteiskunnallista ammatteihin jakautumista vaarantamatta näiden tarpeitten täydellistä tyydyttämistä. Tässä suhteessa ovat kahden ihan eri poliittisen leirin ajattelijan, porvarillisen Max Weberin ja proletaarisen Karl Kautskyn, mielipiteet täysin sopusointuiset. Toisaalta virkavallan ja toisaalta työn erikoistumisen aiheuttamia vaaroja voidaan vastustaa järjellisemmällä yhteiskuntajärjestelmällä, jollaiseen sosialismi pyrkii ja jossa virkamiehistöltä on poistettu sen esivaltamainen luonne, kaikki työ tehty sensijaan yhteiskunnallisen toimen harjoittamiseksi, jossa työn erikoistuminen tulee vaarattomaksi työajan rajoitusten takia, ja yhteiskunnallisen ja poliittisen sivistyksen avulla on kasvatettu kaikkiin sellainen henki, joka on virkavaltaisuuden paras vihollinen. Vihdoin on juuri ammattikasvattajajärjestelmän vallitessa esittämässämme mielessä virkavaltaistumisen vaara perin vähäinen, sillä onhan näiden kasvattajain olennaisena tehtävänä toimiminen kaiken jäykistymisen, koneellisen ja perinnäisen ehdottomina vihollisina.

Muuten ei ei-ammattikasvattaja voi ensinkään vastata tehtäviään ja omia käsityksiään niistä, koska hän voi omistaa lapsille vain muutamia tunteja päivästä, vieläpä usein viikosta. Sentähden on viime aikoina tullut ilmeisesti jo sopimattoman kasvattaja-nimityksen tilalle kaunis nimitys »viranpitäjä», vaikka on epäiltävää, sopiiko uusikaan nimitys, koskapa viranpitäjä voi hoitaa virkaansa vain hyvin epätäsmällisesti. Ja kun lapsia ei missään tapauksessa voida jättää kokonaan valvontaa vaille, niin hänen ohelleen on palkattava vielä lastenkodinjohtajatar, välttävästi koulutetun viranpitäjän rinnalle halvempi, kouluttamaton apuvoima, niin että luodaan siis tilanne, joka tosin on varmasti viheliäisen taantumuksellinen, mutta ei suinkaan proletaaris-vallankumouk-sellinen.^[3]

IV.

Nyt tosin arvellaan, että näillä vapaaehtoisilla avustajilla olisi se suuri etu, että he tulevat suoraan elämästä ja sentähden osaavat johdattaa lapsia elämään, kun taas koulunkäyneet eivät ole sellaisessa yhteydessä elämään. Tästä seuraisi ensiksikin, jos se pitäisi paikkansa, että koulu olisi muutettava sellaiseksi, että se aikaansaisi tämän oppilaittensa yhteyden elämään, että se perehdyttäisi oppilaat käytännöllisessä työssä tosi elämän tehtäviin ja muotoihin teoreettisten lukujen päätyttyä ja jo niiden aikana. Vähintään yksi vuosi käytännöllistä lastenkotityötä opiskelujen päätyttyä olisi lisättävä koulun ohjelmaan. Mutta kokonaan tähän katsomatta tuo niin kansanomainen vetoaminen »elämään» on peräti ristiriitainen sananparsi. Vaatimus, että on opittava elämästä, on yhteiskunnalliselle alalle sovellettuna suorastaan porvarillinen katsantokanta, joka saa loppujen lopuksi taantumuksellisen merkityksen. Porvaristo esitti sen vaatimuksen, ettei ole opittava kirjoista, vaan elämästä, aikana, jolloin tämä elämä oli sen oman luokan vallankumouksellista kohoamispyrkimystä. Kirjoissa olivat vielä feodaalis-uskonnollisen ajan uskonkappaleet, määräykset jumalan ja maallisen esivallan vaatimasta alistumisesta. Vastakohtana vanhan, kuolleen elämän pölyttyneille uskonnon-, moraali- ja lakikirjoille porvaristo viittasi kolmannen säädyn mahtavasti sykähtelevään elämään, jollaisena sitä ei virallisesti nähty vielä ensinkään, mutta jollaisena se voitiin jo havaita teollisuudessa ja kaupassa, tieteessä ja taiteissa. Tästä elämästä kasvoi vallankumouksellisen porvarillisen nuorison aatteellinen taisteluhenki. Nykyään merkitsee porvariston yhäti harjoittama vetoaminen elämään vallan päinvastaista: ei mitään taisteluhenkeä, vaan olemassaolevaan mukautumisen, sen puutteisiin alistumisen henkeä. »Elämästä oppiminen» merkitsee nykyään, ettei ole kuviteltava liikoja, ei tavoiteltava »mahdottomia», että on otettava elämä »sellaisena kuin se on» ja ajateltava eteenpäinpääsyään tässä elämässä.

Vallankumouksellinen, proletaarinen katsantokanta saavutetaan juuri siten, että vapaudutaan henkisesti siitä elämästä, johon tosiasiallisesti on kietouduttu. Proletaari ei opi maailmankatsomustaan tästä elämästä, vaan hän kehittää sitä vain tätä elämää vastaan. Monissa tapauksissa hän saavuttaa sen varmaan itsenäisesti oman harkintansa ja tuntemisensa avulla. Mutta kun selvä tietoisuus asemastaan edellyttää laajoja tietoja yhteiskunnallisista asioista, jotka ajattelijain vaivalloisesti hankkimina ovat saatavissa vain heidän kirjoistaan, niin myös hänelle tarjoaa suurten opettajaimme kirjoituksista ammennettu oppi välttämättömän avun, ja suurelle joukolle se on yleensä ehdottoman tärkeä. Ei elämä yksin, ei proletaarinen elämäkään, luo sosialistisia järjestöjä, sillä muutenhan jokaisen proletaarin olisi jo alusta alkaen pitänyt olla vallankumouksellinen sosialisti, ja puolueen koko vaivalloinen valistustyö olisi tarpeetonta. Päinvastoin: proletaarinen elämä sellaisenaan, kaikessa kurjuudessaan, tietämättömyydessään ja vaistojenmukaisuudessaan, järjestää koneiden murskaamisia, nälkäkapinoita ja kaikenkaltaisia »suoria toimintoja» aina fascismiin asti. Sosialismin järjestämiseen tarvitaan pelkän elämänopin lisäksi ajatusta, sosialistista aatetta, vallankumouksellisen luokkatietoisuuden herättämistä, lyhyesti sanoen kaikkea, mitä on opittava myös kirjoista ja mitä Engels nimitti sosialismin kehittymiseksi tieteeksi. Suutarista, joka haluaa oppia vain työpajaansa ympäröivää elämää, tulee kenties politikoiva suutari, mutta ei sosialistia.

Mutta jos ajatellaan, että jo ennestään vallankumouksellis-luokkatietoista työläistä, joka elämänkokemuksiinsa nojautuen antautuu kasvattajantoimeen, on pidettävä parempana kuin nuoria voimia, joilla ei ole sellaisia kokemuksia, ei yksityistapauksissa, joissa ovat olemassa kasvattajan muutkin edellytykset, siis välttämättömät tiedot ja pedagoginen soveltuminen, luonnollisesti ole mitään huomauttamista sitä vastaan. Mutta ehdottomasti on hylättävä se luulo, että kaikilla on nämä edellytykset jo yksistään sen perusteella, että joku »elämästä» pyrkii tähän kasvattajantoimeen. Päinvastoin, tällä alalla ovat suuret epäilykset oikeutettuja niistä syistä, joita edellä on perinpohjaisesti selostettu.

V.

Nyt on lopuksi käsiteltävä sitä proletaaristen lastenkasvattajain koulua vastaan tehtyä huomautusta, jossa väitetään, että proletariaatin tyttöjä ja nuorukaisia kasvatetaan siten melkein tunnottomasti elämänuraa varten, jolla he eivät voi saada toimeentuloaan, koska proletariaatti ei kykene tarjoamaan toimeentulomahdollisuuksia sillä tavalla koulutetuille voimille. Sekä Wienin koulu että ammattikasvattajat ovat muka ylellisyyttä, jota proletariaatti ei voi kustantaa itselleen. Tämä väitös kuvastaa, jos se nykyään pitää paikkansa, vain sitä koko uskomattoman viheliäistä, takapajuista asemaa, jossa proletaariset kasvatuskysymykset vielä nykyhetkellä ovat. Ja sensijaan, että tämä asiantila tukisi sellaisten koulutettujen kasvattajavoimain kehittämisen vastustusta, joilla ei olisi mitään muuta tehtävää kuin kasvatus, sen pitäisi ravistaa kaikkialla toverit hereille entisestä välinpitämättömyydestä, vieläpä vapauttaa niistä piintyneistä ennakkoluuloista, joita heillä on proletaarisesta kasvatuksesta, jotta tämä väitös tajuttaisiin kaikkialla siksi, mikä se on: osoitukseksi ikävään tosiasiaan, joka ei ole proletariaatille kunniaksi, varsinkaan kun se kaikkialla voitaisiin poistaa jo vähäisinkin ponnistuksin.

On vain ensin levitettävä kaikkialle proletariaatin keskuuteen sitä tietoa, että myös sen lasten sosialistinen kasvatus on asia, jota ei saada ilmaiseksi enempää kuin mitään maailmassa, mutta että siihen käytetyt varat ovat ihan samalla tavalla luokkataistelun ja siihen varustautumisen kustannuksia kuin poliittisten ja ammatillisten järjestöjen maksut. Kukaan ajatteleva työläinen eikä kukaan ajatteleva työläistoveritar sano tarpeettomaksi ylellisyydeksi niitä veroja, jotka viikottain maksetaan työväen sanomalehdistölle. Päinvastoin he tietävät, etteivät he ainoastaan siten valista itseään, vaan ovat samalla takomassa yhtä voimakkaimmista taisteluaseistaan. Niin ei myöskään sosialistista kasvatusta ja sosialistisia kasvattajattaria varten perustettu koulu ole ylellisyyttä: se korvaa monin verroin kustannuksensa. Sillä joskin monesta luottamusmiehestä tai monesta maaseudun toverista saattaisi näyttää ensin kohtuuttomalta lähettää Wieniin miljoonia kruunuja,^[4] samalla kun omassa lastenkodissa tarvitaan niin paljon, mikä voitaisiin hankkia osalla tuota rahaa, niin heiltä jää huomaamatta, että tämä raha palautuu heille takaisin korkoineen ja koronkorkoineen kehitetyn kasvattajavoiman, koulutetun, määrätietoisen ja ylevimmän aatteellisuuden, kauneimman ammatti-ilon elähdyttämän nuoren ihmisen persoonassa.

Ei, proletaaristen kasvattajain koulu ei ole ylellisyyttä, ja kasvattajat itse ovat sitä vielä vähemmän, jos ylellisyydellä käsitetään joutilasten ajanviettoa, rikkaiden leikittelyjä. Mutta jos ylellisyys merkitsee nousemista ehdottomasti välttämätöntä korkeammalle kaikkien hengen- ja sielunvoimain vapauttamiseksi ei ainoastaan pelkkää toimeentuloa varten, vaan myös elämän kehittämiseksi jalompiin, kauniimpiin ja vapaampiin muotoihin, silloin voitaisiin tunnustaa vastustajain väitöskin oikeaksi ja sanoa: kyllä, sivistys, suurten ja pienten kasvattaminen sosialistisessa hengessä — se on meidän ylellisyyttämme. Ja ylellisyyttä, jota ei ainoastaan pidä, vaan jota se myös voi luoda. Ensi silmäyksellä näyttävät tosin näitten kasvatusvoimain aiheuttamat kustannukset suunnattomilta, mutta mahdollisuuksia ei puutu palkata vaikkapa joukottain kasvattajia ja kasvattajattaria proletaarilapsille. Tähän asti on vain puuttunut yksistään tahtoa, ja tämäkin johtuu vain siitä, ettei ole oltu kylliksi selvillä asian tärkeydestä ja hyödyllisyydestä. Niin pian kuin puoluetoimitsijain ja vanhempain piireissä on alettu oivaltaa täydelleen tämä asia, silloin tulee pelkästään yksi koulu, jollainen oli Schönbrunnissa, riittämättömäksi tyydyttämään proletaarilasten sosialististen ammattikasvattajain suurta ja voimakkaasti tunnettua tarvetta.

Ja sentähden ei pitäisi ennenaikaisesti haudata sitä huomattavaa alkua, jota Schönbrunnin koulu merkitsi suurelle asialle. Eivät ne monet puutteet, jotka sitä todella vaivasivat, ja vielä vähemmän ne ennakkoluulot, joita se kohtasi runsaasti ja jotka ovat yhä sitä vastassa, saa johdattaa pois oikealta tieltä, jolla tämä asia on ensimmäisenä etappikohtana. Joskin hetken taloudellinen pula saattoi vaaraan sen olemassaolon, on tulevaisuuden varalta ryhdyttävä etsimään apukeinoja, jotta pula-aika saataisiin miten kuten sivuutetuksi. Mutta missään tapauksessa ei tätä ohimenevää pakkotilaa saa käyttää tekosyynä itse koulun suuren aatteen tukahduttamiseen ja tietysti tarpeellisten, mutta luonnollisesti vain osatyöksi jäävien kurssien panemiseen kokonaisen työn tilalle. Tässä pitää taas tuo vanha sananlasku paikkansa: Kun tahtoa on, niin keinoja löytyy. Schönbrunnin koulussa oli lupaavasti kehkeytymässä kappale proletariaatin tulevaisuutta, siinä hehkui kipinä, joka yhä uusiin nuoriin sieluihin hypähdellen saattoi leimahtaa kirkkaaksi roihuksi ja täyttää kokonaisia proletaarilasten sukupolvia yhteiskunnallisten ihanteitten hehkulla.

Takaisin sisällysluetteloon

Viides luku.

Wynekenin epäpoliittinen kasvatusihanne.

I.

Tietoisuus siitä, ettei kapitalistisen maailman rappeutuneisuutta ja epäkulttuuria voida poistaa pelkästään vanhoja oloja ja laitoksia korjaamalla, vaan ainoastaan luomalla uusi yhteiskuntajärjestys, mutta että lisäksi vaaditaan uusia ihmisiä, joita ei voida luoda kulkemalla vanhan kasvatuksen ja koulusivistyksen teitä, tulipa vielä millaisia »koulureformeja» tahansa — tämä tietoisuus on murtautunut esiin sosialistisen maailmankatsomuksen ulkopuolellakin. Palautettakoon vain mieliin Paul Natorp, joka kasvatusopillisissa kirjoituksissaan heltymättömän väsymättä puoltaa yhteiskunnan uudistamista kehittämällä kasvattajien ja kasvatettavien uusi sukupolvi. Mutta ennen kaikkea on mainittava Gustav Wyneken, koska hänen toimintansa on löytänyt valtavaa vastakaikua itse nuorisossa, vieläpä hänen vaikutuksensa on ulottunut myös eräisiin proletaarisen nuorisoliikkeen osiin. Ja itse asiassa on tuskin olemassa uuden ihmisyyden mahtavan aatteen innostuneempaa ja kiihkeämpää julistajaa kuin Gustav Wyneken. Käyttäen ajatusrikasta kieltä, jonka ilmaisutapa on mitä ylevintä ja josta uhkuu alati sisäinen tenho, Wyneken tahtoo auttaa sitä porvarillisen nuorison osaa, joka pyrkii vapauteen perintätapojen kahleista ja kaikenlaisesta väkivallanharjoittamisesta itsensä ymmärtämiseen, tahtoo antaa sille tunnuslauseet sekä sen hillittömälle etsinnälle ja taistelulle erinomaista moraalista vahvistusta filosofisesti kypsytetyn tuen muodossa. Tosin Wyneken ei ole ensimmäinen, joka vaatii radikaalista irtautumista vanhoista kasvatus- ja koulumuodoista, nuorison itsehallintoa, sen itsetarkoituksen tunnustamista ja vapaata yhteisökasvatusta. Korostaahan hän itse sitä tosiasiaa, että pohjaltaan kaikki suuret pedagogit ovat esittäneet nämä vaatimukset. »Nykyisellä kansakoululla on vielä», kirjoittaa hän eräässä kohdassa, »yllin kyllin työtä korjatessaan valistusajan satoa. Sen pitkälle kehittyneet edustajat, joiden täytyy yhä edelleen olla esitaistelijoita, esittävät tuskin ainoatakaan vaatimusta, jotka eivät olisi sukeltautuneet esiin noina ensi aikoina, 17. ja 18. vuosisadalla.»^[14*] Ei siis hänen vaatimustensa omalaatuisuus, mitä hän ei tosin väitäkään, muodosta hänen merkitystään, joskin hän on vetänyt paljon kasvatusopin vanhoja aarteita päivänvaloon siten, että ne ovat tulleet vasta nyt todelliseksi ja sentähden uudestaan vaikuttavaksi omaisuudeksi, vaan sen muodostaa se uusi ja käänteentekevä puoli hänen toiminnassaan, ettei hän kohdista sanojaan enää vanhalle sukupolvelle, vaan suoraan nuorisolle, ettei hän tahdo olla enää pelkkä kasvattajain opettaja, vaan nuorison johtaja. Ensi kerran Fichten jälkeen on nuoriso tavannut jälleen ajattelijan, joka ei ole asettunut sitä vastaan, vaan siirtynyt sen joukkoon, joka ei ole suhtautunut siihen opettajamaisesti, vaan tahtonut puhua sen sielullisista ahdingoista ja sydämen tarpeista ja toimia niiden mukaisesti. Ja olipa hänen luomuksensa, Wickersdorfin vapaa kouluyhteisö, saavuttanut tai jättänyt saavuttamatta mitä hyvänsä — niin sellaisen kulttuurisaaren arvon täytyy aina jäädä määrittelemättömäksi, eikä Wyneken itse ole antautunut siihen nähden minkäänlaisten harhakuvitelmien valtaan —, tämän aatteen tulevaisuuden koulusta uutena koulumuotona, jossa nuorison vapaudentunnetta ei nähty enää samentavan porvarillisen perheen ja koulun kangistuneitten muotojen, täytyi vaikuttaa nuorisoon yhtä vapauttavasti ja kiehtovasti kuin tulevaisuudenvaltioaatteen proletariaattiin. Nuoriso näkee ja kunnioittaa Wynekenissä nuorison vallankumouksellisuutta. Ja siksipä onkaan tuskin mikään muu lisännyt Wynekenin vaikutusta nuorisoon enemmän kuin se seikka, että hän teki mahdolliseksi ensimmäisen vallankumouksellisen nuorisolehden julkaisun rupeamalla sen vastaavaksi toimittajaksi, nim. Georges Barbizonin ja Siegfried Bemfeldin v:sta 1913 sotaan asti toimittaman aikakauslehden »Der Anfang» (Alku).

Se tosiasia, että aate hengenelämän vallankumouksellisesta uudistamisesta uuden nuorison kautta on saanut Wynekenistä voimakkaimman nykyajan edustajan, liittyy kuitenkin siihen merkilliseen seikkaan, että Wyneken — ja tämä koskee erikoisesti aikaa kumoukseen asti, mutta on senkin jälkeen muuttunut ainoastaan ilmaisutavaltaan eikä periaatteellisesti — suhtautuu sosialismiin ja proletariaatin vallankumoukseen mitä viileimmin, melkeinpä voitaisiin sanoa vieraasti. Tietenkin hänen koko myötätuntonsa on sosialistisen proletariaatin puolella, kun hän torjuu intohimoisesti kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen aikaansaaman koko henkisen elämän aineellistumisen ja koneellistumisen. Tietenkään hän ei ole pysynyt sokeana niille hirvittäville ristiriidoille, joihin kaikkien sivistyspyrintöjen täytyy joutua taloudellisten luokvastakohtain maailmassa. Mutta sosialismi näyttää hänestä sittenkin vain pohjaltaan taloudellis-poliittiselta virtaukselta, joka varsinkaan marxilaisessa muodossa ei näytä hänestä juurtuneen siihen henkiseen kulttuuriin eikä tavoitelevan niitä aatteen korkeita päämääriä, jotka vasta voisivat synnyttää uuden ihmiskunnan. Sentähden ei Wynekenin kasvatusoppi tiedä vallankumouksellisesta laadustaan huolimatta mitään sosialistisesta kasvatuksesta, eikä se tahdo siitä mitään tietääkään. Sillä on vain yksi ihanne: vapaan, oman vastuunsa alaisena kehittyvän nuorison ihanne. Tämä ihanne ei tunne mitään kannanottoa ja torjuu kaiken sellaisen palautumisena saman vanhan elämän käsityksiin ja muotoihin, josta juuri olisi päästävä. Nuorison vapautetusta ajattelusta, tahtomisesta ja tuntemisesta on vasta synnyttävä niiden tehtäväin ja päämäärien, joille se voi antautua ja joiden puolelle se voi myöhemmin elämäsä asettua ja asettuu.

Näin näyttää tässä pyrkimykseltään sittenkin vallankumouksellinen ja sosialistisen kasvatuksen aatteelle sukua oleva suunta päätyvän tuon »puolueettoman kasvatuksen» erikoiseen laajiin, jonka olemme hylänneet. Mutta kun toisaalta voimme todeta juuri Wynekenin esittäneen niin paljon ajatuksia, jotka merkitsevät myös meidän sosialistisen kasvatuksen aatteemme suoranaista rikastuttamista, kuten vielä saamme nähdä, niin lienee hyödyllistä oman katsantokantamme paremmin valaisemiseksi tutkia, mistä johtuu tämä Wynekenin katsomusten välinpitämättömyys sosialismia kohtaan ja onko se oikeutettu. Taasen joutuu »puoluejaon mukaisen» kasvatuksen aate puolustamaan oikeuttaan, mutta tällä kertaa vastustajaa vastaan, joka näyttää kohdistavan siihen sen omat aseet, uusien ihmisten luomisen. Siinä tapauksessa, että Wyneken on oikeassa, kypsyy tämä uusi ihmiskunta vain siten, ettei asetuta kenenkään puolelle taloudellisissa ja poliittisissa kysymyksissä.

Seuraavassa Wynekenin katsantokannan tarkastelussa kajoamme vain yksinomaan hänen oppeihinsa sellaisina kuin ne on esitetty hänen kirjoituksissaan ja joihin hänen joukkovaikutuksensakin perustuu. Ennen kaikkea on esitettävä ne ajatukset, joista voimme todeta Wynekenin yhäti vaikuttavan merkityksen ja joilla on suuri arvonsa, jopa meidän sosialistista kasvatusta puoltavalle katsantokannallemmekin. Näen tässä suhteessa Wynekenillä kolme pääasiallista ajatussuuntaa: kaiken kasvatuksen yhteiskunnallisen luonteen energinen ja Saksan klassilliseen filosofiaan syvästi pohjautuva selvittäminen, nuorisokulttuurin loistava aate ja sen yhdistäminen kouluun vapaan kouluyhteisön muodossa.

II.

Wyneken on kauttaaltaan Saksan klassillisen filosofian suuren rungon vesa. Mutta tämä filosofia ei ole muodostunut hänelle pelkäksi kirjaviisaudeksi, se ei ole hänelle pelkästään kylmäin abstraktioiden ja syvällisten mietiskelyjen temmellyskenttä, joka on syrjässä elämän hyörinästä ja jolle voidaan astua vain siinä tapauksessa, että samalla sulkeudutaan itseensä. Päinvastoin, hän taistelee mitä päättävimmin tätä Saksan klassillisen filosofian maailmalle vierasta ja yksilöllistä ulkomuotoa vastaan ja on ilmaissut mitä onnistuneimmin ja perinpohjaisimmin sen suuren, vasta meidän aikanamme jälleen löydetyn totuuden, että tämä filosofia on varsinaisesti yhteiskunnallisen hengen filosofiaa. Niin ovat hänen johtajikseen tulleet ennen kaikkea Hegel oppeineen objektiivisesta hengestä sekä Fichte yhteiskunnallisen teon vaatimuksineen. Oivallisessa luvussa »Objektiivinen henki», jolla alkaa hänen kirjansa »Koulu ja nuorisokulttuuri», joka on alusta loppuun kuin Saksan klassillisen filosofian yhteiskunnallisen perusmotiivin huumaavaa soittimille sovitusta, on tämä peruskäsitys kehitetty jo ohjelmalliseksi. »Ihmisen olemus», sanoo hän, »ei ole siinä, että hän seisoo kahdella jalalla, vaan että hänessä objektiivinen (synnyltään yhteiskunnallinen) maailma pitää tasapainossa hänen subjektiivista tahtomistaan. Nämä ajatusjuoksut eivät, merkillistä kyllä, ole tulleet vielä yleisomaisuudeksi. Ja kuitenkin vaaditaan vain yksinkertaista harkintaa sen seikan tajuamiseen, ettei ajattelumme koko lainmukaisuus ja suurin osa tajunnan sisältöämme ole yksilöllistä, vaan yhteiskunnallista omaisuutta.» »Tämä hengenelämän yhteiskunnallinen luonne ulottuu aina yksilöllisiin alkuihin asti. Sillä mitä tapahtuu, kun lapsi oppii puhumaan? Se vapautuu pelkän vaistoelämän lumosta ja pääsee maailmaa järjestävän kuvastimen luo. Se pitää itseänsä samana kuin yhteisö, se alkaa nähdä silmillään, nimittäin ajattelevilla silmillä, yhteisö tulee siinä voimakkaaksi ja näkee ja ajattelee sen kanssa.» Mutta tätä ei ole väärinkäsitettävä siinä mielessä, että vasta kieli synnyttäisi tämän yleisyyden hengen. Se on jo edeltäkäsin olemassa tajunnan olemuksessa ja vasta tekee puheen mahdolliseksi. »Tästä seuraa, että jo ensimmäisessä, primitiivisimmässä tajunnassa, joka esiintyi luonnossa, oli mahdollisuus, jopa välttämättömyys, yhteiskunnallisten järjestöjen luomiseen. Sielun rakenne vaatii niitä; henki oli, puhuaksemme Aristoteleen tavoin, luonnostaan yhteiskunnallinen, luonnon tarkoittama tulemaan maailmassa kollektiivihengeksi, yhteiskunnalliseksi hengeksi oman täydellistymisensä, sen olemukseen liittyvän kehityksen vuoksi. Se on aatteeltaan enemmän yhteiskunnallista kuin yksilöllistä henkeä.»

Puhtaasti tietokriitilliseltä kannalta katsoen voitaneen tätä Wynekenin oppia vastaan esittää monia moitteita: että se horjuu liiaksi loogillisen ja psykologisen käsitemuodostuksen välillä, kuten varsinkin Aristoteleeseen vetoaminen osoittaa, että se pitää yhteiskunnallista vasta kehityksen tuotteena, vaikka se kuuluu jo itse tajuntamme edellytyksiin, joka ei voi käsittää itseään mitenkään muuten kuin erään tietoisuuslajin osana. Mutta tämä ei tule enempää huomioon tässä, koska nyt ei ole kysymys yhteiskunnallisen tajunnan transcendentaalisesta perustelemisesta, vaan tämän sen luonteen toteamisesta. Oleellista on, että Wyneken on sen Saksan filosofian perustiedon syvästi läpitunkema, että kaikki tietoisuus, siis kaikki ajattelu, tahtominen ja tunteminen, kohdistuu pohjaltaan yhteiskuntaan, koska se on mahdollinen vain käsitteissä, joihin yhteiskunta sisältyy. Se voi kylläkin esiintyä yhteiskuntaa vastaan, mutta vain asein, jotka se on saanut yhteiskunnalta. Tämä on mahdollista varsinkin siksi, että, kuten Wyneken täysin oikein huomauttaa tosin edes viittaamatta tämän yhteydessä yhteiskunnallisiin syihin, »objektiivisen tahdon kasvatus ei ole pysynyt objektiivisen älyn kasvatuksen rinnalla». Mutta tässä on kysymys siitä, että hengen yhteiskunnallinen luonne tehdään myös tietoiseksi, että yksilöllinen itsesäilytys tehdään yhä enemmän sopusointuiseksi yhteiskunnallisen itsesäilytyksen kanssa. Näin tulee objektiivinen henki eläväksi todellisuudeksi.» Yhteenkasvaminen tämän objektiivisen hengen kanssa on yksilön ihmiseksi-tulemista.» Mutta se taas merkitsee samaa kuin uuden yhteiskunnan luominen, joka ei ainoastaan todella säilytä ihmiskuntaa, vaan myös johtaa sitä korkeammalle.

Tämän objektiivisen hengen yhteiskunnallinen luonne saattaa Wynekenin tekemään kaksi hyvin huomattavaa johtopäätöstä, joihin voimme täydelleen yhtyä. Ensimmäinen on persoonallisuuksien palvonnan päättävä vastustaminen. Toinen yhtä ehdoton perhekasvatuksen hylkääminen.

»Persoonallisuuden hellämielisestä palvonnasta» sanotaan tällöin sattuvia sanoja, jotka ovat sitäkin painavampia, kun ne ovat lähtöisin mieheltä, joka kunnioittaa Fichteä ja Nietzscheä johdattajina korkeampaan hengenkulttuuriin. »Sillä seikalla, että joku on toisenlainen kuin muut, ei itsessään ole vähintäkään arvoa», sanoo Wyneken syystä. Erilaisuus on kerta kaikkiaan olemassa, luonnon määräämänä tosiasiana, mutta ei minään ihanteena. »Sielujen yhtäläistämisen» pelko on sitäkin naurettavampi, kun kerran vain on oivallettu, »kuinka yhtäläisesti monet persoonallisesti itsenäiset keskinkertaisuudessaan käyttäytyvät». Ei olla lainkaan tietoisia siitä, ettei persoonallisuus ole henkeä vailla olevain mukava etuoikeus, vaan »luovain raskas velvollisuus». »Missä jokainen tuntee olevansa määrätty siihen, että hänellä on oma uskontonsa, erikoinen makunsa ja yksityinen maailmankatsomuksensa, ilman että tunnettaisiin arastelua tai kainoutta hengen suuria luomuksia ja sankareita kohtaan, siellä katoavat oikeastaan kaikki sivistysmahdollisuudet.» Tässä Wyneken on luonnehtinut erittäin hyvin tuon häikäilemättömän ja pohjaltaan yhtä hengettömän kuin tunteettomankin mielenlaadun, joka luulee osoittavansa itsenäisyyttä silloin, kun siltä puuttuu vain »välimatkan paatosta», kykyä henkisesti etevämpien tunnustamiseen ja arvokkaamman edessä alistumiseen. Tämä itsenäisyys ei todellisuudessa ole muuta kuin oman, useimmiten hyvinkin ala-arvoisen »omalaatuisuuden» häikäilemätöntä perilleajamista kaikkien muiden kustannuksella, ja Wyneken sanoo sen johdosta täysin oikein, että persoonallisuus on oikeastaan porvarillinen ihanne.

Hengen edistysaskelet ovat lujittaneet porvarillista tietoisuutta. »Nero, hengen sankari, hengen hallitsema ja henkisyyden edustajana itsensä itsenäiseksi tietävä persoonallisuus on antanut nykyiselle porvarilliselle yhteiskunnalle sen persoonallisuusihanteen. Mutta sitten se teki sellaisen vaihdoksen, että se pantiin sinne, missä mikään arvokas hengensisällys ei sitä oikeuttanut, että sitä ryhdyttiin lyhyesti sanoen demokratisoimaan ... Ja niin syntyi se inhoittava ja naurettava kuvitelma, että hengen suvereenisuus on muka jokaisen omaisuus ja jokaisen päämäärä. Ja tämä kuvitelma vallitsee nyt porvariston etiikkaa ja kasvatusoppia.» (S. 26–27.)

Sitävastoin Wyneken korostaa täysin sopusointuisesti objektiivista henkeä koskevan oppinsa yhteiskunnallisen sisällyksen kanssa, että persoonallisuuden varsinainen merkitys voidaan löytää vain yhteiskunnallisesta luonteesta, millä hän taasen vain toistaa yhden Saksan kriitillisen filosofian suuria, mutta yhä uudestaan kadoksiin joutuneita totuuksia. Välttääkseni juuri tällä alalla niin turmiollisen käsitteiden sekaannuksen, olen jo useamman kerran koettanut selittää kaavan avulla Saksan klassillisen filosofian persoonallisuusihanteen varsinaista merkitystä: Persoonallisuus on yksilöllisyyttä (individualiteettia), mutta yksilöllisyys ei ole individualismia. Viimeksimainitun korkeimpana päämääränä on yksilö, se tuntee vain tämän satunnaisen ja historiallisesti rajoitetun suureen; t. s. yksilöopissa tuntee yksityinen ihminen vain itsensä eikä milloinkaan loittone yksityis-minäänsä ulommaksi. Yksilöllisyys on sitävastoin pyrkimystä koko ihmiskunnan kehittämiseen, mutta vain sen erikoislaadun ja sentähden myös ainutlaatuisuuden mukaisesti, joka nähdään tässä tai tuossa yksilössä. Se on pyrkimystä muodostamaan se, »mikä on annettu koko ihmiskunnan osaksi», itsessään elämykseksi ja omaisuudeksi. Sentähden tämä puhdas persoonallisuuspyrkimys johtaa aina yksityisminän yli siihen henkiseen maailmaan, jossa sen täyttää jokaisen aikakauden ja jokaisen persoonallisuuden kaikki suuri ajattelu ja luominen. Ja kun todellinen persoonallisuus suhtautuu hyvin usein suureen joukkoon säälivästi, jopa halveksivasti, niin syynä ei ole yksilöllisyyden synnyttämä ylemmyydentunto, vaan pikemmin vieraudentunne, jonka valtaamana henki, joka on ravistanut yltään pikkumaisen yksityis-minän kankeat kahleet, silmäilee tuota vilisevää, vain »oman itsensä» tuntevaa joukkoa.

Varsinaisen persoonallisuusihanteen, jota kohti puolueettoman hengen merkeissä tapahtuva kasvatus on ohjattava, on sentähden »tultava hengen elimeksi». Ja täydelleen tämän Schillerin kehoituksen hengessä, johon myös Fichte yhtyi: Pyri aina kokonaisuuteen, ja jollet itse voi kokonaisuudeksi tulla, liity siihen palvelevana jäsenenä, sanoo Wyneken: »Ketä ei ole määrätty siihen, että hänessä ja hänen kauttaan syntyisi henki, hän voi kuitenkin ihailla henkeä, aukaista sille asuntonsa ja taistella sen puolesta.» Wynekenin parhaimpiin ajatuksiin on luettava se, että hän teroittaa niin pontevasti juuri nuorison miehin persoonallisuuden tätä puolta, sen ihanteen palvelemista, sen alistamista hengenelämän auktoriteetin alaisuuteen, että hän tahtoo elävöittää siinä ajatuksen seuraamisesta, johtajan rakastamisesta ja kunnioittamisesta, johtajan, johon vapaasti liittyminen ja jonka tukeminen merkitsee sille arvokkaampaa itsetoimintaa kuin kaikki muunlainen »itsenäisyys».

Saman yhteiskunnallisen hengen pohjalta arvostelee Wyneken perhekasvatusta kuin individualistista persoonallisuuspalvontaakin. Se hylätään, koska sekin kasvattaa vain mielenlaatua, joka, vaikkapa se kohdistuisikin yhden ainoan yksilön asemesta ryhmään, juuri perheryhmään, takertuu useimmiten tämän ryhmän mitä pikkumaisimpaan itsekkyyteen. Wyneken sanoo ihan oikein: »Perhe on sikäli yhteiskunnallisen kasvatuksen tyyssija kuin se itse on sosialisen hengen läpitunkema. Mutta itsessään ei perheellä ja kasvatuksella ole mitään tekemistä toistensa kanssa.» Päinvastoin: »Tavallisen perheen pitäisi olla pikemmin kasvatuksen kohteena kuin antajana.» Kokonaan siihen katsomatta, että kaikkein useimmilta perheiltä puuttuvat nykyisessä yhteiskunnassa jo taloudelliset mahdollisuudet riittävän ruumiillisen ja henkisen kasvatuksen antamiseen lapsilleen, on lisäksi vihdoinkin tunnustettava myös se seikka, »että perhe on usein vailla sitä siveellistä sivistystä, joka on kasvatuksessa tarpeen, arvostelun puhtautta ja lahjemattomuutta, päättäväisyyttä oikeaksi tunnetun täytäntöönpanoon». Ja kun niin usein arvellaan, että kaikkia puutteita korvaa kuitenkin perhekasvatuksen lämpö, se sisäinen hupaisuus, jota ei löydetä mistään ulkopuolelta, voimme vain alleviivata tätä Wynekenin vastausta: »Juuri tämä perhetuote hupaisuus kaipaa kipeästi uudistamista.» Se on perheen yhteiskunnallisen takapajuisuuden seuraus. Se »periytyy siltä ajalta, jolloin maailmasta ei tiedetty vielä paljoakaan, jolloin julkinen elämä jätettiin sitä hallitsevien piirien huoleksi, jolloin porvaristo vietti pelkästään yksityiselämää. Mutta nyt hajaantuu kaikki yksityiselämä yhä enemmän. Perhe, joka puolustautuu sitä vastaan, joka tahtoo yhäkin koteloitua hupaisuuteensa, joka ei tahdo sallia suurten, yleisten pyrintöjen raikkaan ilman puhallella jokapäiväiseen elämäänsä ja ajatteluunsa, on kulttuurivihamielinen, takapajuinen, kasvatustyöhön sopimaton. Hupaisuus on tuon tunnetun ja levinneen perheitsekkyyden nurjapuoli, jota sen edustajat pitävät vielä varsin naivisti hyveenä.»

Perhekasvatus siis hylätään, koska se ei ole keino lasten johdattamiseen ihmisyyden objektiiviseen henkeen, koska perhe pohjaltaan samaten kuin yksilö jää vain itseensä eikä johda itsensä yli yhteiskuntaan, joka on ihmisen varsinainen koti. Mutta tämä merkitsee, ettei perhekasvatus sen kummemmin kuin persoonallisuuskasvatuskaan edusta todellista kasvatusta, ja näin joudumme sosialistista kasvatusta käsittelevälle aineellemme ratkaisevaan kohtaan, kysymykseen kasvatuksen olemuksesta. Tässä suhteessa on Wyneken löytänyt yhtä lyhyen kuin sattuvankin kaavan, jonka sisällys antaa kuitenkin aihetta, kuten vielä tulemme näkemään, pitemmälle vieviin johtopäätöksiin kuin hän itse tahtoo vetää. »Kasvatus», sanoo hän sivulla 56, »on yksityistajunnan tekemistä kykeneväksi ottamaan osaa ihmiskunnan kokonaistajuntaan; kasvatus ahtaammassa mielessä yksityistahdon soveltamista yhteiskunnalliseen tahtoon.» Niinpä sanotaan samaan tapaan jo aikaisemmin eräässä kohdassa: »Älyn täyttäminen sosialiälyllä, se on opetusta, ja tahdon ohjaaminen sosialitahdon suuntaan, se on kasvatusta ahtaammassa mielessä.» Tässä käsityksessä kasvatuksen olemuksesta on huomattavaa ja vallankumouksellisesti vaikuttavaa ihmisen täydellisen yhteiskunnallisuuden toteuttamisen yksinomainen puoltaminen. Sillä sosialisen älyn ja sosialisen tahdon ristiriidaton kehkeytyminen vaatii ristiriidattoman, solidaarisen yhteiskuntajärjestyksen toteuttamista. Itse kasvatustehtävän periaatteen kannalta hylätään siten jokainen tila, joka on tämän yhteiskunnallisen solidaarisuuden vastainen, ja tämä kasvatus voi sentähden olla vain nykyisen yhteiskunnan verivihollinen. Sitä se on jo Wynekenistäkin, joskaan hän ei vedä tätä johtopäätöstä siinä mielessä, että kasvatuksen pitäisi olla poliittista, s. o. sosialistista. Wyneken uskoo pikemminkin voivansa todistaa kyllin hyvin tämän vihamielisyyden nykyistä epäkulttuuria vastaan esittämällä kasvatuskäsitteensä juuri kasvatuksena kulttuuriin. Jälempänä tulee puhuttavaksi vielä enemmän siitä, kuinka hänen vastustuksensa nykyistä maailmaa kohtaan täytyy tällä tavalla ehdottomasti jäädä voimattomaksi.

Joka tapauksessa on Wynekenin kaikelle kasvatustehtävälle antaman määrittelyn suuri ja huomattava arvo siinä, että siinä, kuten jo Kant ja Fichte tahtoivat, sanoudutaan radikaalisesti irti siitä surkeasta ja kasvatukselle väkivaltaa tekevästä ajatuksesta, että sen on oltava pelkkää alku valmistusta eteenpäinpääsylle maailmassa, valmistusväline, sanoisimmeko koneellista opetusta olemassaolon taisteluun. Yhä vieläkin täytyy kaiken puhtaan kasvatusopin aloittaa työnsä vastustamalla tätä niin laajalle levinnyttä ja myös monien, muuten hyvin kriitillisten ihmisten tässä suhteessa kritiikittömästi toisten perässä toistamaa vallitsevan kasvatuksen periaatetta, jonka mukaan lapsista on tehtävä »inhimillisen yhteiskunnan kelvollisia jäseniä». Tietysti heidän täytyy tulla siksi, mutta minkä inhimillisen yhteiskunnan? Nykyisenkö, jossa entiset sukupolvet ovat päässeet niin tavattoman pitkälle, armottomaan kilpataisteluun rauhan kestäessä ja kurkunkatkaisuun sodan aikana? Erittäin huomioonotettavat ovat nämä Wynekenin sanat: »Ken pitää nuoruutta vain itsenäistä arvoa vailla olevana valmistusaikana ja koulua vain alkuharjoituksena myöhempään olemassaolon taisteluun, joka on elämän varsinainen sisällys, hänelle ei tule kysymykseen opetuksen ja oppimisen syventäminen ja parantaminen. Mutta meille on nuoriso ihmissuvun toivo; me tahdomme sen pääsevän itseämme korkeammalle.» Ja toisessa kohdassa: »Ketään oppilasta ei saa vallita se ajatus, että koulu tahtoisi pohjaltaan varustaa hänet olemassaolon taisteluun. Sehän ei merkitsisi mitään muuta kuin että koulu takoisi hänelle aseet muiden ihmisten, hänen tovereittensa, vastustamiseen.» Vain täydellisestä ymmärtämättömyydestä tai pahansuopaisesta väärinkäsityksestä voidaan tämä vaatimus tulkita niin, ettei oppilasta pyrittäisikään tällä uudella kasvatuksella tekemään elämänkelpoiseksi. Hän tulee siksi vielä suuremmassa määrässä kuin tähänastisen kasvatuksen avulla on kyetty tekemään, koska elämän vallitsevat muodot tehdään hänelle mahdottomina vastenmielisiksi ja hänen täytyy niin ollen pyrkiä kohti korkeampia. Lapsen on tietysti tultava yhteiskunnalle hyödylliseksi, mutta, kuten Wyneken lausuu eräässä toisessa kirjassaan: »Ihminen on kasvatettava kulttivoidun yhteiskunnan jäseneksi, hänen olemuksensa perusvaikuttimeksi pitää tulla tahdon todelliseen kulttuuriin ... Koko kasvatuksen on ensi sijassa tähdättävä hänen tekemiseensä kykeneväksi tuntemaan paikkansa ihmiskunnassa ja täyttämään tehtävänsä, s. o. hänen johdattamiseensa tulevaan kulttuuriimme.»

Tämä kasvatuskäsitys viittaa tulevaisuuteen, mutta vain siten, että se käsittää jo nykyisyyden vallankumouksellisesti. Se aukaisee kaipaavalle katseelle tulevaisuudesta todellisen ihmisyyden säteilevän kuvan, mutta se antaa jo nyt nuorisolle oman elämän, raivaa tilaa sille itselleen vielä epäselvälle kaipuulle ja pyrinnälle ja kohottaa siten keskelle vanhaa epäkulttuuria ihmeellisesti kukoistavan kaistaleen uutta kulttuuria — nuorisokulttuuria. Vielä on tällä alalla kaikki kuohuvaa, käymistilassa olevaa alkua. Mutta Wynekenin historiallisena ansiona on, että hän on oikein käsittänyt tämän alun, kun se puhkesi nuorison vaistomaisista tarpeista useimmiten hyvin epäilyttäviin muotoihin, mutta ilmaisten kuitenkin hehkuvia voimia, tämän nuorison kaaosmaisen kamppailun itseavun hankkimiseksi, ilmaissut sen intohimoisesti, mutta samalla selvästi ja antanut sille siten syvällisen kulttuurisuunnan. Hänen esittämänsä nuorisokulttuurikäsite on vain juuri kuvaillun yhteiskunnallisen kasvatuskäsityksen toinen puoli, sen käytäntö.

III.

Hyvin sattuvasti on Wyneken sanonut kerran nuorisoliikettä, jota elähdyttää nuorisokulttuurin ihanne, vapautusliikkeeksi, jonka avulla nuoriso tahtoo saavuttaa oman oikeutensa ja oman nautintonsa. Erotuksena muista vapautuspyrkimyksistä tässä ei kuitenkaan ole kysymys tasavertaisuuden vaatimuksista ja olemassaolevien erotuksien poistamisesta. Päinvastoin: nuoriso alleviivaa erikoisuuttaan ja »että se on laadultaan ja mieleltään toisenlaista kuin täysikasvuiset», ettei se senvuoksi tahtoisi enää kauemmin »kasvaa pakollisesti», vaan olla todella nuori.

Mutta nuorisokulttuurin aate merkitsee, siltä minusta näyttää, vielä toisessakin mielessä vapautusta, nimittäin ei ainoastaan nuorison, vaan myös täysikasvuisten, joita se vaatii vihdoinkin vapautumaan nuorison kohtelusta ja arvostelusta perimistään vääristä katsomuksista, mikä on sitäkin vaikeampaa, koska nykyisten täysi-ikäisten valtava enemmistö tulee nuorison keskuudesta, joka oli nuorisokulttuuri-käsitteen suoranainen vastakohta ja tuskin on saanut aavistustakaan siitä, että asianlaita voisi olla myös toisin, että toisenlainenkin nuoriso on mahdollinen. Samoin kuin porvarillinen ihminen kasvaa luokkansa katsomuksissa ja ennakkoluuloissa, ilman että korkeasti sivistyneissä piireissäkään olisi edes aavistusta proletariaatin vallan toisenlaisesta elämänkatsomuksesta, jonka elähdyttämät pyrkivät kaikkine ajatuksineen, tunteineen ja arviointeineen vapautumaan niistä elämänmuodoista, jotka näyttävät porvarillisesta ihmisestä luonnollisilta ja vuorenlujilta, samoin elävät vielä liiankin monet, muuten ehkä hyvinkin vallankumouksellismieliset täysi-ikäiset nuorison ja sen kasvatuksen merkitykseen nähden ikivanhoissa ja vain epäkriitilliseen traditioon perustuvissa käsityksissä.

Nuorisoa ei vielä tunneta: tämä on se suuri, mieleenpainuva ja vallankumouksellinen totuus, jota Wyneken julistaa kirjojensa joka lehdellä. »Lasten armaan sulouden ovat luonnollisesti tunteneet aina äidit, eivätkä ainoastaan he. Mutta kasvavaan lapseen, varsinaiseen nuorisoon, suhtautuu yhteiskuntamme nykyään jäykästi, puisevasti ja avuttomasti, lapseen, jonka se valjastaa kouluun ... Minkälaatuinen nuori ihminen on oikeastaan tässä iässä, sen tietävät nykyisin todella vain harvat ...» Nykyinen koulu useimmiten vain tulevan ansiotoiminnan valmistamiseen tähtäävine sisällyksineen tekee suoranaisen »vanhentamisvälineen» vaikutuksen. Se käsittelee, kuten Wyneken huomauttaa toisessa paikassa katkerasti mutta sattuvasti, vain oppilaita, ei nuorisoa. Mahdollisuus olla nuori! — se on se suuri päämäärä, johon kaiken todellisen pedagogisen työn tulee pyrkiä. Siihen ei riitä pelkkä koulureformi. Niin tärkeä kuin sekin on, ei Wyneken unohda teroittaa yhä uudestaan mieliin, että kaikki koulu-uudistukset ovat vaaditun kasvatuksellisen vallankumouksen pelkkää ulkonaista kuorta, jollei niitä johda vallan uusi kasvatusopillinen ihanne nuorison itsenäisestä arvosta. Todellinen uudistus ei voi perustua koulutyön ja kasvatusmuotojen teknilliseen puoleen, vaan ainoastaan kummankin henkeen. Tarvitaan periaatteellisesti toista käsitystä nuorison elämästä kuin tähän asti. »Vakavan, korkeampiin päämääriin suuntautuvan koulureformin lähtökohtana ei voi olla tietoisuus joistakin terveydellisistä epäkohdista, koekirjoitusten ja tutkintojen piiri t. m. s., vaan ainoastaan tietoisuus siitä, että on kasvatettava uudenlainen sukupolvi, sen käsittäminen, että koko julkinen elämämme kärsii sivistyneidemme älyllisestä ja moraalisesta vajavaisuudesta tai sivistymättömyydestä.» Yleensä ei pidä kuvitella, »että kasvatusuudistusta voitaisiin käsitellä erikoisalana, panna se toimeen vailla yhteyttä yleiseen kulttuurireformiin. Sen lähtökohtana voi olla vain tahto olemukseltaan uuteen sivistykseen, vain yleinen kulttuurimieli.» Sitä, mistä uuden nuorison ja uuden kasvatuksen aatteessa on siis kysymys, ei voida toteuttaa yksityisillä uudistuksilla, olipa niiden tarkoitus kuinka hyvä tahansa. Uudistukset, joilla tahdotaan vain parantaa vanhaa, edes näkemättä uutta, tai joilla tahdotaan tehdä sovitteluja näiden kahden kesken, johtavat lopulta vain vanhan pahan uudenaikaiseen kalkkiamiseen. Vieläpä ne ovat vahingollisia, jos naivit ihmiset yrittävät niiden avulla todistaa oikeutetuiksi olemassaolevat puutokset. »Nämä hyväätarkoittavat apologeetit eivät ole suinkaan vähäisenä esteenä todelliselle kokonaisedistykselle. He pettävät itseään ja koettavat tehdä julkisen arvostelun epävarmaksi.» Sanalla sanoen: kysymys ei ole pedagogisesta uudistuksesta, vaan vallankumouksesta.

Mitä on tämä vallankumouksellisuus, jonka pitäisi vallita uutta kasvatusoppia? Se on juuri nuorisokulttuurin aate. Se merkitsee, »että nuorison nykyisen elintavan tilalle, joka tekee sen liian paljon vain täysikasvuisten lisäkkeeksi, pakottaa sen vanhojen ihmisten nuorisolle vieraisiin elämäntottumuksiin ja saattaa sen oloihin, joissa sillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta oman, nuorisolle erikoisen elämäntunteen ilmituomisen, — että tämän olotilan sijaan etsitään nuorisolle elämänmuotoja, jotka toisaalta vastaavat sen erikoisolemusta ja tarpeita ja toisaalta myös todella ansaitsevat 'kulttuurin' nimityksen». On kysymys nuorison oikeuden omalaatuisuuden ja oman arvon tunnustamisesta, nuorison uuden elämäsuunnan ymmärtämisestä, joka tarjoaa sille mahdollisuuden elävään yhteyteen aikansa kulttuurin kanssa ja samalla omaan elämännautintoonsa. Annettakoon nuoren olla nuori — se on tämän uuden katsantokannan pohjimmainen käsky: sille »ei nuoruus ole pelkkää ei-vielä-täysikasvuisena olemista, ei pelkästään kypsymättömyyden ja valmistelun aikaa, vaan aikaa, jolla on oma korvaamaton arvonsa».

Mutta olisi täysin erheellistä luulla, että tällainen nuorison käsittäminen ilmaisisi tuon nuorisokulttuuri-aatteen koko sisällyksen, jolla esitettäisiin näin leikkiin, vakavuudenpuutteeseen, lapsellisuuteen, voisipa sanoa lapsekkuuteen viittaava ajatus. Wynekenin oleellisimpana työnä onkin, että hän on esiintynyt mahdollisimman pontevasti tätä nuorison vakavuuden puutetta, tätä nuorisoajatuksen pelkkään leikkiin, lauluun ja tanssiin häipymistä vastaan, kuten on tapahtunut varsinkin hänen muuten nuorisovapautuksen uraa-aukaisevaksi aluksi arvostelemassaan (ja suuresti yliarvioimassa) porvarillisessa retkeilyliikkeessä. »Nuorisoliike», kirjoittaa hän eräässä paikassa, »joka tietää vain: nuori, ei vielä vanha (mutta pian vanha), on typerää farssia». Yhä uudestaan hän vastustaa »sellaisten reippaiden poikain ja tyttöjen ylistelyn ikuista jokapäiväisyyttä, jotka antavat palttua teoreettiselle juonittelulle ja tahtovat olla vain nuoria, ehyitä miekkosia». Hän havaitsee retkeilijässä, joka yhtämittaa laulaa ja tanssii, »henkisen aliravitsemisen selviä merkkejä» ja käyttää yleensä vain ankaran kurittavia sanoja retkeilijän köyhästä romantiikasta, »naamiaisista», jotka kykenevät osoittamaan eroavansa porvarillisesta sovinnaisuudesta vain matkimalla vanhoja, alkuaikaisina pidettyjä tapoja. Wynekenin koko uudistukselleen merkitys on siinä, että hänen nuorisoihanteessaan on yhtäläinen paino sanalla kulttuuri kuin nuoriso. Nuorisolla, joka itse ei ole osa kulttuuria, ei sinänsä ole mitään arvoa. Ei voi eikä saa olla kysymys pelkästään nuorison huvituksellisesta ja turhanpäiväisestä itsenautinnosta, ei lakkaamattomasta, joutavasta oman kuvansa peilistä-katsomisesta ja itsehemmoittelusta, mikä tekee nuoruuden eräänlaiseksi säätyetuoikeudeksi, vaan toimivan, vakavan ja vastuunalaisen hengen kehittämisestä, jolla on tehtäviä ja joka ne täyttää. Mutta tämä henki kasvaa nuorisoon vain ankaran kurin avulla sekä aatteen että maailman palveluksessa. Mutta kumpaakaan, aatetta ja maailmaa, se ei voi oppia tuntemaan itsestään. Monet Wynekenin nuoret kannattajat ovat kiinnittäneet hyvin vähän huomiota juuri siihen, mitä hän sanoo tästä: »Nuorisokulttuurin luominen nuorison omin keinoin on yritys, jota periaatteessa on pidettävä ratkaistuna.» Sitä seikkaa, että on käänteentekevää nuorison sellainen liikehtiminen, että se tahtoo nyt auttaa itseään ja että erikoisesti juuri sen täytyy auttaa itseänsä, ei tällä kielletä eikä vähennetä sen vallankumouksellista merkitystä. Mutta tämän liikkeen rajoitukset ovat kuitenkin tällä tavalla selvästi havaittavissa. Se ei saa olla pelkkä omaa nautintoaan tavoitteleva liike, vaan siitä täytyy olla yhteiskunnallista hyötyä, sen täytyy käsittää yhtä hyvin työn ankara sisältö kuin nuorena-olemisen ja nuoruudentunteen pelkkä kaunis muoto. »On edeltäkäsin selvää, ettei nuorisokulttuurilla, joka ei piittaa nuorison varsinaisesta, sosiologisesti kerta kaikkiaan määrätystä ja suorastaan ajatuksellisesti välttämättömästä elämäntehtävästä, siis työstään, voi olla pysyvää merkitystä. Nuorison tehtävänä on kerta kaikkiaan oppiminen, s. o. omaksua tavalla tai toisella nykyisyyden henkinen omaisuus ja keinot tämän henkisen omaisuuden hallitsemiseen ja omalta kohdaltaan lisäämiseen.»

Tässä on se kohta, johon Wynekenille luonteenomainen nuorisoliike-aatteen ja koulun uudistamisen yhdistäminen perustuu. »Nuoriso kuuluu kerta kaikkiaan koululle, mutta myös koulun täytyy kuulua nuorisolle. Se on muodostettava henkiseksi kodiksi nuorisolle, jonka ulkonaisena kotina se on puolen päivää.»^[15*] Tämä on siis se varsinainen tie, jota nuorisoliikkeen on kuljettava, jos se tahtoo laskea perustuksensa nuorisokulttuurille. Wyneken on osoittanut hyvin sattuvasti kaiken tähänastisen koti- ja koulukasvatuksen vastakkaisuuden: nuorisolla on toisaalta oikeus omaan elämäänsä, mutta toisaalta siltä riistetään kasvatuksen kautta yhä uudestaan tämä itsenäinen elämä siten, että se johdatetaan täysikasvuisten ajatus- ja elintapaan, elämänmuotoon, joka on jyrkästi ristiriidassa kaikkien sille ominaisten tarpeiden kanssa. Juuri tämä on rappeuttanut nuorison koulun mukana, niin että se pitää koulua ikäänkuin taakkana, jopa tuntee sen väkivallan harjoittajaksi ja pyrkii muodostamaan koko varsinaisen elämänsä siitä erillään. Mutta tämä oli ja on harhatie, jonka täytyy johdattaa nuoriso pois yhteiskuntaelämän vakavuudesta ja ohi sen tehtävien. Koulu on juuri se, mitä nuoriso tarvitsee tuon vastakohtaisuuden poistamiseen, jos koulu saatetaan vain nuorisokulttuurin palvelukseen. Sillä koulussahan nuoriso on eristetty kodin samoin kuin täysikasvuisten ansiotoiminnan vaikutuksilta. Siitä voidaan tehdä se onnensaari, se nuorison maa, joka sallii nuorison kehittää itsenäisesti henkeänsä ja samalla yhdistää sen kuitenkin hengen työhön, yhteiskunnallisen tehtävän vakavuuteen, kulttuurin kohottamisen korkeaan päämäärään kääntymiseen. Koulu on siis — tämä on Wynekenin onnekkaimpia ajatuksia ja hänen varsinainen ohjelmansa — mahtavin, mutta myös ainoa keino, joka tekee mahdolliseksi nuorison välttämättömän eristämisen vanhan sukupolven ajattelutavasta ja pitää sen sitten yhteydessä elämäntehtäväin kanssa. Ja sentähden hän lausuukin: »En voi kuvitella mitään muuta aitoa ja täydellistä nuorisokulttuuria kuin sellaisen, jota uusi koulu välittää.»

Tämä uusi koulu on tuo vapaa kouluyhteisö. Tällä sanalla Wyneken ei tarkoita määrättyä koulujärjestöä tai opetus- ja kasvatussuunnitelmaa, eikä ensinkään viittaa Wickersdorfin vapaaseen kouluun, vaan hänellä se merkitsee aatetta, uuden hengen opettajiin ja oppilaisiin luomisen vaatimusta, jonka vaikutuksesta vasta voi syntyä kaikki se, mikä tulevaisuudessa saattaa olla todella oikea koulu- ja kasvatusjärjestö. »Sentähden», teroittaa Wyneken yhä uudestaan mieliin, »eivät nämä laitokset saa etsiä varsinaista tehtäväänsä teknillisestä, vaan ainoastaan henkisestä ...» Tämä koulu »ei ole ohjelman pelkkää toteuttamista, t. s. se ei ole mikään koneisto, jota voitaisiin määräyksestä mielin määrin usein uudistaa, se ei ole mikään laitosten summa, vaan elävä yhteisö, määrätyn ulkomuodon, joka hetki havaittavan, mutta ei milloinkaan ilman muuta määriteltävän yhteishengen edustaja». »Vapaa kouluyhteisö», sanoo hän toisen kerran, »ei merkitse tätä tai tuota laitosta. Jos henki kuolee, niin jonkin laitoksen mitkään toimintamuodot eivät takaa todellisen vapaan kouluyhteisön luonnetta. Kouluyhteisöä eivät enempää kuin Jumalan valtakuntaakaan muodosta 'ulkonaiset tavat', vaan se voi ja sen tulisi olla sisäisesti teissä ja teidän keskellänne, vaikka ette milloinkaan olisi nähneet jotakin Wickersdorfia, kun vain itse tahdotte, kun vain olette sen hengestä osallisia.»

Oleellisinta tässä uudessa koulussa on yhteiskasvatus nuorisokulttuurin hengessä. Täydelleen kaikkien suurten pedagogien ajatusten mukaisesti sanoo Wyneken: »Me uskomme tosin, että koulu pyrkii yhä enemmän sisäoppilaslaitoksen kaltaiseen muotoon. Kasvatus on kokonaisuus; kuinka voidaan mennä takuuseen kasvatuksen tuloksista, jollei vallita oppilaan koko elämää!» Juuri siten, että kouluajatus otetaan vakavasti, että siis nuoriso saatetaan koulussa, missä se muutenkin koulun nykyisessä muodossa viettää jo suuren osan elämästään erossa vanhempain kodista ja yhdessä ikätoverien ja opettajain kanssa, kerta kaikkiaan radikaalisesti ja täydellisesti perheen ja täysikasvuisten piiristä nuoruuden ja nuoruudelle rakennetun yhteiskunnallisen ihanteellisuuden piiriin, on päästävä uuteen kasvatustulokseen, jota vanha koulu ei osannut aavistakaan. »Ihminen ei voi koskaan myöhemmin elämässään oleskella keskellä sellaista toveruutta, yhteishenkeä ja inhimillistä solidaarisuutta kuin koulussa.» Sentähden on tämä aarre tehtävä vihdoinkin hyödylliseksi myös nuorisolle, t. s. pohjaltaan vain ihmiskunnalle, joka uudistuu siinä.

Mutta kouluyhteisö merkitsee tätä uutta koulua, koska se ei rakennu yksipuoliseen opettajan auktoriteettiperiaatteeseen oppilaaseen nähden, kuten tähänastinen oppikoulu vanhaan pieksämiskasvatusoppiin, pysyen sellaisena vielä sittenkin, kun ainutkaan keppi ei ole enää pitkiin aikoihin heilahdellut, mutta pitäen koulun varsinaisena päämääränä vain sitä, että oppilaisiin päntätään määrätty tietomäärä, joka vastaa virallisesti säädettyä »opetustarkoitusta». Pieksämispedagogiikkaa on kaikkialla, missä nuorisoa pidetään vain opetuksen kohteena eikä etupäässä omatoiminnallisesti myötävaikuttavana subjektina, jonka sielulliset tarpeet on vapautettava ja tyydytettävä. Kaikkialla, missä näin ei tapahdu, tuntee nuoriso ja sen täytyykin tuntea itsensä ikäänkuin piestyksi, väkivallan uhriksi. Opettajan ja oppilaan välinen oikea suhde ei siis ole pelätyn koulumestarin ja nöyrän ja pelokkaan alamaisen välinen suhde, vaan se voi olla vain luottamukseen ja kunnioitukseen perustuva suhde, jolla synnytetään heidän välilleen rakkaus ja kunnioitus opettajan ylempää, mutta siitä huolimatta ystävälliseksi todettua johtoa kohtaan. Myöskään vapaa kouluyhteisö ei ensinkään hylkää koulussa ylläpidettävää auktoriteettia, kuria ja järjestystä. Mutta tämä kaikki ei tule oppilaille ulkoa käsin määräyksenä, ikäänkuin säädöksenä, vaan se kehkeytyy opettajan ja oppilaiden toveruudesta, hengen ja työn yhteisyydestä, ja luo kuin leikissä tämän nuorisoelimistön lujat siteet, jotka tulevat samalla yhteiskunnallisen hengen ja uuden yhteiskunnallisen kurin perustuksiksi kaikkea tulevaisuutta varten.

Millaiset ovat uuden koulumuodon yksityiskohdat sekä teknilliseen johtoon että oppisuunnitelmaan nähden, se ei kuulu enää tähän enempää kuin myöskään kysymys, onko Wickersdorf vastannut paremmin tai huonommin tätä ihannetta. Mutta tämä herättää kylläkin kysymyksen, voidaanko tätä kouluihannetta todella toteuttaa sellaisissa laitoksissa kuin Wickersdorf tai olivatpa ne kuinka hyviä tahansa, koska ne parhaassa tapauksessakin muodostavat perin pieniä keitaita nykyisessä kouluerämaassa. Onko sellainen, vaikkapa osittainenkin nykyisen kouluviheliäisyyden voittaminen mahdollista ja onko se siis todella nuorisokulttuurin ainoa toteuttamiskeino? Wyneken itse on tuon tuostakin alleviivannut tässä esiintyviä vaikeuksia: ennen kaikkea sitä, että nämä uudet kasvatuslaitokset ovat tähän mennessä olleet melkein kauttaaltaan sellaisia, joissa on ollut rikkaiden vanhempain lapsia ja tavallisesti siksi, etteivät lapset ole menestyneet kotona, niin että enimmäkseen on kysymys tavalla tai toisella kielteisesti tavallisuudesta poikkeavista lapsista. Hän on myös viitannut siihen, että sellaiset koululaitokset, jotka muuten on täytynyt sovelluttaa vallitsevan opetushallinnon järjestelmään, ovat olleet pakotetut tekemään liian paljon myönnytyksiä, jotka heikentävät niiden olemusta ja pakottavat usein luopumaan siitä. Vihdoin jää vielä jäljelle kysymys, jota Wyneken itse ei ensinkään esitä, nim. mitä pysyvää hyötyä sellaisista laitoksista on yleensä toivottavissa, koska niiden oppilaat joutuvat kasvatuksen päätyttyä kuitenkin vanhaan maailmaan, joka tempaa heidät hyvin pian, kun he ovat yksinään, vanhoihin pyörteisiinsä. Uusi kouluaate vaatii, kyetäkseen todella muodostamaan uuden suvun, yleismaailmallista toteuttamista. Mutta eikö se ole vanhassa yhteiskunnassa utopiaa? Missä ovat ne voimat, jotka lyövät vanhan koulun murskaksi ja raivaavat tilaa nuorison uudelle elämälle? Eivätkö ne loppujen lopuksi ole vain samoja voimia, jotka ovat jo työssä kapitalistisen yhteiskunnan luhistamiseksi, proletaarisia voimia? Eikö siis nuorison vapautus ole lopultakin vain osa proletariaatin vapautusta, koska vasta se merkitsee ihmiskunnan yleistä vapautumista? Kaikkiin näihin kysymyksiimme emme Wynekeniltä saa mitään, tai oikeammin sanoen vain hyvin riittämättömän vastauksen, koska hänen kirjoituksissaan proletariaatti ja yhteiskunnallinen vallankumous ovat tuskin missään välittömässä yhteydessä hänen kasvatukselliseen vallankumoukseensa. Tässä ilmenee Wynekenin muuten niin syvälle tunkevan ajattelun ja tahtomisen rajoittuneisuus, joka ei välttämättömästi saata häntä ainoastaan lähelle utopismia, mikä ei olisi pahinta — vaan lähelle sellaista utopismia, joka huolimatta kaikesta siitä vastustuksesta, jolla hän suhtautuu porvarillisen sivistyksen sieluttomuuteen ja koneellisuuteen, ei kuitenkaan pohjaltaan ole voittanut porvariston ideologista kantaa, t.s. joka uskoo, että kulttuurin jonkinlainen jalostaminen on mahdollista ilman että yhteiskunnan luokkavastakohtia poistettaisiin, mikä luonnollisesti on mahdollista vain luokkataistelun avulla. Sen Marxin meille ensinnä osoittaman sosiologisen lainmukaisuuden väärin arvosteleminen, että vain luokkataistelussa toteutuu yhteiskunnan moralisoituminen ja sivistyminen ja ettei nykyisen yhteiskuntatilan vallitessa kenelläkään, joka tahtoo kulttuuria, ole muuta keinoa kuin esiintyä kiihkeänä ja järkkymättömänä luokka taistelijana sosialidemokraattisen proletariaatin puolella, saa Wynekenin takertumaan ideologiaan, joka huolimatta hänen niin suuresti sosialistista kasvatusta lähentelevistä, kuten näimme, jopa sen aatetta rikastuttavista ajatuksistaan huolimatta sijoittaa hänet jollei suorastaan porvarilliseen leiriin, niin ainakin luokkien välille ja tekee siten pakostakin hänen suuren vallankumouksellisen tahtomisensa lopulta voimattomaksi. Näin olemme tulleet kohtaan, jossa meidän on päästävä selvyyteen, mikä erottaa meidät Wynekenistä ja mikä hänen toiminnassaan vaikuttaa hänen omaa päämääräänsäkin, »hänen elämänsä unelmaa» vastaan, vapaan nuorison, uuden sukupolven uudelle yhteiskunnalle luomista vastaan, ja estää saavuttamasta tätä päämäärää.

Takaisin sisällysluetteloon

Kuudes luku.

Mikä erottaa wynekenin meistä.

1. Porvarillinen ideologia.

On myös proletaariselle sosialismille, kuten edellä olemme nähneet, suuri hyöty ja samalla suuri nautinto syventymisestä Wynekenin herättämiin kasvatusopillisiin ajatuksiin kuin myös siitä, että otetaan vaikutuksia hänen kirjoitustensa ja puheittensa ylevästä kaunopuheisuudesta. Mutta juuri marxilaisen sosialistin, jonka sosialivallankumouksellisen käsityksensä takia täytyy arvioida edeltäkäsin kenties suotuisimmin Wynekenin taistelua vanhan kapitalistisen maailman voittamiseksi myös ja juuri nuorisokasvatuksen alalla, valtaa kuitenkin loppujen lopuksi se epämieluisa tunne, että maaperä todelliselta ja historiallisesti tehokkaalta taistelulta vanhaa yhteiskuntaa vastaan katoaa tällöin jalkojen alta. Taasen kerran näemme tuon tenhoavan, mutta sittenkin pohjaltaan kohtalokkaan ja traagillisen kuvan lentävästä Ikaroksesta, joka kohoaa liian korkealle ja joutuu siten ilmapiiriin, joka ei häntä enää kanna, jossa ihanteen säteet voivat enää vain sulattaa tyyten nousuvoiman, sensijaan että vahvistaisivat sitä. Mutta tämä puute pohjautuu Wynekenin katsantokannan omituiseen rajoittuneisuuteen, joka tosin on samalla hänen tunnettua ja tahdottua omintakeisuuttansa, nimittäin hänen pohjaltaan epäpoliittiseen, jopa politiikan vastaiseen asenteeseensa, mistä johtuu, että hän ei ensinkään ymmärrä proletaarisen, luokkataistelua käyvän sosialismin merkitystä juuri hänen ihanteelleen uudesta kulttuuriluomuksesta. Ja tämä hänen olemuksensa merkillinen rajoittuneisuus taas on vain sen seurausta, että Wyneken on pohjimmaltaan takertunut porvarilliseen ideologiaan. Hän on Saksan klassillisen filosofian vesa myös siinä mielessä, että hän on tosin omaksunut ajatteluunsa sen jaloimmat ajatuksenidut, hedelmöittämättä niitä kuitenkaan sillä hengellä, joka on tuon filosofian myöhäinen tuote ja jonka avulla yksin se saattoi loitota historiallisten seikkojen määräämää muotoansa ulommaksi, marxilaisuuden hengellä. Jälleen osoittautuu tässä todeksi se porvarillisen älymystön niin usein pilkkaaman porvarillisen ja proletaarisen tieteen sekä yleensä porvarillisen ja proletaarisen ajattelun välinen erotus, jonka me marxilaiset teemme. Tämä erotus ei johdu puoluemielipiteistä, vaan yleensä ajattelutavasta. Marxilaisuuden ajattelulle kiinteästi antama historiallis-dialektinen luonne muodostaa itse asiassa tämän eroavaisuuden, t.s. sen muodostaa jokaiselle marxilaiselle ilmeinen mahdottomuus ajatella sisällöltään jäykistyneissä kategorioissa, siis tarkastella filosofiassa ja tieteessä, moraalissa ja uskonnossa tai millä hyvänsä henkisen elämän alalla jotakin asiain tilaa muuten kuin historiallisten ehtojen määräämänä ja sentähden muuttuvana. Me emme tunne enää »kulttuuria», »valtiota» tai »nuorisoa», ja yhtä vähän (sosiologisessa suhteessa) »oikeata», »hyvää» tai yleensä mitään objektiivista henkistä arvoa, sillä nämä kaikki ovat meille historiallisia kategorioita ja arvoja, jotka kehittyvät ja saavat erikoisen muotonsa yksinomaan niiden ihmisryhmäin (luokkain) taloudellisten peruskatsomusten välisessä taistelussa, joihin ne viime kädessä perustuvat. Se seikka, että niiden perustana on (transcendentaalisesti) hengenelämän objektiivinen lainmukaisuus, joka tekee ne historiallisesti (empiirisesti, kokemusperäisesti) mahdollisiksi, on tietokriitillinen tosiasia, joka ei tule enempää huomioonotettavaksi sosiologisessa tutkimuksessa, johon myös kaikki kasvatusoppi pohjaltaan kuuluu. Porvarillinen ajattelu luulee voivansa hallita puhtaasti käsitteellisesti kaikkia eetillisiä ja yhteiskunnallisia probleemeja piittaamatta tästä taloudellisten luokkavastakohtain aiheuttamasta historiallisesta ehtojenalaisuudesta; sen erikoinen rajoittuneisuus onkin juuri siinä, että se pitää oikeana »puolueettomuutenaan», tieteellisyytenään juuri tätä luokkapyrkimysten poissulkemista, tätä »kohoamista luokkavastakkaisuuden puolueellisuuden yläpuolelle». Porvarillinen ajattelu ei kuitenkaan huomaa, että tämä »puolueettomuus» on juuri sen puolueellisuutta, sen luokkakatsantokanta, jonka mukaan se otaksuu perin naivisti maailmankatsomuksensa ja arvostelujensa olevan koskemattomia ja loukkaamattomia ja puolustautuu sitä ainoana oikeana pitäen proletariaatin ahdistelua ja toisenlaista arvostelua vastaan.

Selitettyämme VVynekenin varsinaiseksi rajoitukseksi tämän hänen ajattelunsa pohjaltaan porvarillisen luonteen, täytyy meidän syventyä nyt hiukan tarkemmin hänen ideologiseen rakennelmaansa. Se on sitäkin välttämättömämpää, kun porvarillinen ideologia ei muodosta yhtenäistä kuvaa, vaan siinä voidaan päinvastoin havaita kaksi hyvin erilaista, jopa toisilleen vihamielistä hahmoa, jotka on pidettävä toisistaan erillään. Niin pian kuin opimme tuntemaan tämän porvarillisen ideologian kaksinaisen merkityksen, osoittautuu oikeutetuksi tuo alussa kenties oudoksuttavalta tuntunut moite, että Wyneken on luettu siihen kuuluvaksi.

On näet erotettava vallitsevaksi luokaksi päässeen porvariston ideologia tasa-arvoisuudestaan vielä taistelevan porvariston ideologiasta; erilainen on valtiovaltaa käsissään pitävän ja siihen vasta pyrkivän vallankumouksellisen porvariston ideologia. Ennen porvarillista vallankumousta ja sen alkuasteella edustaa porvaristo ihmisyyspäämääriä; se tuntee olevansa ihmisoikeuksien esitaistelija, kaikesta sorrosta ja tasa-arvon puutteesta vapauttaja. Julistetaan vapauden, tasa-arvon ja veljeyden ihania aatteita, joita koko taisteleva luokka, joka taistelun tällä kaudella myös todella edustaa kaikkia sorrettuja, kannattaa koko uskollaan ja innostuksellaan, joiden täytyy syntyä nousevan ihmiskunnan sellaisesta veljeydentunteesta. Mutta porvarillisten vallankumousten edistyessä — ja tämä on eräs niiden sosiologisia lakeja, joka on osoittanut pitävänsä paikkansa aina Englannin vallankumouksesta v. 1648 viimeiseen porvarilliseen vallankumoukseen asti Venäjällä helmikuussa 1917 — käy pian ilmi, että se, mitä julistettiin ihmisoikeuksina, olikin vain omistavan porvariston oikeuksia etuoikeutettuihin säätyihin nähden, mutta ei omistamattomien oikeuksia, ja että ne oli sentähden saatettava myöskin voimaan näitä viimeksimainittuja vastaan taistellen, vieläpä hyvin usein valloitettava asevoimin ja mitä verisintä sortoa harjoittaen. Näin hajosi vallankumouksellisen porvariston (citoyen-)käsite, joka tahtoi sisällyttää kaikki ihmiset oikeusvaltion kansalaisten piiriin, uusiksi käsitteiksi, porvaristoksi ja proletariaatiksi, jotka huomasivat voittamattoman vastakkaisuutensa. Porvarillinen ideologia oli ollut ihmisyysideologiaa, jonka ilmaisutavat porvaristo tosin säilytti, mutta jolla se ei tarkoittanut enää muuta kuin sen porvarillis-kapitalistisen valtion etuja, jossa se oli tullut hallitsevaksi. Porvariston ideologia oli ihmisyyspyrkimystensä vuoksi yleismaailmallista — maailmankansalaisuutta suosivaa ja pasifistista: se uneksi hengen maailman tasavallasta, kaiken sen tasavertaisuudesta, millä on ihmiskasvot. Sen porvariston ideologian, jolla oli enää vain yksi yleismaailmallinen pyrkimys, nim. pääomansa avulla kaiken alamaisekseen tekeminen, täytyi muodostaa kaikkialla valtionsa valloittavaksi mahtivälineeksi, se tuli kansalliskiihkoiseksi, militaristiseksi, ja sen hehkuvaksi ihanteeksi oli tullut ja on imperialismi.

Tämä erotus on käsitettävä, jotta sen perustalta voitaisiin ymmärtää 18. vuosisadan porvarillisen ja varsinkin Saksan klassillisen filosofian sosiologinen erikoislaatu. Kun monet marxilaiset ovat toisinaan täysin kaavamaisesti materialistista historiankäsitystä käyttäen puhuneet tästä filosofiasta porvarillisen ajattelun filosofiana, niin tällöin he eivät ole ymmärtäneet koko tämän ajattelukauden yhteiskuntahistoriallista puolta. Ikinä ei 18. vuosisadan filosofia ole ollut porvariston filosofiaa jos tällä sanalla tarkoitetaan sen luokan selvää tietoisuutta, joka näki joutuneensa vastakkain yhtä hyvin aateliston kuin proletariaatinkin kanssa. Milloinkaan tämä filosofia ei ole edustanut luokkapyrkimyksiä, vaan se loittoni yli kaikkien luokkaetupyrkimysten. Tai paremmin sanoen: koska sille ei vielä ollut selvinnyt tämä taloudellinen käsitys luokkaeroavaisuuksista, vaan se kätkeytyi pikemminkin sen näkyvistä säätyjen tasa-arvonpuutteen taakse, se hyppäsi tämän käsitteen yli ja ryntäsi ajattelussaan jo yhteiskuntatilaan, jota emme vielä nytkään ole saavuttaneet ja jonka toteuttamiseen vasta proletariaatin täytyy pyrkiä: yhteiskuntatilaan, jossa vallitsee täydellinen yhteiskunnallinen solidaarisuus. Saksan klassillisen filosofian ihanteena ei ollut uuden luokan herruus, vaan yhteiskunnan vapauttaminen. Ilmaisut »porvarillinen» ja »porvaristo» merkitsivät sille samaa kuin inhimillinen ja ihmisyys, ja niiden merkitys oh pohjaltaan sama, minkä nykyään ilmaisemme sanalla »yhteiskunnallinen». Ja niinpä käsitetään nyt Kantin kuuluisan teoksen »Yleishistorian aate maailmankansalais-merkityksessä» nimi siten, että oli kysymys uudesta yhteiskunnallisesta historiankäsityksestä, jonka piti osoittaa, kuinka historian koneiston pyrkimyksenä on oikean yhteiskunnallisuuden valtakunnan toteuttaminen. Tuon suurenmoisen teoksen 5. jaksossa sanotaankin: »Ihmissuvun suurin pulmakysymys, jonka ratkaisuun luonto pakottaa sen (t.s. ihmisen), on yleisesti oikeutta jakavan porvarillisen yhteiskunnan saavuttaminen.» Tällä tavalla kehittää klassillisen ajan filosofia yhteiskuntaihanteen, joka viittaa kauas yli kapitalistisen yhteiskunnan. Taistelevan porvariston ideologia luo aatteen valtiosta ja yhteiskunnallisesta elämästä ja sen mukaisesti sellaisen käsityksen ihmisen asemasta ja tehtävistä kulttuuriolentona, että ne ovat mahdollisia vain luokattomassa yhteiskunnassa. Tästä selviää, miksi Saksan klassillisen filosofian eetillisessä ja valtioideologiassa on niin voimakkaita kosketuskohtia sosialistis-proletaarisen ideologian kanssa, että tuon tuostakin tehdään yrityksiä marxilaisuuden »täydentämiseksi» Kantin ja Fichten etiikalla tai Hegelin valtio-opilla. Vaikka se onkin hylättävää, niin sosialistinen ideologia on tähän porvarilliseen ideologiaan tosiasiallisesti kuitenkin siinä suhteessa, että vasta proletariaatin luokkataistelu ja voitto merkitsee sen toteuttamista, minkä vuoksi Engels saattoi syystä sanoa sosialistista proletariaattia Saksan klassillisen filosofian perijäksi ja täytäntöönpanijaksi. Se ryntäsi pyrkiessään vapauttamaan ihmistä aina sosialismin valtakuntaan, kuitenkaan tuntematta vielä sinne vievää tietä, jota kulkien toistaiseksi tuli vapaaksi vain porvari ihmisen asemesta, ja porvariston valtakunta syntyi inhimillisen yhteiskunnan valtakunnan sijasta. Ja niin täytyi tämän rohkean vallankumouksellisen porvarillisen ideologiankin huonontua porvariston valheelliseksi, kulttuuria teeskenteleväksi ja vain kapitalistisen valtapyrkimyksen tuntevaksi ideologiaksi.

Nyt on selvää, että voidaan olla tämän porvarillisen ideologian katkera vastustaja ja vihollinen, kuten Wyneken, ilman että silti olisi loitottu itse porvarillisesta ideologiasta, vieläpä juuri silloin, mitä enemmän on herätetty jälleen eloon sen suurenmoinen yhteiskunnallinen aatteellisuus. Jos tahdotaan jaloa ihmiskuntaa, jos pyritään puolueettoman hengen herruuteen, joka takaa yksilön järjellisen ja moraalisen yhtymisen järjelliseen ja sopusointuiseen kokonaisuuteen jos pidetään oikeutettuna vain sellaista valtiota, joka ei ole nykypäivien voima- ja pakkovaltio, vaan Fichten ja Hegelin järjen valtio, jos sentähden pidetään kaikkia sääty- sekä luokkaeroavaisuuksia jonakin turmiollisena — mutta jollei samalla astuta Marxin luo ja tunnusteta, ettei tätä luokkavastakohtain synnyttämää turmiollisuutta voida poistaa ylevimmälläkään kasvatus- ja sivistystyöllä, vaan ainoastaan sen luokan ankaralla ja heltymättömällä taistelulla, joka tahtoo tätä uutta kulttuuria, proletariaatin taistelulla — silloin on ajattelun kaikesta muusta uudenaikaisesta edistyksestä huolimatta pysähdytty 18. vuosisadan ideologiaan, joka ei tiennyt vielä mitään proletariaatista eikä myöskään inhimillisen kulttuurin kaiken todellisen syntymisen tosin peloittavasta, mutta samalla kuitenkin lohdullisesta sosiologisesta liittymisestä luokkataisteluun. Jopa tämä katsantokanta on nykyään määrätyssä mielessä vielä rajoitetumpi kuin 150 vuotta sitten, sillä klassillinen porvarillinen ideologia ei tietänyt vielä mitään luokkataistelusta ja sen välttämättömästä historiallisesta tehtävästä; sentähden se ei sinänsä piittaa siitä. Mutta Wynekenin katsantokanta hylkää luokkataistelun ehdottomasti syvällä kulttuurikasvatuksen alapuolella olevana keinona. Se pitää sitä kummaltakin puolelta vain osana kapitalistisen maailman koneellista, itsekkäiden pyrkimysten täyttämää hyörinää, joka on sovittamattomassa ristiriidassa todellisen kulttuuripyrkimyksen kanssa, joten hän odottaa parannusta vain kasvatuksesta, joka on pidettävä visusti loitolla sen vaikutuksilta. Eikä tätä katsantokantaa voida olla moittimatta siitä, että se on laiminlyönyt kokonaan ne tiedonlähteet, jotka Kantista, Fichtestä ja Hegelistä saakka ovat valtavasti paisuneet ja joiden sivuuttamisen täytyy tehdä se, mikä 150 vuotta sitten oli loistava vallankumouksellinen ihanne, nykyään tosin edelleen kimmeltäväksi, mutta ei mitään varmaa tietä osoittavaksi harhavaloksi. Päämäärä on tosin edelleen olemassa ja entistään kauniimpana, ja monia sytyttäviä ja paljon lupaavia tienviittoja on pystytetty, kuten nuorisokulttuuri, vapaa kouluyhteisö, nouseva kulttuuri ja eläminen puolueettomassa hengessä. Mutta siitä huolimatta tie häipyy alati epävarmuuteen, voisipa sanoa peräti yleisen kulttuuripyrkimyksen taivaansineen.

2. Abstraktinen valtionpalvonta.

Hyvin kuvaavaa tälle katsantokannalle on Wynekenin käsitys valtiosta. Tässä ilmenee hänen ideologiansa täysin välinpitämätön suhtautuminen kaikkeen sosiologiseen kritiikkiin sekä luokkataistelun ja imperialismin kaikkeen todellisuuteen, mikä vastaa vain vallankumouksellisen porvariston naivia uskoa sen pystytettävästä jäsenvaltiosta: »Mitä valtio tahtoo ja mitä sen täytyy olla kokonaisuudessaan?» kysyyi hän kirjassaan »Koulu ja nuorisokulttuuri». Ja hän vastaa: se on sosialitahdon tähän mennessä voimakkain ilmenemismuoto. Se on ihmisten suuri, käytännöllinen tunnustautuminen objektiiviseen henkeen. Se on ainoa mahti, jonka rinnalla yksilön arvottomuus on yleisesti ja ehdottomasti tunnustettu. Tätä valtavaa ja todella peloittavaa mahtia, jonka ihmiset ovat luoneet itselleen, ei ole enää hylättävä. Tosin häneltä ei jää huomaamatta »yksityisten valtiomuodostumain itsekkyys, sokeus ja julmuus». Mutta se ei muuta sitä seikkaa, että nuorisolle on opetettava »valtion pyhää olemusta» ja kasvatettava sitä niin, että se ei pidä valtiota tämän tai tuon yhteiskunnallisen itsekkyyden aseena, vaan »tehtävänä, jota ei vielä pitkiin aikoihin saada ratkaistuksi». Ja ihan samaan tapaan sanotaan eräässä toisessa kirjassa (»Taistelu nuorison puolesta»), että valtiolla on kahdet kasvot. Toisaalta se on »kansan järjestö itsesäilytystään varten», mutta toisaalta »yksilöiden yläpuolella oleva laitos», jossa vähitellen pääsee voimaan puolueettomuuden henki. »Välttämättömyydestä pitää tasapainossa yksilöjen ja ryhmäin itsekkyyksiä kansassa pakkovaltiosta ... kehittyy järjen valtio.» Siten täyttää kulttuuritahto yhä enemmän »nämä maapallon suuret kollektiivihenkilöt», valtiot. Ja sentähden on »valtiollinen tunteminen siirtymistä yksilöllisestä itsekkyydestä antaumukseen absoluuttisia arvoja kohtaan».

Tässä on melkein jokainen sana omiaan aiheuttamaan vastaväitöksiä, ja juuri sentähden, ettei meidän keskemme tarvitse olla minkäänlaista ristiriitaa Wynekenin valtioihanteesta. Tässä esiintyy näet se porvarillisen ideologian jo edellä osoittamamme luonteenomainen kyvyttömyys, tai pohjaltaan haluttomuus, käsitteellisen erotuksen tekemiseen sen välillä, mitä valtion sen mielestä pitäisi olla ja mitä se todellisuudessa on. Alituiseen se sekoittaa ohjeita antavan katsantokannan selittävään, ja sentähden valtion olemukseksi tulee se, mikä onkin vain sille asetettu vaatimus. On niin ollen jyrkästi torjuttava ja vastustettava sitä käsitystä, että »valtio» on sosialitahdon tähän mennessä voimakkain ilmenemismuoto. Se on päinvastoin ollut historiallisesti esiintyessään alati yhteiskunnallisen tahdon suurinta taivuttamista ja murtamista, jos tällä tahdolla ymmärretään, ja muu on tuskin mahdollista, solidaarisen ihmisyhteisön saavuttamistahtoa. Sillä valtio ei ole kaikissa historiallisissa ilmenemismuodoissaan rakentanut ihmisten yhteisöä, vaan hallitsevain yhteisön muiden ihmisten kustannuksella ja samalla tosin aina vaalinut näiden alistumista tuon »sosialitahdon» nimessä. Sikäli se oli tosiaan ainoa mahti, jonka rinnalla ei kylläkään hallitsevain, mutta muuten kaikkien muitten yksilöitten arvottomuus oli yleinen selviö, ja näin on ollut laita aina viimeisimpään aikaan asti: peloittava »ihmismassa»-käsite, joka äskeisen sodan aikana tuli niin yleisesti käytäntöön jokaisessa valtiossa, painoipa siihen sitten leimansa »saksalainen» henki tai »länsimainen» kulttuuri, puhui kai vielä unohtumattoman selvää kieltä. Porvarillisen ideologian pettävä ja marxilaisuuden paljastama ulkomuoto onkin siinä, että se käyttää predikaatteja ja arvostelmia, joiden perustana on yhtenäisen, solidaarisen ja sen vuoksi sivistyksellisen yhteiskuntatilan käsite, täydellisen yhteiskunnallisen hajanaisuuden ja vastakkaisuuden tilasta. Se sovelluttaa ne ominaisuudet, jotka pitävät paikkansa moraaliseen kollektiivipersoonallisuuteen nähden, yhteiskunalliseen ja poliittiseen muodostumaan, joka ei vielä yleensä ole mikään kollektiivipersoonallisuus, vaan jossa osa yhteiskuntaa rohkenee antaa poliittisesti väärän tiedon ja julistautua valtioksi. Ja tämä petos, joka on varsin usein myös itsepetosta, tulee mahdolliseksi sen kautta, että kollektiivikokonaisuuden ja solidaarisen yhteiskunnan aate kuuluu sosialisen kokemuksen peruskäsitteisiin ja elää jossakin muodossa, heimoon kuuluvaisuuden tai kansayhteisön tajuntana, myös alkuperäisimpäin ihmisten tietoisuudessa. Se voidaan niin ollen täyttää valmiina odottavana, tyhjänä muotona voimakkaan ja johtavan tahdon avulla sellaisella sisällyksellä, joka käyttää hyväkseen tätä solidaarisuuden muotoa enää vain pakkokeinona ylläpitääkseen yhteiskunnallista epäsolidaarisuutta kansankokonaisuuden, »valtion», moraalisissa aatteissa. Kun siis valtiosta väitetään, että se on suuri, käytännöllinen tunnustautuminen objektiiviseen henkeen, niin tämä merkitsee vain sitä, että myös teoreettisesti osallistutaan tähän ihmisten valtavan enemmistön käytännöllisen tietoisuuden historialliseen harhaanjohtamiseen. Marxilaisuus on ilman muuta lakaissut syrjään koko tämän harhakuvitelman valtiopersoonallisuudesta, joka on tunnustettu juriidisella tahollakin, millä se voi sentään vaatia puhtaasti muodollista pätevyyttä, ainoastaan kuvitelmaksi (Kelsen). Me varomme käyttämästä sellaisia ilmaisutapoja kuin »valtio sellaisenaan» tai »valtion olemus» — me tunnemme valtion vain historiallisena ilmiönä, ja se on luokkavaltio. Itsekkyys ja sokeus eivät meistä näytä puutoksilta, jotka voidaan poistaa valtiosta, vaan hallitsevan luokkaedun lähtemättömiltä ominaisuuksilta jokaisessa valtiossa, koska tämän itsekkyyden voittaminen merkitsisi myös luokkavaltion tämän muodon lakkaamista, mikä taas ei ole vielä milloinkaan tapahtunut hallitsevan luokan omasta halusta, vaan ainoastaan sitä vastaan nousevien luokkien pakotuksesta. Valtio ei sentähden ole meille myöskään jonkin kansan itsekkyyden järjestö, sillä »kansaa», jonka itsekkyyden pitäisi tällöin vallita järjestävästä ei vielä ole ensinkään olemassa. Sellaisen mielipiteen, että sellainen kansa on jo olemassa, on tehnyt mahdolliseksi turmiollinen sotaideologia, jonka vallitessa tuon tuostakin vedottiin Saksan kansan sekä Englannin tai Ranskan talli Venäjän kansan »tahtoon» isänmaan etujen kannattajina, vaikka ne olivat jokaisessa maassa vain raskaan teollisuuden ja hallitsijasuku- taikka imperialististen piirien etupyrkimyksiä, jotka oli naamioitu siten. Kansan egoismia emme tunne, vaan yhden luokan hallitsevaksi tullut tahto käyttää aina hyväkseen kansallisuuden, kollektiivipersoonallisuuden, valtion aatetta, toteuttaakseen siten omat etupyrkimyksensä vaunujen eteen valjastetun yhteisön voimalla. Sentähden on myöskin peräti väärää selittää valtio kaikkien siinä olevien itsekkäiden ryhmien välisen tasapainon ylläpitolaitokseksi, jonka tasapainon täytyy muka johtaa yhä enemmän sovitteluun, siis yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Valtiossa esiintyvät luokkavastakohdat eivät ole tasapainossa, vaan taistelussa keskenään. Tasapainotilat, jotka muuten eivät ole suinkaan sovittelukeinoja — ajateltakoon vain Saksan nykyistä »tasapaino»-tilaa, jonka vallitessa ei punainen eikä valkoinen kaarti tunne itseään kyllin voimakkaaksi vaatimaan ratkaisua —, ovat aina vain tyyntä myrskyn edellä. Eikä kehitys »pakkovaltiosta» »järjenvaltioksi» tapahdu ensinkään sellaisten jatkuvien tasapainon ylläpitämisten kautta, vaan luokkien välisen taistelun, historian suurten vallankumousten kautta.

Ja juuri tätä olisi nyt opetettava nuorisolle, jos tahdotaan, että vihdoinkin lakkaa se maailmanhistoriallinen traagikomedia, jota puolueettoman valtioaatteen palvonnalla esitetään. Juuri silloin, kun ajatellaan Wynekenin tavoin, että »valtio» on edelleen vasta tehtävä, on nuoriso opetettava myös tuntemaan, mikä tähän asti on estänyt tämän tehtävän täyttämistä ja mitkä ovat sen ratkaisun historialliset keinot. Sille ei ole selvitettävä historiallisen valtion pyhää, vaan epäpyhää olemusta; sille on osoitettava, että valtion olemus sellaisena, kuin se on esiintynyt tähän asti ja edelleen esiintyy, on luokkaherruutta, että se on, kaukana siitä että olisi sosialitahdon ilmaisu ja yhteisön järjestö, vain järjestö, jonka avulla omistavat luokat sortavat omistamattomia ja vähävaraisia luokkia: jä ettei ole mitään muuta tietä »valtion» tekemiseen kollektiivipersoonallisuudeksi, objektiivisen hengen toteuttamiseen, kuin taistelu sen sisäistä, taloudellista, rikkinäistä luokkaherruutta vastaan, siis luokkataistelu. Juuri silloin, kun kasvatusta pidetään yhteiskunnan uudestiluomisen suunnattomana ja välttämättömänä mahtikeinona — ja myös me olemme samaa mieltä —, juuri silloin on nuorisolle mitä terävimmin selitettävä, että se, mitä nimitetään valtioaatteeksi, on sellaisen yhteiskuntatilan kuvittelua, jota ei ole vielä ensinkään olemassa — ei edes sen alkeita —, ja ettei sillä, mitä valtio todella on, ole mitään yhteistä sen kanssa, lyhyesti sanoen, että valtioaate ja olemassaoleva valtio eroavat toisistaan niinkuin porvaristo ja proletariaatti, niinkuin luokkavaltio ja sosialistinen yhteiskunta. Ja sentähden on suorastaan väärää sanoa valtiollista tietoisuutta, kuten Wyneken otaksuu, siirtymiseksi itsekkyydestä todelliseen kulttuurimielialaan. Sillä niin kauan kuin tämä selvä erotus, jonka olemme juuri tehneet, ei ole tullut kasvatuksen yhteishyväksi, niin kauan tullaan valtioaatetta väärinkäyttämään yhä uudestaan, vieläpä johdattamaan kokematonta porvarillista nuorisoa sen idealismin perustalta harhaan siten, että olemassaolevaa valtiota kaunistellaan ja herätetään sellainen käsitys, että valtion sosiologinen sortamisominaisuus on pelkkä erikoisuus, joka on voitettavissa uuden sukupolven jalostustyöllä. Niin kauan tulee se pitämään pakostakin myös proletariaatin luokkataistelua kulttuurinvastaisena kiihoituksena tai parhaassa tapauksessa halpahintaisena aineellisten etujen tavoitteluna, joka on syvällä sen oman »korkeasti sivistyksellisen» katsantokannan alapuolella. Mutta vielä useammin kätkeytyy tämän valtio-ideologian lämmittävän vaipan alle natsionalismia ja kaikenlaisia imperialistisia herruuskatsomuksia, ihanteita oman kansan, oman rodun, jopa vain omien älymystöpiirien johtavasta kulttuurimerkityksestä, pyrkimystä pystyttämään järjenvaltion toteuttamisihanteen varjolla uusi herruusmuoto, sen oman johtajakastin herruus. Ken tuntee ne muodot, joihin äskettäin eräät vapaasaksalaisen ja varsinkin kansallisen nuorisoliikkeen osat ovat pukeutuneet, jossa liikkeessä julistetaan räikeästi »valtiota», puhdasta »valtiollisuutta» ja »kansankokonaisuutta», hän tietää, että tämä valtiotahto ja tämä kokonaisuuden puolustamisajatus on vain »älymystön» haluama voimakas valtio proletariaattia vastaan ja pyrkimystä uuden aristokratian luomiseksi, siis eräs — joskin varmaan merkillisimpiä — aikamme suuren luokkataistelun erikoismuoto.^[16*]

Ei, todellinen siirtyminen puolueettomuuden hengen edellyttämään ajatteluun ei nykyään ole tämä valtiollinen ajattelutapa, joka koettaa yhtä mittaa aikaansaada sovitusta vallitsevan valtion kanssa, vaan ainoastaan se yhteiskunnallinen ajattelutapa, jota ei voida saavuttaa eikä ylläpitää missään muualla kuin luokkataistelun leirissä ja kohoamaan pyrkivän luokan puolella. Tämä tietoisuus proletariaatin luokkataistelun yhtymisestä siihen, mitä Wyneken sanoo taisteluksi kulttuurin, puolueettomuuden hengen valtakunnan puolesta, on ja täytyy olla hänelle tuntematonta, koska hänen käsityksensä proletaarisesta sosialismista ja marxilaisuudesta on peräti vajavainen, jopa osoittaa selvästi, ettei hän ole vähääkään vaivautunut syventymään marxilaisuuden ja sen läpitunkeman uudenaikaisen sosialismin henkeen. Vaikka Wyneken ei muuten ole mies, joka takertuisi asioitten ulkonaiseen puoleen ja pitäisi niiden satunnaisia ilmenemismuotoja niiden olemuksena, niin tässä suhteessa hänelle ovat jääneet proletaarisen sosialismin taloudellinen ulkonäkö ja sen valitettavasti usein puoluekoneistoksi huonontunut järjestöllinen ilmeneminen tämän suurenmoisen maailmanhistoriallisen liikkeen aaksi ja ooksi. Tämä merkillinen tosiasia osoittaa vain vielä kerran Wynekenin selvää rajoittuneisuutta hänen takerruttuaan porvarilliseen ideologiaan: hän etsii kulttuuria, jota hän ei luonnollisesti voi löytää mistään porvarillisesta ihanuudesta, tilattomasta ja ajattomasta valtiokäsitteestä, joka ei voi käydä kipua tuottavaksi olemassaolevalle valtiolle ja sen porvarillisille perustuksille. Mutta hän ei näe nousevaa kulttuuria siellä, missä se jo toimii proletariaatin valtavassa taloudellisessa, poliittisessa ja henkisessä itseavussa, sen taistelussa korkeampien yhteiskuntamuotojen puolesta, jotka voidaan tosin toteuttaa vain murskaamalla nykyinen porvarillinen yhteiskunta. Eipä silti, ettei Wyneken tahtoisi tuottaa kipua nykyiselle porvarilliselle maailmalle — se on kohdellut häntä niin kovakouraisesti, että hänen täytyy sitä vihata. Mutta hän vihaa vain sen kasvannaisia ja hengettömyyksiä, hän pitää sitä ennen kaikkea vain yhteiskunnan siveellisenä huonontumana ja on vakuutettu, »etteivät julkisen elämämme vaikeudet johdu aineellisista, vaan moraalisista puutteista».

3. Marxilaisuuden väärinkäsittäminen.

Näistä katsomuksista ilmenee Wynekenin vastakkaisuus marxilaisuuteen nähden kyllin selvästi. Mutta se on enemmän vierautta sen olemusta kohtaan, kuin todellista siihen vastaamista ja sen voittamista. Wyneken on marxilaisuuteen nähden kokonaan noiden sen porvarillisten vastustajain yleisten käsitysten lumossa, jotka ovat julistaneet sen jo aikoja sitten mitä kolkoimman koneellisuuden ja aineellisuuden järjestelmäksi. Niinpä hän uskoo, ettei sitä tarvitse käsitellä ensinkään vakavasti. Hänen teoksistaan puuttuu kokonaan marxilaisuuden johtavan ajatuksen ja sen määräämän proletaarisen sosialismin perinpohjainen käsittely. Kummatkin näyttävät hänestä olevan täydelleen samalla tasolla kuin nykyisen aikakauden muu hengettömyys ja kulttuurittomuus. Ihmetellen voidaan todeta, että tämä nuorison kasvatusopillisesti kuitenkin niin vallankumouksellinen kasvattaja on jäänyt niin piittaamattomaksi uuden sosiologisen katsantokannan luomisesta marxilaisuuden avulla ja sen aiheuttamasta kokonaisen luokan vallankumouksellisesta kasvattamisesta uuteen yhteiskunnalliseen tietoisuuteen, kuin ne harvat huomautukset osoittavat, joita hän tekee siitä siellä ja täällä. Tämä osoittaa, että koko hänen ajattelunsa ja kulttuurinarviointinsa on jäänyt täydelleen, en tahdo sanoa proletaaris-vallankumouksellisen — sehän on kannanotto, jota ei voida vaatia —, mutta kylläkin yhteiskunnallisen tiedon teoreettisen vallankumouksellistamisen ulkopuolelle, jota marxilaisuus merkitsee ja jota ei saa sivuuttaa kukaan, ken tahtoo todella käsittää ja uudistaa sen ajan, jota elämme.

Sikäli kuin Wynekenin harvoista viittauksista voidaan todeta, ei marxilaisuus ole hänelle mitään muuta kuin »todistus voitetusta tieteellisestä monismista ja mekanismista». »Tässä on», arvelee Wyneken, »tieteellisen sosialismin ilmeinen heikkous: se on luonnontiedettä yhteiskunnallisesta eläinlajista, ihmisestä, mutta ei mitään etiikkaa; tai sanokaamme: ei mitään ethosta. Sen täytyy, kuten kaiken luonnontieteen, sulkea pois arvokategoria.» Itse asiassahan marxilaisuus väittää, että »se on käsittänyt ja selittänyt toisen puolen todellisuutta, nim. henkisen (sivistyksellisen, yhteiskunnallisen) perustavaa laatua olevana tietona; ja se tapahtui siten, että se liitti tämän puolen niin sanoaksemme toiseen, luontoon; se merkitsee luonnontieteen soveltamista henkiselle alalle; se on monismia, täydellistetty luonnontieteellinen maailmankatsomus». Mutta tällä tavalla sivuuttaa marxilaisuus kokonaan »luonnontieteellisen ja kulttuuritieteellisen (historiallisen) tiedon periaatteellisen erilaisuuden». Se jättää huomioonottamatta, ettei historian olemusta voida käsittää mitenkään yhden kerran tapahtuvana ja ainoalaatuisena, alati sisäisen yhtäläisyyden ja itseään toistavana käsitettävän luonnonlain mukaisen ajattelutavan avulla ja että se joutuu niin henkisen elämän koneellistamiseen, joka ei tiedä mitään historian autonomiasta ja itsemuodostumisesta omien rakennelinjojensa ja liikkeelle panevien voimiensa mukaan. Sellaiselle perustalle rakennettu sosialismi voi luonnollisesti olla vain »mekaanista sosialismia», joka odottaa kaikkea parannusta pelkästään ulkonaiselta uudestimuodostamiselta muuttuneiden laitosten passiivisena tuotteena, sensijaan että se täyttäisi »ihmiset sisältä käsin yhteiskunnallisella ajattelutavalla». Sentähden ei nuorisolle ole vähääkään apua sellaisesta sosialismista; pikemminkin se tuntee sen poistyöntäväksi. »Se ei tahdo sosialismia, joka perustuu satunnaisiin (!), nykyhistoriallisiin yhdistelmiin, vaan sellaista, joka pitää puolensa elämän viimeisen, ikuisen ja ehdottoman tarkoituksen ja vaatimuksen edessä ... Tämän nuorison edustajat eivät siis tahdo mitään sosialismia pelkkänä tieteenä (vielä vähemmän utopiana) tai poliittisena ohjelmana, vaan he tahtovat sitä tekona, elämänmuotona.» Mutta tämä merkitsee, että pelkän taloudellisen ja sosiologisen sosialismin täytyy alistua ja yhtyä eetilliseen. Täysin tämän käsityksen mukaisesti marxilaisuudesta ja marxilaisesta sosialismista, joka otaksuu ilmeisesti molemmat hengettömäksi ja tahdottomaksi determinismiksi, joka taloudellisesta välttämättömyydestään synnyttää uuden yhteiskunnan ikäänkuin koneellisesti, pitääkin Wyneken sosialistista työväenliikettä niin sanoaksemme pelkkänä itsekkäiden etupyrkimysten ja hyötynäkökohtien koneiston synnyttämänä prosessina. Hän siteeraa hyväksyvästi erään nuorisolehden kirjoitusta: »Työväenliike tähtää eudaimonismiin, elämännautinnon täydellistämiseen se pyrkii ensi sijassa, ja vasta sivu- tai seurausilmiönä se tunnustaa todellisen kulttuurin luomisen, ilman että tämä olisi sen päämäärä.» Milloin hyvänsä hän sattuu puhumaan sosialidemokratiasta tai poliittisesta sosialismista, hän ei tee minkäänlaista erotusta niiden ja muun puoluepolitiikan välillä. Kaikki ne terävät ja oikeutetut arvostelut siitä politiikasta, jota tulemme vielä käsittelemään, kohdistuvat ilman muuta aina myös sosialistiseen politiikkaan, puhumattakaan loppuunkuluneista fraaseista sosialidemokraattisen puoluekurin harjoittamasta ajatuksen vapauden sorrosta ja ajatusten yhtäläistämisestä, jotka Wyneken valitettavasti toistaa samoin kuin niin monet muut, jotka eivät tiedä niin paljon kuin Wyneken henkisen kurin ja auktoriteetin vapaaehtoisen tunnustamisen elävästä voimasta. Näin hän joutuukin pitämään poliittista sosialismia täysin riittämättömänä, »riittämättömänä elämänsisällöksi». Ja varsinkin hän arvelee, että se on tullut riittämättömäksi nuorisolle, »joka tahtoisi olla valmis kaikkeen kunnialliseen työhön ja kieltäymykseen». Tämä selittää täydelleen, minkä tähden sosialismi ei anna Wynekenin aaterakentelulle vähääkään lämmittävää voimaa, miksi hänen mielestään kasvatus yleisinhimilliseen kulttuuriin ja kasvatus sosialismiin eroavat toisistaan kuten henki ja aine. Ja niinpä hän sanookin lopuksi siitä, mitä hän itse nimittää uuden aikakauden peruskysymykseksi: »Voimme pukea sen kaavaksi: kulttuuri vaiko sosialismi? Kumpaan näistä kahdesta uskomme? Uskommeko, että uusi kulttuuri ratkaisee myös yhteiskunnallisen kysymyksen, vai olemmeko sitä mieltä, että järkiperäinen yhteiskuntajärjestys synnyttää itsestään uuden kulttuurin? Me puolestamme selitämme jälkimmäisen katsomuksen pelkäksi taikauskoksi.» Ei välittömästi käymällä käsiksi yhteiskuntajärjestykseen, vaan ainoastaan välillisesti, »kiertoteitse uuden siveellisyyden kautta», voi uusi kulttuuri toteutua.

Tämän kantansa, joka hylkää sosialismin poliittisessa muodossa, on Wyneken kehittänyt ja perustellut jo ennen vallankumousta. Merkillistä kyllä eivät sodan ja vallankumouksen tapahtumatkaan muuttaneet sitä vähääkään. Tosin voitaisiin luulla, ettei niin ole laita, koska Wyneken on viime aikoina selittäytynyt julkisissa kokouksissa yleensä sosialistiksi. Ja varsinkin hänen uuden aikakauslehtensä näytenumero, jota hän on alkanut julkaista huhtikuusta 1924 lähtien nimellä »Vihreä lippu», on nimenomainen tunnustautuminen sosialismiin. Mutta siinä sanotaan heti edelleen: »Sosialismin ei tarvitse olla enää puolueasia.» On siis taas kysymys kaikenmaailman sosialismista, joka ei tule paremmaksi eikä tehokkaammaksi, vaikka sillä rehellisesti tarkoitetaankin kulttuuriajattelutapaa. Siinä ei ole kysymys proletariaatin suuresta vapautusliikkeestä, joka on samalla yhteiskunnallisen työn vapautusta, ei luokkataistelusta, vaan »kansan» liikkeestä, t. s. tuosta jo kyllin hyvin tunnetusta kollektiivipersoonallisuudesta, joka on vain aave nykyisessä luokkayhteiskunnassa. Ja sentähden tämän sosialismin kasvot ovat myös vallan erikoislaatuiset. »Oman sosialisminsa löytäminen on juuri Saksan kansan lähin suuri tehtävä» — ikäänkuin sosialismi ei olisi jokaisen kansan tehtävä, käyttääksemme tätä terminologiaa, ja ikäänkuin kaikki eivät jo olisi löytäneet sitä kapitalismin ja sille rakentuvan luokkayhteiskunnan voittamisessa kansainvälisen luokkataistelun avulla. Mutta sepä ei olekaan enää Wynekenin sosialismia, joka näkee pikemminkin Saksan sosialismin tämän tehtävän vain siinä, että »sisäisen yhtymisen eli toisin sanoen luokkaherruuden ja sen synnyttämän luokkataistelun voittamisen avulla päästetään kansakunta nousemaan uuteen voimaan ja suuruuteen». Tämä käsitys — luokkaherruus sekä luokkataistelu voitettava ilman näitä vain siten, että oikeisto ja vasemmisto Stinnesista aina Ruth Fischeriin asti yhtyvät — ja ajateltakoon myös nuorisoa ja sen elimiä —, paljastaa selvemmin kuin terävinkään kritiikki Wynekenin porvarillis-utopistisen laadun. Tällöin ei ole suinkaan sattumaa, että hänen kulttuurikäsitystensä aikaisempi ihmisyysnäköpiiri on samalla tässä viimeksi mainitussa kannanmäärittelyssä typistynyt ahtaaksi kansalliseksi ilmaisuksi. Sillä keneltä proletaarisen sosialismin väärinkäsittämisen johdosta ovat jääneet huomaamatta varsinaisesti uutta kulttuuria luovat yhteiskunnalliset voimat, hänen täytyy, kuten kaikkien utopioiden historia osoittaa, etsiä apuvoimia muista leireistä ja päätyä uskontoon, kasvatukseen, natsionalismiin tai johonkin muuhun määrättyyn ideologiaan (esim. sankarien palvontaan) taikka ainakin hakea niistä apua. Wyneken ei tosin ole kansalliskiihkoilija, vaan on lausunut voimakkaita sanoja sitä vastaan, joskin ne esiintyvät enimmäkseen hänen vanhemmissa kirjoituksissaan, eikä hänen nykyinen vastustava kantansa ole jyrkentynyt suhteellisesti natsionalismin kasvuun. Hänen haaveenaan on luokkataistelusta vapaa kasvatus, joka sulautuu ihan itsestään kansallisuusaatteeseen, joka on samanlainen luokaton käsite. Ja tämä sulautuminen tapahtuu sitä helpommin, kun sen avulla nykyisen poliittisen ryhmityksen vallitessa saadaan ne joukkoja puoleensa vetävät voimat, joita Wyneken tarvitsee kaksinkertaisesti hylättyään proletaarisen sosialismin ja jotka näyttävät vain täydentävän häntä kulttuurifraselogiallaan.^[17*]

Onko tämän johdosta vielä tarpeen erikoisesti selittää, kuinka erheellinen on Wyneknin käsitys marxilaisuudesta ja proletaarisesta sosialismista? Juuri sitä, minkä Wyneken syyttää marxilaisuudessa olevan henkis-historiallisen elämän pelkkää luonnontieteellistä käsittämistä, ovat Marx ja Engels mitä terävimmin vastustaneet. Myös Wyneken, kuten niin monet muut, on joutunut sen seikan uhriksi, että marxilaisuuden perusopin onnettomana nimityksenä on materialistinen historiankäsitys. Yhä uudestaan on toistettava, ettei tällä teorialla jo siitäkään syystä, että se on sosiologinen teoria eikä metafysiikkaa, ole mitään tekemistä materialismin kanssa. Sekä Marx että Engels ovat aina teroittaneet mieliin, että heidän katsantokantansa on erotettava luonnontieteellisestä materialismista, ja juuri Marx on leimannut kaiken luonnontieteellisen materialismin periaatteelliseksi rajoituksellisuudeksi, jopa typeryydeksi, koska se ei ole antanut minkäänlaista merkitystä inhimillis-historiallisen elämän toimivalle puolelle. Tässä ei ole mahdollista esittää, minkä olen tehnyt jo kyllin perinpohjaisesti v:sta 1904 lähtien kaikissa kirjoituksissani, kuinka marxilaisuuden perusperiaatteena on yhteiskunnallistunut ihminen, kuinka ne taloudelliset suhteet, joista materialistinen historiankäsitys puhuu, eivät ole loppujen lopuksi muuta kuin ihmisten välisiä suhteita, ja kuinka kaikkeen taloudelliseen välttämättömyyteen sisältyy aina poistamattomana jäsenenä toimiva, yhteiskunnallistunut ihminen, siis luonnollisesti myös hänen tarkoitusperänsä ja arviointinsa. Taloudellisen kehityksen käsittäminen aineellisena prosessina, joka vierii kuin sallimus ihmisten ylitse, on tosin marxilaisuuden vastustajain mieliajatus, mutta siinä itsessään muodoton ajatus. Marxista tämä kehityskulku oli aina sellaista, jossa ihmiset ovat »samalla kertaa historiansa esittäjiä ja tekijöitä». Marxilaisuus ei pidä ihmisiä ja heidän aatteitaan ainoastaan olosuhteiden ja asianhaarain passiivisina tuotteina. »Se materialistinen oppi», sanoo Marx, »jonka mukaan ihmiset ovat olosuhteitten ja kasvatuksen tuotteita, toisten olosuhteitten tai muuttuneen kasvatuksen muuttamia ihmisiä tai tuotteita, unohtaa, että juuri ihmiset muuttavat olosuhteet ja että kasvattaja itse on kasvatettava ... Olosuhteitten muuttumisen ja inhimillisen toiminnan yhtyminen voidaan käsittää vain mullistavana käytäntönä ja ymmärtää järkiperäisesti.» Tämän järkiperäisen ymmärtämisen antaa materialistinen historiankäsitys. Se ei ole mitään muuta kuin tämän inhimillisen, mullistavan käytännön periaatteellista määrittelemistä. Se ei sulje yhteydestään tajuntaa, se ei hylkää henkisen elämän »omia rakennelinjoja ja liikkeellepanevia voimia», vaan se panee niiden perustaksi vain kulloinkin vallitsevat yhteiskunnalliset olosuhteet, joista se pitää taloudellisia viime kädessä ratkaisevina, koska ne ovat elämän mahdollisuuksien edellytyksenä. Marxilaisuus ei suinkaan sivuuta luonnon- ja kulttuuritapahtumain periaatteellista erilaisuutta, vaan on päinvastoin luonut teoreettiset käsitykset siitä yhteiskunnallistumisen ja yhteiskunnallisen (taloudellisen) lainmukaisuuden käsitteellään. Juuri toinen marxilaisuuden luoja, Engels, nimenomaan torjui puhtaasti luonnontieteellisten käsitteiden siirtämisen historiallisen tapahtumisen alalle ja korosti: »Me »emme elä ainoastaan luonnossa, vaan myös inhimillisessä yhteiskunnassa.» Kun Marx ja Engels puhuvat yhteiskunnallisten ilmiöiden luonnonvälttämättömyyksistä, yhteiskuntaelämän luonnonlaeista j. m. s., niin he tarkoittavat sillä aina yhteiskunnallisen luonnon lakeja, joiden osoittaminen ja teoreettinen muokkaaminen on juuri heidän käänteentekevä teoreettinen saavutuksensa ja joiden olemus piilee inhimillisen elämän ja toiminnan yhteiskunnallistumisessa. Ilman tätä inhimillistoimivaa elämää ja toimintaa ei marxilaisuuden ainoakaan käsite ole toteutettavissa, ja Marxin analyysi kapitalistisesta yhteiskunnasta olikin juuri siinä, että hän osoitti taloudellisten kategorioiden asiallisen ulkomuodon: tavaran, pääoman, maakoron, voiton, tuotantovoiman ja tuotantotavan takaa ihmiset, joiden suhteet ja pyrkimykset, lyhyesti sanoen toiminnan ja kärsimisen ne kätkivät. Yhä uudestaan ollaan huomaamatta, ettei marxilaisuus suinkaan tee tyhjäksi ideologiaa sentähden, että se selittää ideologian pelkäksi yhteiskunnan taloudellisella pohjalla olevaksi ylärakennukseksi, vaan se tulee päinvastoin nyt koko yhteiskuntarakennuksen osaksi, vieläpä tärkeämmäksi. Sillä yläkerroksessa on tapana asua ja oleskella eikä alakerroksessa.

Vieläpä materialistinen historiankäsitys merkitsee oikein käsitettynä ideologian uudestaan oikeuksiinsa palauttamista, koska se selittää sen välttämättömyyden sekä menneisyydelle että nykyisyydelle ja johtaa nykyisestä yhteiskuntarakenteesta sen tulevaisuudelle mullistavan merkityksen. Tästähän on seurauksena teorian ja käytännön suurenmoinen yhtenäisyys, joka kuuluu marxilaisuuden olemukseen ja merkitsee sitä, ettei poliittinen sosialismi ole muuta kuin tunnettujen yhteiskunnallisten välttämättömyyksien toteuttamista, mutta vain siihen tarvittavan ideologian tietoisen luomisen avulla. Mitä muuta tarkoittaa marxilaisuuden agitatio ja propaganda? Marxilainen sosialismi on siis ainoastaan yhä enemmän solidaarisen uudestiluomisen välttämättömyyden tajuamisen ja sen ehtojen tietämisen elähdyttämää sen luokan moraalista ideologiaa, jonka yhteiskunnan rakenne on määrännyt sen omien elin- ja kehityspyrkimysten nojalla täytäntöönpanemaan tämän mullistuksen. Sentähden syntyy tällöin, kuten Lassalle jo oivalsi, itsekkään luokkapyrkimyksen muodossa solidaarinen, yhteiskunnallinen etupyrkimys, koska tämän luokan, proletariaatin, erikoispyrkimystä vapautumiseen ei voida täyttää muuten kuin poistamalla kaikki luokkaeroavaisuudet, siis laskemalla yhteiskunnan perusta uudelle, korkeammalla asteella olevalle pohjalle. Tällaista on siis työväenliikkeen »itsekkyys». Ei tosin voida eikä pidäkään kieltää, että työväenliikkeessä on aikoja ja osia, joiden johtavaksi vaikuttimeksi on tullut pelkkä voitontavoittelu, pelkkä palkkaetujen havittelu, mutta joka kerta tämä on merkinnyt poliittisen sosialismin kriisimäistä tilaa ja joka kerta sellainen on ollut ja on suorassa suhteessa marxilaisen peruskäsityksen kieltämiseen tai sen heikentämiseen kaikenlaisilla kompromisseilla. Sikäli kuin marxilaisuus pysyy murtumattomana elossa, on se oppina suoranaista teoriaa yhteiskunnan kehittymisestä yhä ristiriidattomampaan yhteiskunnallistumiseen, t. s. kulttuuriin, ja liikkeenä suoranaisesti tämän yhteiskunnallistumisen, siis kulttuurin, yhä voimakkaamman tahtomisen toteutumista. Marxilaisuus on näin itse asiassa yhteiskunnallista idealismia, jota sanotaan yhteiskunnalliseksi materialismiksi vain sen tähden, ettei se todistele tätä idealismia enää pelkäksi taivaansiniseksi ajarusrakennelmaksi, vaan tahtoo selvittää itselleen sen toteuttamisen aineellisia ehtoja.

4. Sosialistisen politiikan väärinarvostelu.

Jotta oltaisiin perin pohjin selvillä tästä marxilaisen sosialismin luonteesta, on tosin välttämätöntä vapauttaa myös sen luokkataistelukäsite samalla tavalla taloudellisten etupyrkimysten tai vaikkapa vain sokean itsekkyyden aatteettoman, pelkästään mekaanisen vaikuttimen ulkonäöstä, kuin meidän oli tehtävä materialistisesta historiankäsityksestä puhuessamme. Luokkataistelu on aina luokkien välistä taistelua, jota käydään niiden ideologiain avulla; sentähden ei Marxin käsityksen mukaan historiallisesti toimivaa luokkaa synnytäkään vielä sen jäsenten taloudellisen aseman pelkkä yhtäläisyys, vaan vasta heidän tietoisuutensa. Luokkatietoisuus kuuluu vielä itse luokan olemukseen, ja tämä tietoisuus synnyttää joka kerta kokonaisen ryhmän vaatimuksia ja päämääränasetteluja, jotka taas merkitsevät arviointeja, jotka muodostavat juuri tämän luokan ideologian, sen henkisen ylärakennuksen. Tästä taas seuraa, että mikään luokkataistelu ei ole ainoastaan taistelua aineellisten etupyrkimysten toteuttamisesta, vaan juuri sikäli kuin se on todella vallankumouksellista, toisin sanoen sikäli kuin se käsittää välttämättömäksi yhteiskunnan ehdottoman uudistamisen niiden tyydyttämiseksi, myös ja ennen kaikkea taistelua moraalisista ja henkisistä omaisuuksista, taistelua korkeammasta oikeudesta, korkeammasta moraalista ja korkeammasta henkisyydestä yleensä. Niin kauan kuin ei ole käsitetty tätä marxilaisuuden suurenmoista dialektiikkaa, että sosiologisen välttämättömyyden pakosta, t. s. itse yhteiskuntaelämän ehtojen perusteella, luokkien välisen taistelun täytyy yhtyä henkisen elämän ihanteisiin aina suuntautuvan ideologian esillenousuun ylöspäin pyrkivän luokan taholla, niin kauan tullaan tietenkin valittamaan työväenliikkeen pelkkää nautinnon tavoittelua ja kauhistumaan luokkataistelun kulttuuritonta väkivaltaa. Mutta itse asiassa ei vallankumouksellisen luokan luonnollisesti täydy vaatia yhteiskunnallisten elinehtojen kaikkea laajentamista ja yhteiskunnallisten ristiriitojen kaikkea poistamista ainoastaan omana etunaan, vaan järkevänä, hyvänä ja oikeudenmukaisena. Ja niinpä näiden vaatimusten toteuttaminen merkitseekin joka kerta todella näitten aatteiden voittoa, koska sorretun luokan päästessä voitolle katoaa joka kerta osa sortoa, siis osa yhteiskunnallista järjettömyyttä ja moraalittomuutta. Tästä johtuukin, että jokaisen luokkataisteluun perustuvan vallankumouksen kannattajissa on esiintynyt siveellisyyden koko innostus, jopa uskonnollisen antaumuksen syvällinen hehku päämääriä kohtaan, mitä ei muuta vähääkään se seikka, että nämä vallankumoukset on marxilaisuuden avulla käsitetty lopulta luokkataisteluksi. Myös tässä suhteessa päätyy marxilaisuus yhteiskunnalliseen idealismiin, jota se ei tahdo silti toteuttaa vähemmän, että se ensi kerran koettaa myös samalla käsittää sitä.

Tältä kannalta katsoen on nyt myöskin selvää, miksikä politiikka marxilaisessa merkityksessä on jotakin vallan toista kuin porvarillisten poliittisten puolueitten merkityksessä ja miksikä sosialistisen politiikan täytyy erota periaatteellisesti minkälaisesta ja minkä hyvänsä muun puolueen porvarillisesta politiikasta. Siitähän on puhuttu laajemmin tämän kirjan toisessa luvussa. Sosialistinen politiikka on vain ilmenemistapaansa nähden tarkasti määritellyn puolueen politiikkaa, mutta olemukseltaan tulossaolevan, uuden yhteiskunnan politiikkaa. Se on vain sentähden puolueen asia, koska yleismaailmallinen harrastus inhimilliseen kulttuuriin voi olla nykyisessä yhteiskunnassa vain niitten puolueharrastuksena, jotka ovat nykyään suljetut sellaisen kulttuurin ulkopuolelle.

Muuten sivuutetaan yhä uudestaan, ja niin tekee myös Wyneken, se seikka, että tämä poliittinen puoluetyö on vain moraalisen sosialismin historiallisten edellytysten alainen osailmaus, joka ei lainkaan tyhjennä sen johtaman työväenliikkeen koko olemusta ja varsinaista sisälfystä. Wyneken esittää nuorisolle työväenliikkeen aina vain pelkäksi taloudellisen hyödyn ja valtiollisen vallan tavoitteluun kohdistuvaksi ja siten todellakin nuorison aatteellisuutta suorastaan loukkaavaksi pyrkimykseksi. Nuoriso ei siten saa tietää mitään siitä, kuinka ehkä vieläkin suurempi tämän liikkeen tarmomäärä ilmenee ammatillisten, osuustoiminnallisten, taidetta vaalivien, kansansivistys- ja kasvatusjärjestojen muodoissa, jotka luovat niin suurenmoisen sivistyksellisen itseävun järjestelmän, ettei sovi arvostella uudenaikaista sosialismia ainoastaan sen ulospäin tekemän poliittisen vaikutuksen perusteella, joka on siinä silmäänpistävintä. Kaikkien näiden järjestöjen hiljaisessa, yhtämittaisessa ja sekä valtion että porvarillisen yhteiskunnan tuon tuostakin häiritsemässä toiminnassa on vuosikymmeniä tapahtunut tuo valtava yhteiskunnallinen kehityskulku, jota kaikki suuri kasvatusoppi on ikävöiden kaivannut, ilman että sitä olisi voitu toteuttaa yksistään sen avulla: suurten, porvarillisen yhteiskunnan tietämättömyyteen ja epäkulttuuriin tuomitsemain, omistamattomain joukkojen kasvattaminen työjuhdista ihmisyyteen, ei tosin »abstraktiseen», jossa itsessään piilisi vasta taistellen saavutettavan tulevaisuuden rauhallis-solidaarinen luonne, vaan taisteluvalmiiseen, nykyistä yhteiskuntaa vihaavaan ja sentähden sen tuhoamiseen päättävästi rynnistävään luokkataisteluhenkeen. Olla ihminen merkitsee samaa kuin olla taistelija — tämä Goethen lausuma suuri totuus on varmasti kaikkiin aikoihin, myös kaikkeen myöhempään tulevaisuuteen soveltuva totuus. Mutta nykyisyydessä ja lähimmässä tulevaisuudessa merkitsee tahto ihmisenä olemiseen pakkoa olla vallankumouksellinen luokkataistelija; ja ken on todella käsittänyt marxilaisuuden, ei puolueoppina, vaan sosiologisena tietona, hän epäilee kaikkea sellaista taistelua kulttuurin puolesta, kaikkea sellaista »hengen todellista politiikkaa», joka ei tahdo olla proletariaatin vallankumouksellista luokkataistelua.

Wynekenistä sensijaan on sosialidemokraattinen politiikka ja samoin myös kommunistinen vain eräs politiikan laji vanhoillisen, vapaamielisen tai muun porvarillisen politiikan rinnalla. Ja politiikka on hänelle yleensä täydellisen hengettömyyden ja kulttuurittomuuden piiri. Sellaisen henkilön kannalta, »joka on omistanut oman elämänsä henkiselle työlle», näyttää sentähden mahdottomalta heittäytyä hillittömästi näihin poliittisiin taisteluihin, »jollei tahdota luopua elämän todellisesta tarkoituksesta, kieltää oman elämäntavan ja henkisen olemassaolon perusteita ja tuhota niitä periaatteessa». Tässä näemme intellektuellien tyypillistä ylpeilyä ja proletaarisen sosialismin olemuksen ymmärtämättömyyttä, tuota »kulttuurin täyteisten» liiankin hyvin tunnettua syrjässä-seisontaa, joiden henkeä salpaa kansantaistelun huono ilmapiiri. He eivät näe ensinkään, että tässä taistelussa, joka on heille vain hurjaa myllerrystä, on kysymys juuri siitä, minkä luuloteltu etu panee heidät kauhistuneina hätkähtämään, nimittäin siitä, ettei luovuta elämän todellisesta tarkoituksesta: mutta ei tosin ainoastaan niiden harvojen hyväksi, jotka jo nykyään voivat omistaa elämänsä henkiselle työlle, vaan joukkojen hyväksi, joille yhteiskunnallinen verotyö on tähän asti tehnyt sen mahdottomaksi. Ja kun Wynekenistä on sentähden yhdentekevää, kuka tässä taistelussa voittaa, koska muka varsinaisena pulmakysymyksenä on, »kuinka voidaan säilyttää keskellä näitä taisteluita ihmiskunnan edistys, jolla itsessään ei ole mitään tekemistä minkään näiden etupyrkimystaisteluitten kanssa ja jolle taistelevat sellaisinaan ovat sokeita», niin voidaan vain jälleen valittaa hänen peruskatsomuksensa tilatonta ja ajatonta utopismia, joka katsomus johtaa siihen lopputulokseen, että uhrataan pelkästään kultturellisesta huolenpidosta ihmiskunnan abstraktista edistystä kohtaan tämän edistyksen vähittäisen toteuttamisen puolesta taisteleva ihmiskunnan osa. Tämä on edelleen sitä, minkä luonnehdimme porvarilliseksi ideologiaksi: osoitetaan päämäärä, mutta ei tahdota astua siihen vievää tietä, jos se osoittautuu proletaarisen luokkataistelun tieksi tai sanottakoonpa vaikka kiertotieksi.

Kun tällä tavalla jää tuntemattomaksi juuri proletaarisen politiikan suhde ihmiskunnan edistykseen eikä nähdä mitään eroa sen ja porvarillisen politiikan välillä, niin luonnollisesti on vain johdonmukaista, että Wynekenin täytyy varoittaa nuorisoa kaikesta sisäisestä yhteydestä politiikkaan. Ja itse asiassa voitaisiin kaikki, mitä Wyneken sanoo nuorison syvästä epäluottamuksesta politiikkaa ja poliittisia puolueita kohtaan, ilman muuta allekirjoittaa, jollei hän tarkoittaisi sillä myös samalla ja ennen kaikkea poliittista sosialismia. Jos hyväksyvästi korostetaan nuorisosta: »se tuntee, kuinka paljon itsekkyyttä, teeskentelyä ja ajatuksen laiskuutta on julkisissa taisteluissamme, eikä se tahtoisi olla enää siinä mukana», niin pitäisi olla myös selvillä, että tämä »ei tahtoa olla enää mukana» koskee ainoastaan porvarillista nuorisoliikettä, joka muodostaa oman yhteiskunnallisen ilmiönsä. Valitettavasti emme voi tässä yhteydessä syventyä asian tähän puoleen. Mutta yhä selvemmäksi tulee myös tuolle nuorisoliikkeelle itselleen, että se on olemukseltaan protesti porvarillisen politiikan välttämätöntä epäkulttuuria vastaan, ilman että se voisi keksiä siirtymistä proletaariseen, mistä sitä estää sen porvarillisen syntyperän yhteiskunnallinen rajoituksellisuus (determiniteetti). Ja pohjaltaan käyvät VVynekenin katsomusten kaikki puolinaisuudet ja puutteet ymmärrettäviksi huomioonotettaessa, että hän on muodostanut katsantokantansa yksistään porvarillisen nuorisoliikkeen perusteella ja sitä varten.

Emme mekään suinkaan puolusta nuorison »politisointia», ja mekin myönnämme Wynekenin olevan oikeassa, kun hän lausuu sen mielipiteen, ettei nuorisoa ole saatettava ennenaikaisesti jonkin puolueen palvelukseen ja siten ajamaan nuorisolle kuulumattomia pyrkimyksiä. Mutta me olemme sitä mieltä, ettei ole oikein esittää nuorisolle itsekkyyttä, ajatuksen velttoutta ja teeskentelyä yleensä politiikan välttämättömiksi ominaisuuksiksi, sensijaan että ne esitettäisiin sellaisen politiikan seurauksiksi, jonka täytyy muodostua laadultaan sellaiseksi, koska se on tullut sisäisesti ristiriitaiseksi ja uskottelee edustavansa kokonaisuutta, vaikka se edustaa ainoastaan porvariston osapyrkimyksiä. Meillä ei myöskään ole vähintäkään halua kieltää, ettei myös sosialistisessa politiikassa voisi esiintyä itsekkyyttä, ajatuksen velttoutta ja teeskentelyä. Mutta arvokkaampaa kuin sellainen repostelu on selittää nuorisolle, että porvarillisen ja proletaarisen politiikan sosiologisesta eroavaisuudesta seuraa välttämättömästi, että nämä puutteet voidaan jälkimmäisessä ilmetessään poistaa, kun ne sensijaan kuuluvat edellisen olemukseen. Porvarillinen politiikka ei kykene kehittämään loppuun käsitteitään yhteishyvästä, valtiokokonaisuudesta ja kulttuuriedistyksestä myöntämättä samalla omaa ristiriittaisuuttaan. Se edustaakin vanhaa, kuolevaa maailmaa ja proletaarinen uutta, syntyvää. Ja sentähden on loppujen lopuksi pelkkää fraasia, kun nuorisolle julistetaan sosialistisen politiikan kannattaminen »nuorisolle kuulumattomaksi päämääränasettamiseksi». Ei ole mitään, mikä voisi kohottaa enemmän nuorison innostusta, kuin kehoitus yhteistyöhön sellaisten uusien elinehtojen luomiseksi, jotka antavat samalla sijansa aatteellisuudelle. Olemme edelleen myös sitä mieltä, ettei nuorison tarvitse olla vielä kypsää, vaan että sen täytyy olla tulevaa ja pysyä sellaisena. Mutta meillä on se käsitys, ettei ole yhdentekevää, mitä siitä tulee, ja että kulttuuriin johtava tie, niin suuresti kuin sen todellinen löytäminen riippuukin kunkin yksilön sisäisestä henkisyydestä, on kuitenkin raivattava ja turvattava myös ulkonaisesti yhteistyöllä. Ilman tätä työtä se jää pelkäksi toiveeksi ja parhaassa tapauksessa hedelmättömäksi, yksilölliseksi itsetyydytykseksi ja itsensä peilaamiseksi, joka voi johtaa vain henkiseen ylemmyydentuntoon ja eristymiseen. Tämä vaara voidaan torjua todella vain yhteistyöllä ja kasvatuksella sosialismiin, joka on samalla kasvatusta poliittiseen sosialismiin, t. s. proletariaatin luokkataisteluun. Se ei merkitse ensinkään puolueharjaantumista ja omasta arvostelusta luopumista. Se on päinvastoin suorastaan ainoa keino sosialismin varjelemiseksi puoluekangistumiselta ja virkavaltaiselta tuhoutumiselta, koska se johdattaa yhä uudestaan puoluetoimintaan nuoria, aatteellisesti ajattelevia voimia, joiden oppositio ja arvostelu on yhtä välttämätöntä kuin itsestään selvääkin. Sosialistinen kasvatus tulee siten pikemminkin puoluearvosteluun kasvattamiseksi ja saa huoleti myös olla sitä. Sillä sosialistinen puolue eroaa kaikista muista puolueista juuri siinä suhteessa, että siihen nähden pitää paikkansa mitä Wyneken ei oikein usko mistään puolueesta: ettei se voi ainoastaan sietää nuorison eetillistä radikaalisuutta ja sen arvostelua, vaan vieläpä kaipaa niitä. Oleellista sosialistisessa kasvatuksessa on kuitenkin, että se vapauttaa nuorison ylimielisestä ennakkoluulosta politiikkaan ja puolueeseen nähden, sikäli kuin kysymys on sosialismista, ja saattaa sen tietoiseksi siitä, että nuorison aatteellisuuden, jos sen mieli tulla teoksi, täytyy olla ennen kaikkea poliittista ja määritellä kantansa proletariaatin hyväksi, mutta ei sitä suosien, vaan sen rinnalle asettuen.

Eikä tämä ole ristiriidassa ei-tule-olla-kypsä-käsitteen kanssa: sillä proletariaattikaan, tämä yhteiskunnan nuoriso, ei ole kypsynyt eikä tahdo olla kypsynyt, kuten sen yhteiskunnallisen teorian ja valtiollisen ohjelman jatkuva muuttuminen osoittaa. Iskusana marxilaisuuden dogmaattisuudesta on pelkkä iskusana. Marxilaisuus on teoria, yhteiskunnallinen tiede, ja yhtä kypsä ja epäkypsä kuin kaikki muukin tiede. Sen kehityksenalaisuus ei vapauta nuorisoa tutustumasta sen perusteisiin. Olisi kehnoa nuorison »kypsymättömänä-olemista», jos se ei antaisi »sitoa» itseään luonnontieteen totuuksiin. Mutta yhä edelleen arvellaan, että yhteiskuntatiedettä voidaan käsitellä pelkkänä subjektiivisten käsityskantojen rykelmänä. Sosialistiseen kasvatukseen kuuluu myös nuorison tekeminen tietoiseksi, että yhteiskunnallisen edistyksen kysymyksestä on jo olemassa taloudellisia ja sosiologisia totuuksia, jotka eivät ole vähemmän tieteellisiä silti, että ne puhuvat proletariaatin puolesta, ja joita minkään nuorison aatteellisuuden sentähden ei pidä sivuuttaa, jollei mielitä tehdä tuota aatteellisuutta pohjaa vailla olevaksi.

Se seikka, ettei nuorison »tule olla kypsä», ei siis meidän käsityksemme mukaan merkitse kuitenkaan samaa kuin Wynekenin ihanne »vapaasti liitelevästä nuorisosta», jota »johdattaa vain innostusta uhkuvan alun jatkuvasti vaikuttava kantovoima». Juuri siinä tapauksessa, että tahdotaan toteuttaa tämän nuorison vaatimus sisäisestä totuudenkaipuusta ja omasta vastuunalaisuudesta johtuvaan toimintaan, ei itse nuorisoelämäkään voi rajoittua tähän oikeastaan vastuunalaisettomaan vapaaseen liitelyyn, vaan lento on suunnattava alas yhteiskunnallisiin asioihin, joiden totuudesta on päästävä selville ja joista on otettava vastuu kannettavakseen. Ja tällöin täytyy myös määritellä kantansa ja puolelleasettumisensa. Wynekenin päämääränä oli ja on uusi nuoriso, joka jo henkisesti kasvaessaan eristyisi vanhasta maailmasta, mutta ei varmaankaan siksi, ettei se olisi enää missään ja leijailisi jossakin vapaassa hengenavaruudessa, vaan että se juurtuisi tuon uuden kulttuurin historiallisiin elinehtoihin, joka sen pitäisi luoda. Mutta niihin eivät kuulu ainoastaan henkiset, vaan myös aineelliset ehdot. Sillä niin totta kuin onkin, ettei uusi yhteiskunta ole mahdollinen ilman uutta siveellisyyttä, niin se kypsyy kuitenkin vain määrättyjen laitosten muodossa, joiden toteuttamisen edellytyksenä on ehdottomasti valtiollis-taloudellinen sekaantuminen vallitsevaan valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen. Tämä ethos, siveellisyys, ei siis taasenkaan ole mitään yleistä, abstraktista ja »vapaasti liitelevää», vaan se on laadultaan sosialistis-luokkataistelullista. Sellainen vaatimus, että koko nuoriso toteuttaisi tämän siveellisyyden myöhemmässä elämässä, on mahdoton niin kauan, kuin tämä nuoriso elää luokkayhteiskunnassa, käy siis eri teitä itse luokkiin jakautuneena. Mutta tämä ei koske itse kasvatusihannetta. Sen tulee käyttää hyväkseen nuorison erilläänoloa luokkapyrkimyksistä ja kasvatuksen tavoittelemaa kasvatuksellista eristämistä niistä juuri nuorison johdattamiseksi sosialismin uuteen henkeen. Se seikka, että vain proletaarinen nuoriso kokonaisuudessaan sekä lisäksi ainoastaan osa porvarillista nuorisoa on lähellä proletariaatin elintasoa ja että sen ohella vihdoin vain yksityiset henkilöt saavat myöhemmässä elämässään sosialistisen kasvatuksen aatteellisen vakaumuksen tai teoreettisen johdonmukaisuuden johdosta valaisee vain uudestaan nykyisen yhteiskunnan luokkiin jakautumista ja mahdottomuutta kulttuurityön harjoittamiseen jo nyt ristiriidattomasti kaikkiin nähden. Se merkitsee nykyisen elämämme, mutta ei sosialistisen kasvatuksen puutteellisuutta. Ja tämä tosiasia osoittaa vihdoin lisäksi, että suurimman osan Wynekenin ajatuksia täytyy menettää merkityksensä, että hänen ihanteensa nuorisokulttuurista vapaine kouluyhteisöineen täytyy lisäksi tulla ristiriitaiseksi, jollei se rohkene laajeta sosialistiseksi kasvatukseksi ja proletaarisen joukkotyön suorittamiseksi. Sillä millaista on nuorisokulttuuri, mitä se voi merkitä, jos se pitää sisäisen totuudenrakkauden ja itsevastuun nojalla, joista se yhtä mittaa puhuu, rotuantisemitismiä ja hakaristiläisyyttä tai korkeata kulttuuri-aristokratiaa siihen soveltuvina, silloin kun sillä ei ole aavistustakaan asioiden ulkonaisesta totuudesta yhteiskunnallisesta vastuunalaisuudestaan. Juuri Wyneken tulee varmasti mitä jyrkimmin torjumaan nämä porvarillisen nuorisoliikkeen huonontumisilmiöt, jotka rehoittavat jo nykyään sen hyväätarkoittavan suunnan ylitse. Mutta että ne voivat valaa hänen täysin muodolliseksi jääneeseen kulttuuri-ihanteeseensa millaisen sisällön vain haluavat, että ne vetoavat hänen auktoriteettiinsa ja tuntevat saavansa moraalista voimaa hänen käytännöllisen sosialismin hylkäämisestään, sitä hän ei voi estää. Ja sentähden meidän täytyy vastustaa tätä Wynekenin kasvatuksellisen aatteellisuuden irtautumista kaikesta sosiologisesta varmuudesta kasvatuksen vallankumouksellistamista enemmän harhaannuttavana kuin edistävänä ajatussuuntana.

Päättyvän 18. vuosisadan sankarillisessa utopismissa, alkaen Pestalozzista ja Rousseausta aina Fichteen ja Robert Oweniin asti, nähtiin kasvatuksen alalla ainoa yhteiskuntaa uudestimuodostava voima. Uudenaikainen sosialismi on utopismia vastustaessaan kauan aliarvioinut tätä voimaa, mutta tämä virhe on nyt radikaalisesti korjattava, silti vajoamatta kasvatuksen utopismiin. Wyneken on antanut ja antaa siinä suhteessa hyvin suurta apua yhtenä ajatusrikkaimpia kasvatuksen uudistajia ja kasvatuksen vallankumouksellisen merkityksen sekä sen tietoisuuden esitaistelijoita, ettei ilman henkistä kumousta ole odotettavissa olojenkaan uudistumista. Tämä seikka kuin myös se, että hän on kutsunut nuorison itsenäiseen toimintaan tässä kehityskulussa, tulevat pysymään hänen suurina historiallisina ansioinaan, mutta ne tulevat vaikuttaviksi vasta sen marxilaisen totuuden puitteissa, että tämän henkisen vallankumouksen täytyy samalla olla olosuhteitten vallankumousta ja että jälkimmäinen on ilman sitä yhtä mahdoton kuin kuuluisan lichtenbergiläisen veitsen kuuluisuus ilman terää ja päätä. Vihreä ja punainen väri täydentävät toisiaan. Uuden nuorison vihreä lippu voidaan pystyttää vankasti vain samalle perustalle, jolta punainen jo kohoaa.

Takaisin sisällysluetteloon

Seitsemäs luku.

Fichten kansalliskasvatuksen aate.

I.

Kun lopuksi, luotuamme joukon katsauksia kasvatusprobleemiin ja sen suhteisiin politiikkaan, loihdimme esiin Fichten hengen, ei tarkoituksena ole suinkaan vaikuttavan lopun aikaansaanti, vaan se tapahtuu asian sisäisestä välttämättömyydestä. Sillä sitä edellisten esitysten johtavaa ajatusta, että kaikki todellinen politiikka voi olla vain sosialistista ja että kaiken kasvatuksen täytyy päättyä politiikkaan, t.s. siis sosialismiin, ei ainutkaan ajattelija ole edustanut suuremmalla tunteen hehkulla ja ajatuksen terävyydellä kuin J. G. Fichte, joka, vaikkakaan hän ei vielä lausu sosialismin nimeä, esiintyy kuitenkin ensimmäisenä saksalaisena sosialistina. Tuskinpa mikään paljastaa murheellisemmin Saksan porvariston henkistä rappeutumista kuin se seikka, että tämä filosofi voitiin tehdä sodan aikana kansallisen imperialismin suojeluspyhimykseksi ja liittää hänen nimensä sodan jälkeen hakaristiläisten häpeällisiin raakuuksiin ja atavismeihin. Sillä ainoastaan sellainen henkilö, joka ei ole lukenut ainoatakaan Fichten kirjaa loppuun ja luottaa siihen, että myöskin toinen, jonka puoleen hän kääntyy Fichteen vedoten, on yhtä pohjattoman tietämätön Fichten varsinaisesta opista, rohkenee verhota Fichten nimellä sen, mitä nykyään sanotaan kansallisissa piireissä natsionalismiksi, rakkaudeksi Saksan kansaan, patriotismiksi ja yleensä kansallistunteeksi. Sillä kaikesta tästä kansallisen nuorison ahdasmielisestä, mielettömästä, raivoavasta ja aina eläimellisyyteen asti vajoavasta touhusta — ajateltakoon vain Rathenaun murhan jälkeisiä tapahtumia — on Fichteen yhtä pitkä matka kuin alkoholista ajattelijan henkeen. Mitä osallisuutta olisikaan saksalais-kansallisella »aatteella» ajattelijaan, jolle saksalaisuus ei merkinnyt syntyperästä ja kielestä, vaan luonteesta ja ajattelutavasta riippuvaa asiaa, puhuttiinpa sitten mitä kieltä hyvänsä.

Mutta myös huomioonottamatta tätä Fichten häpeällistä natsionalistista halventamista tunnetaan tämän ajattelijan varsinainen laatu yhä vielä liian huonosti, koska porvarillisen ideologian valtaama 19. vuosisadan filosofia ei tuntenut halua Fichten ajattelun yhteiskunnallis-vallankumouksellisen ytimen sellaiseksi käsittämiseen. Se kosketteli etupäässä hänen tietokritiikkinsä loogillisia probleemeja ja piti yhteiskunnallisten vaatimusten yhtymistä hänen filosofiaansa, mitä oli vaikea vaieten sivuuttaa, kiitettävänä ja ylevän eetillisenä ajattelutapana, jonka vuoksi Fichteä ylistettiinkin sen mukaisesti ja ylistetään edelleen, mutta jota todellisuudessa vallitsevan, surkuteltavan olotilan vuoksi ei voitu mitenkään muuten käyttää. Näin syntyi tästä ajattelijasta käsitys, jonka mukaan hän oli toisaalta luonut melkein äärimmäisen yksilöllisen tietokritiikin, mutta samalla esittänyt koulujen tarvetta varten korkeita siveellisiä ja kansallisia ihanteita, minkä ohessa luultiin voitavan jättää kokonaan huomioonottamatta hänen oikeusfilosofiaansa, »Suljettuun kauppavaltioon» ja »Puheisiin Saksan kansalle» sisältyvät uuden yhteiskunnan peruspiirteet filosofin turhanpäiväisinä mietelminä.

Tämän Fichten ajattelijayksilöllisyyden raatelemisen sijasta, joka oli mahdollista vain niin kauan, kun luettiin enemmän Fichtestä kuin Fichteä, opettaa hänen yhdenkin teoksensa tutkistelu, ettei hänen tietokritiikkiään, etiikkaansa, oikeusfilosofiaansa ja käsitystään tulevaisuudenyhteiskunnasta voida ensinkään erottaa toisistaan. Sillä hänen ajattelunsa luonteenomaisena piirteenä oli leimuava johdonmukaisuus, joka tahtoi käsittää olemassaolomme kaikki puolet, ajattelevan, arvostelevan ja toimivan, yhtenä kokonaisuutena ja muodostaa ne sellaiseksi. Ja tämä ykseys syntyy siten, että Fichten ajattelu on alusta alkaen poliittista ajattelua, ajattelua, joka käsittää itsensä ensi kerran selvästi yhteiskunnalliseksi ajatteluksi. Sille on luonteenomaista, että Fichten suurenmoisena perusajatuksena on ajattelun käsittäminen tekemisenä, alkuperäisenä toimintana, minkä vuoksi Fichten filosofiaa on täysin oikein sanottu teon filosofiaksi. Mutta tämä ei vielä riitä Fichten saavuttaman uuden käsityskannan varsinaisen luonteen ymmärtämiseen. Sillä tämä teon filosofia käsitetään oikein vasta sitten, kun tiedetään, ettei Fichte tarkoita teolla yksilöllisen ajattelun tekoa, vaan alusta pitäen yhteiskunnallista tekoa, koska Fichten käsityksen mukaan jo yksityisen ihmisen ajattelu on mahdollista vain henkisessä yhteydessä, joka synnyttää samalla kertaa yksilöt ja yhteiskunnan. Fichten ajattelun alkuna ei siis ole ilman muuta teko, vaan yhteiskunnallinen teko. Vain yhteiskunnallisen yhteyden perustalta pyrkii Fichten filosofia sekä ajattelun että toiminnan, sekä totuuden että moraalin ja oikeuden ymmärtämiseen; ja siltä pohjalta kehittyvät hänen oikeus- ja valtio-oppinsa johtopäätökset tuoksi filosofisen sosialismin suurenmoiseksi maalaukseksi, jonka luonnoksia tapaamme Fichten kirjoitusten eri kohdissa, järjestelmällisimmin »Suljetussa kauppavaltiossa».

Mutta tältä kannalta esiintyy tämän filosofian luonnekuvana sellaisten yhteiskunnallisten pulmakysymysten runsauden esiintuominen, joita aikanaan voitiin tuskin tajuta vielä probleemeiksi, vaan niitä pidettiin korkeintaan mielenkiintoisina ajatuskokeiluina; se johtaa eräisiin yhteiskunnallisen kehityksen suurimpiin tehtäviin, jotka tämän tulisielun edellekiitävä voima veti jo pakosta hänen ajattelunsa piiriin, samalla kuin täytyi kulua vielä enemmän kuin sata vuotta, ennenkuin se, mikä pyrki jo todellisuudeksi tuon miehen ajattelussa, alkoi pyrkiä myös historialliseksi tosiasiaksi. Me, jotka elämme keskellä tätä myöhäisempää aikaa, jolloin uusien yhteiskunnallisten olojen historiallinen todellisuus alkaa vapautumiskamppailunsa proletariaatin yhä valtavammiksi muodostuvin voimin, me näemme hämmästyneinä ja kunnioittaen yli sata vuotta vanhassa Fichten filosofiassa esitetyn historiallisen kehityksen vaatimukset, emmekä niin ollen löydä siitä menneisyyttä, vaan tulevaisuuden — meidän tulevaisuutemme. Se ei ilmene mistään selvemmin kuin Fichten käsityksistä kasvatuksesta ja varsinkin hänen kansallis-kasvatuksen uudesta aatteestaan.

II.

Jotta voitaisiin ymmärtää Fichten katsomusten varsinainen, todella vallankumouksellinen merkitys tässä suhteessa, alentamatta niitä pelkkien kasvatusopillisten osviittojen itsessään kylläkin tietysti kunnioitettavalle, mutta ei kuitenkaan henkis-historiallisesti vaikuttavalle tasolle, on kerta kaikkiaan päästävä selvyyteen, millainen oli Fichten asenne omaan aikaansa, eikä ainoastaan katoavan ancien regimen aikaan, vaan samalla nousevaan porvarilliseen ajanjakson kauteen. Hän suhtautui siihen mitä jyrkimmän arvostelevasti ja torjuvasti. Tämän seikan huomiotta jättäminen on yleensä perusvirheenä tämän ajattelijan filosofis-historiallisessa arvioinnissa, ja hänen opistaan voitiin tehdä porvariston filosofia vain siten, että yksinkertaisesti sivuutettiin hänen valtio- ja yhteiskuntakritiikkinsä porvariston valtiollisten ja yhteiskunnallisten käsityksen toiselle puolelle jo täydelleen pyrkivä henki.

Kriitillisen kantansa porvarillisesta ajanjaksosta on Fichte esittänyt mitä selvimmin kuuluisissa luennoissaan »Nykyisen aikakauden perusominaisuuksista» (Berliini 1804). Niissä hän kehittää historianfilosofiansa, jonka mukaan historia on kehitystä vapauteen, ja ihmiskunnan maallisen elämän tarkoituksena on, »että se järjestää siinä kaikki suhteensa vapaasti järjen mukaisesti». Tältä kannalta jakautuu hänen mielestään ihmiskunnan elämä kahteen pääjaksoon: »Toiseen, jolloin suku elää ja on, ilman että se olisi vielä järjestänyt suhteitaan vapaasti järjen mukaan; ja toiseen, jolloin se aikaansaa tämän vapaasti tapahtuvan, järjenmukaisen järjestelyn.» Mutta ensimmäinen kausi ei silti ole yleensä vailla järkeä, sillä eihän sellainen olisi lainkaan inhimillistä elämää, missä järki ei vaikuttaisi; ei myöskään voitaisi käsittää, kuinka järjen aikakausi muuten saattaisi syntyä. Tällä ensimmäisellä pääjaksolla järki ei vain vaikuta vielä tietoisesti inhimillisiin laitoksiin, vaan eräänlaisen luonnon vaiston tavalla, joka pääsee valtaan enemmän tai vähemmän, ensin puhtaasti vaistomaisena järjestyksenä, sitten ulkonaiseksi tulleen auktoriteetin ja sen pakottavien oikeus- ja moraalikäskyjen muodossa. Sitävastoin on järjen aikakauden alkuna tieteen herruuden kausi, jonka vallitessa tiedettä rakastetaan mitä suurimmin sen totuuden tähden, jota se tarjoaa, päättyen »järjen-taiteen» kauteen, s.o. ajanjaksoon, »jolloin ihmiskunta kehittää itseään varmalla ja erehtymättömällä kädellä».

Mihin tämän suuren historiallisen kehityksen kohtaan, järjen herruudesta vaiston avulla järjen herruuteen vapauden avulla, yhteiskunnan epätäydellisestä järjestyksestä ulkonaisen auktoriteetin avulla sen kaikkien suhteiden vapaaseen muodostumiseen tieteellisen totuuden mukaisesti, katsoo nyt Fichte aikansa sijoitetuksi, tuon valistuksestaan ja valtiollisista vapausihanteistaan niin ylpeän ajan? Hän ei näe sen kuuluvan täydelleen tämän kehityksen kumpaankaan pääjaksoon, vaan on sitä mieltä, »että nykyinen aika on juuri mainitun ajan keskikohdassa». Ja jos ensimmäistä ajanjaksoa tahdottaisiin pitää »sokean järjenherruuden» kautena toisen, »näkevän järjenherruuden kauden rinnalla», »niin nykyinen aika yhdistää kahden periaatteellisesti täysin erilaisen maailman päätekohdat, pimeyden ja kirkkauden maailman, pakon ja vapauden maailman, kuulumatta silti kumpaankaan».

Nykyinen ajanjakso on siis Fichten mukaan ylimenokausi, ajankohta, jolloin vanha tuhoutuu ja uusi kehkeytyy. Siinä hajaantuvat vanhan elämän muodot, joiden vallitessa inhimillisen yhteiskunnan aikaisempien kehitysasteiden järki on kiteytynyt, eikä yhteiskunnallinen järki ole pukeutunut vielä uusiin muotoihin. Tämän ylimenokauden koko pääpiirteenä on pohjaltaan kielteisyys: se on »vapautusta käskevästä ulkonaisesta aukoriteetista välittömästi, vaistomaisen järjen ja yleensä kaikenmuotoisen järjen hallitusvallasta välillisesti: kaikkeen totuuteen täysin välinpitämättömästi suhtautumisen ja täydellisen hillittömyyden aikakautta ilman minkäänlaisia johtolankoja; täydellisen syntisyyden tilaa». Fichte ei käytä tätä nimitystä pelkästään moraalisesti aikaa arvostellakseen; sillä juuri hän teroittaa kuulijainsa mieliin, että nämä aikakaudet ovat historiallisen kehityksen suuressa kulussa aina sellaisia kuin niiden täytyy olla. Hän ei tahdo vetää aikakautta moraalisen tuomioistuimen eteen; hänen arvostelmansa on samalla ajan tosiasiallisen luonteen toteamista, josta on päästävä selville, jotta se voitaisiin sitä varmemmin voittaa. »Se on», sanoo Fichte juuri tästä aikakauden arvioinnista, »filosofisen tarkastelun ulkonaisena palkkiona, että koska se liittää kaiken yhteyteensä eikä näe mitään erillisenä, se huomaa kaiken välttämättömäksi ja sentähden hyväksi, ja se mukautuu siihen, mikä on olemassa, sellaisenaan, koska sen on oltava sellaista korkeamman tarkoitusperän vuoksi. Onkin epämiehekästä hukata olemassaolevan pahan valitteluun aikaa, joka käytetään viisaammin pyrittäessä luomaan hyvää ja kaunista voimiemme mukaan.»

Tämän aikakauden kielteisyys ilmenee varsinkin siinä, että sen kaikki suunnanmäärääjät ovat vain näennäisesti ihanteellisia, mutta todellisuudessa esiintyvät ainoastaan kaikkien ihanteiden tyhjät muodot, joita aikana, joka on kadottanut yhteiskunnallisen yhtenäisyyden tajuamiskyvyn» ei voi vastata mikään todella sosialinen sisällys. Tyhjä vapaus, tyhjä oikeus, tyhjä tiede ovat tämän ajan epäjumalia: tyhjä vapaus, koska se on vain vapautusta vanhasta auktoriteetista, ilman että luotaisiin uusi, vapaa yhteiskuntamuoto; tyhjä oikeus, koska se tyytyy muodolliseen katsantokantaan tasavertaisuudesta lain edessä luomatta samalla itse oikeuksien tasavertaisuutta; tyhjä tiede, koska se rajoittuu vain kokoamaan tietoja tekemättä niitä samalla poikkeuksetta kaikkien käytettäviksi. Ajan koko tämä näennäinen ihanteellisuus, samalla kun se varsinaiselta olemukseltaan on ihanteille täysin vieras, perustuu jo sen periaatteeseen, joka näyttää johtavan pitemmälle kuin se todellisuudessa vie. Tämä periaate on: »Ettei tunnusteta mitään muuta olevaksi ja sitovaksi kuin se, mikä ymmärretään ja selvästi käsitetään.» Mutta mitä se on, minkä tämä ajanjakso yksin ymmärtää ja käsittää? Pahan alkujuuri, porvarillisen ajanjakson varsinainen rajoitus, sen ymmärtämisen perusehto on: ettei se osaa käsittää mitään muuta kuin oman itsensä, päiviensä ykityisen minän, ahtaan, pienen, katoavan persoonallisuuden. Sillä itse asiassa »ei ajanjaksolle, joka irtautuu järjen vaistosta saamatta sen tilalle järkeä toisessa muodossa, jää jälelle mitään muuta todellista kuin yksilön elämä ja mikä on sen kanssa yhteydessä ja koskee sitä ... Ihmissuku, juuri ainoa, mikä on todella olemassa, muuttuu sille pelkäksi tyhjäksi mielikuvitelmaksi, joka ei ole olemassa muualla kuin jonkun yksilön voimalla keinotekoisesti luodussa omassa käsityksessä.» Tämä määrittelee siis heti tarkalleen nykyisen ajanjakson perusperiaatteen sisällön. Sillä »on selvää, että sen täytyy seurata tekemäänsä edellytystä: mitä minä en käsitä, sitä ei ilman muuta ole olemassa; nyt minä en käsitä mistään mitään, mikä ei koske persoonallista olemassaoloani ja hyvinvointiani; sentähden ei olekaan mitään muuta; ja koko maailma on oikeastaan olemassa vain siksi, että minä voisin olla siinä ja menestyä. Mistä en tiedä, miten se on sovitettavissa tähän tarkoitusperään, sitä ei ole olemassa eikä se liikuta minua». Tämä ajattelutapa vallitsee osittain tiedottomana, kaikkeen teoreettiseen ja käytännölliseen tietoisuuteen tunkeutuneena tunteena aikaa, osittain se tulee lopulta tietoiseksi tunnustukseksi: tästä johtuu pelkän kokemuksen kohottaminen teorian ainoaksi perusperiaatteeksi ja oman hyvinvoinnin etiikan perustaksi. Näin tämä ajanjakso vajoaa täydelleen itsekkyyteen ja aatteettomuuteen tai järjenvastaisuuteen, jotka ovat vain saman asian kaksi puolta. Sillä koska järki on ihmisiä yhdistävä aines, toinen elämä, joka esiintyy ihmissuvun elämänä, niin »järkevää elämää on se, että persoona uppoaa sukuun, liittää elämänsä kokonaisuuden elämään ja uhraa sen sille». Mutta suvun elämä ilmenee aatteissa, tuossa ihmisten todellisessa ja katoamattomassa yhteishyvässä. »Edellämainittu kaava», sanoo Fichte, »että elämä liitetään suvun elämään, voidaan siis ilmaista myös näin: on uhrattava elämänsä aatteille; sillä aatteet koskevat juuri sukua sellaisenaan ja sen elämää.» Mutta juuri tämä aatteiden tajuaminen on kadonnut kokonaan aikakaudesta; ne ovat tulleet pilkan esineiksi ja lastenkamarijutuiksi. Jos niin ollen ajatellaan, arvelee Fichte, että edellisellä ajanjaksolla järki on kuitenkin vallinnut yhteiskunnallisessa elämässä, joskin alussa vain hämäränä vaistona ja sitten määrävänä auktoriteettina, ja että vasta tuleva aika synnyttää vapaan järjenherruuden, niin on nykyistä aikakautta pidettävä »sisällöltään täysin järjenvastaisena aikakautena verrattuna koko jäljelläolevaan aikaan, joka on sisällöltään samalla tavalla, mutta vain joka kerta toisessa sisäisessä muodossa, järjen mukainen».

Tällainen on siis Fichten tuomio siitä ajasta, jota hän eli, pinnalle pyrkivän porvariston ajasta, jonka rappeutumisilmiöt hän jo toteaa, sensijaan että se itse tunsi olevansa nuoruudenvoimissaan. Ja samalla kun tämä ajanjakso imarteli itseään vielä sillä harhakuvalla, että se vie loppuun kaikkien menneitten sukupolvien vapaus- ja järjenpyrkimykset, herätti hän jo kysymyksen: kuinka voimme päästä tämän aikakauden järjenvastaisuudesta? Kuinka käy mahdolliseksi vapauttaa tämä ajankohta itsekkyydestä ja aatteettomuudesta ja siirtää se yhteiskuntaelämän sellaiseen tilaan, joka vastaa järjen vaatimuksia? Harvoin on ajattelija, joka yhtenä abstraktisimpia filosofeja kaivautuu puhtaan ajattelun rotkoihin, käsitellyt samalla intohimoisemmin tätä käytännöllis-poliittisen elämän kysymystä ja noudattanut sitä kautta koko ajattelijanelämänsä johdonmukaisemmin kuin Fichte. Sen ratkaisuun laskevat hänen henkisen toimintansa kaikki virrat, joka toiminta, vastaten täydelleen hänen filosofiansa perusperiaatetta, jonka mukaan jo ajattelumme on alkuperäistä tekemistä, tähtäsi tuon valtavan järjen toiminnan herättämiseen inhimillisessä yhteiskunnassa, joka saattoi kyetä muuttamaan myös sen ulkonaisen muodon. Ja niinpä hän kehoittaakin leimuavasti turvautumaan omaan apuun »Puheissaan Saksan kansalle», joissa Fichte ensi kerran antaa vastauksen kysymykseen ajan epäkohtain voittamisesta, vastauksen, joka ei katoa siitä lähtien enää hänen kirjoituksistaan. Hän esittää tämän voittamiskeinon laskemalla perustuksen vallan uudelle kasvatukselle, jolle hän on antanut kansalliskasvatuksen nimen.

III.

Vasta tämän yhteyden, tämän Fichten aikaansa nähden kriitillisen kannan perustalta ilmenee se omalaatuinen luonne, jonka hän on antanut kasvatuskäsitykselle ja jota »kansalliskasvatuksen» nimitys tuskin tekee muuten nykyajallemme oikein käsitettäväksi. Päinvastoin, tämä nimitys on tullut juuri pääkeinoksi kaikille niille, jotka takertuvat pelkkiin sanoihin ja käsittävät ne lisäksi siinä usein mutkattomassa merkityksessä, jossa he niitä käyttävät, sensijaan että ottaisivat selvää siitä merkityksestä, jossa niiden esittäjä on niitä käyttänyt — sanon, että tämä kansalliskasvatus-nimitys on tullut Fichten väärinkäsittämisten päälähteeksi — kuten yleensä juuri »Puheet Saksan kansalle» on tehty harhaanjohtavan käsityksen avulla saksalaiskansallisen ajatustavan apostrofiksi tämän sanan alkuperäisessä merkityksessä. Tämä legenda saa selityksensä yksinkertaisesti siitä, että Fichteä aina ylistetään enemmän kuin luetaan, sillä muuten olisi jokaiselle jo aikoja sitten pitänyt olla päivänselvää, että Fichten kansallisuusaate on jotakin vallan toista kuin meidän päiviemme saksalaiskansallinen aate: ei mitään muuta kuin mihin hänen kasvatusaatteensakin tähtää, nimittäin järjen valtakunnan, yhteiskunnallisen valtion luomisen aate, mutta sen kansan avulla, jota hän piti siihen ensi sijassa määrättynä, Saksan kansan avulla. Voidaan huoleti sanoa, niin omituiselta kuin se saattaa kuulostaakin niistä, jotka ovat kuulleet puhuttavan Fichtestä tuntematta häntä itse: Fichten natsionalismi on vakaumusta Saksan kansan välttämättömästä tehtävästä olemassaolevan yhteiskunnan muuttamiseksi järjen yhteiskunnaksi, sosialismin luomiseksi.

Kansallisuuskäsitteellä tarkoittaa Fichte yksinomaan ajatusta kohottaa vain yhden kansankerroksen, n. s. sivistyneitten, tilalle koko kansan voimat; ja näin kansalliskasvatus merkitsee hänen ajattelussaan jotakin sellaista, missä korko ei ole, kuten nykyään, sanalla kansallinen, vaan sanalla kansa, kansankokonaisuus. Älköön unohdettako, että vaatimus kansan kaikkien kerrosten yleisestä kasvatuksesta, joka muuten ei vielä nytkään ole päässyt paljonkaan kansakoulusivistyksemme surkeata käsitystä pitemmälle, oli vielä silloin uusi, ja sen oli vastikään tuonut ajan ajatteluun uhrautuvainen Pestalozzi. Kansan kasvatus — se on siis oikeana sisällyksenä Fichten kansalliskasvatuksen vaatimuksessa, eli kuten Fichte itse on sen määritellyt: »Meille ei niin ollen jää jäljelle muuta kuin antaa uutta sivistystä poikkeuksetta kaikelle, mikä on saksalaista, niin ettei se ole erikoisen säädyn sivistystä, vaan että se tulee kansalle ilman muuta sellaisenaan ja vailla kaikkia poikkeuksia sen yksityisille jäsenille annettavaksi sivistykseksi ...»

Mutta kun näin ollen kansankasvatus voidaan havaita Fichten kansalliskasvatuskäsitteen varsinaiseksi tarkoitukseksi, niin se ei ilmaise kuitenkaan sen koko merkitystä. Se ulottuu paljon laajemmalle ja syvemmälle ja käsitetään vasta sitten täydelleen, kun ymmärretään se vallankumouksellinen merkitys, jonka Fichte sille antaa. Sillä ei ole suinkaan kysymys siitä, mikä tuona aikana toistuu ja mitä sen jälkeen vielä usein vaaditaan, nimittäin että alemmille kansankerroksille annettaisiin hiukan enemmän sivistystä, mutta muuten jätettäisiin ne sellaisiksi kuin ovat, niin että näkeviksi tulleet ovat oikeastaan siitä kiukkuisempia kuin aikaisemmassa tylsässä kurjuudessaan; vaan Fichte tarkoittaa tällä kansalliskasvatuksen aatteella samalla yhteiskunnan täydellisen uudestiluomisen aatetta kansan sivistyksestä osallisiksi päässeiden voimien avulla, siis kasvatuksen aatetta, jonka tarkoitus ei kohdistu siinä määrin yksityiseen henkilöön kuin koko yhteiskuntaan, jonka kehitystä yksilöitten on vietävä eteenpäin; yksilön tekemistä kelvolliseksi välikappaleeksi itsekkyyden nykyisen aikakauden muuttamiseksi todellisen yhteiskunnallisuuden aikakaudeksi. Tämä on Fichten kansalliskasvatuksen varsinainen tarkoitus, ja tuo kasvatus on siis vain kasvatusta yhteiskunnan järjellistä muotoa varten, kasvatusta sosialista valtiota varten, sosialikasvatusta.

»Tähänastisen kasvatuslaitoksen täydellistä muuttamista ehdotan Saksan kansan olemassaolon ainoana säilyttämiskeinona», sanoi Fichte »Puheittensa Saksan kansalle» alussa. Mikä muodostaa tämän täydellisen muuttamisen? Se on laadultaan kolmenlaista: ensiksi sen laajuus kansan keskuudessa, toiseksi sisällys ja kolmanneksi muoto.

Ensimmäisestä tiedämme jo, että Fichten kasvatus tahtoo antaa sivistystä koko kansalle. Olihan sivistys siihen asti vain varakkaiden säätyjen asia, ja tällöinkin sitä pidettiin, kuten Fichte sattuvasti sanoo, vain niiden yksityisasiana, mistä oli seurauksena, että omistavien luokkien lapsiakin ohjattiin tulemaan vain itselleen hyödyllisiksi. »Mutta sen luokan sivistys, joka on ihmissuvun varsinainen pohja, josta korkeampi sivistys saa yhtä mittaa täydennystä ja johon jälkimmäisen täytyy jatkuvasti vaikuttaa takaisin, kansan sivistys, jäi vaille huomiota ja on ollut uskonpuhdistuksesta aina tähän päivään asti kasvavassa rappiotilassa.» Tämä antaa valtiolle perustehtävän, jota tosin nykyinen valtio, kuten Fichte itse lausuu, ei voi täyttää; sillä »tähän asti», huudahtaa hän, »on valtavasti suurin osa valtion tuloja käytetty seisovain sotajoukkojen ylläpitoon». Lopun nielevät sen oikeusistuimet ja poliisilaitokset, sen kuritus- ja ojennuslaitokset, kaikki laitokset, jotka nykyään vaikeuttavat todellista kansankasvatusta yhtä suuresti kuin sen toteuttaminen voisi tehdä ne tarpeettomaksi. Kansankasvatuksen aate viittaa siis nykyistä olemassaolevaa valtiota kauemmas, joka ei ensinkään kykene toteuttamaan sitä nykyisessä muodossa, mikä käy vielä selvemmäksi, jos ryhdymme tarkastelemaan myös uuden kansansivistyksen sisällystä. Tältä pohjalta ymmärretään Fichten kirjoitelmassaan »Järjenvaltakunnan pystyttämisestä» esittämä suuri ajatus: »Suunnitelmallinen kansansivistys ja hallitus on sama asia ... Kasvatussuunnitelma ja hallitussuunnitelma on vallan sama.» Tai toisin sanoen: valtio saa vasta sitten oikean yhteiskunnallisen ilmaisunsa, kun hallitus ei edusta siinä enää vallintaa, vaan koko kansan kulttuuriomaisuuksien kasvatuksellista hallintaa, jonka puolueettomuusmahdollisuuden takaa kansan kaikkien jäsenten suunnitelmallinen yhteiskunnallinen kasvatus.

Sisällöltään muodostaa kasvatuksen täydellisen muuttumisen sen uusi tarkoitusperä. Kaikki tähänastinen kasvatus on ollut oikeastaan monista siveellisistä neuvoista huolimatta sittenkin vain kasvatusta yksilön etua varten, persoonallista menestymistä varten, eikä se ole sentähden voinut milloinkaan poistaa ihmisestä itsekkyyttä. On ollut kylliksi, jos se on kyennyt kahlehtimaan sen säädyllisyyden rajoihin. Niin sille on jäänyt sen siveellisen innostuksen, jopa intohimon sytyttäminen, jolla jokaisen yksilön pitäisi suhtautua yhteiskuntaan, jossa hän elää, täysin tuntemattomaksi. Mutta kun ihminen elää todella vain toimiessaan koko suvun hyväksi, niin tähänastinen kasvatus ei ole ensinkään kyennyt »tunkeutumaan todellisen elämänliikunnan ja liikkeen juuriin eikä muodostelemaan niitä». Ja jos on totta, että yksilö on ihminen vasta sitten, kun hän tuntee kuuluvansa yhteiskuntakokonaisuuteen ja sen perustalta luo sellaista, millä ei ole pysyvää merkitystä vain hänelle, vaan mikä on omiaan hänen ylitseen säilymään ihmissuvun elämässä, niin siinä tapauksessa »tähänastinen kasvatus ei millään tavalla ole ollut ihmiseksi kehittämisen taitoa ..., vaan sellainen taito olisi vasta keksittävä, ja sen keksiminen olisi uuden kasvatuksen varsinainen tehtävä».

Tämän uuden kasvatuksen, ihmiseksi sivistämisen, muodostaa siis se, että yksilön koko olemus ohjataan yhteiskuntakokonaisuuden päämääriä kohti, eikä suinkaan hänelle tyrkytettynä pakkona tai opetettuna katsantokantana, vaan hänen järjentoimintansa vapaana pulppuiluna. Uuden kasvatuksen ensimmäisenä käskynä on siis, että tämä vapaa hen-gentoiminta pidetään kasvateissa hereillä alusta pitäen ja että sitä kehitetään. Sivistyksen varsinaisena päämääränä ei tällöin ole niin suuresti tietovaraston kasaaminen kuin lujan, itsenäisen luonteen kehittäminen, joka, varjeltuna jokapäiväisen elämän sekä puutteelta että alhaisuudelta ja suurten ja kauniiden aatteiden alituisen esikuvan ohjaamana, voi tulla vain itse ihmisyyden lajiominaisuuden näytteeksi, s. o. sen kaikki ihanteet omaksuvaksi ja siinä suhteessa erehtymättömäksi tahdoksi. Näin saavutetaan tämän kasvatuksen päämäärä, ihmisten kehittäminen, jotka vievät eteenpäin suvun elämää, koska he, ollen koko henkisen syntynsä kautta sisäisesti kasvaneita järjellisen järjestyksen ajatuksiin ja tunteisiin, kasvatuksen päätyttyä eivät voi olla tahtomatta tämän järjestyksen syntymistä. Uusien ihmisten kehittäminen, joille, kuten eräs suuri pohjoismainen runoilija myöhemmin ratkaisi tämän saman pulmakysymyksen aatelisissaan, siveellisyys on tullut ikäänkuin luonnon vietiksi, jotka eivät enää voi ajatella ja tuntea muuten kuin yhteiskunnassa ja yhteiskunnan hyväksi, se on Fichten kansalliskasvatuksen suurenmoinen sisällys.

Mutta tosiaan: eikö tämä kaikki ole filosofian pelkkää kaunista kuvittelua? Sillä kuinka olisi sellainen kasvatus mahdollista tässä itsekkyyden valtakunnassa, jota juuri Fichte on kyllin tarkasti kuvaillut! Tällöin esiintyykin Fichten kansalliskasvatuksen aatteessa piilevän uutuuden kolmas kohta ja samalla sen varsinaisesti vallankumouksellinen merkitys tämän sanan täydellisimmässä mielessä. Sillä tätä kansankasvatusta ei ole ensinkään ajateltu säilyttämällä vallitsevat valtiolliset ja yhteiskunnalliset olotilat. Eipä se ole niissä edes aluksikaan muuten mahdollista kuin että se, sikäli kuin se valtaa alaa, luo vallan uusia oloja, ja siten se ei ole sen vähäisempää kuin keino vallitsevan järjestyksen kumoamiseen kokonaisuudessaan. Sentähden sanookin Fichte itse sitä »asiain aivan uuden järjestyksen luomisen» alulle panemiseksi ja itse uuden ajan perustajaksi.

Sillä jos sellaisen kasvatuksen mieli tulla mahdolliseksi, niin on välttämätöntä, että vihdoinkin tehdään kerran tavalla tai toisella loppu vallitsevasta järjestyksestä jo sen vallitessa. Sitä on yritettävä vielä turmeltumattoman nuorison avulla, joka on tässä tarkoituksessa radikaalisesti erotettava olemassaolevasta yhteiskunnasta. Fichte pitää välttämättömänä, että uuden kasvatuksen alainen henkilö eristetään täydelleen yhteisöstä; mutta samoin myös nykyisen perheen pikkumaisesta itsekkyydestä ja ahtaasta näköpiiristä. Jos mielitään luoda uusia ihmisiä, niin heidät on pelastettava tämän vanhan yhteiskunnan elämänmuodoista aivan uuteen, tulevan yhteiskunnan elämää valmistelevaan yhteiskuntamuotoon. Sentähden Fichte vaatii, että lapset on otettava perheestä ja pantava yhteen erikoisiin kasvatuslaitoksiin, joilla, täysin kommunistiselle perustalle järjestettyinä, tulee olla oma yhteiskunnallinen perustuslakinsa ja joissa kasvatteja ohjataan sekä yhteiseen henkiseen että ruumiilliseen työhön. Tämä kasvatuslaitos tulisi olemaan valtio pienoiskoossa, mutta ei nykyisen pakkovaltion mallin mukainen, vaan myöhemmin historiallisen kehityksen virrassa juuri näiden uusien ihmisten vähitellen toteuttaman järjen valtakunnan mallin mukainen. Fichte ei pelkää niitä seurauksia, joita koituisi tästä lasten perheestä-ottamisesta. Hänhän tietää jo, kuinka vähän varsinkaan työtätekevän luokan keskuudessa vanhempain koti voi vastata sitä kuvaa, jonka petollinen tunnearvostelu loihtii yhä edelleen silmäin eteen lausuttaessa sana perhe. Ja myös omistaviin piireihin nähden hän pitää syystä perhekasvatusta vain pahana, koska se ei suinkaan tähtää tuohon hänen tavoittelemaansa yhteiskunnalliseen mielenlaatuun. Mutta yli kaiken tämän on ratkaisevana vaatimus uusien ihmisten muodostamisesta. »Mitä tulee siitä», huudahtaa Fichte kaikkien aikojen hitaalle omalletunnolle, »jos ihmiskunta kokonaisuudessaan toistuu jokaisena seuraavana aikakautena samanlaisena kuin se oli edellisellä aikakaudella, sen olemme kyllin hyvin nähneet. Jos tahdotaan ryhtyä uudistamaan sitä täydellisesti, niin se on kerran tempaistava kokonaan irralleen itsestään ja tehtävä erottava leikkaus sen perinnäisesti jatkuvalle elämälle. Vasta sitten, kun yksi sukupolvi on saanut täysin uuden kasvatuksen, voidaan pohtia, mikä osa kansalliskasvatusta voidaan jättää kodin tehtäväksi.»

Tässä ei ole mahdollista eikä tarpeellistakaan syventyä Fichten kasvatussuunnitelmien yksityiskohtiin ja osoittaa, kuinka hän vaatii joka paikassa pakottavan johdonmukaisesti porvarillisen valtion täydellistä muuttamista yhteiskunnaksi, jossa ei ole luokka vastakkaisuutta eikä luokkaherruutta, lyhyesti sanoen sosialistiseksi yhteiskunnaksi. Tähän tarkoitukseemme riittää sen hengen tunteminen, joka elähdyttää Fichten kasvatusohjelmaa, ja sen seikan toteaminen, että hän itsekin on vetänyt nämä johtopäätökset. Sillä hän ei ainoastaan tuon tuostakin kuvaillut kirjoituksissaan teoreettisesti tätä tulevaisuuden yhteiskuntaa historiallisen kehityksen päämääräksi, vaan noissa hänen niin suuresti ylistetyissä, mutta kuitenkin niin vähän tunnetuissa »Puheissaan Saksan kansalle» kaikki hänen käytännölliset kehotuksensa käyvät samaan suuntaan. Ajateltakoon vain koko valtavaa loppupuhetta tai kuultakoon, mitä Fichte nimenomaan teroittaa kuulijainsa miehin viidennessä puheessa, sittenkun uuden kasvatuksen aate on jo luonnehdittu: »Kun tässä puhutaan elämästä ja henkisen sivistyksen puuttumisesta siihen, niin sillä on ymmärrettävä ... inhimillisten olosuhteiden kehittämistä niiden alkukuvan mukaan ja siten uuden ja aikaisemmin milloinkaan olemattoman elämän luomista; mutta missään tapauksessa ei puhe ole noiden olosuhteiden pelkästä pysyttämisestä sillä asteella, jolla ne jo ovat, eikä niiden alasrepimisen vastustamisesta, ja vielä vähemmän sellaisten yksityisten jäsenten jaloilleen auttamisesta, jotka ovat jääneet jäljelle yleisestä kehityksestä.»

Niinpä Fichten kansalliskasvatuksen aate onkin todella se vallankumouksellinen käsite, joksi olemme sen jo aikaisemmin esittäneet, vallankumouksellinen yhteiskunnallisen kehityksen merkityksessä, johon kehitykseen hän tahtoo sekaantua sitä eteenpäin jouduttavana tekijänä. Ja tästä johtuu, ettei se ole nykyäänkään pelkkä historiallinen, vain filosofian historialle mielenkiintoinen käsitys, vaan päinvastoin elävä ajatus, joka on sopusoinnussa aikamme valtavimpain yhteiskunnallisten pyrkimysten kanssa, vieläpä voi olla niiden ohjelmana. Tosin tiedämme nykyään, ettei yhteiskunnallisia oloja ja laitoksia voida muuttaa perin pohjin ainoastaan kasvatuksen avulla, vaan että päinvastoin tämä uuden kasvatustaidon ohjelma on jo itse sen valtavan taloudellisen uudestimuodostumisen seuraus, joka tapahtuu parhaillaan porvarillisen yhteiskuntamme taloudellisissa perustuksissa. Mutta uuden kasvatuksen ajatus on kuitenkin sentähden historiallisen kehityksen ehtojen pysyvää ymmärtämistä, ja sitäkin suuremmassa määrin, kun sen omaksuvat lämpimimmin juuri ne, joiden edun mukainen se ennen kaikkea on ja joita Fichte jo aavisteli muuten itsekin ajatustensa varsinaisiksi täytäntöönpanijoiksi: kansan alemmat kerrokset. Kehoittihan hän sivistyneitä asettumaan hyvissä ajoin tämän kasvatustyön etunenään, koska muuten kansa itse ottaisi käsiinsä tämän asian, »joka on valmisteltu ja kypsytetty jo melkein kansalle jätettäväksi esitykseksi!» Ja pohtiessaan kysymystä, suostuvatko ylliäiset ja rikkaat jättämään lapsensa vapaaehtoisesti yhteisesti kasvatettaviksi ja luopumaan siten ylpeästä eristymisestään, hän huudahtaa: »Meidän aikamme tulee olemaan koko jälkimaailmalle varoittavana esimerkkinä, jos juuri ne, jotka se on työntänyt syrjään, saavat juuri tämän syrjäänjoutumisensa vuoksi etuoikeuden paremman ihmissuvun kohottamiseen; jos he antavat niiden lapsille, jotka eivät tahtoneet olla yhdessä heidän kanssaan, onnelliseksi tekevän sivistyksen ja jos he tulevat vastaisten sankariemme, viisaittemme, lainsäätäjiemme ja ihmiskunnan vapahtajien esi-isiksi!»

Niin suurta ajatteli Fichte aikansa alliaisemmasta, halveksitusta ja sivistymättömästä kansasta, ja se oli profeetallista ajattelua. Sillä nykyään, sata vuotta tämän ajattelijan kuoleman jälkeen, ei ole ketään, joka käsittäisi hänen ajatuksensa intohimoisemmin, ottaisi sen vakavammin ja voisi ilomielisemmin ryhtyä sitä toteuttamaan kuin juuri tämä kansa, sivistykseen ja vapauteen pyrkivä, porvarillisen valtion kukistamisesta ja sosialivaltion perustamisesta taisteleva ja uhrauksiin valmis proletariaatti.

Takaisin sisällysluetteloon

Aikamme nuorison tehtävä.

Hyvät nuorisotoverittaret ja nuorisotoverit!

I.

Kysymys nuorison suhteesta sosialismiin ei ole suinkaan poliittinen kysymys; sillä sosialismi ei ole, kuten vielä tulemme näkemään, ensi sijassa mikään valtiollinen järjestelmä, vaan ennen kaikkea kulttuuriohjelma. Eikä se ole myöskään kysymys suhtautumisesta pelkkään ajanilmiöön, joka nykyään on tärkeä, mutta jonka huomenna jo hävittää toinen. Sillä sosialismi ei ole pelkkä ajanilmiö, vaan se merkitsee pikemminkin nykyään välttämätöntä kehitystä ja samalla aikamme kohtaloa; ja niin on myöskin kysymys nuorison suhteesta sosialismiin elinkysymys sanan varsinaisessa ja syvällisemmässä merkityksessä. Sen tarkoituksena on selvittää, mitä sosialismi merkitsee yleensä nykyisyydellemme ja mikä on siitä välttämättömänä seurauksena sukupolvelle, joka tahtoo muodostaa elämänsä aikansa ymmärtämisen perustalla, käydäkseen siihen käsiksi nuorison raikkain mielin, puhtain sydämin ja iloisin rohkeuksin. Näin muuttuu kysymyksemme ihan itsestään toiseksi, jonka kulttuurisisällys ilmenee täysin selvästi eikä anna enää aihetta pelkkään poliittiseen väärintulkintaan, jopa huolestumiseen. Tämä kysymys kuuluu: Mikä on aikamme nuorison tehtävä?

Ehkä tätä kysymystä vastaan tehdään jo alussa kriitillinen huomautus, joka perustuu juuri tuohon peruskatsomukseen, josta meidän on lähdettävä sosiologiseen tarkasteluun ryhtyessämme, marxilaiseen. Sillä sehän on opettanut meille, että meidän täytyy kiinnittää yhteiskunnallisissa ilmiöissä huomiota aina niiden historialliseen, luokkajaon määräämään luonteeseen. Mutta silloin emme saa puhua ilman muuta nuorisosta, vaan on tehtävä jako porvarillisen ja proletaarisen nuorison kahteen suureen leiriin, niin että kysymys »nuorison» tehtävästä näyttää hyvin huonosti asetetulta.

Tämän johdosta on tarkoituksena seuraavassa osoittaa, ettei tämä kysymys ole ainoastaan sallittu, vaan vieläpä välttämätönkin. Sillä kapitalistisen yhteiskunnan luokkavastakkaisuus vaikuttaa juuri nuorisoon niin, että se saattaa hallitsevain luokkain katsomuksiin ja etupyrkimyksiin takertuneet nuorisonkerrokset ristiriitaan itse nuorison luonteen synnyttämien aatteiden ja tehtävien kanssa. Ja niinpä tulette huomaamaan, että on todella olemassa »nuorison» tehtävä, mutta että se viittaa tulevaisuuteen, joka vie yli luokkavastakohtien. Sen tähden sen täytyy nykyään olla sopusoinnussa vain erään nuorisonosan pyrkimysten kanssa, nimittäin proletaaris-sosialistisen ja muiden siihen kuuluviksi tuntevien nuorisokerrosten kanssa. Näin esiintyy nuorison tehtävä nykyään valtiollisen ja yhteiskunnallisen puoluejaoittelun muodossa, mutta on siitä huolimatta laadultaan yleissivistyksellinen.

II.

Opimme parhaiten ymmärtämään tämän tehtävän, jos kiinnitämme huomion erääseen lauseeseen, joka on lähtöisin suuren ajattelijan nuoruusajalta, ajattelijan, joka on tullut erikoisen tähdelliseksi meidän ajallemme, Karl Marxin nuoruusajalta. Eräässä hänen ensimmäisiä kirjoituksiaan, »Saksalais-ranskalaisten vuosikirjojen ohjelmakirjeissä» sanotaan: »Tunnuksenamme täytyy olla: tietoisuuden uudistaminen ... Ajan on päästävä selvyyteen taisteluistaan ia toiveistaan.» Näitä sanoja voitaisiin nimittää historian vallankumouksellisen hengen tunnuslauseeksi; ne ovat joka tapauksessa tulleet uudenaikaisen sosialismin motoksi. Mutta mitenkä ne saavat niin vallankumouksellisen merkityksen? Ja minkätähden sanon näitä Marxin sanoja kaikkien vallankumouksellisten liikkeiden tunnukseksi? Monesta teistä tuntuu ehkä siltä, kuin tässä olisi kysymys lähinnä täysin abstraktisesta, koulumaisesta asiasta, ja teistä näyttänee kuin tämä tietoisuuden uudistamisen vaatimus olisi korkeintaan yksityisasia, ikäänkuin sillä ei olisi mitään tekemistä vallankumouksellisen liikkeen tehtävien kanssa. Mutta heti huomaamme, että asia näyttää kokonaan toiselta, jos käymme lähemmin tarkastelemaan tätä vaatimusta ja siten pääsemme selville, että sen abstraktiseen, akateemiseen muotoon kätkeytyy suuri, koko historiaa vallitseva toiminta. Ja niinpä kysymmekin ensiksi: Mitä merkitsee tietoisuuden uudistaminen?

Se ei merkitse enempää, mutta ei myöskään vähempää, kuin ettei eletä ja kuolla vailla omaa ajattelua ja tuntemista. Se merkitsee, ettei hyväksytä yksinkertaisesti ajatuksia ja tunteita sellaisina kuin ne on peritty, kuin ne on toisilta saatu, toisten istuttamina. Jo vanhempain kodissa päntätään ja ahdetaan lapsiin koko joukko kuvitelmia ja käsitteitä, koulussa jatkavat tätä työtä pappi ja opettaja, ja myöhemmin astuvat esiin valtion laki, yleinen mielipide ja yhteiskunta, jotka määräävät askel askeleelta ihmisen ajattelun ja elämän ja säätävät hänelle melkein kaikkialla, miten hänen on ajateltava ja mitä hänen on pidettävä totena, kauniina ja hyvänä. Koti, koulu, uskonto, kirkko, ympäristö istuttavat ihmiseen niin paljon traditioita, antavat niin paljon vanhoja käsityksiä, että useimmat ihmiset lasketaan hautaan, ennenkuin ovat tunteneet edes yhtä ainoata itsenäistä mielenliikutusta, ennenkuin he ovat eläneet. Sillä se on kohtalokkaimpia erehdyksiä, jonka vallassa liian monet ihmiset käyvät läpi koko elämänsä, että jo se on elämää, kun liikutaan, tehdään työtä, syödään, synnytetään lapsia ja samalla toistetaan niitä paria ajatusta ja tunnetta, jotka ovat olleet jo isillämme ja esi-isillämme. Mutta missä ihmiset liikehtivät siten perinnäisen lumoissa tai oikeastaan missä heitä siten liikutetaan, siellä he eivät ole paljonkaan enempää kuin eräänlaisia henkisiä automaatteja. Se on peräti koneellistettua elämää, jota hyvin suuri joukko ihmisiä viettää aina korkealla, n.s. sivistyneiden kerroksissa asti. Tarkatkaapa, kuinka vähäinen on pohjaltaan se käsitteiden ja sanojen tarve, jolla jokapäiväinen elämä voidaan tyydyttää, kuinka tyypillisiä ajatukset ja tunteet jokaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, ja kuinka tyypillisiä ovat ne vastavaikutukset, joita tavallinen toiminta synnyttää yksityisessä ihmisessä julkisessa elämässä (esim. keskustelut kalliista ajasta tai ajan valtiollisista tapahtumista). Niin ei henkevän modernin kirjalijan Leo Gilbertin satiiri, jossa automaatti pannaan kohoamaan ministeriksi, ilman että huomattaisiin, ettei se ole elävä ihminen, ole ensinkän järjetön. Hyvin sattuvasti onkin ikuisesti nuori Schiller lausunut sellaisista ihmisistä, että he käyvät kuin taskukello, jotka nekin, kun ne kerta on vedetty, liikkuvat ja jatkavat käyntiään, mutta yksitoikkoisesti ja ilman minkäänlaista määrää, kunnes vieteri on lauennut. Ja nuori Marx on verrannut täysin oikein sellaisia ihmisiä eläimiin. »Sitä, mitä he tahtovat, elää ja jatkaa sukua, tahtoo myös eläin.» Sellaiset ihmiset, lisää hän, muodostavat poliittisen eläinmaailman. »Barbaariset vuosisadat ovat synnyttäneet tämän olotilan, ja nyt se vallitsee kuin johdonmukainen järjestelmä, jonka periaatteena on epäinhimillistynyt maailma.» Tämä on järjestelmä, jonka vallitessa ihmiset eivät ole menettäneet ainoastaan rohkeutta, vaan myös kyvyn luoda ajatuksia itsestään ja olosuhteistaan, kun he ottavat kaiken sellaisena kuin se on vain siksi, että ennen on niin ollut ja etteivät he ole koskaan tunteneet sitä toisenlaisena. Sellaiset ihmiset »lisääntyvät herrojensa hyväksi kuin orjain ja hevosten suku». Heistä on täysin luonnollista, että on herroja, vieläpä he pitävät »perinnöllisiä herroja koko tämän yhteiskunnan tarkoitusperänä» (Marx). He pitävät, kuten heille on opetettu ja kuten heihin on päntätty sekä ruumiillisin että henkisin pänttäämiskeinoin, itseään samalla tavalla palvelijoina kuin toisia käskijöinään, ja he taivuttavat niskansa, jotta viimeksimainitut voisivat laskea sille jalkansa. Heidän mielestään maailma pysyy muuttumattomana, sellaisena kuin se kerta kaikkiaan on, ja mitä ikinä on tapahtunut tai tulee vielä tapahtumaan, se tapahtuu ilman heitä ja heidän ylitseen.

Vallan toisenlainen on ihminen, joka on herännyt itsetietoisuuteen. Tietenkään hän ei voi yhdellä kertaa hylätä kaikkea vanhaa eikä murtaa kaikkia niitä kahleita, jotka pitävät häntä sidottuna perinnäiseen, koneelliseen, »iäti eiliseen». Mutta jo se, että hän tuntee nämä kahleet, jo se, että hän tietää, mikä on ristiriitaista hänen elämänkaipuulleen, mikä on tullut hänelle huonoksi ja typeräksi ja vihattavaksi, jo radikaalinen vapautuminen kaikesta välinpitämättömyydestä sisäisessä sielunasenteessa elämään kohottaa hänet tylsästä eläimellisyydestä ja tekee hänet kykeneväksi keskellä suurinta ulkonaista kurjuutta ja epäkulttuuria tulemaan ihmiseksi, joka on kohoutunut kaiken viheliäisyytensä yläpuolelle, koska hän on henkisesti kohottanut itsensä sitä korkeammalle. Niiden rajoitusten alasrepiminen henkisesti, jotka tekevät ihmisen aikansa eläneitten mahtien surkeaksi uhriksi, on ensimmäinen ja välttämätön askel näiden esteiden raivaamiseen myös ulkonaisesta elämästä, valtiosta ja yhteiskunnasta, ja siihen ei johda mikään muu tie kuin tämän itsetietoisuuden itsessään herättäminen ja voimakkaana säilyttäminen. »Ihmisen itsetunne, vapaus», sanoo Marx, »olisi ensin herätettävä jälleen henkiin ihmisen rinnassa. Vain tämä tunne voi tehdä tästä yhteiskunnasta uudestaan korkeimpia päämääriä palvelevan yhteisön.»

III.

Huomaamme siis, kuinka nuoren Marxin vaatimus tietoisuuden uudistamisesta saa heti vallankumouksellis-käytännöllisen merkityksen yhteiskunnan ihanteelliseen uudestimuodostamiseen nähden. Eikä tämä ole mikään mielivaltainen yhteys, vaan se johtuu tuosta toisesta ajatuksesta, jolla Marx määrittelee lähemmin tämän tietoisuuden uudistamisen, ajan itsensä ymmärtämisen ajatuksesta. Tämä ajatus täydentää positiivisesti edellistä, joka on pohjaltaan negatiivinen, koska se esittäää vain vanhoista kuvitelmista vapautumisvaatimuksen. Se merkitsee, ettei yksin arvosteleva tietoisuus riitä. Ei ole kylliksi, että kapinoimme vain sisäisesti, ei ole kylliksi, että tietoisesti kärsimme ajan pahuudesta ja ristiriitaisuudesta, vaan meidän täytyy oppia ymmärtämään tätä aikaa. Meidän täytyy siis oppia ymmärtämään, mistä paha johtuu ja kuinka sen voittaminen on mahdollista. Ihmisen henki ei saa olla vain arvostelevasti hajoittava, vaan määrätietoisesti rakentava. Pelkällä arvostelullahan se tuhoaa vain vanhaa, tietämättä mitä panisi sen tilalle, miten tuhoaisi elinkyvyttömän vanhan varmimmin ja miten voisi rakentaa uuden parhaiten. Nämä kaksi asiaa, merkityksettömäksi tulleen vanhan tietämisen ja tuhoamisen varmuus sekä määrätietoisuus välttämättömän uuden rakentamisessa, ne voidaan saavuttaa vain yhteiskunnallisen tiedon avulla, joka yksin tekee mahdolliseksi oman ajan ymmärtämisen. Se siis merkitsee ajan itsensä ymmärtämistä, kun koetetaan perustella, mitenkä oma aika on tullut niin puutteelliseksi ja ristiriitaiseksi, kuin se arvostelulle ja tunteelle näyttää, ja millaisia voimia siinä esiintyy, jotka sen itsensä sisältä pyrkivät poistamaan tämän epätäydellisyyden. Näin johtaa Karl Marxin vaatimus ajan itsensäymmärtämisestä suureen kysymykseen: millainen on se aika, johon olemme syntyneet ja jossa me vartumme ja taistelemme? Myös tästä siis huomaatte, kuinka näennäisesti niin oppinut ja kuivalta kuulostava kaava itsensäymmärtämisestä johtaa välittömästi käytännöllis-vallankumoukselliseen kannanottoon. Ja kaavan tämä merkitys on nuorisolle erikoisen tärkeä, koska se vastaa samalla nuorisolle kysymykseen sen omasta tehtävästä ja tulevaisuudesta.

IV.

Käykäämme siis käsiksi kysymykseen: millainen on se aika, jossa nykyinen nuoriso kasvaa ja jota sen pitäisi muodostella?

Liiankin usein saadaan vastaukseksi, varsinkin vanhemmilta ihmisiltä, jotka ovat eläneet sodan edellä vallinneissa paremmissa oloissa, että meidän aikamme on hirveä ja surullinen. Tämä on peloittavimman sodan jälkeistä aikaa: se on noussut veren ja kurjuuden merestä, yli ruumiskasojen, joiden korkuisia sota tai luonnonkatastrofi eivät milloinkaan aikaisemmin olleet kasanneet. Se on tosin poistanut sotatilan rauhan avulla. Mutta tätä rauhaa ei ympäröi se hyväntekeväisyys ja loiste, mistä sitä muuten ylistetään. Sillä eihän se ole tuonut mukanaan vähääkään sitä, mitä kansat sodan aikana niin rajattomasti kaipasivat, hirmuajan loppua. Tämä rauha ei ole ensinkään todellinen, siihen sisältyy rauhattomuus. Se on rauha, jota jatkuvasti synkentää sen uuden sodan pelko, jota maailman suurvallat jo jälleen valmistelevat. Mutta vaikka ei otettaisikaan huomioon tätä ulkonaista pelkoa, niin se on rauha, joka ei ole aikaansaanut valtioiden sisälläkään mitään todellista levollisuutta. Kaikkia valtioita, voittajavaltoja yhtä suuresti kuin voitettujakin, vaivaa mitä syvällisin yhteiskunnallinen rauhattomuus. Työttömyyttä vallitsee kaikkialla, ja se merkitsee hätää ja kurjuutta ja nälkää työtätekevän kansan suurelle joukolle. Myös keskiluokat ovat voittajavaltioissakin joutuneet ennenkuulumattomaan hätään, niin että ne pitävät sodan edellistä aikaa kadonneena, kauniina unelmana, ja yhä selvemmäksi tulee näin se tietoisuus, jota tulemme käsittelemään vielä perinpohjaisemmin, ettei voi olla mitään todellista voittoa eikä mitään todellista rauhaa, niinkauankuin kansan valtava enemmistö pysyy kaikissa maissa hädän, epäkulttuurin ja yhteiskunnallisen toivottomuuden voittamana osana.

Mutta kun nykyinen aika leimataan sillä tavalla surulliseksi, niin se on sitä vielä suuremmassa määrässä kuin sodan edelliselle ajalle kiitosta suitsuttavat porvarilliset puhujat luulevatkaan. Sillä se fyysillinen ja taloudellinen kurjuus, jota sota ja niin sanottu rauha toivat ihmisille, eivät ole pääsyynä siihen, että nykyistä aikaa voidaan sanoa surulliseksi. Pääsyynä on pikemminkin, että maailmansota merkitsee hirvittävintä pettymystä, minkä maailma on kokenut henkisiin arvoihinsa nähden. Te kaikki olette liian nuoria, voidaksenne arvostella tätä omasta kokemuksestanne. Mutta myös täysikasvuiset tietävät hyvin vähän siitä, koska sodan kauhistavat elämykset laimenevat niin merkillisen nopeasti. Ja sentähden on välttämätöntä loihtia yhä uudestaan miehin niiden muisto. V:n 1914 sodassa luhistuivat häpeällisesti kaikki korkeat arvot, joihin aikakausi oli aikaisemmin uskonut: tiede, filosofia, taide, uskonto. Porvarillinen maailma oli ennen sotaa riemuinnut omahyväisesti näitten hengenmahtien näennäisesti suuresta täydellisyydestä ja kuvitellut olevansa sellaisen kulttuurin kukkulalla, jonka vertaista ei vielä koskaan aikaisemmin ollut rehevöinyt: hengen ja ihmisrakkauden valtakunta näytti sulkevan piiriinsä kaikki kansat, ja joskin niiden välillä oli kyllin paljon vastakkaisuuksia, niin uskottiin kuitenkin yleisesti, että niitä poistettaessa juuri saavutettu sivistystaso tekisi pakostakin mahdottomaksi kaiken vajoamisen aikaisempaan epäkulttuuriin, jopa raakalaisuuteen.

Mutta mitenkä on käynyt tämän kauniin uskon? Sota paljasti armottomasti porvarillisen maailman korkean itsearvioinnin koko teeskentelyn ja epätodellisuuden ja toi samalla ilmi kaiken sen sisäisen valheellisuuden, mitä siihen asti oli ylistetty kulttuurina.

Tiede ei ollut enää jumalallinen voima, joka yhdistää ihmiset totuuden tutkinnassa ja antaa heille tiedon mahdin luonnon saattamiseksi heidän kaikkien alaisuuteensa. Se tuli pikemmin molemminpuohseksi hävittämisen ja tuhoamisen mitä pirullisimmaksi keinoksi, ja se riemuitsi uhkeimmin keksittyään uudestaan jotakin sellaista, millä kuolemaa ja hävitystä voitiin levittää entistä tehokkaammin. Se oli tullut ihmissuvun lyhdystä mitä hirvittävimmäksi palavaksi soihduksi, ja sikäli kuin kulttuurista on keskeltä sodan pauhua jotakin jäänyt jäljelle, niin sitä ei tosiaan voida panna tieteen tilille. Ja tieteen henkisen asenteen surullisimpia luonteenominaisuuksia porvarillisessa kulttuurissa tulee olemaan, että tämän sodan vallitessa sen fyysikoiden ja kemiantutkijain aivot pohtivat ja tutkivat vain sitä, mitenkä voisivat hankkia sodalle uusia ja hirvittävämpiä aseita, mutta eivät keinoja sen lopettamiseksi tai mahdottomaksi tekemiseksi silläkin uhalla, ettei sellainen työskentely olisi tuottanut muuta palkkaa kuin valtiollista vainoa tai marttyyrikuoleman. Vain sodan ennenaikainen päättyminen vallankumouksen vuoksi pelasti meidät siltä hirvittävältä elämykseltä, mitä tieteen viimeisten voittojen, kaasupommien, käytäntöönotto olisi merkinnyt.

Ja filosofia! — eikö se antautunut tukemaan ja todistelemaan oikeiksi sodan kaikkia kauhuja, väkivallan kaikkea vääryyttä, vallanpitäjäin kaikkia valheita ja tekopyhyyksiä yleviltä kajahtelevain ajatusten ja syvällisiltä näyttävien tutkistelujen järjestelmällä, piittaamatta siitä naurettavasta seikasta, että filosofinen totuus verhoutui näin kansallispukuun, ja sen käyttäminen vaihteli aina maan värien mukaan, jotka liehuivat näiden ajattelijain päitten yllä. Silloin ei ollut ainoatakaan imperialistista hyökkäystä, jota ei olisi muunnettu kansakunnan elämäntarpeeksi, ei mitään natsionalismin typerää ja omanvoitonpyyteistä tekoa, jota ei olisi pidetty oman kansallisuuden etuna. Ja niin tuli filosofia, joka muuten ei saisi tunnustaa mitään muuta kuin ajatuksen mahdin, hallitsevain luokkain etupyrkimysten peräti raakalaismaisen mahdin innokkaimmaksi ja auleimmaksi palvelijattareksi, jopa yllyttäjäksi, etupyrkimysten, jotka piilivät kaikkialla sodan takana ja verhoutuivat riemuiten siihen kauniilta kajahtelevaan ideologiaan, joka niille tällä tavalla tarjottiin.

Ja saman tarkoitusperän hyväksi kilpaili filosofian kanssa taide, pyrkien ihannoimaan sodan kaikkia epäinhimillisiä tekoja ja kaikkea järjettömyyttä ja esittämään valheellisesti ihmisten kaiken vaikeasti saavutetun ja tuskin vielä lujalle pohjalle lasketun humanisoinnin alentamisen petomaisuuden tasolle sankarillisuutena, uhrautuvaisuutena ja isänmaallisuutena. Runouden ja proosan, maalauksen, kuvanveistännän ja musiikin alalla työskenteli lukemattomia taiteilijoita vaimentaakseen sodan aiheuttaman ihmisyyden rappeutumisen synnyttämää suuttumusta ja sitä vastaan kasvavaa kuohuntaa väärään suuntaan ohjaavalla innostuksella ja harhaanjohtavilla vaikutuksilla. Ja niinpä olikin juuri taide tuona aikana pahin sielujen myrkyttäjä, koska se oli levittänyt ihmisen rumimpain vaistojen ylitse prameilevan vaippansa, pettäen siten kauniilla sanoillaan juuri ihanteita janoavat mielet.

Ja lopuksi uskonto! Ennen kaikkea kristinusko, tuo lähimmäisen ja vihollisen rakkauden ylistetty oppi! — tällä alalla oli aatteen tuhoutuminen varmaan hirvittävin. Täytyihän uskovaisen kristityn nähdä, kuinka kristityt papit siunasivat aseet ja rukoilivat kirkoissa, että heidän maansa sotamiehet tappaisivat mahdollisimman monta kristiveljeä »vihollisina». Niin, vieläpä hänen täytyi lopuksi kokea, että hänen uskontonsa vaipui kansallisten epäjumalain pakanalliselle asteelle, ja toiset puhuivat »saksalaisten jumalasta», joka elää yhä eikä hylkää omiaan, kun taas toiset odottivat juuri samaa »omalta» jumalaltaan! Uskonto tuli siten suunnattomaksi ristiriidakseen, kun se siirsi eri hallitsevain luokkain taistelun maan päältä vielä taivaaseenkin ja teki yhdestä kaikkihyvästä ja kaikkia rakastavasta Jumal'-isästä kokonaisen joukon toisiaan vastaan taistelevia jumalia.

Eipä ihme, että ajan kaikkien keskeisimpien hengenmahtien sillä tavalla luhistuessa juuri sivistyneet ja kehittyneet täytyi vallata syvän epätoivon ja toivottomuuden. Heidät otti valtoihinsa perikadon edellä vallitseva mieliala, ja se pitää heitä edelleenkin puristuksessaan; he eivät näe minkäänlaista mahdollisuutta luottamuksensa palauttamiseen näihin ihanteisiin, eivät mitään mahtia, joka kykenisi täyttämään ne jälleen uudella, terveellä elämällä. Ja niin heistä näyttää kulttuuri olevan lopussa, kuolemassa, ja he puhuvat länsimaiden häviöstä, europpalaisen kulttuurin kriisistä, henkisen kehityksen lopusta, samalla tavalla kuin jo kerran aikaisemmin muudan suuri kulttuuri, antiikin sivistys, joutui perikatoon.

Ja tämä onkin perikatoa ja kuolemaa, mutta ei yleensä kulttuurin, vaan porvarillisen kulttuurin. Se hajaantumisprosessi, jonka keskellä elämme, on vain osoittanut viiltävän terävästi, ettei tähän asti ole ollut olemassa mitään yleisinhimillistä kulttuuria, vaan että se, mitä siksi on nimitetty, merkitsi pienen yhteiskuntakerroksen pelkkää nautintomonopolia, mutta oli sen ulkopuolella olevalle yhteiskunnan kokonaisuudelle kohtalokas epätodellisuus. Se seikka, että tämä järjestelmä on nyt menossa tuhoaan kohti, merkitsee tosin, että eräs maailma tuhoutuu, mutta ei kulttuurin ja ihanteen maailma, vaan epäkulttuurin maailma, joka on vain pukeutunut ihanteellisiin muotoihin, mutta on todellisuudessa taloudellisen riiston ja poliittisen sorron maailma, lyhyesti sanoen porvariston ja kapitalismin maailma.

Jos joku pysyy koko elämänsä ajan kotonaan ja pitää kotiaan maailmana, niin hän on tosiaan sitä mieltä, jos hänen kotinsa luhistuu kokoon, että maailma tuhoutuu ja kulttuuri on lopussa. Mutta ne, jotka ovat ulkona eivätkä enää pitkiin aikoihin ole tahtoneet olla tekemisissä tuon rappeutuneen hökkelin kanssa, näkevät selvästi, ettei maailma luhistu kokoon, vaan ainoastaan lahonnut talo, joka raivaa nyt tilaa uudelle rakennukselle.

Ja sentähden meidän täytyy sanoa: Ei, tämä aika, jota nykyään elämme, ei kaikista kauhuistaan ja ahdingoistaan huolimatta ole mitään surullista aikaa, se ei ole rappeutumisen ja perikadon aikaa, vaan se on suurta, mahtavaa aikaa. Ja varsinkin niille, jotka syntyvät siihen antautuakseen kokonaan sen palvelukseen ja täydellistääkseen sitä. Tämä on erään suurenmoisimman historiallisen mullistusprosessin aikaa, ajankohta, jona näemme syntyvää ja kehkeytyvää kaikkialla puhkeavan esiin vanhoista, tyhjiksi ja tarkoituksettomiksi tulleista elämänmuodoista. Ja sikäli kuin joukot tulevat yhä selvemmin tietoisiksi tästä kehityskulusta, sikäli saa niiden liike yhä enemmän voimaa ja määrätietoista suuntaa, ja yhä enemmän tulee se voima, joka rakentaa uutta, tuhoamaan vanhaa ja muuttamaan siten myös ulkonaisesti vanhan maailman perikadon kuvan uuden maailman syntymisen kuvaksi. Vielä on tuskin ollut ajanjaksoa, johon voitaisiin yhtä hyvin kuin nykyisyyteen sovelluttaa nämä runoilijan sanat:

»Suistuu vanha, muuttuu aika,
uus' elämä nousee raunioista.»

V.

Mutta mitä on se uusi ja suuri, mikä syntyy ajastamme ja vaatii selvää käsittämistä varsinkin nuorisolta, joka on tulevan ajan edustaja? Se on se yhä selvemmäksi ja yleisemmäksi käyvä tietoisuus, ettei yhteiskunnan muuttaminen riisto- ja herruusjärjestyksestä solidaarisen yhteyden ja hallinnon järjestykseksi ole enää mitään uiopista haaveilua. Se on se tietoisuus, ettei se ole enää mikään politiikan ja talouden kaikille realisille voimille kaukainen päämäärä, vaan päinvastoin poliittinen ja taloudellinen järjestöperiaate, joka pyrkii toteutumaan yhä suuremmin, ihanteellisin, moraalisin ja taloudellisin voimin. Mitä selvemmäksi tietoisuus yhteiskunnan nykyisestä asemasta tulee, sitä kouraantuntuvammin siihen tunkeutuu elämänkokemuksen koko voimalla se totuus, ettei sosialismi ole enää yleensä mitään tuonpuoleista, vaan että me olemme jo keskellä tähänastisen yhteiskuntaelämän valtavinta muuttumisprosessia. Elämme ylimenoaikaa, jolloin tähänastisen inhimillisen osakulttuurin tuhatvuotiset perustukset alkavat kadota tehdäkseen vihdoinkin mahdolliseksi kokokulttuurin, ei enää yhden luokan kulttuuria, vaan yhteiskunnallisen kokonaisuuden ja sen kaikkien osien. Maailmansota ei sentähden ollut samanlainen kuin sen edelliset sodat, se ei eronnut niistä vain siinä suhteessa, että se oli laajempi ja hirvittävämpi, sillä sitä eivät synnyttäneet, kuten aikaisempia sotia, pelkät diplomaattiset juonittelut ja hallitsijasukujen intressit tai poliittiset valtapyyteet. Tämä kaikki vaikutti myös suuresti, mutta ne olivat sittenkin vain satunnaisia syitä, joiden ohella vaikutti paljon kohtalokkaampi perussyy: se, ettei tämä kapitalistisen tuotannon maailma kyennyt enää toteuttamaan ainoata tarkoitustaan, voiton tuottamista, rauhallisin keinoin ja että tavaratuotannon kilpailun maailmanmarkkinoilla täytyi välttämättömästi päättyä veriseen kamppailuun näiden maailmanmarkkinain hallitsemisesta. Maailmansota oli siten ainoastaan kapitalistisen maailmanjärjestelmän alkavan hajaantumisen valtavin merkki, ja ettei se loppunut mihinkään todelliseen rauhaan, että n.s. rauha on sekä sotatilan jatkamista tappiolle joutuneita valtioita vastaan, joskin toisin keinoin, että myös mitä vaarallisinta jännitystä voittajain ryhmässä — tämä osoittaa, ettei kapitalistisen maailman ristiriitoja voida poistaa enää sodalla eikä rauhan solmiamisilla, lyhyesti sanoen, ettei se kykene takaamaan edes osakulttuurin rauhaa ja turvallisuutta, joka yksin on sen käytettävissä.

Mutta tämän tietoisuuden ovat tehneet niin yleiseksi ja sitä levittävät yhä laajemmalle nuo hereille ravistavat kokemukset, jotka yhtyvät toiseen, vielä suurempaan maailmanhistorialliseen tapahtumaan, Keski-Europan ja Venäjän kumouksiin. Ennen sotaa vallinneessa yleismaailmallisessa tilanteessa saattoi näyttää siltä, kuin pahimpana esteenä kansojen kehitykselle rauhaan ja yleiseen hyvinvointiin olisi ollut hirvittäväin sotilasmonarkiain, Saksan, Itävallan ja Venäjän olemassaolo. Ja todellakin, kun nykyään silmäilemme taaksepäin tuohon tsarismin, Hohenzollernien ja Habsburgien aikaan, tunnemme heti uudestaan sitä kauhistavaa painostusta, jolla nuo henkisesti köyhät ja kirousten painamat hallitsijasuvut näännyttivät »rakkaita» kansojaan. Silloin saattoi kyllä näyttää siltä, että kunhan vain ensin nämä monarkiat saataisiin kukistetuksi, kun niiden mukana lakaistaisiin pois aatelisten kartanonomistajain ja pappien herruus ja demokratia pääsisi vapaasti hengittämään, että silloin syntyisi vihdoinkin kansojen välinen yhteisymmärrys, koska silloin voitaisiin vihdoinkin toivoa yhteisyyden aikaansaamista lännen demokratioiden kesken; ja ne, vapautuneina yksinvaltaisten sotilasmonarkiain hyökkäysvaaralta, muuttaisivat luonnettaan kansojen solidaarisuuden mielessä. Nyt on tapahtunut se, mitä pidettiin melkein naurettavan rohkeana unelmana: maailman mahtavimmat kruunut lyötiin mäsäksi, demokratia on pystytetty, täydellisempänä kuin sen optimisitisimmatkaan puolustajat uskalsivat odottaa, sillä ovathan kaikki naisetkin saaneet äänioikeuden — mutta todellisen demokratian valtakunnasta, joka takaisi kaikille kansalaisilleen vapauden ja hyvinvoinnin ja rauhan olemme kauempana kuin koskaan ennen. Tämä on epäilemättä niitä syvällisimpiä järkytyksiä, joita joukkojen tajunnassa on tapahtunut, nimittäin ettei demokratia yksin (pelkkä valtiollinen kansanvalta) kykene antamaan tuota vapautusta, ei toteuttamaan tuota yhteiskunnan uudestiluomista, jota sen yhä suuremmat osat janoavat. Mutta tämä pettymys synnyttää suurta ja hyödyllistä ymmärtämystä, joka muuttaa sen heti toivehikkaaksi tehtäväksi ja antaa uutta, määrätietoista tarmoa sen täyttämiseen.

VI.

Jo kerran olisi työtätekevän ja omistamattoman kansan suuri joukko voinut tehdä tuon havainnon, ettei pelkän valtiollisen kansanvallan voitto merkitse vielä vapautusta riistosta ja elämänhädästä. Tämä on se tapaus, jolloin Ranskan vallankumouksessa voitti se luokka, joka oli käynyt taistelujaan ihmisoikeuden nimessä, mutta todellisuudessa laski perustuksen vain omistavien kansalaisoikeuksille. Mutta silloin ei proletariaatti ollut vielä kyllin kypsynyt, ei taloudellisesti eikä henkisesti, ymmärtääkseen tämän ristiriidan ja käsittääkseen pelkän valtiollisen kansanvallan sisäisen riittämättömyyden. Nyt on käynyt uudestaan selvästi ilmi, mutta tällä kertaa se on työtätekevän kansan suuremman valistuksen kautta siirtynyt yleiseen tajuntaan, ettei mikään valtiollinen tasa-arvo eikä mikään kansanvaltainen perustuslaki tule ikinä olemaan muuta kuin tyhjä ja lisäksi aina uhattu muoto, niinkauankuin sen taloudellinen sisältö on sellainen, ettei se sovellu siihen ja uhkaa alati räjähdyttää sen.

Tämän sisällyksen muodostaa se yksinkertainen, mutta seurauksiltaan vakava tosiasia, että tuotannon välineet ovat yksityisomaisuutta. Koska tämä tosiasia on monta tuhatta vuotta vanha, uskovat niin monet, että se kuuluu yhteiskuntaelämän ikuisiin perustuksiin. Mutta Marx on opettanut meille, että tämä yksityisomistus on vain yhteiskuntaelämän eräs historiallinen muoto, jota ennen primitiivisemmän ajan vallitessa oli olemassa yhteisomistus ja jonka jälkeen tulee olemaan jälleen toinen taloudellisen elämän järjestys toisenlaiseksi tulleena aikana. Tuotantovälineiden yksityisomistus oli historiallisesti välttämätön keino yhteiskunnallis-taloudellisen kehityksen kohottamiseksi, luomalla valtiollinen ja taloudellinen herra- ja johtajaluokka, joka alituisesti taisteli ja jatkuvasti laajentui, aina sille asteelle, jolla se ei tarvitse enää sellaista luokkajakoon perustuvaa johtoa, vieläpä sen täytyy päinvastoin tuntea tuo luokka jatkuvaa edistystään estäväksi kahleeksi. Näin on ollut asian laita nyt jo pitkät ajat. Tuotantovoimain satumainen kehitys, työn suunnaton järjestely, joukkojen jo mahdollinen koulusivistys ja sen laajojen kerrosten valtiollinen kypsyys ei ainoastaan vaadi, vaan myös sallii yhteiskunnan uudestijärjestämisen. Ja näin on tuotannonvälineiden yksityisomistuksen säilyttäminen muodostunut yhteiskunnallisen elämämme räikeäksi ristiriidaksi. Samalla kun kaikkien yhteistyö on yhä välttämättömämpää sen tuottamiseksi, mitä elatukseemme tarvitaan, eivät tuotteet kuulu kuitenkaan meille kaikille, vaan muutamille harvoille, tuotannonvälineiden omistajille. He voivat käyttää niitä yksityisetua — voittoa — hankkiakseen ja tehdä kaikki muut, vaikka nämä ovat varsinaisesti kaikkien hyödykkeiden luojia, itselleen verovelvollisiksi. Ja näin on edessämme se tosiasia, joka tulee näyttämään seuraavasta ajanjaksosta käsittämättömältä järjettömyydeltä, ettei nykyisen talousjärjestyksen vallitessa lainkaan tehdä työtä siksi, että ihmiset voisivat elää, vaan että pääomanomistajat saisivat voittoja. Ja ihmisten valtavan suuren enemmistön elämä tässä ihanassa yhteiskunnassa katoaa kuin todellinen sivutuote tämän voiton tuottamisen rinnalla. Sellaiselta näyttää sitten elämäkin: nuoruus puutteen ja ennenaikaisen ansiotyön samentama; senjälkeen miehuus-iän työntäyteiset, ilottomat vuodet, jolloin lakkaamatta uhkaa hädän aiheuttama ahdinko ja työttömyyden kauhu, ja ennenaikainen, taas huollonpuutteen kaikkien katkerien kokemusten tai almujen anonnan nöyryytyksen kurjistama vanhuus.

Mutta kuinka tämä kaikki voitaisiin tehdä toisenlaiseksi ja paremmaksi? Tähän kysymykseen sisältyy toinen kysymys: kenen etujen mukaista on nykyisen yhteiskuntajärjestyksen muuttaminen? Jo neljäsataa vuotta sitten antoi Thomas Morus, perustellen ensi kerran sosialismia tieteellisesti, vastauksen tähän sanoessaan: »Keitä ovat ne ihmiset, jotka kiihkeimmin tahtovat vallankumousta? Ovatko he niitä, jotka viettävät surkuteltavaa elämää? Keitä ovat ne ihmiset, jotka osoittavat suurinta rohkeutta valtion kukistamiseksi? Ovatko he niitä, jotka voivat vain siitä hyötyä, koska heillä ei ole mitään menetettävänään?» Ja ihan samaan tapaan puhuu »Kommunistinen Manifesti» julistaessaan: »Vaviskoot hallitsevat luokat kommunistisen vallankumouksen pelosta. Proletaareilla ei ole menetettävissä siinä muuta kuin kahleensa. Heillä on maailma voitettavissa!»

Yhteiskuntamme ristiriidan poistamisen suuri historiallinen tehtävä on siis langennut proletariaatin osalle, ja sen tähden se on tullut kehityksen tienraivaajaksi, aikamme kulttuuritehtävän kannattajaksi. Nyt huomaatte, että proletariaatilla on se etuisuus, että sen täytyy toimia niin elämän- ja kehitysehtojensa pakoittamana, eikä siksi, että se olisi niin perin jalo. Juuri se proletariaatti, joka kerran on tajunnut tämän tehtävän, tuntee voimakkaimmin ja tuskallisimmin, millaisessa tietämättömyydessä ja raakuudessa sitä vielä pidetään. Mutta juuri sentähden tuleekin sen pyrkimys tämän puutteen, tämän ihmisarvon riistämisen voittamiseen samalla kaikkein suurimmaksi historialliseksi kiihokkeeksi koko yhteiskunnan ennen tuntemattomaan inhimillistämiseen.

Ja tältä kannalta katsoen menettää proletariaatin taloudellinen ja valtiollinen taistelu pelkän puolueluontoisen merkityksen, joka sillä on näennäisesti, koska joka tapauksessa on kysymys proletariaatin luokkaliikkeestä. Pikemminkin käy selväksi, että tässä täytyy välttämättömästi tapahtua vain luokkaliikkeen muodossa sellaista, mikä kuuluu yhteisetuun. Niin kauan kuin on olemassa puolueita ja luokkia, jotka tahtovat ja joiden täytyy ylläpitää yhteiskunnan hajanaisuutta, koska sen mukana seisoo ja kaatuu niiden omistus ja herruus, niin kauan täytyy yhteiskunnan solidarisoinnin asian olla myös sen luokan puolueasiana ja politiikkana, jonka elinedut puhuvat tätä ylläpitämistä vastaan: proletariaatin, työtätekevän kansan puolueasiana ja politiikkana.

VII.

Ja tämä luo lopuksi uutta valaistusta vielä erääseen käsitteeseen, joka on tehty hyvin epäilyttäväksi varsinkin nuorisolle, politiikan käsitteeseen. Ja kuitenkin se on asia, josta nuoriso ei voi pysyä loitolla, jollei halua elää elämäänsä halveksittavassa toimettomuudessa tai vastuunalaisuutta karttavassa asenteessa. Sen tietoisuuden kannalta, että aikamme on ylimenoa epäsolidaarisesta solidaariseen yhteiskunnallistumiseen, muuttuu politiikka tämän tunnetun kehityssuunnan mukaiseksi määrätietoiseksi toiminnaksi eikä merkitse enää enempää, mutta ei myöskään vähempää, kuin että ryhdytään tietoisesti kaikella taloudellisella, poliittisella, moraalisella ja aatteellisella toiminnalla palvelemaan tätä kehitystä. Näin on sosialistisella politiikalla yhteistä enää vain nimi noiden porvarillisten puolueitten toisenlaisten pyrkimysten kanssa, joita sanotaan poliittisiksi. Tämä politiikan vanha käsite merkitsee vain joidenkin valtapyrkimysten perilleajamista, jotta voitaisiin, mikäli mahdollista, hallita muita ja muita vastaan. Tämän politiikan ainoana sisällyksenä on »divide et impera», s.o. kokonaisuuden hajoittaminen, jotta juuri valtaan päässyt osa voisi helpommin hallita. Tämä politiikka — eikä tähän mennessä ole ollut olemassa muunlaista — ansaitsee koko sen ankaran arvostelun, joka nuorison mielissä tahdotaan kohdistaa yleensä politiikan käsitteeseen, jotta se voitaisiin pitää erillään myös toisenlaisesta politiikasta, sosialistisesta. Mutta se ei ole ensinkään politiikkaa sanan tavallisessa merkityksessä: se on pikemminkin yhteisyyden palvelua, se on syntymässä olevaa, uutta yhteiskuntaa. Tietysti myös sosialistinen politiikka on taistelua vallasta, mutta ei siksi, että hallitsemisjärjestelmä muutettaisiin herruudestanauttiviin nähden, vaan sen poistamiseksi yleensä. Ja sentähden tulvii sosialismin politiikkaan ihanteen koko yltäkylläisyys, ja se esiintyy näin myös niiden jaloimpain ja viisaimpain ihmisten unelmain todellistumana, jotka Platosta lähtien ovat pohtineet täydellisemmän yhteiskunnan aatetta.

On siis peräti väärää ja johtuu kokonaan vanhoihin perintäkäsityksiin takertumisesta, kun varoitetaan teitä, nuorisoa, politiikasta taikka esitetään sellaisiakin mielipiteitä, että nuorison tulee jo olemukseltaan olla epäpoliittista. Ken tuntee vain vanhan, kuolevan maailman politiikan, hän voi ja hänen täytyy tietysti ajatella niin. Mutta ken on käsittänyt politiikan varsinaiseksi tarkoitukseksi syvällisesti tarpeen vaatiman pyrkimyksen nykyisen valtion muuttamiseen uudeksi yhteiskunnaksi, hänen täytyy samalla myös oivaltaa, että tähän politiikkaan antautuminen merkitsee juuri nuorisolle vain sitä, että se seuraa omaa ihannettaan täydellisemmästä elämäntilasta päättävän valmiina toimintaan. Idealismin ei tarvitse enää olla pelkkää mietiskelevää, toimettomana katselevaa hengenlaatua, joka näkee aatteen niin korkealla ja kaukana todellisuudesta, ettei se puutu ollenkaan tosielämään. Sallikaa minun, hyvät nuorisotoverittaret ja nuorisotoverit, teroittaa mieliinne erikoisesti tätä ja tarkatkaa samaten ankarasti omassa itsessänne ja muissa, jotka puhuvat aatteellisuudesta ja kulttuuri-innostuksesta, tätä seikkaa: kaikki aatteellisuus ja innostus kulttuuriin ovat tulleet meidän aikanamme vaaralliseksi vallieellisuudeksi, jos ne teorian ja käytännön joutuessa ristiriitaan etsivät rauhoitusta siitä itseopetuksesta, että on mahdotonta vetää johtopäätöksiä aatteestaan, vaikka niitä estää siitä vain heikkous tai etupyrkimysten ristiriitaisuus. Mutta mitä enemmän nykyajan nuorison tunnuslause: rehellisyyttä omaa itseä ja vastuuntunnetta muita kohtaan tulee todellisuudeksi, sitä ehdottomammin nuorison täytyy tuntea, että sen idealismin täytyy olla samalla poliittista sosialistisessa merkityksessä.

Tällöin ilmenee kylläkin nykyajan nuorison keskuudessa se traagillinen ristiriita, joka on vain porvarillisen yhteiskunnan taloudellisten luokkavastakohtain uudistumista, että nuorison tämän aatteellisuuden täytyy saattaa välttämättä osa nykyistä nuorta sukupolvea tuskalliseen vastakkaisuuteen sen luokan elinehtojen ja vaatimusten sekä sen maailmankatsosomuksen kanssa, jossa he ovat kasvaneet, porvarillisen luokan ja maailmankatsomuksen kanssa. Omistavain ja omistamattomien luokkain nuorisolle ei ihanne esiinny samalla tavalla toteutettavana. Jälkimmäiselle se merkitsee jo sen aineellisten etupyrkimysten viitoittamain teiden välitöntä parantamista ja raivaamista, edelliselle usein raskasta irtautumista rakkaiksi tulleista katsomuksista ja houkuttelevista valtaintresseistä. Eikä siinä suhteessa ole vähääkään apua rehellisimmistä ja kiihkeimmistäkään protesteista henkisen elämän rahanpalvontaa ja porvarillistumista vastaan, jollaisia vastalauseita esiintyy kyllä porvarillisessa nuorisoliikkeessä. Mutta se kaikki on tuomittu jäämään pelkäksi sanahelinäksi, koska kapitalistisen maailman elin- ja kehitysehdoista ei voida poistaa voitonhaalintaa eikä liioin sen kaikkia valtiollisia ja yhteiskunnallisia suhteita vastaavaa ideologiaa. Nuorison kaiken idealismin, minkä johtopäätöksenä ei ole proletaarinen sosialismi, täytyy sentähden jäädä ristiriitaiseksi ja voimattomaksi. Olipa kysymyksessä kansallisen kehityksen tai yleisinhimillisen kulttuurin aate taikka puolueettoman persoonallisuuskulttuurin tai vilpittömyyteen ja itsevastuuseen kasvatuksen aate, kaikki nämä ovat pelkkiä pakoteitä ja kiertoteitä, ettei tarvitsisi tunnustaa itselleen, puhumattakaan sitten toisille väreille, mitään siitä ainoasta ajatustavasta, joka on nykyään tarpeen ja joka tekee kaikille kysymyksen: Oletko proletariaatin luokkavapautuksen puolella vai sitä vastaan, mikä taas merkitsee puollatko vai vastustatko omista ihanteistasi seuraavia johtopäätöksiä? Yhteiskuntatieteellinen tieto näitten ihanteitten toteuttamisen ehdoista, niitä lähestymisen merkityksestä ja mahdollisuudesta jo nykyisessä yhteiskunnassa ei nykyään anna nuorison idealismille mitään muuta paikkaa kuin sen paikan, joka on proletaarisen idealismin puolella. Tähän sisältyy tietysti paljon tragiikkaa sille nuorisolle, joka ei voi tai ei tahdo valita tätä paikkaa, mutta siinä on samalla selitys porvarillisen nuorison suuren osan aatteettomuuteen ja veltostumiseen, jopa sisäiseen raakuuteen, varsinkin opiskelevan nuorison, kuten kansallisen liikkeen tihutyöt ovat mitä hirveimmin osoittaneet. Ja samaten tarjoaa tämä selityksen myös porvarillisen kulttuurin henkiseen tyhjyyteen, joka kulttuuri kykenee innostuttamaan enää vain teknillisiin edistysaskeliin, mutta suhtautuu kaikkeen ihmisyyskulttuurin ja yhteiskunnan korkeampien muotojen uskoon vain pilkaten ja heittäen viheliäisen syytöksen haaveellisuudesta. Eipä ihme, että siellä, missä näköala parempaan tulevaisuuteen on siten sulkeutunut, sellaisen mielialan täytyy päätyä pessimismin ja kohtaloonsa alistumisen kaikenlaiseen mahdolliseen palvontaan ja että tämän yhteiskunnan viimeiseksi sanaksi tulee työtarmoisen sosialismin asemesta väsynyt buddhalaisuus. Tämä ilmiö todistaa myös ideologis-psykologiselta puolelta vanhan porvarillisen maailman taloudellisen hajaantumisprosessin.

Nyt tiedämme, mikä on nuorison tehtävä. Se on ihmissuvun uudistaminen — »ja aina virtaa uusi, raikas veri». Mutta se ei saa olla pelkästään fyysillistä uudistamista, niin tahtoo sen itsetietoisuuden vaatimus. Jollei nuoriso elähdytä ajatteluaan ja tuntemistaan aina uudella hengellä, tulevan yhteiskunnan tehtävillä ja aatteilla, silloin se ei myöskään ole nuorison edustaja, vaan siinä kasvaa yhä uudestaan vanha. Silloin se tulee pysymään ja sen täytyy pysyä aina yhtäläisenä, ja se nuoriso tulee olemaan vanha, ennenkuin se on saanut vuosia hartioilleen. Ja tämä on sen nuorison kohtalo, joka on jäänyt porvarilliseksi ajatuksiltaan ja tunteiltaan.

Ei ole mitään surullisempaa ja kolkompaa kuin tuo nuoriso, jolla isiensä ja opettajainsa tahdosta ei ole mitään muuta toivomusta kuin tulla porvarillisen yhteiskunnan kelvollisiksi jäseniksi,t. s. tähyillä jo koulun penkillä paikkoja ja kohoamismahdollisuuksia ja arvioida heille suodun kehityksen korkeutta niiden tulojen suuruuden mukaan, jotka he voivat myöhemmin saada. Sellainen ajatustapa on ventovieras sille nuorisohengelle, joka ei ole heille sitä, mitä sen täytyy olla ja mitä se aina on ollut: nielevä liekki, joka kohoaa yhä korkeammalle päästäkseen, joskin iäti tyydyttämättömänä, kuitenkin yhä puhtaampaan ilmapiiriin. Se on heille pikemminkin hupaisa valkea, joka palaa vain tuokion, ja tämä tuokio on sentähden vietettävä tanssien sitä kiireisemmässä riemussa, tunnuksena naiset, viini ja laulu.

Mutta tämä ei merkitse todellista nuorena-olemista. Se etuisuus merkitsee, ettei suonissa ole ainoastaan raikasta uutta verta, vaan että on myös uusi pää ja uusi sydän ja uutta rohkeutta kaiken ympärillä-olevan uudistamiseen. Muuten ei voitaisi käsittää, miksikä nuoruutta kokemattomuuksineen ja harhakuvineen olisi pidettävä arvokkaampana kuin elämänkypsyyden saavuttanutta, kokemusrikasta ikäkautta. Nyt puhutaan niin paljon nuorisoliikkeestä; ja tämän vielä kasvavan liikkeen tarkoituksena on, ettei vain nuoriso itse vapaudu porvarillisen yhteiskunnan vanhasta, masentavasta hengestä, vaan että se astuu myös itsensä ulkopuolelle vakaumuksensa koko intohimoisella hehkulla ja tahtonsa murtumattomalla lennokkuudella määrätietoiseen liikkeeseen tämän yhteiskunnan kukistamiseksi. Selvän ja ristiriidattoman käsityksen sellaisen liikkeen suunnasta, keinoista ja päämääristä antaa sille vain proletaarinen sosialismi.

Takaisin sisällysluetteloon

»Oomme nuoria me — on riemumme se!»

(Tervehdyspuhe, pidetty Steiermarkin nuorisojuhlan aattona Leobenissa kesäkuun 27 p:nä 1925.)

Hyvät nuorisotoverit ja nuorisotoverittaret!

Kauniin Steiermarkin kaikista seuduista ja laaksoista olette tänään kokoontuneet viettämään kolmatta steiermarkilaista nuorisojuhlaanne, ja minä olen saanut tehtävän, joka on yhtä kunniakas kuin kauniskin, puhua tänä tervetuliais-iltana jotakin tämän tilaisuuden merkityksestä. Proletaariset nuorisopäivät ovat vielä uusi ilmiö suuren sosialistisen työväenliikkeen elämässä, mutta ne ovat vakiintuneet jo kaikkialla Saksassa ja meillä, milloin pelkkien piirien tai maakuntain nuorison kokoontumistilaisuuksina, milloin koko valtakuntaa käsittävinä, mahtavina kokoontumisina. Mikä on tämän uudenlaisen ilmiön tarkoitus? Minkätähden se vaikuttaa niin voimakkaasti sekä niitten nuorten että täysikasvuisten mieliin, jotka ovat tulleet näitä päiviä viettämään? Minkätähden puolue kiinnittää yhä suurempaa huomiota näihin tilaisuuksiin?

On eräitä, ja valitettavasti vielä liiankin monia, jotka pitävät nuorisopäiväin tarkoituksena vain sitä, että ne ovat tilaisuuksia, joihin nuoriso kokoontuu huvittelemaan ja etsimään virkistystä, viettämään muutamia päiviä leikkien ja tanssien, retkeillen, juhlien ja riemuiten nuoruudestaan ollessaan yhdessä vanhempain toverien kanssa. Tämä käsitys nuorisopäiväin merkityksestä on liian viaton ja sivuuttaa kokonaan proletaarisen nuorisoliikkeen vallankumouksellisen tarkoituksen. Mutta, hyvät toverit ja toverittaret, tämän proletaarisen nuorisoliikkeen itsensä kannalta saa tuo riittämätönkin käsitys, että nuorisopäivät olisivat ruumiillisen virkistyksen ja henkisen reipastumisen tilaisuuksia, ihan uuden ja vallankumouksellisen merkityksen.

Tietysti tekin, toverit, tulette viettämään lähipäivät, kuten ohjelma osoittaa, leikkien ja retkeillen ja juhlien, ja teidän onkin tehtävä niin. Juuri sehän on yksi työläisnuorisoliikkeen arvaamattomia saavutuksia, että se tuo työläisnuorison elämään enemmän iloa. Onhan proletariaatilta kielletty nykyisessä yhteiskunnassa jo ennakolta täysi osuus kulttuuriin ja elämännautintoon, ja tämä hirvittävä poikkeusasema vahingoittaa erikoisesti työläisnuorisoa. Useimmat teistä viettävät kurjan lapsuusajan, hädän ja huolien ympäröimän, parhaassa tapauksessa vanhempain kodin tuskallisen puutteen täyttämän. Jo varsin nuorina teidän täytyy vaihtaa leikkikalut hyvin usein kodin töihin, ja kun neljästoista ikävuosi on saavutettu, silloin sulkeutuu teille kaikille lapsuuden kultainen portti, silloin teidän täytyy siirtyä työprosessiin, joka on vielä nykyään riistoprosessia ja juuri nuoriin työläisiin, oppilaisiin nähden esiintyy usein inhoittavimmissa muodoissaan. Siinä iässä, jossa omistavain luokkain lapset saavat vielä tuntea itsensä kokonaan lapsiksi, jossa he voivat vielä jatkaa opintojaan ja kehittää itseään, täytyy teidän jättää koulu ja astua »elämän vakavuuteen», sinne, missä se on surullisinta. Ja myös teistä olisi moni mielellään jatkanut lukujaan, opiskellut ja kehittänyt itseään kotona ja matkoilla, kuten omistavain luokkain onnellisemmat lapset voivat tehdä. Mutta proletariaatin puute asettaa kaikelle tälle pyrkimykselle ja kaipuulle tylyn rajan.

Se onkin mahtava kulttuurityö, että työläisnuoriso on tässä hädässä auttanut itse itseään ja ryhtynyt nuorekkaan rajusti ja loistavan luottavasti liittämään elämäänsä enemmän valoa ja lämpöä, enemmän iloa ja kulttuurinautintoa. Te ette ole tulleet nuorisojärjestöihinne ainoastaan ajaaksenne taloudellisia vaatimuksianne, vaan tehdäksenne vieläkin enemmän, hankkiaksenne suurenmoisella sivistys- ja kulttuurityöllä itsellenne edes osan siitä, minkä kapitalistisen yhteiskunnan epäkultturi on teiltä kieltänyt. Opiskellen ja seurustellen ja retkeillen ja urheillen, leikkien ja tanssien te kehitätte hengen ja ruumiin voimia, laskette juuri kaikella sillä perustuksen inhimilliselle sivistykselle ja tempaisette siten nuorisomme irti siitä kapitalismin henkeätappavasta pakosta, joka ei ole tarjonnut työläismaailmalle milloinkaan muunlaista kasvatusta kuin koneeksi kehittämisen.

Ja niin te voitte, kokoontuessanne viettämään suuria nuorisojuhlianne, antautua täydellä oikeudella ilon valtaan. Sillä se ei ole mitään ajatuksetonta iloa, ei mitään laiskottelijain huvitusta, josta Lassalle kerran syystä sanoi, ettei se sovi proletariaatille. Sillä tähän iloon yhtyy teissä kaikissa se tietoisuus, että se on itse hankittua iloa, että se vapaus, josta te nautitte yhdessä nuoriso- ja aatetoverienne kanssa, on itse hankittua vapautta, lyhyesti sanoen, että te olette ottaneet kohtalonne omiin käsiinne muodostaaksenne sen paremmaksi. Karl Marx on teroittanut työväenluokalle sitä unohtumatonta totuutta, ettei se saa odottaa apua ja vapautusta keneltäkään muulta kuin itseltään. Ja tämä koskee aivan erikoisesti työläisnuorisoa. Sillä vaikka kaikki ihmiset ovat kerran olleet nuoria, niin he eivät kuitenkaan ole aina tajunneet nuorison erikoisia tarpeita, ja silloinkin kun he ovat sen tehneet, he ovat unohtaneet sen liian nopeasti. Nuorison täytyy itse käsittää oikeutensa ja itse sitä edustaa. Työläisnuorison täytyy auttaa itseänsä — ja se on auttanut itseänsä.

Näin ilmenee meille nuorisopäiväin syvällisempi merkitys siinäkin tapauksessa, etteivät ne olisi muuta kuin nuorison kokouksia yhteistä leikkimistä ja juhlimista varten. Mutta niin suuri ja tärkeä kuin tämä kulttuurityö onkin, jossa proletaarisen nuorison ruumis ja sielu voi kehittyä kauniimmaksi, niin se ei, kuten kaikki tiedätte, muodosta suinkaan vielä nuorisopäiväin koko merkitystä, sillä ei vielä ole ensinkään ilmaistu niiden päätarkoitusta; sillä tämä päätarkoitus on siinä, että te ette tahdo hankkia yhteistyöllänne ainoastaan nykyisyyteenne enemmän elämännautintoa ja kauneutta, vaan että te tahdotte samalla rakentaa vielä kauniimpaa tulevaisuutta, sellaisen yhteiskunnan tulevaisuutta, joka ei perustu enää puutteeseen ja riistoon, sosialismin yhteiskuntaa. Ja näin ollen nuorisopäivät eivät merkitse ainoastaan riemuisan juhlinnan päiviä, vaan samalla vakavan tunnustuksen päiviä, joina te tunnustaudutte ylpeinä ja tietoisina sosialismiin ja tahdotte lujittaa kuulumistanne vallankumouksellisen proletariaatin luokkataistelun suureen armeijaan.

Tämä antaakin nuoruus-käsitteelle vallan erikoisen ja korkean sisällyksen. Sillä tämä nuorison tunnustautuminen sosialismin kannattajaksi ei merkitse nuorisolle enää pelkkää nautintoa, vaan suurta velvoitusta. Te laulatte niin mielellänne tuota ihmeen ihanaa laulua: »Oomme nuoria me, on riemumme se». Mutta oletteko koskaan ajatelleet, miksi se on oikeastaan riemuisaa? Teille sanotaan hyvin usein, että nuoruus on ihanaa, koska veri kiertää vielä silloin nopeammin, koska elämä vielä on edessämme, koska silloin on vielä niin paljon toiveita ja mahdollisuuksia. Mutta tämä on varsin lyhytnäköinen käsitys, ja se merkitsisi pohjaltaan, että nuoruus on ihanaa vain siksi, ettei se ole vielä vanhuutta. Siinä ei voi olla se nuoruuden todellinen arvo, jonka vuoksi sitä aina on ylistetty. Ja se olisi joka tapauksessa perin katoava arvo, joka häipyisi meiltä yhä enemmän päivä päivältä: sillä nuoret tulevat vanhemmiksi ja vanhoiksi, ja nuoruuden kauneus muuttuisi tällä tavalla lyhytaikaiseksi nautinnoksi, jota seuraisi vain kateus ja murhe. Mutta minkätähden sitten myös me täysikasvuiset laulamme niin mielellämme teidän lauluanne, vakaumuksellisesti ja ilman kateuden häivääkään? Koska nuorena-olo ei merkitse ainoastaan sitä, että on iältään nuori, koska se ei merkitse ainoastaan sitä, että suonissa virtaa nuori veri ja että ruumis on vielä nuori, vaan koska se merkitsee ennen kaikkea henkisesti uutena-olemista, koska se merkitsee sitä, että pää ja sydän ovat kääntyneet kohti uutta, mikä tahtoo ja minkä pitää tulla. Nuoruus on riemuisa, koska se voi olla jonkin uuden alku, koska vanha, »iäti eilinen», jo heikoksi ja huonoksi tullut, on menettänyt kaiken valtansa. Nuoriso, joka ei ole nuorta ainoastaan kalenterin mukaan, vaan myös tietoisuudeltaan, tahtoo tehdä kaiken uudeksi, kuten toukokuu luonnossa. Vanha ei ole oikeutettua pelkästään sen vuoksi, että se on vanhaa, vaan päinvastoin siellä, missä se esiintyy nuoruuden elämää ja kehitystä ehkäisevänä, siellä nuori vihaa tätä vanhaa ilman minkäänlaista armoa. Mutta sentähden täytyy nuorison myös kasvattaa itsessään rohkeutta ja voimaa vanhan todelliseen tieltäraivaamiseen eli kuten tuossa mahtavassa laulussa sanotaan: »Sen luhistamme, mikä vaipuu.» Ken hyvänsä ajattelee vain tähänastisia ajatuksia, hän on vanha. Mutta ken tahtoo uutta, uutta yhteiskuntaa, ja kohdistaa siihen jo nyt kaikki ajatuksensa ja tunteensa, hän on nuori, vaikkapa hänen hiuksensa olisivat jo harmaantuneet. Sillä hän itse on jo uusi ihminen.

Ja sellaisia uusia ihmisiä täytyy teidän kaikkien olla. Tämä on sosialistisen työläisnuorisoliikkeen tarkoitus: luoda uusia ihmisiä, jotka hylkäävät tämän vanhan porvarillisen yhteiskunnan koko olemuksestaan, jotka eivät voi sietää sitä enää eivätkä sentähden tahdo myöskään tehdä sen kanssa mitään kompromissi. Järkkymättömiä taistelijoita uuden yhteiskuntajärjestyksen puolesta te kaikki olette silloin, mutta samalla vallankumouksellisen proletariaatin luokkataistelun kannattajia, koska vain sen avulla voidaan poistaa nykyinen luokka vastakkaisuus ja perustaa sosialistinen yhteiskunta. Kun te kaikki olette tämän täydelleen käsittäneet ja mieliinne painaneet, silloin kajahtelee teistä laulu: »Oomme nuoria me, on riemumme se», kaksinkertaisen ihanalta. Silloin te ette juhli sillä vain omaa nuoruuttanne, vaan samalla ilmaisette sen sanoin: me olemme nuoria, ja se merkitsee: meistä alkaa uusi tulevaisuus, sosialismin suuri tulevaisuus.

Takaisin sisällysluetteloon

Vierasperäisten sanojen selitykset:

Abstraktio, abstraktinen = mielikuvan, erikoisen tunnusmerkin tai ominaisuuden ajatuksessa erottaminen; puhtaasti käsitteellinen, ajatuksissa oleva.

Atavismi = periytymisilmiö tai ominaisuus, joka esiintyy uudestaan sukupolvien jälkeen.

Ancien régime = ennen suurta vallankumousta Ranskassa vallinnut yksinvaltiusjärjestelmä.

Antiikki = kreikkalais-roomalainen muinaiskausi.

Automaatti = itsetoimiva kone.

Apologeetti = puolustuspuheiden tai -kirjoitusten tekijä.

Fanatismi, fanaattinen = uskonkiihko, -kiihkoinen.

Apostrofi = kääntyminen poissaolevan puoleen puhuttaessa; poisheittomerkki.

Autonomia = sisäinen itsenäisyys.

Analyysi = erittely.

Agnostisismi = oppi, jonka mukaan ei voida tietää mitään olevaisen äärimmäisistä perusteista ja syvimmästä olemuksesta.

Barbaarinen = raakalaismainen.

Biologia, biologinen = elintoimintaoppi, elintoimintaoppia koskeva.

Determinismi = ennaltamääräämisoppi.

Dogmi, dogmaattinen = opinkappale, opinkappaleessa pysyttelevä.

Dialektiikka, dialektinen = käsitteiden kehittämis- ja selvittämistaito.

Demokratia, demokraattinen = kansanvalta, kansanvaltainen.

Divide et impera = roomalaisten valtiomiesten toimintaohje: hallitse hajoittamalla.

Egoismi, egoistinen = itsekkyys, itsekäs.

Ethos = siveellisyys, siveelliset tavat l. luonteenominaisuudet, elintavat.

Eudaimonismi = onnellisuusoppi, jonka mukaan onnellisuus on inhimillisen toiminnan tarkoitusperä.

Etiikka, eetillinen = siveysoppi, siveysopillinen.

Energia, energinen = tarmo, tarmokas.

Fysiologia, fysiologinen = elinilmiöiden tutkimisoppi.

Fysiikka, fysikaalinen = luonnontieteiden haara, joka tutkii sisäiseltä rakenteeltaan elottoman luonnon ilmiöitä.

Foronoominen = liikunnonlakeja koskeva.

Fatalismi, fatalistinen = kohtaloonsa alistuminen, kohtaloonsa alistuva.

Fyysillinen = aineellinen, ruumiillinen.

Filosofia, filosofinen = viisaustiede, viisaustieteellinen.

Fraasi = sananparsi.

Antisemismi, antisemiitti = juutalaisuuden vastustaminen, juutalaisvihaaja.

Fantasia, fantastinen = mielikuvitus, kuvauksellinen.

Geologia, geologinen = maanmuodostusoppi, maanmuodostusopillinen.

Hygienia, hygieeninen = terveysoppi, terveydenhoito, terveydenhoidollinen.

Humanisoida, humaaninen = inhimillistää, inhimillinen.

Individualismi, individulisti = yksilöllisyysoppi, tämän opin kannattaja.

Ikaros = kreikkalainen taruhenkilö, joka lensi isänsä valmistamalla lentokoneella niin lähelle aurinkoa, että koneen siivet sulivat ja nuorukainen putosi koneineen mereen, hukkuen.

Imperialismi, imperialisti = suurvaltain alueiden laajentamispolitiikka siirtomaita hankkimalla; tämän politiikan kannattaja.

Ideologia, ideologinen = aatemaailma, sitä koskeva.

Intellektuelli, intellektuaalinen = älyperäinen, ajatuksellinen.

Indeksi = hinta eli suhdeluku.

Idealismi = ihanteellisuus.

Juridiikka, juriidinen = lakitiede, lainopillinen.

Kollektiivi, kollektiivinen = joukko-, useampia henkilöitä, esineitä tai asioita käsittävä.

Kaaos = sekasorto.

Kategoria = luokka, lausuma, yleiskäsitys.

Kosmos, kosmillinen = maailmankaikkeus, sitä koskeva.

Kausaliteetti, kausaalinen = syyjohteisuus, syyjohteinen.

Konkreettinen = todellinen, havainnollinen.

Kriitillinen = arvosteleva, ratkaiseva.

Kulttuuri, kulttivoitu = sivistys, sivistynyt.

Kriisi = käännekohta, liikepula.

Kriisimäinen = käänteentekevä, pulamainen.

Kompromissi = sovinnonteko, sovittelu.

Kosmopoliittinen = yleismaailmallinen.

Logiikka, loogillinen = johdonmukaisuusoppi, johdonmukainen.

Legenda = taru.

Monismi = oppi, jonka mukaan kaikella on vain yksi alkuperuste.

Mekanismi, mekaaninen = koneellisuus, koneellinen.

Metafysiikka, meta/yysillinen = oppi olevaisen olemuksesta ja syvimmistä perusteista, tätä oppia koskeva.

Materialismi, materialistinen = oppi, jonka mukaan kaikki on ainetta, tätä oppia koskeva.

Motiivi = vaikutin, aihe.

Metoodi, metodologinen = menettelytapa, menettelytapaa koskeva.

Moraali, moraalinen = siveys, siveellinen.

Moderni = uudenaikainen.

Monopoli = yksinoikeus.

Monarkia, monarkistinen = yksinvalta, yksinvaltainen valtio.

Motto = tunnuslause.

Naivi = yksinkertainen, typerä.

Natsionalismi, natsionalistinen = kansalliskiihkoilu, kansalliskiihkoinen.

Neutraali, neutraalinen = puolueeton.

Optimisti = henkilö, jolla on valoisa maailmankatsomus.

Orgaani, orgaaninen = elin, elimellinen.

Objektiivinen = puolueeton.

Paatos = mahtipontisuus, intohimo, kärsimys.

Pasifisti, pasifistinen = rauhanasian ajaja, rauhanasiaa kannattava.

Predikaatti = maine kieliopissa.

Pedagogi, pedagogiikka, pedagoginen = kasvattaja, kasvatusoppi, kasvatusopillinen.

Pleonasmi = sanarunsaus, sanojen tarpeettoman runsas käyttö.

Psykologia, psykologinen = sielutiede, sielutieteellinen.

Proletariaatti = köyhälistö.

Psyykillinen = sielullinen.

Paradoksi, paradoksaalinen = eriskummainen väite, mahdottomalta kuulostava.

Probleemi = pulmakysymys.

Politiikka, poliittinen = valtiotaito, valtio-oppi. valtiollinen.

Positiivinen = myönteinen.

Proosa = suorasanainen esitys.

Prosessi = oikeudenkäynti, kulku.

Primitiivinen = alkuperäinen.

Passiivinen = toimeton, välinpitämätön.

Pessimisti = henkilö, jolla on synkkä maailmankatsomus.

Protesti = vastalause.

Rationalismi = järkeisusko, eräs filosofinen ajatussuunta.

Relativismi = suhteellisuusoppi.

Realismi = todellisuus, todellisuusoppi.

Radikalismi, radikaalinen = jyrkkyys, jyrkkä.

Suvereenisuus, suvereeninen = ylin valta, itsevaltius, itsevaltias.

Subjekti, subjektiivinen = alus kieliopissa, henkilö, puolueellinen, henkilökohtainen.

Sentimentaalisuus, sentimentaalinen = hellämielisyys, hellämielinen.

Sosiali-, sosialinen = yhteiskunnallinen.

Solidarismi, solidaarinen = yhteistunto, yhteisvastuu, yhteisvastuullinen.

Sosiologia, sosiologinen = yhteiskuntaoppi, yhteiskuntaopilleen.

Satiiri, satiirinen = iva, ivallinen.

Transcendentaalinen = Kantin filosofiassa (ja myös tässä) sellainen tiedonaines, joka kokemuksesta johtumatta on ihmisten tietokyvyssä.

Tragiikka, traagillinen = onnettomuus, murheellisuus, surullisuus.

Teema = aine, aihe.

Teesi = väitös, oppilauselma.

Traditio, traditionalismi = perintätapa, -tieto.

Tyyppi, tyypillinen = laji, lajia erikoisesti edustava.

Traagi-komedia = murheellis-hullunkurinen näytelmä.

Terminologia = sanasto, sanankäyttö.

Utopia, utopinen = haave, haaveellinen.

Utilitarismi, utilitaristinen = hyötyoppi, hyödyllinen, hyötyä tarkoittava.

Universaalinen = yleinen, kaikinpuolinen.

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] Ote Heinrich Schulzin kirjasta »Sozialdemokratie und Schule» (Sosialidemokratia ja koulu); erinomainen kirjanen, johon vielä tulemme palaamaan.

^[2*] Tri Leo Schedlbauer: »Handbuch der Reichsgesetze und Verordnungen über das Schulwesen» (Koululaitosta koskevien valtakunnan lakien ja asetusten käsikirja), 1911, I nid., n:ot 208 ja 268.

^[3*] Bertrand Russell: »Grundlagen für eine soziale Umgestaltung» (Yhteiskunnan uudistamisen perusteet», s. 103, München 1921.

^[4*] K. Marx: »Pääoma» I nid., 4. saks. pain., s. 449. — Genèven päätöslauselmassa sanotaan: »Järkiperäisissä yhteiskunnallisissa oloissa pitäisi jokaisen lapsen tulla tuottavaksi työläiseksi yhdeksännestä ikävuodestaan lähtien; samalla tavalla pitäisi jokaisen täysi-ikäisen henkilön voida työskennellä sekä aivoillaan että myös käsillään.»

^[5*] K. Marx: »Pääoma», I nid., 4. saks. painos, ss. 12 ja 13.

^[6*] Max Weber: »Gesammelte Aufsätze zur Wissenschaftslehre», (Koottuja kirjoitelmia tiedeopista), s. 472.

^[7*] Menneisyyden kaikki suuri kasvatusoppi Platosta Pestalozziin asti on aina ollut vallankumouksellista. Siinä vaihtelee vain eri tavoilla tämä kasvatuksen perusteema, jonka Kant selitti aikanaan »kasvatustaidon periaatteeksi»: »Lapsia ei ole kasvatettava nykyiseen, vaan ihmissuvun mahdollisimman parhaaseen tulevaan tilaan soveltuviksi.» Tästä johtuu, että kaikkien suurten pedagogien aatteet ovat vielä nykyäänkin uudenaikaisia, mikä taas toisaalta on tukenut harhakuvitelmaa puolueettomasta kasvatuksesta, joskaan Kant tai Rousseau tahi Pestalozzi eivät tietysti olleet sosialisteja; heidän ajattelunsa ei tuntenut vielä, enempää kuin yleensä porvariston vallankumouskauden suuret ajattelijat, sen sosiologisen lain johdosta, että jokaisen nousevan luokan ideologian täytyy olla universaalista eli koko ihmiskunnan käsittävää, hallitsevaksi tulleen porvariston myöhempää luokkakasvatuskantaa. He edustivat vielä tuota porvariston aatetta, »sen kaiken tasavertaisuutta, mill' ihmiskasvot on». Ja siitä johtuukin, että kaikki suuri kasvatusoppi on nykyisen porvariston mielestä haaveellista, eikä sitä ole vielä tähän mennessä kokonaisuudessaan toteutettu, vaan sovellettu ainoastaan pienin erin kouluun ja kotiin, sikäli kuin sen perusvaatimuksia lainkaan vastaamattomain porvarillisten olojen ja vielä vähemmän porvarillisten katsomusten pakottava tarve on sallinut. Klassillisen pedagogiikan aatteiden ja sosialistisen kasvatuksen yhtyminen todistaa myös tältä puolelta, että sosialismi on 18. vuosisadan ihmisyysideologian toteuttaja, koska vasta se luo luokkavastakohdat poistamalla sen taloudellisen perustan, jolla ihmisten veljeytyminen on yhteiskunnassa mahdollinen.

^[8*] G. Wyneken: »Schule und Jugendkultur» (Koulu ja nuorisosivistys), s. 21.

^[9*] Huomautettakoon tässä siitä Marxin työläisille pitämissään esitelmissä »Palkasta, hinnasta ja voitosta» antamasta kehoituksesta, että »työläisten on kirjoitettava vanhoillisen tunnuslauseen: 'Kohtuullinen päiväpalkka kohtuullisesta työpäivästä' tilalle vallankumouksellinen iskulause: 'Palkkajärjestelmä poistettava'». S. 47. (Ks. Karl Marx: »Työpalkka, hinta ja voitto», luku 14. MIA huom.)

^[10*] Kts. Otto Bauer: Sosialidemokratia vaiko bolshevismi. (Ks. Otto Bauer, »Bolshevismi vaiko sosialidemokratia». MIA huom.)

^[11*] Myös puoluelehdistön olisi kiinnitettävä suurempaa huomiota bolshevismin ja kommunismin kohtalokkaan toisiinsa sekoittamisen lopettamiseen siten, että ne lakkaisivat vihdoinkin leimaamasta työläisten silmissä itse kommunismia kelvottomaksi silloinkin, kun ne tarkoittavat vain bolshevismia. Sellaiset otsikot kuin »Kommunismin vararikko» tai »Kommunistista parjauskiihkoa» eivät kuulu sosialidemokraattiseen sanomalehteen, joka itse edustaa kommunismia. Yhtä välttämätöntä olisi myös tehdä ero Venäjän ja Venäjän ulkopuolisen bolshevismin välillä, jotta työläiset eivät joutuisi sellaisen väärinkäsityksen valtaan, että välttämätön taistelu omia bolshevikejamme vastaan merkitsee muka samaa kuin Neuvosto-Venäjän vastustaminen tai ainakin vihamielisyys sitä kohtaan. Asian laita on ihan päinvastoin. Niin tärkeänä kuin pidämmekin myös Venäjän bolshevismin arvostelemista, on sitä vastaan taisteleminen kuitenkin venäläisten toverien asia. Eikä sitäpaitsi ole ainoatakaan vallankumouksellista proletaaria, joka ei pitäisi Venäjän proletaarisen tasavallan olemassaoloa itse sosialismin mahtavana etuvartiona ja joka ei tietäisi, että vastustavan vallan aikaansaama Neuvosto-Venäjän luhistuminen merkitsisi heikentymistä ja vaaranuhkaa kaikkien maitten proletariaatille. Tämä Neuvosto-Venäjään suhtautumisemme oikaisu on juuri sosialististen kasvatus- ja sivistystyön tehtävien vuoksi erittäin tärkeä. Jos olemme oppineet ja edelleen opimme Venäjän bolshevismin valtiollisesta ja taloudellisesta kohtalosta, mitä meidän ei ole jäljiteltävä, niin meidän ei pidä silti jättää huomioonottamatta, että Neuvosto-Venäjältä on myös opittavissa yhtä ja toista, mitä voimme ja mitä meidän tuleekin jäljitellä. Ja siihen kuuluu ennen kaikkea — siitä ovat todistuksena porvarillisten pedagogien toteamiset — neuvostojen toiminta lastenkasvatuksen ja sivistystoiminnan alalla. Se, mitä on aikaansaatu kansansivistyksen hyväksi työväenkulttuurin eri muodoissa, mihin on ryhdytty lukuisissa lastenkodeissa ja työskouluissa uuden kasvatuksen toteuttamiseksi, on hämmästyttävää, jos ajatellaan niitä kurjuuden puitteita, joissa tämä suuri kulttuurityö oli tehtävä. Siinä on proletariaatin uhrimieli ja idealismi keskellä verisen kansalaissodan kaikkia kauhuja osoittanut kumoamattomasti tämän luokan korkean historiallisen kutsumuksen uuden kulttuurin perustamiseen.

^[12*] Tähän haluaisin huomauttaa vielä seuraavaa: uudenaikaisen luonnontieteen perusopit kuuluvat kouluopetukseen, mikä ei epäilytä enää nykyään ketään, ketä kirkon kahleet eivät estä johdonmukaisesta ajattelusta, joskin on ollut aikoja, jolloin vapaastikin ajattelevat ihmiset pitivät fantastisena, että jonkun Galilein tai Newtonin ajattelutyö tulisi kansakoulujen oleelliseksi opetukseksi. Ihan samalla tavalla suhtautuvat vieläkin hyvin monet, muuten peräti vapaasti ajattelevat ihmiset filosofiaan, sen sanomattoman jokapäiväisen ennakkoluulon vaikutuksesta, joka näkee siinä vain ihmishengen erehdysten historian. Sitä seikkaa, että myös filosofiassa voidaan todeta sekä tiedon että ajattelumetoodin varmaa kehitystä ja että varsinkin kriitillinen filosofia koulukuntiensa riidoista huolimatta on tarjonnut jo tietyn paljouden perustavaa laatua olevia totuuksia, joiden pitäisi kuulua nykyaikaiseen sivistykseen samalla tavalla kuin luonnontieteiden totuuksien, ei ajan tietoisuus vielä useinkaan huomaa ja sen täytyykin jäädä huomaamatta, koska se on kehittynyt ilman tämän filosofian vaikutusta.

^[13*] Kerrotaan juttu eräästä pikku prinsessasta, joka kysyi kerran, miksikä köyhät ihmiset näyttävät niin huonoilta. Ja kun hänelle sanottiin, että he näkevät nälkää, koska heillä ei ole leipää, niin hän tiedusti ihmeissään, miksi he eivät sitten syö leivoksia. Tällä tarinalla on mielestäni syvällisempikin merkitys kuin yleensä arvellaan. Se ei ruoski ainoastaan sitä vaarallista ja naurettavaa tietämättömyyttä, jossa vallitsevain luokkain lapset, visusti varjeltuina kaikilta häiriöiltä, kasvavat: se valaisee samalla sattuvasti myös noiden »purppurassa syntyneiden» lasten turmeltumatonta, kaikkia ihmisiä yhtäläisenä pitävää, luokkavastakohtia vielä tajuamatonta peruskatsomusta, jotka eivät vielä tiedä mitään siitä maailmasta, eivätpä edes osaa sitä mielessään kuvitella, missä leivokset eivät olisi kaikkien omaisuutta ja missä ei olisi itsestään selvää, ettei jokaisella nälkäänäkevällä ole yhtä runsaasti syötävää kuin heillä itsellään.

^[14*] G. Wyneken: »Schule und Jugendkultur» (Koulu ja nuorisokulttuuri), Jena 1919, s. 76.

^[15*] G. Wyneken: »Taistelu nuorison puolesta», s. 100. — Ei ole salattava, etteivät hyvin monet nuoret ole valitettavasti vielä oivaltaneet tätä nuorisokulttuurin yhteiskunnallista ydintä. He ovat pikemminkin takertuneet sen ulkonaiseen muotoon, ja näin sitäkin helpommin, kun se on sopusoinnussa heidän lapsellisen vapauden- ja leikintarpeensa eikä suinkaan vähimmin myös heidän vielä täysin hillittömän itsekkyytensä kanssa. Mutta niillä nuorisoliikkeen vähemmän ilahduttavilla muodoilla, joihin kätkeytyy nuorison oikeuteen ja nuorison nautintoon vetoamisen varjolla vain pyrkimys syrjäyttää kaikki huomaavaisuus vanhempia kohtaan, ei ole mitään tekemistä nuorisokulttuurin kanssa, vaan ne valmistavat mitä pahinta epäkulttuuria: epäsosialisten ihmisten törkeätä itsepalvontaa. Nuorison on päästävä pitemmälle kuin vanhojen, mutta tämä tie ei välttämättömästi johda vanhojen yli. Tämän tajuamiseen ja tuntemiseen vaaditaan tosin jonkin verran velvollisuudentuntoa ja hiukan uhrautuvaisuuskykyä. Mutta kieltäytymiseen ja velvollisuuden täyttämiseen harjaantuminen kuuluu yhtä hyvin nuorisokulttuuriin kuin nuorison itsetunto ja itsenautinto. Vieläpä kaikki muu on pelkkää turhuutta ja arvottomuutta, jollei se ole suorastaan etualalla.

^[16*] Tästä johtuu myös sankarien ja sankarillisen valtioihanteen palvonta porvarillisen nuorison tässä osassa, joka ei tosin ole kovin tarkka valinnassaan tuon aatelistittelin antaessaan. Kunnioitetaanhan Hitleriä ja Ludendorfiakin sankareina. Max Bondyn kirjoituksessa »Vapaasaksalainen politiikkaa» selitetään »politiikan yleiseksi päämääräksi» sellaisen ryhmän, kerroksen tai tyypin herruuden pystyttäminen ja ylläpitäminen, joka tuntee sisäiseksi selviöksi olevansa määrätty hallitsemaan ja joka määrää oikeudenmukaisuuden konkreettiset sisällykset omantuntonsa mukaan. Ja sellaiseksi herruuteen määrätyksi ryhmäksi selittää hän vain kanssaan samanmielisten intellektuellien tyypin, joiden »suuri herkkätuntoisuus on liian arka ollakseen murtumatta aineellisessa ahdingossa». Ja koska proletariaatin voitto merkitsisi sentähden tälle ryhmälle muiden tasolle joutumista, »niin täytyy meidän tyyppimme tunnussanana olla: tänään puhkeavassa ratkaisevassa taistelussa on seistävä valkoisen kaartin puolella punaista vastaan». Näitä katsomuksia vastaan tosin väiteltiin niiden esittäjän omien piirien taholta, mutta että sellaisia saattaa yleensä esiintyä »nuorisokulttuurin» puitteissa, on selitettävissä ja mahdollista vain tämän käsitteen poliittisessa suhteessa puhtaasti muodollisen laadun avulla, mistä myöhemmin tulee perinpohjaisemmin puhuttavaksi.

^[17*] Saksalaisuus», sanotaan uuden aikakauslehden näytenumerossa, »on meille veren ja hengen selviö, ei siis mikään ohjelma eikä puolueohjelma». Mutta veren saksalaisuudesta ei yleensä olisi pitänyt puhua mitään; hänen mainintansa on suorastaan myönnytys rotukatsomuksille, jotka taas aina kieltävät, että henkinen saksalaisuus olisi mahdollinen myös ilman veren saksalaisuutta. Ja yleensä voitaisiin odottaa juuri sellaiselta uudelta aikakauslehdeltä, joka tahtoo edistää uuden nuorison syntymistä, että se olisi kiihkonsa koko voimalla esiintynyt uuden kulttuurin, joka voi olla vain yleisinhimillistä kulttuuria, vaatijana kansallista ja rotufraseologiaa vastaan ja julistanut sille radikaalisen sodan. Kansainvälisyyden selviömäisyyden alleviivaaminen sinä ainoana kulttuuripuitteena, jonka piirissä yksin kansallisuusajatukset saisivat liikkua, olisi ollut tarpeellisempaa ja toivottavampaa kuin tämä tunnustautuminen saksalaiseen vereen, millä ei hengen hyväksi yleensä, eikä myöskään saksalaisen hengen hyväksi, ole vielä saavutettu kerrassaan mitään. Eikähän ainoastaan saksalaisen nuorison ole tultava uudeksi, vaan nuorison yleensä. Ja sensijaan, että saksalaisuus voi olla vain saksalaisten veressä, me haluamme nuorisoa, jonka veressä on yhteiskunnallisuus, tahto uuteen yhteiskuntaan, olipa tuo nuoriso sitten saksalaista, ranskalaista, aarilaista tai juutalaista. Wynekenin puutteellinen taisteluasenne antisemitismiin nähden, joka on hänelle vain samanlainen pulmakysymys kuin mikä muu hyvänsä, mutta ei ristiriitainen hänen kulttuuriajatuksensa kanssa, valaisee jälleen hänen sisäistä yhteyttään porvarillisiin peruskatsomuksiin. Sillä vain älymystölle ja sentähden ylioppilasnuorisoliikkeelle on juutalaisuuden vastustaminen pulmakysymys. Proletariaatille ei, niinpian kuin se on kohonnut vallankumouksellisen luokkataistelun kannalle, juutalainen proletaari ole enää kilpailija, vaan kärsimys- ja taistelutoveri, ja juutalainen rahamies on hänelle ihan yhtäläinen luokkavihollinen kuin aarilainen kapitalisti.

Toimituksen viitteet:

^[1] Huomattakoon, että tekijän kotimaa, Itävalta, on katolilainen. [Suom. huom.]

^[2] Meillä Suomessa ei vastaavanlaista sos.-dem. järjestöä ole vielä perustettu, mutta toivottavasti tämä teos on omiaan antamaan virikettä sellaisen perustamiselle. S. m..

^[3] Edelläolevan johdosta on huomautettava, että Itävallan Lasten Ystäväin järjestöllä on kymmeniä lastenkoteja, -tarhoja ja -siirtoloita, joten kasvattien ohjaajakysymys on siellä tosiaan päivän polttava ja käsitteiden selvittelyä kipeästi kaipaava. S. m.

^[4] Wienissä puhuttiin vielä joku vuosi sitten setelitulvan tähden miljoonista silloin kuin me puhuisimme kymmenistä. S. m..

Suomenkielinen Max Adler -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto