Kirjoitettu: 1889
Julkaistu: Suomeksi 1908, julkaisijana sanomalehti Sosialistin kirjapaino-osuuskunta, Turku.
Suomentaja: Tuntematon
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Sosialismin olemassaolon alkuaikoina ei kukaan uskaltanut ruveta selittämään sen ohjelmakohtia, ellei hän samalla osannut täydellisesti selittää sosialistisen yhteiskunnan ulkomuotoa. Kaikilla johtajilla oli sen omaisuuden, kasvatuksen, kotoisen elämän ja tuotannon selittämistä varten oma esittämistapansa. Ja kukin heistä oli vakuutettu, että tehdäänpä yhteiskunta vaan heidän mallinsa mukaan, niin kyllä ihmiset elävät silloin ja vastedeskin onnellisina kuin sadun prinssi ja prinsessa. Vuosi tulisi aina edellisensä kaltaiseksi ja historian kirjoitus kävisi tarpeettomaksi. Vielä meidänkin päivinämme löytyy ajattelijoita, jotka Gronlundin[1] ja Bebelin tapaan samalla lailla kuvailevat tulevaista ihannevaltiota, joskin se tapahtuu pyytämällä anteeksi ennenaikaista tavoittelemishalua. Mutta sosialidemokratit ovat tulleet, ellei juuri viisaammiksi henkisesti voimakkaita esi-isiään, niin ainakin vähemmän halukkaiksi käyttämään mielikuvitustaan. Kasvava tietoisuus syiden yhtenäisyydestä yksilön ja yhteiskunnan kehityksessä (taito, josta osaksi on kiittäminen Darwinia), puolivuosisatainen kiihotuskamppailu pettyneine toiveineen, laitosten säännöllinen uudistaminen sosialistiseen suuntaan henkilöiden avulla, jotka muuten hylkäsivät sosialistiset ihanteet, kaikki kehoittaa meitä luopumaan toiveista lopullisen ja täydellisen uudistuksen suhteen. Me olemme enemmän halukkaita ihmettelemään ajanhengen hitaita ja usein tiedottomia edistysaskelia syynä yhteiskunnalliseen edistykseen ja koetamme mieluimmin urkkia ja ennustaa millaiseksi tulevaisuuden täytyy muodostua, sen sijaan, että perustaisimme järjestöjä ja yhdistyksiä joiden tehtävä olisi valmistaa tulevaisuus sellaiseksi kun sen tulee olla.
Mutta tällä uudella käsityksellä sosialismista on, kuten vanhallakin, vaaransa. Viisikymmentä vuotta sitten lohdutettiin sosialisteja liioittelemalla aatteen voimaa ja odottamalla äkkinäistä ja mahdotonta muutosta kaikkien ihmisten käsityskannoissa ja mielenlaadussa. Nyt koetamme pienentää aatteen arvoa ja unohtaa, että ajanhenki on yksilöiden ponnistusten ja harrastusten tulos ja että historia keskeymättä antaa esimerkkejä mitenkä uudistukset, jotka vuosisatoja ovat olleet päiväjärjestyksessä, ovat lopullisesti päätetyt vasta sitkeän uuden ja paremman elämän julistamisen kautta. Siten on uudistuksia suoritettu vaan aatteen saarnaamisen avulla, joka myöskin muuten ehkä kokonaan olisi jäänyt. Kaikki tämä siis ei tuloksena itse oloista, syistä, vaan tuloksena — toivosta. Ja kaikista kysymyksistä, joista ihmiset aikanamme tahtovat selvyyttä, käsitettä, ei sosialistien mielestä mikään ole niin polttava kuin omaisuuskysymys.
Sanaa omaisuus on käytetty melkein yhtä monessa merkityksessä kuin sanaa laki. Paras selitys minkä tälle sanalle olen nähnyt on John Austin'in:[2] »Jokainen tilaisuus, joka antaa omistajalleen niin laajan vallan ja vapauden käyttää ja vallita välikappaletta ... että tätä vapauttaja valtaa voidaan rajoittaa ainoastaan kaikkien muiden henkilöiden oikeuksilla». Tämä selitys sopii ainoastaan yksityisomaisuuteen. Kuvaillessa valtion, kunnan ja yksilön eri tarkoituksia, on johdonmukaisinta käyttää sanaa laajemmassa merkityksessä, eikä ainoastaan terottaa yksilön »valtaa eli vapautta», vaan myöskin »kaikkien muiden henkilöiden oikeuksia».
Tältä näkökannalta tulen puhumaan valtion ja kunnan omaisuudesta. Tahdon niinikään huomauttaa eroavaisuudesta — kenties enemmän taloudelliselta kuin oikeudelliselta kannalta — omaisuuden yksinomaisella oikeudella määrättyihin tuotannon välikappaleihin, omaisuuden rahoissa tai tulevissa arvoissa ja omaisuuden aatteissa (kustannus- ja patenttioikeus) välillä.
Kaikki se, johon voidaan saada omistusoikeus, voidaan jakaa tuotanto- ja kulutusvälikappaleisiin. Alhaisimmilla villeillä heimoilla, jotka elävät hedelmistä ja hyönteisistä, ja puiden oksista rakentavat puutteellisen suojan yöksi, on eroitus tuotannon ja kulutuksen välillä vähäinen. Mutta väkirikkaassa sivistysmaassa voidaan hyvin harvat sen inhimillisistä tarpeista, olkootpa kuinka pieniä ja merkityksettömiä tahansa, tyydyttää suoraan luonnosta. Melkein kaikki, mitä ihminen kuluttaa, kasvatetaan ja uudistetaan tuotannon välikappaleilla ja ihmistyöllä. Yleisin välikappale, johon ihmistyötä käytetään on maa. Jokainen tuote mikä eristetään maasta tai valmistuksen kautta tuntuvammin jalostetaan, on pääomaa, joko sitä sitten käytetään apuna tuotannossa tai vastedes muokataan käytettäväksi. Kun se on valmis käytettäväksi, kutsutaan sitä »hyödykkeeksi». Tämä jakotapa on tosin hyvin pintapuolinen, mutta käyttävät sitä taloustieteilijät yleisesti.
Kukaan ei voi sanoa missä määrin joku hyödyke on käyttövalmis, ellei tiedä mihin sitä aijotaan käyttää. Kuusimetsä luonnontilassa on valmis taidemaalarin käytettäväksi. Vanu voi olla valmis hyödyke lääkärin käsissä, mutta raaka-aine kehrääjälle. Kuitenkin se tosiasia, että sosialistit koettavat tehdä tuotannon välikappaleet yhteiskunnan ja kulutusvälineet yksityisomaisuudeksi, todistaa tarpeeksi heidän käytännöllistä tapaansa arvostella oloja. Tämä ei ole siten ymmärrettävä, että he tahtoisivat estää yhteiskuntaa, milloin se tahtoneekin, käyttämästä omaisuuttaan suoraan nautittavaksi, kuten muuttaen kappaleen yhteismaata yleiseksi puistoksi, tai käyttäen kunnallisen vesilaitoksen tulot kunnallisen kirjaston ylläpitoon. Eivät sosialistit myöskään tahdo estää yksilöitä tekemästä omaisuuttaan arvokkaammaksi sopivan työn kautta. Ei itse Gronlundkaan voinut — vaikka hän käytti koko vihansa yksityistä teollisuutta vastaan — estää ketään alkamasta omaisuutta tuottavaa liikettä panemalla voileipiä läjään ja paistamalla niitä. Mutta ihmiset ovat paremmin varustettuja yhteiseen tuotantoon, oikeudenmukaisella tasauksella tuloksista, kuin tuotannon tulosten yhteisyyteen. On totta, että yhteisen kulutuksen edut näyttävät yhtä suurilta kuin yhteisen tuotannonkin edut; ja tätä etua sosialistiset edelläkävijät pääasiallisesti ajattelivat. He lähtivät aina siitä, että jos muutama sata henkilöä yhdistää omaisuutensa ja ansionsa yhteiseen rahastoon yhteisesti käytettäväksi yhteisen asian eteen, niin sen kautta voitaisiin luoda paratiisi maan päälle. Sen jälkeen on joukko kokeita näyttänyt toteen, että olkoonpa mikä kulutusjärjestelmä tahansa, vaikkapa niin tarkoituksenmukainen kuin Fourier'in »yhteisyys» tai Owen'in »Uusi Maailma» ja huomioonottamatta sen taloudellisia etuja, ei se useitakaan ihmisiä viehätä, sellaisia kuin ihmiset nykyään ovat, lukuunottamatta hyvin harvinaisia olosuhteita. Taulukokoelmamme, puistomme, työmiesklubimme, puhumattakaan siitä, että ylhäisiä alkaa asua hotelleissa, yhteisen palvelijakunnan palveltavana, todistaa kieltämättömän selvästi, että vuosi vuodelta pannaan yhä suurempaa arvoa myöskin yhteiskulutukselle. Mutta on ja pysyy totena, ettei nautintoa pakkona, valittuna useamman tahdosta, voida tunnustaa nautinnoksi.
Niinkauan kuin tämä on tosiasiana, täytyy yksityisomaisuuden ja myöskin yksityisteollisuuden säilyä rinnan yleisen omaisuuden ja yleisen tuotannon kanssa. Joka perhe esim. vaatii oman kodin ja oikeuden joka päivä itselleen keittää ruokansa omassa keittiössä. Välttämätön seuraus tästä on taloudellinen häviö ja ajanhukka, mutta meidän aikamme perheet säilyttävät tätä häviötä ja ajanhukkaa, jota ainoastaan järjestäytymisen ja yhtymisen kautta voidaan poistaa. Jo sitäpaitse perustavat englantilaiset perheet meidän päivinämme eristettyjä kommunistisia joukkokuntia, joita hallitaan enemmän tai vähemmän itsevaltiaasta. Kasvavasta tietoisuudesta naisen ja lasten yksilöllisestä edesvastuusta ja oikeuksista on seurannut, että nämä irtautuvat helpommin kuin ennen, ja että siteet heidän välillä alkavat katketa. Mutta tätä tietä täytyy meidän kauan jatkaa ennenkuin yhteiskunta voi ottaa perhe-elämän huostaansa ja kodin työt tehdä yhteisesti. Varmastikin tulee tällainen yhteinen tuotanto tarpeita varten, joita perhe-elämässä käytetään, saavuttamaan hyvin täydellisen kehitysasteen, ennenkuin meillä on uskallusta heittää ajatus, että jokainen on herra talossaan. Totta on, että maa, jolle huoneet rakennetaan, silmänräpäyksessä voitaisiin muuttaa yhteisomaisuudeksi. Ja kun ajattelemme miten suurin osa nyt asuu, on selvää, että tämä suurin osa ilolla vaihtaisi nykyiset asuntonsa valtion rakentamiin ja omistamiin rakennuksiin. Sitävastoin tulisivat ne nykyjään luultavasti toivomaan saada pitää omat lautaset ja tuolit, kirjat ja maalaukset, sekä määrätyn osan omaisuudesta minkä luovat, vuosi- tai viikkotulon muodossa, jonka he voisivat käyttää tai kätkeä mielensä mukaan. Hyvä, mitä tahansa myönnämme heidän omistettavakseen, saamme samalla tunnustaa heille oikeuden myymiseen. Ja minkäänlaista kauppaa ei synny, ellei kumpikin osallinen toivo ansaitsevansa siitä. Sitäpaitse tulee meidän myöntää perintö, määrättyä perintöveroa vastaan, josta varmasti, vaikka se kuinka pieni olisi, koetettaisiin päästä, jos ei sen maksamiseen sisälly kyllin selvää ja voimakasta yleistä mielipidettä. Ja sitäpaitse jäisi vielä pitkiksi ajoiksi välttämättömäksi suojella naisen ja lasten henkilökohtaista riippumattomuutta, suuremmassa määrässä suojella heidän omaisuuttaan, siinä määrin kuin omaisuutta yleensä sallitaan.
Yhteiskunnan omaisuudeksi jäisi siten: maa, laajimmassa merkityksessään ja välikappaleita tuotantoa, jakamista ja kulutusta varten, joita edellisestä voidaan johtaa perhettä suuremmissa yhdyskunnissa. Pääasia joka tapauksessa on määrätä omaisuusalue. Mitä tärkeämpiin kulkuneuvo- ja yksityisiin teollisuusmuotoihin tulee, on kokemus osottanut, että mitä suurempi tarkastettava alue on, sitä tarkoituksenmukaisempi on hallitus. Siten näemme meidän päivinämme valtion itse pitävän käsissään rautatien, postin ja telefoonin.[3] Maanviljelystä harjoitetaan yleensä enemmän rajoitetuissa yhteiskunnallisissa joukkokunnissa. Sillä on ainoastaan tarkoin määrätyt luonnolliset edut, jotka tekisi vät mahdolliseksi jo etukäteen laskea jonkun rajoitetun alueen tuottavaisuuden. Eroitusta veroarvoissa Warwickin ja Birminghamin välillä ei voida selittää molempien kaupunkien erilaisesta asemasta, vaan enemmän vaikkapa väestössä vallitsevan luonteen ja vireyden eroavaisuuksista. Jos Birmingham'in asukkaat kauttaaltaan ovat herkeämättömässä toiminnassa ja sitä seuraavassa hyvinvoinnissa, vastoin Warwick'in asukkaiden yksinkertaista ja hiljaista elämäntapaa, niin on yhtä väärin antaa Warwick'in asukkaille osaa Birmingham'in maatuloista kuin määrätä samat elintavat Parisille ja Englannille.
Sitävastoin tulee sellaisia rikkauksia, joita koko kansa tarvitsee, mutta nyt ovat joidenkuiden alueiden etuoikeuksina, kuten kaivoksia, satamia, järviä y. m., kansallistuttaa. Meidän päiviemme suola- ja hiilirenkaat olisivat yhtä mahdollisia ja mahdottomia sellaisen järjestelmän aikana, joka tekisi kaivokset yhteisomaisuudeksi yksinomaan kaivosväestön vuoksi. Myöskin sellaisissa tapauksissa, kuin maa olisi kuntien ehdotonta omaisuutta, tulisi kuntien luovuttaa osan tuloistaan yhteiseen rahastoon. Jokaisen hallittavan alueen suuruuden täytyy määrätä käytännöllisiä seikkoja silmälläpitäen ja hyvin todenmukaiselta näyttää, että kreivikuntalaitoksen ja kunnallisen järjestelmän kehityksen kautta muodostuu meille hallintoalueet, jotka helposti voidaan tehdä yhteisomaisuusalueiksi.
Kunnallinen omaisuus — jos muuten voimme käyttää sanaa kunnallinen sosialidemokratisessa yhteiskunnassa, pitäjästä kansakuntaan — tulee käsittämään samoja välikappaleita kuin nykyinen koottu pääomakin käsittää, s. o. tehtaita, koneita, rautateitä, kouluja ja kaikenlaatuisia tulevaisuuden työkaluja, osaksi tavaravarastoja, kuten elintarpeita, vaatteita ja rahaa työntekijöitä varten, joiden työ ei heti ollut tuottavaa. Yksilöiden omaisuus käsittää osaksi kulutusvälikappaleita tai sellaisia tuotannon välikappaleita, joita ei vielä ole tehty yhteisomaisuudeksi, osaksi saatavia suoritetuista yhteiskuntapalveluksista, jotka maksetaan eläkkeenä määrätystä ijästä tai tavara- eli rahamäärien muodossa, jotka maksetaan vaadittaessa.
Kaikenlaatuiset yhteisöt, osakeyhtiön, uskonnollisten seurain tai kunnallisten joukkokuntain muodossa, ovat sosialidemokratisen valtion silmissä yksinkertaisesti joukkokuntia, joissa on niin ja niin monta yksilöä, joilla on samat omistusoikeudet kun muillakin samanlaisilla. Ne voivat mahdollisesti tulevaisuudessa suorittaa monta hyödyllistä tehtävää, kuten ennenkin, mutta kyläkommunistien, Rochdale Pionerien[4] ja anglikanien kirkon historia osottaa, että on vaarallista jättää omistusoikeuksia minkälaiselle järjestölle tahansa, joka ei käsitä koko yhteiskuntaa, vaikkakin nämä toimisivat ihmisystävällisessä tarkoituksessa. Tämä vieläpä silloinkin kun on kysymys yliopistoista, joissa kuitenkin on ilmennyt se, että riippumattomat, omaisuutta hallitsevat yhdyskunnat ovat vaikuttaneet paraiten. Täällä voidaan luultavasti valtion oikeudet luovuttaa hallittaviksi, mutta ei omistettaviksi. Tästä kohdasta on uuden ajan sosialidemokrateilla eri asema taloudellisiin kysymyksiin, ja suuresta määrästä erilainen nykyajan osuustoimintaliikkeen takaperoiseen osakehuijaukseen, tai aikaisempain sosialistien suunnitteluihin nähden, jotka tähtäsivät pikemmin yhteisyyden toteuttamiseen täydellisesti joidenkin määrättyjen rajojen sisällä, kuin saada se toteutetuksi koko laajuudessaan, siihen sisältyen kaikki. Vielä meidän päivinämme löytyy sosialistisia kirjailijoita, jotka eivät aina näe sitä, että yhdistymisen joukkokuntiin taloudellisia tarkoituksia varten täytyy tapahtua joko osakepääoma- tai paikkakunnallisehdoilla. Siten selittää Gronlund — joskin ristiriidassa sen kanssa, mitä hän sanoo myöhemmin toisessa paikassa »Osuustoiminnallista tasavaltaa», — että »kukin työmiesryhmä tahtoo oikeutta keskenään jakaa työnsä koko vaihtoarvon», jolla tarkoitetaan joko, että he niinkauan kuin ovat työssä, tahtovat olla rajattomia yhteisomistajia työvälineisiin, joita käyttävät, tai myöskin, ettei sillä tarkoiteta mitään. Ehdotukset, jotka tarkottavat antaa ahtaammalle piirille yksilöitä rajattoman ja jatkuvan omistusoikeuden tuotannon välikappaleisiin, ovat kaikkea muuta, mutta ei askel sosialidemokratiaan, ja vieläpä kieltävät koko sosialidemokratisen aatteen. Mutta tästä seuraa taasen epävakaisuutta. Jos meidän yhteiskuntamme, vaikkakin se käsittää koko kansan, on sulettu s. o. rajoitettu sen alkuperäisiin jäseniin ja niiden jälkeläisiin, tulevat vasta maahan virtaavat perustamaan oman luokan Rooman plebeijien tai Ateenan vieraiden asukasten tapaan, ilman osuutta yhteiskunnan varallisuuteen, joskin vielä käyttää täyttä persoonallista vapauttaan. Ja sellainenhan luokka tulee alinomaiseksi yhteiskuntavaaraksi. Jos sitävastoin kaikki vastatulevat saisivat täydet taloudelliset oikeudet, tulee se maa jossa sosialismi, tai yhteiskuntajärjestys joka lähentelee sitä, on toteutunut, köyhälistön siirtolaisuuden esineeksi, maista, joissa tuotannon välikappaleet ovat yksityisomaisuutta. Ja jos tätä sallitaan, niin voidaan ajatella, että koko sosialistisen valtion kansanjoukko lopullisesti painuu alas, vieläpä yksinomaan taistelemaan olemassaolostaan. Tästä ei sentään saa vetää johtopäätöstä, että sosialismin tulisi toteutua yht'aikaa koko maapallolla. Tärkeätä vaan on, että näemme totuuden avoimin silmin, sellaisena kuin se päivä päivältä käy selvemmäksi, että jokaista todellista koetta parantaa köyhälistön elinmahdollisuuksia kussakin europalaisessa maassa, tulee seurata siirtolaislain, tarpeeksi hienotunteisen takaamaan suojan valtiollisille pakolaisille virkavaltaisuutta vastaan, ja joka ei myöskään aseta esteitä väen siirtymiselle, jota seuraisi henkisen ja aineellisen keskimäärän kohoaminen, mutta joka toiselta puolen on jyrkkä sulkemaan sen kansan pohjaloan, ihmishylyt, joista Europan mannermaiden sotilasvaltiot lakkaamatta koettavat vapautua. Tällainen laki tulisi varmaankin olemaan itsessään paha, sillä sitä voitaisiin helposti väärin käyttää, ja voisi se antaa aihetta kansalliselle itsekylläisyydelle, sekä mahdollisesti rikkoa kansallisuuksien hyviä suhteita. Sen johdosta tulisi välttämättömäksi tehdä joukko hyvin kurjia rajoituksia, mutta ei ole esitetty yhtään painavaa syytä moista lakia vastaan.
Mitä rahan muodossa olevaan omaisuuteen tulee, on lainsäädäntö Europan historian aikana ollut monien muutosten alaisena. Vanhan roomalaislain aikana sai velkoja täyden omistusoikeuden velalliseen. Meidän päivinämme on asia niin, että vararikkoa tehtäessä voidaan vapautua velasta ja kuitenkin säilyttää henkilökohtainen vapaus. Mutta tehdaslaissa, palkollisasetuksessa, irlantilaisessa maalaissa y. m. ovat määrätyt lajit sopimuksia eri tilaisuuksien vallitessa laittomia. Sosialismin kasvamiselle voitaisiin tähän suuntaan käyvää kehitystä edistää. Lain koura tulisi voimakkaasti kohtaamaan jokaista sopimusta, jossa toinen osakkaista, vaikkakin lyhyemmäksi ajaksi, asetetaan orjuutta muistuttavaan tilaan ja toinen osallinen sitävastoin, vaikkakin myös lyhemmäksi ajaksi, elämään tekemättä mitään yhteiskunnalle hyödyllistä työtä. Ja sitten kun on tullut selvästi käsitettyä, että määrätty käyttöoikeus tuotannon välikappaleisiin on ensimmäinen ehto henkilökohtaiselle vapaudelle, tulee laki kieltämään hyväksymisen sellaisilta sopimuksilta, joiden kautta joku tulee pidätettyä tästä oikeudesta, tai sen tuloksista osattomaksi. Selittämättäkin tulee epävarmemmaksi velkojalle saada takaisin lainaamiaan varoja, samoinkuin lainanottajalle tulee vaikeammaksi saada lainaa. Nykyinen rahalaki rajoitetulla kiinnityksellä omaisuuteen, tulee luultavasti laajennettavaksi käsittämään kaikki esineet, joita valtio katsoo tarpeelliseksi korkeammalle olemassaololle. Mutta niin kauan kuin yksityistä teollisuutta ja kauppaa löytyy siinä määrässä, että yksityistä tuotantojärjestelmää voidaan sanoa tarkoituksenmukaiseksi, niin kauan tulee myöskin luottoa löytymään. Ja voidaan tämä, jos tarpeelliseksi katsotaan, tehdä laillisesti sitovaksi äsken viitatuilla ehdoilla.
Samassa määrässä kuin yksityisomaisuutta sallitaan, täytyy myöskin sallia maa- ja pääomakorko. Jos kokoojalle annetaan oikeus omistaa Rafaelin maalauksia, tulee hän sulkemaan ne lukon taakse, ellemme tahdo maksaa hänelle huvista saada katsoa niitä. Ja sellainen maksu on heti pääomakorko. Jos siis tahdomme, että Rafaelin taulut olisivat kaikkien nautittavina, emme saa ainoastaan estää kansan näyttelemästä niitä maksua vastaan, vaan estää ketään yksityistä omistamasta niitä.
Tämä koskee muutakin, ei ainoastaan Rafaelin maalauksia. Jos myönnämme jollekin oikeuden omistaa kirjanpainimen, auran, kirjansitojan työaseen tai mitä muuta tahansa, niin saamme myöskin antaa hänelle oikeuden käyttää omaisuuttaan niin, että vahingoittamatta lähimmäistään, voi saada suurimman mahdollisen ansion siitä. Muussa tapauksessa voisi, jos yhteiskunta sekaantuisi asiaan, niinkauan kun se ei ole vastuunalainen järjellisestä omaisuuden käyttämisestä, tulokseksi tulla omaisuuden ei-järjellinen käyttäminen. Ja senkautta tulisivat kaikki yksityiset tuotannon välikappaleet, joita eivät omistajansa käytä, täydellisesti arvottomiksi. Jokaiselle on helppo huomata, että Bedfordin herttua nylkee yhteiskuntaa Covent Garden'in[5] maaverolla, mutta ei ole yhtä helppoa huomata, että aution maa-alueen omistaja Shaftesbury Avenuella samalla lailla nylkee yhteiskuntaa maaverolla, jota autioksi jätetty maa tuottaisi rakennustontteihin jaettuna. Aika-ajottain ovat sosialistit sanoneet: »Antakaa tehtaan-omistajan pitää tehtaansa ja lordin maansa, niinkauan kuin he eivät käytä sitä nylkemiseen, sen kautta että vuokraavat sen toisille ehdoilla saada osan omaisuudesta, jonka nämä toiset luovat.» Silloin täytyy, sanomme, tehtaanomistajan ja lordin pian havaita, että hänen täytyy tehdä raskasta työtä leivästään! Tällaisia lausuntoja kuullaan mielellään kansan seassa, joka halusta näkee lordin ja tehtaanomistajan syövän leipäänsä otsa hiessä. Ikävä vaan, ettei Englannissa ole niin suurta käyttämätöntä maa-aluetta maanviljelystä tai talousliikettä varten, joka tarpeeksi edullisesti voisi vastata sitä maata ja niitä tehtaita, jotka jo ovat yksityisomaisuutta. Ja yhteiskunta tekisi viisaasti maksaessaan vaikkapa kuinka suurta maaveroa Argylen herttualle, ja hra Chamberlainille heidän tiloistaan, ennenkuin alkaisi uusille vähemmän sopiville paikoille. Jos sentähden kiellämme näitä herroja vuokraamasta tiluksiaan jollekin, joka tahtoisi niitä käyttää, tai epäilisimme ottaa niitä omaan laskuumme, merkitsisi se samaa kuin hukattu työ. Asteettainen uudistus maan ja pääoman yhteiskunnan haltuun otossa täytyy tapahtua maa- ja pääomakorkojen veroituksella, ja tämän tulon käyttämisellä yleisten töiden järjestämiseen. Uudistus ei kuitenkaan voi tapahtua sarjalla yksityisen maa ja pääoma nautintokeinottelun rajoituksiin, sellainen yksityinen nautinto yleisen rinnalla ei voi missään tapauksessa johtaa kapitalismia vanhaan pahaan takaisin; sillä jokainen muutos kansan tavoissa tai tuotanto-oloissa, joka tekee yhteistuotannon edulliseksi ja sopivaksi, johtaa vähintäänkin siihen, että valtio ottaa haltuunsa kysymyksenalaisen tuotantohaaran, kuten nyt samallaiset olosuhteet Amerikassa ja muuallakin johtavat perustamaan renkaita. Juuri siitä syystä, että täysi omistusoikeus on välttämättömänä edellytyksenä jokaisen tuotantovälikappaleen käyttämiseen nerokkaimmalla ja tuottavimmalla tavalla, ei tule yhtään järjestelmää, jota yksinomaan lähtien maa- ja pääomakorosta — ei edes itse Henry Georgen jyrkkä suunnitelma valtiosta ainoana kruunattuna suurtilallisena, kuten liikkumaton luoksepääsemätön majesteetti — joka ei todennäköisesti olisi muuta kuin läpikulettava aste sosialidemokratiaan. Anarkistista aatetta, jonka mukaan valtion sallittaisiin vastaanottaa maa- ja pääomakorkoja, mutta ei järjestää työtä, ei silminnähtävästikään voida toteuttaa. Jos emme tahdo antaa joka kansalaiselle osaa valtion vastaisista korkotuloista käteisesti, tulevat nämä, samoin kuin meidänkin päiviemme verot, kaikki käytettäväksi korvaukseen suoritetusta työstä. Tulisi aina olemaan suuressa määrin epämääräistä taloudellisella lainsäädännöllä määrätä kuinka paljo kukin yhteiskunta saa tehdä velkaa lai maksaa korkoja. Kun sosialismi on toteutunut, on pääasiallinen vaara sen kestävyydessä haettavissa juuri tältä alueelta. Tunnemme kaikki ne lapselliset sosialismin ahdistelemiset, joita ensi kertaa asiaa käsittelevät puhujat keskusteluseuroissa tekevät, tai ne, jotka saavat henkisen ravintonsa joko vanhoillisen tai vapaamielisen lehdistön palstoilta. Tämä joukko puhuu meille, että jos omaisuus huomenna jaettaisiin tasan, tulisi 40 henkilöä sadasta seuraavan kymmenen vuoden kuluessa tekemään kovaa työtä, sill'aikaa kuin loput 60 herrastelisivat. Sitten tulisivat ne 60 tekemään kovaa työtä ja elättämään laiskottelevat 40. On helppoa selittää, että me yhtä vähän kuin tarvitsemme, jaammekaan omaisuutta tasan, sitävastoin on vaikeampi suojata itseään niitä ihmisluonteen häilyväisyyden seurauksia vastaan, joista nämä ajatukset johtuvat. Ihmiset vertaavat ja arvostelevat nykyisiä ja tulevia etuisuuksia niin eri lailla, että jos elantotarpeet voidaan hankkia neljän tunnin päivätyöllä, tulee varmastikin löytymään joitakuita, jotka hankkiakseen joko itselleen tai lapsilleen vastaisia etuoikeuksia, tekisivät mielellään kahdeksan tunnin työpäivän, jotavastoin toiset tahtovat päästä neljänkin tunnin työstä, saattaen siten itsensä ja perheensä vastaisuudessa enemmän tai vähemmän kärsimään. Niin kauan kuin tämä on asianlaita, pakotetaan yhtähyvin yhteiskuntaa kuin yksilöltäkin käyttämään hyväkseen niitä palveluksia, joita työhaluiset ja selvänäköisemmät tarjoovat ja hankkimaan yhteiskunnalle velkaa sillä perusteella, että kaikki jotka nauttivat noista palveluksista, maksavat yhtä paljon. Kyläkommunit, paikalliset yhdistykset, kouluhallitus y. m. Englannissa ovat ennen kuulumattomassa velassa. Näyttää helpolta estää tällaista tapahtumasta tulevaisuudessa lain kautta, joka kieltää yhteiskuntaa missään tapauksessa tekemästä velkaa. Mutta kun asia koskee ylintä ja keskusjohtoa, olisi luonnollisesti sellainen laki mahdottomuus. Ei mikään valtio voi välttää valtiovelkaa tai muuta pahaa, niin kauan kuin suurin osa kansasta tahtoo sitä. Rauhottavaa on sentään nähdä, miten käsitteet yhä vakaantuvat siitä, että "hallituksien tulee pitää itseään tasapainossa vuodesta vuoteen. Ranskassakaan ei valtiovelka kasva samassa määrässä kuin ennen, yli kaikkien mahdollisuuksien rajojen. Mutta kuntien velat sitävastoin kasvavat keskeymättä. Prestaun kaupungissa esim. ovat ne kasvaneet seitsenkertaisiksi vuotuisiin verotuloihin nähden. Ja joskin Englannin valtiovelka vähitellen pienenee, sillä par'aikaa (marrask. 1888) kuulemme hälyytystä vaan kolmesta pienestä siirtolaissodasta sivistysmaiden ulkoreunalla, niin ei mikään ministeristö, jos huomenna julistettaisiin sota jotakin europalaista valtiota vastaan, uskaltaisi vaatia kaikkia tähän tarvittavia varoja suorana verona tuloista ja varallisuudesta. Voidaan väittää, ettei mitään sellaista vaaraa tule olemaan sosialistisessa yhteiskunnassa, koska silloin ei löydy rahastoa, mistä laina voitaisiin ottaa, eikä myöskään yhtä helposti voida koota veroja suoranaisella veronkannolla. Mutta jos me nyt puhumme yhteiskunnasta lähimmässä tulevaisuudessa, tulee varmasti ei-sosialistisessa yhteiskunnassa löytymään jäseniä, tai kansaa Englannissa — käyttääksemme esimerkkiä — jolla olisi rahoja talletettuna näissä valtioissa ja jotka olisivat halukkaita tukemaan tyrannillista, hurjaa tai epärehellistä sosialistihallitusta vakuutta vastaan annetulla lainalla. Missään tapauksessa ei ero taloudelliselta kannalta uusien kapitalistien ja vanhojen maaruhtinasten välillä tule suuremmaksi, kuin ero lordi Salisburyn, rautakorttelin[6] omistajan ja lordi Salisburyn välillä sitten kun hän on myynyt nämä katalat pesät ja sijaan ostanut valtiopapereita. Ehkä vakavin vaara uhkaa yhteiskuntaa ylimaksun kautta, jonka täytyy tarjota vakuudeksi. Meidän päivinämme sosialistit ovat saaneet oppia osuustoiminnallisten yritystensä ja virheiden kautta, että ne edut, joita voitaisiin saavuttaa yksityisen toiminnan kautta, pitää henkilöitä, joille on edistynyt liikenemiskyky, poissa yhteisistä yrityksistä ellei vaikeampaa johtajatointa palkata paremmin kuin tavallista työtä. Kuinka suureksi ero tulee, että yhteiskunta voisi taata itselleen täysin kykeneviä voimia, sen voi ainoastaan kokemus ratkaista. Ja siinä määrin kuin yhteiskunta edistyy tiedoissa ja siveellisyydessä, ja päästään yhteisteollisuudessa niin pitkälle, ettei yksityistä toimintaa harrasteta, tulee se luultavasti vaikuttamaan tasoittavasti tässäkin suhteessa. Mutta siihen mennessä otaksuttavasti ansaitsee kansa, joka elää hyödyllistä ja toimeliasta elämää, suuria tuloja, mutta joka samalla usein työskentelee taatakseen itselleen rahaa ja hyviä päiviä vanhempana, ja perheelleen vieläkin paremman toimeentulon. Olen jo viitannut siihen, että osa yhteiskunnan palvelijoiden palkasta voitaisiin ilman korkohyvitystä pidättää yhteiseen rahastoon. Voisihan soveltua sellaiselle yhteiskunnan palvelijalle, yhtä hyvin kuin hänen vähemmän ponnistaville tovereilleenkin, että heille määrättäisiin hyvin korkea palkka, joka vasta jälkeen heidän kuolemansa maksettaisiin jälkeläisilleen. Ja nämä ehkä ehdottavat määrän maksettavaksi jaksottain pienemmissä erissä sen sijaan kuin ottaisivat kerralla koko määrän. Luottavaiset lainanantajat tarvitsevat vaan muistaa, että aina hätätilassa löytyy varakeino, minkä kautta velan maksaminen voidaan välttää, nimittäin tuloverojen viisas käytäntö. Tämän ohessa voidaan toivoa sivistyksen edistymisen sosialismin aikana käyvän siihen suuntaan, että se kasvattaa ja säilyttää määrätyn pienemmän määrän tervettä järkeä tämänlaisissa asioissa. Jos tämä määrä tervettä järkeä on riittävä pitämään keskushallintoa oikealla tiellä, niin voidaan pienempien yhteiskuntalaitosten velkaantumiset helposti rajoittaa. Omaisuus palvelusten muodossa on luonnollisesti saman merkityksellistä kuin omaisuus tulevissa palveluksissa. Se omaisuus, mikä tähän saakka on syntynyt palvelusten kautta, voidaan vaihtaa tai omistaa, mutta ei palvelusta itseään. Kaikki lakijärjestelmät, joita tunnemme, oikeuttaa yksityisten henkilöiden tekemään sopimuksia määrättyjen vastaisten palvelusten teosta ja laki rankaisee, tai sallii rangaistavan mainitunlaisten sopimusten rikkomisista. Tässä tapaamme siis samaa kuin kysymyksessä velkaantumisesta. Meidän kasvava kunnioituksemme henkilökohtaisesta vapaudesta tulee ilmaistua lain kateellisessa sekaantumisessa jokaiseen painavaan laatuun olevaan sopimukseen, jos se sitten on asianomaisen itsensä tai toisten hänen puolestaan hyväksymä. On kuten Prof. Sidgwick huomauttaa: »Englannissa tuskin minkäänlainen sopimus persoonallisista palveluksista oikeuttaa työnostajaa laillisesti muuhun kuin rahakorvaukseen — toisin sanoen: melkein kaikki sellaiset sopimukset, ellei niitä täytetä, muuttuvat suureksi velaksi, niin suurelle rahamäärälle kuin laki kulloinkin määrää». Avioliittosopimus tekee pääasiallisen poikkeuksen tästä säännöstä, mutta tässä tapauksessa näyttää kuten useimmissa Europan maissa tahdottaisiin olla halukkaita tekemään laki vähemmän ankaraksi.
Toiselta puolen ei tällä silmänräpäyksellä näy merkkiäkään siitä, että valtion vaatimukset kansalaisiinsa nähden vähenisivät. Seisova sotaväki ja koulupakko anastaa nyt jo suuren osan kunkin ranskalaisen ja saksalaisen elämästä. Englannissa on jo vuosisadan aika tuomittu kaikki täysikasvuisten pakko suorittaa sotapalvelusta missäkään muodossa, koska on nähty sen olevan painostavan ja taloudelliselta kannalta katsoen muistuttavan avonaisten markkinoiden vapaata sopimusjärjestelmää. Useimmat englantilaisista sosialisteista näyttävät haluavan käsittää, että kaikki työ valtiolle pitää vastaanottaa vapaasti ja maksaa yhteisteollisuuden tuloilla.
Kysymys missä määrin valtio voi vaatia jäsentensä palveluksia, voi johtaa meidät hyvin laajaperäiseen kysymykseen: tuemmeko työtä sosialismin vaiko kommunismin hyväksi. Puhtaan sosialismin vallitessa, käyttäen tätä sanaa sen ahtaimmassa merkityksessä, ei valtio tarjoa yhdellekään jäsenistään etuoikeuksia, ellei se ole maksettu hinnalla, joka korvaa kaikki siitä johtuvat kulut. Tässä suhteessa on esim. postiliike puhdas sosialistinen laitos. Jos niin olisi, ei valtio voisi vaatia työtä jäseniltään, ja työhön pakottaisi ainoastaan pelko kuolla nälkään. Puhtaan kommunismin aikana sitä vastoin, sellaisena kuin sen määritteli Louis Blanc:[7] »Jokaiselta kykyjensä mukaan; jokaiselle tarpeittensa mukaan» tulee valtion ilman vastustelematta ja vastapalveluksia vaatien täyttää kaikki jäsentensä mahdolliset vaatimukset. Meidän yleiset kaivoksemme ovat, lukuisten esimerkkien joukossa, puhdasta kommunismia. Mutta kun mitään ei synny itsestään, ainoastaan työn kautta, tulee valtion vaatia sitä, valmistaakseen tarpeita, joilla se voisi varustaa jäsenensä. Jos pakko tulee kyseeseen kommunistivaltiossa, tukee se suoraan sellaista! Erään määrän kommunistisia laitoksia tulemme tarvitsemaan, ja aivan kun sääntönä Englannissa on niiden luvun lisääntyminen. Jos maaverorahasto, joka on eroitus käytännössä olevan parhaan ja huonomman tuotannon välikappaleen välillä, kokonaan tai osaksi veroituksen kautta tai muuten siirretään valtiolle, voi tuskin etuja, joita siitä seuraa muuten jakaa, kuin kommunistisella tavalla. Sillä, sellaisten kanssa kuin ihmiset nykyjään ovat, läpisuolattuja turmeltuneen kauppajärjestelmän siveellisyysperiaatteilla, saa valtio olla ylenmäärin varovainen päättäessään mitkä tarpeet tyydytetään maksutta, käyttämättä työpakkoa. Ei ole siis mahdotonta hankkia jotenkin sopiva maja, vuode, suuri annos keittoa, leipää ja juustoa, vieläpä katajaviinaa ja vettä jokaiselle kansalaiselle, mutta kukaan järkevä ihminen ei ehdottaisi sentapaista nykyisellä virallisella sivellisyysasteella. Jo vuosisadan ajan ovat Europan herrat raatajiaan niin sanoakseni kehottaneet tekemään niin vähän työtä kuin mahdollista. Sekä ammattijärjestöjen käytännölliset opettajat yhteiskuntataloudessa, että heidän oma katkera kokemuksensa ovat opettaneet, että joka kerta kun joku heistä on joko kunnianhimosta tai hyväntahtoisuudesta tehnyt pienintäkään yli sen, mihin työsopimus häntä velvottaa, edistää hän lisäämään tulevaisuuden maksamatonta työtä, eikä ainoastaan itselleen, vaan myöskin työkumppaneilleen. Samalla on yksitoikkoisuus, surullisuus ja epäkohteliaisuus joka laatua tehneet työn niin orjamaiseksi ja haluttomaksi kuin mahdollista. Melkein kaikki ilman poikkeusta pitävät työpäivää orjuutena, ja ainoastaan harvoina tunteina tai minuutteina työn ja unen lomassa on heille sallittu hakea sitä onnea, jota voivat saavuttaa. Ani harvalla tämä onni on jatkuvaa työtä aivoille, ajatella ja puhua omaansa ja tovereiden asiaa. Suurin osa tuntee tyydytystä niistä kehnoista huveista, jotka ovat köyhien ja rasitettujen käytettävänä. Ja tämän tähden olkoon heille anteeksi annettu, joskin näissä oloissa uneksivat elämän ihannuuksien jakamisesta, unelmoivat yhdestä tai toisesta tavasta päästä nauttimaan vapautta suurena ja osittamattomana, joskin vaan viikoksi pariksi.
Löytyy työn tuloksia, joita työntekijät voittonsa jälkeen vapaasti voisivat tarjota toisilleen, ilman että heikompikaan veli jäisi ilman osaansa jokaisesta yhteiskuntaa hyödyttävästä työn tuloksesta. Sellaisia työntuloksia ovat esim. aatteet, joita me yksityisomaisuuden herruuden alla olemme merkinneet kustannus- ja patenttioikeuksilla. Onnellista meille on, ettei tämä herruus ole ollut täydellistä eikä ikuisesti kestävää. Jos Whig-lordit[8], joita meidän tulee kiittää suurimmasta osasta maamme edistystä, olisivat koettaneet ansaita rahaa kirjailijoina ja keksijöinä, niin olisi meillä todennäköisesti ankarat lait suojaamassa omistusoikeutta ja vielä perintöoikeutta. Meillä olisi silloin varmaan herttua Shakespeare, jolle, saadaksemme lukea esi-isänsä teokset, saisimme maksaa kai kolme puntaa (1 punta n. 25 mk.) ja ehdoilla että 14 päivän kuluttua jätämme kirjan vahingoittumattomassa kunnossa takasin. Mutta vaikkakin nyt pidämme kiini siitä ajasta, jolloin kustannus- ja patenttioikeudet ovat olleet olemassa, on se kuitenkin järjestelmä, joka on antanut kirjailijalle ja keksijälle oikeuden yksin omistaa aatteensa, tuhma ja vaikutukseton tapa sekä heidän työnsä maksamiskysymyksenä, että yleisön tarpeiden tyydyttämiseen nähden. Kirjailija tai taiteilija saa siten puhtaan tulon, mutta kuitenkin suuren enemmistön kustannuksella, joka tahtoi lukea kirjaa tai tehdä keksinnön hyödylliseksi. Tiedämme, että Englannin valtio teki erinomaisen kaupan ostaessaan Waterloo-sillan[9] ja maksaessaan siitä suuremman hinnan kuin omistajat koskaan olisivat ansainneet minkämoisella siltarahajärjestelmällä tahansa. Samalla lailla voisi varmasti kukin hallinto toimia tehtävänsä: suuri mahdollinen onni mahdollisimman monelle. Se voisi kyllä maksaa nerokkaalle taiteilijalle tai keksijälle yhtä paljo, kenties enemmän kuin rikas ylhäisö maksaa, joka nyt on heidän suojelijansa, ja epäilemättä enemmän kuin mitä saisivat, jos itse myisivät tuotteensa yhteiskunnalle, jossa ainoastaan harvat omistavat. Jos näinollen valtiolla olisi kykyä maksaa ylellisen korkea hinta määrätystä lajista henkistä työtä, ei tällä lainkaan ole sanottu, että se olisi pakoitettu tekemään sitä, koska ei niitä merkitseviä ostajia ole.
Yhteiskunta tulisi yhteisillä varoilla tyydyttämään sairaiden, työhön kykenemättömien ja koululasten tarpeet ilman, että niille asetetaan mitään yhteisiä velvollisuuksia. Todennäköisesti on tärkeätä opettaa lasta näkemään kokemuksesta minkä edullisuuden ja onnellisuuden voivat terveesti kehittyneet heidän joukostaan saavuttaa yhteistyön kautta sekä silloin kun on kysymys heidän tarpeittensa välittömästä tyydyttämisestä samoinkuin taloudellisten tarveaineiden valmistamisesta. Jos voisimme vieroittaa lapsemme siitä itsekylläisestä eristämisestä, mikä on niin ominaista englantilaiselle perheelle, vieroittaa ne enemmän kuin raakalaismaisista tavoista, joita nyt neljän sukupolven aikana kapitalistisessa järjestelmässä on rakennettu, vieroittaa ne siitä kiihkosta ja innostuksesta huonoihin huveihin, joka on luonnollinen seuraus tehdastyöstä ja sunnuntaipäivien kadulla oleskelusta, silloin voimme avokäsin myöntää kannatusta kouluillemme. Jos tämä sukupolvi olisi kyllin älykäs, maksaisi sekin enemmän opetuksesta ja kasvatuksesta kuin mikään edeltäjistään, säästäen siten jälkeläisiltään vastaavat menot. Ei tehtäisi kouluja ainoastaan mukaviksi ja upeiksi, vaan vieläpä ylellisiksi ja loisteliaiksi. Yhteiset ateriat tarjottaisiin hienojen maalauksien ympäröimissä halleissa, kukkaiskoristeisilta pöydiltä, tai kuten John Milton[10] ehdotti: uiden ihanassa soitossa. Ennen kaikkea koetettaisiin toteuttaa Ibsenin aatetta, että joka lapsi on kasvatettava kuten aatelismies. Vahinko vaan, ettei sukupolvemme ole niin viisasta.
Jos tahdomme harkita kuinka laaja yhteiskuntaomaisuus on mahdollista kansalle, joka on samalla taloudellisella ja siveellisellä kehitysasteella kuin mekin, olen katsonut sopivammaksi pysähtyä tarkastamaan sosialismin välttämättömiä epävakaisuuksia ja rajoituksia ennenkuin syvennyn kehityksen tulevaisuustoiveisiin, jotka ovat saman yhteydessä. Saamme aina olla vakuutettuja, että tehtävä, jota sosialismi koettaa ratkaista, riippuu olosuhteista ja ehdoista, jotka keskeymättä vaihtelevat. Aivan samoin kuin yhteiskuntajärjestys, joka lähentelee sitä mitä nimitämme sosialismiksi, olisi mahdoton toteuttaa mustien joukossa esim. Austraaliassa ja kukaties, ehkei lukuunottamatta ulkonaista voimakäskyä, Ison-Britannian talollisten keskenkin — joiden suurin ilo on rajattomasti omistaa vaikka kuinka pientä maa-alaa, samalla kuin se on ainoa kiihotin ahkeruuteen — olisi mahdollista kansalle, joka yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti on tullut pidemmälle kuin me, toteuttaa yhteiskuntajärjestys, jota me emme tänäpäivänä edes uskalla uneksiakaan. Se rajoitettu sosialidemokratia, jota olen tässä suunnitellut on välttämätön ja tarpeellinen askel parempaa elämää kohti, jota toivomme. Ne harrastukset, joita jokaisella on yhteistä toisten kanssa, osottavat aina vastaavan hänen omiaan. Näemme juuri tämän kehityksen alkavan. Kun yleinen kirjasto avataan, huomaa työntekijä kuinka pieni hänen oma kirjakokoelmansa on verrattuna siihen osaan, mikä hänellä on yleisessä kirjakokoelmassa, vaikkakaan tämä osuus ei ole maksanut yhtä paljon kuin hänen muutamat kirjansa. Samoin tulee työntekijän parin sadan markan suuruiset säästöt päivä päivältä vähemmän merkitseviksi tuotannossa. Se joka joku vuosi sitten voi työllään tehdä itsensä pikku pääoman omistajaksi, tulee nyt palkkatyöläiseksi johonkin suurempaan liikkeeseen ja saa pitää säästöjään rahastona, jota voi käyttää sairauden aikana ja vanhoilla päivillä. Hän myöskin pian huomaa mikä merkityksetön välikappale hänen lietensä on ruoan valmistuksessa, verrattuna yleiseen keittiöön. Ehkä hän lopullisesti hankkii ei ainoastaan vaatteensa yleisestä varastosta, vaan myös henkisen nantintonsa yleisistä taidekokoelmista, teattereista ja soittosaleista. Kun pääsemme siitä vallattomuudesta, mikä nykyään vallitsee elämän käsityksestä, hän hakee kenties ravintoa sielulleen ja ajatuksilleen yleisesti valitun kansanopettajan luota. Silloin tulee kaikille mahdolliseksi elää elämää, jota ei edes rikkain eikä mahtavin tänään voi. Se järjestelmä omaisuuden yhteydestä, jota nimitämme sosialismiksi, ei merkitse samaa kuin sellainen elämä, yhtä vähän kuin erinomainen likaviemärin järjestelmä merkitsisi terveyttä tai kirjapainotaidon keksiminen samaan kuin käyttö. Ei myöskään sosialismi ole aivan tarpeellinen ehto täydellisen ihmisonnen luontia varten. Oikeudenmukaisimmassa yhteiskuntajärjestelmässä ehkä seisomme kasvot kasvoja vastaan kaikkien epäkohtien ja tautien kanssa, jotka eivät ole suoranaisia seurauksia köyhyydestä ja työrasituksesta. Saamme ehkä tulevaisuudessa elää kaikki ne sielun tuskat ja sen viileyden, joka on sen seurauksena — toiset sanovat uskonnollisesta uskosta, toiset uskonnollisesta epäilyksestä. Ehkä saamme nähdä kansallisvihan ja vapauden sorron purkaukset heikompaa kansallisuutta vastaan — ehkä tahdomme tehdä maan helvetiksi kaikille roduille, paitsi omallemme. Mutta viidelle kuudesta Englannin palkkatyöläisen kodista tulee sosialismi onnen lähteeksi. Kuluttaa pitkän päivän kuin rangaistuslaitoksessa, ilman toivoa ja ilman halua, kodin siivottomuus ja ennen kaikkea kalvava epävarmuuden tunne ja säännöllinen pelko työnsä ja terveytensä kadottamisesta, ilman omaa syytä — kapitalistisen tuotannon uskollinen seuralainen — kaikki tämä olisi sosialismin toteuttamisen jälkeen vältetty, ja kasvatus, sivistys ja vapaus, joista työntekijä näihin päiviin saakka ei ole tohtinut edes ajatella, tulevat silloin tekemään osan hänen jokapäiväisestä leivästään. Sosialismi odottaa valmiina työntekijöitä, kunhan ne vaan avaisivat silmänsä. Ja myöskin niille harvoille, jotka hyötyvät vuosisatamme kapitalistisesta viheliäisyydestä, tarjoaa sosialismi uutta ja parempaa elämää, jossa kokonainen ja vilpitön rakkaus lähimmäiseen, rakennettu tosi tiedoille olosuhteista, tulee onnen lähteeksi, eikä kuten nyt, yhtämittaiseksi suruksi, ja jossa ei tehden ilmeisesti työtä korkeampia ihanteita varten, tule syytetyksi hulluudesta tai teeskentelystä. Nämä muutamat ovat oikeutetut alkamaan vallankumouksen heti kun ovat halukkaita maksamaan kulut. He voivat elää niin kehnosti kuin kanssaveljensä yhtäläinen etu vaatii, he voivat pyhittää olemassaolonsa tekemällä työtä kaikista päämääristä jaloimman eteen. Palkkaa, jos jotakin sellaista toivovat, saavat he, kuten toisetkin, odottaa.
[1] Lawrence Gronlund, amer. sosialidemokrati, ja tunnettu m. m. väittelystään Henry George'n kanssa.
[2] Englantilainen oikeusoppinut ja hyötymoralisti.
[3] Koskee Englantia, meillä telefoonit ovat yksityisyhtiöiden, lukuunottamatta muutamia valtionjohtoja majakka- ym. laitoksiin. Suom. muist.
[4] Ks. Fabian, Essays III.
[5] Rakennustontteja Lontoossa.
[6] Kaupunginosa vanhassa osassa Lontoota.
[7] Ranskalainen kansanjohtaja 1848 vallankumouksen aikana.
[8] Hovia ja ministeristöä vastustava puolue 1679. Nimi johtuu »We Hope in God» -lauseen alkukirjaimista.
[9] Lontoossa.
[10] Englantilainen kirjailija 17:sta vuosisadalta.