Ivar Lassy

Marxismin perusteet

1931


III

DIALEKTIIKAN PERUSLAIT

Johdanto

 

*

 

Teesit:

1) Mitä on dialektiikka ja mikä sen merkitys?

Hegel sanoi: »Dialektiikka on elävänä sieluna tieteen liikunnassa; yksistään vain tämä peruste tuo tieteen sisältöön välttämättömyyttä ja sisäistä yhteyttä ... On ylen tärkeää ymmärtää dialektiikan todellinen merkitys. Se muodostaa kaiken liikunnan, kaiken elämän ja toiminnan perustan todellisuuden maailmassa. Samoin on dialektiikka jokaisen tositieteellisen tietämisen sieluna». (»Logiikka»).

Toisessa yhteydessä (»Hengen fenomenologia») Hegel vertaa ihmiselämää vuoropuheluun siinä mielessä, että iän ja elämänkokemuksen mukaan käsityksemme ihmisistä ja asioista vähitellen muuttuvat, niinkuin muuttuvat kahden henkilön ajatukset pirteän ja aaterikkaan keskustelun kuluessa. Se mitä kutsumme kokemukseksi sisältyykin juuri siihen, että käsityksemme elämästä täten muuttuvat meidän tahtomattamme ja sisäisen välttämättömyyden vuoksi. Juuri sen takia Hegel, verratessaan tietoisuutemme kehityskulkua filosoofisen keskustelun kulkuun, kutsuu sitä dialektiikaksi tai dialektiseksi liikunnaksi.

2) Engels sanoi dialektiikkaa »tieteeksi luonnon, inhimillisen yhteiskunnan ja ajattelun liikunnan ja kehityksen yleisistä laeista» (»Luonnon dialektiikka») ja selitti, että dialektisen metoodin lähtökohtana on »suuri perusaatos, että maailma ei ole kokoonpantu valmiista, lopullisista esineistä, vaan muodostaa summan prosesseja, joissa muuttumattomilta näyttävät esineet samoinkuin niiden ajatukselliset kuvat meidän päässämme, s. o. käsitteet, yhtämittaa muuttuvat, milloin syntyvät, milloin häviävät». (»L. Feuerbach»).

Lähtien dialektiikan peruslaista, että vain »vastakohdat vievät eteenpäin» (Hegel), kuvasi Tshernyshewski dialektista metoodia seuraavasti: »Ajattelijan ei pidä tyytyä johonkin määrättyyn tulokseen, vaan hänen pitää asiassa, jota hän tutkii, hakea ominaisuuksia tai voimia, jotka ovat vastakkaiset sille, miltä nämä asiat ensi silmäykseltä näyttävät» (»Piirteitä Gogolin aikakaudelta Venäjän kirjallisuudessa»).

Ja Lenin sanoi yhdessä parhaimmista dialektiikan määrittelyistään: »Dialektiikka on oppi siitä, miten vastakohdat voivat olla ja ovat yhtä (tai voivat tulla siksi) — millä ehdoilla ne tapaavat olla yhtä ja muuttua toisesta toiseksi — miksi ihmisjärjen ei pidä ymmärtää näitä vastakohtia kuolleiksi, kivettyneiksi, vaan eläviksi, ehdollisiksi, liikkuviksi, muuttuviksi yhdestä toiseen».

3) Dialektiikka ei ainoastaan ole tiede kaiken liikunnan laeista (niin luonnossa kuin yhteiskunnassa ja inhimillisessä ajattelussa), vaan myös metoodi, joka opettaa, miten pitää ajatella ja toimia. Marxilainen dialektiikka ei ole vain korkeata filosofiaa, vaan se on myös välttämättömänä »toiminnan ohjeena» (Engels) työväenluokan luokkataistelussa. Dialektiikka on ajattelun korkeampaa matematiikkaa, se on sitä, mitä Herzen kerran onnistuneella nimityksellä kutsui »vallankumouksen algebraksi».

»Marxin opeissa näyttelee ratkaisevaa osaa itse metoodi, eikä sen saavuttamat tulokset. Nämä voivat muuttua, eräissä suhteissa ne ovat jo muuttuneet ja tulevat vastedes muuttumaan vielä enemmän sikäli kuin tietoomme tulee uusia tosiasioita ja opimme käyttämään uusia tutkimusvälineitä ... Mutta se metoodi, jonka avulla Marx kehitti oppejaan, on kaikkialla loistavasti ja todenteolla osoittautunut oikeaksi» (Kautsky).[1*]

»Materialismi», sanoi Lenin nuoruusteoksessaan »Mitä ovat 'kansanystävät'», »ei ole milloinkaan ottanut tehtäväkseen selittää kaiken historiassa, vaan ainoastaan osoittaa ainoan tieteellisen, Marxin sanonnan mukaan, tavan selittää historian».

»Metoodi on keino löytää jotain uutta ja hallita uusia tilanteita. Sen vuoksi se on vielä tärkeämpi kuin sen saavuttamat tulokset». »Metoodi ei merkitse vain tietoa (metoodin tuntemusta), vaan myös taitoa; se on taito, joka vaatii harjoittelua, niin kauan, kunnes se on siirtynyt lihaan ja vereen» (A. Thalheimer).

4) Dialektisella ajattelulla on filosofian historiassa syvät juurensa, jotka ulottuvat aina kreikkalaiseen muinaishistoriaan saakka. Dialektiikan vastakohtana on aina, niin hyvin materialismissa kuin idealismissa, ollut metafyysillinen katsomus, joka lähinnä tutkii esineitä, eikä prosesseja (jos prosesseja, niin aina samanlaisina toistuvina, ikäänkuin ympyrässä tapahtuvina, eikä spiraalin tapaan kehittyvinä), joka pitää esineitä (ja prosesseja) muuttumattomina, eikä kehitysalaisina, joka kaikkialla hakee ikuisia totuuksia ja ehdottomia määritelmiä (joko asia on vain niin, tai se on vain näin), eikä näe kaiken, myös totuuden ja erehdyksen suhteellisuutta (että asia voi olla sekä niin, että näin, riippuen ajasta ja olosuhteista), joka eksyy kauas aivan hyödyttömiin mietiskelyihin ja keinotekoisiin määritelmiin, eikä pohjaannu välittömästi käytäntöön ja palvele sen tarpeita. Materialistinen dialektiikka on teorian ja käytännön elävää yhteyttä, metafysiikka hukkuu pilventakaisiin haaveisiin. Materialistinen dialektiikka on vallankumouksen terävä ase, metafysiikka lähenee aina uskontoa ja voi palvella vain vastavallankumousta.

5) Hegelissä saavutti dialektinen ajattelu huippunsa ennen Marxia. Marxismi hylkäsi Hegelin filosoofisen systeemin, joka lähti idealistiselta pohjalta ja johti pelkkään mystiikkaan ja mielivaltaisuuteen, mutta hyväksyi ja kehitti edelleen Hegelin dialektisen metodin perusaatteet.[2*] Hegelin filosofiaan jäänyt ristiriita systeemin ja metoodin välillä poistettiin marxilaisen dialektiikan kautta, joka muodostui eheäksi ja johdonmukaiseksi oppirakenteeksi ja dialektiseksi, materialistiseksi maailmankatsomukseksi. Hegel on verrattoman hedelmöittävästi vaikuttanut marxismin kaikkiin puoliin, mutta ennen kaikkea sen ajattelumetoodiin. »Hegelin dialektiikka», tunnusti Engels avoimesti, »on kaiken dialektiikan perusmuoto», siis myös marxilaisen. Kun Marx huomautti, että hänen dialektinen metoodinsa on toinen kuin Hegelin (»Pääoman» esipuheessa), jopa sen suora vastakohta, tarkoitti hän sillä, että Hegel asetti aatteen kaiken lähtökohdaksi, perustaksi ja päämääräksi, että hänellä »dialektiikka seisoi päälaellaan», jota vastoin marxismi käänsi tämän dialektiikan »takaisin jaloilleen» selittäessään aatteellisen vain aineellisen heijastukseksi ihmisten päissä.

6) Marxilainen dialektiikka, jossa Hegelin kehittämä dialektinen metoodi yhtyy aikamme tieteelliseen materialismiin, on saavuttanut huippunsa leninismissä, sen opeissa ja teoissa. Leninin opit vallankumouksesta ja proletariaatin diktatuurista, talonpoikaisesta ja kansallisuuskysymyksestä, puolueesta ja taistelutaktiikasta — kaikki on dialektisen metoodin mestarillista sovellutusta teorian ja käytännön eläviin probleemeihin. Lenin piti seuraavaa arvokkaimpana dialektiikassa: »Se on kehitysoppia sen täydellsimmässä ja yksipuolisuudesta vapaimmassa muodossa, oppi inhimillisen tiedon suhteellisuudesta, joka kuvastaa meille ikuisesti kehittyvää ainetta. Kaikinpuolinen, yleinen käsityksiemme joustavuus, aina vastakohtien yhteyteen saakka — kas siinä asian ydin. Kun tätä joustavuutta sovelluttaa subjektiivisesti, merkitsee se eklektiikkaa ja sofistiikkaa. Kun joustavuutta sovellutetaan objektiivisesti, s. o. kun se vastaa aineellisen prosessin kaikinpuolisuutta ja sen yhteyttä, on se dialektiikkaa, on se maailman ikuisen kehityksen oikeata heijastusta».

7) Dialektiikan lyhyin määritelmä sanoo, että »dialektiikka on tiede ja oppi kaiken liikunnan yleislaeista» (Engels). Dialektiikka käsittelee tätä liikuntaa a) luonnossa (luonnon dialektiikka, dialektinen kehitysoppi), b) yhteiskunnassa (historian dialektiikka) ja c) ajattelussa (ajattelun dialektiikka, dialektinen logiikka eli tietoteoria). Luonnon ja historian dialektiikka muodostavat objektiivisen dialektiikan, ajattelun dialektiikka — subjektiivisen dialektiikan. Subjektiivisen ja objektiivisen dialektiikan peruslait ovat samat, ajattelumme dialektiikka vastaa, on vain osa objektiivisesta dialektiikasta. Ajattelumme kulku ja sen muodot aina suurin piirtein vastaavat objektiivista todellisuutta ja siten tekevät meille tiedon ja totuuden saavuttamisen sekä tarkoituksenmukaisen toiminnan mahdolliseksi. Kaikki tämä liikunta (luonnossa, historiassa, ajattelussa) on materialistista liikuntaa. Liikunta on enemmän kuin aineen ominaisuutta — se on aineen olemassaolon muoto. Aine ei ole, ei voi olla eikä sitä voida ajatella ilman liikuntaa. Myös lepo ja tasapaino ovat vain aineen liikuntamuotoja. Dialektinen liikunta on sen lisäksi aina liikuntaa vastakohtien kautta (»liikunta on ristiriitaa teossa», sanoi Plehanov). Siitä lähtevät kaikki dialektiikan (objektiivisen yhtä hyvin kuin subjektiivisen dialektiikan) peruslait.

8) Dialektiikan tärkeimpänä yleislakina on laki vastakohtien yhteydestä. Kaikki on olemassa vain vastakohtien kautta, jotka saavat ratkaisunsa dialektisessa kehityksessä. Dialektiikka tutkii kaikkia asioita ja ilmiöitä niiden yhteydessä ja vuorovaikutuksessa keskenään ja ympäristönsä kanssa, jotka yhteydet ja vuorovaikutukset itse alati muuttuvat ja kehittyvät. Ilmiöiden ominaisuudet eivät heti joka suhteessa tule näkyviin, vaan paljastuvat vasta niiden konkreettisen kehityksen, niiden uusien suhteiden kautta. Sen vuoksi ei asioiden kaikinpuolinen, konkreettinen tuntemus merkitse niiden kaikkien puolien tutkimista yhtaikaa ja etukäteen, vaan sitä mukaa kuin eri ominaisuudet tai niiden oireet ilmenevät ja saavat käytännöllistä merkitystä.

9) Ei ole dialektiikka vielä se, että näkee ristiriidat ja vastakohdat. Täytyy osata nähdä myös vastakohtien yhteys, ristiriitojen ratkaisu. Myös metafyysillinen ajattelutapa tunnustaa vastakohdan, esim. myönteisen ja kielteisen, kokonaisuuden ja osan, yhtäläisyyden ja erilaisuuden välillä. Mutta kun metafyysillinen ajattelutapa pysähtyy näihin vastakohtiin, pitää ne ehdottomina, toisensa poissulkevina, sovittamattomina, opettaa dialektiikka, että ne ovat vain suhteellisia, että niillä on paljon yhteistä, että ne vähitellen siirtyvät toisiinsa. Myönteisessä on aina myös jotain kielteistä ja päinvastoin. Kapitalismi merkitsi edistystä feodalismiin nähden, mutta taantumusta sosialismiin nähden. Tiili on kokonaisuus osiinsa nähden, mutta osa rakennukseen nähden. Siitä huolimatta vastakohdat ja laadut ovat todellisia. Kokonaisuus on ehdottomasti jotain muuta kuin osa, jopa enemmän kuin osien pelkkä summa. Rakennus on epäilemättä jotain muuta ja enemmän kuin tiilien summa, kuin pelkkä tiilikasa.

10) Laki vastakohtien yhteydestä ilmenee eräässä taistelussamme hyvin tärkeässä ilmiössä, nim. yksilön ja luokan, tai yksilön ja puolueen välisissä suhteissa. Dialektiikka opettaa, että yksilö voi olla ja toimia vain luokkansa tai puolueensa kautta, ja että luokka ja puolue voivat olla ja toimia vain yksityisten jäseniensä kautta. Tämä se on sitä »maailmanjärjen oveluutta» (Hegel), jonka vuoksi ihmiset, vaikka niiden mielessä olisikin vain oma etu, kuitenkin toimivat yleiseksi (luokkansa, puolueensa) hyödyksi. Myös hyvän ja pahan vastakohta muuttuu historiassa yhteydeksi ja hyödylliseksi vuorovaikutukseksi. »Paha» »kieltäminen» on se välttämätön muoto, jossa historian liikkeellepaneva voima ilmenee. »Juuri paha puoli», huomautti Marx, Hegeliin nojautuen, »johtaa taisteluun, aikaansaa historiallisen liikunnan».

11) Dialektiikan toisena peruslakina on laki määrän muuttumisesta laaduksi ja päinvastoin. Dialektiikka ei ole pelkkää kehitysoppia. Se on dialektista kehitysoppia, joka opettaa, että kehityksessä muuttuvat määrät muodostavat uusia laatuja, ja päinvastoin, ja että tämä muutos yhdestä laadusta toiseen tavallisesti tapahtuu ei asteettaisessa, huomaamattomassa muodossa, vaan äkkinäisten siirtojen, »hyppäyksien», pienempien tai suurempien kumousten kautta. Päinvastoin kuin Leibniz, joka väitti, »ettei luonto tee hyppäyksiä», sanoi Engels, että »luonnossa ei ole mitään hyppäyksiä juuri sen vuoksi, että siinä ei ole mitään muuta kuin hyppäyksiä» (»Luonnon dialektiikka»). Toiselta puolen dialektiikka opettaa, että määrä ja laatu ovat määrätyn kokonaisuuden kaksi eri puolta, jotka eivät merkitse yhtä ja samaa eri muodoissa. Laatu ei ole vain määrien summa (rakennus ei ole vain tiilien summa, yhteiskunta ei vain yksilöjen summa), vaan on jotain enemmän ja luonteensa puolesta toista. Vain vulgäärinen, metafyysillinen materialismi selittää, että jokainen laatu on pelkkä yhdistelmä paljoudellisia tekijöitä.

12) Laki määrän muuttumisesta laaduksi ilmenee kun esim. kylmenevä vesi (»hyppäyksen» kautta) muuttuu jääksi, kun kirnumaito muuttuu voiksi, kun santahiukkasista muodostuu »kasa» (jo vanhat sofistit järkeilivät siitä, montako santajyvää on tarvis, ennenkuin niistä muodostuu kasa: kaksi, kolme, neljä?), kun yksilöistä muodostuu yhteiskunta, kun kilpailun kasvaessa muodostuu monopooli. Plehanov käytti esimerkkiä parrasta: nuorukaisella, jolla on ensimäiset parranmerkit, ei vielä ole partaa; vasta määrätty partakarvojen määrä muodostaa parran. Laatu voi myös takasinpäin muuttua määräksi, kuten jää voi muuttua jälleen vedeksi. Tämä laki ei myös mitenkään merkitse, että kaikki laadulliset eroavaisuudet johtuisivat vain määrällisistä muutoksista, tai että määrien kasvu aina johtaisi uusiin laatuihin.

13) Dialektiikan kolmantena peruslakina on laki kieltämisen kieltämisestä. Se on yhteydessä Hegelin n. k. triaadin kanssa, joka ilmaistaan kaavalla: teesi–antiteesi–synteesi. Teesi on arvostelma, antiteesi on arvostelman kieltäminen eli vasta-arvostelma. Synteesi on vasta-arvostelman eli kieltämisen kieltämistä ja merkitsee kummankin (arvostelman ja vasta-arvostelman) sulautumista korkeampaan, täydellisempään yhteyteen eli synteesiin (vastakohtien yhteys). Tällä tavalla Hegel kuvasi dialektista kehitystä, ja tämä triaadi (jota ei Hegelkään tahtonut liian kaavamaisesti sovelluttaa kaikkiin tapauksiin) siirtyi sitten marxismiinkin dialektisena lakina kieltämisen kieltämisestä. Tämä laki kuvastuu niin ajattelussa, joka (Kantin mukaan) ihmisellä kehittyy dogmaattisesta (ehdottomasta, uskovaisesta) skeptilliseksi (kaikkea epäileväksi) ja sen kautta kriitilliseksi (arvostelevaiseksi), kuin historiassa, jossa esim. kapitalismi merkitsee feodalismin kieltämistä ja sosialismi kapitalismin (kieltämisen) kieltämistä.

14) Näiden kolmen dialektiikan peruslain avulla (jotka vain yhdessä otettuna muodostavat dialektisen prosessin) voimme selvittää sarjan näennäisiä ristiriitoja ja probleemeja filosofiassa. Laki vastakohtien yhteydestä asettaa eteemme kysymyksen syyn ja seurauksen suhteesta toiselta puolen sekä kausaliteettiperiaatteen ja teleoloogisen katsomuksen välisen vastakohdan toiselta puolen. Dialektiikka osoittaa, että syy voi samalla olla seurauksena ja seuraus syynä riippuen siitä, miltä kannalta ja missä yhteydessä me niitä katsomme. Dialektiikka kieltää teleologisen (telos, päämäärä; logos, sana, oppi, tiede) katsomuksen, joka sanoo, että kaikki on olemassa ja kehittyy edeltäpäin määrättyä, tavallisesti jumalallista päämäärää silmälläpitäen ja sitä varten, ja joka tavallisesti päättyy teologiaan (theos, jumala) eli jumaluusoppiin.[3*] Dialektiikka tunnustaa niin luonnossa kuin yhteiskunnassa vain kausaliteettiperiaatteen (causa, syy) eli syyn ja seurauksen lain, joka sanoo, että kaikki on olemassa ja kehittyy määrätyllä tavalla vain vastaavien, edelläkäypien syiden vuoksi (ottaen samalla huomioon, että tämä laki konkreettisen sisältönsä puolesta voi suuresti vaihdella eri luonnonilmiöiden aloilla, esim. olla toinen suuressa tähtiavaruudessa kuin elektroonien maailmassa). Mutta sillä dialektiikka ei kiellä, etteikö tietoinen olio, kuten ihminen, voi asettaa itselleen tietoisia päämääriä ja koko toiminnassaan (yksin tai yhdessä muiden, luokkansa tai puolueensa kanssa) pyrkiä niiden saavuttamiseen.[4*]

15) Kysymyksessä välttämättömyydestä ja vapaasta tahdosta ei metafyysillinen ajattelutapa löydä muuta ulospääsyä kuin tunnustaa joko toisen tai toisen yksin vallitsevaksi. Dialektiikka ratkaisee tämän probleemin aivan toisin. Ihminen on toiminnassaan sekä vapaa, että ei-vapaa. Kaikki hänen tekonsa ovat syiden määräämiä ja siinä mielessä välttämättömiä. Kysymys voi vain olla siitä, onko ihminen tietoinen näistä syistä vai eikö. Mutta toiselta puolen on yhtä eittämätön tosiasia, että ihminen aina määrätyissä rajoissa tuntee olevansa vapaa valitsemaan toisen tai toisen asian tai toimintamuodon välillä. Vapautemme sisältyy siihen, että voimme valita eri mahdollisuuksien välillä: välttämätön ei voi olla valintamme esineenä. Koko meidän poliittinen agitationimmehan perustuu olettamukseen, että voimme vaikuttaa joukkojen mieleen toiseen tai toiseen suuntaan, että ihmiset voivat tehdä valinnan eri poliittisten tunnuslauseitten välillä. Siis on ihmisellä myös, ainakin jossain määrin, vapaa tahto. Probleemi voidaan ratkaista seuraavasti: Ihminen ei ole absoluuttisesti, ehdottomasti, mutta kyllä suhteellisesti vapaa, nim. hän omaa määrätyn valintamahdollisuuden määrätyissä, hänen ympäristönsä ja olosuhteiden asettamissa rajoissa. Sen vuoksi on ihminen myös »moraalisesti», luokkansa ja kollektiivinsa edessä vastuunalainen teoistaan. Toiselta puolen tämä vapaa tahto ei merkitse oikeutta valita mitä tahansa. Vaadimme kanssaihmisiltä, että he valitsevat tietoisesti, ottaen huomioon sen välttämättömyyden, minkä luonto tai yhteiskunta tai luokkaetu asettaa. Siinä mielessä oli Hegel oikeassa sanoessaan, että vapaus on välttämättömyyden tajuamista ja ymmärtämistä. Vapaus on siinä, että ihminen toimii tietoisesti ja asiantuntemuksella. Sikäli kuin tämä tietoisuus kasvaa, kasvaa myös ihmisen vapaus historian kuluessa. Välttämättömyys on riippumaton ihmisen tietoisuudesta, vapaus on tähän tietoisuuteen perustuva. Aine ensin, tietoisuus sitten — luonnon välttämättömyys ensin, ihmisen vapaa tahto sitten.

16) Jos luonnossa ja historiassa kaikki on syiden määräämää, kaikki välttämätöntä, niin voiko silloin olla mitään satunnaista? Metafyysillinen ratkaisu on selvä: ei voi. Dialektiikka sanoo, että mikään ei ole ehdotonta, ei myöskään välttämättömyys. Välttämättömyys ei sulje pois satunnaisuutta. Päinvastoin: juuri monien satunnaisuuksien kautta välttämättömyys konkreettisesti toteutuu. Toiselta puolen Spinoza oli oikeassa sanoessaan, että »satunnaiseksi voimme sanoa vain sitä, jonka syitä emme tunne», josta seuraa, että satunnaisuudet häviävät tietojemme kasvaessa. Mutta toiselta puolen meitä johtaisi toiminnassamme ja taistelussamme aivan harhaan sellainen käsitys, että ei ole mitään satunnaista, että näitä satunnaisuuksia ei tarvitse ottaa huomioon, etteivät ne voi vaikuttaa asian ratkaisuun. Toiselta puolen tietysti on luonnonvälttämättömyys, että ihminen joutui auton alle, mutta toiselta puolen se oli sattuma, joka olisi voitu välttää. Toiselta puolen sade on luonnollinen välttämättömyys, mutta toiselta puolen on sattuma, että sade siirsi kapinan puhkeamisen toiseksi päiväksi. Jos sanomme kaikki vain välttämättömäksi, niin se johtaisi täyteen välinpitämättömyyteen, toimettomuuteen ja fatalismiin. Myös historiassa ja etenkin sodissa ja vallankumouksissa on lukemattomia tuollaisia satunnaisuuksia, jotka vaikuttavat niiden ratkaisuun. Engels aivan oikein sanoi satunnaisuutta siksi muodoksi, jonka kautta välttämättömyys ilmenee ja toteutuu. Välttämättömyys on sarja sattumia: sattuma on välttämätön.

17) Missä määrin ovat historiassa hallitsijat, sotapäälliköt, suuret keksijät ja poliittiset johtajat tällaisina satunnaisina tekijöinä, josta historian kulku riippuu? Taaskin olisi metafysiikkaa sanoa, että niistä kaikki riippuu tai että niistä ei riipu mitään. Dialektiikka ei voi tyytyä näin ehdottomiin vastauksiin. Että juuri se tai se konkreettinen henkilö esiintyy on tietysti sattuma, ja hänen henkilöllisyytensä ja toimintansa voi tietysti aiheuttaa monia satunnaisia käänteitä asian kulussa, jouduttaa tai hidastuttaa, helpoittaa tai vaikeuttaa niitä, antaa niille toisen tai toisen ulkomuodon. Suuret nerot ja johtajat ovat siis tässä mielessä todellisia historiallisia tekijöitä muiden tekijöiden rinnalla. Mutta toiselta puolen dialektiikka varoittaa yliarvioimasta näiden yksilöllisten tekijöiden merkitystä. Ne voivat vaikuttaa historian kulkuun vain sikäli kuin ne ilmaisevat, tulkitsevat niitä voimia, jotka yhteiskunnassa ovat, tai auttavat tällaisia voimia (esim. vallankumouksellisia liikkeitä) herättämään. Sattuma on kyllä se, kuka jonkun keksinnön tekee, mutta sattuma ei ole se, että sen joku tekee. Sattuma on kyllä se, kuka oli suuren historiallisen liikkeen aatteellisena ja järjestävänä johtajana, mutta sattuma ei ole, että tuo liike syntyi ja synnytti myös johtajan, ellei yhden niin toisen.

18) Dialektiikka ei voi koskaan tyytyä ylimalkaisiin määritelmiin ja abstraktisiin yleistelyihin. Dialektiikka ratkaisee teorian ja käytännön vastakohdan sillä, että se vaatii niiden elävää yhdistämistä. Toiselta puolen ei mikään teoria voi saada voimaa ja merkitystä, ellei se palvele käytäntöä ja aikansa tarpeita, eikä mikään toiminta voi tulla tietoiseksi ja saada historiallista kantavuutta ilman vastaavaa teoriaa, (»ei voi olla vallankumouksellista liikettä ilman vallankumouksellista teoriaa», sanoi Lenin). »Abstraktista totuutta ei ole, totuus on aina konkreettinen» (Hegel). Vain käytäntö voi ratkaista, onko joku teoria oikea, vaiko väärä. »Ei riitä se, että olemme vallankumouksellisia ja sosialismin kannattajia yleensä. Täytyy osata joka hetki löytää juuri se rengas ketjussa, johon kaikin voimin on juuri sillä hetkellä tartuttava kiinni koko ketjun käsissään pitämiseksi» (Lenin). Totuus on konkreettinen: siitä johtuu, että yhteiskuntaoppi voi kehittyä vain käytännöllisessä taistelussa, että mitään marxilaista teoriaa ei voi olla vallankumouksellisen, proletaarisen puolueen ulkopuolella.

19) Dialektiikkaa ja sen metoodia (dialektiikan taito) ei saa kehittää pelkäksi ajattelu-urheiluksi, hiushalkomiseksi ja mielivaltaiseksi, muodolliseksi keinotteluksi. Väärin käytettynä ja taitamattomissa käsissä voi dialektiikka helposti muuttua skolastiikaksi, s. o. kivettyneeksi, kuolleeksi järkeilyksi, jolla ehkä on dialektiikan ulkomuoto, mutta jolta puuttuu kaikkea dialektista sisältöä, yhteyttä elämän, käytännön ja toiminnan kanssa. Dialektiikka ei ole ainoastaan ajattelun alkupäässä, vaan myös sen loppupäässä, se on tietoisen ajattelun korkeimpana muotona, ei ainoastaan sen juurena, vaan myös sen kypsänä hedelmänä. Dialektiikka ei voi säätää erikoistieteille niiden lakeja, se vain antaa niille yleisen tutkimusmetoodin. »Jokaisella tieteen alalla», sanoi Engels, »olipa se sitten luonnontieteissä tai historiassa, on lähdettävä tosiasioista, s. o. luonnontieteissä täytyy ottaa lähtökohdakseen aineen erilaiset, objektiiviset liikuntamuodot ... Teoreettisissa luonnontieteissä ei siis saa keinotekoisesti keksiä näitä yhteyksiä ja sitten siirtää ne tosiasioihin, vaan täytyy löytää nämä yhteydet itse tosiasioissa ja löydettyään mikäli mahdollista todistaa ne kokeiden avulla.»

Takaisin sisällysluetteloon

 

1. Dialektinen ja metafyysillinen metoodi

[Fr. Engels]

a.

... Uusi saksalainen filosofia ... sai Hegelissä päätöksensä. Sen suurin ansio oli dialektiikan elvyttäminen ajattelun korkeimpana muotona. Vanhat kreikkalaiset filosoofit olivat kaikki synnynnäisiä, luonnostaan dialektiikkoja, ja universaalisin pää heidän joukossaan, Aristoteles, onkin jo tutkinut dialektisen ajattelun oleellisimmat muodot. Sitävastoin uudempi filosofia, vaikka siinäkin dialektiikalla on ollut loistavia edustajia (esim. Descartes ja Spinoza), oli erikoisesti englantilaisten vaikutuksesta yhä enemmän ja enemmän juuttunut niin kutsuttuun metafyysilliseen ajattelutapaan, joka melkein poikkeuksetta hallitsi myöskin 18:nnen vuosisadan ranskalaisia, ainakin heidän filosoofisissa erikoisteoksissaan. Varsinaisen filosofian ulkopuolella kykenivät hekin laatimaan dialektiikan mestariteoksia; muistutamme mieliin vain Diderot'in kirjan »Rameaun veljenpoika» ja Rousseaun teoksen »eriarvoisuuden alkuperästä ihmisten kesken». — Esitämme tässä lyhyesti oleellisimmat kohdat kumpaisestakin ajatustavasta; palaamme kyllä vielä yksityiskohtaisemmin tähän.

Kun otamme luonnon taikka ihmiskunnan historian taikka oman henkisen toimintamme ajatuksellisen tarkastelumme alaiseksi, niin tarjoutuu meille lähinnä kuva loppumattomasta yhteyksien ja vuorovaikutuksien punoutumasta, jossa mikään ei pysy ennallaan, ei paikoillaan eikä entisessä muodossaan, vaan kaikki liikkuu, muuttuu, tulee ja häviää. Tämä alkuperäinen, naivi, mutta asiallisesti oikea maailmankatsomus on vanhan kreikkalaisen filosofian katsomus, ja on sen ensimäisenä kirkkaasti esittänyt Herakleitos: kaikki on olemassa, mutta ei olekaan olemassa, sillä kaikki virtaa, on alituisesti muuttumassa, alituisesti syntymässä ja häviämässä. Mutta tämä katsomus, niin oikein kuin se käsittääkin ilmiöiden kokonaiskuvan yleisen luonteen, ei kuitenkaan riitä selvittämään yksityiskohtia, joista tämä kokonaiskuva muodostuu ... Luonnon jaottaminen eri osiinsa, erilaisten luonnonilmiöiden ja luonnonesineiden eritteleminen määrättyihin luokkiin, orgaanisten olioiden sisäelinten, niiden moninaisten anatomisten muodostumain tutkiminen on ollut perusedellytys sille jättiläismäiselle edistykselle, mikä viimeisten 400 vuoden kuluessa on luonnon tutkimuksessa saavutettu. Mutta se on samalla jättänyt meille tottumuksen käsitellä luonnonesineitä ja luonnonilmiöitä erillisinä, suuren kokonaisyhteytensä ulkopuolella; ei siis niiden liikunnassa, vaan niiden lepotilassa, ei oleellisesti muuttuvaisina, vaan kiinteinä, muuttumattomina kappaleina, ei niiden elämässä, vaan niiden kuolemassa. Ja samalla kun tämä käsitystapa siirtyi luonnontieteestä filosofiaan, niinkuin Baconin ja Locken kautta tapahtui, samalla loi se tuon viime vuosisadoille erikoisen rajoittuneisuuden, metafyysillisen ajattelutavan.

Metafyysikosta näyttävät esineet ja niiden ajatukselliset kuvat, käsitteet, erillisiltä, toinen toisensa perään ja ilman toista tarkasteltavilta, kiinteiltä, jähmettyneiltä, kerta kaikkiaan annetuilta tutkimusesineiltä. Hän ajattelee pelkästään sovittamattomissa vastakohdissa: hänei puheensa on vain: on, on, ei, ei, ja mitä siitä ylitse, se on pahasta. Hänelle on olio joko olemassa taikka ei ole olemassa: esine ei voi samanaikaisesti olla oma itsensä ja joku toinen. Myönteinen ja kielteinen sulkevat ehdottomasti pois toisensa: syy ja vaikutus ovat yhtä liikkumattomia vastakohtia toisilleen. Tämä ajattelutapa näyttää meistä ensi katsauksella varsin hyväksyttävältä, koska se on niinkutsutun terveen ihmisjärjen ajattelutapa. Mutta niin kunnioitettava seuralainen kuin tuo terve ihmisjärki onkin kotioloissa neljän seinän sisällä, kokee se varsin ihmeellisiä seikkailuja niin pian kuin se uskaltaa tutkimuksen avaraan maailmaan ... Jokapäiväisiä tapauksia varten tiedämme ja voimme määritellysti sanoa esimerkiksi, onko joku eläin olemassa vai eikö: mutta tarkemmin tutkiessamme huomaammekin, että se on usein sangen mutkikas asia, niinkuin varsin hyvin tietävät juristit, joiden on täytynyt vahvasti vaivata päätään löytääkseen järkiperäisen rajan, jonka toisella puolella sikiön kuolettaminen äidin kohdussa on murha; ja yhtä mahdoton on määrätä kuoleman hetkeä, sillä fysiologia opettaa, että kuolema ei ole kertakaikkinen, silmänräpäyksellinen tapahtuma, vaan sangen pitkäaikainen prosessi. Niinikään jokainen orgaaninen olio on vissillä hetkellä sama eikä ole sama: joka silmänräpäys muokkaa se ulkoapäin ottamiaan aineksia ja erittää toisia, joka silmänräpäys sen ruumiissa soluja kuolee ja uusia muodostuu; aina pitemmän tai lyhemmän ajan kuluttua on sen ruumiin aines täydellisesti uudistunut, tulleet aivan uudet ainesatoomit, niin että jokainen orgaaninen olio on alati sama ja kuitenkin toinen. Lähemmin tarkastaessamme huomaamme niinikään, että vastakohdan molemmat puolet, kielteinen ja myönteinen, ovat sekä toisistaan erottamattomat että vastakkaiset ja että ne kaikesta vastakkaisuudestaan huolimatta tunkeutuvat kumpikin toisensa sisään; samoin ovat syy ja vaikutus kuvitelmia, joilla sellaisenaan on pätevyys vain yksityistapaukseen sovellettuina, mutta jotka heti, kun katselemme tätä yksityistapausta yleisessä yhteydessään maailmankaikkeuden kanssa, lankeavat yhteen, ratkeavat universaalin vuorovaikutuksen käsitteessä, jossa syyt ja vaikutukset alituiseen vaihtavat paikkaa, että se mikä tässä ja nyt on vaikutuksena, on tuolla jo sitten syynä, ja päinvastoin.

Nämä ilmiöt ja ajatusmetoodit eivät mahdu metafyysillisen ajattelun puitteisiin. Dialektiikalle sitävastoin, joka käsittää ilmiöt ja niiden käsitteelliset kuvat oleellisesti niiden yleisessä yhteydessä toisiinsa punoutuneina, liikunnassaan, syntymässä ja häviämisessä, ovat ilmiöt sellaisina kuin ylempänä on kuvattu, vain vahvistusta sen omille menettelytavoille. Luonto on dialektiikan koetin, ja meidän täytyy myöntää, että uusaikainen luonnontiede on antanut tälle koettimelle sangen runsaan, joka päivä lisääntyvän ainehiston ja siten todistanut, että luonnossa käy kaikki viime kädessä dialektisesti, eikä metafyysillisesti...

Päinvastoin kuin naivin kumouksellinen, kaiken aikaisemman historian yksinkertainen hylkääminen, näkee uusaikainen materialismi historiassa ihmiskunnan kehitysprosessin, jonka liikuntalakien löytäminen on materialismin tehtävä. Päinvastoin kuin sekä XVIII:n vuosisadan ranskalaiset että Hegel, joilla vallitsevana oli se käsitys, että luonto on ahtaissa kiertopiireissä liikkuva samanlaisena kokonaisuutena pysyvä ikuisine taivaankappaleineen, niinkuin Newton opetti, ja muuttumattomine orgaanisine lajeineen, niinkuin Linné oli opettanut, kokoaa materialismi yhteen luonnontieteen viimeiset saavutukset, joiden mukaan luonnollakin on oma historiansa ajassa, taivaankappaleet ja niillä suotuisissa oloissa asustavat organismit syntyvät ja häviävät, ja kiertopiireillä, mikäli ne yleensä ovat hyväksyttäviä, on äärettömän suuret mitat. Molemmissa tapauksissa on materialismi oleellisesti dialektista eikä se enää tarvitse mitään muiden tieteiden yläpuolella olevaa filosofiaa. Niin pian kuin jokaiselle eri tieteelle asetetaan vaatimus, että sen on oltava selvillä asemastaan olioiden ja niiden tuntemuksen kokonaisyhteydessä, käy erikoinen tiede kokonaisyhteydestä tarpeettomaksi. Koko tähänastisesta filosofiasta jää sitten enää itsenäisesti olemaan vain oppi ajattelusta ja sen laeista — muodollinen logiikka ja dialektiikka. Kaikki muu sisältyy myönteiseen luonnon- ja historiantieteeseen.

Fr. Engels, »Anti-Dühring», Johd., I. — 1878.

 

b.

Suuri perusaatos, että maailma ei ole kokoonpantu valmiista, lopullisista esineistä, vaan on prosessien kokonaisuus, jossa muuttumattomilta näyttävät esineet samoin kuin niiden ajatukselliset kuvat meidän päässämme, s.o. käsitteet yhtä mittaa muuttuvat, milloin syntyvät, milloin häviävät, ja huolimatta kaikista näennäisistä satunnaisuuksista ja tilapäisistä taka-askeleista, jatkuva kehitys eteenpäin kuitenkin raivaa itselleen tietä — tämä suuri pääajatus on, varsinkin Hegelin ajoista saakka siihen määrin tunkeutunut yleiseen tietoisuuteen, että tuskinpa kukaan ryhtyy sitä kieltämään näin yleisessä muodossa. Mutta eri asia on tunnustaa se sanoissa, eri asia sovelluttaa se jokaiseen yksityiseen tapaukseen ja jokaiseen tutkimuksemme alaan. Jos me aina pidämme kiinni tästä perusajatuksesta, niin poistuu lopullisten ratkaisujen ja ikuisten totuuksien vaatimus kerta kaikkiaan; emme silloin unohda, että kaikki hankkimamme tiedot ovat rajoitettuja ja riippuvaisia niistä olosuhteista, joissa ne on hankittu. Meitä ei silloin saata hämille myöskään vastakohta hyvän ja pahan, totuuden ja erehdyksen, yhtäläisyyden ja eroavaisuuden, välttämättömyyden ja sattuman välillä, jota vastakohtaa ei mitenkään pystynyt selvittämään vanha, vieläkin hyvin laajalle levinnyt metafyysillinen ajattelutapa. Me tiedämme, että tällä vastakohdalla on vain suhteellinen pätevyys, että sillä, mikä nyt tunnustetaan totuudeksi, on salattu, aikaa myöten esiin tuleva väärä puolensa aivan samoin kuin sillä, mikä nyt myönnetään harhakäsitykseksi, on oikea puolensa, jonka vuoksi se aikaisemmin saattoi käydä todesta; että väitetty välttämättömyys muodostuu pelkistä satunnaisuuksista ja että näennäiset satunnaisuudet ovat sinä erikoismuotona, johon välttämättömyys pukeutuu j. n. e.

Vanhalla tutkimus- ja ajattelutavalla, jota Hegel kutsui metafyysilliseksi, joka etupäässä tutkiskeli esineitä jonain kerta kaikkiaan olevina kiinteinä tiloina ja jonka jätteet vielä vahvoina kummitelevat monen päässä, oli aikanaan suuri historiallinen oikeutus. Piti tutkia esineet ennenkuin oli mahdollista ryhtyä tutkimaan prosesseja. Piti ensin saada selville, mitä määrätty esine on, ja vasta sen jälkeen ottaa selko niistä muutoksista, jotka siinä tapahtuvat. Niin tapahtuikin luonnontieteissä.

Fr. Engels, »Ludvig Feuerbach», IV. — 1888.

Takaisin sisällysluetteloon

 

2. Dialektiikan yleinen luonne ja historiallinen merkitys.

[V. I. Lenin]

Hegelin dialektiikkaa pitivät Marx ja Engels monipuolistapana, sisällysrikkaimpana ja syvimpänä oppina kehityksestä ja tunnustivat sen Saksan klassillisen filosofian suurimmaksi saavutukseksi. Jokaista muuta kehitysperiaatteen, evolutsionin, määritelmää pitivät he yksipuolisena, sisällöltään köyhänä, todellista kehityskulkua luonnossa ja yhteiskunnassa (usein tapahtuvine hyppäyksineen, romahduksineen ja vallankumouksineen) rikkinäisesti ja ontuvasti esittävänä. »Me olimme Marxin kanssa miltei ainoat ihmiset, jotka panimme päämääräksemme» (idealismin ja siihen luettuna hegeliläisyyden hävitykseltä) »pelastaa tietoisen dialektiikan ja siirtää sen materialistiseen luonnon käsitykseen...» »Dialektiselle filosofialle ei ole mitään kerta kaikkiaan määrättyä, ehdotonta, pyhää. Kaikella ja kaikessa näkee se kiertämättömän kukistumisen leiman, eikä sen edessä voi olla pysyvä mikään muu kuin syntymän ja tuhoutumisen, loppumattoman alemmasta ylempään kohoamisen prosessi. Ja se itse esiintyy pelkkänä tämän prosessin heijastuksena ajattelevissa aivoissa». Täten dialektiikka Marxin mukaan on »tiede liikunnan, sekä ulkonaisen maailman että ihmisajatuksen liikunnan yleisistä laeista.»

Tämän Hegelin filosofian vallankumouksellisen puolen Marx omaksui ja kehitti edelleen.

Meidän aikanamme on kehitysaate melkein kokonaan juurtunut yhteiskunnalliseen tietoisuuteen, tosin toisia teitä kuin Hegelin filosofian kautta. Kuitenkin tämä aate on Marxin ja Engelsin (Hegeliin nojautumalla) antamassa muodossa paljon monipuolisempi, paljon rikkaampi sisällöltään kuin yleensä omaksuttu kehitysteoria. Kehitys, joka toistaa jo suoritetut vaiheet, mutta toistaa ne, niin sanoaksemme, spiraalia myöten, eikä suoraa viivaa myöten; — »kehitys hyppäyksittäin, mullistava, vallankumouksellinen;» — »asteettaisuuden katkeamiset;» — määrän muuttuminen laaduksi; — ne sisäiset kehityksen virikkeet, jotka johtuvat ristiriidoista sekä eri voimien ja tendenssien yhteentörmäyksestä, jotka vaikuttavat määrättyyn esineeseen tai määrätyn ilmiön puitteissa tai määrätyn yhteiskunnan sisällä; — vuorovaikutus ja mitä lähin, keskeymätön yhteys jokaisen ilmiön kaikkien puolien välillä (jolloin historia paljastaa yhä uusia ja uusia puolia); yhteys, joka johtaa liikunnan yhtenäiseksi, lainmukaiseksi prosessiksi maailman mittakaavassa, — kas siinä muutamia dialektiikan piirteitä kehitysopin tavallista sisältörikkaampana muotona.»

V. I. Lenin, »Karl Marx». — 1914.

Takaisin sisällysluetteloon

 

3. Marxilainen dialektiikka.

[K. Marx]

Pietarilainen »Vestnik Evropy» pitää eräässä artikkelissa, jossa käsitellään vain »Pääomassa» käytettyä metoodia (toukok. numero 1872, s. 427–436), tutkimustapaani ankaran realistisena, mutta esitystapaa onnettomuudeksi saksalais-dialektisena. Se sanoo: »Ensi silmäyksellä esityksen ulkonaisesta muodosta päättäen on Marx mitä suurin filosoofinen idealisti ja sitä sanan saksalaisessa, s. o. huonossa merkityksessä. Todellisuudessa on hän kuitenkin äärettömästi paljon enemmän realisti kuin kaikki hänen edeltäjänsä taloudellisen arvostelun alalla ... Häntä ei voi mitenkään sanoa idealistiksi.» En voi herra kirjottajalle antaa parempaa vastausta kuin muutamilla otteilla hänen omasta arvostelustaan, jotka sitäpaitsi huvittanevat useita lukijoitani, jotka eivät voi tutustua alkuperäiseen venäläiseen kirjoitukseen.

Julkaistuaan kappaleen »Poliittisen taloustieteen arvostelun» (Berliini, 1859, s. VI–VII) esipuheesta, jossa olen käsitellyt metoodini materialistista perustaa, jatkaa herra kirjoittaja:

»Marxille on tärkeää vain yksi: niiden ilmiöiden lain löytäminen, joita hän tutkii. Eikä hänestä ole tärkeää vain se laki, jota ne noudattavat valmiissa muodossaan ja siinä keskinäisessä yhteydessä, kuin ne määrättynä ajankohtana tarkastettaessa ovat. Hänestä on vielä ennenkaikkea tärkeää niiden muuttumisen, niiden kehittymisen laki, s. o. laki, jonka mukaan ne siirtyvät muodosta toiseen, toisesta keskinäisen yhteyden järjestyksestä toiseen. Kun hän on tämän lain löytänyt, tutkii hän yksityiskohtaisesti niitä seurauksia, joita se synnyttää yhteiskunnallisessa elämässä ... Näinollen on Marxin pyrkimyksenä yksinomaan tarkan tieteellisen tutkimuksen kautta todistaa, että yhteiskunnallisilla suhteilla on määrätyt välttämättömät järjestyksensä ja niin moitteettomasti kuin suinkin mahdollista todeta ne tosiasiat, jotka ovat hänen lähtö- ja tukikohtaan. Tätä varten on täysin riittävää, että hän osoittamalla nykyisen järjestyksen välttämättömyyden todistaa samalla välttämättömäksi toisen olojärjestyksen, joksi edellisen täytyy, ilman että sitä voidaan estää, muuttua aivan riippumatta siitä, uskovatko ihmiset sitä vai eivät, ovatko he siitä tietoisia vai eivät. Marx pitää yhteiskunnallista liikettä luonnonhistoriallisena prosessina, jota ohjaavat lait, mitkä eivät ainoastaan ole riippumattomia ihmisten tahdosta, tietoisuudesta ja aikomuksesta, vaan vieläpä määräävät heidän tahtomisensa, tietoisuutensa ja aikomuksensa ... Kun tietoisella aineksella on niin ala-arvoinen merkitys sivistyshistoriassa, silloin on itsestään selvää, että arvostelu, jonka esineenä itse sivistys on, voi kaikkein vähimmin nojata mihinkään tietoisuuden muotoon tai tulokseen. Toisin sanoen: sen lähtökohtana ei voi olla aate, vaan ainoastaan aistillinen ilmiömaailma. Arvostelu supistuu siihen, että joku tosiasia verrataan ja asetetaan vastakkain, ei aatteen, vaan toisen tosiasian kanssa. Arvostelulle on tärkeää vain, että kumpikin asia tutkitaan mahdollisimman tarkoin ja että toinen toiseen verraten muodostaa erilaatuisen kehitysasteen, mutta ennen kaikkea on tärkeätä, että se olojärjestyksen sarja, peräkkyys ja yhteys, missä kehitysasteet esiintyvät, yhtä tarkoin tutkitaan. Mutta taloudellisen elämän yleiset lait, tullaan sanomaan, ovat aina samat; yhdentekevää on, sovelletaanko ne nykyisyyteen vai menneisyyteen. Juuri sen kieltää Marx. Hänen mielestään ei sellaisia abstraktisia lakeja ole ... Hänen käsityksensä mukaan on päinvastoin kullakin historiallisella aikakaudella omat lakinsa ... Niin pian kuin määrätty kehitysaste on loppuun eletty ja elämä siirtyy toisesta asteesta toiseen, alkavat sitä myös toiset lait johtaa. Sanalla sanoen, taloudellinen elämä esiintyy ilmiönä, jota voi verrata biologian muilla aloilla esiintyvään kehityshistoriaan ... Vanhat taloustieteilijät ymmärsivät väärin taloudellisten lakien luonteen, kun he vertasivat niitä fysiikan ja kemian lakeihin ... Ilmiöiden syvällisempi erittely osoitti, että yhteiskunnalliset elimistöt eroavat toisistaan yhtä suuresti kuin kasvi- ja eläinelimistöt ... Vieläpä sama ilmiö on aivan erilaisten lakien alainen sikäli kuin nuo elimistöt ovat yleisrakenteeltaan erilaiset, sikäli kuin niiden yksityiset elimet eroavat toisistaan tahi ne edellytykset, joissa ne toimivat, ovat erilaiset j. n. e. Marx kieltää esim., että väestölaki olisi samanlainen kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Hän vakuuttaa päinvastoin, että kullakin kehitysasteella on oma väestölakinsa ... Tuotantovoimain erilaisen kehityksen mukana muuttuvat olosuhteet ja niiden vallitsevat lait. Asettaessaan päämääräkseen kapitalistisen talousjärjestelmän tutkimisen ja selittämisen tältä kannalta, pukee hän vain ankarasti tieteelliseen muotoon sen päämäärän, mikä kaikella taloudellisen elämän tutkimuksella tulee olla ... Sellaisen tutkimuksen tieteellinen arvo on niiden erikoisten lakien selvittämisessä, jotka hallitsevat määrätyn yhteiskunnallisen elimistön syntymistä, olemassaoloa, kehittymistä ja häviötä sekä sen korvaamista toisella, korkeammalla. Ja tämä arvo on todellakin Marxin kirjalla.»

Kun herra tekijä kuvaa sitä, mitä hän nimittää minun todelliseksi metoodikseni, niin sattuvasti ja, mikäli minä itse sitä olen käyttänyt, niin hyväntahtoisesti, mitä muuta on hän kuvannut kuin dialektisen metoodin?...

Dialektinen metoodini ei pohjaltaan ole ainoastaan erilainen kuin Hegelin, vaan vieläpä sen suoranainen vastakohta. Hegelin mielestä on ajatusprosessi, jonka hän aatteen nimisenä muuttaa itsenäiseksi subjektiksikin, todellisuuden demiurgi, joka todellisuus on vain aatteen ulkonainen ilmaus. Minun käsitykseni mukaan ei aatteellisuus ole mitään muuta kuin ihmispään muuttamaa ja kääntämää aineellisuutta ... Se että dialektiikka Hegelin käsissä tulee salaperäiseksi, ei suinkaan ole estänyt häntä ensimäisenä esittämästä dialektiikan yleisiä liikuntamuotoja sisällysrikkaasti ja itsetietoisesti. Dialektiikka vain seisoo hänen teoksissaan päälaellaan. Se on pyöräytettävä jaloilleen, että voisi sen salaperäisestä ulkokuoresta löytää järjellisen ytimen.

K. Marx, »Pääoma», 2:n painoksen esipuhe. — 1873.

Takaisin sisällysluetteloon

 

4. Dialektiikka tieteenä liikunnasta ja yhteyksistä.

(Esittää dialektiikan yleisen luonteen tieteenä yhdeyksistä erotukseksi metafysiikasta). Dialektiikan lait johdettiin siis luonnon ja inhimillisen yhteiskunnan historiasta. Mutta ne eivät ole mitään muuta kuin historiallisen kehityksen ja itse ajattelun kummankin mainitun vaiheen yleisimpiä lakeja. Pääasiallisesti voidaan ne supistaa kolmeen:

Kaikkia kolmea on Hegel idealistisella tavallaan kehittänyt pelkkinä ajattelun lakeina ... Virhe on siinä, ettei näitä lakeja johdettu luonnosta ja historiasta, vaan ajattelun lakeina tyrkytettiin viimemainituille ...

Meidän asianamme on todistaa, että dialektiset lait todellakin ovat luonnon kehityslakeja ja siis päteviä myös teoreettiselle luonnontutkimukselle.

Fr. Engels, »Luonnon dialektiikka», VIII. — 1881.

Takaisin sisällysluetteloon

 

5. Laki vastakohtien yhteydestä.

[Fr. Engels]

Elimellisessä luonnossa eivät myöskään pidä yhtaikaa paikkaansa abstraktinen yhtäläisyys »a samaa kuin a» ja kielteinen »a ei ole samaa kuin eri suuri ja on kuin a. Kasvi, eläin, jokainen solu on elämänsä jokaisena hetkenä itsensä kaltainen ja samalla aikaa erilainen itseensä verraten, koska se itseensä sulattaa ja itsestään erittää aineita, koska se hengittää, koska siinä alituisesti muodostuu ja häviää soluja, koska siinä tapahtuu yhtämittainen aineiden kiertokulku, sanalla sanoen, koska siinä tapahtuu sarjoja keskeymättömiä molekulaarisia muutoksia, jotka muodostavat elämän ja joiden yhteissumma havainnollisesti ilmenee elämän eri vaiheissa — sikiöelämässä, nuoruudessa, sukupuolikypsyyden vaiheessa, suvunjatkamistoiminnassa, vanhuudessa ja kuolemassa ... Mitä edemmäs fysiologia kehittyy, sitä tärkeämmäksi tulevat sille nuo keskeymättömät, äärettömän pienet muutokset, sitä tärkeämmäksi myös tulee sille käsitellä eroavaisuudet yhtäläisyyden sisäpuolella, ja vanha, abstraktinen, muodollinen käsitys yhtäläisyydestä, jonka mukaan elimellistä oliota pidetään yksinkertaisesti itsensä kanssa aina samanlaisena, ja muuttumattomana, osoittautuu vanhentuneeksi ... Myöskään elimettömässä luonnossa ei yhtäläisyys sellaisenaan ole olemassa. Jokainen kappale on alituisten mekaanisten, fyysillisten ja kemiallisten vaikutusten alaisena, jotka siinä alituisesti aiheuttavat muutoksia ja tekevät sen toiseksi...

Elämä ja kuolema. — Nyt ei enää pidetä tieteellisenä sitä fysiologiaa, joka ei käsittele kuolemaa elämisen oleellisena osana (Hegel, Enz. I, siv. 152, 153), joka ei ymmärrä, että elämän kieltäminen pohjaltaan sisältyy itse elämään, niin että elämää aina ajatellaan sen suhteessa siihen välttämättömään lopputulokseen, joka aina on siinä ituna olemassa — s. o. kuolemaan. Juuri tätä merkitsee elämän dialektinen ymmärtäminen. Mutta kuka tämän kerran ymmärsi, hänelle menettivät ainaiseksi kaiken merkityksensä kaikki puheet sielun kuolemattomuudesta. Joko merkitsee kuolema elimellisen kappaleen hajaantumista, joka ei jätä jälelle muuta kuin siihen sisältyneet kemialliset perusaineet, tahi se jättää jälkeensä elollisen prinsiipin, sielun, joka jää kaikista elävistä olioista eikä vain ihmisestä. Tässä riittää siis dialektiikan avulla yksinkertaisesti selvittää itselleen elämän ja kuoleman luonne, jotta voisi vapautua vanhoista ennakkoluuloista. Elää merkitsee kuolla.

Fr. Engels, »Luonnon dialektiikka», I. — 1873–76.

Takaisin sisällysluetteloon

 

6. Vastakohtien yhteys ilmenee kaikkialla.

N. k. objektiivinen dialektiikka hallitsee koko luonnossa ja n. k. subjektiivinen dialektiikka, dialektinen ajattelu on vain heijastuksena siitä liikunnasta, joka hallitsee kaikkialla luonnossa niiden vastakohtien vuoksi ja kautta, jotka ovat edellytyksenä luonnon elämälle ainaisten ristiriitojensa vuoksi ja lopuksi sulautuvat toisiinsa tai muuttuvat korkeammiksi muodoiksi. Veto- ja työntövoima. Magnetismissa alkaa polarisatiooni ... Kaikki kemialliset prosessit supistuvat kemiallisen veto- ja työntövoiman ilmauksiin. Lopuksi täytyy elimellisessä elämässä pitää myös solun keskuksen muodostumista elävän valkuaisaineen polarisationa, ja kehitysoppi näyttää, miten yksinkertaisesta solusta alkaen jokainen askel eteenpäin kaikkein monimutkaisimpaan kasviin saakka toiselta ja ihmiseen saakka toiselta puolen — tapahtuu ainaisen taistelun muodossa perinnöllisyyden ja mukautumisen välillä ... Myös historiassa esiintyy edistys vallassaolevan järjestyksen rikkomisena ... Historiassa ilmenee liikunta vastakohtien kautta erikoisen havainnollisesti kaikissa kriitillisissä vaiheissa kaikkien kehittyneimpien kansojen keskuudessa.

Fr. Engels, »Luonnon dialektiikka», I. — 1873–76.

Takaisin sisällysluetteloon

 

7. Vastakohdat liikunnan ja kehityksen perustana.

Niin kauan kuin me käsittelemme esineitä lepotilassa ja elottomina, jokaista erikseen, rinnakkain tai peräkkäin, emme tietystikään löydä niissä minkäänlaisia ristiriitoja. Näemme niissä määrättyjä ominaisuuksia, osaksi yhteisiä, osaksi erilaisia, jopa keskenään ristiriitaisiakin ominaisuuksia, mutta tässä tapauksessa jakautuneina eri esineiden kesken ja siksi ilman sisäistä ristiriitaa. Niin kauan kuin pysymme tällaisten katsantojen alalla, tulemme kyllä toimeen tavallisella, metafyysillisellä ajattelutavalla. Mutta asia saa aivan toisen käänteen kun me ryhdymme käsittelemään esineitä niiden liikunnassa, niiden muuttuessa, niiden eläessä, niiden vuorovaikutuksessa toisiinsa. Tässä tapauksessa me heti joudumme ristiriitojen aloille. Liikunta itse on jo ristiriitaa; yksinpä tavallinen mekaaninen paikanmuutos voi tapahtua vain siten, että määrätty esine yhdellä ja samalla hetkellä on yhdessä paikassa ja samalla aikaa toisessa, niin että se on samassa paikassa ja samalla ei ole siinä. Tällaisen ristiriidan yhtämittainen syntyminen ja yhtäaikainen ratkeaminen juuri muodostaakin liikunnan ...

Jos jo yksinkertainen mekaaninen paikanmuutos sisältää ristiriidan, niin sitäkin enemmän sen sisältävät aineen liikunnan korkeammat muodot, erikoisesti elimellinen elämä ja sen kehitys. Yllä näimme, että elämä on ennenkaikkea sitä, että määrätty olio jollakin hetkellä on yksi ja sama ja kuitenkin jotain toista. Elämä on siis niinikään itse esineissä ja ilmiöissä oleva, alati syntyvä ja ratkeava ristiriita; niin pian kuin tämä ristiriita lakkaa olemasta, lakkaa myöskin elämä, tulee kuolema. Samoin näimme, että ajattelummekaan alalla emme voi välttää ristiriitoja ja että esim. ristiriita sisäisesti rajattoman inhimillisen tietokyvyn ja sen todellisen, pelkästään. ulkonaisesti rajoitetuissa ja rajoitetusti tietoavissa ihmisissä toteutumisen välillä, ratkeaa meille — ainakin käytännöllisesti — loppumattomassa sukupolvien sarjassa, loppumattomassa edistyksessä.

Fr. Engels, »Anti-Dühring», XII. — 1878.

Takaisin sisällysluetteloon

 

8. Laki määrän muuttumisesta laaduksi ja päinvastoin.

[Fr. Engels]

a.

»Eikö näytä koomilliselta esim. vetoaminen Hegelin sekavaan ja sumuiseen käsitykseen, että määrä muuttuu laaduksi ja että sen vuoksi määrätyn rajan ylitse kasvanut varallisuus vain paljoudellisen kasvunsa vuoksi muuttuu pääomaksi?»

Tietenkin tämä ajatus tällaisessa, herra Dühringin »puhdistamassa» muodossa näyttää kyllä hassunkuriselta. Katsokaamme sen vuoksi, miltä se näyttää alkuperäisenä, itse Marxilla. Sivulla 260 (»Pääoman» suomal. käännöksessä) Marx tekee edelläkäyvästä, pysyvää ja vaihtuvaa pääomaa ja lisäarvoa koskevasta tutkimuksesta johtopäätöksen, »ettei mitä raha- tahi arvosummaa hyvänsä voida muuttaa pääomaksi, vaan että tätä muutosta varten täytyy yhden rahan- tahi tavaranomistajan käsissä olla määrätty vähin paljous rahaa eli vaihtoarvoa». Esimerkin vuoksi hän olettaa, että jollain työalalla työläinen keskimäärin tekee työtä 8 tuntia itseään varten, s. o. työpalkkansa arvon tuottamiseksi, ja seuraavat 4 tuntia kapitalistin hyväksi, sen lisäarvon tuottamiseksi, joka ensin menee kapitalistin taskuun. Kiskoakseen päivittäin lisäarvoa niin paljon, että voisi elää yhtä hyvin kuin työläisensä, täytyy tässä tapauksessa jo hallita sellaista arvosummaa, jolla voi varustaa kaksi työlaista raaka-aineilla, työvälineillä ja työpalkalla. Ja koska kapitalistisen tuotannon päämääränä ei ole vain elämän ylläpitäminen, vaan rikkauksien lisääminen, niin tuo isäntä kaksine työläisineen ei vielä ole mikään kapitalisti. Jotta hän voisi elää kahta paremmin kuin tavallinen työläinen ja vielä lisäksi muuttaa puolet tuotetusta lisäarvosta pääomaksi, täytyy hänen pystyä palkkaamaan 8 työläistä, hänellä pitää siis olla neljä kertaa suurempi arvosumma kuin yllämainittu. Vasta tämän ja vieläkin yksityiskohtaisempien erittelyjen jälkeen valaistakseen ja perustellakseen sitä tosiasiaa, ettei mikä pieni summa tahansa riitä sen pääomana käyttämiseksi, vaan että tässä suhteessa jokaisella kehitysvaiheella ja jokaisella teollisuuden alalla ovat omat alimmat rajansa — vasta tämän jälkeen Marx huomauttaa: »Tässä, samoin kuin luonnontieteissä, osoittautuu oikeaksi Hegelin logiikassaan keksimä laki, että pelkästään määrälliset muutokset määrätyssä pisteessä muuttuvat laatuerotuksiksi...»

Voisimme esittää vielä satoja todistuksia tämän lain hyväksi niin luonnosta kuin inhimillisestä yhteiskunnasta ... Tähän kuuluu esim. tosiasia, että monien ihmisten yhteistyö, monien erillisten voimien yhdistäminen yhdeksi kokonaisvoimaksi, aikaansaa, puhuen Marxin sanoilla, »uuden potenssioidun voiman», joka oleellisesti eroaa niiden voimien summasta, joista se on kokoonpantu ...

Lopuksi tahdomme vedota vielä yhteen todistajaan määrän laaduksi muuttumisen puolesta, nim. Napoleoniin. Hän kuvaa seuraavalla tavalla huonosti ratsastavan, mutta kurintuntoisen ranskalaisen ratsuväen taistelua mamelukkeja vastaan, jotka tappelussa mies miestä vastaan olivat eittämättä aikansa etevimpiä, mutta kurittomia ratsumiehiä: »Kaksi mamelukkia olivat ehdottomasti ylivoimaiset kolmea ranskalaista vastaan; sata mamelukkia olivat sadan ranskalaisen veroiset; kolmesataa ranskalaista veivät tavallisesti voiton kolmestasadasta mamelukista ja tuhannen ranskalaista jo löivät aina hajalle tuhat viisisataa mamelukkia.» Niinkuin Marxilla määrätty, vaikkakin muuttuva vähin vaihtoarvon summa on tarpeen, jotta sen voisi muuttaa pääomaksi, niin on myös Napoleonilla määrätty vähin lukumäärä ratsuväkeä tarpeellinen ennenkuin suljettuun rivistöön ja suunnitelmalliseen toimintaan sisältyvä kurinalainen voima pääsee ilmenemään ja kohoamaan ylivoimaiseksi paremmin ratsastavan ja tappelevan ja ainakin yhtä rohkean, epäsäännöllisen ratsuväen suurempiinkin joukkoihin verraten.

Fr. Engels, »Anti-Dühring», XII. — 1378.

 

b.

... Luonnossa voi tapahtua laadullisia muutoksia vain määrällisesti lisäämällä tai määrällisesti vähentämällä ainetta tai liikuntaa (n. k. energiaa)... Fysiikassa esim. ... merkitsee jokainen muutos määrän muuttumista laaduksi, on seurauksena paljoudellisista muutoksista kappaleen sisässä olevissa tai siihen ulkoapäin vaikuttavissa yhden tai toisen muotoisissa liikuntamäärissä. »Niinpä veden lämpömäärällä ei ensin aluksi ole mitään merkitystä suhteessaan sen pisaramuotoiseen, juoksevaan tilaan; mutta juoksevan veden lämpömäärän noustessa tai laskiessa tulee hetki, jolloin tämä yhteenkytkemistila muuttuu ja vesi muuttuu joko höyryksi tai jääksi» (Hegel).,. Suurimmat voittonsa Hegelin keksimä luonnonlaki on saavuttanut kemian alalla. Kemiaa voisi kutsua tieteeksi kappaleiden laadullisesta muutoksesta, joka tapahtuu niiden määrällisen kokoonpanon muuttumisen vaikutuksesta ... Tämä sama laki osoittautuu oikeaksi joka askeleella biologiassa ja inhimillisen yhteiskunnan historiassa. ... Sangen todennäköistä että ne samat herrat, jotka tähän saakka ovat huutaneet, että tämä laki määrän muuttumisesta laaduksi on mystiikkaa ja käsittämätöntä transscendentalismia, nyt katsovat tarpeelliseksi ilmoittaa, että tämähän on itsestään selvää, että tämä on halpa ja typerä totuus, jonka jo aikoja sitten ovat kaikki tunteneet ja että niin muodoin heille ei tässä ole yhtään mitään uutta. Mutta aina jää maailman historialliseksi teoksi se, että ensi kerran annettiin yleispätevä muoto luonnon, yhteiskunnan ja ajattelun kehityksen yleiselle laille. Ja jos nämä herrat monien vuosien kuluessa antoivat määrän muuttua laaduksi sitä itse tietämättä, niin täytyy heidän nyt hakea lohdutusta yhdessä Molièren herra Jourdainin kanssa, joka myös koko elämänsä oli puhunut proosaa sitä itse laisinkaan arvaamatta.
Fr. Engels, »Luonnon dialektiikka», VIII — 1881–82.

Takaisin sisällysluetteloon

 

9. Hyppäyksien merkitys kehityksessä.

a.

Historia ei tee hyppäyksiä! Aivan oikein. Mutta toiselta puolen on myös oikein, että historiassa on tapahtunut paljon »hyppäyksiä», suuri joukko väkivaltaisia »mullistuksia». Tällaisten mullistusten esimerkkejä on lukemattomia. Mitä tämä ristiriita merkitsee? Se merkitsee vain sitä, että ensimäistä näistä väitteistä ei ole ilmaistu aivan oikein, ja sen vuoksi monet ymmärtävät sen väärin. Pitäisi sanoa, että historia ei tee valmistumattomia hyppäyksiä ... Historia yhtämittaa harjoittaa hyppäyksien ja mullistusten valmistelua...

Määrälliset muutokset, sikäli kuin niitä asteettain kasaantuu, muuttuvat lopulta laadullisiksi. Nämä muutokset tapahtuvat hyppäyksittäin, eivätkä voi muuten tapahtua.

G. V. Plehanov, »Uusi itsevaltiuden puolustaja», II. — 1889.

 

b.

Saksalainen idealistinen filosofia nousi päättäväisesti tuollaista vinoa kehityksen ymmärtämistä vastaan. Hegel teki siitä myrkyllisesti ivaa ja eittämättömästi todisti, että niin luonnossa kuin inhimillisessä yhteiskunnassa hyppäykset muodostavat yhtä välttämättömän kohdan kehityksessä kuin asteettaiset määrälliset muutokset. »Olevaisen muutokset — sanoo hän — eivät ainoastaan ole siinä, että toinen määrä muuttuu toiseksi määräksi, vaan myös siinä, että laatu muuttuu määräksi ja päinvastoin. Jokainen viimemainituista muutoksista merkitsee asteettaisuuden katkeamista (ein Abbrechen des Allmählichen) ja antaa ilmiölle uuden muodon, joka laadullisesti eroaa entisestä. Niinpä esim. vesi kylmentyessään ei muutu kovaksi asteettain ... vaan yhtäkkiä; vaikka se jo on kylmettynyt jäätymispisteeseen saakka, se kuitenkin pysyy juoksevassa tilassa, jos se vain on liikkumatta, ja tarvitaan vain pieni sysäys, jotta se yhtäkkiä muuttuisi kovaksi jääksi ... Siveellisten ilmiöiden maailmassa ... tapahtuu myös tuollaisia muutoksia määrästä laaduksi eli toisin sanoen laadulliset eroavaisuudet sielläkin perustuvat määrällisiin eroavaisuuksiin. Niinpä vähän vähemmän tai vähän enemmän muodostavat sen rajan, josta alkaen kevytmielisyys lakkaa olemasta kevytmielisyyttä ja muuttuu aivan toiseksi, rikokseksi ... Samoin on valtioilla, muiden ehtojen pysyessä samanlaisina, erilainen laadullinen luonne ainoastaan eri suuruutensa vuoksi. Määrätyt lait ja määrätty valtiollinen järjestelmä saa aivan toisen merkityksen sikäli kuin valtion ala laajenee ja sen väkiluku kasvaa..(»Wissenschaft der Logik», I, I, s. 313–14).
G. V. Plehanov, »Kysymykseen monistisen historiankäsityksen kehityksestä», IV. — 1895.

Takaisin sisällysluetteloon

 

10. Ovatko laatueroavaisuudet todellisia?

a.

Vuorovaikutus — kas siinä ensimäinen, mitä havaitsemme, kun ryhdymme tutkimaan liikkuvaa ainetta kokonaisuudessaan nykyisen luonnontieteen kannalta. Me näemme sarjan liikunnan muotoja: mekaaninen liikunta, valo, lämpö, sähkö, magnetismi, kemialliset yhdistelmät ja jakautumiset, aggregaattisten tilojen muutokset, elimellinen elämä, jotka kaikki — jos toistaiseksi jätämme pois elimellisen elämän — muuttuvat toisesta toiseksi, edellyttävät toisiaan, ovat milloin syynä milloin seurauksena...

Luonnontieteilijät käsittävät aina liikunnan mekaaniseksi liikunnaksi, paikanmuutokseksi. Tämä käsitys on peritty esikemialliselta XVIII:lta vuosisadalta ja vaikeuttaa suuresti asioiden selvää ymmärtämistä. Liikunta aineeseen sovellutettuna on muutosta yleensä. Tästä väärinkäsityksestä johtuu intohimo typistää kaikki mekaaniseksi liikunnaksi — jo Grove on vakavasti taipuvainen ajattelemaan, että aineen kaikki muut ominaisuudet ovat ja että ne voidaan lopuksi supistaa liikuntalajeihin (s. 16), jonka kautta muiden liikuntamuotojen ominainen luonne sotketaan ... Me epäilemättä joskus kokeilujen kautta »supistamme» ajattelun aivojen molekulaarisiksi ja kemiallisiksi liikunnoiksi; mutta onko sillä kaikki sanottu ajattelun olemuksesta?

Fr. Engels, »Luonnon dialektiikka», I. — 1873–76.

 

b.

Fysiikassa ja vielä enemmän kemiassa ei tapahdu vain alituisia laadullisia muutoksia määrällisten muutosten vuoksi eikä todeta vain määrän muuttumista laaduksi, vaan joudutaan myös käsittelemään hyvin paljon laadullisia muutoksia, joiden suhteen ei ole laisinkaan todistettu, että ne johtuvat määrällisistä muutoksista ... Mutta juuri tätä väittää mekaaninen teoria; se selittää kaikki muutokset paikanmuutoksiksi ja johtaa kaikki laadulliset muutokset määrällisistä, eikä huomaa, että suhde määrän ja laadun välillä on molemminpuolista, että myös laatu muuttuu määräksi, kuten määrä laaduksi, että tässä siis on kysymys vuorovaikutuksesta. Jos meidän pitää typistää kaikki laadun eroavaisuudet ja muutokset määrällisiksi eroavaisuuksiksi ja muutoksiksi, mekaanisiksi siirroiksi, niin tulemme välttämättömäsi siihen olettamukseen, että kaikki aine on kokoonpantu samanlaisista hiukkasista ja että aineen kemiallisten elementtien laadulliset eroavaisuudet johtuvat määrällisistä eroavaisuuksista näiden ainehiukkasten luvussa ja avaruudellisessa ryhmityksessä niiden yhdistyessä atoomeiksi. Mutta siihen meillä on vielä pitkä matka.
Fr. Engels, »Luonnon dialektiikka», V. — 1878–79.

Takaisin sisällysluetteloon

 

11. Laki kieltämisen kieltämisestä.

... Suoritettuaan loppuun historiallis-taloudellisen todistelunsa Marx jatkaa: »Kapitalistinen tuotanto- ja anastus-muoto ja sen vuoksi myös kapitalistinen yksityisomaisuus on ensimäinen omakohtaiseen työhön perustuvan, yksilöllisen yksityisomaisuuden kieltämistä. Kapitalistisen tuotannon kieltämisen tuottaa kapitalistinen tuotanto itse, luonnonprosessille ominaisella välttämättömyydellä. Se on kieltämisen kieltämistä (Negation der Negation).»

Mitä sitten oikein on tuo hirveä kieltämisen kieltäminen, joka tekee Dühringin elämän niin happamaksi ja näyttelee hänelle samaa anteeksiantamattoman rikoksen osaa kuin kristinuskossa näyttelee synti Pyhää Henkeä vastaan? Se on hyvin yksinkertainen, kaikkialla ja joka päivä tapahtuva ilmiö, jonka jokainen lapsikin voi ymmärtää ... Ottakaamme esim. kauranjyvä. Miljaardeja tuollaisia kauranjyviä jauhetaan, keitetään ja käytetään juoman valmistukseen ja sitten nautitaan. Mutta jos tuollainen kauranjyvä löytää itselleen normaaliset elämänehdot, jos se joutuu suotuisaan maahan, niin tapahtuu siinä lämmön ja kosteuden vaikutuksesta omituinen muutos: se alkaa itää; jyvä sellaisenaan häviää, kielletään; sen tilalle tulee siitä kasvanut kasvi, jyvän kieltäminen. Mutta millainen on tämän kasvin tavallinen elämänkiertokulku? Se kasvaa, kukkii, hedelmöittyy ja tuottaa lopuksi uudestaan kauranjyviä, ja niin pian kuin nämä kypsyvät, lakastuu varsi, tulee itse kielletyksi. Tämän kieltämisen seurauksena on jälleen edessämme alkuperäinen kauranjyvä, muttei yksin, vaan kymmen-, kahdenkymmen- tai kolmenkymmenkertaisena ... Samalla tavalla kuin kauranjyvän suhteen, tapahtuu tämä prosessi useimmilla hyönteisillä, esim. perhosilla. Ne kehittyvät munasta siten että tämä kielletään, suorittavat erilaisia muodonvaihdoksia sukupuoliseen kypsyyteen saakka, paritelevat ja jälleen kielletään, s. o. kuolevat niin pian kuin paritteluprosessi on tapahtunut ja naaras on laskenut lukuisasti munia ... Edelleen paljastaa meille geologia sarjan kieltämisten kieltämisiä, sarjan vanhojen vuorikerrostumien häviämisiä ja uusien muodostumisia ... Samaa näemme myös matematiikassa ...

Samaa tapaamme historiassakin. Kaikki sivistyskansat aloittavat yhteisestä maanomistuksesta. Kaikilla kansoilla, jotka ovat taaksensa jättäneet määrätyn alkuperäisen asteen, alkaa yhteisomistus, sikäli kuin maanviljelys kehittyy, tulla tuotannon esteeksi. Se poistetaan, kielletään ja muuttuu enemmän tai vähemmän pitkien väliasteiden kautta yksityisomistukseksi. Mutta juuri maan yksityisomistuksen kautta saavutetulla maanviljelyksen korkeammalla kehitysasteella tulee vuorostaan yksityisomistus esteeksi tuotannolle, kuten nyt on asianlaita sekä pien- että suurmaanomistukseen nähden. Sen samoin kieltäminen, sen jälleen yhteisomistukseksi muuttaminen astuu välttämättömänä esiin. Mutta tämä vaatimus ei merkitse alkuperäisen yhteismaaomistuksen palauttamista, vaan paljon korkeamman, kehittyneemmän yhteisomistusmuodon käytäntöönottamista, joka kaukana siitä, että tulisi tuotannon esteeksi, päinvastoin ensi kerran vapauttaa tuotannon kaikista kahleista ja antaa sille mahdollisuuden täysin hyväkseen käyttää uudenaikaisia kemiallisia löytöjä ja mekaanisia keksintöjä...

Lopuksi, ei edes Rousseaun oppi tasa-arvoisuudesta ... tullut toimeen turvautumatta hegeliläisen kieltämisen kieltämisen kätilöapuun — enemmän kuin kaksikymmentä vuotta ennen Hegeliä. Ja kaukana siitä, että Rousseaun oppi häpeäisi tätä tosiasiaa, se jo ensimäisessä muodostelussaan melkeinpä korskeillen asettaa dialektisen alkuperänsä näytteille. Luonnollisessa ja villissä tilassaan olivat ihmiset tasa-arvoisia, ja Rousseau pitää jo puhetaidon ilmenemisen luonnollisen tilan häiriönä ... Mutta näillä keskenään tasa-arvoisilia ihmiseläimillä oli yksi etevämmyys muihin eläimiin verraten: kyky täydellistyä, kehittyä edelleen, ja tämä kyky tuli eriarvoisuuden syyksi. Täten Rousseau näkee eriarvoisuuden synnyssä edistyksen. Mutta tämä edistys oli vastakohtainen, se oli samalla taka-askel. »Kaikki seuraavat saavutukset (verrattuna alkuperäiseen tilaan) merkitsivät vain näennäistä edistystä yksilön täydellistymisen suuntaan, tosiasiallisesti ne johtivat ihmissuvun rappeutumiseen. Metallien muokkaus ja maanviljelys olivat ne kaksi taitoa, joiden keksintö aikaansai tämän valtavan vallankumouksen» (s.o. alkuperäisten metsien muuttumisen kylvömaaksi, mutta samalla omistusoikeuden kautta syntyneen köyhyyden ja orjuuden). »Kulta ja hopea, runoilijan näkökannalta, mutta rauta ja vilja, filosoofin näkökannalta, sivistivät ihmiset, mutta veivät perikatoon inhimillisen suvun.» Jokainen uusi sivistyksen edistysaskel on samalla eriarvoisuuden edistämistä. Kaikki laitokset, jotka sivistyksen kanssa rinnan syntynyt yhteiskunta itselleen luo, muuttuvat alkuperäisen tarkoitusperänsä vastakohdiksi. »On kiistämätöntä — ja tämä on kaiken valtio-oikeuden peruslaki — että kansat asettivat johtoonsa ruhtinaita vapautensa turvaksi eikä sen hävittämiseksi.» Ja kuitenkin näistä hallitsijoista tulee välttämättömästi kansansa sortajia, ja he lisäävät tätä sortoa siihen saakka, kunnes äärimmäisyyteen kehittynyt eriarvoisuus muuttuu jälleen vastakohdakseen, tulee tasa-arvoisuuden pohjaksi: yksinvaltiaan edessä ovat kaikki saman, nimittäin nollan arvoisia. »Tässä on eriarvoisuuden korkein aste, se loppupiste, joka sulkee ympyrän ja koskettaa alkupistettä, josta lähdimme: täällä kaikki yksityiset ihmiset ovat tasa-arvoisia juuri siksi, etteivät he merkitse mitään ja ettei heille ole muuta lakia kuin hallitsijansa tahto.» Mutta sortaja pysyy hallitsijana vain niin kauan kuin hänellä on voima puolellaan, ja sen vuoksi »hän ei voi valittaa, että tehdään väkivaltaa silloin kun ajetaan hänet pois ... Väkivalta oli hänen tukenaan, väkivalta hänet kukistaa, kaikki tapahtuu oikeassa, luonnollisessa järjestyksessään». Täten eroavaisuus jälleen muuttuu tasa-arvoisuudeksi, muttei puhetaidottomien alkuihmisten vanhaksi, luonnolliseksi tasa-arvoksi, vaan korkeammaksi tasa-arvoksi yhteiskunnallisen sopimuksen muodossa. Sortajat tulevat sorretuiksi. Tämä on kieltämisen kieltämistä.

Näinollen me tapaamme jo Rousseaulla ei vain mietelmiä, jotka muistuttavat Marxin »Pääomassaan» esittämiä ajatuksia kuin kaksi vesipisaraa, vaan yksityiskohdissakin näemme kokonaisen sarjan samantapaisia dialektisia käänteitä,jollaisia Marx käytti: luonteeltaan vastakohtaisia prosesseja, joihin sisältyy sisäinen ristiriita, määrätyn äärimmäisyyden nuuittuminen vastakohdakseen, ja lopuksi kaikkein oleellisin kieltämisen kieltäminen...

Mitä siis on kieltämisen kieltäminen? Varsin yleinen ja juuri siksi ylen laajalle ulottuva ja tärkeä luonnon, historian ja ajattelun kehityslaki. Dialektiikassa ei kieltäminen merkitse samaa kuin sanoa vain »ei», tai julistaa kaikki olemattomaksi, tai hävittää kaiken tavalla tai toisella. Jo Spinoza sanoi: Omnis determinatio est negatio, jokainen määrittely on kieltämistä. Tässä kieltämisen muodon määrää ensinnäkin prosessin yleinen ja toiseksi sen erikoinen luonne. Minun ei ole vain kiellettävä, vaan minun on jälleen poistettava tämä kieltäminen. Ensimäinen kieltäminen on minun siis tehtävä niin, että toinen on tai voisi tulla mahdolliseksi. Miten? Se riippuu jokaisen yksityistapauksen erikoisluonteesta. Jos jauhatan kauranjyvän tai tallaan jalkojeni alle hyönteisen, niin olen kyllä suorittanut kieltämisen ensimäisen puolen, mutta tehnyt toisen mahdottomaksi. Jokaista esineryhmää, niinkuin myös mielteitä ja käsityksiä varten, on siis olemassa sellainen kieltämisen erikoismuoto, joka itsestään johtaa asian kehitykseen ... Tämä on opittava, niinkuin kaikki muukin.

Fr. Engels, »Anti-Dühring» XIII. — 1878.

Takaisin sisällysluetteloon

 

12. Kieltämisen kieltäminen luonnossa ja yhteiskunnassa.

Määrätyllä hetkellä on liikkuva kappale jossakin pisteessä, mutta samalla aikaa myös sen ulkopuolella, koska, jos se olisi vain siinä, se, ainakin sillä hetkellä, olisi liikkumaton. Jokainen liikunta on dialektinen prosessi, elävä ristiriita, ja koska ei ole yhtään luonnonilmiötä, jonka selittämiseksi meidän ei olisi pakko lopuksi turvautua liikkeeseen, niin täytyy yhtyä Hegeliin, joka sanoi, että dialektiikka on jokaisen tieteellisen tiedon sieluna. Tämä ei sovellu yksistään luonnontuntemukseen. Mitä merkitsee esim. vanha aforismi: summum jus sumina injuria (korkein oikeus on korkeinta vääryyttä)? Sitäkö, että olemme kaikkein oikeudenmukaisimpia silloin kun tehdessämme oikein samalla myös annamme vääryydelle osansa ? Ei, niin ajattelee vain »tyhmyrien kokemus ja hölmöjen järki». Tämä aforismi merkitsee, että jokainen abstraktinen oikeus, kun se viedään loogilliseen äärimmäisyyteensä, muuttuu oikeudettomuudeksi, s. o. omaksi vastakohdakseen. Shakespearen »Venetsialainen kauppias» on siitä loistavana esimerkkinä. Katsokaammepa sitten taloudellisiin ilmiöihin. Mikä on »vapaan kilpailun» loogillisena päätekohtana? Jokainen yrittäjä koettaa lyödä kilpailijansa ja yksin jäädä markkinain herraksi. Ja tietystikään eivät ole harvoja tapaukset, jolloin jollekin Rothschildil-le tai Vanderbiltille onnistuu tämän pyrkimyksen toteuttaminen. Tämä osoittaa, että vapaa kilpailu johtaa monopooliin, s. o. kilpailun kieltämiseen, s. o. omaan vastakohtaansa.

G. V. Plehanov, »Kysymykseen monistisen historiankäsityksen kehityksestä», IV. — 1895. — Tästä kohdasta laajempi katkelma »Kommunistissa», Leningrad 1926, No. 6.

Takaisin sisällysluetteloon

 

13. Syysuhde ja vuorovaikutus.

a.

Ensimäinen mikä pistää silmäämme kun tarkastelemme liikkuvaa ainetta, on eri liikuntojen, eri kappaleiden keskinäinen yhteys, niiden riippuvaisuus toisistaan. Mutta me näemme ei ainoastaan sen, että määrätyn liikkeen jälkeen seuraa toinen liike, vaan myös, että voimme toistaa määrätyn liikkeen luotuamme ne edellytykset, joiden vallitessa tuo liike luonnossa tapahtuu. Me näemme niinikään, että voimme aiheuttaa liikkeen, jota luonnossa ei ole laisinkaan olemassa (teollisuus) tai jos on, niin ei juuri sellaisena, ja että etukäteen voimme määrätä tämän liikkeen suunnan ja voiman. Tämän johdosta, ihmisen toiminnan johdosta syntyykin käsitys syysuhteesta, käsitys siitä, että toinen liike on toisen syynä. Tosin voi jo yksin se, että määrätyt luonnolliset ilmiöt säännöllisesti seuraavat toistensa jälkeen, synnyttää käsityksen syysuhteesta — lämpö ja auringolta saatu valo, — mutta siinä ei ole mitään varsinaista todistusta, ja tässä suhteessa Hume oli skeptikkona oikeassa kun hän sanoi, että säännöllisesti toistuva post hoc (sen jälkeen) ei voi milloinkaan itsessään olla todistuksena siitä, että se myös on propter hoc (sen vuoksi). Mutta ihmisen toiminta antaa mahdollisuuden tarkastaa syysuhteen. Jos me polttopeilin avulla keskitämme auringonsäteet yhteen polttopisteeseen ja sillä synnytämme sen, minkä muutoin aikaansaa tavallinen tuli, niin me sillä todistamme, että lämpö tulee auringosta. Jos me panemme pyssyyn ruutia, nallin ja kuulan ja ammumme laskien, että siitä seuraa kokemuksen avulla etukäteen määrätty tulos, niin täytyy meidän pystyä kaikissa yksityiskohdissa seuraamaan prosessia, miten tapahtuu sytytys, palaminen, yhtäkkisestä kaasupaineesta johtuva räjähdys, ja kaasun paine kuulaan. Tässä tapauksessa ei skeptikko voi väittää, että menneestä kokemuksesta ei seuraa laisinkaan, että seuraavalla kerralla täytyy tapahtua samaa. Totta on, että joskus sama ilmiö ei toistu, eitä nalli tai ruuti ei täytä tehtäväänsä, että räjähtää piippu j. n. e. Mutta juuri se todistaa syysuhteen eikä kumoa sitä, sillä jokaisessa tuollaisessa poikkeustapauksessa voidaan vastaavan tarkastuksen jälkeen löytää syyt nallin kemiallisissa muutoksissa, ruudin kosteudessa t. m. s., piipun epäkuntoisuudessa j. n. e., niin että tässä oikeastaan tapahtuu syysuhteen kaksinkertainen tarkistaminen.
Fr. Engels, »Luonnon dialektiikka», I. — 1873–76.

 

b.

Täten toistuu luonnontieteessä se, mitä Hegel sanoo, että vuorovaikutus on ilmiöiden varsinaisena causa finalis (loppusyynä), Tämän vuorovaikutuksen taakse emme voi kauemmas lähteä, sillä sen takana ei ole mitään, josta voi tietää. Jos me kerran olemme oppineet tuntemaan aineen liikuntamuodot (joiden lopulliseen tuntemiseen tosin vielä puuttuu hyvin paljon, johtuen se luonnontieteen lyhyestä olemassaolon ajasta), niin olemme sillä oppineet tuntemaan myös itse aineen, ja siihen tietomme päättyy ... Vain lähtien tästä yleisestä vuorovaikutuksesta voimme tulla todelliseen syysuhteeseen. Ymmärtääksemme eri ilmiöt täytyy irroittaa ne yhteydestään ja tarkastaa ne erillisinä, ja sellaisessa tapauksessa esiintyvät meille liikunnan muunnokset milloin syynä, milloin seurauksena.
Fr. Engels, »Luonnon dialektiikka», I. — 1873–76.

Takaisin sisällysluetteloon

 

14. Teleologia ja syysuhteen laki.

... Kello on tehty määrätyn suunnitelman mukaan. Tämä kone on rakennettu määrättyä tarkoitusta varten, ja sen jokaisella ruuvilla on määrätty paikkansa juuri tämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Eikö asia ole sama koko maailmankaikkeuteen nähden? Planeetat kulkevat säännönmukaisesti ja sopusuhtaisesta avaruudessa. Luonto viisaasti säilyttää kehittyneemmät elämänmuodot. Tarvitsee vain katsoa jonkun eläimen silmään heti nähdäkseen, miten viisaasti ja taitavasti, miten tarkoituksenmukaisesti silmä on rakennettu ... Ja inhimillisessä yhteiskunnassa? Eikö ihmiskunta aseta itselleen suuren päämäärän — kommunismin? Eikö koko historian kehitys johda tähän suureen päämäärään? Ja jos niin on, jos luonnossa, kuten yhteiskunnassakin, kaikella on päämääränsä, joka ei aina ole meidän tiedossamme, mutta joka aina yhä enemmän toteutuu, niin eikö silloin voi katsoa kaikkea tämän päämäärän kannalta? Silloin ilmenevät mainitsemamme lainmukaisuudet tarkoituksenmukaisuuksina (tai teleologisina lainmukaisuuksina; kreikkal. sana telos = päämäärä). Tämä on yksi mahdollisuus, yksi tapa ymmärtää lainmukaisuuden luonnetta.

Toinen tapa lähtee siitä, että jokaisella ilmiöllä on syynsä. Ihmiskunta kehittyy kommunismiin senvuoksi, että kapitalistisessa yhteiskunnassa on muodostunut proletariaatti, joka ei sovi tämän yhteiskunnan puitteisiin. Myyrällä on huonot silmät ja hyvä kuuloaisti senvuoksi, että vuosituhansien kuluessa ympäristö on vaikuttanut tähän eläimeen ja siinä tapahtuneet muutokset periytyneet, jolloin juuri ne eläimet jäivät eloon ja jatkoivat sukuaan, joiden niin sanoakseni oli helpompi tulla toimeen, jotka paremmin vastasivat ympäristöään. Päivä seuraa yön jälkeen ja päinvastoin sen vuoksi, etiä maa kiertyy akselinsa ympäri ja aurinko valaisee milloin toista, milloin toista puolta j. n. e. Kaikissa näissä tapauksissa ei kysytä päämäärää (ei kysytä »mihin tarkoitukseen?»), vaan kysytään syytä (s. o. kysytään »mistä syystä?»). Tämä on kausaalinen (syysuhteellinen; latinal. sana causa — syy). Ilmiöiden lainmukaisuudet ilmenevät syyperäisinä lainmukaisuuksina.

Tällainen on taistelukysymys kausaliteetin ja teleologian välillä ... Mitä on päämäärä? Se edellyttää oliota, joka tietoisesti asettaa päämäärän päämääräksi. Ei voi olla päämäärää, ellei joku tätä päämäärää aseta. Kivi ei aseta itselleen päämäärää, yhtä vähän aurinko, tai joku planeetta, tai koko aurinkokuntamme, tai linnunrata. Päämäärä on käsite, joka soveltuu vain tietoisiin eläviin olentoihin ... Siitä johtuu, että päämäärän käsite, tarkoituksenmukaisuus j. m. s. eivät laisinkaan sovellu koko maailmaan nähden ja että ilmiöiden lainmukaisuus ei voi olla teleologista lainmukaisuutta ... Senvuoksi annetaankin teleologiselle katsantokannalle hienompi muoto, puhutaan n.k. immanenttisesta teleologiasta (siitä tarkoituksenmukaisuudesta, joka on luonnon ja yhteiskunnan ilmiöiden sisäisessä luonteessa)... Pitääkö tämä teoria paikkansa? Ei, se on väärä. Se on peiteltyä ja taitavaa teleologista humpuukia ... Teleologia (oppi tarkoituksenmukaisuudesta) johtaa tässä suoraa päätä teologiaan (oppiin jumalasta).

N. Buharin, »Historiallisen materialismin teoriasta», I, § 8, 9. —1921.

Takaisin sisällysluetteloon

 

15. Ovatko luonnonlait todellisia vaiko kuviteltuja?

Todella tärkeä tietoteoreettinen kysymys, joka jakaa filosoofit eri suuntiin, ei ole se, minkä tarkkuusasteen ovat saavuttaneet kuvauksemme syysuhteellisista yhteyksistä ja voidaanko nämä kuvailut ilmaista täsmällisellä matemaattisella kaavalla, vaan se on se, pohjaantuuko näiden yhteyksien tuntemus luonnon objektiiviseen lainmukaisuuteen vai järkemme ominaisuuksiin, sen synnynnäiseen kykyyn tuntea määrättyjä aprioorisia totuuksia. Tämä se ehdottomasti eroittaa materialistit Feuerbachin, Marxin ja Engelsin agnostikoista (humelaisista). Avenariuksesta ja Machista...

Englantilainen Karl Pearson sanoo hänelle ominaisella täsmällisyydellä: »Tieteen lait ovat paljon enemmän inhimillisen järjen tuotteita kuin ulkonaisen maailman tosiasioita ... ihminen on luonnonlakien luoja ... On paljon enemmän järkeä siinä väitteessä, että ihminen antaa luonnolle sen lait, kuin päinvastaisessa väitteessä, että luonto ilmaisee lakinsa ihmiselle ... Välttämättömyys kuuluu käsitteiden maailmaan, eikä havaintojen maailmaan ... Siinä yhdenmukaisuudessa, jossa määrätyt havaintosarjat toistuvat, tuossa havaintojen tavanmukaisuudessa ei ole mitään sisäistä välttämättömyyttä. Toiselta puolen on havaintojen tottumuksellisuus ajattelevien olentojen olemassaolon ehtona. Välttämättömyys sisältyy siis ajattelevan olennon luonteeseen eikä ole itse havainnoissa. Se on tietokyvyn tuote.»

Täten meidän machilaisemme, joiden kanssa »itse» Mach yhtämittaa ilmaisee täyttä solidaarisuuttaan, on onnellisesti joutunut puhtaaseen kantilaiseen idealismiin: ihminen luo luonnonlait, eikä luonto niitä luo ihmiselle!... Ei järki ole luonnon osanen, eräs sen korkeimmista tuotteista, sen prosessien heijastaja, vaan luonto on järjen osanen...

Vielä on joku sana sanottava venäläisistä machilaisista erikseen ... Ottakaamme A. Bogdanov. V. 1899, jolloin hän vielä oli puoleksi materialisti ja vasta alkoi horjua hyvin suuren kemistin ja hyvin sekavan filosoofin Wilhelm Ostwaldin vaikutuksesta, hän kirjoitti: »Ilmiöiden yleinen syy-yhteys on inhimillisen tiedon viimeinen, paras lapsi; se on yleispätevä laki, korkein niistä laeista, jotka, puhuen filosoofin kieltä, inhimillinen järki määrää luonnolle» ... V. 1904, heitettyään jo pois sekä luonnontieteellis-historiallisen materialismin että Ostwaldin, Bogdanov kirjoitti: »...Nykyajan positivismi pitää syysuhteiden lakia vain keinona, jolla tieto yhdistää ilmiöt yhteen sarjaan, vain kokemuksen yhdistämisen muotona» ... Lopuksi, v. 1905, läpikäytyään kaikki edelliset asteet ja vielä empiriokritisismin vaiheen ja ollessaan jo »empiriomonismin» vaiheessa, Bogdanov kirjoitti: »Luonnonlait eivät laisinkaan kuulu kokemuksemme piiriin ... niitä ei anna kokemus, vaan ne ovat ajattelumme luoma keino järjestää kokemuksemme, tasasuhtaisesti yhdistää sitä ankaraksi järjestelmäksi...»

Siis laki, jonka mukaan syksyä seuraa talvi ja kevät seuraa talven jälkeen, ei ole kokemuksestamme lähtöisin, vaan se on ajattelumme luoma keino järjestää, sopusuhtaistuttaa, yhtenäistyttää ... mitä minkä kanssa, tov. Bogdanov?

V. I. Lenin, »Materialismi ja empiriokritisismi», III, 3. — 1908.

Takaisin sisällysluetteloon

 

16. Välttämättömyys ja satunnaisuus.

a.

Toinen vastakohtaisuus, jonka kahleissa on metafysiikka, on vastakohta satunnaisuuden ja välttämättömyyden välillä. Onkohan olemassa mitään keskenään ristiriitaisempaa kuin nämä molemmat loogilliset kategoriat? Miten on mahdollista, että ne merkitsevät samaa, että satunnainen on välttämätön ja välttämättömyys niinikään on satunnainen? Tavallinen terve järki ja sen mukana luonnontutkijain enemmistö pitävät välttämättömyyden ja satunnaisuuden toisensa ehdottomasti poissulkevina kategorioina. Joku esine, joku suhde, joku prosessi on joko satunnainen tai välttämätön, mutta se ei voi olla kumpaakin yhtaikaa ... Tämän lisäksi välttämätön julistetaan ainoaksi, joka on tieteellisen mielenkiinnon arvoista, ja satunnainen pidetään tieteelle yhdentekevänä. Se merkitse seuraavaa: mitä voi esittää lakien alaiseksi, mitä siis tiedetään, se on mielenkiintoista, mutta se, jota ei voi esittää lakien alaiseksi, mitä siis ei tunneta, se pidetään yhdentekevänä, sitä voidaan ylenkatsoa. Mutta tällöin lakkaa kaikki tiede olemasta, sillä senhän tehtävänä on tutkia sitä, mitä me emme tiedä. Se merkitsee seuraavaa: Mitä voi selittää yleisten lakien alaiseksi, se pidetään välttämättömänä, mitä ei voi, se katsotaan satunnaiseksi. On helppo nähdä, että tämä on sitä lajia tiedettä, joka esittää luonnolliseksi sen, jota se voi selittää, ja johtaa selittämättömän yliluonnollisista syistä. Tällöin on pohjaltaan yhdentekevää kutsunko minä selittämättömäin ilmiöiden syyn sattumaksi vaiko jumalaksi. Molemmat selitykseni ovat vain tietämättömyyteni ilmauksena eivätkä sen vuoksi kuulu tieteen käsiteltäväksi. Tiede lakkaa olemasta siellä, missä ei enää ole voimassa välttämätön yhteys.

Päinvastaisen kannan ottaa determinismi, joka on siirtynyt luonnontieteisiin ranskalaisesta materialismista ja tahtoo päästä satunnaisuudesta sillä, että sen kokonaan kieltää. Tämän katsantokannan mukaan vallitsee luonnossa vain yksinkertainen, välitön välttämättömyys. Että yhdessä palossa on viisi hernettä, ei neljä eikä kuusi, että tämän koiran häntä on viiden tuuman pituinen, eikä linjaa enemmän taikka vähemmän, että tuo apilankukkanen hedelmöittyi tänä vuonna mehiläisen kautta, mutta toinen ei, ja vielä lisäksi juuri määrätyn mehiläisen kautta ja määrättynä aikana, että tämä määrätty, tuulen kuljettama kukkaissiemen alkoi itämään, mutta toinen ei, että viime yönä minua puri kirppu klo 4 aamulla, eikä klo 3 tai 5 ja lisäksi vielä oikeaan olkapäähän eikä vasempaan pohkeeseen — kaikki tämä on tosiasioita, jotka muka johtuvat syiden ja seurausten muuttumattomasta yhteydestä ja ovat toisiinsa yhdistettyjä järkähtämättömällä välttämättömyydellä, ja kaasupallo, josta syntyi aurinkokunta, oli muka niin rakennettu, että nämä tapahtumat saattoivat tapahtua vain näin, eikä toisin. Tämäntapaisella välttämättömyydellä me emme vielä pääse teoloogisen luonnonymmärryksen ulkopuolelle. Tieteelle on aivan yhdentekevää, kutsummeko me tätä, yhdessä Augustinuksen ja Kalvinin kanssa, jumalan ikuiseksi päätökseksi, vaiko turkkilaisten tapaan kismetiksi, vaiko välttämättömyydeksi. Ainoassakaan näistä tapauksista ei voi olla puhettakaan syysuhteellisen sarjan tutkimisesta, ainoassakaan tapauksessa me emme liiku askeltakaan paikalta eteenpäin. Niinkutsuttu välttämättömyys jää tässä pelkäksi fraasiksi, ja satunnaisuus jää siksi mitä se oli ... Täten ei sattumaa tässä selitetä välttämättömyyden avulla; pikemmin päinvastoin, välttämättömyys tehdään joksikin vain tilapäiseksi ...

Näitä kahta katsantokantaa vastaan esiintyy Hegel ennen kuulumattomalla väitteellä, että satunnaisella on syynsä, koska se on satunnainen, mutta samalla sillä ei ole mitään syytä, koska se on satunnainen; että satunnainen on välttämätön, että välttämättömyys määrittelee itseään satunnaisuudeksi ja että, toiselta puolen, tämä sattuma on pikemmin ehdoton välttämättömyys (»Logiikka», II kirja, osa: »Todellisuus»). Luonnontiede katsoi paremmaksi olla välittämättä näistä lauseista ja pitää niitä paradoksaalisina sanaleikkeinä, itsensä kumoavana järjettömyytenä ...

Mutta kun luonnontiede yhä vain näin ajatteli, niin mitä se samalla teki Darwinin kautta?

Darwin lähtee käänteentekevässä teoksessaan ylen leveältä, satunnaisuuteen perustuvalta tosiasioiden perustalta. Juuri yksilöjen huomaamattomat, satunnaiset eroavaisuudet eri lajien sisäpuolella ... joiden eroavaisuuksien lähimpiäkin syitä voi osoittaa vain kaikkein harvinaisimmissa tapauksissa, juuri ne pakottavat hänet epäilemään entistä lainmukaisuuden perustaa biologiassa, asettamaan kyseenalaiseksi lajin käsitteen sen aikaisemmassa, metafyysillisessä muuttumattomuudessa ja kiinteydessä ... Satunnaisuus hävittää välttämättömyyden siinä mielessä kuin sitä tähän saakka ymmärrettiin. Vanha käsitys välttämättömyydestä ei enää kelpaa.

Fr. Engels, »Luonnon dialektiikka», VII. — 1881–82.

 

b.

Välttämättömyys on kokoonpantu puhtaista sattumista, ja nämä näennäiset sattumat ovat sinä erikoismuotona, johon välttämättömyys pukeutuu.
Fr. Engels, »L. Feuerbach». — 1888.

 

c.

Taloudellinen liike jonain välttämättömänä, avaa itselleen tien lukemattomien sattumien, s. o. asioiden ja tapahtumien kautta, joiden sisäinen keskenäinen yhteys on niin löyhä tai niin vaikeasti todettavissa, että voimme jättää sen huomioonottamatta, katsoa, ettei sitä ole olemassakaan.
Fr. Engels, Kirje I. Blochille, 21–IX 1890.

 

d.

(Ihmisten pyrkimykset käyvät ristiin ja yhteiskunnassa) vallitsee sen vuoksi välttämättömyys, jonka täydennyksenä ja ilmaisumuotona on sattuma...
Fr. Engels, Kirje Starckenburgille, 25–1 1894.

Takaisin sisällysluetteloon

 

17. Sattuman merkitys historiassa.

Olisi hyvin helppoa tehdä maailmanhistoriaa, jos aina voisi ryhtyä taisteluun vain ehdottomasti edullisten edellytysten vallitessa. Toiselta puolen historia muuttuisi kovin mystilliseksi, elleivät »satunnaisuudet» näyttelisi mitään osaa. Nämä satunnaisuudet kuuluvat tietenkin kehityksen yleiseen kulkuun ja niitä tasoittavat taas toiset satunnaisuudet. Mutta tapahtumien jouduttaminen ja hidastuttaminen on suuresti riippuvainen tuollaisista »satunnaisuuksista», joiden joukkoon kuuluu myös niiden henkilöjen »satunnainen» luonne, jotka ensin ovat jonkun liikkeen johdossa.
K. Marx, Kirje Kugelmannille, 17 p:ltä huhtik. 1871.

Takaisin sisällysluetteloon

 

18. Vapaus — tajuttua välttämättömyyttä.

Hegel oli ensimäinen, joka oikein esitti vapauden ja välttämättömyyden suhteen. Hänelle merkitsi vapaus välttämättömyyden ymmärtämistä. »Välttämättömyys on sokea vain sikäli kuin sitä ei ymmärretä.» Vapaus ei sisälly kuviteltuun riippumattomuuteen luonnonlaeista, vaan näiden lakien tuntemiseen ja mahdollisuuteen sen kautta määrätietoisesti käyttää niitä hyväkseen määrättyjä tarkotuksia varten. Tämä on oikein niin ulkonaisen luonnon kuin niiden lakien suhteen, jotka suuntaavat ihmisen oman ruumiillisen ja henkisen elämän — kaksi lakien ryhmää, jotka voimme erottaa toisistaan vain mielessämme, mutta emme todellisuudessa. Siksi ei tahdon vapaus merkitse mitään muuta kuin että ihminen voi tehdä päätöksensä asiantuntemuksella. Mitä vapaampi siis jonkun ihmisen arvostelma jostain kysymyksestä on, sitä suuremmalla välttämättömyydellä määrätään tämän arvostelman sisältö; ja päinvastoin, tietämättömyydestä johtuva epävarmuus, joka muka mielensä mukaan tekee valinnan useampien erilaisten ja vastakohtaisten ratkaisumahdollisuuksien välillä, todistaa juuri sillä olevansa epävapaa, sen objektin vallassa, joka juuri piti alistaa. Vapaus on siis luonnon välttämättömyyksien tuntemiseen perustuvaa valtaa itsensä ja ulkoisen luonnon yli; se on siis historiallisen kehityksen välttämätön tuote.
Fr. Engels, »Anti-Dühring», XI. — 1878.

Takaisin sisällysluetteloon

 

19. Missä määrin yksilöt vaikuttavat historian kulkuun.

Näyttää siltä kuin voisivat yksilöt luonteensa erikoisuuksien vuoksi vaikuttaa yhteiskunnan kohtaloon. Joskus heidän vaikutuksensa voi olla jopa hyvinkin suuri, mutta yhteiskuntajärjestys ja sen voimasuhteet määrää sekä itse tuon vaikutuksen mahdollisuuden että sen laajuuden. Yksilön luonne tulee yhteiskunnallisen kehityksen »tekijäksi» vain siellä, vain silloin ja vain siinä määrin, missä, milloin ja sikäli kuin yhteiskunnalliset suhteet sen sallivat...

Tässä täytyy panna merkille eräs seikka. Yksilöjen yhteiskunnallisen vaikutuksen mahdollisuus yhteiskuntajärjestyksen määräämissä rajoissa avaa oven n. k. sattumien vaikutuksille kansojen historialliseen kohtaloon. ... In allem Endlichen ist ein Element des Zufälligen, — sanoi Hegel (»kaikessa rajoitetussa on satunnaisuuden aines»). Tieteessä ollaan tekemisissä vain »rajoitetun» kanssa; sen vuoksi voi sanoa, että kaikissa sen tutkimissa prosesseissa on satunnaisuuden aines. Eikö tämä sitten tee mahdottomaksi ilmiöiden tieteellistä tuntemusta? Ei. Satunnaisuus on jotain suhteellista. Se ilmenee vain välttämättömien prosessien risteyskohdissa ...

Yhteiskunnallisten suhteiden taaimpana perustana on tuotantovoimien tila. Se riippuu eri henkilöiden yksilöllisistä erikoisuuksista vain sikäli kuin tällaiset henkilöt enemmän tai vähemmän kykenevät tekemään teknillisiä parannuksia, löytöjä ja keksintöjä ... Kaikenmoiset muut erikoisuudet eivät anna eri henkilöille välitöntä vaikutusta tuotannollisten voimien tilaan ja siksi eivät myöskään tuotantovoimien määräämiin yhteiskunnallisiin suhteisiin, s.o. taloudellisiin suhteisiin. Olivatpa tällaisen henkilön erikoisuudet millaisia tahansa, hän ei voi muuttaa olemassaolevia taloudellisia suhteita, jos nämä vastaavat tuotannollisten voimien tilaa sillä kertaa. Mutta persoonien yksilölliset erikoisuudet tekevät heidät vain enemmän tai vähemmän sopiviksi tyydyttämään niitä yhteiskunnallisia tarpeita, jotka kasvavat olevien taloudellisten suhteiden perustalta, tai vastustamaan tällaista tyydyttämistä ... Vaikuttavat yksilöt voivat järkensä ja luonteensa erikoisuuksien vuoksi muuttaa tapahtumien yksilöllistä ulkomuotoa ja muutamia niiden yksityisiä seurauksia, mutta ne eivät voi muuttaa niiden yleistä suuntaa, jonka määräävät muut tekijät...

Jotta henkilö, jolla on määrätty lahjakkuus, voisi sen avulla saada suurempaa vaikutusta tapahtumien kulkuun, täytyy täyttää kaksi ehtoa: Ensinnäkin täytyy hänen lahjakkuutensa tehdä hänet muiden edellä aikansa yhteiskunnallisia tarpeita vastaavaksi: jos Napoleonilla olisi sotilaallisen nerokkuutensa asemasta ollut Beethovenin musikaaliset lahjat, niin hänestä tietystikään ei olisi tullut keisaria. Toiseksi ei olemassaoleva yhteiskunnallinen järjestys saa sulkea tietä henkilöltä, jolla on tämä juuri tähän aikaan tarpeellinen ja hyödyllinen luonnonlahja. Tuo sama Napoleon olisi kuollut vähän tunnettuna kenraalina tai everstinä Bonaparte, jos vanha järjestelmä olisi Ranskassa pysynyt voimassa vielä seitsemisenkymmentä vuotta...

Jo kauan on huomattu, että lahjakkaat luonteet ilmestyvät aina ja kaikkialla, milloin ja missä on niiden kehittymiselle edulliset yhteiskunnalliset olosuhteet. Se merkitsee, että jokainen lahjakas luonne, joka on todellisuudessa ilmennyt, s. o. että jokainen lahjakas luonne, joka on tullut yhteiskunnalliseksi voimaksi, on yhteiskunnallisten suhteiden hedelmä ...

Täten siis johtavien henkilöjen yksilölliset ominaisuudet määräävät historiallisten tapahtumain yksilöllisen muodon, ja siinä mielessä näyttelee sattuma aina jonkinlaista osaa näiden tapahtumain kulussa, joiden suunnan aina loppukädessä määräävät n. k. yleiset syyt, s. o. todellisuudessa tuotantovoimien kehitys ja ihmisten keskinäiset suhteet tuotannon yhteiskunnallistaloudellisessa prosessissa ...

Suuri henkilö on suuri ei sen vuoksi, että hänen henkilökohtaiset erikoisuutensa antavat suurille historiallisille tapahtumille yksilöllisen ulkomuodon, vaan siksi, että hänellä on ominaisuuksia, jotka tekevät hänet kyvykkäimmäksi palvelemaan aikansa suuria yhteiskunnallisia tarpeita, jotka syntyivät yleisten ja erikoisten syiden vaikutuksesta. Carlyle kutsui tunnetussa teoksessaan sankareista suuria henkilöitä alkuunpanijoiksi (Beginners). Se on sattuva nimitys. Suuri henkilö on juuri alkuunpanija, senvuoksi, että hän näkee kauemmas kuin muut ja tahtoo voimakkaammin kuin muut. Hän ratkaisee tieteellisiä tehtäviä, jotka yhteiskunnan henkisen kehityksen edelliset vaiheet ovat päiväjärjestykseen nostaneet; hän osoittaa uusia yhteiskunnallisia tarpeita, jotka ovat syntyneet yhteiskunnallisten suhteiden edellisen kehityksen tuloksena; hän tekee alotteen näiden tarpeiden tyydyttämiseksi. Hän on sankari. Ei siinä mielessä sankari, että hän muka voisi pysähdyttää tai muuttaa asioiden luonnollista menoa, vaan siinä, että hänen toimintansa on tämän välttämättömän ja itsetiedottoman prosessin itsetietoisena ja vapaana ilmauksena. Siinä hänen merkityksensä. Siinä koko hänen voimansa. Mutta se merkitys on hyvin suuri ja sen voima valtava.

Bismarck sanoi, ettemme voi tehdä historiaa, vaan meidän täytyy odottaa kunnes se tehdään. Mutta kuka historian sitten tekee? Sen tekee yhteiskunnallinen ihminen, joka on sen ainoa »tekijä». Yhteiskunnallinen ihminen itse luo omat, s. o. yhteiskunnalliset suhteensa. Ja jos hän määrätyllä hetkellä luo juuri tällaisia, eikä muunlaisia suhteita, niin se ei tietenkään tapahdu ilman syytä; se johtuu tuotantovoimien tilasta. Kukaan suurmies ei voi tyrkyttää yhteiskunnalle sellaisia suhteita, jotka eivät enää vastaa tuotantovoimien tilaa tai jotka eivät vielä niitä vastaa. Tässä mielessä hän tietystikään ei voi tehdä historiaa, ja tässä tapauksessa hän turhaan muuttelisi kellonsa käyntiä: hän ei sillä jouduttaisi ajan juoksua eikä voisi kääntää sitä taaksepäin ...

Yhteiskunnallisilla suhteilla on oma johdonmukaisuutensa: niin kauan kuin ihmiset ovat määrätyissä keskinäisissä suhteissa, he välttämättömästi tulevat tuntemaan, ajattelemaan ja tekemään juuri näin eikä toisin. Turhaa työtä olisi yhteiskunnalliselle työntekijälle ryhtyä tappelemaan tätä logiikkaa vastaan: asiain luonnollinen meno (s. o. tämä sama yhteiskunnallisten suhteiden logiikka) kääntäisi kaikki hänen ponnistuksensa turhaksi. Mutta jos minä tiedän, mihin suuntaan yhteiskunnalliset suhteet tulevat muuttumaan määrättyjen muutoksien vuoksi yhteiskunnallis-taloudellisessa tuotantoprosessista, niin tiedän myös, mihin suuntaan muuttuvat yhteiskunnalliset mielipiteet ja tunteet; siis on minulla mahdollisuus täten niihin vaikuttaa. Yhteiskunnalliseen henkiseen elämään vaikuttaminen on historiallisiin tapauksiin vaikuttamista. Määrätyssä mielessä minä siis kuitenkin voin tehdä historiaa eikä minun ole silloin tarvis odottaa kunnes se »tehdään».

G. V. Plehanov, »Kysymys yksilön merkityksestä historiassa». — 1898.

Takaisin sisällysluetteloon

 

20. Yksilöjen historiallinen merkitys.

Se seikka että juuri tämä suurmies ilmestyy määrätyssä maassa ja määrättynä aikana, on tietysti pelkkä sattuma. Jos pyyhimme tämän henkilön pois, niin syntyy kysyntä jollekin hänen tilalleen, ja tällainen sijainen löydetään, hyvä tai huono, mutta ajan mittaan löydetään. Että Napoleonina oli juuri tämä korsikalainen, että juuri hänestä tuli sotadiktaattori, joka tuli Ranskan tasavallalle välttämättömäksi hävittävien sotien jälkeen — se oli sattuma. Mutta jos Napoleonia ei olisi ollut, niin toinen olisi hänen osaansa näytellyt. Siitä ei voi olla epäilystä, sillä aina kun sellainen henkilö on ollut tarpeen, aina on se myös löytynyt: Caesar, Augustus, Cromwell j. n. e. Jos Marx keksi materialistisen historiankäsityksen, niin Thierry, Mignet, Guizot ja kaikki englantilaiset historioitsijat ennen v. 1850 todistavat, että tähän pyrkivät monet, ja se että Morgan keksi tämän saman historiankäsityksen näyttää, että aika sitä varten oli kypsynyt ja että tämä keksintö oli tapahtuva.
Fr. Engels, »Kirje Starkenburgille». 25–V., 1894.

Takaisin sisällysluetteloon

 

21. Totuus aina konkreettinen.

[V. I. Lenin]

Toveri Buharinin moniin arvokkaimpiin ominaisuuksiin kuuluu hänen teoreettinen kykynsä ja mielenkiinto teoreettisten juurien löytämiseen jokaisessa kysymyksessä. Tämä on hyvin arvokas ominaisuus, sillä ei voi täysin selvittää itselleen mitään virhettä, ei myöskään poliittista, ellei hae esille virheen teoreettisia juuria sillä, joka virheen tekee, ja lähtien määrätyistä, hänen tietoisesti hyväksymistä katsomuksista.

Pyrkiessään täten teoreettisesti syventämään kysymystä tov. Buharin, alkaen jouluk. 30 p:n keskustelusta (ammattiliittokysymyksestä), ellei jo aikaisemmin, johtaa riidan juuri mainittuun suuntaan.

»Pidän ehdottomasti välttämättömänä — sanoi Buharin jouluk. 30 p. — ja tähän sisältyy sen teoreettinen ydin, jota tässä kutsutaan 'puskuriryhmäksi' tai sen ideologiaksi — ja minusta tuntuu aivan kiistämättömältä, ettei saa jättää huomioonottamatta ei tätä poliittista, eikä tätä taloudellista puolta...» (Siv. 47).

Sen virheen teoreettinen ydin, minkä tov. Buharin tässä tekee, on siinä, että hän elektismillä korvaa dialektisen suhteen politiikan ja talouden välillä (jota meille opettaa marxilaisuus). »Sekä tämä, että tuo», »toiselta puolen, ja toiselle puolen» — kas siinä Buharinin teoreettinen kanta. Tämä se juuri onkin elektismiä. Dialektiikka vaatii, että kaikinpuolisesti otetaan huomioon suhteet niiden konkreettisessa kehityksessä, eikä sitä, että ottaa palasen tuolta, palasen täältä ...

Tov. Buharin puhuu »loogillisista» perusteista. Koko tämä ajatuksenkulku todistaa, että hän tässä — kenties itsetiedottomasti — on muodollisen eli skolastisen logiikan, eikä dialektisen eli marxistisen logiikan kannalla. Tehdäkseni tämän selväksi, alotan yksinkertaisesta esimerkistä, jota käyttää itse Buharin. Jouluk. 30 p:n keskustelussa hän lausui:

»Toverit, moniin teistä tekevät tässä tapahtuvat riidat suunnilleen seuraavanluontoisen vaikutuksen: ilmestyy kaksi henkilöä ja kysyvät toisiltaan, mitä on puhujalavalla oleva juomalasi. Toinen sanoo: 'Se on lasisylinteri, ja olkoon ikuisesti kirottu jokainen, joka väittää, ettei asia ole niin'. Toinen sanoo: 'Lasi on väline, jolla juodaan, ja olkoon ikuisesti kirottu jokainen, joka väittää, ettei asia ole niin'.» (Siv. 46).

Tällä esimerkillä on Buharin tahtonut, kuten lukija näkee, kansanomaisesti selvittää minulle yksipuolisuuden vahingollisuuden. Minä kiitollisuudella otan tämän selityksen vastaan, ja todistaakseni teolla tämän kiitollisuuteni, vastaan kansantajuisella selityksellä, mitä on eklektismi erotukseksi dialektiikasta.

Lasi on eittämättä sekä lasisylinteri että juomaväline. Mutta lasilla ei ole vain nämä kaksi ominaisuutta eli puolta, vaan loppumaton sarja muita ominaisuuksia, puolia, suhteita ja »välejä» muun maailman kanssa. Lasi on raskas esine, joka voi olla heittämisen välineenä. Lasia voi käyttää imupaperin painona, kiinnisaadun perhosen säilytyspaikkana, lasilla voi olla arvonsa taiteellisen muotonsa tai maalauksen vuoksi aivan riippumatta siitä kelpaako se juoma-astiaksi vai eikö, onko se tehty lasista vai eikö ja onko sillä sylinterimuoto vai eikö aivan tarkalleen j. n. e., j. n. e.

Edelleen. Jos minä nyt juuri tarvitsen lasia juoma-astiana, niin minulle ei ole laisinkaan tärkeää tietää, onko se muodoltaan täysin sylinterimäinen ja onko se todella lasista tehty, mutta sen sijaan on tärkeää, että sen pohjassa ei olisi halkeamia, että juodessa eivät huulet haavoittuisi j. s. s. Jos taas en tarvitse lasia juodakseni vaan sellaiseen tarkoitukseen, johon kelpaa mikä tahansa lasisylinteri, silloin minulle kelpaa myös lasi, jonka pohjassa on halkeamia tai jolla ei ole pohjaa laisinkaan j. n. e.

Muodollinen logiikka, jonka oppimiseen rajoitutaan kouluissa (ja johon muutamilla lisäyksillä koulun alimmilla luokilla täytyy rajoittua), täytyy muodolliseen määrittelyyn ottaen huomioon sen, mikä tavallisimmin ja useimmin pistää silmiin, eikä mene sen pidemmälle. Jos tässä tapauksessa mainitaan kaksi tai useampia eri määrittelyjä ja aivan satunnaisella tavalla yhdistetään yhteen (sekä lasisylinteri että juomaväline), niin saamme eklektisen määritelmän, joka osoittaa esineen eri puolia eikä muuta.

Dialektinen logiikka vaatii, että mennään edemmäs. Voidaksemme todella tuntea esineen täytyy ottaa huomioon, tutkia kaikki sen eri puolet, kaikki sen suhteet ja »välit». Me emme milloinkaan saavuta tätä täydellisesti, mutta kaikinpuolisuuden pyrkimys varjelee meitä virheistä ja kaavallisuudesta. Tämä ensinnäkin. Toiseksi vaatii dialektinen logiikka, että esine on otettava kehityksessä »itseliikunnassa» (kuten Hegel jolloinkin sanoi), muutoksissa. Lasin suhteen tämä ei ole heti selvää, mutta lasikaan ei pysy muuttumattomana, varsinkin muuttuu lasin tehtävä, sen käyttö, sen suhde ympäröivään maailmaan. Kolmanneksi täytyy koko inhimillisen kokemuksen sisältyä esineen täydelliseen »määrittelyyn» sekä totuuden arvostelua varten, että selvittääkseen käytännöllisesti esineen yhteyttä sen kanssa, mihin ihminen sitä tarvitsee. Neljänneksi dialektinen logiikka opettaa, että »abstraktista totuutta ei ole, että totuus aina on konkreettinen», kuten Hegelin tavoin Plehanov vainaja mielellään sanoi. (Sulkumerkeissä sopinee mielestäni huomauttaa nuorille puolue jäsenille, ettei voi tulla itsetietoiseksi, todelliseksi kommunistiksi ilman että tutkii — nimenomaan tutkii — kaiken, mitä Plehanov on kirjoittanut filosofiasta, sillä se on parasta marxismin tulkintaa koko kansainvälisessä kirjallisuudessa.)

V. I. Lenin, »Vielä kerran ammattiliitoista, nykyisestä tilanteesta ja tov. Trotskin ja tov. Buharinin virheistä». — 1921.

Takaisin sisällysluetteloon

 

22. Miten kysymys on konkreettisesti asetettava?

Erikoisessa reunamuistutuksessa »Kirjoitelmien» tekijä (Tshernyshevski) erinomaisella tavalla selittää, mitä todella merkitsee se, että tarkastellaan kaikki ne olosuhteet, joista määrätty ilmiö riippuu. Painamme tähän tämän reunamuistutuksen. »Esimerkiksi: 'Onko sade hyvä vaiko paha?' — on abstraktinen kysymys; siihen on mahdoton täsmällisesti vastata, sillä välistä sade on hyödyllinen, välistä, vaikka harvemmin, vahingollinen; täytyy kysyä täsmällisesti: 'Kun vilja oli kylvetty, satoi rankasti viisi tuntia — oliko se viljalle hyödyksi?' — vain silloin on vastaus selvä ja järkevä: 'Tämä sade oli hyvin hyödyllinen.' — 'Mutta samana kesänä, kun tuli viljan korjuu aika, satoi kovasti kokonaisen viikon — oliko se viljalle hyödyllistä?' Vastaus tähän on yhtä selvä ja oikea: 'Ei, tämä sade oli vahingollinen!' Tähän tapaan ratkaistaan Hegelin logiikassa kaikki kysymykset. 'Onko sota turmioksi vaiko siunaukseksi?' Yleensä ei tähän voi täsmällisesti vastata: on tärkeää tietää, mistä sodasta on kysymys; kaikki riippuu ajasta ja paikallisista suhteista. Villeille kansoille on sodan vahingollisuus vähemmän tuntuvaa ja hyöty ilmeisempi; sivistyskansoille sota tavallisesti tuo mukanaan vähemmän hyötyä ja enemmän vahinkoa. Mutta 1812 vuoden sota esim. Venäjän kansalle pelastuksena; Maratonin taistelu oli inhimillisen historian kiitettävimpiä tapahtumia. — Tätä merkitsee siis lause: 'Abstraktista totuutta ei ole, totuus on aina konkreettinen'; esineen ymmärtäminen on konkreettista silloin kun esine käsitellään kaikkine ominaisuuksineen ja erikoisuuksilleen ja siinä ympäristössä, jossa se on olemassa, eikä välittämättä tästä ympäristöstä ja elävistä erikoisuuksistaan (kuten abstraktinen ajattelu sitä käsittelee, jonka vuoksi sen määrittelyillä ei ole järkeä todellisessa elämässä).»
G. V. Plehanov, »Kysymys monistisen historiankäsityksen kehityksestä», IV. — 1895.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Kirjallisuutta.

Tähän lukuun sopii käyttää edellisen luvun kirjallisuusluetteloa kokonaisuudessaan. Lisäksi voi suositella vielä seuraavia kirjoja:

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Kontrollikysymyksiä.

  1. Mikä ero on metafyysillisen ja dialektisen ajattelutavan välillä?
  2. Mitkä kysymykset lähinnä kuuluvat dialektiikan piiriin?
  3. Mitkä ovat dialektiikan peruslait ja niiden sisältö?
  4. Millä esimerkillä historiasta ja luokkataistelusta ja puolueemme taktiikasta voi kuvata näitä lakeja ja osoittaa, että ne ovat oikeat?
  5. Mikä on dialektisen materialismin metoodiopillinen merkitys?
  6. Miten marxismin perustajat (Marx, Engels, Lenin) arvioivat Hegeliä dialektikkona?
  7. Miten on ymmärrettävä Hegelin dialektinen triaadi: teesi—antiteesi—synteesi?
  8. Mihin sisältyy Hegelin filosoofisen systeemin perusristiriita?
  9. Miten suhtautuu dialektinen materialismi syysuhteen lakiin ja tarkoituksenmukaisuus-periaatteeseen?
  10. Mitä merkitsee, että totuus aina on konkreettinen?
  11. Mikä vuorovaikutus on ilmiöiden määrällisen ja laadullisen puolen välillä?
  12. Mikä ero on dialektisen ja mekanistisen kehitysopin välillä?
  13. Millä luokkataistelun esimerkeillä voi osoittaa yhteyden kokonaisuuden ja osan välillä?
  14. Mikä suhde on välttämättömyyden ja sattuman välillä luonnossa ja yhteiskunnassa?
  15. Missä marxismin pääteoksissa selvitetään dialektiikan peruslakeja?

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Muistutuksia.

[1*] Teesi 3)Kautskyn lausunto on tällaisena kiistämätön. Mutta kun hän kirjassaan »Materialistinen historiankäsitys» ottaa vielä askeleen kauemmas, s. o. antaa arvoa vain metoodille, eikä ollenkaan sen avulla saavutetuille tuloksille, ja väittää, että vain »heidän metoodiinsa sisältyi Marxilla ja Engelsillä heidän materialisminsa» (I, s. 22), niin tämä jo on sellaista tulkintaa, jonka nojalla voidaan revisionistisella tavalla kieltäytyä esim. Marxin »Pääoman» tärkeimmistä opeista kapitalismin paljastamiseksi, kieltäytyä marxismin valtio-opista, eri historiallisten vaiheiden arvioimisesta, proletariaatin diktatuurin aatteesta, marxismista materialistisena maailmankatsomuksena j. n. e. Tähän onkin Kautsky itse valmis: hänen mielestään ei ole laisinkaan välttämätöntä, että »materialistinen historiankäsitys» (hänen tulkintansa mukaan: materialistinen metoodiltaan) olisi yhtäpitävä filosoofisen materialismin kanssa (materialistinen myös sisällöltään).

[2*] Teesi 5). — Engels kirjoitti Marxin »Poliittisen ekonomian arvostelun» arvostelussaan (1859), että »Hegelin metoodi sellaisenaan oli mahdoton. Se oli pohjaltaan idealistinen, mutta nyt oli kysymyksessä kehittää maailmankatsomus, joka oli enemmän materialistinen kuin kaikki edelliset. Hegelin metoodi lähti puhtaasta ajattelusta, mutta tässä oli lähdettävä kovakouraisista tosiasioista. Metoodi, joka oman tunnustuksensa mukaan 'tyhjästä tyhjän kautta tuli tyhjään', ei suinkaan tässä muodossaan ollut paikallaan.»
Toiselta puolen oli Hegelin metoodilla suuria ansioita. »Mikä eroitti Hegelin metoodin kaikista muista filosofioista, oli tavaton historiallinen aatos, joka oli sen pohjalla ... Hän oli yksi historian kaikkein tietorikkaimmista päistä. Hän oli ensimäinen, joka yritti historiassa osoittaa kehityksen, sisäisen yhteyden ... Tämä käänteentekevä historiankäsitys oli uuden, materialistisen katsomuksen suoranaisena, teoreettisena edellytyksenä, ja juuri sen kautta saatiin myös kosketuskohta loogilliselle metoodille ... Marx oli ja on ainoa, joka saattoi ottaa tehtäväkseen vetää esille Hegelin logiikan ytimen, joka käsittää Hegelin todellisen keksinnön tällä alalla, ja esittää dialektisen metoodin »vapautettuna idealistisesta kuoresta, yksinkertaisessa muodossaan, jossa se vain voi tulla ajattelun kehityksen ainoaksi oikeaksi muodoksi».
Ensimäisessä esipuheluonnoksessaan »Anti-Dühringiin» sanoi Engels täsmällisesti ja selvästi:

»On muistettava, että luonnontutkijat, sikäli kuin he oikein ymmärsivät Hegeliä, taistelivat vain seuraavia kahta kohtaa vastaan: idealistista lähtökohtaa ja mielivaltaista, tosiasioita vastaan sotivaa systeemiä vastaan. Mutta jos kaiken tämän jätämme laskuista pois, jää vielä jälelle hegeliläinen dialektiikka. Marxin ansiota oli se, että hän ... ensimäisena uudelleen veti päivän valoon unohdetun dialektisen me-toodin, osoitti sen yhteyden Hegelin dialektiikan kanssa ja myös niiden eroavaisuuden sekä samanaikaisesti »Pääomassa** näytti, miten tätä metoodia oli sovellutettava määrättyyn kokemusperäiseen tieteeseen, poliittiseen ekonomiaan.»

[3*] Teesi 14). — Filosofiassa tehdään ero seuraavien teleologian lajien välillä:

  1. Antroposentrinen (ihmiskeskeinen) teleologia; joka pitää ihmistä koko luonnon keskuksena ja tarkoituksena.
  2. Transscendenttinen (yliaistillinen) teleologia, joka puhuu jumalallisista päämääristä.
  3. Immanenttinen (sisäinen) teleologia, joka katsoo,että jokaisella luonnonilmiöllä ja olennolla on oma, »sisäinen» päämääränsä, jota kohti se pyrkii.
  4. Regulatiivinen (säännöstelevä) teleologia, joka merkitsee että luonnossa vallitsee yleinen tarkoituksenmukaisuus sikäli kuin oliot pystyvät mukautumaan ympäristöönsä ja taistelemaan olemassaolonsa puolesta.

Kolme ensinmainittua teleologian lajia hylkäävät marxismi ja materialistinen luonnontiede ehdottomasti. Viimeksi mainitun, n. k. säännöstelevän teleologian luonnossa selitti ensimäisenä Charles Darwin ja se vastaa täydellisesti myös marxilaisen luonnonopin katsomuksia.

[4*] Teesi 14). — Tämäkin tarkoituksenmukaisuus on vain ehdollista laatua. Engels kirjoitti siitä »L. Feuerbachissa» (luku IV) sangen sattuvasti: »Yhteiskunnan kehitys osoittautuu eräässä kohdin hyvin erilaiseksi kuin luonnon kehitys. Luonnossa toimivat — ellemme ota huomioon ihmisen vaikutusta takaisin luontoon — vain itsetiedottomat, sokeat voimat, jotka vaikuttavat toisiinsa ja joiden vuorovaikutuksessa yleinen laki toteutuu. Ennen kaikkea, se mitä tapahtuu ... ei tapahdu tahallisella, tietoisella tarkoituksella. Yhteiskunnan historiassa sitävastoin ovat toimivina voimina tietoisuudella varustetut, harkinnalla tai intohimoilla toimivat, määrättyihin päämääriin pyrkivät ihmiset; mitään ei tapahdu ilman tietoista tarkoitusta, ilman tahdottua päämäärää. Ja kuitenkaan ei tämä ero, niin tärkeä kuin se onkin varsinkin eri aikakausien ja tapahtumien historiallisen tutkimuksen kannalta, voi muuttaa sitä tosiasiaa, että historian kulun määräävät sisäiset, yleiset lait ... Vain harvoin tapahtuu se mitä tahdottiin, useimmissa tapauksissa nuo monet tahdotut päämäärät käyvät ristiin tai joutuvat vastakkain, tai ovat nämä päämäärät etukäteen saavuttamattomat tai keinot niiden saavuttamiseksi riittämättömät. Siten johtavat lukemattomat yksityistahdot ja erilliset toiminnat historiallisella alalla tilanteeseen, joka täydelleen muistuttaa tiedottomassa luonnossa vallitsevaa. Tekojen päämäärät ovat tarkoitetut, mutta teoista tosiasiallisesti johtuvat seuraukset eivät olleet tarkoitettuja, tai mikäli teot ensialuksi kuitenkin näyttävät vastaavan tarkoitettua päämäärää, johtavat seurauksiin, jotka ovat aivan toiset kuin mitä tarkoitettiin ... Missä pinnalla sattuma näyttää määräävän, hallitsevat sitä kuitenkin sisäiset, näkymättömät lait, ja kysymys on vain siitä, miten voimme nämä lait paljastaa.»
Mitkä ja millaisia nämä lait ovat näyttää materialistinen historiankäsitys, jonka pääsisällön Marx kirjansa »Poliittisen taloustieteen arvostelua» esipuheessa esitti seuraavin sanoin:

»Elämänsä yhteiskunnallisessa tuotannossa joutuvat ihmiset määriteltyihin, kiertämättömiin, heidän tahdostaan riippumattomiin suhteisiin — tuotantosuhteisiin, jotka vastaavat heidän aineellisten (materialisten) tuotantovoimiensa kehityksen määrättyä astetta. Näiden tuotantosuhteiden kokonaisuus muodostaa yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, sen realisen perustan, jolta kohoavat juridiset ja poliittiset päällysrakenteet ja jota vastaavat yhteiskunnallisen tietoisuuden määritellyt muodot. Aineellisen elämän tuotantotapa määrittelee yleensä elämän yhteiskunnallisten, poliittisten ja henkisten prosessien ehdot. Ei ihmisten tietoisuus määrää heidän elämäänsä, vaan päinvastoin, heidän yhteiskunnallinen elämänsä määrää heidän tietoisuutensa.»